8.8.2017

Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen.

Vielä pari vuotta sitten termi ”ympäristöturvallisuus” (environmental security) oli liki tuntematon laajemmalle yleisölle. Nyttemmin ympäristökysymyksistä ja etenkin ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisuudessa yhä useammin turvallisuusnäkökulmasta. Yhtäältä vaaditaan sodankaltaista mobilisaatiota pahimpien ympäristöuhkien torjumiseksi, toisaalta ilmastonmuutoksen varoitetaan lisäävän tai kiihdyttävän konflikteja, kuten YK:n pääsihteeri Antonio Guterres esitti taannoin. Ilmastonmuutos turvallisuusongelmana on esiintynyt taajaan etenkin yhdysvaltalaisten sotilashenkilöiden puheissa viime vuosina.

Ympäristökysymysten kytkeytyminen turvallisuusnäkökohtiin ei ole uusi asia, ja ne ovat olleet oikeastaan aina osa turvallisuuspolitiikan näkökulmaa etenkin valtioiden välisissä suhteissa – kiistat vedestä, kalastusoikeuksista ja muista luonnonresursseista ovat ikivanha aihe. Ympäristöturvallisuus alkoi kuitenkin käsitteellistyä yhtenäisemmäksi keskustelunaiheeksi vasta 1970-luvun ympäristöheräämisen myötä, ja terminä se lanseerattiin laajempaan käyttöön vuonna 1987 Brundtlandin komission raportin ”Yhteinen tulevaisuutemme” myötä. Kylmän sodan päätyttyä teema nousi näkyvämmin politiikan asialistalle. (Trombtetta 2008, 585, 591) YK:n turvallisuusneuvosto käsitteli ilmastonmuutosta vuosina 2007 ja 2011, mitä on pidetty merkkinä siitä, että ilmastonmuutoksen turvallisuusulottuvuudet otettiin vakavasti. Kansainvälisessä keskustelussa ympäristöturvallisuuden rinnalle on noussut myös termi ”ilmastoturvallisuus” (climate security).

Monet ympäristöturvallisuuskeskustelun aiheet sopivat hyvin perinteiseen turvallisuusajatteluun, jossa keskiössä ovat valtiot ja niiden vakaus, rajojen hallinta ja konfliktit. Korostetaan sitä, että ympäristö- ja resurssiongelmat lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai rajuutta. Syyrian sodan ja Arabikevään yhteyksiä pitkään kuivuuskauteen ja ruoan tuotanto- ja hintaheilahteluihin on käsitelty paljon. (The Arab Spring and Climate Change, 2013). Puhutaan paljon siitä, että maailmaan voi syntyä hallitsemattoman suuri ”ympäristöpakolaisten” tai ”ilmastopakolaisten” joukko olosuhteiden muuttuessa, luonnonkatastrofien lisääntyessä tai joidenkin alueiden muuttuessa jopa asumiskelvottomiksi.

Toisaalta on käsitelty laajemmin ihmisyhteisöjen haavoittuvaisuutta ja eriarvoisuutta ruoantuotannon heikentyessä, makean veden niukkuuden lisääntyessä ja monien muiden ongelmien pahetessa. Näin ympäristöturvallisuus on laajentanut keskustelunaiheita perinteisistä konfliktikeskeisistä teemoista inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisen ja tasa-arvon kysymyksiin. Voivatko turvallisuusajattelu ja turvallisuuspolitiikan käytännöt muuttua, kun niiden piiriin tuodaan laadullisesti uudenlaisia asiakysymyksiä? Minkä ja kenen ehdoilla turvallistaminen tapahtuu?

Onko ”turvallistaminen” vaarallista?

Kriittisessä turvallisuustutkimuksessa puhutaan ”turvallistamisesta” (securitization) silloin, kun uusia aiheita tuodaan turvallisuuskeskustelun ja -politiikan piiriin. Termi on peräisin 1990-luvulta, mutta sen käyttö yleistyi etenkin 2000-luvun alusta – yhteys terrorismin vastaiseen sotaan lienee vahva (Gad & Petersen 211, 316). Turvallistaminen on määritelty eri tutkimusperinteissä eri tavoin, mutta yhteistä on se, että turvallisuus nähdään demokraattisen neuvottelun ja kiistelyn ulkopuolisena alueena, normaalipolitiikan tuolla puolen (Aradau 2004, 391). Turvallistaminen vie eräänlaiseen poikkeustilaan, jossa asiat annetaan turvallisuusammattilaisten käsiin. Näin ne alistuvat vakiintuneille alan ajattelu- ja toimintatavoille. (sama, 395; Roe 2012, 252) Turvallisuudella on oma logiikkansa, joka eroaa radikaalisti muista elämänalueista. Ja jos turvallisuuden logiikka leviää muuhun yhteiskuntaan, se rapauttaa demokratian edellytyksiä. (Aradau 2004, 399)

