Kesäkuun uutiskirjeessä syvennytään tuoreisiin tietoihin Kiinan päästökehityksestä: maan kasvihuonekaasupäästöt ovat ehkä kääntymässä laskuun, mutta mitä tästä pitäisi ajatella? Esittelemme tavalliseen tapaan uusimmat BIOS-tuotokset ja tarjoamme tuhdin paketin lukuvinkkejä kesäksi. Uutiskirje kolahtaa sähköisiin postiluukkuihin taas elo-syyskuussa. Siihen asti hyvää kesää lukijoille!
Uutiskirjeen voit tilata täältä. BIOS-videoita ja podcasteja löytyy paljon, ja sosiaalisen median kanaviamme ovat mm. Bluesky, Facebook, Instagram, LinkedIn ja Mastodon.
Satelliittikuvia Bhadla Solar Park-voimalan (Rajasthan, Intia) rakentumisesta. Wikimedia Commons.
Maailmalta
Kääntyvätkö Kiinan kasvihuonekaasupäästöt vihdoin laskuun?
Kiinan kasvihuonekaasujen päästöt ovat olleet ratkaisevassa asemassa viime vuosikymmeninä. Vuosittaisissa hiilidioksidipäästöissä maa nousi ajat sitten suurimmaksi, noin 30 prosentin osuuteen globaaleista päästöistä, joskin per capita -päästöt ovat edelleen reilusti vähäisempiä kuin Yhdysvalloissa tai Kanadassa – mutta jo merkittävästi EU:n keskitasoa suuremmat, jos kaupankäynnin vaikutuksia ei huomioida. Näiden “ulkoistettujen päästöjen” eli viennin ja tuonnin laskeminen mukaan tuo EU:n ja Kiinan suunnilleen samaan mittaluokkaan per capita -päästöissä. Tämä kertoo siitä, että nykyään Kiinan päästöjen kasvua ei enää aja ensisijaisesti vientitavaroiden tuotanto vaan energiantuotanto ja rakentaminen maan omalle väestölle, mutta nuo “ulkoistetut päästöt” ovat edelleen merkittävä siivu maan päästöistä. Niiden osuus kuitenkin tällä hetkellä pienenee, ja kehitys jatkuu sitä mukaan mitä vähemmän päästöintensiivisiä vientituotteet ovat.
Jopa historiallisesti kertyneissä päästöissä Kiina ohitti taannoin EU-maat. Tämä johtuu siitä, että kun vuosittaiset päästöt ovat niin valtavat, historiallista “takamatkaa” on kurottu umpeen yhä nopeammin. (Yhdysvallat on tässä historiallisen vastuun laskentatavassa edelleen reilusti ykkösenä, ja EU-maat myös hieman Kiinaa edellä, jos suurten siirtomaavaltojen historiallinen painolasti otetaan mukaan laskuihin).
Mitä Kiinassa tapahtuu, on kriittisen tärkeää maailman ilmastotulevaisuudelle. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että muulla maailmalla ei ole väliä, sillä kolmekymmentä prosenttia on kolmekymmentä prosenttia, ja 70% on yli kaksi kertaa enemmän. Koska päästöt pitää lopulta saada nollaan aiemmin tai myöhemmin, kaikkien on onnistuttava, eikä pienemmillä mailla ole mitään takaporttia. Tosin kaikkein köyhimpien maiden lähtötaso on niin alhainen, että niillä olisi alkuun varaa nostaakin päästöjään, mikäli vauraammat maat leikkaavat omiaan, kuten reilua on. Toiselta kantilta se kuitenkin tarkoittaa, että katastrofaalisten muutosten estäminen vaatii isoa muutosta Kiinassa. Ilman sitä ei voida onnistua.
Ympäristöretoriikassa “ihan turhaa koska Kiina” -argumentaatio on surullisen yleistä. Se on vanhastaan tuttua väestönkasvusta puhuttaessa, mutta Kiinan väestökehitys on jo kääntynyt kohti vanhenemista ja vähentymistä. Argumentaatiota on käytetty ahkerasti myös Kiinan ilmastopäästöjen kohdalla väheksymään, vähättelemään tai hidastelemaan toimien merkitystä muualla maailmassa tai ruokkimaan yleistä fatalismia.
