25.7.2017

Väestönkasvun perusasiat haltuun "Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla."

Väestökysymykset nousivat heinäkuussa Suomessakin näkyvästi julkiseen keskusteluun tuoreiden tutkimusten myötä. Environmental Research Letters -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa nimittäin todettiin, että yksilö voisi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään tehokkaimmin tekemällä yhden lapsen vähemmän (Wynes & Nicholas 2017). Samoihin aikoihin ilmestynyt toinen tutkimusartikkeli varoitti maailman eliöpopulaatioiden kiihtyvästä häviämisestä kutsuen sitä populaatioiden joukkotuhoksi (annihilation) (Ceballos et al, 2017). Artikkelin mukaan taustalla on sekä ylikansoitus että ylikulutus – ja yksi kirjoittajista, vuoden 1968 Population Bomb -kirjasta tunnettu Paul R. Ehrlich, tilitti tutun kärkevään tapaansa ylikansoituksen ongelmista.

Kummastakin tutkimuksesta uutisoitiin laajalti maailmalla ja suomalaisissakin tiedotusvälineissä. Etenkin ensin mainittu artikkeli on herättänyt paljon keskustelua, koska se kohdistuu yksilöiden elämänvalintoihin. Helsingin Sanomat julkaisi 19.7. näyttävän jutun, jossa asia ilmaistiin niin, että ”paras yksilön käsissä oleva keino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on tehdä vähemmän lapsia”. Jutussa aihe tuotiin iholle käymällä läpi ympäristöaktiivin maailmantuskaa lapsentekopäätöksen äärellä. Ja aivan, alkuperäinen tutkimusartikkeli tarkastelikin ilmastonmuutosta ”miljardien yksilöpäätösten kerääntymisen” näkökulmasta (Wynes & Nicholas 2017). Tällainen näkökulma on omiaan herättämään syyllisyyden tunteita, vastustusta ja liioittelua: ”eikö enää saisi tehdä lapsia?” – mitä tutkimusartikkelissa ei tietenkään peräänkuulutettu.

Väestönkasvu on ollut perinteisesti vaikea asia ympäristökeskustelussa, ja se tahtoo yhä uudelleen jämähtää joko–tai -asetelmaan. Joko väestönkasvu on maailman tärkein ongelma ja kaikkien muiden alkusyy tai sitten se ei ole varsinainen ongelma. (Lähde 2013, 129–133) Tuoreessa keskustelussakin toistuvat tutut vastakkaiset väitteet. Yhtäältä Suomessa väestö ei ole ongelma, vaan väestö kasvaa jossain muualla – täällä pitäisi pikemmin tehdä enemmän lapsia huoltosuhteen turvaamiseksi. Toisaalta köyhempien maiden väestönkasvu ei ole ongelma, koska täällä vauraissa maissa yksilöiden kulutus on suurempaa ja elämäntavan seuraukset ovat paljon vakavampia.

Kumpikin väite on yhtaikaa kohdallaan ja väärässä. Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla. Ensinnäkin, kuten niin usein, yksilövalintoihin keskittyvä näkökulma ei tavoita ilmiötä kunnolla – mikä tekee myös edellä mainitun tutkimusartikkelin hyvin ongelmalliseksi. Toiseksi, jos asiaa tarkastellaan erittelemättömästi globaalien lukujen tasolla, ei voida ymmärtää väestökehityksen ja väestöön liittyvien ympäristökysymysten eroja maailman eri alueilla. Väestön merkitys ei ole sama kaikkialla, eikä alueita voida verrata toisiinsa yhdellä akselilla, kuten keskustelussa tahtoo käydä.

Väestönkasvun perusasiat kannattaa ottaa haltuun.

Onko käynnissä väestöräjähdys?

