Euroopan keskuspankin (EKP) entinen johtaja Mario Draghi julkaisi 9. syyskuuta odotetun kilpailukykyselvityksen, jonka Euroopan komissio tilasi häneltä juuri käynnistyneen uuden kauden tueksi. Kuten odottaa saattaa, Suomessa huomattavan osuuden median palstatilasta saivat suurilukuiset investointitarpeet ja ehdotus yhteisvelan käyttämisestä osaan investoinneista. Kuitenkin, kuten EKP:n johtaja varsin hyvin ymmärtää, rahoitus on se helppo osuus. Vaikeampaa on ymmärtää, mitä konkreettisia muutoksia Euroopassa tarvitaan, jotta saavutamme ilmasto- ja muut tavoitteet, ja miten muutokset saadaan aikaan. Draghi on käyttänyt paljon aikaa juuri näiden kysymysten pohtimiseen ja pyrkii selvästi nostamaan niistä Euroopan laajuista julkista keskustelua. Raportin B-osan yli 300 sivusta kaksi kolmasosaa hahmottaa sektorikohtaisia tilannekuvia ja ehdottaa sektoreita koskevia toimenpiteitä. Nostan raportista esiin joitakin tärkeitä näkökohtia ja tarkastelen niitä kestävyystieteen näkökulmasta. Olisi sääli, jos Draghin raportin julkinen käsittely typistyisi refleksiin ”Yhteisvelka? –– Ei”.
“Mario Draghi, European Parliament, Plenary session – The future of European competitiveness, 17/09/2024”, Lähde: Euroopan parlamentti
Alkusanoissa Mario Draghi maalaa väkevän kuvan riutuvasta Euroopasta tilanteessa, jossa koko maailma pyrkii nopeasti dekarbonisoimaan taloutensa ja jossa teknologinen kehitys edistyy huimin harppauksin. Yhdysvallat on 2000-luvulla mennyt omia menojaan kaikista kompleksisimmissa teknologioissa ja tekoälyssä, ja Kiina on panostanut energian ja liikenteen sähköistämisen vaatimiin arvoketjuihin raaka-aineista lopputuotteisiin. Hyvistä lähtökohdista kuten laadukkaasta tutkimuksestaan huolimatta Eurooppa on jäänyt jalkoihin. Sota Euroopan rajalla ja fossiilisten polttoaineiden virran tyrehtyminen Venäjältä kiristivät Euroopan tilannetta yhtäkkisesti vielä huomattavasti enemmän. Esimerkiksi Euroopalle tärkeä autoteollisuus on helisemässä, koska se ei ole kyennyt uudistumaan ajoissa. Vallitsevan muodin mukaisesti Draghi kuljettaa argumenttiaan talouskasvun ja tuottavuuden kaltaisten makrotason abstraktioiden kautta, mutta se ei ole tarpeen. Ne eivät ole välttämättömiä, kun haluamme ymmärtää talouden rakenteiden ja eri talouksien välisten suhteiden kehitystä.
Ilmastonmuutos, kilpailukyky ja geopolitiikka pelaavat samaa peliä – ja sitten on tekoäly
Draghi ottaa ilmastonmuutoksen, kilpailukyvyn ja geopolitiikan tosissaan ja pyörittelee niiden keskinäisvaikutuksia kautta raportin. Draghi pitää lujasti kiinni Euroopan ilmastotavoitteista, jotka ovat muita maita ja mantereita tiukempia. Tavoitteiden saavuttaminen kuitenkin riippuu kansainvälisestä kilpailusta ja muista ulkosuhteista, koska Eurooppa ei voi omin avuin dekarbonisoida edes omaa talouttaan, puhumattakaan globaalista kehityksestä. Esimerkkejä keskinäisvaikutuksista: Jotkut teknologiat ja ratkaisut on halvempaa ostaa Kiinasta kuin tehdä itse, mutta Eurooppa on pulassa, jos se ei itse kykene suunnittelemaan ja valmistamaan riittävää osaa tarvitsemistaan asioista. Monet raaka-aineet Eurooppa joutuu joka tapauksessa hankkimaan muualta. Jos Euroopan oma tuotanto ei ole kilpailukykyistä, eikä Euroopalla ole riittävästi tarjottavaa muille, näistä hankinnoista tulee sietämättömän kalliita. Liian suuri riippuvuus muista maista asettaa Euroopan alttiiksi suurille hintavaihteluille normaalitilanteessa sekä hyväksikäytölle ja kiristykselle kriisitilanteissa. Se, mitä tuotantoa pyritään itse hallitsemaan nyt ja tulevaisuudessa, on tärkeä strateginen kysymys. Se ei ratkea ilman huolellista suunnittelua jäsenmaissa ja erityisesti koko Euroopan tasolla.
