BIOS

Jooseppi Räikkönen & Amos Wallgren, Palavan maailman politiikka. Into, Helsinki 2026. Kuva: Ville Lähde

Jooseppi Räikkösen ja Amos Wallgrenin kirja Palavan maailman politiikka ei ole ensisijaisesti tietokirja, vaan se on kriittinen puheenvuoro ilmastoliikkeiden piirissä ja niitä varten. Kirjoittajat toteavat: “Meidän on hyväksyttävä se epämiellyttävä tosiasia, että ensimmäinen vaihe ilmastonmuutoksen ja sen tuoman ympäristötuhon vastaisesta kamppailusta on hävitty.” (24) Ilmastopäästöjä ei ole missään maassa onnistuttu hillitsemään puolentoista tai kahden asteen turvarajojen edellyttämässä tahdissa, ja globaalisti päästöt ovat edelleen kasvussa. Ilmaston lämpenemisen seuraukset myös iskevät aiemmin ja rajumpina kuin ennakoitiin. 

Tappion luonnontieteellisen puolen ohella kirjoittajat nostavat esiin ilmastopolitiikan vastatuulen monissa maissa, myös Suomessa. Yhtäältä ilmastotoimien kiireellisyyttä vähättelevä “ilmastorealismi” ja toisaalta äärioikeiston kasvava kyky ottaa ympäristökysymystä haltuun fatalismin ja kansallisen itsekkyyden lietsomiseksi kohtaavat toisensa, ja ne muodostavat uudenlaisia valitettavan tehokkaita poliittisia liittoumia. Geopoliittinen “myllerrys” vie huomiota ilmastotoimilta ja heikentää mahdollisuuksia välttämättömään kansainväliseen yhteistyöhön. 

Tässä tilanteessa on vaarana, että ilmastoliikkeet taantuvat tai jäävät jumiin vanhoihin ajattelun ja toiminnan muotoihin, jotka eivät päde uudessa maailmassa. Siksi tarvitaan kriittistä itseymmärrystä ja uudelleenajattelua. Taustalla ovat paitsi edellä kuvatut maailman mullistukset myös vuosina 2015–2018 syntyneiden uusien ilmastoliikkeiden laantuminen sekä niiden piirissä käydyt kriittiset keskustelut toimintatapojen ja poliittisen analyysin ongelmista. Vaikka kirjan tekijöillä on tutkimustaustaa, Amos Wallgren on toiminut myös eri ympäristöliikkeissä. Minulle kirjan ääni oli vahvasti aktivistinen, kaltaisille puhuva.

Palavan maailman politiikka ei kuitenkaan yritä tarjota mitään valmista poliittista teoriaa tai uutta toimintamallia, ja tämä on yksi kirjan ansioista. Räikkönen ja Wallgren kannattavat maailmankuvien ja toimintatapojen avoimuutta keskusteluun ja yhteistyöhön – aatteellinen ja toiminnallinen sulkeutuneisuus olisi este uuden luomiselle (187). Tämä on tervetullut perspektiivi, sillä monien yhteiskunnallisten liikkeiden toistuvana ongelmana kautta historian on ollut “teorioiden taistelu”, oletus, että toiminta ja järjestäytyminen edellyttävät vahvaa yhtenäisyyttä. Vaikka kirjan yhdeksäs luku, “Ekologisen kriisin juurisyy”, tuntuu teemoiltaan ja käsittelytavaltaan hieman irralliselta muuhun kirjaan nähden, se on tarpeellinen. Juurisyyn etsintä, ja sen kumppanina muiden juurisyiden väheksyntä (asioillahan on monia juuria, ei yksi) on ympäristöliikkeissäkin muodostunut kovin usein toiminnan ja yhteistyön esteeksi. Teorioiden taistelussa, juurisyiden kilpailussa, käydään omanlaistaan valtakamppailua:

“Ne, joiden mukaan ekokriisin juurisyy löytyy niin syvältä kulttuuristamme, ettei siltä säily meistä kukaan, voivat väittää olevansa radikaalimpia kuin ne, jotka puolestaan hajauttavat analyysiään laajemmalle. Jos yhden mielestä yhteiskunta on läpikotaisen mätä, hän voi aina syyttää radikalismin puutteesta niitä, joiden mukaan ongelmat ovat hajautuneita ja hähmäisiä.” (166)

Kuumenevassa maailmassa, jossa aika on kriittinen kysymys, tarvitaan teoreettisen puhtauden sijaan pitkäaikaisia liittoumia, monikerroksisia strategioita ja kykyä muuttua maailman muuttuessa. Ilmastonmuutoksessa panokset kovenevat koko ajan, mutta “politiikka – kaikkine patologioineen ja irrationaalisuuksineen – ei ole menossa mihinkään” (15).

