Monia erilaisia asioita pitää suojella, monissa erilaisissa paikoissa. Biodiversiteetin suojelutarpeiden hämärtämistä ja suojelusta luistamista helpottaa asian aito monimutkaisuus. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut kriisit etenevät, sitä enemmän on suojeltava tulevaisuuden mahdollisuuksia nykyisten rikkauksien lisäksi. Tätä monimutkaisuutta suojelun vastustajat käyttävät hämätäkseen – edes selkeä ja tieteellisesti riittävän vankka numero, 30 prosenttia suojeluun, ei kelpaa, kun voi venkoilla laadusta määrän sijaan. Venkoilu on kuitenkin vain kuultavan hauras verho vastuunpakoilulle.
Kuvakaappaus: HS.fi
Marraskuun alussa uutisoitiin, että Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa oltiin häivyttämässä tarkkoja pinta-alatavoitteita. Näin siis siitä huolimatta, että Suomi on sitoutunut 30% suojelutavoitteeseen niin YK:ssa kuin Euroopan unionissakin. Helsingin Sanomien jutussa Ympäristöministeriön erityisasiantuntija Joona Lehtomäki totesi melko suoraan, että painetta pinta-alatavoitteiden poistamiseen oli tullut eri sidosryhmiltä, mukaan lukien Maa- ja metsätalousministeriöltä. Orpon hallituksen ohjelmassa myös väitetään, että metsien osalta “kokonaispinta-alaan perustuvat suojelutavoitteet eivät ole tarkoituksenmukaisia”. Suomen Luontopaneeli kommentoi asiaa tiedotteessaan ja sen taustalla olevassa mietinnössään. Paneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon sanoin: “Suojellun pinta-alan merkittävä lisääminen on luonnon turvaamisen kannalta tarkoituksenmukaista ja tehokasta.”
Siinä, että luonnonsuojeluun ja moninaisten ympäristöongelmien torjuntaan tähtääviä toimia pyritään vesittämään poliittisesti, ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Totunnaisten toimintatapojen ja valta-asemien turvaamiseksi on ollut valmiutta sivuuttaa tieteelliset varoitukset vaikka kuinka paljon ja kauan. Kuten Long Playn tuoreessa jutussa kerrotaan, härski valehteleminen ei ole vierasta elonkirjoasioisskaan. Mutta biodiversiteettitavoitteista luistaminen vaikuttaa olevan erityisen helppoa. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvistä prosenttitavoitteista jotkut haluaisivat varmasti irtaantua, mutta tavoitteiden poistaminen kokonaan olisi vaikeampaa.
*
Yhtäältä tätä helpottaa toistuva harhaanjohtava puhe luonnon “museoinnista” Suomessa. Etenkin metsäasioissa suojelun varoitellaan johtavan sotkuiseen, lahonneeseen, tuottamattomaan luontoon. Tässä asiassa ratsastetaan kaksilla retorisilla rattailla. Ensiksi asetetaan vastakkain poissulkevasti ihmisten ja luonnon etu – “museoijat” eivät välitä ihmisistä vaan jonninjoutavista tupajumeista. Toiseksi kuitenkin vedotaan yhä uudestaan siihen, että oikeastaan vain talousmetsä on terve. Se kasvaa hyvin ja tuottaa. Biodiversiteetti voidaan työntää tuotannollisen terveyden taakse.
Toisaalta, ja tämä voi olla tärkeämpi syy, biodiversiteetti ja sen turvaaminen on moniulotteisena ja -mutkaisena ilmiönä erityisen hankala poliittiseen käsittelyyn. Politiikassa vaaditaan täsmällisiä, selkeitä ja kiistattomia tavoitteita – kunnon numeroita. Poliitikko voi perätä, kuinka monta lajia tarvitaan, kuinka monta pitää suojella. Tai voidaan väheksyä jonkin yksittäisen lajin merkitystä ja sen häviämisen aiheuttamaa uhkaa. Jos “tupajumin” häviämisen seurauksia ei voi kuvata kunnolla, asiaa on vaikea politisoida. Politiikassa puhe lajien itseisarvosta tai muusta vastaavasta on harmillisen voimatonta: siksi biodiversiteetti on kytkettävä muihin näkökohtiin, ja tarpeeksi kiistattomasti, että siitä voidaan tehdä politiikkaa. On löydettävä tarpeeksi yksiselitteinen mittari, jonka avulla luontoa voidaan arvottaa ja punnita muita poliittisia pyrintöjä vasten.
