Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.
Koronapandemia ja sen vastatoimet ovat saaneet yhteiskunnat pysähdyksiin. Toisistaan tiukasti riippuvaiset, pitkin planeettaa uomansa luoneet energian, materiaalien, ihmisten ja rahojen virrat ovat katkeilleet. Kun jossakin paikassa tuotanto on katkolla, siitä riippuvat lukemattomat muut tuotannot ovat katkolla. Kun ostotapahtumia ei juuri ole, myös ketjutetut velanmaksut ovat vaarassa. Taloudet ovat notkahtaneet rajusti.
Juuri tällä hetkellä ihmiset kokevat huolta ja epävarmuutta omasta ja lähimmäistensä terveydestä ja toimeentulosta. Huoli on samaan aikaan käytännönläheistä ja eksistentiaalista: miten maksamme seuraavan lainanlyhennyksen tai vuokramme, ja selviääkö yhteiskuntamme tästä kunnialla vai näemmekö jotakin mitä emme koskaan toivoneet näkevämme?
Epävarmuus jatkuu hyvin todennäköisesti vielä pitkään. Ensimmäistä epidemia-aaltoa saattavat seurata uudet aallot. Tiedämme jo, että ensimmäisen aallon aiheuttamat taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat valtavat, mutta vielä on liian aikaista hahmottaa mitä ne todella ovat. Tilanne on kesken, ja nyt tehtävistä päätöksistä ja toimista riippuu, miten tilanne kehittyy jatkossa.
Kriisin taloudellisen hallinnan kannalta on syytä erotella kolme aikajännettä sisältöineen:
1) välittömät toimenpiteet, joilla huolehditaan, että kansalaisten turvallisuus ei vaarannu lyhyellä aikavälillä ja epidemia saadaan hallintaan,
2) laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia ja huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta kriisin lientyessä,
3) siirtymäpolitiikka, joka huolehtii ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteiden sekä riittävän yhteiskunnallisen resilienssin toteutumisesta.
Aikajänteiden ja toimintakokonaisuuksien eroista huolimatta toimenpiteiden täytyy olla yhteensopivia keskenään, koska kaikki päätökset luovat polkuriippuvuuksia tuleville toimintaedellytyksille. Välittömillä toimenpiteillä vaikutetaan, ketkä selviytyvät toimintakykyisinä akuutin kriisin yli, ketkä voivat osallistua täysimittaisesti seuraavan vaiheen taloudelliseen ohjelmaan. Kriisistä ulos vetävä taloudellinen ohjelma taas määrittää, mihin talouden aktiviteetteihin aletaan panostaa – ovatko ne pidemmän aikavälin siirtymäpolitiikan mukaisia vai eivät, eli luodaanko siirtymäpolitiikalle edellytyksiä vai ei.
1. VAIHE: VÄLITTÖMÄT TOIMENPITEET
Ensivaiheessa oleellisinta on resursoida terveydenhuolto ja siihen liittyvä asiantuntijuus, osaaminen, työvoima, fasiliteetit, välineistö, lääkkeet ja muut tarvittavat elementit päätetyn ja jatkuvasti tarkistettavan epidemiastrategian mukaisesti. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi henkilöstön pikaista siirtokoulutusta, paikallisen suojavarustetuotannon käynnistämistä tai viruksen leviämisen seuraamiseen tarkoitetun järjestelmän kehittämistä ja käyttöönottoa pikavauhdilla. Myös muut yhteiskunnan perustoiminnan kannalta kriittiset toiminnot on turvattava.
Lisäksi on huolehdittava, että velkatalous ei romahda hallitsemattomasti. Kun puhutaan helikopterirahoituksesta tai ylipäänsä likviditeetin ylläpidosta, ollaan huolissaan talouden toimijoiden kyvystä suoriutua veloista ja muista maksuvelvoitteista. Tämä ei ole elvytystä siinä mielessä, jossa reaalinen tuotanto ja kysyntä molemmat kasvavat samanaikaisesti. Tällainen elvytys ei edes olisi mahdollista, koska tavanomainen markkinaehtoinen tuotanto ja kulutus on poliittisesti estetty pandemian torjuntatoimilla. Kysymys on rahankierron ylläpidosta. Vastaava toimenpide olisi jäädyttää velanlyhennykset, vuokrat ja muut vastaavat määräajaksi, jolloin velkaketjut pysähtyisivät eikä velanmaksukyvystä tarvitsisi akuutin kriisin aikana huolehtia. Näiden vaihtoehtojen välinen punninta on pitkälti tekninen kysymys.
