Viime aikoina olen useaan otteeseen törmännyt näkemykseen, jonka mukaan kasvihuonekaasujen päästöjen vähennyksiä ja hiilidioksidin talteenottoa (tai “negatiivisia päästöjä”) tulisi tarkastella samalla tavalla, samanarvoisina asioina. Onhan päästötonnin vähentämisellä ja hiilitonnin sitomisella sama lopputulos, joten eivätkö kummatkin ole yhtä tärkeitä asioita? Arkisella matematiikalla asia vaikuttaa selvältä, mutta tarkemmin katsoen väite samanarvoisuudesta ei päde. Väitteessä sivuutetaan ilmastonmuutoksen hillinnän aikataulut, mittakaavat sekä olennaisia laadullisia ja ekologisia kysymyksiä. Näin voidaan päätyä viivyttelemään kriittisen tärkeitä ilmastotoimia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hiilen talteenotto olisi kaikkiaan epäilyttävää ja harhauttavaa hommaa. Teknologian kehittäminen on välttämätöntä tulevaisuutta varten, mutta siitä ei ole päästövähennysten “vapaudu vankilasta” -kortiksi.
Kokeellista hiilen talteenottoa, Imperial College London. Kuva: Wikimedia Commons.
Kun hiilen talteenottoa kuvataan yhtä tärkeäksi kuin päästövähennyksiä, taustalla vaikuttaa olevan ajatus, että erilaisia hiilen talteenoton keinoja “vähätellään” tai niitä vieroksutaan jonkinlaisen epämääräisen teknologiapelon vuoksi. Jälkimmäinen koskee etenkin teknologisia suoran talteenoton (direct air capture, DAC) muotoja, jotka ovat vielä hyvin alkuvaiheen kehitysasteella. (Suorassa talteenotossa hiiltä yritetään kaapata ympäröivästä ilmasta, kun taas CCS/CCU, carbon capture and storage/utilization -teknologiassa se napataan “piipun päästä” joko fossiilivoimalassa tai bioenergialaitoksessa: jälkimmäisessä termi on BECCS.) Sanotaan, että globaalin kriisin äärellä kaikki keinot tulisi ottaa käyttöön, ja olisi pistettävä resursseja myös lastenkengissään olevien teknologioiden kehittämiseen.
Tämä on yllättävä keskustelun käänne sikäli, että tutkijat ovat varoitelleet liioitellusta innostuksesta koskien hiilen talteenoton eri keinoja toistuvasti. Äskettäin Guardian uutisoi asiaa koskevan kyselyn tuloksesta: kantaa kysyttiin näiden keinojen parissa työskenteleviltä tutkijoilta, joiden selvä enemmistö oli epäileväinen niiden potentiaalista. Yhä uudestaan tutkijat ja ilmastoaktiivit ovat varoittaneet, että IPCC:n skenaarioissa lasketaan liikaa “negatiivisten päästöjen” varaan – näin urakka vaikuttaa helpommalta kuin se todellisuudessa onkaan, mikä väistämättä johtaa riittämättömiin ponnisteluihin päästövähennyksissä. Näin tullaan käytännössä nojanneeksi hyvin riskialttiiseen ylilyöntiin (oveshoot): toisin sanoen ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden annetaan nousta vaarallisen korkeaksi, kunhan hiili imetään jotenkin takaisin myöhemmin. (Käsittelimme tämän ajatuksen ongelmaa vuoden 2019 videossamme.)
Huolimaton puhe päästövähennysten ja hiilen talteenoton “samanarvoisuudesta” hämärtää ymmärrystä ilmastokriisin ja sen hillinnän luonteesta. Lyhyesti sanottuna, päästövähennysten suhteellinen merkitys on kertaluokkaa suurempi, ja ne ovat kiireellisempiä ja tärkeämpiä muistakin syistä etenkin lähivuosikymmeninä, kun lämpeneminen pyritään pysäyttämään. Mutta samaan aikaan tässä historiallisesti perityssä tilanteessa, jossa ilmastonmuutos jo etenee, hiilen talteenottoa ei enää voida sivuuttaa kokonaan. Se täytyy kuitenkin asettaa oikeisiin suhteisiin: mittakaavaltaan, aikataulultaan ja yhteiskunnalliselta sovelluksiltaan. Käyn tärkeimmät syyt läpi tässä kirjoituksessa.
