Koronapandemia, ennakoitua nopeammat ja vakavammat ympäristökriisin vaikutukset sekä Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat ajaneet meidät maailmanhistoriallisten murtumien keskelle. Fossiilitalous on kriisissä, pahimmin sen syntykodissa Euroopassa. Kiinan asema maailmassa mullistuu. Maailmanlaajuinen erikoistumiseen, tehokkaisiin kulkuyhteyksiin ja nopeisiin toimitusaikoihin nojannut kaupankäynnin verkosto on melkoisessa sotkussa – Ever Given -laivan jumittuminen Suezin kanavaan oli näkyvä esimerkki verkoston haavoittuvuudesta, mutta pandemia paljasti ongelmien systeemisen luonteen. Globaali ruokajärjestelmien verkoston haavoittuvuus on niin ikään käynyt ilmeiseksi muillekin kuin asiaa tutkineille. Tilanne oli heikentynyt jo vuosikausia ympäristöongelmien ja lukuisten konfliktien vuoksi, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen seuraukset – etenkin energian ja lannoitteiden hintojen nousu ja toimitusvaikeudet yhteydessä samanaikaisiin laajoihin sään ääri-ilmiöihin – ovat laukaisseet akuutin ruokakriisin yhtäaikaisesti lukuisilla alueilla. Sota Ukrainassa uhkaa myös kansainvälisen ilmastopolitiikan (jo valmiiksi riittämättömiä) saavutuksia, kun useat maat käynnistävät uudelleen vanhoja fossiilisia laitoksiaan. Uusi historiallinen aikakausi orastaa, mutta millaisena? Asian hahmottamista voi auttaa, jos tarkastelemme nykytilannetta historiakäsitysten törmäyksenä.
Taloushistorioitsija Adam Tooze on tehnyt viime aikoina tunnetuksi “monikriisin” (polycrisis) käsitettä, ja nykyisessä maailmantilanteessa käsite saa lihaa luidensa päälle. Monikriisi ei tarkoita vain erilaisten ongelmien luettelointia vaan tilannetta, jossa useat kriisit osuvat samaan hetkeen ja kytkeytyvät yhteen vahvistaen toisiaan. Ympäristötutkimuksessa, etenkin ympäristöturvallisuuden näkökulmasta, tällaisista tilanteista on varoitettu jo pitkään. Ympäristökriisi ei yksioikoisesti korosta “pehmeitä” turvallisuusnäkökohtia perinteisten “kovien” sijaan, vaan nimenomaan ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen niukkuuden, ruokakriisien, biodiversiteetin kadon ja muiden ympäristömuutosten oloissa yhteiskunnalliset jännitteet ja konfliktit korostuvat – niitä vain ei voida torjua eikä ratkaista pelkästään perinteisillä “kovilla” keinoilla.
Monikriisi myös vetää maton alta sellaiselta ajattelutavalta, jossa tämän maailmanajan suuria ongelmia voidaan tarkastella erillisinä haasteina ja pyrkiä niiden hillittyyn ja verkkaiseen muutokseen “siirtymävaiheiden” kautta (näin Euroopassa suhtauduttiin maakaasuun pitkään). Tällaisessa ajattelussa siirtymän voidaan ajatella tapahtuvan vailla merkittäviä yhteiskunnallisia konflikteja, laittamalla vain mahdolliset ratkaisukeinot kilpailemaan enemmän tai vähemmän reiluilla markkinoilla. On energiasiirtymä täällä, ruokatransitio tuolla, liikenteen muodonmuutos toisaalla, vailla kokonaiskuvan ja koordinaation tarvetta. Erilliset innovaatiot tehostavat toimintaa siellä täällä, ja muutos tapahtuu kuin itsestään, kunhan sitä ei liikaa häiritä politiikalla. Suuntaa saa antaa, sorkkia ei.
