Hei! Tässä kirjeessä esittelemme uuden podcastsarjan, jossa ääneen pääsevät filosofimme Ville Lähde ja Tere Vadén. Lisäksi luomme katsauksen professori Jason Hickelin ja hänen työryhmiensä uusimpaan tutkimukseen. Mukana toki myös viime aikojen BIOS-toimintaa.
– Paavo
Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä.
Tere Vadén ja Ville Lähde nauhoittavat 12 käsitettä maailmasta -podcastsarjan ensimmästä episodia. Kuva: Paavo Järvensivu
Uusi BIOS-podcast käynnistyi
Ville Lähteen ja Tere Vadénin uuden podcast-sarjan “12 käsitettä maailmasta” ensimmäinen jakso “Elämä” ilmestyi lokakuussa. Sarja on kuunneltavissa kaikilla yleisimmillä alustoilla. Vuoden kestävän sarjan aikana Ville ja Tere keskustelevat ydinkäsitteistä, joiden varaan BIOS-työ rakentuu ja joiden avulla maailman tolaa voi ymmärtää paremmin. Marraskuun jakson otsikko on “Aineenvaihdunta”, ja joulukuussa puhutaan tarpeista ja tarpeentyydytyksen järjestelmistä. Ensi vuoden puolella jatketaan tarkastelemalla esimerkiksi niukkuutta ja runsautta sekä ympäristöongelmien moneutta.
Ensimmäisessä jaksossa aloitettiin perusasioista eli pohdittiin, millainen ilmiö elämä ylipäätään on. Elämä on ainutlaatuista, koska se luo ja ylläpitää ympäristöään. Se ei vain valtaa valmista ”lokeroa” vaan muokkaa maailmasta itselleen sopivaa: ilmakehää ja maaperää myöten.
Maapallon elämä on olemassa vain valtavan Auringon energiavirran ansiosta, mutta tuo energiavirta ei sitä selitä. Termodynaamisesti elämä onkin varsin kumma ja epätodennäköinen ilmiö. Asian tekee ymmärrettävämmäksi se, että elämällä on planeetan mitassa pitkä, kerrostunut evolutiivinen historia. Historian varrella elävät oliot ja niiden järjestelmät ovat ”oppineet” kierrättämään ainetta hämmästyttävän hyvin, vaikka elämä on törmännytkin erilaisiin ”jäteongelmiin” (siksi meillä on esimerkiksi fossiilisia polttoaineita). Ihmiskunta saapui tähän “valmiiseen pöytään”.
Luonto ei kuitenkaan tuota vakaata tasapainoa, eikä se ole liioin korttitalo. Ja vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen” samalla planeetalla, tämä on triviaalisti totta. Elämän järjestelmät ovat yhtaikaa kytkeytyneitä ja erilaisia, asuttavat toistensa kylkeen lomittuneita maailmoita. Tämä auttaa ymmärtämään luonnonjärjestelmien yhtaikaista haurautta ja sitkeyttä. Ei ole yhtä luontoa.
Mitä olemme lukeneet?
Professori Jason Hickelin työ on tullut tutuksi BIOS-tutkijoille vuosien mittaan monella saralla, muun muassa köyhyyttä ja nälkää koskevassa tutkimuksessa, “vihreän kasvun” kritiikissä ja laajemmin degrowth-keskustelusta. Kun Hickel vieraili Suomessa marraskuussa 2019, BIOS-tutkijoilla oli tilaisuus käydä perusteellista keskustelua hänen kanssaan, eroja ja yhtäläisyyksiä luodaten. Hickel on myös ansiokkaasti puolustanut degrowth-ajattelua naiivia ja vääristävää kritiikkiä vastaan ja peräänkuuluttanut väittelyä, jossa eri osapuolet pureutuvat aidosti toistensa näkemyksiin eikä karikatyyreihin niistä. Yksi ydinteema on, että tässä perityssä tilanteessa ekologinen siirtymä edellyttää kasvua joillekin, vähentämistä toisille, sillä elämme systemaattisesti eriarvoisessa maailmassa. Nykyään Barcelonassa Universitat Autònomassa professorina toimiva Hickel on kollegoineen julkaissut vuoden aikana vaikuttavan määrän uutta tutkimusta, josta esittelemme neljä artikkelia.
