Kansainvälisesti verkottuneiden ruokajärjestelmien kriisiytyminen vuosina 2006–2008 ja uudelleen vuosina 2010–2011 sekä kansainvälinen talouskriisi 2007–2009 olivat sekä yksityskohdissaan ainutkertaisia ja vaikeasti ennustettavia että kuitenkin pitkään ennakoituja tapahtumaketjuja. Ruoka- ja finanssijärjestelmien sisäsyntyisestä epävakaudesta oli varoitettu lukemattomissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka odottamattomia tapahtumia kuvaava mustan joutsenen (black swan) käsite tuli muodikkaaksi talouskriisin aikana – Nassim Nicholas Talebin samanniminen teos oli ilmestynyt parahiksi 2007 – ei raju talouskriisi suinkaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kertyneet haavoittuvuudet oli tiedostettu ja niistä oli varoitettu toistuvasti. Niin ikään globaalin pandemian mahdollisuus oli ennakoitu, ja sitä pelättiin joidenkin aiempien epidemioiden kohdalla. Yksityiskohdissaan nykyistä pandemiaa kuitenkin oli mahdotonta ennustaa.

Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä.

Systeemisen haavoittuvuuden vähentäminen olisi edellyttänyt perusteellisia muutoksia maailman ruokajärjestelmissä, talousjärjestelmissä, biodiversiteettiä heikentävissä käytännöissä – tiiviisti ilmaisten varmuus- ja varajärjestelmien kehittämistä ja jatkuvan kapeasti hahmotetun taloudellisen tehostamisen sijaan. Yhteiskunnallista tahtoa ja valtaa ei kuitenkaan mobilisoitunut niiden aikaansaamiseksi. Varoitukset eivät niinkään jääneet kuulematta vaan jätettiin kuuntelematta. Muutoksen kustannukset on laskelmoitu liian suureksi, joten kriisialttiuden hinta on suostuttu maksamaan (tai ainakin sälyttämään taakka joidenkin toisten harteille). Järjestelmätason muutosten tarvetta on myös torjuttu toistamalla, että kehitys on kuitenkin kokonaisuutena vienyt koko ajan parempaan suuntaan.

*

Yksi syy tähän on varmasti se, että tällaisten järjestelmätason kriisien on toivottu olevan nopeita, muutamissa kuukausissa tai parissa vuodessa ohimeneviä. Tilannetta voidaan hallita poikkeustoimin, hätätila voidaan julistaa ja sen jälkeen voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Nopeisiin kriiseihin on suhtauduttu siis ikään kuin sotiin, joiden jälkeen koittaa rauhanaika. Tietysti ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” on aina osittain illuusio: kriisit jättävät jälkeensä traumatisoituneita sukupolvia, tuhoavat omaisuutta ja jakavat sitä väkivalloin uusiksi, mahdollistavat vallan uusjakoa, kiihdyttävät joidenkin elämäntapojen katoamista ja synnyttävät uusia.  Maailmansotien kausi oli vuosikymmenien maailmanpalo, joka murskasi aiemman moninapaisen kolonialistisen globalisaation vaiheen ja synnytti uuden, kiihtyvämmän ja kaksinapaisen vaiheen. Kylmän sodan päättäneiden mullistusten jälkeen maailma koki puolestaan ennennäkemättömän kiihtyvän globalisaatiojakson, joka on ajautunut yhä pahenevaan krisiin kuluneen vuosikymmenen aikana.

Tietysti työnsä puolesta katastrofiskenaarioita rakentavat ihmiset ovat miettineet myös nopeita ja totaalisen tuhoisia tapahtumia: taivaallisen möhkäleen törmäämistä planeettaamme, supertulivuoren purkautumista, ydinsotaa tai todella tappavaa ja tehokkaasti leviävää kulkutautia. Sellaisiin ei kuitenkaan ole lopulta juuri varautuminen. Extinction Level Event joko tulee tai ei, se on “korkeammassa kädessä”. Elokuvissa, televisiosarjoissa, tietokonepeleissä ja kirjoissa äkilliset maailmanloput ovat suosittuja aiheita. Arkielämässä lähtökohtainen oletus kuitenkin on, että kriisin tai katastrofin jälkeen palataan maailmaan, joka on pääosin tunnistettavissa. Toipumisessa voidaan nojata meille tutun maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Palataan töihin.

Tässä nopeat kriisit eroavat käynnissä olevista ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä, jotka ovat olemukseltaan hitaita. Jopa ilmastonmuutoskeskustelussa tutuiksi tulleet keikahduspisteet (tipping point) ovat verkkaisia prosesseja verrattuna pitkäkestoiseenkin pandemiaan tai vuosikausia jatkuviin sotiin. Hitaita kriisejä ei voida voittaa julistamalla poikkeustila, jonka jälkeen palataan entiseen. Pysyvät järjestelmätason muutokset ovat ainoa mahdollisuus. Juuri tämän vuoksi osa tutkijoista on vierastanut viime aikojen puhetta ilmastohätätilasta (climate emergency) tai sotatilavertauksista. Ne voivat luoda väärää nopeuden ja ohimenevyyden mielikuvaa. BIOS-tutkimusyksikössä olemmekin puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe. Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia polkuriippuvuuksia (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute.

Joitain yksittäisiä asioita voidaan saada aikaan poikkeustilan kaltaisena “mobilisaationa”, kuten energiajärjestelmän uudelleenrakentaminen, jolla on julmettu kiire. Moneen muuhun tarvittavaan muutokseen tämä ei kuitenkaan päde, vaan tarvitaan pitkäkestoisempaa yhteiskunnallisen organisaation ja elämäntapojen muutosta. Millä tavalla saadaan aikaan yhteiskunnallista kehitystä, jonka myötä luonnonvarojen kokonaiskulutus laskee pysyvästi? (Suomessakin se siis edelleen kasvaa.) Miten luonnon monimuotoisuuden eri ulottuvuudet turvataan kestävästi? Hyvä esimerkki on väestönkasvun taittaminen ja väestökehityksen vakiinnuttaminen niillä alueilla, joilla kasvu on edelleen voimakasta. Siihen ei ole “hopealuotia”, vaan se vaatii köyhyyden, nälän ja turvattomuuden torjuntaa ja säällisen elämän edellytysten rakentamista kokonaisvaltaisesti. Vastaavasti miten vakiintuvan väestökehityksen maissa päästään väistämättömän vanhenevan väestön vaiheen yli tavoittelematta syntyvyyden rajua nousua, joka ei todennäköisesti edes onnistuisi?

Kokonaisvaltainen siirtymä ekologisesti kestäviin yhteiskuntiin ei ole poikkeustilaprojekti, joka päättyy vuonna 2050 tai 2100. Se tähtää pidemmälle. Miten ymmärtää sellainen yhteiskunnallinen muutosprosessi, jolla on välttämättömät välietappinsa (kuten hiilineutraalius vuonna 2050) mutta ei selkeää päätepistettä?

*

Samasta syystä on myös harhaanjohtavaa nähdä hopeareunus pandemian mustassa pilvessä ja iloita siitä, että “luonto saa hengähdystauon”. Sosiaalisessa mediassa levisi nopeasti harhatietoa aiheesta, mutta on tietysti selvä, että esimerkiksi ilmastopäästöt vähentyvät hetkellisesti kaikenlaisen toimeliaisuuden laantuessa. Ne voivat tosin palata nopeasti entiselleen. Tärkeimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat kuitenkin kertyviä, eivät hetkellisiä. Jokusen vuoden notkahdus ilmastopäästöissä ei merkitse juuri mitään, jos päästöt ovat joka tapauksessa nieluja suuremmat eli kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä nousee. Lisäksi talouskriisien ja sotien historia kertoo, miten romahdusten jälkeen on tullut nousukausi, ja miten kulutus ja päästöt ovat hyvin nopeasti voineet nousta edeltävää korkeammiksi. Romahdusromantiikka ei yksinkertaisesti hahmota sitä, millaisia ilmiöitä suuret ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat. Puhumattakaan siitä, että “hopeareunusten” etsiminen inhimillisestä katastrofista ei ole kovin hedelmällinen perusta kestävämpien yhteiskuntien pohdinnalle.

Toimia on pohdittava ilmiöiden mukaisesti. Siksi nykyisen pandemian yhteydessä toistuvasti esitetty kysymys “Miksi ilmastonmuutokseen ei reagoida kuten pandemiaan?” menee metsään. Ilmiöitä ei voi mielekkäästi verrata toisiinsa. Ilmastonmuutokseen ei voi kehittää rokotetta, eikä se voi laantua luontaisesti ajan myötä. Tartuntatauteja tutkitaan jatkuvasti, ja paikallisten epidemioiden sekä laajempien pandemien vastaisista kamppailuista on kosolti onnistuneita esimerkkejä ja niiden pohjalta luotuja valmiusjärjestelmiä. Kuten nykyisen pandemian ympärillä käyty tieteellinen keskustelu osoittaa, uusien tautien käyttäytymisestä on aina epävarmuutta, ja tutkijoiden keskinäiset näkemyserot ovat siksi väistämättömiä. Konsensuksen luominen vie aikaa. Silti on myös yleisiä eri epidemioita ja pandemioita yhdistäviä tekijöitä. Tiedetään, mitä suunnilleen pitäisi tehdä.

Ilmastokeskustelussa myös toistuu lausuma “Tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä. On vain käytävä toimeen.” Mutta tiedämmekö todella? Ilmastonmuutoksen tärkeimmät piirteet kyllä tunnetaan erittäin hyvin – paljon paremmin kuin nykyisen pandemian, eikä pääasioista ole mitään relevanttia epävarmuutta. Kasvihuonekaasujen laadut sekä päästöjen lähteet ja mittakaavat ovat tiedossa. Tästä tiedosta ei kuitenkaan saada ohjeita siihen, miten yhteiskunnallinen siirtymä pitäisi tai miten sen voisi toteuttaa. Asia muuttuu vielä kinkkisemmäksi, kun tarkastellaan ympäristö- ja luonnonvarakriisien moninaisuutta. Tarvitaan monia yhtaikaisia yhteiskunnallisten järjestelmien muutoksia, jotka tukevat toisiaan eivätkä toimi toisiaan vastaan. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme BIOS-tutkimusyksikössä ja WISE-tutkimusprojektissa.