Vuonna 2017 maailman väestömäärä oli liki 7,6 miljardia. Väkeä on tullut miljardi lisää 12 viime vuoden aikana, ja kaikkien ennusteiden mukaan väestö kasvaa väistämättä. Se on kiistämätön fakta. YK:n tuoreimpien ennusteiden todennäköisimpänä pidetyn ”keskiarvion” mukaan vuonna 2030 ihmisiä on yli 8,5 miljardia, vuonna 2050 yli 9,7 miljardia ja vuonna 2100 yli 11 miljardia. (UN 2017, 1)

Onko siis käynnissä hallitsematon väestöräjähdys? Kyllä ja ei, sillä väestökehitys on hyvin erilaista maailman eri alueilla. Nykyään väkirikkaimmat maat ovat Kiina ja Intia. Kummassakin väestö kasvaa, mutta YK:n ennusteiden mukaan Kiinan väestömäärä näyttäisi kääntyvän laskuun vuoden 2030 tienoilla. Intia ohittaa väestömäärässä Kiinan, mutta senkin väestö näyttäisi vakiintuvan ja kääntyvän laskuun vuoden 2050 tienoilla. (sama, 5) Kuten niin monissa asioissa, hokema ”mutta ne kiinalaiset” ei pidä kutiaan entiseen tapaan – jos se niin kovin fiksu ajatus koskaan olikaan.

Vauraimmissa maissa väestö joko lisääntyy hyvin vähän, on jo vakiintunut tai vähenee hiljalleen. Euroopassa väestön ennakoidaan vähentyvän siirtolaisuudesta huolimatta. Yhdysvallat on harvoja vauraita valtioita, jonka väestön ennustetaan kasvavan merkittävästi. Mutta vaikka maassa on edelleen ”luontaista kasvua” (eli syntymät ylittävät kuolemat), tulevaisuudessa sen arvioidaan kääntyvän negatiiviseksi – jolloin väestön lisäys selittyy siirtolaisuudella, eli se ei ole globaalista näkökulmasta väestönkasvua. Kaikkiaan vauraiden maiden väestönkasvusta vuoteen 2050 mennessä suurin osa johtuu siirtolaisuudesta. Yhä vähentyvä syntyvyys tarkoittaa myös väestön ikääntymistä (sama, 11).

Hallitsemattomasta väestöräjähdyksestä ei myöskään voi puhua siksi, koska keskimääräinen lapsiluku vähenee kaikkialla joitain yksittäisiä maita lukuun ottamatta, ja sen ennustetaan vähenevän koko maailmassa merkittävästi (sama, 7).

Merkittävä poikkeus tästä kehityksestä on Afrikka ja etenkin Saharan eteläpuolinen osa mannerta. YK:n ennusteiden mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö lisääntyy merkittävästi vuoden 2050 jälkeen. Väestömäärä on nyt yli 1,2 miljardia, ja YK:n keskiarvion mukaan se on vuonna 2030 yli 1,7 miljardia, vuonna 2050 yli 2,5 miljardia ja vuonna 2100 liki 4,5 miljardia. (sama, 1) Mantereen väestö siis liki nelinkertaistuisi vuosisadan loppuun mennessä.

Afrikka yllätti väestötutkijat

Edellä mainittu teos Population Bomb vuodelta 1968 lanseerasi väestöräjähdyksen käsitteen, mutta väestötutkijoiden piirissä ajatus kyseenalaistui hyvin nopeasti jo 1970-luvun aikana, kun ”hedelmällisyysaste” (eli käytännössä lapsiluku) laski ennakoitua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Niin sanottu väestöllinen muuntuminen (demographic transition) tapahtui noilla alueilla paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa (Africa’s Demographic Transition 2015, 5).

Karkeasti kuvattuna väestöllinen muuntuminen käy neljässä tai viidessä vaiheessa. Ensin sekä syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkeita, jolloin väestömäärä pysyy melko vakaana. Toiseksi kuolleisuus laskee muun muassa parantuvan hygienian, terveydenhuollon ja ravinnon ansiosta, mutta syntyvyys pysyy vielä korkeana, jolloin väestö kasvaa nopeasti. Syntyvyys kuitenkin alkaa laskea, jolloin kolmanneksi väestönkasvun nopeus hidastuu, kunnes neljänneksi väestö vakiintuu aiempaa korkeammalle tasolle – ja viidenneksi se voi alkaa hiljalleen vähentyä.

Latinalaisen Amerikan ja Aasian nopeampi väestöllinen siirtymä heijastettiin ennusteissa kaikkialle maailmaan. Niinpä vielä vuonna 2005 oletettiin, että maailman väestömäärä tasaantuisi vuoteen 2050 mennessä. Vuoden 2012 YK:n ennusteissa oli jo merkkejä näkemysten muutoksesta, mutta vasta vuoden 2015 ennuste murtautui kunnolla julkisuuteen. Se oli olennaisilta osiltaan sama kuin vuoden 2017 ennuste: väestönkasvu jatkuu vähintään vuosisadan loppuun.

