Author Archives: Paavo Järvensivu

17.2.2025
Kuinka metsäsektori uudistetaan? BIOS ehdottaa kansallista metsämissiota Metsäsektorin romahtaneet hiilinielut ja tuotannon matala jalostusarvo ovat viime aikoina olleet laajan huomion kohteena. BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi politiikasta.fi-alustalla kaksiosaisen ehdotuksen kansallisen metsämission perustamiseksi.

Metsäsektorin romahtaneet hiilinielut ja tuotannon matala jalostusarvo ovat viime aikoina olleet laajan huomion kohteena. BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi politiikasta.fi-alustalla kaksiosaisen ehdotuksen kansallisen metsämission perustamiseksi (https://politiikasta.fi/metsateollisuuden-kestavyyspaivitys-osa-2-miten-suomi-toteuttaa-metsaalan-uudistavan-metsamission/). Ehdotus perustuu yksikön pitkäaikaiseen tiedepohjaiseen suunnittelutyöhön yhdessä yritysten, tutkimuslaitosten ja viranomaisten edustajien kanssa ja siinä kuvataan konkreettiset askeleet suomalaisen metsäsektorin uudistamiseksi.

Mission tehtävä on metsäsektorin kestävyyssiirtymä. Samaan tapaan kuin energiateollisuus sähköistyy ja terästeollisuus siirtyy kohti hiliivapaata terästä, myös metsäteollisuudessa voidaan uudistaa niin tuotantotapoja kuin tuoteportfoliotakin. Metsäteollisuudella on osaamisensa, raaka-ainepohjansa ja maantieteellisen sijoittumisensa puolesta mainiot edellytykset puhtaan sähköenergian hyödyntämiseen ja polttamattomuuteen perustuvaan tuotantoon.

Missiolla on kaksi perustetta, taloudellinen ja ekologinen, kertoo BIOS-tutkimusyksikön tutkija Antti Majava. ”Kansantaloudellisesti metsistä on saatavissa korkeampi taloudellinen hyöty kestävyyssiirtymän avulla. On myös varauduttava siihen, että havusellun markkinat eivät ole ikuiset. Samaan aikaan luontokadon pysäyttäminen ja ilmastonmuutoksen hillitseminen vaativat hakkuiden kohtuullistamista.”

BIOS-tutkimusyksikön mukaan liikkeelle päästään kokoamalla metsämission kehitysyhtiö, johon kutsutaan start-up-vaiheen yritykset, metsäjättien omat uusien tuotteiden yksiköt ja tutkimuslaitokset. Erityisen potentiaalin yksikkö näkee pitkään hiiltä varastoivan monipuolisen sahateollisuuden, ilmastoviisaan metsätalouden ja fossiilipohjaisen kemian korvaamisessa: ”Metsäteollisuudella on jo vesi, sähkö ja hiilipohjaiset raaka-aineet, joista yhdessä elektrolyysi-vedyn kanssa avautuu koko synteettisten biopohjaisten hiilivetyjen kirjo.”

Uudistumista tarvitaan myös siksi, että metsäteollisuus ei maksa ilmastovaikutuksestaan samaan tapaan kuin muut teollisuuden alat. Fossiiliset päästöt kuuluvat päästökauppaan, mutta nielujen katoamisen kustannukset kantaa koko yhteiskunta. Tilanne vääristää ilmasto- ja energiapolitiikkaa tavalla, joka ei voi jatkua.

Suomessa on huippuluokan osaamista, toimiva infrastruktuuri ja riittävästi raaka-aineita, ja kykyä vastata osaamisen kehittämiseen ja menestyvien metsäalan yhtymien ja verkostojen luomiseen. Kuten aiemminkin kotimaisen teollisen kehityksen historiassa, valtiolla on rooli paitsi mission kokoonkutsujana myös TKI-toiminnan kiihdyttäjänä, riskien kantajana ja ennustettavan toimintaympäristön takaajana.

Lisätietoja:
Antti Majava
antti.majava@bios.fi
0400-655883

BIOS-tutkimusyksikkö
contact@bios.fi

 

Kuva 1. Uudistuvan metsäteollisuuden raaka-ainevirrat ja tuotantomahdollisuudet. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

Kuva 2. Metsäteollisuuden vaikutus Suomen nettopäästöihin vuonna 2022 verrattuna muihin teollisuudenaloihin. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

14.2.2025
Tulevaisuusvaliokunnalle: Agenda2030 toimeenpano Annoimme 14. helmikuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle. Asia: VNS 7/2024 vp Valtioneuvoston selonteko YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda2030:n toimeenpanosta https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+7/2024 Kysymys: Tulevaisuusvaliokunta toivoo kuulevansa kokonaisarvionne selonteosta sekä näkemystänne siitä, miten eduskunnan ponnet eli valiokunnan edellisen mietinnön (TuVM 1/ 2021) lopusta löytyvät numeroidut kannanottoehdotukset on huomioitu. [Linkki mietintöön: https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Mietinto/Sivut/TuVM_1+2021.aspx] Lisäksi, valiokunta pyytää teitä ehdottamaan muutamia […]

Annoimme 14. helmikuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle.

Asia: VNS 7/2024 vp Valtioneuvoston selonteko YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda2030:n toimeenpanosta https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+7/2024

Kysymys: Tulevaisuusvaliokunta toivoo kuulevansa kokonaisarvionne selonteosta sekä näkemystänne siitä, miten eduskunnan ponnet eli valiokunnan edellisen mietinnön (TuVM 1/ 2021) lopusta löytyvät numeroidut kannanottoehdotukset on huomioitu. [Linkki mietintöön: https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Mietinto/Sivut/TuVM_1+2021.aspx] Lisäksi, valiokunta pyytää teitä ehdottamaan muutamia erityisen vaikuttavia kestävän kehityksen kysymyksiä, joiden ratkaisemiseen Suomessa olisi hyvät edellytykset keskittyä, riippumatta siitä onko ne käsitelty selonteossa.

Lausunnon pääsanomat:

  • Suomen kaltaisen vauraan hyvinvointiyhteiskunnan kannalta ensisijaisia ovat ne kestävän kehityksen tavoitteet, joissa lähtötilanne oli huono ja joissa on edistytty huonosti tai jopa otettu takapakkia.
  • Kestävän kehityksen tavoitteiden huomioinnissa tarvitaan tavoitteiden välistä priorisointia, mitä nykyinen selonteon malli ei heijasta. Käytännössä priorisointi tarkoittaa Suomen ekologisen velan lyhentämistä.
  • Vaikka ekologisen kestävyyden puutteet ovat kotimaassa merkittäviä, Suomella on hyvät edellytykset saada aikaan paljon aikaan, etenkin ekologisen siirtymän suunnittelulla ja koordinoinnilla.
  • Luonnonsuojelurahoituksen väheneminen synkentää tilannekuvaa.
  • Kansainvälisesti Suomella on paljon konkreettista kokemusta kehitysyhteistyössä ja edellytykset jatkaa sitä, mutta rahoituksen leikkaukset uhkaavat tätä ja ovat Agenda 2030:n globaalin kokonaistavoitteen vastaisia.

***

Kiitän mahdollisuudesta lausua Valtioneuvoston selonteosta koskien YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030:n toimeenpanoa.

YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030 luotiin vuosille 2016–2030 globaalin kokonaiskehityksen näkökulmasta. Agendaan kuuluvat 17 kestävän kehityksen tavoitetta (Sustainable Development Goals) alatavoitteineen poikkeavat aiemmista vuosituhattavoitteista (Millennium Development Goals) ennen kaikkea siten, että ekologiset näkökohdat on tuotu laajemmin mukaan. Niinpä kun vuosituhattavoitteet koskettivat ensisijaisesti köyhempiä yhteiskuntia tai sellaisia, joissa on merkittävää sisäistä eriarvoisuutta, kestävän kehityksen tavoitteet koskevat kaikkia, jokaista yhteiskuntaa. Vauraille yhteiskunnille kuten Suomelle leimallisia ovat runsaaseen materiaaliseen ja energeettiseen kulutukseen nivoutuvat ympäristöongelmat, eli heikko ekologinen kestävyys.

Kaikki kestävän kehityksen tavoitteet eivät koske kaikkia maita samalla painoarvolla yksinkertaisesti siitä syystä, että mailla on erilaiset lähtötilanteet. Onkin jossain määrin harhaanjohtavaa sanoa Valtioneuvoston selonteon tapaan, että Suomi on “saavuttanut hieman yli 86 prosenttia asetetuista 17:stä kestävän kehityksen tavoitteista”, koska pitkälti tilanne oli tuo jo ennen kestävän kehityksen tavoitteiden luomista. Suomen kaltaisen vauraan hyvinvointiyhteiskunnan kannalta ensisijaisia ovat ne tavoitteet, joissa lähtötilanne oli huono ja joissa on edistytty huonosti tai jopa otettu takapakkia.

Kuten Valtioneuvoston selonteko oikein toteaa, kestävän kehityksen tavoitteissa “ympäristö, talous ja ihminen otetaan tasavertaisesti huomioon”. Mutta tämä kuvaa nimenomaan Agenda 2030:ssa tavoiteltua kokonaiskestävyyden lopputulosta, ja globaalista näkökulmasta. Mikäli jokainen maa arvottaa jokaista tavoitetta samalla painoarvolla omasta lähtötilanteestaan huolimatta, on vaarana, että Suomen kaltaiset maat antavat helpompien – eli jo kauan sitten saavutettujen – tavoitteiden kompensoida heikkoa suoritusta muissa tavoitteissa. Kokonaiskestävyydessä ekologinen kestävyys on kuitenkin perustavampaa, edellytys kaikelle muulle, eikä sitä voida korvata muulla.

Kestävän kehityksen tavoitteiden huomioinnissa tarvitaan tämän vuoksi tavoitteiden välistä priorisointia, mitä nykyinen selonteon malli ei heijasta. Jokaista tavoitetta esitellään samalla painoarvolla vailla kokonaisnäkemystä siitä, mitkä ovat Suomelle ensisijaisia ja kiireellisimpiä. Selonteko ei heijasta tärkeää kannanottoehdotusta “painottaa kestävän kehityksen politiikassa etenkin Suomen ekologisen velan lyhentämistä”. Kestävän kehityksen toimintaohjelman toteutusta ja sen selontekoja tulisi siksi perusteellisesti uudistaa tästä näkökulmasta.

Tulevaisuusvaliokunta pyytää kutsuttuja ehdottamaan muutamia erityisen vaikuttavia kestävän kehityksen kysymyksiä, joiden ratkaisemiseen Suomessa olisi hyvät edellytykset keskittyä. Vastaus asettuu hieman eri tavoin riippuen siitä, puhutaanko kestävän kehityksen edistämisestä Suomessa vai kansainvälisesti.

Kotimaassa Suomen kaltaisella yhteiskunnalla suurimmat puutteet ovat ekologisessa kestävyydessä, mutta kääntäen edellytykset saada aikaan paljon ovat suuret, kun yhteiskunta on globaalisti katsoen vauras ja osaaminen korkeatasoista. Kokonaiskestävyyden näkökulmasta tähän painotukseen on myös velvollisuus. Toistaiseksi tämä ei kuvaa suomalaisen yhteiskunnan todellisuutta. Luonnon monimuotoisuus jatkaa heikkenemistään Suomessa: selonteko käsittelee tässä kohdin lähinnä luonnonsuojelua, mutta luontokadon torjunta vaatii toimia myös monilla muilla saroilla. Ilmastotoimet ovat osoittautuneet riittämättömiksi, etenkin kun huomioidaan nettopäästöjen pysyminen pitkään lähes samalla tasolla. Ja kuten Valtioneuvoston selonteko kuvaa, luonnonvarojen kulutus on korkealla ja kiertotalouden edistyminen heikkoa.

Suomalaisen yhteiskunnan koheesio, kansainvälisesti katsoen korkea luottamus tieteeseen ja yhteistyön historia antavat myös mahdolliset tällaisen ekologisen siirtymän suunnitteluun ja koordinointiin niin, että hyvinvoinnista voidaan pitää kiinni samalla kun luonnonvarojen kulutusta ja negatiivisia ympäristövaikutuksia vähennetään. Tavoitellaan kokonaiskestävyyttä lopputuloksena, mutta tiedostetaan eri tavoitteiden välinen epäsuhtainen lähtötilanne.

Selonteon tapa luetella yksittäisiä toimia asettamatta niitä tärkeys- tai mittakaavasuhteisiin jättää myös näkymättömiin esimerkiksi luonnonsuojelun rahoituksen vähenemisen. Tämä on ekologiselle kestävyydelle vastakkainen kehityskulku. Yksittäisten toimien luetteleminen ilman tätä olennaista taustatietoa luo harhaanjohtavan tilannekuvan.

Sama koskee kehitysyhteistyön rahoituksen vähenemistä: raportti luettelee vaikuttavan joukon kehitysyhteistyötoimia eri kestävyystavoitteiden kohdalla, mutta rahoituksen väheneminen mainitaan vain kerran (s. 72). Asia kuitenkin koskee kehitysyhteistyötoimintaa lukuisten tavoitteiden kohdalla.

Suomen kehitysyhteistyöllä on pitkät perinteet ja erityisiä osaamisalueita, joita selonteossa hyvin kuvataan. Suomelle leimalliset edellytykset ja osaaminen on rakennettu pitkällä työllä, ja rahoituksen väheneminen vaarantaa nämä edellytykset. Globaalisti katsoen vauraana ja hyvinvoivana yhteiskunnalla Suomella on myös taloudellisesti epävarmoista ajoista huolimatta mahdollisuudet tukea sellaista kaikkia maita koskevaa kokonaiskestävyyttä, jota Agenda 2030 hakee. Jos tästä päämäärästä livetään vedoten vain oman yhteiskunnan kokonaiskestävyyteen, irtaannutaan Agenda 2030:n hengestä.

Ville Lähde

11.2.2025
Valtiovarainvaliokunnalle: Investointien verohyvitys Annoimme 11. helmikuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle. Asia: HE 207/2024 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi eräiden suurten ilmastoneutraaliin talouteen tähtäävien investointien verohyvityksestä sekä laiksi Innovaatiorahoituskeskus Business Finlandista ja Business Finland -nimisestä osakeyhtiöstä annetun lain 3 §:n muuttamisesta https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+207/2024 Lausunnon pääsanomat: Verohyvitys on linjassa tutkimuskirjallisuuden kanssa: teollisuuspolitiikan yhtenä tehtävänä on tehdä kestävyyssiirtymän vaatimista investoinneista […]

Annoimme 11. helmikuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle.

Asia: HE 207/2024 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi eräiden suurten
ilmastoneutraaliin talouteen tähtäävien investointien verohyvityksestä sekä laiksi Innovaatiorahoituskeskus Business Finlandista ja Business Finland -nimisestä osakeyhtiöstä annetun lain 3 §:n muuttamisesta https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+207/2024

Lausunnon pääsanomat:

  • Verohyvitys on linjassa tutkimuskirjallisuuden kanssa: teollisuuspolitiikan yhtenä tehtävänä on tehdä kestävyyssiirtymän vaatimista investoinneista kannattavia tilanteessa, jossa investoinnit eivät muuten riittävästi edisty.
  • Verohyvityksen rinnalla ja erityisesti jatkotoimenpiteitä ajatellen on tärkeää varmistua seuraavista seikoista:
    • Teollisten investointien täytyy olla pitkän aikavälin kestävyyssiirtymän mukaisia.
    • Teollisten investointien on tuettava turvallisuutta ja resilienssiä Suomessa.
    • Teollisiin investointeihin liittyvän kotimaisen osaamisen hyödyntämisen ja lisäämisen, omistuksen sekä tuotetun lisäarvon on oltava riittävän korkealla tasolla.

***

Hallituksen esittämä verohyvitys on osa kansallista teollisuuspolitiikkaa, joka pyrkii vauhdittamaan investointeja vähähiiliseen teollisuuteen Suomessa. Lähtökohtaisesti verohyvitys on linjassa tutkimuskirjallisuuden kanssa: teollisuuspolitiikan yhtenä tehtävänä on tehdä kestävyyssiirtymän vaatimista investoinneista kannattavia tilanteessa, jossa investoinnit eivät muuten riittävästi edisty.

