31.7.2018

Joka päivä on ylikulutuspäivä

Elokuun 1. päivä vietetään globaalia ylikulutuspäivää, jolloin ihmiskunta on ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Tuolla tavoin päivää kuvaa Global Footprint Network, jonka kehittämään ekologisen jalanjäljen mittariin päivä pohjaa. Ekologinen jalanjälki on maailman tunnetuin ympäristömittari, jota sovelletaan globaalilta aina valtiolliselle tasoille ja yritysten ja yksilöiden toimintaan. Viesti on selvä: ihmiskunta elää yli planeetan ekologisten reunaehtojen. Viesti on osuva, mutta mittari on tieteellisesti hyvin ongelmallinen. Se myös esittää tilanteesta liian ruusuisen kuvan. Global Footprint Networkin mukaan tarvittaisiin 1,7 maapalloa, että ihmiskunta voisi elää nykykulutuksella kestävästi. Tilanne ei kuitenkaan olisi kestävä, vaikka tällä mittarilla ihmiskunta eläisi yhden maapallon rajoissa – mittari ei nimittäin pysty tavoittamaan monia merkittäviä ympäristöongelmia lainkaan. Moninaisten ympäristöongelmien ahtaminen saman mittarin alle ei onnistu. Mielekäs ympäristötoiminta kuitenkin edellyttää kunnollista tietoa.

Globaalia ylikulutuspäivää vietetään joka vuosi yhä aikaisemmin, ja ylikulutuksen (overshoot) määrääkin on päivitetty. Vielä jokunen vuosi sitten todettiin, että ihmiskunta käyttää 1,5 maapallon uusiutuvat luonnonvarat – nyt luku on 1,7 maapalloa. Suunta on huonompaan, mikä ei yllätä ketään ympäristöasioita seuraavaa.

Selvä ja yksinkertainen luku tuntuu iskevältä, ja ylikulutuspäivän viesti välittyykin näkyvästi tiedotusvälineisiin Suomessa ja muualla maailmassa. Suomalaisten oma ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 11.4. Suomessa asiasta tiedottaa WWF, jonka mukaan ”jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset, tarvitsisimme 3,6 maapalloa”.

Global Footprint Networkin tunnuslause on ”You can’t manage what you can’t measure”, mikä eittämättä pitää paikkansa. Toimiva ympäristöpolitiikka edellyttää kunnon tietoa ja välineitä. Ekologisen jalanjäljen mainostetaan olevan ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari yksilöille, hallituksille ja yrityksille”. Järjestön tunnetuimman edustajan Mathis Wackernagelin mukaan sen tarkoituksena on ”mitata, kuinka suuri talousjärjestelmän aineenvaihdunta on verrattuna luonnon kykyyn tarjota ainekset tälle aineenvaihdunnalle.” (Wackernagel 2014, 20)

Guardian-lehden artikkelissa (23.7.) Wackernagel toteaa, että talousjärjestelmämme ovat pyramidihuijaus planeetan kustannuksella. Lainaamme maapallon tulevaisuuden resursseja pitääksemme nykyiset taloutemme käynnissä. Kun kansakunnat, yritykset ja kotitaloudet velkaantuvat ekologisesti yhä syvemmin, ne lopulta romahtavat.

Kovia sanoja. Mutta mitä niiden taustalla on? Miten tähän lukuun – 1,7 maapalloa – on päädytty, ja miten ekologista jalanjälkeä lasketaan?

