Johdanto

Talous ja talousjärjestelmien muutos on eittämättä keskeisellä sijalla hahmoteltaessa siirtymää kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa. On vaikea enää 2020-luvulla löytää julkisia puheenvuoroja ilmastokriisistä, luontokadosta tai kestävästä tulevaisuudesta, jotka eivät millään tavalla huomioisi talouden suhdetta näihin aikamme suuriin kysymyksiin. Yleisemmällä mahdollisella tasolla esitettynä huomio taloudesta puheenvuoroissa lienee, että taloutemme on sekä globaalisti että paikallisesti liian kuormittava ympäristölle ja sen kantokyvylle. Tämän jaetun huomion jälkeen keskustelu lähtee hyvinkin monenlaisille urille talouden käsitteellistämisessä, muutostarpeiden määrittelyssä sekä politiikkasuositusten antamisessa.

Talous ja talouden hallinta ovat olleet alusta asti keskeisellä sijalla BIOS-tutkimusyksikön tutkimuksessa ja toiminnassa, esimerkiksi ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa. Kyseinen aloite tähtää syvälliseen yhteiskunnan aineenvaihdunnan uudistamiseen. Talous, oli se sitten miten tahansa järjestetty, määrittää yhteiskunnan aineenvaihduntaa. Siksi myös talouden rakenteiden täytyy muuttua, jotta ekologinen jälleenrakennus saadaan tavoitteidensa mukaisesti maaliin.

Vaikka ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa ja BIOS-tutkimusyksikön työssä ylipäätään liikutaan tältä yleistasolta konkreettisempiin toimiin ja niissä pyritään hahmottelemaan myös makrotaloudellista kuvaa siirtymäpolitiikan toimeenpanon aikana, olemme kerta toisensa jälkeen havainneet keskustelun siirtymäpolitiikan taloudesta ja talouspolitiikasta vaikeaksi. Julkisessa keskustelussa on vaikeaa saada artikuloitua näkökulmia, jotka ovat selkeitä ja loogisia hyödyntämistämme tutkimusperinteistä käsin. Erityisen vaikeaa on saada aikaan näistä lähtökohdista tyydyttävää yhteisymmärrystä muiden keskusteluun osallistuvien kanssa.

Keskustelussa taloudesta ja talouspolitiikasta tuntuu olevan paljon juurtuneita ajatuksia, ja uudetkin ajatukset tuntuvat saavan nopeasti jonkin lukkoon lyödyn tulkinnan. Yleensä tulkinnat syntyvät aiemmin vallinneiden ajatusrakenteiden läpi uuttamalla, mutta myös niitä onnistuneesti haastaneet ajatukset ja avaukset – esimerkiksi sellaiset, jotka kyseenalaistavat nykymuotoista talouskasvua tai korostavat ekologisten rajojen merkitystä – tuntuvat jämähtävän talouskeskustelussa nopeasti paikalleen. Ne putoavat omiin eristyneisiin lokeroihinsa tai saavat tuottamansa alkujärkytyksen jälkeen keskustelussa jonkinlaisen hovinarrin roolin. Niinpä kysymykset kuten talouskasvu, valtion rooli talouden ohjauksessa, julkisen talouden rahoitus ja yleiset makrotalouden lainalaisuudet käsitellään viikosta toiseen samoista lähtökohdista, ja keskusteluissa päädytään samoihin, ennalta-arvattaviin lopputuloksiin. Talouskeskustelu junnaa paikallaan.

Kun tavoitteenamme on tarkastella taloutta ja sen muutosmahdollisuuksia avoimesti sekä käydä niistä rakentavaa, progressiivista keskustelua, tällainen junnaaminen käy turhauttamaan. Vuonna 2022 monikriisissä, keskellä vakavaa nopeaa ja vielä vakavampaa hidasta kriisiä, talouskeskustelun tila tuntuu paikoin todellisuudesta irtautuneelta. Kun taloudellisia ja talouspoliittisia ongelmia vyöryy päällemme koko ajan rajumpaa tahtia, paikallaan polkeva talouskeskustelu alkaa tuntua paikoin jopa absurdilta. Herää kysymys, pystymmekö lainkaan ennakoiden ja tarpeeksi laaja-alaisesti ymmärtämään aikamme taloudellisia ilmiöitä ja sen jälkeen suunnittelemaan niihin ratkaisuja. Onko meidän mahdollista irtautua vanhoista ajatusmalleista ja talouskeskustelun rakenteista, johonkin tuoreeseen ja ratkaisuja tehokkaasti tuottavaan?

Entä voisimmeko itse joillain toimilla muuttaa keskustelun suuntaa? Yhtenä vastauksena tähän kysymykseen on noussut, että ehkä oman ajattelun kirkastaminen vielä selkeämmäksi sekä ymmärrettävämmäksi – muiden keskustelijoiden ennakkokäsitykset huomioiden – voisi viedä keskustelua eteenpäin. Toisaalta sitten pitää myös käydä määrätietoisesti keskustelua julkisuudessa, jotta omat ajatukset, esimerkiksi talouden ja materiaalis-ekologisten reunaehtojen suhteesta, voisivat todella edistää keskustelua.

Tämä kirjoituksemme nojaa edellisiin lähtökohtiin. Sen tavoitteena on päivittää ja kirkastaa ekologisen jälleenrakennuksen taustalla olevaa ja BIOS-tutkimusyksikön piirissä vallitsevaa makrotaloudellista sekä talouspoliittista ajattelua, pitäen mielessä 2020-luvun meille tarjoamat yhteiskunnalliset haasteet. Yritämme pysyä esityksessämme tarpeeksi yleisellä tasolla, vaikka sektori- ja toimialakohtaiset kysymykset välttämättä sisältyvät siihen taloudelliseen kokonaismalliin, johon esimerkiksi ekologinen jälleenrakennus nojaa. Hahmottelemme ensin makrotaloudellisen yleiskuvan tulevien vuosien siirtymäpolitiikalle BIOS:n aiempiin tulevaisuushahmotteluihin nojaten, minkä jälkeen tarkastelemme erityiskysymyksenä valtion roolia talouden ohjauksessa. Uskomme, että nimenomaan näiden kysymysten osalta ekologisen jälleenrakennuksen poliittinen talous on jäänyt kaikkein useimmin hämäräksi. Toivomme, että tarkastelumme luo edellytyksiä mielekkäälle siirtymäpoliittiselle makrotalouskeskustelulle ja sitä kautta ennen pitkää myös menestyksekkäälle politiikalle.

Makrotaloudelliset lähtökohdat – kysyntä, tarjonta, määrä, laatu

Kansantalouden tilinpidon käsitteillä on ollut suuri merkitys makrotaloudellisen ymmärryksemme muovaajana. Kun seuraavaksi tarkastelemme ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta, hyödynnämmekin surutta toisen maailmansodan jälkeen käyttöön vakiintuneita talouskäsitteitä. Näitä ja niiden käyttöä on viime vuosina kritisoitu esimerkiksi osana laajempaa BKT-kritiikkiä. Kritiikissä on tuotu esiin monia ongelmia, kuten talousymmärryksen kaventuminen, vääränlaisten taloudellisten motiivien painottuminen erityisesti politiikassa sekä BKT:n mittaamiseen liittyvät erityiset ongelmat. Koska kansantalouden tilinpidon varaan rakentuva makrotalousymmärrys on kuitenkin laajasti jaettu ja sen pääkäsitteistö on yhdistetty tietoisesti todellisuuden talouden rakenteisiin ja prosesseihin, pidämme hedelmällisenä seuraavan analyysimme esittämistä (väljästi) kyseisessä kehikossa.

Kun siis puhumme makrotaloudesta ja sillä tasolla tapahtuvista muutoksista, puhumme jatkossa kokonaistarjonnasta, jonka jaamme kokonaistuotantoon ja tuontiin, sekä kokonaiskysynnästä, jonka jaamme kulutukseen, investointeihin ja vientiin eli ulkomaiseen kysyntään. Emme tee erottelua julkisen ja yksityisen kulutuksen sekä investointien välillä. Ajattelemme, että kokonaistuotanto muodostuu dynaamisesti sekä käytössä olevien resurssien (työvoima, raaka-aineet, energia) että kokonaiskysynnän määrittämänä. Koska ilman tuotannossa syntyvän tuotoksen käyttöä ei ole kansantalouden tilinpidon määritelmien mielessä tuotantoa ja ilman tuotantoa ei voi olla käyttöä, lopulta kokonaiskysyntä ja -tarjonta ovat tietyllä ajanjaksolla aina yhtä suuret. Tätä kansantalouden ja sen kirjanpidon logiikkaa ei tule sekoittaa niihin dynamiikkoihin, jotka todellisuudessa kirjanpitotuloksen saavat aikaan. Dynamiikan synnyttävät taloudellisten toimijoiden päätökset valmistaa, kuluttaa ja investoida sekä heidän kykynsä organisoida tuotantoa, jonka tuotoksille taloudessa löytyy kysyntää.

Tarkastelemme läpi tekstin Suomen taloutta, jonka rakenteellista uudistamista BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen aloite tavoittelee. Vuonna 2021 Suomen talouden kokonaistarjonta on noin 139 prosenttia BKT:sta, josta kokonaistuotanto on luonnollisesti 100 prosenttia ja tuonti 39 prosenttia. Kokonaiskysynnästä kotimaisen kulutuksen osuus on 75 prosenttia, investointien noin 25 prosenttia ja viennin noin 39 prosenttia. Nettovienti oli siis nolla, eli Suomeen tuotiin samasta nimellisarvosta hyödykkeitä kuin täältä vietiin maailmalle. Korostamme, että tässä tarkastellaan taloudellista arvoa ja oikeammin markkinahintojen sekä hyödykevolyymien perusteella määrittynyttä arvoa, ei konkreettisia materiaalivirtoja. Materiaalivirtojen suhteen Suomi on nettohyötyjä, etenkin kun otetaan huomioon tuonnin takana olevat ns. piilovirrat eli tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden tuotantoon tarvittu luonnonvarojen käyttö.

