Voit tilata BIOS-uutiskirjeen täältä. Toimintaamme voi seurata myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.
Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaation (NOAA) laitteistoa merenpohjan laavamuodostelmien äärellä Havaijin lähistöllä. Kuva: Wikimedia Commons.
Maailmalta: aavan meren sopimus ja valtamerten syvät ongelmat
Maaliskuun alussa kuultiin yllättäviä ja hyviä uutisia, kun YK:n pari vuosikymmentä kestäneissä neuvotteluissa saatiin kuin saatiinkin aikaan aavaa merta (high seas) koskeva sopimus. Sopimus koskee valtioiden aluevesien ja talousvyöhykkeiden (EEZ) ulkopuolisia merialueita, noin ⅔ merten pinta-alasta. Tähän asti niistä on suojeltu hieman yli prosentin verran, ja ylipäätään niitä koskevat sopimukset ja säädökset muodostavat ristiriitaisen tilkkutäkin. Uusi sopimus ei tilkkutäkkimäisyyttä korjaa, mutta antaa toivottavasti merkittävästi paremmat edellytykset suojelualueiden muodostamiselle, varovaisuusperiaatteen noudattamiselle sekä kansainväliselle ja ylisukupolviselle oikeudenmukaisuudelle merten hyödyntämisessä. (Lue lisää täältä, täältä ja täältä.)
Hyvin harva uskalsi toivoa onnellista päätöstä tälle pitkälle prosessille, eikä moni tiennyt siitä juurikaan tai yhtään mitään. Nyt kuitenkin saavutettiin merkittävä merkkipaalu. Se on silti vasta alku: edessä on sopimusluonnoksen muokkaamista, ratifiointiprosessi ja vasta sen jälkeen sopimukseen liittyvien instituutioiden ja käytäntöjen luominen – varsinainen työ. Itse sopimusta ei kuitenkaan enää avata neuvotteluille: pääasioista on sovittu. Tällä sopimuksella ei myöskään vielä suojella mitään, vaan sillä vasta luodaan puitteita ja työkaluja tulevalle toiminnalle. Silti arviot tästä sopimustekstistä ovat olleet poikkeuksellisen yksimielisen positiivisia. Vaikka ongelmia on nostettu esiin odotetusti, oikeastaan kaikki näyttävät pitävän sitä tärkeänä edistysaskeleena.
Aavan meren ongelmat nimittäin ovat suuria. Yksittäisenä esimerkkinä niitä kuvaavat hyvin antarktisilla merialueilla toimivat supertroolarit, jotka etsivät krilli-saalista seuraamalla vihdoinkin toipumassa olevia valaslaumoja. Näin valailta viedään ravintoa, toipumisen edellytys, ja niitä vammautuu suoraan pyyntitilanteissa. Lisäksi krillit ovat keskeinen osa noiden merialueiden biologisten hiilinielujen toiminnassa. (Lisää täällä ja täällä.)
Sopimusprosessissa asettuivat vasten kaksi näkökulmaa aavojen merien asemaan. Yhtäältä on siirtomaakaudelta ja imperialismin kulta-ajalta periytyvä aavan meren vapaan käytön periaate, joka on ollut olennainen perusta myös tähänastiselle kansainväliselle merilansäädännölle. Sen imperiaalinen perusta on ennallaan: se on tukenut suurimpia ja vahvimpia toimijoita. Tätä vastaan köyhempien maiden liittouma nosti esiin periaatetta, jossa aavaa merta tarkastellaan yhteishyvänä ja tulevien sukupolvien perintönä. On syytä mainita, että EU muiden vahvojen toimijoiden joukossa vastusti jälkimmäisen periaatteen tuomista sopimukseen, mutta tässä epäonnistuttiin. Yhteishyvän periaate sai jalansijan, joskaan ei hallitsevaa asemaa.
