Author Archives: Paavo Järvensivu

11.3.2024
Realising a sustainability transition through the “new” industrial policy The new industrial policy seems to push political reality closer to a position from which it is possible to articulate and act on the huge, complex task of a sustainability transition.

The “new” industrial policy – referring to the emerging political actions and wider policy programs around the Inflation Reduction Act in the US and the Green Deal Industrial Plan in the EU – has generated considerable enthusiasm, but also concern. For us, a multidisciplinary group of scholars studying the conditions for a rapid sustainability transition, the excitement relates to the way industrial policy operationalises the call to deeply and determinedly transform the infrastructures and activities of the economy. The new industrial policy seems to push political reality closer to a position from which it is possible to articulate and act on the huge, complex task of a sustainability transition.

BIOS organised a two-day pilot session for the science-driven planning of a sustainability transition at the Ateneum Art Museum. November 20, 2023. Photo: Juhani Haukka

Before the recent practical industrial policy innovations in the US and in Europe, there have been many expert-led initiatives and academic studies about sustainability transitions, such as the Green New Deal for Europe and the normative study of a Green State[1], in a more place-based fashion for instance our plan of Ecological Reconstruction for Finland, but they have remained rather far removed from the political reality. Previous political attempts have either had too little effect on shaping the direction of economic development (e.g. the EU Green Deal, despite its many carefully designed disciplinary mechanisms, such as the emissions trading system and the obligations on land-use) or they have not passed through the political machinery into action (e.g. the 2019 Green New Deal in the US).

Now there seems to be a political opening toward actually steering structural changes in the productive capacity of the economy. The COVID-19 response was already an exercise for modern states in strongly guiding and supporting various sectors of the economy. Interestingly, the pandemic-related state action was also largely based on scientific deliberation. The measures were, of course, hasty reactions to a sudden crisis. In comparison, the new industrial policy is more long-term and more proactive, responding to creeping, slowly emerging crises rather than acute, rapidly evolving ones.

The innovations in real politics have lately generated a lot of useful interdisciplinary sense-making of industrial policy, both on the policy that is now being pursued and on the theoretical potential of industrial policy. Recent discussions and texts, in the Anglosphere particularly the Varieties of Derisking interview in Phenomenal World, the response of JW Mason, an associate professor in economics, to the interview, historian Adam Tooze’s posts one & two, Transitioning Systems? by Melanie Brusseler at Common Wealth in the UK, and a number of reports by the Roosevelt Institute, have basically created a new public around the topic. These outputs form a mosaic-like but still somewhat coherent lens through which to analyse different economic and industrial steering mechanisms in their real-world contexts.

While we are excited about this shift, we also see room for elaboration and enrichment in the debate. Hence, we want to contribute to the body of work from the perspective of multidisciplinary sustainability science, by examining a bit more deeply the ecological goals and constraints of industrial policy and by shedding light on what we term science-driven planning. We propose the framework of societal metabolism as a complementary analytical lens to thinking about industrial policy.

Societal metabolism

As far as we can see, the debate has yet to go deep enough into the relationship between industrial policy and the transformation needed for economies and societies to give up on the use of fossil fuels and the over-consumption of other natural resources. The questions asked have been too imprecise to be answered adequately. We believe that the concept of societal metabolism is useful in finding both the right questions and the initial answers to them, as we will demonstrate below.

For example, the introduction to “Varieties of Derisking” asks: “Do these policies target the right constraints and the most important barriers to rapid decarbonisation?” The question is reasonable for a policy analyst, but from a sustainability transition perspective, it is crucial to first examine what we really mean by rapid decarbonisation. What kinds of real-world changes does it refer to?

In the same discussion, economics researcher Chirag Lala poses more questions: “What do we expect investment to do? And why is investment not happening at the requisite speeds or the requisite volume in the areas we would need for decarbonisation? We need not just new generation systems, but new heating systems, industrial equipment, transportation equipment, and so on.” If we stick to this line of thinking, industrial policy narrowly points at the production capacity of zero-carbon technology and products. There’s a sense that decarbonisation requires massive amounts of new things, and we need to focus on boosting the production of these things.

But we need to ask “productive capacity for what?” (You need to know what war you will be waging.) We have to have a comprehensive understanding of the socio-technical systems that we aim to build and reconfigure. The point of industrial policy is that production is matched with consumption, and based on the international scientific consensus reports by IPCC and IPBES, among others, we know that it is not just production systems but interconnected production-end use systems that must change. It may be helpful to have in mind a basic image of societal metabolism:

Figure 1. Stylised depiction of societal metabolism.

The starting point in the simplified image is that all human activity builds on ecological systems that have their own limits and properties. Human societies take in energy and materials and give out waste and emissions. Take and give too much, and the ecological systems discontinue to function in ways modern humanity is accustomed to. Society is built to provide humans with shelter, nutrition, mobility, culture, and so on. This is accomplished through production systems and end-use systems, which co-determine each other. On the whole, it is this societal metabolism that we urgently need to transform away from fossil fuels and other types of over- and mis-use.

Seeking to decarbonise while holding on to current levels and ways of end use is senseless for at least three reasons. First, the energy system and other related systems are easier and faster to decarbonise the smaller the throughput is. And this is not just philosophy. The decarbonisation process goes on by still using fossil fuels, because of the systems we have inherited. Especially in the early phases, the process is inevitably “dirty”. In the meanwhile, we are within only years of blowing up our existing carbon budget for staying below 1,5 or even 2 Celsius global warming. If we are serious about rapid decarbonisation, we must lower the volume of energy production wherever possible. This means simultaneously upgrading also end-use systems (concretely e.g. cities and transport infrastructure and services but also ways of life) to enable good life with less energy consumption.

Second, it is dangerous to take on decarbonisation as a singular challenge without acknowledging the broader ecological crisis we are facing. Biodiversity loss is also driven by climate change, but we cannot reverse it without reducing and qualitatively improving material resource use. The energy system itself uses plenty of materials, but energy is also used to modify, shape and distribute materials that are used for other purposes. And this is where all types of industrial production come into play, not just the ones directly related to energy production. It is the whole of societal metabolism that needs to be transformed in order to stop the destabilisation of ecological systems.

Third, international trade and supply chains are already stressed. From this perspective, it is quite clear that we do not want to extract and distribute minerals and other materials any more than is absolutely necessary. Holding on to current levels and ways of end-use while seeking to decarbonise holds precisely this risk – the new industrial policy not diminishing global inequalities and pressures for resource conflicts but exacerbating them.

All of the three points converge in the observation that qualitative change of the metabolism (its provisioning systems and the needs that are provided for) needs to accompany the quantitative decrease of its footprint.

The industrial policy discussion has from time to time touched upon the systems perspective. Typically, the reference point is electricity grids: how to make different elements of renewable power work together, and how to ensure that the investments are coordinated. That is an important theme, but as said, it is just part of the bigger picture. Even the technical properties of the grid might leak to the side of end-use systems, namely the flexibility in the necessary balancing of intermittent electricity production with its use can be answered either within production or usage or through a combination of them. One path to follow would be to make our social practices compatible with varying energy use (a small Finnish example would be to learn to heat the electric sauna when the wind blows; a more universal one would be to sync the charging of batteries based on electricity production patterns). How utopian that is, is contestable, and depends on established cultural traits, among other things.

Practical issues

To further clarify and concretise the scope of industrial policy in relation to a sustainability transition, let’s take two prominent examples: EVs and hydrogen. In both cases, solely from a production capacity perspective, it might make sense to proceed at full speed, but in terms of urgently transforming societal metabolism, there are considerable threats.

It may be in the interests of car makers to sell and produce as many electric cars as possible, but from a sustainability standpoint, it does not make sense. Rather, the goal should be to enable sufficient mobility efficiently. The solution that stands out from the research literature is to transform systems of mobility so that walking and cycling is prioritised, electrified public transportation comes second, and a mix of shared and privately owned electric cars make up the rest. An industrial policy focused solely on ramping up zero-carbon production systems will miss the mark.

Green hydrogen is another ride that should be closely examined before jumping on it. It refers to the generation of hydrogen through electrolysis of water, using renewable zero-carbon power. From an efficiency point of view, replacing fossil fuel -based raw materials seems plausible, for example in steel-making or agriculture. But because of great energy losses in the production process and other issues, such as explosiveness and difficulty of distribution, it is unlikely that green hydrogen would take a very broad role for instance in transport systems. In the meanwhile, large infrastructure projects are being developed in Europe that are not just for green hydrogen but also allow carrying natural gas. The risk is that building “green hydrogen compatible” capacity actually prolongs fossil fuel use.

Both examples have direct geopolitical implications. If we again consider Europe, green hydrogen is something that might become more “European” than fossil fuels ever could (save for Norway). That seems to be part of its appeal. The response to the energy crisis which hit Europe after Russia’s 2022 attack on Ukraine was in major part based on LNG, liquified natural gas. New LNG ports were built, and Europe sought to secure LNG deliveries from all other places than Russia. That trajectory was not very satisfactory either in terms of climate emissions or the goal to reduce dependence on non-democratic countries. There seems to be a hope that only if we could switch natural gas to green hydrogen, all would be alright. Materially speaking, the hope seems to be highly inflated. Green hydrogen will likely be produced for certain usages – but for many other types of usage, electrification is a far better candidate.

But electrification has its limits and complications, too. Europe imports a majority of the materials for batteries and solar PV generation. There is a wish to become more self-sufficient in minerals, but new mines take ten plus years to open. And when a new super-sized battery factory was recently opened in France, the machinery came from China for the most part. Reducing the size of the car fleet in Europe that needs to be electrified reduces the strain on nature and people everywhere.

Science-driven planning

The previous examples and the concept of societal metabolism lead us to recognise that the premises for a new industrial policy are more complex than the recent international discussion has so far suggested. Before it is meaningful to start thinking about how industrial policy can accelerate economic processes, we need to answer the question of what these processes should be qualitatively, what they aim to achieve (materially), and on what scale and under what conditions they are possible.

In the light of the above, we see multiple needs for planning, which has received increasing attention both in academia[2] and in politics in recent years. In our research (so far only in Finnish, articles in English forthcoming), we have looked at planning historically and explored what planning could be today, particularly in the context of a rapid sustainability transition. There are also illuminating pieces for non-academic audiences by Max Krahé, Yakov Feygin & Nils Gilman and Louis de Catheu & Ruggero Gambacurta-Scopello (in French).

We see two important roles for planning: first, it should indicate what are realistic and desirable future industrial paths, and second, it should provide a credible basis for critically evaluating whether policy and industry are going in the right (ecologically sustainable) direction and with enough speed.

Indicative planning needs to have an eye on both production and end-use systems and their interconnections – for example, in terms of their aims and temporal sequencing. Industrial policy must also have the best possible understanding, or situational awareness, on questions like what are the likely technological trajectories, what is the availability of sustainably sourced key materials, and what needs to happen on the whole-system level for individual elements of the system to proceed – and vice versa. This requires putting together information from multiple knowledge areas that typically remain isolated, such as natural systems, material resources, technologies, international trade, and social practices. To service decision-making, the planning also needs to balance between different rationalities, such as ecological resilience, economic competitiveness, geopolitical security, and human welfare.

Balancing between the sometimes conflicting rationalities calls for planning that is science-driven – referring above all to rising above individual interests but also to other scientific virtues such as transparency in data and methods. Planning should be science-driven also because of even a broader issue: it must form a legitimate and credible knowledge platform for public and private actors to anticipate and coordinate future changes in the economy. In this way, science-driven planning would enable three-way critical scientific and public evaluation: evaluation of the planning itself, of industrial policy-making, and of business decision-making.

One thing must be added: the planning, as a continuous process, is not just about the planners hired for the job, and the knowledge in their minds, rather it is about the way in which they can draw in information and understanding from multiple sources. The planning must form a respectful relationship not only to the scientific academic community but other knowledgeable communities as well, in businesses, technical consultancies, NGOs and elsewhere.

We believe that this is actually possible, even in today’s complex world. As we are yet unable to assess the lasting effects of the ecological planning put forward by Emmanuel Macron – and to our knowledge there are no better official attempts at indicative planning in Western contexts – our trust is based on our own work since 2015. The objective of our research unit has been to analyse the effects of environmental and resource pressures on Finland and to develop the anticipatory skills of decision-makers and citizens. One of our results is the plan of “Ecological Reconstruction” for Finland we published in 2019. In itself, the plan is not enough to form the basis for Finnish industrial policy, but by having gone through the process, we feel that we can grasp what kind of task it would be.

In the context of Finland, we have proposed the setting up of a new science-driven planning unit under the Prime Minister’s Office. As a high-profile unit, with transparent working methods and regular external communication, it would nationally become the central knowledge platform on the basis of which public and private actors could assess the realistic and desirable future paths of key production and consumption systems.

At the end of 2023, we organised a two-day pilot session that imagined and worked toward the processes of the would-be planning unit. We had some of the best experts in Finland taking part, and the results were promising. With a focus on the intertwined paths of clean electricity and forest, we achieved situational awareness that differs significantly from the recent public and political understanding in Finland and urges key actors to coordinate their actions under concentrated innovation and industrial policy. What became clear is that well-designed science-driven planning can achieve a solid critical assessment of existing industrial visions already in a short time-frame, but feeding into active innovation and industrial policy requires continuous adaptive planning in a dedicated unit.

Another study of ours took a look at existing plans, namely the low-carbon sectoral roadmaps in Finland that were initiated by the Ministry of Economic Affairs and Employment and realised by the different industries themselves. Our main finding was that although the roadmaps were a useful exercise in many ways, they pointed to directions that were ultimately dead-ends. The largest sectors all relied on greatly increased biomass use, and taken together, there is not nearly as much biomass available from sustainable sources. The roadmaps also remained sectorally isolated: the interconnections between the sectors were not considered.

Let’s go

The new industrial policy is very welcome for the potential capacity it gives to the state to transform the economy to collectively desired directions. Of course, industrial policy as a practice is ridden with contradictory goals and takes. There is a very real struggle to align geopolitical security with ecological sustainability interests, among others.

The practical policy innovations, especially in the US but to some extent also in Europe, have generated insightful discussions on the instruments and mechanisms of industrial policy. We have argued that there is a need for science-driven planning already before we can meaningfully choose the policy instruments. Achieving a deep sustainability transition requires getting many things right at the same time. Some of the things require well-targeted policies, others are adequately boosted through more broad-based support. Some things need discipline, others need cultivation. Private business is good at certain things, public organisations at others.

