Vuosina 2023–2024 ilmastotutkijoiden väittely ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä oli näkyvästi valtajulkisuudessa johtuen etenkin vuoden 2023 lämpöennätyksistä. Kokosin silloista keskustelua blogikirjoitukseen syyskuussa 2024. Tuolloin odotettiin tuon vuoden joulukuussa pidettävää tutkijoiden kokousta, johon saataisiin tuoreempaa havaintodataa ja ehkä selvyyttä asiaan. Tutkijoiden väittely on kuitenkin jatkunut ja äitynyt välillä ärhäkäksi kiistaksi, eivätkä äänensävyt aina ole olleet kaikkein rakentavimpia. Aihe onkin jälleen murtautunut useaan otteeseen näkyvästi valtajulkisuuteen niin viime kuin tänä vuonnakin. Vaikka kysymys ilmastonmuutoksen kiihtymisestä, sen määrästä, jatkuvuudesta ja syistä on äärimmäisen teknistä ja ilmastotutkimuksen “syvää päätyä”, on hyvä pysyä ajan tasalla. Ensinnäkin, ilmastokysymyksen kiihtymiseen vetoamisesta on tullut yksi tapa ruokkia fatalismia: koska lämpeneminen on “päässyt käsistä”, on turha toimia. Toiseksi lämpenemisen kiihtymisen perusteella argumentoidaan ilmastonmuokkauksen ja etenkin “auringon säteilyn hallinnan” puolesta – mikä ei ole tyystin vailla perusteita, mutta kuten näemme, argumentti riippuu myös lämpenemisen kiihtymisen selityksistä. “Ilmaston lämpeneminen kiihtyy” ei saa muuttua kritiikittömäksi iskulauseeksi. Kolmanneksi tutkijoiden julkisuuteen murtautuvat kiistat voivat ruokkia yksioikoista epäilyä tiedettä kohtaan, vaikka oikeasti kiistat kuuluvat kehittyvään ja jatkuvaan tutkimukseen muutoksessa olevasta monimutkaisesta ilmiöstä.
Arthur Dove, Red Sun. 1935. Lähde: Wikimedia Commons.
Ilmaston lämpenemisen kiihtymistä koskevassa kiistassa käsitellään joukkoa erillisiä kysymyksiä. Itse ilmiö, lämpenemisen kiihtyminen, ei ole kiistanalainen, vaan se näkyy havaintodatasta, joskin kiihtymisen suuruusluokasta on eri näkemyksiä. Mutta olennainen kysymys on, mahtuuko kiihtyminen nykyisten ilmastomallien vaihteluväliin, eli onko se selitettävissä tutulta pohjalta, vai onko pelissä jokin erityinen, malleissa huomioimaton tekijä. Seuraava kysymys kuuluu: onko tuo erityinen tekijä aiemmin tunnettu, mutta sen vaikutusta on arvioitu väärin, vai vaikuttaako kiihtymiseen jokin aiemmin tuntematon asia?
Käytännössä juuri kukaan ei esitä vakavasti tällaista “yksisarvista”, toisin sanoen kiihtymisen ei nähdä haastavan ilmastomallien perusteita. On aivan eri asia kiistellä esimerkiksi pienhiukkasten, pilvien tai luontaisten nielujen merkityksestä, kuten alla näemme, kuin väittää ilmastotutkimuksen olleen sokea jollekin tuntemattomalle tekijälle. Julkisen keskustelun kannalta tilannetta monimutkaistaa kuitenkin erilaisten ilmastodenialistien, hämärtäjien ja estäjien tarttuminen tähän “joku muu, mikä” -argumenttiin hyökätäkseen ilmastotiedettä vastaan.
Kolmas kysymys kuuluu: onko lämpeneminen ohimenevä ilmiö vai pysyvä trendi? Vastaus tähän kysymykseen riippuu luonnollisesti siitä, mikä osoitetaan lämpenemisen kiihtymisen tärkeimmäksi syyksi.