Ehdotettu verohyvitys noudattaa EU:n tilapäisiä valtiontukisäädöksiä, jotka määrittelevät tarkasti jäsenmaiden myöntämien valtiontukien ehdot ja liikkumavaran. Jäsenmaat omaksuvat EU-säädöksistä myös investointien kestävyyskriteerit, vaikka toki Suomi voisi halutessaan rajata tukiehtojaan EU-säädöksiä tiukemmiksi. Käytännössä materiaalisen tason suunnittelu – eli mitä laadullisia muutoksia teollisuuteen kaavaillaan tuettujen investointien myötä – on verohyvityksessä ulkoistettu EU:lle.

Nähdäksemme verohyvitys edistää Suomessa sellaisia teollisia investointeja, jotka ovat kestävyyssiirtymän mukaisia. Näin on etenkin, koska tässä aikataulussa tuettavat investoinnit eivät vielä vie teollisuuden uudistumista erityisen pitkälle vaan ne voidaan nähdä pikemminkin alkusysäyksenä.

Kuitenkin verohyvityksen rinnalla ja erityisesti jatkotoimenpiteitä ajatellen on tärkeää varmistua seuraavista seikoista:

  • Teollisten investointien täytyy olla pitkän aikavälin kestävyyssiirtymän mukaisia. On huolehdittava, että mikään yksittäinen investointi tai investointien rypäs ei lukitse teollisuuden kehitystä väärille urille (esimerkiksi niin sanotut välivaiheen teknologiat, jotka eivät tarjoa riittäviä päästövähennyksiä mutta joiden kaavailtu käyttöikä on pitkä). Lisäksi investointeja on voitava priorisoida niin, että rajallista kestävästi tuotettavaa sähköä tai muita resursseja ei käytetä tuotantoon, joka syrjäyttää kestävyyssiirtymän kannalta oleellista tuotantoa (esimerkiksi sellaiset datakeskukset, jotka eivät tarjoa Suomelle juurikaan lisähyötyä tai muutoin edistä maailman suotuisaa kehitystä).
  • Teollisten investointien on tuettava turvallisuutta ja resilienssiä Suomessa, mukaan lukien alueelliset ulottuvuudet ja erilaisten ratkaisujen toimintakyky kriisiolosuhteissa.
  • Teollisiin investointeihin liittyvän kotimaisen osaamisen hyödyntämisen ja lisäämisen, omistuksen sekä tuotetun lisäarvon on oltava riittävän korkealla tasolla.

Verohyvityksestä on Suomessa säädettävä lailla, ja tästä johtuen hallituksen esityksessä todetaan, että verotuessa ei voi olla tapaus- tai verovelvolliskohtaista tuen myöntämisen tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Sen sijaan valtion suora teollisten investointien tukiohjelma, jollaisesta hallitus päätti asetusmuotoisesti 9.1.2025, voi sisältää koordinoivaa ja kontekstiriippuvaista harkintaa. Edellä esittämämme seikat pätevät tähän tukiohjelmaan ja suomalaiseen teollisuuspolitiikkaan laajemmin.

18.11.2024
Maa- ja metsätalousvaliokunnalle: Ilmastovuosikertomus 2024 Annoimme 18. marraskuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle. Asia: K 16/2024 vp Valtioneuvoston ilmastovuosikertomus 2024 https://www.eduskunta.fi/pdf/K+16/2024 Lausunnon pääsanomat: Päästötavoitteisiin ei nykytoimin olla pääsemässä. Päätöksiä tehokkaista ja nopeista lisätoimista tarvitaan välittömästi. Taakanjako- ja maankäyttösektoreilla on kasautumassa lisäpaineita ja -riskejä hallituksen toimien vuoksi. Lisätoimia on tarkasteltava kansantalouden kokonaisuuden näkökulmasta, ei vain toimija- tai sektorikohtaisin kustannuslaskelmin. […]

Annoimme 18. marraskuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle.

Asia: K 16/2024 vp Valtioneuvoston ilmastovuosikertomus 2024 https://www.eduskunta.fi/pdf/K+16/2024

Lausunnon pääsanomat:

  • Päästötavoitteisiin ei nykytoimin olla pääsemässä. Päätöksiä tehokkaista ja nopeista lisätoimista tarvitaan välittömästi.
  • Taakanjako- ja maankäyttösektoreilla on kasautumassa lisäpaineita ja -riskejä hallituksen toimien vuoksi.
  • Lisätoimia on tarkasteltava kansantalouden kokonaisuuden näkökulmasta, ei vain toimija- tai sektorikohtaisin kustannuslaskelmin.
  • Hiilen talteenoton ja varastoinnin tai käytön näkymiä (CCUS) on arvioitava kokonaisvaltaisesti suhteessa metsien hiilinieluihin tai -varastoihin. On riski, että tavoiteltuja nettopäästövähennyksiä ei saavuteta ja kasvatetaan samalla liikaa sähkön tarvetta.
  • Ilmastonmuutoksen hillitseminen osana muihin ekologisiin kriiseihin vastaamista vaatii laajaa, ylisektoraalista tietopohjaa. Tiedevetoinen suunnittelu vahvistaa tietopohjaa, tukee avointa päätöksentekoa ja demokraattista legitimiteettiä.

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle valtioneuvoston vuoden 2024 ilmastovuosikertomuksesta.

Ilmastovuosikertomuksen pääviesti on selkeä. Nykytoimin Suomi ei saavuta vuoden 2030 taakanjakosektorin ilmastotavoitettaan eikä ilmastolakiin kirjattua vuoden 2035 hiilineutraaliutta. Arvioitu päästökuilu (n. 19 Mt) on erityisen huomattava vuoden 2035 tavoitteen kohdalla.

Tämän tilannekuvan lisäksi kertomuksesta käy ilmi, että näköpiirissä on lisärasitteita, jotka entisestään vaikeuttavat tavoitteiden saavuttamista.

Ensinnäkin on todennäköistä, että Suomi ei saavuta LULUCF-sektorin velvoitteita vaan joutuu joko hankkimaan korvaavia yksiköitä markkinoilta tai vyöryttämään lisävelvoitteita taakanjakosektorille.

Toiseksi kertomuksesta selviää, että useat pääministeri Orpon hallituksen toimet (polttoaineveron kevennys, keski­- ja suuripäästöisten ajo­neuvojen ajoneuvoveron kevennys, jakeluvelvoitteen alentaminen, liikennesähkön sisällyttäminen jakeluvalvoitteeseen) ovat edelleen lisäämässä erityisesti taakanjakosektorille sijoittuvan liikenteen päästöjä.

Lisäksi kertomuksen valmistumisen jälkeen on uutisoitu, että Raahen terästuotannon puhdistumisen viivästymisen lisäksi myös Nesteen Kilpilahden toimintojen siirtymäinvestointeja on lykätty. Kyseisten investointien lykkääntyminen tekee päästövähennykset yhä epävarmemmiksi.

Tilannekuvan ja näköpiirissä olevien riskien vuoksi on erityisen tärkeää, että valtioneuvosto päättää tehokkaista lisätoimista ilmastovuosikertomuksen perusteella. Kertomuksesta on myös johdettavissa suuntaviivoja lisätoimille.

Ilmastolain 8§:n 2 momentin 4 kohdan mukaan ilmastosuunnitelmien valmistelussa on otettava huomioon ilmastonmuutoksen hillintää ja siihen sopeutumista koskevien toimien kustannustehokkuus. Useiden tutkimusten mukaan kustannustehokkaimpia päästövähennystoimia on luotavissa maankäyttösektorille. Tämän sektorin priorisointia tukee myös tarve vähentää sektorin nieluvajetta ja siten veronmaksajille tai muille sektoreille lankeavaa taakkaa. Kuten kertomuksessa todetaan, rahoitus maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman (MISU:n) toimien toteuttamiseksi on löydyttävä. Kertomuksessa myös mainitaan pääministeri Orpon hallituksen toimia (esim. kosteikkoviljelyn budjettirahoituksen lopettaminen), jotka ovat vaikeuttaneet maankäyttösektorin päästöjen vähentämistä.

Ilmastolain 8§:n 2 momentissa määrätään myös, että ilmastosuunnitelmien avulla on osaltaan varmistettava Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista ja Euroopan unionin lainsäädännöstä johtuvien velvoitteiden täyttyminen. Maankäyttösektorilla syntyviä päästöjä ja poistumia tarkastellaan EU:ssa LULUCF-asetusten (land use, land use change and forestry) mukaisesti. On erityisesti huomioitava, että Suomen ympäristökeskus on tuottanut tiivistetysti tietoa maankäyttösektorin nielujen vahvistamisen keinoista, joita voidaan heti ottaa käyttöön, myös niin, että LULUCF-tavoitteisiin päästään esimerkiksi hakkuutasoihin vaikuttamalla.[1] Edelleen tutkimuksessa on arvioitu, jos EU:n biodiversiteettistrategian tavoite 10 prosentin tiukasta suojelusta toteutettaisiin Suomessa maakuntatasolla, se yksin riittäisi lähes koko vuoden 2035 nieluvajeen kattamiseen.[2] Tässä siis luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja ilmastotoimet olisivat tehtävissä samojen toimien kautta, kohottaen myös molempien välttämättömien toimien kustannustehokkuutta.

Ylipäätään on kiinnitettävä huomiota lisätoimien kansantalouden mittakaavan kokonaistaloudellisuuteen ja aikatauluun. Tutkimuksesta tiedetään, että mitä myöhempään päästövähennykset jäävät, sitä korkeampia ovat ilmastonmuutoksen kustannukset.

Esimerkiksi juuri (vanhojen) metsien suojelua lisäkeinona tukee Johanna Kankaan ja Markku Ollikaisen kustannus-hyöty-laskelma, jonka mukaan noin 100 000 hehtaarin valtion vanhojen metsien suojelu “on kaikilla monimuotoisuuden arvottamisparametreilla positiivinen, kun suojelusta koituvaa hiilinielua arvotetaan EU:n LULUCF-sektorin nieluyksiköiden arvioidulla hinnalla.“[3]

Esipuheessa ympäristö- ja ilmastoministeri Mykkänen mainitsee, että “mittakaavaltaan suurin” mahdollisuus on hiilidioksidin talteenotto tehtaiden piipuista. On vaikea hahmottaa, mitä tämä mittakaavaväite tarkoittaa etenkin suhteessa edellä mainittuihin kustannustehokkaisiin, hiilinieluja kasvattaviin ja realistisiin toimiin maankäyttösektorilla. BIOS huomauttaa, että tarvitaan kokonaisnäkemystä, kun hiilidioksidin talteenoton näkymiä visioidaan. Ilmastovuosikertomuksen sivulla 30 nostetaan esiin biogeenisen hiilidioksidin talteenotto ja pysyvä varastointi, ja juuri tämä on ollut Suomessa eniten keskustelussa. Suomessa visioidaan nykyään myös talteenotetun hiilidioksidin käyttöä esimerkiksi polttoaineiden tuotantoon. Kaikkea ei voi saada yhtaikaa. Kokonaisnäkemystä tarvitaan, jotta voidaan suhteuttaa keskenään metsämaan hiilinielujen ja -varastojen turvaaminen. Molempien turvaaminen vaikuttaisi käytännössä hakkuumääriin ja näin myös suunnitelmiin biogeenisen hiilen käytöstä tai varastoinnista. Metsäpuun polton vähentäminen ja pitkäikäisempien ja moninaisempien puutuotteiden lisääminen (ja esimerkiksi ligniinin hyötykäyttö) vähentäisivät biogeenisen hiilidioksidin päästöjä. Samoin jos talteenotettua hiilidioksidia halutaan varastoida ja luoda teknisiä hiilinieluja (CCS), ei hiilidioksidia ole tarjolla niin paljon käyttöön (CCU).

Mikäli näiden toimien keskinäisiä suhteita ja mittakaavoja ei käsitellä kokonaisvaltaisesti tieteelliseen tietoon pohjautuen, riskinä on, että pysytään puun polttamisen polulla eikä saada edes aikaan tavoiteltua teknistä nielua. Lisäksi hiilidioksidin talteenotto on hyvin energiaintensiivistä toimintaa. Talteenoton merkittävä lisäys kasvattaisi tulevaisuuden sähköntarpeita huomattavasti, ja sähköä käytettäisiin ilmastopäästöjen hillinnän kannalta kustannus- ja energiatehottomasti.

Ilmastonmuutos aiheuttaa kasvavia epävarmuuksia boreaalisen metsän hiilivarastoille. Jos hiilivarastoja menetetään ilmastonmuutoksen myötä, ei tämä kuitenkaan tarkoita metsäteollisuuden puunsaannin pysyvää lisääntymistä, vaan kasvavaa epävarmuutta. Tässä tilanteessa myös biogeenisen hiilen talteenottoon liittyvä investointikyvykkyys voi joutua uudelleenarvioitavaksi. Hiilivarastojen mahdollinen heikkeneminen korostaa edelleen hiilen pysyvää varastointia talteenoton jälkeen (CCS), jota on priorisoitava hiilinegatiivisuutta tavoiteltaessa.

Kertomuksen sopeutumissuunnitelmassa on erillinen osio liittyen sopeutumisen tietopohjaan. Edellä mainitut kokonaisvaltaisen tarkastelun tarpeet osoittavat, että myös ilmastonmuutoksen seuranta ja hillintä kaipaavat systemaattista ylisektoraalista tietopohjaa. Samaa kertovat puutteet teollisuuden vähähiilitiekarttojen ylisektoraalisuudessa[4] ja ilmeinen tarve koordinoida toimia maankäyttösektorin, taakanjaon ja päästökaupan välillä.[5] Myös ripeään kestävyyssiirtymään tarvittava teollisuuspoliittinen uudelleenorientoituminen hyötyy järjestelmällisestä tietopohjan ja tilannekuvan luomisesta. Olemme ehdottaneet tiedevetoista suunnittelua tietopohjan vahvistamiseksi ja avoimen päätöksenteon ja demokraattisen legitimaation lisäämiseksi.[6] Ilmastovuosikertomuksen havainnot rohkaisevat meidät toistamaan ehdotuksemme.

 

[1] “Metsänielujen kehityssuunnat vuosina 2021–2025 ja suhde EU-velvoitteisiin sekä

ohjauskeinot nielujen vahvistamiseksi”, SYKE raportteja 9, 2023 https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/d2d9d79b-bc6c-489a-9d9c-54cc88faf104/content

[2] Forsius et al. 2023,” Modelling the regional potential for reaching carbon neutrality in Finland: Sustainable forestry, energy use and biodiversity protection,” Ambio 2023,  https://link.springer.com/article/10.1007/s13280-023-01860-1

[3] Kangas & Ollikainen, “Valtion vanhojen metsien suojelu. Hyödyt ja kustannukset, epävarmuudet ja riskit” Keskustelualoite, Koneen säätiö 2024, https://koneensaatio.fi/wp-content/uploads/2024/09/Kangas_Ollikainen_Valtion-vanhojen-metsien-suojelu-Hyodyt-ja-kustannukset-epasuorat-vaikutukset-ja-riskit-2024-09-03.pdf

[4] Majava et al. 2022, “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target”, Energy Strategy Reviews, https://doi.org/10.1016/j.esr.2022.100836

[5] ”Laskentaoletuksia kuvataan tyypillisesti melko puutteellisesti. Tämä hankaloittaa eri laskentojen lopputulosten vertailua ja laskennan kehittymistä. Avoimuuden lisääminen mahdollistaisi laajemman keskustelun menetelmistä ja edesauttaisi niiden edelleen kehittämistä. Lisäksi Suomen tulisi systematisoida päästövähennystavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien päästövähennystoimien ja ohjauskeinojen suunnittelua. Myös toimilla saavutettuja hyötyjä ja toimien kustannustehokkuutta tulisi seurata järjestelmällisesti.” Päästövähennystoimenpiteiden kustannustehokkuusarvioinnin menetelmät ja kehityskohteet, Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminta, Policy Brief 23/2019, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161907/Policy%20Brief_P%c3%a4%c3%a4st%c3%b6v%c3%a4hennystoimenpiteiden%20kustannustehokkuusarvioinnin%20menetelm%c3%a4t%20ja%20kehityskohteet.pdf?sequence=4&isAllowed=y

[6] Järvensivu et al. 2023, “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu”, Poliittinen talous, 11(1): https://doi.org/10.51810/pt.124766 ja BIOS-ideapaperi 2022, Teollisen murroksen suunnittelu tekee näkyväksi mahdolliset ja houkuttelevat tulevaisuuspolut Suomessa: https://bios.fi/wp-content/uploads/2022/09/BIOS-Ideapaperi-010922.pdf

3.10.2024
Valtiovarainvaliokunnalle: Valtion talousarvio 2025 Annoimme 3. lokakuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle. Asia: HE 109/2024 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2025 https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+109/2024 Lausunnon pääsanomat: Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia Suomessa. Valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti. […]

Annoimme 3. lokakuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle.

