BIOS

Kuvakaappaus Google Books Ngram-hausta ”polycrisis”

Alkujaan termin polycrisis lanseerasivat käsitteellisesti vuosituhannen vaihteen alla ranskalaiset tutkijat Edgar Morin ja Anne Brigitte Kern teoksessaan Homeland Earth (1999), ja sitä kehitteli vuonna 2013 eteenpäin eteläafrikkalainen tutkija Mark Swilling. Laajempaan tietoisuuteen sen nosti Jean-Claude Juncker vuoden 2016 puheessaan, ja seuraavina vuosina se omaksuttiin monissa EU:n kehitystä käsittelevissä tutkimuksissa viittaamaan löyhästi erilaisiin kriisien sikermiin. 

Koronapandemian aikana termiä on tuonut julkiseen keskusteluun voimakkaasti etenkin Adam Tooze, joka otti sen käyttöön teoksessaan Shutdown (2021) ja on sittemmin käsitellyt sitä uutiskirjeessään ja Financial Timesin kolumnistina. Termi päätyi myös näkyvään asemaan Egyptin COP-kokouksessa. Financial Timesissa vuotta 2022 kuvattiin tämän termin valossa.

Eri kirjoittajat käyttävät kuitenkin sanaa hyvin erilaisin tavoin. Kirjon yhdessä päässä ovat tarkkaan kohdennetut analyysit spesifien tapahtumaketjujen solmukohdista, vaikkapa Euroopan talouskriisin ja “pakolaisaallon” tai koronapandemian ja Venäjän käynnistämän sodan ajoilta. Toisessa päässä maailmaa syleilevät globaalit yleistykset – maailmantila monikriisinä. Käytännössä siis käytössä on monia monikriisin käsitteitä, joissa ei terminologisesta samuudesta huolimatta välttämättä ole juuri yhteistä.

Tällaiset tilanteet tahtovat toistua: terminologinen uutukainen leviää yllättävän nopeasti käyttöön, ja “kaikki” tuntuvat käyttävän sitä, mutta sanalle annetut merkitykset ovat hyvin kirjavia. Termin merkitys ei ole vakiintunut – ja kuten alla kuvaan, se tuskin vakiintuukaan koskaan. Mutta silti suuri joukko ihmisiä kokee, että termi tuntuu tavoittavan jotain tärkeää ajastamme ja maailmasta. Tällaisiin “käsitteellisen kumpuamisen” hetkiin kannattaa kiinnittää huomiota, koska silloin käydään kamppailua siitä, miten maailman tilannetta tulisi ja kannattaisi hahmottaa.

Alustavia määritelmiä

Uuden käsitteen arvoiselta ei tuntuisi tilanne, jossa monenlaisia toisistaan erillisiä kriisejä, onnettomuuksia tai muita ongelmia vain sattuu tapahtumaan samanaikaisesti. Tuskin koskaan maailmassa on ollut tilannetta, jossa näin ei olisi, ja esimerkiksi erilaisten luonnonkatastrofien Damokleen miekka roikkuu aina yllä.  

Monissa määritelmän yrityksissä onkin korostettu monikriisin keskeiseksi piirteeksi sitä, että useat yhtaikaiset systeemiset kriisit kohtaavat toisensa. “Systeeminen” tarkoittaa tässä sitä, että kriisit koskettavat laajempien sosio-ekologisten, taloudellisten tms. järjestelmien toimintaa: siten monikriisissä voivat kohdata ruokajärjestelmien, energiajärjestelmien, terveydenhuollon, globaalin kaupan ja kansainvälisten suhteiden laajat ongelmat, kuten on käynyt viime vuosina. 

Toinen olennainen piirre nähdäkseni on, että systeemisten kriisien kohdatessa totunnaiset sektorien ja elämäalueiden rajat sumentuvat. Vakaampina aikoina toimineet (tai ainakin toimivilta vaikuttaneet) rajaukset ja “eristykset” esimerkiksi eri politiikan toiminta-alueiden välillä käyvät yhä kyseenalaisemmiksi.

