BIOS

Kansalaisjärjestöjen aktiivisuus johti Suomen ensimmäiseen ilmasto-oikeudenkäyntiin vuonna 2023. Valitus jätettiin tutkimatta sillä perusteella, ettei ilmastovuosikertomus ollut valituskelpoinen hallintopäätös. Nyt käsillä on uusi ilmasto-oikeudenkäynti. Uudessa ilmasto-oikeudenkäynnissä tullaan käsittelemään, olisiko valtioneuvoston pitänyt tehdä päätös ilmastolain mukaisista lisätoimista hiilinielujen romahtamisen perusteella, josta se sai tiedon jo kaksi vuotta sitten. Oikeusprosessia hahmottaakseen on ymmärrettävä, ketä Suomen ilmastolaki velvoittaa, miten siitä voi valittaa ja millä perusteella valituksia arvioidaan. Ilmastolain vaikuttavuuteen liittyy myös sen perusteella langetettavat sanktiot. Mahdollisia sanktioita pohditaan tässä tekstissä  Saksan perusoikeustuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen valossa. Jotta voi ymmärtää laajemmin, millainen merkitys ilmasto-oikeudenkäynneillä voi olla valtioiden versus yritysten vastuuseen ilmastonmuutoksesta, on tarkasteltava myös julkis- ja yksityisoikeudellisten tapausten eroa. 

 

Klimaseniorinnen-mielenosoitus Bernissä. Kuva: Wikimedia Commons

Suomalaisen ilmastolain toimintalogiikka ja vastuunjako

Suomessa ilmastopolitiikan juridista ohjausta hallitsee ilmastolaki, joka astui voimaan vuonna 2015 ja jota päivitettiin vuonna 2022. Ilmastolaki on Suomen kansallisen ilmastotyön perusta, ja sen päämääränä on tukea hiilineutraaliuden saavuttamista vuoteen 2035 mennessä. Aiemman, vuoden 2015 ilmastolain merkittävimpiin heikkouksiin lukeutui konkreettisten ohjauskeinojen, kuten välitavoitteiden, puuttuminen pitkän aikavälin tavoitteen tueksi. Lisäksi pääosin ilmastolain ulkopuolelle oli jätetty Suomen kasvihuonekaasupäästöjen kannalta keskeiset päästökauppa- ja maankäyttösektorit. Vuonna 2022 uudistettuun ilmastolakiin on kirjattu Suomen ilmastopaneelin suosituksiin perustuvat päästövähennystavoitteet vuosille 2030 ja 2040, ja myös vuoden 2050 tavoitetta päivitettiin. Päästövähennystavoitteet ovat -60 % vuoteen 2030 mennessä, -80 % vuoteen 2040 mennessä ja -90 % pyrkien kuitenkin -95 % vuoteen 2050 mennessä, verrattuna vuoden 1990 tasoon . Vuoden 2022 ilmastolaki siis sekä tiukensi että täsmensi ilmastolain päästövähennystavoitteita.

Ilmastolaki on niin sanottu puitelaki, jossa säädetään ilmastopolitiikan suunnittelujärjestelmästä ja sen toteutumisen seurannasta. Ilmastolailla siis ohjataan ilmastopolitiikan suunnittelua. Ilmastolaki (423/2022) asettaa keskeisiä velvoitteita erityisesti valtiolle, ja sen puitteissa hallituksen tulee laatia keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelma, ilmastovuosikertomus sekä sopeutumis-, energia- ja ilmastostrategiat. Laki velvoittaa ennen kaikkea hallitusta toteuttamaan hallinnollisen velvollisuutensa eli laatimaan laissa mainitut suunnitelmat ja strategiat. 

Ilmastolain mukaan valtioneuvoston on annettava vuosittain eduskunnalle ilmastovuosikertomus. Siinä arvioidaan päästöjen ja hiilinielujen kehitystä, toimien riittävyyttä asetettujen päästövähennystavoitteiden saavuttamiseksi sekä mahdollisten lisätoimenpiteiden tarvetta. Lisäksi ilmastovuosikertomuksessa tarkastellaan keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman ja maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman tavoitteiden ja toimien toteutumista. Sen avulla pyritään varmistamaan, että päästövähennystavoitteet saavutetaan ja ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyvät toimenpiteet ovat riittäviä. Valtioneuvosto antaa ilmastovuosikeetomuksen eduskunnalle kerran vuodessa. 