Kiinan päästöjen kasvun taittumista on kuitenkin odotettu jo pitkään, ja nyt käänne saattaa olla käsillä. Vuoden sisällä nimittäin Kiinan kasvihuonepäästöt ovat laskeneet ensimmäistä kertaa niin, että syynä eivät ole talousvaikeudet tai pandemian kaltainen poikkeustilanne. Tämä näkyy ennen kaikkea sähköntuotannon puolella: sähkön kysyntä on kasvanut, mutta sähköntuotannon päästöt ovat laskeneet. Toisin sanoen vähäpäästöistä energiaa on tullut peliin enemmän kuin kysyntä on kasvanut, jolloin fossiiliset ovat vähentyneet sähköntuotannossa paitsi suhteellisesti myös absoluuttisesti. Kansainvälisesti tunnustettu Kiinan ilmasto- ja energiakysymysten asiantuntija Lauri Myllyvirta kirjoitti aiheesta pitkästi Carbon Briefin vieraskirjoituksessa toukokuussa. Helsingin Sanomat käsitteli aihetta myös.
Sähköntuotannon päästöjen vähentäminen on helpompaa kuin millään muulla sektorilla, ja toisaalta runsaasti vähäpäästöistä sähköä tarvitaan liki kaikkien muiden sektorien dekarbonisaatiossa. Adam Tooze muistutti Kiinan tilannetta käsittelevässä uutiskirjeessään, että viime vuonna globaalisti 90 prosenttia uudesta sähköntuotantokapasiteetista tuli uusiutuvista lähteistä. Tämä ei kuitenkaan ole globaali tarina, vaan sähköntuotannon kehitys on hyvin erilaista eri alueilla. Kiina vastaa valtaosasta tuosta prosenttiluvusta.
Tooze tarkastelee uutiskirjeessään sekä Kiinan historiallista mullistusta että sen tilanteen eroa Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Jälkimmäisissä päästöjen kokonaismäärä on ollut jo jonkin aikaa laskussa – Yhdysvalloissa tosin isosti särötyksellä tuotetun maakaasun varassa. Kummallakin alueella myös sähkön kulutus on pysynyt jo jonkin aikaa kutakuinkin samalla tasolla, mikä tuo energiamurroksen valintatilanteiden ja kiistojen maastoon. Likaista on purettava ja puhtaampaa rakennettava. Kiinassa taas koko kuviota luonnehtii edelleen sähkön kulutuksen kasvu – toisin sanoen siellä ollaan vasta vaiheessa, jossa kasvu pitäisi kattaa vähäpäästöisillä (ks. myös tämä Toozen uutiskirje).
Kiinan oman sähköntuotannon muutoksen ohella maa vaikuttaa energiajärjestelmien muutokseen ympäri maailman viemällä halpoja aurinkopaneeleita, akkuja ja muuta energiateknologiaa. Päästövähennykset monissa maissa tuskin olisivat mahdollisia ilman sitä, ainakaan nykyisellä kehitysuralla, jossa merkittävä aineellisen ja energeettisen kulutuksen vähentäminen ei ole poliittisella kartalla ja oma uusiutuvan energian teknologiateollisuus on pitkälti menetetty Kiinalle.
Sähköntuotannon alalla Kiinassa siis voi olla käynnistynyt vihdoin rakenteellinen muutos: ei enää puhdasta ja likaista tuotantoa toistensa rinnalle, vaan puhtaampaa likaisen sijaan.
Kokonaiskuvassa hyvät merkit ovat kuitenkin vielä vaatimattomia: noin yhden prosentin lasku vuosittaisissa kokonaispäästöissä. Fossiilisten polttoaineiden käyttö lisääntyy nimittäin joillain sektoreilla edelleen, etenkin kemian teollisuudessa ja metallurgiassa – nyt sähköpuolen lasku vain on ollut näiden kasvua suurempaa. Teollisuus vastaa 60–70 prosentista maan päästöistä, joten sen kehityskulku on avainasemassa. Uusia fossiilisia voimaloita rakennetaan edelleen paljon, joskin on hyvin kyseenalaista, tullaanko kaikkia käyttämään niiden elinkaaren päähän.
Sen sijaan todella merkittävä tekijä on, että sementin tuotannosta aiheutuneet päästöt ovat olleet jo jonkin aikaa laskussa. Rakentamisen huippu näyttää olevan takana: nimen omaan talouskasvun pumppaaminen osin keinotekoisella rakentamisella, osin voimallisella aluekehityksellä, on ollut yksi Kiinan päästökehityksen keskeisistä ajureista viime vuosikymmeninä.