Asia: HE 109/2024 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2025 https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+109/2024

Lausunnon pääsanomat:

  • Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia Suomessa. Valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.
  • Talousarvion pohjana toimiva VM:n suhdanne-ennuste nojaa ennen kaikkea kotimaisten investointien nopeaan kasvuun vuonna 2025. Tämä skenaario saattaa toteutua, mikäli korot maailmassa ja Euroopassa laskevat nopeasti, eikä viilentyvä kansainvälinen suhdanne samalla syö suomalaisten yritysten – erityisesti rakennusalan ja energia-alan – investointihalukkuutta.
  • Hallituksen talousarvioesitys hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Se jatkaa hallituskauden aikana toteutettua painopisteen muutosta, joka muovaa ympäristöpolitiikasta enemmän ilmastopolitiikkaa luonnon monimuotoisuutta säilyttämään pyrkivän politiikan kustannuksella – toisaalta esimerkiksi liikenteen sektorilla päästöjen vähentämisen tavoitetasoa alentaen.
  • Rakenteellinen ongelma valtion talousarviossa on, että siitä puuttuvat tieto ja perusteelliset arvioinnit esitettyjen toimenpiteiden ekologisesta kestävyydestä. Vastuullinen julkinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.
  • Ekologinen kokonaisnäkemys tarvitaan perustaksi aktiiviselle ja suunnitelmalliselle finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikalle, jonka tehtävänä on tuottaa tavoiteltu talouden rakennemuutos nopeasti, hallitusti ja yhtä aikaa moninaisiin haasteisiin vastaten.

***

Vuoden 2025 valtion talousarvio

Talouden näkymät ja finanssipolitiikan linja

Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, edelleen jatkuva energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia myös Suomessa. Julkisen talouden suunnittelu tapahtuu näiden tekijöiden puitteissa ja valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.

Talousarvion yhteydessä esitetty valtiovarainministeriön talousennuste povaa Suomeen kaksi vuotta kestäneen taantuman päättymistä. Parantuva suhdanne rakentuu ennusteen mukaan vahvan investointikysynnän kasvun varaan. Kasvusykähdyksen myötä työmarkkinoiden tilannekin kohentuu ministeriön ennusteen mukaan vuosina 2025 ja 2026. Koska ennuste nojaa niin vahvasti nopeasti elpyvään investointikysyntään, jatkossa toteutuvat investoinnit määrittävät sen, osuuko valtiovarainministeriö tällä kertaa oikeaan, vai yliarvioiko se jälleen Suomen talouden kyvyn työllistää ja kasvaa lyhyellä aikavälillä. Viimeisten vuosien aikana VM:n ennusteet ovat toistuvasti osoittautuneet optimistisiksi havaittuun talouskehitykseen peilattuna.

Keskeinen muuttuja ennusteessa on Euroopan tulevien kuukausien korkokehitys, jonka määrittelee niin EKP:n rahapolitiikka kuin myös yleisemmät globaalit rahoitukselliset olosuhteet – ennen kaikkea Yhdysvaltojen keskuspankin tulevat päätökset. Ennuste nojaa siihen, että Euroopassa korot laskevat tulevina kuukausina nopeasti, mikä poistaa sitten Suomessakin investointipadot. Tätä kautta yksityinen investointikysyntä alkaa ruokkia nopeasti kokonaiskysyntää ja sitä kautta talouden kasvu käynnistyy, työllisyyttä vahvistaen. Investointitarpeita on kasautunut sekä asuinrakentamisen että teollisuuden toimialoilla. Ei kuitenkaan ole varmaa, tulevatko korot Euroopassa alenemaan sitä tahtia kuin miltä nyt näyttää. Mikäli Euroopan työmarkkinatilanne säilyy yleisesti hyvänä ja mikäli Yhdysvaltojen talouden vahvahko veto jatkuu, keskuspankeilla ei ole kiirettä keventää rahapolitiikkaa nyt vallitsevien odotusten mukaisesti. Toisaalta mikäli Yhdysvaltojen työmarkkinatilanne heikentyy tulevina kuukausina merkittävästi ja Euroopan taloussuhdanne jäähtyy kääntäen työttömyyden kasvuun, ennustettu korkopolku voi toteutua. Tällöin Suomen talouden haasteeksi muodostuu kuitenkin kansainvälisen suhdanteen viileneminen, joka näkyy viennin hiipumisena ja sitä kautta kokonaiskysynnän alenemisena. Jotta VM:n ennuste toteutuu, kotimaisten investointien pitääkin todennäköisesti nousta heikkenevää kansainvälistä suhdannetta vastaan, mikä erityisesti vientivetoisilla toimialoilla ei useinkaan ole realistista. Tällöin entistä suurempi taakka Suomen talouden kannattelusta on asuinrakentamisen investointien ja energiainvestointien harteilla.

Valtion vuoden 2025 talousarvion määrittämä finanssipolitiikan linja näyttää ministeriön ennusteeseen peilattuna neutraalilta tai hieman kiristävältä. Vaikka hallitus on tehnyt rakenteellisia leikkauksia ja veronkorotuksia, vuonna 2025 valtion menot kasvavat ennen kaikkea julkisten palveluiden rahoituksen seurauksena. Jos taloussuhdanne parantuu VM:n ennusteen mukaisesti, kasvavat verotulot ja vähentyvä etuuksien tarve alkaa kiristää finanssipolitiikan linjaa. Mikäli taas taloussuhdanne yllättää negatiivisesti, kyseessä olevat automaattiset vakauttajat osaltaan elvyttävät taloutta. Mikäli investointien kehitys jää selvästi heikommaksi kuin VM:n ennusteessa on povattu ja työttömyyden kasvu Suomessa jatkuu, tarvitaan vuonna 2025 myös päätösperäisiä elvytystoimia, joilla tämä jo kolmatta vuotta jatkuva negatiivinen työmarkkinakehitys saataisiin viimein poikki.

Koska suhdannetilanne näyttää edelleen epävarmalta, olisi päätösperäisiä elvytyshankkeita syytä valmistella jo tässä vaiheessa, jotta ne saataisiin tarpeen tullen nopeasti liikkeelle. Julkisten elvytyshankkeiden tulee olla sellaisia, että ne edistävät kokonaisuutena suomalaisen yhteiskunnan siirtymää kohti ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Tiedevetoinen suunnittelu, investointien kokonaiskoordinointi ja haitallisten polkuriippuvuuksien välttäminen ovat perusperiaatteet, joihin mahdollisesti tarvittavan finanssipoliittisen elvytyksen on syytä nojata.

Vihreän siirtymän toimenpiteet

Valtion talousarviossa on viime vuosina koottu yhteen tieto sellaisista määrärahoista, joilla pyritään edistämään Suomen hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää. Tämä koonti on tervetullut lisä valtion budjettikirjaan. Tarkasteluun poimitut määrärahat liittyvät ympäristön ja vesistöjen suojeluun, energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian edistämiseen, kehitysyhteistyön kautta tapahtuvaan ilmastotyöhön, tutkimukseen ja kehittämiseen, liikenteen ilmastotoimiin sekä maa- ja metsätalouteen ja maankäyttösektorin toimiin.

Vuoden 2025 talousarvioesityksessä hiilineutraalisuuteen liittyviä tavoitteita edistetään yhteensä 2,2 miljardilla eurolla, mikä on hieman vähemmän kuin vuoden 2023 panostukset yhteensä (lisätalousarviot huomioiden), mutta enemmän kuin vuoden 2024 noin 2 miljardin euron panostukset. Orpon hallituksen kaudella toimien painopiste on muuttunut aiemmasta linjasta niin, että kaikkien muiden toimien paitsi uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat laskevat. Suhteellisesti eniten ovat laskeneet suojelumäärärahat (n. 35 prosenttia) ja kansainvälisen yhteistyön määrärahat (n. 40 prosenttia). Uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat ovat lähes tuplaantuneet, mitä selittää ennen kaikkea energian tuotantotukien merkittävä nousu.

Lisäksi veropuolella tehdään ympäristöohjaukseen liittyviä toimia. Vuonna 2025 verotuksessa tapahtuu muutoksia, jotka todennäköisesti vaikuttavat negatiivisesti kykyymme alentaa liikennesektorin päästöjä. Tällaisia ratkaisuja ovat muun muassa vanhojen polttomoottoriautojen ajoneuvoveron alennus sekä sähköautojen ja lataushybridien ajoneuvoveron korotukset. Sen sijaan päästöjä alentavia vaikutuksia voi olla energiaintensiivisten yritysten veronpalautuksen supistamisella, mutta kuten VM:nkin arvioi, tämän toimen vaikutus energiaverotuksen päästöohjauksen kokonaistasoon jäänee todennäköisesti varsin vähäiseksi.

Kokonaisuudessaan hallituksen talousarvioesitys hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Kun tiedetään, että 2020-luvun lopulla ekologiseen kriisiin vastaamiseksi tarvitaan koko ajan vaikuttavampia ja laajempia toimia – myös valtioilta – voidaan kysyä, ovatko edelliset toimenpiteet ja niiden laajuus riittäviä tukemaan kiireellistä siirtymää hiilineutraaliin ja luonnon monimuotoisuutta turvaavaan yhteiskuntaan? Onko todellakin niin, että julkisia varoja ja niiden kautta reaalisia resursseja tämän laajan ongelmavyyhdin ratkaisemiseen ei ole löydettävissä tämän enempää? Liika varovaisuus ympäristö- ja siirtymäpolitiikassa voi muodostua pidemmän päälle omaksi ongelmakseen. Tutkimus on nimittäin osoittanut, että esimerkiksi sopeutuminen ilmastonmuutokseen aiheuttaa sitä enemmän kustannuksia, mitä myöhemmin toimet tehdään. On syytä muistaa, että valtioneuvoston tutkimustoiminnan kesällä 2024 julkaistu raportti “Perusskenaariot energia- ja ilmastotoimien kokonaisuudelle kohti päästöttömyyttä (PEIKKO)” toteaa, että “Suomi ei saavuta nykytoimin hiilineutraalisuustavoitetta vuoteen 2035 mennessä.”[1]

Vaikka budjettikirjassa edellä tarkasteltuja määrärahoja onkin kiitettävällä tavalla koottu yhteen, julkisen talouden suunnittelun näkökulmasta ongelmallista on, ettei samalla esitetä minkäänlaisia arvioita toimien tai päätösten jälkeen tekemättä jäävien toimien laadullisista vaikutuksista suhteessa Suomen asettamiin ilmasto- ja luontotavoitteisiin. Tämä on osa laajempaa yhteiskuntapolitiikan ja julkisten varojen käytön ohjaamisen ongelmaa, jota käsitellään kattavammin tämän lausunnon viimeisessä osiossa.

Valtion talousarvio välineenä nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa

Tässä lausuntomme osiossa kiinnitämme huomion siihen, minkälaisia edellytyksiä valtion talousarvio ja julkisen talouden suunnitelma politiikan ohjauksen välineenä antavat nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa. Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Lisäksi Suomi on sitoutunut pysäyttämään luontokadon mahdollisimman pian.

Jotta talouspolitiikka kykenisi ohjaamaan taloutta kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, sen tulisi kyetä tekemään erottelu kestävän ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan välillä. Vain kestävän taloudellisen toiminnan tulisi kasvaa, ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan tulisi supistua. Talouspoliittinen kasvustrategia, jossa ekologinen kestävyys on vasta toissijainen tavoite taloudellisen toimeliaisuuden ja sisällöltään minkä tahansa työllisyyden kasvun jälkeen, ei riitä nopean ja hallitun kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi. Tällaisen kasvustrategian sijaan tarvitaan siirtymäpolitiikkaa, joka aktiivisesti ja tavoitteellisesti tähtää sisällöllisiin muutoksiin taloudessa[2].

Valtion talousarviossa monet keskeiset talouspolitiikkaa ohjaavat suureet, kuten BKT:n kasvu, työllisyysaste ja velkasuhde eivät kerro mitään talouden ekologisesta kestävyydestä. Nämä suureet ovat ekologisesti “sokeita”, toisin sanoen ne eivät sisällä tietoa ekologisesta kestävyydestä tai järjestelmällisesti ohjaa politiikkaa sen suuntaan. Historiallisesti BKT:n kasvu on johtanut luonnonvarojen kulutuksen kasvuun, eikä tutkimuksessa ole viitteitä tämän yhteyden katkeamisesta Suomessa. BKT-kasvun vahvistaminen ilman tiukkaa kriteeristöä taloudelle, joka kasvaa BKT:n kanssa, on ekologisen kestävyyden kannalta vahingollista. Työllisyystavoitetta koskee samanlainen huomio, johon palaamme alempana.

Ekologisen kestävyyden kannalta kielteisten tai ekologista kestävyyttä sattumanvaraisesti tai välillisesti edistävien toimien sijaan ekologisesti kestävää taloutta tulee tavoitella tietoisesti ja suoraan, tavoittein ja indikaattorein, jotka ohjaavat julkista taloutta poliittisesti vähintään yhtä määräävästi kuin julkisen talouden suunnittelussa tähän asti priorisoidut talouskasvu, työllisyysaste ja velkasuhde. Alle 15 vuoden päässä oleva hiilineutraalisuustavoite ja vielä haastavammat tehtävät luontokadon pysäyttämisessä ja luonnonvarojen kulutuksen saattamisessa laskuun vaativat julkiselta vallalta ennennäkemättömiä, laaja-alaisia ja nopeita toimia. Kasaantuvat geopoliittiset haasteet ja yhteiskuntarauhan horjuminen tekevät haasteesta entistä vaikeamman. Tässä ajassa tarvittavat politiikkatoimet eivät missään mielessä ole mahdollisia satunnaisina taloudellisen kestävyyden sivutuotteina. Kaikkea julkisen talouden suunnittelua tulee ohjata näkemys talouden todellisista aineellisista ja ekologisista rajoitteista ja konkreettisista sektorikohtaisista ja sektorirajat ylittävistä toimista, joita ekologisen kestävyyden saavuttaminen edellyttää muut poliittiset reunaehdot vielä huomioiden.

Ekologisena tavoitteena valtion talousarvio kiinnittää jonkin verran huomiota nykyisiin ilmastopäästöihin ja päästöjen tavoitetasoon (ks. talousarvion kohta Hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää edistävät talousarvioesityksen määrärahat), mutta hyvin vähän ekologisen kestävyyden ulottuvuuksiin – erityisesti luontokatoon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön[3]. Ekologisen kestävyyden kokonaisarviointi on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta voidaan hahmottaa, minkälaisen teollisuuden ja työllisyyden varaan Suomea voidaan lähivuosina ja vuosikymmeninä rakentaa. Ilmastotavoitteiden lisäksi luonnon monimuotoisuuden edistäminen ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen asettavat ehtoja sille, millainen taloudellinen toiminta ylipäätään on mahdollista. Samalla siirtymäpolitiikan toteuttaminen energiajärjestelmien, asumisen, liikenteen ja maa- ja metsätalouden sektoreilla antaa mittavasti mahdollisuuksia uusien työpaikkojen muodostumiselle. Kestävän ja ei-kestävän talouden mukaan erottuvat myös kestävät ja ei-kestävät työpaikat. Ekologista kokonaistarkastelua tarvitaan erityisen painokkaasti juuri poistuvan ja lisääntyvän työn hahmottamiseen.

Konkreettisena esimerkkinä ilmastopäästönäkökulman riittämättömyydestä voidaan ajatella liikennettä. Jos tarkastellaan vain ilmastopäästöjä, esimerkiksi koko nykyisen ja kasvavan autokannan sähköistäminen voi vaikuttaa kestävältä. Sen sijaan luonnonvarojen kestävän kulutuksen kannalta ei ole mahdollista rakentaa liikkumista kasvavan autokannan sähköistämisen varaan. Nykyisillä tai kasvavilla ajosuoritteilla ja nykyisillä teknologioilla liikenteen sähköistymisessä tarvittavien luonnonvarojen kestävän käytön rajat tulevat pian vastaan. Lisäksi tarvittava kokonaisvaltainen murros vaikeutuu, jos infrastruktuuriratkaisut lukitsevat Suomen tiheän autokannan käyttöön vuosikymmeniksi tai jos liikenteen energiankulutus vie kohtuuttoman suuren osan puhtaasta sähköntuotannosta.

