26.11.2018

Metsien käytön ajojärjestyksestä

Ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevaa on ilmakehän tiettynä ajanjaksona sisältämien kasvihuonekaasujen määrä. Tästä luonnontieteellisestä näkökulmasta sekä päästöjen vähentäminen että nielujen lisääminen ovat tarpeellisia ja toimivia keinoja. Tarvittavien päästöleikkausten mittakaava on suurempi kuin potentiaalisten nielujen, mutta kummatkin vaikuttavat täysimääräisesti nettopäästöihin.

Poliittisesti tilanne on toinen, koska päästöjen suhteen käydään osittain kauppaa, osittain vähennyksiä tehdään sopimuksin. Nielut on ainoastaan luvattu (Kioton sopimuksen toisella kaudella) pitää vähintään entisellä tasolla ja nielukauppa on vasta suunnittelun asteella. Laskennallisesti esimerkiksi IPCC olettaa malleissaan, että tällä hetkellä olemassa olevat globaalit nielut pysyvät vähintäänkin entisen suuruisina.

Suomessa on hyvät edellytykset sekä päästöjen vähentämiseen että nielujen kasvattamiseen. Esimerkiksi Sitra on julkaissut laskelmia, joiden mukaan päästövähennyksiä on mahdollista saavuttaa hyvin vähäisin kustannuksin. Myös nieluja on mahdollista kasvattaa, kuten esimerkiksi hallituksen aloite metsityksen lisäämisestä esittää.

Tämä kokonaisnäkemys antaa puitteet arvioida eri yhteiskunnallisten alueiden ja talouden sektoreiden päästökehitystä kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuuden tarkasteleminen on ratkaisevan tärkeää muutoksessa, joka koskettaa kaikkia yhteiskunnan ja talouden osia ja joka jossakin muodossa, enemmän tai vähemmän kivuliaana, tapahtuu joka tapauksessa. Osa-optimointi sektorien sisällä tai sektoreittain johtaa helposti kokonaisuuden kannalta epäedullisiin tuloksiin (joista ilmastonmuutos itsessään on esimerkki).

Kokonaisnäkemystä tarvitaan erityisesti julkiselle vallalle. Vaikka monet toimet – kuten esimerkiksi puun osto ja myynti – nykyisessä yhteiskunnassa tapahtuvat markkinoilla, on julkisella vallalla ratkaiseva rooli markkinoiden mahdollistajana. Lisäksi julkinen valta säätelee liiketoiminnan kannattavuutta. Puumarkkinat ovat tästä erinomainen esimerkki. Markkinoiden rakennetta (mitä kannattaa myydä ja milloin) säätelee moni kulloisenkin hallituksen vallassa oleva asia, tärkeimpinä verotus ja erilaiset tukijärjestelmät, niin myyjiä kuin ostajiakin koskien. Näitä säätelemällä hallitus pyrkii toteuttamaan tietyn hakkuumäärän, jota linjataan hallitusohjelmassa ja kansallisessa metsästrategiassa. Keinoja ovat muun muassa (energia)verotus, kestävän metsätalouden rahoituslakiin perustuvat eli Kemera -tuet, metsähakkeen tuotantotuki (ja keskeisten kilpailijoiden, kuten turpeen, tuki- ja verokohtelu), investointituet ja kansallisen metsästrategian 11 erillistä ohjelmaa. Myös pääosin suojeluun pyrkivät ohjelmat kuten Metso vaikuttavat osaltaan asiaan. Kaiken kaikkiaan metsäsektorin (niin puun myyjien kuin ostajienkin) tukemiseeen on Suomessa käytetty miljardeja.

Ilmastonmuutos tuo metsäsektorin roolin kokonaisarvioon tärkeinä tekijöinä ainakin kysymykset metsistä hiilinieluina ja -varastoina, mikä puolestaan vaikuttaa kysymykseen puusta raaka-aineena.

