Annoimme 22.8.2025 lausunnon pyynnöstä työ- ja elinkeinoministeriölle lausuntopalvelussa. (Tavanomaisesta poiketen alla oleva muotoilu noudattaa lausuntopalvelun kohta kohdalta -kommentointimenetelmää. Lopussa BIOS:n kokoava lausunto.)

Asia: VN/1046/2025 Kansallisen energia- ja ilmastostrategian luonnos

***

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen ja nielujen kasvattaminen (strategian luku 2.2)

Strategiassa todetaan, että metsien käyttöä ei rajoiteta, mutta samaan aikaan pyritään huolehtimaan hiilinieluista. Ilmastotoimien kannalta on olennaista, kasvattavatko hiilinielut metsien hiilivarastoja vai vapautetaanko sitoutunut hiili nopeasti hakkuukertymänä. Koska hakkuutasoja ei pyritä kohtuullistamaan, strategia on ristiriidassa Suomen ilmastotavoitteiden suhteen.

Strategiassa ei konkretisoida sitä, millaista suhdetta biogeenisen hiilen talteenoton myötä saadun hiilen hyödyntämisen (BECCU) ja pysyvän varastoinnin (BECCS) välillä tavoitellaan. Nämä käyttötavat ovat olennaisesti erilaisia, ja vain BECCS tuottaa teknisiä nieluja eli negatiivisia päästöjä. Mitä suurempi osuus varastoidaan, sitä vähemmän hiiltä on käytettävissä vetytalouden ratkaisuihin, ja toisin päin.

Biogeenisen hiilen käytöllä voi olla ilmastohyötyjä, mutta niitä on punnittava sitä vastaan, miten runsas metsien käyttö vaikuttaa nettopäästöihin. Hiilikädenjälkeä ei tule tavoitella hiilijalanjäljen kustannuksella.

Vaikutusarvioiden perusteella voidaan todeta, että ilmastostrategia ei pyri ilmastotavoitteiden saavuttamiseen.

Uusiutuvan energian edistäminen (strategian luku 2.3)

Tuuli- ja aurinkoenergian rakentamista asuttujen alueiden yhteydessä rajoitetaan etäisyyssäännöksillä sekä vahvistuvilla kaavasäädöksillä. Näin merkittävät osat jo ennestään rakennettua ympäristöä jäävät pois uusiutuvan energian tuotannosta, mikä lisää painetta energiantuotannon negatiivisiin luontovaikutuksiin. Uusiutuvan energian tuotanto voi tapahtua myös rakennetuilla alueilla ja niiden lähellä – onhan metsäenergiankin varsin näkyvään ja tuntuvaan tuotantoon totuttu.

Vety ja sähköpolttoaineet (strategian luku 2.4)

Osiossa 2.1. (s. 14) mainitaan lämmitys vedyn merkittävänä käyttökohteena, mutta jää epäselväksi, mitä tämä tarkoittaa: rakennusten lämmitystä vai teollista lämpöä? Joka tapauksessa kumpikin on vedyn potentiaalisten käyttötapojen hierarkiassa alhaisella eli huonolla tasolla (ks. https://bios.fi/mita-on-vetytalous/). Sen sijaan tässä luvussa vedyn käyttötapoja ei käsitellä lainkaan, vaikka se olisi olennaista.

Miten strategiassa suhtautuu toisiinsa vedyn tuottaminen paikalliseen käyttöön “vetylaaksoissa” versus tarve laajamittaisille vedyn jakeluverkostoille? Tämä jää avoimeksi.

Energiatehokkuuden edistäminen (strategian luku 2.5)

Tässä luvussa esitetyt pyrkimykset energian loppukulutuksen vähentämiseen ovat ristiriidassa sen kanssa, että strategiassa esitetään EU-vaikuttamisessa (2.12) pyrkimys viedä energiatehokkuustavoitteiden toteuttamista nimen omaan toiseen suuntaan, pois kulutuksen rajoittamisesta. Sisäinen ristiriita vie strategialta uskottavuutta.

Avoin vastaus energia- ja ilmastostrategiaan liittyen

Energia- ja ilmastostrategiassa korostetaan suomalaisten toimien hiilikädenjälkeä maailmalla, ja paino on erityisesti vedyn ja biogeenisen hiilen yhdistelmässä. Runsas biogeenisen hiilen saatavuus, puhumattakaan määrän kasvattamisesta, on kuitenkin riippuvaista kotimaisten metsien korkeasta hakkuutasosta. Korkeat hakkuutasot puolestaan ovat ristiriidassa kotimaisten ilmastotavoitteiden kanssa, kuten KEITOssa todetaan. Käytännössä siis hiilikädenjälkeä tavoitellaan kotimaisten ilmastotavoitteiden (suomalaisen hiilijalanjäljen) kustannuksella. Tavoite muistuttaa hölmöläisten peiton pidentämistä. Kumpiakin on tavoiteltava yhtaikaa: hiilikädenjäljen ja -jalanjäljen tavoittelua ei tule erottaa toisistaan. Tällöin hiilikädenjäljen tavoittelussa etusija tulisi olla teknologisten ratkaisujen (pikemmin kuin hiilipitoisten massatuotteiden) viennissä sekä vedyn käyttöhierarkian tärkeimmillä alueilla kuten metallurgiassa ja lannoitetuotannissa.

Strategiassa todetaankin tässä hengessä (1.1.): “Etusija tulisi antaa toimille, jotka auttavat tuottamaan maailmalle uusia ratkaisuja ja joiden mahdollisuudet maailmanlaajuisesti ovat erityisen suuria.” Nykyisellään strateginen painopiste ei kuitenkaan ole sen mukainen vaan korostaa Suomessa biomassan poltosta saatavan hiilen ja mahdollisen vedyntuotannon suurta mittakaavaa (esim. 1.3.).

Tämä kytkeytyy suoraan toiseen ongelmalliseen teemaan strategiassa. Yhtäältä strategiassa korostetaan energiatehokkuus ensin -periaatteen noudattamista ja energian loppukulutuksen vähentämisen merkitystä (2.5., 3.2.). Tämän kanssa on ristiriidassa julkilausuttu pyrkimys toimia EU-vaikuttamisessa (2.12.) niin, että energiatehokkuuspyrkimykset eivät tähtää energian kulutuksen vähentämiseen. KEITOssa todetaan myös, että loppukulutustavoite näyttää Suomelle hyvin haasteelliselta saavuttaa (87). Mitä painokkaammin Suomi rakentaa strategiaansa suurimittaiseen biogeenisen hiilen ja vedyn käyttöön, sitä korkeammaksi kasvaa uuden energiantuotannon tarve. Tämä todetaan strategiassa (3.2., s. 46), mutta toteamisen lisäksi tarvitaan strateginen näkymä suunnasta, johon pyritään.

Edellisistä syistä strategiasta puuttuu koherenssi tulevaisuuden tavoitteissa. Energia- ja ilmastostrategiaan tulisi sisältää vahvempi ja kokonaisvaltaisempi strateginen ote, jossa ennakoitu sähköntuotannon määrä, sähkönsiirtoverkon kapasiteetti, vedyntuotannon tarve ja käyttötavat (paikallinen vs. kansainvälinen), vientituotteiden painopisteet ja metsien hyödyntäminen suhteutetaan toisiinsa niin, että muodostuu tarkoituksenmukainen kokonaiskuva Suomen teollisuuspoliittisesta suunnasta. Kaikkia asioita ei voi tavoitella yhtaikaa.

Kun vedetään yhteen hallituksen yksittäiset energia- ja ilmastostrategiset painopisteet (lisäydinvoima, merituulivoima, vihreän vedyn tuotanto, kattava vetyputkisto, biogeenisen hiilen talteenotto), kokonaisuudesta muodostuu kymmenien miljardien panostukset energiajärjestelmään ja teolliseen infrastruktuuriin, jonka teknologinen ja kaupallinen epävarmuus on suurta ja joka toteutuessaan parhaimmassakin tapauksessa vähentää päästöjä vasta 30-luvun puolivälin jälkeen. On myös huomioitava, että julkisen rahoituksen ja julkisesti tehtävien teknologisten valintojen osuus tällaisessa kokonaisuudessa on väistämättä huomattava. Jos valtio lähtee näin mittavaa kokonaisuutta toteuttamaan, sen tulee perustua uskottavaan monialaiseen (useat tieteen, teollisuuden ja hallinnon alat yhdistävään) ja ennakoivaan suunnitteluun. BIOS:n kanta on, että tällaista suunnittelua tarvitaan joka tapauksessa. Vain sen pohjalta voidaan käydä harkittua tieteellistä ja julkista keskustelua valituista suunnista. Myös julkisten investointien tekemättä jättäminen on valinta tilanteessa, jossa energiajärjestelmä ja muu teollinen infrastruktuuri käyvät seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä läpi ennennäkemättömän nopeita muutoksia.

Annoimme 20.8.2025 lausunnon valtiovarainministeriölle.

Asia: VN/33009/2023 Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi julkisen talouden hoitamisesta sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua esityksestä uudeksi finanssipoliittiseksi laiksi ja siihen liittyvistä muista laeista. Näkemyksemme mukaan lausunnolla oleva lakiesitys vaatii merkittäviä korjauksia ja sisällöllisiä muutoksia, ennen kuin se voidaan hyväksyä Suomen finanssipolitiikkaa tulevina vuosina ohjaavaksi laiksi.

Käytännössä esityksen lait pitävät sisällään EU:n uusien finanssipoliittisten sääntöjen täytäntöönpanoa koskevan kansallisen lainsäädännön. Tämän lisäksi uudessa finanssipoliittisessa laissa säädettäisiin myös kansallisesta numeerisesta pitkän aikavälin velkasuhdetavoitteesta (enintään 40 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen). Tältä osin asetettaisiin valtioneuvostolle lisävaatimuksia EU-oikeudesta johtuvien vaatimusten lisäksi, kun velkasuhteen pitäisi talouspoliittisin toimin alentua niin pitkään kuin kyseinen velkasuhde Suomen julkisessa taloudessa (kaikki julkisyhteisöt) saavutetaan. Tavoitteiden saavuttamista valvomaan nostettaisiin Valtiontalouden tarkastusviraston sijaan Talouspolitiikan arviointineuvosto.

Esitykseen sisältyy monia ongelmia. Ne liittyvät sekä itse esitykseen että ehdotettuun julkisen talouden sekä finanssipolitiikan ohjauksen malliin. Tärkeimpiä ovat seuraavat:

(1) Esityksestä puuttuu käytännössä kokonaan yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi. Ainoat esitykseen sisällytetyt vaikutusarviot ovat abstrakteja velkasuhdelaskelmia, jotka esittävät käsittelevänsä 2030-luvun tilannetta. Näistä laskelmista ei kuitenkaan pystytä hahmottamaan edes sitä, millaiset uuden lain todelliset taloudelliset vaikutukset olisivat aidossa historiallisessa tilanteessa 2030-luvun alussa. Laskelmien oletukset (esimerkiksi 0,5 kerroin finanssipolitiikan vaikutukselle) jättävät huomiotta monia potentiaalisia negatiivisia kehityskulkuja ja esittävät lain mukaan ohjatun julkisen talouden paremmassa valossa kuin olisi perusteltua. Vielä ongelmallisempaa on, että lain ilmeisesti tuottaman (ja sillä tavoitellun) monien miljardien eurojen sopeutuksen vaikutuksia yhteiskuntaan laajemmin ei ole arvioitu lainkaan. Mitkä ovat vuosikymmeniksi päälle jäävän sopeutuksen vaikutukset sosiaali- ja terveyspalveluihin, sosiaalietuuksiin, julkisiin koulutuspalveluihin, turvallisuuden ja ympäristönsuojelun julkiseen toimintaan sekä moniin muihin hyvinvointiyhteiskunnalle keskeisiin toimintoihin? Vaikka tällaisten skenaarioiden laatiminen on haastavaa, näin merkityksellisen yhteiskuntapolitiikkaa ohjaavan lain valmistelussa niitä ei yksinkertaisesti voida sivuuttaa. Myös lainvalmistelussa yleensä tehtävät arvioinnit (tasa-arvovaikutukset, tulonjakovaikutukset, lapsivaikutukset, ympäristövaikutukset jne.) toistaiseksi puuttuvat esityksestä.

