Valtioneuvosto julkaisi 25. syyskuuta selonteon Suomen keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030. Selonteko on ilmastonmuutoksen torjunnan ja suomalaisen tuotanto- ja kulutusrakenteen tulevaisuuden kannalta keskeinen dokumentti. Se täydentää, nivoo yhteen ja avaa auki Suomen ilmastopolitiikkaan vaikuttavat eriasteiset ja eri aikoina tehdyt sitoumukset. Vastaava selonteko tehdään kerran vaalikaudessa.
Ilmastopolitiikkaa ei tule lukea erilliseksi politiikanteon osa-alueekseen vaan se vaikuttaa kaikkeen harjoitettavaan päätöksentekoon. Erityisesti se vaikuttaa elinkeinopolitiikkaan – mahdollisimman laajasti ymmärrettynä. BIOS on tässä samoilla linjoilla Sitran 18. lokakuuta antaman lausunnon kanssa. Lausunto tiivistää: ”Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttaminen […] vaatisi enemmän: kokonaisvaltaisia, disruptiivisia muutoksia ja toimenpiteitä.”
Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokoava näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista ja Suomen roolista tässä kehityksessä. Voidaan sanoa, että jos tässä selonteossa ei ole ohjaavaa, kokoavaa ja eteenpäin katsovaa kokonaisnäkemystä kansallisella tasolla, sitä ei ole missään.
Seuraavassa esitämme ilmastopolitiikan suunnitelmasta keskeisiä havaintoja, jotka osoittavat kattavan näkemyksen puutteen. Havaintojen pohjalta Suomen on mahdollista tehdä suunnitelmaan merkittäviä parannuksia.
Kriittisin havainto on, että toteutuessaan ilmastopolitiikan suunnitelma ei vähennä kasvihuonekaasujen nettopäästöjä tarkastelujakson aikana, vuoteen 2030 mennessä, eli juuri silloin kun nettopäästöt tulisi saada ripeästi laskuun. Suunnitelman keskeisin komponentti on liikenteen päästövähennystavoite, johon pyritään korvaamalla fossiilisia polttoaineita biopohjaisilla polttoaineilla. Tämä edellyttäisi metsien lisähakkuita, jotka taas nykyisillä puunkäyttötavoilla siirtäisivät hakattujen metsien hiilivarastot ilmakehään.
Biotaloussuunnitelma vähentäisi nettopäästöjä vain siinä tapauksessa, että lähes kaikki lisähakkuiden myötä metsistä korjattava puuaines käytettäisiin pitkäaikaisiin puutuotteisiin. Tällöin metsien hiilivarasto siirtyisi metsien ulkopuolelle ihmisten käyttötuotteisiin ja rakennettuun ympäristöön eikä lisäisi ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Niin kauan kuin biotaloussuunnitelma nojaa paperi- ja sellutehtaisiin, sitä ei voi kutsua ilmastosuunnitelmaksi. Se on pikemminkin tapa yrittää tukea historiallisia teollisuusrakenteita muuttuvien materiaalisten ja kansainvälisten poliittisten reunaehtojen paineissa.
Sitran lausunto summaa hyvin vanhoihin rakenteisiin tukeutumisen uusien vahvuuksien rakentamisen sijaan: ”Suunnitelman taloudellisten vaikutusten arviointi ei riittävästi huomioi vähäpäästöisten ratkaisujen kasvavia maailmanmarkkinoita ja niiden vientipotentiaalia, mihin Suomi voi päästä käsiksi investoimalla päästöjen vähentämiseen ja ratkaisujen kehittämiseen kotimarkkinoilla.” Suomella olisi hyvin koulutetun kansan ja eheän yhteiskuntarakenteen voimin loistava mahdollisuus pilotoida jälkifossiilisen yhteiskunnan perustavanlaatuisia infrastruktuuriratkaisuja eli käynnistää ekologinen jälleenrakennus: sähköistää ja muuttaa liikenne soveltuvilta osin moottorittomaksi, monipuolistaa kotimainen ruoantuotanto ja kääntää se hiilen lähteestä hiilinieluksi, käyttää puuta luovasti kaikessa rakentamisessa, antaa kansalaisille valmiuksia tuottaa yhä isompi osa energiastaan ja ruoastaan lähiyhteisöissä, ja niin edelleen.