Päästöjä ja pitoisuuksia ei pidä sekoittaa
Päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta hahmottaaksemme pitää palata ilmastonmuutoksen perusasiaan, joka menee julkisessa keskustelussa harmittavan usein pieleen. Yhtäältä on nähtävä kasvihuonekaasujen vuosittaiset päästöt ja niitä sitovat nielut (meret, maaperä, kasvien kasvu, ja mahdollinen hiilen sidonta), joista saadaan vuosittaiset nettopäästöt. Tämä on se määrä, joka hiilidioksidia kertyy lisää ilmakehään joka vuosi. Toisaalta on ilmastokaasujen, ennen kaikkia hiilidioksidin, kertynyt pitoisuus ilmakehässä. Vuosittaiset nettopäästöt lisäävät pitoisuutta.
Teknisellä kielellä ensimmäinen eli nettopäästöt ovat virta (flow) ja toinen eli pitoisuus on varanto (stock), ja näitä ei tulisi koskaan sekoittaa keskenään. Ne kertovat eri asioista.
Kertyneet pitoisuudet kertovat, miten paljon ilmakehä lämpenee. Ilmastotutkimuksen iso kysymys on, kuinka korkeaksi lämpötila tarkkaan kohoaa tietyllä pitoisuudella (ilmastoherkkyys eli climate sensitivity). Tiukan tarkkaa laskelmaa ei ole, koska lämpenemiseen vaikuttaa joukko muitakin asioita viheliäisen monimutkaisessa järjestelmässä. Mikäli herkkyys päästöille on arvioitua suurempaa, ilmastotoimet ovat arvioitua kiireellisempiä eli esimerkiksi päästöbudjetit ennakoitua pienempiä. Tutkimuskeskustelu aiheesta jatkuu.
Silti perusasia on selkeä ja kiistämätön: mitä korkeampi on kasvihuonekaasujen kertynyt pitoisuus, sitä suurempaa lämpeneminen. Ja tämä oikeastaan riittää käytännön politiikan kannalta: lämpeneminen jatkuu niin kauan kuin pitoisuus kasvaa. Kuvasin tätä taannoin Helsingin Sanomien jutussa vertauksella ammeeseen, johon valutetaan vettä nopeammin kuin tulppa-aukosta pääsee pois.
Siksi siis niin kauan kuin vuosittaiset nettopäästöt ovat positiiviset eli päästöjä on enemmän kuin nieluja, pitoisuus kasvaa ja ollaan menossa huonompaan suuntaan. Nettopäästöjen tason väheneminen – jossa siis globaalisti ei olla edes vielä – ei siis vielä oikeastaan ole kunnon käänne parempaan. Silloin vasta jarrutetaan kulkua kohti jyrkänteen reunaa. Käänne tapahtuu vasta, kun pitoisuus lakkaa kasvamasta.
Vuosittaisten nettopäästöjen muutos (kasvu, tasaantuminen tai lasku) kuitenkin kertoo, miten päästöjen hillinnän kanssa edistytään. Jos nettopäästöt laskevat, laskevatko ne tarpeeksi tavoitteisiin nähden? Nämä ilmastopolitiikan tavoitteet on saatu arvioimalla tieteellisesti lämpenemisen “turvaraja”, eli 1,5°C lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna (tai korkeintaan 2°C lämpeneminen). Sekin on vaarallista mutta ei toivottavasti katastrofaalista.
Tämän ja yllä mainitun ilmastoherkkyyden pohjalta on laskettu jäljellä olevia päästöbudjetteja ja niiden pohjalta päästöleikkausten aikatauluja – eli kuinka nopeasti nettopäästöjä pitää leikata, että lämpeneminen pysähtyisi suunnilleen tietylle rajalle. Näitä sitten jaetaan maiden kesken erilaisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden pohjalta. Tällä hetkellä yksikään maa ei ole omissa toimissaan puolentoista asteen tahdissa, ja globaalisti ollaan menossa reilusti yli kahden asteen katastrofaaliselle vyöhykkeelle.