Mahdollinen politiikkavirhe ensivaiheessa olisi turvata vain joidenkin väestönosien tai talouden toimijoiden toimintakyky. On kuviteltavissa, että maksukyvyn ylläpito kohdistuu vaikkapa lähinnä vain pankkeihin ja suuriin vientiteollisuusyrityksiin, jotka koetaan liian tärkeiksi kaatumaan. Ja jos samalla heikennetään työntekijöiden työehtoja, vaikkapa lomautusehtoja keventämällä, voi käydä niin, että suurteollisuus pärjää hyvin ja voi jopa maksaa kelpo osinkoja omistajilleen, mutta hyvin monet työntekijät menettävät toimeentulonsa ja jäävät pysyvämmin huonojen työolosuhteiden piiriin, tai eivät lopulta pysy työn piirissä lainkaan.
Toinen selkeä politiikkavirhe olisi jättää rakentamatta riittävät mekanismit kasvavien julkisten velkojen hoitamiseksi tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Mahdollisia mekanismeja ovat euroalueen laajuiset koronabondit ja viime kädessä velkojen mitätöinti keskuspankin kanssa koordinoiden. Julkisten velkojen epäoikeudenmukainen kohtelu saattaa kohdistua valtion sisällä kuntien välille, euroalueella maiden välille tai laajemmin globaalissa taloudessa eri talousalueiden ja maiden välille.
2. VAIHE: LAAJA TALOUDELLINEN OHJELMA
Toisessa vaiheessa päähuomio on taloudellisen ja sosiaalisen jatkuvuuden turvaamisessa. Laaja taloudellinen ohjelma pitää huolen, että yhteiskunta pääsee taas jaloilleen ja jatkaa toimintaansa demokraattisesti hallittavana kokonaisuutena. Tällainen talouspaketti lienee melko varmasti luvassa – aikaisemmista kriisikokemuksista on opittu, että julkisen talouden leikkaukset vievät vain ojasta allikkoon. On erittäin tärkeää, että paketti on sisällöllisesti yhteensopiva pidemmän aikavälin oikeudenmukaisen siirtymän ja ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Muuten kestävälle tielle pääseminen vaikeutuu entisestään, ja olemme uusien sosio-ekologisten kriisien edessä. Hallituksen tehtävänä on valita ekologisen jälleenrakennuksen rakennuskohteista sellaiset, joihin voidaan ryhtyä välittömästi ja laajamittaisesti ja jotka tukevat kotimaista työllisyyttä ja osaamista.
Tässä kohdassa julkinen valta tulee valitettavasti yllätetyksi. Valmiita suunnitelmia ei juuri ole. Viime vuosikymmenet talouden hallintaa ovat ohjanneet vaatimukset markkinaehtoisuudesta ja teknologianeutraaliudesta. Niinpä esimerkiksi ilmastopäästöjä on pyritty vähentämään ilman, että on edes pyritty hahmottamaan, minkälaisia konkreettisia muutoksia rakennetussa ympäristössä, käytetyssä teknologiassa tai arkisissa tottumuksissa tulisi tapahtua. On vaadittu vain hyväksymään, mitä markkinatoimijat omaehtoisesti saavat aikaan, oli se sitten tarkoituksenmukaista tai ei. Lisäksi on pitkään kuviteltu, että valtiot eivät oikeastaan enää voi ohjata yhteiskuntia, koska talous on globaalisti verkottunut. On ajateltu, että valtion suurempi rooli taloudessa johtaisi lopulta kansallisen kilpailukyvyn murenemiseen ja että kansainvälinen taloudellinen toimijuus ylittää kansallisen päätöksentekokyvyn.
Koronakriisi on jo osoittanut nämä otaksumat perättömiksi. Valtiot voivat ohjata yhteiskuntia voimakkaasti ja sitä niiltä myös kriisin hetkellä odotetaan. Vaikka osittain vaikuttaa, että valtiot ovat valmistautuneet heikosti koronaviruksen hoitamiseen, ovat ne siihen kuitenkin huomattavasti valmistautuneempia kuin pitkäkestoisen ekologisen kestävyyskriisin hallintaan eli talouden saattamiseen kestävälle polulle. Pandemian hallitsemiseksi on pystytty kasaamaan tutkittua tietoa ja asiantuntijaryhmiä varsin nopeasti, ja tämän asiantuntijatiedon pohjalta on tehty nopeita päätöksiä ja vaikuttavia toimenpiteitä.