Tekoälyn käsittely on raportissa häilyvämpää. Draghi näkee tekoälyn ja ylipäätään kompleksiset digitaaliset teknologiat ja palvelut tärkeinä tekijöinä tuottavuuden kasvulle. Mutta mitä tarkoittaa, että Euroopan pitäisi integroida tekoäly taloutensa kaikkiin toimialoihin? Mihin siis ryhdymme? En epäile, etteikö Euroopan kannattaisi olla tekoälykehityksen eturintamassa, ainakin siinä merkityksessä, että ymmärrämme sitä, tutkimme sitä, ja kehittelemme uusia potentiaalisia ratkaisuja. Mutta ryntäystä kohti jonkin sellaisen omaksumista ja käyttöönottoa, minkä hyötyä ei ihan nähdä, kannattaa vielä harkita. Kun verrataan argumenttien kirkkautta, ero perusteollisuuteen on selvä: nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tarvitsemme varmasti terästä, sementtiä ja erilaisia kemikaaleja, mutta niiden valmistamiseen nyt vaadituista fossiilisista polttoaineista ja valmistamisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä on päästävä eroon. Siihen kannattaa aivan varmasti investoida.
Perustuotannon uudistaminen ja teknologisten rajojen venyttely vaativat erilaisia politiikkatoimia
Lukiessani sektorikohtaisia analyysejä näen taustalla teollisuuden kestävyyssiirtymään liittyvän rakenteen (ks. kuva alla, käännetty englanniksi lähteestä Andersson, Bauer ja Nilsson 2024), jonka voi lukea Draghin raportista mutta jota siinä ei kovin selvästi kuvata. Rakenteessa oikealla laidalla on perusmateriaalien tuotanto, joka aiheuttaa suuret kasvihuonekaasupäästöt ja jonka dekarbonisointi vaatii mittavia investointeja. Sillä ei ole suuria lisääntyviä tuotto- ja tuottavuusodotuksia. Keskellä on rakentamisen, liikenteen ja valmistamisen kaltaiset toiminnot. Niistä ei aiheudu yhtä paljon suoria päästöjä, mutta kehitys niissä vaikuttaa perusmateriaalien kysyntään. Vasemmalla laidalla ovat palvelut ja teknologian kehitys, joihin tulevaisuuden taloudelliset odotukset ennen kaikkea kiinnittyvät – korkeita tuottoja hakeva sijoitusmaailma pyörii tämän ympärillä (vertaa Draghin raportissa kuvattua Yhdysvaltojen kehitystä 2000-luvulla suhteessa Eurooppaan). Palveluilla ja teknologian kehityksellä on vähän omia päästövaikutuksia, mutta vaikutukset muihin sektoreihin ovat huomattavat.
Kuva: Talouden sektorien luokittelu ja keskinäisvaikutukset kasvihuonekaasupäästöjen ja kasvupotentiaalin osalta. DeepL:n englanniksi kääntämä lähteestä Andersson, F.N.G, Bauer, F. ja Nilsson, L.J. (2024). Politikens roll för näringslivets klimatomställning, SNS Förlag.