Taloutta voidaan tarkastella myös toimialoittain. Tällainen tarkastelu kertoo, millaista taloudellinen toiminta on sisällöllisesti, eli millaisia hyödykkeitä taloudessa konkreettisesti tuotetaan ja kuinka paljon työvoimaa tähän käytetään. Vuonna 2021 kokonaistuotannosta alkutuotannon eli maa- ja metsätalouden osuus oli 2,6 prosenttia, jalostuksen eli teollisuuden ja rakentamisen osuus 28,4 prosenttia ja palveluiden 69 prosenttia. Työllisyyden kautta katsottuna samat osuudet olivat 3,3 prosenttia, 21,6 prosenttia ja 74,8 prosenttia. Luvut kuvaavat samalla, kuinka arvonlisäyksen ja työpanoksen suhteena laskettava työn tuottavuus on jalostuksessa alkutuotantoa ja palvelutuotantoa korkeampi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomen talous on 2020-luvun alussa palvelutalous, joka on integroitunut voimallisesti kansainväliseen kauppaan. Teollisuudella on kuitenkin Suomen taloudessa yhä suuri merkitys. Edelleen viennistä selvästi suurin osa on tavaravientiä, vaikka palveluiden osuus on vähitellen kasvanut. Tuonnista energia ja tuotannossa käytetyt raaka-aineet sekä välituotteet ovat noin puolet. Kulutushyödykkeiden osuus on reilu neljännes ja investointihyödykkeiden viidennes. Vuonna 2022 viennin ja tuonnin rakenteet ovat Ukrainan sodan ja talouspakotekamppailun tuottamien hintamuutosten ja alueellisten siirtymien vuoksi muuttuneet radikaalisti, mikä vaikeuttaa ulkomaankaupan pidemmän tähtäimen rakenteiden ennakointia.

Edellisistä luvuista hahmottuva talous tuottaa tällä hetkellä sen ekologisen kuorman, jonka sitten esimerkiksi hiilidioksidipäästöistä, luonnonvarojen käytöstä sekä energian käytöstä kertovat tilastot paljastavat. Tällä hetkellä meillä ei ole käytössämme tilastointia, joka helposti kertoisi, miten esimerkiksi ilmastopäästöt jakautuvat eri tuotannon toimialojen välillä, mikä osa tulee kulutuksesta, mikä investoinneista ja mikä ulkomaansektorilta. Toisin sanoen päästöjä ei – kuten ei myöskään luonnonvarojen ja (fossiilisen) energian käyttöä – ole suoraan yhdistetty niihin taloustoimiin, joiden kautta kansantalouden tilinpitoa laaditaan ja BKT:ta lasketaan.

Voimme tietysti yrittää eri lähteistä yhdistellä esimerkiksi teollisuuden eri toimialojen ekologista kuormaa niiden tuotannosta ja myynneistä kertoviin taloustoimiin sekä niiden työvoiman käyttöön. Sama voi olla mahdollista myös sektoreittain (kotitaloudet, yritykset, julkinen sektori, ulkomaat) sekä kysyntäkomponenteittain (kulutus, investoinnit). Tällaiset ad hoc -hahmotelmat ”talouden laadusta” ovatkin tärkeitä niin kauan kuin yleisempi tiedon puute vallitsee eikä tilastointia tehdä määrätietoisesti ja johdonmukaisesti.

Edellä kuvattu tiedon puute on suuri rajoite ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelulle. Käytännössä yhteiskunnalla ei ole selvää kuvaa taloudellisen toimintamme laadusta. Kun yritämme hahmottaa, miten talouden rakenteita pitäisi ekologisen jälleenrakennuksen edistämiseksi muuttaa tai miten rakenteet muuttuvat, kun ekologista jälleenrakennusta tehdään, nykyiset käytössämme olevat tilastojärjestelmät voivat auttaa meitä vain rajatusti. On kuitenkin mahdollista auttavasti haarukoida – puutteellisia tietolähteitä hyödyntäen – mitä ekologinen jälleenrakennus voisi ”talouden” näkökulmasta tarkoittaa. Seuraavaksi teemme tällaista haarukointia.

Ekologinen jälleenrakennus ja makrotaloudelliset muutokset

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteena on uudistaa yhteiskunnan aineenvaihdunta siten, että inhimillisestä toiminnasta tulee ilmastollisesti ja ympäristöllisesti kestävää pitkällä aikavälillä. Jälleenrakennus on käytännössä pitkäkestoinen investointiprojekti, joka muuttaa taloutemme pitkälti toisenlaiseksi laadullisesti ja jossain mitassa myös määrällisesti. Jälleenrakennuksen jälkeen teemme vähemmän nykyisin tehtäviä asioita ja enemmän uusia asioita. Tietyt tässä ajassa tehtävät asiat pyritään säilyttämään ja osaa niistä pyritään myös tekemään enemmän. Keskeistä on, että kaikki tulevaisuudessa tekemämme on sopusoinnussa luonnon kestävyyden kanssa. Siirtymäkauden aikana sopusoinnussa oleminen tarkoittaa sitä, että tietyt tiukat yhteiskunnalliset välitavoitteet on pystyttävä saavuttamaan tietyssä aikaikkunassa. Muutoin voi syntyä vaarallisia polkuriippuvuuksia, jotka estävät sopusoinnussa olemisen myöhemmin.

Mitä ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen projekti tarkoittaa makrotalouden näkökulmasta? Eli miten sen toteuttaminen näkyy niiden suureiden lävitse, joita edellisessä osiossa kuvasimme? Pyrimme vastaamaan näihin kysymyksiin seuraavaksi melko väljällä skenaarioanalyysilla. Koska lopulta vastaus on erittäin moniulotteinen ja siksi pitkä, seuraava tarkastelu on välttämättä yksinkertaistus. Teemme lisäksi kaksi muuta yksinkertaistusta: tarkastelemme jälleenrakennusta yhden maan (Suomen) näkökulmasta, emmekä edelleenkään erottele taloudellista toimintaa yksityiseen ja julkiseen. Näitä valintoja perustelee se, että ekologinen jälleenrakennus on esitelty kansallisena aloitteena ja se, että sektorirajat sekoittavat tarkastelua usein poliittis-ideologisista syistä. Joskus nimittäin ajatellaan, että julkinen tuotanto tai julkisesti järjestetty tuotanto eroaa tehokkuudeltaan merkittävästi yksityisestä tuotannosta. Tai ajatellaan jopa niin, että yksityinen tuotanto ja arvonluonti ovat aina julkisen tuotannon edellytys. Nähdäksemme edelliset näkemykset ovat virheellisiä tulkintoja todellisuudesta. Käsittelemme valtion roolia ekologisessa jälleenrakennuksessa erikseen tekstin seuraavassa osiossa.

Heti alkuun voidaan esittää ennakkopohdintojen pohjalta hypoteesi: lopulta makrotalous muuttuu ekologisen jälleenrakennuksen aikana jonkin verran mutta ei radikaalisti, jos taloutta hahmotetaan karkeilla makrosuureilla. Rakenteellisia muutoksia varmasti tullaan havaitsemaan ja niiden tiedostaminen ennalta auttaa ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelussa sekä talouspoliittisessa ohjaamisessa. Merkittävä osa tavoitelluista ja toivottavasti saavutettavista muutoksista tapahtuu kuitenkin toimialojen sisällä, on laadullista käytäntöjen muutosta ja näkyy selkeämmin muissa tilastoissa kuin kansantalouden tilinpidossa.

BIOS-tutkimusyksikkö esitteli ekologisen jälleenrakennuksen aloitteen vuonna 2019. Tämän jälkeen tiedon karttuessa ja materiaalisen todellisuuden eläessä näkökulmat jälleenrakennuksen rakennuskohteisiin ovat jossain määrin muuttuneet. Tästä syystä skenaariotarkastelua ei rakenneta tässä tiukasti aloitteen mukaisesti, vaan jälleenrakennusta käsitellään kokonaisvaltaisemmin keskeisiin toimialoihin ja muutostarpeisiin tarttuen. Tutkimusyksikkö on käsitellyt makrotaloudellisia kysymyksiä myös esimerkiksi vuonna 2020 julkaistussa Siirtymäpolitiikan kojelaudassa. Näitäkin näkökulmia hyödynnetään soveltaen seuraavassa tarkastelussa.

Ekologinen jälleenrakennus: energia, liikenne, rakentaminen, ruoka, metsät, teollisuus ja hoiva

Seuraavassa ekologisen jälleenrakennuksen skenaariotarkastelussa esiin nousevat rakennuskohteet ovat monelle lukijalle ilmeisiä ja tuttuja. Siten ekologisen jälleenrakennuksen talouden jäsentäminen niiden kautta on helpompaa. Kohteet ovat myös volyymiltaan suuria, mikä sekin helpottaa tarkasteluamme: makrotaloudelliset vaikutukset tulevat riittävän selkeästi näkyviin. Tarkastelemme järjestyksessä energian, liikenteen, rakentamisen, ruoantuotannon, metsätalouden, teollisuuden ja hoivan toimialoja.

Energiasektorilla jälleenrakennus tiivistyy talouden ja yhteiskunnan sähköistämiseen sekä fossiilisen sähköntuotannon lopettamiseen. Vähäpäästöiseen energiantuotantoon tarvitaan jatkossakin lisää investointeja, kuten myös sähköverkkoon sekä uuteen sähköä hyödyntävään infrastruktuuriin esimerkiksi teollisuudessa. Toinen keskeinen investointialue on lämmittäminen. Polttamiseen perustuvasta lämmittämisestä on siirryttävä muun muassa lämpöpumppuihin ja -kaivoihin perustuvaan lämmittämiseen sekä hukkalämmön parempaan hyödyntämiseen. Tästä muodostuu niin ikään merkittävä investointiprojekti tuleviksi vuosiksi ja vuosikymmeniksi.

Toteutuessaan energiasektorin jälleenrakennus tarkoittaa merkittävää lisäystä investointikysyntään. Työllisyysvaikutus lienee suurin rakentamisen ja asentamispalveluiden toimialoilla, mutta mahdollisesti myös teollisuudessa, jos kasvava osa energiamurroksesta tarvittavista hyödykkeistä valmistetaan jatkossa kotimaassa. Koska energiamurros vaatii raaka-aineita ja välituotteita, joita Suomessa ei riittävästi ole, myös tuonti lisääntyy energia- ja lämmitysinvestointien myötä. Investointien edetessä ja sähköntuotannon kotimaistuessa energiahyödykkeiden tuonti kuitenkin todennäköisesti vähenee, mikä tasoittaa vaihtotaseen heikkenemistä ja lopulta ulkoinen tasapaino energian osalta voi kääntyä selvästi positiiviseksi. Ennen kaikkea ulkomailta tuotavan fossiilisen polttoaineen tuonnin merkittävä väheneminen on keskeinen ulkoista tasapainoa parantava muutos.  Iso investointiprojekti luo jatkuvasti talouteen merkittävästi tuloja hanketta toteuttavien yritysten voittoina ja työntekijöiden palkkoina. Näistä tuloista seuraa kysyntäpainetta kulutushyödykemarkkinoille sekä kotimaassa että ulkomailla. Vaihtotase voi siis heikentyä rakennusprojektien aikana myös tätä kautta.

