Oli ilo ja kunnia tulla kutsutuksi BIOS:in varttuneeksi jäseneksi syyskuun alusta. Ilo sen takia, että voin toteuttaa Merete Mazzarellan elämänohjetta, jonka mukaan ihmisen on hyvä seurustella myös itseään nuorempien kanssa. Kunnia sen takia, että BIOS on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt kunnioitettavaa työtä.
Konrad Krzyżanowski, Pilviä Suomessa. 1908. Puolan kansallismuseo, Krakova. Kuva: Wikimedia Commons.
Se on juuri sitä työtä, jota itsekin yritin tehdä yliopistomaailmassa – en kuitenkaan BIOS:in näkyvyydellä ja raikkaudella. BIOS osaa uudistua.
Tähän asti BIOS on vahvistanut tutkimustiedon ja päätöksenteon yhteyksiä monipuolisesti julkaisuin, yleisötilaisuuksin, tapaamisin ja mediaesiintymisin. Jatkossa kunnianhimon taso nousee entisestään, kun ei vain pyritä vakuuttamaan päättäjät tiedevetoisesta suunnittelusta vaan saada heidät myös tekemään sitä.
Tutkimuksellaan ja vaikuttamisellaan BIOS on saavuttanut asioita, joista yliopistot voivat vain unelmoida. On syytä kysyä, miksi näin on – lakihan määrää yliopiston tehtäviksi tutkimuksen ja opetuksen lisäksi yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Taustalla on tietysti ajatus, että julkisrahoitteisten yliopistojen tiedontuotannon tulee palvella myös yhteiskuntaa.
Tieteen rajat ylittävä tutkimus
Yhteiskunnan haasteisiin vastaavasta tutkimuksesta käytetään nimitystä tieteen rajat ylittävä tutkimus (transdisiplinäärinen tutkimus). Kestävyystiede on hyvä esimerkki. Se luo tiedeperustaa kestävälle kehitykselle, eli pyrkimyksille turvata hyvät elämisen mahdollisuudet nykyisille ja tuleville sukupolville maapallon kantokyvyn rajoissa. Se tutkii ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta ja mahdollisuuksia muuttaa sitä.
Kehittyäkseen pitkällä aikavälillä tarvitsee kestävyystieteen kaltainen tieteen rajat ylittävä tutkimus tuekseen pysyvät rakenteet yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Vain siten syntyy niin kutsuttuja episteemisiä yhteisöjä eli pitkäikäisiä tutkijaryhmiä, jotka vähitellen kehittävät tutkimusalueensa yhteisiä teoreettisia ja menetelmällisiä lähestymistapoja.
Tutkimuksen rahoittajat, kuten Euroopan Unioni, Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto, Business Finland ja säätiöt ovat jo vuosikausia edistäneet tieteen rajojen ylittämistä rahoitusohjelmin, jotka ovat keskittyneet sellaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin kuin ilmaston lämpeneminen, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tai kiertotalous.
Tieteen rajat ylittävän tutkimuksen rahoitus on kuitenkin kohdistunut muutaman vuoden kestäviin hankkeisiin, joiden kuluessa ei episteemisiä yhteisöjä synny. Esimerkiksi nelivuotinen tutkimushanke, jonka tutkijajoukko koostuu eri tieteenaloja edustavista tutkimusryhmistä, saattaa kuluttaa hankkeen kaksi ensimmäistä vuotta sopiakseen tieteidenvälisen tutkimuksen pelisäännöistä. Yksittäisen tutkijaryhmän kannalta asiaa ei helpota se, että sovitut pelisäännöt sopivat vain meneillään olevaan hankkeeseen. Ryhmän seuraava tutkimushanke saattaa sitoa yhteen aivan toisenlaisen joukon perinteisiä tieteenaloja.
Tieteen rajat ylittävää tutkimusrahoitusta kyllä on, mutta pitkäkestoisten episteemisten yhteisöjen puuttuessa sitä käytetään tehottomasti.
Kestävyystieteen alasajo
Yliopistojen perusrahoittaja, eli opetus- ja kulttuuriministeriö, on tiedostanut ongelman ja luonut profilointirahoitusjärjestelmän. Ajatuksena on ollut, että yliopistot eläköitymisten ja uusien rekrytointien myötä suuntaisivat pysyvän tutkimushenkilöstönsä uusille alueille.