Pandemiaa torjumaan voidaan tarvita rajujakin toimenpiteitä, joiden hyväksyttävyys saadaan pitkälti niiden ohimenevyydellä. Tauti menee joskus ohi, ja jos se muuttuukin toistuvaksi, sitä ei enää kohdata vailla kokemusta, lääketieteellisiä hoitokeinoja ja immuniteettia. Siksi uhraukset, myös ihmishenkien, on helpompi hyväksyä (siis myös omalla maalla, ei vain esimerkiksi Euroopan rajoilla, jossa ne hyväksytään myös “normaalioloissa”). Torjuntakeinoilla ei pyritä muokkaamaan yhteiskuntaa pysyvästi – vaikkakin poikkeustoimien jääminen pysyvämmäksi osaksi elämää on aivan reaalinen uhkakuva, eikä pelkästään jo valmiiksi pakkovaltaisissa maissa.

Pitkä muutosprosessi, joka vaikuttaa paitsi omaan loppuelämään myös jälkikasvun koko elämään, on vaikeampi hahmottaa ja voi tuntua uhkaavammalta. Se järisyttää elämäntavan perusteita. Arki muuttuu, ja se muuttuu uudelleen sen jälkeen, ja taas sen jälkeen. Juuri sen takia oikeudenmukaisen siirtymän (just transition) käsitteestä on tullut niin tärkeä – laajoja ja pysyviä yhteiskunnallisia muutoksia ei voida saada aikaan ilman niiden hyväksyttävyyttä. Se on niin BIOS-tutkimusyksikön lanseeraaman ekologisen jälleenrakennuksen kuin monien Green New Deal -hahmotelmien ytimessä. Ekologisen siirtymän on oltava yhteiskuntia yhdistävä, ei jakava projekti. Uhkan torjumisen lisäksi tarvitaan näkymiä siitä, millä tavalla muutokset ovat myös myönteisiä. Siksi esimerkiksi sosiaali- ja terveyskysymykset ovat ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä, eivät mitään ylimääräistä kivaa, joka olisi mukava hoitaa ympäristönsuojelun lisäksi.

*

Mutta voidaanko rajaa nopeiden ja hitaiden kriisien välillä vetää noin selkeästi? Tämän tapaisiin kysymyksiin pureudutaan viheliäisen ongelman (wicked problem) käsitteellä, jota työstämme jatkuvasti WISE-tutkimusprojektissa. Kriisit eivät nimittäin pysy erillisinä niin, että niihin voitaisiin kohdistaa räätälöityjä ja rajattuja toimenpiteitä. Edellä kuvatun yhä tiiviimmin verkottuneen, kiihtyneen ja monimutkaisen maailmanjärjestyksen ominaispiirteitä on, että erilaiset ekologiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kytkeytyneet tiukasti toisiinsa. Häiriöiden “eristyminen” yhteen järjestelmään tai yhdelle elämänalueelle käy yhä epätodennäköisemmäksi. Tätä on tavoiteltu myös turvallisuustutkimuksessa puhuttaessa laajennetusta turvallisuuskäsityksestä, joka ulottuu perinteisiä turvallisuusuhkia ja -toimijoita laajemmalle.

Viheliäistä tässä ei ole siis pelkästään, että sattuman oikusta monta onnettomuutta osuu yhtä aikaa päälle. Näinkin voi käydä: Zagrebissa on koettu maanjäristys pandemiasta johtuvien poikkeustoimien keskellä. Euroopan ulkorajoilla kärsivien ihmisten ahdinko muuttui kertaheitolla sekä karmeammaksi että näkymättömämmäksi, kun globaali pandemia iski. Mutta ennen kaikkea viheliäistä on se, että yksi kriisi voi myös laukaista muita “pinnan alla olleita”. Kansainvälinen talousjärjestelmä on ollut erityisen haavoittuvassa tilassa ennen nykyisen pandemian käynnistymistä, joten syntyvät taloudelliset mullistukset ovat suurempia kuin väliaikaisista poikkeustoimista itsestään pitäisi seurata. Yksinkertainen syy-seurausketjujen jäljittäminen ei toimi verkostomaisesti leviävissä ja toisiinsa vaikuttavissa sosioekologisissa kriiseissä. Niitä varten ei ole olemassa valmiussuunnitelmia, ja niitä pohtiva tutkimus on vielä lapsenkengissä.

Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Puhuminen verkostoitumisesta, systeemisyydestä ja kompleksisuudesta ei ole mikään oikotie ymmärrykseen. Löysät heitot perhosen siipien iskuista, pyörremyrskyistä ja kaaosteoriasta eivät lisää ymmärrystä maailman tilasta. Se, että monimutkaiset systeemit voivat muuttua hyppäyksellisesti, ei itsessään kerro, mitä nyt on tapahtumassa. Monimutkaisten järjestelmien toimintaa tarkasteleva systeemiteoreettinen lähestymistapa ei tee asiasta helpompaa vaan vaikeampaa. Erilaisia monimutkaisia systeemejä ei voi verrata toisiinsa ja oppia niistä vain siksi, että ne ovat kaikki monimutkaisia ja systeemejä. Niiden välillä pitää olla merkityksellistä samankaltaisuutta, joka mahdollistaa hyödylliset analogiat.

Systeemiteoreettista perspektiiviä koskee samantyyppinen tiedollinen epäsymmetria kuin tekstin alussa mainittu. Koska todellisessa maailmassa eri systeemien (ekologisten ja kulttuuristen) rajat ovat hämäriä, tarkastelukenttää voi alati laajentaa eli ikään kuin liittää yhdestä näkökulmasta erillisiä systeemejä osaksi yhtä laajempaa. Lopulta koko planeettaa voidaan pyrkiä mallintamaan. Tällaisessa tarkastelussa menetetään yksityiskohtia ja saadaan tilalle laajempia vuorovaikutuksia. Globaaleilla malleilla on välttämätön rooli tutkittaessa aidosti globaaleja järjestelmiä kuten ilmastoa, ja ne auttavat ymmärtämään myös esimerkiksi luonnonvarojen käyttöönoton ja kulutuksen virtauksia maailmassa. Koska paikallisten systeemien “eristykset” toisistaan ovat tulleet yhä heikommiksi, tarkastelutapa on tieteellisesti perusteltu. Tarkastelunäkökulmaa on kuitenkin aina rajattava silloin, kun pyritään puuttumaan johonkin tiettyyn ilmiöön. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, kaikkea ei voi ottaa huomioon.

*

Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi. Tähän kykyjen sikermään viitataan nykyään useimmiten termillä resilienssi (resilience). IEA:n pääjohtaja Fatih Birol muistutti tästä yllättävän tiukkasanaisesti maaliskuun puolivälissä: “Sen sijaan että pahentaisimme tragediaa sallimalla sen estää puhtaan energian siirtymiä, meidän on tartuttava tilaisuuteen niiden kiihdyttämiseksi.”

Tästä päästäänkin kolmanteen nykyisen pandemian keskellä toistettuun ilmastonäkökulmaan: ehkä nykyinen kriisi herättää ihmiset, kenties se saa aikaan kaivatun asennemuutoksen ja tönää yhteiskunnat kestävämmälle uralle. Tämän ajatuksen voi ymmärtää kahdella tavalla – toiveikkaana ennakointina tai kehotuksena toimintaan. Toiveikas ajatus, että havahtuminen kriisin äärellä saisi aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, on kuitenkin helposti kovin naiivi. Ympäristötutkimuksen vanha totuus on se, että asennemuutos ei itsessään johda käyttäytymisen muutoksiin. Niiden tiellä voi olla monenlaisia estäviä tekoja: yksilö on monessa pitkälti perityn tilanteen eli olemassa olevien instituutioiden ja infrastruktuurin armoilla, “taloudellisten realiteettien” symbolinen ja aivan konkreettinen valta on suuri, ajatus kansalaisuudesta on kaventunut liiaksi kuluttamiseen ja äänestämiseen – ylipäätään ilman kollektiivista suunnan näyttämistä, ohjausta ja tukea yksilön toimintamahdollisuudet vaikuttavat mitättömiltä. Tällaiset esteet eivät murru itsestään asennemuutosten myötä.

Siksi viime aikoina suositut viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan pienen väestönosan asennemuutos voi – tartuntataudin tapaan – saada aikaan kompleksisen järjestelmän faasimuutoksen (phase change) ovat hyvin ongelmallisia. Kuten todettiin, systeemisten analogioiden käyttö edellyttää myös merkityksellisiä samankaltaisuuksia. (Tällaisen yksinkertaistavan soveltamisen vuoksi jotkut pitävät systeemiteoreettista perspektiiviä, kompleksisuustutkimusta tai miten tätä samansukuisten lähestymistapojen joukkoa kutsutaankaan, läpikotaisin epäpoliittisena.) Faasimuutoksia tapahtuu, mutta ne kulkevat jokaisen systeemin luonteen mukaisesti. Ihmisillä se tarkoittaa aktiivista toimintaa sosiaalisina ja poliittisina olentoina.

Kehotus toimintaan nojaa tähän. Mikään kriisi ei itsestään tarjoa maaperää juuri tietynlaiselle muutokselle, vaan se voi mahdollistaa siirtymiä moniin eri suuntiin. Nykyisessä poikkeustilassa esimerkiksi yhtäältä on luovuttu väliaikaisesti sellaisista talouspoliittisista rajoitteista, jotka olisivat myös ekologisen jälleenrakennuksen esteitä. Voimakkaat julkiset investoinnit tiettyyn suuntaan ovat yhtäkkiä mahdollisia. Toisaalta jos suuntaa ei etsitä nyt vaan vasta kriisin jälkeen, helposti vain lukitaan paikoilleen vanhaa kehitystä esimerkiksi tukemalla ehdoitta paljon fossiilista energiaa ja luonnonvaroja käyttävää toimintaa. Ja on selvää, että poikkeustoimilla on myös potentiaalia heikentää yleisemmin perusoikeuksia. Mikään näistä kehityslinjoista ei toteudu itsestään. Jos yhteiskunnan halutaan kehittyvän kriisin keskellä kohti parempaa, tarvitaan suurta määrää ihmisiä, jotka toimivat sitä kohti.

