Vuoden viimeisen uutiskirjeen alussa luodaan laaja katsaus viime aikoina ilmestyneisiin ilmastoraportteihin, joiden sanoma on karu. Tarvittua päästövähennysten kehitystä ei ole saatu alkuun. Tarkastelemme myös kriittistä keskustelua ympäristötutkijoiden “neutraaliuden” vaateesta. Viime aikojen BIOS-työssä taas on käsitelty mm. ekonomistisen ajattelun kapeutta ja ilmastokamppailun uusia rintamia “ylilyönnin aikakaudella”. Podcast-sarjamme “12 käsitettä maailmasta” jatkaa erikoisjaksoin. Ja joulunajaksi tarjoamme tuhdin lukuvinkkipaketin.
Uutiskirjeen voit tilata täältä. BIOS-videoita ja podcasteja löytyy paljon, ja sosiaalisen median kanaviamme ovat mm. Bluesky, Facebook, Instagram, LinkedIn ja Mastodon.
Still-kuva videodokumentista Tiedevetoinen suunnittelu.
Maailmalta
Ilmastoraporttien synkeät viestit
COP29-ilmastokokous Azerbaizanissa päättyi, odotetusti, ristiriitaisissa tunnelmissa. Päätöksiä kehittyville maille annettavasta ilmastorahoituksesta tehtiin, mutta luvatut summat olivat monille pettymys. Kokouksen tuloksia on tarkasteltu kattavasti Carbon Briefissä, ks. myös Climate Home Newsin analyysi. Rahoitusasiat olivat kokouksessa pääasiana, ja päästövähennykset ja -tavoitteet jäivät vähemmälle huomiolle. Edellisessä ilmastokokouksessa julkilausuttua pyrkimystä siirtyä pois fossiilisista polttoaineista ei saatu konkretisoitua, ja asia sysättiin ensi vuoden Brasilian kokoukseen. Kokouksen alla julkaistujen ilmastoraporttien viestit eivät saaneet vahvaa vastakaikua. (Ilmastokokousten historiasta ks. myös alla käsitelty Overshoot-kirjan arvioessee.)
Lokakuussa ilmestyi YK:n ympäristöohjelma UNEP:in uusin Emissions Gap Report. Raportin perusteellinen analyysi ilmestyi Carbon Brief -sivustolla. Pääviesti on ankea: vuosittaiset globaalit kasvihuonekaasujen päästöt olivat edelleen kasvussa vuonna 2023, ja vuosikasvu oli voimakkaampaa kuin keskimäärin kymmeneen vuoteen – eikä tähän ole laskettu mukaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia luonnollisiin hiilinieluihin ja -varastoihin, esimerkiksi lisääntyneitä maasto- ja metsäpaloja. Koska valtioiden tekemiin vapaaehtoisiin ilmastositoumuksiin (NDC) ei ole tullut muutoksia sitten edellisen raportin, on kuilu kasvanut entisestään niiden ja ilmastotavoitteiden välillä – puhumattakaan todellisuudesta ja tavoitteista, sillä valtiot eivät ole toteuttaneet edes sitoumuksiaan. Uusia valtioiden sitoumuksia odotetaankin ensi vuoden helmikuussa hieman ristiriitaisissa tunnelmissa.
Nykyisillä toimilla näkyvissä on 2,9°C lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna vuoteen 2100 mennessä. Mikäli valtiot noudattaisivat sitoumuksiaan, voitaisiin päästä 2,4°C tasolle. Päästökuilu näiden ja 2°C tavoitteen välillä on massiivinen – puhumattakaan 1,5°C tavoitteesta, joka on käytännössä mahdoton saavuttaa ainakaan ilman “ylilyöntiä” (siitä lisää alempana). UNEP:in arvio (2,9°C) nykytoimilla odottavasta lämpenemisestä on korkeampi kuin alempana käsitellyn Carbon Action Trackerin (2,7°C) ja kansainvälisen energiajärjestön (2,4°C). On myös muistettava, että lämpeneminen ei loppuisi tuohon, mikäli nettopäästöt eivät ole nollassa, kuten helmikuun uutiskirjeessä todettiin.
Raportti muistuttaa, että paremman kehityksen tiellä on ennen kaikkea puutteellinen politiikka, ei teknologian tai osaamisen puute. Se esittää myös, että tarvittavien päästövähennysten hinta ei olisi kohtuuton.