Ilmastolaki siis velvoittaa valtioneuvostoa. Tämä ei ilmastolain uudistuksessa muuttunut. Vaadittavat asiakirjat (ilmastosuunnitelma jne.) toimivat välineinä, joilla seurataan päästövähennysten edistymistä ja arvioidaan, onko politiikka linjassa asetettujen tavoitteiden kanssa. Ilmastolaki ei suoraan kohdenna vastuita yksityisille toimijoille, kuten yrityksille tai yksilöille, vaan se keskittyy julkiseen valtaan, erityisesti hallitukseen ja sen alaisiin viranomaisiin. Lain tulisi kuitenkin epäsuorasti vaikuttaa yksityiseen sektoriin, jotta ilmastolain tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Hallituksen täytyisi ottaa käyttöön poliittisia keinoja, kuten verotuksellisia ja sääntelyllisiä toimenpiteitä, joilla vaikutetaan päästöihin esimerkiksi energiantuotannossa ja liikenteessä.

Ympäristöjärjestöjen valitusten hylkääminen ja menestymisen edellytykset

Suomen ensimmäisessä ilmasto-oikeudenkäynnissä (KHO:2023:62) Greenpeace Nordic ja Suomen luonnonsuojeluliitto vaativat korkeimmassa hallinto-oikeudessa, että valtioneuvoston päätös ilmastovuosikertomuksesta kumotaan ja asia palautetaan valtioneuvostolle uuteen valmisteluun. 

Valituksen mukaan valtioneuvoston ilmastovuosikertomuksessa ei ollut esitetty ilmastolaissa säädettyä arviota tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavista lisätoimista. Ympäristöjärjestöt ottivat tässä yhteydessä huomioon, että ilmastolain mukaan valtioneuvoston on seurattava ilmastopolitiikan suunnitelmien toteutumista riittävästi sen toteamiseksi, että suunnitelmissa asetetut tavoitteet ilmastonmuutokseen sopeutumisesta, ilmastolain päästövähennystavoitteet sekä tavoitteet siirtymän oikeudenmukaisuudesta ja yhdenmukaisuudesta EU-oikeuden ja kansainvälisten velvoitteiden kanssa saavutetaan. Seurannan perusteella valtioneuvosto erikseen päättää tarvittaessa tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavista lisätoimista, ja kun päätös on tehty, valtioneuvoston on muutettava ilmastopolitiikan suunnitelmia lisätoimia koskevan päätöksen mukaisesti. 

Ympäristöjärjestöt alleviivasivat, että ennen vuosikertomuksen antamista saadut tiedot maankäyttösektorin hiilinielujen romahtamisesta olivat osoittaneet lisätoimet ja ilmastosuunnitelmien muuttamisen tarpeellisiksi. Valtioneuvoston ilmastovuosikertomuksen olisi siksi tullut sisältää riittävän perusteellinen ja kattava arvio esimerkiksi maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman tavoitteiden ja toimien riittävyydestä suhteessa ilmastolain tavoitteisiin. Jättäessään laissa säädetyn päätöksen lisätoimista tekemättä valtioneuvosto oli järjestöjen mukaan toiminut vähintäänkin passiivisesti niin, että oikeusturva ja perusoikeuksien turvaaminen edellyttivät mahdollisuutta hakea muutosta valtioneuvoston ratkaisuun, vaikka asiassa ei ollut tehty varsinaista hallintopäätöstä. 

Ympäristöjärjestöt siis ottivat huomioon sen, ettei kyse ole varsinaisesta hallintopäätöksestä mutta perustelivat valitusmahdollisuuksien tärkeyttä perusoikeuksien¹ turvaamisella. Varsinaisen hallintopäätöksen puuttuminen kuitenkin painoi erityisen paljon korkeimmassa hallinto-oikeudessa. 

Ensinnäkin, korkeimman hallinto-oikeuden mukaan asiassa oli ensin ratkaistava, voidaanko ilmastovuosikertomusta pitää oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa tarkoitettuna hallintopäätöksenä, johon saa hakea valittamalla muutosta. Lain mukaan valittamalla saa hakea muutosta päätökseen, jolla viranomainen on ratkaissut hallintoasian tai jättänyt sen tutkimatta. Toiseksi, jos ilmastovuosikertomus ei itsessään ole valituskelpoinen hallintopäätös, oli korkeimman hallinto-oikeuden  mukaan lisäksi tutkittava, voisiko päätöksen tekemättä jättäminen ilmastolaissa mainituista lisätoimista muodostaa valituskelpoisen hallintopäätöksen. 

