Euroopan energiariippuvuus Venäjästä on tärkeimpiä poliittisia kysymyksiä tällä hetkellä. Ongelman ytimessä on, ettemme tiedä riittävän tarkasti, mitkä olisivat Venäjän energiatuonnin lopettamisen taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset Euroopalle. Makrotaloustieteilijät ovat pyrkineet vastaamaan tähän kysymykseen mallinnuksillaan päätyen tuloksiin, etteivät negatiiviset vaikutukset olisi suuria. Miten päätöksentekijöiden tulisi suhtautua näihin laskelmiin? Kuinka realistisia laskelmat ovat? Sitä pohditaan tässä BIOS-ekonomisti Jussi Ahokkaan kirjoituksessa.
Sen jälkeen, kun Venäjän aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainassa helmikuun lopussa, yhdeksi tärkeimmistä kysymyksistä on noussut Euroopan riippuvuus venäläisestä energiasta – maakaasusta, raakaöljystä sekä hiilestä. Toki Venäjällä tuotetaan myös monia muita Euroopallekin tärkeitä raaka-aineita ja jalosteita, kuten lannoitteita ja mineraaleja, joiden saatavuus jatkossa on nyt suuri kysymysmerkki. Siitä huolimatta energiahyödykkeet ovat sotaan liittyvän talouskamppailun alueella saaneet suurimman roolin.
Sinällään tässä ei ole mitään eriskummallista. Läntiset yhteiskunnat ovat fossiiliyhteiskuntia, joiden aineenvaihdunta perustuu fossiilienergian laajamittaiseen käyttöön ja fossiilisten energiahyödykkeiden polttamiseen. Euroopassa on tietoisesti valittu ulko- ja turvallisuuspoliittinen tie, jossa Euroopan maat, ennen kaikkea Saksa, ovat rakentaneet yhteiskuntansa ja teollisuutensa pitkälti venäläisen tuontienergian varaan. Nyt näistä rakenteista ja poliittisista valinnoista syntynyttä likapyykkiä on tietysti luontevaa pestä – tai yrittää pestä.
Talouspakotekamppailu on julmaa
Talouspakotekamppailussa otettiin sodan alkupäivinä ja viikkoina kovat aseet käyttöön, kun Yhdysvaltojen johdolla ja Euroopan avustamana Venäjän taloudellisia olosuhteita käytiin horjuttamaan kovilla maksujärjestelmään ja tuontiin vaikuttavilla toimilla. Lisäksi monet länsimaiset yritykset tekivät omat päätöksensä ja lähtivät Venäjältä. Näiden toimenpiteiden ja tapahtumien jälkeen uusia talousohjuksia ei ole oikeastaan ammuttu. Myös Putinin hallinto on saanut talousohjauksen hallintaan ja erilaisilla toimilla se on pystynyt muun muassa vakauttamaan ruplan kurssin haluamalleen tasolle.
Yksi keskeisistä työkaluista ruplan kurssin ohjaamisessa on ollut se iso porsaanreikä, joka talouspakotteisiin on ilmeisen tarkoituksellisesti jätetty: eurooppalainen energiakauppa Venäjän kanssa. Erityisesti Saksan vaatimuksesta kaasuhanoja ei ole haluttu sulkea eikä hiilikuljetuksia lopettaa. Myös muissa maissa, mukaan lukien Suomessa, venäläisistä energiahyödykkeistä luopuminen on ottanut aikaa. Esimerkiksi Neste kertoo korvanneensa toistaiseksi noin 85 prosenttia Venäjältä tuodusta raakaöljystä muilla öljylaaduilla. Sähköä, kaasua ja hiiltäkin kulkee yhtä Suomen rajan yli Venäjältä.
Poliittiset vaatimukset Venäjän energiasaarrolle ovat lisääntyneet jatkuvasti sitä mukaa kun Venäjän toimien karut tulokset Ukrainassa ovat tulleet näkyväksi. Halu irtautua venäläisestä energiasta on kasvanut. Esimerkiksi Euroopan parlamentti päätti tällä viikolla kannattaa energian tuonnin lopettamista Venäjältä. Monissa Euroopan maissa kannatus energiasaarrolle on erittäin suurta. Mutta siitä huolimatta päätöstä ei ole tehty. Mistä kiikastaa?
