Alla oleva teksti on kirjoitettu vastauksena Maaseudun Tulevaisuuden toimittajan Henrik Hohterin pyyntöön esittää kommentteja Lauri Valstan kirjoitukseen “Suomen hakkuilla globaali vaikutus” (Maaseudun Tulevaisuus 26.10.2018). Näin ollen se taustoittaa myös Hohterin kommenttien perusteella kirjoittamaa artikkelia ”Bios-tutkijat vaativat metsänomistajille korvauksia ja kannustimia hiilen sidontaan – ”Otettava viipymättä käyttöön”” (Maaseudun Tulevaisuus 3.11.2018)
Lauri Valstan tekstin lähtökohta on yhteinen BIOSin esittämien näkemysten kanssa. Tutkijoiden piirissä vallitsee selkeä konsensus siitä, että hakkuiden lisääminen Suomessa pienentää metsiemme hiilinielua lähivuosikymmeninä.
Keskustelua – johon myös BIOS-tutkimusyksikkö on osallistunut – on käyty Suomessa siitä, voidaanko ja pitääkö hakkuutasoa nostaa. Ei siis hakkuiden rajoittamisesta vaan niiden lisäämisestä.
Valsta toteaa suomalaisen metsäteollisuuden toimivan vastuullisemmin ja ilmaston kannalta kestävämmin kuin monien muiden maiden metsäteollisuuden ja siksi olisi parempi mitä isompi osa metsäteollisuuden tuotannosta sijaitsee Suomessa. Tästä syystä hän vastustaa “ehdotettuja hakkuiden rajoituksia” (viittaamatta siihen, missä ja millaisia ehdotuksia on tehty).
Tilanne on kuitenkin päinvastainen. EU on luomassa kannusteita lisähakkuille paitsi omalla alueellaan myös muualla maailmassa. Lisäksi, vain ilmastovaikutuksia arvioiden, eteläisemmissä maissa nopeasti kasvava puumassa sitoo hakkuissa sekä tuotteiden valmistuksessa ja käytössä vapautuvan hiilen takaisin metsään nopeammin kuin hitaasti kasvava pohjoinen havumetsä. (Monista muista ympäristönäkökohdista turmiollisempaa metsätaloutta löytyy tietysti lukuisista maista.)
Valsta myös olettaa globaalin metsäteollisuustuotteiden kysynnän kasvavan nykyisen kaltaisesti lähivuosikymmeninä. Siten mahdollinen tuotannon vähentäminen Suomessa korvautuisi väistämättä tuotannolla muualla. Hakkuiden rajoituksilla Suomessa ei siten olisi vaikutusta ilmastopäästöjen kasvuun globaalilla tasolla.
Metsäteollisuuden nykyisten päätuotteiden, sellun ja paperin kysyntä on voimakkaasti riippuvaista yleisestä materiaalisen kulutuksen ja muun muassa nettikaupan kehittymisestä. Kulutus- ja investointikäyttäytymisen on kuitenkin muututtava ratkaisevasti, jotta YK:n pääsihteeri Antonio Guterresin “eksistentiaaliseksi uhaksi” (2018) kutsumat ilmasto- ja ekologiset katastrofit voidaan välttää. Myös IPCC on korostanut että vain nopeat ja syvälliset (rapid and far-reaching) muutokset globaalissa taloudessa mahdollistavat ilmastonmuutoksen hillitsemisen Pariisin sopimuksen tavoitteiden mukaisesti (IPCC 2018).
Julkisen sektorin ohjauksen on tuettava kulutuksen vähentämistä. Myös yksittäiset yritykset ja kansalaiset ovat yhä laajemmin omaksumassa vapaaehtoisesti vähemmän kuluttavia toimintatapoja.
Globaalin kulutustason vähenemisellä/vähentämisellä on väistämättä vaikutuksia myöskin metsäteollisuustuotteiden kysyntään. Toisaalta, jos kulutus ei lähivuosina vähene ja katastrofaalisen ilmastonmuutoksen torjumisessa epäonnistutaan, on todennäköistä, että erilaiset ympäristöhaitat voivat vaikuttaa huomattavasti lämpenemisen hidastamiseen pyrkiviä toimia enemmän globaaliin kulutuskykyyn. Siten näköpiirissä ei ole Valstan olettamaa business as usual -skenaarion jatkumista. Globaali toimintaympäristö tulee väistämättä muuttumaan rajusti jo lähivuosikymmeninä, eli nyt tehtävien metsäteollisuusinevestointien takaisinmaksuaikana.
Valsta myös olettaa, että iso osa puupohjaisten tuotteiden tuotannosta korvaisi öljy/fossiilipohjaista tuotantoa.