Azerbaidzanin COP29-kokouksen aikaan julkaistu Global Carbon Budget 2024 kertoo niin ikään, että globaalisti katsoen siirtymä laskevien päästöjen aikaan ei ole vieläkään käynnissä. Päästöjen ennakoidaan nousevan kuluvana vuonna 0,8%. (Katso myös Carbon Briefin kooste raportista.) Kaikkien kolmen tärkeimmän fossiilisen polttoaineen käytöstä syntyvät päästöt ovat nousussa, maakaasun voimakkaimmin, kun se toimii “siirtymäpolttoaineena”. Tästä johtuen esimerkiksi Yhdysvaltain päästövähennykset jäävät suhteellisen vähäisiksi. Myös Kiinan päästöt kasvavat edelleen hieman huolimatta merkittävästä uusiutuvan energiantuotannon kasvusta. Tässä kohdin onkin hyvä nostaa esiin tuore rajapyykki: Kiinan historiallisesti kertyneet päästöt ovat ylittäneet Euroopan “päästöperinnön”. Eurooppa on tosin edellä vielä, jos katsotaan kulutusperäisiä päästöjä ja/tai otetaan huomioon kolonialismin aikakauden taakka, mutta Kiinan vuosipäästöt ovat niin voimakkaat, että se on tällöinkin kiihdyttämässä Euroopan ohi.
Toisaalta 22 maata on saanut päästönsä vähenemään merkittävästi, mutta yksikään ei ilmastotavoitteiden vaatimassa tahdissa. Lasku johtuu ennen kaikkea muutoksista energiasektorilla ja liikenteessä: kivihiilestä kaasuun, fossiilisista polttoaineista sähköön. Maankäyttösektorin hiilidioksidipäästöt ovat olleet hienoisessa laskussa globaalisti katsoen, joten nettona päästöissä on saavutettu jo vakaa taso. Tämä ei tietenkään vielä riitä, ja raportti korostaa, että ei ole vielä merkkiäkään kunnon käänteestä. Lisäksi huolta herättää, että maan ja meren nielut ovat kääntyneet laskuun.
Climate Action Tracker -projektin raportti Warming Projections Global Update 2024 ilmestyi niin ikään marraskuussa. Nykytoimin lämpenemisen ennuste on 2,7°C vuosisadan loppuun mennessä, ja vain optimistisimmassa skenaariossa lämpeneminen pysähtyy siihen. Koska päästökäyrää ei ole saatu taipumaan, ilman merkittävää muutosta lämpeneminen jatkuisi ensi vuosisadalle. Nykyisillä valtioiden nettonollalupauksilla voitaisiin päästä 2,1°C lämpenemiseen, mutta näkyvissä ei ole minkäänlaisia konkreettisia suunnitelmia lupausten toteuttamiseksi. Raportissa arvioidaan myös Trumpin valinnan vaikutuksia. Koska Yhdysvallat edustaa enää 13% vuosittaisista päästöistä, Trumpin politiikan vaikutus globaaliin lämpenemiseen ennakoidaan suht pieneksi. Mutta jos Trumpin hallinto saa rohkaistua muita ilmastotoimien vastustajia ympäri maailman, vaikutukset voivat kasvaahyvin suuriksi.
Lokakuussa julkaistu The 2024 State of the Climate Report: Perilous Times on Planet Earth sai näkyvää huomiota maailman lehdistössä ja kiersi viraalisesti sosiaalisessa mediassa. Nimestään huolimatta raportti ei rajoitu ilmastoasioihin vaan pyrkii tarkastelemaan laajemmin “planetaarisia rajoja”. Sen taustalla ei ole mitään yhtä järjestöä tai instituutiota vaan joukko tutkijoita: se julkaistiin BioScience -lehdessä. Kirjoittajalistassa on nimekkäitä henkilöitä kuten veteraani-ilmastotutkija Michael E. Mann, Stockholm Resilience Centerin ja Potsdam Institute for Climate Impact Researchin Johan Rockström, AMOC-keskusteluista tuttu Stefan Rahmstorf sekä mm. teoksen Merchants of Doubt kirjoittaja Naomi Oreskes. Raportin taustalla on vuoden 2019 “tutkijoiden varoitus ilmastohätätilasta”. Tästä taustasta johtuen tämä ei ole kovin fokusoitu ja yhtenäinen raportti vaan hieman sekakoosteinen dokumentti, yhdistelmä planeetanlaajuisia aggregoituja tarkasteluja ja kapeampia fokusalueita. Kriittisellä silmällä luettuna se on kuitenkin hyödyllinen tutkimuskooste.
