Ihmistoimien aiheuttama ilmastonmuutos on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen ilmiö, mutta se on myös osa tämän planeetan pitkää mullistusten ja hiilen kiertojen jatkumoa. Ymmärtääksemme nykyistä ilmastonmuutosta ja sen mittakaavaa on hyvä katsoa planeetan menneisyyteen, aina elämän syntyyn asti. Sillä ilmastonmuutos on mahdollista vain tällaisella planeetalla, jolla on juuri tällainen ilmakehä. Tämän planeetan historia on hiilen ja hapen yhteenkietoutunut tarina, jonka päähenkilöitä ovat elämä ja planeetan sisuksen myllertävät voimat – ja viimeisillä sivuilla ihmisen yhteiskunnat.
Peter Brannen, The Story of CO2 Is the Story of Everything. Allen Lane/ Penguin Random House, London 2025.
Peter Brannenin edellinen teos The Ends of the World (2017) käsitteli maailmanhistorian joukkosukupuuttoja. Kirjassaan Brannen nosti esiin tärkeän huomion: julkinen mielikuva joukkosukupuutoista tuo mieleen avaruudesta Maahan syöksyvän taivaankappaleen ja kuolevat dinosaurukset. Näyttää kuitenkin siltä, että lähes kaikissa joukkosukupuutoissa planeetan omat voimat, niin elämä kuin mannerlaattojen myllerrys, ovat pääosassa – edes dinosaurusten häviäminen ei olisi ollut mahdollista ilman niitä (166–167). Syvän ajan joukkosukupuuttojen kumppanina ovat aina olleet planetaarisen hiilen kierron häiriöt.
Uusi kirja The Story of CO2 Is the Story of Everything (2025) sukeltaa syvemmälle tähän aiheeseen: Brannen kertoo planeetan tarinan aina elämän synnystä nykypäivään asti hiilidioksidin ja sen vastinparin hapen näkökulmasta – happi kun innokkaasti odottaa päästäkseen polttamaan kaikenlaista orgaanista ja vapauttamaan sitoutuneen hiilen takaisin ilmoille. Joukkosukupuutot ovat osa tämänkin kirjan kerrontaa mutta eivät enää pääaihe. Kirja kuvaa, miten nykyinen ihmistoiminnasta johtuva ilmastonmuutos kytkeytyy syvään aikaan ja miten se on erityisyydestään huolimatta ymmärrettävissä vain hiilen kiertojen taustaa vasten.
Maapallo on juuri tällainen paikka siksi, että täällä on elämää ja mannerlaattojen liikettä, laattatektoniikkaa. Hiljaisempi planeetta, jonka kuori ei olisi alituisessa liikkeessä, ja jonka sisusten myllerrys ei tuottaisi suojaavaa magneettikenttää, tuskin pystyisi elämää synnyttämään. Tai jos se pystyisi, tuo elämä jäisi todennäköisesti kulkemaan yksinkertaista ja yksitotista polkua hamaan tulevaisuuteen. Meidän kaltaisemme elämä tarvitsee toimintaa.
Kuvio on tavallaan yksinkertainen: hitaassa hiilen kierrossa planeetta syöksee sisuksistaan hiilidioksidia, ja toisaalta mannerlaattojen liike puskee ilmoille kiveä, jonka kuluminen imee hiilidioksidia pois. Nopeassa kierrossa elämä rakentaa hiilidioksidista ja vedestä auringon energian avulla orgaanista ainetta, elävää hiiltä – kosmisesti katsoen erittäin epätodennäköistä asiaa, jonka ylläpitäminen tarvitsee jatkuvaa energian läpivirtaavaa vuota. Valtaosa tästä elämästä kuolee ja hajoaa palauttaen hiilidioksidin taivaisiin, mutta pieni osa siitä päätyy merten syvänteisiin tai maankuoren kätköksiin, pääsemättömiin hapelta. Hiili ei päädy varastoon, jos joku kerkeää syömään tai polttamaan sen. Maankuoren hiilivarastoa kertyy, kun hiili päätyy nopean kierron kannalta “hukkaan”, piiloon maan tai veden alle. Hiiltä on kätkeytynyt tällä tavoin satojen miljoonien vuosien ajan, koko elämän historian ajan, minkä vuoksi on olemassa muun muassa fossiilisia polttoaineita. Osa kätkeytymisestä on verkkaista, mutta kirjassa kuvataan myös, miten monet merkittävät fossiilisten polttoaineiden esiintymät ovat vaatineet planeetan mittakaavassa nopeita mullistuksia, jotta suuret määrät biomassaa on päätynyt kerralla pois ahnaan hapen ulottuvilta.