Kesäkuussa Nature Sustainability -lehdessä ilmestynyt artikkeli “Compensation for atmospheric appropriation” on Hickelin ja Andrew L. Fanningin käsialaa. Leedsin yliopistossa toimiva Fanning on tehnyt työtään mm. “donitsitalouden” alalla sekä siihen kytkeytyvässä A Good Life for All Within Planetary Boundaries -tutkimussuunnassa (siitä puhutaan joulukuun BIOS-podcastissa!) Hickel ja Fanning ovat aiemminkin tehneet yhteistyötä mm. artikkelissa “The social shortfall and ecological overshoot of nations” (maksumuuri). Tuoreessa yhteisartikkelissa he vertailevat oikeudenmukaisesti jaetun historiallisen päästöbudjettinsa ylittävien ja alittavien maiden eroja ja esittävät, millaisia kompensaatioita “ylisaastuttavien” pitäisi maksaa. Näkökulmana on historiallinen vastuu eli kertyneet päästöt, ei vuosittainen nykytaso. Tutkimuksessa tehdään optimistinen oletus globaalin nettonollan saavuttamisesta vuoteen 2050 mennessä, ja heidän mukaansa tuolloinkin ylisaastuttavat maat tulisivat ylittämään budjettinsa kolminkertaisesti, eli käyttämään vähäpäästöisempien maiden budjettia. Parhaimmassakin tilanteessa siis kompensaatiot olisivat välttämättömiä. (Tämä linkittyy viime joulukuun uutiskirjeessä käsiteltyyn “loss and damage” -kiistaan ja laajemmin kysymykseen oikeudenmukaisesta ilmastorahoituksesta.) Artikkeli konkretisoi globaalin “Pohjoisen” ja “Etelän” välisen ilmastopäästöjen vastuun eron hätkähdyttävällä tavalla: globaali Pohjoinen on ylittänyt 1,5°C lämpenemisen päästöbudjettinsa oikeudenmukaisen osuuden jo vuosikymmeniä sitten. Asian voi siis ilmaista myös niin, että vauraat maat ovat vaurastuneet ottamalla haltuun muiden osuutta ilmakehän nielujen “yhteismaista”.
Heinäkuussa Economic Systems Research -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa “Integrated assessment modelling of degrowth scenarios for Australia” kahdeksan tutkijaa pyrkii muokkaamaan kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ja -raporteissa käytössä olevia integrated assessment -malleja (IAM) soveltuvaksi perinjuurisemman yhteiskunnallisen muutoksen kuvaamiseen. Käytössä olevat mallit nimittäin ovat heikoilla, jos yritetään tarkastella elintapojen ja yhteiskunnan “tarpeentyydytyksen järjestelmien” radikaaleja muutoksia – ja ne nojaavat perinteiseen BKT-kasvun oletukseen eli jatkuvaan tuotannon ja kulutuksen lisääntymiseen. (Kriittiseen IAM-keskusteluun voi tutustua esimerkiksi tässä Naturen keskusteluartikkelissa, perustietoja täältä.)
Syyskuinen Lancet Planetary Health -lehden artikkeli “Is green growth happening?” pureutuu otsikkonsa mukaisesti empiirisesti kysymykseen, onko irtikytkennän (podcast) lupauksen mukaisesta vihreästä kasvusta merkkejä. (Artikkelin tiivistelmä tässä Hickelin ketjussa.) Tarkastelu keskittyy ilmastopäästöihin. Artikkelin johtopäätös on karu: vaikka tarkastelluissa 11 maassa on saatu aikaan ilmastopäästöjen ja BKT:n absoluuttista irtikytkentää, tätä ei voi pitää mielekkäästi “vihreänä kasvuna”. Se edellyttäisi, että päästöt laskisivat tarpeeksi nopealla vauhdilla ja että kokonaisuudessaan siirtymässä huomioitaisiin globaali oikeudenmukaisuus. Nykyvauhdilla noilta mailta kestäisi yli 200 vuotta leikata päästönsä lähelle nollaa, ja hitaan kiiruhtamisen myötä ne tupruttaisivat taivaalle moninkertaisesti reilun osuutensa jäljellä olevasta 1,5 asteen päästöbudjetista (tämä tarkastelunäkökulma on siis eri kuin yllä käsitellyssä artikkelissa, jossa puhutaan historiallisesti kertyneistä päästöistä). Kaikkien tarkasteltujen maiden olisi kiihdytettävä nykyistä päästövähennysten tahtiaan moninkertaisesti, jopa monikymmenkertaiseksi. Ja vaikka Suomi ei mahtunut tarkasteltujen maiden joukkoon, on meidän kannaltamme tärkeä huomata, että maankäyttösektorin päästöt ja siten esimerkiksi metsänielujen heikkeneminen eivät näy tutkimuksen laskelmissa. Ikään kuin irtikytkentä ei muutenkin olisi liian hidasta, nielujen heikkeneminen korostaa, että Suomessakin talouskasvu on ilmastonäkökulmasta kaukana “vihreästä”.