Raportti korostaa useiden samaan aikaan ylittyvien kriittisten rajojen vaaraa ja sitä, miten elonkehän järjestelmien kyky pitää planeettaa ihmisyhteiskunnille soveliaana on heikkenemässä. Vuosisadan lopulla kolmasosa ihmiskunnasta voi joutua elämään “ihmiselle sopivan ilmastolokeron ulkopuolella”. Myös erilaisten keikahduspisteiden vaara nousee näkyvästi esiin – odotetusti, kun kirjoittajajoukkoa katsoo. Tutkijoiden peräänkuuluttamat toimet vaihtelevat lihansyönnin vähentämisestä vauraiden kulutuksen karsimiseen ja väestönkasvun hillintään. Väestöasioita sivutaan vain ohimennen, ja silloin puhutaan väestömäärän vakiinnuttamisesta ja vaiheittaisesta vähentymisestä, ja raportin suosittelemat toimet noudattavat laajaa konsensusta: naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen ja koulutus. Muutosta hidastavana tekijänä mainitaan “fossiilisesta järjestyksestä hyötyvien tiukka vastarinta”.
Haaste ilmastotutkimuksen “neutraalisuuden” vaatimukselle
Lokakuisessa Naturessa julkaistussa kommenttikirjoituksessa “Challenging the neutrality myth in climate science and activism” kolme tutkijaa kyseenalaistaa ajatuksen, että tutkijoiden olisi tehtävä tiukka pesäero tutkimustyön ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden välillä. Kirjoitus on vastakritiikki aiemmalle artikkelille. Kirjoittajat nojaavat pitkään jatkuneeseen kriittiseen keskusteluun, jossa klassinen täydellisen tieteellisen neutraaliuden ihanne on kyseenalaistettu. Tieteellinen prosessi ja tieteen tekeminen on väistämättä monenlaisten arvoarvostelmien läpitunkemaa, eikä niitä voi siististi erotella “tieteen sisäisiin ja ulkoisiin”.
Ajatus täysin neutraalista ja arvovapaasta tieteestä ei siis ole mikään vaikeasti tavoiteltava ihanne, tai “graalin malja”, kuten kirjoittajat kuvaavat, vaan se on mahdoton ajatus ja lopulta huono ihanne. Itse asiassa täydellisen neutraaliuden tavoittelu itsessään voi johtaa erilaisiin ongelmallisiin asenteisiin, koska silloin tutkijat eivät enää tarkastele omaa monisyistä inhimillisyyttään. Kirjoittajat kyllä tunnistavat tilanteet, joissa arvostukset ja oletukset voivat johtaa tiedettä vääristäviin käytäntöihin, ja sellaisia vastaan on jatkuvasti kamppailtava. Mutta se ei onnistu mahdottomasta ihanteesta käsiin vaan vaatii päin vastoin tieteen sosiaalisen ja inhimillisen luonteen ymmärtämistä (tästä aiheesta ks. lisää syyskuun uutiskirjeessä mainitut Koskisen ja Syrjämäen tekstit). Tiede vääristyy, jos sen käytännöistä ei pidetä huolta.
Usein toisteltu ajatus, että tutkijoilla ei saisi olla mitään intressiä tutkimustensa lopputulosta kohtaan, on absurdi, koska usein tai jopa useimmiten tieteellinen tutkimus motivoituu nimen omaan siitä, että se vaikuttaisi maailmaan. Näin esimerkiksi silloin, kun tieteen halutaan tarjoavan konkreettisia ratkaisuja nykyajan ongelmiin ja toimivan innovaatioiden pohjana. Ilman tätä motiivia tiedettä tuskin olisikaan. Tutkijoilla on ollut ja on jatkossakin keskeinen rooli monimutkaisissa yhteiskunnallisissa kriiseissä.
Tieteen vääristyminen on mahdollista, mutta se ei mitenkään automaattisesti juonnu tutkijoiden arvojen vaikutuksesta tai siitä, että he haluavat vaikuttaa maailmaan. Tuollainen ajatus kuitenkin löytyy yhä uudelleen tieteen “neutraaliuden” vaatimusten takaa – ja puhetapa on yleistynyt äärioikeiston suunnalta. Tällaisissa tieteen “politisoitumisen” syytöksissä ei määritellä, mitkä asiat ovat haitallista “aktivismia”, vaan kritiikin kohde on tarkoituksellisen sumea, kätevä lyömäase. Tämä synnyttää pelkoa ja arkailua tutkijoiden piirissä. Kirjoittajat muistuttavat, että sivullinen ja “neutraali” hiljaisuus voidaan hyvin nähdä myös osallisena status quon luonnollistamisessa ja sen pönkittämisessä.
