Ukrainan sota mullistaa maailmaa perin juurin, kuten edelleen käynnissä oleva koronapandemia. Käsitykset turvallisuudesta, vakaudesta ja ennustettavuudesta menevät jälleen uusiksi, eikä kylmän sodan asetelman houkuttelevasta analogiasta huolimatta olla siirtymässä menneeseen vaan aivan uudenlaiseen maailmantilanteeseen. Tällaisessa murroskohdassa kaikilla on kiire analysoida maailmaa uusiksi. Mutta kiire voi myös sumentaa näkökenttää, sillä kiivaat muutokset eivät poista verkkaisia tapahtumakulkuja.
Zapolyarnoyen kaasukentän laitoksia. Kuva: Wikimedia Commons.
Ukrainan sota kytkeytyy lukemattomin suorin ja epäsuorin tavoin fossiilisiin polttoaineisiin, niiden kauppaan ja eurooppalaisten yhteiskuntien energiatalouteen. Siten sodalla on väistämättä myös vaikutuksia ilmastonmuutoksen hillintään ja torjuntaan. Tapahtumia onkin kommentoitu julkisuudessa paljon myös tästä näkökulmasta. Houkutus yksioikoiseen opportunismiin on kuitenkin suuri, ja sitä pitää välttää. Opportunismilla tarkoitamme sitä, että murhenäytelmää käytetään hyväksi sen saman agendan ajamiseen, jota olisi ajanut muutenkin. Näkemyksiä toivotusta muutoksesta ei muokata sen mukaan, mitä käynnissä oleva kriisi vaatii – miten maailma on sen myötä muuttunut.
Koronapandemian alkuvaiheessa kirjoitimme paljon siitä, miten tärkeää on hahmottaa nopeiden ja hitaiden kriisien eroja. Nyt ollaan hyvin erilaisessa tilanteessa, mutta tämä erottelu on olennaista pitää mielessä, kun pohditaan energia- ja ilmastokysymyksiä Ukrainan sodan tuoman murroksen valossa. Pähkinänkuoressa: nopeat toimet, joilla vastataan Venäjän uhkaan ja sen tekemiin rikoksiin, eivät ole yksi yhteen samoja, joilla edistetään välttämätöntä energiamurrosta. Muun väittäminen olisi epärealistista. Tämä on tärkeä hahmottaa siksi, että lyhyen aikavälin toimilla voidaan päätyä vaikeuttamaan hitaampaa, kokonaisvaltaista energiamurrosta. Kriisien keskelläkin tarvitaan politiikkaa, joka pyrkii sovittamaan nämä päämäärät yhteen.
*
Yhtäkkiä kysymys siitä, miten Suomessa tai Euroopassa pärjättäisiin “ilman venäläistä energiaa”, on vakavana ja ajankohtaisena kaikilla poliittisilla pöydillä. Pääministeri Marin totesi maaliskuun alussa, että energiariippuvuudesta Venäjään on irtauduttava “niin pian kuin mahdollista”. Samalla myös kysymys siitä, miten Suomi ja Eurooppa voisivat tulla toimeen ilman fossiilisia polttoaineita, muuttuu kouriintuntuvammaksi. Ilmastopolitiikassa peräänkuulutetut muutoksen vuosikymmenet vaikuttavat yhtäkkiä lyhyemmiltä.
Syy tähän on selvä. Sota luo karkeasti ottaen kaksi mahdollisuutta siihen, että fossiilisten polttoaineiden virrat Venäjältä katkeavat tai kuihtuvat olemattomiin nopeasti. Putinin Venäjä on jo pitkään käyttänyt fossiilisten polttoaineiden kauppaa eräänlaisena “energia-aseena” omien pyrkimystensä tueksi, ja eskaloituvassa kauppasodassa aseen käyttäminen on aivan mahdollista. Taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset ovat todennäköisesti välittömämpiä Euroopassa kuin Venäjällä, vaikka yhtään pidemmällä aikavälillä tuhoisia sielläkin.