Vastausten saaminen näihin kysymyksiin on tärkeää, sillä mikäli lämpenemisen kiihtyminen osoittautuu trendiksi, se vaikuttaa merkittävästi tulevaisuuteen. Toisaalta, kuten alempana näemme, väliaikainen lämpenemisen kiihtyminen voisi paljastaa arvioiden ilmaston lämpenemisen potentiaalista olevan alakanttiin.
Samalla on syytä ymmärtää, että kaikki kiistaan osallistuvat tutkijat ovat samaa mieltä kasvihuonekaasujen päästöjen alasajamisen ensisijaisuudesta ja kiireellisyydestä. Kukaan ei kiistä fossiilisten polttoaineiden käyttöä ilmastonmuutoksen tärkeimpänä syynä.
Vuosi 2024 osoittautui mittaushistorian lämpimimmäksi vuodeksi, ja vuosi 2025 oli toiseksi tai kolmanneksi lämpimin, joten ei ole ihme, että asia on pysynyt tapetilla. Aiemmassa blogikirjoituksessa maininitut Zeke Hausfather ja Gavin Schmidt palasivat aiheeseen marraskuussa 2024 New York Timesin vieraskynässä otsikolla “We Study Climate Change. We Can’t Explain What We Are Seeing”. Tieteellistä konsensusta vuoden 2023 poikkeuksellisesta lämpenemisestä, joka hyppäsi syyskuussa ennustuskirjon yläpuolelle, ei ollut saavutettu. Kirjoittajat peräänkuuluttivat nopeampaa mittausdatan keräämistä ja analyysiä sekä kansainvälistä koordinaatiota, jotta ilmastotutkimus pääsisi nopeampaan tahtiin. IPCC:n raporttien rytmi, tiedon kokoaminen joka seitsemäs vuosi, ei riitä tällaisten lyhytaikaisempien muutosten tarkasteluun.
Onko ilmastojärjestelmä oletettua herkempi lämpenemään?
Helmikuussa 2025 ilmestyi ilmastotutkimuksen veteraanin James Hansenin johdolla kirjoitettu artikkeli “Global Warming Has Accelerated: Are the United Nations and the Public Well-informed?” Kirjoittajien mukaan taannoisesta lämpenemisen kiihtymisestä puolet on selitettävissä El Niñon perusteella, mutta toinen puoli vaatii selitystä. Heidän mukaansa mitään tuntematonta tekijää ei tarvita, vaan etenkin laivaliikenteen pienhiukkaspäästöjen (aerosolien) väheneminen vuodesta 2020 lähtien riittää selitykseksi. Pienhiukkaset sirottavat auringonsäteilyä, jolloin osa siitä säteilee takaisin avaruuteen, eli ne viilentävät ilmastoa. Artikkelin sanoin ilmansaasteet ovat olleet “faustinen sopimus”: ne ovat piilottaneet osan lämpenemisestä mutta aiheuttaneet toisaalta vakavia terveysongelmia ja muita haittoja. Päästöjen vähentäminen auttaa jälkimmäisiin ongelmiin mutta paljastaa piileskelleen lämpenemisen potentiaalin.
Hansen ja kumppanit esittävät, että aerosolien viilentävää vaikutusta on aliarvioitu, eli kääntäen myös päästöjen lopettamisesta johtuva kiihtynyt lämpeneminen on ollut odotettua suurempaa. (“Terminaatioshokista” puhutaan myös ilmastonmuokkauksen yhteydessä, mutta ehdotetut yläilmakehään suihkutettavat aerosolit olisivat tavallisia ilmansaasteita pitkäikäisempiä.) Toisin ilmaisten: mikäli aerosolien viilentävä vaikutus on ollut luultua suurempi, kääntäen ilmastoherkkyys on suurempaa. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon ilmasto reagoi kasvihuonekaasujen päästöihin. Sitä kuvataan useimmiten arviolla siitä, kuinka paljon ilmasto lämpenisi teollisen ajan alkuun nähden, jos hiilidioksidipitoisuus tuplaantuisi.
