25.5.2018

Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.

Väestötutkimuksen vakiintunut näkemys on, että syntyvyys laskee hyvinvoinnin kasvun mukana. Väestönkasvu siis hidastuu ja taittuu, kun ihmiset saavuttavat kunnollisen ruokaturvan, pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä, saavat koulutusta, naisten oikeudet edistyvät ja yhteiskunnat muuttuvat vakaammiksi. Historiallisesti tällainen kehitys onkin johtanut syntyvyyden voimakkaaseen laskuun, ja vaurastumisen myötä syntyvyys voi olla kuolleisuutta vähäisempää. Uusi väestötutkimus kuitenkin osoittaa, että kaikkein vauraimmissa maissa syntyvyyden lasku on pysähtynyt viime vuosikymmeninä, ja joissain maissa syntyvyys on kääntynyt jopa nousuun. Jotkut intoutuvat väittämään, että tämä vie syntyvyydestä johtuvaan väestönkasvuun myös vauraissa maissa. Tämä on harhakäsitys, sillä tutkimus ei tue tätä väitettä.

Lyhyen ajan sisällä olen törmännyt kaksi kertaa yllättävään tilanteeseen, jossa korkeasti koulutetut ja ympäristöasioita tuntevat tutut tutkijat ovat väittäneet syntyvyyden nousun alkavan uudelleen vauraissa maissa. Käynnissä olisi jonkinlainen heiluriliike: pitkän historiallisen laskun jälkeen syntyvyys tai ”hedelmällisyysaste” lähtisi nousuun. Heidän mukaansa tämä kyseenalaistaa ajatuksen väestönkasvun hiipumisesta.

Kirjoitin taannoin väestönkasvusta BIOS-blogiin ja kuvasin ”väestöllistä muuntumista” (demographic transition), väestötutkimuksessa vakiintunutta käsitettä. Se kuvaa siirtymää tasaisesta väestömäärästä nopeaan väestönkasvuun, väestönkasvun taittumista ja saapumista uuteen vakaaseen vaiheeseen. Väestötutkimus osoittaa, että tämä prosessi on käyty läpi lukuisissa maissa, mutta se on edennyt eri tahtia eri alueilla vaihdellen vuosisadasta tai parista kymmeniin vuosiin. Edesmennyt tieteen popularisoijana tunnettu Hans Rosling intoutui välillä kuvaamaan prosessia vääjäämättömäksi – tai niin hänen sanojaan on tulkittu, kuten tässä kirjoituksessa.

Mutta väestötutkimuksessa moista väitettä vääjäämättömyydestä ei esiinny: väestöllinen muuntuminen on seurausta monien tekijöiden (ihmisoikeudet, koulutus, ruokaturva ja niin edelleen) yhteisvaikutuksesta, eikä se toteudu tai se hidastuu, jos nuo tekijät puuttuvat. Afrikan hidastunutta väestöllistä muuntumista kuvasin yllä mainitussa kirjoituksessani, samoin kuin esimerkiksi Latinalaisen Amerikan ennakoitua huomattavasti nopeampaa. Onkin tärkeää erottaa globaali väestönkasvu ja alueelliset väestömuutokset – yhtäällä väestö kasvaa, toisaalla se pysyy suht vakaana tai vähenee. Syntyvyyden lisäksi tähän vaikuttavat etenkin elinajanodote ja muuttoliikkeet.

Kohtaamani yllättävän väitteen mukaan vakiintunut näkemys ei kuitenkaan pitäisi paikkansa. Syntyvyyden päätyminen alhaiselle tasolle vauraammissa maissa ei olisikaan pysyvää, vaan uusi kasvukäyrä olisi alussa. Kysyin kiinnostuneena asiaa tutulta tiedetoimittajalta, ja hänkin kertoi törmänneensä väitteeseen julkisessa keskustelussa – ja kuten minulle, hänellekin esitettiin Tanskaa esimerkkinä maasta, jossa tuo muutos olisi jo käynnissä. Koska tällaiset väitteet alkavat elää helposti omaa elämäänsä, niihin on tärkeä pureutua. Konsultoin suomalaisia väestötutkijoita ja tutustuin tutkimuksiin, joiden tulosten tahattomasta tai tahallisesta väärinymmärryksestä tämä väite kummunnee.