Oikeasti tämä kaikki on hyvin monimutkaista, mutta Brannen onnistuu journalistisella tyylillään kuvaamaan asian ymmärrettävästi ja viihdyttävästi. Maallikolle tai kaltaiselleni tutkijalle, joka ei ole näiden alojen ekspertti, kirja auttaa syventämään aiempaa tietämystä. Esimerkiksi elämän syntyä käsittelevä osio tuo tyylikkäästi esiin kilpailevia näkemyksiä – onko aineenvaihduntaa tietyssä mielessä ollut ennen elämää, vai tarvittiinko ensin jonkinlaista RNA:n kaltaista informaatiota, mikä taas edellyttäisi hyppäyksellisempää muutosta? Brannen kuvaa myös hyvin, miten elämän synnyn etsintä jää väistämättä spekulatiiviseksi, sillä tuo muinainen maailma on pitkälti pyyhkiytynyt olemattomiin.
Hengitämme historiaa
Fossiiliset polttoaineet siis ovat muinaisen elämän tuotosta, tämänhän me kaikki tiesimme – ja nykyään yhä yleisemmin myös muistetaan, että auton tankkiin ei pistetä kuolleita dinosauruksia vaan muinaista levää ja planktonia. (Kaiken kaikkiaan fossiiliset polttoaineet ovat syntyneet kasvien ja pieneliöiden jäänteistä, eivät paljon vähälukuisempien eläinten.) Tarinan toista puolta kuitenkin tulee harvemmin ajateltua. Edellä kuvattu hiilen hautautuminen selittää myös hapen runsauden ilmakehässä. Yhteyttävät kasvit kyllä tuottavat happea mutta myös kuluttavat sitä, samoin niiden kuolleiden jäänteiden maatuminen tai syöminen. Jos kaikki elämä kuoltuaan hajoaisi hapen voimalla, tulos olisi plus miinus nolla. Ainoastaan maankuoren myllerryksen ansiosta hiiltä on häipynyt tavoittamattomiin niin paljon, että hapen osuus ilmakehässä on kasvanut näin korkeaksi. Olemme siis tavallaan elossa siksi, että maailmassa on fossiilisia polttoaineita (129). Ja saatamme tappaa tulevaisuutemme samasta syystä.
Koska happi on ahnas hapettaja, polttaja, korkea happipitoisuus on epätodennäköinen olosuhde. Happea tuottava fotosynteesi syntyikin todella paljon aikaisemmin ennen kuin ilmakehän happipitoisuus lähti kunnolla nousuun. Tarvittiin juuri sopivia olosuhteita, että aerobinen elämä pääsi punkemaan anaerobisen elämän taustalle (missä se edelleen tekee elämälle täysin korvaamattomia asioita). Ja silti hapen osuus ilmakehässä on ollut pitkään paljon alhaisempi. Suurimmassa osassa planeetan historiaa ei ole ollut tulta, sillä maanpinnalla liekit edellyttävät vähintään 16% happea (245). Tarvitaan tietysti myös jotain poltettavaa, eli maalla elävää elämää (246). Toisaalta on ollut myös nykymaailmaa paljon runsashappisempia historian vaiheita, joiden roihuja on hyvin vaikea kuvitella.