Myös liikenteen jälleenrakennus on ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa mittava operaatio. Keskeisiä tehtäviä ovat joukkoliikenteen sähköistäminen sekä raskaan liikenteen radikaalit päästövähennykset soveltuvin teknologioin ja yksityisten autojen käyttötarpeen vähentäminen. Liikennettä ei jälleenrakenneta pelkästään korvaamalla fossiilienergiaa käyttävät kulkuneuvot sähkökulkuneuvoilla. Myös kaupunkirakenne ja ympärivuotiset väylät, jotka tukevat joukkoliikenteen lisäksi kävelyä ja pyöräilyä, ovat muutoksessa avainasemassa.

Kuten energiasektorilla myös liikenteessä ekologinen jälleenrakennus hahmottuu suurena investointiprojektina. Sekä rakentamista että kulkuneuvojen valmistamista tarvitaan mittavasti, ja näiden myötä monenlaista välituotteiden tuotantoa ja tuontia. Liikenteen investoinnit kasvattaisivat myös kokonaiskysyntää lyhyellä aikavälillä, ja niiden rahoittamistavasta riippuen investoinnit ruokkisivat kulutushyödyketoimialojen kohtaamaa kysyntää laaja-alaisesti. Työllisyysvaikutukset näkyisivät ennen kaikkea rakentamisen ja valmistuksen toimialoilla, mutta myös suunnittelua ja projektinjohtamista tarvittaisiin runsaasti. Ulkomaisen velkaantumisen näkökulmasta liikenteen jälleenrakennus todennäköisesti heikentäisi vaihtotasetta lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmän päälle liikenteestä tulisi sähköistymisen kautta omavaraisempaa kuin se on tällä hetkellä, kun fossiilisten polttoaineiden tuonti merkittävästi vähenisi.

Kuten energian ja liikenteen kohdalla huomattiin, myös niillä toimialoilla merkittävä osa jälleenrakennuksesta on rakentamista. Rakentamisen toimiala on tällä tavalla ekologisen jälleenrakennuksen talouden ytimessä. Rakentaminen tuottaa paljon ilmastopäästöjä ja kuluttaa paljon luonnonvaroja. Siksi rakentamista tulee lähestyä ennen kaikkea rationalisoinnin ja priorisoinnin kautta. Tämä koskee sekä muiden toimialojen siirtymähankkeita että asuinrakentamista ja kaupunkirakentamista.

Jälkimmäisten osalta uudisrakentamisen tarve on arvioitava tarkasti ja lähtökohdaksi pitäisi ottaa olemassa olevan rakennuskannan muutos- ja korjausrakentaminen. Tulevaisuudessa rakentamisessa pitää tähdätä yhtäältä mahdollisimman pitkään käyttöikään ja matalaan käytönaikaiseen ympäristökuormaan, toisaalta rakentamisen ympäristökuorman alentamiseen ja rakennusmateriaalien kierrätettävyteen. Tämä edellyttänee sekä puurakentamisen lisäämistä ja kehitystyötä että teräs- ja betonituotannon ilmastopäästöjen vähentämistä uusilla teknologioilla. Rakennusmateriaalin kierrätettävyys olisi niin ikään huomioitava jo suunnitteluvaiheessa paljon nykyistä voimallisemmin. Korjausrakentamisen kautta on mahdollista edelleen parantaa asuntojen energiatehokkuutta, minkä pitää olla yksi tulevaisuuden rakennusprojekteja keskeisesti määrittävä tavoite.

Koska rakentaminen kirjautuu investointikysyntään, asumiseen ja kaupunkeihin liittyvän rakennetun ympäristön jälleenrakennus lisää jossain mitassa talouden investointikysyntää. Priorisoinnin ja rationalisoinnin vuoksi lisäys kysyntään ei välttämättä ole kovin suuri muiden jälleenrakennuskohteiden, ennen kaikkea energian ja liikenteen, ulkopuolella. Toisin sanoen asunto- ja kaupunkirakentamisen tarkempi suunnittelu ja hankkeiden laadun muutos sekä niiden ajoitus vähentävät samanaikaisesti toteutuvan rakentamisen volyymia. Rakentamisen työllisyys pysyttelee joka tapauksessa korkeana ekologisen jälleenrakennuksen aikana. Mitä enemmän rakentamisessa siirrytään kotimaisiin välituotteisiin ja raaka-aineisiin, sitä pienempi negatiivinen vaikutus rakentamisen uudelleenrakennuksella on ulkomaiseen velkaantumiseen ja nettovientiin.

Ekologinen jälleenrakennus ruoantuotannon, -kulutuksen ja maanviljelyn alueella nojaa kahteen tavoitteeseen: tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutusten vähentämiseen sekä tuotannon muuttamiseen sopeutumiskykyisemmäksi ympäristömuutoksille. Käytännössä suuri osa jälleenrakennuksesta on laadullista siinä mielessä, että nykyisiä hyödykkeitä ja valmistustapoja korvataan uusilla. Sama koskee myös kulutusta. Kuitenkin myös investointeja tarvitaan, jotta uudenlaiset ruoantuotannon tavat saadaan tehokkaasti käyttöön.

Kun ekologinen jälleenrakennus pidemmän päälle lisää omavaraisuutta ruoantuotannossa, ennen kaikkea maatalouden tuotantopanoksien omavaraisuutta, on lopputuloksena tuonnin väheneminen ja sen korvautuminen kotimaisella tuotannolla. Mitä isompi osa energiasta ja raaka-aineista saadaan maanviljelyyn jatkossa kotimaasta, sitä suuremmaksi positiivinen vaikutus nettovientiin muodostuu.

Suomen ruokaomavaraisuus on jo nyt hyvin korkealla tasolla, joten loppukulutetun ruoan osalta tuonnin ja viennin määrä ja niiden suhde eivät välttämättä muutu radikaalisti. Lähihistoriassa ruoan ulkomaankauppa on ollut Suomen osalta useamman miljardin euron verran alijäämäistä. Laadullinen muutos kuitenkin on väistämätön etenkin viennissä, kun kotimaisen ruokajärjestelmän muuttuessa on löydettävä uusia kestävämpiä vientituotteita. Suurimmat vaikutukset makrotalouteen ruokajärjestelmän jälleenrakennuksesta tulevat kuitenkin todennäköisesti panosten tuonnin vähenemisen ajaman nettoviennin kasvun kautta.

Metsien ja maankäytön jälleenrakennus tapahtuu käytännössä usealla eri toimialalla yhtä aikaa: metsätaloudessa, maataloudessa, metsäteollisuudessa, rakentamisessa, energiantuotannossa sekä muutamilla muilla jalostavan teollisuuden toimialoilla. Päätavoitteena tällä jälleenrakennuksen alueella on metsien hiilinielujen vahvistaminen sekä puun materiaalikäytön muuttaminen niin, että lopulta vain vähäinen osa puumassasta käytetään polttamalla. Metsien käytöllä ja maankäytöllä on myös keskeinen rooli luonnon monimuotoisuuden vaalimisessa. Kun Suomen hiilinielut ovat vastikään osoittautuneet oletettua pienemmiksi, on metsien käytöllä ja maankäytöllä entistäkin tärkeämpi tehtävä suomalaisessa ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Jatkossa metsiä tulee hakata jonkin verran nykyistä vähemmän kaikkeen käyttöön. Maatalouden ilmastovaikutusten vähentämisessä nopein ja tehokkain toimi taas olisi poistaa osa turvemaita tuotannosta ja metsittää niitä uudelleen. Loppuja turvemaita tulisi lisäksi uusien viljelykäytäntöjen kuten kosteikkoviljelyn piiriin. Ylipäätään maataloudessa tulisi ottaa käyttöön viljelymenetelmiä, jotka parantavat viljelymaan hiilitasetta. Metsäteollisuudessa ja muussa teollisuudessa sekä rakentamisessa puumateriaaleja tulisi käyttää koko ajan jalostusastetta nostaen ja niin, että puusta valmistetut tuotteet sitovat hiiltä vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

Tarkemmin sanottuna metsien ja maankäytön jälleenrakennuksesta merkittävä osa on uudelleensuuntaamista, mikä vaatii ainakin lyhyellä aikavälillä investointeja sekä niihin rinnastuvia tutkimus- ja tuotekehityspanostuksia. Metsätaloudessa painopiste siirtyy hakkuista metsänhoitoon ja kasvun edellytysten vahvistamiseen, mikä voi jossain määrin jopa lisätä käytettävää työvoiman määrää. Jos esimerkiksi hakkuutavat muuttuvat siten, että työstä tulee nykyistä enemmän työllistävää ja kaikista suurimpia koneita voidaan käyttää työssä vähemmän, siirtymän vaikutus toimialan työllistävyyteen voi olla selvästi positiivinen.

Metsien osalta suurimmat jälleenrakennustarpeet ovat metsäteollisuudessa. Kun tuotepalettia muovataan uuteen uskoon, hakkuita vähennetään ja tuotantotapoja sähköistetään, tarvitaan metsäteollisuudessakin suuria investointeja lähivuosina. On todennäköistä, että teollisuuden sähköistäminen edellyttää raaka-aineiden ja välituotteiden tuonnin lisäämistä, kun kaikkea tarvittavaa ei ole saatavissa kotimaasta. Se vaikuttaa negatiivisesti nettovientiin. Mikäli Suomen sähköverkon investoinnit viipyvät ja vähäpäästöisen energian tuotantokapasiteetti jää jälkeen teollisuuden energiatarpeista, myös sähköntuonti voi lisääntyä ja edelleen heikentää nettovientiä. Energiasektorin jälleenrakennuksen onkin syytä edetä yhtä jalkaa metsäteollisuuden jälleenrakennuksen kanssa myös siitä syystä, ettei ulkoisen rahoituksen tarvetta – ennen kaikkea sähköntuonnin muodossa – kasvateta liikaa.

Metsäteollisuuden rinnalla myös muilla teollisuuden aloilla on vastaavia jälleenrakennuksen tarpeita. Metalliteollisuus, kemianteollisuus ja esimerkiksi elintarviketeollisuus joutuvat rakentamaan tuotantoprosessinsa, panoskäyttönsä ja lopputuotepalettinsa uuteen uskoon tulevien vuosikymmenien aikana. Mitä energiaintensiivisempää tuotanto tänään on, sitä suuremmat ovat muutostarpeet. Samat investointilogiikat kuin edellä energiassa, liikenteessä ja metsäteollisuudessa toteutuvat myös näillä toimialoilla. Isot investoinnit teollisuudessa tuottavat muiden toimialoittaisten investointiprojektien tavoin talouteen suuren kysyntävaikutuksen, joka näkyy kysyntäpaineena kulutushyödykesektoreilla sekä työvoiman kysynnän kasvuna taloudessa laajalti.

Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa hoivalla sekä sosiaali- ja terveyspalveluilla on keskeinen rooli yksilöiden ja yhteisön hyvinvoinnin rakentumisessa. Kun ekologista jälleenrakennusta pyritään tekemään hyvinvointivaltiokontekstissa, sen perusrakenteet säilyttäen, yhteiskunnan resursseja on edelleen suunnattava mittavasti palveluiden tuottamiseen ja hoivaan. Sen lisäksi, että sosiaali- ja terveyspalveluiden tarpeet lisääntyvät jatkossa väestön ikääntymisen seurauksena, myös monenlaiset muut yhteiskunnalliset kehityskulut näkyvät tarpeen kasvuna.

Esimerkiksi mielenterveyden ongelmien lisääntyminen kaikissa ja erityisesti nuorissa ikäluokissa on usein yhdistetty yhteiskunnallisen kehityksen yksilöille aiheuttamaan stressiin ja henkiseen kuormaan. Huoli tulevaisuudesta, merkityksen kokemuksen heikentyminen ja yhteiskunnallisten turvaverkkojen rapautuminen ovat viime aikaisissa tulkinnoissa usein esitettyjä syitä lisääntyneille mielenterveyden haasteille. Ekologinen jälleenrakennus voisi onnistuessaan olla keskeisesti ehkäisemässä tämänkaltaisia ongelmia. Sen nopea eteneminen todennäköisesti vähentäisi ekologisesta kiiristä juontuvaa ahdistusta ja mielten oireilua, mikä taasen vähentäisi korjaavien palveluiden tarvetta. Painopiste siirtyisi ennaltaehkäisyyn, kun osallisuuden ja pystyvyyden tunteet lisääntyvät, tekisimme hankalien haasteiden asioiden ratkaisemiseksi kollektiivisesti parhaamme ja kaikille olisi tarjolla mielekästä työtä.

Yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnin ottaminen ekologisen jälleenrakennuksen alueeksi tarkoittaa käytännössä, että jatkossakin vähintään nykyisen tasoiset ja laajuiset hyvinvointipalvelut pyritään tuottamaan, mutta mahdollisuuksien mukaan niitä pyritään myös parantamaan ja laajentamaan. Resursseja tarvitaan tutkimus- ja tuotekehitykseen sekä investointeihin mutta myös päivittäiseen palvelutoimintaan, joka makrotaloudellisesti jäsentyy kulutukseksi ja työllisyydeksi. Ottamalla huomioon myös hoivan niin sanottu näkymätön kulutus, eli kotitalouksien piirissä tapahtuva hoiva- ja hoitotyö, hoivan kulutuksesta tulee vieläkin suurempi kokonaisuus ja resurssitarve sektorilla hahmottuu koko laajuudessaan.

Nykyiseen verrattuna hoivan jälleenrakennus tarkoittaa väestörakenne huomioiden jatkossa suurempaa kulutuskysyntää, jonka laajemmat kysyntävaikutukset riippuvat kulutuksen rahoituksesta. Mikäli kulutus rahoitetaan kokonaan verotuksella tai yksityisillä maksuilla, ei kulutuksen lisääminen aiheuta positiivista kerroinvaikutusta. Koska valtaosa hoivan resursseista saadaan kotimaasta, hoivan kulutuksen laajentamisen vaikutus nettovientiin on vähäinen.

Summaus: ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudelliset vaikutukset

Kun edelliset tarkastelut vedetään yhteen, piirtyy melko selkeä kuva ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudellisista vaikutuksista. Ensinnäkin monet keskeiset jälleenrakennukseen liittyvät muutokset eivät tule näkyviin makrotaloudellisessa tarkastelussa, koska ne ovat luonteeltaan laadullisia, toimintatapojen, tuotantotapojen ja materiaalisten resurssien käytön muutoksia. Näitä muutoksia on arvioitava niitä suoraan kuvaavien tilastojen ja indikaattoreiden avulla.

Toiseksi ekologinen jälleenrakennus ilmenee makrotaloudellisesti valtavana investointikysynnän kasvuna. Investointeja tarvitaan monilla toimialoilla, ja jos ne kaikki pyritään toteuttamaan yhtä aikaa, talouden kaikki ekologisen kestävyyden rajoissa käytettävissä olevat resurssit tulevat melko todennäköisesti otetuksi käyttöön. Koska investoinnit lisäävät kokonaiskysyntää myös kerroinvaikutuksen kautta, myös kulutuskysyntätoimialat kotimaassa ja ulkomailla saavat oman osansa investointikysynnän kasvusta. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi työvoimasta tulee entistä niukempi resurssi ja talous päätyy täystyöllisyystilanteeseen vaivattomasti. Myös muista resursseista kuin työvoimasta tulee pulaa, ja tuonnin merkitys todennäköisesti korostuu erityisesti jälleenrakennuksen alkupäässä, kun esimerkiksi energiaomavaraisuutta vasta rakennetaan. Vaihtotaseen alijäämien rahoittaminen onkin yksi keskeinen rajoite ekologiselle jälleenrakennukselle. Pidemmän päälle tuonti pitää pystyä korvaamaan viennillä, jolloin kansantalouden (reaalinen) rahoitusasema jälleen tervehtyy.

Koska jälleenrakennus lisää investointikysyntää ja sitä kautta kokonaiskysyntää ja luo talouteen pysyvät täystyöllisyysolosuhteet, myös BKT todennäköisesti kasvaa jälleenrakennuksen aikana edelleen nykyisestä tasosta. Kun makrotalous on jatkuvassa täystyöllisyyden – työvoimapulat ovat selvästi akuutimpia ja voimallisempia kuin mihin olemme lähihistoriassa tottuneet –  ja ekologisen kestävyyden rajaamassa resurssien täyskäytön tilassa, tarjonnan pullonkaulojen kohtaaminen sekä hintojen ja palkkojen korotuspaineet muodostuvat pysyväksi taloudelliseksi kysymykseksi. Jälleenrakennus tapahtuu siis välttämättä inflatorisessa makrotaloudellisessa ympäristössä. Mitä pidemmälle ajanjaksolle investointihankkeet voitaisiin kohdentaa ja mitä enemmän aikaa tarjontarakenteille voitaisiin antaa sopeutumisaikaa tietyissä murrosvaiheissa, sitä pienemmäksi inflaatiohaasteet muodostuisivat. Koska ekologisella jälleenrakennuksella on kuitenkin valtava kiire, inflatorista talousympäristöä ei todennäköisesti ole mahdollista välttää. Talous- ja siirtymäpolitiikan suunnitelmallisella ohjauksella pahimmat inflaatiopaineet kuitenkin pystytään taittamaan.

Resurssien täyskäytön taloudessa liiallista kysynnän kasvua on pakko pyrkiä hallitsemaan erilaisin talouspoliittisin keinoin. Näitä ovat muun muassa säästämiseen kannustaminen, verotus, kulutuskysynnän ohjaaminen kestäviin ja vähäisemmän tarjontarajoitteen kohteisiin, palkka-hinta-spriaalin estävä tulopolitiikka sekä suora kulutuksesta luopumiseen kannustaminen (ja taivuttelu). Jälleenrakennuksen aikana keskeinen tulonjakokysymys onkin, että jokainen jälleenrakennukseen (investointeihin ja laadulliseen muutokseen) osallistuva saa toiminnastaan häntä siihen kannustavan palkkion materiaalisen kulutuksen tai muun hyvinvointia tuottavan toiminnan muodossa. Oikeudenmukainen jako jäsentyy tulojen, inflaation ja kollektiivisten kulutusmahdollisuuksien asettamissa raameissa.

Jälleenrakennuksen edetessä koettu materiaalinen niukkuus alkaa hellittää, kun luonnonvarojen kokonaiskulutustarve vähenee ja niiden käyttöä koordinoidaan ja priorisoidaan paremmin. Ekologisia rajoitteita on toki jatkossakin. Luonnonvarojen kulutustarvetta ei saa päästää uudestaan kasvu-uralle. Lisäksi ilmastonmuutoksen, luontokadon ja muiden ympäristöongelmien negatiiviset vaikutukset jatkuvat parhaimmillaankin pitkälle, ja niiden keskinäisvaikutukset voivat tuottaa yhä uusia yllätyksiä.

Mitä enemmän absoluuttista niukkuutta tuottavia rajoitteita tulee vastaan, sitä suurempaan rooliin nousee materiaalisen käytön vähentäminen, mikä tarkoittaa lisäpriorisointeja sekä jälleenrakennuksen investointiohjelmassa että yhteiskunnan juoksevassa kulutuksessa. Makrotaloudellisesti tällöinkin ollaan monelta osin resurssien täyskäytön tilanteessa, joten edellä kuvatut ongelmat eivät sinällään poistu. Kuitenkin esimerkiksi työpanoksesta voi tulla tällaisissa olosuhteissa vähemmän niukka resurssi, jolloin esimerkiksi vapaa-ajan lisääminen tasaisesti läpi yhteisön voi olla vastaus liiallisille kulutuspaineille sekä tuotantomahdollisuuksien vähenemiselle.

Mikäli ympäristölliset rajoitteet osoittautuvat tiukemmiksi kuin mitä tällä hetkellä ajatellaan, ekologista jälleenrakennusta on muutettava laadullisesti ja määrällisesti – sitä on skaalattava alaspäin, priorisointeja ja rajoituksia on lisättävä. Tällöin myös BKT:lla mitattu taloudellinen toiminta todennäköisesti vähenee, vaikka edelleen talous toimii käytännössä maksimitasollaan. Mitä tiukemmat materiaaliset rajoitteet ovat, sitä keskeisempi merkitys talouspolitiikassa on tulonjakopolitiikalla ja varallisuutta uudelleenjakavalla politiikalla.

Valtion rooli talouden ohjauksessa ekologisen jälleenrakennuksen aikana

Toistaiseksi olemme tietoisesti pidättäytyneet käsittelemästä valtion roolia ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudessa. Tärkein oletuksemme tähän suuntaan oli, että emme jakaneet eri toimialojen tuotantoa yksityisen tai julkisen sektorin toiminnaksi. Koska lopulta kansantalouden sisällä tuotanto perustuu samoihin käytettävissä oleviin resursseihin ja niiden käyttöönottoon, ei ole periaatteellista merkitystä sillä, millaisen organisoitumisen kautta tuo käyttöönotto tapahtuu.