Aiheen käsittelyn tekee ajankohtaiseksi hiipuvan väestönkasvun tai alkavan väestön vähenemisen aiheuttama keskustelu syntyvyydestä Suomessa. Tehdäänkö täällä liian vähän lapsia? Suomessa on esitetty jopa ”synnytystalkoita”. Samoin Tanskassa käynnistyi taannoin melko epäilyttävää kuvastoa käyttävä ”Tee se äidin tähden. Tee se Tanskalle” -kampanja. Moralistinen ”synnytyspaniikki” herättää tunteita monella suunnalla, mutta siihen reagoiminen ei kaipaa tosiasioiden vääristelyä tai huonosti pureskeltua tutkimusta.

Toinen syy olla tarkka näissä asioissa on se, että syntyvyyden tarkastelu sekoittuu aivan liian helposti maahanmuuttoon – pikainen troolaus verkkokeskustelujen syvänteissä osoittaakin, että maahanmuuttoa vastustetaan sekä panikoimalla alhaisesta syntyvyydestä (”ne” sikiävät ”meitä” nopeammin) että kyseenalaistamalla syntyvyyden alhainen taso (emme ”me” tarvitse tänne ”niitä”). Esimerkiksi professori Janne Kotiahon Yle-haastattelussa todetaan huolimattomasti, että Suomen väestö kasvaa ”osin” maahanmuuton takia. Se kasvaa pelkästään maahanmuuton takia. ”Luonnollinen väestönkasvu” eli pelkästään syntyvyydestä johtuva kasvu on pääosin loppunut kaikissa vauraissa maissa, ja uusi tutkimus ei kyseenalaista tätä, kuten alla nähdään. Poikkeustapauksissakin luonnollinen väestönkasvu on hyvin vähäistä maahanmuuttoon verrattuna.

Palaan maahanmuuttokysymykseen kirjoituksen lopussa, mutta katsotaan ensin tarkemmin tätä väestöväitettä ja mitä tutkimus siitä sanoo.

Väestönkasvu ja hedelmällisyysaste ovat eri asioita

Väite vauraiden maiden syntyvyyden uudesta noususta ja ”luonnollisen väestönkasvun” jatkumisesta voi perustua useampaan väärinkäsitykseen. Ensimmäinen on yksinkertainen: sekoitetaan keskenään väestönkasvu ja hedelmällisyysaste (eli rajusti yksinkertaistaen: kuinka monta lasta nainen saa elämänsä aikana – tästä lisää myöhemmin). Katsotaan esimerkiksi Tanskaa. Tätä kirjottaessa maan väestö on World Population Review -sivuston mukaan (luvut perustuvat YK:n tuoreimpiin laskelmiin) noin 5 752 000 ja väestönkasvutahti on 0,36%. Väestö siis kasvaa hitaasti ja valtaosaltaan maahanmuuton vuoksi – Tanska ei siis Suomen tavoin ole ainakaan vielä päätynyt ”negatiiviseen luonnolliseen väestönkasvuun”, mutta mitään syntyvyyspiikkiä ei ole näkyvissä.

Toinen mahdollinen virhe liittyy syntyvyyden muutoksia kuvaavan ”hedelmällisyysasteen” (total fertility rate) tulkintaan. Kuten oheisesta Kuviosta 1 näkyy, hedelmällisyysaste on ”sahannut” melkoisesti viime vuosikymmeninä. Tanskan kohdalla on pikkuinen piikki ylöspäin reippaan romahduksen jälkeen – perustuuko väite Tanskan uudesta syntyvyyden kasvusta tähän? Jokaisen tutkijan pitäisi tietää, ettei tuollaisesta historiallisesta käyrästä voida erottaa vain yhtä mielivaltaista osaa ja tehdä päätelmiä sen pohjalta.

