Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin. Tämä kirjoitus viitoittaa ruokakysymysten välisiä suhteita ja pohjustaa tulevia BIOS-tutkimusyksikön tieteellisiä artikkeleita ja niihin pohjaavia populaareja kirjoituksia aiheesta.
Ruoan tuottaminen, jalostaminen ja kuluttaminen muodostavat yhdessä ihmiskunnan toimeliaisuuden laajimman alueen. Se on myös kaikesta elämän teknologisesta ja kulttuurisesta monimutkaistumisesta huolimatta toimistamme perustavin. Ilman ruoan kasvattamista elämä olisi mahdotonta. Ruoantuotanto muistuttaa yhtäältä inhimillisen luontosuhteen välttämättömyydestä: pelkästään fotosynteesin vuoksi Aurinko on ihmiskunnan tärkein energianlähde, ja ilman lukemattomien eliöiden toimintaa maanviljelys ei onnistuisi. (Lähde 2013, 69–71) Toisaalta ruoantuotanto on näkyvimpiä merkkejä luontosuhteen ongelmista: yli 40% jäättömästä maapinta-alasta on maatalousmaata, ja 50% valtamerten alasta on teollisen kalastuksen kohteena (Poore & Nemecek 2018, 987; Kroodsma et al., 2018).
Kun tutkimuksessa puhutaan ruokajärjestelmästä, tarkoitetaan ruoan tuotannon, kuljetuksen, varastoinnin, jalostuksen, kaupan, valmistamisen, kulutuksen ja jätehuollon muodostamaa kokonaisuutta. Laajemmin tarkasteltuna ruokajärjestelmään kuuluvat myös toiminnalliset suhteet lukuisiin ekosysteemeihin ja laajempiin materiaalisiin kiertoihin. Sen mielekäs tarkastelu on myös perin juurin monitieteistä: siinä kohtaavat yhtäältä monenlaiset ekologiset kysymykset ja toisaalta inhimillisen toimeliaisuuden laajuuden vuoksi mitä kipeimmät kysymykset taloudesta, vallasta ja hyvinvoinnista. Rajaamisen vaikeus tekee ruokajärjestelmän ymmärtämisestä paljon monimutkaisempaa kuin esimerkiksi yhteiskuntien energia- tai liikennejärjestelmien – ja siksi sen suunnittelu ja ohjaaminen on huomattavasti vaikeampaa. (ks. esim. Ericksen 2007)
Keskustelu ruoantuotannosta, hyvinvoinnista, nälästä, ruokaturvasta ja ympäristöstä yhdistää monia kysymyksiä. Maailmassa on edelleen reilusti yli miljardi aliravittua ihmistä (kun aliravitsemusta mitataan inhimillisin kriteerein), ja jopa 40% maailman väestöstä kärsii eriasteisesta vajaaravitsemuksesta. (Hickel 2016; Lappé et al. 2013)
Tietyillä alueilla väestö kasvaa edelleen, ja kaikkialla se kaupungistuu, mikä johtaa nykykehityksellä ruokailutottumusten muutokseen – ruokavalion ”länsimaistumiseen” vanhahtavasti ilmaisten. (SOFI 2018, 26–27) Samaan aikaan ruoantuotantoa kohtaa kahtalainen ympäristöhaaste. Yhtäältä ilmastonmuutos ja muut suuret ympäristömuutokset uhkaavat heikentää ruoantuotantoa laajoilla alueilla. (ks. esim. IPCC 2018) Toisaalta kaikkialla ruoantuotannon ympäristövaikutuksia olisi saatava vähennettyä. Sosiaalisesti ja taloudellisesti sadat miljoonat ruoantuottajat ympäri maailman ovat kuitenkin ahtaalla, mikä tekee suunnanmuutoksen vaikeaksi.
Maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa. Joko sitä ehditään muokata niin, että tuleviin muutoksiin ei törmätä päistikkaa. Tai sitten murros voi olla hallitsematon, mistä seuraisi väistämättä laajaa nälänhätää, yhteiskuntien hajaantumista ja suuria väestöliikkeitä ympäri maailman. Todennäköisesti parhaassakin tapauksessa lopputulos on vähän molempia, sillä käynnissä olevissa muutoksissa ja perityissä tuotannollisissa ja taloudellisissa rakenteissa on hitausvoimaa, joka toimii parhaitakin aikomuksia vastaan. (Lähde 2013, 24–31) Silti mitä myöhemmin ja hitaammin muutoksia saadaan aikaan, sitä enemmän ongelmia kertyy. Toimivan ruokapolitiikan kehittämisellä on kiire.
ON KYSYTTÄVÄ OIKEITA KYSYMYKSIÄ
Jotta maailman ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiin löydettäisiin oikeita vastauksia, kysymykset ymmärtää oikein ja suhteuttaa toisiinsa. Yksinkertaistaen tärkeimmät kysymykset ovat:
- Ketkä kärsivät puutteesta ja miksi?
- Kuinka paljon ruokaa tarvitaan?
- Mitä ruokaa tuotetaan ja kuinka paljon?
- Millä keinoin ruokaa tuotetaan, ja mitä seurauksia sillä on?
- Millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan, ja muuttuvatko olosuhteet?
- Kuka ruokaa tuottaa ja kenelle?
- Saavatko tuottajat työstään elannon, ja onko kuluttajilla varaa ruokaan?
- Kuka käyttää ruokajärjestelmässä valtaa?
- Miten ruokajärjestelmän muutokset yhtäällä vaikuttavat toisaalla?