Korkein hallinto-oikeus päätyi äänin 3-2 siihen, ettei valtioneuvosto ollut tehnyt valituskelpoista hallintopäätöstä, joten valitus oli muilta osin jätettävä tutkimatta. Tapauksessa siis tutkittiin, voiko hallinnon passiivisuudesta ylipäätään valittaa, eikä sitä, voidaanko nykytoimilla päästä ilmastolain tavoitteeseen. 

Korkein hallinto-oikeus totesi, että valtioneuvosto ei ollut ilmastovuosikertomuksen yhteydessä tehnyt valituskelpoista päätöstä hiilinielujen vähenemiseen liittyvistä toimista tai niiden tarpeettomuudesta, eikä se ollut myöskään jättänyt tätä asiaa tutkimatta. Korkein hallinto-oikeus totesi, että ilmastovuosikertomus on perustuslain mukaan eduskunnalle annettava kertomus, joka palvelee tiedonkulkua ja vuorovaikutusta eduskunnan ja valtioneuvoston välillä, eikä kertomus sisällä sellaisia ratkaisuja, joiden lainmukaisuus voitaisiin arvioida tuomioistuimessa. Ratkaisun mukaan ilmastovuosikertomus sisältää tärkeitä tietoja ja arvioita ilmastopolitiikan toimeenpanosta, mutta sen antaminen tai käsittely eduskunnassa eivät ole juridisia päätöksiä, joista voisi valittaa.  Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vaikka ilmastonmuutos on merkittävä kysymys ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien turvaamisen kannalta, ei ole näyttöä siitä, että valtioneuvoston mahdollinen päätöksenteon puute olisi aiheuttanut kyseisenä ajankohtana  lainvastaisuutta. 

Merkittävää tulevan oikeudenkäynnin kannalta on, että korkein hallinto-oikeus otti huomioon lyhyen ajan, joka oli kulunut (maankäyttösektorin kattavan) uuden  ilmastolain antamisen (1.7.2022) ja ilmastovuosikertomusta koskevan päätöksen (26.10.2022) välillä. Lyhyen aikaeron vuoksi ilmastolain mukaisten päätösten tekemättä jättäminen ei kyseisissä olosuhteissa ollut ristiriidassa perustuslain ympäristöperusoikeuksia (20 §), oikeusturvaa (21 §) tai perusoikeuksien turvaamista (22 §) koskevien säännösten kanssa. Valtioneuvosto oli myös luvannut ryhtyä toimiin. Ilmastovuosikertomusta ei siis myöskään perusoikeus-perusteella tulkittu valituskelpoiseksi ratkaisuksi valtioneuvoston lyhyeen valmistautumisaikaan vedoten. Uudessa valituksessa ympäristöjärjestöt ovatkin ottaneet huomioon, että Ilmastolaki on ollut voimassa jo yli kaksi vuotta, ja hiilinielujen romahtaminen on ollut tiedossa yhtä pitkään. Valtioneuvosto on saanut useita selvityksiä ja esityksiä toimenpiteistä, joilla hiilinielujen tilaa voitaisiin parantaa, mutta se ei ole tehnyt päätöksiä lisätoimista.²

Suomen luonnonsuojeluliitto on oikeudenkäynnistä antamassaan tiedotteessa lausunut, että ympäristöjärjestöt valittavat juuri nyt, koska: 

“Valtioneuvosto on saanut useita selvityksiä ja esityksiä toimista, joilla hiilinielut voitaisiin korjata, mutta se ei ole päättänyt lisätoimista. Sen sijaan hallitus on perunut jo sovittujakin ilmastotoimia, kuten kosteikkoviljelyn tuet ja toimia liikenteen päästövähennysten vauhdittamiseksi. Ilmastovuosikertomusten 2023 ja 2024 perusteella lisätoimien tarve on entistä ilmeisempi ja eduskunta on edellyttänyt lisätoimia valtioneuvostolta jo kahdesti.”