Artikkelin kirjoittajat esittävät tämän perusteella, että koska ilmastoherkkyys on arveltua suurempi, eli koska aerosolit ovat piilottaneet luultua enemmän lämpenemisen potentiaalia, edessä on enemmän lämpenemistä. Niinpä he esittävät, että käytännössä 1,5 asteen lämpenemisen raja on jo rikottu, ei vasta lähitulevaisuudessa, ja että lämpenemistä on luvassa enemmän kuin IPCC:n raportit esittävät.
Hyvä uutinen kuitenkin on, että lämpenemisen kiihtymisen ei pitäisi kestää pitkään. Se ei ole jatkuva trendi, vaan aerosolien “piilottama” lämpeneminen paljastuu ja lämpenemisen käyrä tasoittuu. Hansenin ja kumppanien mukaan käynnissä ei siis näyttäisi olevan vielä lämpenemistä ruokkivia keikahduspisteitä. Hansen on myös kritisoinut keikahduspisteen käsitteen huolimatonta käyttöä, sillä esimerkiksi liian usein peruuttamattomiksi keikahduspisteiksi kuvataan sellaisia prosesseja, joita olisi mahdollista peruuttaa. Tulevaisuudessa on kyllä uhkaavia muutoksia, joiden jälkeen ei olisi palaamista inhimillisessä aikamittakaavassa – artikkelissa nostetaan esiin AMOC-virtausjärjestelmän heikentymisen yhteys antarktisten jäätiköiden sulamiseen, kun merivirrat eivät enää kuljettaisi lämpöä eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiseen niin tehokkaasti.
Artikkelissa sivutaan myös teemaa, joka aiheuttaa toistuvasti väärinymmärryksiä. Hansenin tulkitaan usein väittävän, että lämpenemistä on runsaasti “putkessa”, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään globaalin nettonollan jälkeen. Väärinymmärrys johtuu osin siitä, että termejä warming in the pipeline ja equilibrium warming käytetään joskus huolimattomasti, vaikka ne oikein käytettynä tarkoittavat eri asiaa. Edellisellä viitataan lämpenemiseen kasvihuonekaasujen päästöjen nettonollan jälkeen: nykytiedon mukaan lämpenemistä ei ole putkessa sen jälkeen juurikaan. Jälkimmäinen taas tarkoittaa lämpenemistä, joka olisi luvassa kasvihuonekaasujen pitoisuuksien vakiintuessa pitkäksi aikaa samalle tasolle – mikä tarkoittaisi jatkuvia päästöjä hamaan tulevaisuuteen. (Asiaa selitetään mm. täällä, täällä ja täällä.) Ilmaisua committed warming käytetään julkisuudessa niin ikään sekavasti viitaten kumpaankin, joten väärinymmärrykset eivät ole yllättäviä.
Kirjoittajat kyseenalaistavat mittavan hiilen talteenoton ja varastoinnin mahdollisuudet vaikuttaa lämpenemiseen, etenkään tarvittavassa ajassa. He puolustavat voimakkaasti ydinvoimaa, joskin artikkelissa rakennetaan ongelmallista olkiukkoa uusiutuvien energialähteiden valtavirrasta. Hyvin paljon huomiota on herättänyt tässä artikkelissa ja Hansenin monessa muussa yhteydessä esittämä “auringon säteilyn hallinnan” (SRM, solar radiation management) puolustaminen. Kuten olen toisaalla kirjoittanut, tämä ilmastonmuokkauksen kategoria on kaikkein kiistellyin. Nojaten arvioonsa korkeammasta ilmastonherkkyydestä artikkelin kirjoittajat väittävät, että uskottavaa polkua alle 2 asteen lämpenemiseen ei saada aikaan ilman tätä keinoa.