Edellisen osion yhteenvedossa luettelimme muutamia politiikkatoimia, joita ekologisen jälleenrakennuksen täystyöllisyystaloudessa on syytä hyödyntää. Käytännössä kaikissa niissä toimeenpanijana on moderneissa yhteiskunnissa valtio, joka luo väkivaltamonopolinsa kautta puitteet markkinoille, verotukselle, rahoitukselle sekä taloudelliselle sopimiselle laajemmin. Kuten hoivan osalta huomasimme, valtio voi olla myös keskeinen taloudellisen toiminnan järjestäjä ja tuottaja. Historiassa valtiolla on ollut nykyistäkin suurempi rooli esimerkiksi teollisuudessa. Suomessakin toisen maailmansodan jälkeen teollista perustaa luotiin valtiojohtoisesti, valtioyhtiöihin ja valtiorahoitukseen vahvasti nojaten.

Valtio on näin ollen ekologisessa jälleenrakennuksessa ohittamaton toimija. Käsittelemme seuraavaksi, mitkä ovat nähdäksemme keskeisiä valtiollisen makrotaloudellisen ohjauksen elementtejä ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Investointien ohjaaja

Kun ekologinen jälleenrakennus on valtava ja monialainen investointiprojekti, se vaatii toteutuakseen monenlaista ohjausta. Investointeja pitää koordinoida laadullisesti ja määrällisesti, investoinnit pitää rahoittaa, investoinnit pitää toteuttaa käytännössä (hankkeet) ja investointien makrotaloudellisia seurauksia tulee arvioida sekä hallita. Valtion tulee kantaa vastuu siitä, että ekologisen jälleenrakennuksen investoinnit todella lähtevät liikkeelle ja sen tulee koordinoida niitä siten, että niistä välttämättä seuraavat merkittävät taloudellis-yhteiskunnalliset haasteet pystytään ratkaisemaan tyydyttävästi. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan uudistaminen pienessä aikaikkunassa välttämättä koettelee sosiaalisia rakenteita, eikä sen toteuttaminen ole myöskään poliittisesti neutraalia.

Investointien koordinointi tapahtuu valtiollisen teollisuuspolitiikan alueella. Valtion tulee käydä jatkuvaa dialogia eri teollisuustoimialojen ja yritysten kanssa sovittaessaan yhteen niiden intressejä ja hallitakseen epävarmuuksia jälleenrakennukseen liittyen. Esimerkiksi energiasektorin ja teollisuuden välisen vuoropuhelun rakentajana ja investointihankkeiden oikea-aikaisen toteuttamisen näkökulmasta teollisuuspolitiikalla voisi olla keskeinen rooli. Voi nimittäin olla, että ilman valtiota hankkeiden takaajana ja edistäjänä eri teollisuuden alat jättävät ne tekemättä, odottaen toisten toimivan ensin. Lisäksi ilman koordinaatiota alat voivat nojata tulevaisuuden suunnitelmissaan esimerkiksi kestämättömän laajaan bioresurssien kulutukseen ja jättää sen varjolla rakenteita kestävästi uudistavat investoinnit tekemättä.

Käytännössä valtio voi edistää ekologisen jälleenrakennuksen investointeja useampaa eri reittiä. Se voi rahoittaa hankkeita, muuttaa lainsäädäntöä investointimyönteiseksi, ohjata hankkeita ja investointivaroja verotuksen ja tukien kautta tiettyyn suuntaan, toimia itse hankkeen toteuttajana tai muodostaa investointiklustereita yhdessä eri toimialojen ja yritysten kanssa. Nykyisissä instituutioissa valtio saa todennäköisesti edullisempaa lainaa yrityksiin verrattuna, ja myös lainantakaukset laskevat investoijien rahoituksen hintaa. Ylikansallisen rahoituksen ja suoran keskuspankkirahoituksen kanavatkin voivat olla mahdollisia investointirahoituksen kokoamisessa ja myös rahoitusmarkkinoiden sääntelyllä – esimerkiksi tiukkojen taksonomioiden kautta – voi suunnata rahoitusta haluttuihin investointihankkeisiin. Ylipäätään investointimahdollisuudet ja kannustimet tulee yhteiskunnissa rakentaa nopeasti sellaisiksi, että vain aidosti ekologisesti kestäviä investointeja tästä eteenpäin kannattaa toteuttaa. Verotuksilla ja tuilla on tässä oma keskeinen roolinsa.

Mitä enemmän investointihankkeita saadaan käyttöön, sitä tärkeämmäksi toimenpiteeksi muodostuu niiden ajoittaminen sekä makrotaloudellisten vaikutusten hallitseminen (ks. seuraava osio). Jos esimerkiksi työvoimaresurssit ovat jo täysimääräisesti käytössä, uusille investoinneille ei yksiselitteisesti ole taloudessa tilaa. Porrastamalla investointeja rahoitusohjauksen tai vaikka lupajärjestelmien kautta valtio pystyy laittamaan hankkeet jonoon tärkeysjärjestyksessä. Jos kestävästi käytettävissä olevia resursseja vapautuu muualta kansantaloudessa, esimerkiksi kulutushyödyketoimialoilta, voidaan valmiiksi suunniteltuja investointihankkeita käynnistää nopeasti.

Kokonaiskysynnän säätelijä

Kun ekologinen jälleenrakennus johtaa kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäyttöön ja täystyöllisyyteen, investointien makrotaloudellisten vaikutusten hallinnasta tulee valtiolle keskeinen vaatimus. Edellä käsitelty investointien ohjaaminen, ajoittaminen, suunnittelu ja porrastaminen sinällään jo hallitsee investointien kysyntävaikutuksia, mutta toteutuessaan niillä on välttämättä makrotason vaikutuksia myös muilla kuin investointitoimialoilla. Tämä johtuu siitä, että reaali-investoinnit luovat aina toteutusvaiheessaan talouteen tuloja, mutta eivät vastaavaa kulutuspotentiaalia. Vasta kun investointihyödykkeistä aletaan maksaa esimerkiksi vuokraa, ne alkavat imeä kulutuspotentiaalia takaisin (kun niihin otettuja lainoja maksetaan pois vuokratuloilla).

Ekologisen kestävyyden määrittämän resurssien täyskäytön tilanteessa tai lähellä sitä investoinneista syntyvää kulutusvoimaa on siis pystyttävä vähentämään. Käytännössä valtio voi tehdä tätä verottamalla tuloja, kannustamalla kotitalouksia ja yrityksiä säästämään eli sijoittamaan osan tuloistaan rahoitusmarkkinoille (esimerkiksi valtion velkakirjoihin) tai suuntaamaan kulutusvoimaa sellaisiin kohteisiin, joissa vielä on mahdollista lisätä tarjontaa käyttämällä kestävästi energiaa ja luonnonvaroja sekä työvoimaa. Tulojen verotus on kaikkein suoraviivaisin toimenpide, joka pystyy samaan aikaan puuttumaan sekä kokonaiskulutuksen tasoon että tulonjakoon.

Säästämiseen kannustaminen kohdistuu niihin tuloluokkiin, joilla on tulojen riittävän tason vuoksi mahdollisuus säästää. Mikäli he tekevät sitä aiempaa enemmän, talouden kokonaiskulutus laskee, ja nämä kotitaloudet saavat vastineeksi korkotuloja, jotka on mahdollista kuluttaa myöhemmin kertyneen säästöpääoman lisäksi siinä vaiheessa, kun talouden resurssirajoite ei ole enää niin suuri. Jos tällainen ajanjakso siintää tulevaisuudessa edessä, säästämiseen kannustaminen voi olla erittäin hyvä tapa rajoittaa hetkellisesti kulutuskysyntää. Mikäli tulevaisuuden kulutusmahdollisuudet ovat sumeat, kannustimet säästämiseen tietysti pienenevät rakenteellisesti.

Hyvät kysyntäolosuhteet taloudessa johtavat siihen, että työvoimaa ohjautuu automaattisesti toimialoille, joilla tuotantorajoitteet ovat vähäisemmät, esimerkiksi kulttuurialoille ja vähemmän ekologisia resursseja käyttäville palvelualoille. Tätä siirtymää voidaan julkisen vallan toimin jossain mitassa nopeuttaa, varsinkin, jos tuollaiselle tuotannolle syntyy rahoitusrajoitteita. Täystyöllisyysolosuhteiden jatkuessa pitkään kulutuksen ohjaamisen mahdollisuudet mutta myös tarpeet todennäköisesti vähenevät. Joissain tilanteissa kulutuksen ohjaaminen voi kuitenkin tuoda jonkin verran pelivaraa kokonaiskysynnän ja -tarjonnan yhteensovittamiseen.

Kysynnän ja tarjonnan epätasapainon vuoksi inflaatiopainetta resurssien täyskäytön taloudessa voi syntyä nimellisen eli rahamääräisen sopimisen kautta. Toisin sanoen sekä yritykset että palkansaajat pyrkivät hinnoittelemaan tuotteensa ja työpanoksensa koko ajan kalliimmaksi yrittäen siten kasvattaa reaalista osuuttaan kokonaistuotannosta. Tämä voi käynnistää niin sanotun hinta-palkka-spiraalin, joka luo autonomisen inflaatioprosessin talouteen. Konkreettisesti tämä tarkoittaa, että nimellinen kokonaiskysyntä kasvaa koko ajan, vaikka tuotantopotentiaali pysyy jokseenkin entisellään.

Valtio voi puuttua asiaan käytännössä kahta kautta. Kilpailupolitiikalla, esimerkiksi rajoittamalla markkinavallan keskittymistä ja liian suurien markkinatoimijoiden syntymistä, se voi pyrkiä vähentämään yritysten hinnoitteluvaltaa, jolloin ne ovat ainakin hieman varovaisempia korottamaan hintojaan. Näin siksi, että hintojen korotus voi tarkoittaa, että kilpaileva yritys kerää jatkossa suuremman osan asiakkaista. Toinen väylä vaikuttaa hinta-palkka-spiraalin muodostumiseen on tulopolitiikka eli käytännössä talouden palkankorotuksiin vaikuttaminen. Kuten Suomessa menneinä vuosikymmeninä, valtio voi olla osapuolena räätälöimässä tulopoliittista kokonaisratkaisua, jossa kollektiivisesti sovitaan sopivasta yleiskorotustasosta. Myös pidemmälle meneviä ja niin sanottuja palkkaliukumia patoavia tulopolitiikan malleja on mahdollista ottaa käyttöön, jos juuri liukumien suuruus on syynä inflaatiopaineeseen täystyöllisyysolosuhteissa.

