BIOS

Kuvakaappaus Tulevaisuuden tilannehuoneesta. tilannehuone.wiseproject.fi

“Tulevaisuuden tilannehuone” avautui

WISE-tutkimusprojekti on rakentanut kuntien käyttöön uuden strategiatyökalun Tulevaisuuden tilannehuoneen. Työpajamuotoisen harjoituksen avulla suomalaiset kuntapäättäjät ja -asiantuntijat voivat kehittää omaa ennakointi- ja reagointikykyään viheliäisten sosio-ekologisten murrosten äärellä. BIOS:n Paavo Järvensivu oli päävastuussa työkalun kehittämisestä. Tulevaisuuden tilannehuone pohjautuu WISE:n organisoimiin politiikkapäämajaharjoituksiin, joita on tehty Helsingin ja Kotkan kaupunkien kanssa. 

Internet-pohjainen työkalu on kenen tahansa käytettävissä ilmaiseksi, ja harjoitukseen voi osallistua kerralla 4–12 henkilöä. Harjoituksessa alueelliset päättäjät ja asiantuntijat ylittävät tavanomaiset roolinsa, ja heitä ohjataan ajattelemaan totuttua laajempia kokonaisuuksia kehittäessään tulevaisuuden suunnitelmia. Alueen tulevaisuutta hahmotetaan sosiaalisia ja ekologisia reunaehtoja jatkuvasti silmällä pitäen. Tutustu Tulevaisuuden tilannehuoneeseen ja tilaa harjoituslinkki sähköpostitse osoitteessa https://tilannehuone.wiseproject.fi

Maailmalta

IPCC:n arviointiraportin (AR6) kolmas osa ilmestyi

Kansainvälisen ilmastopaneelin pääraportit eli arviointiraportit jakaantuvat kolmeen osaan. Uusimman kuudennen arviointiraportin (AR6) ensimmäistä osaa käsiteltiin uutiskirjeissä  viime vuoden syyskuussa ja toista osaa maaliskuussa. Ensimmäisessä osassa kuvattiin ilmastonmuutoksen syitä ja ilmiön etenemistä, toisessa keskityttiin seurauksiin ja niihin sopeutumiseen. Kolmannen osan pääaiheena taas oli ilmastonmuutoksen hillintä. Massiivisen raportin tiivistelmän päätöksentekijöille (64 sivua) voi lukea täältä. Carbon Brief julkaisi tavalliseen tapaansa hyödyllisen “kysymyksiä ja vastauksia” -koosteen sekä joukon tutkijoiden näkemyksiä raportin pääviesteistä. Suosittelemme myös professori Julia K. Steinbergerin Twitter-ketjua, jossa hän vastaa kysymykseen “Mihin jälleen uutta raporttia tarvitaan, kun kukaan ei tee mitään tutkijoiden varoituksista huolimatta?” Tässä ketjussa taas on kerätty yhteen kokoelma hyödyllisiä analyysejä.

Näitä IPCC:n pääraportteja julkaistaan 6–7 vuoden välein, joten ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että tämä on viimeinen raportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa edes joten kuten onnistuneeseen ilmastokriisin hillintään sen kaikkein vaarallisimpien seurauksien torjumiseksi. Mikäli merkittävää käännettä ei saada aikaan, tulevat raportit jäävät maailmanhistoriallisen epäonnistumisen dokumentoinniksi ja reagoinniksi äärimmäiseen krooniseen hätätilaan.

Puolentoista asteen lämpeneminen suhteessa esiteolliseen aikaan näyttää raportin skenaarioiden valossa “liki vääjäämättömältä”, eli nyt kriittinen kysymys on, saadaanko lämpeneminen painettua rajan ylittämisen jälkeen alas. Toisin sanoen, jääkö vaarallinen “ylilyönti” (overshoot) lyhyeksi vai pitkäaikaiseksi – jolloin tuhoisien ekologisten muutosten ja vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen käynnistymisen riski kasvaisi entisestään? 

Tähän on liittynyt myös yksi merkittävä sekaannuksen aihe, kun raportin pääviestejä on esitetty julkisuudessa. Päästöt tulisi saada raportin mukaan laskuun “viimeistään 2025”. Mutta eikö ne pitänyt saada laskuun “viimeistään 2020”, ja vielä aiemmin sitä edeltäneissä kannanotoissa? Kyllä, mutta päämäärä on muuttunut. Kuten on lukemattomia kertoja todettu: koska kasvihuonekaasut kertyvät ilmakehään, urakka muuttuu vaikeammaksi jokaisen viivyttelyn vuoden jälkeen, ja maaliviivaa on lopulta siirrettävä. Taas yhdessä tavoitteessa epäonnistuttiin, ja on tyydyttävä vähempään.

Kun aiemmin oli vielä hyvin mahdollista estää puolentoista asteen lämpeneminen, nyt parhaalta mahdolliselta päämäärältä näyttäisi lämpenemisen stabilointi tuolle rajalle riskialttiin ylilyönnin jälkeen. Valitettavasti monissa lehtijutuissa tämä ero on jäänyt selittämättä, jolloin on se vaara, että varoitukset kärsivät inflaation. (Helsingin Sanomissa asia onnistuttiin selittämään aika hyvin.) Ilmastotutkija Glen Peters on ylipäätään varoittanut mediaa “viimeistään 2025” -viestin harhaanjohtavuudesta, sillä se ei kuvaa kunnolla raportin skenaarioita. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta pääsiäisviikonloppuna. Peters ja muut tutkijat ovat toisaalta myös ilmaisseet huolensa siitä, että puolentoista asteen skenaarioihin on edelleen laskettu vuodelle 2050 suuri määrä fossiilisten polttoaineiden käyttöä! Tämähän toisaalta tarkoittaa, että nopeammalla dekarbonisaatiolla vaarallisimman ilmastonmuutoksen hillintä ei näyttäisikään niin vaikealta. 

Raportin herättämästä keskustelusta voisi nostaa esiin suuren määrän yksittäisiä aiheita, mutta uutiskirjeen rajoissa jätämme ne kolmeen. Ensinnäkin raportissa on ensimmäistä kertaa käsitelty laajemmin elämäntapojen eli “kysynnän hallinnan” toimien merkitystä ilmastonmuutoksen hillinnässä. Toisin sanoen esimerkiksi vähäpäästöisen liikenteen, kasvispohjaisemman ravinnon, pitkäkestoisempien kulutustavaroiden, tehokkaamman kierrätyksen sekä – erittäin tärkeää – näitä tukevan infrastruktuurin merkitys nostettiin näkyvästi esiin. On huomattavaa, että raportin mukaan näillä toimilla voitaisiin parhaimmillaan esimerkiksi eliminoida kokonaan riskialttiiden hiilen talteenoton muotojen (esim. BECCS) tarve ja saada ylipäätään aikaan kymmenien prosenttien päästöleikkauksia suhteessa “perusuraan”. Tähän aiheeseen liittyen: yllättäen myös degrowth-tutkimuksen eri muodot esiintyvät raportissa useassa kohdin.

Toiseksi, eriarvoisuuden merkitys nousee näkyvästi esiin. Raportissa muistutetaan, että päästöjen erot eivät ole vain maiden vaan etenkin yksilöiden ja kotitalouksien välisiä ja liittyvät vahvasti varallisuuteen: 10% vauraimmista ihmisistä on vastuussa 34–45% kulutusperäisistä päästöistä, kun taas köyhin 50% kotitalouksista vastaa 15–16% näistä päästöistä. (On huomattava, että kolmasosa vauraimmista 10% kotitalouksista on raportin mukaan kehittyvissä maissa, eli eriarvoisuus läpäisee kaikki yhteiskunnat.) Kaikkein vauraimmat myös ajavat päästöjen kasvua voimakkaammin kuin köyhempi enemmistö maailman väestöstä. Eriarvoisuuteen liittyen raportissa todetaan myös, että ilmastorahoituksen pitäisi olla kuusi kertaa nykyistä suurempaa. 

Kolmas kiistaa herättänyt teema on hiilen talteenoton rooli. Hiilen talteenotto on raportin mukaan “väistämätöntä”, mikä tietyssä mielessä pitääkin paikkansa. Hiilidioksidin pitoisuudet ovat jo nyt vaarallisen korkealla, ja lopulta ne on saatava painettua alas turvallisemmalle tasolle, jotta voidaan hillitä etenkin jäätiköiden sulamista ja merten pinnan nousua. Pelkillä päästöleikkauksilla tätä ei saada aikaan – se on lähtökohtaisesti mahdotonta. Hiilen talteenotto ei siis ole kaksiarvoinen kyllä/ei -kysymys. Kiista aiheesta ei kuitenkaan ole koskenut näitä pitkän aikavälin näkymiä vaan sitä, millainen rooli hiilen talteenotolle on annettu seuraavien vuosikymmenien skenaarioissa. Pähkinänkuoressa: lasketaanko hiilen talteenoton varaan niin paljon, että fossiilisten polttoaineiden käyttöä jatketaan tarpeettoman pitkään ja liian laajassa mittakaavassa? (Ks. yllä Petersin huomiot fossiilisten käytöstä skenaarioissa.)

Lopultahan ilmastokriisin hillintä on yksinkertainen asia: vähemmän kulutusta, entistä tehokkaampaa energian käyttöä, fossiilisten alasajo mahdollisimman nopeasti ja vähäpäästöisen tuotannon rakentamista mahdollisimman pian – ja kulutusta vähentämällä sitä ei tarvitsisi rakentaa nykyisen energiabudjetin mittakaavaan (lukuun ottamatta maita, joissa kärsitään “energiaköyhyydestä”). Hiilen talteenotto hämärtää tätä päämäärää, jos siitä tulee “status quon” oljenkorsi, tapa tekohengittää nykyistä energiataloutta sen sijaan, että talteenotto olisi välttämätön täydentävä keino. IPCC:n skenaarioissa hiilen talteenoton osuus on edelleen problemaattisen suuri suhteessa jäljelle jääviin päästöihin tulevina vuosikymmeninä: siitä tulee helposti “itseään toteuttava ennuste”, kuten Wim Warton varoitti vuoden 2020 artikkelissaan. 

Lopuksi mukava yllätys: kaksi BIOS-tutkijoiden artikkelia oli päätynyt raportin lähdekirjallisuuteen! Ensimmäinen käsittelee irtikytkennän problematiikkaa, toinen teknologista polkuriippuvuutta.

BIOS

Venäjän ja Ukrainan sodasta, energiasta, ruokakriisistä ja turvallisuudesta

Maaliskuun uutiskirjeessä totesimme, että palaisimme varmasti sodan pahentamaan globaaliin ruokakriisiin tulevissa kirjoituksissa. Hyvin pian tämän jälkeen julkaistiinkin Ville Lähteen kirjoitus “Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot”. Lähde muistuttaa, miten liian yksioikoinen kansallisen omavaraisuuden korostaminen sivuuttaa yhtäältä modernin ruoantuotannon monenlaiset riippuvuussuhteet tuotantopanoksista ja toisaalta jättää huomiotta kansainvälisen vaihdon hyvät puolet. Hän pureutuu aiheeseen hienosyisemmin potentiaalisen ja reaalisen omavaraisuuden käsitteellisellä erottelulla. 

“Niinpä vaikka periaatteessa Suomessa on korkea potentiaalinen omavaraisuus, pitkittyneessä kriisitilanteessa se ei välttämättä olisikaan realisoitavissa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut näiden sidosten ongelmallisuuden nyt kaikkien nähtäväksi. Kun lannoitteiden kauppa tökkii niin paljon, että kaikkia tarvittavia eriä ei välttämättä saada millään hinnalla, ollaan isoissa ongelmissa. Tuotantopanosten omavaraisuusasteen nostamisesta, ravinnekiertojen tehostamisesta ja maatalouden oman energiatuotannon rakentamisesta on puhuttu vuosia, mutta edistyminen on ollut hyvin hidasta. Ehkä tämän mittaluokan kriisiin ei yksinkertaisesti uskottu, tai siihen varautuminen nähtiin liian kalliiksi ja vaikeaksi. Suomessa on helppo ihmetellä saksalaisen energiapolitiikan umpikujaa, mutta ruoantuotannon puolella liian vahvan globaalin keskinäisriippuvaisuuden riskit koskettavat meitäkin yhtä lailla.”