Ympäristö- ja resurssiongelmien tulkitsemista turvallisuuskysymyksiksi on kritisoitu tältä pohjalta paljon. Vaikka turvallistaminen voi tuoda kiireen ja mobilisaation tuntua, se on myös pohjimmiltaan epädemokraattinen toimi, joka suosii suoraviivaisia poikkeustoimia ja estää poliittista keskustelua. Se ruokkii viholliskuvia tai jopa edellyttää niitä, jolloin romahdusvaarassa olevat yhteiskunnat tai lisääntyvä muuttoliike nähdään ensisijaisesti uhkana oman yhteiskunnan vakaudelle, ei esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön ja avustamisen perusteena. Turvallistaminen myös rajoittaa keskustelua. Ulkopuolisilla ”amatööreillä” – kuten vaikka ympäristötutkijoilla tai kansalaisjärjestöillä – ei tahdo olla pääsyä aiheisiin, jotka aiemmin olivat normaalin neuvottelevan ja kiistelevän politiikan alueella. (sama, 397)

Etenkin niin sanottu ”Kööpenhaminan koulukunta” pohjaa tässä kritiikissään vahvasti puhetekoteoriaan. (Suomalaiselle lukijalle hyvä tapa tutustua aiheeseen on niin & näin -lehden numero 2/17, jonka puhetekoteemassa Juha Vuori käsittelee turvallisuuspuhetta nimenomaan tästä näkökulmasta.) Pähkinänkuoressa ajatus kulkee niin, että turvallisuusuhkat eivät tule sellaisiksi itsestään vaan ne luodaan puhetekojen avulla – ei toki pelkästään sanomalla ”turvallisuus”, vaan se vaatii myös yleisön hyväksyntää. Tosin joissain turvallistamisen kritiikeissä näyttäisi olevan suorastaan ”sanamaaginen” (Lähde 2015) ajatus siitä, että pelkkä sana ”turvallisuus” ikään kuin korruptoi käsiteltävän aiheen (Roe 2012, 254; Trombetta 2008, 588). Tämä on ymmärrettävämpää sellaisten retorisesti vahvojen ja historiallisesti ladattujen termien kuten ”kansallinen turvallisuus” (national security) kohdalla. Mutta niin laajasti käytetyn termin kuin ”turvallisuus” lukuisten käyttötapojen niputtaminen on epäilyttävää, etenkin jos ajatellaan sellaisia vakiintuneita käyttöjä kuin sosiaaliturva tai ruokaturva (social security, food security).

Kritiikkejä yhdistää myös ajatus erillisestä, omaleimaisesta ja jossain määrin muuttumattomasta ”turvallisuuden logiikasta”, ja tätä taustaoletusta ei juuri kyseenalaisteta. Turvallistaminen vie asiat poikkeustilaan ja demokraattisen politiikan ulkopuolelle, ja siinä kaikki. Siksi monet turvallistamisen kriitikot epäilevät sitä ajatusta, että ympäristöturvallisuus voisi laajentaa turvallisuusajattelun näköpiiriä konflikteista inhimilliseen hyvinvointiin, tasa-arvoon ja arkielämän sujuvuuteen muuttuvassa maailmassa. He sulkevat lähtökohtaisesti pois sen mahdollisuuden, että turvallisuusajattelun ja -politiikan luonne voisi muuttua aihepiirin moninaistuessa.

Tämä on hämmentävää etenkin siksi, että vahvasti turvallistamista kritisoivan ja ”turvallistamisen purkamista” (desecuritization) peräänkuuluttavan ”Kööpenhaminan koulukunnan” omien tutkimusten mukaan ympäristöturvallisuuteen vetoaminen ei ole juurikaan käynnistänyt pelättyjä poikkeustoimia (Trombetta 2008, 589). Pikemminkin voisi sanoa, että koko nykyisen eliökunnan tulevaisuutta uhkaavien ongelmien edessä juuri mitään poikkeustoimia ei ole tehty – turvallisuusnäkökohtien tukemana tai niitä ilman.

