BIOS

Presidentti Biden Valkoisessa talossa. Kuvan lähde: The White House.

Maailmalta: Yhdysvaltain Inflation Reduction Act ja “Bidenomics”

Vuosi sitten vahvistettu, eurooppalaisittain onnettomasti lyhennetty Inflation Reduction Act eli IRA on Yhdysvaltain historian suurimpia ympäristöpoliittisia aikaansaannoksia, ainakin taloudellisina panostuksina tarkasteltuna. Jo alusta lähtien se on ollut myös kiivaan kriittisen ja puolustavan väittelyn kohde.

Green New Dealia ajaneille se oli karvas pettymys, eikä IRA:ta voi oikein mieltää edes sen vesitetyksi versioksi. Lähtökohdiltaan IRA on hyvin erilainen: perustavan yhteiskunnallisen muutoksen sijaan se etenee pitkälti markkinatoimijoita kannustamalla ja suuremmalti yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen kajoamatta, vaikka yksittäisiä toimia siihen suuntaan löytyykin. Pääasiassa valtion tehtävänä on vähentää yksityisten toimijoiden riskejä, kannustaa tai houkutella muun muassa “vihreisiin” sijoituksiin. Tuista reilusti yli puolet suuntautuu yrityksille, ja lopuistakin valtaosa varakkaammille kuluttajille: esimerkiksi sähköautojen hankinnan ja hintavien energiaremonttien tukeen.

Toisaalta ohjelmaa puolustaneet ovat toistuvasti todenneet, että tämän parempaa ei tuossa yhteiskunnallisessa valta-asetelmassa ollut mahdollista saada aikaan. Suuressa mittakaavassa vihreän siirtymän ohjelmia yritettiin puskea läpi kolmen ryhmittymän ristitulessa: “budjettihaukat” eli tiukasti budjettialijäämiä vahtivat, Kiinan kasvun kuristamista kaipaavat haukat sekä viime vuosina voimistunut fossiiliteollisuus. On muistettava, että särötysboomin myötä Yhdysvalloista tuli fossiilisten polttoaineiden nettotuojan sijaan “energiaitsenäinen” fossiilisten viejä, mikä kasvatti sektorin vaikutusvaltaa huimasti – Venäjän hyökkäys Ukrainaan antoi teollisuuden lobbylle myös tilaisuuden vedota kansalliseen turvallisuuteen. Taustalla oli sodan lisäksi tietysti koronapandemian aikainen logistiikkakriisi ja paine kotimaisen resurssivarmuuden lisäämiseen – tosin tämä vaikutti enemmän myöhemmin mainittuun CHIPS Actiin.

Pienemmässä mittakaavassa demokraattien sisällä oli senaattori Joe Manchinin johdolla tiukkaa vastustusta energiasiirtymälle. Nykyinen IRA onkin itse asiassa paljossa Manchinin ja kumppanien kynästä, ja heidän ansiostaan se sisältää tukea myös fossiiliteollisuudelle. Tästä huolimatta Manchin jatkaa kamppailuaan IRA:ta vastaan.

IRA tähtää ennen kaikkea energiasiirtymän edistämiseen Yhdysvalloissa. Miten se onnistuu tässä? Tuoreen analyysin mukaan sillä on mahdollisuus lisätä päästövähennyksiä jonkin verran: kun verrataan vuoden 2005 päästöihin, “perusuralla” päästöjen ennakoitaisiin laskevan vuoteen 2030 mennessä 25–31%, ja tähän verrattuna IRA:n myötä vähennys olisi 33–40%. Vallankumouksellisena sitä ei voi siis pitää – Bidenin hallinnon asettamaan vuoden 2030 tavoitteeseen (50–52%) on matkaa, puhumattakaan vuoden 2050 nettonollatavoitteesta. Kuten Adam Tooze on todennut, koko dekarbonisaation tavoitteisiin nähden IRA ei ole läheskään oikeassa mittaluokassa.