Onnistunut siirtymäpolitiikka edellyttää sekä tietopohjaa kestävyydestä että keinoja ohjata taloutta. Valtion talousarvio on vaillinainen molempien suhteen, vaikka esimerkiksi vihreän siirtymän määrärahat on budjettikirjassa alettu käsitellä omana kokonaisuutenaan. Ongelma on tällä hetkellä, että ilmastopäästöjen ja luontokadon näkökulmasta talousarvion yhteydessä tehtävät vaikuttavuusarviot ovat varsin kevyitä tai ne puuttuvat kokonaan. Tämän vuoksi määrärahojen muutokset ja niiden kokonaistaso jää siirtymäpoliittisesti ilmaan – saavutetaanko niillä aidosti kehitystä, joka vie Suomea kohti asetettuja ilmasto- ja luontotavoitteita.

Tietopohjan ja siihen perustuvan tilannekuvan luomiseksi BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut käynnistettäväksi teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoista suunnittelua. Strateginen monialainen suunnittelu hahmottelee mahdollisia ja tavoiteltavia polkuja teollisuuden (ja laajemmin yhteiskunnan) rakennemuutokselle Suomessa. Uskottava tietopohja on välttämätön askel sekä ekologisten reunaehtojen huomioimiseksi talouspolitiikassa että viitoittamaan tietä elinvoimaiselle teollisuudelle ja muulle taloudelle. Se myös mahdollistaa määrätietoisen missiolähtöisen innovaatiopolitiikan. Teollisen rakenteen uudistaminen ekologisesti kestäväksi on ratkaisevaa myös työllisyyskehityksen kannalta. Vain ekologisesti kestävällä tuotantorakenteella on mahdollista luoda työpaikkoja pitkäjänteisesti.

Tällä hetkellä valtion talousarvio ja talouspoliittinen arviointi keskittyvät Suomessa vielä liikaa julkiseen velkaan ja väestön ikääntymiskehitykseen. Suomi on ottanut varovaisia mutta toistaiseksi riittämättömiä askelia ekologisen kestävyystiedon sisällyttämiseksi taloudelliseen suunnitteluun. Suomi on samoin ottanut ensimmäisiä askelia talouden ohjaamiseksi vihreän siirtymän mukaisesti, mutta tieto ekologisesta kestävyydestä ei tavoita julkisen talouden suunnittelua ja Suomen kyky ohjata taloutta aktiivisesti ekologisen kestävyyden ja tulevaisuudessakin elinvoimaisen yhteiskunta- ja teollisuusrakenteen saavuttamiseksi on edelleen varsin vajavainen. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

 

[1] Lainaus sivulta 142: “WEM-P- ja WEM-H-skenaarioissa Suomi ei saavuta nykytoimin hiilineutraalisuustavoitetta vuoteen 2035 mennessä. Näissä skenaarioissa päästökuilu, eli lisätoimien tarve on 16–19 Mt CO2-ekv.” http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-219-0

[2] Olemme hahmotelleet viisi indikaattoria sisältävän Siirtymäpolitiikan kojelaudan siirtymäpolitiikan suunnitteluun ja arviointiin: https://kojelauta.bios.fi

[3] Kokonaistarkastelun puute vaivaa myös sektorikohtaisia vähähiilitiekarttoja, jotka ovat toistaiseksi yksityiskohtaisin esitys teollisuuden tuotantorakenteen muutoksesta hiilineutraalisuustavoitteen mukaisesti, ks. https://bios.fi/tiekartoista/ sekä Majava, A., Vadén, T., Toivanen, T., Järvensivu, P., Lähde, V., & Eronen, J. T. (2022). Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target. Energy Strategy Reviews, 41, 100836.

11.6.2024
Talousvaliokunnalle: Ajankohtaista huoltovarmuudesta Annoimme 11. kesäkuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asia: O 35/2023 vp Ajankohtaista huoltovarmuudesta Lausunnon pääsanomat: Huoltovarmuus ruokasektorilla on keskittynyt nopeisiin ohimeneviin kriiseihin, ja hitaiden pitkäaikaisten kriisien näkökulma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Hitaat pitkäaikaiset kriisit muuttavat ruokasektorin tai laajemmin koko ruokajärjestelmän toimintaedellytyksiä pysyvästi. Tutkimus ennakoi niiden olevan leimallisia pahenevien  ympäristökriisien aikakaudella. Nykyinen globaali ruokajärjestelmien […]

Annoimme 11. kesäkuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia: O 35/2023 vp Ajankohtaista huoltovarmuudesta

Lausunnon pääsanomat:

  • Huoltovarmuus ruokasektorilla on keskittynyt nopeisiin ohimeneviin kriiseihin, ja hitaiden pitkäaikaisten kriisien näkökulma on jäänyt liian vähälle huomiolle.
  • Hitaat pitkäaikaiset kriisit muuttavat ruokasektorin tai laajemmin koko ruokajärjestelmän toimintaedellytyksiä pysyvästi. Tutkimus ennakoi niiden olevan leimallisia pahenevien  ympäristökriisien aikakaudella.
  • Nykyinen globaali ruokajärjestelmien tiiviisti yhteen nivoutunut verkosto on huonosti valmistautunut tällaiseen muutokseen ja on haavoittuvainen etenkin useille samanaikaisille häiriöille.
  • Ruokajärjestelmän omat negatiiviset ympäristövaikutukset myös ruokkivat kriisien syntymistä, joten on pyrittävä yhtaikaa negatiivisten ympäristövaikutusten vähentämiseen ja ruokajärjestelmän sopeutumis- ja mukautumiskyvyn parantamiseen. Suomen ruokajärjestelmälle leimallisia ongelmia ovat yhtäältä riippuvaisuus ulkomaisista tuotantopanoksista ja toisaalta eläintuotannon suuri osuus sekä tuotannonalojen eriytyminen toisistaan. Tämä tekee etenkin ravinnekiertojen sulkemisesta vaikeaa ja edellyttää järjestelmän perustavampaa muutosta.
  • Muutos edellyttää pitkän aikavälin ruoka- ja maatalouspoliittista siirtymää, jonka perspektiivi on ylivaalikautinen. Siirtymän aikajänne ulottuu jopa vuosisadan puoliväliin.

***

Kiitän Eduskunnan talousvaliokuntaa mahdollisuudesta tarjota lisätietoa ja näkemyksiä koskien huoltovarmuutta. Keskityn lausunnossani ruokasektoriin.

Suomalaisen ruokajärjestelmän huoltovarmuuden kysymykset voidaan alustavasti erotella kahteen näkökulmaan: huoltovarmuus yhtäältä nopeissa ohimenevissä kriisitilanteissa ja toisaalta hitaissa pitkäaikaisissa kriiseissä. Näiden luomat vaikeudet ja haasteet sekä edellyttämät toimenpiteet ovat hyvin erilaisia, ja hitaiden pitkäaikaisten kriisien näkökulma on jäänyt keskustelussa pahasti varjoon. Ymmärryksen lisääminen siitä on kriittisen tärkeää pahenevien ympäristöongelmien leimaamassa maailmassa.

Nopeissa ohimenevissä kriisitilanteissa ruokajärjestelmä kohtaa yksittäisen shokin tai shokkien nipun, ja vakavia ongelmia voidaan pyrkiä torjumaan väliaikaisilla toimenpiteillä. Konkreettisia esimerkkejä viime vuosilta tästä ovat koronapandemian vaikutus ulkomaisen kausityövoiman saantiin ja kansainväliseen logistiikkaan, tai Venäjän käynnistämän hyökkäyssodan vaikutus lannoitteiden saantiin ja kauppayhteyksiin. Spekulatiivisia esimerkkejä ovat Itämeren kauppayhteyksien sulku konfliktissa tai koronapandemiaa vakavampi pandemia, joka sulkisi valtiorajoja tiukasti myös kaupankäynniltä.

Tällaisissa kriisitilanteissa perinteiset huoltovarmuuden keinot ovat ensisijaisia: kunnolliset varmuusvarastot (sekä ruoka että tuotantopanokset), vaihtoehtoiset kuljetusyhteydet ja uusien kauppakumppanien etsiminen, ja vakavammissa kriisitilanteissa esimerkiksi ruoan laatuvaatimusten muuttaminen tai säännöstely. Olennaista nopeissa kriisitilanteissa kuitenkin on, että tilanteen voidaan olettaa palaavan jonkinlaiseen “normaaliin”, joskin ehkä muuntuneessa muodossa (esim. idänkaupan loppuminen).

Tämä ei kuitenkaan päde hitaisiin pitkäaikaisiin kriiseihin, joille on leimallista alati muuttuvan “uuden normaalin” syntyminen.

Hitaissa pitkäaikaisissa kriiseissä ruokajärjestelmän toimintaympäristö muuttuu asteittain perinjuurisesti ja peruuttamattomasti, mikä vaatii syvempää järjestelmän muutosta. Ilmastonmuutoksen moninaiset vaikutukset ja niiden nivoutuminen yhteen muiden pahenevien ympäristöongelmien kanssa (luontokato, vesikriisit) ovat paraatiesimerkki tästä. Nykyinen tiiviisti yhteen nivoutunut kansallisten ruokajärjestelmien globaali verkosto on huonosti valmistautunut tällaisiin kriiseihin. Lisääntyvä todennäköisyys samanaikaisille häiriöille ympäri maailman, myös maailman “vilja-aitoissa”, on tutkimuksessa laajasti tarkasteltu yhä todennäköisempi skenaario. Häiriöiden frekvenssin lisääntyessä globaalin verkoston yhteydet katkeilevat. Vielä vakavampi uhka on tuotannon edellytysten pysyvä heikkeneminen ympäri maailman.

Globaalin verkoston toimintaedellytysten heiketessä ei ole tarpeen pyrkiä täyteen omavaraisuuteen, sillä kansainvälinen kauppa ja avunanto myös tuovat sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Omavaraisuuden ja kytkeytyneisyyden välille on löydettävä uusi tasapaino, jossa korkeampi omavaraisuusaste on hyödyksi kaikille maille[1].

Vaikka suomalaisen ruokajärjestelmän omavaraisuusaste on päältä katsoen korkea, on nykyinen omavaraisuus pitkälti harhaa. Suomen ruoantuotanto on edelleen kohtalokkaasti riippuvaista tuotantopanosten tuonnista: käyttöenergian, rehun, lannoitteiden ja maatalouskemikaalien[2]. Huoltovarmuuden tila nopeiden ohimenevien kriisien sattuessa on kohtuullisen hyvä, mutta hitaiden pitkäaikaisten kriisien äärellä Suomi on hyvin haavoittuvainen. Suomen pitkän aikavälin huoltovarmuus nojaa edellä kuvatun tiiviisti yhteennivoutuneen ruokajärjestelmien verkoston vakauteen: varautuminen tuotantopanosten saatavuuden heikkenemiseen ja kroonistuvaan hintaheilahteluun on heikkoa. Tämän ohella suomalainen ruoantuotanto kohtaa lisääntyviä haasteita esimerkiksi sään äärevyyden lisääntyessä ja olosuhteiden ennustettavuuden vaikeutuessa, mikä edellyttää tuotantotapojen pysyviä muutoksia (esimerkiksi maatalouden tuotantokirjon monipuolistamista ja ravinnekiertojen parantamista).

Lisähaasteen tähän siirtymään tuo, että ruokajärjestelmät tuottavat itse monia niitä negatiivisia ympäristövaikutuksia (ilmasto- ja ravinnepäästöjä, uusiutumattomien raaka-aineiden kulutusta), jotka pahentavat hitaita pitkäaikaisia kriisejä. Kuten kaikilla muillakin yhteiskunnan sektoreilla, myös ruokajärjestelmässä on pyrittävä näiden vaikutusten systemaattiseen vähentämiseen.

Ruokajärjestelmässä Suomen erityispiirre tässä on eläintuotannon suuri osuus sekä sen merkittävä alueellinen eriytyminen muusta tuotannosta. Suuri osuus ja määrä johtaa merkittäviin negatiivisiin ympäristövaikutuksiin, jotka ovat eläintuotannossa merkittävästi muuta tuotantoa suurempia. Tutkimusnäyttö tästä on erittäin vahva. Lisäksi tuotannonalojen alueellinen eriytyminen tekee ravinnekiertojen sulkemisesta eli ulkoisten tuotantopanosten merkittävästä vähentämisestä hyvin vaikeaa.

Suomalaisen ruokajärjestelmän siirtymässä ei ole mielekästä pyrkiä eläintuotannon lopettamiseen, mutta sen osuutta suhteessa muuhun tuotantoon pitäisi merkittävästi kohtuullistaa, ja samalla tulisi pyrkiä tuotannonalojen uudelleen integroimiseen. Tämä vähentäisi yhtäältä tuotantopanosten tuonnin tarvetta (tuontirehu, rehukasvien kasvatukseen tarvittavat panokset) ja mahdollistaisi kestävämpien ravinnekiertojen luomisen.

Suomalainen peritty tilanne tekee tämän siirtymän vaikeaksi, eikä se voi tapahtua silmänräpäyksessä. Eläintuotantokeskeisyys ja tuotannonalojen eriytyminen tarkoittavat, että osaaminen, investoinnit ja laitteistot ovat paljolti keskittyneet eläintuotantoon. Tähän on myös tuotantomallia tietoisesti ohjattu yhteiskunnallisesti, ja alkutuottajat ovat toimineet sen mukaisesti. Reiluuden ja oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi, ja jotta muutosten äärellä omavaraisuusaste ei radikaalisti heikkene, siirtymää täytyy tehdä suunnitelmallisesti.

Pidemmän aikavälin huoltovarmuuden turvaaminen edellyttää siten ylivaalikautista ruoka- ja maatalouspoliittista siirtymäpolitiikkaa, jotta korkea omavaraisuusaste voidaan säilyttää mutta niin, että sen edellytykset eivät ole kuvatulla tavalla haavoittuvaisia. Eläintuotannon osuuden pienentämisen ja muuhun tuotantoon integroimisen lisäksi tämä tarkoittaa esimerkiksi kotimaista tuotantopanosten tuotantoa. Ajankohtainen esimerkki tästä on keskustelu vihreästä vetytaloudesta: vedyn käyttötarkoituksista korvaamattomimmat ja mielekkäimmät, “vetyhierarkian” huipulle sijoittuvat, ovat nimenomaan lannoitteiden (mm. ammoniakin) tuotannossa[3].

Tuotannon muutoksen ohella tarvitaan elintapojen muutosta. Suhteellinen omavaraisuus ei parane, eikä huoltovarmuus ole hyvällä tolalla, mikäli tuotanto muuttuu elintapojen pysyessä ennallaan. Tästäkin syystä ruoka- ja maatalouspoliittisen siirtymäpolitiikan aikajänne on pitkä ja ulottuu jopa vuosisadan puoliväliin. Työ on kuitenkin saatava käyntiin jo nyt. Mikäli ruoka- ja maatalouspolitiikassa pitäydytään “vanhassa normaalissa” ja siirtymää viivytellään, olosuhteiden muutokseen törmätään äkillisenä shokkina, kun ruokajärjestelmän sopeutumis- ja mukautumiskyky loppuu.

Lopuksi on muistettava, että erottelu nopeiden ohimenevien ja hitaiden pitkäaikaisten kriisien välillä on vain suuntaa antava. Olemme siirtyneet monikriisin aikaan, jolle on leimallista nopeiden kriisien lisääntyvä frekvenssi hitaiden kriisien edetessä taustalla[4]. Koronapandemian, kansainvälisen logistiikkakriisin, samanaikaisten sään ääri-ilmiöiden ja Venäjän hyökkäyssodan synnyttämä “täydellinen myrsky”, joka lisäsi radikaalisti nälkää ja ruokaturvattomuutta maailmassa, on tästä ajankohtainen esimerkki.

Ruokajärjestelmän huoltovarmuuden turvaamisessa on siksi tehtävä rinta rinnan perinteisiä nopeisiin kriiseihin reagoivia toimia ja systeemistä muutosta hitaampiin kriiseihin valmistautumiseksi. Kuten sanottua, jälkimmäinen on jäänyt varjoon huoltovarmuuskeskustelussa. Nämä näkökulmat eivät ole toistensa vaihtoehtoja, vaan kumpaakin on kehitettävä suunnitelmallisesti. Ilman pidemmän aikavälin perspektiiviä lyhyen aikavälin huoltovarmuustoimilla varaudutaan palaamaan entiseen vakaaseen normaalitilaan, joka rapautuu. Reagoitaessa nopeisiin akuutteihin kriiseihin on pyrittävä suuntaamaan kohti tulevaa, ei taaksepäin.