On kuitenkin tärkeä huomata, että kirjoittajat eivät peräänkuuluta auringon säteilyn hallinnan käyttöönottoa nyt tai lähitulevaisuudessa, vaan päästöjen alasajo on aina kiireisin tehtävä. Auringon säteilyn hallintaa ei tule kuvata ihmelääkkeeksi tai vapaudu vankilasta -kortiksi vaan täydentäväksi keinoksi päästövähennyksille. Vaikka kirjoittajat suhtautuvat epäilevästi ilmastonmuokkauksen “moraaliseen riskiin”, he kuitenkin myöntävät, että on äärimmäisen tärkeää kehystää se ja puhua siitä oikein, ettei ruokita vääränlaisia oletuksia – poliittisesta haltuunotosta puhumattakaan. Muutoin on vaara ajautua omituiseen seuraan, tukemaan vaarallisia pyrkimyksiä. Näitä poliittisia kysymyksiä Wim Carton ja Andreas Malm pohtivat kirjassaan The Long Heat, josta kirjoitin taannoin (ks. myös podcast aiheesta). (Artikkelissa on myös erikoinen loppu, eräänlainen James Hansenin poliittinen jälkipuhe, johon tässä esseessä ei ole tilaa paneutua.)
Kiistan välivaiheita
Vuoden 2025 mittaan kysymys ilmastonmuutoksen kiihtymisestä on ollut tasaisesti esillä. Toukokuussa julkaistussa artikkelissa “Earth’s Energy Imbalance More Than Doubled in Recent Decades” ymmärrys lämpenemisen kiihtymisestä kuvataan edelleen puutteellisena. Artikkelin kirjoittajien mukaan pysyminen 2 asteen lämpenemisen piirissä on edelleen mahdollista, mutta siitä huolimatta nykyiset ilmastomallit eivät ole onnistuneet kuvaamaan viimeaikaista lämpenemisen kiihtymistä, jolle esitetään joukko selityskandidaatteja planeetan heijastavuuden (albedo) muutoksista pienhiukkasten päästöihin, pilvien muodostumiseen ja merten lämpenemisen vaikutuksiin. Artikkeli muistuttaa myös siitä, että monet ilmiön tarkkailulle tärkeät satelliitit lähestyvät käyttöikänsä loppua, eikä riittävästi korvaavia laukaisuja ole näkyvissä. Kesäkuussa The New York Times nosti aiheen näkyvästi esille (maksumuuri) ja totesi, että konsensusta syistä ei ole vieläkään saavutettu, joskin ilmastotutkija Zeke Hausfather nosti esiin aerosolipäästöjen vähenemisen merkittävimpänä tekijänä. Hän kirjoitti aerosolien vaikutuksesta Carbon Briefiin kesäkuussa: artikkelista näkyy hyvin, miten suuri ero Hansenin ja kumppanien arviolla on muihin arvioihin nähden.
Hausfather kirjoitti aiheesta myös The Climate Brink -Substackissa otsikolla “The great acceleration debate” kesäkuussa 2025. Hän muistuttaa, että tutkijoiden varovaisuus kiihtymisen kysymyksestä juontaa huonoista kokemuksista koskien vuosien 1998–2013 näennäistä “lämpenemistaukoa”. Huolimaton ja etupainotteinen viestintä ruokki denialistista keskustelua. Hausfather toteaa kuitenkin, että nyt empiirinen todistusaineisto on vahvempaa ja lämpenemisen kiihtyminen selvää. Asetelma on myös päinvastainen: kun “lämpenemistauon kohdalla” tauko hävisi näkyvistä, kun luontainen vaihtelu otettiin huomioon, nyt luontaisen vaihtelun poistaminen laskuista vain vahvistaa kiihtymisen signaalia. Hän muistuttaa, että kiihtyminen ylipäätään on odotettavissa ilmastomallien valossa, sillä vuosipäästöt ovat olleet edelleen kasvussa.
Samassa kuussa ilmestynyt raportti “Indicators of Global Climate Change 2024: annual update of key indicators of the state of the climate system and human influence” sivusi sekin tätä teemaa. Siitä kirjoitettiin tässä Yale Climate Connectionsin artikkelissa. Raportti vahvistaa lämpenemisen kiihtyneen 50% 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä, minkä lisäksi merenpinnan nousu on kiihtynyt. Lämpenemisen kiihtymisestä huolimatta pääseminen alle 2 asteen olisi edelleen mahdollista, mutta nyt ollaan matkalla 3 asteen lämpenemiseen vuosisadan loppuun mennessä.