On kuvaavaa, että erilaisia ympäristödenialisteja ei tavata syyttää “aktivismista”. Denialismin kritiikki ei ole nojannut epämääräisiin neutraalisuusvaatimuksiin vaan siihen, miten nimen omaan tieteellisiä käytäntöjä on rikottu tai evidenssiä on sivuutettu. Asetelmaa ei siksi voi lukea “erilaisina mutta samanlaisina ääripäinä”.
BIOS
Tiedevetoinen suunnittelu -lyhytelokuvan näytös ja keskustelu syyskuussa
BIOS on jo pitkään puhunut tiedevetoisen suunnittelun tarpeesta. Ilman sitä Suomen harjoittama teollisuuspolitiikka ei perustu parhaaseen mahdolliseen tietopohjaan eikä siitä voida käydä kriittistä julkista ja tieteellistä keskustelua. Riskinä on, että Suomi ei riittävän aktiivisesti uudista teollisuuttaan tai lähtee perusteettomasti mukaan erilaisiin hype-hankkeisiin.
Tuotimme tiedevetoisesta suunnittelusta lyhytelokuvan, jonka ensiesitys oli 30. syyskuuta Oodi-kirjastossa Helsingissä. Elokuvanäytöksen jälkeen pidetyssä paneelikeskustelussa myös teollisuudesta ja sijoitusmaailmasta tulevat osallistujat näkivät tarpeen yksittäiset organisaatiot ja toimialat ylittävälle koordinaatiolle, kun tehdään harppauksenomaisia järjestelmätason uudistuksia – esimerkiksi kun sähköistetään perusteollisuutta.
12 minuutin lyhytelokuva on nyt vapaasti katsottavissa Vimeossa. Kokeile videota myös opetuskäytössä!
Tieteellisiä julkaisuja
Mahtuvatko missiot ja kestävyyssiirtymä ekonomistien valtavirtaisen ajattelun rajoihin? Jussi Ahokkaan, Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen tutkimusartikkeli “Ideas behind transformative innovation policy: Economists confronting missions and sustainability transition in Finland” pureutuu tähän kysymykseen. Lyhyt vastaus on: eivät oikein mahdu. Siispä kestävyystutkijat ja muut tahot eivät välttämättä saa taloustieteilijöiltä tukea, kun he yrittävät edistää kestävyyssiirtymän mukaista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa. Tämä on tärkeä havainto, koska politiikkaideat määrittävät millaiseksi käytännön politiikka muodostuu ja koska ekonomistit ovat ideoiden vartijoina usein tärkeässä roolissa. Uusia strategioita tarvitaan, jotta kestävyyssiirtymää tukevat politiikkaideat voivat menestyä.
BIOS-tutkija ja professori Jussi T. Eronen, WISE-hankkeesta tuttu Roope Kaaronen sekä HELSUS:in tutkija Mikael A. Manninen kirjoittavat TopiCS-lehden artikkelissaan “Measuring Beyond the Standard: Informal Measurement Systems as Cognitive Technologies” mittaamisen tapojen historiasta. Virallisten mittajärjestelmien historia tunnetaan hyvin, mutta artikkeli syventyy ennen kaikkea epävirallisiin arkisiin mittaamisen tapoihin.
Blogiessee tuoreesta teoksesta Overshoot
Ilmastokeskustelussa termi “overshoot” eli suomalaisittain “ylilyönti” viittaa tilanteeseen, jossa kertyneet ilmastopäästöt ylittävät jonkin vaaralliseksi määritellyn rajan. Sen johdosta ilmaston lämpeneminen ylittää tieteellisesti määritellyn turvarajan kuten 1,5°C tai 2°C. Tähän nivoutuu kyseenalainen ajatus, että ylilyönti ei olisi tuhoisaa, jos lämpenemistä voitaisiin “peruuttaa” kaappaamalla hiiltä myöhemmin talteen ilmasta. Andreas Malmin ja Wim Cartonin tuore teos Overshoot – How the World Surrendered to Climate Breakdown esittää, että ylilyönnistä on muodostunut ilmastopolitiikkaa hallitseva ja päästöleikkauksia tukahduttava ideologia. Ilmastonmuutoksen hillinnän epäonnistuminen voidaan ymmärtää juuri tämän idean voittokulun kautta. BIOS-tutkija Ville Lähde arvioi teosta laajassa esseessään.