Ihmistoimintaa arvioidaan hehtaareina

Global Footprint Network esittelee metodologiaa verkkosivustollaan. Ekologista jalanjälkeä mitataan ihmistoiminnan kulutuksen ja luonnon tarjoaman biokapasiteetin suhteena. Sekä ekologinen jalanjälki että biokapasiteetti erotellaan kuudelle alueelle: viljelysmaa, laidunmaa, kalastusalueet, rakennettu maa, metsätalous ja tarvittavat hiilinielut. Kummatkin ilmaistaan globaaleina hehtaareina – ei siis kirjaimellisina maa-alueina (tai vesialueina kalakantojen tapauksessa) vaan laskennallisina hypoteettisina alueina, jotka kuvaavat keskimääräistä luonnonjärjestelmien tuottavuutta kunakin laskentavuonna. Globaali hehtaari ei siis ole vakioinen, vaan se vaihtelee esimerkiksi käytössä olevien tuotantoteknologioiden mukaan. (Galli et al. 2016, 225; Wackernagel 2014, 20) Jos esimerkiksi kalastukseen käytetyt troolit paranevat niin, että tietyltä alueelta saadaan enemmän kalaa saaliiksi, ”globaali kalahehtaari” pienenee (koska sama kalamäärä saadaan pienemmältä alueelta). Kulutusta ja biokapasiteettia vertailemalla arvioidaan, onko tarkastellulla alueella ”velkaa” (deficit) vai ”varantoa” (reserve).

Tarkastellut kuusi aluetta jakaantuvat kahteen ryhmään. Hiilinieluja tarkastellaan ikään kuin fiktiivisenä, virtuaalisena maa-alana: kuinka paljon metsää tarvittaisiin, että se sitoisi vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden käytön päästöt? (Maankäyttösektorin päästöjä ei ilmeisesti edelleenkään oteta mukaan laskelmaan.) Muilla viidellä alueella sen sijaan tarkastellaan nyt käytössä olevaa biokapasiteettia. Kaikki kuitenkin ilmaistaan samalla mittayksiköllä riippumatta siitä, puhutaanko metsien hiilinieluista vai esimerkiksi viljan tuotannosta. (Fiala 2008, 519)

Kaavio 1: Ekologisen jalanjäljen jakaantuminen eri maatyypeille 2018. (Lähde: Global Footprint Network)

Hyvä ja huono Suomi?

Suomessa ylikulutuspäivää vietetään tällä hetkellä huhtikuussa. Kuten edellä kuvattiin, sen perusteena on se, montako maapalloa tarvittaisiin, jos kaikki ihmiset eläisivät kuin suomalaiset. Tässä mielessä Suomi elää ”yli planeetan varojen”. Global Footprint Network mainostaa, että ekologinen jalanjälki on ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari” – mitä se siis sanoo Suomen rajoissa? Järjestön sivuilta löytyvällä maakohtaisella työkalulla voi katsoa täkäläisiä lukuja. Yllättäen Suomi ei eläkään velaksi, vaan sillä on varantoa! Biokapasiteetti päätä kohti on tuplasti suurempi kuin henkilökohtainen keskikulutus. Suomella ei siis ole koskaan omaa ylikulutuspäivää, jos mittaria käytetään tällä tavalla – eli kuten järjestö suosittelee sitä käytettävän, kansallisen politiikan työkaluna.

Työkalun esittämä Suomen käyrä seuraa sekä jalanjäljen että biokapasiteetin kehitystä 1960-luvun alusta nykypäivään. Siinä on muutakin omituista. Ekologinen jalanjälki on nimittäin pysynyt tasaisena! Kuten taannoisessa blogiartikkelissamme esitimme, suomalainen luonnonvarojen kulutus on kuitenkin kasvanut tasaisesti tänä aikana. Jotain on pielessä. Mitä?

Osviittaa saa katsomalla yllä olevaa Kaaviota 1 globaalista ekologisesta jalanjäljestä. Ainoastaan kasvihuonepäästöjä kuvaava hiilinielujen osuus on kasvanut merkittävästi vuodesta 1960 lähtien. Samaan aikaan kuitenkin väestö, materiaalinkulutus, bruttokansantuote, ruoantuotanto ja monet muut asiat ovat kasvaneet voimakkaasti. Mario Giampietro ja Andrea Saltelli ovat osoittaneet tämän ongelman oivaltavalla graafisella keikauksella:

Kaavio 2: Ekologisen jalanjäljen ”viiden alueen” outo tasaisuus. (Lähde: Giampietro & Saltelli 2014, 612)

Global Footprint Networkin kuvio on muuttunut hieman yllä käytetyn vuoden 2006 jälkeen, mutta perusongelma pysyy: miten ihmeessä ekologisen jalanjäljen taso ”viidellä alueella” (kalastus, viljelysmaa, ladunmaa, rakennettu maa, metsätalous) on pysynyt liki vakaana vuosikymmeniä? (Giampietro & Saltelli 2014, 612–613) Jos väestö, taloudellinen toimeliaisuus ja materiaalinen tuotanto ovat kasvaneet huimasti, onko planeetan biokapasiteetti lisääntynyt radikaalisti samalla?