Kolmas toistuva piirre monikriisin alustavissa määritelmissä on keskinäisvaikutusten ja -vahvistumisen mahdollisuus. Pelkkä ongelmien rinnakkaisuus ja samanaikaisuus ei ole olennaista vaan niiden kytkeytyminen yhteen ja kyky vahvistaa toisiaan. Meidän ajallemme ominaista on erilaisten sosio-ekologisten järjestelmien lisääntyvä monimutkaisuus ja globaali verkottuneisuus sekä resilienssiä luovien “puskurien” heikentyminen, jolloin haavoittuvuudesta tulee systeeminen piirre jo lähtöjään – ja tämä lisää vahvistavan kytkeytymisen ja “dominovaikutusten” (cascade) mahdollisuutta. Olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani sitä, miten resilienssi on heikentynyt systemaattisesti globaalissa ruokajärjestelmien verkostossa, ja siihen liittyvät riskit realisoituvat parhaimmillaan monikriisissämme.

Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.

Käsitteellisten kamppailujen väistämättömyys

Vastaavassa tilanteessa tosiaankin on oltu monta kertaa: terminologinen uutuus lanseerataan, se otetaan käyttöön vauhdilla ja laajalti, ja sen merkitysten kirjo kasvaa räjähdysmäisesti. BIOS-tutkijat käsittelivät aikanaan artikkelissaan termin “antroposeeni” (anthropocene) vastaavaa suosittuutta ja merkityskirjoa. “Kestävän kehityksen” merkitysten kirjavuus ja ristiriitaisuuskin on klassinen esimerkki, ja viime vuosien ympäristötutkimuksessa “resilienssi” on sekin saanut hyvin erilaisia määritelmiä.

Merkityskirjo johtaa melkein väistämättä siihen, että eri tahot voivat puhua radikaalistikin eri asioista käyttäen samaa terminologiaa, mikä on tavan ihmiselle helposti hämmentävää. Yksi refleksireaktio tähän on peräänkuuluttaa yhtä sanakirjamääritelmää, sanan “oikeaa” merkitystä – oletuksena on, että kunhan kaikki omaksuvat sen, tolkullinen keskustelu on mahdollista. Tämä on luonteva mutta myös toivottoman epärealistinen reaktio, sillä sanat elävät ylipäätään, ja erityisesti tällaiset polttavan ajankohtaiset ja lukuisille eri aloille nopeasti leviävät.

Nähdäkseni tällaisissa tilanteissa merkitysten moneus, käsitteellinen hajaannus, on väistämätöntä. Koska ei ole mitään yhteistä jaettua keskustelua eikä lähtökohtaista pyrintöä yhteisymmärrykseen, millään yksittäisellä määritelmällä ei ole mahdollisuutta muuttua hallitsevaksi. Käsitteellinen vakiintuminen on toki mahdollista esimerkiksi rajatuissa tieteellisissä yhteisöissä, joissa termi otetaan osaksi yhteistä työkalupakkia. Tällöin eri tieteellisten yhteisöjen käsitteet voivat jopa menettää sukulaisyhteytensä, vaikka sama termi pysyisi käytössä. Esimerkiksi “resilienssi” sosiaalityössä ja ekologiassa ovat jo niin kaukana toisistaan, että analogisuutta ei juuri enää ole (tai siitä kiinni pitäminen voi jopa ruokkia harhakäsityksiä). Silti, omalla alueellaan, eri käsitteellistykset voivat vakiintua vahvastikin.