Energiasaarron esteenä pelko sen osumisesta omaan nilkkaan
Selkein syy ämpyilylle on, että Euroopassa pelätään energiasaarron osuvan enemmän omaan kuin Putinin nilkkaan. Nimenomaan tällaista huolta on artikuloitu Saksasta, joka monissa yleiseurooppalaisissa ja transatlanttisissa prosesseissa onkin asettunut energiasaarron suhteen vastahankaan. Pelkona on, että energiatuonnin nopea lopettaminen iskee rajusti kotimaiseen teollisuuteen, kotitalouksien hyvinvointiin ja yhteiskunnalliseen vakauteen. Siksi tarvitaan ainakin riittäviä siirtymäaikoja ja varautumista ennen kuin toimissa voidaan edetä.
Eli vaikka poliittisia julistuksia Venäjän energiasaarron toteuttamisesta on helppo tehdä, jossain takaraivossa kuitenkin piilottelee ajatus, että siitä voi seurata kaikenlaista arvaamatonta. Jotta tästä pelosta päästäisiin eroon, täytyisi ennakoiden ja asiaa analysoiden löytää varmuus, että isku talouteen ja yhteiskuntaan ei ole liian suuri.
Tämä kuulostaa tietenkin pyynnöltä tieteelle sekä tutkimukselle: “Kertokaa meille paras arvauksenne siitä, millaisia vaikutuksia energiasaarrolla olisi.” Kun mallinnusta tehdään joka päivä monilla tieteenaloilla, emmekö voisi myös tässä kysymyksessä nojata niihin? Ja päästä siten epävarmuudesta varmuuteen ja sen kautta toivottavasti perusteltuun poliittiseen päätökseen.
Esiin astuvat makroekonomistit
Tutkijat ovatkin lähteneet etsimään aktiivisesti vastausta tuohon kysymykseen. Ennen kaikkea sitä ovat tehneet eurooppalaiset makrotaloustieteilijät, joiden kokonaisvaltaiset taloudelliset yleisen tasapainon mallit vaikuttavat olevan kuin tehtyjä tällaisiin kysymyksiin vastaamiseen.
Ensimmäisenä liikkeelle ehti tutkimusryhmä Notre Dame yliopiston professori Rüdiger Bachmannin johdolla. Heidän laskelmiensa mukaan energiasaarron negatiivinen taloudellinen vaikutus Saksan talouteen olisi eri malleista ja skenaarioista riippuen välillä 0,2 % – 2,3 % BKT:hen. Yksinkertaistettuna tulokset riippuvat siitä, kuinka suuri pudotus energiahyödykkeiden saatavuudessa tapahtuu ja millä tavalla tuotantorakenne pystyy tähän sopeutumaan.
Huhtikuun alussa David Baqaeen johdolla samantyyliset laskelmat tuotettiin Ranskassa. Tässä tarkastelussa tilannetta katsottiin kaikkien EU-maiden osalta. Tuloksien mukaan Ranskassa vaikutus jäisi Saksalle koituvasta negatiivisesta tulemasta, mutta esimerkiksi Suomessa negatiivinen vaikutus olisi selvästi suurempi, jopa viisinkertainen Saksaan nähden. Tämä tulos on peräisin nimenomaan Baqaeen ja Emmanuel Farhin kehittelemästä kansainvälisen talouden makromallista.
Kokonaiskuvaksi edellisestä mallinnuksesta muodostuu se, että Euroopan tasolla negatiivinen vaikutus talouteen voisi rajautua noin 100 euroon eurooppalaista aikuista kohti, jos Venäjän energiatuonti lopetetaan. Tämän luvun muun muassa Helsingin Sanomat raportoi suomalaisille lukijoille tällä viikolla. Jos todella selviämme näin pienellä takaiskulla, energiatuonnin jatkaminen Venäjältä tuntuu varmasti monesta täysin mielettömältä.