Me emme siis hengitä ensisijaisesti nykyisen elämän tuottamaa happea, sillä juuri tällä hetkellä kuhisevan elämän, myös sademetsien ja merten planktonin, happituotanto on, kuten todettua, likimäärin plus miinus nolla. Meret ja metsät niin tuottavat kuin kuluttavat happea. Hengitämmekin satojen miljoonien vuosien happiperintöä. Se on niin valtava, että jos ihmiskunta onnistuisi polttamaan aivan kaikki tavoitettavissa olevat fossiiliset polttoaineet, ilmakehän happitason ei saataisi merkittävää lovea – kaikki muun tällä planeetalla menisi kyllä muutoin tyystin tuhoisasti sekaisin. Tämä johtuu siitä, että muinaista elämää on piilossa moninkertaisesti enemmän kuin koskaan edes scifiteknologisesti voitaisiin kaivaa, pumpata ja säröttää esiin.
“Niinpä jokainen elämää ylläpitävä henkäyksemme ei ole Maan pinnalla kuhisevan elämän ansiota vaan sen alla piilevän valtaisan vanhan elämän varannon perintöä. Me saatamme pitää sitä tavanomaisena, mutta hengitämme todella omituista ja tulenarkaa ilmaa. Sen ei pitäisi olla olemassa. Se on tullut mahdolliseksi vain erottelemalla fotosynteesin reaktiiviset ainesosat planeetan mittakaavassa ja pitämällä ne erillään toisistaan satoja miljoonia vuosia.” (107)
Kirja käy läpi myös kiintoisia tieteellisiä kiistoja siitä, mikä mahdollisti hapen kertymisen – oliko se vääjäämätön seuraus yhteyttävän elämän synnystä, vai vaatiko se mahdollisesti muinaisen “jääpalloplaneetan”, joka pyyhkäisi pois miljardi vuotta historiaa ja avasi ikkunan muutokselle, vai oliko joitain muita syitä? (117–121)
Joka tapauksessa monisoluista elämää ei voisi olla ilman runsaan hapen mahdollistamaa energeettisempää aineenvaihduntaa. Tästä kaikesta avautuu isoja kysymyksiä. Elämä saattaa olla maailmankaikkeudessa yleinen, jopa tietynlaisissa olosuhteissa vääjäämätön ilmiö, joka kumpuaa eräänlaisena tehokkaana energiaerojen purkajana (tai sitten ei). Yhtä tehokasta elämän energiataloutta kuin happeen ja hiileen nojaava ei ole tiedossa, joten on melko todennäköistä, että monisoluinen elämä, eläimistä puhumattakaan, edellyttää hapen kertymisen ilmakehään. Historia, jossa näin käy, on hämmentävän ainutlaatuinen. Siksi vaikka elämä olisi yleistä maailmankaikkeudessa, monisoluinen elämä voi olla paljon harvinaisempaa, ja eläinten mahdollistava happipitoisuus sitäkin harvinaisempaa. Tämä voi tehdä Maasta paljon epätodennäköisemmän ja omaleimaisemman planeetan kuin kosmologisissa laskelmissa älyllisen elämän yleisyydestä ja Fermin paradoksista oletetaan. Lisähaasteen tuo, että eläimiksi muodostuneen elämän säilyminen planeetalla voi sekin olla onnenkauppaa (123). Maapallolla pöytä on pyyhkäisty melkein puhtaaksi useaan otteeseen.
Planetaarinen patteri purkautuu
Energiatiheää hautautunutta hiiltä yhtäällä, runsashappinen ilmakehä toisaalla. Brennan kuvaa tätä “planeetan patteriksi”, joka muodostaa valtaisan energeettisen epätasapainon. Tämän patterin energiaa ihmiset ovat purkaneet pikkuhiljaa jo vuosituhansia polttaessaan hiiltä ja maanpinnalle tunkeutunutta öljyä (ja Kiinassa hämmästyttävän kauan sitten maakaasua), mutta homma lähti kunnolla käyntiin vasta 1800-luvun teollisen vallankumouksen myötä. Fossiiliset polttoaineet eivät kuitenkaan ole uinuneet koko ihmistä edeltänyttä syvää historiaa, vaan ne ovat heränneet ennenkin.