Edellisiin versioihin verrattuna ilonpilkahdus ilmastosuunnitelmassa on, että kunnissa “kokeillaan edelläkävijäkuntien ja ministeriöiden välillä solmittavaa ns. Green deal -mallia: Kunnat asettavat kunnianhimoisia kestävää kehitystä ja innovaatioita tukevia tavoitteita hankinnoille. Valtio suuntaa taloudellisia kannustimia esimerkiksi hankintojen suunnitteluun ja riskin kantamiseen.” (s. 113) On kuitenkin kyseenalaista, että julkisia hankintoja käsitellään suunnitelmassa strategisesti vain kuntien osalta. Valtiolla on kuntiin nähden ylivoimaiset rahataloudelliset ja poliittiset mahdollisuudet toteuttaa hankintoja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti. Jos kansakunnan tasolla kokoavaa näkemystä ilmastopolitiikan nivoutumisesta kaikkeen yhteiskunnan kehitykseen ei ole julkilausuttu, millä perusteella kunnat voisivat tehdä kunnianhimoisia ilmastopoliittisia julkisen hankinnan ohjelmia?
Kansainvälisiä ilmastosopimuksia myötäillen Suomen ilmastosuunnitelma erottaa päästökaupan alaiset sektorit niin sanotusta taakanjakosektorista, johon kuuluvat liikenne, rakennusten erillislämmitys, jätteet ja maatalous. Suunnitelma keskittyy vain taakanjakosektoriin. Yhteiskunnan kehitystä ohjaavan kokonaisvaltaisen näkemyksen kannalta erottelu on ongelmallinen. Ei voida ajatella, että suuret energia- ja teollisuuslaitokset, jotka ovat päästökaupan alaisia, kehittyvät omalakisesti oikeaan suuntaan, ilman että keskustellaan niiden roolista osana kotimaista infrastruktuuria ja tuotantorakennetta. Liikenne on hyvä esimerkki: sähköautoja hyödyntävä liikennöinti ilman niiden kanssa samaan aikaan koordinoidusti kehitettäviä vähäpäästöisiä energiaratkaisuja (ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelua ja uusia digitaalisia jakamisalustoja) tuskin vähentää kokonaispäästöjä tai tuottaa tehokkaita ja loppukäyttäjilleen mielekkäitä ratkaisuja.
Selonteon alaotsikko on ”kohti ilmastoviisasta arkea”. Kansalaisen ja kuluttajan näkökulma jää ilmastosuunnitelmassa kuitenkin irralliseksi. Se näkyy esimerkiksi ilmastosuunnitelman taloudellisia arvioita koskevassa osiossa. Jos kansalaiset laajamittaisesti tekisivät selonteossa kuvatun ”elämäntaparemontin” (s. 102), sillä olisi paljonkin kansantaloudellisia vaikutuksia. Elämäntaparemontissa kansalaiset esimerkiksi tekevät vähemmän lomalentoja, tekevät entistä useamman matkan kävellen ja pyörällä, vaihtavat oman auton liikennepalveluihin ja vähentävät merkittävästi lihansyöntiään. Hämäräksi jää, onko suunnitelman tarkoitus ohjata kansalaisia kuluttamaan vähemmän? Se on varmasti ilmastotavoitteille tärkeä ohjenuora, mutta sitä ei ole kytketty millään tavalla taloudelliseen tai poliittiseen ennakointiin.
Lopuksi sananen tieteen roolista ilmastosuunnitelman laadinnassa. Kuten selonteossa muistutetaan, Suomen ilmastolaki velvoittaa, että suunnitelman laatimisessa otetaan huomioon ”ilmastonmuutosta koskeva ajantasainen tieteellinen tieto sekä arviot kansainvälisen ja Euroopan unionin ilmastopolitiikan kehityksestä” (s. 42). Biopolttoaineisiin liittyvässä EU-tason päätöksentekoprosessissa Suomen linja on ollut jopa tiedevihamielinen. Mitä tiedeyhteisön tulisi nyt tehdä, että suunnitelmat jatkossa todella pohjaisivat parhaimpaan tieteelliseen tietoon?