Mutta kun sodan ja pandemian kaltaiset “historian katalyytit” räjäyttävät näennäisesti erillisten ilmiöiden kytkökset näkyviin, paljastuu, miten totutut toimintatavat eivät olekaan enää elinkelpoisia uudessa maailmantilanteessa. Monikriisi osoittaa systeemitason ongelmia yhteiskunnissa, niiden resurssiperustassa ja luontosuhteissa. Kun perityn tilanteen ongelmat paljastuvat perinpohjaisesti, systeemisen muutoksen välttämättömyys on ilmeinen. Ja kun ongelmat ovat nivoutuneita monimutkaisesti yhteen, yhteiskunnan instituutioiden ja infrastruktuurin perustaa myöten, ratkaisuiltakin vaadittaisiin yhteen kytkeytymistä, koordinaatiota, suunnitelmallisuutta. Historian murroskohdassa tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on välttämätöntä.
Valitettavasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että Euroopassa eletään voittopuolisesti edelleen poikkeustilan ja normaaliin palaamisen tunnelmissa. Energia- ja ruokakriisien synty ja syyt paikannetaan niin voimakkaasti Venäjän hyökkäykseen, että muista taustatekijöistä muistuttaminen voi vaikuttaa jopa epäilyttävältä. On täysin totta, että juuri tällaista tilannetta ei olisi syntynyt ilman sotaa. Mutta on yhtä totta, että tällainen monikriisi ei olisi mahdollinen ilman niitä riippuvaisuuksia ja haavoittuvaisuuksia, jotka ovat nyt muuttuneet akuuteiksi. Jotain tällaista oli tuloillaan, ja siitä oli varoitettu vuosikausia.
Monikriisin toteutuva muoto on väistämättä etukäteen tuntematon, hetken tekijöiden muovaama. Siksi tarkka ennustaminen on mahdotonta, tai pikemmin liian voimakas ennusteisiin nojaaminen voi olla vaarallista, kun maailma väistämättä yllättää. Sen sijaan tarvitaan ennakointia. Yhtäältä ennakointi on ymmärryksen tasapainoilua hahmottaen sen, mitkä suuret kehityskulut vaikuttavat todennäköisimmiltä (esimerkiksi ilmastonmuutoksen eteneminen, luonnonvarojen riittävyys) sekä sen, missä potentiaaliset yllätykset, haavoittuvuudet ja vaaralliset “dominovaikutukset” piilevät. Toisaalta ennakointi on konkreettista valmistautumista ja suunnitelmien luomista, ikään kuin etukäteen sopeutumista muutokseen. Monikriisin oloissa kun suunnitelmallisuus ei voi olla tulevaisuuden tiukkaan kontrolliin pyrkivää “suunnitelmataloutta” tai “komentotaloutta”. Sen sijaan pitää ennakoida tulevia kehityksen päälinjoja jättäen kuitenkin koko ajan mahdollisuuksia sopeutumiseen ja itsen muokkaamiseen. Tämä aika vaatii siis uudenlaista politiikkaa.
Julkisessa keskustelussa kuitenkin ollaan kiinnostuneempia ennustamisesta: kuka veikkaa paremmin sodan, pandemian, inflaation tai muun akuutin tekijän kulun lyhyellä aikavälillä? Monikriisille luontaisen ennustamattomuuden sekä lyhyen ja pitkän aikavälin muutosten yhteennivoutumisen keskellä tämä painotus heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Hetkellisten häiriöiden taustalla kun on rakenteellisia vikoja, ja niihin pitäisi kyetä tarttumaan etukäteen, ennakoiden – vain näin voidaan vähentää haavoittuvuutta ja laajentaa toiminnan mahdollisuuksia, kun tilanne muuttuu akuutiksi. Tapa, jolla Euroopan energiatalous yllätettiin “housut nilkoissa” sodan tullen, kertoo täysin päinvastaisesta ennakointivapaasta toiminnasta. Mikäli tähän historian murtumakohtaan suhtaudutaan ohimenevänä poikkeuksena, jonka jälkeen palataan vanhoille verkkaisen muutoksen urille, kohdataan varmasti vielä kurjempia yllätyksiä.
