Onko käynnissä energiasiirtymä? Johtaako teknologinen kehitys vääjäämättä parempaan tulevaisuuteen, kun vähäpäästöiset energianlähteet halpenevat ja tehostuvat? Viime vuoden kirjauutuus More and More and More purkaa siirtymäoptimismia ja osoittaa, että se perustuu väärään käsitykseen energiahistoriasta. Ilmastonmuutoksen aikakausi on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen, eikä tarvittaviin muutoksiin saa eväitä menneestä. Teoksen historiallinen katse on tarkkasilmäinen, mutta valitettavasti se haparoi nykytilanteen hahmottamisessa, minkä vuoksi teoksesta on helppo lukea fatalistinen viesti. Tämä ei kuitenkaan ole kirjoittajan tarkoitus.
Jean-Baptiste Fressoz, More and More and More, An All-Consuming History of Energy. Allen Lane, 2024.
Ilmastonmuutos etenee, eikä käännettä parempaan tunnu tapahtuvan. Kasvihuonekaasuja kertyy koko ajan ilmakehään, eli toisin sanoen joka vuosi rikotaan aiemmat pitoisuusennätykset. Vuosittaiset globaalit päästöt ovat nekin edelleen nousussa, vaikka tasaantumista odotellaan. Kertymisen vauhti siis kiihtyy. Nykymeinigillä ilmastonmuutos etenee reilusti katastrofaaliselle alueelle, eikä edes nykyisten lupausten täyttäminen riittäisi pääsemiseen “turvalliselle” alueelle. Kun ilmastotoimissa on tarpeeksi pitkään viivytelty, on myös muokattu maa hedelmälliseksi “ilmastorealismille”. Sen mukaan riittävän vauhdikas päästöjen vähentäminen on mahdotonta, joten ilmastotavoitteista pitäisi luopua tai niitä pitäisi vähintäänkin löystää. Tässä katsantokannassa fatalismi ja kansallinen itsekkyys ovat realismia.
Toisaalta ilmassa on paljon optimismia siitä, miten vähäpäästöinen energiateknologia tehostuu ja halpenee koko ajan. Uusien teknologioiden odotetaan “disruptoivan” energiamarkkinat, ja historiallinen energiasiirtymä (energy transition) on nurkan takana. Selitetään, että tällaiset suuret muutokset kompleksisissa järjestelmissä käynnistyvät kunnolla, kun ylitetään kriittinen massa, ja sitten tapahtuu asioita hämmentävän nopeasti. Energiahistorian pyörä pyörähtää jälleen. Aivan kuin fossiiliset polttoaineet korvasivat perinteiset energianlähteet, kuten auto hävitti hevoset kaupunkien kaduilta, kuten kännykät tuhosivat lankapuhelimet, vähäpäästöiset teknologiat ovat viemässä meidät uudelle aikakaudelle.
Tähän ristiriitaan tarttuu Jean-Baptiste Fressozin teos More and More and More, joka ei omaksu fatalistista eikä yltiöoptimistista näkökulmaa vaan peräänkuuluttaa syvempää ymmärrystä energiajärjestelmien muutoksen luonteesta. Se ei kuitenkaan ole ensisijaisesti ilmastokirja vaan energiahistoriikki, joka tarkastelee energiantuotannon eri muotojen historiaa ja niiden kytkeytymistä toisiinsa sekä niiden monenlaisia materiaalisia riippuvaisuuksia. Ilmastonmuutosta käsitellään melkeinpä jälkisanojen tyyliin parissa kirjan viimeisistä luvuista. Sen suhteen pääväite on: energiajärjestelmien historia ei anna meille oikeastaan minkäänlaisia eväitä ymmärtää sitä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuista murrosta, jota fossiilisten alasajo tarvittavassa aikataulussa tarkoittaisi. Sen lisäksi menneet energiantuotannon muutokset on alkujaan ymmärretty täysin väärin. Tulevaa ei voi ymmärtää radikaalisti erilaisen menneisyyden pohjalta, ja vielä vähemmän kun käsitys menneestä menee metsään.