Ylipäätään on kyseenalaista, voidaanko ympäristökysymyksille nähdä jokin omaleimainen ja rajattu ”normaalin politiikan” alue (Latour 2013). Pikemminkin ne ulottuvat kaikille inhimillisen elämän alueille.

”Ne koskevat perustavanlaatuisesti kaikkia yhteiskuntien toiminnan aloja ja kytkeytyvät läpikotaisin eriarvoisuuteen, turvallisuuteen ja sopeutumiskykyyn. Etenkään niukkuuskysymykset eivät asetu luontevasti vanhaan ’ympäristöongelman’ lokeroon. Pelkkä ympäristöpolitiikka ei riitä niiden käsittelyyn, vaan ne ulottuvat yhä laajemmalle turvallisuuspolitiikkaan, elinkeinopolitiikkaan ja muille perinteisille politiikan alueille.” (Lähde 2013, 124)

Ympäristöturvallisuuden kaksi puhetapaa

Maria Julia Trombetta on todennut, että ympäristöturvallisuuskeskustelussa on kaksi tendenssiä. Yhtäältä ”kansallisesta turvallisuudesta” ponnistava näkökulma korostaa konflikteja ja uhkia globaalille järjestykselle ja vakaudelle – jolloin kriitikoiden pelkäämä mahdollisuus määritellä toisia ihmisiä tai yhteisöjä uhkiksi vaikuttaa todennäköiseltä. Tämä on näkynyt viime vuosina asenteissa pakolaisiin ja siirtolaisiin (tosin lienee selvää, että turvallistamisen lisäksi taustalla on rasismia, muukalaiskammoa ja monia muita ilmiöitä). Toisaalta keskustelu on kyseenalaistanut perinteisen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman kykyä vastata nykymaailman haasteisiin ja korostanut ennakoinnin ja ehkäisyn merkitystä. (Trombetta 2008, 593)

Tästä erinomaisen esimerkin tarjoavat yhdysvaltalaisen Military Advisory Boardin (MAB) raportit vuosilta 2007 ja 2014. MAB perustettiin vuonna 2006 tuomaan nimenomaan ilmastonäkökulmaa yhdysvaltalaiseen turvallisuuskeskusteluun. Paneeli koostuu eläkkeellä olevista korkea-arvoisista eri aselajien upseereista. Vuoden 2007 raportti varoittaa, että ilmastonmuutos aiheuttaa nykyistä laajempia humanitäärisiä katastrofeja, joiden seurauksena poliittinen epävakaus ja yhteisöjen lisääntynyt avuntarve ylittävät kansainvälisen järjestelmän toimintakyvyn (MAB 2007, 6). Kehittyvien maiden auttaminen ja vahva ilmastopolitiikka nähdään tärkeimpinä toimintakeinoina (sama, 7). Raportti korostaa myös sosiaalisen koheesion ja vakaan hallinnon merkitystä ongelmista selviämiselle – jolloin resurssiongelmatkin voivat johtaa parhaimmillaan yhteistyöhön kiistojen sijaan (sama, 18).

Vuoden 2007 raportissa mainitaan toki myös ”epäonnistuneiden valtioiden” (failed states) ja lisääntyvien konfliktien riski sekä kannetaan huolta armeijan tukikohtien turvallisuudesta ja energiatehokkuudesta armeijan toimintakyvyn ylläpitämiseksi (sama, 6, 8, 39). Ennen kaikkea raportti korostaa kuitenkin edellä mainittua ennakointia ja ehkäisyä, yhteiskunnan sektorien yhteispeliä ja muidenkin kuin turvallisuustoimijoiden aktiivisuutta.

Sävy on muuttunut huomattavasti vuoden 2014 raportissa: kehittyvien maiden auttaminen ja päästöjen rajoittaminen eivät ole enää vahvoja toimintasuosituksia. Ilmastonmuutoksen hillinnän sijaan korostuu siihen sopeutuminen. Konfliktien lisääntyminen ja niiden hallinta ovat nyt keskiössä. (MAB 2014, 2, 14). Samana vuonna julkaistu Yhdysvaltain puolustusministeriön 2014 Climate Change Adaptation Roadmap keskittyy armeijan ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan toimintakyvyn turvaamiseen. Quadriennial Defence Review 2014 korostaa melko harvoissa ilmastohuomioissaan pääosin samaa, konflikteja ja oman toimintakyvyn turvaamista.

