BIOS

Vesilasi. Kuva: Wikimedia Commons

On vaikea suhtautua kirjaan, joka alkaa virkkeellä: “Nykyään on tavanomaista kertoa lapsille, että he kuolevat ilmastonmuutokseen” (1). Kuka ihan aikuisten oikeasti kertoo lapsille, että juuri he kuolevat ilmastonmuutokseen? Ja onko tämä tavanomaista? Kun kirjoittaja jatkaa samassa kappaleessa, että “hämmentävästi monet meistä eivät silmääkään räpäytä kertoessaan lapsillemme tätä tarinaa” (1), lukijan kulmakarvat kohoavat jo kivuliaasti. Monet meistä siis lunkisti sanovat lapsille, että ilmasto tappaa heidät, nimen omaan heidät (eikä esimerkiksi niitä kauempana olevia ihmisiä, jotka jo nyt kuolevat ilmastonmuutoksen vaikutuksiin)? Ensimmäinen kysymys on, missä todellisuudessa kirjoittaja elää, ja houkutus lopettaa lukeminen olisi normaalisti kovin suuri. Hannah Ritchien teosta Not the End of the World (Chatto & Windus, London 2024) ei kuitenkaan halua ohittaa olankohautuksella. Tähän on kaksi syytä.

Ensinnäkin, Hannah Ritchien työ paitsi Our World in Data -sivustolla myös etenkin hänen Sustainability by Numbers -uutiskirjeessään on kiistämättä arvokasta. Tere Vadénin kanssa tekemässämme podcast-sarjassa “12 käsitettä maailmasta” olemme vinkanneet lisälukemiseksi useita Ritchien tekstejä, ja olen nostanut niitä monesti lukuvinkeiksi BIOS-uutiskirjeessä. Ritchie on oikaissut virheitä esimerkiksi väestökeskustelussa, vääntänyt rautalangasta kokonaisenergiankulutuksen ja sähkön tarpeen eroa, selittänyt nettonollaan kuljettavan päästöpolun tärkeyttä, ja purkanut palasiksi väitteen, ettei pienten maiden kannata ponnistella päästövähennyksissä. Hän on myös useissa teksteissään tarkkasilmäisesti seurannut tutkimuksia siitä, mihin energiasiirtymään tarvittavat mineraalit riittävät. Ritchie on parhaimmillaan ja taitavimmillaan iskiessään kiinni tarkkaan rajattuihin asiakysymyksiin, syntetisoidessan tutkimustietoa ja purkaessaan aiheeseen liittyviä väärinkäsityksiä ja valheita. Hän on faktantarkistaja, ja hyvä sellainen.

Toiseksi, Ritchien kirja on saanut valtavasti julkisuutta. Ostamani kirjan kansipaperissa teosta ylistävät muiden muassa Margaret Atwood, Rutger Bregman ja Bill Gates, ja kiittävien arvioiden lista on mittava. Kirjan myötä Ritchie on astunut tutumpaa faktantarkistajan rooliaan laajemmalle kommentoimaan sitä, miten ympäristö- ja kestävyyskysymyksiin pitäisi suhtautua, ja mihin yhteiskunnat ovat matkalla. Hän pyrkii muovaamaan maailmankuvia ja myös kritisoi kärjekkäästi monia näkökulmia ympäristökysymyksiin. Ritchie on tässä roolissa vieraammalla ja mielestäni pettävämmällä maaperällä. Kirja ansaitsee harkittua kriittistä tarkastelua, sillä sen vaikutus julkiseen keskusteluun ympäristökysymyksistä on merkittävä.

Kirjan taustalla on hyviä ja tärkeitä avainajatuksia. Maailman kehitystä ei tule hahmottaa yksittäisten uutisten ja tutkimusten pohjalta, ikään kuin kerryttäen niistä vain sekakoosteista massaa, josta syntyy hahmottomia tuntemuksia. Koherentin kokonaiskuvan rakentaminen ja pitkien kehityskaarien tarkasteleminen on olennaista. On osattava katsoa raflaavien otsikoiden taakse. On voitava pitää mielessä useita yhtäaikaisia totuuksia, vaikka ne päältä katsoen eivät tuntuisi sopivan yhteen. Ritchie myös muistuttaa, että hänen argumenttejaan saatetaan väärinkäyttää (12), joskin hän jättää tämän asian vain maininnan tasolle.