Mutta laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitteellinen kamppailu on väistämätöntä, ja se on nähdäkseni myös tärkeää yhteiskuntien itseymmärryksen kannalta. Kun väännetään kättä “vapaudesta”, “terrorismista”, “kestävästä kehityksestä” tai “monikriisistä”, ei olla tekemisissä vain sanakirjamääritelmien vaan sen kanssa, millaiset ymmärrystavat nousevat hallitseviksi – ja tällä voi olla hyvin konkreettisia seurauksia. Esimerkiksi: jos kestävä kehitys hahmotetaan tasapainotteluksi eri ulottuvuuksien (ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen, ehkä kulttuurinenkin) välillä, se tukee erilaista politiikkaa kuin “hääkakkumalli”, jossa ekologinen kestävyys luo materiaalisen perustan kaikelle muulle kestävyydelle. Kuten olemme BIOSissa useaan otteeseen todenneet, “kestävyyden ulottuvuuksien” käsitteellistys on muotoutunut myös keinoksi vastustaa ympäristötoimia, kiistää ekologisten reunaehtojen perimmäisyyttä.

Käsitteet ovat työkaluja, joiden avulla maailmaa tavoitellaan, ymmärretään ja pyritään muokkaamaan. (Kiinnostuneille: tämän tekstin näkökulma sanoihin ja käsitteisiin pohjaa väitöskirjassani luomalle ja kirjassa Paljon liikkuvia osia edelleen kehittelemälleni välineistölle.) Siksi myös “monikriisin” merkityksistä väiteltäessä ja kiisteltäessä käydään keskustelua siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja mitä se tarkoittaa. Tällaisessa tilanteessa yritys paukuttaa yhtä “oikeaa määritelmää” ohittaa tämän välineluonteen ja sanojen väistämättömän elävyyden käytössä. Yhden määritelmän sijaan tarvitaan jatkuvaa määrittelykamppailua – toistuvia yrityksiä ohjata keskustelua ja ymmärrystä hedelmälliseen suuntaan. Sillä ankein lopputulos on käsitteellinen liudentuminen, jolloin termistä tulee merkityksistä tyhjä rituaalisana, jota heittelemällä luodaan vaikutelmaa syvällisestä ymmärryksestä sanomatta kuitenkaan oikein mitään.

Erillisyyden, kausaalisuuden ja ajallisuuden illuusiot

Edellä käsiteltyjen alustavien määritelmien valossa vaikuttaa selvältä, että jotain monikriisin kaltaista käsitteellistä työkalua tarvitaan. Mitä olennaisia asioita sen avulla voitaisiin tavoittaa ja ymmärtää? Toisin sanoen, millä tavalla monikriisiä kannattaisi ajatella? Tartun seuraavassa kolmeen ulottuvuuteen.

Erillisyys: Tutkimuksellisesti on ollut jo iät ajat selvää, että maailman tarkastelu toisistaan täysin erillisten sektorien tai ongelma-alueiden valossa on problemaattista ja ymmärrystä vääristävää. Käsillämme ei ole joukkoa siististi erotettuja asiakysymyksiä tai ongelmia, joita voidaan ratkaista yksitellen. Toisin sanoen ei ole esimerkiksi “ympäristökysymystä”, jonka ratkaisussa ei tarvitse puuttua esimerkiksi taloudenhoidon tapoihin tai kulttuurisiin asenteisiin. Mitä kiireisemmiksi ja kipeämmiksi ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet, sitä selvemmäksi tällaisen sektorisen erottelun illusorisuus on käynyt. 

Erillisyyden illuusiota oli mahdollista ylläpitää ja nähdä uskottavana niin kauan kuin modernin edistyksen ja kasvun kiihtymisvaihe oli päällä, kun sen aiheuttamat systeemiset ongelmat pysyivät piilossa. Mutta kun “luonnon ääni” vahvistuu, modernia hallinnan harhaa on yhä vaikeampi ylläpitää.