Nyt kun aikaa on kulunut enemmän, olisi voitu olettaa selkeän datan hiilinielujen romahtamisesta johtaneen valtioneuvoston päätökseen lisätoimista. Uudessa oikeudenkäynnissä onkin arvioitava uudestaan, rikkooko valtioneuvoston passiivisuus eli päätöksen tekemättömyys lisätoimista kansalaisten perusoikeuksia. 

Korkein hallinto-oikeus jätti ensimmäisessä ilmasto-oikeudenkäynnissä lisäksi toivoa perusoikeuksistaan huolestuneille kansalaisille lausumalla: 

”{…] valtioneuvoston päätösmenettelyn lainmukaisuuden arvioiminen muutoksenhakijoiden tarkoittamalla tavalla voisi tulla tuomioistuimen tutkittavaksi sellaisessa tapauksessa, että päätöksen tekemättä jättäminen tuossa vaiheessa johtaisi ilmastolain vastaiseen lopputulokseen tai että valtioneuvoston tosiasiallinen toiminta osoittaisi, ettei sillä ole tarkoitusta tehdä asianmukaisia päätöksiä laissa edellytettyjen tavoitteiden ja velvoitteiden saavuttamiseksi riittävän nopealla aikataululla.”

Nykyinenkään ilmastolaki ei aseta maankäyttösektorille täsmällistä hiilinielutavoitetta, mikä voidaan nähdä sen heikkoutena. Kuten BIOS on lausunnossaan uuteen ilmastolakiin todennut, ilmastolain puutteena on muun ohella se, ettei edellytettyjen suunnitelmien ja strategioiden tarvitse hyödyntää parasta tieteellistä tietoa, eikä niiden taustalla vaikuttavia lähtökohtia ja metodeja ole avattu julkiselle keskustelulle. Ilmastolaki ei aseta suoraan tarkkoja sisällöllisiä vaatimuksia ilmastosuunnitelmille sen suhteen, että niissä täytyisi esittää yksityiskohtaisia perusteluja esitettyjen toimien uskottavuudesta päästövähennysten näkökulmasta. Lain nojalla laadituissa ilmastosuunnitelmissa on esitettävä suunnitellut päästövähennystoimet, mutta ilmastolaki ei nimenomaisesti edellytä, että näiden toimien tieteellinen uskottavuus tai tehokkuus arvioitaisiin tieteellisen epävarmuuden ja toteuttamisaikataulujen näkökulmasta. 

Jos käy niin, että valitusmahdollisuudet ovat olemattomat, eikä uuttakaan ympäristöjärjestöjen valitusta oteta tutkittavaksi, voidaan yleisesti todeta, että Suomen ilmastolaki on tehoton perusoikeuksien suojaamisessa. Ilmastotavoitteiden laissa määrittely ei riitä takaamaan niiden toteutumista. Kymmenen vuoden aika, joka on jäljellä vuoden 2035 hiilineutraalisuustavoitteeseen, on ilmastopolitiikan ja investointisyklien näkökulmasta hyvin lyhyt. Vaikka nykyinen ja tulevat hallitukset eivät pyrkisi saavuttamaan ilmastolain tavoitteita 2030-luvulla, niiden oikeudellinen vastuu vaikuttaa (ensimmäisen ilmasto-oikeudenkäynnin ja ilmastolain heikkouksien perusteella) riittämättömältä pakottamaan niitä toteuttamaan tarvittavia uudistuksia. 

Vertailun vuoksi

Ilmasto-oikeudenkäyntien luonne vaihtelee maiden oikeusjärjestelmien ja -käytäntöjen mukaan. Esimerkiksi Saksassa on ollut lukuisia ilmasto-oikeudenkäyntejä, joista merkittävimpänä voidaan pitää Saksan perustuslakituomioistuimen ratkaisemaa Neubauer-tapausta vuonna 2021. Nuoret ilmastoaktivistit, mukaan lukien Luisa Neubauer, valittivat Saksan ilmastolaista, jonka he katsoivat rikkovan perusoikeuksiaan. Kantajat vetosivat Saksan perustuslain artikloihin, jotka koskevat ihmisarvoa, elämän suojaa ja vastuuta tulevista sukupolvista. Tuomioistuin totesi, että ilmastolaki ei turvannut selkeää päästövähennyspolkua vuodelle 2050, ja varoitti, että liian suuri päästövähennystaakka jäisi tuleville sukupolville. Tuomioistuin painotti sukupolvien välistä vastuuta ja totesi, että yhden (nykyisen) sukupolven ei tulisi käyttää suhteettomasti hiilidioksidibudjettia. Se määräsi lainsäätäjän laatimaan päästövähennyspolun vuodelle 2031 ja sen jälkeen. Päätöksen seurauksena Saksan ilmastolakia päivitettiin: vuoden 2030 päästövähennystavoite nostettiin 65 prosenttiin, vuodelle 2040 asetettiin 88 prosentin tavoite, ja hiilineutraaliustavoitetta aikaistettiin vuoteen 2045.