Malm ja Carton kuvaavat yksityiskohtaisesti globaalin ilmastopolitiikan historiaa ja sen nivoutumista fossiilipääoman kehitykseen. Tässä kertomuksessa kunnianhimoiset ilmastotavoitteet ja “turvarajat” omaksuttiin ilmastopolitiikan valtavirtaan sillä hinnalla, että ilmastosopimuksista vietiin vähäinenkin velvoittavuus. Ylilyönnin lupaus on mahdollistanut perustavanlaatuisemman yhteiskunnallisen muutoksen unohtamisen ja päästövähennysten sysimisen yhä kauemmas tulevaisuuteen. Edessä on ilmastokamppailun uusia rintamia:
“Kritiikin ytimessä on elintärkeä ajatus: aivan kuten hiilen talteenotto on muodostunut ylilyönnin konjunktuurissa päästövähennysten korvikkeeksi, ei niiden täydennykseksi, tässä historiallisessa tilanteessa myös sopeutumista ja ilmastonmuokkausta edistetään yhä enemmän vaihtoehtona merkittävillä päästövähennyksille. Kuitenkin ainoa kuviteltavissa oleva historiallinen tilanne, jossa noille keinoille voi kuvitella mielekkään ympäristön, edellyttää lähtemistä voimakkaiden ja johdonmukaisten päästövähennysten tielle. Mikäli nuo keinot päästöleikkausten täydentämisen sijaan ovat “vaihtoehtoja”, niiden lupaukset vääjäämättä osoittautuvat valheellisiksi, ja maailma jatkaa kulkuaan yhä kaameampaan suuntaan.”
Podcast-sarja “12 käsitettä maailmasta” jatkui erikoisjaksoin
Ville Lähteen ja Tere Vadénin podcast-sarja “12 käsitettä maailmasta” ehti viimeiseen varsinaiseen jaksoonsa “Ekologinen jälleenrakennus” lokakuussa. Mutta ei huolta, sarja jatkuu erikoisjaksoin, joista marraskuussa ilmestyi kaksi ensimmäistä. Ville ja Tere jututtavat BIOS-kollegoita heille tärkeistä käsitteistä. Paavo Järvensivu puhui teollisuuspolitiikasta ja Jussi Ahokas talouskasvusta. Joulukuussa vuorossa on Emma Hakala, jonka kanssa jutellaan ympäristöturvallisuudesta, ja tammikuussa Tellervo Ala-Lahti selittää mikä on varovaisuusperiaate ympäristöoikeudessa.
Emman ajatuksiin muuten voi tutustua vuodelta 2023 peräisin olevassa kirjoituksessa “Turvallisuuspolitiikka ympäristökriisin aikakaudella”, jonka Ydin-lehti laittoi nyt lokakuussa avoimeksi verkkoon.
Muuta
BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas vieraili lokakuun lopulla Kansan Uutisissa ja kertoi, miksi hallitus ei ole saanut velkaantumista loppumaan. Jussi kuitenkin muistuttaa, että velkaantuminen ei välttämättä ole kovin “kurittomassa” tilassa, kun oikein silmin katsotaan. Monien muiden aiheiden ohella Jussi pohtii myös sitä, miksi ympäristökriisi ei saa aikaan samanlaisia vaatimuksia lisäpanostuksista kuin esimerkiksi sota.
“Jotenkin tässäkin uhkien erilaiset aikajänteet tuntuvat selittävän sitä, miten niihin vastaamiseen talouspolitiikalla suhtaudutaan. Koronakriisi ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa olivat välittömiä uhkia, joiden edessä oltiin valmiita tekemään lähes mitä vaan ja oltiin valmiita poikkeamaan myös sellaisesta ideologisesta talouspolitiikasta, jota viime vuosikymmeninä on kaikkiin yhteiskunnan rakenteisiin juurrutettu. Mutta ilmastonmuutos ja luontokato kaikkine seurauksineen tulee kuitenkin liian hitaasti, että vastaavaa poliittista reaktiota syntyisi ja talouspolitiikkaa oltaisiin valmiita ajattelemaan radikaalisti uusiksi. Siksi monenlaiset hitaat toimet, kuten hiilen hinnoittelu, maltillinen päästökauppa, teknologianeutraali innovaatiopolitiikka ja monet muut markkina-ajattelusta nousevat ratkaisut edelleen dominoivat ilmastonmuutoksen ja luontokadon talouspolitiikkaa.”