“Neljä miljardia vuotta sitten hiilidioksidi heräsi elämään. Se on edelleen kaiken elämän hiilen perimmäinen lähde, maapallon lämpötilan ensisijainen säätelijä ja meidän lajimme pääasiallinen tuote. Kautta historiansa se on kummunnut kivistä ja päätynyt taivaalle ja meriin. Osasta siitä on tullut elämää, ja osasta tuosta elämästä on tullut jälleen kiviä. Tätä tulivuorien syöksemää hiilidioksidia on pääosin tasapainottanut hautautuminen kiviin miljoonien vuosien ajan. Kun tämä kierto menee sekaisin, monet asiat Maassa kuolevat.” (447)
Tässä palaamme Brannenin edellisen kirjan teemoihin eli joukkosukupuuttoihin. Kuten sanottua, joukkosukupuuttoihin näyttää aina liittyvän suuria häiriöitä planeetan hiilen kierroissa. Hiilidioksidin määrä nousee rajusti, lämpötilat kasvavat ja meret happamoituvat ja muuttuvat vähähappisiksi, mikä on tappanut pahimmillaan valtaosan elämästä ja jättänyt selviäjät sinnittelemään miljoonia vuosia karmivissa olosuhteissa. Tai hiilidioksidin määrä laskee hyvin alas, jolloin pahimmillaan koko planeetta on jäätynyt “lumipalloksi” ja elämän säilyminen on ollut karvan varassa.
Brannenin kaksi kirjaa kuvaavat joukkosukupuuttoja ja niiden syistä käytyjä tutkimuskiistoja perusteellisesti, eikä yksityiskohtiin voi mennä yhdessä esseessä. Joskus elämä on voinut aiheuttaa näitä mullistuksia – ensimmäisten metsien synty ja hiilidioksidin nopea sitoutuminen saattoi viilentää planeettaa kohtalokkaasti. Ylipäätään elämän historiassa kehittyneet uudet biologiset järjestelmät ovat monimutkaistaneet hiilen kiertoja jo siitä lähtien, kun merten “biologinen pumppu” aikanaan syntyi.
Laattatektoniset mullistukset ovat vielä suurempi vaikuttava tekijä: kun Himalajan vuoristo aikanaan kohosi, tuli tarjolle runsaasti enemmän “tuoretta” kivimassaa kulutettavaksi, mikä loi hiilidioksidin uuden nielun (222–223). Toisaalta vulkaaninen toiminta tuo peliin uutta hiilidioksidia syvyyksistä, ja joskus on käynyt onnettomia sattumia. Erittäin suuret vulkaaniset tapahtumat, “superpurkaukset”, ovat itsessäänkin mullistaneet maailmaa. Mutta joskus maan sisuksissa myllertävän magman tielle osuu jotain muuta – esimerkiksi laajoja fossiilisen polttoaineen esiintymiä. Näin lie käynyt nykyisen Siperian alueella permikauden joukkotuhon aikoihin. Valtavat vulkaaniset purkaukset olivat jatkuneet jo 300 000 vuotta ennen kuin joukkosukupuutto näyttää kunnolla käynnistyneen. Asiat menivät kunnolla pieleen vasta, kun magma osui valtaviin kivihiilen, maakaasun ja karbonaattikiven esiintymiin. Planeetta oli vähällä kuolla. (180–188)
Tässä permikauden ragnarökissä planeetta poltti huimasti enemmän fossiilisia polttoaineita ja muita hiilen esiintymiä kuin ihmiskunta koskaan kykenisi. Sen sijaan viime vuosisatojen ja -kymmenten nopeus on ollut Siperian superpurkausta kymmenen kertaa suurempi (189). Hiilen kiertojen häiriöissä ja elämän selviämisessä niistä nopeus on aivan yhtä tärkeää kuin määrä (167).