Planning is and is not something new. Scientific planning has a long history: its possibilities were intensively debated between and after the World Wars and some fruits of these debates materialised to planning that backed the success of post-war welfare states. But planning is new in the sense that after a few neoliberal decades we need to re-institutionalise it – in ways that work today –  as a strong part of the innovation and industrial policy system.  The test for ecological planning in France and potential attempts elsewhere is whether they produce meaningful shared understanding for the relevant actors, and whether the plans can be linked to the urgent but forward-looking industrial policy struggles.

Planning also exists everywhere already. Large international corporations are basically centrally planned economies. The EU is a large planning organisation for European single market rules. To complement the economic-technical planning of market rules, the new industrial policy demands substantive or qualitative planning, with a constantly updated outlook on industrial pathways that fit within ecological boundaries.

We are confident that industrial policy can become an important ally and a tool for a rapid sustainability transition. To succeed, industrial policy must be purposefully aligned with the best possible information and understanding, openly developed, on what it takes to transform particular economies with particular conditions.

Paavo Järvensivu, Tero Toivanen and Jussi Ahokas (BIOS Research Unit)

[1] Eckersley, Robyn. The green state: rethinking democracy and sovereignty. mit Press, 2004.

[2] For a recent overview, see Durand, Cédric, Elena Hofferberth, and Matthias Schmelzer. ”Planning beyond growth: The case for economic democracy within ecological limits.” Journal of Cleaner Production (2023): 140351.

4.3.2024
BIOS hakee tohtoria, teemana teollisuuden uudistuminen BIOS hakee tohtoria tutkimaan ja edistämään teollisuuden uudistumista monikriisin edellyttämällä tavalla.

BIOS hakee tohtoria tutkimaan ja edistämään teollisuuden uudistumista monikriisin edellyttämällä tavalla. Työtehtävä on määräaikainen, kaksivuotinen, palkka 4100 euroa. Tarjoamme maailman parhaan työyhteisön, jossa on akateemista vapautta sekä erinomaiset mahdollisuudet luoviin ja tehokkaisiin toimintatapoihin. Työtehtävän jatkomahdollisuus selviää myöhemmin.

Tohtorin tutkinnon lisäksi edellytämme hakijalta teollisuuden ja teollisten järjestelmien tuntemusta, oma-aloitteisuutta sekä kykyä itsenäiseen ja ryhmässä tehtävään työskentelyyn. Toiveikkuus ei ole välttämätöntä, mutta innostuneisuus on tärkeää.

Toivomme myös, että hakija:

  • kykenee riittävissä määrin ylittämään eri tutkimusperinteiden rajoja
  • kykenee mielekkääseen vuorovaikutukseen politiikan, valtionhallinnon ja teollisuuden edustajien kanssa
  • toimii sujuvasti suomeksi ja englanniksi.

Työ kytkeytyy osaksi BIOS:n laajempaa tutkimus- ja vuorovaikutustyötä.

Vuonna 2019 julkaisimme ekologisen jälleenrakennuksen aloitteen, joka jäsentää tutkimusperustaisesti, millainen urakka Suomella on edessään seuraavien 15–30 vuoden aikana, kun se vähentää ilmastopäästöjään radikaalisti ja kääntää luonnonvarojen kulutuksensa laskuun turvaten samalla hyvän elämän mahdollisuudet.

Seuraavana vuonna julkaisimme siirtymäpolitiikan kojelaudan. Se kokosi yhteen viisi mittaria, joita tarkkailemalla valtionjohto, toimittajat ja kansalaiset voisivat seurata ja ennakoida ekologisen jälleenrakennuksen etenemistä. Kojelauta oli osa Helsinki Biennaalia.

Sittemmin olemme tutkineet innovaatio- ja teollisuuspoliitikan nopeaa kansainvälistä kehitystä. Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka luo edellytyksiä talouden määrätietoiseksi suuntaamiseksi ekologisten reunaehtojen ja muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden kuten kokonaisturvallisuuden mukaisesti.

Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka vaativat uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa monenkeskistä päivittämistä. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin. Kutsumme tällaista tiedontuotantoa tiedevetoiseksi suunnitteluksi. Tiedevetoisuus viittaa ennen kaikkea siihen, että suunnittelun on asetuttava yksittäisten tahojen intressien yläpuolelle. Tiedevetoisen suunnittelun tehtävänä on tuottaa paras mahdollinen ennakoiva tieto demokraattisen päätöksenteon ja liike-elämässä sektorit ylittävän strategiatyön tueksi.

BIOS on ehdottanut erityisen suunnitteluyksikön perustamista osaksi kansallista tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspoliittista järjestelmää. Sen tuottama tietopohja mahdollistaisi perusteltujen päätösten lisäksi hyvätasoisen julkisen ja tieteellisen debatin. Poliittisista ideoista ja päätöksistä sekä talouden ja yhteiskunnan ottamista suunnista tehtyjen arvioiden on syytä nojata monialaiseen tieteelliseen näkemykseen.

Esittelimme tiedevetoisen suunnittelun ajatusta tiiviisti BIOS-ideapaperissa ja laajemmin tieteellisessä artikkelissa “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu”. Marras-joulukuussa 2023 pilotoimme suunnittelua Ateneumin taidemuseossa, johon kutsuimme Suomen parhaita asiantuntijoita kahdeksi päiväksi luomaan ajankohtaista tilannekuvaa teollisuuden uudistumisesta Suomessa. Tammikuussa 2024 julkaisimme Ateneum-tilaisuuksien pohjalta tilannekuvapaperin teollisuuden uudistumispoluista.

Jos koet olevasi hakemamme tekijä, lähetä vapaamuotoinen hakemus sähköpostitse contact@bios.fi 31.3.2024 mennessä.

Lisätietoja voit kysyä tarvittaessa: Paavo Järvensivu, tutkija ja perustajajäsen, paavo.jarvensivu@bios.fi

17.1.2024
Suomen teollisuuden uudistumispolut – ajankohtainen tilannekuva sähköstä ja metsästä Suomen teollisuus on uudistettava ennakoivasti kansainväliselle huipulle, jotta voimme toteuttaa yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen ja jotta Suomessa on jatkossakin edellytyksiä kannattavalle teolliselle liiketoiminnalle.

Tämä tilannekuvapaperi perustuu BIOS-tutkimusyksikön Ateneumin taidemuseossa järjestämään kestävyysmurroksen suunnittelutilaisuuteen marras-joulukuussa 2023. Lue lisää: https://bios.fi/kestavyysmurrosta-suunnitellaan-ateneumissa/

Ydinsanoma tiiviisti:

  • Suomen teollisuus on uudistettava ennakoivasti kansainväliselle huipulle, jotta voimme toteuttaa yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen ja jotta Suomessa on jatkossakin edellytyksiä kannattavalle teolliselle liiketoiminnalle.
  • BIOS-tutkimusyksikkö kokosi Ateneumin taidemuseoon Suomen parhaita kestävyysmurroksen asiantuntijoita päivittämään tilannekuvaa sähkö- ja metsäalojen tulevaisuudesta.
  • Tiedevetoisessa prosessissa tunnistimme julkisuudesta kolme teollisuuden tulevaisuutta koskevaa visiota, jotka perustuvat puutteelliseen analyysiin: markkinat hoitavat, vetyä vientiin ja kaapataan piipunpääpäästöt.
  • Lisäksi hahmotimme kaksi paremmin perusteltua kokoavaa tulevaisuuspolkua: uudistetaan kotimainen teollisuus  ja uudistetaan kulutusjärjestelmät.
  • Teollisuuden ja kulutusjärjestelmien uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja.
  • Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää jatkuvaa tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi.

***

Suomen teollisuuden uudistumispolut – ajankohtainen tilannekuva sähköstä ja metsästä

Julkisuudessa on esitetty monenlaisia tulevaisuuskuvia Suomen teollisuuden uudistumisesta. Missä määrin ne ovat realistisia ja toivottavia? BIOS-tutkimusyksikkö kokosi loppuvuodesta Suomen parhaita kestävyysmurroksen asiantuntijoita kahdeksi päiväksi Ateneumin taidemuseoon päivittämään tilannekuvaa Suomen teollisuudesta – geopoliittisten liikehdintöjen keskellä ja yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen kynnyksellä.

Asiantuntijatyöpajan pohjalta BIOS esittää seuraavat huomiot julkisen ja poliittisen keskustelun edistämiseksi. Aloitamme katsauksella teollisuuden lähtötilanteeseen ja jatkamme perkaamalla muutaman eniten esillä olleen tulevaisuuskuvan. Päädymme ehdottamaan kotimaisen teollisuuden uudistamista kokonaisvaltaisesti, ja vielä niin, että lisäksi investoidaan voimakkaasti myös kulutusjärjestelmien kuten liikenteen ja kaupunkien uudistamiseen. Tehtävä vaatii paitsi teollisuuden aloitteellisuutta myös suunnitelmallista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa.

Aluksi muutama oleellinen fakta teollisuuden lähtötilanteesta

Kestävyysmurros, jonka myötä luovumme fossiilisista polttoaineista, luonnonvarojen ylikulutuksesta ja luonnon monimuotoisuutta heikentävistä käytännöistä, edellyttää tuotanto- ja kulutusjärjestelmien uudistamista. Pelkkä kulutuksen vähentäminen ei riitä, vaikka sekin on välttämätöntä. Siksi teollisuuden kestävyyssiirtymä on laajemman murroksen ytimessä. Teollisuuden rooli on tietysti tärkeä myös kansantalouden ja kotimaisen suvereniteetin kannalta. Nykyisiä isoja toimialoja ei kannata horjuttaa kevein perustein, mutta niiden edellytyksiä jatkaa toimintaansa on parannettava loikkauksenomaisesti. Teollisuuden eri sektoreista täytyy tehdä tulevaisuuskestäviä.

Teollisuuden sektorien tulevaisuudet kietoutuvat yhteen monin tavoin. Ateneumissa keskityimme sähkön ja metsän polkuihin. Jos nämä polut vievät Suomessa harhaan, olemme vaikeuksissa sekä ekologisten tavoitteiden että taloudellisen menestyksen suhteen.

Teollisuuden uudistuminen edellyttää merkittävästi lisää vähäpäästöistä sähköntuotantoa:

  • Pelkkä nykyisen fossiilisen käytön korvaaminen sähköllä on iso tehtävä, arvioista riippuen sähköntuotantoa tarvitaan lisää vuositasolla 76-140 TWh (vrt. mittakaava: Olkiluoto 3:n kapasiteetti on 12 TWh), vaikka otetaan huomioon sähköistämisen vaikutukset energiatehokkuuden parantamiseen fossiilisiin polttoaineisiin nähden. Mahdollinen uusi teollinen tuotanto, kuten sähköistetyn tuotannon konepajateollisuus, akkuteollisuus sekä fossiilittomat polttoaineet, teräs, lannoitteet ja muovit, tulevat tämän päälle.
  • Tuulivoiman lisääminen on sekä myötätuulessa että haasteiden edessä. Vuoden 2025 loppuun mennessä tehollista kapasiteettia on rakennettu yhteensä arviolta 10 000 MW (vrt. mittakaava: Olkiluoto 3:n teho 1600 MW). Rakentamisessa on räikeä alueellinen epätasapaino, tuulivoiman kannattavuus kannibalisoituu (tuulivoiman lisärakentaminen nakertaa jo rakennetun tuulivoiman kannattavuutta) ja tuulivoiman tuotantoprofiiliin sopivaa kysyntää on liian vähän.
  • Suurimmat julkisesti ennakoidut tuulivoiman kasvuluvut vaikuttavat epärealistisilta ilman uusia, suuria ja nopeita kysyntäinvestointeja, jotka myös luovat tuulivoiman vaihtelevaan tuotantoon mukautuvaa joustavaa kulutusta. Esimerkiksi Fingridin kantaverkkosuunnitelma olettaa tuotannon 2,5-kertaistuvan nykyisestä vuoteen 2030 mennessä, vaikka yli kahden vuoden päähän ulottuvia tuotannon investointipäätöksiä on hyvin vähän ja tuulivoiman sähkömarkkinoilta saama hinta on liian alhaalla.

Metsäteollisuudella on valtava rooli ilmasto- ja ympäristövaikutusten sekä materiaali- ja energiavirtojen suhteen:

  • Metsäteollisuus kuluttaa 61% koko teollisuuden käyttämästä energiasta. Alalla on valtavasti omaa sähkön ja lämmön tuotantoa varastoitavista puuperäisistä jakeista. Siksi juuri metsäteollisuudella on suurin potentiaali kehittää omaa joustokykyään energiamurroksessa, esimerkiksi osallistumalla sähköverkon tasapainottamiseen kohdistamalla omaa kulutustaan tai sähkön tuotantoaan tuulivoiman vaihteluiden mukaan.
  • Metsäteollisuudessa puuperäisten raaka-aineiden energia- ja muu käyttö eivät nykyisessä säädöskehikossa aiheuta sille päästökustannuksia. Puuperäiset päästöt lasketaan maankäyttösektorilla, jossa syntyneiden päästöjen / nielutappioiden kustannuksista vastaa valtio ja veronmaksajat. Tästä johtuen metsäteollisuudella itsellään ei ole taloudellisia kannustimia päästövähennyksiin muiden kuin sen käyttämien fossiilisten polttoaineiden osalta. Asetelma vääristää päästöihin liittyvää kustannusrakennetta eri alojen välillä: kun maankäyttösektorilla nielujen heikkenemisestä aiheutuvat päästökustannukset maksaa valtio, niin samalla muiden toimijoiden on tehtävä hiilinielujen häviämisen johdosta enemmän ja kalliimpia päästövähennystoimia päästökauppa- ja taakanjakosektoreilla. Haaste korostuu vuodesta 2026 eteenpäin, jolloin EU alkaa ajaa alas teollisuuden ilmaisia päästöoikeuksia.
  • Suuri haaste metsäteollisuudessa on uusien korkean lisäarvon tuotteiden sekä niiden tuotantoketjujen ja markkinoiden luomisessa.

Tunnistamme julkisuudesta perusteettomia visioita teollisuuden uudistumisesta

“Odotellaan, markkinat kyllä hoitavat.” Tämän vision perusajatus on, että politiikan tehtävänä on luoda olosuhteet, jossa yritykset optimointipäätöksillään ratkaisevat tämän ajan haasteet – muuta ei kollektiivisella tasolla tarvita. Odotettuja muutoksia markkinoilla ovat erityisesti Euroopan unionin uudet direktiivit sekä taloudellis-teknologinen kehitys maailmalla.