Emma Hakala ja Antti Majava osallistuivat Nesslingin säätiön, Koneen Säätiön ja Ympäristötiedon foorumin järjestämään Ympäristödialogiin “Sota Euroopassa vauhdittaa energiamurrosta: mitä vaihtoehtoja meillä on?” Suosittelemme lämpimästi tätä syväluotaavaa keskustelua! Tere Vadén kommentoi Ylen pääuutisissa ja verkkosivujen jutussa niin ikään sodan vaikutuksia energianäkökulmasta. BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas taas kirjoitti blogissamme siitä, millaisia makrotaloudellisia laskelmia Venäjän energiatuonnon katkaisemisen vaikutuksista on tehty, ja mitä niissä saattaa olla pielessä.

“Ei voida kertoa kansalaisille, että sadalla eurolla tästä selvitään, jos todellisuudessa Venäjän energiasta irtautuminen vaatii ainakin hetkellisesti poikkeusolosuhteiden kestämistä. Suuremman hinnan maksaminen ja isompien vaikeuksien kestäminen voi olla moraalisesti välttämätöntä Venäjän sotatoimien vastustamiseksi, mutta päätös pitäisi tehdä tietoisina seurausten mittaluokasta.”

Ahokas kommentoi myös Suomen velkasuhdetta ja inflaatiokehitystä Kansan Uutisten haastattelussa sekä Talouselämän kahdessa maksumuurin takana olevassa jutussa sitä, miten Shell kikkailee venäläisen öljyn myynnissä ja millaisia kysymyksiä liittyy jakeluvelvoitteen laskemiseen.

“Ahokkaan mukaan sekoitusvelvoitteen vähentäminen lisää öljystä saatavien polttoaineiden kysyntää ja on näin tukea fossiiliselle polttoaineille ja Venäjälle.
Bioaine on kalliimpaa kuin fossiiliset polttoaineet, joten sekoitusvelvoitteen pienentämisen pitäisi halventaa autolla ajamisen hintaa.
Ei kuitenkaan ole olleenkaan itsestään selvää, että näin käy. Epävarmana aikana jakelijat voivat pyrkiä kasvattamaan voittojaan yhteistuumin.
”Niille voi olla nyt tärkeätä hankkia puskuria huonojen aikojen varalle”, Ahokas arvelee.”

Emma Hakala käsitteli Helmi Räisäsen kanssa kokonaisturvallisuutta Politiikasta.fi -lehden jutussa sekä ilmastokriisin ja sotien suhdetta Ulkopolitist-lehden podcastissa.

Muuta BIOS-toimintaa

Uusia vertaisarvioituja tieteellisiä BIOS-julkaisuja on ilmestynyt. Antti Majavan johdolla kirjoitettu “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target” ilmestyi Energy Strategy Reviews -lehdessä. Ville Lähteen artikkeli “Arjen teoille on annettava yhteinen suunta” ilmestyi Gaudeamuksen kustantamassa teoksessa Planeetan kokoinen arki.

Antti Majavan artikkeli arkkitehtuurin tehtävästä ajassamme ilmestyi vapaasti luettavissa olevassa teoksessa Murroksen arkkitehdit. Majavan uraauurtava metsäpodcastien sarja on tätä kirjoittaessa ehtinyt jo yhdeksänteen osaan, joka käsittelee muun muassa PEFC-sertifikaattia ja sen päivitysprosessia, josta myös YLE juuri kirjoitti taustoittavan jutun. Metsäpodcastin tämän kauden viimeinen kymmenes jakso ilmestynee ennen seuraavaa uutiskirjettä. Julkaisimme myös viime uonna Kalevi Sorsa -säätiön kesäkouluun tilatun Tere Vadénin videoluennon “Talouskasvu ja ekologinen kestävyys”. 

BIOS lausui maaliskuussa pyydettäessä eduskunnan ympäristövaliokunnalle koskien uutta ilmastolakia. Varoitimme huolimattomasta suhtautumisesta hiilinielutavoitteeseen, kehotimme ilmastopolitiikan suunnittelun laajentamista siirtymäpolitiikan suunnittelujärjestelmäksi ja esitimme käyttöön hiilen varjohinnoittelua, jonka avulla toimijat voisivat varautua todennäköisesti syntyviin maankäyttösektorin hiilimarkkinoihin.

Lopuksi

Guardian julkaisi kiehtovan jutun kenialaisesta ympäristömysteeristä, suuren järvialueen osin selittämättömästä tulvimisesta. Tietokirjailija Mari Koistinen syventyi usein toistettuihin väitteisiin rehuviljan kelpaamattomuudesta ihmisravinnoksi. Maailman Kuvalehti käsitteli läntisten Afrikan rantavesien kalastuselinkeinon ongelmia. Maanviljelijä Juuso Joonan läpikäynti Suomen saamasta CAP-palautteesta on melko karu: kotiläksyjä tuli. Ylioppilaslehden Johannes Roviomaa haastatteli Sonja Pietiläistä äärioikeiston “fossiilifasismista”. Ukrainan hämmästyttävän nopea liittäminen eurooppalaiseen sähköverkkoon on kiinnostava osoitus siitä, miten kriisitilanteessa mahdottoman hitaana pidetty voikin sujua nopeasti. 

Lisäksi onnittelemme tuttua valokuvaaja Ella Kiviniemeä tuoreesta palkinnosta!

Kauraa pellolla. Kuva: Wikimedia Commons.

Sotatoimien ja pakotteiden aiheuttamat vientikatkokset ja pidempiaikaisetkin tuotantohäiriöt voivat viedä maailmaa radikaalisti uudenlaiseen tilanteeseen, jollaisesta ei ole kokemuksia ehkä koko maailmansotien jälkeiseltä ajalta. Ruokakriisien tutumpien puolien eli voimakkaiden hintaheilahteluiden ja toimitusvaikeuksien lisäksi käsillä voi olla suoranaista absoluuttista niukkuutta ruoasta – eli ruokaa ei yksinkertaisesti riittäisi kaikille sitä tarvitseville. Tällaista niukkuutta on kärsitty lähinnä paikallisissa nälänhädissä, ja silloinkaan tapahtunutta ei ole voinut juuri koskaan selittää pelkästään ruoan suoranaisella puutteella. Monille maailman alueille yhtaikaa vaikuttavan absoluuttisen niukkuuden tekee mahdolliseksi se, että Venäjän ja Ukrainan tuotannon lisäksi sota vaikuttaa lannoitteiden ja niiden raaka-aineiden toimituskatkosten ja voimakkaasti nousevan energian hinnan takia tuotantoon kaikkialla maailmassa.

Kuten koronakriisin pelottavimpina alkuaikoina, nytkin Suomessa on ollut paljon puhetta kansallisesta omavaraisuudesta. Toisaalta on toisteltu sitä, että “ruoka ei Suomesta lopu”. Puheenvuoroissa on kuitenkin toistuvasti mennyt (kovin sopivasti) puurot ja vellit sekaisin. Jotta tilannetta voi ymmärtää kunnolla, on hahmotettava myös lyhyemmän ja pidemmän aikavälin muutosten erot (joiden merkityksestä kirjoitimme energiakysymyksissä) sekä ennen kaikkea, mitä omavaraisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Sanan “omavaraisuus” käyttäjät puhuvat usein aivan eri asioista, mikä lisää sekaannusta ja ymmärtämättömyyttä. Ja sellaiseen ei ole näin tärkeiden kysymysten äärellä varaa. 

Loppuuko ruoka?

Puhuttaessa omavaraisuudesta on hyödyllistä erottaa toisistaan reaalinen ja potentiaalinen, todellinen ja mahdollinen omavaraisuusaste. Reaalisesti Suomi ei ole ruoka-omavarainen, mutta laskennallisesti omavaraisuusaste on melko korkea, 70–80%, kun katsotaan vain loppukulutetun ruoan määrää. Prosenttiosuuden tarkka arviointi on kinkkistä, koska osana kansainvälisiä ruokamarkkinoita Suomi vie ja tänne tuodaan ruokaa – ja kuten alempana todetaan, todellisuudessa tämä laskelma on hyvin harhaanjohtava.

“Ruoka ei lopu” Suomesta todellakaan kovin helpolla. Ensinnäkin, vauraana maana Suomella on kyky ostaa ruokaa maailmanmarkkinoilta korkeammillakin hinnoilla hyvin pitkään. Eli kun ruoka kallistuu muuttuessaan suhteellisen niukaksi, täällä ollaan vielä kaukana absoluuttisesta niukkuudesta eli ruoan kertakaikkisesta puutteesta. Hintakilpailuissa häviävät ne köyhemmät maat, jotka ovat maailman keskenään linkittyneiden ruokajärjestelmien verkostossa marginaalisessa asemassa. Niillä ei ole ensinnäkin välttämättä varaa kalliimpaan ruokaan ja toiseksi niillä on usein hyvin pieni määrä vakiintuneita tuontikanavia – uusia ei ihan käden käänteessä saada tästä asemasta käsin luotua. (Lisäksi näissä maissa kansalaisten tuloista merkittävä osa kuluu ruokaan jo valmiiksi, joten hintojen nousu osuu kipeämmin.)

Toisin sanoen absoluuttisen niukkuuden täytyisi mennä globaalisti todella pitkälle, että Suomen kaltainen maa ei pystyisi hätätilanteessa hankkimaan ruokaa väestölleen, ja päätyisi näin absoluuttisen niukkuuden piiriin. Silloin oltaisiin jo täysin toisenlaisessa ja monin verroin vaarallisemmassa maailmassa kuin nyt. 

Toiseksi ruoka ei lopu Suomesta helpolla siksi, että potentiaalinen omavaraisuusaste on huomattavasti reaalista korkeampi. Akuutin kriisin iskiessä Suomessa pystyttäisiin kyllä kasvattamaan huomattavasti enemmän suoraan ihmisravinnoksi kelpaavaa ruokaa. Tietysti elämäntapa mullistuisi, kun perunaa sun muuta pistettäisiin kasvamaan maailmansotien “voiton puutarhojen” hengessä joka kolkkaan, ja tuontiruoan määrä romahtaisi. 

Potentiaalia korkeampaan omavaraisuusasteeseen siis on, mutta tietenkään maksimaaliseen omavaraisuuteen ei kannata pyrkiä niin kauan kuin kansainvälinen kauppa toimii. Kaupassa on kyllä globaalisti katsoen, edellä mainittujen marginaalissa olevien ruokajärjestelmien näkökulmasta, paljon ongelmia. Mutta kansainvälisellä kaupalla myös pystytään tasaamaan satoheilahteluita ja ruokkimaan väestöä alueilla, joilla paikalliset resurssit eivät enää riitä kasvaneelle väestölle – ja usein paikallisten ruokajärjestelmien rapauduttua. (Tällaisten alueiden resilienssin kasvattaminen edellyttäisi kauppakumppanien kirjon laajentamisen lisäksi myös paikallisten ruokajärjestelmien elvyttämistä, mutta tämä on tuonnempana oman tekstinsä aihe. Alustavia ajatuksia oli täällä, ja näistä asioista kirjoitan vuoden mittaan täälläkin lisää.) Suomen kaltaiselle vauraalle maalle riittää suhteellisen korkea omavaraisuusaste ja se, että säilytetään ruoantuotannon kasvattamisen potentiaali – mikä tarkoittaa, että täytyy olla olemassa asiansa osaavia viljelijöitä ja muita alkutuottajia. Tyhjästä potentiaalia ei muuteta todellisuudeksi.

Omavaraisuus on osin harhakuvitelmaa

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että edellä mainittu reaalinen 70–80% omavaraisuusaste on pitkälti illuusiota. Vaikka kulutetusta ruoasta hyvin suuri prosentti on “omaa”, niin ruokajärjestelmämme on äärimmäisen riippuvainen muualta tuoduista tuotantopanoksista kuten energiasta, rehusta, maatalouskemikaaleista, koneista, lannoitteista – sekä kuten koronakriisi muistutti, ulkomaisesta työvoimasta. Kaiken kaikkiaan nykyisen kaltaiset vauraiden maiden ruoan tuotannon ja jalostuksen järjestelmät ovat hyvin kompleksisia, ja merkittävä osa ruoasta on niin jalostettua, että se vaatii lukemattomien lisäaineiden tuomia ominaisuuksia säilyvyyteen, ulkonäköön, koostumukseen ja niin edelleen. Luken Marja Knuutilan sanoin “meillä ei olisi ensimmäistäkään tuotetta ilman tuontia” (ks. myös tämä artikkeli).