Ei olekaan ihme, että tieteellisessä keskustelussa mittaria on kritisoitu paljon, vaikkei tämä keskustelu juurikaan ole näkynyt julkisuudessa. Ehkä kritiikki tulkittaisiin helposti niin, että se kyseenalaistaa globaalin ylikulutuspäivän viestin. Asia on kuitenkin päinvastoin: kriitikkojen mukaan ekologinen jalanjälki aliarvioi pahanlaisesti ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia ja antaa harhaanjohtavan kuvan nykytilanteesta.

Kritiikkiä ekologista jalanjälkeä kohtaan

Kun hiilinielujen osuus on ekologisen jalanjäljen laskelmissa ainoa merkittävästi muuttuva osuus, biokapasiteetin ja ylikulutuksen määrittely on lopulta kiinni vain fossiilienergiasta (Galli et al. 2016, 229). Ilmastonmuutoksesta tulee oikeastaan ainoa merkittävä ongelma. Se eittämättä onkin kohtalokas ympäristöongelma, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Mutta katsotaanpa Kaaviota 1. Jos ilmastopäästöt onnistuttaisiin nollaamaan päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla, ekologinen jalanjälki olisi enää noin puoli maapalloa. Olisiko tilanne silloin kestävä? Mitä ilmeisimmin ei, sillä maailmassa on suuria ongelmia vesivarojen, biodiversiteetin, viljelysmaan, metsäkadon ja monen muun asian kanssa. Kasvihuonepäästöjen eliminoiminen ei yksinään johtaisi kestävään maailmaan.

Ekologisen jalanjäljen laskelmissa käytettyä hiilinielun määritelmää on myös kritisoitu. Määritelmä perustuu siihen, kuinka paljon metsiä tarvittaisiin, jotta kaikki nykyiset fossiilisten polttoaineiden käytöstä syntyneet vuosittaiset kasvihuonepäästöt sitoutuisivat puun kasvuun. Mittauksiin on käytetty laskennallista metsien hiilinielun keskiarvoa. Mutta entä jos metsät alkavat muuttua globaalisti hiilinielusta hiilen lähteeksi? Ekologinen jalanjälki muuttuisi äärettömäksi, kun mikään määrä fiktiivisiä metsiä ei riittäisi. Tai toisaalta: eivätkö nopeasti kasvavat puuplantaasit ole tällä laskelmalla paras tapa pienentää ekologista jalanjälkeä? Kriitikkojen mukaan tämä laskentatapa ei myöskään kykene havaitsemaan metsäkatoa tai metsien vaurioitumista. (Blomqvist et al. 2013, 2–4; Giampietro & Saltelli 2014, 619)

Toinen olennainen kritiikki on, että ekologinen jalanjälki ei pysty tekemään merkityksellistä eroa luonnon hyödyntämisen tapojen välillä. Kaikki kalastus, metsätalous, maatalous ja rakentaminen on pohjimmiltaan samanlaista – pois luonnolta. Biodiversiteettiä, maaperän eliöstöä, vesivarojen uusiutumista tai hiilinieluja tukevia ihmistoiminnan muotoja ei voida havaita, ei liioin kestävämpää metsätaloutta tai kalastusta. Global Footprint Networkin omissakin kuvauksissa poissulkeva käyttö on julkilausuttu oletus. (Galli et al. 2016, 225)