Ja tässä kirjan suurin ongelma piileekin. Tiiviisti pakattu ja “Sustainability by numbers” -uutiskirjeen säännölliselle lukijalle tuttu faktasisältö on pääosin pätevää (tosin teen alempana joitain kriittisiä huomautuksia), mutta Ritchie kehystää asiansa yhä uudestaan ongelmallisesti. Ja juuri kehystämisen tavat tekevät kirjan alttiiksi yllä mainitulle haltuunotolle. Monet lukijat varmasti oppivat paljon uutta ja tarpeellista faktaa, mutta samalla heille tarjotaan karkean yksinkertaistavaa tarinaa. Siinä valtaosa “meistä” on luullut jotain aivan pöhköä, ja faktat kertovat päinvastaista. Siinä pahiksen tai ainakin “hyödyllisen idiootin” roolissa ovat tuomiopäivän torvet, jotka lamaannuttavat ihmisten toimintatarmon ja synkistävät lapset. Ritchien pedagogia perustuu tällaisiin psykologisiin kärjistyksiin, ja vaikka hän päättääkin kirjansa muistuttamalla, miten kaikkien pitäisi olla samalla asialla (297–298), retoriikka nojaa väärässä olevien ja väärin ajattelevien ihmisten toistuvaan osoitteluun. Tämä on psykologisesti omituista, ja sudenkuopat ovat ilmeisiä. Kirjasta on lyömäaseeksi monia ympäristötutkijoita ja -aktiiveja kohtaan, eikä Ritchie varmasti tätä ole tarkoittanut.

Olen ollut tähän kirjaan asti todella iloinen siitä, että Ritchie on välttänyt yksioikoista “kaikki menee koko ajan paremmin” -tarinaa. Tämä on ollut ihailtavaa siksikin, että intellektuaalisesti hän liikkuu paljon juuri noissa piireissä. Tässä kirjassa hän ei täysillä heittäydy mukaan tuohon narratiiviin, mutta se on noiden yksinkertaistavien kehystysten vuoksi helppo napata moiseen käyttöön. Tämä on harmillista, sillä nimen omaan sisältöjen tarkastelussa ja vääristävien tulkintojen vastaisessa kamppailussa tunnen sielun sukulaisuutta Ritchien kanssa, kun taas tuollainen retoriikka tuskastuttaa.

Ähäkutti, väärin luulitte

Ritchien, kuten Our World in Data -sivuston, missio on kaikessa yksinkertaisuudessaan, että tarvitsemme vain päteviä ja tarkkoja faktoja lukeaksemme maailmaa. Faktojen tarkkuus onkin eittämättä kriittisen tärkeä asia, mutta yhteiskuntien ja niiden ekologisten suhteiden historiallista kehitystä ei tietenkään vain lueta erillisistä faktoista, vaan faktat on nivottava yhteen ja asetettava tulkinnalliseen kehikkoon. Tarvitaan paljon muuta: laajempia ihmis- ja luonnontieteellisiä teorioita, käsitteellistä ymmärrystä, kriittistä ajattelua. Tiede ei ole pelkästään irrallisia neutraaleja faktoja sylkevä kone, vaan tutkijoiden vastuulla on myös avittaa muuta yhteiskuntaa ymmärtämään, mitä faktat ovat syöneet, miten ne ovat syntyneet ja miten niitä voi mielekkäästi tulkita.

Kirjassa kaikki tämä pelkistyy kuitenkin siihen, että faktat kertovat, ja oikeilla faktoilla harhat hälvenevät. Ritchie kuvaa tätä jopa henkilökohtaisena traumana ja toipumisena: “Kun olin varhaisteini, ajattelin, että ilmastonmuutos tappaisi useimmat meistä” (69). On ilmiselvää, että tuollainen usko oli virheellistä (seitsenkymmenlukulaisen pelko kuolemasta ydinsodassa oli reilusti realistisempaa), mutta teinit nyt kuvittelevat kaikenlaista muutakin, kuten vaikka että koko loppuelämä on pilalla yhden mokan takia. Ritchielle törmääminen Hans Roslingin työhön oli valaistuskokemus. Hän oli luullut, että “kaikki maailmassa meni huonompaan suuntaan”, kunnes Rosling kertoi päinvastaista: “Olin ymmärtänyt sen kaiken nurinniskoin” (4). Käytännössä hän ei ollut luullut väärin ihan kaikkea, koska ei Ritchie kiellä ongelmia, joihin hän oli nuorena suhtautunut pelokkaasti. Mutta tällainen retorinen yksinkertaistaminen toistuu läpi kirjan. Kovin helppo tästä on lukea viesti “kaikki menee koko ajan paremmin”. 