Kauppavirrat voivat katketa myös asteittain ja hallitummin – tai ainakin siihen pyrkien – osana läntisiä pakotteita Venäjää kohtaan. Jos ukrainalaisten kärsimys halutaan ottaa tosissaan ja jos Venäjän yritys kirjoittaa Euroopan kartta uusiksi halutaan torjua, tämä lienee tehokkaimpia keinoja, joskaan sekään ei välittömästi vaikuttaisi. Vaikka jotkin öljy-yhtiöt ovatkin etääntyneet venäläisestä yhteistyöstä, tätä kirjoitettaessa täysi “fossiiliboikotti” näyttää vielä etäiseltä. Venäjä on niin merkittävä kaasun ja öljyn toimittaja koko Eurooppaan, että sopeutuminen ei etenkään lyhyellä aikavälillä olisi niin yksinkertainen asia kuin vain ostaminen jostain muualta. Yksittäisten yritysten toiminnassa tämä voi onnistua suhteellisen kivuttomasti, mutta kokonaisten kansantalouksien tasolla ongelma on visaisempi. Eurooppalainen riippuvaisuus venäläisistä polttoaineista on suurta. Nopea irtaantuminen olisi hyvin vaikeaa eikä todennäköisesti onnistuisi ilman merkittäviä toimitusvaikeuksia ja hintaheilahteluita. Yhtäkkinen katko tietäisi yhtäkkistä pudotusta kulutuksessa, eli säännöstelyä ja pulaa. Osittain vaikeudet pohjaavat jo siihen infrastruktuuriin, jonka varassa fossiilisia polttoaineita kuljetetaan ja jalostetaan. (Julkaisemme lähipäivinä blogikirjoituksen, jossa sukelletaan syvemmälle energiariippuvaisuuden yksityiskohtiin.)
Taloudelliset pakotteet ovat kuitenkin edenneet paljon nopeammin kuin ehkä kukaan osasi ennustaa. Taloudelliset ja poliittiset realiteetit muuttuvat yhtä kiivaassa tahdissa kuin koronapandemian alkuaikoina, ja viime viikolla mahdottomasta tulee tällä viikolla arkista. Siksi yllä sanottu voi olla pian vanhentunutta. Ehkä Euroopan unionista löytyykin valmiutta ottaa vastaan sellaisia vahinkoja, joiden hyväksyminen vielä tänään vaikuttaa mahdottomalta.
*
Mutta mitä “niin pian kuin mahdollista” oikeastaan tarkoittaa? Julkisessa keskustelussa tähän löytyy kaksi päälinjaa.
Ensimmäisessä linjassa kohtaavat tähänastisen ilmastopolitiikan vastustaminen, pyrkimys fossiilisten polttoaineiden maineenpalautukseen ja joskus myös energianationalismi eli kotimaisen omavaraisuuden ja huoltovarmuuden korostaminen yli esimerkiksi yleiseurooppalaisen kontekstin. Yhdysvalloissa on vaadittu muun muassa Keystone XL -öljyputken rakentamisen käynnistämistä uudelleen. Italiassa on suunniteltu kivihiilen käytön lisäämistä. Saksassa puhutaan ydinvoiman ylösajon ohella kivihiilen käytön lisäämisestä ja uusista LNG-kaasuterminaaleista. Suomessa penätään turvepäätöksien perumista, ja perussuomalaisten Purra viittasi saman tien “itseään kintuille potkivaan kansalliseen ilmastopolitiikkaan” (mistä Halla-ahon tuore kannanotto erosi merkittävästi). Kaiken kaikkiaan tässä näkemysten linjassa ajatellaan, että nyt on kelattava takaisin “turvallisempiin polttoaineisiin”, joka tarkoittaa tilanteesta riippuen kivihiiltä, turvetta, oman tai liittolaisten öljy- ja kaasutuotannon kiihdyttämistä tai vaikka paikallisten metsävarojen voimallisempaa käyttöä. Onnistuneelle ilmastonmuutoksen torjunnalle tuskin voisi kuvitella vastakkaisempaa kehityssuuntaa.
Toinen näkemysten päälinja taas pohjaa siihen, että ilmastonmuutoksen torjunta ja vähäpäästöisiin energialähteisiin vievän energiasiirtymän nopeuttaminen ja kiihdyttäminen ovat parhaita tapoja irtaantua energiariippuvuudesta ja viedä “energia-ase” paitsi Putinin hallinnolta myös monilta muilta autoritäärisiltä valtioilta, joiden asema pohjaa fossiilisiin polttoaineisiin. YK:n António Guterres tiivisti näkemyksen tuoreessa twiitissään. Ajatus on houkuttelevan yksinkertainen: energiamurros on vastaus kumpaankin kriisiin.
Mutta tällöin juuri sivuutetaan nopeiden ja hitaiden kriisien ero. Kysymys, mitä “niin nopeasti kuin mahdollista” tarkoittaa, jää ilman kunnollista vastausta.