Tämä olisi kuitenkin hyvin karkea virhe tutkijoilta. Oletankin heidän ymmärtäneen väärin hedelmällisyysastetta koskevaa tuoretta tutkimusta. Oheisen kuvion ”sahaaminen” nimittäin kertoo siitä, että tavanomainen hedelmällisyysasteen mittaustapa ei todennäköisesti sovellu esimerkiksi pohjoismaiseen ympäristöön viime vuosikymmeninä. Siksi täytyy katsoa tarkemmin tutkimusmenetelmien eroja.

KUVIO (1) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Periodi-hedelmällisyysaste Pohjoismaissa 1975–2015, mikä näyttää sekä laskuja että nousuja. Jalovaara et al. artikkelissa käytetään kohortti-hedelmällisyysastetta (ks. alla) ja vertaillaan niitä periodilukuihin.

Miten hedelmällisyysastetta tulisi mitata?

Väestötutkimuksen kentällä on käynnissä kiinnostava ja mullistavakin tutkimuskeskustelu hedelmällisyysasteen mittaamisesta. Pöydälle on nostettu uudenlaisia metodeja, jotka muuttavat kuvaa etenkin vauraimpien maiden viime vuosikymmenien väestökehityksestä – mutta ne eivät osoita, että syntyvyys olisi lähtenyt tai lähdössä rajuun nousuun tai että väestöllisen siirtymän perusidea olisi kumottu.

Perinteinen periodi-hedelmällisyysaste tai periodi-TFR mittaa hedelmällisyyttä jonain tiettynä ajanjaksona kaikissa ikäryhmissä. Se on ikään kuin ajankohtaiskatsaus, johon monenlaiset hetkelliset muutokset heijastuvat voimakkaasti. Sen etuna on ajankohtaisuus mutta ongelmana on juuri edellä kuvattu käyrien ”sahaaminen”. Tämän vuoksi periodi-TFR-käyrien avulla ei voida hahmottaa käynnissä olevia pitkäaikaisia siirtymiä, jolloin esimerkiksi lastensaanti lykkääntyy yhä myöhemmälle iälle.

Juuri siksi monien tutkijoiden mukaan kohortti-hedelmällisyysaste eli kohortti-TFR on parempi menetelmä. Siinä tarkastellaan kohortteja tai ”syntymävuosiluokkia” jakamalla ihmiset esimerkiksi viiden vuoden luokkiin syntymävuoden mukaan. Näiden kohorttien toteutunut lapsiluku lasketaan – eli kuinka monta lasta ihmiset olivat saaneet esimerkiksi 40 tai 45 ikävuoteen mennessä. Kohorttimenetelmä antaa todenmukaisen kuvan toteutuneesta syntyvyydestä ja pidemmän aikavälin trendeistä. (Myrskylä et al. 2012, 2–4, 16; Myrskylä et al., 2013, 31–32, 42–43; Hvindtfeldt et al. 2010, 427, 431; Jalovaara et al. 2018, 6) (Tiivistelmä menetelmien eroista löytyy täältä.)

Kuten aina tieteessä, eri menetelmät valaisevat ilmiön eri puolia ja vastaavat eri kysymyksiin. Syntyy kuitenkin ongelmia, kun tietynlaisia vastauksia haetaan menetelmiltä, jotka eivät niitä pysty antamaan. Juuri siksi edellä kuvatut periodi-TFR:n käyrän suunnat eivät ole ennusteita käynnissä olevista muutoksista. Tätä havainnollistaa hyvin se, kun vertaillaan eri menetelmillä luotuja kehityskäyriä toisiinsa.