Saksan oikeuskäytännössä korostuu perusoikeuksien ja tulevien sukupolvien oikeuksien suojeleminen ilmastotoimien avulla, mikä on toistaiseksi ollut vähemmän esillä suomalaisessa oikeusjärjestelmässä. Tämä ero johtuu myös siitä, että Saksan perustuslakituomioistuin on aktiivinen perusoikeuksien suojaamisessa, kun taas Suomessa vastaavia oikeudellisia ennakkotapauksia ei ole syntynyt. Toisaalta, Suomessa lakien perustuslainmukaisuutta arvioidaan etukäteisesti ennen lain voimaan saattamista perustuslakivaliokunnan toimesta.  Suomen perustuslakiin ei ole kuitenkaan kirjattu tulevien sukupolvien oikeuksia, joten perustuslakivaliokunta tai Suomen hallinto-tuomioistuin ei voi ottaa huomioon tulevien sukupolvien oikeuksia niin kuin Saksan perustuslakituomioistuin.

Tehottomat sanktiot? Kanteet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen

Vaikka Saksassa ilmastokanteet ovat myös menestyneet, eivät tuomioistuimen langettamat sanktiot ilmastolain päivittämiseksi ole kantajien näkökulmasta riittäneet perusoikeuksien suojaamiseen. Kesäkuussa 2022 Neubauer-tapaus sai jatkoa, kun yhdeksän nuorta kantajaa väitti, että päivitetty Saksan ilmastolaki ei vieläkään riitä saavuttamaan Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteita, ja he vaativat nopeampia päästövähennyksiä.  He viittasivat IPCC-raporttiin, jonka mukaan puolentoista asteen lämpenemisen raja voidaan ylittää kymmenen vuoden kuluessa, ja vetosivat jälleen Saksan perustuslaissa määriteltyyn vastuuseen tulevista sukupolvista. Saksan liittovaltion perustuslakituomioistuin kieltäytyi käsittelemästä tapausta, jolloin kantajat ilmoittivat vievänsä asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (Steinmetz, et al. v. Germany). Asia jätettiin ihmisoikeustuomioistuimeen syyskuussa 2022, mutta sen käsittelyä on lykätty, kunnes kolme muuta ilmastotapausta saadaan käsiteltyä, mukaan lukien jo ratkaistu Klimaseniorinnen-tapaus Sveitsiä vastaan.

Klimaseniorinnen-ryhmä aloitti oikeusprosessin Sveitsissä vuonna 2016, mutta Sveitsin kansalliset tuomioistuimet hylkäsivät kanteen. Liittovaltion tuomioistuin katsoi, että ilmastonmuutos on globaali ongelma, jonka ratkaiseminen ei kuulu kansallisille tuomioistuimille, eikä se katsonut Sveitsin ilmastopolitiikkaa laittomaksi. Kantajat veivät asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vuonna 2020. Heidän keskeinen väitteensä oli, että Sveitsin hallitus ei tehnyt riittävästi ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mikä vaaransi heidän oikeutensa elämään ja terveyteen. Kantajat olivat vanhoja naisia, joiden elämään ja terveyteen muun muassa helleaallot vaikuttavat muita ihmisryhmiä voimakkaammin. Tapaus on yksi ensimmäisistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti 9. huhtikuuta 2024 Klimaseniorinnen-tapauksessa, että Sveitsi rikkoi oikeutta yksityis- ja perhe-elämän suojaan (Euroopan ihmisoikeussopimuksen, artikla 8) sekä oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tuomioistuin totesi, että ihmisoikeussopimuksen 8 artikla sisältää oikeuden siihen, että valtion viranomaiset suojelevat kansalaisia tehokkaasti ilmastonmuutoksen vakavilta haitallisilta vaikutuksilta elämään, terveyteen, hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätyi ratkaisussaan siihen, ettei Sveitsi ollut toteuttanut riittäviä toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. 