Afrikka yllätti väestötutkijat, sillä väestöllisen muuntumisen kolmas vaihe ei ollut edennyt odotetusti – lapsiluku pysyi monissa maissa ennakoitua korkeampana. Lapsiluku kyllä pääosin laskee, mutta hitaasti, ja joissain maissa kuten Kongossa ja Nigerissä se jopa nousee (sama, 9).

Lisäksi tämän hetken nopea väestönkasvu tarkoittaa, että alueen väestö on hyvin nuorta. Afrikka onkin selvästi nuorin manner. (UN 2017, 4, 10) Siksi väestökehityksessä on hitausvoimaa: lapsentekoiässä olevia ihmisiä on suhteellisesti suuri osuus väestöstä. Niinpä mantereen väestö lisääntyisi, vaikka keskimääräinen lapsiluku putoaisi maagisesti kahteen tällä hetkellä – mikä on tietysti mahdotonta.

Tästä johtuen myös ennusteet globaalista ”väestöhuipusta” ovat mullistuneet. Kun aiemmin huipun ennustettiin osuvan vuoden 2050 tienoille, nyt YK ennustaa keskiarviossaan sen jatkuvan vuoteen 2100 (yli 11 miljardia) ja mahdollisesti sen yli (sama, 2). Ennusteissa on tosin väistämättä epävarmuutta. Raportin mukaan on 27% mahdollisuus, että globaali väestö vakiintuisi ja alkaisi vähentyä jo ennen vuotta 2100. Samoin on mahdollista, että väestö kasvaa keskiarviota nopeammin. Alin arvio on vuosisadan lopun väestömäärästä on 7,3 miljardia, ylin 16,5 miljardia –  tosin ääripäiden mahdollisuus on ennusteissa erittäin pieni. Kaikissa skenaarioissa kasvu kuitenkin jatkuu vähintään vuoteen 2050. (sama, 3, 12)

Miksi Afrikan kehitys ei sujunut ennusteiden mukaan? Ja miten väestöllistä muuntumista voisi nopeuttaa?

Koulutus väestökysymyksen hopealuotina?

Koulutus nähdään yhä laajemmin tärkeimpänä ratkaisuna väestönkasvuun. Tätä näkökulmaa on edistänyt etenkin itävaltalainen väestötieteilijä Wolfgang Lutz, joka on viime vuosina tullut tunnetuksi ”uuden väestöparadigman” puolestapuhujana. Hänen taustatahonsa on vuonna 2010 perustettu Wittgenstein Centre (WIC) for Demography and Global Human Capital, joka on useiden tahojen yhteistyöhanke.

YK:n käyttämien väestömallien sijaan Lutz ja kumppanit ovat käyttäneet uudenlaista menetelmää, joka perustuu satojen väestötutkijoiden haastatteluihin ja heidän näkemystensä yhteensovittamiseen kansainvälisissä paneeleissa. Näin pyritään saamaan paremmin näkyviin yhteiskuntien paikalliset olosuhteet. Heidän ennusteensa poikkeavatkin merkittävästi YK:n raporteista: globaali väestöhuippu saavutetaan vuoden 2075 tienoilla (9,4 miljardia), jonka jälkeen se alkaa laskea ja on noin 9 miljardia vuosisadan loppuun mennessä. Miten tämä ero selittyy?

Lutz puhuu koulutusvaikutuksesta (education effect): hänen mukaansa koulutuksen merkitys väestökehitykseen on huomattavasti voimakkaampi kuin mitä YK:n malleissa huomioidaan. Koulutusta saanut ihminen on fysiologisesti erilainen olento: kykeneväisempi suunnittelemaan, ennakoimaan, omaksumaan uusia taitoja, osallistumaan yhteiskuntaan ja ottamaan valtaa omaan elämäänsä – tämä on keskeistä naisille, joiden asema on monilla maailman alueilla alisteinen. Siksi etenkin naisten koulutus on merkityksellistä. Lutz myös korostaa sitä, että pelkkä lapsuusajan koulutus ei riitä, vaan tarvitaan myös panostuksia ylemmän asteen koulutukseen, joka valmistaa nuoria työelämään ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Väestötutkijat ovat kuitenkin kantaneet huolta siitä, että yhteys koulutuksen ja lapsiluvun vähentymisen välillä ei tuntuisi pätevän kaikkialla Afrikassa. Etiopiassa koulutusvaikutus on todettu voimakkaaksi (Africa’s Demographic Transition 2015, 2), mutta monilla alueilla vaikutus ei ole huomattava. Meneekö väestönkasvun hopealuoti ohi maalin?