Tuore raportti At Our Own Peril: DoD Risk Assessment in a Post-Primacy World, jonka on julkaissut U.S. Army War Collegen Strategic Studies Institute, käsittelee Yhdysvaltain armeijan muuttuvaa turvallisuusympäristöä ”johtoaseman jälkeisessä” maailmassa. Peruskysymys on, miten puolustusministeriön tulisi muuttaa riskiarviointiaan ympäristössä, jota luonnehtii jatkuva häiriöitä aiheuttava muutos. Huolenaiheiksi nousevat etenkin informaatiosodankäynti, Kylmän sodan jälkeisen järjestyksen mureneminen, lisääntyvä ja pirstaloitunut vastarinta Yhdysvaltoja vastaan, suurten valtioiden lisääntynyt kilpailu ja poliittisen koheesion hajoaminen. Raportti ei edes mainitse ilmastonmuutosta, ja sana ”ympäristö” (environment) esiintyy vain viitaten turvallisuusympäristön poliittis-strategisiin muutoksiin. Tämä ei ole yllättävää, sillä raportin päämääränä on ”saada takaisin ja pitää yllä Yhdysvaltain vastustamaton sotilaallinen etulyöntiasema” ja esimerkiksi eläintärkeiden resurssien ja markkinoiden turvaaminen.

Trombettan kuvaamat kaksi puhetapaa, uhkiin varautumisen tai ennakoinnin ja ehkäisyn korostaminen, eivät muodosta rajalinjaa vain turvallisuustoimijoiden ja siviilien välille, vaan erilaiset asenteet ympäristö- ja resurssikysymyksiin näkyvät myös turvallisuustoimijoiden puheissa. Korostuuko yhteiskunnan eri sektorien yhteistoiminta vai käsitelläänkö asiaa kapeasti poliisin tai armeijan mandaatilla? Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattisin tuore henkilökuva kuvastaa erinomaisesti tätä turvallisuustoimijoiden sisäistä moninaisuutta ja ristiriitaisuutta:

”Military force alone promises only more military force. In congressional testimony from 2013, Mattis said as much, when asked about the role of diplomacy in foreign affairs. ’If you don’t fund the State Department fully, then I need to buy more ammunition ultimately,’ he said. ’The more that we put into the State Department’s diplomacy, hopefully the less we have to put into a military budget.’”

Ovatko ympäristöongelmat konfliktien syy?

Edellä kuvatun käsitteellis-teoreettisen kiistelyn lisäksi ympäristöturvallisuuskeskustelua on haastettu empiirisen tutkimuksen näkökulmasta. Aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu, miten ympäristöongelmat lisäävät resurssien niukkuutta, vaarantavat ihmisten asuinsijoja ja saavat aikaan väestön siirtymiä. Näin ne lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai kestoa. (Zografos et al. 2014, 327). Tätä on tavoiteltu termillä ”uhkakerroin” (threat multiplier), joka lanseerattiin ilmeisesti MAB:n vuoden 2007 raportissa ja levisi sittemmin laajaan käyttöön. (MAB 2007; MAB 2014; The Arab Spring and Climate Change 2013) MAB:n raportti vuodelta 2014 lanseerasi tätä vahvemman käsitteen ”konfliktikatalyytti” (conflict catalyst), joskin tarkkaa määritelmää ei ollut ja termien suhde jäi hyvin epäselväksi (MAB 2014, 7–8).

Tätä näkemystä on myös kyseenalaistettu tuoreissa tutkimuksissa. Vuonna 2014 julkaistu CLICO-projektiin pohjautuva artikkeli esitti, että poliittisen järjestelmän puutteet ovat merkittävämpiä tekijöitä konfliktien taustalla kuin ilmasto- ja vesijärjestelmistä juontuvat paineet (Zografos et al. 2104). Toisen vuonna 2016 julkaistun kuivuutta ja konflikteja käsitelleen laajan tutkimuksen lopputulos oli ristiriitainen. Yhtäältä tilastollinen yhteys oli heikko, mutta se oli toisaalta vahvempi uusiutuvien luonnonvarojen suorasta hyödyntämisestä riippuvaisissa yhteisöissä, joiden poliittinen asema on heikko. (von Uexkull et al. 2106, 12391, 12394) Tutkimuksessa päädyttiin toteamaan, että kuivuuden ja konfliktien suhde on molemminpuolinen: ne vahvistavat toisiaan. Yleiset tilastolliset tarkastelut eivät kerro mitään kovin hyödyllistä näin vahvasti kontekstiriippuvaisesta asiasta. Jälkimmäisessä tutkimuksessa korostetaankin vaikuttavien tekijöiden moninaisuutta: etniset jaot, riippuvaisuus maataloudesta, poliittinen marginaalisuus, yhdistävät identiteetit, investointipako, terveys ja niin edelleen.