Jos ylempänä mainitun Valstan oletuksen mukaisesti ajatellaan, että puutuotteiden globaali kysyntä on joustamaton (ja kasvava), tulee esimerkiksi puun energiakäyttö lisäksi muun puunkäytön päälle. On ilmeistä, että tällaisen tilanteen ilmasto- ja ekologiset vaikutukset ovat kielteiset.
Oletus, että puu korvaisi öljy/fossiilipohjaisia tuotteita, on ristiriidassa näkemyksen kanssa, jossa globaalin kysynnän oletetaan kasvavan riippumatta Suomen toimista tai ilmastonmuutostekijöistä. Öljy/fossiilipohjaiset tuotteet tulevat säilymään pitkälle tulevaisuuteen edullisempina kuin niiden puupohjaiset korvaajat. Biopohjaisiin materiaaleihin on siirrytty pitkälti siksi, että niiden koetaan olevan uusituvina ympäristöystävällisempiä kuin fossiilipohjaisten tuotteiden.
Ilmaston kannalta keskeistä ei ole kuitenkaan uusiutuvuus, vaan tuotteen aiheuttamat ilmastopäästöt, sekä aika jonka kuluessa tuotteen käytöstä aiheutuneet päästöt sitoutuvat takaisin kasvavaan biomassaan. Mikäli biopohjaiset tuotteet johtavat sellaiseen hiilinielun pienenemiseen, joka kumoaa ilmastohyödyn suhteessa fossiilipohjaisiin tuotteisiin, poistuu myös iso osa syistä siirtyä biopohjaisten tuotteiden käyttöön.
Puuta poltettaessa sen kasvihuonekaasupäästöt, mukaan lukien hiilidioksidipäästöt, ovat tuotettua energiayksikköä kohden suuremmat kuin kivihiilen. Tämän vuoksi fossiilisten polttoaineiden korvaaminen puupohjaisella energialla ei auta vaan voi jopa estää ilmastotavotteiden saavuttamista. Muuten lahoamaan jäävän jätepuun energiakäyttö voi olla hiilidioksipäästöjen kannalta järkevää (mutta monimuotoisuuden kannalta haitallista). Niin Suomessa kuin EU:ssakin käytännössä kaikki tällainen jätepuu on jo käytössä, ja energiapuuksi käytetään myös puun rungoista tehtyä haketta, jota tuodaan myös EU:n ulkopuolelta. Tällaisen puun polttaminen toimii hiilidioksidipäästönä vuosikymmeniä ennen kuin sitoutuu takaisin kasvavaan metsään.
Tästä näkökulmasta Valstan ensimmäinen argumentti tieteellisestä konsensuksesta liittyen lisähakkuiden hiilinielua pienentävään vaikutukseen tarkoittaa käytännössä, ettei biopohjaisten tuotteiden lisäämistä voida perustella ilmastosyillä, vaan uusiutuvuudella muussa merkityksessä. Bioinvestointeihin liittyykin jatkuva riski siitä, ettei niitä jatkossa tulkitakaan ilmastoystävälliseksi, vaan ainoastaan (liian) hitaasti uusiutuviksi.
Tärkeä tekijä on myös viimeistelyvaiheessa olevan EU:n LULUCF-regulaation päätavoite, eli siirtymä metsäsektorin tuotannossa nopeasti hiilen vapauttavista tuotteista (paperi, kartonki, bioenergia) pitkäkestoisiin tuotteisiin, kuten puurakentamiseen ja erilaisiin biokomponentteihin. Vaikka Suomelle on tarjolla metsäteollisuuttamme tukevia joustoja, ne tulisi tulkita vain siirtymäaikaa helpottaviksi väliaikaisiksi myönnytyksiksi. EU:n tavoite seuraa tieteellistä tietoa ja siten on oletettavaa, että esimerkiksi LULUCF-direktiivin päivityksessä noin vuonna 2025 tullaan esittämään puupohjaisten tuotteiden todellisten ilmastovaikutusten mukaista laskentatapaa.
BIOS on nähnyt nykytilanteesssa ongelmallisena erityisesti sen, että hiilinieluja heikentäviä hakkuita ja ilmastopäästöjä lisäävää puun käyttöä edistetään ilmastopolitiikkana, vaikka lisähakkuut nimenomaan lisäävät nettoilmastopäästöjä. Jos lisähakkuita ajettaisiin ilman väitettä myönteisistä ilmastovaikutuksista, olisi se elinkeinopoliittinen arvovalinta, joka toisi selkeästi esille tarpeen vähentää päästöjä muilla sektoreilla.