Klimaseniorinnen-tapaukseen viittaavat myös suomalaiset ympäristöjärjestöt uudessa, vuoden 2024, valituksessaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Järjestöt tulkitsevat Klimaseniorinnen-tapausta niin, että jokaisella Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittyneellä valtioilla, Suomi mukaan lukien, on vastuu omista päästöistään ja velvollisuus tehdä tehokkaita, riittäviä ja oikea-aikaisia ilmastotoimia Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa taattujen ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Valituksessaan järjestöt katsovat, että Suomen valtioneuvoston passiivisuus rikkoo tätä velvollisuutta ja vaarantaa siten oikeuden elämään ja terveyteen sekä puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön.

Klimaseniorinnen -tapauksessa, kuten myös muissa edellä esitetyissä tapauksissa, prosessi oli julkisoikeudellinen. Eli tapauksessa ei esimerkiksi asetettu suoria yksilöllisiä velvoitteita Sveitsin valtiolle kuten esimerkiksi rahallista korvausta kantajille. Sen sijaan Sveitsin valtio velvoitettiin parantamaan kansallista ilmastopolitiikkaansa ja kehittämään sääntelykehystä, joka vastaisi paremmin ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin. Tämä tarkoittaa, että Sveitsin tulee laajentaa ja tarkentaa ilmastolainsäädäntöään, erityisesti päästövähennysten osalta, luoda tehokas hiilibudjetti tai asettaa kansalliset rajoitukset kasvihuonekaasupäästöille, sekä toteuttaa nopeampia ja tehokkaampia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, jotta se täyttäisi Pariisin sopimuksen tavoitteet. Tuomion painopiste oli siis Sveitsin yleisessä velvoitteessa varmistaa, että se ryhtyy tehokkaisiin ja oikea-aikaisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Nähtäväksi jää, miten tehokkaita keinoja Sveitsi tulee toteuttamaan ja riittävätkö ne perusoikeuksistaan huolestuneille kansalaisille. 

Julkisoikeus vs. yksityis/siviilioikeus

Julkisoikeudellisissa, eli valtiota tai sen hallitusta vastaan nostetuissa ilmastokanteissa, tarkoituksena on velvoittaa valtio toteuttamaan tehokkaampia ilmastotoimia, erityisesti silloin, kun on epäselvää, riittävätkö nykyiset toimenpiteet tavoitteiden saavuttamiseen. Kuten edellä on esitetty, tälllaiset julkisoikeudelliset kanteet pohjautuvat usein argumenttiin, että hallitus ei täytä kansainvälisiä sitoumuksiaan tai suojele kansalaisten perusoikeuksia. Nämä oikeudenkäynnit keskittyvät siis julkisoikeudellisiin velvoitteisiin ja hallinnollisiin kysymyksiin, eivätkä ne koske yksittäisiä yrityksiä tai muita yksityisiä toimijoita. Julkisoikeudellisten ja yksityisoikeudellisten kanteiden välillä on merkittävä ero: valtiota vastaan nostetut kanteet keskittyvät hallinnollisiin päätöksiin ja politiikkoihin, kun taas yrityksiä vastaan nostetut kanteet keskittyvät yksittäisten toimijoiden vastuuseen ja heidän aiheuttamaansa haittaan.

Ilmastokanteet öljy-yhtiöitä tai muita yrityksiä vastaan ovat korostuneesti yksityisoikeudellisia. Yksityisoikeudellisissa ilmasto-oikeudenkäynneissä pyritään asettamaan fossiilisia polttoaineita tuottavat yhtiöt vastuuseen niiden roolista ilmastokriisin aiheuttajina. Näitä oikeusjuttuja ovat nostaneet kaupungit, ympäristöjärjestöt, alkuperäiskansat ja yksityishenkilöt eri puolilla maailmaa. Oikeudenkäyntien keskeinen tavoite on vaatia fossiiliyhtiöiltä korvauksia ilmastonmuutoksen aiheuttamista vahingoista, kuten menetetyistä kodeista, toimeentulosta ja infrastruktuurista. Tapauksien tutkinta pohjautuu niin sanottuun attribuutiotutkimukseen, jolla pyritään osoittamaan syy-seuraus suhteet ilmastonmuutoksesta vastuussa olevien, ilmastonmuutoksen aiheuttaman sään ääri-ilmiön ja aiheutuneen vahingon välillä. Syy-seuraus suhteiden osoittaminen on olennainen osa näyttöä, kun pyritään todistamaan, että tiettyjen öljy-yhtiöiden toiminta on johtanut ilmastonmuutoksen seurauksiin, jotka ovat aiheuttaneet vahinkoa kantajille.