(2) Vaikka finanssipoliittisen lain uudistamisen perusteluna on EU-lainsäädännön täytäntöönpano Suomessa, esityksessä mennään julkisen talouden ja finanssipolitiikan ohjauksessa selvästi pidemmälle, EU-säännöstön päälle kansallisia elementtejä lisäten. Käytännön lopputuloksena onkin kaksi päällekkäistä säännöstöä, jotka tekevät finanssipolitiikan ohjauksesta monimutkaisen kokonaisuuden. Vaikka nämä säännöstöt on pyritty tekemään keskenään johdonmukaisiksi ja toisiaan täydentäviksi, eivät EU-säännöstö ja kansalliset säännöt ole kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa linjassa keskenään. Olisi kummallista, mikäli Suomessa olisi näin voimassa yhtä aikaa kaksi finanssipoliittista lainsäädäntöä. Tämä ongelma voitaisiin välttää kirjoittamalla uusi laki pelkästään EU-säännöstön mukaiseksi ja jättämällä kansalliset lisäykset tekemättä.

(3) Käytännössä lakiesitys laittaa voimaan kansallisen säännöstön, joka johtaa EU-sääntöjä kireämpään finanssipolitiikan linjaan. Perusidea on, että niin kauan kuin julkisyhteisöjen bruttovelkasuhde on yli 40 prosenttia, kahdeksan vuoden tarkastelujaksoille asetettaisiin tavoitteeksi keskimäärin 1 prosenttiyksikön vuotuinen velkasuhteen alentaminen eli ko. jaksolla noin 8 prosenttiyksikön velkasuhteen alentaminen. Tämän tavoitteen saavuttamista valvomaan asetettaisiin jatkossa asiantuntijapohjainen Talouspolitiikan arviointineuvosto, jonka tehtäväksi tulisi EU-lainsäädännön vaatima itsenäisen finanssipolitiikan valvojan rooli sekä VM:n makrotalousennusteen ”vahvistaminen”. Mikäli numeerista tavoitetta ei oltaisi saavuttamassa, aktivoituisi niin sanottu korjausmekanismi, jonka lopputuotteena valtioneuvosto antaisi eduskunnalle korjaavia toimenpiteitä koskevan tiedonannon. Toimenpidepaketti olisi mittaluokaltaan neuvoston suosituksia vastaava.

Esitetyn kaltaisella kansallisella “velkajarrulla” olisi monia radikaaleja seurauksia suomalaiseen talouspolitiikkaan ja talouteen sekä yhteiskuntaan laajemmin. Ensinnäkin lain toimeenpanemat säännöt johtaisivat vuosikymmeniksi sopeuttavaan finanssipolitiikan linjaan. Epäselväksi vieläpä jää, voitaisiinko tätä säännöstöä olla noudattamatta tietyissä poikkeuksellisissa taloudellisissa tai yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka todetaan erikseen omassa prosessissaan (kuten on EU-säännöissä ollut mahdollista). Jos tällaisesta prosessista ei säädetä laissa tarkemmin, jää valta päättää finanssipolitiikan linjasta käytännössä Talouspolitiikan arviointineuvostolle. Koska tulevaisuuteen suuntautuvat makrotaloudelliset arviot ovat vain harvoin yksiselitteisiä ja täysin objektiivisia, politisoituu Talouspolitiikan arviointineuvosto ehdotetussa finanssipolitiikan ohjauksen mallissa väistämättä. Konkreettisesti lain noudattaminen tarkoittaa miljarditason (brutto)sopeuttamispaketteja 2030-luvun alusta eteenpäin, millä on välttämättä laajoja taloudellisia sekä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sopeutusten kohdentamisesta riippuu, mihin yhteiskunnan alueille harjoitettu talouspolitiikka ja sitä kautta yhteiskuntapolitiikka erityisesti osuu. Näyttää kuitenkin selvältä, että esitetyn ohjausmallin tullessa voimaan valtion ja julkisen hallinnan tila yhteiskunnassa supistuu, julkisesti järjestettyjen hyvinvointipalveluiden määrä pienenee ja sosiaalietuusjärjestelmä kaventuu, kun menoleikkaukset seuraavat tulevina vuosikymmeninä toisiaan. 1900-luvun toisella puoliskolla rakennettu hyvinvointivaltio joutuu väistämään suppeamman valtion tieltä, vaikka osa sopeutuksesta tehtäisiinkin veroja korottamalla. Monikriisin aikana, jossa julkisyhteisöjä tarvittaisiin sekä ohjaamaan yhteiskunnan suuntaa että tekemään suoraan investointeja ja ottamaan yhteiskunnallisia resursseja käyttöön kestävyysmurroksen edistämiseksi, tällainen muutos valtiossa on jokseenkin päinvastainen tarvittavaan muutokseen nähden. Lain arvioinnissa tulisi kyetä arvioimaan juuri näiden nähtävissä olevien muutosten vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan kokonaisuudessaan.

Toiseksi lain noudattaminen ei todennäköisesti edes tule johtamaan siihen, mitä sillä tavoitellaan eli julkisyhteisöjen velkasuhteen laskuun. Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä sopeutus nimittäin syö väistämättä talouskasvua, mikä loogisesti tarkoittaa velkasuhteen nousua (mahdollisesti jopa tapauksissa, joissa absoluuttinen velkamäärä saadaan vähenemään). Taloudelliset seuraukset muistuttaisivat todennäköisesti Kreikan talouden kehityskulkuja eurokriisin aikana vuosina 2010-2016, mutta huomattavasti pidemmälle aikavälille ulottuen. Lopulta leikkauksia ja veronkorotuksia joudutaan siksi tekemään huomattavasti enemmän kuin mitä esimerkiksi lakiesityksen herkkyyslaskelmat osoittavat. Taloudellinen tulema olisi joka tapauksessa syvä taantuma ja lannistava ilmapiiri, joka söisi yksityisen sektorin investointihalukkuutta, nakertaisi kansantalouden innovaatiokykyä ja tätäkin kautta alentaisi tuottavuuden kasvun potentiaalia. Tällaiset historialliset tekijät olisi myös syytä huomioida lain arviointiin liittyvissä skenaarioissa. Kaiken kaikkiaan sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti katsottuna laki tässä muodossaan johtaisi merkittävään irtiottoon Suomen mallista, jossa viime vuosikymmeninä markkinatalous ja hyvinvointivaltio ovat toisiaan tukien luoneet perustan kansallisen hyvinvoinnin rakentumiselle sekä yhteiskuntamme kyvykkyydelle vastata sitä kohtaaviin haasteisiin.

(4) Nykyisessä maailmantilanteessa ja vallitsevissa monikriisin olosuhteissa talouspolitiikalta tarvitaan joustavuutta, nopeaa uudistumiskykyä ja reagointivalmiutta. Lakiin kirjattavat kansalliset, erittäin rajoittavat velkasäännöt asettuvat suoraan näitä periaatteita vastaan. Vaikka kyseessä ei ole perustuslaillisessa järjestyksessä säädettävä laki, siitä huolimatta sen hyväksyminen loisi Suomeen instituutioita, joiden purkaminen jatkossa poliittisesti voisi olla vaikeaa niiden ilmeisestä toimimattomuudesta huolimatta. Tästä syystä esitettyä finanssipoliittista lakia ei pitäisi tässä muodossa säätää. Lakiluonnosta tulisi korjata merkittävästi ja lain lähtökohdaksi pitäisi ottaa puhtaasti EU-sääntöjen toimeenpano. Jo pelkästään EU-säännöstöstä tulee todennäköisesti Suomen talouteen ja yhteiskuntaan niin rajoittava julkisen talouden ohjausmalli, että monet edellä kuvatuista ongelmista pääsevät realisoitumaan. Pidemmällä aikavälillä Suomen tulisikin tehdä vaikuttamistyötä EU:n taloussääntöjen muokkaamiseksi niin, että tilaa investoinneille ja riittävälle kulutukselle olisi kaikissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että lausuttavana olevaa finanssipolitiikan lakia ei pidä säätää nykyisessä muodossaan. Sen vaikutukset suomalaiselle yhteiskunnalle voisivat olla todella radikaaleja ja odottamattomia, mikä ei valitettavasti käy millään tavalla ilmi lakiesityksestä. Julkinen taloudenpito kaipaa tulevina vuosina joustavuutta ja reaktiokykyä, mitä lain toimeenpano tällaisenaan kaventaisi merkittävästi. On valitettavaa, että samansuuntaisia vaikutuksia Suomelle tulee jo hyväksytyistä EU:n taloussäännöistä.

Jussi Ahokas
BIOS-tutkimusyksikkö

Annoimme 14. helmikuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle.

Asia: VNS 7/2024 vp Valtioneuvoston selonteko YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda2030:n toimeenpanosta https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+7/2024

Kysymys: Tulevaisuusvaliokunta toivoo kuulevansa kokonaisarvionne selonteosta sekä näkemystänne siitä, miten eduskunnan ponnet eli valiokunnan edellisen mietinnön (TuVM 1/ 2021) lopusta löytyvät numeroidut kannanottoehdotukset on huomioitu. [Linkki mietintöön: https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Mietinto/Sivut/TuVM_1+2021.aspx] Lisäksi, valiokunta pyytää teitä ehdottamaan muutamia erityisen vaikuttavia kestävän kehityksen kysymyksiä, joiden ratkaisemiseen Suomessa olisi hyvät edellytykset keskittyä, riippumatta siitä onko ne käsitelty selonteossa.

Lausunnon pääsanomat:

• Suomen kaltaisen vauraan hyvinvointiyhteiskunnan kannalta ensisijaisia ovat ne kestävän kehityksen tavoitteet, joissa lähtötilanne oli huono ja joissa on edistytty huonosti tai jopa otettu takapakkia.
• Kestävän kehityksen tavoitteiden huomioinnissa tarvitaan tavoitteiden välistä priorisointia, mitä nykyinen selonteon malli ei heijasta. Käytännössä priorisointi tarkoittaa Suomen ekologisen velan lyhentämistä.
• Vaikka ekologisen kestävyyden puutteet ovat kotimaassa merkittäviä, Suomella on hyvät edellytykset saada aikaan paljon aikaan, etenkin ekologisen siirtymän suunnittelulla ja koordinoinnilla.
• Luonnonsuojelurahoituksen väheneminen synkentää tilannekuvaa.
• Kansainvälisesti Suomella on paljon konkreettista kokemusta kehitysyhteistyössä ja edellytykset jatkaa sitä, mutta rahoituksen leikkaukset uhkaavat tätä ja ovat Agenda 2030:n globaalin kokonaistavoitteen vastaisia.

***

Kiitän mahdollisuudesta lausua Valtioneuvoston selonteosta koskien YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030:n toimeenpanoa.

YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030 luotiin vuosille 2016–2030 globaalin kokonaiskehityksen näkökulmasta. Agendaan kuuluvat 17 kestävän kehityksen tavoitetta (Sustainable Development Goals) alatavoitteineen poikkeavat aiemmista vuosituhattavoitteista (Millennium Development Goals) ennen kaikkea siten, että ekologiset näkökohdat on tuotu laajemmin mukaan. Niinpä kun vuosituhattavoitteet koskettivat ensisijaisesti köyhempiä yhteiskuntia tai sellaisia, joissa on merkittävää sisäistä eriarvoisuutta, kestävän kehityksen tavoitteet koskevat kaikkia, jokaista yhteiskuntaa. Vauraille yhteiskunnille kuten Suomelle leimallisia ovat runsaaseen materiaaliseen ja energeettiseen kulutukseen nivoutuvat ympäristöongelmat, eli heikko ekologinen kestävyys.

Kaikki kestävän kehityksen tavoitteet eivät koske kaikkia maita samalla painoarvolla yksinkertaisesti siitä syystä, että mailla on erilaiset lähtötilanteet. Onkin jossain määrin harhaanjohtavaa sanoa Valtioneuvoston selonteon tapaan, että Suomi on “saavuttanut hieman yli 86 prosenttia asetetuista 17:stä kestävän kehityksen tavoitteista”, koska pitkälti tilanne oli tuo jo ennen kestävän kehityksen tavoitteiden luomista. Suomen kaltaisen vauraan hyvinvointiyhteiskunnan kannalta ensisijaisia ovat ne tavoitteet, joissa lähtötilanne oli huono ja joissa on edistytty huonosti tai jopa otettu takapakkia.

Kuten Valtioneuvoston selonteko oikein toteaa, kestävän kehityksen tavoitteissa “ympäristö, talous ja ihminen otetaan tasavertaisesti huomioon”. Mutta tämä kuvaa nimenomaan Agenda 2030:ssa tavoiteltua kokonaiskestävyyden lopputulosta, ja globaalista näkökulmasta. Mikäli jokainen maa arvottaa jokaista tavoitetta samalla painoarvolla omasta lähtötilanteestaan huolimatta, on vaarana, että Suomen kaltaiset maat antavat helpompien – eli jo kauan sitten saavutettujen – tavoitteiden kompensoida heikkoa suoritusta muissa tavoitteissa. Kokonaiskestävyydessä ekologinen kestävyys on kuitenkin perustavampaa, edellytys kaikelle muulle, eikä sitä voida korvata muulla.

Kestävän kehityksen tavoitteiden huomioinnissa tarvitaan tämän vuoksi tavoitteiden välistä priorisointia, mitä nykyinen selonteon malli ei heijasta. Jokaista tavoitetta esitellään samalla painoarvolla vailla kokonaisnäkemystä siitä, mitkä ovat Suomelle ensisijaisia ja kiireellisimpiä. Selonteko ei heijasta tärkeää kannanottoehdotusta “painottaa kestävän kehityksen politiikassa etenkin Suomen ekologisen velan lyhentämistä”. Kestävän kehityksen toimintaohjelman toteutusta ja sen selontekoja tulisi siksi perusteellisesti uudistaa tästä näkökulmasta.

Tulevaisuusvaliokunta pyytää kutsuttuja ehdottamaan muutamia erityisen vaikuttavia kestävän kehityksen kysymyksiä, joiden ratkaisemiseen Suomessa olisi hyvät edellytykset keskittyä. Vastaus asettuu hieman eri tavoin riippuen siitä, puhutaanko kestävän kehityksen edistämisestä Suomessa vai kansainvälisesti.

Kotimaassa Suomen kaltaisella yhteiskunnalla suurimmat puutteet ovat ekologisessa kestävyydessä, mutta kääntäen edellytykset saada aikaan paljon ovat suuret, kun yhteiskunta on globaalisti katsoen vauras ja osaaminen korkeatasoista. Kokonaiskestävyyden näkökulmasta tähän painotukseen on myös velvollisuus. Toistaiseksi tämä ei kuvaa suomalaisen yhteiskunnan todellisuutta. Luonnon monimuotoisuus jatkaa heikkenemistään Suomessa: selonteko käsittelee tässä kohdin lähinnä luonnonsuojelua, mutta luontokadon torjunta vaatii toimia myös monilla muilla saroilla. Ilmastotoimet ovat osoittautuneet riittämättömiksi, etenkin kun huomioidaan nettopäästöjen pysyminen pitkään lähes samalla tasolla. Ja kuten Valtioneuvoston selonteko kuvaa, luonnonvarojen kulutus on korkealla ja kiertotalouden edistyminen heikkoa.

Suomalaisen yhteiskunnan koheesio, kansainvälisesti katsoen korkea luottamus tieteeseen ja yhteistyön historia antavat myös mahdolliset tällaisen ekologisen siirtymän suunnitteluun ja koordinointiin niin, että hyvinvoinnista voidaan pitää kiinni samalla kun luonnonvarojen kulutusta ja negatiivisia ympäristövaikutuksia vähennetään. Tavoitellaan kokonaiskestävyyttä lopputuloksena, mutta tiedostetaan eri tavoitteiden välinen epäsuhtainen lähtötilanne.

Selonteon tapa luetella yksittäisiä toimia asettamatta niitä tärkeys- tai mittakaavasuhteisiin jättää myös näkymättömiin esimerkiksi luonnonsuojelun rahoituksen vähenemisen. Tämä on ekologiselle kestävyydelle vastakkainen kehityskulku. Yksittäisten toimien luetteleminen ilman tätä olennaista taustatietoa luo harhaanjohtavan tilannekuvan.

Sama koskee kehitysyhteistyön rahoituksen vähenemistä: raportti luettelee vaikuttavan joukon kehitysyhteistyötoimia eri kestävyystavoitteiden kohdalla, mutta rahoituksen väheneminen mainitaan vain kerran (s. 72). Asia kuitenkin koskee kehitysyhteistyötoimintaa lukuisten tavoitteiden kohdalla.

Suomen kehitysyhteistyöllä on pitkät perinteet ja erityisiä osaamisalueita, joita selonteossa hyvin kuvataan. Suomelle leimalliset edellytykset ja osaaminen on rakennettu pitkällä työllä, ja rahoituksen väheneminen vaarantaa nämä edellytykset. Globaalisti katsoen vauraana ja hyvinvoivana yhteiskunnalla Suomella on myös taloudellisesti epävarmoista ajoista huolimatta mahdollisuudet tukea sellaista kaikkia maita koskevaa kokonaiskestävyyttä, jota Agenda 2030 hakee. Jos tästä päämäärästä livetään vedoten vain oman yhteiskunnan kokonaiskestävyyteen, irtaannutaan Agenda 2030:n hengestä.

Ville Lähde

Annoimme 11. helmikuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle.

Asia: HE 207/2024 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi eräiden suurten
ilmastoneutraaliin talouteen tähtäävien investointien verohyvityksestä sekä laiksi Innovaatiorahoituskeskus Business Finlandista ja Business Finland -nimisestä osakeyhtiöstä annetun lain 3 §:n muuttamisesta https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+207/2024

Lausunnon pääsanomat:

• Verohyvitys on linjassa tutkimuskirjallisuuden kanssa: teollisuuspolitiikan yhtenä tehtävänä on tehdä kestävyyssiirtymän vaatimista investoinneista kannattavia tilanteessa, jossa investoinnit eivät muuten riittävästi edisty.
• Verohyvityksen rinnalla ja erityisesti jatkotoimenpiteitä ajatellen on tärkeää varmistua seuraavista seikoista:
  • Teollisten investointien täytyy olla pitkän aikavälin kestävyyssiirtymän mukaisia.
  • Teollisten investointien on tuettava turvallisuutta ja resilienssiä Suomessa.
  • Teollisiin investointeihin liittyvän kotimaisen osaamisen hyödyntämisen ja lisäämisen, omistuksen sekä tuotetun lisäarvon on oltava riittävän korkealla tasolla.

***

Hallituksen esittämä verohyvitys on osa kansallista teollisuuspolitiikkaa, joka pyrkii vauhdittamaan investointeja vähähiiliseen teollisuuteen Suomessa. Lähtökohtaisesti verohyvitys on linjassa tutkimuskirjallisuuden kanssa: teollisuuspolitiikan yhtenä tehtävänä on tehdä kestävyyssiirtymän vaatimista investoinneista kannattavia tilanteessa, jossa investoinnit eivät muuten riittävästi edisty.

Ehdotettu verohyvitys noudattaa EU:n tilapäisiä valtiontukisäädöksiä, jotka määrittelevät tarkasti jäsenmaiden myöntämien valtiontukien ehdot ja liikkumavaran. Jäsenmaat omaksuvat EU-säädöksistä myös investointien kestävyyskriteerit, vaikka toki Suomi voisi halutessaan rajata tukiehtojaan EU-säädöksiä tiukemmiksi. Käytännössä materiaalisen tason suunnittelu – eli mitä laadullisia muutoksia teollisuuteen kaavaillaan tuettujen investointien myötä – on verohyvityksessä ulkoistettu EU:lle.

Nähdäksemme verohyvitys edistää Suomessa sellaisia teollisia investointeja, jotka ovat kestävyyssiirtymän mukaisia. Näin on etenkin, koska tässä aikataulussa tuettavat investoinnit eivät vielä vie teollisuuden uudistumista erityisen pitkälle vaan ne voidaan nähdä pikemminkin alkusysäyksenä.

Kuitenkin verohyvityksen rinnalla ja erityisesti jatkotoimenpiteitä ajatellen on tärkeää varmistua seuraavista seikoista:

• Teollisten investointien täytyy olla pitkän aikavälin kestävyyssiirtymän mukaisia. On huolehdittava, että mikään yksittäinen investointi tai investointien rypäs ei lukitse teollisuuden kehitystä väärille urille (esimerkiksi niin sanotut välivaiheen teknologiat, jotka eivät tarjoa riittäviä päästövähennyksiä mutta joiden kaavailtu käyttöikä on pitkä). Lisäksi investointeja on voitava priorisoida niin, että rajallista kestävästi tuotettavaa sähköä tai muita resursseja ei käytetä tuotantoon, joka syrjäyttää kestävyyssiirtymän kannalta oleellista tuotantoa (esimerkiksi sellaiset datakeskukset, jotka eivät tarjoa Suomelle juurikaan lisähyötyä tai muutoin edistä maailman suotuisaa kehitystä).
• Teollisten investointien on tuettava turvallisuutta ja resilienssiä Suomessa, mukaan lukien alueelliset ulottuvuudet ja erilaisten ratkaisujen toimintakyky kriisiolosuhteissa.
• Teollisiin investointeihin liittyvän kotimaisen osaamisen hyödyntämisen ja lisäämisen, omistuksen sekä tuotetun lisäarvon on oltava riittävän korkealla tasolla.

Verohyvityksestä on Suomessa säädettävä lailla, ja tästä johtuen hallituksen esityksessä todetaan, että verotuessa ei voi olla tapaus- tai verovelvolliskohtaista tuen myöntämisen tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Sen sijaan valtion suora teollisten investointien tukiohjelma, jollaisesta hallitus päätti asetusmuotoisesti 9.1.2025, voi sisältää koordinoivaa ja kontekstiriippuvaista harkintaa. Edellä esittämämme seikat pätevät tähän tukiohjelmaan ja suomalaiseen teollisuuspolitiikkaan laajemmin.

Annoimme 18. marraskuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle.

