Maailmassa oli käynnissä moniulotteinen ruokakriisi jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Nälkäisten ihmisten määrä oli ollut useita vuosia nousussa muun muassa lisääntyneiden konfliktien ja ilmastonmuutoksen vaikutusten vuoksi, ja koronapandemian aikaansaamat toimituskatkokset sekä lisääntyneen köyhyyden pahentama ruokaturvattomuus syvensivät kierrettä entisestään. Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuskin olisi voinut tulla vaarallisemmalla hetkellä.
Kauraa pellolla. Kuva: Wikimedia Commons.
Sotatoimien ja pakotteiden aiheuttamat vientikatkokset ja pidempiaikaisetkin tuotantohäiriöt voivat viedä maailmaa radikaalisti uudenlaiseen tilanteeseen, jollaisesta ei ole kokemuksia ehkä koko maailmansotien jälkeiseltä ajalta. Ruokakriisien tutumpien puolien eli voimakkaiden hintaheilahteluiden ja toimitusvaikeuksien lisäksi käsillä voi olla suoranaista absoluuttista niukkuutta ruoasta – eli ruokaa ei yksinkertaisesti riittäisi kaikille sitä tarvitseville. Tällaista niukkuutta on kärsitty lähinnä paikallisissa nälänhädissä, ja silloinkaan tapahtunutta ei ole voinut juuri koskaan selittää pelkästään ruoan suoranaisella puutteella. Monille maailman alueille yhtaikaa vaikuttavan absoluuttisen niukkuuden tekee mahdolliseksi se, että Venäjän ja Ukrainan tuotannon lisäksi sota vaikuttaa lannoitteiden ja niiden raaka-aineiden toimituskatkosten ja voimakkaasti nousevan energian hinnan takia tuotantoon kaikkialla maailmassa.
Kuten koronakriisin pelottavimpina alkuaikoina, nytkin Suomessa on ollut paljon puhetta kansallisesta omavaraisuudesta. Toisaalta on toisteltu sitä, että “ruoka ei Suomesta lopu”. Puheenvuoroissa on kuitenkin toistuvasti mennyt (kovin sopivasti) puurot ja vellit sekaisin. Jotta tilannetta voi ymmärtää kunnolla, on hahmotettava myös lyhyemmän ja pidemmän aikavälin muutosten erot (joiden merkityksestä kirjoitimme energiakysymyksissä) sekä ennen kaikkea, mitä omavaraisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Sanan “omavaraisuus” käyttäjät puhuvat usein aivan eri asioista, mikä lisää sekaannusta ja ymmärtämättömyyttä. Ja sellaiseen ei ole näin tärkeiden kysymysten äärellä varaa.
Loppuuko ruoka?
Puhuttaessa omavaraisuudesta on hyödyllistä erottaa toisistaan reaalinen ja potentiaalinen, todellinen ja mahdollinen omavaraisuusaste. Reaalisesti Suomi ei ole ruoka-omavarainen, mutta laskennallisesti omavaraisuusaste on melko korkea, 70–80%, kun katsotaan vain loppukulutetun ruoan määrää. Prosenttiosuuden tarkka arviointi on kinkkistä, koska osana kansainvälisiä ruokamarkkinoita Suomi vie ja tänne tuodaan ruokaa – ja kuten alempana todetaan, todellisuudessa tämä laskelma on hyvin harhaanjohtava.