Sopimuksen taustalla vaikutti merkittävästi Montrealin luontokokouksessa sovittu 30% suojelutavoite. Tämä tavoite on osin myös ongelmallinen, kuten Ville Lähde on taannoin kirjoittanut BIOS-blogissa. Biodiversiteetti on mosaiikkimainen ilmiö ja sen syyt moninaiset, joten ylätason tavoitteilla voi olla ongelmallisiakin seurauksia. Mutta valtamerissä ekosysteemien väliset yhteydet ovat väliaineen – veden! – vuoksi vahvempia ja vaikutusketjut voivat olla hyvin pitkiä, sillä monet eliöpopulaatiot liikkuvat laajalti ja ovat riippuvaisia monien toisistaan etäisten ekosysteemien toiminnasta. Aavalla merellä on myös joitain merkittäviä eliöiden lisääntymisalueita, kuten merenpohjan vuoristojen korallimuodostelmat. Kaiken kytkeytyminen kaikkeen on merillä konkreettisempi asia kuin maalla. Siksi globaalin tason toimet ja sopimukset ovat siellä erityisen tärkeitä.
Samoin merten ekosysteemejä vaurioittava toiminta tapahtuu suuressa mittakaavassa, ja toiminnan muodot, etenkin valtamerikalastus, ovat samankaltaisia laajoilla alueilla. Toki merkittävimmät kalastusalueet kuuluvat valtioiden talousvyöhykkeiden piiriin, mutta niiden kalakantojen ehtyessä kalastustoiminta aavalla merellä on lisääntynyt voimakkaasti, vaikka se onkin usein taloudellisesti melko kannattamatonta ja käytännössä nojaa runsaisiin tukiaisiin tai toiminnan laittomuuteen.
Näiden ekosysteemien kohtalo kytkeytyy myös ilmastokriisiin hyvin suoraan. Merten hiilensidonnan ja hiilen varastoitumisen prosesseista merkittävä osa on biologisia: eliöt sitovat hiiltä, joka eliöiden kuollessa varastoituu osittain pohjasedimentteihin. (Tämä siis poikkeaa hiilidioksidin sitoutumisesta meriveteen, mikä kyllä johtaa hiilinielun muodostumiseen mutta on samalla toisen ongelman eli merten happamoitumisen syy.) Merten ekosysteemien vaarantuminen uhkaa siten myös aivan kriittisen tärkeää hiilinielua.
Sopimustekstissä korostetaankin vahvaa linkkiä ilmastonmuutoksen hillinnän ja biodiversiteetin suojelun välillä. Lisäksi painotetaan laajempien yhtenäisten kokonaisuuksien suojelun tarvetta, biomien kirjoa eli “ekologista edustavuutta” sekä meriekosysteemien resilienssin parantamista. Suojelu on tietysti merilläkin vain osa kokonaisuutta. Merten tilaa uhkaavat monet asiat, joihin suojelulla ei voi puuttua: happamoituminen, lämpeneminen, muovisaaste ja muut uudet yhdisteet sekä ravinnevalumien aiheuttamat yhä laajemmat happikadosta johtuvat “kuolleet alueet”. Ja kun saastelähteet ovat pitkälti maalla ja jokivesissä, ei tällainen sopimus pysty niihin mitenkään.
Kuten sanottua, tämä sopimus ei aseta vielä mitään suojelutavoitetta eikä määrittele suojeltavia kohteita. Se antaa välineitä tulevaan. Toisaalta moni merillä tapahtuva toiminta kuuluu edelleen muiden sopimusten alle – kuten vaikkapa merenpohjan kaivostoiminta. Uuden sopimuksen valta niihin on rajallinen. Vaikka aavan meren sopimuksen myötä ympäristövaikutusten arviointi luo mahdollisuuksia puuttua kaikentyyppiseen toimintaan, se koskee käytännössä vain uutta toimintaa. Niinpä Guardianin jutussa todettiinkin:
“Erityisesti valtiot sopivat siitä, että olemassa olevat kansainväliset instituutiot, jotka ovat jo vastuussa kalastuksen, merikaupankäynnin tai syvän meren kaivostoiminnan kaltaisista aktiviteeteista, voivat jatkaa entisellään ilman että niiden täytyy laatia sopimuksessa esitettyjä ympäristövaikutusten arvioita.”