Ritchie ei kuitenkaan jätä tätä henkilökohtaiselle tasolle, vaan toistuvasti “kaikki” tai “suurin osa meistä” luulee jotain aivan väärää. Esimerkiksi “suurin osa” ihmisistä edelleen uskoo, että ilmastonmuutoksessa olemme matkalla kaikkein pahimpiin skenaarioihin, vähintään 5 asteen lämpenemiseen (66,68). Onko näin? Suurin osa ihmisistä (ja tutkijoista) varmasti uskoo, että ilmastonmuutoksen turvarajoista mennään yli – kuten Ritchiekin – ja valitettavan hyvin perustein. Toisaalta moni ihminen ei varmasti myöskään hahmota lainkaan, mihin ollaan menossa. Mutta Ritchien kuvauksessa juuri kukaan, paitsi faktojen viisastuttamat, ei vaikuta sisäistäneen yhä uudestaan toistettua uutista, että nykymenolla ollaan päätymässä vuosisadan loppuun mennessä jonnekin 2,5–3°C lämpenemisen hujakoille. Kuitenkin yhä uudestaan ilmastokokouksia tai -raportteja uutisoinnin yhteydessä juuri tuollaiset luvut nostetaan aina kärkeen. Ja toisaalta: miksi kaupungit, kunnat, yritykset sun muut tekisivät “puolentoista asteen tavoitteita”, jos melkein kaikki ihmiset pelkäävät fatalistisesti maailmanloppua? 

Onko tällainen liioittelu tarpeen? Miksi ei voi vain sanoa, että vielä joitain vuosia sitten katastrofaalisemmat skenaariot olivat tieteellisesti uskottavia, mutta onneksi ne ovat muuttuneet yhä epätodennäköisemmiksi (joskaan eivät mahdottomiksi, jos katsotaan vuosisadan loppua pidemmälle). Ja siksi tässä vanhentuneessa ajatuksessa pitäytyvien kannattaa päivittää käsityksiään. Ja että näkymät muuttuivat, koska lukemattomat ihmiset tekivät asialle jotain. Miksei ota lukijaa mukaan osaksi parantuvaa (liian hitaasti, liian myöhään, mutta kuitenkin) kehitystä. Miksi sen sijaan asettaa hänet “kaikkien” joukossa hölmön asemaan?

Hölmöksi lavastamista kuvastaa se, miten Ritchie kertoo useaan otteeseen edesmenneen Hans Roslingin tavaramerkistä eli yleisöä haastavista numerokysymyksistä, ja hän itsekin kuvaa käyttävänsä niitä. Yleisölle annetaan joukko vaihtoehtoja tietäen, että he valitsevat väärin. Näissä kikoissa on oma viehätyksensä: jos yleisöllä on väärä kuva yleisestä kehityssuunnasta, ajatukset voivat nyrjähtää uusille raiteille. Toisaalta mukana on aimo annos ylimielisyyttä. Miten ihmeessä tavan yleisö voisikaan heittää hatusta, kuinka monta nälkäistä ihmistä maailmassa on, tai mikä on lapsikuolleisuusprosentti, muovisaasteen määrästä puhumattakaan? Kertovatko yleisön (aina tietysti väärät) vastaukset meille oikeasti jotain hyödyllistä ihmisten maailmankuvasta vai pikemmin siitä, miten vaikeaan paikkaan kysymykset pistävät ihmiset arkisten ajatusten keskellä? Mitä he olettavat, että heidän “pitäisi” vastata?

Vaikka tiedotusvälineet, koululaitos ja kansansivistys olisivat miten hyvällä tolalla, ei valtaosa ihmisistä koskaan opi sisäistämään valtavaa satojen tai tuhansien irrallisten faktojen viidakkoa. Luentokikkana tällainen nyrjäytys voi toimia (itse olen aina pitänyt sitä ihmisten kiusaamisena, mutta se on makukysymys), mutta sen varaan ei tulisi rakentaa suureellista väitettä siitä, miten “kaikki luulevat väärin” maailman tilasta.

Kaikkialla käänne kohti parempaa?

Onneksi sentään näiden ongelmallisten kehysten sisältä löytyy kokoelma pääosin pätevää tietoa. Ritchie käy läpi myös monille BIOS-tekstien lukijoille tuttuja sitkeästi eläviä uutisankkoja ja meemeiksi muuttuneita väärin tulkittuja tai yksiulotteisia tutkimustuloksia, ja hän selittää hyvin esimerkiksi eläintuotannon mittakaavaan liittyviä ongelmia tai vaikkapa pureutuu muovin tai palmuöljyn totaalisen välttelyn kinkkisiin ongelmiin. Joitain ongelmia kuitenkin löytyy. 

Esimerkiksi metsiä käsittelevässä luvussa Ritchie rajoittuu tarkastelemaan hyvin tiukasti vain metsäkatoa ja sen vastapainona uudelleenmetsittymistä. Historiallinen kaari on laaja aina 1000-luvun alusta nykypäivään, ja siitä käsin tilanne näyttää mainiolta. Yhteiskunnat hakkaavat ensin metsiään, mutta vaurastuessaan ne muuttavat elinkeinojaan, ja metsäala alkaa lisääntyä (118). Suomalaisia metsäkysymyksiä tuntevalle tässä on ilmiselvä sokea piste: millaisia metsät ovat, mitä niissä tehdään, ja millaista luontoa niihin mahtuu tai ei mahdu? Koska Ritchie käsittelee vain metsäkatoa, tämä jää täysin katveeseen – erityisen ongelmallista on, että syntyy virheellinen kuva yhteiskuntien aineenvaihdunnan kehityksestä. Suomen kaltaiset vauraat mutta edelleen intensiiviseen metsätalouteen nojaavat maat eivät tule ymmärrettäväksi, ja niiden metsäongelmat häipyvät näkyvistä. (Tämä tuo mieleen yhden laajalle levinneen ja väärin tulkitun tutkimuksen maailman “vihertymisestä”.) 