Yliopistolaiva kääntyy kuitenkin tuskallisen hitaasti, kun muinaisiin tieteenaloihin nojaava organisaatiorakenne pitää sitkeästi pintansa. Tiukentuvassa rahoitustilanteessa vanhoja rakenteita ei kyseenalaisteta. Pikemminkin tieteenalojen väliset organisatoriset rönsyt karsitaan. Näin kävi Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutille (HELSUS).
HELSUS perustettiin profilointirahoituksella vuonna 2018. Pääosa profilointirahasta käytettiin yhdentoista vakinaistamispolulle valitun professorin palkkaamiseen. Nelivuotisen profilointirahoituskauden jälkeen professuurien jatkorahoitus turvattiin eläköityvien professorien myötä tiedekunnilta vapautuvin varoin. HELSUS:in toimintamenot rahoitettiin rehtorin ja tiedekuntien vuosittain myöntämällä rahoituksella. Niillä turvattiin johtajan ja tutkimuskoordinaattorin palkka sekä vuosittain haettavaksi julistetut tutkimusapurahat yliopiston tutkijoille.
Sitten rehtoraatti vaihtui, yliopistorahoitus supistui ja tiedekunnat kiristivät vyötään. Profilointirahoituksella alun perin palkatut professorit siirtyivät tiedekuntien rahoittamiksi, jolloin tiedekunnat alkoivat mustasukkaisesti varmistaa, että heidän toimintansa tuki ”oman” tiedekunnan työtä. Vuonna 2024 tiedekuntien dekaanit päättivät vetää rahoituksensa kokonaan HELSUS:ilta. HELSUS-professoreiden yhteisö mureni.
Yliopiston sisäinen tiedotus kertoi maailmanmaineen saavuttaneen instituutin alasajosta orwellilaisittain: “HELSUS kutsuu kaikki tiedekunnat mukaan uudistuneeseen toimintaansa”, jota “tiedekunnat eivät enää rahoita”. Nyt instituutti kitkuttelee rehtorin vuotuisella määrärahalla.
Rakenteet tieteen rajat ylittävälle tutkimukselle
Mitä olisivat ne rakenteelliset uudistukset, joilla tieteen rajat ylittävään tutkimukseen voisi kehittyä pitkäikäisiä episteemisiä yhteisöjä?
Olisi hullua ruveta purkamaan perinteisiin tieteenaloihin nojaavaa yliopistorakennetta, koska sen kautta kanavoidulla vuosikymmeniä kestäneellä rahoituksella on syntynyt menestyksellisiä episteemisiä yhteisöjä. Niillä on roolinsa esimerkiksi monitieteisten hankkeiden osapuolina, sillä kaikki tutkimus ei suinkaan edellytä tieteen rajojen ylittämistä ympäröivään yhteiskuntaan.
Yksinkertaisin ratkaisu on matriisiorganisaatio, jota esittävät esimerkiksi Arizona State Universityn presidentti Michael M. Crow ja kollegansa William B. Dabars kirjassaan Designing the New American University. Silloin yliopiston sisälle perustetaan olemassa olevien rakenteiden (tiedekuntien, laitosten, osastojen) päälle niitä leikkaavat rakenteet, joissa tieteen rajat ylittävä toiminta tapahtuu.
Koska yliopistojen perusrahoitus tuskin tulee lisääntymään lähivuosina, merkitsisi tämä tietysti olemassa olevien rakenteiden perusrahoituksen supistumista uusien kustannuksella.
Imperiumin vastaisku
Ajatus yliopistojen perinteisen rakenteen muokkaamisesta on varmasti monelle punainen vaate.
On niitä, joille tieteen rajat ylittävä ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin vastaava tutkimus ei ole ”tieteellistä”. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki tieteenalat – myös ne, jotka nyt pröystäilevät perustutkimuksellaan ja ajan saatossa hiotuilla metodologioillaan – ovat alun perin syntyneet reaktiona akuutteihin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Esimerkiksi veronkantoon tarvittiin muinoin matematiikkaa, industrialismin haittojen torjuntaan sosiologiaa ja uusliberalismin läpi ajamiseen uusklassista taloustiedettä.