Sitkeä edistysusko, “kaupunki kukkulalla”
Nykyisen maailmanhistoriallisen murtuman rajuutta ja peruuttamattomuutta ei kuitenkaan ole sisäistetty alkuunkaan. Vallitseva ajatus Euroopassa on suunnilleen, että kunhan sota voitetaan (tarkoittaa se sitten Venäjän pakottamista rauhanneuvotteluihin tai sen nykyhallinnon sortumista), päästään jatkamaan entiseen malliin – muuttumaan kyllä mutta pysymään pohjimmiltaan samana.
Vihreä siirtymä ei näin nähtynä (uusiutuva energia, kasvispainotteinen ruoka, kiertotalous) ole yhteiskunnallinen murros vaan kasvojenkohotus. Sotaa ja pandemiaa edeltäneessä kehitysmallissa ei nähdä vieläkään perusteellisempaa ongelmaa: kunhan kehitys kehittyy, saadaan ilmastonmuutos kuriin, kaikki muutkin ympäristöongelmat irtikytkettyä kasvusta, nälkäiset ruokittua ja nykymuotoinen elämäntapa turvattua (ainakin vauraimmissa maissa). Kriisit eivät ole perustavanlaatuinen haaste tälle mallille: ajatellaan, että parhaimmillaan ne jopa kiihdyttävät muutosta, kun vaikkapa sodan aikana rahaa laitetaan aiempaa enemmän energiasiirtymään. Tosin tällä hetkellä näyttää siltä, että houkutus palata entiselle fossiiliselle uralle on suuri – käytännössä tämä tarkoittaa päästövähennysten takapakkia ainakin väliaikaisesti, kun vanhojen voimaloiden käyttöikää pidennetään ja reservejä otetaan käyttöön. Pidempiaikaiseksi takapakki muuttuu, jos rakennetaan uutta fossiilista infrastruktuuria, puhumattakaan kansainvälisen ympäristöpolitiikan sakkaamisesta, etenkin jos Yhdysvaltain ja Kiinan kylmä sota lämpenee entisestään.
Globaalin erikoistumisen, tiiviin kaupankäynnin ja fossiilitalouden mallia noudattavan tehostumisen siunauksellisuus sinnittelevät kehityksen perusoletuksina. Joissain maailmantalouden riippuvuuksissa on kyllä alettu nähdä ongelmia – pääasiassa tietysti Venäjän suhteen, mutta myös esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa. Vielä ei ole kuitenkaan perinpohjaisesti pohdittu, mitä nykyisenkaltaisen tiiviin riippuvaisuuden purkautuminen tai rakenteen perustavanlaatuinen muutos tarkoittaisi materiaalisesti ja poliittisesti. Pienempi, hajautetumpi, säästeliäämpi ja paikallisempi tulkitaan edelleen paluuksi menneisyyteen. Ne ovat mielikuvissa synonyymejä nurkkakuntaisuudelle, takapajuisuudelle ja kehittymättömyydelle.
Usko kehityksen ja edistyksen lineaarisuuteen, etenemiseen vääjäämättömästi, on syvässä. Toki kehityksen tiellä nähdään kuoppia: sotien ja pandemioiden lisäksi talous etenee nousu- ja laskukausien sykleinä. Markkinoiden “luova tuho” siivoaa pois kelvottomat ratkaisut, kun pienet romahdukset puhaltavat pelin poikki välillä. Näköpiirissä siintää kuitenkin aina “kaupunki kukkulalla”, kasvavaa vaurautta ja hyvinvointia yhä suuremmalle määrälle ihmisiä, kunhan vaikeiden aikojen jälkeen jaksetaan punnertaa ylös ja eteenpäin.