Asia: K 16/2024 vp Valtioneuvoston ilmastovuosikertomus 2024 https://www.eduskunta.fi/pdf/K+16/2024

Lausunnon pääsanomat:

• Päästötavoitteisiin ei nykytoimin olla pääsemässä. Päätöksiä tehokkaista ja nopeista lisätoimista tarvitaan välittömästi.
• Taakanjako- ja maankäyttösektoreilla on kasautumassa lisäpaineita ja -riskejä hallituksen toimien vuoksi.
• Lisätoimia on tarkasteltava kansantalouden kokonaisuuden näkökulmasta, ei vain toimija- tai sektorikohtaisin kustannuslaskelmin.
• Hiilen talteenoton ja varastoinnin tai käytön näkymiä (CCUS) on arvioitava kokonaisvaltaisesti suhteessa metsien hiilinieluihin tai -varastoihin. On riski, että tavoiteltuja nettopäästövähennyksiä ei saavuteta ja kasvatetaan samalla liikaa sähkön tarvetta.
• Ilmastonmuutoksen hillitseminen osana muihin ekologisiin kriiseihin vastaamista vaatii laajaa, ylisektoraalista tietopohjaa. Tiedevetoinen suunnittelu vahvistaa tietopohjaa, tukee avointa päätöksentekoa ja demokraattista legitimiteettiä.

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle valtioneuvoston vuoden 2024 ilmastovuosikertomuksesta.

Ilmastovuosikertomuksen pääviesti on selkeä. Nykytoimin Suomi ei saavuta vuoden 2030 taakanjakosektorin ilmastotavoitettaan eikä ilmastolakiin kirjattua vuoden 2035 hiilineutraaliutta. Arvioitu päästökuilu (n. 19 Mt) on erityisen huomattava vuoden 2035 tavoitteen kohdalla.

Tämän tilannekuvan lisäksi kertomuksesta käy ilmi, että näköpiirissä on lisärasitteita, jotka entisestään vaikeuttavat tavoitteiden saavuttamista.

Ensinnäkin on todennäköistä, että Suomi ei saavuta LULUCF-sektorin velvoitteita vaan joutuu joko hankkimaan korvaavia yksiköitä markkinoilta tai vyöryttämään lisävelvoitteita taakanjakosektorille.

Toiseksi kertomuksesta selviää, että useat pääministeri Orpon hallituksen toimet (polttoaineveron kevennys, keski­- ja suuripäästöisten ajo­neuvojen ajoneuvoveron kevennys, jakeluvelvoitteen alentaminen, liikennesähkön sisällyttäminen jakeluvalvoitteeseen) ovat edelleen lisäämässä erityisesti taakanjakosektorille sijoittuvan liikenteen päästöjä.

Lisäksi kertomuksen valmistumisen jälkeen on uutisoitu, että Raahen terästuotannon puhdistumisen viivästymisen lisäksi myös Nesteen Kilpilahden toimintojen siirtymäinvestointeja on lykätty. Kyseisten investointien lykkääntyminen tekee päästövähennykset yhä epävarmemmiksi.

Tilannekuvan ja näköpiirissä olevien riskien vuoksi on erityisen tärkeää, että valtioneuvosto päättää tehokkaista lisätoimista ilmastovuosikertomuksen perusteella. Kertomuksesta on myös johdettavissa suuntaviivoja lisätoimille.

Ilmastolain 8§:n 2 momentin 4 kohdan mukaan ilmastosuunnitelmien valmistelussa on otettava huomioon ilmastonmuutoksen hillintää ja siihen sopeutumista koskevien toimien kustannustehokkuus. Useiden tutkimusten mukaan kustannustehokkaimpia päästövähennystoimia on luotavissa maankäyttösektorille. Tämän sektorin priorisointia tukee myös tarve vähentää sektorin nieluvajetta ja siten veronmaksajille tai muille sektoreille lankeavaa taakkaa. Kuten kertomuksessa todetaan, rahoitus maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman (MISU:n) toimien toteuttamiseksi on löydyttävä. Kertomuksessa myös mainitaan pääministeri Orpon hallituksen toimia (esim. kosteikkoviljelyn budjettirahoituksen lopettaminen), jotka ovat vaikeuttaneet maankäyttösektorin päästöjen vähentämistä.

Ilmastolain 8§:n 2 momentissa määrätään myös, että ilmastosuunnitelmien avulla on osaltaan varmistettava Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista ja Euroopan unionin lainsäädännöstä johtuvien velvoitteiden täyttyminen. Maankäyttösektorilla syntyviä päästöjä ja poistumia tarkastellaan EU:ssa LULUCF-asetusten (land use, land use change and forestry) mukaisesti. On erityisesti huomioitava, että Suomen ympäristökeskus on tuottanut tiivistetysti tietoa maankäyttösektorin nielujen vahvistamisen keinoista, joita voidaan heti ottaa käyttöön, myös niin, että LULUCF-tavoitteisiin päästään esimerkiksi hakkuutasoihin vaikuttamalla.[1] Edelleen tutkimuksessa on arvioitu, jos EU:n biodiversiteettistrategian tavoite 10 prosentin tiukasta suojelusta toteutettaisiin Suomessa maakuntatasolla, se yksin riittäisi lähes koko vuoden 2035 nieluvajeen kattamiseen.[2] Tässä siis luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja ilmastotoimet olisivat tehtävissä samojen toimien kautta, kohottaen myös molempien välttämättömien toimien kustannustehokkuutta.

Ylipäätään on kiinnitettävä huomiota lisätoimien kansantalouden mittakaavan kokonaistaloudellisuuteen ja aikatauluun. Tutkimuksesta tiedetään, että mitä myöhempään päästövähennykset jäävät, sitä korkeampia ovat ilmastonmuutoksen kustannukset.

Esimerkiksi juuri (vanhojen) metsien suojelua lisäkeinona tukee Johanna Kankaan ja Markku Ollikaisen kustannus-hyöty-laskelma, jonka mukaan noin 100 000 hehtaarin valtion vanhojen metsien suojelu “on kaikilla monimuotoisuuden arvottamisparametreilla positiivinen, kun suojelusta koituvaa hiilinielua arvotetaan EU:n LULUCF-sektorin nieluyksiköiden arvioidulla hinnalla.“[3]

Esipuheessa ympäristö- ja ilmastoministeri Mykkänen mainitsee, että “mittakaavaltaan suurin” mahdollisuus on hiilidioksidin talteenotto tehtaiden piipuista. On vaikea hahmottaa, mitä tämä mittakaavaväite tarkoittaa etenkin suhteessa edellä mainittuihin kustannustehokkaisiin, hiilinieluja kasvattaviin ja realistisiin toimiin maankäyttösektorilla. BIOS huomauttaa, että tarvitaan kokonaisnäkemystä, kun hiilidioksidin talteenoton näkymiä visioidaan. Ilmastovuosikertomuksen sivulla 30 nostetaan esiin biogeenisen hiilidioksidin talteenotto ja pysyvä varastointi, ja juuri tämä on ollut Suomessa eniten keskustelussa. Suomessa visioidaan nykyään myös talteenotetun hiilidioksidin käyttöä esimerkiksi polttoaineiden tuotantoon. Kaikkea ei voi saada yhtaikaa. Kokonaisnäkemystä tarvitaan, jotta voidaan suhteuttaa keskenään metsämaan hiilinielujen ja -varastojen turvaaminen. Molempien turvaaminen vaikuttaisi käytännössä hakkuumääriin ja näin myös suunnitelmiin biogeenisen hiilen käytöstä tai varastoinnista. Metsäpuun polton vähentäminen ja pitkäikäisempien ja moninaisempien puutuotteiden lisääminen (ja esimerkiksi ligniinin hyötykäyttö) vähentäisivät biogeenisen hiilidioksidin päästöjä. Samoin jos talteenotettua hiilidioksidia halutaan varastoida ja luoda teknisiä hiilinieluja (CCS), ei hiilidioksidia ole tarjolla niin paljon käyttöön (CCU).

Mikäli näiden toimien keskinäisiä suhteita ja mittakaavoja ei käsitellä kokonaisvaltaisesti tieteelliseen tietoon pohjautuen, riskinä on, että pysytään puun polttamisen polulla eikä saada edes aikaan tavoiteltua teknistä nielua. Lisäksi hiilidioksidin talteenotto on hyvin energiaintensiivistä toimintaa. Talteenoton merkittävä lisäys kasvattaisi tulevaisuuden sähköntarpeita huomattavasti, ja sähköä käytettäisiin ilmastopäästöjen hillinnän kannalta kustannus- ja energiatehottomasti.

Ilmastonmuutos aiheuttaa kasvavia epävarmuuksia boreaalisen metsän hiilivarastoille. Jos hiilivarastoja menetetään ilmastonmuutoksen myötä, ei tämä kuitenkaan tarkoita metsäteollisuuden puunsaannin pysyvää lisääntymistä, vaan kasvavaa epävarmuutta. Tässä tilanteessa myös biogeenisen hiilen talteenottoon liittyvä investointikyvykkyys voi joutua uudelleenarvioitavaksi. Hiilivarastojen mahdollinen heikkeneminen korostaa edelleen hiilen pysyvää varastointia talteenoton jälkeen (CCS), jota on priorisoitava hiilinegatiivisuutta tavoiteltaessa.

Kertomuksen sopeutumissuunnitelmassa on erillinen osio liittyen sopeutumisen tietopohjaan. Edellä mainitut kokonaisvaltaisen tarkastelun tarpeet osoittavat, että myös ilmastonmuutoksen seuranta ja hillintä kaipaavat systemaattista ylisektoraalista tietopohjaa. Samaa kertovat puutteet teollisuuden vähähiilitiekarttojen ylisektoraalisuudessa[4] ja ilmeinen tarve koordinoida toimia maankäyttösektorin, taakanjaon ja päästökaupan välillä.[5] Myös ripeään kestävyyssiirtymään tarvittava teollisuuspoliittinen uudelleenorientoituminen hyötyy järjestelmällisestä tietopohjan ja tilannekuvan luomisesta. Olemme ehdottaneet tiedevetoista suunnittelua tietopohjan vahvistamiseksi ja avoimen päätöksenteon ja demokraattisen legitimaation lisäämiseksi.[6] Ilmastovuosikertomuksen havainnot rohkaisevat meidät toistamaan ehdotuksemme.

[1] “Metsänielujen kehityssuunnat vuosina 2021–2025 ja suhde EU-velvoitteisiin sekä

ohjauskeinot nielujen vahvistamiseksi”, SYKE raportteja 9, 2023 https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/d2d9d79b-bc6c-489a-9d9c-54cc88faf104/content

[2] Forsius et al. 2023,” Modelling the regional potential for reaching carbon neutrality in Finland: Sustainable forestry, energy use and biodiversity protection,” Ambio 2023,  https://link.springer.com/article/10.1007/s13280-023-01860-1

[3] Kangas & Ollikainen, “Valtion vanhojen metsien suojelu. Hyödyt ja kustannukset, epävarmuudet ja riskit” Keskustelualoite, Koneen säätiö 2024, https://koneensaatio.fi/wp-content/uploads/2024/09/Kangas_Ollikainen_Valtion-vanhojen-metsien-suojelu-Hyodyt-ja-kustannukset-epasuorat-vaikutukset-ja-riskit-2024-09-03.pdf

[4] Majava et al. 2022, “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target”, Energy Strategy Reviews, https://doi.org/10.1016/j.esr.2022.100836

[5] ”Laskentaoletuksia kuvataan tyypillisesti melko puutteellisesti. Tämä hankaloittaa eri laskentojen lopputulosten vertailua ja laskennan kehittymistä. Avoimuuden lisääminen mahdollistaisi laajemman keskustelun menetelmistä ja edesauttaisi niiden edelleen kehittämistä. Lisäksi Suomen tulisi systematisoida päästövähennystavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien päästövähennystoimien ja ohjauskeinojen suunnittelua. Myös toimilla saavutettuja hyötyjä ja toimien kustannustehokkuutta tulisi seurata järjestelmällisesti.” Päästövähennystoimenpiteiden kustannustehokkuusarvioinnin menetelmät ja kehityskohteet, Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminta, Policy Brief 23/2019, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161907/Policy%20Brief_P%c3%a4%c3%a4st%c3%b6v%c3%a4hennystoimenpiteiden%20kustannustehokkuusarvioinnin%20menetelm%c3%a4t%20ja%20kehityskohteet.pdf?sequence=4&isAllowed=y

[6] Järvensivu et al. 2023, “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu”, Poliittinen talous, 11(1): https://doi.org/10.51810/pt.124766 ja BIOS-ideapaperi 2022, Teollisen murroksen suunnittelu tekee näkyväksi mahdolliset ja houkuttelevat tulevaisuuspolut Suomessa: https://bios.fi/wp-content/uploads/2022/09/BIOS-Ideapaperi-010922.pdf

Annoimme 3. lokakuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle.