Kuten sanottua, näitä kysymyksiä käsitellään liian helposti erillä toisistaan – yhtäältä luonnontieteellisen ja teknisen ja toisaalta yhteiskuntatieteellisen tiedon kuilu on ruokakysymyksissä erityisen leveä. Viimeinen kysymys kuitenkin pitää sisällään ruokajärjestelmänäkökulman kinkkisimmän ongelman – eri osatekijöiden monisyiset vaikutukset toisiinsa. Se, miten vastaamme yhteen kysymykseen, vaikuttaa siihen, millä tavoin ymmärrämme muita kysymyksiä. Ratkaisut jollain osa-alueella voivat joko kaventaa tai laventaa toiminnan mahdollisuuksia toisella. Se tekee tutkimuksesta, ennakoinnista, suunnittelusta ja asioihin puuttumisesta vaikeaa ja oppimiskykyisestä keskustelusta tieteenalarajojen yli välttämätöntä.
Näin monisyisen vyyhden äärellä on kuitenkin kaksi hankalaa houkutusta. Ensimmäinen on turhautua monimutkaisuuden äärellä. Voidaan todeta, että maailman olisi tuotettava yhä enemmän ruokaa yhä kasvavalle ja kaupungistuvalle väestölle yhä vaikeammissa ympäristöoloissa samalla vähentäen radikaalisti ruoantuotannon ympäristövaikutuksia ja voittaen maailman nälkä. Näin esitettynä ruokakysymykseen ei ole vastauksia, ja ainoa mahdollisuus on fatalismi. Tulevaisuus on nälänhätien ja linnoitettujen rajojen.
Toinen tavallinen vaihtoehto on tarkastella jotain edellä kuvatuista ulottuvuuksista erikseen, ottamatta huomioon eri ulottuvuuksien keskinäisvaikutuksia. Tällöin muu ruokajärjestelmä pysyy ikään kuin ”ikuisessa nykyhetkessä”, ja vain yhtä sen kulmaa tarkastellaan. Näin rajatusta näkökulmasta hyvin yksinkertaisetkin ratkaisut voivat näyttää realistisilta.
Jälkimmäinen on tyypillistä esimerkiksi sellaisille lähestymistavoille, joissa ongelmaksi nähdään vain kehittymättömät tuotantotavat ja logistiikka, ja ratkaisua haetaan ensisijaisesti teknologiasta. Yhtä lailla yksisilmäistä on sellainen tarkastelu, jossa ongelman ytimeksi määritellään ruoan ja siitä saatavan elannon eriarvoinen jakautuminen – kunhan nämä ongelmat ratkaistaan, ei muutosta tuotannossa tarvita. Tällainen politiikka–teknologia -polarisaatio on leimallista aiheesta käytävälle julkiselle keskustelulle, ja se vaivaa valitettavasti myös monia tutkijoita.
Niin tutkimuksessa kuin politiikassakin täytyisi kyetä hahmottamaan systemaattisesti näitä ruokakysymyksen eri ulottuvuuksia yhtaikaa ja pyrkiä ymmärtämään niiden keskinäisvaikutuksia. Muutoin takerrutaan vahvoihin oletuksiin esimerkiksi ruoan kulutuksen tarpeesta, väestökehityksestä, kansainvälisen kaupan rakenteista ja ruoantuotannon tavoista. Nämä oletukset ”luonnollistavat” nykyisen business as usual -kehityksen niin, että mielekkäitä muutoksen suuntia on vaikeaa tai mahdotonta hahmottaa. Samalla tarvitaan kuitenkin tutkimuksellista ja poliittista nöyryyttä: ruokajärjestelmän monimutkaisuus asettaa rajoja sille, kuinka tarkkaan muutoksia voidaan suunnitella ja koordinoida.
Näin monisyisen ja -mutkaisen kokonaisuuden hahmottaminen ei onnistu mitenkään muuten kuin aidolla monitieteisellä yhteistyöllä. Ruoka on yhtä aikaa luonnontieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen kysymys, ja tarkastelun pilkkominen tieteenalarajojen mukaan voi tuottaa vain huonoa tiedettä ja kohtalokkaita politiikkasuosituksia.
Tämän kirjoituksen pyrkimyksenä on kartoittaa alustavasti tärkeimpiä ruokajärjestelmää koskevia kysymyksiä ja hahmottaa niiden välisiä suhteita kokonaisuudeksi, joka avittaisi tutkimustyötä ja keskustelua eteenpäin. Kaikkea ei tietenkään voi tutkia yhtaikaa – tutkimukselliset sulkeumat kuuluvat tieteeseen. Rajauksia tehtäessäkin on kuitenkin ymmärrettävä, millaiseen maailmaan toiminta- ja politiikkaehdotuksia ja uusia teknologioita tuotetaan. Uusia tutkimuksia täytyy pystyä suhteuttamaan olemassa olevaan tietämykseen. Samaten tutkimuksia, raportteja ja politiikkasuosituksia täytyy pystyä arvioimaan siltä kantilta, näkyykö niissä tajua kokonaisuuksista. Jos ei, niihin tulisi suhtautua vahvalle epäilyksillä, ja niiden puutteista tulisi käydä kriittistä keskustelua. Tutkimuskirjallisuudessa tällaista kriittistä keskustelua käydään jonkin verran, mutta sen on ulotuttava myös ruokapolitiikan arkeen.
KUINKA PALJON RUOKAA TARVITAAN?