Metsät toimivat sekä hiilinieluina että -varastoina. Nielu- ja varastotehtävät voivat sopia hyvin yhteen luonnon monimuotoisuuden tukemisen kanssa. Myös puusta tehtävät pitkäkestoiset tuotteet toimivat hiilivarastoina. Sen sijaan sellupohjaiset tuotteet ja varsinkin energiapuu vapauttavat hiilensä nopeasti. Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta ei päästötön. Poltettaessa puu päästää hiilidioksidia energiayksikköä kohden jopa enemmän kuin kivihiili. Jos metsän uusiutumisesta on pidetty huolta, takaisin kasvava metsä (mukaan lukien maaperä, johon hiiltä myös sitoutuu) sitoo toki hiilen jossain vaiheessa takaisin. Ilmastonmuutoksen etenemisen kannalta aikajänne on kuitenkin ratkaiseva. On paljonkin väliä sillä, hakataanko metsiä nyt vai useamman kymmenen vuoden päästä.(*)

Metsien käytön ajojärjestys asettuu tästä näkökulmasta sangen selkeästi. Ensin on varmistettava, että hiilinieluja ja -varastoja on riittävästi. Tämän jälkeen ajojärjestyksessä on mekaaninen metsäteollisuus, joka tekee tuotteita, joihin hiili sitoutuu suhteellisen pitkäksi ajaksi. Seuraavaksi ajojärjestyksessä on kuidutttava metsäteollisuus, jonka tuotteet ovat nopeampikiertoisia kuin mekaanisen metsäteollisuuden, eivätkä siksi muodosta hiilivarastoja. Näiden käyttötarkoitusten yhteydessä syntyy esimerkiksi hakkuutähteitä, joita on ainakin lyhyiden kuljetusyhteyksien päässä järkevää käyttää energiapuuna, varsinkin jos käyttö korvaa uusiutumattomia polttoaineita. Sen sijaan ainespuun käyttö polttotarkoituksiin ei ole kokonaisuuden kannalta järkevää, tuskin myöskään energiapuun kuljettaminen pitkiä matkoja, varsinkaan, jos puuta on tuotava ulkomailta. Hakkuiden kielteisten vaikutusten ulkoistaminen kaupan avulla ei ole vastuullista ilmastopolitiikkaa.

Metsäteollisuuden osien sisälle muodostuu vastaava prioriteettijärjestys. Mekaanisessa puuteollisuudessa kannattaa panostaa tuotteisiin, jotka ovat mahdollisimman pitkäkestoisia, sahauksesta jäävä puru, ja reunalauta kannattaa käyttää selluteollisuudessa, ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan niin kutsuttuina sivuvirtoina syntyvä puu kannattaa käyttää metsäteollisuudessa, raaka-aineena tai energiana. Kaskadikäytössä on paljon kehitettävää. Esimerkiksi puun käyttö rakennuksissa kannattaa suunnitella niin, että puu voidaan käyttää uudelleen ja vasta aivan viimeiseksi jos ollenkaan energiana.

Lisää tutkimusta tarvitaan varsinkin energiapuu-osion sisäisestä ajojärjestyksestä. Ohut ja nopeasti lahoava hakkuutähde (oksat) on ajojärjestyksessä ensimmäisenä, mutta esimerkiksi kantojen energiakäyttöä on kritisoitu.

Sivuvirtojen puu on jo pääasiallisesti metsäteollisuuden omassa energiakäytössä. Myös suunniteltujen investointien yhteydessä syntyvä metsäteollisuus mitä todennäköisimmin käyttää suurimman osan omista sivuvirroistaan. Näin ollen ajojärjestyksen alimmalle jakeelle, energiapuulle, ei ole syntymässä suuria lisäyksiä. Jo nyt energiapuuta tuodaan Suomeen ulkomailta, lähinnä Venäjältä ja Baltiasta. Koska päästöttömiä energiamuotoja on hyvin kustannustehokkaasti saatavilla, tuontienergiapuu on jo pelkästään logistiikan aiheuttamien päästöjen ja kulujen vuoksi ajojärjestyksessä kaikkein viimeisimpänä.

AIKAJÄNTEESTÄ

Aikajänne niin päästöjen vähentämisen kuin nielujen lisäämisenkin kannalta on tärkeä. Ilmakehän hiilidioksidimäärän kasvu pitää saada pysäytettyä ja laskuun nimenomaan nyt, eikä 100 vuoden päästä.

Jos olisi niin, että globaali lämpeneminen olisi täsmälleen sama asia kuin hiilidioksipitoisuuden määrä ja riippuisi vain ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta, voitaisiin ajatella, että nyt voidaan päästää hiilidioksidipitoisuus (ja lämpötila) korkeammaksi (overshoot), kunhan myöhemmin hiilidioksidia poistetaan enemmän (ja saadaan lämpötila laskemaan). Näin ei kuitenkaan ole.