Varauksia jatkokeskustelussa
Kaikki eivät kuitenkaan ole nielleet edellisiä makrotaloustieteellisiä laskelmia pureksimatta. Jälleen palaamme Saksaan, jossa keskustelu laskelmien tuloksista on ollut toistaiseksi vilkkainta. Varsinkin Saksan teollisuudessa ja viimeksi myös ammattiliitoissa on suhtauduttu niihin erittäin suurella varauksella. Esimerkiksi kemikaalijätti BASF on ilmoittanut, että kaasun tuonnin loppuminen tai jo pelkästään puolittuminen lopettaisi tuotantotoiminnan tyystin sen tehtailla.
Lähellä ammattiliittoja toimivan think-tankin IMK:n ekonomistit Sebastian Dullienin johdolla päätyivät omissa laskelmissaan siihen, että energiasaarrosta seuraisi Saksaan ja sitä myöten Eurooppaan syvä taantuma. Heidän laskelmiensa mukaan negatiivinen vaikutus BKT:hen olisi vähintään 6 prosenttia eli selvästi edellä esiteltyjä laskelmia enemmän. Tämä tulos pätisi siinäkin tapauksessa, että korvaavien energialähteiden löytäminen sujuisi joutuisasti.
Dullienin tärkein viesti liityy kuitenkin kaikkien mallinnustulosten epävarmuuteen. Hänen mukaansa jokaiseen tulokseen pitää suhtautua hyvin kriittisesti, sillä on ”mahdotonta mallintaa kaasun tuonnin lopettamista vakavasti”. Tietysti tällöin herää kysymys, miksi se on niin vaikeaa ja missä edellä esitetyt laskelmat mahdollisesti menevät pieleen.
Makromallinnuksen perusteet
Yritän vastata tuohon kysymykseen niin yksinkertaisesti kuin osaan. Perustan vastaukseni omaan usean vuoden kokemukseeni makrotalousmallinnuksesta. Minulla on tuntumaa sekä valtavirtaisiin että niitä haastaviin mallinnustapoihin, joten toivon pystyväni valottamaan kysymystä selkeästi.
Esimerkiksi Bachmannin ja Baqaeen mallinnukset on pyritty tekemään mahdollisimman yksinkertaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että talous on pelkistetty suoraviivaiseksi panos-tuotos-malliksi, jota voidaan kuvata jonkinlaisella tuotantofunktiolla. Se kertoo käytännössä siitä, miten eri tuotannossa käytettävät panokset voivat muuttua tuotokseksi eli lopputuotteeksi, joka on sitten markkinoilla ostettavissa.
Lisäksi ajatus on, että panoksia voidaan käyttää joustavasti niin, että jos jostakin panoksesta tulee pulaa, se voidaan korvata jollain toisella (mallinnuksessa käytettävällä aikavälillä). Usein mallinnusartikkeleissa vilahtelevat substituutiojoustot kuvaavat, miten kutakin panosta voidaan korvata tuotantoprosessissa. Jos jousto on nolla, panoshyödyke on korvaamaton. Jos jousto on ääretön, hyödykkeen voi korvata täysin vaivattomasti johonkin toiseen.
Käytännössä mallinnustulokset energiasaarron kysymyksessä riippuvat kahdesta asiasta. Siitä kuinka suureksi energiavajeen arviomme ja siitä, mitä oletamme energiahyödykkeiden korvattavuudesta – siis substituutiojoustoista. Jos päädymme siihen, että energiavajetta saarrosta tulee, mutta oletamme tuotantojärjestelmämme pystyvän korvaamaan tuon puuttuvan panoksen helposti, negatiivinen vaikutus talouteen on pieni. Jos taas oletamme, että korvaaminen on erittäin vaikeaa, negatiivinen vaikutus tuotokseen kasvaa.
Usein makrotaloudellisessa mallinnuksessa on teknisistä syistä valittava jonkinlainen korvattavuus. Jos nimittäin hieman monimutkaisemmissa malleissa usean panoshyödykkeen substituutiojousto on nolla (tai olemattoman pieni) ja yritetään mallintaa suurehkoa šokkia, kuten Venäjän energiasaartoa, yleisen tasapainon ehdot eivät välttämättä enää toteudu. Silloin emme saa mallista minkäänlaisia tuloksia. Tämä tietysti sinällään rajaa jo tietyn määrän oletuksia pois tarkastelusta.