Tämä heijastuu myös siinä, miten Ritchie käsittelee biodiversiteettiä. Jälleen historiallinen kaari on vuosituhantinen, ja ihmiskunta on hänen mukaansa aina ollut kilpasilla muun luonnon kanssa (148) – nollasummapelissä. Yhtäällä on ihmisen maailma, toisaalla on luonto, jossa biodiversiteetti on. Biodiversiteetin käsittely keskittyy lajeihin ja sukupuuttoihin, mikä on äärimmäisen tärkeä kysymys, samoin kuin intensiivisen ihmistoiminnan vetäytyminen joiltain alueilta ja niiden “ennallistaminen”. Mutta näkyvistä häipyy kokonaan se, miten biodiversiteetti on tärkeää kaikkialla, eli myös esimerkiksi maatalous- tai metsätalousympäristöissä. Juuri siksi esimerkiksi suomalaisen metsätalouden käytännöt ovat biodiversiteettinäkökulmasta olennainen kysymys.

Tästä nollasummapelin näkökulmasta on vaikea ajatella paremman naapuruuden elämäntapoja – ihminen on lähtöjään muun luonnon vihollinen. Biodiversiteetin laajempi kuva ei siksi näy myöskään Ritchien toimintaehdotuksissa (221–222): niitä hallitsee planeetan alueiden turvaaminen muille olennoille, kun taas käsittelyttä jää toimintatapojen muuttaminen “ihmisen maailmassa”, jonka piirissä biodiversiteetillä on myös tärkeä oma roolinsa. Tätä asiaa ei kuitenkaan saa kvantifioitua niin näppäriksi ylihistoriallisiksi tarinoiksi ja simppeleiksi luvuiksi. 

Ruokaa käsittelevässä luvussa Ritchie pitää jälleen aikajänteen niin laajana, että hän ei tule sanoneeksi sanaakaan siitä, miten nälkäisten määrä ja osuus on ollut kasvussa maailmassa jo vuodesta 2017 lähtien. Lukuisilla eri aloilla varoiteltu ruokajärjestelmien kriisiytyminen ei tule esille. Tässä näkyy juuri tämänkaltaisen “faktakeskeisyyden” ongelma. Kun halutaan pitäytyä yksinkertaisissa ja selkeissä faktoissa, tulee valituksi helpoimmin kvantifioitavia asioita ja vältettyä kuvaa monimutkaistavia ja kyseenalaistavia puolia. Tässä kirjan luvussa onkin erityistä sisäistä ristiriitaisuutta. Yhtäältä Ritchie painottaa simppeliä ajatusta, että maailmassa on tarpeeksi ruokaa kaikille, joten nälkä on vain “valintakysymys”. Olen pureutunut tämän tavallaan paikkansa pitävän ajatuksen ongelmiin artikkelissani. Pähkinänkuoressa: sitä yhteistä puurokattilaa ja -kauhaa ei ole, joten ongelma ei ole “vain jakamisessa”. Toisaalla Ritchie kuitenkin aivan oikein huomauttaa, että lisää tuotantoa tarvitaan juuri siellä, missä nälkää on (169). Ongelmia ei siis hoideta vain jakamalla tasaisemmin globaalia ylituotantoa.

Hän myös toteaa, että nykytilanteen ongelmana on “ilmiselvästi eriarvoisuus” (156) – mutta yksikään hänen ratkaisuehdotuksistaan ei koske tähän asiaan mitenkään. Kuten Ritchie korosti Mongabayn podcast-haastattelussa, hän ei halua olla “poliittinen”. Ymmärrän, että anglo-amerikkalaisessa polarisoituneessa kontekstissa, “poliittinen” on muuttunut kirosanaksi, ja että Ritchie haluaa välttää juuttumista identiteettisotiin. Poliittiseksi tuollainen käsittelyn rajaus silti päätyy väistämättä. Ruokajärjestelmän perusrakenne pysyy Ritchien visiossa ennallaan, vain keinoja vaihdetaan. Toki hän esimerkiksi erittäin voimallisesti kritisoi eläintuotannon volyymia, joten ei hän arastele vaikeisiin kysymyksiin tarttumista. (Sivumennen sanoen: mainittu podcast-keskustelu on esimerkki paitsi Ritchien myös hänen haastajiensa ongelmista. Keskustelu on malliesimerkki siitä, miten tällaista kriittistä debattia ei tulisi käydä. Erityisesti pöyristyin haastattelijoiden tavasta jäädä kritisoimaan haastateltavaa tämän poistuttua.)