Systeemiteoreettinen perspektiivi tuo tähän sen olennaisen muistutuksen, että kompleksisten järjestelmien muutoksia on vaikea suunnitella ja ohjata tarkalleen. Juuri siksi tiukat polkuriippuvuudet, kuten sitoutuminen vain tietynlaisissa oloissa toimiviin teknisiin järjestelmiin, ovat riskialttiita. Vapausasteiden auki pitäminen on osa luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Tämä vaatii sellaista poliittista mielikuvitusta, jossa tulevaisuuden visiot eivät ole valmiita toisenlaisen yhteiskunnan reseptejä. Ajattelutavan muutos on osoittautunut toistaiseksi yllättävän vaikeaksi.

*

Poliittinen mobilisoituminen nykyisen kriisin äärellä voi aivan hyvin, todennäköisestikin, viedä kurjaan suuntaan. Kun nykyisen kaltainen tiiviisti yhteenkietoutunut, nopeaan liikkumiseen ja nopeisiin toimitusaikoihin, vähäisiin varastoihin, kiivaaseen tulevaisuudella spekulointiin ja kapeasta taloudellisesta näkökulmasta äärimmäisen “tehokkaaksi” viritetty globaali järjestelmä sakkaa, on houkuteltavaa kiihdyttää vaatimuksia eristäytymisestä, globalisaation kaikkinaisesta purkautumisesta ja alueellisesta omavaraisuudesta.

Tässä kohtaa ajattelu jumittuu helposti yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi: joko globaali tai paikallinen, joko omavaraisuus tai keskinäisriippuvuus, joko eristäytyminen tai vuorovaikutus. Todellisessa maailmassa tällaista kahden puhtaan vaihtoehdon eroa ei ole tietysti koskaan esiintynyt, mutta kaksiarvoinen ajattelu ei koskaan olekaan niin empiirisen todistusaineiston perään.

On selvää, että alueellisen omavaraisuuden turvaaminen on kriisioloissa tärkeää. Ja kun erottelu kriisiajan ja normaalin päiväjärjestyksen välillä hämärtyy, asiasta täytyy pitää huolta kaikkina aikoina. Etenkin kansainvälinen ruokajärjestelmä on rakentunut ennustettavien olosuhteiden ja sujuvien toimitusten varaan. Sen toimivuuteen ja taloudellisesti tehokkaaseen (mutta monilla muilla tavoilla ongelmalliseen) työnjakoon ei voida nojata entiseen tapaan. Samaten fossiilitaloudesta luopuminen vaatii paikallisten ja hajautettujen energiajärjestelmien rakentamista.

Olemme kuitenkin perineet globaalin maailman, sen olemassa olevat instituutiot ja infrastruktuurin, jotka eivät muutu käden käänteessä, sekä perusluonteeltaan aidosti rajoja ylittävät ja globaalit ongelmat. Niiden ratkaiseminen eristäytymisellä on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii väistämättä globaalia yhteistyötä paikallisten ratkaisujen rinnalla. Luonnonvarojen globaalien virtausten oikeudenmukaisempi ja kestävämpää tulevaisuutta rakentava järjestäminen vaatii kansainvälisten kaupan käytäntöjen muutosta. Yksittäiset maat eivät voi päästä hyvään lopputulokseen toimimalla vain kapeasta kansallisesta perspektiivistä.

Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.

*

Viheliäisten ongelmien äärellä tarvitaan myös sellaista tiedon tuottamista, joka ei onnistu ilman kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä. Se on yksi esimerkki niistä globaalin kommunikaation ja liikkuvuuden puolista, jotka ovat kriisialttiuden sijaan lisänneet resilienssiä. Globaaleihin pandemioihin pystyvät tartuntataudit ylittävät tarkkaankin vartioituja rajoja, ja silloin muualla saatu kokemus ja kehitetty tietämys on kullanarvoinen asia. Ilmastonmuutoksen tilaa ei yksinkertaisesti voida seurata ilman tuhansien tutkijoiden ja valtavan globaalin instrumenttiverkoston yhteistoimintaa.

Tieteellisen tutkimuksen arvostus, tieteellisen lukutaidon edistäminen sekä tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat siksi elintärkeitä asioita. “Tiedeperustaisuus”, jonka perään niin ilmastokeskustelussa kuin nykyisen pandemian keskelläkin huudetaan, ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Viime kuukausilta löytyy kosolti esimerkkejä siitä, miten hyvää tarkoittava kansalaiskeskustelu ja tiedonvälitys voivat mennä pahasti metsään ja pikemmin ruokkia epäluuloa tutkimusta kohtaan.

Tässäkin asiassa on helppo lipsahtaa naiiviin yksinkertaistukseen: jos tutkijoiden näkemyksiä ei saa kritisoida, pitääkö sitten luottaa sokeasti asiantuntijoihin? On kuitenkin eronsa sillä, mitä kritisoidaan ja miten. On aika helppo ymmärtää, miten ja miksi omia ilmastonmuutosta koskevia “tupakkiaskilaskemiaan” tekevät ihmiset eivät oikein voi saada aikaan pätevää tieteellistä kritiikkiä. Tämänhetkisen pandemian kohdalla asia on ollut selvästi paljon vaikeampi hahmottaa. On ollut kylmäävää kuunnella samoja “tuo perustuu vain malleihin” -heittoja, joilla ilmastokeskustelua on hämärretty vuosikausia.

Tiede ei ole yksittäisten sankarien puurtamista ja maagisten tiedonjyvästen etsimistä vaan kollektiivista toimintaa, tiedeyhteisöiksi rakentuvaa. Kollektiivista toimintaa voivat haitata monet asiat kuten esimerkiksi se, miten Kiina on rajoittanut tiedonvälitystä tai miten Trumpin hallinto unelmoi lääketieteellisen teknologian omimisesta. Tiedeyhteisöt toimivat vain niin hyvin kuin ne toimivat yhteisöinä. Se vaatii muuta yhteiskuntaa, joka tukee ja tarkkailee niiden toimintaa.

Ilmastonmuutos tai pandemia ovat joka tapauksessa ilmiöitä, joiden luonteen ymmärtäminen vaatii asiantuntemusta ja tieteen kollektiivisuutta. Siksi, kuten Tiina Raevaara totesi kolumnissaan, epävarmuutta ja tietämättömyyttä tulisi sietää. Kiihkeä halu viitata ensimmäisenä johonkin tutkimustulokseen ja omien omaksumis- ja tulkintakykyjen yliarviointi eivät auta “tiedeperustaisuutta”. Mutta eivät tartuntatautien tutkijat ja ilmastomallintajat myöskään ole talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian tai sosiaalialan asiantuntijoita. Siksi monitieteisyys on edellytys viheliäisten ongelmien kohtaamiseksi – ja vielä laajemmin tarvitaan lisää sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa, joka kamppailee siitä, millaista yhteiskunnallista siirtymää halutaan, ja millaista tietämystä sitä varten tarvitaan.

BIOS-tutkimusyksikön tutkijat

Olen viime vuodet keskittynyt työssäni ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin, nälkään ja ruokaturvattomuuteen sekä ruokajärjestelmien muutosta koskevaan tutkimukseen. Näinä vuosina olen onnekseni saanut tutustua lukuisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin, virkamiehiin ja järjestöaktiiveihin, jotka kantavat huolta samoista asioista ja tekevät paljon työtä niiden eteen. Se luo uskoa työn tärkeyteen.

Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.

Vaalien aikaan ruokakeskustelun kärjistyminen ei ollut järin yllättävää, vaikka retoriikka menikin välillä aika absurdiksi, kun pihvejä oltiin mukamas riistämässä väkipakolla suomalaisten lautasilta. Ymmärtämättömyys maaseudusta ja ruoantuotannon ekologisista perusteista tuottaa sekin joskus älyttömiä näkökantoja, joissa maaseutu muuttuu ihan pian tarpeettomaksi ja kaikki elävät kaupungeissa.

Minulla on vahva tuntu siitä, että yleinen käänne huonompaan on tapahtunut. Käytetyt argumentit ovat yhä äkkiväärempiä ja asenne tutkimustietoon puolivillaistuu yhä pahemmin. Jollei näitä ajattelun ja puhumisen tapoja saada muuttumaan, asiat eivät etene. Pakko on kuitenkin yrittää, sillä ruokajärjestelmien muutos on välttämätön ja aivan keskeinen osa ekologista jälleenrakennusta. Julkisen ruokakeskustelun kentälle tarvitaan kipeästi ymmärryksen, oppimisen, itsekritiikin ja näkemysten vaihdon halua.

KASVISMAFIOSOT JA LIHAIDEOLOGIT

Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.

Tällaisessa pelissä on sitä parempi, mitä kärkevimpiin kantoihin turvautuu. Niinpä joku voi aikuisten oikeasti valittaa, että nykyään lehmästä on tehty syypää kaikkeen, myös Kiinan kaupunkien saasteongelmiin. Tai leukaillaan, että alkutuottajia puolustavat asenteet kaikuvat navetan ylisiltä. Tai voidaan tokaista, että eihän parin tuhannen tuottajan elanto ole merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Yksittäisen ravintolatoimijan myyntipäätöksessä heijastuu ”kasvismafia”, tai toiset ovat ”lihaideologian” vallassa.

Niin, syytös ”lihaideologiasta” ei ole yhtään sen viisaampi kuin syytös ”punavihreästä ideologiasta”. Tuollainen käsitys ideologiasta kuvastaa palikkamaista ymmärrystä siitä, miten ihmiset ja yhteiskunnat toimivat. Se jakaa ihmisiä erittelemättömiin ryhmiin, joilla on valmis pakettiratkaisu maailmankuvana. ”Nuo” katsovat maailmaa vääristävien ideologisten linssien läpi, ”meidän” linssimme ovat kirkkaat. (Tällaisessa ideologiakäsityksessä ideologia on aina paha asia, mistä ideologiatutkijoilla voisi olla sanomista.) Silti fiksut ja muutoin empaattiset ihmiset saattavat ilkamoiden jakaa verkossa vyörymäisesti leviävää ”hyvää läppää” lihaideologiasta, koska se sattuu käymään yksiin heidän näkemystensä tai ruokavalionsa kanssa. Näin he kuitenkin, myös tahtomattaan, tulevat tukeneeksi yksinkertaistavaa vastakkainasettelua.