Yksi merkittävimmistä yksityisoikeudellisista oikeustapauksista on Alankomaista (Milieudefensie et al v. Royal Dutch Shell). Tapauksessa ympäristöjärjestö Milieudefensie ja useat muut kansalaisjärjestöt sekä yli 17 000 hollantilaista haastoi Shellin oikeuteen vuonna 2019. Kantajat väittivät, että Shellin toiminta rikkoo Alankomaiden lain mukaisia huolellisuusvelvoitteita ja ihmisoikeuksia, ja vaativat, että Shell vähentää hiilidioksidipäästöjään 45 % vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoden 2010 tasoon. Haagin käräjäoikeus totesi, että Shellillä on huolellisuusvelvoite, joka velvoittaa ilmastonmuutoksen ehkäisyyn. Oikeus määräsi Shellin vähentämään sekä omia että arvoketjun päästöjä 45 % vuoteen 2030 mennessä. Tuomio perustui Alankomaiden siviililakiin ja kansainvälisiin velvoitteisiin, kuten Pariisin ilmastosopimukseen. Shell valitti päätöksestä, ja tapaus on edelleen käsittelyssä. 

Oma lukunsa ovat yksityisoikeudelliset oikeudenkäynnit, joissa yksityishenkilö tai yksityinen toimija on vaatinut yhtiöltä vahingonkorvauksia ilmastonmuutoksen aiheuttamista tuhoista. Vaikka toistaiseksi yksikään yhtiö ei ole joutunut maksamaan vahingonkorvauksia, tapausten määrä ja vaikutus kasvaa jatkuvasti. Yksi pisimmälle edenneistä vahingonkorvaus-tapauksista on niin sanottu Huaraz-tapaus, jossa Saúl Luciano Lliuya, perulainen maanviljelijä, vaati vahingonkorvauksia saksalaiselta  energiayhtiö RWE:ltä. Lliuya väitti, että RWE, joka on suuri kasvihuonekaasujen päästäjä, on osasyyllinen Huarazin alueella sijaitsevan jäätikköjärven, Palcacochan, kasvamiseen. Tämä jäätikköjärvi uhkaa alueen asukkaita tulvilla, ja Lliuya pyysi tuomioistuinta määräämään RWE:n korvaamaan osan suojaustoimien kustannuksista. Saksan Essenin käräjäoikeus hylkäsi Lliuyan vaatimukset niin julkisesta lausunnosta, kieltopäätöksistä kuin vahingonkorvauksistakin. Oikeus totesi, ettei RWE päästöjen ja ilmastonmuutoksen välille voida vetää suoraa syy-yhteyttä, ja että Lliuyan tilanne ei parantuisi, vaikka RWE lakkaisikin päästämästä kaasuja. 

Kuitenkin 30. marraskuuta 2017 Hammissa toimiva ylimmän tason alueoikeus hyväksyi valituksen ja päätti, että asia voidaan viedä todisteiden keruuvaiheeseen. Oikeus tutkii, onko Lliuyan koti uhattuna jäätikköjärven mahdollisilta tulvilta ja kuinka paljon RWE päästöt vaikuttavat tähän riskiin. Tutkimuksessa selvitetään RWE:n hiilidioksidipäästöjen vaikutuksia Palcarajun jäätikölle ja arvioidaan yrityksen vastuuta näiden päästöjen aiheuttamista vahingoista. Koronapandemian vuoksi tutkimus on viivästynyt useita kertoja, mutta toukokuussa 2022 saatiin järjestettyä tarvittava paikan päällä tehtävä arviointi Huarazissa. Vaikka tapausta ei ole vielä ratkaistu, se on merkittävä, koska se voi asettaa yksityiset yritykset vastuuseen ilmastonmuutokseen liittyvistä vahingoista.