Ville Lähde

 

[1] BIOS-tutkimusta aiheesta: “The crises inherent in the success of the global food system”, Ecology & Society, 28(4), 2023. Verkossa: https://ecologyandsociety.org/vol28/iss4/art16/

[2] Lisää: https://bios.fi/ruokakriisi-ja-omavaraisuuden-illuusiot/

[3] Vetyhierarkiasta katso: https://bios.fi/mita-on-vetytalous/

[4] Lisää: https://bios.fi/mita-on-monikriisi/

16.5.2024
Ympäristövaliokunnalle: EU:n monivuotinen rahoituskehys 2028- Annoimme 16. toukokuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan ympäristövaliokunnalle. Asia: E 31/2024 vp Valtioneuvoston selvitys: E-kirje – Ennakkovaikuttaminen tulevaan EU:n monivuotiseen rahoituskehykseen (2028–) Lausunnon pääsanomat: EU:n seuraava monivuotinen rahoituskehys on voimassa vuosina, jolloin Euroopassa ja maailmassa on viimeiset hetket kääntää yhteiskunnallisen kehityksen suunta sosiaalisesti ja ekologisesti kestäväksi. Euroopan näkökulmasta EU:n budjetti ja unionin kautta tapahtuva resurssien […]

Annoimme 16. toukokuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan ympäristövaliokunnalle.

Asia: E 31/2024 vp Valtioneuvoston selvitys: E-kirje – Ennakkovaikuttaminen tulevaan EU:n monivuotiseen rahoituskehykseen (2028–)

Lausunnon pääsanomat:

  • EU:n seuraava monivuotinen rahoituskehys on voimassa vuosina, jolloin Euroopassa ja maailmassa on viimeiset hetket kääntää yhteiskunnallisen kehityksen suunta sosiaalisesti ja ekologisesti kestäväksi.
  • Euroopan näkökulmasta EU:n budjetti ja unionin kautta tapahtuva resurssien jako on tärkeä väline tarvittavan kestävyysmurroksen ohjaamiseksi. Käytännössä kestävyysmurros on valtava ja lyhyessä ajassa toimeenpantava investointiprojekti, jossa eri osissa yhteiskuntaa tapahtuvien investointien tulee olla koordinoituja ja sitä kautta toisiaan tukevia.
  • Vihreän siirtymän ja laaja-alaisemman ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta on välttämätöntä, että EU:lla on jatkossa riittävästi työkaluja sekä julkisten että yksityisten yhteiskuntajärjestelmiä syvällisesti muovaavien hankkeiden tukemiseksi. Eri arvioiden mukaan pelkästään ilmastonmuutoksen torjumisen toimet edellyttävät globaalisti vähintään investointien kaksinkertaistamista (IEA) tai jopa kuusinkertaistamista nykytasosta vuoteen 2030 mennessä (Climate Policy Initiative).
  • Suomen kantojen tulisi rakentua ensisijaisesti siirtymäpoliittisten tavoitteiden ja niiden saavuttamisen kautta, ei esimerkiksi kansallisesti suotuisan nettosaantiaseman turvaamisen kautta.
  • Suomen tulisi etsiä rohkeasti välineitä, joilla EU:n rahoituskehystä kehitetään sekä menojen allokoinnin että tulojen keräämisen osalta siten, että budjetti aidosti tukee ja edistää siirtymäpoliittisia investointihankkeita. On selvää, että tämä edellyttää budjetin kasvattamista bruttomääräisesti, mikä vasta mahdollistaa riittävän ohjausvaikutuksen nykymuotoisten investointitarpeiden olosuhteissa.
  • Teollisuuspolitiikan näkökulmasta EU:n laajuiset teollista kestävyyssiirtymää tukevat ja EU:n geopoliittista asemaa parantavat rahoituskokonaisuudet lienevät perusteltuja instrumentteja kansallisesti toteutettaviin teollisuustukiin verrattuna. EU:n teollisuuspolitiikan kokonaisuudessa myös EU:n yhteisvelan sekä velkojen keskuspankkitakauksen mahdollisuutta on syytä pitää esillä.

***

BIOS-tutkimusyksikkö kiittää ympäristövaliokuntaa lausuntopyynnöstä, joka koskee EU:n seuraavaa monivuotista rahoituskehystä. On erittäin tärkeää, että eduskunta on jo varhaisessa vaiheessa muodostamassa kantoja kyseiseen kokonaisuuteen. Tämä seuraava rahoituskehys on voimassa vuosina, jolloin Euroopassa ja maailmassa on viimeiset hetket kääntää yhteiskunnallisen kehityksen suunta sosiaalisesti ja ekologisesti kestäväksi. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttäminen vaativat kiihtyvässä määrin toimenpiteitä tulevina vuosina samalla kun yhteiskunnallista resilienssiä, demokratiaa ja rauhan edellytyksiä tulee kyetä vahvistamaan yhteiskunnissa. Yhteiskuntapoliittisesti edessämme on erittäin haastava vuosikymmen.

Euroopan kestävän tulevaisuuden näkökulmasta EU:n budjetti ja unionin kautta tapahtuva resurssien jako on tärkeä väline, jota ilman tarvittavaa kestävyysmurrosta ei ole mahdollista ohjata tehokkaasti. Käytännössä kestävyysmurros on valtava ja lyhyessä ajassa toimeenpantava investointiprojekti, jossa eri osissa yhteiskuntaa tapahtuvien investointien tulee olla koordinoituja ja sitä kautta toisiaan tukevia. Esimerkiksi ilmastotoimien tulee olla sellaisia, etteivät ne kiihdytä luontokatoa ja vastaavasti biodiversiteettiä pitää lisätä niin, että samalla edistetään ilmastotavoitteiden saavuttamista. Aina ristiriitoja eri tavoitteiden välillä ei voida välttää, jolloin on valittava paras huonoista kompromisseista. Tässäkin tapauksessa tarvitaan oikeanlaisia demokraattisia ohjausvälineitä.

Vihreän siirtymän ja laaja-alaisemman ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta onkin välttämätöntä, että EU:lla on jatkossa riittävästi työkaluja sekä julkisten että yksityisten yhteiskuntajärjestelmiä syvällisesti muovaavien hankkeiden tukemiseksi. EU:n budjetti ja monivuotinen rahoituskehys ovat nimenomaan tällaisia. Eri arvioiden mukaan pelkästään ilmastonmuutoksen torjumisen toimet edellyttävät globaalisti vähintään investointien kaksinkertaistamista[1] (IEA) tai jopa (investointirahoituksen) kahdeksankertaistamista[2] nykytasosta vuoteen 2030 mennessä (Climate Policy Initiative). Kun mukaan lasketaan vielä muut ympäristön ja luonnon tilaa parantavat investointitarpeet, investointikuilu nykytason ja tarvittavien investointien välillä kasvaa merkittävästi suuremmaksi. Esimerkiksi luontokadon torjumiseen globaalisti suunnatun investointirahoituksen pitäisi yhden arvion mukaan noin kuusinkertaistua[3] nykytasolta vuoteen 2030 mennessä (The Nature Conservancy).

Nämä investointitarpeiden mittaluokat itsessään kertovat siitä, kuinka valtavasta ja lyhyessä aikaikkunassa tapahtuvasta ponnistuksesta nyt vaadittavassa ekologisessa jälleenrakennuksessa ja sitä tukevassa siirtymäpolitiikassa on kyse. Kun Suomessa tällä hetkellä muodostetaan kantoja tulevaan EU:n rahoituskehykseen, tulisi niiden rakentua ensisijaisesti siirtymäpoliittisten tavoitteiden ja niiden saavuttamisen kautta, ei esimerkiksi kansallisesti suotuisan nettosaantiaseman turvaamisen kautta. Mitä enemmän muut kuin siirtymäpolitiikan ydinkysymykset määrittävät poliittisen tahtotilan ja Suomen tavoitteiden muotoutumista, sitä todennäköisemmin emme ole kansallisvaltiona edistämässä EU-tasolla vihreää siirtymää ja ekologista jälleenrakennusta tukevia toimia.

Eteenpäin katsoen ja siirtymäpolitiikan vaatimuksiin vastaten Suomen tulisi nyt etsiä rohkeasti välineitä, joilla EU:n rahoituskehystä kehitetään sekä menojen allokoinnin että tulojen keräämisen osalta siten, että budjetti aidosti tukee ja edistää siirtymäpoliittisia investointihankkeita. On jokseenkin selvää, että tämä edellyttää budjetin kasvattamista bruttomääräisesti, mikä vasta mahdollistaa riittävän ohjausvaikutuksen nykymuotoisten investointitarpeiden olosuhteissa. Näin ollen Suomen olisi luovuttava pitkäaikaisesta tavoitteestaan rajoittaa EU:n budjetin kasvua. Toisaalta Suomen tavoitteena on jo pitkään ollut pyrkimys lisätä kansallista saantia EU-rahastoista, mikä on mielekäs tavoite siinäkin tapauksessa, että EU:n rahoituskehystä aletaan käyttää määrätietoisesti siirtymähankkeiden edistämisessä. Sen lisäksi, että Suomi voi hyötyä kasvavista EU-virroista julkistaloudellisesti, rahoituksen avulla voidaan myös merkittävällä tavalla edistää Suomen vähähiilisyystavoitteita ja luontokadon pysäyttämisen tavoitteita.

Keskeistä EU:n rahoituskehyksen kehittämisessä siirtymäpoliittisesti vaikuttavaksi ohjausvälineeksi on, että jatkossa sekä menopuolen määrärahoja että omien varojen kerryttämistä ohjaavat ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden tavoitteet. Toisin sanoen EU:n varoja tulee kerätä ja jakaa niin, että budjetti kokonaisuudessaan tuottaa ekologista jälleenrakennusta edistävän ohjausvaikutuksen. Konkreettisia elementtejä EU:n omien varojen lisäämisessä voivat olla esimerkiksi päästökaupan laajentaminen, erilaiset hiilitullimallit ja EU:n laajuiset ympäristöverot sekä kansainväliset pääomaan ja varallisuuteen kohdistuvat verot. Menopuolella EU-rahan pitää puolestaan kohdistua koko ajan enemmän hankkeisiin, jotka todennetusti edistävät hiilineutraalisuutta ja luontokadon pysäyttämistä. Vaikka laadunvalvonta voi olla jossain määrin haastavaa ja kuormittavaa, on varojen kohdentamisessa jatkossa painotettava ensisijaisesti saavutettuja tuloksia (päästöjen vähentäminen, biodiversiteetin lisääminen) kansallisvaltioiden neuvotteleman laadullisesti sokea ”tasajaon” sijasta. Tällöin Suomellakin on paremmat mahdollisuudet kasvattaa saantiosuuksiaan toteuttamalla EU:n vihreän siirtymän politiikan mukaisia hankkeita, jotka edelleen voivat parantaa myös Suomen laadullista vientikilpailukykyä taloudellista autonomiaa vahvistaen.

Yksi keskeinen EU:n rahoituskehykseen liittyvä kysymys on EU:n tulevien vuosien yhteinen teollisuuspolitiikka ja sen resursointi. Koronakriisin aikana luodut määräaikaiset rahoitusinstrumentit erääntyvät lähitulevaisuudessa ja niiden jatkosta tai mahdollisesta korvaajasta on päätettävä samoihin aikoihin kun uutta rahoituskehystä valmistellaan. Erityisesti talouden rakenteita uudistavan teollisuuspolitiikan näkökulmasta EU:n laajuiset teollista kestävyyssiirtymää tukevat mutta myös EU:n geopoliittista asemaa parantavat rahoituskokonaisuudet lienevät perusteltuja instrumentteja kansallisesti toteutettaviin teollisuustukiin verrattuna. Ensinnäkin ne kohtelisivat jäsenmaita tasapuolisemmin, sillä kaikilla EU-alueella toteutettavilla rahoituksen ehdot täyttävillä teollisuushankkeilla olisi mahdollisuus hyödyntää yhteistä rahoitusta. Toiseksi teollisen siirtymän laadullinen ohjaus ja teollisuuspoliittinen kokonaiskoordinaatio olisi EU:n laajuisen rahaston kautta mahdollista. EU:n teollisuuspolitiikan kokonaisuudessa myös EU:n yhteisvelan sekä velkojen keskuspankkitakauksen mahdollisuutta on syytä pitää esillä. Mitä akuutimmaksi vaatimukset teolliselle murrokselle ja uusien tuotantolinjojen ylösajolle muodostuvat, sitä todennäköisemmin ainakin lyhytaikaiselle velalle myös EU-rahastojen hallinnassa on tarvetta. Siksi EU:n yhteisvelkaa ei pitäisi kategorisesti vastustaa Suomessakaan.

 

[1] Tutkimuslaitos Bruegel on koonnut yhteen arvioita investointitarpeista hiilineutraalisuuden saavuttamiseksi globaalisti: https://www.bruegel.org/blog-post/how-much-investment-do-we-need-reach-net-zero

[2] Climate Policy Initiative arvioi vuosittain hiilineutraalisuuden edellyttämää investointirahoituksen lisäämisen tarvetta: https://www.climatepolicyinitiative.org/publication/global-landscape-of-climate-finance-2023/

[3] Luontokadon torjumisen nykymenoja ja tarpeita on arvioinut muun muassa The Nature Conservancy -järjestö: https://www.nature.org/en-us/what-we-do/our-insights/perspectives/closing-nature-finance-gap-cbd/

7.5.2024
Talousvaliokunnalle: Julkisen talouden suunnitelma 2025-2028 Annoimme 7. toukokuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asia: VNS 2/2024 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2025-2028 https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+2/2024 Lausunnon pääsanomat: Julkisen talouden suunnitelman pohjana oleva talousennuste saattaa olla ylioptimistinen. Finanssipolitiikan linjasta on muodostumassa Suomessa kiristävä keskellä hyvin haasteellisia makrotaloudellisia olosuhteita, minkä vuoksi kiristyvän finanssipolitiikan pidempikestoisia negatiivisia kumulatiivisia vaikutuksia ei voida rajata ulos tulevaisuuskuvasta. […]

Annoimme 7. toukokuuta 2024 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia: VNS 2/2024 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2025-2028
https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+2/2024

Lausunnon pääsanomat:

  • Julkisen talouden suunnitelman pohjana oleva talousennuste saattaa olla ylioptimistinen. Finanssipolitiikan linjasta on muodostumassa Suomessa kiristävä keskellä hyvin haasteellisia makrotaloudellisia olosuhteita, minkä vuoksi kiristyvän finanssipolitiikan pidempikestoisia negatiivisia kumulatiivisia vaikutuksia ei voida rajata ulos tulevaisuuskuvasta.
  • Mikäli taloussuhdanne jää ennustettua heikommaksi, on Suomessakin syytä siirtyä harjoittamaan finanssipoliittista elvytystä lähivuosina. Pitkään jatkunut taantuma ja selvästi potentiaalin alle jäävä tuotannon sekä työllisyyden taso tuhoavat pysyvästi arvonluontia, minkä vuoksi julkisen talouden suunnitelman mukainen myötäsyklinen suhdannepolitiikka voi estää mahdolliset rakennepolitiikalla saadut hyödyt.
  • Jos elvytykseen ryhdytään, sen laatua tulee ohjata sitoutumalla elvytystoimenpiteissä talouden kestävyysmurroksen edistämiseen, jota talouspolitiikassa yleisestikin tulisi tästä eteenpäin tavoitella. Suomessa siirtymäpolitiikan tavoitteiksi hahmottuvat:
    • Hiilinielujen vahvistaminen puun polttoa vähentämällä ja biologisia nieluja lisäämällä.
    • Raskaan teollisuuden sähköistäminen.
    • Liikenteen sähköistäminen ja liikennejärjestelmien kehittäminen.
    • Puhtaan sähkön tuotannon ja jakelukapasiteetin lisääminen sekä sähkön kysyntäjoustojen lisääminen.
  • Julkisen talouden suunnittelua on kehitettävä Suomessa määrätietoisesti. Tällä hetkellä julkisen talouden suunnitelmasta puuttuvat tieto ekologisesta kestävyydestä ja työkalut ohjata taloutta sitä kohti. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista, moninaisempia ennusteita ja skenaarioita sekä ekologista kokonaisnäkemystä. Vain siten talouden nopea kestävyysmurros voidaan saavuttaa hallitusti ja yhtä aikaa moninaisiin haasteisiin vastaten.