Nature nosti artikkelissaan samat puutteet esiin: sopimuksen status suhteessa nykyisiin kalastusta sääteleviin organisaatioihin on vähintään epäselvä, ja esimerkiksi arktinen laivaliikenne, kaivostoiminta ja sotilastoiminta jäävät sen ulkopuolelle.
“Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sopimuksen varassa ei voi luoda suojelualueita sellaisille alueille, joita koskevat entisestään kalastussopimukset, vaikka alueen kalastus olisi kestämätöntä ja romahduttaisi kalakantoja.”
Uusi sopimus ja sen varassa rakennettavat COP-neuvottelut ja uudet institutionaaliset elimet siis asettuvat vanhaan merten lainsäädännön tilkkutäkkiin ja joutuvat kamppailemaan asemastaan siinä. Vaara jäädä hampaattomaksi altavastaajaksi on ilmeinen.
Vaikka sopimuksen solmimiseen suhtauduttiin pääosin innostuneesti ja positiivisesti, kritiikkiäkin on esitetty. Edellä mainittujen ongelmien lisäksi esimerkiksi valtioille jää takaportteja olla tekemättä vaadittuja ympäristövaikutusten arviointeja. Vaikka kustannusten ja hyötyjen oikeudenmukaisempaan jakoon saatiinkin sopimuksessa edistystä, asettaa se köyhemmille osapuolille melkoisia velvoitteita seurannassa, tutkimustoiminnassa, informaation jakamisessa sekä jälleen uuteen kokousprosessiin osallistumisessa. Menneiden neuvotteluiden aikana myös kritisoitiin alkuperäiskansojen puhevallan olemattomuutta.
Guardianin kirjeessään taloustieteilijä Guy Standing muistuttaa, että kun edellinen aavaa merta koskeva sopimus solmittiin 1982, siinä sovitut organisaatiot saatiin aikaan vasta 1994, ja vieläkin moni asia sopimuksen soveltamisessa on kesken. Lisäksi suojelualueiden perustaminen ei yksin riitä: niitä on kyettävä valvomaan. Pelottava esimerkki on, että monilla Iso-Britannian suojelualueilla sallitaan edelleen pohjatroolaus. Paljon kamppailtavaa on siis edessä.
Tässä yhteydessä on hyvä tarkastella myös merenpohjien kaivostoimintaa. Siinä ollaan tekemisissä saman viheliäisen ongelman kanssa kuin energiasiirtymässä ylipäätään: kaikissa mahdollisissa skenaarioissa sähkön rooli kasvaa – eli sähkön tuotannon ja kulutuksen määrä lisääntyy, siinäkin tapauksessa vaikka yhteiskuntien kokonaisenergiabudjetti vähentyisi. Polttamisesta on siirryttävä toisenlaiseen energiatalouteen.
Se tarkoittaa, että tiettyjä metalleja on saatava käyttöön paitsi paljon myös erittäin nopeassa aikataulussa. Vaikka dekarbonisaation myötä kaivannaisten ekstraktion määrä vähenee absoluuttisesti, hyvin paljonkin, siirtymän aikana on silti perustettava uusia kaivosalueita. Vaikeita valintoja tulee eteen väistämättä.
Etenkin merenpohjan monimetallisissa “noduuleissa” eli kooltaan suht pienissä mutta metallipitoisuuksiltaan rikkaissa muhkuroissa on nähty suuria lupauksia. Teknologian kehittyessä niitä voitaisiin saada kerättyä valtaisia määriä, ja korkean metallipitoisuuden vuoksi perinteisiä kaivoksia luonnehtivan “sivukiven” määrä jäisi hyvin pieneksi.