*

Olennainen teoksen läpi kulkeva juonne on kysymys kriisien, konfliktien ja katastrofien merkityksestä. Kirjoittajat muistelevat koronapandemian aikaisia ajatuksiaan siitä, miten tuo kriisi olisi voinut luoda ymmärrystä nykyisen järjestyksen hauraudesta ja suunnanmuutoksen välttämättömyydestä. Monet ihmiset, myös meillä BIOSissa, kirjoittivat tuolloin pandemiasta mahdollisuutena yhteiskunnalliselle ja poliittiselle muutokselle, yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta koordinoidusti suuntaavalle toiminnalle. (41–42)

“Moiset toiveet olivat pahimmillaan haihattelua. Kriisit ja katastrofit saattavat olla muutoksen mahdollistajia, mutta nämä mahdollisuudet lunastavat aina ne, joilla on visio uudesta yhteiskuntajärjestyksestä ja voimaa sen toimeenpanemiseksi.” (42)

Toisin sanoen kriisit ja katastrofit eivät muuta yhteiskuntien suuntaa itsessään, vaan yhteiskuntia ja maailmaa muutetaan niiden avulla. Tämä on poliittinen kysymys. 

Kirjoittajat käsittelevät myös sitä, miten vastaavia odotuksia oli ilmassa Venäjän hyökättyä Ukrainaan, miten sodan oletettiin vauhdittavan ekologista siirtymää. Jos filosofi Pierre Charbonnier peräänkuulutti tuolloin “sotaekologiaa”, dekarbonisaatiota geopolitiikan työkaluna, nyt “paisuvat sotilaalliset kulut kilpailevat vihreän siirtymän kanssa Euroopan julkisuudessa, ja poliittinen eliitti tunnistaa ennemmin sodan kuin Charbonnierin toivoman sotaekologian vääjäämättömyyden” (45). Vaikka sota Ukrainassa, samoin kuin sota Iranissa, onkin saanut aikaan myös vähäpäästöisten energianlähteiden kasvua ja siitä juontuvaa “kysynnän tuhoutumista”, ovat myös fossiiliyhtiöiden voitot olleet tähtitieteellisiä, ja esimerkiksi Suomessa velkajarru rajoittaa johdonmukaisen teollisuuspolitiikan mahdollisuuksia (45). Samaan aikaan äärioikeisto on onnistuneesti ottanut ympäristöteemoja haltuun monilla rintamilla.

Edes ilmastonmuutos itsessään ei automaattisesti luo tietynlaista politiikkaa. Sen sijaan, että ilmastonmuutoksen tuhot vahvistaisivat ymmärrystä siitä eksistentiaalisena turvallisuuskysymyksenä, käänteisesti ne voivatkin oikeuttaa äärimmäisiä keinoja nykyisen elämäntavan suojaamiseksi ja vallitsevan järjestyksen turvaamiseksi (138–139).

“Nämä kehitykset osoittavat kohti uutta, kammottavaa mahdollisuutta. Entä jos katastrofin politiikka ei kirvoitakaan meitä toimintaan ja ymmärtämään ilmastonmuutoksen seurausten todellista skaalaa? Entä jos ilmaston lämpeneminen sysääkin maailman kohti parantumattomia patologioita ja pakkomielteiden umpikujia?” (133)

Tällä tärkeällä ajatuksella, että katastrofit eivät itse luo seurauksiaan, on kääntöpuolensa. Myös ilmastoliikkeillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisen poliittisen ja yhteiskunnallisen asun niiden vaikutukset saavat. On kuitenkin luovuttava vanhasta ajatuksesta, että käänne on mahdollinen vasta “herättävän” kriisin hetkellä, on luovuttava odottamisesta (128). Tarvitaan ymmärrystä siitä ja havahtumista siihen, että elämme katastrofien keskellä, että luovimme myrskyssä, ja valmiuksia estää uusia katastrofeja ja selvitä niissä on rakennettava koko ajan (140).

*

Epäpoliittisuudessaan “katastrofioptimismi” on sukua sellaiselle ekologisen siirtymän ajattelulle, jossa teknologinen kehitys ja markkinoiden voima vievät meidät omalakisesti kohti fossiilitalouden jälkeistä aikaa. Palavan maailman politiikka ammentaakin taannoin Suomessa vierailleen Jean-Baptiste Fressozin kritiikistä naiivia ekologisen siirtymän ideaa kohtaan. He kuitenkin muistuttavat myös yksioikoisen siirtymäkritiikin vaaroista: sitä voidaan helposti käyttää myös pessimismin ruokkimiseen (37–38). Se, että tarvittavalle dekarbonisaatiolle ei saada mallia historiasta, ei tarkoita, etteikö sitä pitäisi tehdä. (Kirjoitan Fressozin Suomen vierailun synnyttämästä keskustelusta lisää syksyllä BIOS-uutiskirjeessä.)