Juuri siksi nykyinen ilmastonmuutos on verrattavissa syvän ajan maailman mullistuksiin, tietyssä mielessä “luonnollisuuttaan” (381). Ihmisen yhteiskunnilla on mahdollisuus pistää planeetta perinjuurin sekaisin juuri siksi, että niin on käynyt aiemminkin. Planeetta olisi voinut kuolla omia aikojaan, ilman ihmistä. Onneksi olemme vielä hyvin, hyvin, hyvin kaukana siitä mittakaavasta, jota syvän historian joukkosukupuutot ovat vaatineet. Kuljemme kuitenkin sillä polulla hälyttävän nopeasti.
Hyvä uutinen on toisaalta se, että planeetan hiilen kierron järjestelmät ovat todennäköisesti nyt resilientimpiä kuin aikanaan. Supermantereet kuten Rodinia (noin 1,26–0,9 miljardia vuotta sitten) ja Pangaia (noin 335–200 miljoonaa vuotta sitten) vaikuttavat tehneen maailman alttiiksi tuhoisille kehityskuluille. Samoin esimerkiksi mainitun biologisen pumpun synty nopeutti “toipumista” korkean hiilidioksidin kausista (202). Niinpä planeetalla, jonka historiassa rajut joukkosukupuutot ovat olleet toistuvia, alkoi Pangaian hajottua suhteellisesti turvallisempi kausi ja dinosaurusten hämmästyttävän pitkä valtakausi. Jos laskemme linnut mukaan, dinosauruksia on ollut olemassa 60% koko maanpäällisen elämän ajasta, mikä on melkoista sitkeyttä ja varsinainen menestystarina. Nykyään muuten ihmiset tappavat vuosittain enemmän dinosauruksia kuin kuoli liitukauden joukkotuhossa 66 miljoonaa vuotta sitten (389).
Ihmisen näkökulmasta planeetan parempi toipumisnopeus on tosin suhteellista. Jos aikanaan hiilen kiertojen palautuminen uuteen vakaaseen tilaan myllerryksen jälkeen saattoi viedä jopa miljoonia vuosia, nykyään se voisi tapahtua jo kymmenissä tuhansissa vuosissa. Niin “ilmasto on aina muuttunut”, kuten kaikenlaiset denialistit, sumuttajat ja ilmastoestäjät tykkäävät toistaa, mutta tästä historiasta ei kannata ottaa mallia. Kun ilmasto muuttuu tällä tavalla, iso osa elämästä pyyhkiytyy olemattomiin. Supertulivuoreksi ei kannata ryhtyä.
Ihmisyhteiskuntien “superpurkaus”
Jos lukiessani kirjan ensimmäistä osaa, joka käsittelee syvää historiaa, olin koko ajan innoissani, jälkiosan varrella kulmani menivät harmittavan usein kurtulle. Ensimmäisessä osassa Brannen nimittäin käsitellessään vaikkapa elämän syntyä tai eri joukkosukupuuttojen syitä osaa asettaa rinnakkain erilaiset näkemykset ja avata lukijalle, miksi tutkijat ovat erimielisiä. Mutta kun hän lähtee tekemään ihmiskunnan historian pikakelausta, radikaalisti erilaisia näkemyksiä tuodaan lukijan eteen sikin sokin, vailla vastaavaa kriittistä silmää ja pedagogista tukea.
Journalistisella tyylillä kirjoittavalla Brannenilla on ollut halu luoda ikään kuin katkeamaton historiallinen kaari, jotta hän voi kertoa “hiilidioksidin tarinaa kaikesta”. Matkan varrella kuljetaan kuitenkin välillä aika kauas hiilidioksidista ja kirjan pääteemoista, ja Brennan tulee tukeutuneeksi yleistyksiin ja kattoselityksiin, jotka oikeastaan eivät edes hänen kirjaansa istu. Kirja yksinkertaisesti olisi voinut olla paljon lyhyempi, eikä koko ihmiskunnan historiaa olisi kannattanut yrittää tunkea sisään välinäytöksenä syvän historian ja teollisen vallankumouksen väliin.