Kun tarkastellaan vauraimpia maita, kohorttimenetelmä antaa erilaisia tuloksia kuin periodimenetelmä. Niiden eroja havainnollistaa alla oleva Kuvio 2. Kohorttihedelmällisyyden arvot ovat korkeampia, ja kehityskäyrä ovat tasaisempi sen sijaan, että se ”sahaisi”.

KUVIO (2) Lähde: Myrskylä et al. 2012. Kaaviossa on kerätty 37 ”kehittyneen” maan hedelmällisyysasteen muutokset. HUOM! Periodi-TFR on kuvattu ajalle 1980–2009, kun kohortti-TFR on kuvattu 1950–1979 välisille kohorteille. Kohortti-TFR osoittaa tasaista laskevaa kehitystä.

Kuten kuviosta nähdään, vauraimmissa maissa hedelmällisyysaste on kummallakin menetelmällä tarkastellen laskenut aivan viime vuosiin tai vuosikymmeniin saakka. Periodi-TFR osoittaa huomattavasti alhaisempia lukuja sekä nousua tällä vuosituhannella. Kohortti-TFR kuitenkin osuu paremmin yksiin toteutuneen syntyvyyden kanssa. Se osoittaa, että vauraiden maiden väestökehitys on ollut ”sahaamisen” sijaan huomattavasti tasaisempaa, joskin laskevaa. Mutta viime vuosina lasku näyttäisi olevan pysähtymässä tai jopa lievässä nousussa. Vauraiden maiden välillä on kuitenkin melkoista vaihtelua hedelmällisyystasossa, eikä vaihtelun syitä vielä tunneta kunnolla. (Myrskylä et al., 2013, 32; Myrskylä et al., 2013, 49; Myrskylä et al. 2009, 742)

Mistä tämä ero juontaa? Hyvin pitkälti siitä, että kohorttilähestymistavalla havaitaan, jos ihmiset ovat saaneet keskimäärin vähemmän lapsia. Menetelmällä tarkastellaan todellisia syntymäkohortteja, kun taas periodi-hedelmällisyysaste kuvaa yhden ajankohdan syntyvyyttä. Se kuvaa usein huonosti sitä, montako lasta ihmiset lopulta saavat.

Periodikäyrät näyttävät esimerkiksi todellisuutta alempaa hedelmällisyysastetta silloin, kun ihmiset lastensaanti viivästyy yleisesti. Käyrä kuitenkin nousee, kun muutos päättyy ja uusi tilanne alkaa vakiintua. Sen jälkeen periodi- ja kohorttikäyrät alkavat lähestyä toisiaan. Muutos tuottaa siis periodikäyrään keinotekoisen ”kuopan”. Niinpä Kuvion 2 punaisen katkoviivan näyttämä ”uusi nousu” syntyvyydessä kertookin lähinnä siitä, että ollaan saapumassa eräänlaiseen uuteen normaaliin. Se ei kerro voimakkaasta syntyvyyden noususta. (Myrskylä et al. 2012, 30–32; Myrskylä et al. 2013, 48)

Merkittävää kuitenkin on, että kohorttimenetelmä osoittaa vauraissa maissa viime vuosikymmenten syntyvyyden laskun huomattavasti oletettua lievemmäksi, ja ennusteet näyttävät siltä, että syntyvyys on tasaista ja voi jopa hieman nousta. Tällä on suuri ero periodimenetelmän hyvin alhaisiin ennusteisiin, joihin moralisoivat ”synnytyspaniikit” perustuvat.

Juuri tässä kohtaa on helppo ymmärtää tutkimus väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että syntyvyys olisi lähdössä rajuun nousuun. Hedelmällisyysaste on edelleen niin sanotun ”uusiutumistason” (replacement level) (noin 2,1) alla. Uusiutumistaso tarkoittaa käytännössä sitä, kuinka suuren keskimääräisen syntyvyyden pitäisi olla, jotta nykyisellä kuolleisuudella väestö pysyy vakaana – mikäli maahanmuuttoa ei olisi. Kuten Kuviosta 2 nähdään, vauraammissa maissa ollaan keskimäärin edelleen tämän tason alla.