Ensimmäisen, fossiilimyönteisen näkemyslinjan ongelmat ovat ilmiselviä. Karmivan ajankohtaisesti IPCC:n tuore raportti saapui muistuttamaan, että lisääntynyt riippuvaisuus kivihiilestä, turpeesta sekä kestämättömästä bioenergiasta synnyttäisi jatkossa vain yhä suurempia ongelmia.
On kuitenkin hahmotettava, että myöskään energiamurrosta optimistisesti korostava näkemyslinja ei yksin riitä. Kukaan ei tiedä, miten Ukrainan sota kehittyy: kestääkö se viikkokausia, kuukausia tai kenties jossain muodossaan vuosia? Lopputulosta osataan ennustaa vielä vähemmän. Joka tapauksessa on hyvin todennäköistä ellei varmaa, että tästä kriisistä juontuva “fossiilihanojen kuivuminen” Venäjälle on väliaikainen vaihe. Sen aikataulu on nopeampi kuin kokonaisvaltainen siirtymä pois fossiilisista polttoaineista, joka on nopeimmillaankin parin vuosikymmenen prosessi. Vaikka siis syntyisi kauppasodan asetelma, jossa fossiilisista polttoaineista riippuvainen Venäjä eläisi vuosia tuhoisassa kauppasaarrossa – eli fossiiliriippuvuuden umpikuja tulisi ennakoitua paljon nopeammin vastaan – Euroopan irtautuminen fossiilisista polttoaineista olisi kuitenkin hitaampi tapahtumakulku. Aikataulut eivät osu yksiin.
*
Tämä tarkoittaa, että sopeutuminen Venäjälle asetettuihin energiapakotteisiin tai reagointi Venäjän käyttämään “energia-aseeseen” vaativat laadullisesti erilaisia ja aikajänteeltään pikaisempia toimia kuin hitaampi energiasiirtymä. Se on siis myös jotain muuta kuin pelkkää energiasiirtymän nopeuttamista. Vihreästä energiasiirtymästä ei ole sotaa käyvän hirmuvallan rauhaan pakottajaksi, vaikka pidemmällä aikavälillä se osoittaakin, että fossiilisten polttoaineiden kaupalla käyvien pakkovaltojen aika alkaa olla ohi. (Professori Veli-Pekka Tynkkysen analyysissä lähestyvä energiasiirtymä on itse asiassa osaltaan voinut luoda kiireen tuntua putinistiseen politiikkaan.)
Lyhyellä aikavälillä, eli “niin pian kuin mahdollista”, irtaantuminen venäläisestä energiasta ja etenkin fossiilisten polttoaineiden toimituksesta, olisi aidosti vaikea ja kipeä muutos Euroopalle. Se ei siis olisi vain ilmasto- ja turvallisuuspolitiikan onnekasta yhteen käymistä. Kuukausien ja ehkä parin vuoden aikataulussakin se vaatisi todennäköisesti hyvin nopeaa kulutuksen vähentämistä ja rajoittamista, jota voi verrata koronapandemian alkuvaiheen toimiin. Se ei olisi siis vain harkittua energiankäytön tehostamista ja elämäntapojen uudistamista, vaan esimerkiksi joillain resursseja runsaasti käyttävillä aloilla se voisi edellyttää suoranaista säännöstelyäkin. (Historiallisesti tämä ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta: 70-luvun energiakriisiin vastattiin tällaisilla toimilla.) Tarvittavia fossiilisia polttoaineita ei nimittäin välttämättä yksinkertaisesti saataisi tarpeeksi tai riittävällä toimitusvarmuudella – riippuen tietysti siitä, kuinka pitkään sota ja sen kiihdyttämä kauppasota jatkuvat, ja mitä Putinin Venäjällä tapahtuu. Tämä ei siis ole pelkkä hinta- vaan myös huoltovarmuuskysymys. IEA:n laatima 10 kohdan ohjelma, jolla riippuvaisuus saataisiin leikattua puoleen nykyisestä, kertoo haasteen mittaluokasta – ja useat sen toimista kuuluvat pikemmin pidemmän aikavälin energiasiirtymään kuin ovat nopeita vastauksia akuuttiin kriisiin.
Kulutuksen rajoittamisen rinnalla voitaisiin väliaikaisesti tarvita fossiilisten polttoaineiden tuotannon lisäämistä jossain muualla, jotta pullonkaulasta päästäisiin läpi. Koska nopea fossiilisten polttoaineiden boikotti voi olla moraalisesti ja poliittisesti välttämätöntä, tämä hinta on hyväksyttävä, kuten esimerkiksi Saksan ulkoministeri, vihreiden Annalena Baerbock, on todennut.