Tästä syntyy valitettavasti kirjaan ongelmallisia ristiriitoja. Yhtäältä Brannen nojaa epäkriittisesti sellaiseen korkean abstraktiotason termodynaamiseen puhetapaan, jossa kaikki yhteiskunnat ovat “pohjimmiltaan” samanlaisia kuin vaikkapa hurrikaanit, tai jossa yhteiskunnat noudattavat kautta historian samaa kasvukäyrää kuin organismit (285). Välillä hän kuvaa koko ihmisyhteisöjen pitkää historiaa samalla energeettisen tehostumisen idealla (288). Kuitenkin toisaalla hän nimenomaan suhtautuu hyvin kriittisesti tällaiseen ajatteluun ja nostaa ihmiskunnan historian varrelta yhteiskuntien radikaalit erot ja toteaa, että niitä ei voi verrata hurrikaaniin tai bakteereihin petrimaljassa (439). Samoin hän kyseenalaistaa juuri sellaiset elämän energeettisen tehokkuuden ideat, joita hän on aiemmin kirjassa soveltanut (446). Nämä kriittiset näkökulmat tulevat etenkin maallikkolukijan kannalta aivan liian myöhään, parisataa sivua myöhemmin ja paljon nopeammin esitettynä. Moni voikin poimia tästä kirjasta helppoja mutta tieteellisesti hyvin ongelmallisia kiteytyksiä. Tämä on äärimmäisen harmillinen ongelma muutoin hyvässä ja tärkeässä kirjassa.
Kirjan toisen osan pääteemana on kuitenkin viime vuosisatojen teollistumisen, kapitalismin ja globalisoitumisen “superpurkaus”, joka on ottanut käyttöön planeetan patterin kiihkeämmällä tahdilla kuin koskaan aiemmin. Ainoastaan maankuoren syvässä myllertävät voimat voivat pintaan noustessaan saada mitään samanlaista aikaan. Siksi fossiilisilla polttoaineilla teollistuneiden yhteiskuntien tai fossiilisivilisaation, jos sellaista sanaa haluaa käyttää, nousua ei voi verrata kunnolla mihinkään muuhun ihmiskunnan historiassa, ei ehkä edes maatalouden syntyyn ja leviämiseen, vaikka se saattoikin estää uuden jääkauden alkamisen (300–301). Vertauskohtaa on haettava syvästä ajasta (158).
Ihmisyhteiskunnat ja -yhteisöt ovat toimillaan vaikuttaneet muuhun luontoon lukemattomin eri tavoin vuosituhansien ajan, koko lajin historian ajan. Mutta nykyinen ilmastonmuutos tapahtuu maailmassa, jossa pääosin ihmisten käyttöön on vallattu yhä enemmän alueita, jossa merten suurten nisäkkäiden populaatiot on metsästetty pieniksi ja kalakannat ovat yhä ahtaammalla, jossa ekosysteemien välisiä yhteyksiä on katkottu ja jossa on monenlaisia uusia ympäristöongelmia – joten elämän järjestelmät voivat siinä mielessä olla herkempiä joukkosukupuutolle, vaikka planeetan hiilen kierrot olisivatkin muuttuneet edellä kuvatulla tavalla toipumiskykyisemmiksi, kun niille annetaan tarpeeksi – tuhansia vuosia – aikaa.