Tällaisen tulevaisuuden näkeminen vääjäämättömänä on vaarallista, kun edessä siintää todellinen tyytymättömyyden talvi nykyisten energia- ja ruokajärjestelmien kriisiytyessä. Erityisen petollista on, jos vapauden ja demokratian kaltaisten arvojen nähdään olevan kohtalonyhteydessä vallitsevaan kehitysmalliin. Jos nähdään, että ne voidaan toteuttaa vain pitämällä kiinni fossiilitalouden luomasta energian ja luonnonvarojen mittavan kulutuksen luomasta hyvinvoinnista, miten niiden käy akuutissa monikriisissä? Entä kun fossiilisten polttoaineiden tarjoamaa energiatalouden mittakaavaa ei voidakaan korvata? Entä jos vihreät siirtymät edellyttävätkin myös vaikeuksien sietämistä?
Onko silloin vaihtoehtona vain puskea ja “kiihdyttää” läpi edessä siintävän kriisin, jonkinlaisen teknologisen utopian voimalla? Mitä tapahtuu, jos tai kun yhä useammat ihmiset menettävät uskonsa tähän? Mitä tarjotaan tilalle? Nimittäin jos demokratia, vapaus ja tasa-arvoisuus on kammitsoitu nykyiseen kehitysuskoon ja materiaalisen kulutuksen kasvun malliin, niitä on luontevaa vastustaa toisenlaisesta historiakäsityksestä ponnistaen – sellaisesta, jonka merkitystä ja vaaroja on viime vuosina pohdittu aivan liian vähän.
Murtumien lietsojat, “ohimenevät kultakaudet”
Nykymaailmassa monet tahot näyttävät toimivan vallan erilaisella historiakäsityksellä. Lineaarisen edistyksen mallin sijaan ne nojaavat kehämäisempään näkymään, jossa historia ei ole kohti edistystä vievä virta. Se on kultakausien ja suurten romahdusten vaihtelua, sivilisaation ja barbarian vuoropeliä, jossa toimijana ei ole edistyvä ihmiskunta vaan toisiaan vastaan taistelevat kansakunnat, rodut tai “sivilisaatiot”. Romahdukset eivät ole pohjimmiltaan hyödyllisiä notkahduksia kehityksen uralla, vaan ne pyyhkivät pöydän puhtaaksi ja antavat vahvoille ja armoitetuille mahdollisuuden rakentaa uudelleen. Ne eivät ole vahinkoja tai onnettomuuksia vaan suorastaan historian luonnonlaki. Kansakunnalle romahdus voi olla jopa tervehdyttävä, jos se palauttaa perusarvoihin ja syrjäyttää epäterveet ja korruptoituneet. Tämänkaltaiseen maailmankuvaan nojaavat monet etnonationalistit ja muilta perustoilta demokraattisia ihanteita vastustavat liikkeet.
Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei voida tietenkään suoraan palauttaa tällaiseen näkemykseen. Minkään yksittäisen valtion toiminnan taustalla ei liene koskaan yhtä motiivia, ei edes autoritäärisen johtajan, vaan sisäisillä valtakamppailuilla, virheellisillä taustatiedoilla, strategisilla kömmähdyksillä ynnä muulla sellaisella on oma roolinsa. Voi kuitenkin olla avartavaa tarkastella Venäjän toimintaa myös tällaisesta historiallisesta näkökulmasta. Nyt se hahmotetaan lähinnä irrationaalisena sekoiluna, itsetarkoituksellisena julmuutena tai epäonnistuneena taktiikkana – jolloin taktiikkana olisi ollut, että onnistuneen “salamasodan” myötä Ukrainan valtauksesta olisi tullut fait accompli, johon “länsi” olisi hiljalleen joutunut sopeutumaan. Epäonnistumisen jälkeen sodan jatkaminen nähdään kollektiivisena mielipuolisuutena, taisteluna tutkainta vastaan, koska lopulta Venäjä häviää tavalla tai toisella. Edistyksen historiallista voimaa vastaan ei ole kamppaileminen.