Nykyisen ruokajärjestelmän kaksi peruspiirrettä ovat yhtäältä laaja nälkä ja ruokaturvattomuus ja toisaalta systemaattinen haaskuu. Nälästä puhuttaessa siteerataan yleensä FAO:n laskelmaa, joka vuoden 2018 raportissa oli 821 miljoonaa. (SOFI 2018) Tämä kuvaa kuitenkin vain äärimmäisintä kalorien puutetta, ja inhimillisemmillä mittareilla kalorivajeesta kärsii jopa 1,5 miljardia ja ravintoaineiden puutteesta jopa 3 miljardia ihmistä. (Hickel 2016, 761; Lappé et al. 2013, 253) Lisäksi on otettava huomioon, että liiallinen energiansaanti ja liikalihavuus osuvat yhä useammin yksiin vajaaravitsemuksen kanssa, ja tämä tuplataakka on yhä enemmän maailman köyhempien osa. (Chappell 2018, 22; SOFI 2018, 26–29)
Maailmassa kuitenkin tuotetaan kokonaisuutena enemmän kuin tarpeeksi ruokaa nykyiselle väestölle, ja mikä tärkeintä, nälästä ja vajaaravitsemuksesta kärsitään myös alueilla, joista viedään ruokaa. (Chappell 2018, 12–15, 45) Siksi nälkä ja vajaaravitsemus eivät läheskään aina johdu ruoan puutteesta, vaikka joskus ne johtuvatkin. Tämän vuoksi puhutaan laajemmin ruokaturvattomuudesta: onko ihmisillä kykyä hankkia oikeanlaista ruokaa, mahdollisuudet käyttää sitä turvallisesti ja onko heidän elämäntilanteensa haavoittuvainen? (ks. Chappell 2018; Mooney & Hunt 2010; SOFI 2018)
Niinpä ruokakysymysten ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi ei riitä, että katsotaan vain nykyisiä tuotantomääriä ja nykyistä kysyntää ja sitten ennustetaan tulevaa tarvetta kysynnän kasvuna. Usein toistettu vaatimus, että ruokaa tarvitaan maailmassa +50% vuoteen 2050 mennessä, perustuu pohjimmiltaan tällaiseen ajatteluun. (Tomlinson 2013; Wise 2013) Kysynnän kasvu ei kuitenkaan ole sama asia kuin todellinen tarve: jos nälkää ja ruokaturvattomuutta ei saada poistettua nykyisen kokoisella, periaatteessa kaikille riittävällä tuotannolla, ei tuotannon kasvukaan ongelmaa ratkaise – sillä samat rakenteelliset ongelmat säilyvät.
Nälkä, vajaaravitsemus ja ruokaturvattomuus kumpuavat pitkälti köyhyydestä, eriarvoisuudesta, terveydenhuollon ja sanitaation ongelmista, infrastruktuurin heikkoudesta ja poliittisen ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden puutteesta. Juuri näitä kysymyksiä tarkastellaan eri tavoin esimerkiksi ruokaturvan, ruokasuvereniteetin ja ruokaoikeudenmukaisuuden käsitteillä. (ks. esim. Lang & Barling 2012, Mooney & Hunt 2010) Tuotannon lisääminen ei auta, mikäli nämä muut ulottuvuudet pysyvät ennallaan. Siksi on tärkeää, kuka ruokaa tuottaa, millaista ruokaa, kenelle ja millaisiin oloihin, ja kuka saa siitä elannon.
Pitää kuitenkin välttää harhaanjohtavia yksinkertaistuksia. Vaikka läheskään aina tuotannon heikkous ja ruuan puute eivät ole varsinainen ongelma, joillain alueilla ne ovat. Etenkin Afrikassa on alueita, joilla tuotannon kasvattaminen on kiireellinen kysymys. Valitettavan usein juuri näillä samoilla alueilla väestönkasvu jatkuu edelleen, mikä luo painetta tuotannon kasvulle – eikä yhteys ole satunnainen, sillä sekä väestönkasvulla että tuotanto-ongelmilla on yhteyksiä köyhyyteen, kouluttamattomuuteen ja turvattomuuteen. Lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset uhkaavat tuotantoa näillä alueilla.
Näitä asioita ei kuitenkaan voida hahmottaa globaaleja tuotantolukuja katsomalla. Tässäkin kohdennetummat kysymykset ovat elintärkeitä: missä ruokaa tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee? Sillä vain näin voidaan löytää mielekkäitä vastauksia.
MITÄ OVAT RUOANTUOTANNON YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET?
Kokonaisuutena katsoen maailman ruoantuotanto on ekologisesti kestämättömällä pohjalla. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018) Tästä syystä myös nykymuotoisen valtavirran ruoantuotannon kasvattaminen on mieletön pyrkimys. Ruoantuotannon ympäristövaikutukset ovat osaksi globaaleja tai alueellisia, osaksi paikallisia. Tämä pätee laajemminkin – ei ole yhtä ympäristöongelmaa vaan lukuisia, osin yhteen liittyneitä, osin erillisiä. (Lähde 2013, 120–129) Siksi niistä ei voi tehdä pätevää yleiskuvausta tiiviisti, mutta tässä kohtaa riittää, että tarkastellaan merkittävimpien ongelmien mittaluokkia.