Niinpä vaikka periaatteessa Suomessa on korkea potentiaalinen omavaraisuus, pitkittyneessä kriisitilanteessa se ei välttämättä olisikaan realisoitavissa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut näiden sidosten ongelmallisuuden nyt kaikkien nähtäväksi. Kun lannoitteiden kauppa tökkii niin paljon, että kaikkia tarvittavia eriä ei välttämättä saada millään hinnalla, ollaan isoissa ongelmissa. Tuotantopanosten omavaraisuusasteen nostamisesta, ravinnekiertojen tehostamisesta ja maatalouden oman energiatuotannon rakentamisesta on puhuttu vuosia, mutta edistyminen on ollut hyvin hidasta. Ehkä tämän mittaluokan kriisiin ei yksinkertaisesti uskottu, tai siihen varautuminen nähtiin liian kalliiksi ja vaikeaksi. Suomessa on helppo ihmetellä saksalaisen energiapolitiikan umpikujaa, mutta ruoantuotannon puolella liian vahvan globaalin keskinäisriippuvaisuuden riskit koskettavat meitäkin yhtä lailla. Valitettavasti tällaista tilannetta ei myöskään korjata ihan vuodessa parissa. Näin tuotantopanosten absoluuttinen niukkuus voi olla edessä.

Eläintuotantokeskeisyys tekee muutoksen vaikeammaksi

Yksi suomalaisen ruoantuotannon erityispiirre, joka hankaloittaa tilannetta, on eläintuotannon merkittävä osuus ja sen voimakas alueellinen eriytyminen kasvintuotannosta. Tämä luo osaltaan ison kuilun reaalisen ja potentiaalisen omavaraisuusasteen välillä. Eläintuotannon ensisijaisuus tarkoittaa, että todella suuri osa kasvituotannostakin lopulta palvelee sitä – yli puolet viljasadosta ja valtaosa (noin 80%) viljelyalasta menee rehutuotantoon. Niinpä myös suurin osa tuotantopanoksista kuluu eläintuotantoon. Venäjän ja Ukrainan sodan aikana on ollut paljon puhetta siitä, että nyt kannattaisi siirtyä kasvisvaltaisempaan tuotantoon ja kulutukseen. Tähän on tietysti yleisesti ottaen valtavasti hyviä syitä. Mutta siirtyminen eläintuotantokeskeisestä mallista toisenlaiseen ei tapahdu kuin taikaiskusta. Edellä mainitut erot lyhyen ja pidemmän aikavälin sekä nopeiden ja hitaiden kriisien välillä tulisi pitää mielessä, ettei sorruta epärealistisen opportunistisiin vaatimuksiin.

Eläintuotannon osuuden pienentäminen nykyisestä tasosta on väistämättä pitkä ja vaikea prosessi, joka vaatii suunnitelmallisuutta, jota olemme peränneet ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Rehupeltoja ei noin vain muuteta toiseen käyttöön, eivätkä kaikki kasvit kasva kaikkialla. Joka tapauksessa konkreettisesti maan muokkaaminen ja rakentaminen toiseen käyttöön vaatii työtä, konekannan ja muun infrastruktuurin uusimisesta puhumattakaan. Kulutustottumusten pitäisi muuttua rinnalla, jotta uudelle tuotannolle on kysyntää, mikä on siirtymän viheliäisimpiä ongelmia. Suomalainen eläintuotteiden kulutus on pysynyt sitkeästi korkealla. Lisäksi jotta kasvisperäisemmällä tuotannolla voitaisiin taata ravinnon riittävä rikkaus, tarvittaisiin tuotannon merkittävää monipuolistamista. Pidemmällä aikavälillä monipuolisuus tuo kyllä sopeutumis- ja mukautumiskykyä ympäristömuutoksiin, mutta lyhyellä aikavälillä siirtyminen monokulttuurisesta mallista moninaisuuteen on aikamoinen tehtävä.

Toisin sanoen: huimasti ja nopeasti nousevien lannoite- ja energiahintojen oloissa olisi epärealistista tarjota tätä siirtymää lääkkeeksi akuuttiin tilanteeseen. 

Hankalia polkuriippuvuuksia tulee varoa

Myöskään riippuvuutta tuontilannoitteista ei saada katkaistua kovin nopeasti. Kuten sanottua, riskit tiedettiin jo pitkään, ja tutkijat ovat varoittaneet niistä niin ympäristö- kuin turvallisuusnäkökulmista, mutta liikkeelle on tuskin edes lähdetty. Yksi olennainen osa pidemmän aikavälin muutosta olisi pyrkiä integroimaan kasvituotantoa ja pienemmän volyymin eläintuotantoa likeisemmiksi niin, että lanta ja erilaiset hankalasti hyödynnettävät sivuvirrat eivät olisi ongelmia vaan hyödyllisiä resursseja. Perityssä tilanteessa tämäkin on kuitenkin pitkä tie.

Nopeammaksi reitiksi ravinteiden kierrätykseen on tarjottu biokaasutusta, jolla saataisiin myös parannettua maatalouden energiahuoltoa. Lannasta saadaan biokaasutuksessa energiaa, sen hajoamisen päästöjä voidaan vähentää ja kaasutuksesta jää jäljelle helpommin kerättävää lannoitteiden raaka-ainetta, mikä vähentäisi tuotannon eriytymisen ongelmaa. Tässä kuitenkin törmätään hankalaan dilemmaan: pidetäänkö nykyinen tuotantomalli ennallaan, jotta saadaan suuret määrät biokaasutuksen raaka-ainetta, mutta samalla joudutaan edelleen käyttämään tuotantopanoksia ja maa-alaa mittavan eläintuotannon ylläpitämiseen? Vai nivotaanko biokaasutus osaksi suunnitelmallisempaa ruokajärjestelmän muutosta, jossa eläintuotannon osuutta voidaan pienentää ja nivoa monimuotoistuvaan kasvituotantoon sekä ympäristövaikutusten vähentämiseksi että resilienssin rakentamiseksi? Edellinen toimintalinja nimittäin muodostaisi vahvaa polkuriippuvuutta nykyjärjestelmälle ja esteitä sen muuttamiselle.

Liian monessa poliittisessa julkilausumassa esitetään vähän kaikenlaisia ratkaisuja rinnakkain riippumatta siitä, pystyykö niistä muodostamaan kokonaisuuden. Monenkirjavien toiveiden listaamisen sijaan tarvitaan toteutuskelpoista suunnitelmallisuutta.

Eläintuotantoa voidaan vähentää, mutta ei miten tahansa

Hyvin nopeassa ja akuutissa kriisissä eläintuotannon suuri volyymi myös tavallaan helpottaa tilannetta toisesta näkökulmasta. Iso osa kasvituotannosta ja tuotantopanoksista palvelee eläintuotantoa, mutta suomalaiset kuitenkin kuluttavat sekä ympäristö- että terveysnäkökulmasta liikaa eläintuotteita. Proteiinia saadaan ravinnosta useimmiten ihan liikaa, minkä näkee kaupunkien jätevesimittauksissakin. 

Akuutissa tilanteessa, jossa tuotantopanoksia ei riittäisi kaikkeen, eläintuotannon vähentäminen iskisi kaikkein vähiten suomalaiseen ruokahuoltoon. Eli eläinkantaa pienennettäisiin ja rehutuotantoa vähennettäisiin, mutta ruokaa kyllä riittäisi tarpeeksi (mukaan lukien edellä mainittu mahdollisuus tuontiin). Eläintuotanto on tietyssä mielessä systemaattista haaskuuta, kun osa rehuksi käytettävästä ravinnosta on ihmisille kelpaavaa. Mutta on tärkeä ymmärtää, että ei läheskään kaikki: eläimille syötetään nurmirehun lisäksi paljon ihmisruoaksi kelpaamatonta viljaa – tämän osuus vaihtelee vuosittaisten olosuhteiden ja sadon laadun mukaan, ja osaksi raja määrittyy myös elintarviketeollisuuden vaatimusstandardien mukaan. 

Erilaiset osin viljapohjaiset kasvisruokajalosteet myös voivat muuttaa tätä jakaumaa hiljalleen, koska niille laatuvaatimukset eivät välttämättä ole yhtä tiukkoja kuin esimerkiksi leipäviljalle. Eläimille myös syötetään erilaisia teollisia sivuvirtoja, joista ei ainakaan nykyisellään tai ehkä koskaan olisi ihmisravinnoksi. Toisaalta rehukäyttöön myös tuodaan maahan paljon sellaista, joka olisi käypää ruokaa ihmisille. Valtamerten kalansaaliista käytetään merkittävä osa rehuksi, mikä on tästä äärimmäinen esimerkki.

Tämä “systemaattinen haaskuu” ei siten käänny yksi yhteen ihmisten ruoaksi ilman pitkällistä tuotannon muuttamista sekä sellaista teknologiaa ja tuotekehitystä, jossa ihmisravinnoksi kelpaavan raaka-aineen kirjoa laajennetaan (eli että eläintä ei tarvittaisi “muokkaajaksi” siinä välissä). Vaikka yli 50% viljasadosta menee rehukäyttöön, vastaavaa määrää ihmisravintoa ei noin vain tuotettaisi samoin tein. Huolimaton viittaaminen tähän prosenttilukuun on yhtä ongelmallista kuin puhuminen 80% omavaraisuusasteesta. Todellisuus on sotkuisempaa.

Tällainen nopea muutos tietenkin tarkoittaisi lukuisten tuottajien poistumista alalta, etenkin kriisin pitkittyessä. Ylipäätään kun perätään ruokajärjestelmän muutoksia, on muistettava alkutuottajien yhä heikompi asema, alhainen taloudellinen tuottavuus, kohoavat kustannukset ja jaksaminen – mielenterveysongelmia myöten. Kotimainen tuotanto ja korkeamman omavaraisuuden potentiaali eivät pysy yllä itsestään, vaan ne vaativat tekijöitä. Paljon on ollut puhetta siitä, että voimakkaasti tuettu maatalous ei ole kannattavaa, eikä se sitä olekaan lukuisille toimijoille. Kansantaloudellisesti olisi kuitenkin yksisilmäistä sanoa, että kannattamaton toiminta kannattaa lopettaa. Materiaalisessa maailmassa asiat ovat toisin. Sitä 70–80% ruoasta, joka täällä tuotetaan (vaikka “omavaraisuus” onkin siinä illusorista), ei mitenkään korvattaisi tuonnilla. Se olisi silkka mahdottomuus ja tietysti totaalinen katastrofi turvallisuuden, huoltovarmuuden, kriisinkestävyyden, resilienssin, alueellisen eriarvoisuuden, syrjäytymisen, työllisyyden ja vaikka minkä näkökulmasta. Tämä tuntuu olevan erityisen vaikea hahmottaa monille. 

Ruokaa ei ole ilman sen tekijöitä

Jos halutaan säilyttää ruoantuotannon kyvyt ja rakentaa myös sen muutoksen potentiaalia paremmaksi, tarvitaan osaajia ja koko sitä biologista, sosiaalista ja teknologista infrastruktuuria, johon tuottajat varaavat. Viljelijän osaamisen lisäksi tarvitaan tuotannon välineitä ja ihan konkreettisesti maata ja sen viljelykelpoisuuden jatkuvaa ylläpitoa. 

Juuri tässä on perityn tilanteen viheliäisyys. Abstraktilta ylätasolta tarkastellen olisi “järkevää” antaa ison osan eriytyneestä eläintuotannosta kuihtua pois ja pistää kaikki irtoavat tuet ja muut ohjauskeinot tuotantopanosten omavaraisuuden, monipuolisemman kasvituotannon, ja integroidun eläin- ja kasvituotannon edistämiseen. Mutta tekijöitä tälle uudelle tulevaisuudelle ei synnytetä tyhjästä, ja tällä hetkellä osaaminen ja laajempi tuotannon konteksti on eläintuotannossa. Siksi siirtymän on pakko olla asteittainen, suunnitelmallinen ja tuettu paitsi oikeudenmukaisuussyistä myös siksi, että ei romuteta omavaraisuuden potentiaalia.