Toisin sanoen myös kohortti-TFR-lukujen valossa väestön pitäminen vakaana vauraissa maissa vaatisi edelleen maahanmuuttoa. Ilman maahanmuuttoa useimmissa maissa olisi korkeammista luvuista huolimatta odotettavissa väestön laskua – joskin huomattavasti periodimenetelmällä ennakoitua vähäisempää. (Myrskylä et al. 2012, 25–26; Myrskylä et al. 2013, 48–49; Myrskylä et al. 2009, 743) Lisäksi vähemmän vauraissa maissa, joissa hedelmällisyys on silti laskenut uusiutumistason alle, väestö vähenee edelleen. Siellä alhaisempaa hedelmällisyyttä ajavat kehityskulut ovat käynnistyneet mutta ei ole sellaista vaurautta, joka mahdollisesti johtaa kohti väestökäyrän tasaantumista. (Myrskylä et al. 2009, 743)

Tämä on klassinen esimerkki siitä, miten tutkimusten tulokset voidaan ymmärtää väärin tai niitä voidaan käyttää vääristellen. Tutkijoita kuitenkin kannattaa kuunnella:

”Niin kauan kuin kehittyneimmät maat keskittyvät kohentamaan kansalaistensa hyvinvointia ja kunnolliset instituutiot ovat pystyssä, lisäkehitys todennäköisesti kumoaa hedelmällisyyden laskua – vaikka emme voikaan odottaa hedelmällisyyden nousevan takaisin yli uusiutumistason. Tämän seurauksena odotamme kaikkein kehittyneimpien maiden päätyvän suhteellisen tasaiseen väestön kokoon tai jopa kokonaisväestön kasvuun niissä tapauksissa, joissa maahanmuutto on merkittävää.” (Myrskylä et al. 2009, 743, käännös Ville Lähde)

Entä Pohjoismaat?

Edellä esitetyssä Kuvio 1:ssä Pohjoismaiden hedelmällisyysaste näyttää hurjalta vuoristoradalta, jossa yksittäiset nousut ja laskut eivät juuri mitään trendiä osoita – paitsi että syntyvyys noin ylipitäen on uusiutumistason alapuolella. Mutta kun kehitystä katsotaan syntymäkohorttien mukaan, tilanne näyttää jälleen hyvin erilaiselta, kuten Kuvio 3 osoittaa. Yhtäkkisten laskujen ja nousujen sijaan on melko tasainen lievästi laskeva kehitys – eikä Tanskanmaalla näy mitään yllättävää nousua. (Jalovaara et al. 2018) Toisessa kohorttimenetelmää käyttävässä tutkimuksessa Tanskassa nähdään hyvin lievää nousua, jonka oletetaan johtuvan poikkeuksellisen varhaisesta ja laajasta hedelmöityshoitojen leviämisestä (Myrskylä et al., 2103, 38–39). Silti hedelmällisyys on alle uusiutumistason. Hieman toista menetelmää käyttävä ja yhtä lailla periodimenetelmää kritisoiva artikkeli päätyy sekin muistuttamaan, että lapsiluvut ovat Tanskassa alhaisia, vaikkeivät ne olekaan niin alhaisia kuin periodimenetelmä osoittaisi (Hvindtfeldt et al. 2010, 432).

KUVIO (3) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Toteutunut kohortti-TFR Pohjoismaissa vuodesta 1940 eteenpäin 45 vuoden iässä (miehet) ja 40 vuoden iässä (naiset).