Fressozin vuosisatainen historiallinen tarkastelu ja viime vuosikymmenten ilmastonmuutoksen ajan käsittely suhteutuvat kuitenkin toisiinsa hieman kömpelösti, mikä tekee kirjan sanoman tulkinnasta kinkkistä. Niinpä siitä voi helposti löytää ainekset edellä mainittuun fatalismiin. Juuri tästä kulmasta energiasiirtymistä ahkerasti kirjoittava Nafeez Ahmed on kritisoinut sitä, joskus maaliin osuen mutta monessa kohtaa ymmärtäen Fressozin argumentaation väärin. Toisaalta teoksesta voi lukea syvällisemmän yhteiskunnallisen murroksen vaateen – jonka Fressoz esittää, mutta epäselvästi. Siksi on paikallaan syventyä kunnolla teoksen pääteemoihin sekä sen tiettyihin heikkouksiin, jotta saadaan kaivettua esiin sen tärkein anti. More and More and More on monin paikoin hyödyllistä luettavaa, mutta sen tulkintaan tarvitaan kriittistä silmää.
Kasautumista, ei korvautumista
Kuten kirjan nimikin kertoo, se kuvaa ennen kaikkea sitä, että takanamme ei ole suurta energiasiirtymien historiaa: puun ajasta hiilen aikaan ja siitä öljyaikaan. Energiahistoria ei jakaudu tällaisiksi selkeiksi vaiheiksi, vaan uudet energianlähteet ovat tulleet entisten rinnalle. Tämä on kasautumisen, ei korvautumisen tarina.
“Vanhat” energianlähteet eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niitä on käytetty koko ajan ja käytetään yhä enemmän. Niinpä paljon puhuttu “öljyn aikakausi” onkin ollut koko ajan yhtä lailla kivihiilen aikaa, ja puuta käytetään ympäri maailman valtavasti enemmän kuin “puun aikakaudella”. Vesivoimalla jauhettiin aikanaan viljaa tai puhallettiin ahjon palkeita, nyt megapadot sähköistävät suurkaupunkeja. Siirtomaakauden laivoille ja maaseudun tuulimyllyille voiman antanut tuuli saa sekin uuden roolin teräs- ja lasikuitujättiläisten pyörittäjänä.
Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää. Jokainen ilmastokysymyksiä seuraava tietää, että viime vuosien hurjassa päästökehityksessä Kiinan kivihiilen käytön kasvu on ollut avainasemassa. Harvempi sen sijaan tietää, kuinka suuressa roolissa puuhiili on monissa Afrikan miljoonakaupungeissa. Fressoz täydentää monia tällaisia arkitiedon katvealueita.
Eikä ajatus energiantuotannon kasautumisen historiastakaan ole järin yllättävä, kun maailman kehitystä katsoo: kasvihuonekaasupäästöt ovat kasvaneet, energiabudjetit ja materiaalivirrat samaten. Kaupungistuminen etenee, miljoonat ja miljoonat ihmiset nousevat globaaliin keskiluokkaan, vauraat jatkavat vaurastumistaan, väestö kasvaa edelleen joillain alueilla voimakkaasti, uusia tarpeita tuotetaan entisten oheen mainostuksella ja muilla tavoilla, uutta infrastruktuuria rakennetaan, ja kaikki tämä toimii pääosin lineaaritaloudessa. Fossiilisten polttoaineiden ekstraktion vaikeutuessa niiden tuotantoon kuuluu yhä enemmän työtä, ja teknologia monimutkaistuu. Mitä muuta tästä voisikaan seurata kuin kaikenlaisen tuotannon ja kulutuksen kasvua? Teknologian kehityksen aikaansaama uusi kasvu rebound, ei ole mikään luonnonlaki vaan seurausta noista moninaisista kasvua ajavista tekijöistä.