Mutta asian ytimessä on väliaikaisuus. Miten sovitetaan yhteen reaktiot nopeisiin ja hitaisiin kriiseihin? Kriittinen kysymys on, muodostavatko reaktiot Ukrainan sotaan esteitä välttämättömälle energiasiirtymälle. Luodaanko siis polkuriippuvuuksia pitkälle tulevaisuuteen esimerkiksi rahoittamalla uusia voimaloita tai laajentamalla fossiilisten polttoaineiden kuljetusinfrastruktuuria? Vai suunnitellaanko kauppasodan toimet niin, että niiden on tarkoituskin jäädä väliaikaisiksi? Kuten reaktioissa koronakriisiin, nyt on suuri vaara siihen, että fossiilisten polttoaineiden elinkaarta pidennetään merkittävästi sen varjolla, että reagoidaan välittömään kriisiin.
*
Tarvitaan suunnitelmia, joissa nämä kaksi aikajännettä nivotaan yhteen. Koronakriisin aikaisissa elvytystoimissa tässä pitkälti epäonnistuttiin – kriisiä ei käytetty ponnahduslautana riittävän syvälliselle kestävyyssiirtymälle. Aikajänteiden yhteen nivominen tarkoittaa myös, että on turhaa valittaa siitä, että “nyt kukaan ei muista ilmastokriisiä”. Tällaisia antroposeenin ajan kriisit ovat, monisyisesti yhteen nivoutuvia nopeita ja hitaita, paikallisia ja globaaleja tapahtumakulkuja, joissa ei koskaan päästä toimimaan puhtaalta pöydältä.
Ehkä koskaan ei enää ole sitä suhteellisen rauhallista tilaa, josta käsin voitaisiin keskittyä hoitamaan ilmastokriisiä, kunhan ei ole muuta akuuttia päällä. Ne vakauden (tosin vain osalle maailman väestöstä) vuodet menivät, ja mahdollisuus ilmastokriisin rauhalliseen hoitoon samaten. Tarvitaan politiikkaa, jossa yhdistyy kyky vastata yhä uusiin yllättäviin ja viheliäisiin ongelmiin, mutta jossa ei kadoteta pidemmän aikavälin suunnitelmallisuutta. Se on vaikeaa ja voi tuntua etäiseltä inhimillisen katastrofin ja kiireen keskellä, mutta se on välttämätöntä. Ilman sitä on mahdotonta pärjätä.
Lopuksi: nationalistinen vetäytyminen oman energiaitsenäisyyden tavoitteluun ei istu tällaiseen politiikkaan. Koronakriisin kiivaimpina aikoina puhe kansallisesta omavaraisuudesta lisääntyi ympäri maailman. Suhteellisen korkea omavaraisuusaste, joustavuus ja avoimet vaihtoehdot kriisien tullessa ovat tärkeitä. Mutta pyrkiminen maksimaaliseen omavaraisuuteen kääntyy helposti myös huonommaksi sopeutumis- ja mukautumiskyvyksi. Tarvitaan myös laajaa ja aktiivista kansainvälistä yhteistyötä ja vaihdantaa. Euroopan energiadilemma, jonka Ukrainan kriisi räjäytti silmille, osoittaa nimenomaan kansainvälisen yhteistyön tarvetta, ei kansallisen eristyneisyyden. Siksi Suomessakaan ei pidä tuudittautua siihen, että Venäjän energiahanojen sulkeutuessa meillä on hyvä tilanne, koska esimerkiksi asuntojen lämmitys ei ole juuri kiinni maakaasusta. Euroopan maat tarvitsevat toisiaan (myös parempaa yhteistyötä Afrikan maiden kanssa), jos halutaan murtaa pidemmällä aikavälillä fossiilisen “energia-aseen” käytön mahdollisuudet luomalla koko maanosaan uusi energiatalous. Yhden maan vetäytyminen omien resurssien varaan ei siinä auta.
Pidemmällä aikavälillä tämä tarkoittaa myös, että Venäjälle on löydyttävä tie ulos fossiilisesta umpikujasta. Tavoite tuntuu tuhoisten tykistökeskitysten ja ilmapommitusten hetkellä kaukaiselta, mutta se on lopulta välttämätön pohja sille, että vielä joskus voidaan nähdä myös toisenlainen Venäjä.