Jos historiakäsitys ei kuitenkaan ole nätin lineaarinen, sodan voi nähdä osana brutaalia sivilisaatiotason politiikkaa, joka kurkottaa vuosikymmenten päähän. Suuret maailmanhistorialliset romahdukset nähdään suorastaan vääjäämättöminä ja jopa siunauksellisina, joten niiden vältteleminen ei ole mahdollista tai mielekästä. Tärkeintä on suojella omaa kansakuntaa tai sen konstruktiota (“Äiti Venäjää” tai muuta sellaista) historian kuohuissa ja luovia kohti seuraavaa kultaista kautta. Tällainen ajattelutapa voi olla jopa luontevaa, jos omassa maassa on historiallisia kokemuksia yhteiskunnan romahduksesta, ja niihin liittyviä kaunoja ja traumoja voidaan mobilisoida. “Seuraavaksi on meidän vuoromme.”
Tällaisen maailmankuvan sisäiseen rationaalisuuteen kuuluu oletus, että vallitseva globaali “liberaali” maailmanjärjestys ja etenkin “läntiset” vauraat yhteiskunnat eivät pysty selviämään moisista historian murroskohdista. Niiden kansalaiset ovat liian mukavuudenhaluisia ja haluttomia luopumaan omista saavutetuista eduistaan, ja niiden moniääninen poliittinen kulttuuri ei kykene reagoimaan tällaisiin haasteisiin. Ne joko sortuvat tai kääntyvät autoritääriselle ja vierasvihamieliselle uralle. Ja tällöin murtumien lietsoja on voittanut, vaikka olisikin näennäisesti hävinnyt sotilaallisesti tai poliittisesti.
Tällaisesta vinkkelistä maailmanhistoriallisen murtuman tietoinen edistäminen voi näyttää omanlaiseltaan kaukonäköisyydeltä. Vaikka sota hävittäisiinkin, voidaan silti uskoa, että oma kansakunta selviää voittajana esimerkiksi ilmasto- ja ruokakriiseistä, joita sodan voimalla ajettiin akuuteiksi. Karumpaan tulevaisuuteen varaudutaan kahmimalla resursseja, rakentamalla omavaraisuutta ja luomalla strategisia liittolaisuuksia muihin maihin, jotka kokevat olevansa tai konkreettisesti ovat altavastaajina tai syrjäytettyjä nykyisessä kehitysmallissa. Venäjän kaltaisessa yhteiskunnassa on myös mahdollista ajatella, että oma keskiluokka voi hyvin romuttua kriisin aikana – kansalaisyhteiskunnan perustan tuhoaminen vuosikymmenten aikana on käytännössä eliminoinut keskiluokan onnistuneen kapinan mahdollisuudet ja siten lieventänyt pakkoa pitää se tyytyväisenä. Jotain muuta voidaan rakentaa tilalle, kun aallonpohjasta on selvitty.
Tietysti tällainen ajattelutapa on paitsi julmaa myös harhaista lukuisin tavoin. Ekologisten kriisien syvyyttä ei hahmoteta laisinkaan: kukaan ei selviä kunnialla maailmassa, jossa ilmasto lämpenee useita asteita ja elonkirjo rapautuu yhä syvemmin. Säällisen ihmiselämän ekologiset reunaehdot romuttuvat. Ylipäätään tällaisessa ajattelutavassa usko kykyyn kontrolloida omaa kohtaloaan on täysin ylimitoitettu.
Harhaisuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei tällaista ajatusta voi ottaa joku tosissaan ja elää ja toimia sen mukaisesti. On houkutteleva ajatus, että historiallisen altavastaajan asemasta voisi murtautua voittajaksi, vaikka sitten katastrofeja lietsomalla.
Irti ruton ja koleran välisestä valinnasta
Harhaisuudesta huolimatta murtumien politiikka on aito ja vakava haaste. Kukaan ei todellakaan osaa vielä vastata kysymykseen, kuinka hyvin esimerkiksi eurooppalaiset yhteiskunnat kestävät sodan luomaa painetta, jos se kestää vielä kauan – laajemmasta monikriisistä puhumattakaan. Nykyiset energiakriisit ja hintapiikit voivat olla vasta alkusoittoa sille, miten syvällisesti arkielämä vielä mullistuu vauraissakin yhteiskunnissa, ja paljon nopeammin kuin kukaan osaisi ennakoida. Seuraava talvi voi olla karu, eikä keväällä välttämättä helpota. Jos säännöllisistä mullistuksista tulee elämän normaali tila, miten kansalaiset sietävät sitä?