Silti asiaa ei ole sisäistetty kunnolla käytäntöjen tasolla. Ympäristöpolitiikka on pysynyt ympäristöpolitiikkana, ja ekologisen siirtymän pyrinnöissä kummittelee ajatus entisenkaltaisen yhteiskunnan säilyttämisestä pääpiirteissään. Ekologisten reunaehtojen perimmäisyys tunnustetaan rituaalikielisesti, kun taas talouskasvun ensisijaisuus manifestoituu mitä konkreettisimmin kaikessa yhteiskunnan toiminnassa. Kun sosio-ekologisten järjestelmien nivoutuminen räjähtää kasvoille monikriisissä, syntyy mahdollisuus maailmankuvalliselle siirtymälle pois moderneista illuusioista.

Kausaalisuus: Monikriisissä lukuisten tekijöiden nivoutuminen yhteen ja mahdollisuus keskinäiseen vahvistamiseen tulee kouriintuntuvaksi. Tämä antaa tilaisuuden kyseenalaistaa edelleen vallitsevia yksiulotteisia tapoja hahmottaa syyn ja seurauksen luonnetta, kausaalisuutta. Populaari keskustelu ympäristöturvallisuudesta on tästä hyvä esimerkki. Vaikka tutkimusta ympäristö- ja luonnonvaraongelmien kompleksisista kytköksistä konflikteihin ja monenlaisiin muihin turvallisuuskysymyksiin on tehty vaikka kuinka, yksinkertaistava kysymyksenasettelu toistuu: Johtuiko tämä sota ilmastonmuutoksesta? Johtuiko tämä muuttoliikkeen aalto ympäristöongelmista? 

Kysymyksessä ei ole lähtökohtaisesti mitään järkeä, koska esimerkiksi sodille ei koskaan voi löytää noin selkeää kausaalista yhteyttä mihinkään yksittäiseen tekijään (moraalisen ja juridisen syyllisyyden määrittäminen on tietysti oma juttunsa). Edellä kuvattu erillisyyden illuusio kuitenkin tukee edelleen kausaalisen yksiulotteisuuden illuusiota: koska “luonto” tai “ympäristö” mielletään omaksi alueekseen, kausaalisuudessa penätään sen tarkkaa osallistuutta sen sijaan että jo alkujaan hahmotettaisiin kausaalinen kompleksisuus. 

Adam Tooze on monikriisikirjoituksissaan tulkinnut tätä asetelmaa niin, että monikriisien keskellä ongelmia ei ole enää mielekästä yrittää palauttaa yhteen alkujuureen. “Fundamentaalisten kamppailujen” aika on siis ohi. Käytännössä Tooze viittaa sellaisiin ajatuksiin, joiden mukaan vaikkapa ympäristökriisin ratkaisemiseksi on ensin päästävä yli esimerkiksi kapitalismin tai vapaiden markkinoiden puutteen fundamentaalisesta ongelmasta. Tämä ajatus varmasti herättää epäilystä monissa, sillä samalla tavalla kuin kompleksisuustutkimusta on pidetty epäpolitisoivana, tässä voidaan nähdä riski menettää näkökulma keskeisimpien valtasuhteiden merkitykseen. Niinpä Tooze itsekin epäilee tätä omaa näkemystään Financial Timesin kolumnissa: 

“Perhaps. But it is an unrelenting foot race, because what crisis-fighting and technological fixes all too rarely do is address the underlying trends. The more successful we are at coping, the more the tension builds.”

Epäröinti ei ole yllättävää, sillä tietenkin kausaalisen kompleksisuuden lisäksi on nähtävissä jonkinlaista hierarkkisuutta – jotkut syyt ovat laajempia, systeemisiä, “perustavia” siinä mielessä. Luonnonvarojen ylikulutus on laaja ja moniulotteinen ilmiö, joka vaikuttaa lukuisten ongelmien taustalla biodiversiteetin kadosta ilmastonmuutokseen ja esimerkiksi paikallisten kalakantojen tai vesivarojen hupenemiseen. Toisaalta luonnonvarojen ylikulutus juontaa monista juurista, joita voi hakea talouden rakenteista, tarvejärjestelmistä, demografiasta jne. Mutta on vissi ero sen välillä, nähdäänkö kausaalista hierarkkisuutta ja monenlaisia juurisyitä vai nähdäänkö yksi juurisyy, johon kaikki on perimmiltään palautettavissa. Monikriisi kyseenalaistaa jälkimmäisen “fundamentalismin”, jolloin sivumennen sanoen vanha vääntö materiaalisesta vs. ideologisesta ensisijaisuudesta tai vastaavasta vastakkainasettelusta menettää mielekkyyttään. (Ympäristöajattelussa on vanhastaan ollut taipumus universalisointiin ja yhteisen juurisyyn etsintään. Tämä on tietysti problemaattista jo siksi, että ympäristöongelmat ovat itsessään hyvin moninaisia, mistä biodiversiteettikato on paraatiesimerkki.)