Ylikalastusta käsittelevässä luvussa nikottelin kuitenkin eniten. Ritchie haluaa löytää joka ikiselle pilvelle hopeareunuksen. Hänen käyttämänsä FAO:n tilasto osoittaa, että ylikalastettujen kantojen osuus maailman kalakannoista on edelleen nousussa. Mutta koska se nousee hitaammin, ollaan hänen mukaansa jo menossa parempaan suuntaan. (268) Loppusanoissa hän toteaa, että kaikissa hänen käsittelemissään aiheissa ollaan käännekohdassa parempaan, tai käänne on jo tapahtunut (289). Hitaampi huonontuminen on käännekohta parempaan?

Isompi ongelma on, että Ritchie ei sanallakaan käsittele noissa laskelmissa käytettyä maximum sustainable yield -mittaria (MSY), josta on käyty kalastustutkimuksessa kiivasta kriittistä keskustelua. Ongelmana on, että mittari katsoo jokaista populaatiota erikseen, ei laajemmassa ekologisessa ympäristössään. “Kestävyysrajalla” kalastus voi nimittäin aiheuttaa vakavia muutoksia muualla ekologisessa verkostossa. Kalakanta voi kestää kalastusta, mutta se ei välttämättä ole kestävää. Tämän laajemman näkökulman muuttaminen metriikaksi on osoittautunut vaikeaksi, minkä vuoksi MSY on säilyttänyt asemansa, mutta sen “kestävyys” on joka tapauksessa kyseenalaista. Maksimitasolla kalastus luo myös valintapainetta, joka osaltaan ajaa kalojen keskikoon pienenemiseen (muiden syiden kuten ilmeisesti meriveden lämpenemisen ohella). Nousevan ylikalastuskäyrän taustalla on myös kysymyksiä siitä, miten yhden kannan romahtaessa siirrytään dominomaisesti toiseen. Niin ikään käsittelemättä jää kalastuksen heikkenevä “effort–reward” -suhde. Nämä kriittiset näkökulmat ovat kalastuksen “faktojen” tulkinnassa aivan peruskysymyksiä.

Ritchielle kirkkain hopeareunus on kuitenkin kalankasvatus (269). Hänen tasoisensa tiedeviestijän kuitenkin pitäisi osata erotella toisistaan selkeästi petokalojen ja muiden kalojen kasvatus, sillä edellinen tarvitsee tehostumisesta huolimatta edelleen enemmän villikalaa rehuksi kuin se tuottaa. Se ei tuo maailmaan lisää kalaa vaan ajaa ylikalastusta. Ja tietysti villikalasta tehdyn rehun aiheuttamien ekologisten vaikutusten takia asiaa ei voida tarkastella vain kylmästi panos–tuotos -suhteena. Yllättäen kuitenkin Ritchie vertaa eri kalalajien kulutuksen kestävyyttä vain hiilijalanjäljen perusteella, mikä on tässä luvussa täysin omituinen valinta (285). Ekologiset vaikutukset merten ja vesistöjen ekosysteemeihin olisi tietysti ylikalastusta käsittelevässä luvussa paljon mielekkäämpi vertailukohta. Mutta kehnompaan vertailukohtaan löytyy kätevästi yksinkertainen graafi.

Saadakseen läpi oman optimistisen viestinsä Ritchien ei tarvitsisi moiseen vähättelyn ja liioittelun yhdistelmään turvautua. Hän voisi vain osoittaa mahdollisuuksia siirtyä kohti parempaa kehitystä siellä, missä muutos ei vielä ole käynnissä tai missä se laahaa. Halussaan sanoa, että kaikkialla mennään jo kohti parempaa (289) hän tavallaan esittää kaikki ympäristöongelmat analogisina. Mutta ei ole mitään syytä sille, että näin olisi. Ympäristöongelmat ovat moninaisia, ja kehityksen käyrät voivat hyvin kulkea ristiin. Tästä BIOSlaiset ovat puhuneet paljon esim. irtikytkentäkeskusteluun liittyen.