→  Yrityksille on kuitenkin edelleen liian houkuttelevaa pitää kiinni nykyisestä tuotantorakenteesta. Uusia transformatiivisia avauksia ja pitkäjänteisiä innovaatiopanostuksia tulee aivan liian vähän.

→  Suomen teollisuus ei ole itsestään selvä menestyjä: Suomi sijaitsee syrjässä eikä täällä ole kovin suurta vesivoimakapasiteettia, ja aurinkovoimasta tulee harppauksittain muita halvempi sähköntuotantomuoto etelämpänä. Jotta Suomessa siis kannattaa jatkossakin harjoittaa teollista liiketoimintaa, täytyy uudistaa tuotantoa ennakoivasti kansainväliselle huipulle. Uudistuminen on eri sektoreita uusin tavoin yhdistävää toimintaa ja aiheuttaa yrityksille riskejä, joten valtion innovaatio- ja teollisuuspolitiikka on tässä merkittävässä roolissa.

“Energian suurvalta tuottaa vetyä vientiin.” Visiossa houkutellaan ulkomaisia sijoituksia energiantuotantoon niin paljon, että Suomesta voidaan viedä sähköä ja erityisesti vetyä eurooppalaisen teollisuuden hyödynnettäväksi. Maapinta-alaa meillä riittää.

→  Suomessa lisääntyy ennen kaikkea tuulivoima. Teollisuudesta ei ole tullut signaaleja, että ne pystyisivät hyödyntämään tuulivoiman tuotantoa kannattavasti vedyn vientiin tähtäävässä toiminnassa. Tuotantoa ei kannata ajoittaa vain tuulisille keleille. Esimerkiksi vetyä tuottaviin elektrolyysereihin ei ole ilmaantunut juurikaan investointipäätöksiä.

→  Suomen ei ole taloudellisesti järkevää tavoitella kaikista alhaisimman jalostusarvon tuotantoa, kuten sellaisenaan siirrettävää vetyä. Syrjäinen sijainti ei tue tällaista strategiaa, jossa lisäarvo kansantaloudelle on vähäinen.

“Kaapataan teollisuuden piipunpääpäästöt ja varastoidaan ne tai jatkojalostetaan tuotteiksi.” Ajatuksena on käyttää halpaa sähköä poistamaan nykyisten tehtaiden hiilipäästöt metsäteollisuudessa ja muilla teollisuudenaloilla ilman, että muita muutoksia joudutaan tekemään. Metsien hakkuutasot ja puun käyttö jätettäisiin ennalleen.

→  Päästövähennysten kannalta tämä on erittäin kallis ja resurssi-intensiivinen strategia. Hiilen talteenotto, kierrätys ja varastointi onnistuu teknisesti, mutta isossa mittakaavassa sitä ei ole vielä missään tehty. Energiaa ja luonnonvaroja tarvitaan huomattavasti enemmän kuin vaihtoehdossa, jossa tuotantoprosessit sähköistetään ja uudistetaan.

→  Metsäteollisuudessa ligniini, joka on potentiaalinen korkean jalostusasteen raaka-aine (esim. akkujen anodit), menisi edelleen poltettavaksi.

→  Valtiolla on paljon halvempia keinoja vähentää päästöjä ja lisätä nieluja (esim. maankäytön muutosmaksu, jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen ohjaaminen turvemetsissä, turvepeltojen vettämiseen ohjaaminen maataloudessa). Jos hiilen kaappaus ja varastointi tulisi teollisuuden maksettavaksi, erityisesti matalan jalostusarvon tuotannon kannattavuus heikkenisi huomattavasti.

→  Teollisuuden piipunpääpäästöjen kaappaaminen ja varastointi/käyttö ei itsessään sovi kokonaiseksi ilmasto- ja teollisuuspoliittiseksi visioksi, mutta osaratkaisu se kyllä on. Esimerkiksi kaapatun puuperäisen hiilidioksidin varastoinnille (ns. teknologinen hiilinielu) sekä jalostamiselle synteettisiksi hiilivedyiksi ja niiden jatkojalosteiksi on jatkossa kysyntää. Tekniikkaa, tuotteita ja kapasiteettia kannattaa kehittää tästä näkökulmasta.

Tunnistamme myös paremmin perusteltuja tulevaisuuspolkuja

“Uudistetaan kotimainen teollisuus kokonaisvaltaisesti.” Suunnitellaan sektorikohtaiset uudistumispolut niin, että ne tukevat toisiaan ja niillä on mahdollisuus saavuttaa sekä ekologiset että taloudelliset tavoitteet. Varmistetaan riittävä ja oikeanlaatuinen vähähiilisen sähkön lisärakentaminen teollisuuden uudistamisen tarpeisiin.

→  Huolehdittava samanaikaisesti kannattavuudesta ja uudistumisesta. Valtion uudistava innovaatio- ja teollisuuspolitiikka tukee erityisesti uusien teknologioiden, käytäntöjen ja markkinoiden ylösajoa.

→  Tarkoittaa metsäalalle isoja muutoksia, mutta muutoksissa on myös valtavasti potentiaalia. Hakkuita on maltillistettava vuositasolla, jotta luonnolliset hiilinielut ja luonnon monimuotoisuus vahvistuvat. Käytetystä puusta on kuitenkin saavutettavissa merkittävästi enemmän lisäarvoa: metsäala on energia- ja materiavirtojen solmukohtana avainasemassa monien alojen uudistumisessa.

→  Realististen ja houkuttelevien tulevaisuuspolkujen tunnistaminen vaatii merkittävää suunnittelukyvykkyyttä. Suunnittelua ei voida jättää yksinomaan teollisuuden ja yksittäisten teollisuudenalojen tehtäväksi: on tarkasteltava talouden ja yhteiskunnan kokonaiskestävyyttä sekä eri alojen moninaisia kytkentöjä aiempaa selvästi paremmin, eivätkä teollisuuden lyhyemmän aikavälin intressit saa estää uskottavaa tiedontuotantoa.

“Uudistetaan kotimaisen teollisuuden lisäksi kulutusjärjestelmät.” Yhteiskunnan kestävyyssiirtymä edellyttää myös kulutusjärjestelmien, kuten liikenteen ja asumisen, uudistamista. Kysymys on isojen investointien lisäksi palveluiden ja käytäntöjen kehittämisestä sekä kiertotalouden periaatteiden toteuttamisesta (vältetään jätteitä, harkitaan uustuotantoa aina tarkasti).

→  Liikenne kytkeytyy sekä sähköön että metsään. Metsälle on paljon kilpailevia käyttöjä, ja sen polttaminen energiaksi (kaukolämpö tai liikennepolttoaineet) on kysyntäportaikossa hyvin matalalla. Etenkin kaupunkialueilla on investoitava julkiseen liikenteeseen ja moottorittomaan liikkumiseen. Jäljelle jäävä yksityinen autokanta on pääsääntöisesti sähköistettävä, mutta koska sekin vaatii taakseen huiman määrän energiaa ja mineraaleja, autojen tarvetta on kaikkiaan vähennettävä.

→  Asumisen ja vaikkapa toimistotyön näkökulmasta rakennukset tulisi nähdä pikemminkin palveluina kuin uudisrakennustuotantona, jota joko tehdään tai ei tehdä. Tavoitteena tulisi olla tarpeenmukainen asuminen ja muu toiminta rakennuksissa mahdollisimman vähin energia- ja raaka-ainepanoksin.

→  Tuotanto- ja kulutusjärjestelmien tulevaisuuspolkujen hahmottaminen toisiaan määrittävinä vaatii uudenlaista suunnittelukyvykkyyttä.

Innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa ei kannata Suomessakaan pelätä

Suomella on loistava historia innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa. Juuri nyt meillä kuitenkin arastellaan taloutta suuntaavia ja uudistavia politiikkakokonaisuuksia, vaikka muualla maailmassa innovaatio- ja teollisuuspolitiikan työkalut on viime vuosina modernisoitu ja otettu päivittäiseen käyttöön. Niiden potentiaali on nähty myös kestävyystieteen tutkimuksessa.

Teollisuuden uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja. Niiden toteutumista ei ole viisasta jättää pelkästään markkinatilanteen mukaan elävien liiketoimintapäätösten varaan.

Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi. Ateneumissa järjestetyn suunnittelutilaisuuden perusteella voimme todeta, että lyhyessäkin ajassa monialainen asiantuntijaryhmä voi arvioida, minkälaiset tulevaisuusnäkymät ovat perusteltuja ja minkälaiset eivät.

Kun innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa lähdetään alustavien hahmotusten jälkeen toteuttamaan, vaaditaan nopeiden katsausten sijaan pitkäjänteistä, jatkuvaa suunnittelua. Teollisuuden sektorien tulevaisuuspolkuja on hahmotettava tarkemmin: niiden suurimmat liikkuvat osat ja epävarmuudet, tuki- ja ohjauskeinot, sekä kytkennät muihin sektoreihin. Kyse ei ole yksittäisestä raportista ja sen pohjalta tehdystä päätöksestä tai ohjelmasta, vaan jatkuvasti päivitettävästä monialaisesta tilannekuvasta. Kun tilanne meillä ja maailmalla kehittyy, innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa on säädettävä sen mukaan.

Lisätietoja ja kyselyt: Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi, 040-7378485, BIOS-tutkimusyksikkö

16.11.2023
Talousvaliokunnalle: hiilirajamekanismi Annoimme 16. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asia: HE 52/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi Euroopan unionin hiilirajamekanismia koskevan asetuksen toimeenpanosta ja Tullin hallinnosta annetun lain 2 §:n muuttamisesta: https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+52/2023 Lausunnon pääsanomat: BIOS-tutkimusyksikkö suhtautuu EU:n hiilirajamekanismiin myötämielisesti. Kansainvälisessä markkinaehtoisessa vihreän siirtymän ohjauskehikossa hiilirajamekanismi on tärkeä toistaiseksi puuttunut palanen, joka edistää saastuttaja maksaa -periaatteen toteutumista. Hallitus […]

Annoimme 16. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia:
HE 52/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi Euroopan unionin hiilirajamekanismia koskevan asetuksen toimeenpanosta ja Tullin hallinnosta annetun lain 2 §:n muuttamisesta: https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+52/2023

Lausunnon pääsanomat:

  • BIOS-tutkimusyksikkö suhtautuu EU:n hiilirajamekanismiin myötämielisesti. Kansainvälisessä markkinaehtoisessa vihreän siirtymän ohjauskehikossa hiilirajamekanismi on tärkeä toistaiseksi puuttunut palanen, joka edistää saastuttaja maksaa -periaatteen toteutumista.
  • Hallitus esittää asiassa Tullia EU:n toimivaltaiseksi viranomaiseksi, joka vastaisi asetuksen mukaisesta valvonnasta sekä seuraamuksien määräämisestä. Työ- ja elinkeinoministeriö vastaisi asetuksen kansallisen toimeenpanon kehittämisestä ja seuraamisesta. Nämä esitykset ovat kannatettavia.
  • Hiilirajamekanismin ulkomaankaupassa ja ulkosuhteissa aiheuttavia seuraamuksia on syytä ennakoida ja seurata tarkasti. EU:n on tehtävä täydentäviä toimia, jotta hiilirajamekanismi johtaa vähähiilistymispolulle muilla merkittävillä talousalueilla, esimerkiksi niiden omien päästökauppajärjestelmien myötä, eikä EU:ta koskevien kauppasotien polulle, esimerkiksi muita kuin hiilipäästöjä koskevien muiden talousalueiden asettamien rankaisutullien myötä.

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan talousvaliokunnalle EU:n hiilirajamekanismia koskevan asetuksen toimeenpanosta.

Hallituksen esityksessä esitetään Tullia EU:n hiilirajamekanismia koskevassa asetuksessa tarkoitetuksi toimivaltaiseksi viranomaiseksi, joka vastaisi asetuksen mukaisesta valvonnasta sekä seuraamuksien määräämisestä. Esityksen mukaan Työ- ja elinkeinoministeriö vastaisi asetuksen kansallisen toimeenpanon kehittämisestä ja seuraamisesta. Nämä esitykset ovat kannatettavia. Käytännön toteutuksen kannalta on keskeistä, että Tullilla on jatkossa kattavat valtuudet määrätä riittäviä seuraamuksia hiilirajamekanismiin liittyvissä rikkomuksissa.

BIOS-tutkimusyksikkö suhtautuu EU:n hiilirajamekanismiin myötämielisesti. Sen perusperiaate, jonka mukaan saastuttaja maksaa ilmastohaitan, on hyvä lähtökohta EU:n ilmastopolitiikalle. Tällä hetkellä EU:n päästökauppaa koskeva sääntely ei seuraa riittävästi tätä periaatetta. Hiilirajamekanismin käyttöönotto asetuksen mukaisella tavalla on tästä näkökulmasta selkeä parannus tilanteeseen.

EU:n hiilirajamekanismia koskevaa asetusta ja sen vaatimia viranomaistoimenpiteitä voidaan pitää ennakoitavana, sillä ne ovat linjassa EU:n ilmastopoliittisen- ja oikeudellisen kehityksen kanssa. Hiilirajamekanismi mahdollistaa päästökaupan ilmaisoikeuksien jaon vähentämisen ja jaon tarkentamisen esimerkiksi Euroopan tilintarkastustuomioistuimen ehdottamalla tavalla[1]. Asetus tarjoaa pitkän siirtymäajan (2026-2034) päästöoikeuksien ilmaisoikeuksista luopumiseen, joten hiilivuotoon alttiit toimijat voivat varautua tulevaan kehitykseen. Raportointi on ensimmäinen vaihe siirtymää ja sen huolellinen ja asianmukainen toteuttaminen on tärkeää hallitun ja tasa-arvoisen siirtymän varmistamiseksi.

Käytännössä EU:n hiilirajamekanismilla tehostetaan päästökaupan tehokkuutta Euroopan hiilivuodon näkökulmasta, mikä on erityisen tärkeää Euroopan ilmastotavoitteiden ja -toimien (Fit for 55 -lakipaketti) kannalta ja sopusoinnussa EU:n sisämarkkinalainsäädännön kanssa. Suomen on syytä tukea tehokasta päästökauppaa, joka tukee puhtaan teknologian edelläkävijöitä. Hiilirajamekanismi kannustaa luomaan puhtaalle teknologialle markkinoita EU:n rajojen ulkopuolella lisäten siten suomalaisten tuotteiden vientipotentiaalia. Hiilirajamekanismi on tärkeä myös Suomen talouden mahdollisen hiilivuodon välttämiseksi ja osana tehokasta päästökauppaa edistää hiilineutraaliuden saavuttamista.