Valtiolla voi olla keinoja myös sellaisen kulttuurisen muutoksen edistämiseen, jossa materiaalisen kulutuksen tänään synnyttämää hyvinvointia korvataan tulevaisuudessa jostain muusta lähteestä tulevalla hyvinvoinnilla. Työhyvinvoinnin parantaminen, hoiva- ja hoitopalveluiden laadun sekä saatavuuden parantaminen ja muut elämänlaatua parantavat politiikat, kuten yhdyskuntasuunnittelu ja ympäristöpolitiikka voivat jatkossa kompensoida ihmisten elämässä vähenevää materiaalista kulutusta.

Laadullisen siirtymän mahdollistaja

Edelliset puutuntakeinot olivat siinä mielessä aidosti makrotaloudellisia, että niiden kautta pyritään ja pystytään vaikuttamaan suoraan makrotaloudelliseen tasapainoon jokaisena hetkenä ekologisen jälleenrakennuksen edetessä. Mutta kuten olemme useaan otteeseen todenneet, merkittävä osa ekologisesta jälleenrakennuksesta tapahtuu mikrotasolla – makrotarkastelulta piilossa. Valtiolla voi olla merkittävä rooli myös tämän niin sanotun laadullisen siirtymän mahdollistajana.

Osaltaan edellä kuvatut ohjauskeinot, kuten kulutuksen ohjaaminen kestäviin kohteisiin esimerkiksi verotuksen ja markkinasääntelyn keinoin, kannustavat taloudellisia toimijoita muuttamaan myös laadullisesti tuotantoaan, tuotantotapoja, välituotekäyttöä ja lopputuotteita. Siinä mielessä makrotalouspolitiikka nivoutuu yhteen laadullisen talousohjauksen kanssa. Valtio voi tehdä kuitenkin myös enemmän. Se voi käytännössä poistaa esteitä, joita nopean laadullisen siirtymän tiellä on. Esteet voivat olla teknologiaan, osaamiseen ja skaalaamisen rajoitteisiin liittyviä.

Koulutuspolitiikalla ja innovaatiopolitiikalla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että yhteiskunnalla on oikealla hetkellä käytettävissä oikeanlaista tietoa, tekniikoita ja osaamista hyödyntää edellisiä käytännössä. Sen lisäksi, että tämä innovaatioiden hyödyntämiskyky ylipäätään mahdollistaa siirtymän pois fossiilitaloudesta ja luonnonvaroja liikaa kuluttavasta taloudesta, se vähentää myös tarjonnan pullonkaulojen riskiä. Suunniteltu siirtymä, jossa makrotalouspolitiikka, teollisuuspolitiikka sekä innovaatio- ja koulutuspolitiikka pelaavat saumattomasti yhteen, on kaikin tavoin vakaampi prosessi kuin sellainen, jossa tähän ei kyetä.

Yhteenveto

Olemme tässä tekstissä tarkastelleet, miltä ekologinen jälleenrakennus voisi näyttää makrotalouden perspektiivistä. Keskeinen johtopäätös on, että ekologisen jälleenrakennuksen aikana investointikysynnän rooli korostuu Suomen kansantaloudessa, kun mittavia investointihankkeita toteutetaan yhtä aikaa ja perätysten eri toimialoilla ja yhteiskunnan alueilla. Käytännössä tämä johtaa siihen, että ekologisen jälleenrakennuksen talous on toteutuessaan täystyöllisyystalous ja ekologisesti kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäytön talous. Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikka ja talouspolitiikka laajemminkin pitää suunnitella näistä lähtökohdista.

Keskeistä ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikassa on kysynnän hallinta. Koska jatkuvasti korkealla oleva investointikysyntä tuottaa talouteen positiivisen kerroinvaikutuksen, myös kulutuskysyntä kasvaa vauhdilla ilman rajoittavia toimenpiteitä. Kokonaiskysyntä uhkaa tällä tavalla nousta kroonisesti liian korkealle. Investointien porrastaminen ja priorisointi ovat niin ikään keskeisiä yleisiä kysynnänhallinnan periaatteita ekologisen jälleenrakennuksen taloudessa.

Lähtökohtamme tekstissä oli tarkastella kysymystä mahdollisimman pitkälle kansantaloudellisesti eli ilman jakoa yksityiseen, julkiseen tai kolmanteen sektoriin. Sen sijaan toimialat otimme mukaan tarkasteluun jo aikaisessa vaiheessa. Tämän valinnan kautta pyrimme osoittamaan, että lopulta keskeinen kysymys on, kuinka paljon kansantaloudella on reaalisia resursseja käytettävissään ja kuinka paljon niitä käytetään, ei se kuka resursseja käyttää. Emme tällä valinnalla kuitenkaan halunneet peittää, että ekologisessa jälleenrakennuksessa valtiolla on väistämättä keskeinen rooli eri prosessien ja jopa projektien ohjaajana.

Tekstin lopussa kävimmekin läpi niitä politiikkakeinoja, joita ekologisen jälleenrakennuksen hallinnassa ja ohjauksessa mielestämme välttämättä tarvitaan. Listasta tuli pitkä ja monipuolinen. Se kuvaa hyvin, kuinka laajaa talouspolitiikan tulee ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella olla. Kun kyseessä on kompleksisen ongelman kattava ratkaisuyritys, miten muuten voisikaan olla. Toivomme, että edellä esittämämme kuvaus ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta sekä sen vaatimasta valtiollisesta ohjauksesta vie 2020-luvun talouspoliittista ajattelua sekä keskustelua laaja-alaisen ja monipuolisen talouspolitiikan suuntaan.

Kuvakaappaus https://energialaskuri.bios.fi

Moni miettii juuri nyt oman asunnon energiakysymyksiä. Laskurin avulla samankaltaista tarkastelua voi tehdä valtakunnan mittakaavassa. 

Laskuriin on esiasetettu 6 erilaista skenaariota, sisältäen skenaariot kaiken enegiantuotannon sähköistämisesta ja mahdollisimman suuresta bioenergian käytöstä. Mukana on myös hybridi-skenaarioita energiantuotantomuotojen yhdistelmistä. Käyttäjä voi alkaa oman skenaarionsa rakentamisen muokkaamalla valmiita skenaarioita. Linkin luotuun malliin voi myös jakaa. “Tarkoituksena on edistää energiamurroksesta käytävää keskustelua”, toteaa BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tere Vadén.

“Laskuriin otettiin mukaan kaikki kulutus – sähkö, lämpö ja liikenne –, jotta tehtävä on mahdollisimman kattava”, Vadén jatkaa. Laskuri näyttää, miten vaativaa fossiilisen energian täysimittainen korvaaminen on. “Fossiilisia korvaamaan tarvitaan valtava energiainfra. Tämän näkeminen auttaa ymmärtämään, miksi energian kulutuksen vähentäminen on tärkeää,” sanoo Vadén.

Laskurin teknisestä kehityksestä vastaa KTT Ville Seppälä. “Interaktiiviset visualisoinnit ovat oiva keino tarkastella erilaisia vaihtoehtoja kokonaisvaltaisesti, mutta tiiviisti. Valintojen vaikutusten hahmottaminen on hyvin kouriintuntuvaa”, toteaa Seppälä. 

Laskurissa kulutuksen puolella lähtökohtana on vuoden 2019 energiankulutus ja tuotannon puolella nykyinen teknologia. Laskuri perustuu Geologian tutkimuskeskuksen julkaisemaan raporttiin “Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”, jonka tekoon myös BIOS-tutkimusyksikön tutkijat osallistuivat.

Keskiviikkona (2.11.2022) julkaistiin valtiovarainministeriön budjettipäällikön Mika Niemelän johtaman työryhmän raportti julkisen talouden ohjauksesta ja sen uudistamisesta. Kyseessä on kassanhoitajaministeriön virallinen puheenvuoro viime aikoina sekä kansallisesti että EU-tasolla velloneeseen keskusteluun siitä, millä tavalla tässä ajassa pitäisi julkista taloutta ohjata.

Koronapandemian talouspolitiikalle aiheuttama shokki on tietysti toiminut tämän keskustelun innoittajana. Kun taloudet jouduttiin laittamaan kiinni epidemian hallitsemiseksi, ottivat hallitukset ympäri maailmaa kansantalouden perusrakenteet kannateltavakseen. Tässä yhteydessä aiemmin käytössä olleet julkisen taloudenpidon säännöt laitettiin pitkälti jäähylle. Näin tehtiin sekä EU:ssa että kansallisvaltioissa Suomi mukaan lukien. Meillä hallituskauden menosäännöstä poikettiin koronaelvytyksessä ja vielä uudestaan keväällä 2022, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa.

Ajatus on ollut, että jossain vaiheessa poikkeusajat kuitenkin väistyvät, jolloin taas talouspoliittiset säännöt palaavat. Viimeaikaiset kokemukset vakavista kriiseistä ja globaalin finanssikriisin sekä eurokriisiin jälkeinen pitkä hitaan kasvun ja korkean työttömyyden kausi ovat kuitenkin saaneet päätöksentekijät ja virkahenkilöt vakavasti miettimään, millaisessa muodossa säännöt tulisi palauttaa käyttöön. Ja juuri tätä valtiovarainministeriön avauskin pohtii.

Valtiovarainministeriön avaus ja sen suora kritiikki

Valtionvarainministeriön selvitys Julkisen talouden ohjauksen kehittäminen liitteineen on varsin perusteellinen viranomaisjulkaisu, jossa ministeriön kannat on selkeästi esitetty ja myös kattavasti perusteltu. Ministeriö on nähnyt vaivaa ja tehnyt huolellista työtä oman argumenttinsa muodostamisessa. Julkisen keskustelun näkökulmasta vastaavia ajankohtaisia avauksia ministeriöiltä näkisi mielellään useamminkin.

Yli 200 sivun raporttiin mahtuu monenlaisia julkisen talouden hallintaan ja ohjaukseen liittyviä yksityiskohtia, joiden kaikkien käsittely tässä tekstissä on mahdotonta. Sen sijaan esitämmekin seuraavaksi mielestämme keskeisimmät hieman yleisemmät kohdat valtiovarainministeriön ehdotuksesta. Toivomme, että niistä muodostuva kuva esittää ministeriön tahtotilan keskustelun kannalta riittävällä tarkkuudella ja ennen kaikkea oikein.