Jos kirja jäisi näihin ajatuksiin, ei se järin kummoinen olisi. Fressoz kuitenkin kaivautuu kasautumista kuvaavien kehityskäyrien taustalle ja esittää, että eri energiamuodot ovat olleet symbioottisessa suhteessa. Ne ovat kirjaimellisesti tarvinneet toisiaan. Tämä on tapahtunut hyvin konkreettisesti. Vaikka jonkin “vanhan” energianlähteen kuten puun polttoainekäyttö on vähentynyt, sen käyttö energiantuotannolle tärkeänä materiaalina on jatkunut – se on jopa kasvanut, kun on “siirrytty” kivihiileen ja öljyyn. Kivihiilen tuotantoon on tarvittu valtavia määriä puuta etenkin kaivoskäytävien pystyssä pitämiseen, ja osassa maailmaa tämä puun käyttötapa on edelleen voimissaan. Ensimmäiset öljytornit ja -barrelit rakennettiin puusta, ja kulutus oli valtaisaa. Samoin rautateiden levitessä veturit kuluttivat ensisijaisesti hiiltä (toki myös polttopuuta), mutta ratapölkyt vaativat valtavan tukkimäärän. Puun kulutus osana energiajärjestelmiä siis säilyi tai jopa lisääntyi teollisen vallankumouksen ja fossiilisten voittokulun myötä.
Kun kivihiilen tuotannossa siirryttiin avolouhoksiin, tunnelien tukemiseen ei enää tarvittu puuta, jolloin öljy sai käyttövoimana valtavasti isomman roolin. Kaivoskuiluja tietysti on edelleen, ja joillain alueilla puuta käytetään niiden tukemiseen vieläkin – toisaalla taas käytössä on uudenlainen koneisto, jolla on omat energiatarpeensa.
Fressoz toteaa, että edellä mainittua historian vaiheiden tai aikakausien siirtymäilluusiota on ruokkinut tapa tarkastella eri aikojen energiatalouksia primäärienergiana eikä energiantuotannosta saatuina tuotteina ja palveluksina, “hyödyllisenä energiana”, mikä sivuuttaa eri energianlähteiden ja materiaalien omaleimaisen roolin ja niiden teknisen hyödyntämisen muutokset (26).
Kun katsotaan puun suhteellista osuutta primäärienergiassa mitattuna, sen merkityksen romahtaminen näyttää ilmiselvältä vauraissa maissa. (Silti esimerkiksi Yhdysvalloissa puu on ensisijainen lämmön lähde yli 2 miljoonalle taloudelle.) Kuten edellä kuvattiin, onkin käynyt niin, että puu on vaihtanut osin rooliaan polttoaineesta tuotantoa tukevaksi materiaaliksi (em. tukipuut ja ratapölkyt tai vaikka ensimmäisen sukupolven öljytornit tai -tynnyrit), jolloin sen rooli on ollut energeettisesti katsoen pieni mutta laadullisesti korvaamaton. (43) Nafeez Ahmed kritisoi Fressozia nimen omaan primäärienergiakäyriin nojaten, eli hän ei ole hahmottanut tätä ajatusta.
Koska kivihiili on avainasemassa teräksen tuotannossa, on koko öljytalous nivoutunut kivihiileen. Tämä koskee myös tuulivoimaa niin kauan kuin terästuotantoa ei saada dekarbonisoitua – mikä ei poista tietenkään sitä, että tuulivoima on vähäpäästöistä, mutta se kertoo symbioottisten yhteyksien katkaisemisen hankaluudesta. Teknologian merkitystä kuvastaa myös esimerkiksi se, miten sähköistyminen vahvisti kivihiilen asemaa (37).
Energiamuotojen “symbioottisuuden” ohella toinen kirjan avainteema on energiantuotannon “unohdettu materiaalisuus” (24). Paitsi että energiamuodot nivoutuvat toisiinsa sekä käyttövoimina että raaka-aineina, ne kytkeytyvät lukemattomiin muihin materiaalivirtoihin. Esimerkiksi monet nykyajan puutuotteet ovat itse asiassa hybridejä petrokemian tuotteiden kanssa (121). Mitä kompleksisemmaksi teknologia käy, sitä tiiviimmin yhteenkietoutuneita nämä virrat ovat (218).