Kumpaakin tarkastelulukua, vuosittaisia päästöjä ja kertyneitä pitoisuuksia, tarvitaan, sillä yhden antamaa tietoa ei voida lukea toisesta. Tarvitaan tietoa pitoisuuksista, jotta nähdään lämpenemisen määrä. Tarvitaan tietoa päästöistä ja nieluista, jotta pitoisuuksien kasvun syihin voidaan pureutua – ja sitä tarvitaan alue- ja maatasolla, jotta voidaan ottaa huomioon yhteiskuntien perityt tuotanto- ja kulutusrakenteet ja historiallinen oikeudenmukaisuus.
Silti nämä kaksi asiaa menevät kummallisen usein sekaisin keskenään. Takavuosina, kun luultiin, että hiilidioksidin vuosipäästöjen kasvu oli pysähtynyt, useissa lehtijutuissa ihmeteltiin, miten ilmakehän hiilidioksidipitoisuus edelleen kasvaa. Tämä ei ole mikään arvoitus vaan päivänselvä asia. Pitoisuus kasvaa niin kauan kuin päästöjen nettovirta on positiivinen, eli niin kauan kuin päästöt ovat nieluja suuremmat. Pitoisuus siis kasvaisi vielä pitkään, vaikka vuosittaiset nettopäästöt kääntyisivät tänään laskuun – koska päästöt ovat lähtöjään niin korkeat.
Samankaltaista sekaannusta on ollut keskustelussa koronapandemian vaikutuksista. Oli hämmentävää, miten jopa ympäristötutkimuksen alalla toimiva ihminen selitti äskettäin twiitissään, että koronapandemia laski vähäisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia. Ei laskenut. Päästöihin tuli kyllä notkahdus, mutta koska nettopäästöt olivat siitä huolimatta positiiviset, pitoisuus tietysti jatkoi kasvuaan. Kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien jutussa totesin, koronapandemia ei tarjonnut “hengähdystaukoa luonnolle”.
Nettonolla on vain välietappi
Tämän vuoksi siis puhutaan niin paljon nettonollasta (net zero) eli tilanteesta, jolloin nettopäästöt ovat nollassa eli pitoisuus ei enää kasva. Hiilidioksidin pitoisuuden kasvu ilmakehässä täytyy saada pysähtymään, koska vain siten lämpeneminen pysähtyy. Mutta vain pysähtyy: hiilidioksidi säilyy ilmakehässä pitkään, joten nettonollassa (noin suunnilleen) vakiinnutaan pitkäksi aikaa uudelle tasolle.
Sivuhuomio: Aiemmin arveltiin, että “putkessa” (in the pipeline) on vielä lisää lämpenemistä – toisin sanoen että ilmasto jatkaisi lämpenemistään vielä pitkäänkin nettonollan saavuttamisen jälkeen. Tämä käsitys elää vielä vahvana ilmastokeskustelussa. Nykyisin ilmastotutkijat ovat kuitenkin kääntymässä sille kannalle, että lämpeneminen pysähtyisi nopeammin, melkein heti nettonollan saavuttamisen jälkeen. Sen jälkeen hiilidioksidin pitoisuus kyllä laskisi “itsestään” hiljalleen erilaisten luonnonprosessien ansiosta – elleivät sitten erilaiset pitoisuuksia lisäävät positiiviset takaisinkytkennät käynnistyisi – mutta aivan liian hitaasti katastrofaalisten muutosten torjumisen kannalta. Inhimillisessä mittakaavassa nettonolla olisi uusi normaalitila.
Tämähän on hyvä uutinen! Mutta tietysti nettonollasta ollaan vielä todella kaukana. Se, osoittautuuko näkemys lämpenemisen pysähtymisestä näin nopeasti oikeaksi, ei lopulta vaikuta tässä tekstissä käsiteltyjen asioiden perusteisiin – siitä lähinnä riippuu kiireellisyyden aste. Kiire on joka tapauksessa.