Mutta ongelmia on kosolti, ja niiden vuoksi lukuisat tutkijat ja muut tahot vastustavat tätä kaivannaistoimintaa voimakkaasti. Merenpohjan eliökirjo on paljon moninaisempi kuin aiemmin luultiin, ja sitä tunnetaan vielä erittäin vähän. Se kuitenkin tiedetään, että elämän tahti on siellä verkkaisempaa. Niinpä vauriot korjaantuvat hyvin hitaasti jos laisinkaan, vuosisadoissa tai -tuhansissa. Kaivostoiminnan ensimmäisten koelaitteiden jäljet ovat vieläkin aivan ennallaan, kuten astronauttien jalanjäljet Kuussa. Minkään sortin ennallistaminen on mahdotonta. Lisäksi noduulien keräämisessä häirittäisiin merten pohjasedimenttiä pöllyttäen sitä laajalti eliöitä häiritsemään sekä tuhoten sedimenttiin kaivautuvien eliöiden elinympäristö. Ongelmat ovat siis käytännössä samoja kuin pohjatroolauksessa, mutta vielä syvemmällä.
Mikä tärkeintä, noduulit itse vaikuttavat olevan erottamattomassa yhteydessä alueiden eliöstöön. Nuo metalliset möykyt nimittäin pysyvät meren pohjalla eivätkä peity verkkaasti satavaan sedimenttiin siksi, että ne ovat lukemattomien eliöiden korvaamaton elinympäristö. Eliöt pitävät ne näkyvissä. Ne ovat eräänlaisia keitaita aavikolla – tai saaria meressä. Noduuleita ei siis voisi edes kerätä huolehtien ympäröivästä elämästä. Se tuhoutuisi, kun niitä ei olisi.
Lopuksi on muistettava, että laajamittainen kaivostoiminta merten pohjalla ei mitenkään automaattisesti vähentäisi maanpäällistä toimintaa. Niistä vastaavat eri yritykset erilaisella teknologialla, ja kasvavan kysynnän oloissa ne vain kilpailisivat keskenään. Merten kaivostoiminnasta voisi tulla lisä entisen päälle, ei sen korvaaja. Kuten BIOS-tutkijat ja monet muut ovat toistuvasti muistuttaneet: tälle viheliäiselle ongelmalle ei ole kunnollisia ratkaisuja, jos energiankulutusta ei pystytä hillitsemään, jos kierrätystä ei paranneta radikaalisti ja jos yhteiskuntien aineenvaihduntaa ei muokata toisenlaisen vaihtelevamman energiatalouden oloihin. Nykyisen fossiilisen järjestelmän laadun, määrän ja tasaisen käytön korvaamiseen ei kestävää ratkaisua ole.
(Lisälukemista täällä, täällä ja täällä.)
Mitä olemme lukeneet?
Artikkeli “Reframing the climate debate: The origins and diffusion of net zero pledges” on oivallinen nettonollatavoitteiden historian tarkastelu. Siitä saa hyvän kuvan kahden asteen ja puolentoista asteen tavoitteiden, hiilibudjettien ja nettonollan välisistä suhteista. Artikkeli kuvaa hyvin myös syitä sille, miksi nettonollatavoitteet ovat edelleen kiistelty lähestymistapa – joskin mainitsematta jää tässä uutiskirjeessäkin käsitelty kysymys, miten nettonollaretoriikasta voi tulla este nettonegatiivisuuden tavoittelulle.
Artikkelissa “Three pillars of sustainability: in search of conceptual origins” perehdytään siihen, mistä puhe kestävyyden pilareista tai ulottuvuuksista kumpuaa. Käsitteellistys on yleinen mutta sen merkitys on usein sekava. Artikkeli on ylipäätään hyvä perusesitys “kestävyyden” ympärillä käydyistä käsitteellisistä kamppailuista.