Globaalisti vähähiilisyyttä edistävänä ratkaisuna EU:n hiilirajamekanismin onnistumisen määrittää lopulta, miten siihen reagoidaan muilla merkittävillä talousalueilla.  Hiilirajamekanismin ulkomaankaupassa ja ulkosuhteissa aiheuttavia seuraamuksia on syytä ennakoida ja seurata tarkasti. EU:n on tehtävä täydentäviä toimia, jotta hiilirajamekanismi johtaa vähähiilistymispolulle muilla merkittävillä talousalueilla, esimerkiksi niiden omien päästökauppajärjestelmien myötä. Geopoliittisesti on tärkeää, ettei EU:n hiilirajamekanismi johda kauppasotien polulle, esimerkiksi muiden talousalueiden asettamien – ei hiilipäästöjä koskevien – rankaisutullien muodossa.

[1] Euroopan tilintarkastustuomioistuin, “EU:n päästökauppajärjestelmä: maksutta jaettavat päästöoikeudet on kohdennettava paremmin”, 2020,  https://op.europa.eu/webpub/eca/special-reports/emissions-trading-system-18-2020/fi/

12.11.2023
Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle: polttoaineiden valmistevero Annoimme 12. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle. Asia: HE 36/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi nestemäisten polttoaineiden valmisteverosta annetun lain liitteen muuttamisesta Lausunnon pääsanomat: Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ja niiden nopea vähentäminen määrittävät oleellisesti tähän tavoitteeseen pääsemistä. Liikenteen polttoaineiden verotus ja muut […]

Annoimme 12. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle.

Asia:
HE 36/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi nestemäisten polttoaineiden valmisteverosta annetun lain liitteen muuttamisesta

Lausunnon pääsanomat:

  • Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ja niiden nopea vähentäminen määrittävät oleellisesti tähän tavoitteeseen pääsemistä. Liikenteen polttoaineiden verotus ja muut niitä koskevat säädökset ovat siksi keskeisiä Suomen ilmastopolitiikalle.
  • Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Suomessa ei ole onnistuttu vähentämään nettomääräisiä kasvihuonekaasupäästöjä. Tieliikenteen osalta päästöjen riittävän voimakkaassa vähentämisessä ei myöskään ole onnistuttu.
  • Hallitus esittää eduskunnalle polttoaineiden valmisteverotuksen keventämistä. Toimenpiteellä on tarkoitus kompensoida hintavaikutuksia, jotka seuraavat tulevina vuosina biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen korotuksista. Esityksen mukainen veronalennus ei ole linjassa Suomen päästövähennystavoitteiden kanssa, sillä se tulee toteutuessaan kasvattamaan polttoaineiden kulutusta ja lisäämään tieliikenteen päästöjä – kun tavoitteena tulisi olla niiden nopea ja radikaali vähentäminen.
  • Liikenteen päästöjen näkökulmasta suurempi ongelma on se, että jakeluvelvoite ja biopolttoaineiden kasvava käyttö eivät nekään ole kestäviä tulevaisuuden ratkaisuja. Vaikka taakanjakosektorin päästöt biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen nousun kautta vähenisivät, saattaa tämä positiivinen muutos kuittautua LULUCF-sektorin nettopäästöjen kasvulla, kun hiilinielut heikkenevät. Viimeaikaiset tiedot Suomen hiilinielujen tasosta muuttavat erityisesti kuvaa puuperäisten biopolttoaineiden mahdollisuuksista olla osa tulevaisuuden energiapalettia. Lisäksi biopolttoaineiden käytön lisääntymisen vaikutukset luontokatoon tulisi huomioida Suomen tulevaisuuden energian käytön kokonaisuutta luotaessa.
  • Liikennejärjestelmien kestävyyssiirtymä edellyttää siirtymäpolitiikkaa, joka on kokonaisvaltaista, suunnitelmallista ja eri osajärjestelmien (mm. julkinen ja kevyt liikenne, henkilöautoilu, sähköistäminen, muut käyttövoimamahdollisuudet) kokonaiskoordinaatioon pyrkivää.

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle hallituksen esityksestä polttoaineiden valmisteveron alentamiseksi.

Hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen laista, jonka myötä polttoaineiden valmisteverotus kevenisi vuonna 2024 kokonaistaloudellisesti noin 170 miljoonalla eurolla. Toimenpide liittyy hallitusohjelman tavoitteeseen, jonka mukaan hallitus huomioi ja kompensoi biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen tulevien vuosien kiristymisen vaikutukset pumppuhintoihin. Suuremmassa kuvassa laki liittyy keskeisesti Suomen harjoittamaan ilmastopolitiikkaan.

Ilmastopolitiikassa Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ja niiden nopea vähentäminen määrittävät oleellisesti tähän tavoitteeseen pääsemistä. Liikenteen polttoaineiden verotus ja muut niitä koskevat säädökset ovat siksi Suomen ilmastopolitiikan keskiössä.

Kuvio 1. Kasvihuonekaasupäästöt Suomessa vuosina 1990-2022, josta eriteltynä tieliikenteen päästöt (Lähde: Tilastokeskus)

Kuviossa 1 on kuvattu kasvihuonekaasupäästöjen kehitystä Suomessa vuosien 1990 ja 2022 välisenä aikana. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Suomessa ei ole onnistuttu vähentämään nettomääräisiä kasvihuonekaasupäästöjä käytännössä lainkaan. Tämä on huolestuttavaa siksi, että vaikka myös päästöjä leikkaavia toimenpiteitä on onnistuttu tekemään, haitallinen vaikutus ilmastoon ei ole vähentynyt. Kokonaisuutta tarkastellen on tehty aivan liian vähän, eivätkä kaikki toimenpiteet ole olleet oikeansuuntaisia. Kun vielä ilmastotavoitteet tästä eteenpäin koventuvat, tarvitaan sekä politiikassa että yhteiskunnallisessa murrosvauhdissa harppausta tulevina vuosina.

Kuviosta nähdään, että myöskään tieliikenteen osalta päästöjen riittävän voimakkaassa vähentämisessä ei ole onnistuttu. Vaikka liikenteen taakanjakosektorin päästöt ovatkin vuoden 2007 jälkeen tasaisesti vähentyneet, vauhti ei ole ollut tarpeeksi nopea. Lisäksi on huomattava, että osa tästä parannuksesta on saattanut olla ongelman siirtämistä LULUCF-sektorille puuperäisten biopolttoaineiden käytön lisääntymisen myötä.

On ilmeistä, että hallituksen esityksen mukainen veronalennus ei ole linjassa Suomen päästövähennystavoitteiden kanssa, sillä se tulee toteutuessaan kasvattamaan polttoaineiden kulutusta ja lisäämään tieliikenteen päästöjä. Tulevina vuosina nimittäin yhtenä keskeisenä ilmastopolitiikan tavoitteena tulisi olla päästöjen nopea, suorastaan radikaali vähentäminen. Veronalennuksen ongelmallisuutta ilmastotavoitteiden näkökulmasta korostaa erikseen se, että reaalisesti polttoaineverotus ei ole viime vuosina kiristynyt. Nyt tämän ohjausmekanismin osalta ollaan siis ottamassa uutta, mutta tavoitteille vastakkaista suuntaa. Jotta tieliikenteen ilmastotavoitteet saavutettaisiin, olisi polttoaineiden verotusta kiristettävä merkittävästi riittävän ohjausvaikutuksen saamiseksi. Mitä enemmän polttoaineiden hintaohjaukseen luotetaan liikenteen päästövähennysten tavoittelussa, sitä suuremmaksi veronkorotusten tarve muodostuu.

Polttoaineiden kokonaiskulutusta lisäävän vaikutuksen lisäksi esityksen mukainen toimenpide vähentäisi kokonaistaloudellisia kannustimia siirtyä polttoaineiden käytössä kohti biopolttoaineita. Tämä ei välttämättä kuitenkaan ole ilmastopolitiikan näkökulmasta kovin keskeinen kysymys. Liikenteen päästöjen kestävään suuntaan ohjaamisen näkökulmasta suuri ongelma on, etteivät jakeluvelvoite ja biopolttoaineiden kasvava käyttö ole myöskään kestäviä lähitulevaisuuden ratkaisuja. Vaikka taakanjakosektorin päästöt biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen nousun kautta vähenisivät, saattaa tämä ilmastotavoitteiden näkökulmasta positiivinen muutos kuittautua LULUCF-sektorin päästöjen kasvulla. Näin nettomääräiset kasvihuonekaasupäästöt eivät välttämättä vähenisi lainkaan, vaikka siirtymä laajaan biopolttoaineiden käyttöön onnistuisi.

Erityisesti viimeaikaiset tiedot Suomen hiilinielujen tasosta muuttavat kuvaa biopolttoaineiden mahdollisuuksista olla osa tulevaisuuden energiapalettia ja oikea valinta liikenteen kestävyysmurroksen edistämisessä. Mikäli metsien kasvu on todella hidastunut ja mikäli muussa puunkäytössä ei tapahdu merkittävää muutosta, liikenteen kotimaiseen puuraaka-aineeseen perustuvien biopolttoaineiden käytön laajenemiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa ilmastotavoitteiden puitteissa. Mikäli taas jäteperäisten biopolttoaineiden valmistamisen sääntöjä tiukennetaan esimerkiksi palmuöljyn jätevirtojen käytön osalta, paine hyödyntää kotimaista puuraaka-ainetta biopolttoaineiden tuotannossa väistämättä kasvaisi. On selvää, että biopolttoaineiden käytöllä ja sen lisääntymisellä voi pidemmän päälle olla vaikutuksia luontokatoon niin Suomessa kuin rajojen ulkopuolellakin, mikä jatkossa tulisi huomioida entistä paremmin Suomen tulevaisuuden energian käytön kokonaisuutta luotaessa.

Liikenteen kestävyyssiirtymän näkökulmasta huomion kohdistaminen pelkästään polttoaineiden verotukseen ja säätelyyn on tietenkin yksinään liian kapea näkökulma. Liikenne ja laajempi liikkumisen järjestelmä on monipuolinen ja monimutkainen kokonaisuus, jonka eri osat kytkeytyvät toisiinsa moninaisin ristikkäisvaikutuksin. Kuten muunkin ekologiseen kestävyyteen tähtäävän siirtymäpolitiikan, myös liikenteen siirtymäpolitiikan pitäisi jatkossa olla tämän vuoksi kokonaisvaltaisempaa, suunnitelmallista ja eri osajärjestelmien kokonaiskoordinaatioon pyrkivää. On todennäköistä, että Suomen ilmastotavoitteita ja muita ekologisen kestävyyden tavoitteita ei tulla saavuttamaan, ellei yhteiskuntapolitiikassa ja yhteiskunnallisten järjestelmien ohjauksessa pystytä siirtymään tämän kaltaiseen systeemiseen ohjaukseen.

Liikenteen nopean järjestelmämurroksen näkökulmasta keskeisiä näkökulmia ovat ainakin julkisen liikenteen kehittäminen ja kevyen liikenteen edellytysten määrätietoinen parantaminen, henkilöautojen ajosuoritteiden määrän vähentäminen (muillakin toimin kuin polttoaineiden hintoihin vaikuttamalla) sekä liikenteen sähköistämisen laaja-alainen edistäminen. Ajoneuvojen käyttövoimaratkaisuissa biopolttoaineilla voi olla toissijainen rooli, mikäli niitä onnistutaan tuottamaan kestävästi. Toisaalta energiamurroksessa kestävät biopolttoaineet tulisi suunnata kaikista vaikeimmin sähköistettävissä oleviin toimintoihin, mitä maantieliikenne ja varsinkaan henkilöliikenne tuskin on. Sähköistämisen rinnalla raskaassa liikenteessä on ehkä jatkossa mahdollista hyödyntää vihreää vetyä, mikäli kotimainen ja eurooppalainen vetytalouden infrastruktuuri tulevina vuosina kehittyy vauhdikkaasti. Edellisiä liikennejärjestelmän suuntaviivoja tulee tarkastella jatkossa entistä enemmän kokonaisuutena ja järjestelmämurrosta tulee ohjata suunnitelmallisesti.

Suunnitelmallinen järjestelmäohjaus edellyttää uudenlaista tiedontuotantoa, sektorirajojen ylittämistä, koordinaatiota sekä monipuolista yhteistyötä siirtymäpolitiikan keskeisten toimijoiden kesken. Eduskunnan ja valtionhallinnon olisi tästä eteenpäin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tällaisen toiminnan resurssointiin ja sen edellytysten parantamiseen Suomessa.

23.10.2023
Valtiovarainvaliokunnalle: talousarvio 2024 ja JTS 2024-27 Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle. Asiat: HE 41/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2024 https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+41/2023 VNS 1/2023 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2024—2027 https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+1/2023 Lausunnon pääsanomat: Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia Suomessa. Valtion talousarviolla pitäisi […]

Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle.

Asiat:
HE 41/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2024 https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+41/2023
VNS 1/2023 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2024—2027 https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+1/2023

Lausunnon pääsanomat:

  • Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia Suomessa. Valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.
  • Mikäli asuinrakentamisen rinnalla myös teollisuusinvestoinnit putoavat tulevina kuukausina merkittävästi, on mahdollista, että Suomen taloudessa vuoden 2023 lopulla alkanut taantuma jatkuu läpi vuoden 2024. Tässä tapauksessa myös työmarkkinoilla voitaisiin nähdä merkittävää heikkenemistä.
  • Hallituksen talousarvioesitys on hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Se sisältää painopisteen muutoksia, jotka muovaavat ympäristöpolitiikasta enemmän ilmastopolitiikkaa luonnon monimuotoisuutta säilyttämään pyrkivän politiikan kustannuksella.
  • Mikäli julkisen talouden sopeuttamista halutaan määrätietoisesti tehdä, tulisi sen tapahtua laajemmat yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ja ennen kaikkea kestävyyssiirtymään liittyvät tavoitteet huomioiden.
  • Rakenteellinen ongelma valtion talousarviossa on, että siitä puuttuvat tieto ja perusteelliset arvioinnit esitettyjen toimenpiteiden ekologisesta kestävyydestä. Vastuullinen julkinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.
  • Ekologinen kokonaisnäkemys tarvitaan perustaksi aktiiviselle ja suunnitelmalliselle finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikalle, jonka tehtävänä on tuottaa tavoiteltu talouden rakennemuutos nopeasti, hallitusti ja yhtä aikaa moninaisiin haasteisiin vastaten.