“Ruoka ei lopu” Suomesta todellakaan kovin helpolla. Ensinnäkin, vauraana maana Suomella on kyky ostaa ruokaa maailmanmarkkinoilta korkeammillakin hinnoilla hyvin pitkään. Eli kun ruoka kallistuu muuttuessaan suhteellisen niukaksi, täällä ollaan vielä kaukana absoluuttisesta niukkuudesta eli ruoan kertakaikkisesta puutteesta. Hintakilpailuissa häviävät ne köyhemmät maat, jotka ovat maailman keskenään linkittyneiden ruokajärjestelmien verkostossa marginaalisessa asemassa. Niillä ei ole ensinnäkin välttämättä varaa kalliimpaan ruokaan ja toiseksi niillä on usein hyvin pieni määrä vakiintuneita tuontikanavia – uusia ei ihan käden käänteessä saada tästä asemasta käsin luotua. (Lisäksi näissä maissa kansalaisten tuloista merkittävä osa kuluu ruokaan jo valmiiksi, joten hintojen nousu osuu kipeämmin.)
Toisin sanoen absoluuttisen niukkuuden täytyisi mennä globaalisti todella pitkälle, että Suomen kaltainen maa ei pystyisi hätätilanteessa hankkimaan ruokaa väestölleen, ja päätyisi näin absoluuttisen niukkuuden piiriin. Silloin oltaisiin jo täysin toisenlaisessa ja monin verroin vaarallisemmassa maailmassa kuin nyt.
Toiseksi ruoka ei lopu Suomesta helpolla siksi, että potentiaalinen omavaraisuusaste on huomattavasti reaalista korkeampi. Akuutin kriisin iskiessä Suomessa pystyttäisiin kyllä kasvattamaan huomattavasti enemmän suoraan ihmisravinnoksi kelpaavaa ruokaa. Tietysti elämäntapa mullistuisi, kun perunaa sun muuta pistettäisiin kasvamaan maailmansotien “voiton puutarhojen” hengessä joka kolkkaan, ja tuontiruoan määrä romahtaisi.
Potentiaalia korkeampaan omavaraisuusasteeseen siis on, mutta tietenkään maksimaaliseen omavaraisuuteen ei kannata pyrkiä niin kauan kuin kansainvälinen kauppa toimii. Kaupassa on kyllä globaalisti katsoen, edellä mainittujen marginaalissa olevien ruokajärjestelmien näkökulmasta, paljon ongelmia. Mutta kansainvälisellä kaupalla myös pystytään tasaamaan satoheilahteluita ja ruokkimaan väestöä alueilla, joilla paikalliset resurssit eivät enää riitä kasvaneelle väestölle – ja usein paikallisten ruokajärjestelmien rapauduttua. (Tällaisten alueiden resilienssin kasvattaminen edellyttäisi kauppakumppanien kirjon laajentamisen lisäksi myös paikallisten ruokajärjestelmien elvyttämistä, mutta tämä on tuonnempana oman tekstinsä aihe. Alustavia ajatuksia oli täällä, ja näistä asioista kirjoitan vuoden mittaan täälläkin lisää.) Suomen kaltaiselle vauraalle maalle riittää suhteellisen korkea omavaraisuusaste ja se, että säilytetään ruoantuotannon kasvattamisen potentiaali – mikä tarkoittaa, että täytyy olla olemassa asiansa osaavia viljelijöitä ja muita alkutuottajia. Tyhjästä potentiaalia ei muuteta todellisuudeksi.
Omavaraisuus on osin harhakuvitelmaa
On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että edellä mainittu reaalinen 70–80% omavaraisuusaste on pitkälti illuusiota. Vaikka kulutetusta ruoasta hyvin suuri prosentti on “omaa”, niin ruokajärjestelmämme on äärimmäisen riippuvainen muualta tuoduista tuotantopanoksista kuten energiasta, rehusta, maatalouskemikaaleista, koneista, lannoitteista – sekä kuten koronakriisi muistutti, ulkomaisesta työvoimasta. Kaiken kaikkiaan nykyisen kaltaiset vauraiden maiden ruoan tuotannon ja jalostuksen järjestelmät ovat hyvin kompleksisia, ja merkittävä osa ruoasta on niin jalostettua, että se vaatii lukemattomien lisäaineiden tuomia ominaisuuksia säilyvyyteen, ulkonäköön, koostumukseen ja niin edelleen. Luken Marja Knuutilan sanoin “meillä ei olisi ensimmäistäkään tuotetta ilman tuontia” (ks. myös tämä artikkeli).