Nyt ollaan kehityksen tienhaarassa. Mikäli katsotaan liian kapeasti kansallista omavaraisuutta ja huoltovarmuutta lyhyellä tähtäimellä, päädytään todennäköisesti pönkittämään sitä olemassa olevaa tuotantomallia – kansallisen itsepuolustuksen hengessä ja turvautuen ajatukseen, että me teemme joka tapauksessa täällä jo kaiken parhaiten. Eli yritetään päästä akuutista kriisistä yli ilman, että rakennetaan polkuja välttämättömään pidempään muutokseen. Kuten energiakysymyksissä, pitäisi siis pystyä yhtäältä tukemaan tuottajia tässä historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa mutta toisaalta välttää rakentamasta esteitä tarvittavalle ruokajärjestelmän muutokselle. Tämä olisi äärimmäisen tärkeää muistaa nyt, kun laaditaan hätäapupakettia suomalaiselle maataloudelle. (Ks. myös tämä.)

Juoksuhaudoista pitää uskaltaa nousta puhumaan

Valitettavasti suomalainen keskustelu ruokajärjestelmistä tahtoo palata yhä uudelleen samoihin umpikujiin ja asemasodan asetelmiin. Tuottajien etujärjestöt ja heitä ainakin nimellisesti puolustavat puolueet pyrkivät säilyttämään totutun tuotantomallin ja keskittyvät siihen, että tämän mallin kannattavuus pitää saada kuntoon. Ajatellaan, että systeemistä muutosta ei tarvita, kunhan akuutista pinteestä päästään. Tai ehkä ruokajärjestelmän muutosta voidaan ajatella sitten, kun päästään rauhallisempaan normaaliin. Mutta sitä ei ehkä enää koskaan tule. 

Toisaalta monissa ruokajärjestelmän muutosvaatimuksissa perätään nopeaa vihreää siirtymää tavalla, jossa ei selvästikään hahmoteta perityn tilanteen rajoitteita eikä sitä, miten kriittisen tärkeää kotimaisen ruoantuotannon potentiaalin ylläpitäminen on.

Tästä lukkotilanteesta ei päästä ilman liittolaisuuksia näiden rajalinjojen yli, mutta uusiin asemoitumisiin ei valitettavasti ole kenelläkään ratkaisua kuin apteekin hyllyltä. Se vaatii luottamusta, ymmärtämisen halua ja omien oletusten kyseenalaistamista, uusien asioiden oppimista ja toisista ajatuksista luopumista. Sen esteenä ovat paitsi edellä kuvatut epärealistiset ajattelumallit myös vuosia jatkuneet osin tietoiset ja tarkoitukselliset yritykset rakentaa maaseudun ja kaupunkien välistä vastakkainasettelua ja epäluuloa osana tiettyjä poliittisia projekteja. 

Toivottavasti sodan shokki murtaa näitä asetelmia. On tietysti surullista, jos vasta tällainen karmea inhimillinen murhenäytelmä herättää muutokseen. Vielä surullisempaa olisi, jos se ei herättäisi.

Ville Lähde

Godorfin ratapiha Kölnissä, taustalla osa petrokemiallista Reininmaa-jalostamoaluetta. Kuva: Wikimedia Commons.

Maailmalta

Venäjän hyökkäys Ukrainaan

Julkaisimme blogissamme maaliskuun alussa kaksi kirjoitusta, joissa tarkastelimme Venäjän ja Ukrainan sotaa energiamurroksen ja ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta. Vaikka Eurooppa edelleen tuskailee sen kanssa, kuinka paljon ja miten nopeasti riippuvuutta Venäjän energiatuonnista voidaan vähentää, aihe on vielä näkyvämmin esillä kuin tuolloin kirjoittaessamme. On kuitenkin selvää, että välitön tuonnin katkaiseminen joko pakotteiden kiristämisenä tai Venäjän vastatoimena aiheuttaisi merkittäviä vaikeuksia koko Euroopassa, etenkin Saksan kaltaisissa maissa, joissa venäläisellä maakaasulla lämmitetään koteja ja laitetaan ruokaa. Mikään maa ei kuitenkaan olisi immuuni vaikutuksille, ei Suomikaan – onhan esimerkiksi venäläisen öljyn jalostaminen merkittävä elinkeino. Sodan raaistuessa päivä päivältä aiemmin poliittisesti mahdottomilta vaikuttaneet asiat voivat kuitenkin pian muuttua mahdollisiksi, sitten todennäköisiksi ja lopulta välttämättömiksi. Euroopan energialaskuilla kun kustannetaan Venäjän sotaa, ja entistä enemmän etenkin kaasun hintojen noustessa pilviin.

Ensimmäisessä blogikirjoituksessamme “Ukrainan sota, energiamurros ja ilmastonmuutos” muistutimme ennen kaikkea siitä, että välittömään kriisiin vastaaminen vaatii erilaisia toimia kuin hitaampi energiamurros, jonka tavoitteena on kokonaisvaltainen irrottautuminen fossiilisista polttoaineista. Vaikka päästöttömien ja vähäpäästöisten energialähteiden rakentamista nopeutettaisiin kuinka paljon tahansa, sillä ei ehditä vaikuttamaan Venäjän “sotakassan” kertymiseen tarpeeksi nopeasti. Vihreästä siirtymästä ei ole painostuskeinoksi – etenkin kun se ei ole uhkaus, jonka toteuttamisesta voidaan neuvotteluissa perääntyä. Se on yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan kehityksen välttämättömyys. 

Venäjän painostaminen energiarintamalla on välttämätöntä, mikäli pakotteiden halutaan tosissaan purevan Venäjän kykyyn käydä sotaa. Tähän tarvitaan erilaisia, nopeammin vaikuttavia välineitä; yhtäältä korvaavia polttoaineita on väliaikaisesti hankittava muualta, toisaalta voidaan joutua merkittävään kulutuksen vähentämiseen, jopa säännöstelyyn. (Tämä pätee myös tilanteeseen, jossa Venäjä päättäisi käyttää “energia-asettaan”.) Mutta on kriittisen tärkeää, että akuuttiin tilanteeseen reagoidessa ei rakenneta polkuriippuvuuksia, joilla pidennetään fossiilisten polttoaineiden käytön elinkaarta kauemmas tulevaisuuteen. Väliaikaisen on pysyttävä väliaikaisena. Paljon riippuu tietysti siitä, kestääkö sota kevään vai jäätyykö se pidempiaikaiseksi.

Ukrainan sotaa onkin käytetty opportunistisesti hyväksi tukemaan vaatimuksia ilmastopoliittisten toimien perumiseksi ja uuden fossiili-infrastruktuurin rakentamiseksi. Suomessa esimerkkinä tästä ovat vaatimukset turpeen alasajon perumiseksi. Tässäkin on erotettava nopeat ja hitaat muutokset: on yksi asia hyväksyä, että turvetta voidaan tarvita väliaikaisesti akuutin kriisin aikana, ja aivan toinen asia vaatia, että se palautettaisiin kotimaisen energiapaletin osaksi, ei siis vain huoltovarmuuden turvaksi. 

Toisessa blogikirjoituksessamme “Vihreä siirtymä ja irtautuminen energiariippuvuudesta Venäjään: konkreettiset reunaehdot ja mahdollisuudet Suomessa” tarkastelimmekin yksityiskohtaisemmin sitä, millaisia mahdollisuuksia Suomella on energiamurrokseen lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä. Kirjoituksessa muistutetaan, että vaikka kotimaisen metsäbiomassan lisääntynyt käyttö voi olla välttämätön apu, jos venäläisestä tuonnista irtaudutaan rajusti, pidemmällä aikavälillä siitä ei ole ratkaisuksi. Kirjoituksessa tarkastellaan ennen kaikkea tuulivoiman potentiaalia sekä mahdollisuuksia nivoa suomalaista metsäteollisuutta osaksi uutta energiasektoria. Tätä aihettahan on käsitelty syvällisesti Antti Majavan tuottamassa metsäpodcast-sarjassa, jonka jaksoja on julkaistu lisää sitten viime uutiskirjeen.

Venäjän ja Ukrainan sota uhkaa myös pahentaa entisestään koronapandemian laukaisemia ruokakriisejä. Ruoan hinnan heilahtelut, toimitusvaikeudet ja tuotantoseisokkien aiheuttamaan työttömyyteen ja lisääntyvään köyhyyteen liittyvä ruokaturvattomuus ja nälkä ovat iskeneet satoihin miljooniin ihmisiin viime vuosina. Kun Venäjän ja Ukrainan ruoka- ja lannoitekauppa katkeilee tai estyy kokonaan, nämä vaikutukset voivat moninkertaistua – etenkin jos sota jatkuu pitkään ja tuhoaa osan tulevasta sadosta maailman yhdessä merkittävimmässä vilja-aitassa. Ville Lähde käsitteli yhteenkietoutuneiden globaalien ruokajärjestelmien problematiikkaa blogitekstissään “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit” koronapandemian alkukuukausina, ja teksti on hyödyllistä luettavaa tässäkin tilanteessa. Vuoden mittaan julkaisemme aiheesta varmasti lisää. Tässäkin asiassa on tärkeä muistaa, että reagoiminen välittömään kriisiin ja välttämätön ruokajärjestelmien rakenteen perustavanlaatuisempi muutos vaativat osin erilaisia välineitä. Kuten koronapandemian keskellä, nytkin vahva keskittyminen kansalliseen omavaraisuuteen voi olla houkutteleva näkökulma, mutta ongelmat ovat kansainvälisiä. Kun perittyä tilannetta leimaa voimakas keskinäisriippuvuus, nationalistinen vetäytyminen voi olla tuhoisaa. Tasapaino suhteellisen korkean omavaraisuusasteen ja kansainvälisen yhteistyön välillä on löydettävä. Lukuvinkeiksi nykyisestä ruokakriisistä suosittelemme esimerkiksi näitä neljää tekstiä.

IPCC:n uusi raportti pureutui sopeutumisen problematiikkaan

Käsittelimme IPCC:n kuudennen arviointiraportin (AR6) ensimmäistä osaa viime vuoden syyskuun uutiskirjeessä. Raportin toinen osa, joka keskittyy ilmastonmuutoksen seurauksiin ja niihin sopeutumiseen, ilmestyi helmikuun lopussa, pian sen jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Yli 3600 sivun raportti on niin laaja, että sen viestiä on vaikea yrittää tiivistää. Kuten YK:n pääsihteeri António Guterres totesi, se on “inhimillisen kärsimyksen maailmankartasto”. Carbon Brief julkaisi tapansa mukaan pikaisesti esittelyn raportin ydinkohdista sekä kiintoisan koosteen tutkijoiden näkökulmia raportin merkityksestä. Climate Home News nostaa esiin viisi keskeistä raportin viestiä. Suosittelemme vahvasti tutustumista näihin artikkeleihin. IPCC on julkaissut tietysti myös tiivistelmän päätöksentekijöille sekä “teknisen tiivistelmän”.

IPCC vahvistaa tutun viestin: ilmastonmuutos saa jo nyt aikaan laajoja ja peruuttamattomia muutoksia ekosysteemeissä ympäri planeetan – etenkin merten tilan kuvaukset ovat kylmäävää luettavaa. Yleiskuva on niin ikään ympäristöasioita seuranneille tuttu: muutokset ovat suurempia ja tapahtuvat aiemmin kuin odotettiin. Kriittisenä turvarajana pidetyn 1,5°C lämpenemisen ylittäminen, joka näyttää yhä todennäköisemmältä, olisi hyvin vaarallista. Raportissa korostetaan, että myös väliaikainen “ylilyöntivaihe” (overshoot), jonka jälkeen palattaisiin turvarajan alle, olisi kohtalokkaan riskialtista. Tässä raportissa myös nostetaan toistuvasti esiin, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset nivoutuvat muihin “ajureihin” kuten maankäytön muutoksiin, ylikalastukseen ja muuhun luonnonvarojen ylikulutukseen. Vaikutusten tarkka erottaminen ei ole mielekästä, vaan pikemmin korostuu ilmastonmuutos osana laajempaa ympäristökriisiä.