Jos nämä oletukset kuitenkin olisivat todellisuuden näkökulmasta perusteltuja, mallinnus ei enää pysty palvelemaan meitä haluamallamme tavalla. Käytettävä malli voi esimerkiksi rikkoutua oletuksilla, joissa Venäjän maakaasun tuonti ei ole heti korvattavissa, sitä ei voida joustavasti siirtää kotitalouksilta teollisuuden käyttöön ja maakaasusta riippuvaisen teollisuuden pysähdys estää monien muiden teollisuusalojen välituotteiden saannin – jolloin saatavuusongelmat kertautuvat tuotantoketjussa. Tämä lienee ainakin osittain ollut Dullienin mielessä hänen antaessaan lausuntoa ”vakavan mallinnuksen” haasteista.
Lisähaasteita
Jotta edellä esitellyistä yksinkertaisista makrotaloudellisista mallinnuksista saataisiin realistisia, keskeistä on saada substituutiojoustot malleissa mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaaviksi. Valitettavasti tämä on erittäin haasteellinen tehtävä, joka edellyttäisi koko tuotantoketjun äärimmäisen hyvää tuntemusta ja vieläpä kaiken sen tiedon kääntämistä taloustieteen kielelle. Jopa niin, että kaikki todellisuuden niukkuudet voidaan esittää yhdellä joustoluvulla.
Ongelma on tietysti myös se, että todellisuudessa talouden olosuhteet ja rakenteet muuttuvat jatkuvasti, jolloin esimerkiksi koronakriisissä havaittuja niukkuuksia ei voida sellaisenaan tuoda energiasaarron tarkasteluun. Jokaista tilannetta ja vaikutuskanavaa tuotantoprosessiin pitää tarkastella erillisinä, ja usein saamme tietoa vasta sen jälkeen, kun laineet yhteiskunnassa ja taloudessa ovat jo tasoittuneet.
Yksi iso kysymys tietenkin on, onko tällainen yksinkertaistettu tapa mallintaa taloutta riittävän hyvä, jotta päätöksentekijät saavat riittävän ”varman” tiedon valintojensa pohjaksi. Vaikka yksinkertaiset mallit voisivat sisällyttää esimerkiksi substituutiojoustoihinsa kaiken mahdollisen todellisuuden informaation, pystymmekö enää käsittelemään sitä, mistä mikäkin jousto lopulta muodostui ja miten se vaikutti tuloksiin? Tai uskommeko ylipäätään, että mallintaja on huomioinut kaikki oleelliset taustatekijät ja mahdolliset kehityskulut, jotka kysymykseen liittyvät? Jos emme, kovin suurta varmuutta emme mallien tuloksista saa.
Miten tuollaiset mallit esimerkiksi käsittelevät rahoitusmarkkinoita tai raaka-ainemarkkinoita, jotka ovat sodan myötä erittäin hauraassa tilassa? Entä talouspolitiikkaa, joka näyttää tällä hetkellä kiristyvän erityisesti rahapolitiikan osalta, kun niukkuudet nostavat hintoja monilla talouden alueilla? Mitkä ovat teknologisista ja muista polkuriippuvaisuuksista seuraavat rajoitteet panosten korvaamiselle ja mikä on korvaamisen mahdollistavien investointien hinta? Entä geopoliittiset kehityskulut, jotka voivat tuottaa jälleen kumulatiivisesti uusia niukkuuksia tuotantojärjestelmiin? Siinä on paljon tietoa puristettavaksi yhteen joustoparametriin.
Yhteenveto: kriittistä otetta tarvitaan
Yksinkertaisilla makrotaloustieteellisillä mallinnuksilla on oma paikkansa politiikkatarkasteluissa, mutta poliittisten päätöstentekijöiden tulee olla tarkkana niistä saatavien tulosten kanssa. Erilaiset keskinäisriippuvaiset todellisuuden prosessit voivat yllättää moneen suuntaan, ja niukkuudet taloudessa saattavat olla paikoin absoluuttisia. Jopa niin absoluuttisia, että mallit eivät niitä lainkaan pysty käsittelemään.