Tarkemmin katsottuna on kuitenkin kyseenalaista, onko koulutus edistynyt sillä tavalla, että se voisikaan vaikuttaa kunnolla. Väestötutkijat pitävät tyttöjen koulutusta ensiarvoisen tärkeänä, mutta pojat pääsevät useimmilla alueilla helpommin kouluun (sama, 15). Koulutuksen puute on myös luokkakysymys: sosiaalinen eriarvoisuus määrittää mahdollisuuksia päästä kouluun, jolloin kouluttamattomuudesta tulee ylisukupolvista (sama, 16).

Afrikassa on saatu kyllä aikaan edistystä koulutusasioissa (UN 2015, 24–27). Yhä useampi lapsi pääsee kouluun, mutta silti kolmasosa tai neljäsosa on vailla koulutusta. Koulutuksen heikko laatu on ennen kaikkea ongelma, joka selittää hyvin koulutusvaikutuksen ristiriitaa. Monilla alueilla koululuokat ovat liian suuria, välineet ovat puutteellisia, ja opettajilta puuttuu kunnollinen koulutus – lisäksi opettajien poissaolot ovat hälyttävän yleisiä. Vaikka lapset pääsevät kouluun, he siten voivat jäädä ilman oppia. Tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet oppilaista ei saa ensimmäisinä oppivuosinaan kunnollista luku-, kirjoitus- tai laskutaitoa. Lisäksi moni lopettaa koulun kesken.

Koululaitoksen ongelmat ovat kuitenkin vain osaselitys. Afrikassa 40% kouluikäisistä kärsii ravinnonpuutteen aiheuttamista oppivaikeuksista. Tyttölapsien tai nuorten naisten avioliitot ja raskaudet johtavat yleensä siihen, että koulu jää kesken. Ja jos vanhemmat eivät osaa lukea ja kirjoittaa, kotona ei ole tukea oppimiselle. Koulutus ei tapahdu tyhjiössä.

Koulutus on äärimmäisen tärkeä tekijä väestökehityksessä, mutta sen tarkasteleminen erillään muusta elämästä ei ole mielekästä. Koulutus ei ole hopealuoti, joka yksinään pysäyttää väestönkasvun. Yhden tekijän selitykset eivät ole ylipäätään toimivia monimutkaisten sosioekologisten ilmiöiden ymmärtämisessä (Lähde, 2013). Väestönkasvun taittuminen tai sen jatkuminen voidaan ymmärtää kunnolla vain monien tekijöiden yhteisvaikutuksena.

Väestökehityksen monet ulottuvuudet

Väestötutkimus on osoittanut joukon ensiarvoisen tärkeitä yhteiskuntakehityksen ulottuvuuksia, jotta väestöllinen muuntuminen etenisi eli väestönkasvu hidastuisi ja lopulta taittuisi. Mikä tärkeintä, nämä tekijät ovat monisyisin tavoin yhteydessä toisiinsa. Ne eivät ole erillisiä ratkaisuja vaan osa kokonaisvaltaista inhimillistä kehitystä.

Terveydenhuollon edistyminen ja etenkin lasten ja äitien terveyden edistäminen ja kuolleisuuden vähentäminen vaikuttavat tehokkaasti lapsiluvun vähenemiseen. Tämä voi vaikuttaa yllättävältä. Eikö juuri kuolleisuuden väheneminen saa aikaan nopean väestönkasvun väestöllisen muuntumisen toisessa vaiheessa? Kyllä, mutta terveydenhuollolla on eri vaikutus väestökehityksen eri vaiheissa. Kun lapsikuolleisuus vähenee ja lapset ovat terveempiä, paine suurempaa lapsilukua kohtaan hellittää. Onkin sanottu, että ”jokainen lapsen kuolema johtaa uuteen lapsen syntymään”. (Africas’s Demographic Transition 2015, 12–13) Ja kuten edellä todettiin, terveydellä on vaikutus koulumenestykseen. Tämä on vain yksi monista tavoista, joilla väestökehityksen eri ulottuvuudet ruokkivat toisiaan.