Mutta sitten tullaan ohittamattoman tärkeään asiaan, joka perustelee sitä, että hiilen talteenotto on myös välttämätöntä. Nettonolla ei riitä. Se on väliaskel, jonka jälkeen on siirryttävä nettonegatiiviseen vaiheeseen. Toisin sanoen: ilmakehästä on vuositasolla saatava imettyä pois hiiltä, jotta pitoisuudet laskisivat tarpeeksi nopeasti. Minkä vuoksi?
Se hiilidioksidin pitoisuus, johon päädytään nettonollassa – vaikka se jäisi lämpenemisen “turvarajojen” sisään – ei ole turvallinen taso pidemmällä aikavälillä. Pitkälle menneisyyteen ulottuva ilmastotutkimus osoittaa, että nykyisen kaltaisia pitoisuuksia ei ole nähty ehkä miljooniin vuosiin, ja aiemmin vastaavilla tasoilla planeetta oli hyvin erilainen paikka. Jäätiköt olivat pienempiä, merenpinta oli korkeammalla. Sellaiseen maailmaan ei kukaan halua – ja ihmistoiminta on myös muokannut ekosysteemejä ja heikentänyt biodiversiteettiä niin monenlaisin tavoin, että tuo tulevaisuuden planeetta olisi vielä monin verroin kurjempi paikka asua. Lämpenemisen rajoittaminen “turvarajojen” piiriin on siis (suhteellisen) turvallista vain väliaikaisesti, ei pidemmällä aikajänteellä.
Eli mikäli halutaan estää ja hillitä tällaisia vaarallisia mutta hitaampia muutoksia vuosisadan jälkipuolella ja seuraavalla vuosisadalla, hiilidioksidin pitoisuudet täytyy saada vakiinnutettua lopulta alemmalle tasolle. (Tästä kirjoitin aikanaan BIOS-blogissa tekstissä “Sadan vuoden urakka”.) Kuten sanottua, hiilidioksidin pitoisuus laskisi myös vuosisatojen ja -tuhansien saatossa monenlaisten luonnonprosessien myötä – mutta se on aivan liian hidasta katastrofaalisen muutosten estämiseksi. Lisäksi on vaarana että pysyttäessä pidempään “turvarajojen” piirissä voi ehtiä käynnistyä positiivisia takaisinkytkentöjä, jotka nostavat kasvihuonekaasujen pitoisuuksia.
Erilaiset biologiset hiilen talteenoton keinot kuten metsittäminen, kosteikkojen ennallistaminen ja maaperän hiilivarastojen kasvattaminen riittävät vain osaan tästä urakasta, etenkin kun biologisten hiilivarastojen pysyvyys on aina epävarmaa. Eli on aika varmaa, että tulevaisuudessa myös suora teknologinen talteenotto (DAC) on tarpeen.
Tämän takia muuten loputon tarkka laskeskelu päästöjen ja nielujen suhteesta, jotta nettonollaan päästäisiin, on lopulta vähän turhaa hommaa. Suomessahan pyrittäessä täyttämään kansallisia nettonollatavoitteita on väännetty tuskaisen paljon etenkin metsänielujen koosta ja oikeista laskutavoista. Perusasia on kuitenkin todella simppeli: päästöt pitää saada niin alas kuin suinkin, ja nieluista ja hiilivarastoista täytyy pitää huolta niin hyvin kuin osataan. Koska mitä paremmin tämä klaarataan, sitä pienempi negatiivisten päästöjen luomisen urakka jatkossa on.
Niinpä nettonollaa tavoitellessa ja jäljellä olevaa hiilibudjettia käytettäessä pitäisi myös jatkuvasti ajatella sitä, että päädytään tilanteeseen, josta päästään jatkamaan sujuvasti nettonegatiiviseen eli hiilidioksidin kertyneen pitoisuuden alentamiseen. Ei siis pitäisi missään nimessä luoda sellaisia teknologisia polkuriippuvuuksia, joiden vuoksi on vaikea jatkaa kohti nettonegatiivista. Esimerkiksi mittava nojaaminen biomassaan energianlähteenä loisi tällaista haitallista polkuriippuvuutta.