Antti Majava inspiroi Mikko-Pekka Heikkisen marraskuista Helsingin Sanomien kolumnia, joka käsittelee nykyelämän arkista keinotodellisuutta. Ei siis vetäytymistä virtuaaliseen vaan sitä, miten myös fyysinen ympäristö yhä enemmän etäännyttää todellisesta asiain tilasta:
““Keinomaailmassa ei tarvitse olla rationaalinen”, Majava kuvailee. Kuljemme reippaina ikiomissa todellisuuksissamme. Ikävät tosiasiat kuten tuotantoeläinten teollinen tappaminen tai luontokato eivät tunkeudu tietoisuuteemme. Muurin suojissa voi Majavan mukaan keksiä itselleen millaisen roolin tahansa. Voi vaikka päättää, että ilmastokriisi ei minua koske.”
Lopuksi
Joululomia varten tarjolla on tavallista tuhdimpi lukuvinkkipaketti.
Suomi sai kyseenalaista mainetta Guardian-lehden kahdessa artikkelissa lokakuussa. Artikkelit käsittelivät metsien ja maaperän hiilinielujen heikkenemistä, ja Suomi nostettiin esimerkkitapaukseksi. Teemaan liittyen suosittelemme myös Mikko Pelttarin Long Play -artikkelia, joka käsittelee metsätuhojen lisääntymistä Suomessa. Otto Snellman taas kolumnoi tiededenialismista suomalaisessa metsäkeskustelussa.
Kun taloustieteen Nobel-palkinto julkistettiin lokakuussa, Yle nosti asian esiin yllättävällä kärjellä “ei tarvita jatkuvaa kasvua”. Eri maiden menestyksen ja köyhyyden syitä luotaavasta Nobel-palkittujen työstä nostettiin muutenkin esiin lähinnä yhteiskunnallinen demokraattisuus. Palkitut tutkijat olivat kuitenkin tarkastelleet siirtomaaherrojen rakentamia järjestelmiä, kuten Guardianin juttu korostaa. Heidän peräänkuuluttamansa “inklusiivisuus” menestyksen selityksenä oli siis siirtokuntalaisten inklusiivisuutta, jonka rinnalla saattoi varsin hyvin kansanmurhata. Adam Tooze tarkasteli uutiskirjeessään, millaisia ajatuksia näistä tutkimuksista oikeastaan on luettavissa. Financial Timesin Brendan Greeley kirjoitti aiheesta myös kriittisesti otsikolla “The Nobel for Econsplaining”. On hämmentävää, että mitään tällaista ei suomalaisessa julkisuudessa tullut eteen.
Tilastokeskuksen uusi väestöennuste herätti melkoista debattia suomalaisessa valtajulkisuudessa, ja poliitikot kiirehtivät tekemään siitä johtopäätöksiä, joihin Tilastokeskus vastasi nopeasti. Kiinnostavimman puheenvuoron esitti kuitenkin kolme alan tutkijaa, jotka peräänkuuluttivat tarkempien ennustusmenetelmien resurssointia.
Lukemisen arvoinen on myös tuore raportti “Kasviproteiini kasvun tiellä”. Se nimittäin esittää, että liki kaikki Suomessa kulutettava proteiini (siis ihmisten syömä) olisi tuotettavissa nykyisin käytössä olevalla kasvintuotantoalalla. Tämä siis puuttumatta eläintuotantoon – jonka rajoittaminen tietysti tekisi urakasta vielä paljon helpomman.
Tutkimusartikkeli “Laitaoikeiston koulutuspoliittisen ideologian jäljillä” joutui Facebookin roskapostialgoritmin hampaisiin – mitä todennäköisimmin toistuvista ilmiannoista johtuen.
Lopuksi muistutamme uutiskirjeen lukijoita Teeman elokuvafestivaalista. Ohjelmistossa on muun muassa kaksi elokuvaa, jotka käsittelevät siirtolaisuutta Euroopan rajoilla – sekä animaatioelokuva Ruohometsän kansa, jonka esittelijöiden joukossa on myös BIOS-tutkija Ville Lähde.