On niitä, joille yliopistojen rakenteiden muuttaminen on turhaa, koska lähes kaikilla perinteisillä tieteenaloilla tehdään jo kestävyyteen ja ympäristöön liittyvää tutkimusta. Tämä on totta, mutta juuri tästä tosiasiasta nousevat edellä kuvaamani hankekohtaisen tieteenalayhteistyön haasteet. On epistemologisesti ja metodologisesti eri asia valottaa samaa kestävyysongelmaa eri tieteenalojen lähtökohdista (monitieteinen tutkimus) kuin kehittää integroivia analyyttisiä lähestymistapoja samaan ongelmaan (tieteidenvälinen tutkimus) ja kenties sen lisäksi pyrkiä vuorovaikutukseen tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä (tieteen rajat ylittävä tutkimus).
On niitä, jotka pelkäävät perinteisiä tieteenaloja tukevan yliopistorakenteen muokkaamisen uhkaavan tutkimusta, jolla on aihepiirinsä suppeuden tai harvinaisuuden takia vaikeuksia pärjätä kilpailussa tutkimusrahoituksesta – tai ”blue skies” -tutkimusta, jolle ei aseteta minkäänlaisia ennakkoehtoja. En ole ehdottamassa muinaiskreikan tutkimuksen lahtaamista.
Suhtaudun kuitenkin tutkimukseen yhtenä Homo Sapiensin sopeutumis- ja selviytymiskeinona muiden joukossa. Sosioekologisesti vakaina aikakausina tutkimuksella on varaa nauttia suuresta autonomiasta. Sosioekologisesti turbulentteina aikakausina tutkimuksella on vähemmän varaa autonomiaan ja enemmän paineita vastata ympäristön ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin. Ihmiskunta on nyt ajanut itsensä sosioekologisesti turbulenttiin aikakauteen. Se edellyttää suhteellisesti suurempaa satsausta tiedontuotantoon, joka edesauttaa ihmiskunnan akuuttia sopeutumista ja selviytymistä.
On myös niitä, joiden mielestä yliopistollinen matriisiorganisaatio on aivan liian monimutkainen. Voin vain vedota systeemiteoreetikko W. Ross Ashbyn lakiin tarvittavasta monimuotoisuudesta (law of requisite variety). Sen mukaan kompleksisen järjestelmän ohjaus edellyttää myös sitä ohjaavalta järjestelmältä riittävää kompleksisuutta. Sosioekologinen turbulenssi jos mikä on kompleksi järjestelmä.
BIOS-tutkimusyksikön lupaus
Lopuksi on vielä niitä, jotka huudahtavat epätoivoisina: Nyt konkretiaa pöytään! Miltä näyttäisi rakenteiltaan uudistuneessa suomalaisessa yliopistossa toimiva tutkimusryhmä, joka kykenee pitkäjänteiseen tieteen rajat ylittävään kestävyystutkimukseen?
Se näyttäisi BIOS:ilta. BIOS on ollut olemassa jo kymmenen vuotta ja aikoo näillä näkymin jatkaa elämäänsä vielä vuosikaupalla. Sen perustajajäsenet ovat edelleen sen jäseniä. Joitain jäseniä on tullut lisää. Se on tehnyt systemaattista tutkimustyötä ekologisen jälleenrakennuksen ja kestävyysmurroksen edistämiseksi. Tähän tutkimustyöhön nojautuen se on pyrkinyt vakuuttamaan päätöksentekijät tiedeperustaisen suunnittelun hyödyistä ympäristökriisien keskellä.
BIOS on juuri sellainen kestävyyshaasteisiin vastaava tutkimusyksikkö, joita olen edellä väittänyt tarvittavan suomalaisissa yliopistoissa.
Merete Mazzarellan elämänohjetta soveltaen voi sanoa, että yliopistojen tiedekunnat, laitokset ja osastot ovat kuin vanhuksia, jotka seurustelevat silloin tällöin ja silloinkin vain keskenään. Jos ne haluavat pidentää elämänsä määrää ja laatua, niiden kannattaa seurustella BIOS:in kaltaisten nuorukaisten kanssa ja samalla ehkä nuorentua itsekin.
Janne I. Hukkinen