Etenkin lehtiartikkeleissa keskustelu ympäristöturvallisuudesta keskittyy useimmiten vääntöön konfliktien syistä tai ilmastopakolaisuuden mahdollisuudesta. Ja koska monimutkaisuus, ajallis-paikallinen hahmottomuus ja etäiset vaikutukset mahtuvat huonosti journalistiseen kieleen ja julkisen keskustelun yksinkertaistuksiin (Lähde 2015), analyysi jää helposti juupas-eipästelyksi ilmiöiden ”tärkeimmästä” syystä. Kädenvääntö konfliktien eri taustasyiden ensisijaisuudesta menee metsään, koska monimutkaisten sosio-ekologisten järjestelmien muutoksia ei voi palauttaa yhteen ”perimmäiseen” syyhyn. Tämä ei estä tutkimusta niiden syistä, mutta taustatekijöitä ei voi noin vain eritellä ja asettaa tärkeysjärjestykseen.

Toinen keskustelun jumitus on kiistely siitä, väheksyykö konfliktien ympäristötaustan analyysi niiden poliittista merkitystä. Vuonna 2007 ilmestynyttä UNEP:in raporttia Darfurin konfliktista kritisoitiin, koska ilmastonmuutoksen esittämisen taustasyyksi koettiin väheksyvän Sudanin hallinnon vastuuta tapahtumista. Viime vuosina tämä syytös on esitetty esimerkiksi usein silloin, kun Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tuoreiden konfliktien taustoja on tutkittu. Laajaa keskustelua ja kritiikkiä herättänyt raportti The Arab Spring and Climate Change kuitenkin korosti monella tavalla sitä, miten yhteiskunnalliset toimet vaikuttavat ympäristöpaineiden toteutumiseen – esimerkiksi vesi-intensiivisen tuotannon tukeminen kuivuudelle alttiilla alueella (Syyria) tai oman maan ruoantuotannon heikentäminen vientituotteiden kustannuksella maassa, jonka väestö on riippuvaista tuontiruoasta (Egypti). Kääntäen viisaampi politiikka tietysti voi vähentää ympäristömuutosten haitallisia vaikutuksia.

Usein on myös muistutettu, että nälänhätien taustalla on aina konflikteja, poliittista sortoa, avustustoiminnan estämistä tai muita poliittisia toimia. Toisaalta yhtä tärkeää on pitää mielessä, että suurin osa maailman nälkäisistä ei elä konfliktialueilla. Elämä voi olla hyvin turvatonta silloinkin, kun laajaa nälänhätää ja sotaa ei ole näkyvissä. (FAO 2015, 37)

Laajennettu turvallisuus ja resilienssi

Kun katse nostetaan pelkistä konflikteista yleiseen ihmiselämän sujumiseen, on selvää, että ympäristöturvallisuutta ei voida käsitellä mielekkäästi vain perinteisillä sotilas- tai poliisitoimilla. Turvallisuus ei ole vain valtioiden välisten sotien tai sisäisen turvallisuuden asia. Siihen kuuluvat myös ihmisryhmien väliset jännitteet ja laajemmin mahdollisuus viettää tervettä, toimeliasta ja hyvää elämää. UNDP:n lanseeraamalla ”inhimillisen turvallisuuden” (human security) käsitteellä on tuotu onnistuneesti esiin tätä laajennetun turvallisuuden näkökulmaa, joka sopii erinomaisesti yhteen ympäristö- ja resurssikysymysten tarkastelun kanssa. (Zografos et al. 2014, Trombetta 2008, 593)