Siirtymä ei kuitenkaan tapahdu itsestään jonkinlaisella teknologisella luonnonvoimaisuudella, vaan se on tehtävä, ja tekemistä vastaan on mobilisoitu voimaa ja valtaa. Kirjoittajat viittaavatkin Andreas Malmin ja Wim Cartonin ajatuksiin fossiilisten polttoaineiden arvon tuhoamisesta.

*

Mitä ilmastoliikkeiltä sitten vaaditaan palavassa maailmassa? Kirjoittajat esittävät, että niiden on pidennettävä aikajännettään (169). Vuosina 2015–2018 nousseet uudet ilmastoliikkeet puhuivat liian usein siitä, miten “meillä on kymmenen vuotta aikaa”, ne sitoutuivat liian vahvasti puolentoista asteen rajaan tavoitteena. Tämä on yhtäältä ymmärrettävää jonkinlaisena hengennostatuksena ja kiireen tunnun luomisena, sillä asioilla todella on kiire, mutta toisaalta silloin on vaarana, että epäonnistuminen vaikuttaa romahdukselta ja kaiken lopulta. Ilmastoliikkeiden on ymmärrettävä kiireen ja välittömien tavoitteiden ohella kaukaisempia tavoitteita, ymmärrettävä myös ilmastokamppailuiden vuosikymmeninen ja ylisukupolvinen skaala (170, 187). Tämä on ilmastonmuutoksen politiikan ajallinen hankaluus: yhtäältä on tärkeää toimia niin aikaisin kuin mahdollista, sillä viivyttely ja epäonnistumiset rajoittavat tulevia mahdollisuuksia, mutta toisaalta parhaassakin mahdollisessa maailmassa urakka ulottuu jossain muodossa ensi vuosisadalle.

Kun kriittisiä rajoja on ylitetty, kun takana on tappioita, tulee yhä tärkeämmäksi hahmottaa, mikä on mahdollista juuri nyt. Mitä tahansa ei kannata vaatia tai tavoitella, sillä silloin hukataan aikaa ja voimia. On luotava strategista ymmärrystä siitä, mitä tulisi saada aikaan, missä järjestyksessä ja ennen kaikkea millaista poliittista voimaa se edellyttää. Tätä taustaa vasten he kohdistavat kriittisen, myös itsekriittisen, katseensa siihen, miten ilmastoliikkeiden poliittinen ajattelu on yksinkertaistunut (179). He käsittelevät etenkin Elokapinaa (jossa Wallgren on toiminut) mutta laajemminkin sellaista ajattelua, että muutos saataisiin aikaan massaprotesteilla, kommunikoimalla ilmastoliikkeiden vaatimuksia ja vaatimalla “tieteen seuraamista” (174–178). Vaikka “kommunikatiivisella protestilla” on paikkansa, se on ollut ilmastoliikkeiden päätoimintamuotona epäonnistunut, ja on etsittävä uutta suuntaa.

Koska Palavan maailman politiikka on suomalainen ja eurooppalainen kirja ja suunnattu täkäläisten liikkeiden keskusteluun, on painopiste ymmärrettävästi siinä, miten olisi toimittava Suomessa ja Euroopassa. Eurooppa etsii itseään Yhdysvaltain ja Venäjän välissä, puristuksissa ja monin tavoin haavoittuvassa asemassa, ja kirjoittajille tämä on myös ensisijaista ilmastoliikkeiden uusien strategioiden kehittämiseksi. Miten esimerkiksi voidaan luoda sellaista vihreää siirtymää, joka ei vahvista kolonialistisia asetelmia vaan rakentaa uudenlaisen yhteistyön ja rauhanomaisemman politiikan mahdollisuuksia? (108–109) Kamppailu ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on ymmärrettävä myös kamppailuksi Euroopan suunnasta.