Näkyvin vaikutus on maankäyttö. Maatalousmaasta on tullut planeetan yleisin maastotyyppi, ja maatalous onkin merkittävin maankäytön muutosten, metsäkadon ja ylipäätään luonnon monimuotoisuuden kadon aiheuttaja. Sen lisäksi, että uusia alueita päätyy viljelyskäyttöön, vuosittain suuria alueita muuttuu maatalouskäyttöön kelvottomaksi huonojen viljelykäytäntöjen, liiallisen kastelun tai ylilaidunnuksen vuoksi sekä viljelysmaan siirtyessä muuhun käyttöön. (Global Land Outlook, 2017) Viljelysmaan köyhtyminen vahingoittaa myös sitä maanlaista elon kirjoa, jonka ansiosta esimerkiksi ravinteet kiertävät.
Satavuotinen maankäytön historia. Lähde: Global Land Outlook 2017, 35.
Vaikka valtaosa maailman maataloudesta on edelleen sadeveden varassa, makean veden otosta suurin osa kuuluu keinokasteluun. Ihmistoiminnan ”vesijalanjäljestä” jopa 92% syntyy maataloudessa. (Hoeksta & Mekonnen 2012) Niin sadevesi kuin kasteluvesikin haihtuvat maatalousmaasta tehokkaammin kuin pysyvän kasvillisuuden maastotyypeistä, joten vettä siirtyy pinta- ja pohjavesiin vähemmän (ja usein myös ravinnevalumilla höystettynä). Haihtuminen ja maatalousmaan huono vedenpidätyskyky ovat merkittäviä ongelmia makean veden niukkuudesta kärsivillä alueilla, ja ruoantuotanto onkin pääasiallisesti vastuussa niukkuutta lisäävästä vedenkäytöstä.
Koko ruoantuotantoketju aiheuttaa arvioista riippuen 25–33% kasvihuonekaasupäästöistä, etenkin kun otetaan huomioon maankäytön muutokset. Tämän lisäksi ruoantuotanto on keskeinen typpi- ja fosforipäästöjen lähde. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018)
Kalastukseen liittyy omaleimaisia ongelmia: sehän on lopulta vain metsästystä toisessa muodossa. Kalastustoiminta lisääntyy koko ajan, mutta kalansaaliit pysyvät ennallaan, eli yhä suurempi osa kalakannoista on ylikalastettuja. Kalankasvatus ei helpota tilannetta, sillä nykyisessä muodossaan se kuluttaa enemmän villikalaa kuin siitä saadaan kasvatettua kalaa. Lisäksi merkittävä osa maailman kalansaaliista kuluu maaeläinten rehuksi kalajauhona ja -öljynä. (Pauly & Zeller 2016; SOFIA 2018)
Näiden erilaisten ympäristövaikutusten vertaaminen toisiinsa ja yhdistäminen ympäristöindikaattoreiksi on hyvin vaikeaa. Yleensä tarkasteluissa painottuvat kasvihuonekaasupäästöt, koska ne ovat ainoa asia, jota voidaan vertailla melko ongelmattomasti globaalilla tasolla – kaikki päästöt osallistuvat samaan globaaliin ilmiöön. Muuten vaikutuksia on suhteutettava paikallisten resurssien ja luonnonympäristöjen tilanteeseen. Vedenkulutus satakuntalaisella tai espanjalaisella tomaattitilalla ei ole sama asia, kun taas energiankulutuksen vertailu on paljon helpompaa.
Ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskevassa julkisessa keskustelussa huomiota keskitetään liian paljon tuotekohtaisiin vertailuihin, kuluttajien henkilökohtaisten ”ympäristöjalanjälkien” mittaamiseen ja muihin mikrotason tarkasteluihin. Yksilötasolta ei ole pääsyä ongelmien ytimeen jo siksi, että ruokajärjestelmä haaskaa useiden arvioiden mukaan jopa kolmanneksen tuotetusta ruoasta. Haaskuu ja hävikki on merkittävää niin köyhissä kuin vauraissa maissa, mutta se kohdistuu järjestelmän eri osiin. (Alexander et al. 2017; WRI 2018, 14)
Ruoan haaskuu ja hävikki maailman eri alueilla ja ruokajärjestelmän eri osissa. Lähde: WRI 2018, 14.
Yksilötarkastelu ei myöskään tavoita tuotantotapojen eroja, sillä saman tuotteen tuotannon ympäristövaikutukset voivat vaihdella 50-kertaisesti monissa ympäristövaikutusten kategorioissa erilaisissa tuotantotavoissa. Eläintuotannon rooli on täysin keskeinen, sillä se vastaa valtaosasta ruoantuotannon maankäyttöä ja saa aikaan suurimman osan kasvihuonekaasupäästöistä. Ylipäätään keskimäärin eläintuotteiden ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin ravitsemuksellisesti vastaavien kasvistuotteiden – mutta poikkeuksia on, kuten on myös merkittävää vaihtelua kasvistuotteiden tai eläintuotteiden keskinäisissä vaikutuksissa. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018)
Siksi asiaa on tarkasteltava ruokajärjestelmän tasolla, jolla myös vaikutetaan tuotantotapoihin sekä siihen, minkä tuottamista tuetaan. Ruokajärjestelmä ei muodostunut nykymuotoiseksi kuluttajien toiveista, vaan kulutusta ohjaa myös se, millaisesta ruoasta on tullut ja tehty halvempaa ja ennen kaikkea kilpailukykyisempää.
Kokonaisuudessaan ruoantuotanto on siis merkittävimpiä ympäristöongelmien aiheuttajia, mutta tämä johtuu etenkin nykyisistä tuotantotavoista ja siitä, minkä tuottamista tuetaan tai on muuten tehty kannattavammaksi. Parhaimmillaan ruoantuotanto voi osallistua myös luonnon monimuotoisuuden elvyttämiseen, maaperän eliöstön monipuolistumiseen, hiilinielujen kasvattamiseen ja vesivarojen varjeluun. Jos asiaa tarkastellaan lähtökohtaisesti nollasummapelinä ihmisen ja luonnon välillä, hyviä vaihtoehtoja ei määritelmällisesti ole.