Kestävien käytäntöjen sijaan itse asiassa intensiivisempi luonnon hyödyntäminen näyttää lisäävän biokapasiteettia. Tämä tukee yksiviivaista oletusta, että esimerkiksi intensiivinen maatalous on aina parempaa ja tehokkaampaa, koska se käyttää vähemmän maa-alaa. Tämä kuitenkin sivuuttaa kaikelle ympäristötutkimukselle olennaisen asian, laadut. Maataloudessa suurempi maantieteellinen jalanjälki voi olla parempi, jos käytännöt ovat kestäviä. Ekologisen jalanjäljen mittarilla viljelysmaata vaurioittava toiminta voi kuitenkin näyttää kestävältä, koska se ei pysty huomioimaan kunnolla maaperän laadullista heikkenemistä. (Fiala 2008, 523–524) Kalastuksen ekologinen jalanjälki on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tutkimus sanoo kalakantojen tilasta (Blomqvist et al. 2013, 4). Teknologinen osaaminen voi totta kai myös lisätä kestävyyttä lisäämällä tuottavuutta ja tehostamalla vesivarojen käyttöä ja näin estämällä uuden viljelysmaan raivaamista. Mutta jos kestävyyden mittari ei pysty huomioimaan luonnonedellytysten heikkenemistä, se on kelvoton. (Giampietro & Saltelli 2014, 612–615)

Kriitikot huomauttavat, että ”viidellä alueella” eli kaikessa muussa paitsi kasvihuonepäästöjen osalta ylikulutusta ei voi syntyä. Tämä kertoo mittarin pahanlaisesta valuviasta. Koska viidellä alueella päädytään väistämättä laskennalliseen tasapainoon, ylikulutus (overshoot) jää vain hiilinielujen osaksi. (Giampietro & Saltelli 2014, 618; Blomqvist et al. 2013, 2) Biokapasiteetti jollain alueella on tarjonta, jonka kulutus käyttää – muita kestävyysnäkökulmia laskelmaan ei mahdu. Tämä kuulostaa hassulta, mutta näin se on. Menetelmän puolustajat ovat tässä tosin hieman ristiriitaisia. Yhtäältä he sanovat, että totta kai biokapasiteettia mitatessa näin on, mutta toisaalta he sanovat, että luonnon varantojen heikkeneminen näkyy laskelmissa. (Rees & Wackernagel 2013, 2; Lin et al. 2015, 465)

Kuten sanottua, biokapasiteettia mittaavat globaalit hehtaarit eivät ole konkreettisia hehtaareja vaan perustuvat laskelmiin luonnon tuottokyvystä ja sen hyväksikäytöstä. ”Viiden alueen” ekologinen jalanjälki, puolisen maapalloa, osuu kuitenkin suunnilleen samaan kuin laskelmat siitä, kuinka suuri osa planeetan maanpinta-alasta on ihmiskunnan käytössä – yli 50% – ja määrä on kasvanut voimakkaasti kuluneen vuosisadan aikana (UNCD 2017). Yhden tuoreen tutkimuksen mukaan 75% maa-alasta, pois laskien Antarktis, kokee ”mitattavaa ihmisvaikutusta”, joskaan tämä ei ole suoraan verrattavissa kummankaan yllä mainitun kanssa (Venter et al. 2016) Kertooko biokapasiteettia mittaava hypoteettinen maa-ala jotain olennaista, jos konkreettinen maa-ala osuu samaan mittaluokkaan tai on jopa suurempi?

Maailma ei mahdu yhteen numeroon

Global Footprint Networkin edustajat ja menetelmän kannattajat ovat vuosien varrella reagoineet ja vastanneet kritiikkiin, mutta keskustelua ei voi luonnehtia kovin hedelmälliseksi. Paras lähde tähän on artikkeli ”Questioning the Ecological Footprint” (Galli et al. 2016), joka tuo osapuolet yhteen vertailemaan näkemyksiään, mutta kunnollista lopputulemaa ei ole edes siitä, mistä puhutaan.