Ilmakehän hiilidioksidi ”pakottaa” ilmakehää lämpenemään, millä puolestaan on seurannaisvaikutuksia käytännössä kaikille ekologisille järjestelmille eli kaikelle elämälle.

Ajatellaan, että hetkellä t1 hiilidioksidipitoisuus on x, hetkellä t2 pitoisuus on x+1 ja hetkellä t3 uudelleen x, koska hiilidioksidia on onnistuttu poistamaan 1 yksikkö (verrattuna hetkeen t2). Tällöin aikana, joka kuluu hetkestä t1 hetkeen t3 ilmakehässä ollut ”ylimääräinen” hiilidioksidi on jo tehnyt temppunsa, eli on lämmittänyt ilmakehää kaikkine seurannaisvaikutuksineen, joista kaikki eivät suinkaan pysähdy, saati käänny takaisin ”parempaan” pitoisuuksien palautuessa.

Toisin sanoen hiilineutraaliuden tavoittamisen lisäksi on ratkaisevaa, millä aikataululla ja mitä polkua pitkin hiilineutraaliuteen päästään. Näin siksi, että ”polun varrella” tulevat päästöt ehtivät vaikuttaa jo nyt liian korkeisiin pitoisuuksiin ennen neutraaliuden saavuttamista. Lopulta myöskään hiilineutraalius ei ole riittävä maali, vaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden laskeminen kestävälle tasolle. Kuten vuosi sitten kirjoitimme, on katsottava kohti tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että vaaralliset itse itseään vahvistavat takaisinkytkennät tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivät ehdi käynnistyä.

IPCC’n “Global Warming of 1,5°C”-raportti huomauttaa nimenomaan tämän ”ylimääräisyyden” (overshoot) ongelmista, joista kaksi on erityisen huomattavia.

Ensinnäkin yllä mainittu ”temppujen tekeminen”: vaikka hiilidioksimäärän aiheuttamaa lämpenemistä saataisiin myöhemmin peruutettua, korjaamatonta ja mittavaa vahinkoa (esimerkiksi kokonaisten ekosysteemien menetyksiä tai laajojen jäätiköiden sulamisia) on jo erittäin suurella todennäköisyydellä syntynyt.

A3.2. Future climate-related risks depend on the rate, peak and duration of warming. In the aggregate they are larger if global warming exceeds 1.5°C before returning to that level by 2100 than if global warming gradually stabilizes at 1.5°C, especially if the peak temperature is high (e.g., about 2°C) (high confidence). Some impacts may be long-lasting or irreversible, such as the loss of some ecosystems (high confidence).

Esimerkiksi jos mittava jäätikkö sulaa, se ei todennäköisesti jäädy uudelleen millään nyky-yhteiskuntien kehitykseen vaikuttavalla aikajänteellä, vaikka hiilidioksidipitoisuutta saataisiin laskettua. Samoin esimerkkinä voi ajatella ajatella lämpenemisen seurauksena meriin kertynyttä lämpöä (energiaa), joka on pääasiallinen syy lisääntyneiden hirmumyrskyjen lisääntyneisiin voimiin. Vaikka hiilidioksidipitoisuutta ilmakehässä saataisiin laskettua, merien lisäenergia purkautuu hitaasti.

Mitä suurempi ”ylimääräisyys” (overshoot), sitä pahempia ja sitä todennäköisempiä ovat peruuttamattomat ja hitaasti peruuntuvat vahingot, ja itse itseään vahvistavien kierteiden karkaaminen. Siksi jälleen: mitä nopeammin ja mitä enemmän pitoisuuden kasvu saadaan pysäytettyä ja laskuun, sen parempi.

Toiseksi: ei ole riittävän luotettavaa varmuutta siitä, että hiilidioksidipitoisuuden laskeminen ”overshoot”-tilanteen jälkeen ylipäätään laskisi lämpötilaa. Tähän kannattaa pysähtyä hetkeksi: ei ylipäätään tiedetä varmaksi, että jos pitoisuudet päästetään korkealle ja lämpeneminen yli 1,5°C, takaisin voitaisiin palata, vaikka pitoisuuksia saataisiin laskettua. ”Overshoot”in syntyminen on jo itsessään venäläistä rulettia maapallon ilmastolla.