MITEN YMPÄRISTÖMUUTOKSET VAIKUTTAVAT RUOANTUOTANTOON?
Ruoantuotannon ympäristöongelmat ovat kaksisuuntaisia, sillä ympäristömuutokset myös uhkaavat ruokajärjestelmää nopeammin ja pahemmin kuin mitään muuta inhimillistä toimintaa. Jotkut vaikutussuhteet ovat välittömiä: pahentaessaan veden niukkuutta ja tuhotessaan maatalousmaata ruoantuotanto murentaa suoraan omia toimintaedellytyksiään.
Toiset vaikutukset ovat epäsuorempia eivätkä juonnu vain ruoantuotannosta itsestään. Ekologisten järjestelmien vaurioituminen vaarantaa niitä ekologisia toimintoja, joista ruoantuotanto on riippuvainen – pölyttäjien toiminta, maaperän eliöstö ravinnekierron ylläpitäjinä ja makean veden kierrot ovat tästä tunnetuimmat esimerkit. (Lähde 2013, 86–91) Ja tietysti etenkin ilmastonmuutoksen monet vaikutukset uhkaavat ruoantuotantoa ympäri maailman lukuisin erilaisin tavoin. (IPCC 2018)
Mikäli kriittisiä rajoja ylitetään, tilanne muuttuu toivottomaksi. Siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen ”turvarajat” ovat ohittamaton kohtalonkysymys koko ruokajärjestelmälle – mutta eivät valitettavasti ainoa, sillä esimerkiksi viljelysmaan vaurioituminen, makean veden ongelmat ja kalakantojen heikkeneminen etenevät nykykehityksellä muutenkin. Joka tapauksessa käynnissä olevat muutokset hankaloittavat ruokajärjestelmän muutosta entisestään ja tekevät ruokaturvattomuudesta sitkeämpää.
Synkimmissä ennusteissa globaali ruoantuotanto uhkaa vähentyä, mikä olisi koko modernilla ajalla ainutlaatuinen tilanne. Mikä pahinta, uhka kohdistuu voimakkaimmin maailman köyhimmille ja ruokaturvasta kärsiville alueille, joista monilla väestönkasvu on vielä merkittävää.
Joka tapauksessa ruoantuotantoa joudutaan siis muuttamaan paitsi ympäristövaikutusten vähentämiseksi myös tuotannon sopeuttamiseksi ympäristömuutoksiin. Kaikessa kehitystyössä tämä kaksoishaaste on otettava tosissaan, kaikkialla maailmassa paikallisiin oloihin sovitettuna. Väistämättä se tarkoittaa myös tuotetun ja kulutetun ruoan valikoimien muuttumista – tuotannon monipuolistuminen on parhaimpia keinoja varmistaa ruokajärjestelmän toimivuus epävarmemmissa ja huonommin ennustettavissa oloissa, joita on edessä. Näitä uusia toimintatapoja ei kuitenkaan voida mielekkäästi miettiä erillään muista ruokajärjestelmän haasteista.
MITEN RUOKAJÄRJESTELMÄÄ PITÄÄ MUUTTAA?
Joillain alueilla ruoantuotantoa täytyy lisätä nykyisten tuotanto-ongelmien, kasvavan väestön ja kiihkeän kaupungistumisen takia. Toisilla alueilla tuotantoa tulisi vähentää, sillä haaskuun ja eläintuotannon merkittävän aseman vuoksi tuotantoa ja siten sen ympäristövaikutuksia on liikaa. Mutta mikäli asiaa tarkastellaan vain tuotantomäärien ja ympäristövaikutusten näkökulmasta, jää huomiotta se, millä tavalla nälkä ja ruokaturvattomuus syntyvät – ja miten niitä voidaan parhaiten torjua. Jos nälän ja ruokaturvattomuuden syyt ymmärretään väärin, päädytään etsimään vääriä ratkaisuja. On välttämätöntä tarkastella myös sitä, kuka saa ruoan tuottamisesta, jalostamisesta ja kaupasta elannon, ja onko se riittävää ja tasaista turvaamaan säällisen elämän.
Maailman nälkää ei voiteta vain lisäämällä tuotantoa. Yhtä naivia on kuitenkin sanoa, että ruokaa tuotetaan maailmassa jo nyt tarpeeksi koko maailman väestölle, ja ongelmana on vain jakautuminen. Ruoka ei auta mitään, jos se on väärässä paikassa ja väärissä käsissä. Ruokaturvaa ei rakenneta vauraampien maiden ylituotannolla tai pelkästään suurten taloudellisten toimijoiden hallitsemalla tuotannolla. Ruoan maahantuonti on usein välttämätöntä täydentämään paikallista tuotantoa ja tasaamaan satovaihteluita, eikä siksi päämääränä voi olla täydellinen alueellinen omavaraisuus. Maahantuonti voi kuitenkin myös aiheuttaa sellaista riippuvaisuutta, joka rapauttaa omaa tuotantoa ja tekee ihmiset haavoittuvaisiksi ruokakriiseille. (SOFI 2018, 70)
Ruokajärjestelmän kohtalonkysymys ei olekaan: ”Miten ruokaa voidaan tuottaa tarpeeksi tulevaisuuden väestölle?”. Ensin on vastattava kysymykseen: ”Miten nykyisen kokoisella tuotannolla voitaisiin ruokkia maailman väestö tasavertaisesti?” Määrällisesti nykyinen tuotanto riittäisi, mutta se vaatisi tuotannon tapojen, kaupan rakenteiden ja ruokajärjestelmän valta-asetelmien mullistusta. Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, voidaan pohtia mielekkäämmin, missä ruokaa täytyisi tuottaa enemmän, missä vähemmän, millä keinoin ja kenen se pitäisi tuottaa.