Valtiovarainministeriön ehdotus tiivistyy seuraaviin kohtiin:

• Finanssipolitiikan sääntöperusteisuudesta tulee pitää kiinni jatkossakin. Sääntöihin nojaava finanssipolitiikka tuo talouspolitiikkaan vakautta ja ennustettavuutta eikä mahdollista mahdollisesti epävakautta synnyttäviä poliittisia irtiottoja.
• Sääntöjen tulee kuitenkin olla siinä määrin joustavia, että poliittiselle päätöksentekojärjestelmälle jää liikkumavaraa yhteiskuntapolitiikan toteuttamisessa.
• Sääntöjen tulee olla riittävän yksinkertaisia.
• Valtion olemassa oleva kehysjärjestelmä on hyvä lähtökohta myös tulevaisuuden julkisen talouden ohjaukselle.
• Kehysjärjestelmän kirjaamista lakiin velvoittavana (vrt. julkisen talouden kestävyyden ylisukupolvinen turvaaminen) tulee pohtia, mutta toistaiseksi voidaan jatkaa niin, että kehykset ja niiden noudattaminen perustuvat poliittiseen sopimukseen.
• Vaalikautinen kehysjärjestelmä pitää rakentaa meno- ja tasapainosäännön varaan. Tulosääntöä ei tule ottaa käyttöön. Julkisen sektorin investointimenot sisältyisivät menosääntöön eikä erillistä investointikehystä tarvita.
• Tulevalla vaalikaudella talouspolitiikan lähtökohdaksi tulee ottaa velkakestävyys eli kestäväksi ajateltu julkisen velkasuhteen kehitys pidemmällä aikavälillä. Hallitusohjelmassa julkisen talouden rahoitusasemalle asetettaisiin nimellinen tavoite vaalikauden yli.
• Rahoitusasematavoitteen saavuttamiseksi asetetaan euromääräinen toimenpidekokonaisuus, johon hallitus vahvasti sitoutuu. Euromääräisestä tavoitteesta pidettäisiin kiinni suhdanteista riippumatta.
• Rahoitusasematavoitteen saavuttamista tarkasteltaisiin puoliväliriihessä, ja jos tavoitteesta oltaisiin jäämässä, uusista toimenpiteistä voitaisiin sopia poliittisesti tässä yhteydessä.
• Myös jatkossa kehysjärjestelmään määriteltäisiin poikkeusmekanismi, joka mahdollistaa finanssipoliittisen reaktion merkittävissä taloudellisissa kriiseissä. Mekanismiin turvauduttaisiin vain erittäin vaikeissa olosuhteissa, jotka määritellään hallitusohjelmassa viitteellisesti. Valtiovarainministeriön kansantalousosasto (riippumaton taho) vastaisi poikkeusmekanismin aktivoinnin pohjaehdotuksesta, josta talouspoliittinen ministerivaliokunta linjaisi tarkemmin ennen valtioneuvoston käsittelyä.
• Valtion sektorin lisäksi pyrittäisiin välillisesti ohjaamaan maakunta- ja kuntataloutta niin, että julkiselle taloudelle asetettu rahoitusasematavoite saavutetaan.
• EU-lainsäädännöstä ja kansallisesta lainsäädännöstä nousevat reunaehdot julkisen talouden ohjaukselle huomioidaan ohjauksen tavoitteenasettelussa.

Kuten näistä kohdista käy ilmi, ei valtiovarainministeriö pyri keksimään ehdotuksellaan julkisen talouden ohjauksen pyörää kokonaan uudestaan, vaan se nojaa monilta osin jo tuttuihin ja olemassa oleviin käytäntöihin. Käytännössä ehdotus onkin enemmän täsmentävä, joissain kohdin teknisesti pidemmälle kurottava ja joiltain osin talouspolitiikan valtasuhteita muuttamaan pyrkivä. Toki ministeriö pyrkii myös vaivihkaisesti määrittämään seuraavan hallituskauden talouspolitiikan reunaehdot velkakestävyyden vaalimisen kautta – palaamme tähän kirjoituksemme lopuksi.

Viimeaikaisen finanssipolitiikan ja laajemmin talouspolitiikan sääntöihin sekä julkisen talouden ohjaukseen liittyvän keskustelun pohjalta on helppo paikantaa erityisiä kohtia, joista valtiovarainministeriön ehdotus varmasti kerää kritiikkiä. Näihin kysymyksiin liittyy nimittäin välttämättä vaikeita valintoja, joita ei voi ratkaista kuin päättämällä suuntaan tai toiseen. Siinä mielessä teknisiltäkin näyttävät julkisen talouden ohjauksen kysymykset ovat varsin poliittisia. Mitä enemmän valinnat vaikuttavat laajemman yhteiskuntapolitiikan harjoittamisen edellytyksiin ja rajoitteisiin, sitä enemmän valta-aspekteja niihin liittyy.

Jo ministeriön järjestämässä julkistamistilaisuuden paneelista nousi suoraa kritiikkiä ehdotusta kohtaan. Esimerkiksi STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà, joka keskittyi kommentoinnissaan ennen kaikkea kehysjärjestelmään, olisi halunnut jonkinlaisen tulokehyksen mukaan tähän kokonaisuuteen. Tämä tekisi Lainàn mukaan kehysohjauksesta symmetrisempää, nostaisi meno- ja tulo-ohjauksen samalle viivalle sekä estäisi erilaisten ”verohäkkyröiden” käytön menokehysten kiertämisessä. Lainà ei hyväksynyt valtiovarainministeriön perustelua, jonka mukaan verotulojen ennakoimattomuus estää tulosäännön käytön. Ennakoimattomuutta ei nimittäin nähty raportissa ongelmana hyvinvointialueiden sote-rahoituksen kehyssäätelyssä.

PTT:n toimitusjohtaja Markus Lahtinen piti ehdotusta pääpiirteissään hyvänä mutta epäili sen kuitenkin asettavan erityisesti taantumaolosuhteissa liikaa rajoitteita poliittisille päättäjille. Lahtinen ajatteli selvästi tilannetta, jossa taloutta kohtaa syvä taantuma, joka ei vielä kuitenkaan laukaise kriisimekanismia. Silloin aiemmin asetetuista euromääräisistä sopeutustavoitteista kiinni pitäminen johtaa välttämättä myötäsykliseen eli taantumaa syventävään finanssipolitiikan linjaan. Lahtinen huomautti myös, että valtiovarainministeriön kansantalousosaston rooli poikkeusmekanismin aktivoitumisen valmistelussa ei välttämättä kuulosta kovin hyvältä, vaan aiheuttaa tarpeetonta kitkaa valmistelevan ministeriön ja poliittisen päätöksentekojärjestelmän välille.

Keskustelussa ja yleisökysymyksissä nousi esiin myös velkakestävyysohjelma ja sen toimeenpano. Kuten valtiovarainministeriön julkaisussakin on tiedostettu, tällaisen euromääräisen sopeutustavoitteen hallinta voi olla erittäin vaikeaa, koska niin monet siihen vaikuttavat dynamiikat voivat jo muutamassa vuodessa muuttua merkittävästi. Jos esimerkiksi globaali suhdannetilanne muuttuu merkittävästi, voivat tavoitteet olla jopa naurettavan helposti saavutettavissa tai sitten eivät lainkaan saavutettavissa. Tästä näkökulmasta sitovaksi tarkoitetut tavoitteet voivatkin syödä julkisen talouden ohjauksen uskottavuutta, jos niitä heiluttaa jokin muu kuin varsinainen päätösperäinen talouspolitiikka. Samaa ongelmaa nähtiin myös hyvinvointialueiden menosääntelyn puolella.

ETLA:n tutkija Päivi Puonti otti paneelikeskustelussa hyvin kiinni siitä, että kehysjärjestelmän kirjaaminen velvoittavana lakiin tuskin tekee siitä yhtään paremmin toimivaa. Valtiovarainministeriön flirttailu tähän suuntaan ei saanut muutoinkaan vastakaikua paneelissa. Puonti huomautti myös, että on syytä katsoa maltilla, mitä EU:n talouspolitiikan sääntöjen uudistuksesta tulee ulos lähitulevaisuudessa. On tärkeää, että kansallinen talouspolitiikan ohjaus on jatkossa sopusoinnussa EU-tason ohjauksen kanssa.

Paneelin kritiikkien lisäksi keskustelua todennäköisesti tulee herättämään myös investointien kohtelu kehysjärjestelmässä. Tästä on nimenomaan EU-tasolla käyty paljon keskustelua. Kun viime vuosina on nähty, että yllättäviä investointi- ja menotarpeita voi tulla, eri Euroopan valtioissa on haluttu hakea joustavuutta niiden toteuttamiseen johdonmukaisen julkisen talouden ohjausjärjestelmän sisällä.

Valtiovarainministeriön kanta, jonka mukaan erillistä investointikehystä (ja ehkä väljempää sellaista) ei tarvita, on ymmärrettävä, koska pelätään, että kehykseen valuisi poliittisilla päätöksillä menovarauksia, jotka eivät varsinaisen juoksevan menokehyksen sisään mahdu. Kuitenkin voidaan vastaavasti kysyä, jääkö joitain investointivarauksia tekemättä sen vuoksi, että juoksevaa menokehystä ei niiden vuoksi haluta hallituskauden ajaksi kasvattaa merkittävästi. Siksi investointikehyksellä voisikin olla tärkeä rooli julkisen talouden ohjauksessa varsinkin tilanteessa, jossa julkisten investointien tarve yhteiskunnassa on suuri. Suomessa merkittäviä investointeja kaipaavia kohteita ovat esimerkiksi energiajärjestelmä, luontokadon pysäyttäminen, koulutus ja hoiva.

Valtiovarainministeriön avauksen laajempi kritiikki: toimintaympäristön analyysi on puutteellinen

Nähdäksemme laajempi ongelma valtiovarainministeriön ehdotuksessa on, että se ei ole riittävästi kiinni tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa eli toimintaympäristön analyysi jää kovin puutteelliseksi. Kun julkaisua lukee, jää väistämättä sellainen kuva, etteivät esimerkiksi hitaasti kiiruhtava ekologinen kriisi, Euroopan geopoliittinen tilanne tai tällä hetkellä Eurooppaa akuutisti koetteleva energiakriisi ole vaikuttaneet siinä esitettyyn näkemykseen julkisen talouden ohjauksesta oikeastaan mitenkään.

Tausta-ajatuksena tuntuu olevan, että Suomessa, Euroopassa ja maailmassa ollaan pian palaamassa tilanteeseen, jossa viime vuosina kohdatut yhteiskunnalliset ja ekologiset haasteet väistävät. Sitten keskeiseksi kysymykseksi nousee jälleen BKT:n kasvun vaaliminen vanhoilla tai hitaasti paremmiksi muuttuvilla teknologisilla rakenteilla, samalla kun huonommaksi muuttuva väestörakenne tuottaa talous- ja yhteiskuntapolitiikalle harmaita hiuksia.