Sen sijaan muutokset koulutuksen vaikutuksessa ja sukupuolirooleissa Pohjoismaissa ovat olleet kiintoisia ja merkittäviä, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan Jalovaaran et al. ilmestymässä olevaan artikkeliin ”Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries”. Artikkeli kuvaa hyvin, miten esimerkiksi koulutuksen vaikutukset kohorttien keskimääräisiin lapsilukuihin (ja lapsettomiksi jäävien osuuksiin) ovat Pohjoismaisessa ympäristössä hyvin erilaisia kuin köyhemmillä ja väkirikkaammilla alueilla, tai miten tietyt väestötutkimuksen sukupuolioletukset kyseenalaistuvat tällaisissa yhteiskunnissa. (Jalovaara et al. 2018)

Väestönkasvu ja maahanmuutto

Kuten sanottua, väestökeskustelu ja maahanmuuttokeskustelu tuottavat törmätessään helposti sekä tosiasioita hämärtävää että puhtaasti rasistista keskustelua. Muutama yksinkertainen asia unohtuu helposti.

Ensinnäkin: muuttoliike ei tee lisää ihmisiä vaan siirtää heitä paikasta toiseen. Niin hassulta kuin se tuntuu, tämä asia unohtuu usein. On kyllä totta, että mikäli ihmisiä muuttaa korkean syntyvyyden alueilta matalan syntyvyyden alueille, vastaanottajamaan hedelmällisyysaste voi nousta väliaikaisesti – riippuen tietysti siitä, kuinka suuri ero maiden välillä on, miten suuri on maahanmuuttajien osuus ja ennen kaikkea siitä, millaiseen yhteiskuntaan he saapuvat. Ydinkysymys on: pysyykö syntyvyys näissä väestöryhmissä korkealla? Tällöin ollaan tekemisissä aivan samojen kysymysten kanssa kuin väestönkasvussa ylipäätään: tuetaanko naisten oikeuksia ja valtaistumista, onko pääsyä koulutukseen ja työelämään, annetaanko ihmisille vakaan ja turvallisen elämän mahdollisuudet? Päädytäänkö korkeisiin etnisiin raja-aitoihin ja vieraantumiseen, vai sopeutuvatko tulijat yhteiskuntaan ja muu yhteiskunta heihin?

Elämän turvallisuus, vakaus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo eivät ylipäätään ole mitään pankissa korkoa kasvavaa omaisuutta. On aivan mahdollista, että nykyisin näistä asioista eniten nauttivat yhteiskunnat muuttuvat radikaalisti – eikä kukaan silloin voi ennustaa väestökehitystäkään, koska ollaan aivan uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on tärkeä kysymys niin maahanmuuton vaikutusten kannalta kuin muutenkin. Millaisia yhteiskuntia halutaan rakentaa?

Lisäksi maahanmuuttokeskustelussa keskitytään usein siihen, että vauraisiin maihin muuttaa ihmisiä korkean syntyvyyden maista. Euroopan vauraisiin maihin muuttaa kuitenkin myös paljon ihmisiä alueilta, joilla on matalampi syntyvyys kuin esimerkiksi Suomessa – kuten Venäjältä, Puolasta tai monista Aasian maista.

Toiseksi: muuttoliike on välttämätön globaali ”varoventtiili” tulevaisuuden muutoksiin sopeutumisessa. Parhaassakin mahdollisessa tapauksessa, jos maailma ottaa väestökehityksen taustalla olevat kehityskysymykset tosissaan, maailman väestö kasvaa vielä reippaasti. Se kasvaa eniten niillä alueilla, joilla on eniten köyhyyttä ja joita ympäristö- ja luonnonvaraongelmat uhkaavat pahiten. Maahanmuutto auttaa sopeutumista usealla tavalla. Kuten aiemmassa väestötekstissä todettiin, kun syntyvyys laskee nopean väestönkasvun maassa, on työikäisten osuus hetkellisesti suhteettoman suuri. Jos työtä ja koulutusta riittää kaikille, se tuottaa eräänlaisen ”väestöosingon”. Mikäli työtä ei riitä, syntyy helposti levottomuutta. Maahanmuutto lievittää tätä painetta Toiseksi siirtolaisten rahalähetykset kotiin ovat merkittävä voimavara, joskin ne jakaantuvat epätasaisesti. Lisäksi ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristömuutosten edetessä olosuhteet muuttuvat joillain maailman alueilla epäsuotuisemmaksi, mistä seuraa muuttoliikkeitä joka tapauksessa.