Itse mietin energiasaarron kysymyksessä ainakin sitä, miten erilaiset rahoitusmarkkinasopimukset kestäisivät sen valtavan hintašokin, joka Venäjän energiatuonnin lopettaminen Euroopassa välttämättä aiheuttaa. Tästä saatiin esimakua jo sodan alkuviikkoina, eikä se näkymä ollut rohkaiseva. Esimerkiksi globaali nikkelimarkkina näytti rikkoutuvan kokoaan. Markkinoiden likviditeetti katosi, kauppoja ei voitu normaalisti suorittaa ja hinnat nousivat pilviin ennen kaikkea rahoitusmarkkinateknisistä syistä. Jos raaka-ainemarkkinat menevät laajemmin solmuun, miten se käytännössä vaikuttaa yrityksiin, jotka raaka-aineita tuotannossa käyttävät?
Lisäksi mietin sitä, millainen olisi talouspoliittinen reaktio saartoon. Jos siitä seuraisi lisää inflaatiopainetta, miten keskuspankit siihen reagoisivat? Tällä hetkellä ne näyttävät sitoutuneen vahvasti inflaation nitistämiseen, jolloin rahapolitiikan voisi vain odottaa entisestään kiristyvän uuden hintašokin myötä. Tällöin sopeuttavaa kysyntäelvytystä, joka muuten monissa laskelmissa oli yhtenä tasapainottavana lähtökohtana, ei lainkaan saataisi.
Mietin myös sitä, miten eurooppalaiset ja globaalit tuotantoketjut kestäisivät uuden iskun heti koronakriisin perään. Kun Kiinassa tälläkin hetkellä lockdownit rajoittavat tuotantoa ja rikkovat tuotantoketjuja, voitaisiin saada kaikkien aikojen tarjontašokki, jos Eurooppa lähiviikkoina irtautuisi nopeasti Venäjän energiasta. Nämä ongelmat eivät välttämättä poistu kovin nopeasti päiväjärjestyksestä.
Ylipäätään kysymys Venäjän energiatuonnista irtautumisen aikataulusta ja sopeutumisen aikavälistä on tärkeä tulosten arvioimisen kannalta. Myös sitä on syytä pohtia, millaisia polkuriippuvuuksia ja erilaista sitoutumista fossiilienergian käyttöön nopeaan sopeutumiseen pyrkivät toimet esimerkiksi infrastruktuuri-investointien kautta luovat (vrt. hidas ja nopea kriisi). Ne voivat osoittautua juuri siksi sekä materiaalisesti että poliittisesti mahdottomiksi.
Toki myös sopeuttavia ja tasapainottavia prosesseja on mahdollista kuvitella. Rahapolitiikka voi yllättää ja kääntyä elvyttäväksi vastaten samalla mahdollisesti raaka-ainemarkkinoilta leviämässä olevaan rahoitusmarkkinakriisiin. Tuotannon rakenteet voivat myös sopeutua makromallien kuvauksen suuntaisesti. Varovaisuus on kuitenkin paikallaan: epärealistiset ja siksi liian optimistiset laskelmat voivat kääntyä itseään vastaan, kun niiden pohjalta tehdyt päätökset sitten iskevätkin todella rajusti talouteen ja yhteiskuntaan.
Ei voida kertoa kansalaisille, että sadalla eurolla tästä selvitään, jos todellisuudessa Venäjän energiasta irtautuminen vaatii ainakin hetkellisesti poikkeusolosuhteiden kestämistä. Suuremman hinnan maksaminen ja isompien vaikeuksien kestäminen voi olla moraalisesti välttämätöntä Venäjän sotatoimien vastustamiseksi, mutta päätös pitäisi tehdä tietoisina seurausten mittaluokasta.
Lisää kriittistä pohdintaa ja vaikutusketjujen tutkimusta yhä tarvitaan, jotta kuva Venäjän energiasta irtautumisesta tarkentuu. Mallinnusten ja arvioiden tulokset eroavat todennäköisesti jatkossakin toisistaan muun muassa edellä kuvatuista metodologisista syistä. Siksi päätöksentekijät ovat lähitulevaisuudessakin vaikeassa valintatilanteessa.
Jussi Ahokas, ekonomisti, tutkija