Taannoinen julkinen mylläkkä Unicafen päätöksestä lopettaa naudanlihan tarjoaminen kuvasti tätä oivallisesti. Yhtäältä etenkin Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja MTK:n edustajien kannanotot ja varoittelu kasvismafiasta menivät älyttömyyksiin. Reaktio myös paljasti hyvin, miten samojen tahojen toistama vaade ”muutoksen täytyy lähteä kuluttajista, vastuuta ei saa sysätä tuottajille” on ontto. Myös yritykset vähentää eläintuotteiden osuutta kulutuksessa ja monipuolistaa ruokavaliota herättävät vihaa ja vastustusta, kuten on nähty koulujen kasvisruokapäivien ja armeijan ”kukkakaalipirtelöiden” kohdalla. Elintapojen pitäisi muuttua, mutta ne eivät saa muuttua. Sisäinen ristiriitaisuus ei tällaisessa keskustelussa paljon paina.

PTT:n maatalousekonomisti Tapani Yrjölän tuore kirjoitus aiheesta oli ilahduttava valonpilkahdus keskustelussa. Myös MTK:n Juha Marttilan kannanotot Helsingin Sanomien haastattelussa pyrkivät irti konfliktiasetelmasta – joskin jutussa lihantuotannon vähentämisen tarve kiistetään sillä, että lihansyönti ei lopu kokonaan. Vähentyminen on eri asia kuin lopettaminen, mutta näiden sotkeminen on suomalaisen ruokakeskustelun toistuvia temppuja. Hämärtävä argumentti on harmillinen särö muuten onnistuneessa jutussa. Se muistuttaa toistuvaa väitettä, että vähentyvä eläintuotteiden tuotanto Suomessa vain heijastuisi lisääntyvänä tuontina. Kulutustapojen muuttuminen vain oletetaan ohimennen mahdottomaksi.

Toisaalta älyttömiin kannanottoihin vastataan etenkin sosiaalisessa mediassa samantasoisella ilkamoinnilla, jossa ”vastapuolesta” luodaan karrikoitu kuva. Samalla tullaan alentuvasti olettaneeksi, että joka ainoa alkutuottaja jakaa etujärjestön tai puolueen edustajan kannan. Ikään kuin maaseutu olisi asenteellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen möykky. Tällainen retoriikka vain ”nostaa panoksia” ja vie keskustelua yhä pidemmälle kulttuurisotien maastoon.

Tutkijoille tämä on tietysti äärimmäisen turhauttavaa, sillä keskusteluun on erittäin vaikeaa puuttua tai ylipäätään osallistua ilman, että kannanotto työnnetään valmiiseen lokeroon ”näiden” tai ”noiden” puolelle. Tosin myöskään kokeneet tutkijat eivät ole immuuneja tällaiselle leiriytymiselle ja kannanotoille, joilla ei ole paljoakaan tekemistä tutkimustiedon kanssa. Tunteet käyvät kuumina.

OIKEUDENMUKAINEN EKOLOGINEN SIIRTYMÄ

Tämä on surullista etenkin siksi, että kaksinapaistuvan keskustelun alle hautautuu tärkeitä kysymyksiä. Miten yhteiskunnallista muutosta kestävämpään elämäntapaan voitaisiin saada aikaan niin, että jotkin alueet tai väestöryhmät eivät kärsi kohtuuttomasti muiden kustannuksella? Keskustelua oikeudenmukaisesta siirtymästä (just transition) käydään nyt yhä laajemmin maailmalla, ja samanlaista ymmärrystä tarvitaan myös pohdittaessa ruoantuotannon ja ympäristön suhdetta. Tällaista keskustelua yritetään saada alkuun myös JUST FOOD -hankkeessa, jonka avausseminaariin osallistuin (https://www.syke.fi/hankkeet/justfood). Tilaisuuden keskusteluissa kuuluivat niin ymmärrys muutoksen tarpeesta kuin taustalla piilevät jännitteet.

Viljelijä Pekka Moisio toi oikeudenmukaisen siirtymän problematiikkaa oivasti esiin lokakuisessa Twitter-ketjussaan. Hän ei hyökännyt tuotannon muutosvaatimuksia vastaan vaan perusteli, miksi muutos on vaikea ja voi pelottaa. (Kirjoitus myös muistuttaa siitä, että alkutuottajilla on oma äänensä ja omat näkemyksensä, jotka eivät aina kulje yksiin etujärjestöjen kanssa.)

Ruoan alkutuotanto on omaleimainen elinkeino siksi, että tuottajat ovat sitoutuneet paitsi merkittäviin laiteinvestointeihin myös paikallisiin ekologisiin edellytyksiin. Kaikki maaperä ei sovellu kaikkeen tuotantoon, ja toisaalta edeltävä tuotanto on muokannut sitä tietynlaiseksi. Lämpimien ja valoisien päivien määrä, sateisuus ja lukemattomat muut tekijät määrittävät, mitä on mahdollista tuottaa. Toisaalta yhteiskunnassa vallitsevat elintavat ja näkemykset tulevasta kehityksestä ovat ohjanneet sitä, millaiseen tuotantoon on investoitu – ja millainen velkataakka on otettu. Tästä syntyy ”polkuriippuvuuksia”: suuntaa ei voi muuttaa käden käänteessä.

Koska kuitenkin elämäntavan ja tuotantotapojen pitää muuttua ja vieläpä suhteellisen nopeasti, tuotannon muutosta täytyy tukea. Luonnontieteellinen tieto kestävämmän tuotannon mahdollisuuksista lisääntyy koko ajan, mutta se ei koskaan yksinään riitä osoittamaan tietä kestävämpään ruokajärjestelmään. Tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, taloustieteellistä, käytännön tuotantotyöhön ja poliittiseen päätöksentekoon liittyvää ymmärrystä siitä, miten yhdenlaisesta järjestelmästä voidaan siirtyä toisenlaiseen. Täytyy siis olla ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnallisia muutoksia voidaan tehdä ottaen huomioon aiemman kehityksen luoma ”peritty tilanne” – sen ekologiset, taloudelliset, teknologiset, poliittiset ja kulttuuriset polkuriippuvuudet. Juuri tällaisista asioista BIOS-tutkimusyksikössä olemme puhuneet kehitellessämme ajatusta ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että kokonaisten ammattikuntien tuhoutumisella ei ole väliä tai että se on vain merkki edistyksestä. On täysin selvää, että tällä tavoin toteutettu ”ekologinen siirtymä” tuottaisi katkeruutta ja murentaisi yhteiskunnallista luottamusta. Jos tällaiset yhteiskunnalliset reaktiot romuttavat ympäristötoimia, ne ovat aivan yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi ilmastonmuutosta entisestään kiihdyttävät ympäristömuutokset. Ylipäätään tällainen ajatus ”luovasta tuhosta” ei yksinkertaisesti sovellu ruoantuotantoon, joka on poikkeuksellisen paljon kiinni luonnonolosuhteista, hankituista taidoista ja paikallistuntemuksesta sekä muokatusta ympäristöstä. Kerran romuttunutta tuotantoa ei noin vain rakenneta tyhjästä.

Nykyinen keskustelukulttuuri kuitenkin tarjoaa ensisijaisesti kaksi mahdollisuutta: muutosten vaatimisen tai niiden vastustamisen. Tästä poikkeavat puheenvuorot tahtovat jäädä ääniksi korvessa. Tästä sain taannoin omakohtaisen kokemuksen. Keskustelin ministeriötasolla työskentelevän ihmisen kanssa ja yritin kuvata hänelle, että kasvissyönnistä puhuvat ihmiset eivät väistämättä vaadi kiiluvasilmäisesti kaiken eläintuotannon alasajoa vaan eläintuotteiden osuuden pienentämistä samalla, kun tuotantoa muokataan ylipäätään kestävämmäksi. Kerroin, miten olin luennoinut Vegemessujen yleisölle ruoantuotannon ympäristövaikutuksista ja kuvannut, miten nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi hyvin olla merkittävä ja ekologisestikin hyödyllinen osa tuotannossa. Kukaan yleisössä ei älähtänyt, vaikka vissiin sen piti koostua niistä luonnosta vieraantuneista vegaaneista, joista on tullut hämmentävä mörkö keskustelussa.

Ministeriön edustajan vastaus oli hämmentävä: ”Helppohan se on yrittää miellyttää kaikkia.” Taustalta kuuluu näkemys politiikasta valmiiden intressien kamppailuna, jossa intressiryhmien välinen oppiminen ja myös omien näkemysten aktiivinen muuttaminen ei ole mahdollista. Etujen puolustaminen on ensisijaista, ja kompromissi on aina tappio. Minkäänlaista ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista kokonaisnäkemystä yhteiskunnallisesta muutoksesta ei voi olla, on vain häviäjiä ja voittajia.

KESKUSTELUN KOMMERVENKIT

Kirjassani Paljon liikkuvia osia kuvaan edesmenneen ystäväni ja opettajani Chuck Dyken metaforaa kaksinapaistuvasta keskustelusta. Täynnä olevasta ammeesta irrotetaan kaksi tulppaa, ja kiihtyvien vesipyörteiden välissä on turha räpistellä. Tällaisessa ympäristössä on melko tuskaista yrittää puhua siitä, miten ruokajärjestelmää voitaisiin muuttaa hallitusti niin, että sen ympäristövaikutukset vähentyvät, että se sopeutuu tuleviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin muutoksiin ja että se tuottaa paitsi ruokaa myös elantoa tekijöilleen.

Tavoitteena ei ole jonkinlainen ”keskitien kanta” vaan se, että ihan kaikki joutuvat ottamaan ekologisten kriisien edellyttämät muutokset tosissaan. Se vaatii monipuolisen tutkimustiedon hyväksymistä sekä sen ymmärtämistä ja tulkintaa niin, että sitä voidaan soveltaa suomalaisen ruokajärjestelmän muutoksiin. Se edellyttää kykyä ja halua ottaa tosissaan muutoksen tarve ja luopua puolin ja toisin totunnaisista oletuksista.