Joka tapauksessa julkisessa keskustelussa yleinen myytti, että terveydenhuolto vain lisää väestönkasvua, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Sama koskee aikuisten kuolleisuutta. Monilla Afrikan alueilla HIV/AIDS -epidemia on lisännyt kuolleisuutta runsaasti, joskin nyt tilanne alkaa parantua. Epidemia ei kuitenkaan suinkaan johtanut väestönkasvun taittumiseen. Ja vaikka kuolleisuuden vähennyttyä väestöennusteita on rukattu toistaiseksi ylöspäin, heijastusvaikutukset ovat paljon laajempia. Kun epidemia rokottaa ennen kaikkea työikäistä väestöä, lukemattomat lapset jäävät vaille tukea ja turvaa, mikä jälleen ruokkii väestönkasvua kiihdyttäviä tekijöitä. (sama, 6)

Syntyvyys on keskimäärin myös alhaisempaa kaupungeissa, varmasti monista syistä: koulutus ja terveydenhuolto voi olla helpompi järjestää, naisilla on enemmän mahdollisuuksia työllistyä muualla kuin kotona ja niin edelleen. Toisaalta nopea kaupungistuminen myös heikentää helposti alueen ruokaturvaa ja rapauttaa maatalous- ja kalastuselinkeinoa. Työpaikkojen häviäminen vie myös mahdollisuuksia koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Jos siis kaupungistuminen on nopeaa ja hallitsematonta, se ei välttämättä suinkaan edistä lapsiluvun alentumista, yleisestä inhimillisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. On kuitenkin selvää, että koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen maaseudulle on vaikeampaa – mutta etenkin köyhimpien maiden ruokaturvan edistämiselle se on elintärkeää.

Kuten todettua, koulutus voi parhaimmillaan vaikuttaa voimakkaasti väestökehitykseen. Etenkin naisten koulutuksen yhteys vähenevään lapsilukuun on vahva – miesvaltainen koulutus voi ylläpitäessään eriarvoisuutta jopa luoda painetta lapsiluvun kasvuun ja pitää yllä vanhoillisia normeja – yleisesti ottaen miesvaltaiset normit kun suosivat suurempaa lapsilukua. Sen sijaan koulutetuilla naisilla on parempi mahdollisuus hankkia yhteiskunnallista valtaa ja vaikuttaa normeihin. Tämä kytkeytyy laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: Onko olemassa toimivaa tiedonvälitystä, joka tukee asenteiden muutosta? Onko yhteiskunta heterogeeninen vai homogeeninen (asenteet muuttuvat yleensä alueilla, joiden väestö on jakaantunut vahvasti erillisiin ryhmiin). (sama, 14–20)

Terveys, koulutus ja tasa-arvo eivät kuitenkaan vaikuta vain itsessään vaan etenkin edistämällä ihmisten elinkeinomahdollisuuksia. Naisten mahdollisuus päästä työmarkkinoille lisää heidän päätäntävaltaansa, ja köyhemmissä maissa yleensä naiset myös käyttävät tuloistaan suuremman osuuden lasten terveydestä ja koulutuksesta huolehtimiseen. Työllistyminen tuo myös turvallisuutta, jolloin suurta lapsilukua ei enää tavoitella esimerkiksi vanhuuden turvaksi tai työvoimaksi perheviljelmillä tai -yrityksissä.

Olennainen kysymys onkin, millaisia töitä on tarjolla. Monissa köyhimmissä maissa naiset ovat tietysti käytännössä töissä kotona tai ”perheyrityksessä”, mutta palkatta tai olemattomalla palkalla. (sama, 24) Tämä ei tietenkään johda sellaiseen naisten valtaistumiseen, joka vähentää lapsilukua. Tarjolla pitää olla oikeanlaista työtä (sama, 2–3).