Tietenkään nuo laskelmat ja “perusura” eivät huomioi sellaista mahdollisuutta, että republikaanipuolue onnistuisi jarruttamaan ilmastotoimia ja energiasiirtymää reilusti ja kääntämään kehitystä osin toiseen suuntaan. Kuten sanottua, historiallisessa kontekstissa IRA:ta voi riittämättömyydestään huolimatta myös pitää merkittävänä saavutuksena. Toisaalta kun se sisältää myös fossiiliteollisuutta tukevia toimia, on kokonaisvaikutus paljon monisyisempi. IRA ei ole ajamassa alas fossiiliteollisuutta, se on ylösajamassa puhtaampaa tuotantoa, mutta fossiilisten alasajo olisi ekologisessa siirtymässä ehdottoman tärkeää. Olennainen kysymys onkin, voiko IRA:n kaksijakoisuus synnyttää myös esteitä niin, ettei päästövähennyksiä päästä jatkamaan esimerkiksi vuoden 2030 tavoitteista eteenpäin tarpeellisella voimalla.

On muistettava lisäksi, että IRA on vain yksi osa Bidenin hallinnon uutta suuntaa, jolle hallinto on omaksunut käyttöön alunperin Bidenin kriitikoiden lanseeraaman nimen ”Bidenomics”. Sen osia ovat the American Rescue Plan, the Infrastructure, Investment, and Jobs Act, the CHIPS and Science Act, sekä Inflation Reduction Act. Ilmastokriisin ohella, ja niitä vahvemmin, lakien ja politiikkatoimien kokonaisuutta hallitsevat uusi kylmä sota Kiinan kanssa, omavaraisuuden tavoite strategisilla aloilla, inflaatio, logistiikkakriisi, työttömyys ja näihin kaikkiin nivoutuen tietysti demokraattien yritys voittaa republikaanit ja torjua poliittisten instituutioiden rapautustyötä. Näiden päämäärien kanssa monilta osin jännitteisessä suhteessa on reaktio Venäjän hyökkäykseen: vanhojen liittoumien ylläpitäminen ja uusien luominen.

Symbolisesti Bidenomics on kuvattu “trickle down economicsin” eli vauraammilta alas tihkuvan hyvinvoinnin opin loppuna – ja “trickle down”-ajatusta puolestaan voi pitää jonkinlaisena eufemisminä uusliberalismille. Ainakin retorisesti Bidenomicsista yritetään siis luoda kuvaa uutena Yhdysvaltain politiikan ja talouden aikakautena. Ytimessä on aktiivinen teollisuuspolitiikka, jossa valtio houkuttelee yksityistä sektoria sijoittamaan voimakkaasti energiasiirtymän lisäksi erilaisiin infrastruktuurihankkeisiin ja ylipäätään “uudelleenkotimaistettuun” tuotantoon. Demokraattien näkökulmasta taustalla voi nähdä kolme poliittista strategiaa. Yhtäältä pyritään luomaan työpaikkoja ja parempia toimintaedellytyksiä ammattiliitoille ja tämän myötä ääniä demokraateille. Toisaalta taas pyritään “lukitsemaan” tuotannon ja infrastruktuurin muutoksia myös republikaanien valta-alueilla ja sitomaan ihmisten intressit niihin niin, että johtoasemaan päästessään republikaanit eivät voisi kumota saavutuksia. Kolmanneksi kotimaista valmistavaa teollisuutta korostava suuntaus on vastaus Donald Trumpin Make America Great Again -retoriikalle.

Globaalisti kokonaisuutta hallitsee julkilausuttu pyrkimys kuristaa Kiinan kehitystä Yhdysvaltain etulyöntiaseman säilyttämiseksi tietyillä teknologian aloilla – sekä takamatkan kiinni kuromiseksi toisilla (esimerkiksi uusiutuvassa energiassa). Pyrkimys vahvistaa Yhdysvaltain omaa tuotantoa muiden kustannuksella on kuitenkin myös lisännyt jännitteitä Euroopan suuntaan ja luonut aivan uudenlaisen teollisuuspoliittisen kamppailuasetelman – joka taas on ristiriidassa Venäjän käynnistämän sodan edellyttämän liittolaisuuden kanssa. Maailman mullistukset mahdollistivat Bidenomicsin, ja Bidenomics mullistaa maailmaa edelleen.