Kiinan ilmastopäästöjen orastava käänne kertoo siis ensisijaisesti sähköntuotannon muutoksesta ja vähäisemmässä määrin rakentamisen kuuman vaiheen hiipumisesta, mutta mitään syvempää yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta ei ole vielä käynnissä. Maalla ei ole johdonmukaista kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, ja teollisuutta koskeva politiikka vie myös päinvastaiseen suuntaan. Myllyvirta muistuttaa Carbon Briefin analyysissään, että nykytahdilla Kiinan kuilu sen omiin melko vaatimattomiin ilmastotavoitteisiin vain kasvaa. Hän myös toteaa, että suunta voi helposti kääntyä, jolloin edessä olisi ennätysvuosi päästöissä vähenemisen sijaan.
Olisi siis virhe sanoa, että lupaava käänne tekisi Kiinasta saman tien ilmastojohtajan. Hyviä merkkejä nähdään yleisemmin synkeässä tilanteessa. On muistettava, että päästöjen lasku on saatu jo käyntiin monissa maissa: EU:n ja Yhdysvaltain käyrät ovat kulkeneet alas jo vuosikausia. Yksikään merkittävien ilmastopäästöjen maa ei ole edellyt vähennyksissä riittävän nopeasti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi “turvarajoihin”, mutta Kiina on joka tapauksessa (ehkä) alussa. Kiinan rooli vähäpäästöisen energiantuotannon edistämisessä on kuitenkin sen omia päästölukuja suurempi, ja sen johtoasema alalla säilyy varmasti huolimatta monien maiden pyrkimyksestä “strategiseen autonomiaan”. Siksi voi perustellusti sanoa, että Kiina on ratkaisevassa asemassa tulevien vuosien ilmastotoimissa, minkä vuoksi nykyiset geopoliittiset jännitteet ja kauppasodat ovat sitäkin huolestuttavampia. Kiinan kurja ihmisoikeustilanne tuo oman synkeän sivuvärinsä tähän perittyyn tilanteeseen, mutta se ei muuta Kiinan teknologisen etumatkan mittasuhteita.
Geopolitiikan ja kauppapolitiikan lisäksi Kiinan kehitykseen vaikuttavat vahvasti taloudelliset suhdanteet ja maan sisäinen “kehityspolitiikka”. Maa on pumpannut taloutta kasvuun toistuvasti energiaintensiivisellä rakentamisella ja tuotannolla. Aiheeseen antaa taustoitusta Lauri Myllyvirran kirjoitus Kiinan teollisuustuotannon roolista viime vuoden toukokuussa sekä hänen Carbon Briefin kirjoituksensa, jossa hän tutkailee mm. koronapandemian jälkeisiä elvytystoimia ja niiden päästövaikutusta. Jatkaako Kiina vanhaa mallia vai pyrkiikö se enemmän sisämarkkinoihin ja paikalliseen kulutukseen, jonka voi olettaa olevan vähemmän energiaintensiivistä – vaikka sekin tietysti edellyttää mittavaa luonnonvarojen kulutusta.
Mikäli Kiinan moderni ympäristöhistoria ja kansalaisliikehdinnän rooli kiinnostaa, suosittelemme tätä Land & Climate Review -podcastin jaksoa. Mielenilmausten merkitys Kiinan suunnanmuutoksissa unohtuu helposti täkäläisestä näkökulmasta.
BIOS
BIOS-podcastissa kysyttiin, miten fossiilivaltaa pönkitetään
Toukokuun jaksossa Ville Lähde ja Tere Vadén juttelivat Tero Toivasen kanssa fossiilivallan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Onko käynnissä energiasiirtymä, vai onko fossiilivalta yhä tiukassa – vai ovatko molemmat totta yhtaikaa? Keskustelun taustana olivat teokset Overshoot ja More and More and More, joita on käsitelty blogissamme. Tero tekee keskustelussa opettavaisia ekskursioita esimerkiksi kasvun rajoja koskevan keskustelun historiaan ja ilmastoestämisen taustoihin.
BIOS-ekonomisti kommentoi varallisuusveroa
SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta esitti toukokuussa varallisuusveroa puolustushankintojen rahoittamiseksi. Jussi Ahokas kommentoi asiaa Kauppalehdelle:
“Työmarkkinajärjestö SAK:n puheenjohtajan Jarkko Elorannan esitys varallisuusverosta voisi olla moraalisesti oikeutettu keino rahoittaa puolustushankinnat. Näin sanoo Bios-tutkimusyksikön ekonomisti Jussi Ahokas […] Ekonomisti Jussi Ahokkaan mukaan ehdotus on siinä mielessä looginen, että veronmaksukykyisimmät suomalaiset löytyvät juuri suurimmista tuloluokista. ”Myös he, joilla on taloudellisesti eniten hävittävää sodan syttyessä, ovat varmaan rikkaimmat henkilöt. Heidän puoleensa kääntymisellä on ihan perusteet”, Ahokas sanoo.”