Silti mikään muun ihmistoiminta ei ole onnistunut ennen fossiilisten voimaperäistä polttamista puuttumaan koko elämää mahdollistavaan planetaariseen kiertoon. Tällainen ihmisyhteiskuntien “superpurkaus” voi myös tapahtua vain kerran, sillä planeetan patterin “lataaminen” vei satoja miljoonia vuosia (325–326). Vain tämän muinaisen elämän varannon avulla ihmisten oli mahdollista puskea läpi energeettisten rajoitusten, joita biosfäärin (eli pohjimmiltaan yhteyttämisessä kaapatun auringon energian), sekä tuulen ja veden kiertojen (auringon energialla pyöriviä nekin) hyödyntäminen mahdollisti esiteollisella ajalla. Ilman tuota energiasyötettä ei esimerkiksi metallien käsittelyn skaala olisi voinut kasvaa vastaavalla tavalla. Kyllä monenlaista kekseliäisyyttä ja teknologiaa kehitettiin jo ennen fossiilista aikaa, mutta energeettinen hyppy skaalassa on ollut silti ainutlaatuinen. Teollistumista ei olisi varmaankaan voinut tapahtua mitään muuta kuin fossiilista polkua pitkin. Nykyinen rakennettu maailma on äärimmäisen epätodennäköinen, ja sen ylläpitäminen vaatii käsittämättömät määrät energiaa ja ainetta (388).
Kolikon toinen puoli on, että edelleen pääosin fossiilisten polttoaineiden voimalla pyörivä ihmisten maailma (enemmän yksien, vähemmän toisten) tuottaa enemmän hiilidioksidia kuin mitään muuta: se on päätuotteemme (393). “Superpurkaus” vie planeettaa kohti tuntematonta tulevaisuutta, joka on parhaimmillaankin tyystin erilainen kuin nyt asuttamamme (233).
“Fossiilisten polttoaineiden maailmaa pitää pyörimässä sama kemiallinen reaktio, joka on ruokkinut eläinten elämää sen alkuajoista lähtien: elämän energiatiheän orgaanisen hiilen muuntaminen takaisin hiilidioksidiksi. Ilmastonmuutos on niin viheliäinen, jopa kosminen ongelma juuri siksi, että nykyisyyden yhteiskunnat ovat niin riippuvaisia tästä ainutlaatuisen runsaasta, kaloritiheästä ja ainutkertaisen vaarallisesta energiamuodosta. Se johtuu siitä, että hiilidioksidin tarina on kaiken tarina. Ja kuten olemme nähneet, se aine voi saada aikaan maailmanlopun.” (393)
Ei vain energiasiirtymä vaan aivan uusi maailma
Pohtiessaan tulevaisuuden mahdollisuuksia kirjan lopuksi Brannen kulkee osin samassa maastossa kuin Jean-Baptiste Fressoz teoksessaan More and More and More (2024). Fossiilisten käytön varaan rakennettu yhteiskuntien energiankulutus on niin huimaa, ja fossiiliset ovat lonkeroineet myös aineellisesti niin moniaalle, että ei voida visioida sujuvaa yksi–yhteen energiasiirtymää, jossa vanha maailma pidetään pyörimässä vain uusilla puhtaammilla energianlähteillä.
Brennanilta kuitenkin puuttuu välineitä tämän asian tarkasteluun. Hän katsoo asiaa helpon vastakkainasettelun kautta: joko yritys pitää yllä nykyistä yhteiskuntien aineenvaihdunta vähäpäästöisellä energialla tai kulutuksen raju ja nopea lasku (428–429). Aivan liian usein hän tulee rinnastaneeksi taloudellisen kasvun, energeettisen kasvun ja hiilipäästöjen kasvun, kun tarvitaan nimenomaan näiden erojen ymmärtämistä. Hän puhuu energiatehokkuudesta mutta aivan liian kapeasta vinkkelistä eikä esimerkiksi sellaisista järjestelmätason muutoksista, joita olemme BIOS-tutkimusyksikössä käsitelleet tarpeentyydytyksen järjestelmien käsitteen avulla (ja tietysti monet muut, joilta olemme oppia ottaneet, ovat käsitelleet muilla käsitteillä). Niinpä energiantuotannon laadullisen muutoksen ja kulutuksen kohtuullistamisen minkäänlainen yhdistelmä ei ole Brennanin kiikarissa näkyvissä.