IRA:n vuosipäivän tiimoilta on sadellut analyysejä, joista suosittelemme seuraavia luku- ja kuunteluvinkkejä.

Kate Aronoff kirjoittaa The New Republic -lehdessä, miten saavutuksistaan huolimatta (esimerkiksi työllisyyden saralla) IRA:n sisäpoliittinen ongelma on sen tuntemattomuus. Sen vaikutus demokraattien suosioon vaikuttaa toistaiseksi vähäiseltä, ja liian harva tuntee ohjelman ja hahmottaa sen vaikutuksia. Aronoffin mukaan energiasiirtymän “tylsillä arkisilla asioilla” on vaikea vakuuttaa ihmisiä, ja juuri siinä on sen suuri ero historialliseen New Dealiin. Ilman näkyviä ja konkreettisia vaikutuksia hyvinvointiin IRA uhkaa jäädä teknokraattisen sumun peittoon.

“IRA:n tavoitteet vihreän infrastruktuurin ja teollisuuden rakentamiseksi ovat vain osa siitä, mitä tarvitaan ilmastokriisin kohtaamiseen. On hieno uutinen, että IRA näyttää onnistuvan omilla ehdoillaan. Sen, että niin harvat tietävät, mikä se on, pitäisi havahduttaa siihen, ettei vihreä teollisuuspolitiikka yksin ole porttihuume syvään dekarbonisaatioon, eikä siihen liittyen, uudelleenvalintaankaan. Republikaanien nettonollapelottelijoiden tapaan demokraattien täytyisi uskottavasti selittää, miten heidän peräämänsä dekarbonisoitu maa olisi parempi kuin nyt tuntemamme.”

Foreign Policy -lehden erinomaisen Ones and Tooze -podcastin jakso “Bidenomics” antaa perusteellisen taustoituksen sille, mistä kaikesta Bidenomicsin osaset kumpusivat. Tooze kuvaa myös hyvin sitä siirtymähetkeä, jolloin Green New Dealin puolestapuhujat joutuivat tajuamaan historiallisen hetkensä menneen, ja toisaalta miten Manchinin ja kumppanien vesittämä IRA kuitenkin kaapattiin osaksi Bidenomicsin poliittista projektia. Hän myös muistuttaa, miten koko projektille keskeinen Kiina-fokus ponnistaa Trumpin ajan politiikasta – ja miten kaikkiaan monessa asiassa Bidenomicsin mullistavuus on taitavaa illuusiota. “Mitään kapitalismin osaa ei satutettu tätä elokuvaa tehdessä”, kuten hän leukailee.

Jos ärhäkämpi ja synkempi analyysi kiinnostaa, Jamie Merchantin pitkä ja syväluotaava kirjoitus The Brooklyn Railissa kannattaa lukea. Merchant keskittyy tarkastelemaan uuden protektionismin ja haukkamaisuuden vaaroja kansainväliselle ilmastopolitiikalle ja globaalille yhteistyölle laajemminkin. Hän tulkitsee uutta teollisuuspolitiikkaa ennen kaikkea valtioiden välisen kamppailun lisääntymisenä ja kuihtuvan kasvun tekohengityksenä. Tästä näkökulmasta ero vanhaan uusliberalismiin ei näytäkään niin suurelta, jos tarkastellaan tapoja, joilla Yhdysvallat on rakentanut valta-asemaansa. Hän nostaa esiin myös näkyvissä oleva tuhoisat velkaseuraamukset köyhemmille maille.

Suosittelemme vahvasti The Dig Podcastin yli kaksituntista keskustelua Bidenomicsista. Keskustelussa saa hyvän kuvan yhtäältä Bidenin hallinnon ja sen taustavoimien näkökulmasta ja toisaalta professori Daniela Gaborin edustamasta kritiikistä. Gabor puolustaa ideaa “vahvasta vihreästä valtiosta” ja kritisoi Bidenomicsia edellä mainitusta fokuksesta yksityisten taloustoimijoiden riskien vähentämiseen (derisking), tai kuten hän kärkevästi asian ilmaisee, talouselämän “lahjomiseen”. Keskustelusta saa poikkeuksellisen hyvän kuvan Bidenomicsin eri elementtien välisistä eroista ja yksityiskohdista, ja yksi tärkeä teema onkin, missä mielessä niistä edes muodostuu yhtenäinen ohjelma. Globaalin etelän kysymys, jota on näissä yhteyksissä käsitelty aivan liian vähän, nostetaan esiin podcastin viimeisenä pääteemana.