Asia: HE 109/2024 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2025 https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+109/2024

Lausunnon pääsanomat:

• Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia Suomessa. Valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.
• Talousarvion pohjana toimiva VM:n suhdanne-ennuste nojaa ennen kaikkea kotimaisten investointien nopeaan kasvuun vuonna 2025. Tämä skenaario saattaa toteutua, mikäli korot maailmassa ja Euroopassa laskevat nopeasti, eikä viilentyvä kansainvälinen suhdanne samalla syö suomalaisten yritysten – erityisesti rakennusalan ja energia-alan – investointihalukkuutta.
• Hallituksen talousarvioesitys hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Se jatkaa hallituskauden aikana toteutettua painopisteen muutosta, joka muovaa ympäristöpolitiikasta enemmän ilmastopolitiikkaa luonnon monimuotoisuutta säilyttämään pyrkivän politiikan kustannuksella – toisaalta esimerkiksi liikenteen sektorilla päästöjen vähentämisen tavoitetasoa alentaen.
• Rakenteellinen ongelma valtion talousarviossa on, että siitä puuttuvat tieto ja perusteelliset arvioinnit esitettyjen toimenpiteiden ekologisesta kestävyydestä. Vastuullinen julkinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.
• Ekologinen kokonaisnäkemys tarvitaan perustaksi aktiiviselle ja suunnitelmalliselle finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikalle, jonka tehtävänä on tuottaa tavoiteltu talouden rakennemuutos nopeasti, hallitusti ja yhtä aikaa moninaisiin haasteisiin vastaten.

***

Vuoden 2025 valtion talousarvio

Talouden näkymät ja finanssipolitiikan linja

Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, edelleen jatkuva energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia myös Suomessa. Julkisen talouden suunnittelu tapahtuu näiden tekijöiden puitteissa ja valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.

Talousarvion yhteydessä esitetty valtiovarainministeriön talousennuste povaa Suomeen kaksi vuotta kestäneen taantuman päättymistä. Parantuva suhdanne rakentuu ennusteen mukaan vahvan investointikysynnän kasvun varaan. Kasvusykähdyksen myötä työmarkkinoiden tilannekin kohentuu ministeriön ennusteen mukaan vuosina 2025 ja 2026. Koska ennuste nojaa niin vahvasti nopeasti elpyvään investointikysyntään, jatkossa toteutuvat investoinnit määrittävät sen, osuuko valtiovarainministeriö tällä kertaa oikeaan, vai yliarvioiko se jälleen Suomen talouden kyvyn työllistää ja kasvaa lyhyellä aikavälillä. Viimeisten vuosien aikana VM:n ennusteet ovat toistuvasti osoittautuneet optimistisiksi havaittuun talouskehitykseen peilattuna.

Keskeinen muuttuja ennusteessa on Euroopan tulevien kuukausien korkokehitys, jonka määrittelee niin EKP:n rahapolitiikka kuin myös yleisemmät globaalit rahoitukselliset olosuhteet – ennen kaikkea Yhdysvaltojen keskuspankin tulevat päätökset. Ennuste nojaa siihen, että Euroopassa korot laskevat tulevina kuukausina nopeasti, mikä poistaa sitten Suomessakin investointipadot. Tätä kautta yksityinen investointikysyntä alkaa ruokkia nopeasti kokonaiskysyntää ja sitä kautta talouden kasvu käynnistyy, työllisyyttä vahvistaen. Investointitarpeita on kasautunut sekä asuinrakentamisen että teollisuuden toimialoilla. Ei kuitenkaan ole varmaa, tulevatko korot Euroopassa alenemaan sitä tahtia kuin miltä nyt näyttää. Mikäli Euroopan työmarkkinatilanne säilyy yleisesti hyvänä ja mikäli Yhdysvaltojen talouden vahvahko veto jatkuu, keskuspankeilla ei ole kiirettä keventää rahapolitiikkaa nyt vallitsevien odotusten mukaisesti. Toisaalta mikäli Yhdysvaltojen työmarkkinatilanne heikentyy tulevina kuukausina merkittävästi ja Euroopan taloussuhdanne jäähtyy kääntäen työttömyyden kasvuun, ennustettu korkopolku voi toteutua. Tällöin Suomen talouden haasteeksi muodostuu kuitenkin kansainvälisen suhdanteen viileneminen, joka näkyy viennin hiipumisena ja sitä kautta kokonaiskysynnän alenemisena. Jotta VM:n ennuste toteutuu, kotimaisten investointien pitääkin todennäköisesti nousta heikkenevää kansainvälistä suhdannetta vastaan, mikä erityisesti vientivetoisilla toimialoilla ei useinkaan ole realistista. Tällöin entistä suurempi taakka Suomen talouden kannattelusta on asuinrakentamisen investointien ja energiainvestointien harteilla.

Valtion vuoden 2025 talousarvion määrittämä finanssipolitiikan linja näyttää ministeriön ennusteeseen peilattuna neutraalilta tai hieman kiristävältä. Vaikka hallitus on tehnyt rakenteellisia leikkauksia ja veronkorotuksia, vuonna 2025 valtion menot kasvavat ennen kaikkea julkisten palveluiden rahoituksen seurauksena. Jos taloussuhdanne parantuu VM:n ennusteen mukaisesti, kasvavat verotulot ja vähentyvä etuuksien tarve alkaa kiristää finanssipolitiikan linjaa. Mikäli taas taloussuhdanne yllättää negatiivisesti, kyseessä olevat automaattiset vakauttajat osaltaan elvyttävät taloutta. Mikäli investointien kehitys jää selvästi heikommaksi kuin VM:n ennusteessa on povattu ja työttömyyden kasvu Suomessa jatkuu, tarvitaan vuonna 2025 myös päätösperäisiä elvytystoimia, joilla tämä jo kolmatta vuotta jatkuva negatiivinen työmarkkinakehitys saataisiin viimein poikki.

Koska suhdannetilanne näyttää edelleen epävarmalta, olisi päätösperäisiä elvytyshankkeita syytä valmistella jo tässä vaiheessa, jotta ne saataisiin tarpeen tullen nopeasti liikkeelle. Julkisten elvytyshankkeiden tulee olla sellaisia, että ne edistävät kokonaisuutena suomalaisen yhteiskunnan siirtymää kohti ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Tiedevetoinen suunnittelu, investointien kokonaiskoordinointi ja haitallisten polkuriippuvuuksien välttäminen ovat perusperiaatteet, joihin mahdollisesti tarvittavan finanssipoliittisen elvytyksen on syytä nojata.

Vihreän siirtymän toimenpiteet

Valtion talousarviossa on viime vuosina koottu yhteen tieto sellaisista määrärahoista, joilla pyritään edistämään Suomen hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää. Tämä koonti on tervetullut lisä valtion budjettikirjaan. Tarkasteluun poimitut määrärahat liittyvät ympäristön ja vesistöjen suojeluun, energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian edistämiseen, kehitysyhteistyön kautta tapahtuvaan ilmastotyöhön, tutkimukseen ja kehittämiseen, liikenteen ilmastotoimiin sekä maa- ja metsätalouteen ja maankäyttösektorin toimiin.

Vuoden 2025 talousarvioesityksessä hiilineutraalisuuteen liittyviä tavoitteita edistetään yhteensä 2,2 miljardilla eurolla, mikä on hieman vähemmän kuin vuoden 2023 panostukset yhteensä (lisätalousarviot huomioiden), mutta enemmän kuin vuoden 2024 noin 2 miljardin euron panostukset. Orpon hallituksen kaudella toimien painopiste on muuttunut aiemmasta linjasta niin, että kaikkien muiden toimien paitsi uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat laskevat. Suhteellisesti eniten ovat laskeneet suojelumäärärahat (n. 35 prosenttia) ja kansainvälisen yhteistyön määrärahat (n. 40 prosenttia). Uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat ovat lähes tuplaantuneet, mitä selittää ennen kaikkea energian tuotantotukien merkittävä nousu.

Lisäksi veropuolella tehdään ympäristöohjaukseen liittyviä toimia. Vuonna 2025 verotuksessa tapahtuu muutoksia, jotka todennäköisesti vaikuttavat negatiivisesti kykyymme alentaa liikennesektorin päästöjä. Tällaisia ratkaisuja ovat muun muassa vanhojen polttomoottoriautojen ajoneuvoveron alennus sekä sähköautojen ja lataushybridien ajoneuvoveron korotukset. Sen sijaan päästöjä alentavia vaikutuksia voi olla energiaintensiivisten yritysten veronpalautuksen supistamisella, mutta kuten VM:nkin arvioi, tämän toimen vaikutus energiaverotuksen päästöohjauksen kokonaistasoon jäänee todennäköisesti varsin vähäiseksi.

Kokonaisuudessaan hallituksen talousarvioesitys hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Kun tiedetään, että 2020-luvun lopulla ekologiseen kriisiin vastaamiseksi tarvitaan koko ajan vaikuttavampia ja laajempia toimia – myös valtioilta – voidaan kysyä, ovatko edelliset toimenpiteet ja niiden laajuus riittäviä tukemaan kiireellistä siirtymää hiilineutraaliin ja luonnon monimuotoisuutta turvaavaan yhteiskuntaan? Onko todellakin niin, että julkisia varoja ja niiden kautta reaalisia resursseja tämän laajan ongelmavyyhdin ratkaisemiseen ei ole löydettävissä tämän enempää? Liika varovaisuus ympäristö- ja siirtymäpolitiikassa voi muodostua pidemmän päälle omaksi ongelmakseen. Tutkimus on nimittäin osoittanut, että esimerkiksi sopeutuminen ilmastonmuutokseen aiheuttaa sitä enemmän kustannuksia, mitä myöhemmin toimet tehdään. On syytä muistaa, että valtioneuvoston tutkimustoiminnan kesällä 2024 julkaistu raportti “Perusskenaariot energia- ja ilmastotoimien kokonaisuudelle kohti päästöttömyyttä (PEIKKO)” toteaa, että “Suomi ei saavuta nykytoimin hiilineutraalisuustavoitetta vuoteen 2035 mennessä.”[1]

Vaikka budjettikirjassa edellä tarkasteltuja määrärahoja onkin kiitettävällä tavalla koottu yhteen, julkisen talouden suunnittelun näkökulmasta ongelmallista on, ettei samalla esitetä minkäänlaisia arvioita toimien tai päätösten jälkeen tekemättä jäävien toimien laadullisista vaikutuksista suhteessa Suomen asettamiin ilmasto- ja luontotavoitteisiin. Tämä on osa laajempaa yhteiskuntapolitiikan ja julkisten varojen käytön ohjaamisen ongelmaa, jota käsitellään kattavammin tämän lausunnon viimeisessä osiossa.