Ilmastonmuutoksen hillinnän epäsymmetrinen aika
Pidemmällä aikavälillä siis teknologinen hiilen talteenotto on välttämätön keino, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita “samanarvoisuutta”. Se ei tarkoita, että päästöt ja talteenotto olisivat nätin matemaattisesti kolikon kaksi puolta. Sillä ilmastonmuutoksessa ja sen hillinnässä on aikajänteitä, lyhyempiä ja pidempiä. Pähkinänkuoressa: päästövähennyksillä on lyhyellä aikavälillä monin verroin isompi merkitys, ja hiilen talteenoton merkitys taas kasvaa, mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään.
Nettonollaan pääsemisellä on kiire, jotta lämpeneminen saadaan pysäytettyä mahdollisimman alhaiselle tasolle ja jotta hiilen talteenoton urakka on mahdollisimman pieni.
Näin riski peruuttamattomille ekologisille muutoksille ja vaarallisten keikahduspisteiden (tipping point) käynnistymiselle olisi mahdollisimman pieni. Juuri siksi ylilyöntiin (overshoot) turvautuminen olisi vaarallista: ei voida vain rauhassa päästellä ja ajatella, että lopuksi jarrutetaan massiivisella hiilen talteenotolla.
Aika ei ole ilmastonmuutoksen hillinnässä symmetristä. Koska lähtötilanne on se, että päästöt ovat niin suuret, on täysin selvää, että lähivuosikymmeninä päästövähennysten rooli on valtavasti suurempi. Hiilen talteenoton taso on nyt vielä käytännössä nolla, ja puhe “samanarvoisuudesta” käytännössä tukee ajatusta, että talteenottoa voitaisiin yhtäkkiä skaalata paitsi nopeasti myös vastaamaan päästöjen mittakaavaa. Juuri tämä vaara on siinä, jos ilmastoskenaarioihin upotetaan epäuskottavia määriä erisorttisia hiilen talteenoton keinoja. Niistä tulee harhauttava “vapaudu vankilasta” -kortti.
Toinen ongelma on se, että hiilen talteenoton teknologiat eivät ole mikään neutraali väline, vaan ne saapuvat tietynlaiseen yhteiskunnalliseen ympäristöön. Fossiilisten polttoaineiden käytön ja kasvihuonekaasujen päästämisen kannustin on se, että näin tuotetaan energiaa myytäväksi ja asioiden tekemiseksi. Lähtökohtaisesti hiilen talteenotto sen sijaan on kuluerä. Tosin joissain muodoissa kuten BECCSissä, jossa bioenergian tuotanto yhdistetään hiilen talteenottoon ja varastointiin, tuotetaan myytävää energiaa. Mutta BECCSin ongelmana on etenkin kilpailu viljelysmaasta ja kasteluvedestä maanviljelyksen kanssa ja biodiversiteettivaikutukset. Tutkijat ovat varoittaneet siihen nojaamisesta jo pitkään.
Fossiiliseen tuotantoon yhdistetty “piipunpään” talteenotto (CCS) taas ei luo nielua, se vain neutraloi tuon voimalan päästöt. Siksi monille suorasta hiilen talteenotosta (DAC) on tullut Graalin malja. Mutta suora hiilen talteenotto ilmakehästä on työlästä ja energiaintensiivistä touhua: siivoaminen on vaikeampaa kuin sotkeminen.
Työläyden rinnalla on toinen, kenties visaisempi ongelma: ilmakehästä kaapattu hiili olisi potentiaalisesti myös erittäin hyödyllinen resurssi. Hiilen talteenoton ja varastoinnin (storage, CCS) sijaan hiilen talteenotto ja hyödyntäminen (utilization, CCU) on erittäin houkutteleva teknologinen polku, mikä koskee kaikkia teknologisen talteenoton muotoja. Hiilidioksidia käytetään monilla tuotannonaloilla, ja siitä olisi tulevaisuudessa myös mahdollista jalostaa synteettisiä polttoaineita ja monenlaisia muita tuotteita. Uudenlaisten “kiertävien hiilituotteiden” talous voisi olla mahdollisuus korvata esimerkiksi sitä osaa petrokemiasta, jota dekarbonisaatio uhkaa ja jolle korvikkeiden kehittäminen on erittäin vaikeaa. Ja tämä voikin olla oikeasti lupaava osa tulevaisuuden tuotantojärjestelmiä – joskin moni verroin nykyistä fossiilitaloutta pienempi.