Lokakuisessa jutussaan The Guardian nosti esiin luontaisten hiilinielujen heikkenemisen vaikutuksen osaselityksenä sekä hiilidioksidipitoisuuden nopeammalle kasvulle että siten kiihtyvälle lämpenemiselle. Mitä enemmän merten ja maan nielut heikkenevät, sitä suurempi osa päästöistä päätyy ilmakehään lämmittämään ilmastoa.
Super-El Niño tulossa?
Edellä mainittu El Niño ja sen vastinpari La Niña ovat Tyynen valtameren tuulten vaihteluun liittyviä ilmiöitä, jotka vaikuttavat ilmastoon: ensimmäinen lämmittävästi, jälkimmäinen viilentävästi. Tämän vuoden mittaan on esitetty varoituksia lähestyvästä “Super-El Niñosta”, joka puskisi lämpenemistä nopeasti korkeammalle ja poikkeuksellisen nopeasti edellisen El Niñon jälkeen. Helmikuisessa kirjoituksessaan “Another El Nino Already? What Can We Learn from It?” James Hansen ja joukko muita kirjoittajia varoittivat lähestyvästä lämpenemisestä, mutta he kyseenalaistivat puheen “Super-El Niñosta”. Koska ilmiö on tulossa poikkeuksellisen nopeasti edellisen vastaavan jälkeen, ei poikkeuksellisen suurta lämpökuormaa ole voinut kertyä merivirtojen kuljetettavaksi. Olennaista ei ole “super” vaan se, että kumpikin ilmiö muuttuu ilmaston lämmetessä: La Niñan minimit ovat korkeammalla kuin aiemmat El Niñon maksimit, koska perustaso siirtyy. Hansen ja kumppanit jatkoivat aiheesta maaliskuisessa tekstissä “Super El Nino? Super Warming is the Main Issue” ja kertoivat rakentavansa ilmiön seurantaan keskittyvää sivustoa.
Tämä keskustelu nivoutuu laajempaan kiistaan ilmaston lämpenemisestä juuri siinä, että poikkeuksellisen vahva El Niño antaisi Hansenin ja kumppanien mukaan lisätukea väitteelle suuremmasta ilmastoherkkydestä. Näissä artikkeleissa paistaa läpi myös Hansenin ärhäkkä ja taistelunhaluinen retoriikka sekä toistuvat hyökkäykset kollegoiden näkemyksiä kohtaan. Koko keskustelu onkin myös valtajulkisuudessa saanut kitkerämpiä sävyjä. Helmikuisessa Salon-lehden jutussa “A recent report finds climate change is accelerating faster than predicted. Some experts disagree” tutkijat Kevin Trenberth ja Michael Mann kyseenalaistavat Hansenin rajuja väitteitä.
Mann etenkin on kritisoinut Hansenia siitä, että tämä ei tunnista lausumiensa laajempia vaikutuksia ja sitä, miten ne otetaan haltuun muihin päämääriin. Kritiikki liittyy juuri keskusteluun ilmastonmuokkauksesta. Mannin ja Hansenin välinen sananvaihto on äitynyt välillä hyvin katkeraksi, ja kiista on jopa henkilöitynyt heihin. Riitelyn taustalta toisaalta paistavat hyvin erilaiset näkökulmat. Kun Hansen kritisoi IPCC:tä ja tutkijoita “vaarallisesta pidättyväisyydestä” ja vierittää syytä yllättävän paljon heidän (ja esimerkiksi ydinvoiman vastustajien) niskaansa, hän kirjoittaa ikään kuin katkerasta sivullisesta näkökulmasta. Mann puolestaan kirjoittaa keskeltä Yhdysvaltain tulehtunutta poliittista kenttää, jossa ilmastotutkimus ja tiede ylipäätään ovat uhan alla. Mannin näkökulmasta Hansen tulee antaneeksi aseita ilmastotoimien vastustajille.
Tuore tutkimus vahvistaa lämpenemisen kiihtymisen?