Valtion talousarvio välineenä nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa

Tässä lausuntomme osiossa kiinnitämme huomion siihen, minkälaisia edellytyksiä valtion talousarvio ja julkisen talouden suunnitelma politiikan ohjauksen välineenä antavat nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa. Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Lisäksi Suomi on sitoutunut pysäyttämään luontokadon mahdollisimman pian.

Jotta talouspolitiikka kykenisi ohjaamaan taloutta kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, sen tulisi kyetä tekemään erottelu kestävän ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan välillä. Vain kestävän taloudellisen toiminnan tulisi kasvaa, ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan tulisi supistua. Talouspoliittinen kasvustrategia, jossa ekologinen kestävyys on vasta toissijainen tavoite taloudellisen toimeliaisuuden ja sisällöltään minkä tahansa työllisyyden kasvun jälkeen, ei riitä nopean ja hallitun kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi. Tällaisen kasvustrategian sijaan tarvitaan siirtymäpolitiikkaa, joka aktiivisesti ja tavoitteellisesti tähtää sisällöllisiin muutoksiin taloudessa[2].

Valtion talousarviossa monet keskeiset talouspolitiikkaa ohjaavat suureet, kuten BKT:n kasvu, työllisyysaste ja velkasuhde eivät kerro mitään talouden ekologisesta kestävyydestä. Nämä suureet ovat ekologisesti “sokeita”, toisin sanoen ne eivät sisällä tietoa ekologisesta kestävyydestä tai järjestelmällisesti ohjaa politiikkaa sen suuntaan. Historiallisesti BKT:n kasvu on johtanut luonnonvarojen kulutuksen kasvuun, eikä tutkimuksessa ole viitteitä tämän yhteyden katkeamisesta Suomessa. BKT-kasvun vahvistaminen ilman tiukkaa kriteeristöä taloudelle, joka kasvaa BKT:n kanssa, on ekologisen kestävyyden kannalta vahingollista. Työllisyystavoitetta koskee samanlainen huomio, johon palaamme alempana.

Ekologisen kestävyyden kannalta kielteisten tai ekologista kestävyyttä sattumanvaraisesti tai välillisesti edistävien toimien sijaan ekologisesti kestävää taloutta tulee tavoitella tietoisesti ja suoraan, tavoittein ja indikaattorein, jotka ohjaavat julkista taloutta poliittisesti vähintään yhtä määräävästi kuin julkisen talouden suunnittelussa tähän asti priorisoidut talouskasvu, työllisyysaste ja velkasuhde. Alle 15 vuoden päässä oleva hiilineutraalisuustavoite ja vielä haastavammat tehtävät luontokadon pysäyttämisessä ja luonnonvarojen kulutuksen saattamisessa laskuun vaativat julkiselta vallalta ennennäkemättömiä, laaja-alaisia ja nopeita toimia. Kasaantuvat geopoliittiset haasteet ja yhteiskuntarauhan horjuminen tekevät haasteesta entistä vaikeamman. Tässä ajassa tarvittavat politiikkatoimet eivät missään mielessä ole mahdollisia satunnaisina taloudellisen kestävyyden sivutuotteina. Kaikkea julkisen talouden suunnittelua tulee ohjata näkemys talouden todellisista aineellisista ja ekologisista rajoitteista ja konkreettisista sektorikohtaisista ja sektorirajat ylittävistä toimista, joita ekologisen kestävyyden saavuttaminen edellyttää muut poliittiset reunaehdot vielä huomioiden.

Ekologisena tavoitteena valtion talousarvio kiinnittää jonkin verran huomiota nykyisiin ilmastopäästöihin ja päästöjen tavoitetasoon (ks. talousarvion kohta Hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää edistävät talousarvioesityksen määrärahat), mutta hyvin vähän ekologisen kestävyyden ulottuvuuksiin – erityisesti luontokatoon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön[3]. Ekologisen kestävyyden kokonaisarviointi on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta voidaan hahmottaa, minkälaisen teollisuuden ja työllisyyden varaan Suomea voidaan lähivuosina ja vuosikymmeninä rakentaa. Ilmastotavoitteiden lisäksi luonnon monimuotoisuuden edistäminen ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen asettavat ehtoja sille, millainen taloudellinen toiminta ylipäätään on mahdollista. Samalla siirtymäpolitiikan toteuttaminen energiajärjestelmien, asumisen, liikenteen ja maa- ja metsätalouden sektoreilla antaa mittavasti mahdollisuuksia uusien työpaikkojen muodostumiselle. Kestävän ja ei-kestävän talouden mukaan erottuvat myös kestävät ja ei-kestävät työpaikat. Ekologista kokonaistarkastelua tarvitaan erityisen painokkaasti juuri poistuvan ja lisääntyvän työn hahmottamiseen.

Konkreettisena esimerkkinä ilmastopäästönäkökulman riittämättömyydestä voidaan ajatella liikennettä. Jos tarkastellaan vain ilmastopäästöjä, esimerkiksi koko nykyisen ja kasvavan autokannan sähköistäminen voi vaikuttaa kestävältä. Sen sijaan luonnonvarojen kestävän kulutuksen kannalta ei ole mahdollista rakentaa liikkumista kasvavan autokannan sähköistämisen varaan. Nykyisillä tai kasvavilla ajosuoritteilla ja nykyisillä teknologioilla liikenteen sähköistymisessä tarvittavien luonnonvarojen kestävän käytön rajat tulevat pian vastaan. Lisäksi tarvittava kokonaisvaltainen murros vaikeutuu, jos infrastruktuuriratkaisut lukitsevat Suomen tiheän autokannan käyttöön vuosikymmeniksi tai jos liikenteen energiankulutus vie kohtuuttoman suuren osan puhtaasta sähköntuotannosta.

Onnistunut siirtymäpolitiikka edellyttää sekä tietopohjaa kestävyydestä että keinoja ohjata taloutta. Valtion talousarvio on vaillinainen molempien suhteen, vaikka esimerkiksi vihreän siirtymän määrärahat on budjettikirjassa alettu käsitellä omana kokonaisuutenaan. Ongelma on tällä hetkellä, että ilmastopäästöjen ja luontokadon näkökulmasta talousarvion yhteydessä tehtävät vaikuttavuusarviot ovat varsin kevyitä tai ne puuttuvat kokonaan. Tämän vuoksi määrärahojen muutokset ja niiden kokonaistaso jää siirtymäpoliittisesti ilmaan – saavutetaanko niillä aidosti kehitystä, joka vie Suomea kohti asetettuja ilmasto- ja luontotavoitteita.

Tietopohjan ja siihen perustuvan tilannekuvan luomiseksi BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut käynnistettäväksi teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoista suunnittelua. Strateginen monialainen suunnittelu hahmottelee mahdollisia ja tavoiteltavia polkuja teollisuuden (ja laajemmin yhteiskunnan) rakennemuutokselle Suomessa. Uskottava tietopohja on välttämätön askel sekä ekologisten reunaehtojen huomioimiseksi talouspolitiikassa että viitoittamaan tietä elinvoimaiselle teollisuudelle ja muulle taloudelle. Se myös mahdollistaa määrätietoisen missiolähtöisen innovaatiopolitiikan. Teollisen rakenteen uudistaminen ekologisesti kestäväksi on ratkaisevaa myös työllisyyskehityksen kannalta. Vain ekologisesti kestävällä tuotantorakenteella on mahdollista luoda työpaikkoja pitkäjänteisesti.

Tällä hetkellä valtion talousarvio ja talouspoliittinen arviointi keskittyvät Suomessa vielä liikaa julkiseen velkaan ja väestön ikääntymiskehitykseen. Suomi on ottanut varovaisia mutta toistaiseksi riittämättömiä askelia ekologisen kestävyystiedon sisällyttämiseksi taloudelliseen suunnitteluun. Suomi on samoin ottanut ensimmäisiä askelia talouden ohjaamiseksi vihreän siirtymän mukaisesti, mutta tieto ekologisesta kestävyydestä ei tavoita julkisen talouden suunnittelua ja Suomen kyky ohjata taloutta aktiivisesti ekologisen kestävyyden ja tulevaisuudessakin elinvoimaisen yhteiskunta- ja teollisuusrakenteen saavuttamiseksi on edelleen varsin vajavainen. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

[1] Lainaus sivulta 142: “WEM-P- ja WEM-H-skenaarioissa Suomi ei saavuta nykytoimin hiilineutraalisuustavoitetta vuoteen 2035 mennessä. Näissä skenaarioissa päästökuilu, eli lisätoimien tarve on 16–19 Mt CO2-ekv.” http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-219-0

[2] Olemme hahmotelleet viisi indikaattoria sisältävän Siirtymäpolitiikan kojelaudan siirtymäpolitiikan suunnitteluun ja arviointiin: https://kojelauta.bios.fi

[3] Kokonaistarkastelun puute vaivaa myös sektorikohtaisia vähähiilitiekarttoja, jotka ovat toistaiseksi yksityiskohtaisin esitys teollisuuden tuotantorakenteen muutoksesta hiilineutraalisuustavoitteen mukaisesti, ks. https://bios.fi/tiekartoista/ sekä Majava, A., Vadén, T., Toivanen, T., Järvensivu, P., Lähde, V., & Eronen, J. T. (2022). Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target. Energy Strategy Reviews, 41, 100836.

Annoimme 11. kesäkuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia: O 35/2023 vp Ajankohtaista huoltovarmuudesta

Lausunnon pääsanomat:

• Huoltovarmuus ruokasektorilla on keskittynyt nopeisiin ohimeneviin kriiseihin, ja hitaiden pitkäaikaisten kriisien näkökulma on jäänyt liian vähälle huomiolle.
• Hitaat pitkäaikaiset kriisit muuttavat ruokasektorin tai laajemmin koko ruokajärjestelmän toimintaedellytyksiä pysyvästi. Tutkimus ennakoi niiden olevan leimallisia pahenevien  ympäristökriisien aikakaudella.
• Nykyinen globaali ruokajärjestelmien tiiviisti yhteen nivoutunut verkosto on huonosti valmistautunut tällaiseen muutokseen ja on haavoittuvainen etenkin useille samanaikaisille häiriöille.
• Ruokajärjestelmän omat negatiiviset ympäristövaikutukset myös ruokkivat kriisien syntymistä, joten on pyrittävä yhtaikaa negatiivisten ympäristövaikutusten vähentämiseen ja ruokajärjestelmän sopeutumis- ja mukautumiskyvyn parantamiseen. Suomen ruokajärjestelmälle leimallisia ongelmia ovat yhtäältä riippuvaisuus ulkomaisista tuotantopanoksista ja toisaalta eläintuotannon suuri osuus sekä tuotannonalojen eriytyminen toisistaan. Tämä tekee etenkin ravinnekiertojen sulkemisesta vaikeaa ja edellyttää järjestelmän perustavampaa muutosta.
• Muutos edellyttää pitkän aikavälin ruoka- ja maatalouspoliittista siirtymää, jonka perspektiivi on ylivaalikautinen. Siirtymän aikajänne ulottuu jopa vuosisadan puoliväliin.

***

Kiitän Eduskunnan talousvaliokuntaa mahdollisuudesta tarjota lisätietoa ja näkemyksiä koskien huoltovarmuutta. Keskityn lausunnossani ruokasektoriin.