Lopuksi

Suomen toisessa ilmasto-oikeudenkäynnissä tullaan ratkaisemaan, olisiko valtioneuvoston tullut tehdä päätös ilmastolain mukaisista lisätoimista tiedettyään kaksi vuotta hiilinielujen romahduksesta. Korkein hallinto-oikeus on ilmoittanut voivansa ottaa asian tutkittavaksi, mikäli päätöksen tekemättä jättäminen kyseisellä hetkellä johtaa ilmastolain vastaiseen lopputulokseen tai mikäli valtioneuvoston tosiasiallinen toiminta osoittaa, ettei sillä ole tarkoitusta tehdä asianmukaisia päätöksiä laissa edellytettyjen tavoitteiden ja velvoitteiden saavuttamiseksi riittävän nopealla aikataululla.Toisaalta, jos valituksenalainen hallintopäätös on syntynyt ja perusoikeuksien loukkaus todetaan, sanktiona on luultavasti uusi, parempi,  maankäyttösektorin ilmastosuunnitelma. Voidaan pohtia, onko kyseisenlainen sanktio tehokas. 

Parhaassa tapauksessa tuomioistun ottaisi kanteen käsittelyyn, toteaisi perusoikeusloukkauksen ja vaatisi, että  ilmastolain nojalla laadittavissa suunnitelmissa ja ohjelmissa olisi tarkka tavoite hiilinielujen lisäämiseksi ja säilyttämiseksi, mikä vastaa Euroopan Unionin LULUCF-asetuksen vaatimuksia. LULUCF (Land Use, Land Use Change and Forestry) -asetus säätelee maankäyttöön, maankäytön muutokseen ja metsätalouteen liittyviä toimia. Asetuksen tärkeimpänä tavoitteena on, että maankäyttöön liittyvät kasvihuonekaasupäästöt eivät ylitä siitä syntyviä nieluja, eli sektorin on oltava vähintään hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä. Maaliskuussa 2023 parlamentti hyväksyi LULUCF-asetuksen uudistuksen, jonka tavoitteena on kasvattaa EU:n hiilinieluja 15 prosentilla vuoteen 2030 mennessä.  Uudistuksen myötä jäsenvaltioille asetetaan tiukemmat velvoitteet lisätä ja ylläpitää hiilinieluja esimerkiksi metsityksen, ennallistamisen ja kestävän maankäytön avulla. Tavoitteena on myös tukea EU laajempaa ilmastoneutraaliustavoitetta vuoteen 2050 mennessä ja vahvistaa unionin ilmastotavoitteita.

Myös Suomen ilmastolain tavoitteena on varmistaa, että Suomi täyttää velvoitteensa vahvistaa hiilinieluja, kuten kansainväliset sopimukset ja Euroopan unionin lainsäädäntö edellyttävät. Täten Suomen mahdolliset LULUCF-asetuksen laiminlyönnit voidaan tulkita myös ilmastolain laiminlyönniksi. Ilmastolain vaikuttavuutta kuitenkin heikentää sanamuoto, jonka mukaan  “tavoitteena on varmistaa” EU-lainsäädännön toteuminen. Sanamuoto ei siis  ole kovinkaan velvoittava. Toisaalta EU:n asetukset, kuten LULUCF-asetus, ovat jäsenvaltioita suoraan sitovia, eli niitä ei ole tarvinnut  impelementoida osaksi kansallista sääntelyä kuten EU-direktiiveille tehdään. Siten LULUCF-asetuksen laiminlyönnistä Suomelle mahdollisesti langetettavien sanktioiden näkökulmasta  ei ole väliä sillä, rikkooko Suomi LULUCF-asetuksen lisäksi ilmastolakia. 

Joka tapauksessa, jos Suomen toisessa ilmasto-oikeudenkäynnissä hallintopäätöstä ei ole taaskaan syntynyt, eikä valitusta hyväksytä myöskään perusoikeuksien turvaamisen nojalla, on Suomen hallitus kuitenkin mahdollista haastaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voivat nostaa kanteen yksityishenkilöt, ryhmät tai kansalaisjärjestöt, jotka katsovat, että heidän ihmisoikeuksiaan on loukattu Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla.

Tellervo Ala-Lahti