Tuotantokeskeisestä näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää, että pienviljelijät ovat maailman ruoantuotannon keskiössä. Heillä on hallussaan vähemmistö ruoantuotannon resursseista, mutta he tuottavat valtaosan maailman ruoasta. (SOFI 2015, 31) Tosin tämän kunnollinen arvioiminen on erittäin vaikeaa tuotannon hajaantumisen vuoksi. Mutta koska nykyisessä ruokajärjestelmässä pienviljelijöiden asema on taloudellisesti ja poliittisesti alisteinen, suuri osa maailman pahimmin ruokaturvattomista ihmisistä on ruoan tuottajia. (Chappell 2018, 24–25; SOFI 2018, 91) Siksi täytyy sekä parantaa heidän mahdollisuuksiaan että kehittää sellaisia uusia ruoantuotannon tapoja, jotka soveltuvat heidän oloihinsa ja ovat ympäristöllisesti kestäviä.
Tämän vuoksi pelkästään ruoantuotannon käytäntöjen ja teknologian muutos ei riitä, vaan nuo muutokset on suhteutettava koko ruokajärjestelmän taloudellis-poliittiseen muutokseen. Juuri tässä tahtoo olla sokea piste niin tieteellisessä, poliittisessa kuin julkisessa keskustelussa. Tarvittava tutkimustieto on pääosin olemassa, ja paljon tärkeää työtä tehdään, mutta näkökulmien erillisyys on ongelma.
On muistettava, että myöskään väestönkasvun ja kaupungistumisen kehitys eivät ole itsenäisiä muuttujia. Jos ne otetaan kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi, ei nähdä mahdolliseksi nopeita muutoksia köyhyydessä, ruokaturvassa, eriarvoisuudessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa ja muissa väestökehityksen päätekijöissä. (Chappell 2018, 18–19) Ja vaikka kerran käynnistynyt kaupungistuminen tuskin helposti kääntää suuntaa etenkään väestönkasvun oloissa, sen vauhti on olennainen kysymys, sillä se vaikuttaa siihen, keretäänkö yhteiskunnan infrastruktuuria rakentaa ja ehtiikö työpaikkoja syntyä. Mikäli maailman pienviljelijöiden ja -kalastajien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema kohentuu, vähentyy myöskin paine maaseutujen tyhjentymiseen ja paikallisen tuotannon rapautumiseen. Tässä valtavirtaiset ajatukset yhteiskunnallisesta edistyksestä kääntyvät nurin.
MILLAISIA TUOTANTOTAPOJA TARVITAAN?
Ruokajärjestelmän pitää mullistua taloudellisesti ja poliittisesti, mutta millaisia uusien tuotantotapojen pitäisi olla? Kuten edellä todettiin, on vähennettävä haitallisia ympäristövaikutuksia, sopeuduttava ympäristömuutoksiin ja sovitettava toimintatavat paikalliseen ympäristöön – myös sosiaalisesti ja taloudellisesti turvaamaan tasa-arvoista yhteiskunnallista kehitystä, joka takaa kestävää ruokaturvaa.
Tuotantotapoja koskeva keskustelu jumittuu helposti polarisoivaan ”matalan” ja ”korkean” teknologian vastakkainasetteluun. Hedelmättömimmillään väännetään kättä luomutuotannon ja tehotuotannon hyveistä ja paheista. Tulevaisuuden tuotanto ei voi olla kumpaakaan niistä, eikä kumpikaan termi edes kuvaa nykyisten tuotantotapojen kirjoa tyydyttävästi. Termin ”tehotuotanto” alle mahdutetaan keskenään hyvin erilaisia toimintatapoja, ja luomutuotanto taas on ennen kaikkea kaupankäynnin näkökulmasta tuotteita standardisoiva säännöstö. Luomu siis ei ole synonyymi ympäristöystävälliselle tai kestävälle ruoantuotannolle.
Tulevien tuotantotapojen täytyy olla yhtäältä vähemmän energiaa ja luonnonvaroja kuluttavaa ja toisaalta paikallisiin oloihin sopeutuvaa, mihin standardisoidut käytännöt istuvat huonosti. Keskustelussa on käytössä monia termejä: agroekologia, regeneratiivinen maatalous, ilmastoviisas maatalous ja kestävä tehostaminen. Ne ovat osittain päällekkäisiä, mutta niillä on erilaiset painotukset. Yksikään ei kuitenkaan kuvaa mitään standardisoitua menetelmien joukkoa, vaan ruoantuotantoa lähestytään joko osana paikallisia ekosysteemejä ja kulttuurisia systeemejä tai jonkin tietyn lopputuloksen kuten esimerkiksi maaperän eliöstön hoitamisen ja hiilivarantojen elvyttämisen tai kasvihuonepäästöjen eliminoimisen näkökulmasta. Samaan tulokseen voi päätyä monin keinoin.