Suomalaisen ruokajärjestelmän huoltovarmuuden kysymykset voidaan alustavasti erotella kahteen näkökulmaan: huoltovarmuus yhtäältä nopeissa ohimenevissä kriisitilanteissa ja toisaalta hitaissa pitkäaikaisissa kriiseissä. Näiden luomat vaikeudet ja haasteet sekä edellyttämät toimenpiteet ovat hyvin erilaisia, ja hitaiden pitkäaikaisten kriisien näkökulma on jäänyt keskustelussa pahasti varjoon. Ymmärryksen lisääminen siitä on kriittisen tärkeää pahenevien ympäristöongelmien leimaamassa maailmassa.

Nopeissa ohimenevissä kriisitilanteissa ruokajärjestelmä kohtaa yksittäisen shokin tai shokkien nipun, ja vakavia ongelmia voidaan pyrkiä torjumaan väliaikaisilla toimenpiteillä. Konkreettisia esimerkkejä viime vuosilta tästä ovat koronapandemian vaikutus ulkomaisen kausityövoiman saantiin ja kansainväliseen logistiikkaan, tai Venäjän käynnistämän hyökkäyssodan vaikutus lannoitteiden saantiin ja kauppayhteyksiin. Spekulatiivisia esimerkkejä ovat Itämeren kauppayhteyksien sulku konfliktissa tai koronapandemiaa vakavampi pandemia, joka sulkisi valtiorajoja tiukasti myös kaupankäynniltä.

Tällaisissa kriisitilanteissa perinteiset huoltovarmuuden keinot ovat ensisijaisia: kunnolliset varmuusvarastot (sekä ruoka että tuotantopanokset), vaihtoehtoiset kuljetusyhteydet ja uusien kauppakumppanien etsiminen, ja vakavammissa kriisitilanteissa esimerkiksi ruoan laatuvaatimusten muuttaminen tai säännöstely. Olennaista nopeissa kriisitilanteissa kuitenkin on, että tilanteen voidaan olettaa palaavan jonkinlaiseen “normaaliin”, joskin ehkä muuntuneessa muodossa (esim. idänkaupan loppuminen).

Tämä ei kuitenkaan päde hitaisiin pitkäaikaisiin kriiseihin, joille on leimallista alati muuttuvan “uuden normaalin” syntyminen.

Hitaissa pitkäaikaisissa kriiseissä ruokajärjestelmän toimintaympäristö muuttuu asteittain perinjuurisesti ja peruuttamattomasti, mikä vaatii syvempää järjestelmän muutosta. Ilmastonmuutoksen moninaiset vaikutukset ja niiden nivoutuminen yhteen muiden pahenevien ympäristöongelmien kanssa (luontokato, vesikriisit) ovat paraatiesimerkki tästä. Nykyinen tiiviisti yhteen nivoutunut kansallisten ruokajärjestelmien globaali verkosto on huonosti valmistautunut tällaisiin kriiseihin. Lisääntyvä todennäköisyys samanaikaisille häiriöille ympäri maailman, myös maailman “vilja-aitoissa”, on tutkimuksessa laajasti tarkasteltu yhä todennäköisempi skenaario. Häiriöiden frekvenssin lisääntyessä globaalin verkoston yhteydet katkeilevat. Vielä vakavampi uhka on tuotannon edellytysten pysyvä heikkeneminen ympäri maailman.

Globaalin verkoston toimintaedellytysten heiketessä ei ole tarpeen pyrkiä täyteen omavaraisuuteen, sillä kansainvälinen kauppa ja avunanto myös tuovat sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Omavaraisuuden ja kytkeytyneisyyden välille on löydettävä uusi tasapaino, jossa korkeampi omavaraisuusaste on hyödyksi kaikille maille[1].

Vaikka suomalaisen ruokajärjestelmän omavaraisuusaste on päältä katsoen korkea, on nykyinen omavaraisuus pitkälti harhaa. Suomen ruoantuotanto on edelleen kohtalokkaasti riippuvaista tuotantopanosten tuonnista: käyttöenergian, rehun, lannoitteiden ja maatalouskemikaalien[2]. Huoltovarmuuden tila nopeiden ohimenevien kriisien sattuessa on kohtuullisen hyvä, mutta hitaiden pitkäaikaisten kriisien äärellä Suomi on hyvin haavoittuvainen. Suomen pitkän aikavälin huoltovarmuus nojaa edellä kuvatun tiiviisti yhteennivoutuneen ruokajärjestelmien verkoston vakauteen: varautuminen tuotantopanosten saatavuuden heikkenemiseen ja kroonistuvaan hintaheilahteluun on heikkoa. Tämän ohella suomalainen ruoantuotanto kohtaa lisääntyviä haasteita esimerkiksi sään äärevyyden lisääntyessä ja olosuhteiden ennustettavuuden vaikeutuessa, mikä edellyttää tuotantotapojen pysyviä muutoksia (esimerkiksi maatalouden tuotantokirjon monipuolistamista ja ravinnekiertojen parantamista).

Lisähaasteen tähän siirtymään tuo, että ruokajärjestelmät tuottavat itse monia niitä negatiivisia ympäristövaikutuksia (ilmasto- ja ravinnepäästöjä, uusiutumattomien raaka-aineiden kulutusta), jotka pahentavat hitaita pitkäaikaisia kriisejä. Kuten kaikilla muillakin yhteiskunnan sektoreilla, myös ruokajärjestelmässä on pyrittävä näiden vaikutusten systemaattiseen vähentämiseen.

Ruokajärjestelmässä Suomen erityispiirre tässä on eläintuotannon suuri osuus sekä sen merkittävä alueellinen eriytyminen muusta tuotannosta. Suuri osuus ja määrä johtaa merkittäviin negatiivisiin ympäristövaikutuksiin, jotka ovat eläintuotannossa merkittävästi muuta tuotantoa suurempia. Tutkimusnäyttö tästä on erittäin vahva. Lisäksi tuotannonalojen alueellinen eriytyminen tekee ravinnekiertojen sulkemisesta eli ulkoisten tuotantopanosten merkittävästä vähentämisestä hyvin vaikeaa.

Suomalaisen ruokajärjestelmän siirtymässä ei ole mielekästä pyrkiä eläintuotannon lopettamiseen, mutta sen osuutta suhteessa muuhun tuotantoon pitäisi merkittävästi kohtuullistaa, ja samalla tulisi pyrkiä tuotannonalojen uudelleen integroimiseen. Tämä vähentäisi yhtäältä tuotantopanosten tuonnin tarvetta (tuontirehu, rehukasvien kasvatukseen tarvittavat panokset) ja mahdollistaisi kestävämpien ravinnekiertojen luomisen.

Suomalainen peritty tilanne tekee tämän siirtymän vaikeaksi, eikä se voi tapahtua silmänräpäyksessä. Eläintuotantokeskeisyys ja tuotannonalojen eriytyminen tarkoittavat, että osaaminen, investoinnit ja laitteistot ovat paljolti keskittyneet eläintuotantoon. Tähän on myös tuotantomallia tietoisesti ohjattu yhteiskunnallisesti, ja alkutuottajat ovat toimineet sen mukaisesti. Reiluuden ja oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi, ja jotta muutosten äärellä omavaraisuusaste ei radikaalisti heikkene, siirtymää täytyy tehdä suunnitelmallisesti.

Pidemmän aikavälin huoltovarmuuden turvaaminen edellyttää siten ylivaalikautista ruoka- ja maatalouspoliittista siirtymäpolitiikkaa, jotta korkea omavaraisuusaste voidaan säilyttää mutta niin, että sen edellytykset eivät ole kuvatulla tavalla haavoittuvaisia. Eläintuotannon osuuden pienentämisen ja muuhun tuotantoon integroimisen lisäksi tämä tarkoittaa esimerkiksi kotimaista tuotantopanosten tuotantoa. Ajankohtainen esimerkki tästä on keskustelu vihreästä vetytaloudesta: vedyn käyttötarkoituksista korvaamattomimmat ja mielekkäimmät, “vetyhierarkian” huipulle sijoittuvat, ovat nimenomaan lannoitteiden (mm. ammoniakin) tuotannossa[3].

Tuotannon muutoksen ohella tarvitaan elintapojen muutosta. Suhteellinen omavaraisuus ei parane, eikä huoltovarmuus ole hyvällä tolalla, mikäli tuotanto muuttuu elintapojen pysyessä ennallaan. Tästäkin syystä ruoka- ja maatalouspoliittisen siirtymäpolitiikan aikajänne on pitkä ja ulottuu jopa vuosisadan puoliväliin. Työ on kuitenkin saatava käyntiin jo nyt. Mikäli ruoka- ja maatalouspolitiikassa pitäydytään “vanhassa normaalissa” ja siirtymää viivytellään, olosuhteiden muutokseen törmätään äkillisenä shokkina, kun ruokajärjestelmän sopeutumis- ja mukautumiskyky loppuu.

Lopuksi on muistettava, että erottelu nopeiden ohimenevien ja hitaiden pitkäaikaisten kriisien välillä on vain suuntaa antava. Olemme siirtyneet monikriisin aikaan, jolle on leimallista nopeiden kriisien lisääntyvä frekvenssi hitaiden kriisien edetessä taustalla[4]. Koronapandemian, kansainvälisen logistiikkakriisin, samanaikaisten sään ääri-ilmiöiden ja Venäjän hyökkäyssodan synnyttämä “täydellinen myrsky”, joka lisäsi radikaalisti nälkää ja ruokaturvattomuutta maailmassa, on tästä ajankohtainen esimerkki.

Ruokajärjestelmän huoltovarmuuden turvaamisessa on siksi tehtävä rinta rinnan perinteisiä nopeisiin kriiseihin reagoivia toimia ja systeemistä muutosta hitaampiin kriiseihin valmistautumiseksi. Kuten sanottua, jälkimmäinen on jäänyt varjoon huoltovarmuuskeskustelussa. Nämä näkökulmat eivät ole toistensa vaihtoehtoja, vaan kumpaakin on kehitettävä suunnitelmallisesti. Ilman pidemmän aikavälin perspektiiviä lyhyen aikavälin huoltovarmuustoimilla varaudutaan palaamaan entiseen vakaaseen normaalitilaan, joka rapautuu. Reagoitaessa nopeisiin akuutteihin kriiseihin on pyrittävä suuntaamaan kohti tulevaa, ei taaksepäin.

Ville Lähde

[1] BIOS-tutkimusta aiheesta: “The crises inherent in the success of the global food system”, Ecology & Society, 28(4), 2023. Verkossa: https://ecologyandsociety.org/vol28/iss4/art16/

[2] Lisää: https://bios.fi/ruokakriisi-ja-omavaraisuuden-illuusiot/

[3] Vetyhierarkiasta katso: https://bios.fi/mita-on-vetytalous/

[4] Lisää: https://bios.fi/mita-on-monikriisi/

Annoimme 16. toukokuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan ympäristövaliokunnalle.