Siksi tasa-arvoisemman kansainvälisen kaupan ja politiikan sekä kehitysyhteistyön rinnalla tarvitaan maahanmuuttoa. Ilman sitä köyhimpien yhteiskuntien pääsy paremmalle kehitysuralle (ja samalla nopeampi syntyvyyden lasku) lienee mahdotonta. Nämä eivät ole vaihtoehtoja vaan tukevat toisiaan.

Kolmanneksi: myös vauraiden yhteiskuntien elämäntavan pitää muuttua. ”Eihän tänne voi päästää lisää ihmisiä elämään länsimaista kuluttavaa elämäntapaa!” Tämä on yksi yleisimpiä (ainakin näennäisestä) ympäristönäkökulmasta kumpuavia argumentteja. Ensinnäkin se sivuuttaa edellä kuvatun olennaisen asian: kestävä elämäntapa vaatii globaalia yhteistyötä, koska maailman alueet eivät ole eristäytyneitä. Toiseksi se unohtaa sen, että elämäntavan on pakko muuttua nykyisissä vauraissa yhteiskunnissa, kuten kaikkialla muuallakin. Kaikkien nykyisissä vauraissa maissa elävien täytyy elää uudella tavalla, myös maahanmuuttajien. Hyvinvointia täytyy voida tuottaa tavoilla, jotka kuluttavat vähemmän luonnonvaroja ja aiheuttavat vähemmän erilaisia ympäristöongelmia. Maahanmuutto ja elämäntavan muutos eivät ole vaihtoehtoja eivätkä ristiriidassa, vaan ne ovat välttämättömiä vastauksia erilaisiin aikamme ongelmiin.

”Eikö väestönkasvu sitten ole ongelma?”

Väestökeskustelu lipuu niin helposti yksinkertaistaviin vastakkainasetteluihin, että ilmiön tarkempi tutkiminen saa helposti vastaan syytöksen väestönkasvun vähättelystä. Käsittelin tätä edellisessä väestökirjoituksessani, mutta palaan asiaan muutamalla huomiolla.

On ilmiselvää, että väestönkasvu on ongelma. On alueita, joilla väestö kasvaa edelleen todella nopeasti. Väestöllinen muuntuminen eri siirtyminen matalampaan syntyvyyteen ei ole edennyt tarpeeksi nopeasti, sillä sitä tukevaa kehitystä ei ole saatu aikaan. Kannattaa muistaa: väestöllisen muuntumisen käsite ei ole ennuste vääjäämättömyydestä vaan pikemmin toimintasuositus! Jos väestönkasvun halutaan taittuvan, tarvitaan tietynlaisia yhteiskuntia eli ihmisoikeuksia ja etenkin naisten ja lasten oikeuksia, koulutusta, ehkäisyvälineitä, perhesuunnittelua, ruokaturvaa, tasa-arvoa ja monta muuta asiaa.

Kun väestö kasvaa nopeasti, ruoantuotanto, vesihuolto, hygienia ja infrastruktuuri eivät tahdo pysyä perässä. Tämä on erityisen tuhoisaa niissä oloissa, joissa köyhyyden vuoksi ollaan vahvasti riippuvaisia paikallisesta ympäristöstä, joka on usein vielä monin tavoin uhattuna. Noidankehästä on vaikea päästä kehityksen ”hyvän kehiin”. Nopean väestöllisen muuntumisen aikaansaaminen on edellytys sille, että köyhemmillä maailman alueilla voidaan rakentaa inhimillistä hyvinvointia kestävällä tavalla.