Yksi näitä näkökulmia yhdistävä piirre on pyrkiä siirtämään ruoantuotantoa edellä kuvatusta ihminen–ympäristö-nollasummapelistä kohti tuotantoa, joka voi tukeutua ”ympäristön yhteishyvään” (Lähde 2013, 86–91) ja auttaa sen elvyttämisessä. Tämä vaatii kuitenkin aina sovittamista paikallisiin oloihin, koska luonto ei ole yksi ja yhtenäinen.
Tiukkojen säännöstöjen välttäminen lieneekin mielekkään muutoksen ytimessä: tuotantotavat ja tuotetun ruoan valikoima täytyy sovittaa paikallisiin olosuhteisiin – niin ekologisiin kuin taloudellis–yhteiskunnallisiin. On aina muistettava ne ihmiset, joiden pitää kyetä omaksumaan uudet toimintatavat ja voida hyötyä niistä, ettei päädytä etenkin ruokaturvan kannalta huonoihin tuloksiin. Tästä nousee uusia kysymyksiä. Millaisia investointeja uudet toimintatavat vaativat? Kuinka paljon uutta oppimista ne edellyttävät? Millaisessa infrastruktuurissa ne toimivat? Teknologinen neutraalius on vaarallinen harhakuva ruoantuotannossa.
Innostuneissa teknologisissa utopioissa ruoantuotanto on siirretty kokonaan pelloilta ja meristä täysin keinotekoisiin ympäristöihin vertikaaliviljelmiin, ruokareaktoreihin rakennusten katoille ja vielä futuristisempiin paikkoihin. Tällaisilla keinoilla voi olla aikansa ja paikkansa etenkin suurkaupunkien ruokahuollon kannalta. Mutta jos joku väittää niiden korvaavan maaperän ja Auringon merkityksen, hän ei ymmärrä ruoantuotannon mittakaavaa. Etenkin hiilihydraatti- ja kuitupitoisten kasvien tuotannon mittakaava on niin valtaisa, että unelmat ”peltojen lopusta” ovat haihattelua.
Ja mikä tärkeintä, näissä unelmissa sivuutetaan se lukuisa väki, jonka elämä on edelleen riippuvaista maasta ja meristä. Mitä tälle joukolle kävisi heidän elantonsa murentuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin? Tällainen muutos voisi vain lisätä maailman nälkää ja epävakautta.
LOPUKSI
Nykyinen maailman ruokajärjestelmä ei voi pysyä ennallaan. Sen on muututtava ongelmien hillitsemiseksi ja kestävän ruokaturvan rakentamiseksi, ja se muuttuu väistämättä myös sellaisten ympäristömuutosten vuoksi, joita ei enää voida estää. Kuten IPCC:n raportti Global Warming of 1.5°C muistuttaa, maailman ruoantuotanto kohtaisi ongelmia, vaikka lämpeneminen onnistuttaisiin pitämään 1,5 asteessa teollisen ajan alusta lähtien. (IPCC 2015)
Tämä ilmastonmuutoksen ”turvaraja” on hyvin vaikeaa ja ehkä mahdotontakin saavuttaa, joten ruokajärjestelmän mukautumiskykyä pitää rakentaa varautuen myös maailmaan, jossa ilmasto lämpenee enemmän ja ympäristömuutokset ovat suurempia. Osittainen epäonnistuminen on skenaario, joka täytyy pitää mielessä. Ilmastonmuutoksen hillinnän tarvetta tämä ei silti vähennä, sillä jossain tulevat vastaan kriittiset rajat, jonka jälkeen koko järjestelmä romahtaa.
Ilmastonmuutoksen myötä monet nykyiset ruoantuotannon hedelmällisimmät alueet muuttuvat epäsuotuisammiksi, ja joillain ruoantuotannosta voi tulla mahdotonta. Tämä mullistaa väistämättä ruoan maailmankauppaa ja globaalia työnjakoa. Monista nykyisistä ruoan viejistä voi tulla ruoan tuojia, mikä lisää suhteellisen omavaraisuuden merkitystä koko maailmassa. Tämä ei tarkoita ruoan maailmankaupan loppua, mutta monien köyhempien maiden syvenevä tuontiriippuvuus ja oman tuotannon heikkeneminen on katastrofaalinen yhdistelmä ilmastonmuutoksen maailmassa.
Muutos koskettaa kuitenkin myös Suomen kaltaisia maita. Vaikka Suomi on kulutetussa ruoassa suhteellisen omavarainen, ruoan tuotantopanoksissa eli energiassa, rehussa, lannoitteissa ja maatalouskemikaaleissa se on syvästi tuontiriippuvainen – ja samalla monia ruoantuotannon ympäristövaikutuksia on ”ulkoistettu” muualle maailmaan (Lähde 2013, 64, 81). Moinen riippuvaisuus ei välttämättä ole enää mahdollista ruokajärjestelmän mullistuessa. Omavaraisuusasteen parantaminen ja oman ruoantuotannon monipuolistaminen lisäävät sopeutumis- ja mukautumiskykyä paikallisten viljelyolojen muuttuessa. Oman tuotannon monipuolistuminen edellyttää kuitenkin myös kuluttajakäyttäytymisen muutoksia, mikä on tuotannon ohjaamista visaisempi kysymys. Niin suurissa muutoksissa, joita väistämättä tarvitaan, ei kuitenkaan voida edetä vain seuraten hitaita kuluttajasignaaleja. Tarvitaan julkista tukea ja ohjausta.