Asia: E 31/2024 vp Valtioneuvoston selvitys: E-kirje – Ennakkovaikuttaminen tulevaan EU:n monivuotiseen rahoituskehykseen (2028–)

Lausunnon pääsanomat:

• EU:n seuraava monivuotinen rahoituskehys on voimassa vuosina, jolloin Euroopassa ja maailmassa on viimeiset hetket kääntää yhteiskunnallisen kehityksen suunta sosiaalisesti ja ekologisesti kestäväksi.
• Euroopan näkökulmasta EU:n budjetti ja unionin kautta tapahtuva resurssien jako on tärkeä väline tarvittavan kestävyysmurroksen ohjaamiseksi. Käytännössä kestävyysmurros on valtava ja lyhyessä ajassa toimeenpantava investointiprojekti, jossa eri osissa yhteiskuntaa tapahtuvien investointien tulee olla koordinoituja ja sitä kautta toisiaan tukevia.
• Vihreän siirtymän ja laaja-alaisemman ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta on välttämätöntä, että EU:lla on jatkossa riittävästi työkaluja sekä julkisten että yksityisten yhteiskuntajärjestelmiä syvällisesti muovaavien hankkeiden tukemiseksi. Eri arvioiden mukaan pelkästään ilmastonmuutoksen torjumisen toimet edellyttävät globaalisti vähintään investointien kaksinkertaistamista (IEA) tai jopa kuusinkertaistamista nykytasosta vuoteen 2030 mennessä (Climate Policy Initiative).
• Suomen kantojen tulisi rakentua ensisijaisesti siirtymäpoliittisten tavoitteiden ja niiden saavuttamisen kautta, ei esimerkiksi kansallisesti suotuisan nettosaantiaseman turvaamisen kautta.
• Suomen tulisi etsiä rohkeasti välineitä, joilla EU:n rahoituskehystä kehitetään sekä menojen allokoinnin että tulojen keräämisen osalta siten, että budjetti aidosti tukee ja edistää siirtymäpoliittisia investointihankkeita. On selvää, että tämä edellyttää budjetin kasvattamista bruttomääräisesti, mikä vasta mahdollistaa riittävän ohjausvaikutuksen nykymuotoisten investointitarpeiden olosuhteissa.
• Teollisuuspolitiikan näkökulmasta EU:n laajuiset teollista kestävyyssiirtymää tukevat ja EU:n geopoliittista asemaa parantavat rahoituskokonaisuudet lienevät perusteltuja instrumentteja kansallisesti toteutettaviin teollisuustukiin verrattuna. EU:n teollisuuspolitiikan kokonaisuudessa myös EU:n yhteisvelan sekä velkojen keskuspankkitakauksen mahdollisuutta on syytä pitää esillä.

***

BIOS-tutkimusyksikkö kiittää ympäristövaliokuntaa lausuntopyynnöstä, joka koskee EU:n seuraavaa monivuotista rahoituskehystä. On erittäin tärkeää, että eduskunta on jo varhaisessa vaiheessa muodostamassa kantoja kyseiseen kokonaisuuteen. Tämä seuraava rahoituskehys on voimassa vuosina, jolloin Euroopassa ja maailmassa on viimeiset hetket kääntää yhteiskunnallisen kehityksen suunta sosiaalisesti ja ekologisesti kestäväksi. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttäminen vaativat kiihtyvässä määrin toimenpiteitä tulevina vuosina samalla kun yhteiskunnallista resilienssiä, demokratiaa ja rauhan edellytyksiä tulee kyetä vahvistamaan yhteiskunnissa. Yhteiskuntapoliittisesti edessämme on erittäin haastava vuosikymmen.

Euroopan kestävän tulevaisuuden näkökulmasta EU:n budjetti ja unionin kautta tapahtuva resurssien jako on tärkeä väline, jota ilman tarvittavaa kestävyysmurrosta ei ole mahdollista ohjata tehokkaasti. Käytännössä kestävyysmurros on valtava ja lyhyessä ajassa toimeenpantava investointiprojekti, jossa eri osissa yhteiskuntaa tapahtuvien investointien tulee olla koordinoituja ja sitä kautta toisiaan tukevia. Esimerkiksi ilmastotoimien tulee olla sellaisia, etteivät ne kiihdytä luontokatoa ja vastaavasti biodiversiteettiä pitää lisätä niin, että samalla edistetään ilmastotavoitteiden saavuttamista. Aina ristiriitoja eri tavoitteiden välillä ei voida välttää, jolloin on valittava paras huonoista kompromisseista. Tässäkin tapauksessa tarvitaan oikeanlaisia demokraattisia ohjausvälineitä.

Vihreän siirtymän ja laaja-alaisemman ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta onkin välttämätöntä, että EU:lla on jatkossa riittävästi työkaluja sekä julkisten että yksityisten yhteiskuntajärjestelmiä syvällisesti muovaavien hankkeiden tukemiseksi. EU:n budjetti ja monivuotinen rahoituskehys ovat nimenomaan tällaisia. Eri arvioiden mukaan pelkästään ilmastonmuutoksen torjumisen toimet edellyttävät globaalisti vähintään investointien kaksinkertaistamista[1] (IEA) tai jopa (investointirahoituksen) kahdeksankertaistamista[2] nykytasosta vuoteen 2030 mennessä (Climate Policy Initiative). Kun mukaan lasketaan vielä muut ympäristön ja luonnon tilaa parantavat investointitarpeet, investointikuilu nykytason ja tarvittavien investointien välillä kasvaa merkittävästi suuremmaksi. Esimerkiksi luontokadon torjumiseen globaalisti suunnatun investointirahoituksen pitäisi yhden arvion mukaan noin kuusinkertaistua[3] nykytasolta vuoteen 2030 mennessä (The Nature Conservancy).

Nämä investointitarpeiden mittaluokat itsessään kertovat siitä, kuinka valtavasta ja lyhyessä aikaikkunassa tapahtuvasta ponnistuksesta nyt vaadittavassa ekologisessa jälleenrakennuksessa ja sitä tukevassa siirtymäpolitiikassa on kyse. Kun Suomessa tällä hetkellä muodostetaan kantoja tulevaan EU:n rahoituskehykseen, tulisi niiden rakentua ensisijaisesti siirtymäpoliittisten tavoitteiden ja niiden saavuttamisen kautta, ei esimerkiksi kansallisesti suotuisan nettosaantiaseman turvaamisen kautta. Mitä enemmän muut kuin siirtymäpolitiikan ydinkysymykset määrittävät poliittisen tahtotilan ja Suomen tavoitteiden muotoutumista, sitä todennäköisemmin emme ole kansallisvaltiona edistämässä EU-tasolla vihreää siirtymää ja ekologista jälleenrakennusta tukevia toimia.

Eteenpäin katsoen ja siirtymäpolitiikan vaatimuksiin vastaten Suomen tulisi nyt etsiä rohkeasti välineitä, joilla EU:n rahoituskehystä kehitetään sekä menojen allokoinnin että tulojen keräämisen osalta siten, että budjetti aidosti tukee ja edistää siirtymäpoliittisia investointihankkeita. On jokseenkin selvää, että tämä edellyttää budjetin kasvattamista bruttomääräisesti, mikä vasta mahdollistaa riittävän ohjausvaikutuksen nykymuotoisten investointitarpeiden olosuhteissa. Näin ollen Suomen olisi luovuttava pitkäaikaisesta tavoitteestaan rajoittaa EU:n budjetin kasvua. Toisaalta Suomen tavoitteena on jo pitkään ollut pyrkimys lisätä kansallista saantia EU-rahastoista, mikä on mielekäs tavoite siinäkin tapauksessa, että EU:n rahoituskehystä aletaan käyttää määrätietoisesti siirtymähankkeiden edistämisessä. Sen lisäksi, että Suomi voi hyötyä kasvavista EU-virroista julkistaloudellisesti, rahoituksen avulla voidaan myös merkittävällä tavalla edistää Suomen vähähiilisyystavoitteita ja luontokadon pysäyttämisen tavoitteita.

Keskeistä EU:n rahoituskehyksen kehittämisessä siirtymäpoliittisesti vaikuttavaksi ohjausvälineeksi on, että jatkossa sekä menopuolen määrärahoja että omien varojen kerryttämistä ohjaavat ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden tavoitteet. Toisin sanoen EU:n varoja tulee kerätä ja jakaa niin, että budjetti kokonaisuudessaan tuottaa ekologista jälleenrakennusta edistävän ohjausvaikutuksen. Konkreettisia elementtejä EU:n omien varojen lisäämisessä voivat olla esimerkiksi päästökaupan laajentaminen, erilaiset hiilitullimallit ja EU:n laajuiset ympäristöverot sekä kansainväliset pääomaan ja varallisuuteen kohdistuvat verot. Menopuolella EU-rahan pitää puolestaan kohdistua koko ajan enemmän hankkeisiin, jotka todennetusti edistävät hiilineutraalisuutta ja luontokadon pysäyttämistä. Vaikka laadunvalvonta voi olla jossain määrin haastavaa ja kuormittavaa, on varojen kohdentamisessa jatkossa painotettava ensisijaisesti saavutettuja tuloksia (päästöjen vähentäminen, biodiversiteetin lisääminen) kansallisvaltioiden neuvotteleman laadullisesti sokea ”tasajaon” sijasta. Tällöin Suomellakin on paremmat mahdollisuudet kasvattaa saantiosuuksiaan toteuttamalla EU:n vihreän siirtymän politiikan mukaisia hankkeita, jotka edelleen voivat parantaa myös Suomen laadullista vientikilpailukykyä taloudellista autonomiaa vahvistaen.

Yksi keskeinen EU:n rahoituskehykseen liittyvä kysymys on EU:n tulevien vuosien yhteinen teollisuuspolitiikka ja sen resursointi. Koronakriisin aikana luodut määräaikaiset rahoitusinstrumentit erääntyvät lähitulevaisuudessa ja niiden jatkosta tai mahdollisesta korvaajasta on päätettävä samoihin aikoihin kun uutta rahoituskehystä valmistellaan. Erityisesti talouden rakenteita uudistavan teollisuuspolitiikan näkökulmasta EU:n laajuiset teollista kestävyyssiirtymää tukevat mutta myös EU:n geopoliittista asemaa parantavat rahoituskokonaisuudet lienevät perusteltuja instrumentteja kansallisesti toteutettaviin teollisuustukiin verrattuna. Ensinnäkin ne kohtelisivat jäsenmaita tasapuolisemmin, sillä kaikilla EU-alueella toteutettavilla rahoituksen ehdot täyttävillä teollisuushankkeilla olisi mahdollisuus hyödyntää yhteistä rahoitusta. Toiseksi teollisen siirtymän laadullinen ohjaus ja teollisuuspoliittinen kokonaiskoordinaatio olisi EU:n laajuisen rahaston kautta mahdollista. EU:n teollisuuspolitiikan kokonaisuudessa myös EU:n yhteisvelan sekä velkojen keskuspankkitakauksen mahdollisuutta on syytä pitää esillä. Mitä akuutimmaksi vaatimukset teolliselle murrokselle ja uusien tuotantolinjojen ylösajolle muodostuvat, sitä todennäköisemmin ainakin lyhytaikaiselle velalle myös EU-rahastojen hallinnassa on tarvetta. Siksi EU:n yhteisvelkaa ei pitäisi kategorisesti vastustaa Suomessakaan.

[1] Tutkimuslaitos Bruegel on koonnut yhteen arvioita investointitarpeista hiilineutraalisuuden saavuttamiseksi globaalisti: https://www.bruegel.org/blog-post/how-much-investment-do-we-need-reach-net-zero

[2] Climate Policy Initiative arvioi vuosittain hiilineutraalisuuden edellyttämää investointirahoituksen lisäämisen tarvetta: https://www.climatepolicyinitiative.org/publication/global-landscape-of-climate-finance-2023/

[3] Luontokadon torjumisen nykymenoja ja tarpeita on arvioinut muun muassa The Nature Conservancy -järjestö: https://www.nature.org/en-us/what-we-do/our-insights/perspectives/closing-nature-finance-gap-cbd/