Termistä ”resilienssi” (resilience) on tullut varsinainen muotisana viime vuosina. Resilienssi on ollut jo vuosikymmeniä vakiintunut käsite ekologiassa ja psykologiassa. Ekologiassa keskeinen teksti käsitteen lanseeraamisessa oli C. S. Hollingin artikkeli ”Resilience and Stability of Ecological Systems” vuodelta 1973 (Holling 1973). Artikkelissa Holling kyseenalaistaa sellaiset luonnonhoidon käytännöt, jotka perustuvat näkemykseen luonnonjärjestelmien vakaasta tilasta. Ne voivat itse asiassa heikentää järjestelmien resilienssiä eli kykyä säilyttää toimintakykynsä häiriöistä huolimatta – mikä ei ole sama asia kuin järjestelmän vakaus.

”It is useful to distinguish two kinds of behavior. One can be termed stability, which represents the ability of a system to return to an equilibrium state after a temporary disturbance; the more rapidly it returns and the less it fluctuates, the more stable it would be. But there is another property, termed resilience, that is a measure of the persistence of systems and of their ability to absorb change and disturbance and still maintain the same relationships between populations or state variables.” (Holling 1973, 14)

Toinen avainteksti on yhteisartikkeli ”Catastrophic Shifts in Ecosystems” vuodelta 2001 (Scheffer et al. 2001), joka esitti ekologisten järjestelmien voivan muuttua nopeasti ja katastrofaalisesti. Se peräänkuulutti Hollingin tavoin resilienssin ylläpitämistä luonnonhoidon käytäntöjen perustana.

2000-luvun alusta lähtien sanan käyttö on kuitenkin levinnyt yhä uusille alueille, ja yhteydet tähän merkitykseen ovat muuttuneet löyhiksi analogioiksi tai katkenneet kokonaan, kuten usein käy tällaisten muotitermien kohdalla. (Hyvönen & Juntunen 2016, 208, 212) Koska termiä käytetään eri aloilla hyvin erilaisissa merkityksissä, turvallisuuskeskustelussakin se on johtanut jatkuvaan merkitysten ristiriitaisuuteen ja ohipuhumiseen (sama, 213).

Aivan kuin Trombettan mukaan turvallistamiskeskustelussa on kaksi päälinjaa, Aki-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen esittävät artikkelissaan ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi”, että keskustelu resilienssistä on jumiutunut kahden lähestymistavan yhteen sovittamattomalta näyttävään eroon: yhtäältä vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja hallinnointi, toisaalta mahdollisuus ihmisyhteisöjen omalähtöiseen organisoitumiseen, haavoittuvaisuuden vähentymiseen ja toimintakyvyn lisääntymiseen. (sama)

Jälkimmäinen perspektiivi osuu yksiin ”inhimillisen turvallisuuden” korostaman näkökulman kanssa ja on erityisen tärkeä, kun muistetaan edellä mainittu ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden yhteennivoutuminen – esimerkiksi haavoittuvuus sään ääri-ilmiöille on aina myös yhteiskunnallisen järjestyksen tuote, kuten vuoden 2005 hurrikaani Katriina tai Intian valtameren tsunami osoittivat aikanaan. Haavoittuvuus ei ole vain ”ulkoisten olosuhteiden” asia vaan aina myös sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti tuotettua. Tämä ”sisäisen” ja ”ulkoisen” eron ongelmallisuus koskee tietysti myös sosio-ekologisia järjestelmiä, kuten Hollingin artikkeli tuo hyvin esiin (Holling 1973).

Harkiten uuteen aihealueeseen sovellettuna resilienssin käsite voi eittämättä olla hyödyllinen sosio-ekologisten järjestelmien ymmärtämisessä, ja laajemmin hahmotettu ympäristöturvallisuus on luontainen sovellusalue. Käsitteet ovat työkaluja, joilla tehdään selkoa maailmasta. Mutta kun saman sanan ”resilienssi” alle pakataan vaikka minkälaisia asioita, se lakkaa olemasta hyödyllinen käsite – tai pikemmin saman termin käytön takaa löytyy käsitteellinen sekamelska. (Lähde 2015) Hyvä esimerkki on MAB:n vuoden 2007 raportti, jossa termiä sovelletaan vapaasti ulottuen yhteisöjen haavoittuvuudesta armeijan toimintakykyyn (MAB 2014, 5, 21, 24), vaikka ilmiöinä niillä on lopulta aika vähän tekemistä keskenään.