Valitettavasti yhteiskunnallinen tilanne ja tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Kuten BIOS-tutkimusyksikön monissa viimeaikaisissa kirjoituksissa on huomautettu, elämme monikriisin aikaa. Se tarkoittaa käytännössä, että hitaat ja nopeat kriisit ovat keskuudessamme koko ajan. Toiset väistävät, uusia syntyy ja kriisit kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka tekee niiden hallinnasta ja niiden vaikutusten pehmentämisestä erittäin haastavaa. Voidaan sanoa, että uusi normaali globaalin koronapandemian jälkeen on, että mitään normaalia (pitkään pysyvää ja vakaata) ei enää ole.

Tällaisissa olosuhteissa yhteiskunnalliset ohjausmallit, kuten julkisen talouden ohjaus, joutuvat myös uudenlaisen haasteen eteen. Kun esimerkiksi tällä hetkellä Eurooppaa ja Suomea kohtaa energiapula eli meillä on käytössämme liian vähän yhteiskunnan perustoimintojenkin kannalta keskeistä resurssia, on sillä väistämättä mittavia taloudellis-yhteiskunnallisia seurauksia. Jos näitä ei tunnisteta ja hyväksytä julkisen talouden ohjauksen lähtökohdiksi, on ohjaus väistämättä tuuliajolla.

Samanlainen dynamiikka voidaan pidemmällä aikavälillä löytää julkisen talouden ohjauksen suhteesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon, luonnon resurssien käyttöön, geopoliittisiin murroksiin mutta myös yhteiskunnallisessa resilienssissä tapahtuviin muutoksiin. Mikäli nämä sivuutetaan ja suljetaan täysin tulevaisuuden julkisen talouden ohjauksen kehittämisen ulkopuolelle, voimme tuskin saada tehokkaasti toimivaa ohjausmallia avuksemme tulevaisuuden suurten haasteiden ratkaisemiseksi. Toisin sanoen väärän tilannekuvan perusteella julkisen talouden ohjaus olisi rakennettu ratkaisemaan ongelmia, jotka eivät tulevaisuudessa ole ongelmista päällimmäisiä.

Jo nyt julkisen talouden ohjauksessa pitäisikin ottaa tämän hetken ja tulevaisuuden ekologiset ja yhteiskunnalliset reunaehdot vakavasti. On tehtävä vakava toimintaympäristöanalyysi ja kohdattava luonnontieteiden sekä yhteiskuntatieteiden välittämä kuva tulevaisuuden haasteista sellaisena kuin se on. Tämän jälkeen julkisen talouden ohjaukseen on löydettävä rakenne ja työkalut, joiden kautta noihin haasteisiin aidosti pystytään vastaamaan. Välttämättä isoja muutoksia perusrakenteisiin ei silloinkaan tarvitse tehdä, ja monet tarvittavat työkalut ovat jo nyt olemassa. Ne vain pitää järjestää oikein, jotta tarvittavan yhteiskuntapolitiikan edellytykset jatkossa turvataan.

Johtopäätökset

Valtiovarainministeriön huolellisesti perusteltu avaus julkisen talouden ohjauksen kehittämiseksi on siinä mielessä tärkeä, että se avaa valtiovarainministeriön toimintaa ohjaavaa ajattelua ja mahdollistaa jäsentyneen yhteiskunnallisen keskustelun aiheen ympärillä.

Samalla on huomioitava, että valtiovarainministeriö pyrkii avauksellaan vakiinnuttamaan velkakestävyyden eduskuntavaalikeskustelun kuumaksi ytimeksi ja seuraavan hallituskauden talouspolitiikan kovaksi reunaehdoksi. Kuitenkin julkisen talouden velkaantuminen on nähtävä vain yhtenä riskitekijänä muiden riskien joukossa, jotta Suomi voi toteuttaa ekologisen siirtymän eli uudistaa yhteiskunnallisen aineenvaihduntansa, huolehtia kansalaisten osaamisesta ja hyvinvoinnista sekä reagoida päättäväisesti akuutteihin maailmantilanteen muutoksiin. Julkisen sektorin velkaantuminen (samassa luokassa verrokkimaihin nähden) on nähdäksemme pienempi riski kuin esimerkiksi se, että kansalaisten koettu hyvinvointi laskee merkittävästi ja menetämme yhteiskunnallisen eheyden tai se, että emme pysty uudistamaan teollista rakennettamme ekologisten reunaehtojen mukaisesti.

Niin kauan kun luonnonvaroja ja materiaalisia oloja käsitellään erillään rahavaroista, vähintään yhtä suurella vakavuudella kuin valtiovarainministeriön avaukseen on suhtauduttava esimerkiksi ympäristöministeriön esiin tuomiin talouden ohjauksen reunaehtoihin. Jatkossa on tietysti voimakkaasti pyrittävä siihen, että tällaista erillisyyttä ei enää ole, vaan julkisen talouden ohjaus ja talouspolitiikka ylipäänsä on synkroonissa muiden politiikkatavoitteiden kanssa.

BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut tiedevetoisen suunnittelun vahvistamista ekologisen siirtymän edellytysten parantamiseksi. Tiedevetoinen suunnittelu tuo näkyväksi (mm. ekologisesti) mahdolliset ja (mm. taloudellisesti) houkuttelevat teollisen murroksen polut Suomessa. Ehdotuksemme pyrkii nimenomaan liittämään yhteen eri politiikkatavoitteet aikamme suurten haasteiden kukistamiseksi. Emme saa Suomessa kehittää julkisen talouden ohjausta niin, että käytännössä poissuljemme mahdollisuuden ekologisen siirtymän vaatimaan määrätietoiseen innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaan.

Valtiovarainministeriötä ei voida ohittaa uudenlaista yhteiskuntapolitiikan suunnittelua luotaessa. Ministeriön tai ainakin eri ministeriöiden muodostaman kokonaisuuden on kuitenkin laajennettava katsettaan vanhojen julkisen talouden totuuksien ulkopuolelle, jotta rakentava keskustelu voi jatkua. Kuten sanottua, parempi toimintaympäristön analyysi voi auttaa valtiovarainministeriötä eteenpäin, näkemään julkisen talouden ohjaukseen juuri nyt monikriisissä kohdistuvat vaatimukset.

Keskiviikon tunnelmiin voi palata alla näkyvien kuvien ja Kristiina Männikön Spotify-soittolistaksi koostaman ekologisen jälleenrakennuksen soundtrackin kautta. Konsertista ei ole tallennetta.

Torstain ohjelma on kuultavissa kokonaisuudessaan BIOS-podcastina. Podcastin sisältö ja kulku on kuvattu alla. Puheenvuorojen ja paneelien välillä kuultavat välisoitot ovat Timo Lassyn käsialaa.

Podcast-sisältö

0t 0min Karoliina Lummaa lausuu tervetuliaissanat.

0t 5min Ville Lähde tekee katsauksen maailman tilaan ja peräänkuuluttaa Suomelta suunnitelmallisuutta monikriisin ajan “uudella planeetalla”. Emme voi tukeutua lineaariseen edistykseen, mutta voimme turvata hyvinvoinnin perustan, rakentaa turvallisempaa elämää, vähentää eriarvoisuutta ja saavuttaa rikkaampia elinympäristöjä. Tämä ei tule “entisen päälle”, vaan sen tuottamisen ja nauttimisen tavat on rakennettava uudelleen.

0t 25min Paavo Järvensivu esittelee BIOS:n aloitteen teollisen murroksen tiedevetoisesta suunnittelusta: miksi sitä tarvitaan ja mitä tarkoitamme suunnittelulla? Puheenvuoro perustuu BIOS:n syyskuun alussa julkaisemaan ideapaperiin. Järvensivun puheenvuoron jälkeen kuulemme videokommentit Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikaiselta, Kestävyyspaneelin kanssapuheenjohtaja Lassi Linnaselta ja Luontopaneelin 2. Varapuheenjohtajalta Ilari Sääksjärveltä.

1t 00min Tero Toivanen vetää politiikkapaneelikeskustelun otsikolla “Siirtymäpolitiikka seuraavassa hallitusohjelmassa”. Paneelin keskustelijat ovat Atte Harjanne (vihr), Hilkka Kemppi (kesk), Mai Kivelä (vas), Matias Mäkynen (sdp) ja Saara-Sofia Sirén (kok). Toivanen ehdotti heille, että seuraavaan hallitusohjelmaan kirjataan “Perustetaan valtioneuvoston kanslian alaisuuteen teollisen murroksen tiedevetoinen suunnitteluyksikkö.” Poliitikot esittävät vähintäänkin varovaista tukea suunnittelulle mutta jäävät vielä miettimään erilaisia toteutustapoja.

1t 50min Julia Jousilahti (Demos Helsinki) moderoi mediapaneelikeskustelun ”Talousjournalismi talouspolitiikan kriitikkona ja kirittäjänä”. Aiheesta keskustelevat Tuomas Niskakangas (HS), Maija Elonheimo (YLE) ja Timo Harjuniemi (Demos Helsinki). He jäsentävät, mistä kaikesta median ja journalistien rooli suhteessa talouspolitiikkaan nykyään muodostuu ja miten journalistinen työskentely on muuttunut ajan saatossa. Summaten: talouden totunnaisuuksia haastavat näkökulmat ja aloitteet voivat saada medianäkyvyyttä, mutta ei se edelleenkään helppoa ole.

2t 30min BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas esittäytyy ja kuvaa miten makrotalouspolitiikan ideat ovat kansainvälisen finanssikriisin jälkeen muuttuneet ja mikä nyt horjuttaa makrotalouspolitiikan konsensusta. Keskustelu elää voimakkaasti ja mahdollisuus ideoiden muotoutumiseen uusin tavoin on auki.

2t 45min Päivän päätteeksi yleisö esittää hyviä kysymyksiä ja kommentteja.

3t 00min Tilaisuus ja podcast päättyy.

Kiitämme erityisesti

Konsertin työryhmä Minttu Mustakallio, Teppo Mäkynen, Timo Lassy, Tuomas Rinta-Panttila, Teemu Korpipää, Teemu Nurmelin

Dj Kristiina Männikkö

Demos Helsinki, TSTO, sadsongskomplex:fi

Koneen Säätiö

Kuvia festivaalilta

Festivaalisivut ovat edelleen nähtävissä osoitteessa festivaali.bios.fi