Tämä kaikki korostaa energiajärjestelmien hitausvoimaa, inertiaa: eri energianlähteet ja materiaalit ovat nivoutuneet niin vahvasti yhteen, että sidosten purkaminen on vaikeaa eikä missään nimessä tapahdu itsestään eikä hyppäyksellisesti.
“Siirtymiä” ei juuri siksi historiassa ole nähty: harva raaka-aine poistuu käytöstä teknologisen kehityksen “luovan tuhon” myötä – materiaalit vain saavat uudenlaisia rooleja. Sen sijaan käytössä olevien materiaalien kirjo vain laajenee (16). Materiaaleja poistuu käytöstä oikeastaan vain kieltämällä. Tästä opettavainen esimerkki on valaanpyynti. Fressoz purkaa taidolla fossiiliteollisuuden levittämää myyttiä, jonka mukaan se olisi “pelastanut valaat”, kun valaistuksessa käytetty traani korvattiin valopetrolilla. Tietenkään näin ei käynyt, vaan traanille löydettiin kosolti uusia käyttötarkoituksia, ja öljyn voimalla valaanpyynti vain tehostui. (19–22) Valaanpyynti loppui (pääosin), koska se kiellettiin. Vastaavanlaisessa myytinmurtamisessa Fressoz on parhaimmillaan.
Toisaalta materiaalit tai energialähteet voivat myös palata käyttöön, ja niille voidaan löytää uusia käyttötarkoituksia. Valaanpyyntikieltoa pyritään purkamaan koko ajan. Ympäristölainsäädännön tai terveyssäädösten heikentäminen voi muuttaa tuotannonalojen välisiä suhteita ja antaa lisää elinaikaa fossiilisille polttoaineille, kuten Yhdysvalloissa on käymässä. Särötys synnytti uuden maakaasun kultakauden. Vähäpäästöiseksi määritellyn puun energiankäyttö on palannut merkittävään rooliin Suomessa ja monessa muussa vauraassa maassa. Energiahistorialla ei siksi ole Fressozin mukaan mitään lineaarista suuntaa, vaan se voi tehdä myös silmukoita (100).
Energiasiirtymien ideologia
Edellä kuvatun kouriintuntuvan energiahistorian rinnalla kulkee teoksen toinen päälinja: Fressoz jäljittää energiasiirtymien idean, “transitioajattelun”, historiallisia juuria. Miten näin selvästi virheellinen ymmärrys energiahistoriasta pääsi juurtumaan ja jopa valta-asemaan, jos energiasiirtymiä ei koskaan oikeastaan tapahtunut? Tämän ajattelutavan kehkeytymisen rinnalla Fressoz tarkastelee sellaista talousajattelua, joka illusoriseen historiankuvaan tukeutuen uskoo innovaatioiden ratkaisevan kaikki ongelmat ja sivuuttaa energiajärjestelmien inertian.
“Siirtymäajattelun” historian jäljittäminen on kirjan kiinnostavimpia juonteita. Pelko öljyn loppumisesta ja syvällisestä energiakriisistä 1970-luvulla vaikuttaa olleen ajattelun juurtumisen päämotiiveja – sitä ennen kasautumista ja inertiaa kuvaavat mallit olivat vielä valta-asemassa. Pelko öljyn niukkuudesta synnytti nykykatsannossa hämmentävän ajatuksen kivihiilestä “siltapolttoaineena” (192). Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan laajasti käyttämä menetelmä synteettisten polttoaineiden valmistamiseksi kivihiilestä nähtiin pakotieksi energiakriisistä sekä monille maille kansallisen suvereniteetin takeena (169). Kivihiilen sillalla päästäisiin siis siirtymään “johonkin muuhun” (aivan kuin vuosikymmeniä myöhemmin ajateltiin, että maakaasusilta johtaisi vihreään siirtymään).
Tuolloin ydinvoima tarjosi lupauksen siitä, mitä siirtymän jälkeen koittaisi. Ydinvoimapiirit myös alkoivat puhua siirtymästä ilman fossiilista silloitusta, sillä “kivihiilisillan” ekologinen tuhoisuus ymmärrettiin hyvin. Tulevaisuudessa hyötöreaktorit, jotka periaatteessa tuottaisivat oman polttoaineensa, tarjoaisivat loppumattoman halvan energian lähteen, joka veisi sivilisaation uuteen kukoistukseen ja välttäisi ympäristökriisin (149–159). Nykyään tätä lupausta kantaa pikemminkin aina tuloillaan oleva fuusiovoima, sillä tuskin kukaan enää näkee fissiovoimalle kertaluokan hyppäystä vaan pikemminkin vakaan jatkuvan roolin. Fressozin mukaan ajatus korvautuvuudesta juurtui keskusteluun kunnolla tässä vaiheessa. Ydinvoimatutkijoiden ja -lobbyn rooli on todella kiinnostava osa teosta, mutta Fressoz intoutuu löydöksestään välillä liikaakin – hän jopa maalailee kuvaa, jossa oikeastaan koko ilmastotietoisuus oli heidän luomuksensa.
Alkujaan siirtymäajattelun tavoitteena oli pelätyn energian niukkuuden, energiakriisin, välttäminen, mutta se sai uuden roolin ilmastonmuutoksen aikakaudella. Fressoz muistuttaa aivan oikein, että tällöin tapahtui kummallinen kategoriavirhe. Siirtymäajattelu kehitettiin hahmottamaan ratkaisua niukkuuden ongelmaan: miten löydettäisiin uusi energiaperusta öljyn huvetessa? Ilmastonmuutos on kuitenkin pohjimmiltaan runsauden ongelma: fossiilisia polttoaineita on liikaa ympäristön rajoitteisiin nähden (141, 184). (Tosin koska ympäristöongelmat ovat moninaisia, on käsillä myös niukkuuden ongelmia.) Toinen virhe tietysti oli, että myös niukkuuden ongelman hahmottamisessa siirtymäajattelu oli pielessä, sillä se kuvasi menneisyyden väärin.
Aiemmin tarkastelemassani teoksessa Overshoot Andeas Malm ja Wim Carton käsittelevät “ylilyönnin” ideaa ideologiana, joka viivyttää ilmastotoimia. Fressozille siirtymäajattelu on saanut samankaltaisen ilmastoestävän ideologisen roolin. Vaikka tietysti ilmastonmuutoksen hillintää on torjuttu ruokkimalla epäilystä ja levittämällä harhatietoa, hänen mukaansa transitiounelmien ruokkimisella on ollut suurempi merkitys (193). On voitu rauhassa tehdä optimistisia ilmastojulistuksia, sillä käytännön toimet on sälytetty tulevan innovatiivisen käänteen, “disruption” ja markkinoiden alkemian harteille.
Historiakäsitysten ohella Fressoz siis haluaa purkaa sellaista optimismia, joka päätyy tukemaan ilmastoestämistä. Hän muistuttaa, että energiasiirtymästä puhuvat kovaan ääneen monet sellaiset tahot, jotka nimen omaan eivät halua sellaista tapahtuvaksi. William Nordhausin kaltaiset talousajattelijat nousevat esimerkkeinä, joskin mainittu Overshoot tarjoaa hänen ajattelustaan ja poliittisesta vaikutuksestaan huomattavasti syvällisempää kritiikkiä.
Samaan aikaan kuitenkin osa ympäristöliikkeistä, tutkijoista ja ympäristöpolitiikan toimijoista on omaksunut naiivin siirtymäajattelun: he hakevat toivoa synkeinä aikoina “S-käyristä”, joissa ennustetaan tulevaa teknologista mullistusta. Tätä perustellaan kompleksisten järjestelmien tutkimuksen opeilla esim. ekosysteemien dynamiikasta tai rajattujen elinkeinojen (esim. tietokoneiden kehityksen) historiasta, mutta analogia energiajärjestelmien kanssa ei päde. Yhteiskuntien perusrakenteina ne ovat sitkaisempia. Fressoz kuitenkin tekee sen tärkeän huomion, että tämä ei ole mikään ympäristöliikkeiden helmasynti – virhe on syntynyt muualla ja päätynyt kolonisoimaan ilmastokeskustelua. Näin on syntynyt englantilaisittain sanoen “outoja petikaveruuksia”.
Kirjan heikkoudet
Mutta mikä on Fressozin oma näkemys ilmastonmuutoksen hillinnästä ja energiajärjestelmien tulevaisuudesta? Jotta tähän päästään käsiksi, on ensin setvittävä joitain kirjan heikkouksia. Ensinnäkin on sanottava, että kerronta on rasittavan toisteista. Fressoz toistaa ydinajatuksen kasautuvuudesta, symbioottisuudesta ja materiaalisesta yhteenkietoutumisesta jokaisessa luvussa, ja jossain välissä tämä alkaa uuvuttaa. Viesti menisi vähemmälläkin perille. Tämä on kuitenkin vain kerronnallinen ja kustannustoimituksellinen heikkous.
Varsinainen ongelma on että Fressozilla on kovin usein tapa puhua niin abstraktilla tasolla, eräänlaisella “energiakielellä”, jonka myötä energiajärjestelmät alkavat saada kuin omaa toimijuutta ja vääjäämättömyyttä. Hän kritisoi ajatusta peräkkäisistä vaiheista ja niiden lainomaisuudesta, mutta sen tilalle tulee toinen lainomaisuus, energiajärjestelmien hitausvoiman marssi historiassa.
Osa tästä viestistä on tärkeää: perityllä tilanteella on merkitystä, ja mikä tahansa ei ole mahdollista missä tahansa aikataulussa. Fressoz ei kuitenkaan juuri onnistu kuvaamaan sitä, mikä on ajanut tällaista kehitystä. Kirjassa on jännite tai jopa ristiriita. Yhtäältä Fressoz näkee virheen siinä, että ei huomata hitausvoimien vääjäämättömyyttä. Toisaalta hän moittii siirtymäajattelun ideologisuutta. Mutta miksi ideologista painetta tarvittaisiin selittämään “energiasiirtymien” tahmeutta, jos symbioottisuus on niin syvällä? Siksi välillä tuntuu, kun lukisi kahta erilaista kirjaa yhtaikaa.
Tässä historiassa ei näy tarpeeksi poliittista ja taloudellista toimijuutta muuten kuin irrallisina sirpaleina. Fressoz luettelee yksittäisiä ihmisiä, heidän yhteiskunnallisia kytköksiään ja sidosryhmiään. Tästä ei synny yhteiskunnallista analyysiä vaan enemmänkin löyhä assosiatiivinen kuvaelma.
Näistä puutteista johtuen kirjasta on helppo lukea ulos sellainen “ilmastorealistinen” viesti, jota Fressoz itse ei selvästi allekirjoittaisi: on turha taistella tutkainta vastaan, koska energiajärjestelmät aina muuttuvat tietyllä hitaalla vauhdilla. “Energiasiirtymää ei ole eikä tule.” Vanhat energiantuotannon muodot jäävät elämään uusien rinnalle, eikä mikään koskaan poistu. Dekarbonisaatio on turha unelma. Tätä ajatusta kirjasta ei kuitenkaan löydy. Fressoz nimenomaan sanoo, että ilmastonmuutoksen aikakaudella ollaan historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa, jota ei voi verrata hedelmällisesti aiempiin. Aiempi historia on kasautuvaa, ja nyt on saatava aikaan jotain ihan muuta. Hän haluaa kuitenkin nostaa esiin yltiöoptimismin varjoon jääviä hankaluuksia. Tämä viesti olisi pitänyt kirjoittaa selvemmin auki.
Kirja myös vyöryttää lukijansa niskaan valtavan vyöryn faktoja, joiden keskellä maallikon on varmasti vaikea asettaa asioita mittasuhteisiin. Mitkä kuvatuista symbioottisuuksista ovat syvään juurtuneita, ja mille niistä on todennäköisesti helppo kehittää vaihtoehtoja? Mitkä muodostavat kohtalokkaita esteitä muutokselle, ja mitkä ovat vähäisempiä? Ilman tällaista suhteuttamista kaikesta tulee samaa skeptistä puuroa.
Kuten aluksi totesin, mullistavaa globaalia muutosta ei todellakaan ole käynnissä. Siirtymäoptimismi voi todellakin sokeuttaa todellisuudelle. Mutta jos ihan kaikki todistaa saman vaikeuden puolesta, jos katsetta ei kohdista eikä mittasuhteita hahmota, mistään ei voikaan löytää toiveikkuutta. Fressoz nojaa argumentissaan niin vahvasti globaalin tason aggregoituihin laskelmiin, että alueelliset ja sektorikohtaiset erot eivät näy. Kuitenkin joillain maailman alueilla päästöt ovat ihan oikeasti vähentyneet – eivät tarpeeksi, eivät riittävän nopeasti, mutta muutosta on tapahtunut. Tässä kohdin Nafeez Ahmedin kritiikki osuu maaliin, ja Adam Tooze tarttui arviossaan samaan ongelmaan. Harmillisesti Fressoz viittailee epätarkasti “ulkoistettuihin” päästöihin vähätelläkseen päästöjen vähentymistä joissain maissa (esim. 159), mutta näkemys on osin vanhentunut. Ulkoistaminen on aito ilmiö, mutta nykyään tapahtuvia päästövähennyksiä ei enää voi lukea pääosin ulkoistamisen kontolle (ja vastaavasti esim. Kiinan päästöjen kasvua ei voi enää selittää sillä).
Retorista huolimattomuutta on teoksessa toisaallakin. Esimerkiksi Fressoz käyttää termiä “malthuselaisuus” luvattoman löyhästi leimakirveenä. Oikeastaan ihan kaikki puheet ja ajatukset, jotka haiskahtavatkin viittauksilta resurssien absoluuttiseen niukkuuteen, ovat Fressozille “malthuselaisia”. Tällä puhetavalla on juurensa etenkin tietyissä marxilaisissa perinteissä, mutta koska malthuselaisuudella viitataan myös hyvin laajasti tiettyihin vulgääreihin väestönäkemyksiin, tässä tulisi olla tarkkana. Välillä Fressoz nostaa esiin väestönäkemykset tässä yhteydessä, välillä ei. Mutta on absurdi ajatus, että absoluuttisen niukkuuden näkemys kytkeytyisi jotenkin automaattisesti tuollaisiin väestökantoihin.
Kirjan lopulla Fressoz myös sanailee kärkkäästi sellaisille yhteiskunnallisille liikkeille, jotka liittävät ilmastotavoitteisiin erilaisia tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden päämääriä (219–220). Toisaalta hän peräänkuuluttaa kulutuksen vähentämisen ohella uudelleenjakoa – mutta lienee selvää, että tuollainen pyrkimys edellyttäisi sille hedelmällistä poliittista kontekstia! Energia- ja ilmastotulevaisuuden päämääriä ei voi vain kliinisesti erottaa erikseen, ikään kun niihin voitaisiin pyrkiä muita poliittisia kysymyksiä huomioimatta. On hyvin vaikea päästä perille siitä, mikä on Fressozin kanta tähän asiaan lopulta. Hän toteaa ohimennen, että ulospääsy kapitalismista on välttämätöntä mutta ei riittävää (8) tai että siirtymäajattelu on “pääoman ideologia” tällä vuosisadalla (220). Hän myös viittaa kohtuuajatteluun ja degrowth-ajatteluun, mutta näistä hajahuomioista ei synny näkemystä siitä, miten fossiilisten alasajo voisi tai miten sen pitäisi tapahtua (208).
Energia-amputaatio vai aineenvaihdunnan muutos?
Kirjan More and More and More pyrkimyksenä ei ole vähätellä ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeyttä, päin vastoin. Fressoz toteaa tämän kyllä selväsanaisesti, huolimatta kirjan viestin muusta epäselvyydestä. Sen sijaan hän peräänkuuluttaa sellaista realismia, joka huomioi perityn tilanteen hitausvoiman ja tarvittavan muutoksen mittakaavan. Ilmastonmuutos on tuonut maailmanhistoriallisesti ainutlaatuisen haasteen, eikä menneisyys anna oppia. Hän toteaa, että energiasiirtymän sijaan tarvitaan “energia-amputaatio” (13) eli energiabudjettien vähentämistä. Muutoin urakka vanhan korvaamiseksi uudella on liian vaikea tarvittavassa aikataulussa.
Perityn tilanteen painolastin ja ongelmien mittakaavojen hahmottaminen on elintärkeää, tämä on totta. Ilmastonmuutoksen hillinnässä eivät riitä vain päästövähennysten tavoitevuodet, päästöbudjetit ja kustannusarviot, vaan täytyy olla myös konkreettisia polkuja, joita edetään. Millä tavoin saadaan ruokajärjestelmää muutettua? Miten saadaan dekarbonisoitua sementin, teräksen ja monien muiden materiaalien tuotanto ja levitettyä teknologiat niin nopeasti, että väistämättä nouseva perusmateriaalien kysyntä väkirikkailla ja köyhimmillä alueilla ei vuosisadan jälkipuolella käännä päästöjä uudelleen nousuun? Miten kaupunkien lämmitys hoidetaan? Miten turvataan ekologisten hiilinielujen toiminta ja hiilivarastojen pysyvyys?
Siirtymäoptimismi luopuu tällaisesta vastuusta ja pistää toivon tuleviin teknologioihin. Se peräänkuuluttaa innovaatiota, ei sivilisaation syvärakenteen muutosta (2). Se istuu hyvin kasvulähtöiseen talousajatteluun, johon sopii ajatus tuotannon ja kulutuksen puhdistamisesta mutta hyvin huonosti ajatus määrällisistä ekologisista rajoista. Mutta ei “energia-amputaatio” ole sekään kovin mielekäs tapa puhua asiasta. Siitä on vaikea lukea ulos muuta kuin pelkkää vähentämistä, pelkkää niukkenemista, “ekologista leikkauspolitiikkaa”.
Juuri siksi BIOS-tutkimusyksikkö on korostanut yhteiskuntien aineenvaihdunnan muutosta: on alasajettava asioita samalla kun toisia rakennetaan tilalle. Vähentämisen ohella on opeteltava tyydyttämään inhimillisiä tarpeita toisella tavalla – laadullista muutosta määrällisen lisäksi. Sähköautojen ja vähäpäästöisen sähkön ohella tarvitaan vähemmän autoja, enemmän julkista liikennettä. Materiaalivirtojen vähentämisen rinnalla tarvitaan kestävämpää luonnonvarojen ottoa ja kiertotaloutta, joka ei ole vain jätehuoltoa hienommalla nimellä. Ja koska maailma on eriarvoinen, yhtäällä tarvitaan lisää ja toisaalla vähemmän.
Vaikka More and More and More antaa tärkeitä oppitunteja sekä energiajärjestelmien historiasta että siirtymäajattelun ongelmista, yhteiskuntien aineenvaihdunnan muutokseen sillä ei ole tarjota eväitä. Sen sijaan kovin helposti siitä saa eväät joko fatalismiin tai sellaiseen radikalismiin, jolla ei ole näkymää tulevista muutoksen poluista, on vain “amputoivan” vähentämisen kurjistava polku.
Ville Lähde