Väestönkasvu on yleisesti ottaen korkeinta kaikkein köyhimmissä maissa (UN 2017, 5). Afrikassakin lapsiluvun vaihtelu korreloi melko hyvin bruttokansantuotteen kanssa. Tosin BKT-mittarin ongelmia kuvaa hyvin se, että luonnonvarojen myyntiin perustuva ”resurssitalous” ei näytä ohjaavan kehitystä suotuisaan suuntaan, koska se ei levitä taloudellista turvaa tehokkaasti muuhun yhteiskuntaan. (Africa’s Demographic Transition 2015, 10–11) Mutta tarvitaan joka tapauksessa myös taloudellista kehitystä, jotta koulutuksen, terveyden ja tasa-arvon lupaukset voisivat toteutua. On kuitenkin olennaista muistaa, että pelkkä tulotason nousu ei riitä todellisen köyhyyden hävittämiseen. Mikäli kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä.

Nämä ovat väestöllisen muuntumisen etenemiselle ratkaisevan tärkeitä rakenteellisia tekijöitä, mutta sen lisäksi perhesuunnittelulla voi olla hyvin toimiessaan suuri merkitys etenkin hyvin nopean väestönkasvun oloissa (sama, 19). Pelkkä ehkäisyvälineiden tarjoaminen ei ole osoittautunut tehokkaaksi, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, joka yhdistää ehkäisyn, neuvolatoiminnan, raskausajan terveydenhuollon, abortit (mikäli mahdollista) ja muunlaisen valistustyön. Naisten valtaistuminen on myös edellytys toimivalle perhesuunnittelulle ja toisaalta voi edetä sen avulla. Aikanaan monissa Afrikan maissa vastustettiin perhesuunnittelua eräänlaisena kolonialistisena juonena maiden kasvun ja kehityksen tukahduttamiseksi, mutta nykyään tämä ajatus on onneksi häviämässä. Se voidaan kuitenkin kokea uhkaksi miesvaltaisille perinteille ja sitä haittaavat monet uskomukset ja ennakkoluulot. Siksi luoviminen vanhanaikaisten normien ja valistustyön välillä on suuri haaste perhesuunnittelun leviämiselle.

Donald Trumpin hallinnon henkiin herättämä ”suukapulasääntö” (gag rule), joka uhkaa viedä rahoitusta perhesuunnitteluprojekteilta ympäri maailman, on tästä näkökulmasta mitä tuhoisinta, sillä se kohdistuu nimenomaan edellä kuvattuun kokonaisvaltaiseen avustus- ja kehitystyöhön.

Väestönkasvun hillinnän ja lopettamisen eri ulottuvuudet tarvitsevat toisiaan, mikä tarkoittaa kääntäen sitä, että ne eivät välttämättä toimi, jos olosuhteet eivät ole oikeat. Monimutkaisen sosio-ekologisen järjestelmän nytkäyttäminen uudelle kehitysuralle voi olla toivottoman vaikeaa.

Mutta toisin kuin usein ajatellaan, väestökysymys ei ole omiaan ”kovien asenteiden” ajamiselle. Kuoleman, tautien, rajoitusten ja pakkojen sijaan väestönkasvun hillitseminen rakentuu ”hyvien asioiden kierteelle”. Ja mikä tärkeintä, kaikki nämä asiat ovat arvokkaita itsessään, joten niiden ajamiselle on muitakin hyviä syitä. (sama, 12)

Juuri siksi yhden selityksen, yhden syyn tai yhden ratkaisun etsiminen menee väistämättä metsään väestökysymysten ymmärtämisessä. Kuvatut tekijät joko onnistuvat tukemaan toisiaan tai epäonnistuvat siinä. Hyvän kehityksen kierteen lisäksi on aina mahdollisuus huonon kehityksen kierteille – nopea väestönkasvu nimittäin tekee koulutuksen, terveydenhuollon, ruokaturvan ja sosiaaliturvan rakentamisesta entistä vaikeampaa (UN 2017, 5). Käynnissä olevalta kehityksen uralta irti pääseminen vaatii paitsi paljon työtä ja resursseja myös apua ja asiantuntemusta – kehitys- ja avustusmäärärahojen leikkaaminen onkin järjettömintä mahdollista politiikkaa tässä maailmantilanteessa.