Tieteen näkökulmasta on kuitenkin selvää, että biodiversiteetti on moninainen mosaiikki: ekosysteemien eheyttä ja niiden kytkeytyneisyyttä, ekosysteeminen “ikävaiheiden” kirjoa, yksittäisten populaatioiden elinkelpoisuutta, populaatioiden sisäistä geneettistä kirjoa… Myös yksiselitteiseltä vaikuttava kriteeri, sukupuutto, vaatii tarkennusta – absoluuttisten sukupuuttojen eli lajin kertakaikkisen häviämisen rinnalla on kriittisen tärkeää huomioida alueelliset sukupuutot, lajien häviäminen joltain alueelta.
Tällaiseen moniulotteiseen ilmiöön ei sellaista kiistatonta yksiselitteistä kriteeriä saada, millaista politiikassa on tapana perätä. Politiikka kysyy vääriä kysymyksiä mutta vaatii oikeita vastauksia. Ja koska vääriin kysymyksiin ei saada tarpeeksi kiistattomia vastauksia, on mahdollista puhua suojelutavoitteiden “epätarkoituksenmukaisuudesta”. Haluttomuus turvata biodiversiteettiä voidaan legitimoida ikään kun tieteellä – on muka tieteen vika, jos se ei saa aikaan tarpeeksi yksiselitteisiä kriteereitä. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, sillä se mahdollistaa torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka kriteereitä kuinka viilattaisiin.
*
Tiede on tässä erittäin hankalassa asetelmassa. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, suojelussa (ja ennallistamisessa) tarvitaan määrän lisäksi laatua. Pelkät karkeat määrälliset tavoitteet – pinta-ala tai lajimäärä – voisivat tosiaan johtaa ongelmallisiin tuloksiin. Suojellaan vain joitain alueita summamutikassa, tai toisaalta tyydytään pitämään yllä piskuisia populaatioita laskennallisen “lajikirjon” maksimoimiseksi. Teoriassa siis hallitusohjelmassa mainittu suojelu “laatu ja vaikuttavuus edellä” voisi olla hyvä lähtökohta, mutta käytännössä tällä argumentilla pyritään nyt vähentämään suojelua kaiken kaikkiaan. Positiiviseksi tämä lähtökohta voisi muuttua oloissa, jossa kaikki osapuolet aidosti haluaisivat edistää biodiversiteetin turvaamista: toimet voitaisiin suunnitella ja suunnata kunnolla.
Määrä ja laatu kuitenkin ovat kytköksissä toisiinsa. Suojelun (ja ennallistamisen) suuri pinta-ala ei yksistään takaa hyviä tuloksia, mutta tarvitaan tarpeeksi isoa kokonaismäärää, että sinne saadaan mahtumaan laatua. Siksi vaikka tieteellisesti on selvää, että pinta-ala ei yksinään ole riittävä kriteeri, sitä on peräänkuulutettava voimallisesti. Koska elonkirjon turvaamista vastustetaan voimalla, suojelun ja ennallistuksen pinta-alatavoitteet tahtovat jäädä ensisijaiseksi vaatimusten välineeksi. Tieteellisesti on perättävä niitä voimallisesti, vaikka asiaa voisi viisaammin lähestyä moninaisemmin. Se kuitenkin vaatisi enemmän poliittista yhtenäisyyttä, jota ei ole näköpiirissä.
Todellisuudessa on selvää, että biodiversiteetin turvaaminen edellyttää toimien kirjavuutta. Esimerkiksi metsissä tarvitaan moni-ikäisiä suojelukohteita, ei vain vanhoja luonnonmetsiä. Ja nykyään ymmärretään yhä laajemmin, että biodiversiteetin turvaaminen ei onnistu vain suojelemalla ja ennallistamalla, vaan myös talouskäytäntöjä metsissä, vesistöissä, pelloilla, kaupungeissa – kaikkialla – pitää muuttaa. Luonnon monimuotoisuudella on väliä ihan kaikkialla, ei vain “tuolla luonnossa”. Sen tärkeyttä ei kuitenkaan voida ymmärtää inttämällä, mitä väliä tietyllä yhdellä lajilla on. Luonnon monimuotoisuuteen pohjaavat moninaiset ihmiselämääkin tukevat aineen ja energian kierrot ja “ekosysteemipalvelut”, joita voisi kutsua myös “ympäristön yhteishyväksi”. Ne eivät pysy yllä vain suojelualueiden varassa.