Vaikutukset ihmisyhteisöihin ovat mittavia. Jo nyt puolet ihmiskunnasta esimerkiksi on osan vuodesta alttiina veden niukkuudelle, ja osuus kasvaa väistämättä. Vuoteen 2050 mennessä jopa kolmasosa maailman kaupungeista on vaarassa ylikäyttää vesiresurssejaan. Veteen liittyvät muutokset (yhtäältä kuivuus, toisaalta tulvat) ovatkin merkittävimpiä ihmisyhteisöjä uhkaavia muutoksia, mutta niiden ohella silkka lämpeneminen on vaarallista. Riippuen skenaariosta, vuoteen 2100 mennessä jopa 50–75% ihmiskunnasta on alttiina henkeä vaarantaville olosuhteille.

Niin ikään ruoantuotannolle ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat olleet arvioitua nopeampia. Jo puolentoista asteen turvarajan piirissä ennakoidaan 8% viljelyalasta muuttuvan kelvottomaksi tuotantoon. Vaikka maailman kokonaistuotanto onkin edelleen kasvanut, ilmastonmuutos on jo nyt vähentänyt kasvun potentiaalia merkittävästi monilla alueilla. Lämpenemisen edetessä vaarana on kokonaistuotannon väheneminen joko globaalisti tai ainakin monilla alueilla.

Muutosten edetessä on täysin selvää, että ilmastonmuutoksen hillinnän eli päästöleikkausten ja muiden toimien (mitigaatio) ohella sopeutuminen (adaptaatio) on täysin välttämätöntä. Tämä viesti on toistunut jo pitkään tutkijoiden lausunnoissa: vanha vastakkainasettelu hillinnän ja sopeutumisen välillä on aikansa elänyt. Kumpikin on välttämätöntä. Sopeutuminen onkin ensimmäistä kertaa raporttia läpäisevä teema. Sitä ei ole enää jätetty yksittäisten sopeutumista käsittelevien lukujen aiheeksi, vaan teema on mukana kaikissa raportin osioissa.

Pääviesti on, että sopeutumistoimet ovat olleet tähän mennessä riittämättömiä ja sirpaleisia. Sopeutuminen on lähtöjään vaikeampaa kuin hillintä sikäli, että ei ole olemassa hiilibudjettien kaltaisia yksiselitteisiä mittareita. Ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät koskaan iske “suoraan” vaan aina paikallisen altistumisen, haavoittuvuuden ja sopeutumis- ja mukautumiskykyjen mukaan. Nämä vaihtelevat rajusti ympäri maailman, ja kuten monta kertaa on todettu, maailman köyhimmät ja syrjäytetyimmät ovat haavoittuvimpia. Kaikki eivät ole samassa veneessä vaan hyvin erilaisissa perityissä sosio-ekologisissa tilanteissa. Raportissa nostetaan aiempaa vahvemmin esille alkuperäiskansojen tilanne ja muistutetaan myös eriarvoisuuden historiallisista juurista, esimerkiksi kolonialismin perinnöstä. Ilmasto-oikeudenmukaisuus on esillä selvästi enemmän kuin aiemmissa raporteissa.

Koska haavoittuvuus on tilannekohtaista, myös sopeutuminen vaatii räätälöintiä paikalliseen kontekstiin ja tietysti myös taloudellisia voimavaroja. Raportissa nostetaan esiin Glasgow’n ilmastokokouksessa tapetilla ollut teema, ilmastorahoituksen riittämättömyys. Raportin laadinnan aikana jatkui vääntö “losses and damages”-käsitteistöstä eli käytännössä siitä, missä määrin historiallisesti enemmän ilmastonmuutoksesta vastuussa olevien maiden tulisi auttaa jo tapahtuneiden vahinkojen korjaamisessa ja kompensoinnissa. Monet vauraat maat ovat tiukasti vastustaneet tätä.

Sopeutumisella on kuitenkin rajansa, myös “turvallisemman” ilmastonmuutoksen keskellä. Raportin teknisellä kielellä puhutaan “pehmeistä rajoista”, joihin on mahdollista vaikuttaa sopeutumistoimilla, ja “kovista rajoista”, joiden ylittämisen jälkeen sopeutuminen käy mahdottomaksi. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä kovemmiksi rajat käyvät monilla alueilla. Jo kahden asteen lämpenemisen maailmassa sopeutuminen ei enää olisi kaikilla maailman alueilla mahdollista – siksi ilmastonmuutoksen hillintä on välttämätöntä myös onnistuneelle sopeutumiselle. Raportissa todetaan, että tähän asti on tehty ennen kaikkea yksittäisiä ja asteittaisia sopeutumistoimia, joilla pystytään reagoimaan erillisiin uhkatekijöihin. Sen sijaan tarvittaisiin “transformatiivista sopeutumista”, jossa muutetaan koko sosio-ekologisen systeemin peruspiirteitä. Tällöin voitaisiin vaikuttaa siihen, että sopeutumisen pehmeät rajat eivät muutu koviksi. Yhteiskuntien pitäisi siis perusteellisesti muokata esimerkiksi ruoantuotannon, asumisen, liikkumisen tapoja.

Raportissa kiinnitetään myös paljon huomiota sekä ilmastonmuutoksen hillinnän että sopeutumisen haittavaikutuksiin. Edellä kuvattu “transformatiivinen” sopeutuminen ei yksinään riitä, vaan täytyy kyetä ottamaan huomioon esimerkiksi sopeutumisen eriarvoisuus- ja oikeudenmukaisuusvaikutuksia. Esimerkiksi kaupungin siirtäminen toisaalle voi olla parempi ratkaisu kuin vääjäämätöntä pidättelevät tulvavallit, mutta väestön pakkosiirroilla pakkaa olemaan synkeitä seurauksia. Raporttia laadittaessa myös väännettin paljon kättä “luontoperusteisten ilmastoratkaisujen” roolista, niiden mahdollisista haitoista ja niihin liittyvästä terminologiasta. Climate Home Newsin artikkelissa kuvataan, miten jotkin vauraat maat pyrkivät voimakkaasti vaikuttamaan raportin ilmaisuihin näillä alueilla. 

Yksi raportin avainkäsitteitä on “ilmastoresilientti kehitys” (climate resilient development), jolla korostetaan ilmastonmuutoksen hillinnän, sopeutumistoimien ja laajemman kestävän kehityksen kriittisen tärkeitä yhteyksiä. Ilman tämän kolmiyhteyden tunnustamista ilmastotoimet ovat aina vaarassa jättää osan ihmisistä ja muusta luonnosta kärsijän asemaan. Kuten raportin lopussa todetaan, meillä on yhä kapeampi historiallinen mahdollisuuden ikkuna siihen, että kaikille olisi turvattavissa elinkelpoinen tulevaisuus. Monet kehityspolut ovat jo käyneet mahdottomiksi. Nykyiset kehitystrendit – siis myös nykytasoiset ympäristötoimet – vievät kohti lisääntyvää eriarvoisuutta, ruoka- ja vesiturvattomuutta, lisääntyviä muuttoliikkeitä ja eliniän lyhenemistä monissa maissa.

Lopuksi on mainittava biodiversiteetin aiempaa selvästi isompi rooli raportissa. Ihmisyhteisöjen riippuvaisuus luonnon kierroista on raportin kantavia teemoja – tästähän antoi esimakua viimevuotinen IPCC:n ja IPBES:in yhteisjulkaisu. Jopa hieman yllättävästi IPCC päätyy nostamaan yhdeksi raportin pääviesteistä 30–50% suojelu- ja ennallistamistavoitteen. Jopa puolet maapallon alasta tulisi siis saattaa näiden toimien piiriin, ja kaikkialla muualla tulisi siirtyä kestäviin käytäntöihin. Käsittelimme tätä viime vuosina yhä vahvempaa näkyvyyttä saanutta suojeluvaatimusta taannoin Dasguptan raporttia analysoineissa suomenkielisessä ja englanninkielisessä tekstissä. Tavoite on kohdannut yleisluontoisuutensa ja erittelemättömyytensä vuoksi paljon kritiikkiä etenkin kehittyvien maiden järjestöiltä, joten perinteisesti varovaiselta IPCC:ltä sen omaksuminen on vahva kannanotto. Tosin raportin tekstissä korostetaan paikallisten asukkaiden ja etenkin alkuperäiskansojen roolia suojelu- ja ennallistamistoimissa, jotta ne olisivat paitsi tehokkaita myös oikeudenmukaisia. Tätä näkökulmaa tuodaan vahvasti esiin myös tässä podcastissa, jossa Greenpeacen Kaisa Kosonen keskustelee Tero Mustosen kanssa – Mustonen oli yksi IPCC:n raportin pääkirjoittajista.

BIOS

Tero Toivasen artikkeli “Demokratia ja koulu nopeasti kuumenevassa maailmassa – miten ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi muuttaa demokratian tärkeysjärjestyksiä ja koulun roolia?” on julkaistu Into -kustannuksen tuoreessa kokoelmassa Lupaus paremmasta. Teos käsittelee koulujen roolia demokratian turvaamisessa.

Ville Lähde keskusteli Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa Luken Mila Sellin kanssa siitä, miten ilmastonmuutos lisää nälkää ja heikentää ruokaturvaa.

Jussi T. Eronen kommentoi Helsingin Sanomien helmikuisessa jutussa kaupunkien tulevaisuutta:

“Pitkällä aikavälillä yhteiskuntien ratkaistavaksi on tulossa perustavanlaatuinen ongelma: nykymuotoisten kaupunkien infrastruktuurin ylläpito kuluttaa valtavan määrän luonnonvaroja ja aiheuttaa päästöjä.

”Olemme rakentaneet laajan järjestelmän, joka syö todella paljon energiaa. Pystytäänkö sitä ylläpitämään?” Eronen kysyy.”

Vuoden alusta BIOS-ekonomistina aloittanut Jussi Ahokas puhui Rakentaja-lehden haastattelussa suunnittelun merkityksestä, selitti Politiikasta-lehdessä SWIFT-järjestelmän perusasioita ja kävi lausumassa Eduskunnan talousvaliokunnalle sekä suuren valiokunnan työjaostolle EU:n talouspolitiikan koordinaatiosta.

“Keskeisin toimintaympäristöön liittyvä kysymys on kuitenkin se, millaisissa olosuhteissa tulevaisuudessa EU:n talouspolitiikan pitää toimia ja millainen koordinaatio- ja sääntökehikko toimii siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Koronapandemia ei vieläkään osoita väistymisen merkkejä ja suuremmat haasteet ilmastonmuutoksen sekä luontokadon muodossa ovat jo EU:n, kansallisvaltioiden ja kansalaisten edessä. Näihin onkin tartuttu EU:ssa jo esimerkiksi Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla, jossa on asetettu kovat tavoitteet vihreälle siirtymälle EU:n alueella. Tavoitteet kiteytyvät kolmeen kohtaan: hiilineutraalisuuteen vuoteen 2050 mennessä, talouskasvun erottamiseen resurssien käytöstä ja oikeudenmukaiseen siirtymään.”

Voima-lehden Häiriköt-artikkelissa Antti Majava kommentoi suomalaista metsätaloutta:

”Metsien hoitoa Suomessa ohjaa metsäteollisuuden tarve tietyn tyyppiselle puuraaka-aineelle. Se tarkoittaa kuusta ja mäntyä, ja kaikki muu on vähän tiellä.”

Lopuksi

Guardian kirjoitti helmikuussa tiedekustantaja Elsevierin yhteistyöstä fossiiliteollisuuden kanssa. Helmikuussa julkaistiin jälleen uusia laskelmia ympäristölle haitallisen toiminnan tukiaisista. Carbon Brief kirjoitti Amazonin alueen lähestyvästä “keikahduspisteestä”. Luken Juha-Matti Katajajuuri ruoti ansiokkaasti julkisuudessa MTK:n tilaaman Ruoka ja ilmasto -selvityksen ongelmia (suosittelemme myös tätä kriittistä tarkastelua). IEA kertoi helmikuussa, että energiasektorin metaanipäästöt lienevät 70% virallisia lukuja korkeammat, ja Nature käsitteli mahdollisia metaanipäästöihin liittyviä positiivisia takaisinkytkentöjä.