Tässä asiassa pitäisi olla tarkkana. Ritchie kuvaa oivaltavasti, miten hänen köyhempien isovanhempiensa elintason kasvihuonekaasupäästöt olivat paljon suurempia. Totta kai näin on, jos energiaa tuotettiin pääosin kivihiilellä ja laitteet, asunnot ja autot olivat energeettisesti tuhlaavaisia. Sen pohjalta hän kuitenkin yleistää, että hänen elämäntyylinsä on “kestävämpi”. (80) Mutta eihän se näin tietenkään mene. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentyessä materiaalinkulutus, biodiversiteettivaikutukset, piiloveden käyttö ja monet muut vaikutukset voivat silti vallan hyvin lisääntyä – ja tässä tapauksessa melko varmasti näin on käynyt. Toisaalla Ritchie on tarkempi ja muistuttaa esimerkiksi että “Kuznetzin käyrä” ei välttämättä toimi kaikkiin asioihin vaikka se toimii ilmansaasteiden kohdalla (50). Lajiensuojelun kohdalla hän muistuttaa, että se ei ole vain vauraudesta kiinni (218). Mutta hän ei käsittele yhä lisääntyvää luonnonvarojen kokonaiskulutusta, mikä mahdollistaa ajatuksen, jossa “liki nolla” per capita -ympäristövaikutusten maailmassa miljardien ihmisten yhteenlasketut negatiiviset ympäristövaikutukset ovat “nolla” (33). Väitteen konteksti on väestöasioissa, ja niissä Ritchie on pääosin pätevällä pohjalla. Silti väestö- ja ympäristökysymyksiä yhteen tuodessa ei pitäisi sortua moisiin ongelmallisiin väitteisiin. Kaiken kaikkiaan luonnonvarojen kokonaiskulutuksen sivuuttaminen mahdollistaa vaurauden ongelmien sivuuttamisen tai jättämisen vähälle huomiolle, ja sen sijaan kaikkien vaurastuminen näyttää polulta parempaan samalla kun kaikki ympäristövaikutukset kääntyvät kohti nollaa.

Nämä ongelmat näkyvät erityisesti siinä, miten Ritchie sivuuttaa degrowth-ajattelun huolimattomasti ja aihetta aivan selvästi tuntematta. Hän kuitenkin nostaa sen paraatiesimerkiksi huonosta ajattelusta virheellisten väestökantojen rinnalle, eli se on näkyvässä ja pedagogisesti keskeisessä paikassa kirjassa. Timothy Parrique on esittänyt huolellisen kritiikin blogissaan, joten en pureudu asiaan tässä sen enempää. Parrique viittaa myös mainittuun Mongabayn keskusteluun, jossa Ritchie kyllä pehmentää kantojaan – mutta ei se paljon auta, kun kirjan kärjistys jää hänen vaikutusvaltaisemmaksi viestikseen.

Fiksut optimistit, tyhmät optimistit ja kauheat pessimistit

Pessimismi on toistuvasti Ritchien kritiikin kohteena. Monensorttisten optimistien ja kaikenlaisten denialistien ja status quosta hyötyvien ääripäiden väliin jäävät pessimistit ovat laahusankkuri, joka hidastaa edistystä (298). Hän kuvaa pessimistit äärimmäisellä tavalla: maailmanlopun ennustajina, ihmislajin loppua pelkäävinä, ihmisinä, jotka eivät usko, että mitään kannattaa tehdä. Muita muotoja pessimismistä ei kirjassa näy, on vain “tuomiopäivän julistajia” (6–7). He ovat eräänlaisia hyödyllisiä idiootteja ympäristötoimien vastustajille. Optimisteja sen sijaan on useampia laatuja. On tyhmää, “sokeaa” tai “omahyväistä” optimismia, joka saa lepäämään laakereillaan, ja viisasta “ehdollista” tai “efektiivistä” optimismia, joka saa toimimaan. Väärässä olevia ihmisiä on montaa sorttia, Ritchie muistuttaa.

Eikö Ritchie todellakaan tunnista mahdollisuutta toimintakykyiselle pessimismille, tai pikemminkin elämänasenteessaan kumpiakin puolia yhdistäville ihmisille? Käänsin taannoin niin & näin -lehteen esseen toiveikkaasta pessimismistä, ja Ilja Lehtisen kanssa olemme keskustelleet aiheesta pitkästi lehden sivuilla. Kun vuonna 2017 julkisuudessa väiteltiin kiihkeästi David Wallace-Wellsin (jonka kehu muuten löytyy myös Ritchien kirjan takakannesta) valtavan suosion saaneesta artikkelista, toivosta ja toivottomuudesta ja pelosta, psykologit ja aivotutkijat muistuttivat, ettei ihmisten motivaatiota kannata tarkastella noin yksioikoisesti (kokosin keskustelua täällä).

Liki kaikki tuntemani ympäristöasioiden parissa toimivat ihmiset yhdistävät elämässään toivoa ja toivottomuutta, synkkyyttä ja valoa, innostusta ja masennusta, koska he ovat ihmisiä. He eivät mahdu Ritchien psykologiseen yksinkertaistukseen. Ritchielle “pessimismi” tarkoittaa uskoa, että millekään ei voi tehdä mitään, eikä mitään kannata tehdä. 