Toimien kirjavuutta sekä suojelutoimissa vaadittavaa moninaisuutta puolustaa myös se, että elämme radikaalisti muuttuvissa olosuhteissa. Vanhan maailman luonnonsuojeluperinteissä luontoa pyrittiin suojelemaan mahdollisimman muuttumattomana, omissa reservaateissaan. Oikeasti tieteellisesti oli selvää, että “vakaa” luonto on aina muutoksessa: stabiiliuskin on aina dynaamista. Kun olosuhteet olivat suht ennustettavat, tämä yksinkertaistus oli joten kuten toimiva. Mutta moni-ilmeisten ympäristökriisien oloissa monet suojelualueet muuttuvat väistämättä, kun lajien esiintymisalueet muuttuvat, taudit leviävät ja niin edelleen. Biodiversiteetin turvaamisen kirjo antaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Mullistuvassa maailmassa ei suojella vain luontoa vaan myös luonnon potentiaaleja.
Tarvitaan siis sekä suojelua että yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosta. Se on jotain aivan muuta kuin “museointia”, vaikka joitakin osia tiukasta suojelusta voisi ehkä positiivisemmassa hengessä sellaiseksi kutsua. Ovathan museot aika tärkeitä paikkoja. Mutta ilmiö on tiukkaa suojelua isompi. Sillä kuitenkin on helppo pelotella, varoittaa pakkolunastuksista sun muusta.
*
Varsinaiset pelonaiheet olisivat muualla. Biodiversiteetin rapautuminen uhkaa paitsi muita elollisia myös inhimillisen hyvinvoinnin perustuksia, ja sitä enemmän mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut merkittävät ympäristöongelmat etenevät. Eivätkä nämä ongelmat pysy “siellä luonnossa” vaan ne heijastuvat väistämättä yhteiskuntaan – ja vaikutukset osuvat varmasti ensimmäiseksi ja kipeimmin juuri niihin elinkeinoihin, joita suojelun vastustajat luulottelevat puolustavansa. Mitä pidempään asiassa luistetaan ja venkoillaan, sitä pahemmin heikennetään lopulta maa- ja metsätalouden, kalastuksen ja monien muiden elinkeinojen ekologista perustaa – ja sosiaalista oikeutusta, kun kansalaiset alkavat tajuta aseman laajemmin. On harhaista kuvitella, että tämä olisi edes kapean taloudellisesti järkevä strategia. Tässä alkaa monella jäsenellä olla paikka pohtia, ajavatko etujärjestöt heidän asiaansa enää lainkaan.
Biodiversiteetin turvaamiseen liittyy vielä yksi kiintoisa piirre, sen väistämätön paikallisuus, ymmärtäminen omassa kontekstissaan. Ilmastonmuutos on aidosti globaali ilmiö, johon vaikuttavat kaikkien päästöt kaikkialla. Itsekäs vapaamatkustaminen tai “Suomi on niin pieni, että ei meillä ole väliä” -väitteet eivät kovin kaukonäköisiä ole, mutta ne perustuvat edes johonkin. Jos isoimmat päästelijät eivät toimi kunnolla ja ajoissa, ei pienempien toiminnasta ole hyötyä. (Toisaalta: miten ihmeessä kuvitellaan isojen päästelijöiden toimivan, jos pienemmät hyppäävät joukoittain kelkasta? Tämäkin on tieteelliseksi realismiksi naamioituvaa itsekkyyttä.)
Elonkirjon kanssa asia on tyystin toisin. Luonnon monimuotoisuudella on väliä kaikkialla. Koska se ei ole ensisijaisesti globaali ilmiö vaan paikallisuuksien mosaiikki, sillä nimen omaan on väliä ihan jokaisessa maassa, ihan kaikilla alueilla. Itse asiassa mitä huonommin asiat menevät muutoin, sitä tärkeämmäksi luonnon monimuotoisuuden tarjoama resilienssi kasvaa.
*
Paremmassa maailmassa yhteiskunnassa vallitsisi edes jonkinlainen konsensus siitä, että biodiversiteetin monialainen turvaaminen on välttämätöntä yhteiskunnan elinvoimalle (ja lukemattomille ei-inhimillisille toisille). Hahmotettaisiin myös, että monikriisin oloissa tämä tarve muuttuu vain kipeämmäksi, että vanhat ympäristökeskustelun juoksuhauta-asetelmat ovat auttamattomasti vanhentuneet. Maailma ympärillä mullistuu, ja luonnonsuojelunkin pitää muuttua, samoin kuin tuotantotapojen.
Paremman yhteisymmärryksen oloissa olisi mahdollista siirtyä tarkastelemaan nimenomaan biodiversiteetin turvaamisen laatua, sen yksityiskohtia, vaadittavien keinojen mosaiikkia. Silloin voitaisiin tolkullisemmin miettiä myös sitä, millaisia kompromisseja vaaditaan, missä asioissa mahdolliset oikeudenmukaisuuden ongelmat piilevät ja missä niitä pitää korjata. Tällä hetkellä moiseen viisauteen ei ole valmiuksia.
BIOS-tutkimusyksikkö