Suosittelemme myös tätä Steve Keenin luentoa ilmastomuutoksen taloustieteen kummallisuuksista. Karusta aiheestaan huolimatta luento voi myös naurattaa, ja se on välillä tärkeää.

Kuva: Mårten Björk/Unsplash

Tällä hetkellä vaikuttaa mahdolliselta, että venäläisen fossiilienergian tuonnista joudutaan Suomessa ja EU:ssa luopumaan ennen kuin korvaavia vähähiilisiä energialähteitä ehditään saada vastaavassa mittakaavassa toimintaan. Suomessa venäläistä fossiilienergiaa voidaan ensimmäisessä vaiheessa korvata muualta tuotavalla fossiilienergialla. Toinen välittömästi käytettävissä oleva vaihtoehto on fossiilisilla energialähteillä katetun kulutuksen vähentäminen. Kolmantena nopeana keinona on korvata fossiilisia energiajakeita perinteisillä kotimaisilla energialähteillä kuten polttamalla puuta ja turvetta.

Akuuttia energiavajetta voidaan tarvittaessa kattaa puuenergialla kotitalouksissa, voimalaitoksissa ja siirtämällä metsäteollisuuden painopistettä väliaikaisesti puu- ja kuitutuotteista sähkö- ja lämpöenergian tuottamiseen. Tällä saavutettaisiin merkittävä energian tarjonnan lisäys ja samanaikaisesti sähkön tarpeen huomattava lasku energiaintensiivisen tuotannon supistuessa.

Nämä keinot ovat otettavissa käyttöön ilman merkittäviä muutoksia energiainfrastruktuurissa. Sekä fossiili- että puupohjaisen energian kustannukset voivat nousta merkittävästi, mikä luo painetta energian säästölle. Säästöä voi syntyä kotitalouksien, liikenteen tai teollisuuden energiankulutuksessa. Säästö ilman hyvää priorisointia ja uusien teknologioiden tai muiden sopeutumiskeinojen laajaa käyttöönottoa voi johtaa talouden ja hyvinvoinnin heikkenemiseen. Jos fossiilisia korvataan laajasti ja pitkäaikaisesti puulla ja turpeella, seurauksena on myös ilmastopäästöjen kasvu ja luontokadon kiihtyminen.

Esimerkiksi liikennepolttoaineiden hinnat voivat nousta korkeiksi, vaikka niiden verotuskohtelua alennettaisiin. Suomalaisten on varauduttava siihen, ettei kaikkia venäläisestä energian tuonnista riippuvaisimpia toimintoja kyetä siirtymäaikana ylläpitämään entisessä laajuudessaan.

Jotta venäläisistä energiajakeista irrottautumisen negatiiviset vaikutukset jäisivät mahdollisimman lyhytaikaisiksi, olisi jo tässä vaiheessa oltava selkeä näkemys siitä, miten fossiilienergia tullaan korvaamaan välittömän kriisivaiheen jälkeen. 

***

Venäjältä tulevat energiasyötteet kattavat noin kolmanneksen Suomen kokonaisenergiankulutuksesta. Osuus on ollut hiljalleen laskussa fossiilisten polttoaineiden osuuden koko energiankäytöstä vähentyessä. Ennen pandemiaa, joka on huomattavasti vaikuttanut myös energian liikkeisiin, vuonna 2019 Venäjältä tuotiin 32 prosenttia Suomen käyttämästä hiilestä (energiasisältö 8 TWh), 100 prosenttia maakaasusta (20 TWh) ja 91 prosenttia öljystä (72 TWh). Lisäksi sähköä tuotiin 7,6 TWh (29 prosenttia kaikesta tuonnista) ja puuta 8,7 Mm³ (69 prosenttia tuonnista). Uraanin tuonti Venäjältä kattoi 38 prosenttia (21 tonnia) kaikesta uraanin tuonnista.

Mikäli vastaavat energiamäärät halutaan jatkossa tuottaa Suomessa, on tarkoin suunniteltava, miten energian tuotanto, yhteiskunnan muiden tarpeiden tyydyttäminen, luontokadon pysäyttäminen ja hiilineutraaliustavoite voivat samanaikaisesti toteutua rajallisen maapinta-alamme puitteissa.

Suomen metsien vuosikasvu on tuoreiden VMI-tietojen mukaan noin 103 milj. m³. Jo nykyisen noin 70 milj. m³ hakkuutason on arvioitu vaarantavan metsien ekologista kestävyyttä ja heikentävän hiilinieluja, joten hakkuita ei voida nostaa ainakaan useana vuonna peräkkäin tätä korkeammalle tasolle. Kun puun energiasisältöä (noin 2 MWh/kiintokuutio) verrataan puusta Suomessa vuosittain tuotettuun energiamäärään (noin 75 TWh), nykyisellään noin 50 prosenttia metsistä hakatusta puusta kuluu energiaksi, joka käytetään pääosin metsäteollisuuden omien prosessien tarpeisiin. 

Ottaen huomioon Suomen metsien käytön puuntuotannollisen ja ekologisen kestävyyden ylärajat, on venäläistä energiapuun tuontia vaikeaa korvata lisäämällä kotimaisen puun energiakäyttöä ilman, että metsäteollisuuden raaka-aineen hankinta tai luonto- ja ilmastotavoitteet vaarantuvat. Harvennusrästien purkamisella voidaan mahdollisesti kuitenkin lisätä energiapuun tarjontaa väliaikaisesti siten, että tuontipuun osuus energian tuotannossa saadaan katettua.

Turvetta on Suomessa käytetty 2010-luvulla keskimäärin 16 TWh. Koska turpeen käytöstä ollaan jo pääosin luopumassa, ja osa kapasiteettista on siten poistunut käytöstä, voidaan arvioida, että turve-energialla voitaisiin lähivuosina korvata maksimissaan 10-20 TWh vuodessa venäläistä tuontienergiaa. Turpeella on tärkeä rooli energian toimitusvarmuuden takaajana poikkeustilanteessa, mutta sen jatkuvan käytön lisäämiseen ei ole järkevää tehdä isoja investointeja, koska se ei palvelisi vihreän siirtymän tavoitteita. 

Välittömän kriisivaiheen jälkeen Venäjän tuonnin loppumisesta aiheutuva yli 100 TWh:n energiavaje olisi katettava jollain muulla kuin fossiilisten tuonnilla, puulla tai turpeella. Koska ydin- ja vesivoimaakaan voidaan tuskin alle kymmenen vuoden vuoden aikajänteellä merkittävästi kasvattaa, jää tuulivoima käytännössä ainoaksi nopeasti lisättäväksi vaihtoehdoksi.

Tuulivoiman sähköntuotantokyky on puuhun verrattuna ylivoimainen, kun katsotaan vaadittua maapinta-alaa. Metsän keskimääräinen vuosikasvu on Suomessa noin 4,6 m³ hehtaarilla. Viiden megawatin tuulivoimalan vaatiman noin viidenkymmenen hehtaarin metsäalueen vuosikasvu on siten noin 230 kuutiota, josta saadaan vuodessa kasvatuksen, korjuun ja energiakäytön hyötysuhteet huomioiden maksimissaan noin 160 MWh sähköä ja lisäksi noin 300 MWh lämpöä. Tämä riittää noin 23 omakotitalon tarpeisiin. VTT:n keräämien tilastojen perusteella uuden viiden megawatin tehoisen tuulivoimalan kapasiteettikerroin on noin 0,4 eli voimala tuottaa vuodessa yli 17 000 MWh sähköä. Siis lähes nelikymmenkertaisesti puun lämpövoimalakäyttöön ja satakertaisesti puupohjaiseen sähköntuotantoon verrattuna. Voimaloiden koon kasvaessa tuotanto on aiempaa tasaisempaa. Myös metsätaloutta voidaan jatkaa suurimmassa osassa tuulipuistoa. Mikäli tuulisähkö hyödynnetään lämpöpumpuilla tai sähköautoissa, kasvaa energeettinen hyöty suhteessa puuenergian entisestään (vrt. taulukko alla)

Taulukko 1. Vertailu maa-alueen käytöstä energiantuotannosta, puu ja tuulivoima¹

Suomessa ja EU:ssa Venäjältä tulevaa energiaa ei tuonnin heikkenemisestä mahdollisesti aiheutuvassa globaalissa energianiukkuudessa ole helppoa korvata pitkäaikaisesti muualta tulevilla fossiilisilla energiasyötteillä. Ne eivät myöskään tukisi ilmastotoimia. Suomessa onkin luontevaa miettiä, millaisia energiatuotteita meidän on järkevintä tuottaa tai jopa viedä. Omavaraisuusaste on huoltovarmuuden nimissä hyvä pitää korkealla, mutta jatkossakin energia ja muukin tuotanto kannattaa sitoa osaksi kansainvälistä kauppaa.

Jotta energiaomavaraisuus, tai jopa yliomavaraisuus olisi mahdollista, on Suomen keskeiset energialähteet ja niiden ominaisuudet kartoitettava tarkoin. Kuten yllä oleva vertailu osoittaa, maankäytön hyötysuhde on tuulisähkön tuotannossa monikymmenkertainen puupohjaiseen sähkön tuotantoon verrattuna silloinkin, kun molempien tuotannon, jalostuksen ja jakelun vaatimat rakennelmat, infrastruktuuri, logistiikka ja tuulivoiman tasaaminen huomioidaan. Maankäytön hyötysuhde ei nykyisellään suoraan heijastu eri energiamuotojen hintaan, mutta jatkossa sen voi olettaa siellä näkyvän.

Fossiilisten käyttöä onkin järkevää korvata mahdollisimman laajasti tuulivoimalla. Puuta ja muita biomassaa kannattaa kohdistaa korkeamman jalostusasteen tuotteisiin ja tuulienergian tuotannon tasapainottamiseen. 

Tuulivoimarakentamista, energian säästöä lämpöpumpuilla sekä energiaverkon tasapainottamisen ratkaisujen yleistymistä voidaan oikeilla toimenpiteillä nopeuttaa huomattavasti nykyisestä. Tämä lyhentää haastavaa siirtymäaikaa. Huomio kannattaa kiinnittää kohteisiin, joissa voidaan saavuttaa nopeasti merkittävää edistymistä.

Tuulivoimaloiden lisäämistä hidastaa tällä hetkellä kaavoituksen, luvituksen ja valitusten käsittelyn resurssipula, jota voitaisiin helpottaa lisähenkilöstöllä ja hallinnon sujuvoittamisella. Iso ongelma on myös alan koulutuksen ja osaavan työvoiman puute, johon auttaa koulutuksen nopea lisääminen sekä tuulivoimarakentamisessa tarvittavien yritysten valmentaminen alalle. Mikäli tuulivoimarakentaminen nopeutuu myös ulkomailla, voivat pullonkauloiksi muodostua tuulivoimateknologian tai vaikkapa teräksen saatavuus. Myös niiden osalta Suomessa on omia valjastamattomia vahvuuksia vaikkapa puu-clt-rakenteisten tuulivoimaloiden mastojen valmistamisessa. Puurakenteiden teknisten ominaisuuksien ennakoidaan soveltuvan tuulivoimakäyttöön, mutta ennen kaupallistamisvaihetta tarvittaisiin kokeiluhankkeita.

Tuulivoiman tuotannon hajauttaminen eri puolille Suomea mahdollistaisi osaltaan alueellisen energiaverkkojen erottamisen itsenäisesti toimiviksi saarekkeiksi mahdollisissa valtakunnan verkon häiriötilanteissa. Kotitalouksien varautumisessa auttavat sähköverkon vikatilanteissa toimivat aurinkopaneelit, tulisijat, akustot (esim. sähköautossa) ja lämpöenergian varastointi talon rakenteisiin tai isoon vesivaraajaan.

Fossiilipohjaista tuontienergiaa käyttäviä kotitalouksia ja kaupunkien kaukolämpöjärjestelmiä voidaan varustaa kiihtyvällä tahdilla lämpöpumpuilla, jotka laskevat lämmitysenergian tarpeen noin kolmannekseen nykyisestä. Lämpöpumppujen nopea tekninen kehitys mahdollistaa niiden laajan käytön myös lämpövoimaloissa sekä teollisuudessa.