***

Vuoden 2024 valtion talousarvio

Talouden näkymät ja finanssipolitiikan linja

Vuoden 2024 valtion talousarviota on valmisteltu taloudellisessa epävarmuudessa, kuten edellistenkin vuosien talousarvioita. Vaikka monet viime vuonna epävarmuutta aiheuttaneista tekijöistä tuntuvat jääneen taka-alalle – esimerkiksi energian riittävyys Suomessa – tosiasiallisesti paljonkaan ei ole yhteiskunnallisten olosuhteiden näkökulmasta viime vuodesta muuttunut. Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät edelleen yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia. Julkisen talouden suunnittelu tapahtuu näiden tekijöiden määrittelemänä ja valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.

Talousarvion yhteydessä esitetty valtiovarainministeriön talousennuste povaa Suomeen noususuhdannetta vuodesta 2024 eteenpäin. Hyvä suhdanne rakentuisi ennusteen mukaan vahvan investointikysynnän kasvun sekä yksityisen kulutuksen kasvun varaan. Paranevasta suhdanteesta huolimatta työmarkkinoiden tilanne ei ministeriön ennusteen mukaan tulevana vuonna enää kohentuisi. Ennusteeseen on syytä tehdä alaspäin suuntautuvia varauksia. Vaikka inflaation hidastuminen parantaa kotitalouksien ostovoimaa, korkealla pysyttelevä talouden korkotaso todennäköisesti edelleen painaa yksityisiä investointeja alas. Pahinta laskua ei siis ole pääomarintamalla ehkä vielä nähty. Lisäksi kansainvälisen talouden vetoon liittyy juuri tällä hetkellä monenlaista epävarmuutta, mikä heijastuu erityisesti Suomen vientiteollisuuteen. Mikäli asuinrakentamisen rinnalla myös teollisuusinvestoinnit putoavat tulevina kuukausina merkittävästi, on mahdollista, että Suomen taloudessa vuoden 2023 lopulla alkanut taantuma jatkuu läpi vuoden 2024. Tässä tapauksessa myös työmarkkinoilla voitaisiin nähdä merkittävää heikkenemistä.

Valtion vuoden 2024 talousarvion määrittämä finanssipolitiikan linja näyttää ministeriön ennusteeseen peilattuna neutraalilta tai jopa hieman elvyttävältä. Ennen kaikkea verotuksen keventäminen vuonna 2024 lisää yksityisen sektorin tuloja, vaikka sosiaalietuuksiin tehdään ensi vuonna monia leikkauksia. Mikäli taloussuhdanne yllättää negatiivisesti, aluksi automaattiset vakauttajat eli verotulojen suhdanneperäinen lasku ja sosiaaliturvamenojen suhdanneperäinen nousu alkavat elvyttää taloutta. Jos vuonna 2024 ajaudutaan syvään investointilamaan, tarvitaan kuitenkin myös päätösperäisiä elvytystoimia, jotta nopea työttömyyden kasvu Suomessa voidaan estää.

Koska suhdannetilanne näyttää epävarmalta, olisi päätösperäisiä elvytyshankkeita syytä valmistella jo tässä vaiheessa, jotta ne saataisiin tarpeen tullen nopeasti liikkeelle. Julkisten elvytyshankkeiden tulee olla sellaisia, että ne edistävät kokonaisuutena suomalaisen yhteiskunnan siirtymää kohti ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Tiedevetoinen suunnittelu, investointien kokonaiskoordinointi ja haitallisten polkuriippuvuuksien välttäminen ovat perusperiaatteet, joihin mahdollisesti tarvittavan finanssipoliittisen elvytyksen on syytä nojata.

Vihreän siirtymän toimenpiteet

Valtion talousarviossa on viime vuosina koottu yhteen tieto sellaisista määrärahoista, joilla pyritään edistämään Suomen hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää. Tämä koonti on tervetullut lisä valtion budjettikirjaan. Tarkasteluun poimitut määrärahat liittyvät ympäristön ja vesistöjen suojeluun, energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian edistämiseen, kehitysyhteistyön kautta tapahtuvaan ilmastotyöhön, tutkimukseen ja kehittämiseen, liikenteen ilmastotoimiin sekä maa- ja metsätalouteen ja maankäyttösektorin toimiin.

Vuoden 2024 talousarvioesityksessä hiilineutraalisuuteen liittyviä tavoitteita edistetään yhteensä 2,3 miljardilla eurolla, mikä on hieman vähemmän kuin vuoden 2023 panostukset yhteensä (lisätalousarviot huomioiden). Edelliseen vuoteen verrattuna toimien painopiste kuitenkin muuttuu selvästi niin, että kaikkien muiden toimien paitsi uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat laskevat. Suhteellisesti eniten laskevat suojelumäärärahat (n. 35 prosenttia) ja kansainvälisen yhteistyön määrärahat (n. 40 prosenttia). Uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat lähes tuplaantuvat, mitä selittää ennen kaikkea energian tuotantotukien merkittävä nousu.

Lisäksi veropuolella tehdään ympäristöohjaukseen liittyviä toimia. Kovin suuria muutoksia ympäristöverotuksessa ei vuonna 2024 tapahdu. Valtiovarainministeriön arvion mukaan vuonna 2024 energiaverotuksen päästöohjaus kevenee hieman, mikä johtuu ennen kaikkea liikennepolttoaineiden valmisteverotuksen alentamisesta. Vaikka liikennepolttoaineiden jakeluvelvoite ei ole ongelmaton päästövähennyskeino, yhdessä valmisteverotuksen alennuksen kanssa hallituksen päättämä jakeluvelvoiteen alempi taso johtaa liikenteen päästöjen kasvamiseen lähitulevaisuudessa. On erityisen huolestuttavaa, että talousarvion yhteydessä ei ole tarkasteltu näiden lisäpäästöjen tai ne toisaalla korjaavien lisätoimien kustannuksia.

Kokonaisuudessaan hallituksen talousarvioesitys hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Se sisältää kuitenkin myös jotain selkeitä painopisteen muutoksia, jotka muovaavat ympäristöpolitiikasta enemmän ilmastopolitiikkaa luonnon monimuotoisuutta säilyttämään pyrkivän politiikan kustannuksella. Kun tiedetään, että 2020-luvun lopulla ekologiseen kriisiin vastaamiseksi tarvitaan koko ajan vaikuttavampia ja laajempia toimia – myös valtioilta – voidaan kysyä, ovatko edelliset toimenpiteet ja niiden laajuus riittäviä tukemaan kiireellistä siirtymää hiilineutraaliin ja luonnon monimuotoisuutta turvaavaan yhteiskuntaan? Onko todellakin niin, että julkisia varoja ja niiden kautta reaalisia resursseja tämän laajan ongelmavyyhdin ratkaisemiseen ei osoiteta tämän enempää? Liika varovaisuus ympäristö- ja siirtymäpolitiikassa voi muodostua pidemmän päälle omaksi ongelmakseen. Tutkimus on toistuvasti osoittanut, että esimerkiksi sopeutuminen ilmastonmuutokseen aiheuttaa sitä enemmän kustannuksia, mitä myöhemmin toimet tehdään.

Vaikka budjettikirjassa edellä tarkasteltuja määrärahoja onkin kiitettävällä tavalla koottu yhteen, julkisen talouden suunnittelun näkökulmasta ongelmallista on, ettei samalla esitetä minkäänlaisia arvioita toimien tai päätösten jälkeen tekemättä jäämien toimien laadullisista vaikutuksista suhteessa Suomen asettamiin ilmasto- ja luontotavoitteisiin. Tämä on osa laajempaa yhteiskuntapolitiikan ja julkisten varojen käytön ohjaamisen ongelmaa, jota käsitellään kattavammin tämän lausunnon viimeisessä osiossa.

Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2024—2027

Eduskuntavaalivuoden johdosta julkisen talouden suunnitelma vuosille 2024—2027 käsitellään vuoden 2024 valtion talousarvion yhteydessä. Huomiota herättävintä julkisen talouden suunnitelmassa on se, että huolimatta hallituksen suunnittelemista merkittävistä julkisiin menoihin – ennen kaikkea sosiaalietuusmenoihin – kohdistuvista sopeutustoimista julkiset alijäämät pysyvät läpi hallituskauden merkittävän suurina. Yksi keskeinen syy tähän on, että talouden kokonaisveroaste laskee valtiovarainministeriön ennusteen mukaan selvästi seuraavien vuosien ajan. Lisäksi sosiaali- ja terveyspalveluissa menojen kasvu näyttää tulevina vuosina olevan varsin nopeaa, mikä johtuu sote-uudistuksen tuomista lisäpanostustarpeista sekä väestörakenteen muutoksesta.

Jos julkista taloutta haluttaisiin sopeuttaa merkittävästi päätösperäisillä toimilla, on ilmeistä, että veronkorotuksia tulisi tehdä suunniteltua enemmän tai vaihtoehtoisesti julkisia menoja tulisi leikata vieläkin voimallisemmin. Toisaalta tällaiset valinnat näkyisivät negatiivisesti kotimaisessa kokonaiskysynnässä ja siten taloudellisessa aktiviteetissa. Helppoja ratkaisuja julkisen talouden tasapainottamiseksi ei näytäkään lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä olevan.

Mikäli julkisen talouden sopeuttamista kuitenkin halutaan määrätietoisesti tehdä, tulisi sen tapahtua laajemmat yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ja ennen kaikkea kestävyyssiirtymään liittyvät tavoitteet huomioiden. Tällöin suorien leikkausten ja veronkorotusten sijaan pitäisi keskittyä pidemmän tähtäimen dynaamisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin ja valittujen toimenpiteiden sekä tehtyjen päätösten laadullisiin tulemiin erityisesti suhteessa ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteisiin sekä yhteiskunnalliseen resilienssiin.

Kysymys on julkisen taloudenpidonkin näkökulmasta yhtäaikaisesta alasajosta ja ylösajosta. Mitä yhteiskunnassa tarvitaan enemmän ja mitä vähemmän? Ja kun tähän on vastattu, on vielä vastattava kysymykseen, millä ohjauskeinoilla tämän kaltaiseen yhteiskuntaan tehokkaimmin päästään samalla julkisen talouden tasapainosta huolehtien? Tarvitaanko jollain yhteiskunnan alueella lisää julkisia investointeja tai tukea yksityisille investoinneille? Laitetaanko jossain julkisen talouden valinnoilla resursseja haitalliseen käyttöön? Pitääkö kulutusta ja investointeja ohjata voimakkaammin verotuksella? Pitääkö jotain toimintaa suoraan kieltää? Onko kokonaiskysyntää liikaa vai liian vähän? Onko kansantalouden laaja rahoituskestävyys turvattu? Vastaamalla näihin kysymyksiin ja tekemällä oikeanlaisia päätöksiä, korkeaa taloudellista aktiviteettia ja tasapainoista julkista taloutta on mahdollista tavoitella ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden rajoissa (myös geopoliittiset haasteet huomioiden). Näiltä osin julkisen talouden suunnittelu Suomessa vaatii uudelleenajattelua, jonka suuntaviivoja avataan laajemmin seuraavassa lausunnon osiossa.

Valtion talousarvio ja julkisen talouden suunnitelma välineenä nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa

Tässä lausuntomme osiossa kiinnitämme huomion siihen, minkälaisia edellytyksiä valtion talousarvio ja julkisen talouden suunnitelma politiikan ohjauksen välineenä antavat nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa. Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Lisäksi Suomi on sitoutunut pysäyttämään luontokadon mahdollisimman pian.

Jotta talouspolitiikka kykenisi ohjaamaan taloutta kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, sen tulisi kyetä tekemään erottelu kestävän ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan välillä. Vain kestävän taloudellisen toiminnan tulisi kasvaa, ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan tulisi supistua. Talouspoliittinen kasvustrategia, jossa ekologinen kestävyys on vasta toissijainen tavoite taloudellisen toimeliaisuuden ja sisällöltään minkä tahansa työllisyyden kasvun jälkeen, ei riitä nopean ja hallitun kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi. Tällaisen kasvustrategian sijaan tarvitaan siirtymäpolitiikkaa, joka aktiivisesti ja tavoitteellisesti tähtää sisällöllisiin muutoksiin taloudessa[1].

Valtion talousarviossa monet keskeiset talouspolitiikkaa ohjaavat suureet, kuten BKT:n kasvu, työllisyysaste ja velkasuhde eivät kerro mitään talouden ekologisesta kestävyydestä. Nämä suureet ovat ekologisesti “sokeita”, toisin sanoen ne eivät sisällä tietoa ekologisesta kestävyydestä tai järjestelmällisesti ohjaa politiikkaa sen suuntaan. Historiallisesti BKT:n kasvu on johtanut luonnonvarojen kulutuksen kasvuun, eikä tutkimuksessa ole viitteitä tämän yhteyden katkeamisesta Suomessa. BKT-kasvun vahvistaminen ilman tiukkaa kriteeristöä taloudelle, joka kasvaa BKT:n kanssa, on ekologisen kestävyyden kannalta vahingollista. Työllisyystavoitetta koskee samanlainen huomio, johon palaamme alempana.

Ekologisen kestävyyden kannalta kielteisten tai ekologista kestävyyttä sattumanvaraisesti tai välillisesti edistävien toimien sijaan ekologisesti kestävää taloutta tulee tavoitella tietoisesti ja suoraan, tavoittein ja indikaattorein, jotka ohjaavat julkista taloutta poliittisesti vähintään yhtä määräävästi kuin julkisen talouden suunnittelussa tähän asti priorisoidut talouskasvu, työllisyysaste ja velkasuhde. Alle 15 vuoden päässä oleva hiilineutraalisuustavoite ja vielä haastavammat tehtävät luontokadon pysäyttämisessä ja luonnonvarojen kulutuksen saattamisessa laskuun vaativat julkiselta vallalta ennennäkemättömiä, laaja-alaisia ja nopeita toimia. Kasaantuvat geopoliittiset haasteet ja yhteiskuntarauhan horjuminen tekevät haasteesta entistä vaikeamman. Tässä ajassa tarvittavat politiikkatoimet eivät missään mielessä ole mahdollisia satunnaisina taloudellisen kestävyyden sivutuotteina. Kaikkea julkisen talouden suunnittelua tulee ohjata näkemys talouden todellisista aineellisista ja ekologisista rajoitteista ja konkreettisista sektorikohtaisista ja sektorirajat ylittävistä toimista, joita ekologisen kestävyyden saavuttaminen edellyttää muut poliittiset reunaehdot vielä huomioiden.