Väestönkasvun hillitsemisen bonus – ”väestöosinko”

Mikäli lapsilukua onnistutaan laskemaan nopeasti, tarjoutuu myös ainutkertainen yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuus, ”väestöosinko” (demographic dividend). Tällöin väestörakenne muuttuu pyramidimuotoisesta ”pullistuneeksi” – toisin sanoen nykyinen työikäinen väestönosa on seuraavia sukupolvia suurempi. Tällöin työikäisillä ihmisillä on keskimäärin vähemmän lapsia huolehdittavanaan, joten terveyteen ja koulutukseen on mahdollista panostaa yhä enemmän, yhteiskunnalla on käytössään enemmän työvoimaa ja naisilla on parempi mahdollisuus siirtyä työmarkkinoille (Africa’s Demographic Transition 2015, 1). Väestöosinko voi tarjota hyvän kehityksen kierteelle uutta käyttövoimaa. Tällä hetkellä monilla Afrikan alueilla ongelmana on jatkuvan väestönkasvun lisäksi se, että hedelmällisyysaste laskee niin hitaasti, että väestöosinko toteutuu kovin myöhään (sama, 7). Siksi sellaista kehitystä edistävälle politiikallekin on vaikea saada tukea.

Väestöosinko ei kuitenkaan toteudu itsestään eikä automaattisesti, vaan sekin vaatii oikeita olosuhteita. Jotta mahdollisuus voitaisiin toteuttaa, tarvitaan tuottavaa työtä. Perinteisesti tätä kehitystä on haettu kaupungistumisesta, korkeasta jalostusasteesta ja vientituotteista – ja koska kaupungistumiskehitys on ollut käynnissä niin pitkään, tämä on välttämättä osa ratkaisua. Tällöin olennainen kysymys on, voidaanko esimerkiksi energiataloudessa hypätä nykyisten vauraiden maiden fossiilivaiheen yli.

Mutta kuten FAO on todennut, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maatalouden tuki on monin verroin tehokkaampi tapa vähentää köyhyyttä kuin minkään muun sektorin tuki. Pienviljelijät tuottavat suurimman osan maailman ruoasta, ja heidän tukemisensa on olennaista kokonaisvaltaiselle inhimilliselle kehitykselle – joka yhdistää kuvatut väestönkasvun hillinnän ulottuvuudet. (FAO 2015, 28, 42) Juuri siksi koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaalisten turvaverkkojen ja toimivien yhteyksien järjestäminen maaseudullekin on välttämätöntä, vaikka se onkin työläämpää.

Sen sijaan, mikäli väestöosingon hyödyntämisen olosuhteet eivät ole kunnossa, se voi muuttua ”väestökatastrofiksi”. Luomiskykyisen ja toimeliaan suuren sukupolven sijaan on suuri joukko työttömiä ja toivottomia vailla tulevaisuuden näkymiä – pelottava kasvualusta konflikteille.

Väestökysymys ei ole sama kaikkialla

Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään tilanteessa, jossa väestöllinen muuntuma on päätynyt viimeiseen vaiheeseensa – väestö alkaa hitaasti vähentyä. Lapsiluku on alle ”uusiutumistason” (replacement level), joka on keskimäärin 2,1 lasta naista kohden (joskin tarkkaan ottaen uusiutumistaso lasketaan jokaisen maan väestörakenteen mukaisesti). Afrikan monilla alueilla taas eletään tilanteessa, jossa väestö kasvaa niin nopeasti, että yhteiskunnan infrastruktuurin ja instituutioiden rakentaminen ei pysy perässä.

Näiden erojen ymmärtäminen on myös aivan olennaisen tärkeä asia, kun puhutaan väestöstä ja ympäristökysymyksistä. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ”ympäristöongelmaa”, jonka suhteen ihmisiä ja yhteiskuntia ympäri maailman voitaisiin mielekkäästi vertailla. Suomalaisen yhteiskunnan ympäristövaikutukset keskittyvät ennen kaikkea ilmastopäästöihin, luonnonvarojen kulutukseen ja oman kulutuksemme ”heijastusvaikutuksiin” ympäri maailman (vaikka toki myös paikallisen ekosysteemit ovat monin tavoin uhattuina). Niitä ei olennaisesti hetkauta se, jos yksilöt päättävät tehdä vähän vähemmän lapsia. Väestömäärä laskee jo joka tapauksessa. Väestön näkökulmasta kehitys on jo oikeansuuntainen.