Toki Eurooppa voi löytää vastustus- ja sopeutumiskykyä synkeällä tavalla: linnoittautumalla joko yhtenäisesti tai hajaantuneemmin kansakuntina, pyrkimällä pitämään kiinni omasta hyvinvoinnistaan muiden kustannuksella. Juuri tällä tavalla monet etnonationalistiset tai äärioikeistolaiset tahot pyrkivät mobilisoimaan nykyistä kriisiä, kuten ne ovat yhä enemmän yrittäneet ottaa haltuun esimerkiksi ilmastokriisiä: edessä on vääjäämätön synkkä maailmankausi, josta meidän on mahdollista selviytyä, mutta kaikkien ei.
Jos aiemmin mainittu ympäristöturvallisuuden näkökulma korostaa solidaarisuuden ja keskinäisriippuvuuden merkitystä, tällainen monikriisin “turvallistaminen” peräänkuuluttaa valistunutta itsekkyyttä. (Toisin sanoen “turvallistaa” voi monin eri tavoin – “turvallistamisella” ei ole vääjäämätöntä muotoa.) Ja valitettavasti itsekäs tulkinta on osoittautunut hyvin vetoavaksi. Jos uskotellaan, että omasta aineellisesta hyvinvoinnista ja arkiturvallisuudesta pystytään pitämään kiinni, on helppo luopua monista sivistyksellisistä ja moraalisista arvostuksista. On mahdollista tyytyä linnoittautuneeseen vaurauteen ja vakauteen kriisien runtelemassa maailmassa. Muille käy miten käy.
Ehkä aikakauden suuren kysymyksen voi asettaa näin: keillä on kykyä ajatella ja puhua maailmasta sivilisaation tasolla? Kiina esimerkiksi on toiminut näin eksplisiittisesti jo pitkään, Venäjä kulkee päätä pahkaa omanlaiseensa sivilisaatiopolitiikkaan, ja äärioikeisto ympäri maailman mobilisoi samankaltaisia ajatuksia. Tällaiselle ei ole vastustuskykyä, jos eletään ohimenevän poikkeustilan ja normaaliin paluun mielikuvastossa. Murtumien lietsojia vastaan on voitava asettaa jotain muuta kuin vain lineaarinen ja kestämättömäksi osoittautunut business as usual. Tarvitaan sivilisaation ja historian näkökulma, joka ohittaa elämän materiaalisista ja ekologisista reunaehdoista vieraantuneet kuvitelmat, joissa historia kulkee valmiiksi oletettujen kaarien mukaisesti. Vieraantuneessa ajattelussa kun maailmalla ei ole väliä, ei merkitystä.
Kriittinen kysymys on, onnistutaanko omaa historiakäsitystä päivittämään niin, että pystytään tähtäämään vuosikymmenien päähän ja ensi vuosisadalle – mutta ei kyynisesti pyrkien selviämään vääjäämättömässä maailmanpalossa vaan toimien niin, että pahin tuho voidaan välttää. Tässä palataan tekstin alussa käsiteltyihin ennakoinnin ja suunnittelun kysymyksiin, joita BIOS-tutkimusyksikössä on puntaroitu ekologisen jälleenrakennuksen käsitteen ympärillä. Kun yhteiskunnallista aineenvaihduntaa ja elämäntapoja täytyy pystyä muuttamaan nopeasti useilla alueilla yhtaikaa, tarvitaan koordinointia ja pitkäjänteisyyttä. On oltava kykyä pitää lyhyen aikavälin reagointi ja pidemmän tähtäimen suunnitelmallisuus mielessä yhtaikaa.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa juuri nyt esimerkiksi sitä, onko eurooppalaisilla yhteiskunnilla kunnollisia valmiuksia luopumiseen ja säännöstelyyn, jos ja kun energeettiset ja aineelliset kriisit kärjistyvät entisestään. Kyetäänkö sellaiseen “sotatalouteen”, joka mahdollistaisi paitsi Ukrainan pitkäaikaisen tukemisen sotatoimissa myös esimerkiksi energiajärjestelmän remontin kriisin aikana ja yhteiskuntien jälleenrakentamisen tuhoisan sodan jälkeen? Pystytäänkö mobilisoimaan ne mittavat voimavarat, jotka tarvittaisiin mahdollisimman nopeaan energiasiirtymään ja ruokajärjestelmien remonttiin?