Ekologisena tavoitteena valtion talousarvio kiinnittää jonkin verran huomiota nykyisiin ilmastopäästöihin ja päästöjen tavoitetasoon (ks. talousarvion kohta Hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää edistävät talousarvioesityksen määrärahat), mutta hyvin vähän ekologisen kestävyyden ulottuvuuksiin – erityisesti luontokatoon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön[2]. Ekologisen kestävyyden kokonaisarviointi on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta voidaan hahmottaa, minkälaisen teollisuuden ja työllisyyden varaan Suomea voidaan lähivuosina ja vuosikymmeninä rakentaa. Ilmastotavoitteiden lisäksi luonnon monimuotoisuuden edistäminen ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen asettavat ehtoja sille, millainen taloudellinen toiminta ylipäätään on mahdollista. Samalla siirtymäpolitiikan toteuttaminen energiajärjestelmien, asumisen, liikenteen ja maa- ja metsätalouden sektoreilla antaa mittavasti mahdollisuuksia uusien työpaikkojen muodostumiselle. Kestävän ja ei-kestävän talouden mukaan erottuvat myös kestävät ja ei-kestävät työpaikat. Ekologista kokonaistarkastelua tarvitaan erityisen painokkaasti juuri poistuvan ja lisääntyvän työn hahmottamiseen.

Konkreettisena esimerkkinä ilmastopäästönäkökulman riittämättömyydestä voidaan ajatella liikennettä. Jos tarkastellaan vain ilmastopäästöjä, esimerkiksi koko nykyisen ja kasvavan autokannan sähköistäminen voi vaikuttaa kestävältä. Sen sijaan luonnonvarojen kestävän kulutuksen kannalta ei ole mahdollista rakentaa liikkumista kasvavan autokannan sähköistämisen varaan. Nykyisillä tai kasvavilla ajosuoritteilla ja nykyisillä teknologioilla liikenteen sähköistymisessä tarvittavien luonnonvarojen kestävän käytön rajat tulevat pian vastaan. Lisäksi tarvittava kokonaisvaltainen murros vaikeutuu, jos infrastruktuuriratkaisut lukitsevat Suomen tiheän autokannan käyttöön vuosikymmeniksi tai jos liikenteen energiankulutus vie kohtuuttoman suuren osan puhtaasta sähköntuotannosta.

Onnistunut siirtymäpolitiikka edellyttää sekä tietopohjaa kestävyydestä että keinoja ohjata taloutta. Valtion talousarvio on vaillinainen molempien suhteen, vaikka esimerkiksi vihreän siirtymän määrärahat on budjettikirjassa alettu käsitellä omana kokonaisuutenaan. Ongelma tällä hetkellä se, että ilmastopäästöjen ja luontokadon näkökulmasta talousarvion yhteydessä tehtävät vaikuttavuusarviot ovat varsin kevyitä tai ne puuttuvat kokonaan. Tämän vuoksi määrärahojen muutokset ja niiden kokonaistaso jää siirtymäpoliittisesti ilmaan – saavutetaanko niillä aidosti kehitystä, joka vie Suomea kohti asetettuja ilmasto- ja luontotavoitteita.

Tietopohjan ja siihen perustuvan tilannekuvan luomiseksi BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut käynnistettäväksi teollisen murroksen tiedevetoista suunnittelua. Strateginen monialainen suunnittelu hahmottelee mahdollisia ja tavoiteltavia polkuja teollisuuden (ja laajemmin yhteiskunnan) rakennemuutokselle Suomessa. Uskottava tietopohja on välttämätön askel sekä ekologisten reunaehtojen huomioimiseksi talouspolitiikassa että viitoittamaan tietä elinvoimaiselle teollisuudelle ja muulle taloudelle. Se myös mahdollistaa määrätietoisen missiolähtöisen innovaatiopolitiikan. Teollisen rakenteen uudistaminen ekologisesti kestäväksi on ratkaisevaa myös työllisyyskehityksen kannalta. Vain ekologisesti kestävällä tuotantorakenteella on mahdollista luoda työpaikkoja pitkäjänteisesti.

Tällä hetkellä valtion talousarvio ja talouspoliittinen arviointi keskittyvät Suomessa vielä liikaa julkiseen velkaan ja väestön ikääntymiskehitykseen. Suomi on ottanut varovaisia mutta toistaiseksi riittämättömiä askelia ekologisen kestävyystiedon sisällyttämiseksi taloudelliseen suunnitteluun. Suomi on samoin ottanut ensimmäisiä askelia talouden ohjaamiseksi vihreän siirtymän mukaisesti, mutta tieto ekologisesta kestävyydestä ei tavoita julkisen talouden suunnittelua ja Suomen kyky ohjata taloutta aktiivisesti ekologisen kestävyyden ja tulevaisuudessakin elinvoimaisen yhteiskunta- ja teollisuusrakenteen saavuttamiseksi on edelleen varsin vajavainen. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

Ekonomisti, tutkija Jussi Ahokas
BIOS-tutkimusyksikkö

[1] Olemme hahmotelleet viisi indikaattoria sisältävän Siirtymäpolitiikan kojelaudan siirtymäpolitiikan suunnitteluun ja arviointiin: https://kojelauta.bios.fi

[2] Kokonaistarkastelun puute vaivaa myös sektorikohtaisia vähähiilitiekarttoja, jotka ovat toistaiseksi yksityiskohtaisin esitys teollisuuden tuotantorakenteen muutoksesta hiilineutraalisuustavoitteen mukaisesti, ks. https://bios.fi/tiekartoista/ sekä Majava, A., Vadén, T., Toivanen, T., Järvensivu, P., Lähde, V., & Eronen, J. T. (2022). Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target. Energy Strategy Reviews, 41, 100836.

18.10.2023
Talousvaliokunnalle: kestävän rahoituksen taksonomia Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asiat: E 32/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoidut asetukset E 33/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: Komission tiedonanto koskien kestävän rahoituksen kehystä, joka toimii käytännössä, Komission suositus kestävään talouteen siirtymistä varten annetun rahoituksen helpottamiseksi ja muut tiedonantoon liittyvät asiakirjat Lausunnon pääsanomat: EU:n kestävän rahoituksen kehyksen tavoitteena […]

Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asiat:
E 32/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoidut asetukset
E 33/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: Komission tiedonanto koskien kestävän rahoituksen kehystä, joka toimii käytännössä, Komission suositus kestävään talouteen siirtymistä varten annetun rahoituksen helpottamiseksi ja muut tiedonantoon liittyvät asiakirjat

Lausunnon pääsanomat:

  • EU:n kestävän rahoituksen kehyksen tavoitteena on tukea Euroopan vihreää siirtymää allokoimalla yksityistä pääomaa tehokkaammin hankkeisiin, joiden myötä talouden ja yhteiskunnan rakenteet muuttuvat ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviksi. Kehyksen tarpeellisuus nykyisten suurten, monimutkaisten yhteiskunnallisten haasteiden ja monikriisin määrittämissä olosuhteissa on ilmeinen. (E33/2023)
  • Kestävyyshaasteeseen vastaaminen on käytännössä valtava investointiprojekti, jossa pyritään uudistamaan yhtä aikaa useita yhteiskunnallisia järjestelmiä (mm. energiantuotanto, liikenne, ruoantuotanto, rakentaminen, teollisuustuotanto). Komission arvio 700 miljardin euron vuotuisista lisäinvestoinneista EU:n vihreän siirtymisen tavoitteiden saavuttamiseksi on oikeansuuntainen. (E33/2023)
  • EU:n vihreän rahoituksen taksonomia eli käytännössä yrityksille säädetty vastuullisuusstandardi on ollut tärkeä aloite ohjatessa yksityistä pääomaa uusiin, vihreän siirtymän edellyttämiin kohteisiin. Taksonomian toimeenpano ja vaikutukset ovat kuitenkin vielä auki, ja on todennäköistä, että nykyisiä ohjauskeinoja voimakkaampia mekanismeja tarvitaan yksityisen pääoman ohjauksessa. (E33/2023)
  • Euroopassa ei pidä tuudittautua yksityisen pääoman ohjaamisen onnistumiseen, vaan suorat julkiset investoinnit, jotka edistävät siirtymäpolitiikkaa ja kestävyysmurrosta, on pidettävä koko ajan keinovalikoimassa, ja niitä on tehtävä laajassa mitassa, jotta kestävyystavoitteet saavutetaan niille annetussa aikaraamissa. (E33/2023)
  • EU:n taksonomia ja muut yksityisen pääoman ohjauksen välineet ovat jatkuvan poliittisen vaikuttamisen kohde, mikä todennäköisesti heikentää niiden vaikuttavuutta. Suomen ei pitäisi kansallisesti ottaa tiukkoja kantoja yksityisen pääoman ohjaamisen sääntelyyn, vaan pitäytyä tiedepohjaisuudessa ja etsiä kompromisseja, jotka kokonaisuudessaan edistävät Euroopan vihreää siirtymää. (E32/2023)

***

 

EU:n kestävän rahoituksen kehyksen kehittämisen perusperiaatteita (E33/2023)

EU:n kestävän rahoituksen kehyksen tavoitteena on tukea Euroopan vihreää siirtymää allokoimalla yksityistä pääomaa tehokkaammin hankkeisiin, joiden myötä talouden ja yhteiskunnan rakenteet muuttuvat ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviksi. Keskeisenä sisällöllisenä tavoitteena on Euroopan hiilineutraalisuus 2050-luvulla sekä talouden kestävyyden syvällisempi vahvistaminen. BIOS-tutkimusyksikkö pitää ilmeisenä, että tämän kaltaista kehystä tarvitaan nykyisten suurten, monimutkaisten yhteiskunnallisten haasteiden ja monikriisin määrittämissä olosuhteissa. Toisin sanoen, yksityinen pääoma on saatava täysimääräisesti mukaan vihreän siirtymän edistämiseen.

 

Käytännössä kestävyyshaasteeseen vastaaminen on valtava investointiprojekti, jossa pyritään uudistamaan yhtä aikaa useita yhteiskunnallisia järjestelmiä (mm. energiantuotanto, liikenne, ruoantuotanto, rakentaminen, teollisuustuotanto). Komission arvio 700 miljardin euron vuotuisista lisäinvestoinneista EU:n vihreän siirtymisen tavoitteiden saavuttamiseksi on oikeansuuntainen. Mitä tiukemmaksi tavoitteet asetetaan esimerkiksi resurssienkäytön ja luontokadon torjumisen näkökulmasta, sitä suuremmasta investointihaasteesta on kyse. Kunnianhimoinen ekologinen jälleenrakennus tarkoittaa käytännössä sitä, että tulevat vuodet Euroopan talous pyörii investointien ehdoilla ja kulutushyödyketuotannosta voidaan joutua siksi tinkimään. Kestävän rahoituksen kehyksellä voi olla keskeinen asema talouden tuotanto- ja kulutusrakenteiden ohjaamisessa vaadittuun suuntaan.

 

EU on ollut yksityisen rahoituksen ohjaamisessa edelläkävijä. EU:n vihreän rahoituksen taksonomia eli käytännössä yrityksille säädetty vastuullisuusstandardi on ollut tärkeä aloite ohjatessa yksityistä pääomaa uusiin, vihreän siirtymän edellyttämiin kohteisiin. Vaikka EU:n komissio on pystynyt raportoimaan jonkinlaisista myönteisistä tuloksista, käytännössä taksonomian toimeenpano ja vaikutukset ovat kuitenkin vielä auki. On todennäköistä, että nykyisiä ohjauskeinoja voimakkaampia mekanismeja tarvitaan yksityisen pääoman ohjauksessa – esimerkiksi luottoluokitusvälinettä, jota EU:n komissio ei tässä vaiheessa kauttaan enää aio edistää. Myös Euroopan keskuspankin rooli ja vihreän keskuspankkirahoituksen mahdollisuudet tulisi jatkuvasti pitää mielessä, kun kestävän rahoituksen kehystä kehitetään nykyisestä eteenpäin.

 

Vaikka yksityisen pääoman uudelleenallokointi kestävien hankkeiden suuntaan on tärkeää, yksityisen pääoman ohjaamisen onnistumiseen ei pidä Euroopassa tuudittautua siinä määrin, että suorat julkiset investoinnit unohdetaan keinovalikoimasta. Suoria julkisia investointeja, jotka edistävät siirtymäpolitiikkaa ja kestävyysmurrosta, on sen sijaan tästä eteenpäin lisättävä, jotta kestävyystavoitteet saavutetaan niille annetussa aikaraamissa. Tiedeperustainen siirtymäpolitiikan ohjaus ja teollisen kestävyyssiirtymän suunnittelu ovat välineitä, joiden kautta julkiset kestävyysinvestoinnit sekä niitä tukevat yksityiset investoinnit saadaan oikeassa mittakaavassa ja oikeissa kohdissa taloutta ja yhteiskuntaa toteutettua.

 

Kommentti Suomen kantaan EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoiduista asetuksista (E32/2023)

On selvää, että jatkossakin EU:n taksonomia ja muut yksityisen pääoman ohjauksen välineet ovat jatkuvan poliittisen vaikuttamisen kohde, mikä todennäköisesti heikentää niiden siirtymäpoliittista vaikuttavuutta. Tämä johtuu siitä, että erilaiset polkuriippuvuudet ja saavutettujen etujen puolustaminen pyrkivät säilyttämään pikemminkin vanhaa kuin luomaan uutta epävarmoissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Tämän vuoksi kestävän rahoituksen kehittämiselle tarvittaisiin määrätietoinen ja progressiivisia, tiedepohjaisia kompromisseja hakeva ote, jota EU:n komissio onkin silloin tällöin osoittanut. Myös EU-valtioiden tulisi tukea tällaista visiota kaikin tavoin.

 

Siksi voi olla ongelmallista, jos Suomi valtiona ottaa kansallisesti tiukkoja kantoja yksityisen pääoman ohjaamisen sääntelyyn. Esimerkiksi Suomen kanta EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoiduista asetuksista tulisi ajatella kansallista etua laajemmasta perspektiivistä, eikä esimerkiksi metsämaalle rakentamisen jättämistä taksonomian ulkopuolelle tulisi vastustaa vain sillä perusteella, että Suomessa on paljon metsää. Kaikissa rahoituskehystä koskevissa neuvotteluissa olisikin syytä rakentaa kompromisseja, jotka kokonaisuudessaan edistävät Euroopan vihreää siirtymää ja Suomen tulisi proaktiivisesti kyetä tarjoamaan kestävyyttä edistäviä aloitteita näihin neuvotteluihin.