Maailman ruokajärjestelmä on niin monimutkainen, että näin laajojen muutosten tarkka suunnitteleminen ja kontrollointi ei ole koskaan mahdollista. Tutkijat voivat esittää laskennallisia harjoituksia siitä, miten ruoantuotanto ja ruokaturva voitaisiin teoreettisesti järjestää parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ajatuskokeiden hyöty on kuitenkin rajallinen – on mietittävä taloudellis–poliittisia kehityskulkuja nykyisestä ”peritystä tilanteesta” lähtien. (Lähde 2013, 24–31)
Näiden polkujen askelmerkkejä ei voida uskottavasti suunnitella etukäteen. Sen sijaan monimutkaisten järjestelmien muutoksessa on mahdollista etsiä sellaisia ajureita, vaikuttavia tekijöitä, joihin voidaan kohdistaa yhteiskunnallista huomiota ja poliittista painetta. Missä ovat ne avainkohdat, joihin tarttumalla nykyinen ruokajärjestelmä voisi nytkähtää kohti uutta tilaa? Tässä etenkin kansainvälisen kaupankäynnin sopimukset ja instituutiot, ruoantuotannon tukimuodot, alkutuottajien poliittiset oikeudet, kehitysyhteistyön määrä ja muodot sekä ruokaketjun taloudellisen tuloksen jakautuminen ovat avainasemassa. Jotta kunnollista politiikkaa voidaan tehdä näihin suuntiin, tarvitaan tässä artikkelissa viitoitettua kokonaisvaltaista otetta sirpaleisten näkökulmien sijaan.
Ruoantuotannon tulevaisuutta voidaan miettiä mielekkäästi vain pitämällä mielessä tämä laajempi ruokajärjestelmän murros – silloinkin, kun kehitetään mitä kouriintuntuvimpia ja arkisimpia tuotannon uusia menetelmiä, rakennetaan uudenlaisia paikallisen ruokatalouden muotoja tai tehdään työtä ruoantuotannon ympäristövaikutusten parissa. Kun kaikki muuttuu, ei uutta voi suunnitella entisen pohjalle.
Ville Lähde
KIRJALLISUUS
Alexander, Peter et al., Losses, Inefficiencies and Waste in the Global Food System. Agricultural Systems 153, 2017, 190–200. https://doi.org/10.1016/j.agsy.2017.01.014
Chappell, Jahi, Beginning to End Hunger. University of California Press, Oakland 2018.
Ericksen, Polly, Conceptualizing Food Systems for Global Environmental Change Research. Global Environmental Change. Vol. 18. Iss. 1, 2007, 234–245. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2007.09.002
FAO, IFAD & WFP, The State of Food Insecurity in the World 2015. Rome, FAO, 2015 (SOFI 2015) http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf
FAO, IFAD, UNICEF, WFP & WHO, The State of Food Security and Nutrition in the World 2018. Rome, FAO, 2018. (SOFI 2018) http://www.fao.org/3/I9553EN/i9553en.pdf
FAO, The State of World Fisheries and Aquaculture 2018. Rome (SOFIA 2018)
Hickel, Jason, The True Extent of Global Poverty and Hunger. Third World Quarterly. Vol. 37, Iss. 5, 2016, 749–767. https://doi.org/10.1080/01436597.2015.1109439
Hoekstra, Arjen & Mesfin Mekonnen, The Water Footprint of Humanity. PNAS. Vol 109, Iss. 9, 2012, 3232–3237.
IPCC, Global Warming of 1,5°. 2018. https://www.ipcc.ch/sr15/
Kroodsma, David et al., Tracking the Global Footprint of Fisheries. Science. Vol. 359, Iss. 6378, 2018, 904–908. https://doi.org/10.1126/science.aao5646
Lang, Tim & David Barling, Food Security and Food Sustainability: Reformulating the Debate. The Geographical Journal. Vol. 178, Iss. 4, 2012, 313–326. https://doi.org/10.1111/j.1475-4959.2012.00480.x
Lappé, Frances Moore, et al., How We Count Hunger Matters. Ethics & International Affairs. Vol. 27, Iss. 3, 2013, 251–259. https://doi.org/10.1017/S0892679413000191
Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.
Mooney, Patrick & Hunt, Scott, Food Security: The Elaboration of Contested Claims to a Consensus Frame. Rural Sociology. Vol. 74, Iss. 4, 2010, 469–497 https://doi.org/10.1111/j.1549-0831.2009.tb00701.x
Pauly, Daniel & Dirk Zeller, Catch Reconstructions Reveal that Global Marine Fisheries Catches Are Higher than Reported and Declining. Nature Communications. 7, 2016. https://www.nature.com/articles/ncomms10244
Poore, J. & T. Nemecek, Reducing Food’s Environmental Impacts Through Producers and Consumers. Science. Vol. 360, Iss. 6392, 2018, 987–992. https://doi.org/10.1126/science.aaq0216
Springmann, Marco, Options for Keeping the Food System within Environmental Limits. Nature. Vol. 562, 2018, 519–525.https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0
Tomlinson, Isobel, Doubling Food Production to Feed the 9 billion: A Critical Perspective on a Key Discourse of Food Security in the UK. Journal of Rural Studies. Vol 29, 2013, 81–90. https://doi.org/10.1016/j.jrurstud.2011.09.001
UN Convention to Combat Desertification, The Global Land Outlook. Bonn, Germany 2017.
Wise, Timothy, Can We Feed the World in 2050? A scoping paper to assess the evidence. Global Development and Environment Institute. Working Paper No. 13–04, 2013. http://www.ase.tufts.edu/gdae/Pubs/wp/13-04WiseFeedWorld2050.pdf
World Resources Institute, Creating a Sustainable Food Future, 2018.