BIOS
Tuoreita BIOS-julkaisuja
Paavo Järvensivu ja Tere Vadén tarkastelivat Politiikasta-lehden artikkelissaan Suomen epäonnistumisia luonto- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Artikkeli on osa vaalien alla julkaistavaa sarjaa. Järvensivu ja Vadén kuvaavat lukuisten esimerkkien avulla, miten ympäristökysymyksillä on edelleen tapana jäädä erillisiksi muista politiikkalohkoista. Onnistuminen edellyttäisi kokonaisvaltaisempaa ja suunnitelmallisempaa otetta:
“Kestävyyssiirtymän läpivienti edellyttää ensinnäkin suunnitelmaa, joka hahmottaa eri sektoreiden ja sosio-teknisten järjestelmien, kuten energian, liikenteen, ruoan ja kaupunkien, toisiinsa kietoutuvat konkreettiset muutospolut. Toiseksi taloutta ja yhteiskuntaa on kyettävä ohjaamaan suunnitelman mukaisesti. Luontoa liikaa kuormittavia toimintoja ajetaan määrätietoisesti alas, ja uusia toimintoja otetaan käyttöön.”
BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas tarkastelee samassa kirjoitussarjassa julkaistussa artikkelissaan Marinin hallituksen talouspoliittisia käänteitä ja ennakoi vaalien myötä tiukkaa kamppailua talouspoliittisesta suunnasta.
Jussi T. Eronen oli kirjoittajana artikkelissa, jossa tarkastellaan mahdollisuuksia tuoda yhteen biodiversiteettia varjelevia toimia alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen oikeuksien kanssa. Tällainen “oikeus elämään” -lähestymistapa olisi perustavanlaatuisesti toisenlainen kuin suuria ylätason tavoitteita asettava “puolet maapallosta” -näkökulma.
Valiokuntalausuntoja
Alkuvuonna tekemämme lausunnot Eduskunnan valiokunnille ovat nyt luettavissa kotisivullamme. Tammikuussa lausuimme EU:n talouspolitiikasta ja energia-alan voittoveroista, ja helmikuussa polttoaineverosta.
BIOS-tutkijoiden muuta toimintaa
Paavo Järvensivu oli haastateltavana Maailman kuvalehden numeron 1/2023 kaksoishaastattelussa “Onko talouskasvu mahdollista vihreästi?” EK:n Ulla Heinosen kanssa. Vastauksessaan Paavo pureutui kysymyksen taustalla oleviin syvempiin ajattelutapoihin:
“Saamme vastauksen kysymykseen, toteutuiko vihreä talouskasvu, mahdollisesti vasta vuosikymmenien päästä. Sitä ennen voi ihmetellä, miten taloudella onkin totuttu tarkoittamaan pikemminkin rahavirtoja kuin sosiaalisia ja materiaalisia resursseja ja niiden riittävyyksiä.”
Paavo oli tutkijaäänenä Apu-lehden jutussa, jossa tarkasteltiin päästöjen vähentämisen vaikutusta tavallisten perheiden arkeen. Hän osallistui myös Finnwatchin järjestämään seminaariin, jossa pohdittiin ekologisen siirtymän oikeudenmukaisuutta. Tapahtuma nostettiin hyvin esiin myös Maaseudun tulevaisuudessa.
BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas oli keskustelemassa Mai Kivelän kanssa Protopia-podcastissa, ja Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa hän pohti ekologisen siirtymän mahdollisuuksia ja tämän suhdetta perinteiseen suomalaiseen talousajatteluun. Ylen ykkösaamussa hän keskusteli professori Niku Määttäsen kanssa Euroopan keskuspankin korkopäätöksistä – keskustelua käytiin myös Ylen aamussa televisiossa. Ahokas vieraili myös Omaishoidon verotus -podcastissa. Kansan Uutisissa Ahokas kommentoi finanssikriisin mahdollisuutta ja Iltalehdessä inflaatioennusteita:
“Jotta Suomi voisi ennalta estää inflaatiohuippuja, sen tulisi Ahokkaan mukaan tuottaa keskipitkällä aikavälillä joustavasti ja riittävästi oikealla tavalla tuotettua energiaa. Sähkön ja muiden energiahyödykkeiden käytön hinnan pitäminen alhaalla on keskeistä.
