Suomalainen Petteri Taalas johtaa YK:n alaista Maailman ilmatieteen järjestöä (WMO). WMO isännöi kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n sihteeristöä, joten sen rooli ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on ohittamaton. WMO ja IPCC tekevät ratkaisevan tärkeää työtä ilmastonmuutoksen seurannassa ja ennakoinnissa. Näiden järjestöjen ja niihin kuuluvien henkilöiden lausunnoilla on oikeutetusti suuri kantavuus. Esimerkiksi juuri Taalaksen lausuntoihin viitataan suomalaisessa keskustelussa toistuvasti. Aina ei ole kuitenkaan ollut selvää, mihin tutkimuslähteisiin Taalaksen näkemykset perustuvat tai se, esittääkö Taalas näkemyksensä WMO:n pääsihteerinä vai yksityishenkilönä. Jos väitteiden perusteet ja se, miltä pohjalta ne esitetään, eivät ole selvillä, voi epäselvyys haitata tieteeseen perustuvan julkisen keskustelun käymistä niin esitettyjen yksittäisten väitteiden kohdalla kuin yleisemminkin.
Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki ilmiöstä, jonka arvioinnissa tieteellisen tiedon ja muiden yhteiskunnan osa-alueiden, kuten politiikan, yhteispeli on tärkeässä roolissa. Ilmiö itse etenee varsinkin alkuun hitaasti ja oireilee niin monin eri muodoin, että arkiset havainnot eivät sitä tunnista. Ilmaston tutkiminen vaatii kattavan mittalaitteiden verkoston, pitkiä tarkastelujaksoja ja tuhansien tieteentekijöiden yhteistyötä. Koska ilmiöllä on valtava merkitys yhteiskuntien tulevaisuudelle, on tutkimuksen tulokset myös syytä varmistaa äärimmäisen huolellisesti. IPCC:n toiminta on esimerkki pitkäjänteisestä kansainvälisestä tieteellisestä yhteistyöstä.
Ilmastonmuutosta koskevien tieteellisten faktojen poliittinen painoarvo korostaa tarvetta huomioida, mistä täsmälleen ottaen tieteen viestien painokkuus syntyy. Tieteen itsensäkorjaavuus on tieteellisen prosessin ja tiedeyhteisön ominaisuus, ei yksittäisen tieteentekijän harteilla. Vertaisarviointi ja yhteisten menetelmien käyttö ovat tieteellisten tulosten arvioinnin ja luotettavuuden perusta.
Samaan aikaan on ymmärretävää, että tieteentekijöille siirtyy poliittista arvovaltaa, kun he puhuvat julkisuudessa tieteen äänellä. Tutkijoilla on myös syy ja oikeus käyttää julkisia puheenvuoroja, varsinkin asiassa, joka koskee ihmiskunnan tulevaisuutta. Näkemys, jonka mukaan tieteentekijän pitää julkisuudessa esiintyä vain oman alansa faktatiedon esittäjänä, ymmärtää niin faktatiedon käsitteen kuin tieteen julkisen roolinkin liian kapeasti.
Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta seuraa herkkä tasapainottelu. Arvostetun tieteentekijän on hyvä käyttää julkisia puheenvuoroja ja on hyvä, jos puheenvuoroilla on tieteen arvovaltaa. Samaan aikaan tieteentekijän pitäisi pystyä välittämään viestinsä niin, että vastaanottajien on mahdollista erottaa, mikä osa tieteentekijän viestistä on hänen oman alansa vakiintunutta tietoa, mikä taas hänen omia käsityksiään, joihin hän on päätynyt kenties tieteentekijnä, kenties kansalaisena, kenties poliittisena vaikuttajana.
Oman tieteenalansa vakiintuneen käsityksen esittäjänä tutkija nauttii julkisuudessa koko tieteenalansa arvovaltaa. Tieteentekijänä hänellä puolestaan on oma tieteilijän integriteettinsä, jota arvioidaan niin tieteen kuin laajemman julkisuuden piirissä. Nämä kaksi ovat eri asioita, ja niiden arvioinnin pohjaksi on nimenomaan erotettava seikat, joita tieteentekijä esittää oman alansa vertaisarvioituna asiantuntijana ja seikat, jotka hän esittää henkilökohtaisen arvovaltansa nojalla. Kolmantena voidaan vielä erottaa tieteentekijä yksityishenkilönä, jolla samoin on oma arvovaltansa, joka voi liittyä tai olla liittymättä hänen integriteettiinsä tieteentekijänä.
WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas on asemansa ja ansioidensa vuoksi huomattava julkisen keskustelun osallistuja. Kuten Taalas äskettäisessä haastattelussa toteaa, myös IPCC:n sihteeristö työskentelee WMO:n ja siten Taalaksen alaisuudessa. Tätä taustaa vasten Taalaksen lausunnoilla on oikeutetusti Suomessa poikkeuksellinen painoarvo ja niihin viitataan toistuvasti poliittisessa keskustelussa.
Lausunnoista on kuitenkin myös syntynyt edellä kuvatun kaltaisia ongelmia. Ei aina ole ollut selvää, milloin Taalas puhuu ilmastotieteessä yleisesti hyväksytyistä tosiasioista, milloin taas esittää oman arvionsa tutkijana tai yksityishenkilönä. Erityisen ongelmallista on ollut, että lausunnoista ei aina käy ilmi, mihin Taalaksen esittämät arviot perustuvat.
Viime vuoden elokuussa, hiukan ennen IPCC:n raportin “Global Warming of 1,5°C” julkaisemista Taalas esitti näkemyksen, jonka mukaan “yli kolmen asteen lämpeneminen on realismia”. Tällaisen näkemyksen tulkitsemisen ensimmäinen ongelma on, että jää epäselväksi, millaisesta realismista on kyse. Ilmastotieteellisestä vai poliittisesta? Ja esittääkö Taalas arvion ilmastotieteilijänä vai laajemmin julkisena keskustelijana? Kuten Sitran vanhempi neuvonantaja Oras Tynkkynen vastatessaan Taalaksen haastatteluun kirjoitti blogi-tekstissään, luonnontieteellisesti, teknisesti ja taloudellisesti ilmastonmuutoksen pysäyttäminen alle 1,5° lämpenemiseen on mahdollista. Erityisesti Tynkkynen korosti, että sen, mikä on poliittisesti mahdollista tai realistista, päättävät politiikan tekijät. Ilmeisesti on tulkittava, että Taalas tarkoitti arvioineensa, että yli kolmen asteen lämpeneminen on poliittista realismia, koska IPCC:n raportti esitti, että toteutettavissa olevia reittejä paljon pienempään lämpenemiseen on olemassa. Näin ollen IPCC:n sihteeristön johtajan viesti poliittisesta realismista on käytännössä päinvastainen kuin esimerkiksi raportin kirjoittamiseen ja kokoamiseen osallistuneen Debra Robertsin raportin julkaisun yhteydessä esittämä toive, että raportti “mobilisoi ja antaa kolauksen välinpitämättömyydelle”.
Taalas on antanut arvovaltaisen tuen myös Suomessa viime vuosina harjoitetulle metsäpolitiikalle, jossa tavoitellaan hakkuumäärien kasvua hiilinielujen kustannuksella. Hän on esimerkiksi esittänyt, että ilmastonmuutoksen tai ilmakehän kannalta ei ole ongelma, jos hiilinielut väliaikaisesti pienenevät, jos hiili myöhemmin sidotaan takaisin. (1, 2, 3). Väitteen ongelma on, että se on suorassa ristiriidassa esimerkiksi IPCC:n raportin kanssa. Raportti huomauttaa ensinnäkin kielteisten vaikutusten, peruuttamattomien muutosten ja riskien lisääntymisestä sitä enemmän, mitä korkeammalla hiilidioksidipitoisuus ja lämpötila käyvät (A3.2.). Lisäksi se korostaa, että overshoot-tilanteen palauttamiseen liittyy tuntemattomia tekijöitä, jotka asettavat huteralle pohjalle ajatuksen, että hiilidioksidipäästöjen myöhempi poistaminen palauttaisi ilmaston suotuisampaan tilaan (C3.3.). Raportin mukaan päästövähennysten aikajänne nimenomaan on ratkaiseva tekijä kielteisten muutosten ja riskien vähentämisessä.