Mutta: tällöin hiilen talteenotto ei luo uutta nettonielua! Talteenotetun hiilen kierrätys esimerkiksi polttoaineina ei nettona vähennä kierrossa olevaa hiilen määrää, eli silloin hiilen talteenotto ei auta ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentämisessä. Tämä on kriittisen tärkeää ymmärtää. Meillä on toistaiseksi vielä melko spekulatiivinen teknologinen polku, jonka toteuttaminen niin, että sen lupaus hiilen pitoisuuksien laskusta realisoituu, on sekin spekulatiivista – koska taloudelliset intressit vievät helposti eri suuntaan.
Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa se raha, jolla maksettaisiin energiaintensiivisestä kaappauksesta ja varastoinnista, tulisi todennäköisesti päästöjen kompensoinnista. Toisin sanoen esimerkiksi yrityksissä tavoiteltaisiin nettonollaa, mutta “subjektiivisesti”. Oman toiminnan fossiilisia päästöjä ei tarvitsisi laskea, kunhan toisaalla otettaisiin vastaava määrä talteen. Guardianin jutussa mainittu brittiläinen pyrkimys “syyllisyysvapaisiin lentoihin” kuvaa tätä kylmäävästi.
Tässä on hiilen talteenoton tämänhetkinen hallitseva intressi. Jos yksittäiset tahot vain pyrkivät pitämään entisen toimintamallinsa ja kompensoimaan toisaalla energiaintensiivisellä hiilen talteenotolla, ei se kokonaisuutena aja kohti nettonollaa ja sen jälkeen nettonegatiivista maailmaa. Se hyvin konkreettisesti hidastaa päästövähennyksiä.
Happamoituvat meret
Lopuksi on vielä pari aivan olennaista näkökohtaa, joiden vuoksi päästöjä ja hiilen talteenottoa ei voi pitää saman kolikon eri puolina.
Ensimmäinen koskee hiilidioksidin luontaisia nieluja. Yksi tärkeimmistä hiilidioksidin nieluista ovat valtameret. Ne ovat ottaneet vastaan merkittävän osan fossiilisten polttoaineiden polttamisen päästöistä ja näin hillinneet ilmastonmuutosta (niihin on myös imeytynyt lämpöä, mutta tämä on oma juttunsa). Samalla meret ovat kuitenkin happamoituneet. Eli vaikka meret ovat “auttaneet” ilmastonmuutoksen hillinnässä, samalla on syntynyt toinen ja mittakaavaltaan yhtä pelottava ympäristömuutos. Merten ekosysteemien keikahduspisteet kun ovat olleet tärkeässä roolissa maailmanhistorian monissa joukkosukupuutoissa.
Niin kauan kuin fossiilisia polttoaineita poltetaan, väistämättä osa hiilidioksidista päätyy mereen ja happamoituminen jatkuu. Meret eivät kohteliaasti lakkaa hiilidioksidin nielemistä sillä vastaavalla määrällä, jolla kehitämme “teknologisia nieluja”. Fossiilisten polttaminen täytyy lopettaa, ja tämä on toinen syy sille, että päästövähennykset ovat lähivuosikymmeninä monin verroin tärkeämpi asia kuin hiilen talteenotto.
Tietysti pitää myös muistaa, että hiilidioksidin rinnalla päästelemme muitakin kasvihuonekaasuja: ennen kaikkea metaania. Sille ei ole olemassa vastaavia nieluja, eikä sitä voida ottaa samalla tavalla talteen. Metaani on lyhytikäisempi mutta voimallisempi kasvihuonekaasu, ja sen päästöt ovat olleet voimakkaasti kasvussa. Ja maanviljelyksen rinnalla merkittävin lähde on fossiilisten polttoaineiden tuotannossa. Kuten edellä kuvattiin, ilmastonmuutoksen hillinnässä on lyhyempi, kiireellisempi, ja hitaampi aikajänteensä. Metaanipäästöjen hillintä on erityisen kiireellinen asia, koska yhtäältä päästöjen kasvu voi romuttaa lopullisesti toiveet “turvarajoissa” pysymisestä, ja toisaalta niiden nopea leikkaaminen ostaisi aikaa, koska metaanipäästöjen leikkaukset vaikuttaisivat nopeasti ja isosti.