Ritchie toistelee, miten äärimmäisellä maailmanlopulla pelottelu (ihmislaji tuhoutuu, luonto tuhoutuu, kaikki meni) on väärin ja faktuaalisesti erheellistä. Tietysti se on, samoin kuin on karkea puhe ihmisyydestä “luonnon virheenä” tai “viruksena”. Mutta tulevaisuus voi silti näyttää ihan tarpeeksi pahalta, vaikka maailma ei kirjaimellisesti loppuisikaan. Monet ihmiset oletettavasti toimivat, koska he haluavat välttää pahimman. Suuttumus siitä, että politiikassa ja taloudessa ei toimita tarpeeksi nopeasti (tai että ympäristötoimia aletaan yhä voimakkaammin vastustaa), voi olla synkkämielistä mutta päättäväistä. Ritchien retoriikassa esimerkiksi tiukkoja sanankäänteitä käyttävä António Guterres asettuu tuomiopäivän julistajien laariin. Ritchie varmasti sanoisi, että ei hän tätä tarkoita, ja näin varmasti on, mutta juuri siksi pitäisi välttää karkeasti ihmisiä lokeroivia psykologisia yksinkertaistuksia.

Kun Ritchie haluaa vähentää eri “koulukuntien” välisiä kiistoja ja kehottaa kaikkia puhaltamaan yhteen hiileen, ei kannata vieraannuttaa ihmisiä, mutta niin hän tekee, varmasti tahtomattaan. Tämän myös Parrique nostaa esiin kirjoituksessaan. Samalla, kuten sanottua, kirjasta saa mainion lyömäaseen ympäristötutkijoita ja -aktiiveja vastaan. Populistisessa retoriikassa kun ei tarvita faktoja: riittää kun sanoo, että nuo ne ennustelevat maailmanloppua. On kätevää, jos tukea voi hakea ympäristöihmiseltä. Kun Ritchie toteaa, että hänen ajatuksiaan voi väärinkäyttää, eikö johtopäätöksen pitäisi olla, että kannattaa puhua huolellisemmin?

Ekokriisi on ihmisen parasta aikaa?

Intomielistä optimistisuutta kuvastaa Ritchien toteamus, että nykyisyys on paras aika olla elossa (19). Perusteet ovat monilta “kaikki menee koko ajan paremmin” -reetoreilta kuten Steven Pinkeriltä tuttuja: lapsikuolleisuus laskee, synnytyskuolleisuus vähenee, elinajanodote pitenee, nälkä on laskussa (paitsi että ei ole), pääsy puhtaan veden ja sanitaation äärelle paranee (tosin tässä varoitukset tilanteen heikkenemisestä ovat lisääntyneet), koulutus leviää laajemmalle, köyhyys vähenee (tosin kysymys “nippuuntumisesta” köyhyysrajan tuntumaan luo varjon tähän kehitykseen). Ritchie haluaa kirjassaan osoittaa, että parempaan mennään myös ympäristöpuolella. Siksi hän myös kieltää, että ympäristökriisi olisi eksistentiaalinen kysymys (13). Kriteeri “eksistentiaaliselle” tosin on melko tiukka: ihmislajin sukupuutto. Itse pitäisin esimerkiksi laajaa yhteiskunnallisen koheesion romahdusta tai laajojen luonnonvarakonfliktien riskin lisääntymistä eksistentiaalisena uhkana.

Tämän aikakauden suurin ja viheliäisin ongelma on juuri se, että tiettyjen asioiden parantuminen on ostettu ympäristökriisin hinnalla. Kuten Dickens asian ilmaisi: “It was the best of times, it was the worst of times.” (Hän tosin puhui tolkullisesta Lontoosta ja mielipuolisesta Ranskan vallankumouksellisuudesta.) Lisääntyvää ja laajenevaa inhimillistä hyvinvointia on luotu tavalla, joka murentaa hyvinvoinnin perustaa, ja viheliäinen haaste on säilyttää hyvä purkaen ja rakentaen kehnoksi osoittautunutta samalla. Juuri siksi optimismin ja pessimismin yhdistelmä on mielekäs tapa suhtautua tähän maailmaan. Kurssin muuttaminen on maailmanhistoriallinen haaste, eikä mitään sellaista ole koskaan aiemmin tehty.

Kysymys ei ole, miten jatkamme samalla uralla mutta vain vihertyen, vaan miten onnistumme turvaamaan “hyvän elämän kaikille planeetan rajoissa” muokaten yhteiskuntien aineenvaihduntaa. Silloin täytyy myös pureutua vallan, vallattomuuden, vaurauden ja eriarvoisuuden kysymyksiin. Niistä Ritchie ei juuri puhu.