26.9.2023
Suurelle valiokunnalle: EU:n omat varat Annoimme 26. syyskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan suurelle valiokunnalle. Asiat: U 22/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle komission ehdotuksista: ehdotus neuvoston päätökseksi Europan unionin omien varojen järjestelmästä annetun päätöksen (EU, Euratom) 2020/2053 muuttamiseksi (omien varojen päätös); ehdotus neuvoston asetuksen vuosia 2021-2027 koskevan monivuotisen rahoituskehyksen vahvistamisesta annetun asetuksen muuttamiseksi (rahoituskehysasetus) https://www.eduskunta.fi/pdf/U+22/2022?lang=fi U 39/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle […]

Annoimme 26. syyskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan suurelle valiokunnalle.

Asiat:
U 22/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle komission ehdotuksista: ehdotus neuvoston päätökseksi Europan unionin omien varojen järjestelmästä annetun päätöksen (EU, Euratom) 2020/2053 muuttamiseksi (omien varojen päätös); ehdotus neuvoston asetuksen vuosia 2021-2027 koskevan monivuotisen rahoituskehyksen vahvistamisesta annetun asetuksen muuttamiseksi (rahoituskehysasetus) https://www.eduskunta.fi/pdf/U+22/2022?lang=fi
U 39/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle komission ehdotuksesta neuvoston asetukseksi päästökauppajärjestelmään, hiilirajamekanismiin ja jäännösvoittojen uudelleenkohdentamiseen perustuvien omien varojen käyttöön asettamisessa sovellettavista menetelmistä ja menettelystä sekä käteisvarojen saamiseksi toteutettavista toimenpiteistä, sekä ehdotuksesta neuvoston asetukseksi huhtikuun 30 päivänä 2021 annetun asetuksen (EU, Euratom) 2021/768 muuttamisesta Euroopan unionin uusia omia varoja koskevien täytäntöönpanotoimenpiteiden osalta https://www.eduskunta.fi/pdf/U+39/2022?lang=fi

Lausunnon pääsanomat:

  • EU:n omien varojen järjestelmän kehittäminen Euroopan komission hahmottelemaan suuntaan luo Euroopalle paremmat edellytykset vastata tämän ajan ekologisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin.
  • Euroopan komission ehdotuksessa omien varojen lähteiksi esitetyt EU:n päästökauppajärjestelmästä kertyvät huutokauppatulot sekä hiilirajamekanismista saatavat tulot ovat perusteltuja lähteitä myös Euroopan vihreän kehityksen ohjelman ja sen toimeenpano-ohjelmien (esim. Fit for 55) näkökulmasta.
  • EU:n omat varat tulisi nähdä jatkossa pysyvänä institutionaalisena osana EU:n politiikkaa. Erityisesti Euroopan vihreän kehityksen ohjelman edistämisessä ja toimeenpanossa omien varojen käyttö esimerkiksi vihreiden investointien rahoittamisessa tulisi vakiinnuttaa pysyväksi käytännöksi.
  • EU:n omien varojen lähteiden määrää ja niiden kautta kerättävien varojen määrää on syytä kasvattaa tulevaisuudessa, kun EU:n yhteiset ympäristötoimet (sekä kannustinohjaus että investoinnit) laajenevat. Uudet EU:n päästökaupan ulkopuolisten sektoreiden ohjaukseen käytettävät verot ja muut tuloja tuottavat ohjausmekanismit kannattaa hyödyntää EU:n omien varojen kehittämisessä tulevaisuudessa. Myös erilaisten vihreiden tukien maksaminen EU:n omista varoista on syytä nostaa keskusteluun.

***

EU:n omien varojen järjestelmän kehittämisen perusperiaatteita

Euroopan unionin omien varojen järjestelmä liittyy kesällä 2020 tehtyyn poliittiseen sopimukseen elpymisvälineestä, jolla unionin on tarkoitus vastata koronakriisin synnyttämiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Omilla varoilla on käytännössä tarkoitus kattaa elpymisrahaston menoja maksamalla takaisin elpymisvälineen takia otettuja lainoja. Jäsenmaiden jakama näkemys on se, että EU:n omien varojen tulisi edistää EU:n yhteisten tavoitteiden toteutumista esimerkiksi Euroopan vihreän kehityksen ohjelman kautta.

BIOS-tutkimusyksikön näkemyksen mukaan EU:n omien varojen järjestelmä voi luoda jatkossa Euroopalle parempia edellytyksiä vastata tämän ajan ekologisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Komission tuoreessa ehdotuksessa omat varat kerättäisiin kolmesta lähteestä, EU:n päästökauppajärjestelmän huutokauppatuloista, uudesta hiilirajamekanismista sekä uudesta ”jäännösvoittoverosta”. Näistä kaksi ensimmäistä toteutuvat todennäköisesti nopeammin.

BIOS pitää tärkeänä, että juuri hiilen hinnoitteluun liittyvät taloudelliset toimenpiteet ovat omien varojen järjestelmän ytimessä. Tämä kytkee järjestelmän suoremmin Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan ja sen toimenpideohjelmiin, kuten Fit for 55 -ilmastopakettiin. Näin jäsenmaiden toivomus yhteisten tavoitteiden toteutumisesta tulee sisällytettyä omien varojen järjestelmään, jolloin sen poliittinen hyväksyttävyys vahvistuu. Uusille EU-rakenteille tämä on ensiarvoisen tärkeää.

Komission ehdotuksessa on esitetty, että EU:n päästökauppajärjestelmän huutokauppatuloista 25 prosenttia ja hiilirajamekanismista 75 prosenttia siirrettäisiin omiin varoihin ja loput ohjattaisiin EU:n jäsenvaltioiden käyttöön. Omien varojen järjestelmään kannattaa tehdä varaus, joka mahdollistaa näiden suhdelukujen muuttamisen. Tällöin muuttuvissa olosuhteissa järjestelmä voi palvella paremmin esimerkiksi juuri vihreän kehityksen ohjelman toimeenpanoa sekä kansallisia siirtymäpolitiikkaan liittyviä investointitarpeita.

Kehittämiskohteita ja ehdotuksia Suomen kannaksi EU:n omien varojen järjestelmään

Komission esityksessä omien varojen järjestelmä on sidottu EU:n elpymisvälineeseen ja sen rahoittamiseen. Tämä on toistaiseksi ollut jäsenvaltioiden tahto ja myös Suomi suhtautuu omien varojen laajentamiseen elpymisvälineen ulkopuolelle varauksellisesti. Tämä saattaa olla tulevaisuuden yhteiskuntapoliittisten tarpeiden näkökulmasta ja ennen kaikkea vihreän siirtymän politiikan näkökulmasta liian kapea lähestymistapa. Ilmasto- ja luontokatokriisi vaativat Euroopalta ja sen valtioilta kiireellisiä toimia. Ilmastopäästöjä on Euroopan laajuisesti vähennettävä 90-95 prosenttia vuoteen 2040 mennessä 1990 tasoon nähden. Samalla luonnonvarojen käyttöä on määrätietoisesti vähennettävä.

BIOS-tutkimusyksikön näkemys on, että EU:n omat varat tulisi nähdä jatkossa pikemminkin pysyvänä institutionaalisena osana EU:n politiikkaa. Omien varojen järjestelmää pitäisi nopeasti kehittää sellaiseksi, että sitä on mahdollista hyödyntää monipuolisesti ja voimallisesti erilaisissa eurooppalaisissa kestävää tulevaisuutta rakentavissa toimenpiteissä. Erityisesti Euroopan vihreän kehityksen ohjelman edistämisessä ja toimeenpanossa omien varojen käyttö vihreiden investointien rahoittamisessa tulisi vakiinnuttaa pysyväksi käytännöksi. Monet investoinnit ylittävät yksittäisten jäsenmaiden rajat, joten edellytykset niihin investoimiseksi ovat paremmat EU:n yhteisistä varoista. Esimerkiksi jatkossa akuutiksi tulevasta yleiseurooppalaisesta investointitarpeesta käy vaihtelevien sähköntuotantomuotojen yhdistäminen laajoiksi sähköverkoiksi.

Euroopan ilmastotoimien ja muiden ekologisen siirtymäpolitiikan toimien edistämiseksi EU:n omien varojen lähteiden määrää ja niiden kautta kerättävien varojen määrää saattaa olla tarpeen kasvattaa tulevaisuudessa, kun EU:n yhteiset ympäristötoimet laajenevat. Omilla varoilla voi olla siirtymäpolitiikan kokonaisuudessa tärkeä kaksoisrooli – varojen kerääminen voidaan toteuttaa tuottamalla kestävää taloutta kohti ohjaava kannustinvaikutus, kun kerätyillä varoilla taas voidaan rahoittaa ympäristöinvestointeja.

Uudet EU:n päästökaupan ulkopuolisten sektoreiden ohjaukseen käytettävät verot ja muut EU:lle ja sen jäsenvaltioille rahatuloja tuottavat ohjausmekanismit on syytä hyödyntää EU:n omien varojen kehittämisessä tulevaisuudessa. BIOS-tutkimusyksikkö pitää hyvänä komission edelleen kehittelemää aloitetta suurten monikansallisten yritysten markkinavaltioille allokoitavan jäännösvoiton lisäämistä varojen lähteeksi. Jatkossa edelleen päästökaupan laajentaminen on todennäköisesti tarpeellista, mikä luo edellytyksiä omien varojen järjestelmän laajentamiselle lähteiden osalta. Verojen ja maksujen keräämisen lisäksi myös erilaisten vihreää siirtymää edistävien tukien maksaminen voitaisiin toteuttaa EU:n omien varojen ja investointirahastojen kautta tulevaisuudessa.

Keskipitkällä aikavälillä omien varojen järjestelmän toimivuutta pitää arvioida sen perusteella, tuottaako se Euroopan talouteen oikeanlaisia ja riittävän voimakkaita ohjausvaikutuksia sekä sen perusteella, luoko omien varojen järjestelmä riittävällä tavalla edellytyksiä rakenteita muuttaville ekologisille investoinneille EU:n alueella. Tässä ponnistuksessa on huolehdittava erityisesti siitä, että kansallinen ja ylikansallinen tavoitteenasettelu siirtymäpolitiikan suhteen on tasapainossa eikä toinen pääse jarruttamaan toista.

Ekonomisti, tutkija Jussi Ahokas
BIOS-tutkimusyksikkö

25.9.2023
Suurelle valiokunnalle: rahoituskehys, strategisten teknologioiden kehysväline Annoimme 25. syyskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan suurelle valiokunnalle. Asiat: E 17/2023 vp EU:n monivuotisen rahoituskehyksen 2021-2027 välitarkistus U 38/2023 vp Valtioneuvoston kirjelmä, rahoituskehysasetus U 41/2023 vp Euroopan strategisten teknologioiden kehysvälineen perustaminen (STEP) Lausunnon pääsanomat: Strateginen kriisinhallinta ja erityisesti kestävyysmurros vaativat julkisia investointeja ja transformatiivista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, joiden puute tai epäonnistuminen johtaa mittaamattomiin kustannuksiin. […]

Annoimme 25. syyskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan suurelle valiokunnalle.

Asiat:
E 17/2023 vp EU:n monivuotisen rahoituskehyksen 2021-2027 välitarkistus
U 38/2023 vp Valtioneuvoston kirjelmä, rahoituskehysasetus
U 41/2023 vp Euroopan strategisten teknologioiden kehysvälineen perustaminen (STEP)

Lausunnon pääsanomat:

  • Strateginen kriisinhallinta ja erityisesti kestävyysmurros vaativat julkisia investointeja ja transformatiivista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, joiden puute tai epäonnistuminen johtaa mittaamattomiin kustannuksiin. Siksi EU:n rahoitusjärjestelmän uudistukset ovat yleiseltä suunnaltaan tervetulleita.
  • Teollisuuspolitiikassa vahva teknologianeutraalius ja muu markkinaehtoisuus eivät toimi järjestävinä periaatteina kuten edellisten vuosikymmenten sisämarkkinalähestymistavassa. Sen sijaan oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden toteutuminen vaatii tiedepohjaisuutta, jolla varmistetaan tiedon ja prosessien oikeellisuus, läpinäkyvyys ja ennustettavuus.
  • Suomen on syytä aktiivisesti osallistua EU:n rahoitusjärjestelmän uudistusten muotoilemiseen pitäen silmällä erityisesti tiedepohjaisuutta ja pitkäjänteistä ympäristön tilan kohentamista uudistusten lähtökohtina.
  • Lisäksi Suomen kannattaa varmistaa, että EU:n rahoitusjärjestelmä ja muu koordinaatio jokseenkin yhtenäisesti vievät EU:n ekologisen siirtymän läpi ja uudistavat alueen teollisuutta. Suomen ei tule tarkastella EU:n finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa vain oman suoran etunsa kautta vaan pitää huolta, että EU:n eri alueet kehittyvät samaan suuntaan ja EU vahvistuu kautta linjan.

***

Suomi ja Eurooppa joutuvat parhaillaan tekemään kauaskantoisia päätöksiä nopealla aikataululla. Strateginen kriisinhallinta ratkoo yhtaikaisesti hitaita kriisejä (ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikentyminen, väestörakenteen muutosten vaikutukset) ja nopeita kriisejä (Venäjän hyökkäyssota, geopoliittiset uudelleenjärjestäytymiset, energiakriisi). Yhä syvempien ekologisten kriisien välttäminen edellyttää yhteiskunnan laaja-alaista kestävyysmurrosta. Sen vaatimat investoinnit ovat valtavat, mutta jos investoinneissa epäonnistutaan, tuhot ja kustannukset ovat monta kertaluokkaa suuremmat.

 

Tästä lähtökohdasta käsin korostamme seuraavia näkökulmia, kun Suomi jatkaa neuvotteluja Euroopan unionissa.

 

Sääntöperustaiset Euroopan sisämarkkinat, julkisten talouksien markkinakuri, vahva teknologianeutraalius ja ylipäätään markkinalähtöisyys kaikessa taloudellisessa toiminnassa ovat olleet jokseenkin toimiva lähtökohta muutaman vuosikymmenen ”normaalina” pidettynä aikana – tiettynä historiallisena ajanjaksona, jonka päätöspisteenä voidaan pitää kansainvälistä finanssikriisiä 2008-2009. Toki näille vuosikymmenille ajoittuu myös ekologisten kriisien kiihtyvä syveneminen ja Euroopan ajautuminen riippuvuuteen etenkin Kiinasta ja jossakin määrin myös Venäjästä.