Niinpä vaikka periaatteessa Suomessa on korkea potentiaalinen omavaraisuus, pitkittyneessä kriisitilanteessa se ei välttämättä olisikaan realisoitavissa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut näiden sidosten ongelmallisuuden nyt kaikkien nähtäväksi. Kun lannoitteiden kauppa tökkii niin paljon, että kaikkia tarvittavia eriä ei välttämättä saada millään hinnalla, ollaan isoissa ongelmissa. Tuotantopanosten omavaraisuusasteen nostamisesta, ravinnekiertojen tehostamisesta ja maatalouden oman energiatuotannon rakentamisesta on puhuttu vuosia, mutta edistyminen on ollut hyvin hidasta. Ehkä tämän mittaluokan kriisiin ei yksinkertaisesti uskottu, tai siihen varautuminen nähtiin liian kalliiksi ja vaikeaksi. Suomessa on helppo ihmetellä saksalaisen energiapolitiikan umpikujaa, mutta ruoantuotannon puolella liian vahvan globaalin keskinäisriippuvaisuuden riskit koskettavat meitäkin yhtä lailla. Valitettavasti tällaista tilannetta ei myöskään korjata ihan vuodessa parissa. Näin tuotantopanosten absoluuttinen niukkuus voi olla edessä.
Eläintuotantokeskeisyys tekee muutoksen vaikeammaksi
Yksi suomalaisen ruoantuotannon erityispiirre, joka hankaloittaa tilannetta, on eläintuotannon merkittävä osuus ja sen voimakas alueellinen eriytyminen kasvintuotannosta. Tämä luo osaltaan ison kuilun reaalisen ja potentiaalisen omavaraisuusasteen välillä. Eläintuotannon ensisijaisuus tarkoittaa, että todella suuri osa kasvituotannostakin lopulta palvelee sitä – yli puolet viljasadosta ja valtaosa (noin 80%) viljelyalasta menee rehutuotantoon. Niinpä myös suurin osa tuotantopanoksista kuluu eläintuotantoon. Venäjän ja Ukrainan sodan aikana on ollut paljon puhetta siitä, että nyt kannattaisi siirtyä kasvisvaltaisempaan tuotantoon ja kulutukseen. Tähän on tietysti yleisesti ottaen valtavasti hyviä syitä. Mutta siirtyminen eläintuotantokeskeisestä mallista toisenlaiseen ei tapahdu kuin taikaiskusta. Edellä mainitut erot lyhyen ja pidemmän aikavälin sekä nopeiden ja hitaiden kriisien välillä tulisi pitää mielessä, ettei sorruta epärealistisen opportunistisiin vaatimuksiin.
Eläintuotannon osuuden pienentäminen nykyisestä tasosta on väistämättä pitkä ja vaikea prosessi, joka vaatii suunnitelmallisuutta, jota olemme peränneet ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Rehupeltoja ei noin vain muuteta toiseen käyttöön, eivätkä kaikki kasvit kasva kaikkialla. Joka tapauksessa konkreettisesti maan muokkaaminen ja rakentaminen toiseen käyttöön vaatii työtä, konekannan ja muun infrastruktuurin uusimisesta puhumattakaan. Kulutustottumusten pitäisi muuttua rinnalla, jotta uudelle tuotannolle on kysyntää, mikä on siirtymän viheliäisimpiä ongelmia. Suomalainen eläintuotteiden kulutus on pysynyt sitkeästi korkealla. Lisäksi jotta kasvisperäisemmällä tuotannolla voitaisiin taata ravinnon riittävä rikkaus, tarvittaisiin tuotannon merkittävää monipuolistamista. Pidemmällä aikavälillä monipuolisuus tuo kyllä sopeutumis- ja mukautumiskykyä ympäristömuutoksiin, mutta lyhyellä aikavälillä siirtyminen monokulttuurisesta mallista moninaisuuteen on aikamoinen tehtävä.