Ruoan ja lannoitteiden tuotanto kustannustehokkaasti on myös tärkeää.
– Omalla tuotannolla päästäisiin määrittelemään hintaa. Se on keskeistä pidemmän päälle siinä, miten talouden kokonaisinflaatio kehittyy. Pohjakustannukset tulevat perustuotannon tekijöistä, Ahokas sanoo.”
Elonkehä-lehden haastattelussa Tere Vadén ja Pasi Takkinen tunkeutuvat “öljyn sumuun” eli niihin tapoihin, joilla nykyisten elämäntavan energiaperusta häivytetään näkyvistä.
“Öljy sitoo meidät asioihin, joista emme ole tietoisia, emmekä edes voi olla täysin tietoisia, esimerkiksi öljyn tuotannon olosuhteet, mikromuovi ja ilmastonmuutos. Öljyn loppukäyttäjä, vaikka autoa tankatessa tai muoviesineen kautta sitoutuu asioihin, jotka eivät tule esiin. Bensan ja muovin kohdalla ei ole – eikä kuulu olla – mitään väliä, mistä öljylähteestä se aine alun perin tulee, se on molekyylitasolla standardisoitua ainetta.”
Viime uutiskirjeessä mainittu Ville Lähteen haastattelu Kansan Uutisissa on julkaistu avoimesti. Lähdettä haastateltiin myös Ulkopolitiikka-lehden väestökehitystä koskevaan juttuun:
“Ville Lähde ei pidä mielekkäänä yrittää löytää täsmällistä vastausta kysymykseen, kuinka monta ihmistä maapallo voi kestävästi elättää. Vastaus riippuu ihmiskunnan elintasosta sekä tuotannon ja kulutuksen tavoista… Hänen mukaansa olennaista on tarkastella sitä, miten hyvinvointia tuotetaan. Tavoitteena ei siis pidä olla nykyisenkaltainen jamaikalainen elintaso, vaan mieluummin hyvinvoinnin tuottaminen nykyistä kestävämmillä tavoilla. »Kulutuksen määrää siis pitää leikata vauraimmissa maissa huimasti, mutta ei se korreloi samassa suhteessa leikatun hyvinvoinnin kanssa, jos tuotannon ja kulutuksen tapoja muutetaan.»”
Karoliina Lummaan joulukuinen luento “Eläinrunous – sanat väliaineena” on nyt katsottavissa Youtubessa.
Lopuksi
Helsingin Sanomat käsitteli pätevästi Suomen nettopäästövähennysten epäonnistumista. Oivallinen oli myös keskusteleva artikkeli toisenlaisen metsätalouden mahdollisuuksista.
Suosittelemme myös Maailman kuvalehden artikkelia siitä, miten epätasaisesti luonnonvarojen ja varallisuuden virrat liikkuvat maailmalla.
Paul Krugman julisti The New York Timesissa vihreän kasvun ilosanomaa, ja Timothée Parrique intoutui vastaamaan oikein kunnolla. Suosittelimme viime uutiskirjeessä “Sustainability by numbers” -uutiskirjettä, ja jälleen on julkaistu oivallinen juttu: Hannah Ritchie repii palasiksi tutun väittämän, että ei meidän pienessä maassa kannata tehdä mitään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Suosittelemme myös mitä lämpimimmin Yrjö Hailan artikkelia “Jätteet ja nielut”, joka julkaistiin nyt avoimena niin & näin -lehden arkistossa. Samaisessa numerossa ilmestyi myös Ville Lähteen essee jätteen ja saasteen rooleista scifielokuvissa.