***

Talouden näkymät ja finanssipolitiikan linja

Julkisen talouden suunnitelmassa esitetyt Suomen talouden näkymät perustuvat valtiovarainministeriön tuoreimpaan talousennusteeseen, jonka mukaan Suomen talous kääntyy uudestaan kasvuun vuonna 2025 kahden taantumavuoden jälkeen. Tämän myötä työllisyysaste nousee ja työttömyysaste alenee vuosina 2025 ja 2026. Ennusteen keskipitkälle aikavälille eli vuosiin 2027 ja 2028 siirryttäessä suotuisa kehitys työmarkkinoilla edelleen jatkuu. Viime vuosina kehittyneisiin makrotaloudellisiin olosuhteisiin nähden ministeriön ennusteet vaikuttavat varsin optimistisilta. Vuoden 2022 jälkeen ministeriö on jatkuvasti joutunut korjaamaan ennusteitaan alaspäin ja talous- sekä työmarkkinakehitys on ollut kautta linjan heikompaa kuin mitä valtiovarainministeriö on ennustanut. Tämä antaa viitteitä siitä, että myös tällä kertaa ennusteet saattavat piirtää talouden kehityksestä valoisampaa kuvaa, kuin mitä todellisuudessa edessä siintää.

Esimerkiksi vuoden 2022 keväällä julkisen talouden suunnitelmassa VM ennusti Suomen talouden kasvavan vuonna 2023 1,7 prosenttia ja vuonna 2024 1,5 prosenttia sekä työttömyysasteen painumista 6,6 prosenttiin vuonna 2024, vaikka globaalin suhdanteen ja erityisesti Euroopan taloussuhdanteen viileneminen oli tuolloin jo nähtävissä. Nyt näyttää siltä, että vuonna 2023 Suomen talouden BKT supistui yhden prosentin verran edellisvuodesta ja vuonna 2024 ollaan jäämässä nollakasvuun tai sen alapuolelle. Työttömyysaste on viime kuukausien vauhdilla kipuamassa vuonna 2024 yli 8 prosenttiin.

Tämänhetkiset makrotaloudelliset olosuhteet ovat erittäin haastavat ja epävarmat. Ongelma on siinä, että vaikka inflaatio on globaalisti hidastunut merkittävästi vuosista 2022 ja 2023, se on edelleen keskuspankkien tavoitetason yläpuolella. Siksi rahapolitiikan keventymistä tuskin nähdään, ennen kuin suurten talousalueiden työmarkkinoilla tapahtuu selkeää heikentymistä. Tätä voidaan Yhdysvalloissa ja monissa Euroopankin maissa joutua odottamaan vielä pitkään, sillä niissä viime vuosien finanssipoliittinen elvytys pitää edelleen kokonaiskysynnän kehityksen vahvana. Näissä maissa myös rahapolitiikan välittyminen reaalitalouteen on melko hidasta, koska suuri osa lainakannasta on rakentunut kiinteäkorkoisille sopimuksille. Mitä pidempään hyvä työmarkkinatilanne Yhdysvalloissa ja muissa Euroopan talouksissa jatkuu ja mitä kauemmin suhdanteen viileneminen ottaa, sitä vaikeammaksi makrotalouspoliittinen tilanne muodostuu Suomen kannalta.

Suomen ongelma on, että taloutemme on monia muita talouksia herkempi rahapolitiikan kireydestä tuleville vaikutuksille sekä pääsääntöisesti muuttuvakorkoisen yksityisen velkakuormamme että korkojen noususta seuraavan finanssipoliittisen reaktiomme vuoksi. Lisäksi asuntotuotannolla on ollut korostuneen suuri rooli Suomen talouden investoinneissa. Edellisistä yhdessä seuraa, että samalla kun nettovelallisten kysyntämahdollisuudet ja yleinen yksityinen investointihalukkuus alenevat, lähdemme helposti pakottamaan julkista taloutta tasapainoon suorin sopeutustoimin. Petteri Orpon hallitusohjelman talouspolitiikka, jota tässä julkisen talouden suunnitelmassakin kuvataan, ja sen perustelut, ovat hyvä esimerkki tällaisesta reaktiosta. Pahimmassa tapauksessa monet samansuuntaiset kehityskulut sysäävät Suomen talouden pitkäaikaiseen taantumaan ja potentiaaliin verrattuna heikkoon työllisyystilanteeseen, josta nouseminen on mahdollista vain talouspolitiikan käännöksen tai voimakkaan kansainvälisen noususuhdanteen kautta.

Julkisen talouden suunnitelmassa kuvattu finanssipolitiikan linja on nykyolosuhteissa ja Suomen (yksityisen) talouden tila vuoden 2024 alussa huomioiden selvästi kiristävä. Jo aiemmin päätetyt nettomääräiset sopeutustoimet, jotka rakentuivat pääsääntöisesti sekä menoleikkauksista ja veronalennuksista että työttömyysvakuutusmaksujen alentamisesta, lienevät nykyisissä olosuhteissa myötäsyklisiä eli taantumaa syventäviä. Tätä tulemaa vahvistaa se, että toimet ovat todennäköisesti alentaneet talouden kulutusalttiutta, koska ne ovat pienentäneet suhteellisesti enemmän pienituloisten kuin hyvätuloisten ostovoimaa. Kun näiden päälle lisätään tässä julkisen talouden suunnitelmassa ensi kertaa esitellyt noin 3 mrd. euron sopeutustoimet, jotka muodostuvat sekä menoleikkauksista että veronkorotuksista (pääasiassa arvonlisäveron korotus), finanssipolitiikan linja tuleville vuosille on selvästi kiristävä. Talouden ollessa jo valmiiksi taantumassa, työttömyyden ollessa nousussa, asuntotuotannon ollessa syvässä alhossa ja monien kotitalouksien taloudellisen tilanteen ollessa heikentymässä, kiristyvä finanssipolitiikka väistämättä painaa Suomen taloutta syvemmälle taantumaan. Näin ollen valtiovarainministeriön tuleville vuosille ennustamaa kasvun kiihtymistä ja työmarkkinoiden elpymistä ei välttämättä lainkaan saada, vaan kumulatiivinen negatiivinen kierre voi ottaa vallan Suomen taloudessa. Yksi lisäongelma on, että rahapolitiikan keventyminen tulevina vuosina todennäköisesti edellyttää sitä, että loputkin Euroopan maat ja Yhdysvallat ajautuvat taantumaan, jolloin Suomen talouden kohtaama ulkomainen kysyntä edelleen heikkenee. Jos muuallakin finanssipolitiikka samalla kiristyy elvytyksen sijaan, samanlainen negatiivinen kumulatiivinen shokki uhkaa toteutua yleisempänä ilmiönä, ei vain Suomen taloudessa.

Edellisen pohjalta on ilmeistä, että Suomessa ja Euroopassa pitäisi olla tulevina vuosina valmiutta taloutta elvyttävään talouspolitiikkaan. Tällaisesta ei julkisen talouden suunnitelmassa ole mitään viitteitä, mikä johtuu sekä optimistisesta talousennusteesta että julkisen talouden tasapainottamisen korostumisesta talouspolitiikan kokonaisuudessa. On kuitenkin syytä muistaa, että aina silloin, kun kokonaiskysynnän riittämättömyyden takia tuotantoresurssimme ovat alikäytössä, menetämme ikuisiksi ajoiksi sen arvonlisäyksen, joka tuona aikana olisi ollut mahdollista resurssien täystyöllisyydessä saada. Toisin sanoen optimaalinen suhdannepolitiikka on suotuisten lopputulosten näkökulmasta vähintään yhtä tärkeää kuin rakenteellista työllisyyttä ja tuotantopotentiaalia lisäävät toimenpiteet.

Nykyisessä monikriisin ajassa, jossa erilaiset yhteiskunnalliset haasteet vyöryvät päällemme yhtäaikaisesti, mikä tahansa elvytys ei kuitenkaan käy. Tulevina vuosina elvytyksen pitää olla laadullisesti sellaista, että jokaisella valitulla elvytystoimenpiteellä rakennetaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää yhteiskuntaa. Keskeisiä kysymyksiä ovat fossiilisista polttoaineista irtautuminen, energia-, teollisuus-, liikenne- ja ruokajärjestelmien perinpohjainen uudistaminen sekä luonnonresurssien kestävämpään käyttöön siirtyminen. Ilmastonmuutoksen torjunnan ohella meidän on pyrittävä vähentämään luontokatoa ja paikallisia ympäristöongelmia samalla kun vahvistamme yhteiskunnallista resilienssiä ja kykyämme ratkaista ristiriitoja rauhanomaisesti. Seuraavassa luvussa hahmottelemme sellaisen elvyttävän talouspolitiikan periaatteita, joilla tulevina vuosina voidaan edistää kestävyyden mukaista laadullista talouden kehitystä.

Ekologinen jälleenrakennus ja elvytyspolitiikka

Millaisia tavoitteita tulevien vuosien talouspolitiikalle pitäisi asettaa monikriisiin vastaavan suomalaisen ekologisen ja yhteiskunnallisen jälleenrakennuksen näkökulmasta? Käytännössä julkisen talouden suunnitelmassa ei pohdita tätä kysymystä laisinkaan, vaikka viime vuosina suunnitelmassa on listattu vihreää siirtymää edistäville toimenpiteille suunnattavia määrärahoja. Näitä ovat muun muassa luonnonsuojeluun sekä hiilineutraaliuteen liittyvät toimenpiteet. Seuraavalla kehyskaudella näiden menojen arvioidaan laskevan yli 25 prosentilla vailla arviota siitä, miten tämä vaikuttaa Suomen yhteiskunnan kykyyn ylläpitää tai kiihdyttää siirtymää kohti kestävämpiä rakenteita ja järjestelmiä. Samanlainen arviointipuute koskee myös verotuksen toimenpiteitä. Tätä puutetta julkisen talouden suunnitelmassa käsitellään kattavammin tämän lausunnon jälkimmäisessä osiossa.

Ensinnäkin on hyvä tiedostaa, että esimerkiksi ilmastopolitiikassa ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä ei ole viime vuosikymmenen aikana Suomessa onnistuttu, mikäli tilannetta arvioidaan kasvihuonekaasupäästöjen kokonaistason ja BKT:n välisen irtikytkennän näkökulmasta. Mikäli taloudesta pyritään tekemään pidemmän päälle ekologisesti kestävää, on BKT:n ja päästöjen välisessä irtikytkennässä onnistuttava nopeasti tulevina vuosina. Kuviosta 1 nähdään, että vaikka monella sektorilla (ml. päästökauppa ja liikenne) päästöt suhteessa BKT:hen ovat pudonneet selvästi vuoden 2013 tasolta, maankäytön sektorilla tapahtunut hiilinielujen pieneneminen on lähes kumonnut  tämän positiivisen kehityksen. Mikäli Suomessa aiotaan saavuttaa asetetut päästövähennystavoitteet, jotka on kirjattu myös ilmastolakiin, lähivuosina kehityssuunnan on muututtava radikaalisti. Helpot ratkaisut päästöjen vähentämiseksi esimerkiksi energiantuotannossa on jo Suomessa tehty. Siksi on todennäköistä, etteivät kasvihuonekaasupäästöt muilla kuin LULUCF-sektorilla enää pienene samaa tahtia kuin mihin viime vuosikymmenellä päästiin. Siksi metsien- ja maankäytöllä on entistä korostuneempi rooli ilmastolain mukaisten päästötavoitteiden saavuttamisessa. On mahdollista, että LULUCF-sektorilla päästöjen vähentämisen kustannustehokkuus on parempi kuin muilla sektoreilla, mikäli niillä päästöjen vähentämisen marginaalikustannukset nousevat odotetusti. Esimerkiksi metsien hakkuiden rajoittamisella hieman nykyistä matalammalle tasolle ja luonnollisten hiilinielujen vahvistamisella voi olla yllättävänkin iso vaikutus kokonaispäästöihin, vaikka toimet eivät asettaisikaan valtavaa haastetta puun talouskäytölle Suomessa. Energiasektorilla ja raskaassa teollisuudessa on kuitenkin myös löydettävissä edelleen kustannustehokkaita ratkaisuja, joiden kautta viime vuosikymmenien hyvää päästöjen alentamisen kehitystä voidaan jatkaa.

Kuvio 1. Suomen kasvihuonekaasupäästöt suhteessa BKT:hen vuosina 2013-2022 (Lähde: Tilastokeskus) ja kehitystrendit tulevaisuuteen (Lähde: BIOS:n laskelmat) sekä ilmastolain mukainen tavoite.

Kun talouspolitiikkaa tässä hetkessä mietitään, on tämä kuvio hyvä lähtökohta mahdollisesti toteutettavan elvytyksen laadulliselle ohjaamiselle. Käytännössä tulevina vuosina tulisi saada käyntiin julkisia tai yksityisiä (julkisesti tuettuja) investointeja, joilla BKT:n ja kasvihuonepäästöjen irtikytkentää vauhditetaan. Lisäksi verotuksen rakenteita ja ohjaavuutta on tarkasteltava samoista lähtökohdista. Reagointi on syytä toteuttaa niin, että se samalla vastaa sekä siirtymäpolitiikan että suhdannepolitiikan tarpeisiin: toimet kasvattavat kokonaiskysyntää ja nopeuttavat irtikytkentää ja huomioivat myös laajemmat ympäristölliset kysymykset, esimerkiksi luontokadon hidastamisen sekä vesistöjen suojelun.

Elvytystä voidaan ohjata esimerkiksi siten, että päästöjen vähentämiseen tähtäävät toimenpidetavoitteet, joita yleisestikin talouspolitiikalla jatkossa tuetaan, jaetaan karkeasti muutamaan kategoriaan:

  • Hiilinielujen vahvistaminen puun polttoa vähentämällä ja biologisia nieluja lisäämällä.
  • Raskaan teollisuuden sähköistäminen.
  • Liikenteen sähköistäminen ja liikennejärjestelmien kehittäminen.
  • Puhtaan sähkön tuotannon ja jakelukapasiteetin lisääminen sekä sähkön kysyntäjoustojen lisääminen.

BIOS-tutkimusyksikön tulkinnan mukaan nämä toimenpidekokonaisuudet onnistuessaan voivat mahdollistaa BKT:n ja kasvihuonekasvupäästöjen irtikytkennän siten, että ilmastolain mukainen tavoite voidaan edelleen saavuttaa[1]. Ilman talous- ja teollisuuspolitiikan vahvaa tukea tätä tuskin kuitenkaan tapahtuu. Siksi jokainen talouspoliittinen päätöksentekohetki tästä eteenpäin pitäisikin käyttää hyödyksi ja hahmottaa näiden tavoitteiden kautta. Myös jokaisen elvytyshankkeen tulisi jatkossa edistää näiden tavoitteiden mukaista yhteiskunnan muutosprosessia. Sen lisäksi, että valittujen toimenpiteiden yhteys kyseisten tavoitteiden saavuttamiseen pystytään hyvin perustelemaan, on myös pystyttävä hahmottamaan niiden vaikutuksia toisiinsa sekä siirtymäpolitiikan ja kestävyysmurroksen kokonaisuuteen.

Konkreettisesti tulevina vuosina edellisiä tavoitteita tukevat toimenpiteet ja investoinnit voisivat liittyä ainakin puunkäytön murroksen edistämiseen esimerkiksi ligniinille uusia korkean arvonlisäyksen käyttökohteita kehittämällä, polttamiselle vaihtoehtoisiin lämmitysratkaisuihin investoimiseen, kosteikkoviljelyn ja muun hiilinieluja vahvistavien toimien lisäämiseen, hiilivapaan teräksen valmistuksen infrastruktuuriin investoimiseen, yksityisautoilun sähköistämiseen kannustamiseen, päästöttömään ja tehokkaaseen joukkoliikennejärjestelmään investoimiseen, kevyen liikenteen edellytyksiin investoimiseen suurissa kaupungeissa, sähköverkkoihin investoimiseen, aurinko- ja tuulivoimainvestointien tukemiseen sekä sähkön kysyntäjoustojen lisäämiseen sopivien joustoteknologioiden käyttöönottoa tukemalla. Erityisesti Suomen kannattaa edistää kestävyyssiirtymän mukaisten ja yksittäiset sektorit ylittävien klusterien tai teollisten ekosysteemien rakentamista.