Tällaisen keskustelun ja ajattelun tielle asettuu kuitenkin joukko toistuvia väittämiä, joilla hämärretään ymmärrystä ja estetään itsekritiikkiä. Tämä ei ole ”pelkkää retoriikkaa”, vaan tällaisilla tempuilla pusketaan ajattelua ja keskustelua vastakkainasetteluihin, jotka tyhmentävät meitä kollektiivisesti.

Ensimmäinen temppu on pelkistää keskustelu toisensa poissulkeviksi äärimmäisiksi vaihtoehdoiksi. Joko puolustat nykyistä ruoantuotantoa ja kulutustapaa tai haluat tuhota sen. Joko olet lihaa vastaan tai sen puolesta. Tällainen tarkoitushakuinen liioittelu on muuttunut normaaliksi. Koska kasvisten osuutta ravinnossa halutaan kasvattaa, kohta halutaan ”totaalikieltää” kaikki. Enää lihaa ei saa syödä missään. Vaikka kukaan ei esitä lihansyönnin kieltämistä, niin voi huoletta väittää, koska näin asiat koetaan. Tolkuttomien muutosvaatimusten vastakohdaksi asettuu tolkullinen normaali – jossa mitään ei tarvitse muuttaa.

Toinen temppu on laajemmasta ilmastokeskustelusta tuttu valitus ”miksi vain tästä asiasta syyllistetään, miksi ei puhuta mistään muusta?” Vuosikymmenten varrella ympäristötuhon ainoaksi syntipukiksi on valitettu milloin lentämistä, milloin autoilua. Nyt väitetään, että koko syntitaakka kaadetaan lihansyöjien ja naudankasvattajien niskaan. Mutta jokainen voi vuorollaan valittaa olevansa kaiken pahan syntipukki, jolloin lopulta mistään ei saisi syyttää ketään eikä mitään.

Koko syyllistämiskeskustelu ei kuitenkaan tavoita sitä, että edessä on väistämättä kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen muutos. Tuotannon ja kulutuksen muutosta tarvitaan ihan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, sillä pelkästään ilmastopäästöjä täytyy leikata paljon ja nopeasti, luonnonvarojen kulutuksesta puhumattakaan. Kuten esimerkiksi Suomen ilmastopaneeli on esittänyt, yksikään yhteiskunnan sektori ei voi välttää vastuuta, jos halutaan estää kaikkein pahimmat muutokset. Tätä taustaa vasten jatkuva valitus siitä, että juuri ”meitä” syyllistetään eikä ”noita”, kääntyy lopulta ympäristötoimien vastustamiseksi – pukee sen miten vastuullisin sanankääntein tahansa. Tästä argumentista ei ole hyvää muotoa.

Tuntuikin hurjalta lukea, kun Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas veti maton alta esimerkiksi IPCC:n tuoreen maankäyttöraportin keskeiseltä viestiltä (ja lukemattomilta muilta tutkimuksilta) todeten: ”Ruokavalion osalta isot ja pienet asiat ovat täysin sekaisin. Suurimmat metaanipäästöt tulevat trooppisilta soilta eikä naudanlihasta.” Tällaisella rinnastuksella ei ole mitään mieltä, se vain hämärtää keskustelua. Kun ilmastotoimilla on näin hurja kiire, pienemmilläkin asioilla on väliä, ei vain isoimmilla. Taalas on todennut tässä ja useassa muussa tilanteessa, että fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on pääasia. Niin se tietysti onkin. Vaalimalla ja tukemalla biologisia nieluja voidaan helpottaa pääsyä hiilineutraaliuteen, ja ne ovat välttämättömiä hiilinegatiivisuuden tavoittelussa, mutta nieluilla ei korvata päästövähennyksiä. Tätä viestiä ei kuitenkaan edistä niiden asioiden luetteleminen, joista puhuminen muka on ”sivuasia”. Vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on ykkösasia, se ei tee ruokajärjestelmän muutoksesta eikä metsäkysymyksestä lillukanvarsia.

Kolmas temppu on väittää, että kaikki lähellä ja kotimaassa on aina hyvää, ja kääntäen kaikki kaukana on pielessä. Suomessa toimitaan niin hyvin, että mitään ei pitäisi muuttaa, koska suhteessa muuhun maailmaan olemme ykkösiä. Viime eduskuntavaalien aikaan lanseerattiin poliittiseen kielenkäyttöön lause ”suomalainen liha on ekoteko”. Lausuman juuret ulottuvat ainakin vuoteen 2017, jolloin mainonnan, journalismin ja tieteen rajoja hämärtänyt Newsbrokers Oy:n ”raportti” kuvasi suomalaisten tutkijoiden näkemyksiä siekailematta väärin. Edellä mainitun Unicafe-jupakan myötä lausuma on saanut jopa muodon ”kotimainen liha on aina ekoteko”.

Mikään tutkimus ei anna moiselle kattoväitteelle tukea. Nykyistä pienempi eläintuotanto on mahdollista integroida osaksi kestävämpää tuotantoa, ja eläimillä voi olla siinä tähdellinen ja jopa korvaamaton rooli. Tällainen tuotanto poikkeaisi kuitenkin merkittävästi nykyisestä. Tätä asiaa hämärretään keskustelussa tietoisesti. Laidunmaiden biodiversiteettiä ylläpitävä laiduntava nautakarja on tästä ehkä paras esimerkki tällä hetkellä. Perinteisen laiduntamisen osuus vähentyy koko ajan vaikka tuotanto ei vähene. Toisin sanoen yhtä lailla eliörikkaiden laidunten määrää voitaisiin lisätä, vaikka tuotannon kokonaismäärä laskisi. Nykyistä tuotantomallia ei siis voida puolustaa sillä, että laiduntavilla eläimillä on positiivisia vaikutuksia. Näin kuitenkin tehdään toistuvasti: nykyisen tuotantotavan mannekiineiksi otetaan kestävämmillä menetelmillä kokeilevat pioneerit, jotka poikkeavat reilusti valtavirrasta.

Ekoteko-väitettä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa asiat tehdään huonommin. Mikä on ”muu maailma”? Onko Brasilia sama kuin Yhdysvallat, Puola ja Ruotsi? Suomalaiset tutkijat ovat muistuttaneet yhä uudestaan, että suomalainen tuotanto ei juuri poikkea muusta eurooppalaisesta. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi brasilialainen tuotanto on paljon kuormittavampaa – tuonti Suomeen on onneksi kuitenkin suhteellisen vähäistä. Samoin yhdysvaltalainen voimakkaaseen soija- ja maissiruokintaan pohjaava tuotanto on ihan eri luokassa kuin suurin osa eurooppalaisesta. Silti: koska ihan kaikkialla maailmassa olisi saatava ympäristökuormitusta alas, ei vertailu vielä pahempiin riitä.

Tutkijat ovat myös muistuttaneet, että kuljetuskustannusten osuutta helposti liioitellaan, jos katsotaan energiankulutusta tai kasvihuonekaasujen päästöjä. Toisaalta kuljetusten roolia ei myöskään voi sivuuttaa, sillä niiden energiankulutus on vain osa kuviota. Tuonnin kautta valtaosa suomalaisten ruoankulutuksen biodiversiteettivaikutuksista ja kestämättömästä vedenkulutuksesta tapahtuu muualla maailmassa. Onkin tuskastuttavaa huomata, miten jotkut keskustelijat pyyhkäisevät maailmankauppaan liittyvät kysymykset sivuun vain siksi, että he voisivat hyökätä edellä kuvattua ”Suomessa on kaikki paremmin” -väitettä vastaan. Pölhöt väitteet tarvitsevat toisiaan.

Neljäs temppu on sekin yleisestä ympäristökeskustelusta tuttu ja on jännässä suhteessa edellä kuvattuun. ”Suomi on liian pieni”, sanotaan. ”Suomalaisella ruoantuotannolla ei ole koko maailman mittapuussa merkitystä.” Pysähtyvätkö tuon väitteen esittäjät koskaan miettimään, mitä tuli sanottua? Jos suomalaisella ei ole merkitystä, ei sen hyveitä myöskään kannata kehua. Jos olemme kärpäsen pieru Saharassa, on turha ylistää suomalaisen tuotannon (väitetysti) kevyempää ympäristökuormaa. Tämän väitteen ytimessä on lopulta itsekkyys ja halu vapaamatkustaa. Se perustuu toivolle, että jotkut muut jossain hoitavat homman kotiin, ja pieni ja sisukas Suomi voi pärjätä tekemättä yhtään mitään. On kuitenkin päivänselvää, että jos Suomi ja muu EU eivät toimi näissä asioissa kunnolla, ei edistystä saada aikaan muuallakaan maailmassa. Suomi ei voi yksin ”pelastaa maailmaa”, mutta esimerkillään se voi rohkaista muita sekä kestävämpään toimintaan että vastuun välttelyyn.

TIEDE ALTAVASTAAJANA

Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen  kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.

Viime vuosien ehkä tunnetuin ja siteeratuin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskeva tutkimus vahvisti kaksi keskeistä asiaa. Ensinnäkin saman asian tuottamisen ympäristövaikutuksilla voi olla monikymmenkertaiset erot riippuen siitä, missä ja miten ruokaa tuotetaan. Toiseksi näistä tuotantotapaeroista huolimatta iso kuvio on se, että keskimäärin eläintuotanto kuormittaa laajalla ympäristövaikutusten tarkastelujoukolla huomattavasti enemmän kuin ruokakasvien viljely. Tästä asiasta ei ole minkäänlaista merkittävää erimielisyyttä tutkimuksen piirissä.

Tästä voi vetää kaksi yhtä pätevää johtopäätöstä. Yhtäältä eläintuotannon osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jotta ruokajärjestelmien ympäristökuormitusta voidaan laskea. Toisaalta globaalin tason laskelmia ei voi suoraan soveltaa mihinkään paikalliseen kontekstiin, vaan on tarkasteltava, miten asioita tuotetaan tietyllä alueella ja mitkä ovat luonnonedellytykset. Kumpikin johtopäätös pitää paikkansa, ja kumpikin tulisi kyetä ottamaan huomioon yhtaikaa. Tämä on osoittautunut suomalaisessa keskustelussa tuskaisen vaikeaksi. Pikemmin on niin, että yhtäältä eläintuotantoa kritisoidaan soveltamalla globaaleja laskelmia yksi yhteen täkäläiseen ympäristöön tai ”paikallisen kontekstin huomioimisella” käytännössä vastustetaan muutoksia.

Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkijoita on kritisoitu paljon ruoka- ja ympäristökysymyksen tiimoilta. Kieltämättä heidän viestintänsä ei aina ole ollut selkeintä mahdollista, kun samassa haastattelussa heiltä voi tulla ristiriitaiselta vaikuttavia kannanottoja. Uskon itse, että ongelmana on pääosin ollut epäonnistuminen viestinnässä: liian monet toimittajat kaipaavat räväkkää puolesta ja vastaan -asetelmaa, ja edellä kuvatun kaltainen monisyisyys hukkuu sen alle.

Liian helposti kuitenkin äidytään kritisoimaan Luken tutkijoita ”tuottajajärjestöjen äänitorvena” toimimisesta. Suosittelen tuoretta Helsingin Sanomien artikkelia, jossa näistä asioista paljon julkisuudessa ollut Luken Juha-Matti Katajajuuri saa esittää näkemyksensä rauhassa ilman konfliktinhakuista journalistista kehystystä. Tällaista jälkeä syntyy, kun toimittajien ja tutkijoiden kommunikaatio toimii. Niin ikään Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen totesi taannoisen elämäntapamuutoksia peräänkuuluttavan ilmastoselvityksen pohjalta: ”Mutta tuottajien on pakko seurata kulutusta. Ei ole muuta vaihtoehtoa.”

Kuten sanottua, kaiken tutkimustiedon valossa on päivänselvää, että eläintuotteiden tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on välttämätöntä, jos ympäristökuormaa halutaan vähentää. Samalla on ihan selvää, että kaikki tuotanto ei ole samalla viivalla ja että nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi olla hyvinkin positiivinen rooli kestävässä tuotannossa. Yhtä selvää on, että kestävämmän ruokajärjestelmän tavoittelussa ei pidä tehdä liian nopeita kokonaisvaltaisia toimia, jotka tuhoavat kokonaisia elinkeinoaloja. Silloin ei ole ketään, joka tekisi työn kestävämmin. Ympäristömuutosten takia on kuitenkin samalla kiire. Ruokajärjestelmien ekologisen jälleenrakennuksen haaste on aidosti vaikea ja monisyinen kysymys. Se vaatii tutkimustyötä mutta myös kaikilta keskustelun osapuolilta siviilirohkeutta ja jaksamista viestiä tavalla, joka välttää tyhmistävän vastakkainasettelun. Tämä ei edellytä haaleaa kompromissihalua vaan pyrkimystä ymmärtää ruoantuotanto uudella tavalla, uudessa maailmantilanteessa.

Tutkijoilla on velvollisuus selittää, että ”ekotekoa” ei voi perustella miten tahansa. Jos puhutaan ilmastopäästöistä, pitää hahmottaa, mikä on kriittinen aikataulu ja onko näköpiirissä hiilineutraalius vai -negatiivisuus. Eivätkä nämä ole vain mielipidekysymyksiä. Pitää olla selvää, tarkastellaanko yhteiskunnan kokonaispäästöjä tai tehdäänkö vertailuja eri tuotantomuotojen välillä. Otetaanko julkilausutut ympäristötavoitteet tosissaan ja etsitäänkö niiden toteuttamiseen keinoja – vai niiden välttelyyn perusteita?

Niin ikään esimerkiksi ”kokonaisvaltainen kestävyys” ei tarkoita, että kaikki näkökulmat ovat samalla viivalla. Kyllä, ruokajärjestelmän muutoksessa täytyy ottaa huomion ympäristökuormituksen vähentäminen, sopeutuminen ympäristömuutoksiin, sopeutuminen kansainvälisen ruokajärjestelmän murrokseen, tuottajien elanto ja huoltovarmuus (suomalaisessa keskustelussa menevät muuten sivumennen sanoen iloisesti sekaisin huoltovarmuus, omavaraisuusaste ja ruokaturva, jotka ovat ihan eri asioita). Mutta jos ruoantuotannon ekologinen perusta murentuu, ei sosiaalista kestävyyttäkään saada kuntoon, ei taloudesta saada pidettyä huolta eikä totutusta kulttuurisesta identiteetistä kiinni pitäminen juuri lohduta. Ekologisten kriisien äärellä prioriteetteja täytyy olla. Säilyttäminen vaatii myös muuttumista.

Se, millaisia kysymyksiä kysytään, määrittää, millaiset vastaukset ovat mielekkäitä. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää tieteen roolista julkisessa keskustelussa. Ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia voidaan tutkia tuotekohtaisesti, yksilökulutuskohtaisesti, tuotannonaloja verraten, kansallisia vertailuja tehden, globaalein laskelmin ja monilla muilla tavoilla. Siksi tieteen tulokset voivat myös vaikuttaa ristiriitaisilta. (On myös huonoja kysymyksiä: lehtisalaatin ja pekonin vertailu keskenään ei käy järkeen, koska aika harva korvaa yhden toisella.) Tutkijoiden olisi siis viestinnässään selitettävä, millaiseen käyttöön tutkimustieto soveltuu tai ei sovellu. Tieteen rooli ei pelkisty vain ”faktojen tarjoajaksi”, vaan tieteellisillä toimijoilla on myös vastuu olla mukana tieteen tulosten tulkinnassa ja soveltamisessa.

Olen kuullut monta kertaa politiikassa ja virkamiestyössä toimivilta ihmisiltä, että ”tarvitsemme selviä numeroita, jotta voimme toimia”. Mutta ”selviä numeroita” ei voi antaa, jollei tiedetä, mikä on päämäärä. Kompassi ei auta maastossa, jos ei ole karttaa tai maastotuntemusta eikä käsitystä, missä itse on tällä hetkellä. Ruoka- ja ympäristökeskustelussa on juututtu sumuun.

* * *

Koko ruokajärjestelmän pitäisi valmistautua maailmaan, jota ei vielä ole olemassa. Koska ruoantuotanto ei sopeudu notkean elastisesti muutoksiin ja koska toimintatapojen muuttamisella on kiire, ei voida vain seurata passiivisesti kuluttajasignaaleja. Tarvitaan väistämättä sekä kulutusta että tuotantoa ohjaavaa politiikkaa. Yksi iso ongelma on, että kulutusta ohjaavaa politiikkaa karsastetaan edelleen.

Kuluttajien itseohjautuvuuteen taas ei voi nojata, sillä ympäristö on edelleen ruokatottumuksissa makua, hintaa ja terveellisyyttä vähäisempi kriteeri. Lisäksi yksilöiden on hyvin vaikea arvioida kestävyyttä ja vaikuttaa siihen, sillä he ovat monimutkaisen ruokajärjestelmän pieni osa. Hinta pysynee voimakkaimpana vaikuttavana tekijänä yksilöille, ja siinä teollisuuden ja kaupan rooli on alkutuottajia monin verroin suurempi.

Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.

Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin. Ensimmäinen hyvä askel olisi luopua sellaisista harhauttavista ja hämärtävistä puhetavoista, joita olen kuvannut tässä tekstissä.

Ville Lähde

Kirjoitus on julkaistu alun perin teoksessa Aunesluoma, Juhana & Kansika, Suvi (toim.): Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet. Helsinki, Tulevaisuusvaliokunta, 2019. 80 s. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 6/2018.

JOHDANTO

Maailmassa kuultaisiin äänekäs kohahdus, jos eräänä päivänä huomattaisiin, että EU-alueen ilmastopäästöt on saatu nollaan nykyisessä tavoiteaikataulussa. Kasvihuonekaasupäästöjen ja -nielujen tasapainoon saattaminen on musta joutsen, koska sen edellyttämiä sosiaalisia, materiaalisia, taloudellisia ja poliittisia muutoksia ei ole ymmärretty alkuunkaan.

Viimeistään Pariisin ilmastosopimuksen myötä, vuodesta 2015 alkaen, kaikki maailman maat ovat tienneet ja myöntäneet, että ilmastopäästöjä pitää vähentää ja hiilinieluja lisätä nopeasti niin, että ilmaston lämpeneminen saadaan hillittyä selvästi alle kahteen asteeseen. EU on pyrkinyt osoittamaan asiassa edelläkävijyyttä ja ottanut alueellaan esimerkiksi käyttöön kansainvälisen päästökaupan ensimmäisenä maailmassa vuonna 2005. Tällä hetkellä se on maailman laajin päästökauppajärjestelmä.

Monin paikoin päästöt ovatkin viime vuosina laskeneet, esimerkiksi Suomessa ja Saksassa. Mutta eivät likimainkaan tarpeeksi. Nettopäästöjen pitäisi vähintään puolittua vuodesta 2020 vuoteen 2030 mennessä ja pudota Euroopassa nollaan mahdollisimman pian sen jälkeen.

MUSTA JOUTSEN: ILMASTOPÄÄSTÖJEN NOLLAUS PIAN 2030 JÄLKEEN

Euroopassa keskeisen roolin ovat saaneet panostukset bioenergiaan. Euroopan unionin tavoitteena on, että energiantuotannosta 27% nojaisi uusiutuviin lähteisiin vuoteen 2030 mennessä. Bioenergian osuus uusiutuvasta energiantuotannosta on tällä hetkellä yli puolet (muut kategoriat ovat vesi, tuuli, aurinko, geoterminen energia ja jätteet), ja suurin osa bioenergiasta on puuperäistä. Puuta on päätetty käsitellä päästöttömänä energianlähteenä, ainakin toistaiseksi.

Puubiomassan poltto on helppo vaihtoehto, koska se istuu suhteellisen hyvin olemassa olevaan energia- ja muuhun infrastruktuuriin ja tekniikka on vuosien saatossa todettu toimintavarmaksi. Laajassa mittakaavassa toteutettuna se ei kuitenkaan tarvittavassa ajassa vähennä ilmastopäästöjä lainkaan. Puun nykyisen teollisuuskäytön sivuvirrat ja jätteet eivät riitä, ja lisähakkuut pienentävät hiilinieluja juuri sinä aikana, kun niitä olisi lisättävä.