Koronakriisin taloudellisia vaikutuksia pohtimaan on kutsuttu asiantuntijaryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu estää taloudellisia vaurioita ja suunnitella paluuta “kestävän kasvun uralle”. Valtiovarainministeri Katri Kulmunin kokoonkutsuma ja työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtama selvitysryhmä koostuu yksinomaan asiantuntijoista, jotka ovat aiemmin osallistuneet hyvin moniin talouden “normaalitilan” selvityksiin ja suosituksiin, joissa nimenomaan valtion ohjaavaan roolin on suhtauduttu penseästi tai kielteisesti. Käsillä oleva kriisitilanne, jossa yhdistyy shokki taloudelle ja pitkäjänteinen vastaaminen ekologisiin kriiseihin, edellyttää kuitenkin juuri tämän “normaalin” ylittämistä ja siten toisenlaista taloustieteellistä asiantuntemusta. Ryhmästä puuttuu myös laajempi monitieteinen osaaminen, joka loisi ymmärrystä talouden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja ympäristön välisistä suhteista. Ryhmässä ei ole asiantuntemusta sosiaalisista ja materiaalisista käytännöistä ja infrastruktuureista, jotka olisivat kestäviä siinä mielessä, että ne eivät romuttaisi taloutta kannattelevia luonnonjärjestelmiä. Näistä lähtökohdista on hankala hahmottaa toimenpiteitä, joihin jo kakkosvaiheen laajassa taloudellisessa ohjelmassa tulisi panostaa.
Mitä kakkosvaiheen taloudellisen paketin käytännössä tulisi pitää sisällään, eli mitkä olisivat nopeasti käynnistettävissä olevia, laajoja, kotimaista työllisyyttä tukevia ja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia toimenpiteitä? Esimerkiksi parannukset liikenteeseen (raideliikenteen korjaukset ja perusparannukset; sähköautoinfrastruktuurin kehittäminen liikenteen käyttöön), tuulivoiman ja biokaasutuotannon lisärakentaminen vauhditetusti (Vapo Oy:n muuntaminen valtion tuulivoimayhtiöksi?), kuntien korjausvelkojen lyhennykset (vain oikeasti välttämättömät korjaukset kuten väistötiloihin pakottaneiden hometilojen korjaaminen), energiaremontit (erityisesti öljylämmityksen poistaminen ja lämpöpumppujen asennus) ja soiden ja turvemaiden ennallistaminen. Kaikki toimenpiteet on suunniteltava tulevaisuuden muutoksia ennakoiden. Ei rakenneta vain samaa vanhaa uudestaan vaan ennakoidaan muuttuvat käyttötarpeet. Jos varhaiskasvatuslaitoksen tiloja tarvitaan vanhenevan väestön kunnassa pikemminkin vanhuksille, suunnitellaan toimenpiteet sen mukaisesti. Jos joitakin kiinteistöjä tai väyliä ei oikeastaan enää tarvita, ei lähdetä niitä korjaamaan ollenkaan.
“Normaalioloissa” monia näistä toimenpiteistä ei ole saatu tehtyä riittävän ripeästi. Nyt asia voidaan hoitaa keskitetyn ja hajautetun lähestymistavan yhdistelmällä. Keskitetysti tarvitaan rahoitus, kestävyyskriteerit (mitkä toimenpiteet oikeasti vähentävät päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä) ja projektinhallintaa kaikkialla tehtäville toimenpiteille. Ei ole mielekästä, että vähävaraiset ja mahdollisesti vähäväkiset kunnat omilla ehdoillaan pyrkivät haalimaan rahoitusta, pohtimaan mitkä olisivat vaikuttavimpia remonttitoimia tai neuvottelemaan hankinnoista ylikansallisten yritysten kanssa. Toisaalta taas paikallistietämys ja paikallisen osaamisen ja työvoiman hyödyntäminen on erittäin tärkeää, jotta tehdään oikeaan tarpeeseen ja jotta talousohjelma saavuttaa ja työllistää ihmiset kattavasti ja oikeudenmukaisesti.