Toisin sanoen: huimasti ja nopeasti nousevien lannoite- ja energiahintojen oloissa olisi epärealistista tarjota tätä siirtymää lääkkeeksi akuuttiin tilanteeseen.
Hankalia polkuriippuvuuksia tulee varoa
Myöskään riippuvuutta tuontilannoitteista ei saada katkaistua kovin nopeasti. Kuten sanottua, riskit tiedettiin jo pitkään, ja tutkijat ovat varoittaneet niistä niin ympäristö- kuin turvallisuusnäkökulmista, mutta liikkeelle on tuskin edes lähdetty. Yksi olennainen osa pidemmän aikavälin muutosta olisi pyrkiä integroimaan kasvituotantoa ja pienemmän volyymin eläintuotantoa likeisemmiksi niin, että lanta ja erilaiset hankalasti hyödynnettävät sivuvirrat eivät olisi ongelmia vaan hyödyllisiä resursseja. Perityssä tilanteessa tämäkin on kuitenkin pitkä tie.
Nopeammaksi reitiksi ravinteiden kierrätykseen on tarjottu biokaasutusta, jolla saataisiin myös parannettua maatalouden energiahuoltoa. Lannasta saadaan biokaasutuksessa energiaa, sen hajoamisen päästöjä voidaan vähentää ja kaasutuksesta jää jäljelle helpommin kerättävää lannoitteiden raaka-ainetta, mikä vähentäisi tuotannon eriytymisen ongelmaa. Tässä kuitenkin törmätään hankalaan dilemmaan: pidetäänkö nykyinen tuotantomalli ennallaan, jotta saadaan suuret määrät biokaasutuksen raaka-ainetta, mutta samalla joudutaan edelleen käyttämään tuotantopanoksia ja maa-alaa mittavan eläintuotannon ylläpitämiseen? Vai nivotaanko biokaasutus osaksi suunnitelmallisempaa ruokajärjestelmän muutosta, jossa eläintuotannon osuutta voidaan pienentää ja nivoa monimuotoistuvaan kasvituotantoon sekä ympäristövaikutusten vähentämiseksi että resilienssin rakentamiseksi? Edellinen toimintalinja nimittäin muodostaisi vahvaa polkuriippuvuutta nykyjärjestelmälle ja esteitä sen muuttamiselle.
Liian monessa poliittisessa julkilausumassa esitetään vähän kaikenlaisia ratkaisuja rinnakkain riippumatta siitä, pystyykö niistä muodostamaan kokonaisuuden. Monenkirjavien toiveiden listaamisen sijaan tarvitaan toteutuskelpoista suunnitelmallisuutta.
Eläintuotantoa voidaan vähentää, mutta ei miten tahansa
Hyvin nopeassa ja akuutissa kriisissä eläintuotannon suuri volyymi myös tavallaan helpottaa tilannetta toisesta näkökulmasta. Iso osa kasvituotannosta ja tuotantopanoksista palvelee eläintuotantoa, mutta suomalaiset kuitenkin kuluttavat sekä ympäristö- että terveysnäkökulmasta liikaa eläintuotteita. Proteiinia saadaan ravinnosta useimmiten ihan liikaa, minkä näkee kaupunkien jätevesimittauksissakin.
Akuutissa tilanteessa, jossa tuotantopanoksia ei riittäisi kaikkeen, eläintuotannon vähentäminen iskisi kaikkein vähiten suomalaiseen ruokahuoltoon. Eli eläinkantaa pienennettäisiin ja rehutuotantoa vähennettäisiin, mutta ruokaa kyllä riittäisi tarpeeksi (mukaan lukien edellä mainittu mahdollisuus tuontiin). Eläintuotanto on tietyssä mielessä systemaattista haaskuuta, kun osa rehuksi käytettävästä ravinnosta on ihmisille kelpaavaa. Mutta on tärkeä ymmärtää, että ei läheskään kaikki: eläimille syötetään nurmirehun lisäksi paljon ihmisruoaksi kelpaamatonta viljaa – tämän osuus vaihtelee vuosittaisten olosuhteiden ja sadon laadun mukaan, ja osaksi raja määrittyy myös elintarviketeollisuuden vaatimusstandardien mukaan.