***

Metsäteollisuus on Suomen suurimpia sähkön tuottajia ja kuluttajia. Se käyttää noin 60 prosenttia kaikesta teollisuuden käyttämästä energiasta mutta tuottaa vain 9 prosenttia teollisuuden jalostusarvosta. Kun venäläisestä fossiilienergiasta luopuminen vaatii kalliita energiaostoja muualta, laajoja investointeja uuteen energian tuotantoon ja huomattavaa energian käytön tehostamista kaikkialla yhteiskunnassa, on mielenkiintoista katsoa hiukan tarkemmin, miten metsäteollisuuden energiavirrat voisivat palvella tehokkaimmin energian tuotantoa. 

On mahdollista, että kansainvälinen tilanne nostaa energian ja puuraaka-aineen hintoja ja laskee metsäteollisuustuotteiden kysyntää. Tässä tilanteessa metsäteollisuuden kyky tuottaa energiaa myös muun yhteiskunnan käyttöön ja tasapainottaa sähköverkkoa voi paikata vientitulojen menetyksiä. 

Koska puun käyttäminen korkeamman lisäarvon tuotteiden sijasta energiaksi on pidemmän päälle epätaloudellista, tulisi metsäteollisuuden energiantuotantoa pyrkiä synkronoimaan kasvavaan tuulivoiman tuotantoon siten, että puuenergian tuotantoa lisätään vähätuulisilla jaksoilla ja vastaavasti tuulisähköä hyödynnetään vaikkapa lämpöpumppujen kautta tuotantoprosesseissa tuulisina aikoina. 

Metsäteollisuuden tehtaat sijaitsevat useimmiten teiden, rautateiden, vesireittien sekä energiaverkon solmukohdissa. Makeasta vedestä tuulivoimalla toimivilla elektrolyysereillä erotetun vedyn avulla tehtaat voivat lähivuosina entisestään lisätä energiavarastojaan ja energialiiketoimintaansa. Vety myös mahdollistaa tehtaiden hiilidioksidipäästöjen jalostamisen fossiilisia hiilivetyjä korvaaviksi energiatuotteiksi. 

Suuren nykyisen oman kulutuksen ja energian tuotannon ansiosta tehtaat ja tehdasalueet mahdollistavat biomassojen, vedyn ja synteettisten hiilivetyjen varastoinnin. Siten metsäteollisuudella on potentiaalia suuren mittakaavan energiaverkon tasapainottamiseen varastoillaan ja oman energian käytön ajoituksella. Mikäli rakennusten lämmittämistä ja teollisuuden energiankulutusta voidaan vähentää lämpöpumpuilla ja ajoittaa kulutusta tuulisähkön tuotannon mukaan, voidaan Suomen ulkopuolelta ostettava fossiilienergia käyttää pääosin liikenteeseen, jonka sähköistämiseen tulee joka tapauksessa kulumaan vielä kohtalaisen pitkä aika.

Ylempänä esitetty taulukko kertoo liikenteen puupohjaisten biopolttoaineiden tuotannon olevan maankäytön hyötysuhteella mitattuna monikymmenkertaisesti sähköistä liikennettä heikompi vaihtoehto. Siten liikenteen biopolttoaineiden tuotannon lisääminen ei ole tehokas keino vähentää riippuvuutta ulkomaisesta energiasta.

***

Suomen luonnonvarojen kulutus kansalaista kohden on selvästi EU:n korkein. Energiankulutuksemme on EU:n toiseksi korkein ja noin kaksinkertainen EU:n keskiarvoon nähden. Teollisuus- ja energiapolitiikassa on ratkaistava, onko Suomella edellytyksiä nykyisten energia- ja raaka-aineintensiivisten toimintamallien jatkamiseen myös sellaisessa tilanteessa, jossa edulliset venäläiset energiavirrat eivät ole käytettävissä. 

Metsäteollisuuden toimintatapoihin vaikuttaa, että tähän asti sen käyttämän puuenergian on tulkittu olevan muuhun tuotantoon kelpaamatonta sivuvirtaa ja puu on siten metsäteollisuudelle erittäin edullista.² Metsäteollisuus on myöskin saanut tähän asti päästöoikeutensa ilmaiseksi, eikä sen ole tarvinnut kompensoida metsäekosysteemeille tuottamiaan haittoja. Teollisuusalojen tasapuolisen kohtelun nimissä olisi jatkossa luontevaa hinnoitella myös metsäteollisuuden päästöt ja vaikutukset joko piipunpäästä mitattuna tai maankäyttösektorilla puun hankinnan yhteydessä. Tämä muutos tekisi näkyväksi sekä metsäteollisuuden todelliset päästöt ja muut ympäristövaikutukset että sen energiapitoiset raaka-ainevirrat, mikä edesauttaisi niiden käytön tehostamista. Tilanteessa, jossa monien yhteiskunnalle kriittisten toimintojen energian hankinta kallistuu tai vaikeutuu, voi puupohjaisia energiavirtoja olla järkevää kohdistaa kohteisiin, joissa niistä saadaan metsäteollisuutta suurempi kokonaishyöty.³

Suomeen valmistui viime vuonna 141 uutta tuulivoimalaa, joiden yhteenlaskettu nimellisteho oli noin 671 MW. Tuulivoiman kokonaiskapasiteetti Suomessa on 3250 MW, ja sähkön tuotanto 8 TWh. Vuoden 2022 aikana tuulivoimaa on valmistumassa yli 2,5-kertainen määrä edellisvuoteen nähden, noin 1800 MW. Tuulivoiman vuosituotanto noussee tänä vuonna yli 14 TWh tasolle. Jos tuulivoimarakentamisen kasvuvauhti pysyisi lähivuosina lähellä tätä tasoa, nousisi kokonaiskapasiteetti alle viiden vuoden aikana tasolle, joka yhdessä energiaa säästävien ja tasaavien teknologioiden kanssa riittäisi Venäjän energiavirtojen korvaamiseen. Vertailun vuoksi, Loviisan ydinvoimala tuottaa vuodessa noin 8,5 TWh sähköä. Rakentamalla 2500 MW tuulivoimakapasiteettia sähkön tuotanto kasvaisi ydinvoimalan verran vuodessa.

Koska tuulivoima, lämpöpumput, vetytalous, hiilidioksidin kierrätys ja älykkäisiin energiajärjestelmiin siirtyminen ovat välttämättömiä vihreän siirtymän kannalta, ja ne ovat energeettisesti ja maankäytön hyötysuhteen kannalta ylivoimaisia vaihtoehtoja biomassojen energiakäytön lisäämiseen nähden, ei niihin siirtymistä kannata käynnissä olevassa kriisitilanteessa ainakaan hidastaa vaan pikemminkin merkittävästi nopeuttaa.

Kaasu- ja öljyputkien mahdollisesti sulkeutuessa on välitön energiavaje katettava nopeasti  käytettävissä olevilla ratkaisuilla eli käytännössä fossiilienergian ostolla muualta, kotimaisilla biomassoilla ja tarvittaessa energian säästöllä. Jo tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä tarkentaa suunnitelmat kalliin siirtymävaiheen pitämiseksi mahdollisimman lyhyenä. 

Viimepäivinä on julkaistu useitakin EU-tason näkemyksiä venäläisen tuontienergian korvaamisesta. IEA:n kymmenkohtaisessa suunnitelmassa fossiilienergian tuontia korvataan erityisesti kiihdyttämällä tuuli-, aurinkovoiman rakentamista, tehostamalla kotitalouksien ja teollisuuden energiatehokkuutta lämpöpumpuilla sekä maksimoimalla bio- ja ydinsähkön tuotanto.

Toimenpiteitä voitaisiin oleellisesti nopeuttaa energia- ja teollisuussektoreiden integraatiolla, joka synnyttäisi monia vahvoja synergiaetuja. Tuulivoima voisi tuottaa alueille nykyistä enemmän hyötyjä, maanomistajat ja kansalaiset voisivat myös omistaa osan voimaloiden tuotannosta. Tämä voisi helpottaa tuulivoimaloiden luvitusta sekä maa- ja metsätaloustuottajien ahdinkoa.

Vaikka varautumiseen on aihetta, toki varmasti kaikki toivomme, että Venäjä vetäytyisi Ukrainasta, eikä koko Eurooppaa ravisteleva kriisi pahentuisi entisestään. Jos poliittinen tilanne antaa tulevaisuudessa mahdollisuuden, tuulivoimaa ja muuta vähähiilistä energiantuotantoa voitaisiin kehittää myös Venäjän kanssa yhteistyössä.  

Zapolyarnoyen kaasukentän laitoksia. Kuva: Wikimedia Commons.

Ukrainan sota kytkeytyy lukemattomin suorin ja epäsuorin tavoin fossiilisiin polttoaineisiin, niiden kauppaan ja eurooppalaisten yhteiskuntien energiatalouteen. Siten sodalla on väistämättä myös vaikutuksia ilmastonmuutoksen hillintään ja torjuntaan. Tapahtumia onkin kommentoitu julkisuudessa paljon myös tästä näkökulmasta. Houkutus yksioikoiseen opportunismiin on kuitenkin suuri, ja sitä pitää välttää. Opportunismilla tarkoitamme sitä, että murhenäytelmää käytetään hyväksi sen saman agendan ajamiseen, jota olisi ajanut muutenkin. Näkemyksiä toivotusta muutoksesta ei muokata sen mukaan, mitä käynnissä oleva kriisi vaatii – miten maailma on sen myötä muuttunut.

Koronapandemian alkuvaiheessa kirjoitimme paljon siitä, miten tärkeää on hahmottaa nopeiden ja hitaiden kriisien eroja. Nyt ollaan hyvin erilaisessa tilanteessa, mutta tämä erottelu on olennaista pitää mielessä, kun pohditaan energia- ja ilmastokysymyksiä Ukrainan sodan tuoman murroksen valossa. Pähkinänkuoressa: nopeat toimet, joilla vastataan Venäjän uhkaan ja sen tekemiin rikoksiin, eivät ole yksi yhteen samoja, joilla edistetään välttämätöntä energiamurrosta. Muun väittäminen olisi epärealistista. Tämä on tärkeä hahmottaa siksi, että lyhyen aikavälin toimilla voidaan päätyä vaikeuttamaan hitaampaa, kokonaisvaltaista energiamurrosta. Kriisien keskelläkin tarvitaan politiikkaa, joka pyrkii sovittamaan nämä päämäärät yhteen.

*

Yhtäkkiä kysymys siitä, miten Suomessa tai Euroopassa pärjättäisiin “ilman venäläistä energiaa”, on vakavana ja ajankohtaisena kaikilla poliittisilla pöydillä. Pääministeri Marin totesi maaliskuun alussa, että energiariippuvuudesta Venäjään on irtauduttava “niin pian kuin mahdollista”. Samalla myös kysymys siitä, miten Suomi ja Eurooppa voisivat tulla toimeen ilman fossiilisia polttoaineita, muuttuu kouriintuntuvammaksi. Ilmastopolitiikassa peräänkuulutetut muutoksen vuosikymmenet vaikuttavat yhtäkkiä lyhyemmiltä.

Syy tähän on selvä. Sota luo karkeasti ottaen kaksi mahdollisuutta siihen, että fossiilisten polttoaineiden virrat Venäjältä katkeavat tai kuihtuvat olemattomiin nopeasti. Putinin Venäjä on jo pitkään käyttänyt fossiilisten polttoaineiden kauppaa eräänlaisena “energia-aseena” omien pyrkimystensä tueksi, ja eskaloituvassa kauppasodassa aseen käyttäminen on aivan mahdollista. Taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset ovat todennäköisesti välittömämpiä Euroopassa kuin Venäjällä, vaikka yhtään pidemmällä aikavälillä tuhoisia sielläkin. 