Bioenergiaa pidetään eksplisiittisesti välivaiheen ratkaisuna. Välivaiheeseen ei IPCC:n mukaan kuitenkaan ole mahdollisuutta, ja joka tapauksessa energiainvestoinnit tehdään useiksi vuosikymmeniksi. Aidosti ja merkittävästi ilmakehässä kasvihuonekaasuja vähentävät ratkaisut antavat odottaa itseään.

Kansainvälinen tutkijaryhmä on ympäristötieteilijä Johan Rockströmin johdolla laatinut tiekartan, joka konkretisoi päästötavoitteita ilmastotieteen näkökulmasta. Poimintoja tiekartasta kahdelle seuraavalle vuosikymmenelle: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, uusien polttomoottoriautojen myynti lopetetaan ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentopolttoaine on hiilineutraalia, ja betonin ja teräksen valmistus on joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla.

Tarvittavat toimenpiteet ovat paljon jyrkempiä kuin mistä Euroopassa keskustellaan. Euroopan komission Puhdas planeetta kaikille -raportti marraskuulta 2018 listaa esimerkiksi energiatehokkuuden kehittämisen, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton maksimoinnin, puhtaan, turvallisen ja konnektoituneen liikkuvuuden omaksumisen sekä kierto- ja biotalouden. Eikä keskustelussa olevissa toimenpiteissäkään ole päästy kuin aivan alkuun.

Syntyy vaikutelma, että ääneen sanotut tavoitteet ovat ihmisten mielissä ja ilmastopoliittisessa keskustelussa muuttuneet jo saavutuksiksi. Tällöin esimerkiksi Euroopan kaupungit voivat huoletta asettaa yhä aikaisempia tavoitteita hiilineutraaliudelleen suunnittelematta sen kummemmin, miten ne voitaisiin saavuttaa. Näin ”nostetaan kunnianhimoa”. Sinänsä tavoitteiden aikaistus on linjassa ilmastotieteen perussanoman kanssa – mitä myöhemmin päästöjä aletaan toden teolla vähentää, sitä nopeammin vähennys pitää tehdä – mutta tietysti myös suunnitelmien ja etenkin toimenpiteiden pitäisi olla samassa linjassa.

Monesti todetaan, että tavoitteiden saavuttaminen on vain poliittisesta tahdosta kiinni. Tai että riittää, kun poliitikot rajoittavat kansainvälisesti päästöoikeuksien määrää tarpeeksi. Tietyssä mielessä näin onkin, mutta tällöin unohdetaan, kuinka riippuvaisia yhteiskuntiemme perusinfrastruktuurit ovat fossiilisista polttoaineista. Fossiilisia polttoaineita ei voi suoraan tai häviöttä korvata millään muulla. Samalla unohdetaan yhteiskuntien polkuriippuvuus laajemminkin.

Palataanpa Rockströmin ja kumppaneiden ilmastotiekarttaan, jonka mukaan betonin ja teräksen valmistuksen tulisi 2030-luvun aikana olla joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla.

Sementti on betonin tärkeä ainesosa. Sen valmistuksessa käytetään kalkkikiveä, jonka polttaminen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Teräksen valmistuksessa rautaoksidi pelkistetään koksin eli hiilen avulla, mikä jälleen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Molemmissa prosesseissa käytetään myös merkittäviä määriä fossiilisia polttoaineita. Betonin ja teräksen valmistajien itseymmärryksen mukaan päästöjen radikaali vähentäminen nykyiseen verrattuna on hyvin vaikeaa. Kehitystyötä on tehty jo pitkään, ja kehittyneiden valmistajien prosessit ovat entistä tehokkaampia päästöjen suhteen. Pian lienemme suorien päästöjen suhteen tilanteessa, jossa jäljellä ovat sementin ja teräksen valmistuksesta aiheutuvat välttämättömät päästöt, ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöiset.

Puutuotteiden valmistus ei ole lainkaan niin energiaintensiivistä kuin betonin ja teräksen. Lisäksi pitkäikäiset puutuotteet toimivat hiilivarastoina. Ilmastonäkökulmasta siirtyminen puurakentamiseen on selkeä tavoite, mutta siirtymässä on edistytty varsin hitaasti.

Yhden perheen erillistaloista kymmenisen prosenttia rakennetaan Euroopassa puusta. Osuus on pysynyt samankaltaisena vuosikymmeniä. Puun osuus monikerroksisten kiinteistöjen rakenteista on huomattavasti pientaloja pienempi, vaikka se onkin kasvanut viime vuosina. Vielä 1980-luvulla monikerroksiset puurakennukset olivat monissa Euroopan maissa kiellettyjä. Taustalla oli huoli rakennusten tulenkestävyydestä. Tämä huoli on pitkälti väistynyt, muun muassa uudenlaisten puutuotteiden myötä, mutta monet muut polkuriippuvuudet hidastavat puurakentamisen yleistymistä.

Merkittäviä polkuriippuvuustekijöitä ovat esimerkiksi sopivan puuaineksen ja puutuotteiden saatavuus, rakennussäädökset ja niiden tulkinta sekä rakennusalan osaaminen. Puurakentamisen prosessit eroavat betoni- ja teräsrakentamisesta merkittävästi – ei voida vain ajatella, että tilataan alihankkijalta betonielementin sijaan puuelementti. Esimerkiksi rakennustarkkuuden täytyy olla toista luokkaa. Rakennusalan toimijoiden näkökulmasta puurakentamiseen liittyy siis riskejä, joita ei haluta ehdoin tahdoin ottaa.

Politiikka voi kannustaa tai pakottaa rakennusalan muutokseen. Puurakentamisesta voidaan poliittisin päätöksin tehdä suhteessa edullisempaa, ja rakennussäädökset ja kaavoitus voivat asettaa puurakentamisen etusijalle. Mutta vaikka nyt tehtäisiin poliittisesti kaikki voitava läpi Euroopan, 2030-luku tulee hyvin nopeasti rakennusalan täydellisen uudistumisen näkökulmasta. 95 prosenttia toimijoista tulisi kouluttaa uudelleen, ja heille kaikille tulisi löytää osaavat opettajat. Puun toimittajien tulisi saattaa markkinoille rakentamiseen kelpaavaa puuta monikymmenkertainen määrä nykyiseen nähden. Aikaskaalojen vertailun vuoksi: Suomen boreaalisissa metsissä puu kasvaa sopivaan mittaan 60-80 vuodessa.

Rakennusalan esimerkin valossa voimme kysyä, onko muutos todella kiinni vain poliittisesta tahdosta? Mitä tapahtuu, jos EU rajoittaa päästöoikeuksia 1,5 asteen tavoitteen tahdissa – kun muistamme, että teräksen ja sementin valmistus ovat mukana päästökaupassa?

Seurauksena näyttäisi olevan, että monen sektorin toimintaa pitäisi rajoittaa, ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Eli yksinkertaisesti esimerkiksi rakennettaisiin asuntoja vähemmän, kunnes opitaan rakentamaan radikaalisti vähäpäästöisemmin. Ilman muita poliittisia toimenpiteitä hinnat nousisivat tuotteiden alhaisemman saatavuuden myötä rajusti, ja monilla ei olisi varaa perustarpeidensa tyydyttämiseen. Yritykset irtisanoisivat työntekijöitä suurissa määrin. Tästä olisi lyhyt matka täydelliseen kaaokseen.

Ilmastopäästöjen nollaaminen onkin eurooppalaisen tulevaisuuden yksi mustista joutsenista. Vaikka siitä keskustellaan jatkuvasti, öljynmustassa virrassa lipuvaa joutsenta ei kyetä näkemään. Jos vaaditut toimenpiteet oikeasti tehtäisiin tavoitellussa aikataulussa, se yllättäisi varmasti kaikki.

POHDINTAA

Miten tähän on tultu? Miksi emme Euroopassa näe ilmastonmuutoksen sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä järjestelmätasolla? Nostaisin yhdeksi tekijäksi ylitse muiden eräänlaisen ekonomismin. Sen hengessä voimme ajatella, että kyllä hätä keinot keksii ja markkinat osaavat hinnoitella tuotteet fiksusti. Jos jokin raaka-aine olisi loppumassa, sen hinta nousisi hyvin korkeaksi, ja markkinat keksisivät, miten kyseinen raaka-aine korvataan.

Historialliset esimerkit resurssien korvautumisesta eivät kuitenkaan vastaa sitä, että koko globaalin sivilisaation käyttövoima joudutaan muuttamaan. On selvää, että markkinat eivät alkuunkaan pysty hinnoittelemaan ekosysteemien kykyä käsitellä kasvaneita ja edelleen kasvavia kasvihuonekaasumääriä. Aikamme keskeinen ”raaka-aineniukkuus” on juuri tämä ekosysteemien ilmastopäästöjä käsittelevä ominaisuus, kuten ilmastonmuutos osoittaa.

Koska arviointivirhe on jatkunut niin pitkään – se on ollut läsnä teollistumisen alusta asti – ja koska se on kulkeutunut käytännössä eurooppalaisten yhteiskuntien joka ikiseen sopukkaan, korjausliike ei voi olla pieni tai yksinkertainen. Hiilineutraalius lienee mahdollista saavuttaa nopeallakin aikavälillä, mutta se vaatii järjestelmätason muutoksia. Pienet poikkeamat historiallisiin trendeihin eivät riitä.

BIOS-tutkimusyksikössä olemme hakeneet vertauskohtaa toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioitunut infrastruktuuri rakennettiin lyhyessä ajassa entistä ehommaksi, ja samalla luotiin edellytykset hyvinvointivaltiolle, johon kuuluvat edistykselliset instituutiot perusturvasta tasa-arvoon. Voimme ajatella, että elämme nyt fossiilitalouden raunioissa. Perimämme infrastruktuuri on monin tavoin hieno, mutta se ei toimi ilman jatkuvaa ja mittavaa fossiilisten polttoaineiden syöttöä.

Tarvitaan ekologinen jälleenrakennus, joka tähtää ripeään ja suunnitelmalliseen energiantuotannon, liikkumisen, asumisen ja ruoantuotannon kehittämiseen. Jälleenrakennus lähtee konkreettisista tavoitteista päästöjen vähentämiseksi, jolloin talous ei luo yhteiskunnan tavoitteita vaan toteuttaa niitä. Ekologiset reunaehdot ja sosiaaliset tavoitteet korvaavat vakiintuneita käsityksiä talouden reunaehdoista ja tavoitteista.