Yleisin vastaus on se, että kritiikki menee ohi maalin: ekologinen jalanjälki ei mittaa niitä asioita, joita kriitikot kaipaavat, vaan ainoastaan biokapasiteettia. Mikään muu mittari ei mittarin puolustajien mukaan kuitenkaan onnistu tavoittamaan sitä, minkä osuuden luonnon tuotantokyvystä ihmistoiminta kuluttaa. Tämän kuvaaminen ei ole heidän mukaansa riittävää, mutta se on välttämätöntä. Usein he myös esittävät kritiikkiä muita menetelmiä kohtaan, jotka esittävät globaaleja arvioita yhdellä mittarilla. (Wackernagel 2014, 20–21; etenkin Galli et al. 2016)

Kritiikin ydin on kuitenkin juuri tässä: voidaanko ympäristö- ja luonnonvaraongelmien moninaisuutta koskaan palauttaa yhteen mittariin? Paras mittari ei riitä, jos tehtävänasettelu on pielessä. (van den Bergh & Grazi 2015, 461; Giampietro & Saltelli 2014, 619–620) Mittarin puolustajat usein kiistävät niputtavansa monisyisiä ongelmia yhteen, mutta käytännössä Global Footprint Network kuitenkin itse sanoo tekevänsä niin. (van den Bergh & Grazi 2015, 461–462)

Retoriikan ja käytännön todellisuuden ristiriita näkyy menetelmän puolustajien puheessa muutenkin. He toteavat, että ekologinen jalanjälki ”ei mittaa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia” eikä se ole ”kestävyyden mittari” – siis täysin päinvastoin kuin mitä järjestön sivusto mainostaa! (Galli et al. 2016, 230)

Ylikulutus on selvä asia, ja tutkimusraportit ilmastosta, maaperästä, kalakannoista, vesivaroista, biodiversiteetistä ja monesta muusta asiasta kertovat sen ilman tieteellisesti ongelmallista ja laskennallisesti monimutkaista palauttamista yhteen muuttujaan. (Fiala 2008, 524) Mutta miksi ekologista jalanjälkeä pitäisi kritisoida? Kai se kuitenkin välittää tärkeän viestin? Kritiikki on helppo nähdä pilkunviilaamisena ja asian hämärtämisenä, kiireellisen ympäristötyön hidasteena tai pahimmillaan sen vastustamisena.

Ympäristökriisistä ei kuitenkaan päästä perille ilman tutkittua tietoa eletystä elämästä. Jotta asioille voidaan tehdä jotain, tarvitaan tietoa. Kritiikin tärkein viesti on, että ekologinen jalanjälki ei anna meille todellista tilannekuvaa poliittisten toimien perustaksi vaan aliarvioivan kuvan tilanteen vakavuudesta (van den Bergh & Grazi 2013, 13; Giampietro & Saltelli 2014, 610). Itse asiassa myös menetelmän puolustajat ovat todenneet tämän (Lin et al., 2015, 464).

Tieteellinen ongelma tiivistyy siihen, että näin korkealle abstraktiotasolle nousten, näin rajusti laadullista moninaisuutta yhteen niputtaen, ei päästä sanomaan mitään kovin hyödyllistä. Kaikki pelkistyy luonnon ”primäärituotannoksi”, ja kaikesta tulee oikeastaan keskenään vaihdettavaa ja samanarvoista – sama ongelma kuin materiaalivirtalaskelmissa, jos niitä sovelletaan väärin. (Blomqvist et al. 2013, 5; van den Bergh & Grazi 2013, 13, 15) Kriitikkojen mukaan menetelmän puolustaminen muistuttaa BKT-keskustelua: ”ei meillä ole parempaakaan” (van den Bergh & Grazi 2014, 24). Menetelmän puolustajille niputtaminen taas on hyve (Wackernagel 2014, 22). Tai sitten he esittävät, että hienojakoisemman mittarin kehittämisen esteenä on datan puute (Rees & Wackernagel 2013, 2). Ei ihme, että keskustelu ei ole päätynyt mihinkään hedelmälliseen, kun tieteelliset näkemykset ovat näin radikaalisti erilaiset.