Nyt päätetään tulevien polvien savotan suuruus
Hiilen teknologisen talteenoton menetelmien merkitys kasvaa sitä isommaksi mitä pidemmälle vuosisadan jälkipuoliskolle ja seuraavalle vuosisadalle mennään. Niiden tarve on sitä suurempi ja urakka sitä työläämpi, mitä pahemmin päästövähennyksissä on epäonnistuttu nyt ja lähivuosikymmeninä. Kuten sanottua, siivoaminen on sotkemista työläämpää (eli erittäin energiaintensiivistä), ja kun tulevaisuudessa käytettävissä olevan energian määrä lienee muutenkin kortilla, on täysin selvää, että puhe “samanarvoisuudesta” menee metsään.
Silti näitä menetelmiä on kehitettävä, jotta tulevilla sukupolvilla on keinot “sadan vuoden urakkaansa” – kuinka katkerina aiempia sukupolvia kohtaan ne niitä joutuvat sitten käyttämäänkään. He joutuvat siivoamaan jälkiämme, jotta heidän kaupunkinsa ja rannikkoseutunsa eivät häviäisi kartalta ja jotta heidän jäljelle jäänyt ikiroutansa ei sulaisi.
Näiden menetelmien kehittäminen on myös osa uudenlaisten teollisuudenalojen kehitystä, siis sellaisen, jossa dekarbonisaation jälkeen fossiilisten polttoaineiden tiettyjä käyttötarkoituksia korvataan hiilen kierron teollisilla “ekosysteemeillä” (mutta jälleen: nykyistä selkeästi pienemmässä mittakaavassa). Kaikkein sitkeimpiä päästölähteitä joudutaan ehkä myös “kompensoimaan” pidemmälle tulevaisuuteen. Mutta samalla olisi edistettävä sellaista poliittista ja taloudellista muutosta, joka ei ruoki edellä kuvatun uuden “kaapatun hiilen resurssitalouden” syntyä. Toisin sanoen: miten saadaan ohjattua resursseja massiiviseen hiilen sidontaan niin, että hiili myös varastoidaan. Ja miten tässä urakassa saadaan pidettyä kiinni globaalista ja historiallisesta oikeudenmukaisuudesta? Tästä ei puhuta ilmastopolitiikassa ja -tutkimuksessa vielä juuri lainkaan. Teknologiasta puhutaan edelleen neutraaliin sävyyn.
Tutkimus on siis tarpeen, mutta sen rahoituksessa, poliittisessa tuessa ja niitä propagoivassa retoriikassa ei saa päätyä hämärtämään ilmastonmuutoksen hillinnän aikajänteitä ja mittakaavoja. Se on karhunpalvelus tulevaisuudelle. Tässä tilanteessa ja lähivuosikymmeninä hiilen teknologisen talteenoton rooli on väistämättä vähäisempi ja sekundäärinen. Ja näin on täysin riippumatta siitä, miten nopeasti tuo teknologia kehittyy. Nopeus ei muuta päästöjen suurempaa mittaluokkaa, ei “ylilyönnin” riskejä, ei merten happamoitumisen kaltaisia ilmiöitä. Hiilen talteenoton alisteisuus päästövähennyksille on kirjoitettu sisään asioiden tilaan.
Toisaalta teknologista hiilen talteenottoa ei pidä vastustaa huolimattomasti ja ylimalkaisesti. Lopulta niitä tullaan tarvitsemaan, mutta niiden varsinainen arvo tulee vasta myöhemmin, nettonollan jälkeen, kun urakan ensimmäinen osa on saatu hoidettua.
Ville Lähde