Vailla tällaisia työkaluja Brannen rakentaa fossiilitaloudesta irtaantumisesta liiankin vaikean kysymyksen, vaikka tuskaisen vaikea se onkin. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edes jotenkin siedettäville turvarajoille ja hiilidioksidipitoisuuden laskeminen tulevina aikoina ihmistoimin alemmas (koska edellä mainitut kymmenet tuhannet vuodet ovat meille liian hidas aika) on jotain aivan muuta kuin mikään aiempi ihmiskunnan historiassa.
Tähän asti ihmiskunta on nojannut orgaanisen aineksen polttamiseen, tapahtuu se sitten nuotiossa, voimalassa tai ruoansulatuksessa, omassa tai työeläinten. Fossiiliset polttoaineet ovat “ulkoinen” syöte siinä mielessä, että niiden avulla on ollut mahdollista rikkoa tämänhetkisen elämän kuhinan ja auringon ylläpitämien kiertojen energian rajat. Mutta ne eivät ole ulkoisia siinä mielessä, että ne ovat edelleen samalla luvuttomien vuosien polttamisen polulla. Luopuminen fossiilisista ottamatta jotain muuta tilalle, palaaminen noihin vanhoihin energeettisiin rajoituksiin, tarkoittaisi joukkotuhoa ihmisille sekä sitä ennen todennäköisesti kaikelle elolliselle, kun ihmiset yrittäisivät kiskoa fotosynteesin nykyisyydestä irti kaiken mahdollisen.
Siksi tarvitaan jotain muuta, ja ennen kaikkea se tarkoittaa sähköistymisen mahdollistamaa auringon energian suoraa hyödyntämistä ilman välissä olevaa fotosynteesin polkua, tuulen yhä tehokkaampaa valjastamista sekä valikoimaa muita täydentäviä keinoja. Energian on siis tultava pääosin hiilen kiertojen ulkopuolelta.
Brannen aloittaa kirjan katsomalla syvää historiaa ja päätyy pohtimaan syvää tulevaisuutta. Onko sitä, vai päädymmekö viemään planeetan uuden hiilen kiertojen myllerryksen aikaan? Kaikki on kiinni siitä, päästäänkö tästä fossiilisista polttoaineista luopumisen pullonkaulasta ohi. Tässä on nykyisen ilmastonmuutoksen ajallinen omituisuus. Syvästä historiasta voimme ottaa oppia karmeista tapahtumista, jotka kestivät satoja tuhansia tai miljoonia vuosia. Kuitenkin näitä oppeja pitäisi soveltaa vuosikymmenien mittakaavassa, jotta ihmiskunnalle ja muille suunnilleen tämän kaltaisella planeetalla eläville pysyisivät auki seuraava vuosisadat ja -tuhannet. Menneisyys on syvä ja tulevaisuus pitkä aika, mutta nykyisyys on pelottavan lyhyt.
Tarvitaan myös synkeää realismia sen seikan äärellä, että fossiilisten polttoaineiden probleeman ratkaiseminen ei selätä automaattisesti muita suuria ongelmiamme, että fossiilisesta ajasta ei varmasti siirrytä sujuvasti ja vailla kompurointia elämään “planeetan rajoissa”. Biodiversiteetin tila moninaisissa muodoissaan jää varmasti huolenaiheeksi pitkälle tulevaisuuteen – tavallaan sen pitäisikin olla jokaisen kuviteltavan yhteiskunnan asia. Samoin fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaa materiaalisen myllerryksen määrää ei varmasti saada kohtuulliselle tasolle samalla aikataululla ja samassa tahdissa kuin ilmastonmuutoksen hillintää – yhtäällä materiaalinen vähentäminen auttaisi tuota siirtymää, toisaalla siirtymä voi vaatia uutta materiaalista kasvua. Kulkeminen pois fossiilisesta maailmasta on vain alkua kestävämmän maailman rakentamiselle syvemmässä tulevaisuudessa, mutta ilman sitä kaikki muu muuttuu lopulta turhaksi.
Ville Lähde