Kauppavirrat voivat katketa myös asteittain ja hallitummin – tai ainakin siihen pyrkien – osana läntisiä pakotteita Venäjää kohtaan. Jos ukrainalaisten kärsimys halutaan ottaa tosissaan ja jos Venäjän yritys kirjoittaa Euroopan kartta uusiksi halutaan torjua, tämä lienee tehokkaimpia keinoja, joskaan sekään ei välittömästi vaikuttaisi. Vaikka jotkin öljy-yhtiöt ovatkin etääntyneet venäläisestä yhteistyöstä, tätä kirjoitettaessa täysi “fossiiliboikotti” näyttää vielä etäiseltä. Venäjä on niin merkittävä kaasun ja öljyn toimittaja koko Eurooppaan, että sopeutuminen ei etenkään lyhyellä aikavälillä olisi niin yksinkertainen asia kuin vain ostaminen jostain muualta. Yksittäisten yritysten toiminnassa tämä voi onnistua suhteellisen kivuttomasti, mutta kokonaisten kansantalouksien tasolla ongelma on visaisempi. Eurooppalainen riippuvaisuus venäläisistä polttoaineista on suurta. Nopea irtaantuminen olisi hyvin vaikeaa eikä todennäköisesti onnistuisi ilman merkittäviä toimitusvaikeuksia ja hintaheilahteluita. Yhtäkkinen katko tietäisi yhtäkkistä pudotusta kulutuksessa, eli säännöstelyä ja pulaa. Osittain vaikeudet pohjaavat jo siihen infrastruktuuriin, jonka varassa fossiilisia polttoaineita kuljetetaan ja jalostetaan. (Julkaisemme lähipäivinä blogikirjoituksen, jossa sukelletaan syvemmälle energiariippuvaisuuden yksityiskohtiin.)

Taloudelliset pakotteet ovat kuitenkin edenneet paljon nopeammin kuin ehkä kukaan osasi ennustaa. Taloudelliset ja poliittiset realiteetit muuttuvat yhtä kiivaassa tahdissa kuin koronapandemian alkuaikoina, ja viime viikolla mahdottomasta tulee tällä viikolla arkista. Siksi yllä sanottu voi olla pian vanhentunutta. Ehkä Euroopan unionista löytyykin valmiutta ottaa vastaan sellaisia vahinkoja, joiden hyväksyminen vielä tänään vaikuttaa mahdottomalta.

*

Mutta mitä “niin pian kuin mahdollista” oikeastaan tarkoittaa? Julkisessa keskustelussa tähän löytyy kaksi päälinjaa. 

Ensimmäisessä linjassa kohtaavat tähänastisen ilmastopolitiikan vastustaminen, pyrkimys fossiilisten polttoaineiden maineenpalautukseen ja joskus myös energianationalismi eli kotimaisen omavaraisuuden ja huoltovarmuuden korostaminen yli esimerkiksi yleiseurooppalaisen kontekstin. Yhdysvalloissa on vaadittu muun muassa Keystone XL -öljyputken rakentamisen käynnistämistä uudelleen. Italiassa on suunniteltu kivihiilen käytön lisäämistä. Saksassa puhutaan ydinvoiman ylösajon ohella kivihiilen käytön lisäämisestä ja uusista LNG-kaasuterminaaleista. Suomessa penätään turvepäätöksien perumista, ja perussuomalaisten Purra viittasi saman tien “itseään kintuille potkivaan kansalliseen ilmastopolitiikkaan” (mistä Halla-ahon tuore kannanotto erosi merkittävästi). Kaiken kaikkiaan tässä näkemysten linjassa ajatellaan, että nyt on kelattava takaisin “turvallisempiin polttoaineisiin”, joka tarkoittaa tilanteesta riippuen kivihiiltä, turvetta, oman tai liittolaisten öljy- ja kaasutuotannon kiihdyttämistä tai vaikka paikallisten metsävarojen voimallisempaa käyttöä. Onnistuneelle ilmastonmuutoksen torjunnalle tuskin voisi kuvitella vastakkaisempaa kehityssuuntaa.

Toinen näkemysten päälinja taas pohjaa siihen, että ilmastonmuutoksen torjunta ja vähäpäästöisiin energialähteisiin vievän energiasiirtymän nopeuttaminen ja kiihdyttäminen ovat parhaita tapoja irtaantua energiariippuvuudesta ja viedä “energia-ase” paitsi Putinin hallinnolta myös monilta muilta autoritäärisiltä valtioilta, joiden asema pohjaa fossiilisiin polttoaineisiin. YK:n António Guterres tiivisti näkemyksen tuoreessa twiitissään. Ajatus on houkuttelevan yksinkertainen: energiamurros on vastaus kumpaankin kriisiin.

Mutta tällöin juuri sivuutetaan nopeiden ja hitaiden kriisien ero. Kysymys, mitä “niin nopeasti kuin mahdollista” tarkoittaa, jää ilman kunnollista vastausta.

Ensimmäisen, fossiilimyönteisen näkemyslinjan ongelmat ovat ilmiselviä. Karmivan ajankohtaisesti IPCC:n tuore raportti saapui muistuttamaan, että lisääntynyt riippuvaisuus kivihiilestä, turpeesta sekä kestämättömästä bioenergiasta synnyttäisi jatkossa vain yhä suurempia ongelmia. 

On kuitenkin hahmotettava, että myöskään energiamurrosta optimistisesti korostava näkemyslinja ei yksin riitä. Kukaan ei tiedä, miten Ukrainan sota kehittyy: kestääkö se viikkokausia, kuukausia tai kenties jossain muodossaan vuosia? Lopputulosta osataan ennustaa vielä vähemmän. Joka tapauksessa on hyvin todennäköistä ellei varmaa, että tästä kriisistä juontuva “fossiilihanojen kuivuminen” Venäjälle on väliaikainen vaihe. Sen aikataulu on nopeampi kuin kokonaisvaltainen siirtymä pois fossiilisista polttoaineista, joka on nopeimmillaankin parin vuosikymmenen prosessi. Vaikka siis syntyisi kauppasodan asetelma, jossa fossiilisista polttoaineista riippuvainen Venäjä eläisi vuosia tuhoisassa kauppasaarrossa – eli fossiiliriippuvuuden umpikuja tulisi ennakoitua paljon nopeammin vastaan – Euroopan irtautuminen fossiilisista polttoaineista olisi kuitenkin hitaampi tapahtumakulku. Aikataulut eivät osu yksiin.

*

Tämä tarkoittaa, että sopeutuminen Venäjälle asetettuihin energiapakotteisiin tai reagointi Venäjän käyttämään “energia-aseeseen” vaativat laadullisesti erilaisia ja aikajänteeltään pikaisempia toimia kuin hitaampi energiasiirtymä. Se on siis myös jotain muuta kuin pelkkää energiasiirtymän nopeuttamista. Vihreästä energiasiirtymästä ei ole sotaa käyvän hirmuvallan rauhaan pakottajaksi, vaikka pidemmällä aikavälillä se osoittaakin, että fossiilisten polttoaineiden kaupalla käyvien pakkovaltojen aika alkaa olla ohi. (Professori Veli-Pekka Tynkkysen analyysissä lähestyvä energiasiirtymä on itse asiassa osaltaan voinut luoda kiireen tuntua putinistiseen politiikkaan.)

Lyhyellä aikavälillä, eli “niin pian kuin mahdollista”, irtaantuminen venäläisestä energiasta ja etenkin fossiilisten polttoaineiden toimituksesta, olisi aidosti vaikea ja kipeä muutos Euroopalle. Se ei siis olisi vain ilmasto- ja turvallisuuspolitiikan onnekasta yhteen käymistä. Kuukausien ja ehkä parin vuoden aikataulussakin se vaatisi todennäköisesti hyvin nopeaa kulutuksen vähentämistä ja rajoittamista, jota voi verrata koronapandemian alkuvaiheen toimiin. Se ei olisi siis vain harkittua energiankäytön tehostamista ja elämäntapojen uudistamista, vaan esimerkiksi joillain resursseja runsaasti käyttävillä aloilla se voisi edellyttää suoranaista säännöstelyäkin. (Historiallisesti tämä ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta: 70-luvun energiakriisiin vastattiin tällaisilla toimilla.) Tarvittavia fossiilisia polttoaineita ei nimittäin välttämättä yksinkertaisesti saataisi tarpeeksi tai riittävällä toimitusvarmuudella – riippuen tietysti siitä, kuinka pitkään sota ja sen kiihdyttämä kauppasota jatkuvat, ja mitä Putinin Venäjällä tapahtuu. Tämä ei siis ole pelkkä hinta- vaan myös huoltovarmuuskysymys. IEA:n laatima 10 kohdan ohjelma, jolla riippuvaisuus saataisiin leikattua puoleen nykyisestä, kertoo haasteen mittaluokasta – ja useat sen toimista kuuluvat pikemmin pidemmän aikavälin energiasiirtymään kuin ovat nopeita vastauksia akuuttiin kriisiin.

Kulutuksen rajoittamisen rinnalla voitaisiin väliaikaisesti tarvita fossiilisten polttoaineiden tuotannon lisäämistä jossain muualla, jotta pullonkaulasta päästäisiin läpi. Koska nopea fossiilisten polttoaineiden boikotti voi olla moraalisesti ja poliittisesti välttämätöntä, tämä hinta on hyväksyttävä, kuten esimerkiksi Saksan ulkoministeri, vihreiden Annalena Baerbock, on todennut.

Mutta asian ytimessä on väliaikaisuus. Miten sovitetaan yhteen reaktiot nopeisiin ja hitaisiin kriiseihin? Kriittinen kysymys on, muodostavatko reaktiot Ukrainan sotaan esteitä välttämättömälle energiasiirtymälle. Luodaanko siis polkuriippuvuuksia pitkälle tulevaisuuteen esimerkiksi rahoittamalla uusia voimaloita tai laajentamalla fossiilisten polttoaineiden kuljetusinfrastruktuuria? Vai suunnitellaanko kauppasodan toimet niin, että niiden on tarkoituskin jäädä väliaikaisiksi? Kuten reaktioissa koronakriisiin, nyt on suuri vaara siihen, että fossiilisten polttoaineiden elinkaarta pidennetään merkittävästi sen varjolla, että reagoidaan välittömään kriisiin.

*

Tarvitaan suunnitelmia, joissa nämä kaksi aikajännettä nivotaan yhteen. Koronakriisin aikaisissa elvytystoimissa tässä pitkälti epäonnistuttiin – kriisiä ei käytetty ponnahduslautana riittävän syvälliselle kestävyyssiirtymälle. Aikajänteiden yhteen nivominen tarkoittaa myös, että on turhaa valittaa siitä, että “nyt kukaan ei muista ilmastokriisiä”. Tällaisia antroposeenin ajan kriisit ovat, monisyisesti yhteen nivoutuvia nopeita ja hitaita, paikallisia ja globaaleja tapahtumakulkuja, joissa ei koskaan päästä toimimaan puhtaalta pöydältä.

Lopuksi: nationalistinen vetäytyminen oman energiaitsenäisyyden tavoitteluun ei istu tällaiseen politiikkaan. Koronakriisin kiivaimpina aikoina puhe kansallisesta omavaraisuudesta lisääntyi ympäri maailman. Suhteellisen korkea omavaraisuusaste, joustavuus ja avoimet vaihtoehdot kriisien tullessa ovat tärkeitä. Mutta pyrkiminen maksimaaliseen omavaraisuuteen kääntyy helposti myös huonommaksi sopeutumis- ja mukautumiskyvyksi. Tarvitaan myös laajaa ja aktiivista kansainvälistä yhteistyötä ja vaihdantaa. Euroopan energiadilemma, jonka Ukrainan kriisi räjäytti silmille, osoittaa nimenomaan kansainvälisen yhteistyön tarvetta, ei kansallisen eristyneisyyden. Siksi Suomessakaan ei pidä tuudittautua siihen, että Venäjän energiahanojen sulkeutuessa meillä on hyvä tilanne, koska esimerkiksi asuntojen lämmitys ei ole juuri kiinni maakaasusta. Euroopan maat tarvitsevat toisiaan (myös parempaa yhteistyötä Afrikan maiden kanssa), jos halutaan murtaa pidemmällä aikavälillä fossiilisen “energia-aseen” käytön mahdollisuudet luomalla koko maanosaan uusi energiatalous. Yhden maan vetäytyminen omien resurssien varaan ei siinä auta.

Pidemmällä aikavälillä tämä tarkoittaa myös, että Venäjälle on löydyttävä tie ulos fossiilisesta umpikujasta. Tavoite tuntuu tuhoisten tykistökeskitysten ja ilmapommitusten hetkellä kaukaiselta, mutta se on lopulta välttämätön pohja sille, että vielä joskus voidaan nähdä myös toisenlainen Venäjä.