Tuore jo verkkojulkaistu, joulukuun Ecological Economics -lehdessä ilmestyvä artikkeli “How to pay for saving the world” taas tuo yhteen modernin rahateorian (MMT) ja degrowthin näkökulmia. Näin kirjoittajat etsivät vastauksia siihen, miten ekologinen murros voidaan rahoittaa, ja etenkin miten valtiot voivat olla aktiivisia toimijoita siinä. Tämä ulottuvuus on kirjoittajien mukaan ollut degrowth-ajattelussa puutteellisesti käsitelty, ja toisaalta MMT kaipaa syvempää ymmärrystä tuotannon ekologisista rajoista.
BIOS
Tieteellisiä artikkeleita
Professori Jussi T. Eronen on ollut kanssakirjoittajana useassa tuoreessa tieteellisessä artikkelissa. Näistä voi nostaa esiin erityisesti Naturessa ilmestyneen artikkelin “Understanding and applying biological resilience, from genes to ecosystems”, joka pyrkii syventämään ymmärrystä biologisesta resilienssistä monilla eri tasoilla. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.
Artikkelissaan “As in Forests, So in Verse” Karoliina Lummaa tutkii metsähakkuiden ja menetyksen poetiikkaa suomalaisessa metsärunoudessa.
Raportteja
Saksalainen Friedrich Ebert Stiftung on koonnut sarjan raportteja, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyksen ja Venäjälle asetettujen pakotteiden vaikutusta Euroopan maiden energiajärjestelmille. Raporttisarjan Energy Without Russia Suomen osuutta olivat kirjoittamassa Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen.
Emma Hakala taas laati syyskuisen UPI:n raportin Climate change and security: Preparing for different impacts. Tutkimuksiinsa pohjaten hän puntaroi monimutkaisesti ketjuuntuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja pohtii keinoja vähentää niiden luomaa uhkaa. Emma oli myös haastateltavana Maailman kuvalehdessä samasta aihepiiristä:
“Maailma ylipäänsä on kehittymässä yhä kriisiytyvämpään suuntaan, Hakala sanoo.
Samalla ennusteet siitä, miten perusteellisesti ilmastonmuutos tulee ravistelemaan yhteiskuntia, saattavat Hakalan mukaan edelleen olla turhan konservatiivisia. Viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet, miten nopeasti maailma voi muuttua.
“Ei ehkä kannata olettaa, että suurin osa asioita pysyy ennallaan. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa laajuudessaan yhtä vakavia muutoksia kuin pandemia”, Hakala sanoo.”
Muuta BIOS-toimintaa
Antti Majava tarkastelee IHME Helsingin haastattelussa, miten pyrkimys yhdistää tiede, taide ja ilmastotyö on onnistunut. Antti muistuttaa, että taiteen ekologisia näkökulmia ei pidä rajoittaa vain ilmeisiin kysymyksiin kuten taiteen tekemisen ympäristövaikutuksiin:
“Taiteen ekologinen jalanjälki on tärkeää tunnistaa ja mahdollisuuksien mukaan pienentää. Pitäisin kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ylläpitää taiteen parissa vuosituhansien ajan kehittynyttä tiedostavaa suhdetta materiaan, kykyä pohtia erilaisten eleiden ja materiaalien käytön mielekkyyttä ja merkitystä.
Planeetan ja sen ekosysteemin samoin kuin ihmiskehon tai vaikkapa keinoälyn rajallisuudesta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Elämää, kehoa ja koneita ylläpitävien ekologisten järjestelmien huomiotta jättäminen on mahdollista vain virtuaalisessa mielikuvitusmaailmassa, ja sielläkin vain ohikiitävän hetken ajan.”
Ville Lähde oli taustahaastateltavana Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ekofasismia. Lähde purki kommenteissaan ennen kaikkea väestönkasvua koskevia harhakäsityksiä ja valheellisia väitteitä ja erilaisten etnonationalististen ryhmien kykyä “ratsastaa useilla rattailla” ja suorastaan hyödyntää ristiriitaisuutta sen välttelyn sijaan. Lähde oli myös tieteellisenä tausta-asiantuntijana hyvin toisenlaisessa julkaisussa eli Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun valtaa käsittelevässä lastenkirjassa Mikä Mahti! Lähde oli vastaavassa roolissa niin ikään tekijöiden edellisessä luonnon monimuotoisuutta tarkastelevassa teoksessa Aika Matka!