Keskustelu uuden teollisuuspolitiikan luonteesta on tässä yhteydessä käynyt kiivaana, ja siihen voi tutustua esimerkiksi tässä professori J. W. Masonin kirjoituksessa, jossa hän luokittelee teollisuuspoliittisten toimien laatuja. (Lisää aiheesta tässä keskustelussa.) Adam Tooze kommentoi luokitteluyritystä uutiskirjeessään tuoden esiin taustalla olevan poliittisen kentän jakolinjoja, valtiollisten instituutioiden jännitteitä ja Bidenomicsin suhdetta luokkakysymyksiin. Yksittäisten toimien kategorisoinnin ja tyypittelyn sijaan hän tarkastelee Bidenomicsia strategiana luovia äärimmäisen vaikeassa tilanteessa, pyrkimyksenä luoda uudenlaisia liittoumia.

Uuden teollisuuspolitiikan moninaisuuteen ja mahdollisuuksiin palataan varmasti vielä monta kertaa BIOS-tutkijoiden kirjoituksissa ja puheissa. Myös ekologisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksia on arvioitava jatkuvasti muuttuvassa maailmantilanteessa, poliittisten valtasuhteiden ja instituutioiden liikkeessä.

BIOS

Mitä on vetytalous?

Uusimmassa blogikirjoituksessamme tarkastelemme, mitä paljon puhuttu “vetytalous” oikeastaan on. Ympäri maailmaa taloudellista ja poliittista pääomaa vetytalouteen laitetaan yhä enemmän, ja Suomen uusi hallituskin visioi vetytalouden avulla maasta “puhtaan energian suurvaltaa”. Mutta perusteelliset arviot siitä, missä puhdasta vetyä tarvitaan ja kuinka paljon, ja ennen kaikkea mihin vetyä kannattaa ja ei kannata käyttää, ovat vähissä. Viimeistään nyt on aika pureutua siihen, millaisella ymmärryksellä tai sen puutteella vetytaloutta edistetään. Muutoin on vaarana veikata väärää hevosta ja luoda polkuriippuvuuksia, jotka hidastavat kohtalokkaasti ekologista siirtymää.

Tieteellisiä julkaisuja

Karoliina Lummaa oli pääkirjoittajana Elore-lehdessä julkaistussa artikkelissa “Itseksi puiden kanssa”. Artikkelissa tarkastellaan puiden merkitystä minuuden ja oman elämän jäsentämisessä suomalaisessa nykyrunoudessa ja kyselyaineistossa.

Paavo Järvensivun artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus: Mitä ja miksi?” on mukana uudessa kotimaisessa teoksessa Elämän vuoksi. Kirjoituskokoelma on ajankohtainen katsaus tutkijoiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suhtautumisesta ympäristökriisin syihin, seurauksiin ja ratkaisuihin. Teoksen tausta on Jyväskylän Kesän ympäristöteemaisessa ohjelmassa vuonna 2021, jolloin avajaiskonserttina kuultiin Tuomas Rinta-Panttilan dramatisoima versio BIOS:n ekologinen jälleenrakennnus -aloitteesta.

Muuta BIOS-toimintaa

Ville Lähteen kirjoitus “The Polycrisis” julkaistiin australialaisessa Aeon-verkkotiedelehdessä. Kirjoitus on jatkokehitetty versio tammikuussa julkaistusta BIOS-blogikirjoituksesta. Ville muistuttaa, että sanatasolle jumittuva vääntö “monikriisin” määritelmästä ohittaa taustalle syntyneen merkittävän käsitteellisen jaon. Jos sitä ei hahmoteta, ei ymmärretä keskustelun ristiriitoja ja ohipuhumista. Tarjolla on tavallaan kaksi täysin erilaista monikriisin käsitettä. Ville kommentoi myös elokuussa Ylelle maailman ylikulutuspäivää ja siihen liittyviä ongelmia – lisätietoja saa tästä vanhasta perusteellisesta blogiesseestä.