Erilaiset osin viljapohjaiset kasvisruokajalosteet myös voivat muuttaa tätä jakaumaa hiljalleen, koska niille laatuvaatimukset eivät välttämättä ole yhtä tiukkoja kuin esimerkiksi leipäviljalle. Eläimille myös syötetään erilaisia teollisia sivuvirtoja, joista ei ainakaan nykyisellään tai ehkä koskaan olisi ihmisravinnoksi. Toisaalta rehukäyttöön myös tuodaan maahan paljon sellaista, joka olisi käypää ruokaa ihmisille. Valtamerten kalansaaliista käytetään merkittävä osa rehuksi, mikä on tästä äärimmäinen esimerkki.
Tämä “systemaattinen haaskuu” ei siten käänny yksi yhteen ihmisten ruoaksi ilman pitkällistä tuotannon muuttamista sekä sellaista teknologiaa ja tuotekehitystä, jossa ihmisravinnoksi kelpaavan raaka-aineen kirjoa laajennetaan (eli että eläintä ei tarvittaisi “muokkaajaksi” siinä välissä). Vaikka yli 50% viljasadosta menee rehukäyttöön, vastaavaa määrää ihmisravintoa ei noin vain tuotettaisi samoin tein. Huolimaton viittaaminen tähän prosenttilukuun on yhtä ongelmallista kuin puhuminen 80% omavaraisuusasteesta. Todellisuus on sotkuisempaa.
Tällainen nopea muutos tietenkin tarkoittaisi lukuisten tuottajien poistumista alalta, etenkin kriisin pitkittyessä. Ylipäätään kun perätään ruokajärjestelmän muutoksia, on muistettava alkutuottajien yhä heikompi asema, alhainen taloudellinen tuottavuus, kohoavat kustannukset ja jaksaminen – mielenterveysongelmia myöten. Kotimainen tuotanto ja korkeamman omavaraisuuden potentiaali eivät pysy yllä itsestään, vaan ne vaativat tekijöitä. Paljon on ollut puhetta siitä, että voimakkaasti tuettu maatalous ei ole kannattavaa, eikä se sitä olekaan lukuisille toimijoille. Kansantaloudellisesti olisi kuitenkin yksisilmäistä sanoa, että kannattamaton toiminta kannattaa lopettaa. Materiaalisessa maailmassa asiat ovat toisin. Sitä 70–80% ruoasta, joka täällä tuotetaan (vaikka “omavaraisuus” onkin siinä illusorista), ei mitenkään korvattaisi tuonnilla. Se olisi silkka mahdottomuus ja tietysti totaalinen katastrofi turvallisuuden, huoltovarmuuden, kriisinkestävyyden, resilienssin, alueellisen eriarvoisuuden, syrjäytymisen, työllisyyden ja vaikka minkä näkökulmasta. Tämä tuntuu olevan erityisen vaikea hahmottaa monille.
Ruokaa ei ole ilman sen tekijöitä
Jos halutaan säilyttää ruoantuotannon kyvyt ja rakentaa myös sen muutoksen potentiaalia paremmaksi, tarvitaan osaajia ja koko sitä biologista, sosiaalista ja teknologista infrastruktuuria, johon tuottajat varaavat. Viljelijän osaamisen lisäksi tarvitaan tuotannon välineitä ja ihan konkreettisesti maata ja sen viljelykelpoisuuden jatkuvaa ylläpitoa.