Toisekseen Taalas on esittänyt, että hiilivarastojen kasvattaminen ei onnistu vanhoissa metsissä, jotka ovat pikemminkin hiilen lähde (1, 2, 3). Kuitenkin tutkimuksen (1, 2, 3) mukaan vanhat metsät toimivat hiilinieluina hyvin pitkään, myös havumetsävyöhykkeellä.* Tämän lisäksi vanhoilla metsillä on huomattava merkitys biodiversiteetin kannalta. Siksi näkemys, jonka mukaan vanhat metsät ovat hiilinielunäkökulmasta kannatettavia hakkuukohteita (tai jopa kannatettavampia kuin nuoret metsät), on kaksinkertaisesti ongelmallinen.
Yhdessä näihin kahteen näkemykseen sisältyy ajatus, että metsien suhteellisen nopea kierto taloudellisessa käytössä on ilmaston kannalta neutraalia. Hakkuissa syntyy kuitenkin hiilivelkaa eli ilmakehään päässyttä hiiltä, joka pitää sitoa takaisin ennen kuin puiden käyttö muodostuu hiilineutraaliksi. Hiilivelka on suurimmillaan verrattuna tilanteeseen, jossa ei olisi hakattu lainkaan, jolloin hiiltä olisi varastoitunut lisää ja pienempi verrattuna tilanteeseen, jossa olisi hakattu vähemmän, jolloin hiilinielu ja -varasto olisi osittain säilynyt. Hiilivelka säilyy suhteellisen pitkään hakkuiden jälkeen, koska sekä puuston että maaperän palautuminen lähtötilanteen hiilitaseeseen vie vähintään useita vuosikymmeniä. (1, 2, 3). Ongelmana on lisäksi jo yllä mainittu tekijä: vaikka hiili sidottaisiin myöhemmin, se on jo ehtinyt olla vuosikymmeniä ilmakehässä, lämpötilaa nostaen ja mahdollisesti osaltaan aiheuttaen myös peruuttamattomia muutoksia.
On erikoista, että näiden näkemysten yhteydessä Taalas on huomauttanut, että Suomen Ilmastopaneeli on painottanut liikaa tutkijoiden mielipiteitä sen sijaan, että olisi tehnyt metsätutkimusta: “On ihan hyvä, että Suomessa on tällainen [taho], josta saadaan tiedeyhteisön ääni ilmoille, mutta pitäisi katsoa, että mielipiteet eivät ohjaa niin paljon vaan ennemmin tuotetaan faktaa päätöksentekijöiden käyttöön”. Nythän näyttää siltä, että Taalaksen omat näkemykset eivät pidä yhtä sen paremmin metsäntutkimuksen kanssa kuin IPCC:n ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulun arvioiden kanssakaan.
Koska Taalaksen edellä lainattuja näkemyksiä on jo käytetty poliittisten näkemysten perusteluina, on syytä tarkastella niiden tieteellisiä perusteluja. Edustavatko perustelut tieteenalan vakiintuneita ja huolellisesti vertaisarvioituja näkemyksiä, vai onko niiden taustalla käsitysten esittäjän henkilökohtainen auktoriteetti?
Kysyimme sekä Taalakselta että hänen kollegoiltaan WMO:ssa, näkevätkö he ristiriitaa Taalaksen yllä dokumentoitujen näkemysten ja IPCC:n ja muiden tutkimustulosten välillä. Taalas vastasi viestiin, mutta ei esitettyihin kysymyksiin. WMO:lta emme ole saaneet vastausta.
* Raportti Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northern forests sisältää sivulta 76 lähtien katsauksen empiiriseen tutkimukseen vanhojen metsien hiilensidonnasta. SYKE:n ryhmäpäällikkö Sampo Soimakallio kuvaa metsän hiilinielujen ja hiilivarastojen kehittymistä blogikirjoituksessa.
Vielä on syytä huomata, että Suomessa luonnontilaista tai luonnontilaa vastaavaa metsää on alle viisi prosenttia koko metsäpinta-alasta ja vastaavasti lähes kaksi kolmasosaa metsistä on alle 80-vuotiaita. Toisin sanoen metsien hiilitaseen kannalta ratkaisevaa on talouskäytössä olevien metsien hiilensidonta, eikä ikääntyminen (toisin kuin esimerkiksi metsäpalot) ole merkittävä uhka metsien hiilensidonnan jatkumiselle.