Tämän mittakaavan toimista ei vielä ole hajuakaan, ja osin akuutin kriisin hetkellä palataan lyhytnäköisesti vanhoihin toimintatapoihin. “Tämä on vain väliaikaista”, toistellaan, ja luvataan siirtymätoimien jatkumista kriisin väistyttyä. Mutta monikriisi voi muuttua krooniseksi, jolloin luvattua rauhallista hetkeä ei tule. Jokainen fossiilitalouteen ripustautuva “väliaikainen” vuosi tekee tulevaa urakkaa vaikeammaksi, seuraukset kipeämmiksi ja edellä kuvatun itsekkään politiikan houkuttelevammaksi.
Ja toisaalta kyetäänkö tässä työssä ja ennen kaikkea ruokakriisien torjunnassa sellaiseen globaaliin solidaarisuuteen, joka murtaisi Venäjän ja Kiinan rakentamia koalitioita monien maailman köyhempien maiden kanssa? On helppo turhautua ja tuskastua siihen, miten esimerkiksi Venäjän kertomukset käymästään sodasta löytävät kuulevia korvia maailmalta, ja miten “imperialismin” ja “kolonialismin” vastaisuus nivotaan osaksi noita tarinoita. Syyt tällaiseen ymmärrykseen ovat varmasti moninaisia, osin yksinkertaisen aineellisiakin (tuontiriippuvaisuus), mutta harhaisissakin kertomuksissa voi olla osatotuuksia. Kolonialismin ja imperialismin historia on todellinen ilmiö, ja niiden vaikutusten keskellä miljoonat ihmiset elävät edelleen. Historiallisesti uusiutumattomien luonnonvarojen esikoisoikeus käytettiin perin juurin eriarvoisesti, mikä korostuu fossiilisista luopumisen pakon äärellä. Tämä ei muutu valheeksi sillä, että asiaan vedotaan vilpillisin motiivein ja perusteluin.
Ja etenkin jos demokratian, tasa-arvon ja vapauden “pakettiratkaisu” yhdistyneenä lineaarisen edistyksen mallin on edelleen vallitseva taustaoletus, on helppo nähdä turhautuminen kaukaiseksi jäävään lupaukseen: “Kaikki tämä tulee teillekin, kunhan kehitys kehittyy ja edistys edistyy.” Tuo lupaus alkaa muuttua yhä ontommaksi olosuhteiden heiketessä, ja sen ylläpitäminen alkaa vaikuttaa valheelta. Jos nykymallisen kehityksen aineelliset ja ekologiset edellytykset ovat uhattuina, pakettiratkaisu tarkoittaa kääntäen sitä, että vapautta ja demokratiaakaan ei voikaan tavoittaa. Silloin synkeätkin vaihtoehdot alkavat houkutella, jos ne lupaavat nykyisille altavastaajille parempaa. Autoritäärisyyden ja epädemokraattisuuden ohella se tarkoittaa esimerkiksi, että omat fossiiliset varat otetaan maksimaalisesti käyttöön, kun kunnollista tukea fossiilivaiheen ylittävään energiasiirtymäänkään ei ole saatu. Murtumien lietsojilla ei ole intressiä moiseen tukeen, koska he uskovat selviävänsä voittajina historian myrskyistä.