Pahimmillaan kausaalisen kompleksisuuden korostaminen voi johtaa sellaiseen heuristiseen tyhjyyteen, jossa mitään tällaista ensisijaisuutta tai perimmäisyyttä ei ole, “kaikki liittyy kaikkeen” ja on niin perin juurin kompleksista, että ymmärtäminen halvaantuu ja etääntyy kaikesta käytännön politiikasta. Ainahan lapsi voi mennä pesuveden mukana ja tärkeä oivallus voidaan haaskata, mutta kompleksisen kausaalisuuden ideassa on vissi pointtinsa: inhimillisiin suhteisiin keskittyneet poliittiset teoriat ja liikkeet ovat pystyneet hyvin huonosti tavoittamaan ei-inhimillisen luonnon roolia. Vaistomainen taipumus on nimenomaan ollut nähdä ympäristö- ja luonnonvaraongelmat inhimillisten valtasuhteiden, eriarvoisuuden tai vastaavan sivutuotteina, ei varsinaisina osallisina historiassa. Tämä on toinen mahdollinen maailmankuvallinen opetus, jonka monikriisin tarkastelu voi antaa.

Ajallisuus: Koronapandemian alkuvaiheessa BIOS korosti toistuvasti nopeiden ja hitaiden kriisien erottelua (englanniksi). Jos pitää tiukkaan kiinni sanakirjamääritelmistä tai haetaan “oikeaa merkitystä” etymologiasta – mikä kuten sanottua harvoin tuo suurta viisautta – niin “kriisi” määritelmällisesti tarkoittaa käännekohtaa tai vaikeaa aikaa, jolla on alkunsa ja loppunsa. Puhuminen verkkaisista jopa yli vuosisadan mittaisiksi venyvistä kriiseistä voi tässä valossa vaikuttaa oudolta. Mutta olemme tottuneet puhumaan ilmastokriisistä ja ajattelemaan sitä sekä globaalina että ajallisesti hyvin pitkänä. Valmius kriisien hahmottamiseen paitsi nopeina myös hitaina on siis olemassa.

Sen sijaan heikompi on valmius hahmottaa ajallisesti erilaisten kriisien keskinäisiä suhteita, mistä olemme toistuvasti muistuttaneet. Kun pandemia, logistiikkakriisi tai sota iskevät päälle, on edelleen taipumuksena ajatella niitä erillisinä pitkäkestoisista kriiseistä – vaikka hyvin konkreettisiakin yhteyksiä on nähtävissä kuten Venäjän hyökkäyksen ja energiasiirtymän tai koronapandemian ja biodiversiteetin kadon välillä. Tämä on tavallaan yksi muoto erillisyyden illuusiosta: akuutin kriisin aikana kaikki muu pitää unohtaa, kunnes palataan “normaaliin” ja verkkaisten kriisien hoitoon voidaan palata. Mutta on täysin selvää, että tällaisella asenteella reaktiot nopeisiin kriiseihin voivat luoda esteitä ja polkuriippuvuuksia, jotka haittaavat verkkaiden kriisien hoitoa. Venäjän käynnistämän sodan vaikutukset energiasiirtymään ovatkin kahtalaisia: sitä vauhdittavia ja fossiilisia polkuriippuvuuksia pidentäviä.