C3.3. Pathways that overshoot 1.5°C of global warming rely on CDR (carbon-dioxide removal) exceeding residual CO2 emissions later in the century to return to below 1.5°C by 2100, with larger overshoots requiring greater amounts of CDR (Figure SPM.3b). (high confidence). Limitations on the speed, scale, and societal acceptability of CDR deployment hence determine the ability to return global warming to below 1.5°C following an overshoot. Carbon cycle and climate system understanding is still limited about the effectiveness of net negative emissions to reduce temperatures after they peak (high confidence).

Tämä siis täysin riippumatta siitä, onko teknisesti mahdollista poistaa hiilidioksidia riittävän paljon. IPCC:n raportti on ilahduttavan optimistinen sen suhteen, että luonnonjärjestelmiä (metsiä, soita, maaperää ja niin edelleen) tukemalla hiiltä voidaan sitoa. Nämä ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen perustuvat keinot ovat huomionarvoisia siksikin, että osalla keinoista on muita hyötyjä esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Win-win -ratkaisujakin siis on olemassa. Mutta ongelma on, että vaikka sidonta onnistuisi, ilmasto ei silti välttämättä viilene tai käyttäytyy ”overshootin” jälkeen muuten tavoilla, jotka ovat epäsuotuisia (esimerkiksi heilahtelee rajusti).

Näiden seikkojen valossa on ratkaisevasti väliä sillä, laskevatko nettopäästöt 20 vai sadan vuoden aikajänteellä. Mitä nopeammin, sitä todennäköisemmin vältetään pahemmat seuraukset ja riskit. Aikajänne koskee niin päästöjen vähentämistä kuin nielujakin. Päästövähennyksissä Suomi on edennyt kohtalaisesti, mutta vaarassa ovat nielut, joiden pienenemistä Suomessa uhkaavat nimenomaan suunnitelmat hakkuiden kasvattamisesta ja puun energiakäytön lisäämisestä. Kuten LUKE toteaa: “Skenaariolaskelmien perusteella näyttää siltä, että puun käytön lisäys pienentää nielua enemmän kuin sen lisäyksellä saadaan aikaan päästövähennyksiä vuosisadan puoliväliin mennessä esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tai betonirakenteiden korvaamisesta.”

(*)
Lisäksi asiaan vaikuttaa IPCC’n käyttämä hiilibudjettien laskentatapa, joka korostaa nielujen lisäämisen tarvetta. IPCC’n laskelmat perustuvat hiilibudjeteille, joissa otetaan huomioon globaalit päästöt ilmakehään ja globaalit nielut. Toisin sanoen hiilibudjeteissa on jo mukana myös arvio Suomen hiilinielujen vaikutuksesta. Näin ollen kun IPCC korostaa nielujen tulevaa merkitystä esimerkiksi raportissaan “Global Warming of 1,5°C”, se puhuu ihmistoimin aikaansaaduista uusista nieluista, mikä Suomessa tarkoittaisi esimerkiksi metsitystä, soiden ennallistamista, pitkäkestoisiin puutuotteisiin sitoutuvaa hiiltä ja niin edelleen. Tai toisinpäin: globaalisti, mukaan lukien Suomen, nykytasoinen hiilinielu ei IPCC’n silmissä ole nielu, jota voin käyttää ilmakehään kertyneen hiilidioksidin “ylimäärän” (overshoot) palauttamiseen alkutilaan. Kuten erikoistutkija Antti-Ilari Partanen toteaa: “olemassa olevien metsien hiilinielujen nykyistä kehitystä ei [IPCC:n skenaarioissa] lasketa mukaan negatiiviseksi päästöksi”. IPCC’n laskemistavassa overshootin korjaamiseen tarvitaan uusia, nyt olemassaolemattomia nieluja. Näin ollen argumentti, että hakatut metsät kasvaessaan sitovat takaisin päästämänsä hiilidioksidin, ei koske IPCC:n skenaarioiden overshootin palauttamista lainkaan. Overshootia voidaan palauttaa vain tekemällä uusia nieluja. Laskentatavoista riippumatta huomio kannattaa kiinnittää nettopäästöihin ja niistä seuraaviin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksiin.