BIOS

Kylpyammeen emalointi meneillään Högfors Oy:n tehtaalla Karkkilassa
Pietinen, Aarne, kuvaaja 1930–1939. Museovirasto.

Suomalaisessa ilmastokeskustelussa on vastatuulen aika, kun eri tahoilla vaaditaan ilmastotavoitteiden alentamista tai jopa niistä luopumista. Koska suoranainen ilmastonmuutoksen kieltäminen ei ole Euroopassa enää niin salonkikelpoista, tätä perustellaan yhä enemmän kansallisella itsekkyydellä tai “ilmastorealismilla”. 

Vitkastelulle haetaan arkijärkiseltä kuulostavia perusteluita: fossiilisten alasajo nopeasti on mahdotonta; meidän ei kannata vähentää päästöjämme vaan keskittyä kehittämään ja viemään maailmalle hyviä teknologisia ratkaisuja; kenenkään ei kannata etuilla, koska kukaan muukaan ei kiirehdi; olemme kovin pieni kansakunta, joten meillä ei ole väliä. Ja aina voidaan rauhoitella toteamalla, että “olemme kuitenkin matkalla oikeaan suuntaan”. 

Osa ilmastotoimien himmailusta on varmasti tietoista “ilmastoestämistä”, mutta osa perustuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen luonne ymmärretään perustavanlaatuisesti väärin. Vitkasteluun voi päätyä, vaikka ottaisikin asian vakavasti, jos nojaa virheelliseen ymmärrykseen. Jälkimmäiseen vaivaan onneksi tieto auttaa. 

Ilmastonmuutos on kertyvä ongelma

Hyvin yleinen tapa hahmottaa ilmastonmuutos pieleen on sekoittaa keskenään kasvihuonekaasujen vuosittaiset päästöt ja ilmakehään kertyneet pitoisuudet. Ilmastonmuutos etenee nimen omaan pitoisuuksien mukaan: niin kauan kuin pitoisuudet kasvavat, ongelma pahenee. (Keskityn tässä merkittävimpään kasvihuonekaasuun, hiilidioksidiin, jonka vaikutus ilmakehässä on myös pitkäikäinen. Metaani on myös tärkeä kasvihuonekaasu, mutta se on lyhytikäisempi, ja sen nielut toimivat hyvin eri tavalla.)

Olen selittänyt tätä usein vertauskuvalla täyttyvästä ammeesta. Kuvittele amme, johon valutetaan koko ajan vettä. Tulppa on otettu irti ammeen pohjasta, mutta koska hana on käännetty tappiin asti, veden pinta nousee koko ajan, vaikka ammeesta valuu vettä myös pois. 

Hana kuvaa hiilidioksidin päästölähteitä – voimaloita, tehtaita, poltettuja metsiä, autoja ja niin edelleen. Tulpan reikä kuvaa erilaisia nieluja, jotka poistavat hiilidioksidia ilmakehästä – ennen kaikkea yhteyttäviä kasveja sekä valtameriä. Lähteiden ja nielujen erotuksesta syntyvät nettopäästöt, eli se määrä, joka nostaa ammeen vedenpintaa. 

Amme kuvaa ilmakehää, johon päätyy kaikki se hiilidioksidi, jota nielut eivät pysty ottamaan vastaan. Eli niin kauan kuin päästöt ja nielut ovat epätasapainossa, hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä kasvaa, ja ilmastonmuutos pahenee. Veden pinta nousee.

Tällä hetkellä vuosittaisten päästöjen määrä kasvaa edelleen globaalisti, eli hanaa väännetään isommalle. Samaan aikaan tulpan aukkoon kertyy kaikenlaista karstaa tukkimaan sitä: biologiset nielut heikkenevät esimerkiksi metsätuhojen tai liiallisten hakkuiden takia, ja merten lämpenemisen oletetaan heikentävän myös niiden nielua. Meret ikään kuin alkavat kyllästyä hiilidioksidin ahmimiseen. Tämä muutos on mahdollisesti jo käynnissä.

Globaalisti siis päästöjen kasvu ei ole vielä edes taittunut. Joissain maissa päästöt on kyllä saatu laskuun, mutta mikään maa ei ole vähentänyt niitä tarpeeksi ilmastonmuutoksen hillinnän tavoitteisiin nähden. Vesihanat ovat liian lujalla kaikkialla. 

Vuosittaisten päästöjen kääntyminen laskuun ei vielä tarkoittaisi, että tilanne helpottaa. Tilanne pahenee niin kauan kuin päästöissä ollaan yli nettonollan, niin kauan kuin hanasta tulee enemmän vettä kuin tulpan aukko valuttaa. Jos maailma saa päästöt laskuun, ei vielä olla vähentämässä vettä ammeesta: kuljetaan vasta hitaammin pahempaan suuntaan.

Nettonolla on vain ensimmäinen etappi

Vuosittaisten päästöjen kääntäminen laskuun on siis vasta ensimmäinen askel. Seuraavaksi on päästävä nettonollaan eli tilanteeseen, jossa päästölähteet ja nielut ovat yhtä suuria. Silloin hiilidioksidia ei enää kerry lisää ilmakehään – ammeessa olevan veden pinta ei enää nouse.

On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että jos globaalisti ei päästä nettonollaan, kaikki ilmastonmuutoksen hillintätoimet valuvat lopulta tyhjiin. Jos pysytään “nettoplussalla”, katastrofaaliset vaikutukset tulevat joka tapauksessa: ne vain tulevat myöhemmin. Vaikka hiilidioksidia kertyisi ilmakehään hitaammin, sitä kertyisi edelleen, ja katastrofaaliset rajat ylitettäisiin lopulta. Ei siis auta, että päästöjä vähennetään jonkin verran, vaan nettonollan on oltava päämäärä. Ilmastonmuutoksen hillinnässä puoliksi tehty on epäonnistumista.

Nettonollaan täytyy myös pyrkiä kaikkialla. Nopeimmat ja isoimmat toimet täytyy tehdä siellä, missä päästellään eniten, sekä absoluuttisesti että päätä kohti, niin Kiinassa ja Intiassa kuin Yhdysvalloissa tai Euroopassa. Sen sijaan väkirikkaissa köyhemmissä maissa päästöjen lähtötaso on niin alhainen, että siellä on jopa varaa hetkeksi nostaa päästöjä köyhyyden, nälän ja muiden ongelmien torjumiseksi. Mutta lopulta kaikkien ja kaikkialla on päästävä nettonollaan, isojen ja pienten.

Tämä koskee siis myös Suomea. Ei ole sellaista ilmastonmuutoksen onnistuneesti hillinnyttä tulevaisuuden maailmaa, jossa Suomi on voinut vapaamatkustaa tai jättää osan päästöistä ennalleen sillä perusteella, että se saa aikaan hyvää “kädenjälkeä” viemillään tuotteilla tai teknologioilla. On mitä mainiointa, jos tuota vaikutusta myös saadaan aikaan, mutta sen perusteella ei voi välttää vastuuta omista päästöistä.

Tähän etappiin on päästävä myös mahdollisimman nopeasti, jotta se pitoisuuksien taso, johon nettonollassa vakiinnutaan, olisi mahdollisimman alhainen. Mitä alempi pitoisuuksien taso, sitä vähemmän ilmasto lämpenee, ja sitä vähäisempiä ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat. Tähän perustuvat ajatukset ilmastonmuutoksen “turvarajoista” (1,5°C tai 2°C). Tämän pohjalta nettonollalle on määritelty myös tavoitevuosia, esim. globaalisti 2050, joskaan siihen pääseminen ei lupaavalta näytä.

Vuosiaikataulu ei kuitenkaan yksin riitä. Tavoitevuoden lisäksi tarvitaan myös polut, joita pitkin sinne kuljetaan. Mitä aikaisemmin päästövähennykset saadaan käyntiin, sitä alemmaksi hiilidioksidin pitoisuus nettonollassa jää. Eli: jos päästövähennyksiin ryhdytään myöhemmin, urakka on vaikeampi, ja joka tapauksessa ilmakehään ehtii kertyä enemmän hiilidioksidia, joka vaikuttaa ilmastoon. 

Ilmastonmuutoksen aika on epäsymmetristä: on aina parempi toimia aiemmin kuin myöhemmin. Sen sijaan monet arvovaltaiset taloustieteelliset ilmastotoimia koskeva suositukset tahtovat esittää asian toisin päin: on kallista ja “tehotonta” toimia “liian aikaisin”. (Tästä karkein esimerkki on Nobel-palkittu William Nordhaus.) Mutta tämä perustuu ilmastonmuutoksen ajallisuuden perustavaan väärinymmärrykseen tai ilmastonmuutoksen haitallisten vaikutusten vähättelyyn.

Nettonolla ei vielä riitä

Mutta globaali nettonolla ei vielä tarkoittaisi, että oltaisiin turvassa. Sille tasolle jääminen olisi itse asiassa tuhoisaa pidemmällä aikavälillä. Miksi?

Nettonollassa yhteiskunnat päästelisivät edelleen hiilidioksidia ilmoille, ja osa siitä imeytyisi valtameriin, jotka imevät noin 25–30% päästöistä tällä hetkellä. Meret siis ikään kuin auttavat hillitsemään ilmastonmuutosta, mutta samalla hiilidioksidin imeytyminen meriin happamoittaa niitä. Tämä on hyvin vaarallista planeettamme laajimmille ekosysteemeille. Monissa planeetan historian joukkosukupuutoissa merten happamoitumisella oli merkittävä rooli.

Ammeen tulpan aukko ikään kuin falskaa ja päästää vettä talon rakenteisiin. Elämämme perustukset vaurioituvat verkalleen näkymättömissämme, ja tämä jatkuisi myös nettonollan aikana.

Toinen tärkeä syy on se, että kertynyt hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on jo nyt vaarallisen korkea. Muistammehan, että nimen omaan pitoisuus ajaa ilmastonmuutosta, eivät vuosittaiset nettopäästöt. Ilmastonmuutoksella on monia seurauksia, lyhytaikaisia ja pitkäaikaisia. Kun puhutaan ilmastonmuutoksen “turvarajoista” (1,5°C ja 2°C), huomio kiinnittyy yleensä lyhytaikaisempiin, lähivuosien ja -vuosikymmenten muutoksiin. 

Pitkäaikaisten, verkkaisempien muutosten kannalta “turvarajat” eivät kuitenkaan ole turvallisia. 

Pitkäaikaisista muutoksista merkittävin on merenpinnan nousu, ja jo nyt kertynyt hiilidioksidin pitoisuus ajaisi merten nousua ensi vuosisadalla ja pidemmälle. Nettonollaan jäävässä maailmassa planeetan kasvot muuttuisivat perusteellisesti.

Nettonegatiivisuus – tulevien sukupolvien urakka

Siksi jo nyt on tähdättävä tulevaisuuteen niin, että ajatellaan nettonollaa välietappina ja sen jälkeen pitkää, sukupolvia kestävää nettonegatiivista vaihetta. Ammeen pintaa on saatava laskettua alemmas. Se tapahtuisi kyllä myös luontaisten prosessien myötä esimerkiksi eroosion ja merten pieneliöstön toiminnan myötä, mutta tuhansien vuosien mittaan, aivan liian hitaasti mainittujen pitkän aikavälin muutosten kannalta. 

Yhteiskuntien on siksi korjattava menneiden ja nykyisten sukupolvien jättämiä jälkiä, ja tämä urakka on ikävä taakka jälkipolville tällä ja ensi vuosisadalla. Nettonegatiivinen tulevaisuus tarkoittaisi siis sitä, että hiilidioksidia otetaan jatkuvasti teknologisesti talteen ja varastoidaan ilmakehästä.

Nykyään puhutaan paljon “piippujen tulppaamisesta” ja “hiilidioksiditaloudesta”, mutta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että hiilidioksidin teknologisesta talteenotosta ei ole päästövähennysten vaihtoehdoksi. Se voi olla vain täydentäjä, ei vaihtoehto. Talteenotolla voidaan esimerkiksi vähentää sellaisten teollisuuslaitosten päästöjä, joihin vaihtoehtoista teknologiaa ei ole olemassa (ja joita ilman ei pärjätä). Kaapattu hiilidioksidi on myös välttämätön ainesosa monille sellaisille vetytalouden muodoille, joissa on järkeä (kaikissa ei ole).

Hiilidioksidin talteenotto ei kuitenkaan tarjoa takaporttia: sen avulla ei voida välttää päästövähennyksiä. Ei voida siis pitää kiinni fossiilisilla polttoaineilla pyörivästä taloudesta vain “tulppaamalla piiput”. Ensinnäkin, talteenotto ei ole koskaan täydellistä, vaan piipun päästä pakenee aina osa päästöistä. Toiseksi, fossiilitalouden päästömäärät ovat niin hurjia, että niiden kaappaamiseen ja varastointiin tarvittava infrastruktuuri olisi käsittämättömän laaja ja energiasyöppö. Mittakaava olisi käsittämättömän suuri, vaikka fossiilisten polttoaineiden käyttö esimerkiksi puolitettaisiin.

Hiilidioksidin talteenotto voi siis hieman avittaa päästövähennyksiä pienellä siivulla ja tukea uudenlaisen kestävämmän teollisuuden syntyä. Sen pääasiallinen rooli on kuitenkin tulevaisuudessa, sukupolvia kestävässä nettonegatiivisuuden vaiheessa, jossa hiilidioksidin pitoisuuksia ilmakehässä painetaan alas turvallisemmalle alueelle. Sitä siis väistämättä tarvitaan, mutta se ei ole vapaudu vankilasta -kortti.

Tekeminen ei lopu synkkinäkään aikoina

Globaalin ympäristöongelman äärellä on helppo vaipua epätoivoon ja kohauttaa fatalistisesti olkapäitään. Jos kaikki on joka tapauksessa mennyttä, miksi tehdä mitään? Mutta tämäkin reaktio hahmottaa ilmastonmuutoksen luonteen väärin.

Ei ole olemassa mitään yhtä pistettä, jonka jälkeen voi luovuttaa. Tämäkin perustuu siihen, että ilmastonmuutos on kertyvä ongelma.

Uhkakuvia ajattelee helposti kaksiarvoisesti, on/off -tyyliin. On sota, ja kun sota loppuu, voidaan jälleenrakentaa. Sademetsä pitää suojella, tai se kaadetaan ja se on mennyttä. Myrkkypäästö pilaa vesistön, mutta kun se tukitaan, vesistö (ehkä) voi elpyä. Mutta kertyvät ongelmat eivät toimi näin.

Takanamme on epäonnistumisten sarja, mutta edessä siintää vielä pahempia epäonnistumisia.

– Ensin epäonnistuttiin ilmastonmuutoksen estämisessä.
– Seuraavaksi epäonnistuttiin ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä.
– Nyt ollaan epäonnistumassa lämpenemisen hillinnässä puoleentoista asteeseen.
– Seuraava kysymys on, mitä katastrofaalisia muutoksia onnistutaan estämään: käydään kamppailua vaarallisen ja katastrofaalisen välillä.
– Vielä kriittisempi kysymys on, onnistutaanko torjumaan itseään ruokkiva ilmastonmuutos, jossa ilmastonmuutoksen seuraukset ruokkivat entisestään lämpenemistä.

Kaksiarvoisen ilmiön äärellä voidaan ajatella, että joko onnistutaan tai ei, ja jos epäonnistutaan, kaikki on sen jälkeen turhaa. Kertyvän ongelman äärellä toiminta muuttuu sen sijaan koko ajan tärkeämmäksi ja kiireellisemmäksi. Mitä myöhemmin toimitaan, sitä huonommiksi epäonnistumisen seuraukset äityvät. Myös onnistumisista tulee ankeampia vitkastelun myötä. Panokset kasvavat koko ajan.

Siksi tekemistä on aina, silloinkin kun ollaan liian myöhässä, sillä asiat voivat aina mennä pahemmin. Tulevaisuudessa siintää haarautuvien polkujen viidakko, ja mitä myöhempiä haaraumia valitaan, sitä synkeämpiin tulevaisuuksiin päädytään. Aiemmin toimiminen on parempi vaihtoehto, mutta valintoja huonomman ja paremman välillä on aina. 

Edes edellä sivutuista keikahduspisteistä, joiden myötä ilmastonmuutos voisi ruokkia itseään, ei ole fatalismin reseptiksi. Nimestään huolimatta ne nimittäin eivät ole tarkkoja pisteitä vaan pidempiä prosesseja. Mahdollinen kriittisen rajan ylittäminen voidaan kunnolla havaita vasta jälkikäteen. Matkan varrella toimiminen sen estämiseksi on aina mielekästä, juuri tästä epävarmuudesta johtuen.

“Ilmastorealismi” on valhe – itselle tai toisille

Ilmastonmuutoksen ajallinen luonne, kertyvyys, pakottaa luopumaan totunnaisista poliittisista ajattelutavoista. 

On kovin helppo ajatella, että “radikaaliuden” sijaan kannattaa olla maltillinen. Ei pidä hötkyillä, sillä suuret muutokset vievät aikaa, ja ihmisten täytyy antaa tottua niihin. Peräänkuulutetaan tolkun ilmastotoimia. “Tehdään parhaamme, kunhan matkustamme oikeaan suuntaan.”

Kertyvän ongelman äärellä hidastelu kuitenkin tarkoittaa epäonnistumista. 

“Ilmastorealismi” on siksi ilmastotoimien tahallista estämistä ja torjumista, vain toisin sanoin, tai sitten se perustuu väärinymmärrykseen, jota tämä teksti toivottavasti auttaa korjaamaan.

Jos ilmastonmuutos otetaan tosissaan, on opittava ajattelemaan asiat uusiksi. On ymmärrettävä, että mahdollisimman aikaisin toimiminen on aina parempi kuin myöhemmin. On hahmotettava, että viivyttely sulkee pois hyviä tulevaisuuksia. Ilmastonmuutoksen seuraukset pahenevat jokaisen menetetyn vuoden myötä. Eli mikäli on tosissaan ilmastonmuutoksen kanssa, on hylättävä “ilmastorealismin” kaltaiset puheet, on lakattava valehtelemasta itselleen.

Jos ei ole tosissaan, voisi edes olla avoimesti ilmastotoimia vastaan, olla piittaamatta tulevaisuudesta, eikä piilotella moisten valheiden taakse.

Ville Lähde