Paavo Järvensivun artikkeli “Plan to Transform” ilmestyi julkaisussa State of the Art – Elements for Critical Thinking and Doing. Paavo pohtii kulttuurisen muutoksen tärkeyttä kestävyysmurroksessa kiinnostavasti myös hallinnon ja päätöksenteon näkökulmasta. Tiedeperustaisen suunnittelun lisääminen olisi jo itsessään merkittävä muutos päätöksenteon kulttuurissa: se vaatii uudenlaista poliittista mielikuvitusta, sosio-ekologisten perusteiden ymmärrystä, uutta “päätöksenteon dramaturgiaa”.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pohti heinäkuussa Kauppalehdessä (maksumuuri) sitä, millaisia muutoksia talouteen ilmastonmuutoksen vaikutukset vaatisivat:

Ahokas taas toteaa, että nykyiset kulutus- ja tuotantorakenteet eivät ole kestäviä.

”Talous, joka muotoutuu tällaisista järjestelmistä, ei voi olla kestävä talous. Kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettipaneelien viesti on vakava ja silti olemme täällä kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

”Jos jossain on talouskasvua tai ei, se on sivuseikka. Nyt täytyy pitää katse maapallon kantokyvyssä”, Ahokas sanoo.

Jussi esiintyi myös Central Banking -sivustolla (maksumuuri) sekä #neuvottelija -podcastissa. Kalevi Sorsa -säätiön Reilun siirtymän retriitissä hän luennoi reilun siirtymän rahoituksesta. Ja lopuksi on ehdottomasti mainittava Jussin suomennostyö: Vastapainolta ilmestynyt Joan Robinsonin teos Johdatus työllisyyden teoriaan.

Uusi BIOS-podcastien sarja käynnistyy syyskuussa

Nyt kannattaa myös lähteä seuraamaan BIOS-podcastkanavaa (Soundcloud, Apple Podcasts, Podtail, Podimo, Google Podcasts). Nimittäin syyskuussa käynnistyy uusi 12-osainen podcast-sarja, jossa tutkijamme Ville Lähde ja Tere Vadén käyvät läpi maailmaa ja sen tilaa kahdentoista keskeisen käsitteen avulla – elämästä energiaan, aineenvaihdunnasta ekologiseen jälleenrakennukseen. Luvassa on perusteellinen mutta kuulijaa opastava ja avittava matka ekologian, ympäristökriisin ja kestävämmän yhteiskunnan avainkysymyksiin.

Lopuksi

Ylen juttu “Aavikon ilmasto saapuu” käsitteli ansiokkaasti Etelä-Euroopan kuivumisen ja aavikoitumisen uhkaa. Tästä Ylen jutusta saa taas hyvän kuvan lintuinfluenssan eri skenaarioista. The Guardian esitteli tutkimusta lihateollisuuden suuresta vaikutusvallasta ja laajasta lobbauksesta sekä mittavista tuista, jotka yhdessä torjuvat ympäristöystävällisempien vaihtoehtojen vakiintumista. Toisessa The Guardianin artikkelissa taas käsitellään Havaijin maastopalojen kolonialistista taustaa.

Professori Janne Hukkinen kirjoittaa WISE-projektin sivuilla, miten kestävyysmurros ei ole vain pyrkimys vaan asioita, jota meille kaikille tapahtuu – siksi luovan sopeutumisen täytyy olla aina osa kestävyysmurrosta. Hukkinen muistutti myös Helsingin Sanomissa siitä miten kroonisten ympäristökriisien aika, kuten sota, pakottaa velkaantumaan.

Suomen Kuvalehdessä professori Janne Kotiaho kommentoi Orpon hallituksen metsälinjauksia. Tieteessä tapahtuu -lehdessä Sanja Hakala kirjoittaa Scientist Rebellion -verkostosta. The Nationin artikkelissa käsitellään ympäristöaktivistien kohtaamaa sortoa ja väkivaltaa ympäri maailman. Ja kesäkuussa Suomen Luonnonsuojeluliitto joutui taas muistuttelemaan WMO:n Petteri Taalasta virheistä.