Olennaista on se, millä tavalla yhteiskunnassa järjestetään asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon tavat. Palauttaessaan tämän yhteiskuntatason tarkastelun yksilöiden päätöksiin ja valintoihin Wynesin & Nicholasin artikkeli menee pahasti harhaan. Vaikka se voi herättää monien mielestä tarpeellista keskustelua siitä, miten isojen asioiden äärellä olemme ilmastonmuutoksen kanssa, ei kehnoilla työkaluilla saa aikaiseksi fiksua ajattelua siitä, mitä tulisi tehdä.

Vakiintuneen tai hitaasti vähentyvän väestön ympäristössä tällaisia perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia muutoksia on huomattavasti helpompi tehdä kuin silloin, kun väestömäärä kasvaa nopeasti. Afrikkalaisten nopean väestönkasvun alueiden tilannetta ei voida tarkastella mielekkäästi räknäämällä yksittäisten ihmisten laskennallista ilmastokuormaa tai ekologista jalanjälkeä. Olennaista on se, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä suurempi paine on käyttää paikallisia luonnonvaroja kestämättömästi: metsiä, vesivaroja, viljelysmaata. Vahva riippuvuus paikallisista luonnonvaroista ja kyvyttömyys ”ulkoistaa” oman kulutuksen ympäristövaikutuksia (Lähde 2013) tekee väestön myös hyvin haavoittuvaiseksi monenlaisille ympäristömuutoksille. Sitä vaikeampi on myös omaksua uudenlaista ruoantuotantoa, energiantuotantoa ja elinkeinorakennetta. Nopea väestön lisääntyminen altistaa yhteiskuntia epävakaudelle ja vie etenkin nuorilta koulutuksen mahdollisuuksia ja tulevaisuuden näkymiä.

Ei siis ole lainkaan järkevää väittää, että väestönkasvu köyhemmissä maissa olisi pienempi ongelma, koska yksilön kulutus ja päästöt ovat laskennallisesti pienempiä. Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia. Yksilöiden laskennallisiin vaikutuksiin palautuvat vertailut ovat huonoa ajattelua.

Hyvin pitkällä aikajänteellä maailmalle olisi varmasti hyväksi, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin se 9 miljardia, johon väestökehitys joka tapauksessa näyttää päätyvän vähintäänkin. Se on kuitenkin vuosisatojen kehityksen asia. Väestön nopeaan vähentymiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa minkäänlaisia uskottavia skenaarioita – tai sellaisia, jotka eivät samalla aiheuttaisi mittaamatonta tuhoa koko muulle maailmalle. Ainoa mahdollisuus on sekä vakiinnuttaa maailman väestömäärä mahdollisimman nopeasti että viedä yhteiskuntia sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmille raiteille. Kaikeksi onneksi nuo suunnat tukevat toisiaan.

Se ei tee tilanteesta helppoa. Mutta ainakaan väestönkasvulla ei voi perustella tulevaisuuden kuvitelmia, jossa ihmiskunnan vauras osa suojautuu omiin saarekkeisiinsa vellovan ihmismeren keskelle.

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUS:

Africa’s Demographic Transition. Dividend or Disaster? Toim. David Canning, Sangeeta Raja & Abdo S. Yazbeck. Africa Development Forum Series. World Bank, Washington, DC, 2015. Verkossa: https://openknowledge.worldbank.org/handle/10986/22036

Ceballos, Gerardo, Paul R. Ehrlich & Rodolfo Dirzo, Biological annihilation via the ongoing sixth mass extinction signaled by vertebrate population losses and declines. PNAS, 2017. Verkossa: http://www.pnas.org/content/early/2017/07/05/1704949114.full

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015. Verkossa: http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf

Lähde Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2017.

United Nations, The Millennium Development Goals Report 2015. Verkossa: http://www.un.org/millenniumgoals/2015_MDG_Report/pdf/MDG%202015%20rev%20(July%201).pdf

United Nations, World Population Prospects. Key Findings & Advance Tables. 2017 Revision. Verkossa: https://esa.un.org/unpd/wpp/Publications/Files/WPP2017_KeyFindings.pdf

Wynes, Seth & Kimberly A. Nicholas, The Climate Mitigation Gap. Education and Government Recommendations Miss the Most Effective Individual Actions. Environmental Research Letters. Vol. 12, No. 7, 2017. Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa7541