Vaikka esimerkiksi yhteiseen eurooppalaiseen koronaelvytykseen sisältyi Suomessakin jonkin verran hiilineutraaliuteen siirtymistä nopeuttavia investointeja, ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta niiden aikaansaama yhteiskunnallisten rakenteiden muutos jäi hyvin vähäiseksi. Jatkossa vastaavaan epäonnistumiseen ei ole varaa, sillä aikaikkuna aikamme kriiseihin vastaamiseksi suhteellisen vakaissa ekologisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa on jo sulkeutumassa.

Julkisen talouden suunnitelma välineenä nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa

Tässä lausuntomme osiossa kiinnitämme huomion siihen, minkälaisia edellytyksiä julkisen talouden suunnitelma politiikan ohjauksen välineenä antaa nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa. Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Lisäksi Suomi on sitoutunut pysäyttämään luontokadon mahdollisimman pian.

Jotta talouspolitiikka kykenisi ohjaamaan taloutta kohti kestävää talouskasvua, minkä myös Petteri Orpon hallitus on ohjelmassaan asettanut tavoitteekseen, sen tulisi kyetä tekemään erottelu kestävän ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan välillä. Vain kestävän taloudellisen toiminnan tulisi kasvaa, ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan tulisi supistua. Talouspoliittinen kasvustrategia, jossa ekologinen kestävyys on vasta toissijainen tavoite taloudellisen toimeliaisuuden ja sisällöltään minkä tahansa työllisyyden kasvun jälkeen, ei riitä nopean ja hallitun kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi. Tällaisen kasvustrategian sijaan tarvitaan siirtymäpolitiikkaa, joka aktiivisesti ja tavoitteellisesti tähtää sisällöllisiin muutoksiin taloudessa[2].

Julkisen talouden suunnitelmassa talouden kestävyyden tärkeimmät kiintopisteet talouskasvu, työllisyysaste ja julkisen talouden velkasuhde eivät kerro mitään talouden ekologisesta kestävyydestä. Nämä tavoitteet ovat ekologisesti “sokeita”, toisin sanoen ne eivät sisällä tietoa ekologisesta kestävyydestä tai järjestelmällisesti ohjaa politiikkaa sen suuntaan. Historiallisesti talouskasvu on johtanut luonnonvarojen kulutuksen kasvuun, eikä tutkimuksessa ole viitteitä tämän yhteyden katkeamisesta Suomessa. Talouskasvun vahvistaminen ilman tiukkaa kriteeristöä taloudelle, joka kasvaa, on ekologisen kestävyyden kannalta vahingollista. Työllisyystavoitetta koskee samanlainen huomio, johon palaamme alempana.

Ekologisen kestävyyden kannalta kielteisten tai ekologista kestävyyttä sattumanvaraisesti tai välillisesti edistävien toimien sijaan ekologisesti kestävää taloutta tulee tavoitella tietoisesti ja suoraan, tavoittein ja indikaattorein, jotka ohjaavat julkista taloutta vähintään yhtä määräävästi kuin julkisen talouden suunnitelman priorisoimat talouskasvu, työllisyysaste ja velkasuhde. Alle 15 vuoden päässä oleva hiilineutraalisuustavoite ja vielä haastavammat tehtävät luontokadon pysäyttämisessä ja luonnonvarojen kulutuksen saattamisessa laskuun vaativat julkiselta vallalta ennennäkemättömiä, laaja-alaisia ja nopeita toimia. Tällaiset toimet eivät ole mahdollisia satunnaisina taloudellisen kestävyyden sivutuotteina. Kaikkea julkisen talouden suunnittelua tulee ohjata näkemys talouden todellisista aineellisista ja ekologisista rajoitteista ja konkreettisista sektorikohtaisista ja sektorirajat ylittävistä toimista, joita ekologisen kestävyyden saavuttaminen edellyttää. Sen lisäksi, että tämä koskee edellä kuvattuja lähiajan elvytystoimia, se koskee käytännössä Suomessa tulevina vuosina harjoitettavaa talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa kokonaisuudessaan.

Ekologisena tavoitteena julkisen talouden suunnitelma kiinnittää jonkin verran huomiota nykyisiin ilmastopäästöihin ja päästöjen tavoitetasoon, mutta ei lainkaan muihin ekologisen kestävyyden ulottuvuuksiin – erityisesti luontokatoon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön[3]. Ekologisen kestävyyden kokonaisarviointi on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta voidaan hahmottaa, minkälaisen teollisuuden ja työllisyyden varaan Suomea voidaan lähivuosina ja vuosikymmeninä rakentaa. Ilmastotavoitteiden lisäksi luonnon monimuotoisuuden edistäminen ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen asettavat ehtoja sille, millainen taloudellinen toiminta ylipäätään on mahdollista. Samalla siirtymäpolitiikan toteuttaminen energiajärjestelmien, asumisen, liikenteen ja maa- ja metsätalouden sektoreilla antaa mittavasti mahdollisuuksia uusien työpaikkojen muodostumiselle. Kestävän ja ei-kestävän talouden mukaan erottuvat myös kestävät ja ei-kestävät työpaikat. Ekologista kokonaistarkastelua tarvitaan erityisen painokkaasti juuri poistuvan ja lisääntyvän työn hahmottamiseen. Vaadittavan rakennemurroksen tulisi olla ehdottomasti nykyistä syvällisemmin julkisen talouden suunnittelussa läsnä.

Konkreettisena esimerkkinä ilmastopäästönäkökulman riittämättömyydestä voidaan ajatella liikennettä. Jos tarkastellaan vain ilmastopäästöjä, esimerkiksi koko nykyisen ja kasvavan autokannan sähköistäminen voi vaikuttaa kestävältä. Sen sijaan luonnonvarojen kestävän kulutuksen kannalta ei ole mahdollista rakentaa liikkumista kasvavan autokannan sähköistämisen varaan. Nykyisillä tai kasvavilla ajosuoritteilla ja nykyisillä teknologioilla liikenteen sähköistymisessä tarvittavien luonnonvarojen kestävän käytön rajat tulevat pian vastaan. Lisäksi tarvittava kokonaisvaltainen murros vaikeutuu, jos infrastruktuuriratkaisut lukitsevat Suomen tiheän autokannan käyttöön vuosikymmeniksi tai jos liikenteen energiankulutus vie kohtuuttoman suuren osan puhtaasta sähköntuotannosta.

Onnistunut siirtymäpolitiikka edellyttää sekä tietopohjaa kestävyydestä että keinoja ohjata taloutta. Julkisen talouden suunnitelma on vaillinainen molempien suhteen. Tietopohjan ja siihen perustuvan tilannekuvan luomiseksi BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut käynnistettäväksi teollisuuden kestävyyssiirtymän tiedevetoisen suunnittelun. Strateginen monialainen suunnittelu hahmottelee mahdollisia ja tavoiteltavia polkuja teollisuuden rakennemuutokselle Suomessa. Uskottava tietopohja on välttämätön askel sekä ekologisten reunaehtojen huomioimiseksi talouspolitiikassa että viitoittamaan tietä elinvoimaiselle teollisuudelle ja muulle taloudelle. Se myös mahdollistaa määrätietoisen teollisuuspolitiikan. Teollisen rakenteen uudistaminen ekologisesti kestäväksi on ratkaisevaa myös työllisyyskehityksen kannalta. Vain ekologisesti kestävällä tuotantorakenteella on mahdollista luoda työpaikkoja pitkäjänteisesti. Vuoden 2023 lopulla toteutettu ensimmäinen suunnittelupilotti osoitti tutkimusyksikölle, että tällainen tieto- ja asiantuntijavetoinen suunnittelu on käytännössä mahdollista, jos sitä vain halutaan Suomessa tehdä.

Nopeasti vuoden 2022 jälkeen kiristynyt geopoliittinen tilanne ja sen taloudelliset sekä laajemmat yhteiskunnalliset vaikutukset mutta myös eurooppalaisissa talouksissa tapahtuvat sisäiset yhteiskunnalliset liikehdinnät asettavat entisestään suuremman haasteen politiikan ohjaukselle. Talous- ja yhteiskuntapolitiikassa on tässä ajassa pystyttävä huomioimaan yhtäaikaisesti ilmastotavoitteet, luonnon monimuotoisuustavoitteet, geopoliittiset tavoitteet, yhteiskunnalliseen resilienssiin liittyvät tavoitteet, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuden liittyvät tavoitteet sekä talouden elinvoimaan liittyvät tavoitteet. Näiden kaikkien saavuttaminen yhtä aikaa vaatii huomattavasti aiempaa enemmän politiikan sekä hallinnan koordinointia, ja koordinaatio taas vaatii kokonaiskestävyyden huomioivaa tietopohjaa. Myös julkisen talouden ohjauksessa kokonaisvaltainen koordinointi on nyt tärkeämpää kuin koskaan ja tämän tulisi näkyä jatkossa julkisen talouden suunnitelman muodossa sekä sisällöissä.

Tällä hetkellä julkisen talouden suunnitelma ja talouspoliittinen arviointi keskittyvät Suomessa lähinnä julkiseen velkaan ja väestön ikääntymiskehitykseen. Suomi on ottanut varovaisia mutta toistaiseksi riittämättömiä askelia ekologisen kestävyystiedon sisällyttämiseksi taloudelliseen suunnitteluun. Suomi on samoin ottanut ensimmäisiä askelia talouden ohjaamiseksi vihreän siirtymän mukaisesti, mutta kuten selonteko osoittaa, tieto ekologisesta kestävyydestä ei tavoita julkisen talouden suunnittelua ja Suomen kyky ohjata taloutta aktiivisesti ekologisen kestävyyden ja tulevaisuudessakin elinvoimaisen teollisuusrakenteen saavuttamiseksi on edelleen varsin vajavainen. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

Yksi konkreettinen ja mahdollisesti nopeastikin toteutettavissa oleva käytännön kehittämiskohde julkisen talouden suunnittelun parantamiseksi liittyy julkisen talouden suunnitelman taustaksi laadittuihin taloudellisiin ennusteisiin ja skenaarioihin. Ongelma on, että nämä ennusteet ja skenaariot ovat nykyisissä epävarmoissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa varsin suppeita. Ennusteissa huomioidaan melko sattumanvaraisesti yksittäisiä talouteen vaikuttavia tekijöitä, mutta laajempia mahdollisia kehityskulkuja ja kumulatiivisia vaikutuksia käsitellään niissä varsin vähän. Nykytilanteessa myös lyhyen aikavälin ennusteissa olisi syytä pyrkiä esittämään useita mahdollisia skenaarioita ja laajentamaan sitä kautta päätöksentekijöille tarjottavaa kuvaa talouden kehityksestä suuren epävarmuuden vallitessa. Esimerkiksi tässä lausunnossa esitetty pessimistisempi makrotalouden kuva olisi myös syytä tuoda yhtenä mahdollisuutena päätöksentekijöiden tietoon, koska millään tieteellisillä kriteereillä sitä ei voida pitää mahdottomana tulemana.

Vaikka päätöksiä joudutaan nykyisessä monikriisissä ja siitä juontuvissa epävarmoissa olosuhteissa väistämättä tekemään aina jonkinlaisessa sumussa, vaihtoehtoisten skenaarioiden avulla päätöksentekijöitä voidaan tukea vaikeissa päätöstilanteissa ja niihin vaikuttavien prosessien jäsentämisessä. Tämä tarve on sitä suurempi, mitä pidemmälle tulevaisuuteen katsotaan ja mitä laajempaa yhteiskunnallista kehitystä pyritään hahmottamaan.

 

[1] Näkemys perustuu osaltaan vuoden 2023 lopulla Ateneumissa järjestettyyn kestävyysmurroksen suunnittelupilottiin. Tämän prosessin tuloksia on kuvattu BIOS-blogissa: https://bios.fi/suomen-teollisuuden-uudistumispolut/

[2] Olemme hahmotelleet viisi indikaattoria sisältävän Siirtymäpolitiikan kojelaudan siirtymäpolitiikan suunnitteluun ja arviointiin: https://kojelauta.bios.fi

[3] Kokonaistarkastelun puute vaivaa myös sektorikohtaisia vähähiilitiekarttoja, jotka ovat toistaiseksi yksityiskohtaisin esitys teollisuuden tuotantorakenteen muutoksesta hiilineutraalisuustavoitteen mukaisesti, ks. https://bios.fi/tiekartoista/ sekä Majava, A., Vadén, T., Toivanen, T., Järvensivu, P., Lähde, V., & Eronen, J. T. (2022). Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target. Energy Strategy Reviews, 41, 100836.

11.3.2024
Realising a sustainability transition through the “new” industrial policy The new industrial policy seems to push political reality closer to a position from which it is possible to articulate and act on the huge, complex task of a sustainability transition.

The “new” industrial policy – referring to the emerging political actions and wider policy programs around the Inflation Reduction Act in the US and the Green Deal Industrial Plan in the EU – has generated considerable enthusiasm, but also concern. For us, a multidisciplinary group of scholars studying the conditions for a rapid sustainability transition, the excitement relates to the way industrial policy operationalises the call to deeply and determinedly transform the infrastructures and activities of the economy. The new industrial policy seems to push political reality closer to a position from which it is possible to articulate and act on the huge, complex task of a sustainability transition.

BIOS organised a two-day pilot session for the science-driven planning of a sustainability transition at the Ateneum Art Museum. November 20, 2023. Photo: Juhani Haukka

Before the recent practical industrial policy innovations in the US and in Europe, there have been many expert-led initiatives and academic studies about sustainability transitions, such as the Green New Deal for Europe and the normative study of a Green State[1], in a more place-based fashion for instance our plan of Ecological Reconstruction for Finland, but they have remained rather far removed from the political reality. Previous political attempts have either had too little effect on shaping the direction of economic development (e.g. the EU Green Deal, despite its many carefully designed disciplinary mechanisms, such as the emissions trading system and the obligations on land-use) or they have not passed through the political machinery into action (e.g. the 2019 Green New Deal in the US).

Now there seems to be a political opening toward actually steering structural changes in the productive capacity of the economy. The COVID-19 response was already an exercise for modern states in strongly guiding and supporting various sectors of the economy. Interestingly, the pandemic-related state action was also largely based on scientific deliberation. The measures were, of course, hasty reactions to a sudden crisis. In comparison, the new industrial policy is more long-term and more proactive, responding to creeping, slowly emerging crises rather than acute, rapidly evolving ones.

The innovations in real politics have lately generated a lot of useful interdisciplinary sense-making of industrial policy, both on the policy that is now being pursued and on the theoretical potential of industrial policy. Recent discussions and texts, in the Anglosphere particularly the Varieties of Derisking interview in Phenomenal World, the response of JW Mason, an associate professor in economics, to the interview, historian Adam Tooze’s posts one & two, Transitioning Systems? by Melanie Brusseler at Common Wealth in the UK, and a number of reports by the Roosevelt Institute, have basically created a new public around the topic. These outputs form a mosaic-like but still somewhat coherent lens through which to analyse different economic and industrial steering mechanisms in their real-world contexts.

While we are excited about this shift, we also see room for elaboration and enrichment in the debate. Hence, we want to contribute to the body of work from the perspective of multidisciplinary sustainability science, by examining a bit more deeply the ecological goals and constraints of industrial policy and by shedding light on what we term science-driven planning. We propose the framework of societal metabolism as a complementary analytical lens to thinking about industrial policy.

Societal metabolism

As far as we can see, the debate has yet to go deep enough into the relationship between industrial policy and the transformation needed for economies and societies to give up on the use of fossil fuels and the over-consumption of other natural resources. The questions asked have been too imprecise to be answered adequately. We believe that the concept of societal metabolism is useful in finding both the right questions and the initial answers to them, as we will demonstrate below.

For example, the introduction to “Varieties of Derisking” asks: “Do these policies target the right constraints and the most important barriers to rapid decarbonisation?” The question is reasonable for a policy analyst, but from a sustainability transition perspective, it is crucial to first examine what we really mean by rapid decarbonisation. What kinds of real-world changes does it refer to?

In the same discussion, economics researcher Chirag Lala poses more questions: “What do we expect investment to do? And why is investment not happening at the requisite speeds or the requisite volume in the areas we would need for decarbonisation? We need not just new generation systems, but new heating systems, industrial equipment, transportation equipment, and so on.” If we stick to this line of thinking, industrial policy narrowly points at the production capacity of zero-carbon technology and products. There’s a sense that decarbonisation requires massive amounts of new things, and we need to focus on boosting the production of these things.