Suomen Luonto -lehti julkaisi Lähteen essen “Maaperän kanssa on osattava elää”, ja ilahduttavasti essee nostettiin lehden uutiskirjeen avoimeksi julkaisuksi, joten myös BIOS-uutiskirjeen lukijat pääsevät nauttimaan siitä. Essee jatkaa pohdintoja, jotka lähde aloitti vuonna 2021 niin & näin -lehden verkkotekstinä julkaistussa kirjoituksessa “Maa kompostista käsin”. Esseessä Lähde pureutuu nykyisen ruoantuotannon ongelmien lisäksi syntyihin syviin, joita hän käsitteli Tere Vadénin kanssa uuden podcast-sarjamme ensimmäisessä jaksossa:
“Tämä on parhaimpia esimerkkejä siitä, miten elämä ei pelkästään synny joihinkin olosuhteisiin, vaan luo omia edellytyksiään ja pitää niitä yllä. Planeettamme ilmakehä ja maaperä ovat yhtä lailla elävän ja elottoman yhteispelin tuloksia.
Maaperän muodostuminen on verkkainen prosessi, joka on riippuvainen elämälle välttämättömien aineen ja energian virtojen jatkuvuudesta. Jos elämä maaperässä lakkaa, se alkaa ”kuolla”, ja jossain vaiheessa se lakkaa olemasta maaperää. Nykyään onkin muodikasta sanoa, että maaperä on elävä olento, mutta itse pidän valaisevampana ymmärtää se nimenomaan erilaisten voimien ja olentojen vyöhykkeeksi, maailmaksi, joka pysyy yllä vain jatkuvissa kohtaamisissa.”
BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on ollut jälleen monin tavoin julkisuudessa. Syyskuisessa Ylen Ykkösaamussa hän oli keskustelemassa taantumanäkymistä. Kansan Uutisissa hän vastasi kysymyksiin taloudesta ja julkisesta velasta. Iltalehdessä hän taas kommentoi sekä taantumanäkymiä että EKP:n korkopäätöksiä ja inflaationäkymiä. Kysymyksiin polttoaineiden hinnannoususta hän päätyi vastaamaan niin Iltalehdessä kuin kahdesti Ylellä.
Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat myös haastateltavina Radiogalleria-teoksen Talo- ja kolme tarinaa taloudesta ensimmäisessä jaksossa Talo ja talous.
Mainittakoon vielä, että WISE-hankkeen sisarhanke LONGRISK tuotti syyskuussa politiikkasuosituksensa.
Lopuksi
Syksyisiksi lukuvinkeiksi suosittelemme suomalaisten oikeusoppineiden analyysiä ensimmäisestä ilmasto-oikeudenkäynnistä. Ja lieneepä paavin tuore kirje “Laudate Deum” sekin lukemisen arvoinen, olihan vuoden 2015 kirjeellä “Laudato si” suuri merkitys uudessa ilmastoheräämisessä. Hannah Ritchie on vääntänyt rautalangasta, miksi nettonollaan pyrkimisessä tavoitevuoden lisäksi tärkeää on reitti, jota kuljetaan. Kannattaa lukea myös hänen tuore tekstinsä sähköistämisestä ja energiatehokkuudesta. Suomen Luonnossa Antti Halkka muistuttaa hiilen teknisen talteenoton mittakaavoista. Guardianin oiva pitkä juttu lähtee liikkeelle muovia syövistä mikrobeista mutta ulottuu käsittelemään sitä, miten tieteellinen käsitys eliökunnan piskuisimmista on mullistunut ja miksi mikromaailma on laadullisesti niin omaleimaista. Geoff Mann käsittelee London Review of Books -lehdessä epävarmuutta ja ilmastonmuutosta. Jos englanti ei taivu tarpeeksi, ei huolta, sillä näillä näkymin Ville Lähde kääntää esseen ensi vuoden alun niin & näin -lehteen! Ja onnitellaan samalla niin & näin -lehteä tuoreesta merkittävästä tunnustuspalkinnosta.
Lämmin suositus myös Hanna Nikkasen Long Play -jutulle “Holvi” – juttuun pääsee käsiksi pikkurahalla, ja tässä avoimessa jutussa Hanna kertoo jutun taustoista.