Maaliskuussa 2026 ilmestyneessä artikkelissa “Global Warming Has Accelerated Significantly” Grant Forster ja Stefan Rahmstorf esittivät uuden arvion lämpenemisen kiihtymisestä (ks. myös Carbon Briefin juttu aiheesta). He tarkastelevat viittä eri datajoukkoa ja pyrkivät poistamaan niistä El Niñon ja La Niñan vaihtelun, vulkaanisen toiminnan ja auringon säteilyn vaihtelun paljastaakseen muutokset ilmastopakotteessa (kasvihuonekaasut, aerosolit jne). Näin analysoituna kiihtyminen on hyvin selvästi nähtävissä vuodesta 2015 lähtien, ja kuluneella vuosikymmenellä lämpeneminen on ollut nopeampaa kuin millään mittaushistorian vuosikymmenellä. Aihetta käsiteltiin laajalti The Guardianissa, The New York Timesissa (maksumuuri) ja New Scientistissa (maksumuuri).
Debatti jatkuu, sillä toukokuussa 2026 julkaistussa artikkelissaan “2024 global temperature record is consistent with model-predicted warming” Michael Mann ja kumppanit esittävät, että vuosien 2023–2024 lämpöennätykset mahtuvat ilmastomallien vaihteluväliin. Artikkelissa esitetään aerosolipäästöjen vaikutuksen olevan monin verroin vähäisempää kuin Hansenin ja kumppanien arviossa ja korostetaan, että lämpenemisen kiihtymisessä ei ole mitään erityisen yllättävää, vaan että se on selitettävissä ennen kaikkea kasvaneiden kasvihuonekaasujen päästöjen pohjalta. Toukokuinen artikkeli “The role of reduced aerosol masking from air pollutant emission reductions in recent global warming acceleration (2013–2023)” esittää hieman suuremman arvion pienhiukkasten vaikutuksesta, mutta kuitenkin samassa mittaluokassa Hanseniin ja kumppaneihin verrattuna.
Lopuksi
Yhdysvaltain länsirannikolla äimistellään poikkeuksellista meren lämpöaaltoa, Euroopan suurkaupungeissa kärvistellään kuumuudessa, ja Intiassa on esitetty uusia korkeampia arvioita lämpöaaltojen uhriluvusta. Kysymys ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä pysyy varmasti tapetilla lähiaikoina, kunnes sen syistä päästään paremmin perille ja varmistuu, onko ilmiö ohimenevä vai pysyvä – onneksi jälkimmäinen vaihtoehto näyttää näiden tutkimusten valossa epätodennäköiseltä.
Joka tapauksessa kiistassa on pohjimmiltaan kyse siitä, millä tasolla ilmastoherkkyys on, eli mille tasolle lämpeneminen etenee parhaimmissa tai pahimmissa tapauksissa. Se kertoo paljon tulevaisuuden maailmoista ja muutoksiin sopeutumisen mahdollisuuksista. (Ihan oma juttunsa on se, että monet ilmaston lämpenemisen vaikutukset tulevat nopeammin kuin on ennakoitu.)
On kuitenkin tärkeää, että tutkijat, journalistit, poliitikot tai aktivistit eivät heittäydy yksioikoiseen “koska lämpeneminen on kiihtynyt, niin…” -puheeseen, mitä tahansa johtopäätöksiä siitä tehdäänkään. Vastaukset kysymyksiin kiihtymisen syistä eivät muuta perusasiaa. Päästöt on saatava alas niin nopeasti ja niin suurelta osin kuin mahdollista, ja kaikki muut keinot ovat vain täydennystä tähän. Ilmastotoimien puolustajat ja niitä eteenpäin ajavat eivät hyödy epätarkoista hälytyshuudoista. Sen sijaan monenlaiset muut toimijat, joita kiinnostaa ilmastotoimien hidastaminen, koko asetelman sumentaminen tai vaikkapa hiilen talteenoton ja ilmastonmuokkauksen ajaminen vaihtoehtoina päästövähennykselle, voivat helposti napata kiinni “kiihtymisfatalismista”.
Kysymys lämpenemisen kiihtymisestä on tärkeä osa käynnissä olevaa ilmastotutkimusta, ja vastaukset määrittävät tulevaisuuden reunaehtoja, mutta asiaa ei pidä muuttaa epäkriittiseksi iskulauseeksi.
Ville Lähde