Juuri tässä on perityn tilanteen viheliäisyys. Abstraktilta ylätasolta tarkastellen olisi “järkevää” antaa ison osan eriytyneestä eläintuotannosta kuihtua pois ja pistää kaikki irtoavat tuet ja muut ohjauskeinot tuotantopanosten omavaraisuuden, monipuolisemman kasvituotannon, ja integroidun eläin- ja kasvituotannon edistämiseen. Mutta tekijöitä tälle uudelle tulevaisuudelle ei synnytetä tyhjästä, ja tällä hetkellä osaaminen ja laajempi tuotannon konteksti on eläintuotannossa. Siksi siirtymän on pakko olla asteittainen, suunnitelmallinen ja tuettu paitsi oikeudenmukaisuussyistä myös siksi, että ei romuteta omavaraisuuden potentiaalia.
Nyt ollaan kehityksen tienhaarassa. Mikäli katsotaan liian kapeasti kansallista omavaraisuutta ja huoltovarmuutta lyhyellä tähtäimellä, päädytään todennäköisesti pönkittämään sitä olemassa olevaa tuotantomallia – kansallisen itsepuolustuksen hengessä ja turvautuen ajatukseen, että me teemme joka tapauksessa täällä jo kaiken parhaiten. Eli yritetään päästä akuutista kriisistä yli ilman, että rakennetaan polkuja välttämättömään pidempään muutokseen. Kuten energiakysymyksissä, pitäisi siis pystyä yhtäältä tukemaan tuottajia tässä historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa mutta toisaalta välttää rakentamasta esteitä tarvittavalle ruokajärjestelmän muutokselle. Tämä olisi äärimmäisen tärkeää muistaa nyt, kun laaditaan hätäapupakettia suomalaiselle maataloudelle. (Ks. myös tämä.)
Juoksuhaudoista pitää uskaltaa nousta puhumaan
Valitettavasti suomalainen keskustelu ruokajärjestelmistä tahtoo palata yhä uudelleen samoihin umpikujiin ja asemasodan asetelmiin. Tuottajien etujärjestöt ja heitä ainakin nimellisesti puolustavat puolueet pyrkivät säilyttämään totutun tuotantomallin ja keskittyvät siihen, että tämän mallin kannattavuus pitää saada kuntoon. Ajatellaan, että systeemistä muutosta ei tarvita, kunhan akuutista pinteestä päästään. Tai ehkä ruokajärjestelmän muutosta voidaan ajatella sitten, kun päästään rauhallisempaan normaaliin. Mutta sitä ei ehkä enää koskaan tule.
Toisaalta monissa ruokajärjestelmän muutosvaatimuksissa perätään nopeaa vihreää siirtymää tavalla, jossa ei selvästikään hahmoteta perityn tilanteen rajoitteita eikä sitä, miten kriittisen tärkeää kotimaisen ruoantuotannon potentiaalin ylläpitäminen on.
Tästä lukkotilanteesta ei päästä ilman liittolaisuuksia näiden rajalinjojen yli, mutta uusiin asemoitumisiin ei valitettavasti ole kenelläkään ratkaisua kuin apteekin hyllyltä. Se vaatii luottamusta, ymmärtämisen halua ja omien oletusten kyseenalaistamista, uusien asioiden oppimista ja toisista ajatuksista luopumista. Sen esteenä ovat paitsi edellä kuvatut epärealistiset ajattelumallit myös vuosia jatkuneet osin tietoiset ja tarkoitukselliset yritykset rakentaa maaseudun ja kaupunkien välistä vastakkainasettelua ja epäluuloa osana tiettyjä poliittisia projekteja.
Toivottavasti sodan shokki murtaa näitä asetelmia. On tietysti surullista, jos vasta tällainen karmea inhimillinen murhenäytelmä herättää muutokseen. Vielä surullisempaa olisi, jos se ei herättäisi.
Ville Lähde