Kirjoittajat tunnistavat olennaisen asian, Kiinan valtaisan merkityksen ilmastonmuutoksen tulevaisuuden kannalta (109–116). Tämä on edelleen ilmastoliikkeissä vaikea kysymys. Vanha ilmastoestävä hokema “on turha tehdä mitään, koska Kiina” saa kovin helposti uuden muodon “meidän tekemisillämme ei ole väliä, koska Kiina”. Mutta Kiina ei ole koko maailma eikä yksin maailmassa, ja toisenlaisella Euroopalla voisi olla myös mahdollisuuksia paitsi oppia siitä myös tarjota sille oppeja. Kiinan suhteen ei pidä olla naiivi eikä fatalistinen, ja Euroopan vaikutuksella maahan on parhaimmillaankin rajansa, mutta “ajopuuna” Euroopan tulevaisuus on kehno, myös ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta.

*

Palavan maailman politiikka on tervetullut puheenvuoro, jota suosittelen mielelläni luettavaksi muillekin kuin ilmastoliikkeissä toimiville tai niitä tukeville. Pari kriittistä huomiota on kuitenkin paikallaan. Koska kirjoittajat haluavat tuoda lukijoitaan ajan tasalle tässä laajassa ja monisyisessä aihepiirissä, teokseen on pakattu paljon asiaa. Se on kuitenkin suhteellisen lyhyt, joten monia asioita käsitellään turhan pikaisesti. Ehkä joitain teemoja olisi voinut jättää poiskin ilman, että kirjan pääsanoma uudelleenajattelun tarpeesta olisi kärsinyt. 

Kolmas luku “Negatiiviset päästöt ja ilmastonmuokkaus” käsittelee olennaisia kysymyksiä, mutta seitsemässätoista sivussa aihetta päästään vain sivuamaan. Ymmärrän kuitenkin tämän luvun tarpeen sikäli, että keskustelu ilmastonmuokkauksesta on kiihtynyt viime vuosina myös ilmastoliikkeiden parissa, joten niiden sisäisessä ruodinnassa teemoja olisi ollut vaikea jättää käsittelemättäkään. Pääviesti on kuitenkin olennainen: keskustelun ei tule pelkistyä teknologisiin yksityiskohtiin, vaan on aina pidettävä esillä se, missä kontekstissa näitä keinoja käytettäisiin (voimakkaiden päästövähennysten tukena vai niiden riittämättömänä vaihtoehtona), kuka niitä käyttäisi ja millä valtuutuksella, eli on mietittävä “kuka saa hallita ilmastoa ja millä ehdoilla”. (65)

Kirjoittajat ovat tehneet joitain omaleimaisia terminologisia valintoja, joista jotkut ovat osuvia, toiset eivät. Englannin termin overshoot käännökseksi valitulla “yliammunnalla” kieltämättä on parempi klangi kuin “ylilyönnillä”, kuten kirjoittajat asian ilmaisevat (alav. 43). Sen sijaan Malmin ja Cartonin termin overshoot conjuncture jälkiosan kääntäminen “suhdanteeksi” ontuu, sillä se ei tavoita historiantutkimuksellisen käsitteen ideaa – joskus jargon on paikallaan, vaikka sen välttäminen on minustakin useimmiten hyve. 

Kirjan puolivälin paikkeilla kirjoittajat hyppäävät hetkeksi ilmastofokuksesta yleisempään puheeseen ympäristökriisistä ja ylikulutuksesta. (Samoin käy paikoin mainitussa yhdeksännessä luvussa.) Tällöin tahtovat hävitä näkyvistä eri ympäristöongelmille luonteenomaiset piirteet. Kasvihuonekaasupäästöissä totta kai näkyy myös vauraiden suhteettoman suuri kuorma ja vauraiden yhteiskuntien historiallinen taakka ja vastuu, mutta asia ei pelkisty siihen. Samoin on olennaista hahmottaa, että ilmastonmuutoksen hillinnässä ovat omat ilmastojärjestelmään itseensä palautuvat aikajänteensä ja kriittiset rajansa, kun taas esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen (keskenään erilaisia nekin) kohtuullistamisen tai luonnon monimuotoisuuden vaalimisen aikajänteet ovat erilaisia, eikä kaikkia voi hoitaa jäännöksettä rinta rinnan, samassa aikataulussa (ks. esim. 118).

Tätä näkökulman vaihdosta olisi pitänyt ainakin kirjoittaa auki. Ylikulutukseen fokusoivat tekstikohdat ovatkin hankalassa suhteessa esimerkiksi siihen, miten kirjoittajat käsittelevät vaikkapa Mario Draghin raporttia ja teollisuuspolitiikkaa (103). Siksi välillä kirjassa tuntuu olevan kaksi ääntä, jotka eivät kohtaa. Tämä ongelma ei kuitenkaan nouse hallitsevaksi, vaan kirjan tärkein viesti, itsekriittinen ilmastoliikkeiden ajattelun ja strategioiden uudistaminen tässä ajassa pysyy kirkkaana.

Ville Lähde