Draghi on huolissaan, että Eurooppa on pärjännyt rakenteen vasemmalla laidalla viime vuosina varsin huonosti, mutta hän ei myöskään ollenkaan unohda perusmateriaalien tuotantoon ja vaikkapa energia-, liikenne- ja puolustusjärjestelmien rakentamiseen lähivuosina vaadittavia massiivisia investointeja. Draghi tunnistaa, että näiden eri sektoreiden tavoitteiden saavuttaminen vaatii erilaisia politiikkatoimia (ehdotetut toimet ovat osin horisontaalisia, osin sektorikohtaisia). Vallitsevia teknologisia rajoja koettelevaa huippuajattelua ja eksperimentaatiota ei voida ohjata selkeästi etukäteen asetetuilla tavoitteilla, vaan on ensin annettava tukea monimuotoiselle kehittelylle, ja kun lupaavia alkuja tunnistetaan, niihin on panostettava reippaasti. Sen sijaan energiaintensiivisen teollisuuden dekarbonisointi ja Euroopan energia-, liikenne- ja puolustusjärjestelmien kehittäminen vaativat korostetusti suunnitelmallisuutta, kollektiivisia valintoja ja koordinoituja investointeja – ja tässä julkisen sektorin rooli on aivan oleellinen (unohtamatta tietenkään yritysten ja tutkimuslaitosten roolia). Tätä kuvaan mielelläni arkisella ja eräänlaiseen työläyteen viittaavalla termillä “infrastruktuurin päivitys” tai “järjestelmän päivitys”, vaikka toki sekin on luovaa ja innovoivaa toimintaa. Ja toisinaan sekin vaatii teknologisia harppauksia. Ajatellaanpa vaikka sellutehtaan sähköistämistä: on ratkaistava muun muassa tarvittavan lämpöefektin tuottaminen sähköisesti ja sen jälkeen polttamatta jääneiden raaka-aineiden jatkojalostaminen esimerkiksi arvokkaiksi akkumateriaaleiksi.
Kuuleeko Suomi: energiaintensiivisen teollisuuden uudistamisinvestoinneilta puuttuu monesti “business case”
Talouden eri sektorien uudistamisen vaatimat erilaiset ohjauskeinot on tärkeä havainto Suomen kohdalla, koska Suomessa energiaintensiivisen teollisuuden osuus taloudesta (tuotetusta lisäarvosta) on Euroopan unionin suurin, samoin sen kasvihuonekaasupäästöt muodostavat poikkeuksellisen ison osan koko talouden päästöistä (noin neljänneksen, jos maankäyttösektoria ei lasketa). Liike-elämä ja valtionjohto myös toivovat Suomeen lisää edullisesta sähköstä erityisen paljon hyötyviä tuotantolaitoksia, toisin sanoen energiaintensiivistä teollisuutta.
Draghin raportin mukaan energiaintensiivisen teollisuuden uudistamisinvestointien ”business case” on monin paikoin huono tai epäselvä (osa B, s. 99). Suurten välittömien pääomakustannusten lisäksi toimintakustannukset ovat epäselviä, kun otetaan käyttöön vähemmän tunnettuja teknologioita. Päästökauppa ja tuleva hiilirajamekanismi tuovat tähän apua, mutta eivät todennäköisesti tarpeeksi. Markkinoilta ei yleensä ole saatavilla merkittävää lisätuottoa vihreistä tuotteista ei-vihreisiin verrattuna, mikä kattaisi suuremmat kustannukset. Suomessa (ja Ruotsissa) tilanne on muita Euroopan maita helpompi, koska uusien teknologioiden vaatima sähkö on saatavilla suhteellisen edullisesti. Kuitenkin investointeja on vaikea saada liikkeelle ilman merkittäviä julkisia panostuksia, vaikka tiedetään, että päästöt on saatava alas ja että teollisuuden on uudistuttava pysyäkseen syrjäisessä Euroopan kolkassa kilpailukykyisenä. Mahdolliset julkiset panostukset ovat sekä rahallisia että tutkimukseen, koordinointiin ja sääntelyyn liittyviä (ks. myös Löfgren ja Rootzén 2021). Tuoreessa tutkimusesseessään Löfgren ja kumppanit (2024) hahmottelevat, miten tällainen valtion tai EU-tason teollisuuspolitiikka voi säilyttää teknologianeutraaliusperiaatteen hyödyllisiä piirteitä tekemällä kuitenkin teknologiapolkuihin liittyviä selkeitä valintoja.
Euroopan unionin uudet taloussäännöt, niin sanottu fiskaalikehys, näyttää kutistavan Suomen julkista investointikyvykkyyttä seuraavina vuosina entisestään – euromaista juuri Suomen kyvykkyyttä kaikista eniten. Siksikin Draghin ehdotuksen, että merkittävä osa julkisista investoinneista tehdään Euroopan laajuisesti ja yhteisvastuullisesti, luulisi houkuttelevan erityisesti Suomen poliittisia päättäjiä ja teollisuutta. Elinkeinoelämän keskusliiton helmikuussa 2024 julkaisema suomalaista keskustelua pohjustava, Raimo Luoman tekemä selvitys yritti viedä argumentaatiota tähän suuntaan. Draghin raportin julkistuksen yhteydessä kuultujen julkisten kommenttien perusteella Suomi ei vieläkään ole tähän valmis.