 

Viimeistään nyt voimme todeta, että elämme ”normaaliajan” sijaan monikriisin ja strategisen kriisinhallinnan aikaa. Markkinat ovat edelleen erittäin merkittävässä asemassa ja toteuttavat tiettyjä tehtäviä erinomaisesti, mutta samalla niitä on kyettävä voimakkaasti suuntaamaan ja taloutta uudistamaan ekologisten, sosiaalisten ja geopoliittisten tavoitteiden mukaisesti. Yksityisten investointien lisäksi tarvitaan merkittäviä julkisia investointeja. Pitkäjänteisten investointien lisäksi on oletettavaa, että EU joutuu tekemään investointiratkaisuja myös reagoiden äkillisesti puhkeaviin kriiseihin. Tämä edellyttää riittävää joustavuutta rahoitusjärjestelmässä. Lisäksi se edellyttää koordinaatiokykyä, joka varmistaa, että pitkän ja lyhyen aikajänteen investointipäätökset tukevat toisiaan.

 

Komission ehdotukset EU:n monivuotisen rahoituskehyksen jatkoksi, strategisten teknologioiden kehysvälineen perustamiseksi ja omien varojen järjestelmän kehittämiseksi kumpuavat strategisen kriisinhallinnan tarpeista. Ehdotuksilla on siis lähtökohtaisesti vankka pohja. Silti niitä on tietysti jatkuvasti tarkasteltava kriittisesti, ja Suomen on osallistuttava aktiivisesti niiden jatkotyöstämiseen.

 

Näkemyksemme on, että teollisuuden kestävyyssiirtymä Euroopassa vaatii Euroopan laajuista koordinaatiota ja rahoitusta. Tässä mielessä Euroopan uusi transformatiivinen innovaatio- ja teollisuuspolitiikka on tervetullut pyrkimys.

 

Haluamme kuitenkin erityisesti korostaa, että ollakseen oikeudenmukaista ja kestävää, innovaatio- ja teollisuuspolitiikka vaatii tiedepohjaista tiedontuotantoa ja päätöksentekoa. Siinä missä aiemmin markkinalähtöisessä politiikassa korostettiin teknologianeutraaliutta oikeudenmukaisuuden takeena (valtio tai EU ei valitse voittajia ja häviäjiä lobbaukseen perustuen), teollisuuspolitiikassa vahva teknologianeutraalius ei ole mahdollista. Teollisuuden kestävyyssiirtymässä nimenomaan on tehtävä kauaskantoisia valintoja. Esimerkiksi tuki- ja investointipäätöksiä määrittävästä kriteeristöstä tulee hyvin yksityiskohtainen, ja valinnat ovat keskinäisriippuvaisia, jolloin vahvaa teknologianeutraaliutta ei voida eikä pidäkään saavuttaa. Tässä tilanteessa tiedepohjaisuuden tarkoituksena on varmistaa, että valinnat perustuvat parhaaseen ja avoimesti saatavilla olevaan tietoon ja että valintoihin liittyvät prosessit ovat läpinäkyviä ja ennustettavia.

 

Oikeudenmukaisuuden lisäksi laajaa tiedepohjaisuutta tarvitaan varmistamaan uuden innovaatio- ja teollisuuspolitiikan ekologinen kestävyys. Muuten jatkuvana vaarana on, että kestävyyssiirtymän nimissä tehdään ekologisesti kestämättömiä ratkaisuja. Lähtökohtana on oltava ymmärrys nykyisten tuotanto- ja kulutusjärjestelmien valtavasta ekologisesta taakasta ja uusien järjestelmien ekologisista rajoista. Siirtymä pois fossiilisista polttoaineista ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta vähentää nykyistä taakkaa ja ohjaa järjestelmiä planetaaristen rajojen sisälle. Mutta myös uusissa ratkaisuissa on aina omat taakkansa. Esimerkiksi STEP:ssä määriteltävät “puhtaat teknologiat”, jotka liittyvät energiasiirtymään, vaativat mineraalien kaivuuta ja jalostusta sekä maa-alueiden käyttöönottoa, ja tästä aiheutuu merkittäviä paikallisia haittoja. Vaikeassa ekologisessa tilanteessa ja rajatussa aikataulussa on voitava tehdä vaikeita mutta perusteltuja ja oikeudenmukaisia valintoja, jotta kestävyysmurros voidaan viedä läpi. Tiedepohjaisuus on välttämätön ehto näiden erimittaisten ja -muotoisten taakkojen avoimelle vertailulle ja arvioinnille.

 

Pelkkä tiedepohjaisuuden ihanne ei riitä, vaan Euroopassa on pikaisesti kehitettävä institutionaalisia ratkaisuja sen toteuttamiseksi käytännössä. BIOS on tutkinut ja ehdottanut, minkälaista olisi nykyaikainen teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu kansallisella tasolla [1]; miten jaettu tilannekuva realistisista tulevaisuuspoluista voidaan muodostaa tieteeseen nojaten ja tieteen lisäksi muita asiantuntijuuden muotoja hyödyntäen. Samoja periaatteita voidaan soveltaa myös Euroopan unionin tasolla.

 

Kaikkiaan Suomen kannattaa varmistaa, että EU:n rahoitusjärjestelmä ja muu koordinaatio jokseenkin yhtenäisesti vievät EU:n ekologisen siirtymän läpi ja uudistavat alueen teollisuutta. Vain yhtenäisenä ja laajapohjaisena siirtymä voi edetä nopeasti, ja vain siten EU voi vahvistaa geopoliittista asemaansa suhteessa esimerkiksi Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Tässä mielessä Suomen ei tule tarkastella EU:n finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa vain oman suoran etunsa kautta vaan pitää huolta, että EU:n eri alueet kehittyvät samaan suuntaan ja EU vahvistuu kautta linjan. Suomen ei pidä kääntyä itseensä päin vaan ajaa koko Euroopan tasoisia rahoitus- ja toimenpidekokonaisuuksia, jotka ovat tiedeperustaisia ja strategisen kriisinhallinnan kannalta välttämättömiä.

Ekonomisti, tutkija Jussi Ahokas
BIOS-tutkimusyksikkö

[1] BIOS-ideapaperi 1.9.2022, Teollisen murroksen suunnittelu tekee näkyväksi mahdolliset ja houkuttelevat tulevaisuuspolut Suomessa: https://bios.fi/wp-content/uploads/2022/09/BIOS-Ideapaperi-010922.pdf Järvensivu et al. 2023, Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu, Poliittinen talous, 11(1): https://doi.org/10.51810/pt.124766

25.9.2023
Kestävyysmurrosta suunnitellaan Ateneumissa BIOS ja Ateneumin taidemuseo toteuttavat kestävyysmurroksen tiedevetoista suunnittelua pilotoivan tilaisuuksien sarjan Ateneumissa marras-joulukuussa 2023. Suunnittelun tarkoituksena on muodostaa eri alojen asiantuntijoiden yhteistyönä tilannekuva Suomen suunnasta syvän yhteiskunnallisen muutoksen kynnyksellä. Minkälaisia realistisia ja houkuttelevia tulevaisuuspolkuja yhteiskunnan ja talouden eri sektoreilla on ja miten ne nivoutuvat yhteen? Miten eri tavoitekentät, kuten ekologiset reunaehdot, teollisuuden kilpailukyky, turvallisuus ja […]

BIOS ja Ateneumin taidemuseo toteuttavat kestävyysmurroksen tiedevetoista suunnittelua pilotoivan tilaisuuksien sarjan Ateneumissa marras-joulukuussa 2023. Suunnittelun tarkoituksena on muodostaa eri alojen asiantuntijoiden yhteistyönä tilannekuva Suomen suunnasta syvän yhteiskunnallisen muutoksen kynnyksellä. Minkälaisia realistisia ja houkuttelevia tulevaisuuspolkuja yhteiskunnan ja talouden eri sektoreilla on ja miten ne nivoutuvat yhteen? Miten eri tavoitekentät, kuten ekologiset reunaehdot, teollisuuden kilpailukyky, turvallisuus ja kulttuurisesti rikas elämä sovitetaan yhteen?

Tyko Sallinen, Tehdasmaisema, 1919. Kuva Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Estääksemme ylitsepääsemättömiä ilmasto- ja ympäristökriisejä Suomen on muiden maiden tavoin toteutettava seuraavien vuosikymmenten aikana – eli syvien yhteiskunnallisten muutosten mittapuulla erittäin nopeasti – kestävyysmurros, jonka myötä luovumme fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta. Samalla on kyettävä luovasti sopeutumaan akuutteihin kriiseihin, joista viimeaikaisia esimerkkejä ovat koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Erityisen haasteen muodostaa näiden erilaisten aikajänteiden yhteensovittaminen: äkilliseen tilanteeseen reagointi ei saa kohtuuttomasti hankaloittaa pitkäjänteistä muutostyötä.

Vaatimukset haastavat eri toimijoiden välistä tiedontuotantoa ja koordinaatiota merkittävällä tavalla. Kestävyysmurros koskettaa käytännössä kaikkia talouden ja yhteiskunnan alueita, ja näillä alueilla tehtävien muutosten on tuettava toisiaan. Muutosten on oltava esimerkiksi teknologisesti yhteensopivia ja toteuduttava oikeassa järjestyksessä. Lisäksi niiden on mahduttava erilaisiin kokonaisuutta koskeviin rajoihin, joita ovat esimerkiksi luonnonvarojen käytön kestävyys ja osaavan työvoiman saatavuus.

BIOS on todennut, että erityisesti teollinen kestävyyssiirtymä vaatii uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa yhdessä päivittämistä. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin. Kutsumme tällaista tiedontuotantoa tiedevetoiseksi suunnitteluksi. Tiedevetoisuus viittaa ennen kaikkea siihen, että suunnittelun on asetuttava yksittäisten tahojen intressien yläpuolelle. Tiedevetoisen suunnittelun tehtävänä on tuottaa paras mahdollinen ennakoiva tieto demokraattisen päätöksenteon ja liike-elämässä sektorit ylittävän strategiatyön tueksi.

BIOS on ehdottanut erityisen suunnitteluyksikön perustamista osaksi kansallista tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspoliittista järjestelmää. Suunnittelua on kuitenkin hyvä pilotoida ennen pysyvämpien rakenteiden luomista, jotta ymmärrämme paremmin sen toimintaehdot. Suunnittelu on myös hyvä mieltää monitahoisena liukuvana prosessina, jota jo tapahtuu siellä ja täällä. Tiedevetoisen suunnittelun pilotointi on osa tätä kokonaisprosessia: jo sellaisenaan se tuo eri alojen asiantuntijoita yhteen ja lisää heidän ymmärrystään yhteisen tiedontuotannon ja koordinoinnin haasteista ja mahdollisuuksista. Pilotointi ei vain esittele suunnittelua vaan on suunnittelua.

Ateneum muodostaa suunnittelun pilotoinnille kohottavan ja virittävän ympäristön. Ateneum kertoo monimuotoista ja jatkuvasti uudistuvaa tarinaa Suomesta. Museon pysyvä näyttely kysyy, miten ihmisen paikka luonnossa on nähty eri aikoina ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet tämän käsityksen muokkautumiseen. Kestävyysmurros on jälleen yksi merkittävä murroskohta teollisessa, ekologisessa ja inhimillisessä historiassa. Ateneum houkuttelee osallistujat irrottautumaan pilotoinnin ajaksi oman ammattikuvan vakiintuneista käytännöistä, mutta ei sattumanvaraisesti, vaan aikamme oleellisten kysymysten äärelle, hahmottamaan jaettua tilannekuvaa ja suuntaamaan sitä kohti tulevaisuutta.

”Ihmisyys, tasa-arvo ja vastuullisuus ovat olennainen osa Ateneumia. Haluamme osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttaa maailmaan ympärillämme. Näemme, että yksi keino tähän on tilojemme avaaminen poikkitieteellisen ajattelutyön käyttöön. Aivan kuten BIOS kannamme syvää huolta ilmasto- ja ympäristökriisistä. Uskomme, että taide voi auttaa ratkaisujen keksimisessä, edustaahan se monin tavoin luovuutta ja ajattelun vapautta”, toteaa Ateneumin museonjohtaja Marja Sakari.

Suunnittelua pilotoidaan Ateneumissa taiteen äärellä kahtena maanantaina, kun museo on yleisöltä suljettu, marras-joulukuussa 2023. BIOS ja Ateneum kutsuvat mukaan joukon eri alojen asiantuntijoita, joilla on kestävyysmurroksen kannalta oleellista tietoa ja näkemystä, ja jotka haluavat kytkeä asiantuntemuksensa osaksi laajemman tilannekuvan muodostamista.

Lisätietoja tilaisuuksista:

Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi, tutkija ja perustajajäsen, BIOS-tutkimusyksikkö

Marja Sakari, marja.sakari@ateneum.fi, museonjohtaja, Ateneumin taidemuseo / Kansallisgalleria

Aiheesta lisää:

Tiivis BIOS-ideapaperi, laadittu 1.9.2022: Teollisen murroksen suunnittelu tekee näkyväksi mahdolliset ja houkuttelevat tulevaisuuspolut Suomessa, https://bios.fi/wp-content/uploads/2022/09/BIOS-Ideapaperi-010922.pdf

Laajemmin taustoittava tieteellinen artikkeli: Järvensivu et al. 2023, Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu, Poliittinen talous, 11(1), https://doi.org/10.51810/pt.124766

Pilotointiin osallistuneet (lisätty sivustolle 9.1.2024):

Jyrki Alkio, Työ- ja elinkeinoministeriö
Jussi Ahokas, BIOS-tutkimusyksikkö
Karoliina Auvinen, Suomen ympäristökeskus
Jussi T. Eronen, Helsingin yliopisto
Emma Hakala, Ulkopoliittinen instituutti
Paavo Järvensivu, BIOS-tutkimusyksikkö
Minna Kaljonen, Suomen ympäristökeskus
Tuomo Kalliokoski, Ympäristöministeriö
Juuso Koponen, Koponen + Hildén
Janne Korhonen, Kalevi Sorsa -säätiö
Matti Kuittinen, Aalto-yliopisto
Antti Majava, BIOS-tutkimusyksikkö
Raisa Mäkipää, Luonnonvarakeskus
Harri Lammi, Tiina ja Antti Herlinin säätiö
Kimmo Levä, Kansallisgalleria
Heikki Lindfors, Energiateollisuus
Ville Lähde, BIOS-tutkimusyksikkö
Johanna Markkanen, VTT
Marja Sakari, Ateneumin taidemuseo
Hannu Savolainen, Suomen ympäristökeskus
Tanja Suni, CLIC Innovation
Paavo Tertsunen, Huoltovarmuuskeskus
Veli-Pekka Tynkkynen, Helsingin yliopisto
Tere Vadén, BIOS-tutkimusyksikkö