Edellä mainittujen infrastruktuuriin ja rakennettuun ympäristöön keskittyvien toimien lisäksi ehdotamme laajoja panostuksia sosiaali- ja terveysalaan ja kulttuuriin. Ne ovat aloja, jotka pitävät yllä toimintakykyistä ja mielekästä ihmiselämää, mutta joiden työehdot ovat olleet monin paikoin kestämättömät jo pitkään.
Nämä panostukset ovat perusteltuja kestävän yhteiskunnan rakentamisen kannalta myös pidemmällä aikavälillä. Oikein suunnatut kuntaremontit pitävät yllä välttämätöntä infrastruktuuria ja vähentävät ilmastopäästöjä. Hoiva ja kulttuuri taas ovat ulottuvuuksia, joissa yhteiskunta voi kukoistaa nykyistä huomattavasti paremmin myös silloin, kun ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä alennetaan merkittävästi. Ne luovat turvaa ja mielekkyyttä monenlaisissa yhteiskunnallisissa murrostilanteissa.
3. VAIHE: EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS
Kolmas vaihe on se, jossa oikeastaan olimme ennen koronapandemiaa: hallituksen päätehtävänä oli ja on edelleen suunnitella ja käynnistää oikeudenmukainen siirtymä kohti luonnonjärjestelmien rajoissa toimivaa yhteiskuntaa. Koronapandemia on kuitenkin mullistanut poliittiset ja taloudelliset lähtökohdat ja olosuhteet, joiden puitteissa hallitus siirtymää tavoittelee.
Koronapandemian myötä on yleisesti tiedossa, että rahaa kyllä löytyy (tai sitä luodaan tyhjästä), kun tarve niin vaatii. Viime kädessä euroalueen julkinen valta voi ostaa kaiken, mitä euroilla on ostettavissa. Raha ei siis rajoita, mutta mikä sitten rajoittaa? Rajoitteet ovat poliittisessa organisointikyvyssä, tiedossa, työvoimassa, teknologiassa ja luonnonvaroissa, aivan kuten terveydenhuollon kapasiteettiongelmat ovat kouriintuntuvasti osoittaneet.
Tiedämme myös, että yhteiskuntaa on nopeasti mutta hallitusti ohjattava tiettyyn suuntaan, ja että julkisella vallalla on tässä keskeinen rooli. Markkinatoimijat ovat toki täysillä mukana pelissä, esimerkiksi suuntaamalla voimakkaammin työvoimaansa ja tuotantokapasiteettiaan julkisen vallan osoittamiin toimenpiteisiin. Ne voivat myös ottaa vastuulleen kokonaisuuteen sopivia osaprojekteja. Koronapandemian aikaan esimerkkinä tällaisesta käy uuden virustestauskapasiteetin luominen.
Kollektiiviseen tietoisuuteen on väistämättä nousemassa myös havainto kustannus-hyötyoptimoinnin heikkouksista. Kun taloudessa kaikki osapuolet virittävät kustannus-hyöty-säikeet äärimmilleen, lopputulos on kaikkea muuta kuin resilientti tai sitkeä – kokonaisuudessa ei ole tarpeeksi päällekkäisyyttä ja joustavuutta siltä varalta, että yksittäisille, liian suuren vastuun kantaville osille tai laajemmalle kokonaisuudelle tapahtuu jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Poikkeavuuden ei tarvitse olla odottamaton tai ennakoimaton ollakseen tuhoisa. Tutkijat ovat jo pitkään ennakoineet COVID-19 kaltaista pandemiaa: se on pikemminkin nykyisen tiheästi verkottuneen ja luontoa (yli)kuormittavan globaalin talouden ominaisuus kuin jokin taloudelle ulkoinen poikkeus tai shokki. Silti koronaviruksen kaltaisen pandemian todennäköisyyden pienentäminen (tuotanto- ja kulutusjärjestelmiä hallitusti muuttaen) tai pandemiasta selviytymiseen tarvittavan terveydenhuollon ja muun kapasiteetin merkittävä ennakoiva lisääminen ei ole onnistunut talouskurilinjaan ja lyhyen aikavälin tehokkuusajatteluun viime vuodet vannoneissa läntisissä talouksissa. Nähtäväksi jää, kykenemmekö omaksumaan riskien hallinnan keskeiseksi taloutta ohjaavaksi periaatteeksi ja käytännöksi (paikallisen, osakokonaisuuksia koskettavan) kustannus-hyötyoptimoinnin rinnalle. Tämä olisi välttämätöntä oikeudenmukaisen siirtymän kannalta, johon täytyy kuulua yhteiskunnan resilienssin lisääminen, sillä tiedämme, että uusia viheliäisiä sosio-ekologisen järjestelmän murroksia on tulossa, eikä koronapandemia jää viimeiseksi vakavaksi koettelemukseksi.