Kivinen tie globaaliin solidaarisuuteen
Ainoa tie ulos tästä “murtumien maailmanpolitiikan koalitiosta” on valmius sellaiseen globaalin eriarvoisuuden vähentämiseen, joka menee avustustoimintaa paljon pidemmälle: luonnonvarojen oikeudenmukaisempaa jakoa, perusteellisesti reilumpaa kauppaa, joka ei pakottaisi köyhempiä yhteiskuntia ekologisesti tuhoisaan toimintaan, ja paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä kehityksen malleja.
Toisin sanoen, vallitsevasta yhä tiiviimmästä ja kiihtyvämmästä globalisaatiosta olisi luovuttava ja rakennettava uudenlaisia tasavertaisempia yhteyksiä, alueellista omaleimaisuutta ja haavoittuvuutta vähentävää omavaraisuutta, mutta ei kuitenkaan absoluuttista autarkiaa. Sillä vaikka nykyinen fossiiliperustainen globaali yhteenkietoutuminen on tavalla tai toisella tiensä päässä, tilalle ei tarvitse tulla toisistaan irrallisten alueiden mosaiikkia. Yhteistyö voi hakea sellaisia muotoja, joissa pyritään turvaamaan myös vastustus- ja mukautumiskykyä kriisiaikoina. Ruoantuotannon, lääketieteen, tiedonvälityksen ja monien muiden alojen ymmärryksestä ja osaamisesta ei voida pitää kiinni ilman globaalia yhteistyötä. Alueiden radikaali erkaantuminen tarkoittaisi myös tiedon ja osaamisen maailmanpaloa.
Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen.
Millaisen kuvaston varaan toisenlainen käsitys voisi rakentua? Kaukainen “kaupunki kukkulalla” ja historian kehä ovat voimallisia mielikuvia. Ennakoiva ja suunnitteleva asenne, jota ekologisessa jälleenrakennuksessa tarvitaan, on aktiivista pyrkimystä vaarallisten romahdusten välttämiseen, mutta se on myös jotain muuta kuin lineaarinen näkymä kasvuun ja edistykseen. Se on dynaamista vakautta, elämän edellytysten ja hyvinvoinnin perustan turvaamista maailmassa, jossa on muitakin voimia kuin ihmiset ja kansakunnat. Siitä on vaikeampi luoda mobilisoivaa kuvastoa, mutta sellaista tarvitaan.
Toinen ja kipeämpi vaikeus on, että ajatus globaalista solidaarisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta on yhä heikommissa kantimissa. Niiden mobilisoiva voima on kuihtumassa: niihin viittaaminen vaikuttaa naiivilta haihattelulta, kun suurvaltojen sota on muuttumassa jälleen arkiseksi uhkakuvaksi ja kun äärioikeisto nousee valtaan yhä useammassa maassa. On selvää, että solidaarisuutta tarvitaan kipeästi, mutta on yhtä selvää, että tie on kivinen ja kuoppainen.
Tämä on kriittinen kysymys myös ekologiselle jälleenrakennukselle historian murtumakohdassa. Miten Suomessa voidaan rakentaa kohtuulliseen kulutukseen ja kestävään hyvinvointiin perustuvaa yhteiskuntaa, joka ei nojaa elämän edellytysten heikentämiseen muualla? Ja miten tällainen yhteiskunta voi paitsi konkreettisella esimerkillään ja aineellisilla vaikutuksillaan myös poliittisilla toimillaan tukea sellaisia globaaleja suhteita, joita tarvitaan?
Ehkä ensimmäinen askel voisi olla sen tunnistaminen ja tunnustaminen, että Suomi ja Eurooppa eivät saa olla vain turvaamassa “eurooppalaista sivistystä” tai “eurooppalaista sivilisaatiota”, vaan niiden täytyy turvata ja luoda uudenlaisten globaalien suhteiden edellytyksiä. Yhtäällä se on lujaa vastarintaa autoritäärisyydelle ja pakkovallalle, toisaalla se on kouriintuntuvaa auttamista ja omista eduista luopumista.
Ville Lähde