Valstan viittaama Kallio et al. (2018) tutkimus, jossa todetaan Euroopan hakkuiden rajoittamisen johtavan hakkuiden lisääntymiseen muualla maailmassa, on herättänyt myös voimakasta kritiikkiä. Euroopan komission tutkimusyksikön (Joint Research Centre, JRC) maan ja metsien käytön ja käytön muutoksen (LULUCF) tutkimusryhmän johtava tutkija Giacomo Grassi on yhdessä kolmen muun JRC:n tutkijan kanssa todennut Kallio et al (2018) tutkimuksen perustuvan virheellisiin olettamuksiin ja päätyvän siten vääriin johtopäätöksiin erityisesti metsänkäytön vertailutasoja (Forest Reference Level, FRL) koskevien näkemysten ja osittain myös Euroopan hakkuiden rajoittamisen muualle säteilevän vaikutuksen osalta. Grassi et al. (2018) mukaan FRL’t asettavat dynaamisia referenssitasoja, eivät hakkuukattoja. Esimerkiksi metsien vanhetessa voidaan hakkuita lisätä rikkomatta FRL-referenssitasoja.
Laajemmin otettuna Grassi et al. (2018) esittämä kritiikki voidaan liittää ajatukseen niin päästöjen kuin nielujenkin hinnoittelusta. Jos kulutus- ja investointikäyttäytymisen ohjaamiseksi on järkevää hinnoitella päästöjä, on järkevää hinnoitella myös nielut, koska fysikaalisesti ratkaisevaa on ilmakehän hiilidioksidipitoisuus, joka syntyy päästöjen ja nielujen yhteisvaikutuksesta. Tilanteessa, jossa myös nielut on hinnoiteltu, kysymys hakkuiden “vuotamisesta” asettuu kokonaan toisin.
Kallio et al. (2018) artikkeli on rajoittunut kuvaamaan ensisijaisesti kuluttajien valintojen kautta muodostuvaa kysyntää. Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden torjuminen edellyttää kuitenkin valtiotason ja valtioiden välisiä sopimuksia. Sekä regulaatio että valtioiden metsäsektorille suuntaamat tuet ja verohelpotukset ohjaavat voimakkaasti tuotantoa ja kulutusta.
Yleistä metsien käytön ja ilmastonmuutoksen suhteesta
Koska ilmastonmuutoksen eteneminen yli 1,5°C globaalin lämpenemisen (ja muut etenevät ekologiset kriisit, kuten luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen) on vakava uhka elämää ylläpitäville ekologisille järjestelmille ja hyvinvoinnille, demokratialle ja yhteiskunnille ylipäätään, on tämän uhan torjuminen ja rajoittaminen mahdollisimman pieniin mittoihin ensisijainen poliittinen ja yhteiskunnallinen tehtävä.
BIOS ei ole esittänyt eikä esitä hakkuiden lopettamista, vaan sen ymmärtämistä, että metsienkäytön nopealla lisäämisellä ei saada ilmastohyötyä vaan päinvastoin ilmastohaittaa.
Ensisijaista on hiilidioksidipäästöjen puolittaminen vuoteen 2030 mennessä,
päästöjen nollaaminen ja nielujen nouseminen suuremmaksi kuin päästöt vuoteen
2050 mennessä. Tämä aikataulu tarkoittaa, että hakkuita ei voida lisätä ennen kuin nielut on saatu päästöjä suuremmaksi. Sen jälkeen tilanne voidaan arvioida uudelleen.
Suomelle bruttopäästöjen vähentäminen on esimerkiksi tarvittavan lämmityksen ja liikenteen vuoksi haasteellista. Siksikään nieluja ei pidä pienentää vaan suurentaa, jotta päästövähennysten rajuus muilla sektoreilla ei jyrkenny.
Energiapuuta ei ole hakkuita lisäämättä saatavissa merkittäviä määriä nykyistä enempää. Tällä hetkellä metsäteollisuus käytännössä käyttää kaiken sivuaineksen omassa energiantuotannossaan. Siksi suunnitelmista kasvattaa merkittävästi lämpöenergian ja liikenteen tarvitseman energian hankkimista biotalouden nimissä metsistä on syytä luopua.
Sen sijaan puun käyttämistä pitkäikäisiin puutuotteisiin (jotka sitovat hiiltä pitkäksi ajaksi), kuten rakentamisessa ja kestävissä huonekaluissa, on syytä merkittävästi lisätä. Tämä mahdollistaa myös metsänomistajien puusta saaman tuoton pysymistä kohtuullisena tai jopa kasvamista.
Koska nielujen kasvattaminen on yhteiskuntien tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää, on viipymättä otettava käyttöön korvausjärjestelmä ja kannustimet metsänomistajille hiilinielun kasvattamisesta ja hiilivaraston ylläpitämisestä.
Kokonaisuutena arvioiden ilmastonmuutos ja muut ympäristöhaasteet korostavat kaupunkien ulkopuolisen ruoantuotannon ja metsätalouden merkitystä.
Valstan tekstin esiin nostamat haasteet osoittavat, että ilmastonmuutoksen vaikutukset metsäsektorille ovat luonteeltaan monialainen ja monitieteinen haaste, jota ei ole mahdollista tyydyttävästi hahmottaa vain tiettyjen erikoisalojen näkökulmasta.