Tässä yhteydessä emme toista koko ekologisen jälleenrakennuksen aloitetta, mutta sen kaikki tehtäväulottuvuudet pätevät edelleen täysimääräisesti. Tiivistäen sanottuna: koronakriisin talouden hallinnan kolmannessa vaiheessa on hahmotettava ne konkreettiset sosiaaliset ja materiaaliset toimenpiteet, jotka eri talouden sektorilla on toteutettava seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Lisäksi on otettava käyttöön tarvittavat poliittiset ja taloudelliset työkalut, kuten tavoitteellinen innovaatio-ohjelma, valtion työpaikkatakuu, laaja julkinen investointiohjelma ja alakohtainen siirtymätyöllisyysohjelma, konkreettisten toimenpiteiden aikaansaamiseksi. Ekologinen jälleenrakennus vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa. Olemme kuvanneet näiden kahden lähestymistavan erot lausunnossamme Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal).
Kolmannessa vaiheessa olisi suuri virhe yrittää elvyttää koronapandemiaa edeltänyt, työn tarjonnan lisäämistä ja julkisen talouden tasapainotusta painottava kasvustrategia. Strategia periytyi Rinteen/Marinin hallitukselle aiemmilta talouskuripolitiikkaan sitoutuneilta hallituksilta. Nykyinen hallitus pyrki ottamaan osittaista pesäeroa tähän strategiaan, mutta kovin pitkälle se ei ennen koronapandemiaa päässyt. Paluu talouskurilinjan mukaiseen kasvustrategiaan olisi looginen valinta, jos ajateltaisiin, että ennen koronapandemiaa olimme jo menossa oikeaan suuntaan, ja että pandemian jälkeen palaamme normaaliaikaan. Kumpikaan oletuksista ei pidä paikkaansa: ilmastopäästöjen vähentämisessä täytyy ottaa radikaaleja, ei vähittäisiä askeleita, ja “normaalin” sijaan edessä on viheliäisiä sosio-ekologisia murroksia, joista jo yksin ilmastonmuutoksen eteneminen pitää huolen, puhumattakaan luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja yhteiskuntia ravistelevista poliittisista ja sosiaalisista myllerryksistä. Vuoden 2008 jälkeisen finanssi- ja talouskriisin hoidossa väkinäinen paluu “normaaliin” aiheutti uusia ongelmia kuten markkinakuplia ja julkisen talouden heikennyksiä, jotka osaltaan vaikeuttavat nykyistä shokkia taloudelle.
Aiempi “perusstrategia” olisi potentiaalisesti tuhoisa: sen on helppo nähdä johtavan merkittävästi kasvaneen julkisen velan takia julkisten palveluiden radikaaleihin leikkauksiin ja laajojen työttömäksi ajautuneiden väestönosien aseman heikentämiseen entisestään, työttömyysturvaa ja työehtoja heikentämällä. Näiden sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien lisäksi se ei edelleenkään sisältäisi konkreettisia polkuja kohti kestävää tulevaisuutta. Olisi edelleen vain luotettava, että markkinat ennen pitkää löytävät parhaat mahdolliset ratkaisut, kunhan ilmastopäästöjen hintaa lisätään tahdissa, joka kannustaa päästöjä vähentäviin innovaatioihin ja investointeihin mutta ei hidasta talouskasvua. Ympäristötavoitteiden saavuttaminen työntyisi yhä kauemmas politiikan käsistä.
Suomen hallituksella on nyt kiireiset ajat. Sen on kuitenkin maltettava ajatella myös paria kuukautta pidemmälle ja hyödynnettävä koronakriisin hoidossa laajapohjaista, “normaalin” ylittävää asiantuntijuutta. Välittömien kriisitoimenpiteiden jälkeen on käynnistettävä laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia, huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta sekä panee vauhtia koronakriisin taloudellisen hallinnan kolmanteen vaiheeseen eli ekologiseen jälleenrakennukseen. Edessä ei ole vanhan elvytys vaan laadullinen hyppäys yhteiskunnan toiminnoissa kohti kestäviä sosio-ekologisia järjestelmiä.