Väestökysymys on kuitenkin erilainen eri alueilla. Jokainen syntyvä ihminen on pohjimmiltaan samanlainen olento, mutta ihmiset syntyvät erilaisiin maailmoihin. Siksi väestökysymystä ei voi käsitellä kaikkialla samalla tavalla.

Tämä yksinkertainen tosiseikka synnyttää helposti vahvoja moraalisia reaktioita. ”Kun huolehditaan köyhien väestönkasvusta, vapautetaan vauraat ihmiset vastuusta! Maailman ongelmat sälytetään köyhien harteille, vaikka varsinainen ongelma on kulutus!” Tämä ei pidä paikkansa. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat laadullisesti erilaisia eri puolella maailmaa – on äärimmäisen köyhyyden ja vaurauden ympäristöongelmia, ja kummatkin ovat vakavia. Kumpaakin täytyy pystyä ajattelemaan sortumatta yksiulotteiseen vastakkainasetteluun. Lisäksi vauraiden maiden kulutuksen seurauksia on ”ulkoistettu” niin tehokkaasti ympäri maailman, että meikäläisen elämäntavan vaikutukset näkyvät käytännössä kaikkialla. Me olemme väistämättä osallisia siinä, millä tavalla väestökehitys etenee muualla maailmassa – kaupan ja politiikan suhteiden kautta, emme pelkästään kehitysyhteistyötä tekemällä tai sen määrärahoja leikkaamalla.

Vaikka yksilöt tekevät ja ovat tekemättä lapsia, väestökehitys ei synny vain yksilöiden ratkaisuista, vaan se määrittyy hyvin pitkälti yhteiskunnallisten olojen mukaan. Tämä on täysin kiistattomasti osoitettu väestötutkimuksessa. Kun pohditaan planeetan pitämistä elinkelpoisena järjestäytyneille yhteiskunnille, kun punnitaan eroa 9, 11 tai 13 miljardin ihmisen populaation välillä vuosisadan loppuun mennessä, moraalinen tyrmistyminen ei vie kovin pitkälle. Vauraissakin maissa on ihan hyvä idea tehdä vähemmän lapsia, sillä sopivan alhainen hedelmällisyysaste vähentää hiljalleen väestömäärää. Hyvin alhainen hedelmällisyysaste sen sijaan voi tehdä yhteiskuntien kehityksen vaikeaksi, myös siirtymisen ympäristöystävällisempään elämäntapaan, kun syntyvyyden nopea lasku aiheuttaa muita yhteiskunnallisia ongelmia.

Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.

On aivan selvää, että Suomen tai Tanskan kaltaisissa maissa ei pitäisi alkaa panikoida ”liian alhaisesta” syntyvyydestä, etenkin kun kohorttinäkökulma osoittaa, että huoli on ollut ylimitoitettu. Kaikkialla maailmassa pitäisi päästä tilanteeseen, jossa väestö saadaan tasaantumaan ja hiljalleen laskuun. Siirtymä voi olla vaikea, mutta ”synnytystalkoot” eivät ole ratkaisu.

Mutta siirtymää ei myöskään auta, jos väestötutkijoita ei kuunnella vaan levitetään harhakäsityksiä siitä, että edessä on uusi väestönkasvun aalto, kun hyvinvointi vapauttaa lapsentekohalut.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS:

Hvintfeldt, Ulla A. et al., Are Low Danish Fertility Rates Explained by Changes in Timing of Births? Scandinacian Journal of Public Health, 38, 2010, 426–433.

Jalovaara, Marika et al., Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries. European Journal of Population, Forthcoming 2018.

Myrskylä, Mikko et al., Advances in Development Reverse Fertility Declines. Nature, Vol. 460, August 2009, 741–743.

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World. MPIDR Working Paper, 2012 (Revised April 2013).

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World: Rises, Falls, and Reversals. Population and Development Review, March 2013, 31–56.