But we need to ask “productive capacity for what?” (You need to know what war you will be waging.) We have to have a comprehensive understanding of the socio-technical systems that we aim to build and reconfigure. The point of industrial policy is that production is matched with consumption, and based on the international scientific consensus reports by IPCC and IPBES, among others, we know that it is not just production systems but interconnected production-end use systems that must change. It may be helpful to have in mind a basic image of societal metabolism:

Figure 1. Stylised depiction of societal metabolism.

The starting point in the simplified image is that all human activity builds on ecological systems that have their own limits and properties. Human societies take in energy and materials and give out waste and emissions. Take and give too much, and the ecological systems discontinue to function in ways modern humanity is accustomed to. Society is built to provide humans with shelter, nutrition, mobility, culture, and so on. This is accomplished through production systems and end-use systems, which co-determine each other. On the whole, it is this societal metabolism that we urgently need to transform away from fossil fuels and other types of over- and mis-use.

Seeking to decarbonise while holding on to current levels and ways of end use is senseless for at least three reasons. First, the energy system and other related systems are easier and faster to decarbonise the smaller the throughput is. And this is not just philosophy. The decarbonisation process goes on by still using fossil fuels, because of the systems we have inherited. Especially in the early phases, the process is inevitably “dirty”. In the meanwhile, we are within only years of blowing up our existing carbon budget for staying below 1,5 or even 2 Celsius global warming. If we are serious about rapid decarbonisation, we must lower the volume of energy production wherever possible. This means simultaneously upgrading also end-use systems (concretely e.g. cities and transport infrastructure and services but also ways of life) to enable good life with less energy consumption.

Second, it is dangerous to take on decarbonisation as a singular challenge without acknowledging the broader ecological crisis we are facing. Biodiversity loss is also driven by climate change, but we cannot reverse it without reducing and qualitatively improving material resource use. The energy system itself uses plenty of materials, but energy is also used to modify, shape and distribute materials that are used for other purposes. And this is where all types of industrial production come into play, not just the ones directly related to energy production. It is the whole of societal metabolism that needs to be transformed in order to stop the destabilisation of ecological systems.

Third, international trade and supply chains are already stressed. From this perspective, it is quite clear that we do not want to extract and distribute minerals and other materials any more than is absolutely necessary. Holding on to current levels and ways of end-use while seeking to decarbonise holds precisely this risk – the new industrial policy not diminishing global inequalities and pressures for resource conflicts but exacerbating them.

All of the three points converge in the observation that qualitative change of the metabolism (its provisioning systems and the needs that are provided for) needs to accompany the quantitative decrease of its footprint.

The industrial policy discussion has from time to time touched upon the systems perspective. Typically, the reference point is electricity grids: how to make different elements of renewable power work together, and how to ensure that the investments are coordinated. That is an important theme, but as said, it is just part of the bigger picture. Even the technical properties of the grid might leak to the side of end-use systems, namely the flexibility in the necessary balancing of intermittent electricity production with its use can be answered either within production or usage or through a combination of them. One path to follow would be to make our social practices compatible with varying energy use (a small Finnish example would be to learn to heat the electric sauna when the wind blows; a more universal one would be to sync the charging of batteries based on electricity production patterns). How utopian that is, is contestable, and depends on established cultural traits, among other things.

Practical issues

To further clarify and concretise the scope of industrial policy in relation to a sustainability transition, let’s take two prominent examples: EVs and hydrogen. In both cases, solely from a production capacity perspective, it might make sense to proceed at full speed, but in terms of urgently transforming societal metabolism, there are considerable threats.

It may be in the interests of car makers to sell and produce as many electric cars as possible, but from a sustainability standpoint, it does not make sense. Rather, the goal should be to enable sufficient mobility efficiently. The solution that stands out from the research literature is to transform systems of mobility so that walking and cycling is prioritised, electrified public transportation comes second, and a mix of shared and privately owned electric cars make up the rest. An industrial policy focused solely on ramping up zero-carbon production systems will miss the mark.

Green hydrogen is another ride that should be closely examined before jumping on it. It refers to the generation of hydrogen through electrolysis of water, using renewable zero-carbon power. From an efficiency point of view, replacing fossil fuel -based raw materials seems plausible, for example in steel-making or agriculture. But because of great energy losses in the production process and other issues, such as explosiveness and difficulty of distribution, it is unlikely that green hydrogen would take a very broad role for instance in transport systems. In the meanwhile, large infrastructure projects are being developed in Europe that are not just for green hydrogen but also allow carrying natural gas. The risk is that building “green hydrogen compatible” capacity actually prolongs fossil fuel use.

Both examples have direct geopolitical implications. If we again consider Europe, green hydrogen is something that might become more “European” than fossil fuels ever could (save for Norway). That seems to be part of its appeal. The response to the energy crisis which hit Europe after Russia’s 2022 attack on Ukraine was in major part based on LNG, liquified natural gas. New LNG ports were built, and Europe sought to secure LNG deliveries from all other places than Russia. That trajectory was not very satisfactory either in terms of climate emissions or the goal to reduce dependence on non-democratic countries. There seems to be a hope that only if we could switch natural gas to green hydrogen, all would be alright. Materially speaking, the hope seems to be highly inflated. Green hydrogen will likely be produced for certain usages – but for many other types of usage, electrification is a far better candidate.

But electrification has its limits and complications, too. Europe imports a majority of the materials for batteries and solar PV generation. There is a wish to become more self-sufficient in minerals, but new mines take ten plus years to open. And when a new super-sized battery factory was recently opened in France, the machinery came from China for the most part. Reducing the size of the car fleet in Europe that needs to be electrified reduces the strain on nature and people everywhere.

Science-driven planning

The previous examples and the concept of societal metabolism lead us to recognise that the premises for a new industrial policy are more complex than the recent international discussion has so far suggested. Before it is meaningful to start thinking about how industrial policy can accelerate economic processes, we need to answer the question of what these processes should be qualitatively, what they aim to achieve (materially), and on what scale and under what conditions they are possible.

In the light of the above, we see multiple needs for planning, which has received increasing attention both in academia[2] and in politics in recent years. In our research (so far only in Finnish, articles in English forthcoming), we have looked at planning historically and explored what planning could be today, particularly in the context of a rapid sustainability transition. There are also illuminating pieces for non-academic audiences by Max Krahé, Yakov Feygin & Nils Gilman and Louis de Catheu & Ruggero Gambacurta-Scopello (in French).

We see two important roles for planning: first, it should indicate what are realistic and desirable future industrial paths, and second, it should provide a credible basis for critically evaluating whether policy and industry are going in the right (ecologically sustainable) direction and with enough speed.

Indicative planning needs to have an eye on both production and end-use systems and their interconnections – for example, in terms of their aims and temporal sequencing. Industrial policy must also have the best possible understanding, or situational awareness, on questions like what are the likely technological trajectories, what is the availability of sustainably sourced key materials, and what needs to happen on the whole-system level for individual elements of the system to proceed – and vice versa. This requires putting together information from multiple knowledge areas that typically remain isolated, such as natural systems, material resources, technologies, international trade, and social practices. To service decision-making, the planning also needs to balance between different rationalities, such as ecological resilience, economic competitiveness, geopolitical security, and human welfare.

Balancing between the sometimes conflicting rationalities calls for planning that is science-driven – referring above all to rising above individual interests but also to other scientific virtues such as transparency in data and methods. Planning should be science-driven also because of even a broader issue: it must form a legitimate and credible knowledge platform for public and private actors to anticipate and coordinate future changes in the economy. In this way, science-driven planning would enable three-way critical scientific and public evaluation: evaluation of the planning itself, of industrial policy-making, and of business decision-making.

One thing must be added: the planning, as a continuous process, is not just about the planners hired for the job, and the knowledge in their minds, rather it is about the way in which they can draw in information and understanding from multiple sources. The planning must form a respectful relationship not only to the scientific academic community but other knowledgeable communities as well, in businesses, technical consultancies, NGOs and elsewhere.

We believe that this is actually possible, even in today’s complex world. As we are yet unable to assess the lasting effects of the ecological planning put forward by Emmanuel Macron – and to our knowledge there are no better official attempts at indicative planning in Western contexts – our trust is based on our own work since 2015. The objective of our research unit has been to analyse the effects of environmental and resource pressures on Finland and to develop the anticipatory skills of decision-makers and citizens. One of our results is the plan of “Ecological Reconstruction” for Finland we published in 2019. In itself, the plan is not enough to form the basis for Finnish industrial policy, but by having gone through the process, we feel that we can grasp what kind of task it would be.

In the context of Finland, we have proposed the setting up of a new science-driven planning unit under the Prime Minister’s Office. As a high-profile unit, with transparent working methods and regular external communication, it would nationally become the central knowledge platform on the basis of which public and private actors could assess the realistic and desirable future paths of key production and consumption systems.

At the end of 2023, we organised a two-day pilot session that imagined and worked toward the processes of the would-be planning unit. We had some of the best experts in Finland taking part, and the results were promising. With a focus on the intertwined paths of clean electricity and forest, we achieved situational awareness that differs significantly from the recent public and political understanding in Finland and urges key actors to coordinate their actions under concentrated innovation and industrial policy. What became clear is that well-designed science-driven planning can achieve a solid critical assessment of existing industrial visions already in a short time-frame, but feeding into active innovation and industrial policy requires continuous adaptive planning in a dedicated unit.

Another study of ours took a look at existing plans, namely the low-carbon sectoral roadmaps in Finland that were initiated by the Ministry of Economic Affairs and Employment and realised by the different industries themselves. Our main finding was that although the roadmaps were a useful exercise in many ways, they pointed to directions that were ultimately dead-ends. The largest sectors all relied on greatly increased biomass use, and taken together, there is not nearly as much biomass available from sustainable sources. The roadmaps also remained sectorally isolated: the interconnections between the sectors were not considered.

Let’s go

The new industrial policy is very welcome for the potential capacity it gives to the state to transform the economy to collectively desired directions. Of course, industrial policy as a practice is ridden with contradictory goals and takes. There is a very real struggle to align geopolitical security with ecological sustainability interests, among others.

The practical policy innovations, especially in the US but to some extent also in Europe, have generated insightful discussions on the instruments and mechanisms of industrial policy. We have argued that there is a need for science-driven planning already before we can meaningfully choose the policy instruments. Achieving a deep sustainability transition requires getting many things right at the same time. Some of the things require well-targeted policies, others are adequately boosted through more broad-based support. Some things need discipline, others need cultivation. Private business is good at certain things, public organisations at others.

Planning is and is not something new. Scientific planning has a long history: its possibilities were intensively debated between and after the World Wars and some fruits of these debates materialised to planning that backed the success of post-war welfare states. But planning is new in the sense that after a few neoliberal decades we need to re-institutionalise it – in ways that work today –  as a strong part of the innovation and industrial policy system.  The test for ecological planning in France and potential attempts elsewhere is whether they produce meaningful shared understanding for the relevant actors, and whether the plans can be linked to the urgent but forward-looking industrial policy struggles.

Planning also exists everywhere already. Large international corporations are basically centrally planned economies. The EU is a large planning organisation for European single market rules. To complement the economic-technical planning of market rules, the new industrial policy demands substantive or qualitative planning, with a constantly updated outlook on industrial pathways that fit within ecological boundaries.

We are confident that industrial policy can become an important ally and a tool for a rapid sustainability transition. To succeed, industrial policy must be purposefully aligned with the best possible information and understanding, openly developed, on what it takes to transform particular economies with particular conditions.

Paavo Järvensivu, Tero Toivanen and Jussi Ahokas (BIOS Research Unit)

[1] Eckersley, Robyn. The green state: rethinking democracy and sovereignty. mit Press, 2004.

[2] For a recent overview, see Durand, Cédric, Elena Hofferberth, and Matthias Schmelzer. ”Planning beyond growth: The case for economic democracy within ecological limits.” Journal of Cleaner Production (2023): 140351.

4.3.2024
BIOS hakee tohtoria, teemana teollisuuden uudistuminen BIOS hakee tohtoria tutkimaan ja edistämään teollisuuden uudistumista monikriisin edellyttämällä tavalla.

BIOS hakee tohtoria tutkimaan ja edistämään teollisuuden uudistumista monikriisin edellyttämällä tavalla. Työtehtävä on määräaikainen, kaksivuotinen, palkka 4100 euroa. Tarjoamme maailman parhaan työyhteisön, jossa on akateemista vapautta sekä erinomaiset mahdollisuudet luoviin ja tehokkaisiin toimintatapoihin. Työtehtävän jatkomahdollisuus selviää myöhemmin.

Tohtorin tutkinnon lisäksi edellytämme hakijalta teollisuuden ja teollisten järjestelmien tuntemusta, oma-aloitteisuutta sekä kykyä itsenäiseen ja ryhmässä tehtävään työskentelyyn. Toiveikkuus ei ole välttämätöntä, mutta innostuneisuus on tärkeää.

Toivomme myös, että hakija:

  • kykenee riittävissä määrin ylittämään eri tutkimusperinteiden rajoja
  • kykenee mielekkääseen vuorovaikutukseen politiikan, valtionhallinnon ja teollisuuden edustajien kanssa
  • toimii sujuvasti suomeksi ja englanniksi.

Työ kytkeytyy osaksi BIOS:n laajempaa tutkimus- ja vuorovaikutustyötä.

Vuonna 2019 julkaisimme ekologisen jälleenrakennuksen aloitteen, joka jäsentää tutkimusperustaisesti, millainen urakka Suomella on edessään seuraavien 15–30 vuoden aikana, kun se vähentää ilmastopäästöjään radikaalisti ja kääntää luonnonvarojen kulutuksensa laskuun turvaten samalla hyvän elämän mahdollisuudet.

Seuraavana vuonna julkaisimme siirtymäpolitiikan kojelaudan. Se kokosi yhteen viisi mittaria, joita tarkkailemalla valtionjohto, toimittajat ja kansalaiset voisivat seurata ja ennakoida ekologisen jälleenrakennuksen etenemistä. Kojelauta oli osa Helsinki Biennaalia.

Sittemmin olemme tutkineet innovaatio- ja teollisuuspoliitikan nopeaa kansainvälistä kehitystä. Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka luo edellytyksiä talouden määrätietoiseksi suuntaamiseksi ekologisten reunaehtojen ja muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden kuten kokonaisturvallisuuden mukaisesti.

Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka vaativat uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa monenkeskistä päivittämistä. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin. Kutsumme tällaista tiedontuotantoa tiedevetoiseksi suunnitteluksi. Tiedevetoisuus viittaa ennen kaikkea siihen, että suunnittelun on asetuttava yksittäisten tahojen intressien yläpuolelle. Tiedevetoisen suunnittelun tehtävänä on tuottaa paras mahdollinen ennakoiva tieto demokraattisen päätöksenteon ja liike-elämässä sektorit ylittävän strategiatyön tueksi.

BIOS on ehdottanut erityisen suunnitteluyksikön perustamista osaksi kansallista tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspoliittista järjestelmää. Sen tuottama tietopohja mahdollistaisi perusteltujen päätösten lisäksi hyvätasoisen julkisen ja tieteellisen debatin. Poliittisista ideoista ja päätöksistä sekä talouden ja yhteiskunnan ottamista suunnista tehtyjen arvioiden on syytä nojata monialaiseen tieteelliseen näkemykseen.

Esittelimme tiedevetoisen suunnittelun ajatusta tiiviisti BIOS-ideapaperissa ja laajemmin tieteellisessä artikkelissa “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu”. Marras-joulukuussa 2023 pilotoimme suunnittelua Ateneumin taidemuseossa, johon kutsuimme Suomen parhaita asiantuntijoita kahdeksi päiväksi luomaan ajankohtaista tilannekuvaa teollisuuden uudistumisesta Suomessa. Tammikuussa 2024 julkaisimme Ateneum-tilaisuuksien pohjalta tilannekuvapaperin teollisuuden uudistumispoluista.

Jos koet olevasi hakemamme tekijä, lähetä vapaamuotoinen hakemus sähköpostitse contact@bios.fi 31.3.2024 mennessä.

Lisätietoja voit kysyä tarvittaessa: Paavo Järvensivu, tutkija ja perustajajäsen, paavo.jarvensivu@bios.fi