Ritchien toinen tietoisen kärjekäs ilmaisu, joka on kirjan alaotsikossakin, on että nykyinen sukupolvi on ensimmäinen, joka voi rakentaa “kestävän planeetan”, sillä tähän mennessä maailma ei ole koskaan ollut kestävä (17). Mitä tämä tarkoittaa? Oikeastaan tämä on tuttu valtavirtainen ajatus, vain provokatiivisemmin esitetty, että kestävyydellä on monta pilaria tai ulottuvuutta (sosiaalinen, taloudellinen, kulttuurinen, ekologinen). Koska valtaosan ihmiskunnan historiasta ihmiset ovat sairastaneet enemmän, kuolleet nuorempina, eläneet väkivaltaisemmin ja niin edelleen, he eivät ole eläneet kestävästi. 

Ajatus kestävyyden pilareista on houkuttava, mutta mielikuva on ongelmallinen. Pilarit eivät faktuaalisesti ole tasavertaisia. Maailman arkkitehtuurissa neljä kestävyyden pilaria eivät pidä yllä samaa kattoa. Kuten Stockholm Resilience Centerin “hääkakkumalli” kuvaa, kaikki on ekologisen perustan varassa. Vakaalta näyttävät saavutukset voivat romahtaa, jos perusta sortuu. Tässä nykyinen aikakausi on ainutlaatuinen. Vaikka Ritchie täysin oikein muistuttaa, että ihmistoiminta on aiheuttanut monenlaisia ympäristöongelmia läpi lajin historian, ja vaikka ympäristöhistoriasta löytyy esimerkkejä alueellisista romahduksista, ei koskaan aiemmin ihmistoiminnalla ole vaarannettu hyvinvoinnin globaaleja edellytyksiä. Siitä, että erilaisia ympäristöongelmia on ollut iät ajat, ei voi vetää johtopäätöstä, että nykyinen aikakausi ei ole laadullisesti ainutlaatuinen.

On melkoisen ongelmallista esittää koko ihmislajin historia tuon pilarimallin valossa. Haluaako Ritchie oikeasti työntää kaikki mahdolliset ihmisyhteisöt läpi historian samaan “kestämättömyyden” laariin? Kaikki ihmiset läpi historian ovat eläneet kestämättömyyden pimeää aikaa, ja kaikkien pitää puskea kohti samanlaisen hyvinvoinnin tulevaisuutta? Luulisi jälleen ympäristö- ja kestävyyskysymysten ammattilaisen ymmärtävän, miten loukkaavalta tällainen puhe voi vaikuttaa vaikkapa globaalin etelän näkökulmasta. Menneisyyttä ei pidä romantisoida, mutta ei sitä tarvitse myöskään käsitellä noin karkeasti.

Ritchien mainittuihin hyviin neuvoihin (katso kokonaiskuvaa, älä jää otsikoiden vangiksi jne) olisi voinut lisätä ”älä puhu samoilla määreillä yli vuosituhansien, älä vertaile ihmisten elämää samoin mittarein läpi koko lajin historian”. Yksinkertaisimmillaan tämän ongelman näkee vaikka silloin, kun tarkastellaan köyhyyttä. Siirtomaakaudella lukemattomien ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä tuhottiin hävittämällä yhteismaita ja siirtämällä heitä rahatalouteen. Tulot kasvoivat (eli ne olivat enemmän kuin nolla), mutta elämä muuttui karuksi. Vuosituhansia kattaviin optimistisiin kehityskaariin nojaaminen sivuuttaa kaiken tämän.

Historiaa ei tarvitse katsoa vääjäämättömästi nousevien käyrien valossa, matkana pimeydestä valoon. Jos ja kun ajatuksena on muistuttaa ihmisiä oman toiminnan merkityksestä, historiaa kannattaa katsoa – historiana. Toiminnalla on aina väliä, myös synkeinä aikoina, ja mahdollisia elämisen tapoja on luvuttomia. 

Historiassa suuret muutokset ovat mahdollisia juuri siksi, että vakaalta näyttänyt järjestys voi mullistua, hyvässä ja pahassa. Kirjan lopussa Ritchie muistuttaakin, että tarvitaan “systeemistä muutosta”, kuten on tullut tavaksi sanoa (294). Mikä on yksittäisen ihmisen osa siinä? Ei vain elämäntapojen viilaus, kuten hän oikein painottaa. Sen lisäksi pitää äänestää, “äänestää lompakolla” ja lahjoittaa tehokkaaksi todettuihin tarkoituksiin. Laajempi kansalaisuus – poliittinen organisoituminen puolueissa, liitoissa, järjestöissä ja kansanliikkeissä – jää varjoon. Sen ymmärtää, jos Ritchie haluaa välttää kirosanaksi muuttunutta “poliittisuutta”. Mutta tietä parempiin tulevaisuuksiin tuskin niin voidaan raivata.

Ville Lähde
(joka jatkaa Sustainability by numbers -uutiskirjeen säännöllistä lukemista)