Ympäristöturvallisuudesta käydyssä keskustelussa ei ole tällä hetkellä minkäänlaista yhteistä keskustelutilaa, vaan se on hyvin hajaantunutta. Niinpä mahdollisuuksia resilienssin jaetulle määritelmälle ei ole. Ylipäätään sellaisten mahdollisuudet ovat sitä heikompia, mitä laajempi keskustelu on (Lähde 2015). Siksi muotitermin käytön sijaan on useimmiten parasta puhua ensin itse asiasta, kunnes päästään selville, puhuvatko eri osapuolet samoista kysymyksistä. Muotisanojen ”pikakirjoitus” helposti peittää näkemyseroja. Jaetut käsitteet ovat hyödyllisiä työkaluja sitten, kun puhutaan suunnilleen samasta asiasta ja voidaan käydä tarkempien käsitysten erojen ja yhtäläisyyksien kimppuun.

Normaalin tilanteen ongelma

Sosio-ekologisten ilmiöiden monisyisyys herättää myös kysymyksen siitä, onko turvallistamisen kriitikkojen peräänkuuluttama ”normaali politiikka” sekään niin tavoiteltavaa. Tässä on ympäristöturvallisuuden syvällinen ristiriita. Yhtäältä nykyinen elämäntapa on riskien ja uhkien synnyttäjä, mutta toisaalta sitä pyritään säilyttämään ja turvaamaan. (Trombetta 2008, 595). Vielä toistaiseksi fossiilisten polttoaineiden käytöstä riippuvainen talous tuottaa olemassaoloaan uhkaavan vaaran. Nälkää tehokkaasti vähentänyt moderni ruoantuotanto on johtanut myös vesivarojen ylikäyttöön ja viljelysmaan heikentymiseen. Maailmantalouden materiaalivirrat ovat kolminkertaistuneet neljässä vuosikymmenessä. Tämän järjestyksen säilyttäminen ja turvaaminen ovat ristiriitaisia päämääriä, mahdoton projekti.

Myöskään mukautuminen käynnissä oleviin muutoksiin ei ole aina ongelmatonta. CLICO-projektin tutkijat korostavat turvattomuuden tuottajina myös ”maladaptaatiota” eli sopeutumistoimia, jotka lisäävät eriarvoisuutta ja vievät joidenkin ihmisten elinkeinon tai tekevät vanhat elämäntavat mahdottomiksi (Zografos et al. 2014). Konflikteja voi syntyä resurssien niukkuuden lisäksi myös niiden runsauden vuoksi, kun esimerkiksi viljelysmaata otetaan haltuun ulkopuoliselle toimijalle (sama, 5). Tällöin voidaan puhua oikeastaan niukkuuden tuottamisesta.

Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakko laajentaa.

”Laajemmin ymmärrettynä turvallisuus kytkeytyy resurssien tuottamisen ja kuluttamisen heijastusvaikutuksiin. Vauraampienkin alueiden elintasossa piilevä ’näkymätön kulutus’ ja ongelmien ulkoistaminen tarkoittaa, että tilanteen muuttuessa vaurauden keskusten ulkopuolella mullistukset voivat olla nopeita tai hallitsemattomia myös keskuksissa. Kapeampi turvallisuusajattelu ei huomioi näitä monimutkaisempia vaikutussuhteita. Se osallistuu, tahtomattaankin, haavoittuvaisuuden systemaattiseen tuotantoon.” (Lähde 2013, 156)

Mutta kuten turvallistamisesta käydyssä keskustelussa on toistuvasti muistutettu, tätä ei voida tehdä pelkästään nykyisten turvallisuustoimijoiden ehdoilla. Jos turvallisuuden alue laajenee, on käytävä myös poliittista keskustelua ja kamppailua siitä, kuka tai mikä on turvallisuuden kohde. Kenen asia turvallisuus on? Keskittyykö agenda konfliktien hallitsemiseen ja vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen vai ihmisarvoisen elämän edellytysten turvaamiseen? Jälkimmäisessä tapauksessa se tarkoittaa väistämättä myös vallitsevan elämäntavan muuttamista.

Kenen kanssa keskustella?