Ilmasto todella lämpenee ja luonnonvarat ovat rajalliset
Sananen lopuksi hieman laajemmasta näkökulmasta. Nimittäin, vaikka Draghin raportti ottaa ilmaston lämpenemisen ja dekarbonisaatiohaasteen vakavasti, se on vielä kaukana siitä nopeasti yhä todemmaksi käyvästä maailmasta, jossa varaudumme lämpenemisen dramaattisiin vaikutuksiin. Joudumme selviämään tihenevistä ja edelleen ääreytyvistä äärimmäisistä sääilmiöistä ja panostamaan entistä suurempia osuuksia investoinneista ilmastotuhojen jälkeisiin korjausprojekteihin. Meidän täytyy myös tulla toimeen näiden tapahtumien aiheuttamien sosiaalisten levottomuuksien kanssa. Syvenevä talouskuri ja sen oleellinen osa ”suunniteltu suunnittelemattomuus” (poliittinen idea, jonka mukaan meidän ei pidä kollektiivisesti ollenkaan pohtia ja päättää mitä teemme vaan pyrimme vain pitämään markkinoiden toimintaedellytykset kunnossa) eivät liene kovin hyvä lähtökohta tällaisessa maailmassa.
Myös raportin luoma kuva rajatuista materiaalisista resursseista on rajattu melko tiukasti geopoliittiseen asetelmaan, jossa rajallisuus nähdään lähinnä kykynä haalia materiaaleja maailmalta juuri Euroopan käyttöön. Draghin luomassa kuvassa esimerkiksi ekologisesti kestävästi käyttöön otettavissa olevat luonnonvarat ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen eivät suoraan aseta taloudelle rajoitteita. Tällaisten tekijöiden mukaan ottaminen loisi raportöörille huomattavia lisähaasteita. Jos palaamme Anderssonin, Bauerin ja Nilssonin (2024) esittämään luokitteluun, jossa janan keskellä ovat esimerkiksi rakentaminen ja liikenne, niin niihin molempiin voidaan vaikuttaa valtavan paljon kaupunkijärjestelmien tasolla. Jos kaupunkiliikenne on pitkälti julkista ja rakennuksia pikemmin korjataan ja muokataan kuin puretaan ja rakennetaan tilalle jotakin uutta, ilmasto- ja materiaalikuormitus jää aivan toiselle, siis alhaisemmalle, tasolle. Tällä on ilman muuta vaikutus myös talouden kasvutekijöihin.
Draghi puhuu toisinaan kiertotaloudesta (esimerkiksi niin, että koska Euroopassa on vähän dekarbonisaation vaatimia neitseellisiä materiaaleja kaivettavissa, kierrätysasteen nostaminen tuo meille suhteellista etua), mutta tästä tarkastelusta puuttuu se oleellinen näkökulma, että suurta kiertotalousastetta on mahdotonta saavuttaa, jos absoluuttiset kulutusmäärät jatkuvasti nousevat.
Lopuksi
Kaiken kaikkiaan Mario Draghin kilpailukykyraportti on erittäin tärkeää luettavaa ympäri Euroopan. Se ei ole (pelkästään) puisevaa virkahenkilötekstiä vaan pyrkii tavoittamaan myös laajempia yleisöjä. Raportin suurimpia ansioita on talouden muutostarpeiden laadullinen tarkastelu ”horisontaalisen” tai ”kontekstittoman” tarkastelun sijaan. Se antaa myös pitkälle pohdittuja eväitä näiden muutosten saavuttamiseksi. Tässä kirjoituksessa nostin esiin vain muutamia raportin käsittelemiä näkökulmia, ja lukuisista sektoreista keskityin lähinnä energiaintensiiviseen teollisuuteen. Kuten sanottua, Draghin raportti ei pelkisty näihin. Toivon todella, että raporttia ei lueta vain kyynisesti kulloisistakin poliittisista kampanjoista käsin vaan siihen tutustutaan huolella ja sen pohjalta käydään laajaa yhteiskunnallista keskustelua.
Paavo Järvensivu
Kauppatieteiden tohtori, ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikan dosentti