Tämä on kolmas mahdollinen ulottuvuus, jonka uudelleenajattelua monikriisi mahdollistaa. Sen sijaan, että mielletään hitaat kriisit osana business as usualia, “normaalia”, jota hoidetaan asteittaisesti akuuttien kriisien tuolla puolen, monikriisi avaa näkökulman kroonistuneisiin systeemisiin kriiseihin. Kun yhtäältä on saatava aikaan perustavanlaatuisia yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksia ja toisaalta parannettava reagointi- ja mukautumiskykyä yllätysten äärellä, tästäkin modernista kontrollin illuusiosta on luovuttava. Toisaalla kirjoitin, että se vaatii historiakäsityksen muutosta. Ja kuten Paavo Järvensivu totesi WISE-hankkeen blogissa, aika edellyttää myös suunnittelun ja luovan sopeutumisen uudenlaista synteesiä.

Kenen työkalu ja mitä varten?

Kuten sanottua, käsitteet ovat työkaluja. Sanan “monikriisi” asussa syntyy väistämättä monenlaisia työkaluja eri tarkoituksiin. Toisin asian voi ilmaista niin, että eri käsitteellistykset ovat vastauksia eri kysymyksiin. Tämä tuo yhden tärkeän ja väistämättömän käsitteellisen eroavaisuuden.

Yhtäältä monikriisin käsite voi tarjota edellä kuvatulla tavalla yleisen maailmankuvallisen haasteen, eräänlaisen kutsun uudelleenajatteluun. Silloin se väistämättä myös pysyy yleistasolla, ja tällaista työkalua ei voi eikä tulisikaan yrittää soveltaa minkä tahansa yksittäisen tilanteen ja ilmiön tarkasteluun. Se avartaa ymmärrystä mutta ei ole analyysin väline. Kuten Adam Tooze on ilmaissut hauskasti, “It will be a bit too Zeitgeisty for some”, mutta yleistason uudelleenajattelu on tarpeen tässä maailmanajassa. Tosin tällöin kohdataan kysymys siitä, mitä erityistä monikriisi onnistuu sanomaan. Jos kaikki on monikriisiä (vs. että jokin on), menettääkö sana käsitteellisen iskuvoimansa? Esimerkiksi Craig Berry ruotii Toozen ajatuksia kirjoituksessaan sillä oletuksella, että monikriisi on maailman tilan, tämän maailmanhistoriallisen vaiheen, kuvaus, jolloin siitä on vaarassa sukeutua loputon yksittäisten vaikuttavien tekijöiden listaus.

Toisaalta tätä ei pidä sekoittaa sellaisiin käsitteellistyksiin, joissa monikriisistä yritetään tehdä operationalisoitu tutkimuksellinen käsite. Adam Tooze itse huojuu edellä kuvatun “Zeitgeistyn” käytön ja analyyttisten tarkastelujen välillä. Pyrkimyksessä luoda tutkimuksellista käsitettä (jolloin sen määritelmän tulee myös olla tarkempi ja jonkin tieteellisen yhteisön jakama) törmätään vaikeisiin kysymyksiin. Jos monikriisissä spesifit sosio-ekologiset järjestelmät kriiseineen nivoutuvat yhteen historiallisesti ainutlaatuisella tavalla luoden laadullisia hyppäyksiä, voidaanko tällaisesta radikaalin kontekstuaalisesta asiasta tehdä yleisempää metodologiaa? 

Ja kannattaako se? Tällöin sukelletaan syvälle kysymyksiin tieteellisten käsitteiden ja metodien luonteesta. Yhtäältä on tieteellinen pyrintö hakea lainalaisuuksia, toistuvuutta, “skaalautuvuutta” ja kykyä ennustamiseen. Toisaalta radikaali kontekstuaalisuus voi opettaa ennakoinnin, reagoinnin ja sopeutumisen taitoja. Nämä pyrinnöt eivät todennäköisesti ole yhdistettävissä: toisin sanoen tieteellisenä teknisenä käsitteenä monikriisi voi haarautua kahdelle yhteismitattomalle polulle. Jos tätä ei hahmoteta, seuraa ohipuhumista tai silkkaa kommunikaatiokyvyttömyyttä. 