Degrowth ei ole talouskasvun vaihtoehto vaan uusi näkökulma maailmaan
Paavo Järvensivu selvensi Loimu-verkkolehden haastattelussa, mitä degrowth oikeastaan tarkoittaa. Liian helposti se asetetaan yksioikoiseksi nykymenon vaihtoehdoksi. Kuten Paavo kuvaa: “Se ei ollut mikään toimenpidesuositus, vaan pyrkimys purkaa vallitsevaa ajattelua ja avata tilaa muunlaisille ajatteluille.”
“Talouskasvun vaihtoehto ei ole talouslasku. Sen sijaan pitäisi tarkastella talouden sisältöä, eikä hyväksyä kasvuksi mitä tahansa talouden aktiviteettia. Kun katsotaan määrän sijasta laatua, se johdattaa meidän ihan erilaiseen poliittiseen maailmaan eli siihen, mikä degrowth oikein ymmärrettynä on […] Samalla on määriteltävä hyvään elämään tarvittavat sosiaaliset tavoitteet, kuten turvallisuus ja hyvinvointi. Ja on myös pohdittava, millä laadullisilla tavoilla luonnonvarojen kulutus ja päästöt saadaan alas, kun samanaikaisesti pidetään huolta hyvinvoinnin riittävästä tasosta ja turvallisuudesta.”
Degrowthista jatkettiin myös Voima-lehden haastatellessa Tero Toivasta. Tero korostaa, että talouskasvu on melko uusi, toisen maailmansodan jälkeinen ajatus, ja että talouden tarkastelussa pitäisi mennä sitä syvemmälle, kapitalismin rakenteisiin kuten voiton tavoitteluun. Voitto yritysten ensisijaisena päämääränä sitoo työntekijät ja kuluttajat. Sen sijaan nykytilanteessa olisi yhdessä, kollektiivisesti muotoiltava taloudellisenkin toiminnan tavoitteet:
”Uusliberalismin keskeinen ongelma on tosiaan se, että taloudelle ei ole saanut kunnolla määritellä kollektiivista suuntaa. Ja nyt niin pitäisi käytännössä tehdä.”
Yhdeksi keinoksi suunnan hahmottelemiseen Tero esittää kestävyysmurroksen suunnittelua:
”Suunnittelusta hyötyviä tahoja olisivat sekä poliitikot että kestävyysmurroksen kanssa kipuilevat yksityisen sektorin olemassa olevat isot teollisuustoimijat, mutta erityisesti uudet ja nousevat teolliset toimijat.”
Lopuksi
Suosittelemme lämpimästi Rosie Collingtonin kirjoitusta ympäristörahoituksesta. MIT Technology Review’n jutussa lasketaan tekoälyn energiataloutta laajemmasta näkövinkkelistä kuin tavallisesti. Guardianissa on käsitelty kiertotalouden takapakkia sekä merten happamoitumista. ScienceFeedback sukeltaa Espanjan sähkökatkoksen taustoihin ja sitä koskevaan harhatietoon. Climeworksin islantilainen hiilenkaappauslaitos ei toiminut kuten toivottiin. Riikka Suominen kirjoittaa Long Playssa siitä, miten eri tavoin avohakkuuta tai kesämökin muutostöitä käsitellään. Jaakko Belt kirjoittaa niin & näin -lehdessä toisinajattelusta. Opettaja-lehden jutussa käsitellään opettamista ja oppimista ekokriisissä. Mikko Pelttari syventyy Suomen Kuvalehdessä kirjanpainajaan.
Kesäkuuntelemiseksi suosittelemme Guardianin uutta podcast-minisarjaa Missing in the Amazon, joka käsittelee toimittaja Dom Phillipsin ja alkuperäiskansojen tukijärjestön aktiivi Bruno Pereiran katoamista ja murhaa. Vuonna 2022 kaksikon jäljillä kulkea toimittaja Domin kollega Tom Phillips. Tapahtuneen taustoista voi lukea lisää tästä artikkelista.