Kriitikot myös pelkäävät, että ekologista jalanjälkeä soveltamalla voidaan päätyä turmiollisiin politiikkasuosituksiin. Esimerkiksi Ruotsissa omaa ekologista jalanjälkeä on pienennetty monokulttuurimetsillä (Giampietro & Saltelli 2014, 615–616). Onko esimerkiksi hitaasti kasvavan vanhan metsän vaihtaminen metsäplantaasiksi kuitenkaan mielekäs tapa parantaa ekologista tasetta?

Ylikulutuspäivä on joka päivä

Mikä tärkeintä, emme ole enää tilanteessa, jossa hiilipäästöjen nollaaminen päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla riittäisi. Päästöt täytyy saada lähivuosikymmeninä negatiivisiksi. Jätetään hetkeksi metodologinen kritiikki sikseen ja mietitään ekologisen jalanjäljen mittarin toimivuutta sen omilla ehdoilla – eli kun ylikulutus määrittyy käytännössä vain kasvihuonekaasupäästöjen perusteella.

Nykyisessä tilanteessa ei riittäisi, että pääsisimme ”yhden maapallon rajoihin”, mikä siis voisi tarkoittaa sitä, että koko maapallon maapinta-ala ja biokapasiteetti olisi tuotannollisessa käytössä, kunhan kasvihuonekaasupäästöjä ei olisi tai nielut kattaisivat ne. Täytyisi päästä reilusti alle yhden maapallon.

Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ”miinuksella”. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. (Galli et al. 2016, 225) Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa ja ilmastonmuutos etenee, ylikulutuspäivä on joka päivä.

Mikään yksittäinen luku ei pysty tavoittamaan tätä moninaisuutta. Tällaisia helposti omaksuttavia lukuja rakastavat niin poliitikot kuin toimittajatkin. Yksinkertaistus on tieteessä välttämätöntä, mutta kaikki yksinkertaistukset eivät kuitenkaan ole hyviä. Ympäristötyössä tarvitaan monia mittareita moniin tarkoituksiin, ja siksi tutkijoiden ja järjestöjen ei pitäisi tarttua retorisesti ja pedagogisesti houkutteleviin mutta sisällöllisesti ongelmallisiin työkaluihin. (Giampietro & Saltelli 2014, 611)

Ja mitä koko ongelman tiivistäminen yhdeksi lukuarvoksi oikeastaan kertoo meille? Sillä voidaan viestiä, että tilanne on huono. Mutta jos halutaan etsiä toivon ja toiminnan mahdollisuuksia, tarvitaan viestejä ja välineitä, jotka kertovat meille, mitä on tehtävä. Ekologinen kengännumeromme ei anna siihen osviittaa.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS

Blomqvist, Linus et al., Does the Shoe Fit? Real versus Imagined Ecological Footprints. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

Fiala, Nathan, Measuring Sustainability: Why the Ecologial Footprint is Bad Economics and Bad Environmental Science. Ecological Economics. 67, 2008, 519–525.

Galli, Alessandro et al., Questioning the Ecological Footprint. Ecological Indicators. Vol. 69, 2016, 224–232.

Giampietro, Mario & Andrea Saltelli, Footprints to Nowhere. Ecological Indicators. Vol. 26, 2014, 610–621.

Lin, David et al., Ecological Footprint: Informative and Evolving – A Response to van den Berg and Grazi (2014). Ecological Indicators. Vol. 58, 2015, 464–468.

Rees, William E. & Mathis Wackernagel, The Shoe Fits, but the Footprint is Larger than Earth. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

UNCD, Global Land Outlook 2017. Bonn, Germany.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2013, 10–19.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Response to Wackernagel. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 23–25.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Reply to the first systematic response by the Global Footprint Network to criticism: A real debate finally? Ecological Indicators. Volume 58, 2015, 458–463.

Venter, Oscar et al., Sixteen years of change in the global terrestrial human footprint and implications for biodiversity consevation. Nature Communications. 7, 2016.

Wackernagel, Mathis, Comment on Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 21–23.