Vaikka kehitystyö onnistuisi äärimmäisen hyvin, peritystä tilanteesta ja teknologisten muutosten hitausvoimasta johtuen eurooppalaiset todennäköisesti kokisivat ostovoimansa vähentyvän ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Tuotannon päästöt saadaan tarpeeksi nopeasti alas vain rajoittamalla samalla tuotannon määrää, jolloin kaupan olevat tuotteet ja palvelut ovat aiempaa arvokkaampia. Näin yksityiseen kulutukseen aiemmin suuntautunut rahavirta ohjautuu päästöjä vähentäviin investointeihin.

Tästä huolimatta valmius merkittäviin päästövähennyksiin voisi olla hyvinkin laajaa, jos samaan aikaan kaikille kansalaisille taattaisiin esimerkiksi perustulon ja työpaikkatakuun myötä mahdollisuus perustarpeidensa tyydyttämiseen ja mielekkäitä töitä jälleenrakennuksen parissa. Turvattomuus omasta ja yhteisestä tulevaisuudesta väistyisi yhteisen ja eteenpäin katsovan eurooppalaisen, globaalia suuntaa näyttävän projektin tieltä.

Fundamentaalista rahataloudellista estettä tällaiselle tuotannon ja työn uudelleen organisoinnille ei ole – raha on velkaa ja velkasuhteet sopimuksenvaraisia –, mutta poliittinen mielikuvitus ei ole Euroopassa toistaiseksi laajentunut tähän suuntaan. Ympäristö-, pakolais-, velka- ja turvattomuuskriisit voidaan ratkaista vain yhdessä. Edistyksellinen talouspolitiikka tai kehityspolitiikka ilman resurssi- ja ekosysteemikytkentöjä ei löydä oikeita suuntia ja sisältöjä, vaikka työkalut periaatteessa olisivat kunnossa. Tultaisiin vain lisänneeksi tuotantoa ja kulutusta kokonaistasolla, kuten tähänkin asti. Toisaalta ympäristö- ja turvattomuuskysymyksiä ei voida ratkaista talouskurin periaattein. Ratkaisut vaativat kollektiivisia investointeja, joiden hyödyt näkyvät vasta viiveellä.

Niin kauan kun ilmastopäästöjen nollaus on pikemminkin musta joutsen kuin yhteiskunnallinen muutos, jonka sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet pyritään ymmärtämään ja käsittelemään mahdollisimman hyvin, Eurooppa kulkee kohti lisääntyvän epävarmuuden ja turvattomuuden aikaa. Joteensakin hallittu muutos on mahdollinen, mutta se vaatii kykyä murtaa ekonomismin tuottamat abstraktiot ja tarkastella niitä kouriin- ja mieleentuntuvia sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä, jotka ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyvät. Lisäksi tarvitaan aimo annos politiikkaa, joka välineellistää talouden.

Paavo Järvensivu

Tiekartta luovutettiin pormestari Jan Vapaavuorelle aamupäivällä 11. joulukuuta Balderin salissa. Lataa julkistustilaisuudessa näytetyt esityskalvot ja varsinainen tiekartta.

Tilaisuuden tiedote, sis. ohjelma:

”Bioenergia ei tuota ilmastohyötyjä ja tulee Helsingille kalliiksi – Pormestari Vapaavuori vastaanottaa tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymiseksi Helsingissä

Julkistamistilaisuus 11.12.2018 klo 9.30–10.30, Balderin Sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki

Salmisaaren voimalaitos (kuvakaappaus, Google Maps)

Suomen ilmastopaneelin mukaan hiilineutraaliuteen on pyrittävä vuoteen 2035 mennessä. Tämä on myös Helsingin tavoite. Yhtenä konkreettisena toimenpiteenä Suomen hallitus on päättänyt, että kivihiilen käyttö kiellettäisiin energiantuotannossa vuonna 2029. Kivihiilen kokonaan kieltävä välitavoite on johtanut Helsingissä suunnitelmiin korvata kivihiiltä käyttävä yhdistetty lämmön ja sähkön tuotanto (CHP) biolämpölaitoksilla.

Toteutuessaan biolämpölaitokset eivät vähentäisi ilmastopäästöjä. Puupohjaisen bioenergian ilmastopäästöt piipun päästä mitattuna ovat kivihiiltä suuremmat, ja bioenergian lisäys Helsingissä vaatisi puun kansainvälisen tuonnin lisäystä tai hakkuiden lisäystä kotimaassa. Tutkijoiden mukaan hakkuiden lisääminen pienentää metsien hiilinielua ilmastotavoitteiden kannalta ratkaisevalla aikavälillä.

Vain välivaihetta varten tehtävät investoinnit tulisivat myös helsinkiläisille kalliiksi, ja energiapuun kuljetus vaatisi nykyistä energiantuotantoa merkittävästi tiheämmän laiva- tai rekkaliikenteen.

BIOS-tutkimusyksikkö on tilannut Valor-konsulttiyhtiöltä tiekartan hiilineutraaliin lämmöntuotantoon siirtymiseksi Helsingissä (toteuttajina energianeuvos, Helenin ex-toimitusjohtaja Seppo Ruohonen ja Kotkan Energian ex-toimitusjohtaja Pekka Passi). Tiekartassa kuvataan, miten kaukolämpö voidaan tuottaa Helsingissä ilman kivihiilen ja biomassan polttamista niin, että päästöt aidosti vähenevät tavoitellussa aikataulussa, huolehtien samalla toimitusvarmuudesta ja kustannusten kohtuullisuudesta.

Helenin tuottoja kannattaa ohjata päästöttömien vaihtoehtojen selvittämiseen, kehittämiseen ja pilotointiin. Näin voidaan lähivuosien aikana rakentaa hallittu järjestelmätason siirtymä suoraan muuhun kuin polttamiseen perustuvan teknologian käyttöön. Kivihiilestä luopuminen on oikea tavoite, mutta sen käytön kieltävä laki on muotoiltava niin, ettei se pakota Heleniä puun energiakäyttöön ja siten vaikeuta Helsingin ilmastotavoitteiden saavuttamista.

11. joulukuuta järjestettävässä tilaisuudessa pormestari Jan Vapaavuori vastaanottaa selvityksen ja kommentoi sitä Helsingin strategisesta näkökulmasta. Kommenttipuheenvuoron jälkeen Vapaavuori ja muut puhujat vastaavat toimittajien kysymyksiin.

Ohjelma:

9:30 Paavo Järvensivu (BIOS): Avaussanat
9:35 Seppo Ruohonen ja Pekka Passi (Valor): Ylätason tiekartta hiilineutraaliin energiantuotantoon siirtymiseksi Helsingissä
9:50 Sampo Soimakallio (Syke): Puun käytön ilmastovaikutukset
10.00 Antti Majava (BIOS): Saatesanat ja selvityksen luovutus pormestarille
10.10 Pormestari Jan Vapaavuori: Kommenttipuheenvuoro
10.20 Yleisökeskustelu ja median kysymykset
10.30 Tilaisuus päättyy

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Tutkimusyksikön toiminnan päärahoittaja on Koneen Säätiö. BIOS on myös osa Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa WISE-konsortiota. Lisätietoja: www.bios.fi

Yhteydenotot: Antti Majava, BIOS-tutkimusyksikkö, 0400-655883, antti.majava@bios.fi”

Puheenjohtajat Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät) hahmottivat tulevan vaalikauden talous- ja ilmastopolitiikkaa yhdessä tutkijoiden Jari Liskin (Ilmatieteen laitos) ja Paavo Järvensivun (BIOS) kanssa Kalevi Sorsa -säätiön ja BIOS-tutkimusyksikön järjestämässä seminaarissa.

BIOS laati seminaarin pohjaksi tulevien vuosien konkreettisia ilmastotoimia ja niiden toteuttamisen mahdollistavia talouspoliittisia työkaluja tarkastelevan taustapaperin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Voit ladata Järvensivun esityskalvot tästä ja taustapaperin tästä.

Myös Demokraatti ja Vihreä Lanka kirjoittivat seminaarista.

Avoimen tilaisuuden kutsuteksti:

”Ilmastonmuutos ja sen torjunta ovat puhuttaneet suomalaisia harvinaisen kuuman kesän ja IPCC:n tiukkasanaisen raportin jälkeen. Tutkijoilta odotetaan ratkaisuehdotuksia, poliitikoilta odotetaan tuntuvia toimenpiteitä.

Seuraavaa vaalikautta pohjustava, tutkijat ja puoluejohtajat yhteen tuova seminaari nostaa keskiöön talous- ja ilmastopolitiikan suhteen: Millaisen talouden rakennemuutoksen Suomi tarvitsee ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Mitä on ilmaston huomioon ottava vastuullinen taloudenpito? Miten valtiontalouden kysymyksenasettelu ja vastaukset muuttuvat, jos laajennamme tarkastelun kunnianhimoisiin ilmastotoimiin, energiamurrokseen ja niukkoihin luonnonvaroihin?

Julkinen keskustelu taloudesta ei ole pysynyt nopeasti etenevän ilmastonmuutoksen vaatimalla tasolla. Tuoreita monitieteiseen tutkimukseen pohjaavia näkökulmia esiin nostaakseen Kalevi Sorsa -säätiö kutsui tilaisuuden vierailevaksi järjestäjäksi BIOS-tutkimusyksikön.

Seminaari järjestetään 22.11.2018 klo 8.45–11.15, Balderin Salissa (Aleksanterikatu 17, Helsinki).

Tilaisuuden ohjelma:

8.45 Tarjolla kahvia
9.00 Kaisa Penny (Kalevi Sorsa -säätiö): Ilmastonmuutos ja politiikan innovaatiot
9.10 Jari Liski (Ilmatieteen laitos): Ilmastotieteen asettamat haasteet ilmastopolitiikalle
9.30 Paavo Järvensivu (BIOS-tutkimusyksikkö): Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus
9.50 Pekka Haavisto (Vihreät): Vihreiden talouspolitiikka ja ilmastonmuutos
10.10 Antti Rinne (SDP): SDP:n talouspolitiikka ja ilmastonmuutos
10.30 Paneelikeskustelu”