Keskustelua ympäristöturvallisuudesta käydään paljon, mutta se on hyvin sirpaleista. Eri aloilla käytetään erilaista terminologiaa (tai ”resilienssin” tapauksessa samaa terminologiaa ristiriitaisilla merkityksillä), ja totunnaiset näkökulmat poikkeavat toisistaan. Turvallistamisesta kiistelevät tutkijat vääntävät asiasta helposti keskenään, ja yhteys varsinaisiin valta-asemassa oleviin perinteisiin toimijoihin jää vähäiseksi (Gad & Petersen 2014, 322). Toisaalta edellä kuvattu epäluulo ”amatöörien” tungettelua kohtaan voi olla suurta turvallisuustoimijoiden joukoissa. Saako vanhoja näkemyksiä kyseenalaistaa? Onko vierailla oikeaa pääsyä poliittisiin prosesseihin, vai vahditaanko omaa tonttia tiukasti?

Tutkijoiden ainakin kannattaa välttää naiiviutta, kun he yrittävät edistää ajatusta laajennetusta turvallisuudesta. Vahva vastakkainasettelu vanhan ja uuden turvallisuusajattelun välillä kuulostaa helposti sinisilmäiseltä Syyrian, Jemenin, Irakin, Nigerian, Afganistanin, Libyan ja Ukrainan sotien ja suurvaltojen välisten jännitteiden aikana. Ympäristöuhkien tuominen turvallisuuskeskusteluun ei tarkoita perinteisten uhkakuvien väistymistä, vaan pikemmin päinvastoin: se osoittaa, miten moninaisia yhteydet ekologisten, taloudellisen, sosiaalisten ja poliittisten tekijöiden välillä ovat. Tämä vaatii yhteiskunnan eri alueiden parempaa yhteistoimintaa mutta myöskin rehellistä keskustelua itse asiasta. Mitä turvataan, miksi ja ketä varten?

Ympäristöturvallisuuden todellinen edistäminen instituutioiden tasolla, ei vain julkilausumissa ja tutkimuksellisissa kiistoissa, vaatii näiden eri turvallisuuden eri ulottuvuuksien välisten yhteyksien ymmärtämistä.

 

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUTTA:

The Arab Spring and Climate Change. Toim. Caitlin E. Werrell & Francesco Femia. A Climate and Security Correlations Series. Center for American Prgress, Washington, 2013. Verkossa: https://climateandsecurity.files.wordpress.com/2012/04/climatechangearabspring-ccs-cap-stimson.pdf

Aradau, Claudia, Security and the Democratic Scene. Desecuritization and Emancipation. Journal of International Relations and Development, Vol. 7, 2004, 388–413.

CNA Military Advisory Board, National Security and the Threat of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2007. (MAB 2007)

CNA Military Advisory Board, National Security and the Accelerating Risks of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2014. (MAB 2014)

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015.

Gad, Ulrik & Lund Petersen, Concepts of Politics in Securitization Studies. Security Dialogue. Vol. 42, No. 4–5, 2011, 315–328.

Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. Annual Review of Ecology and Systematics. Vol 4, 1973, 1–23.

Hyvönen, Ari-Elmeri & Tapio Juntunen, Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi. Politiikka 3/2016, 206–223.

Latour, Bruno, Moderni vai ekologinen? Uutta oikeutusta etsimässä. Teoksessa Luonnon politiikka. Toim. Yrjö Haila & Ville Lähde. Vastapaino, Tampere, 2003, 67–104.

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2015.

Lähde, Ville, Paljon liikkuvia osia. Savukeidas, Turku 2013.

Roe, Paul, Is Securitization a ’Negative’ Concept? Revisiting the Normative Debate Over Normal Versus Extraordinary Politics. Security Dialogue. Vol. 43, No. 3, 249–266.

Scheffer, Marten, Steve Carpenter, Jonathan A. Foley, Carl Folke & Brian Walker, Catastrophic Shifts in Ecosystems. Nature, Vol. 413, 2001.

Trombetta, Maria Julia, Environmental Security and climate change. Analysing the Discourse. Cambridge Review of International Affairs. Vol. 21, No. 4, 2008, 585–602.

von Uexkull, Nina, Mihai Croicu, Hanne Fjelde & Halvard Buhaug, Civil Conflict Sensitivity to Growing-season Drought. PNAS. Vol. 113, No. 44, 12391–12396

Zografos, Christor, Marisa C. Goulden & Giorgos Kallis, Sources of Human Insecurity in the Face of Hydro-Climatic Change. Global Environmental Change. Vol. 29, 2014, 327–336.