Seurauksena voi olla myös eräänlainen “kompleksisuusparalyysi”, jossa kaikki liittyy kaikkeen niin perinjuurisesti, että asioihin ei enää päästä käsiksi. Financial Timesin Martin Wolf varoitti tästä riskistä kommentissaan Toozelle. Pähkinänkuoressa: tunnustaessaan edellä kuvatun “siiloutumisen” ongelman Wolf samalla peräänkuuluttaa ajattelua myös “siiloissa”, että niiden sisällä kehitettyä osaamista ei hukata. Kompleksisessa puurossa tieteelliset metodit muuttuvat hampaattomiksi.

Tieteenfilosofisesta näkökulmasta Wolf puhuu tutkimuksellisista sulkeumista, joita käsittelin itsekin teoksessani Niukkuuden maailmassa. Kaikkea ei voi tarkastella koko ajan yhtaikaa, vaan tarkastelua on fokusoitava lähemmäs ja kauemmas aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Into siilojen murtamiseen voi johtaa mielekkään monitieteisyyden lisäksi myös siihen, että syntyy ylioptimismia kokonaisvaltaisia systeemisiä malleja kohtaan: vanha tieteellinen unelma, että kun detaljeja saadaan tarpeeksi “koneeseen”, se alkaa mallintaa koko maailmaa. Mutta tämä ei koskaan voi eliminoida tutkimuksellisten sulkeumien tarvetta: paras mahdollinen globaali mallinnus antaa arvokasta tietoa, mutta se väistämättä hävittää sellaisen paikallisen tiedon, joka on toisiin tarkoituksiin tarpeen. Välineet tarkoituksen mukaan. 

Kolmanneksi, monille ihmisille “monikriisi” voi olla hyvin epämääräisesti käsitteellistetty ilmaus eksistentiaaliselle epävarmuudelle, pikemmin hädän ilmaus kuin yritys analysoida ja ymmärtää. Laajojen kriisien samanaikaisuus ja nivoutuminen yhteen voi synnyttää tunteen, että maailmaa on yhä vaikeampi ymmärtää, että asiat jyräävät yli. Samalla tavoin tuntemusta maailman muuttumisesta toisenlaatuiseksi on sanallistettu “antroposeenilla”. Erona on ehkä kuitenkin se, että jos “antroposeenilla” sanallistetaan planetaarista näkökulmaa ja hämmennystä aikaperspektiivin laajenemisesta maailmankautiseksi, “monikriisillä” tavoitellaan juuri nyt elettävää muutosta ja tuntumaa vanhojen ajattelutapojen riittämättömyydestä. 

Tällainen sanojen tapaileva, raakilemaisesti käsitteellistetty käyttö on sekin ominaista käsitteellisen kumpuamisen hetkille ja lisää merkitysten moninaisuutta. Siihen ei tietenkään tule reagoida vähättelevästi viittaamalla “oikeaan” tieteelliseen määritelmään vaan jatkamalla sitä keskustelua, kiistelyä ja valistustyötä, joka on käsitteellisen kamppailun ytimessä. Me kaikki joudumme ajattelemaan uudelleen, millaisessa maailmassa elämme, tai pikemmin millaisessa maailmoiden sikermässä – sillä käsillä oleva monikriisi vaikka energian, ruoan, turvallisuuden ja kansainvälisten suhteiden ulottuvuuksissaan koskettaa maailman eri alueita ja ihmisryhmiä radikaalisti eri tavoin. Tämä ulottuvuus ehkä lopulta jää helpoimmin vaille ajattelua.

Ville Lähde