17.4.2018

Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?

Ihmiskunnan vuosittainen luonnonvarojen kulutus on kasvanut huimasti, ja kasvu jatkuu. Runsas luonnonvarojen hyödyntäminen kertoo myös lisääntyvistä ympäristöongelmista: kasvihuonepäästöistä, viljelysmaan kadosta, makean veden puutteesta, merten kalakantojen hupenemisesta, happamoitumisesta ja happikadosta, eliökunnan kirjon hupenemisesta ja monista muista ilmiöistä. Ympäristövaikutukset ovat lisääntyneet luonnonvarojen käytön kasvaessa, sillä samalla on siirrytty yhä enemmän uusiutuvien varojen kestävästä käytöstä uusiutumattomiin ja uusiutuvien varantojen ylikäyttöön. Vaikka paikallisesti ja sopivilla mittareilla tarkastellen riippuvaisuus luonnonvaroista vaikuttaisi vähenevän, laajempi katsantokanta osoittaa, että ”dematerialisaatiota” ei ole käynnissä. Globaalisti riippuvaisuus luonnonvaroista vain syvenee, mutta eriarvoisesti. Maailman materiaalivirrat kulkevat vauraimmille. Myös vauraiden maiden ”irtikytkeytyminen” luonnonvaroista osoittautuu harhaksi. Hyvinvointia tuotetaan edelleen kasvavilla aineksen liikkeillä.

Luonnonvarojen käyttö on jo nykyisellään kestämättömällä tasolla. Yksikään maa ei pysty turvaamaan kansalaistensa hyvinvointia kestävällä tavalla, vaan luonnonvarojen kulutus aiheuttaa merkittäviä ympäristöongelmia. (O’Neill et al 2017; UNEP 2016, 16; Hoekstra & Wiedmann 2014) Luonnonvarat myös jakautuvat hyvin epätasaisesti. Luonnonvarojen kokonaiskulutusta kuvaava henkilökohtainen (per capita) materiaalijalanjälki (material footprint), joka ottaa huomioon globaalit kauppavirrat ja tuotteiden tuotannon, on Pohjois-Amerikassa keskimäärin 25 tonnia ja Euroopassa 20 tonnia, kun maailman keskiarvo on noin 10 tonnia – Afrikassa keskimäärin vain 3 tonnia. On siis selvää, että nykyinen vauraiden maiden henkilökohtainen materiaalijalanjälki ei voi yleistyä koko maailmaan. (UNEP 2016, 16–17) Vaikka esimerkiksi kasvihuonepäästöjen suhde materiaalinkulutukseen kehittyisi parhaalla mahdollisella tavalla kohti päästötöntä yhteiskuntaa, vauraan kulutustason yleistyminen koko maailmaan rikkoisi ennakoidulla väestönkasvulla ilmastonmuutoksen ”turvarajat”, monista muista ympäristöongelmista puhumattakaan. (Krausmann et al. 2017, 1884)

Vakiintunut metafora luonnonvarojen virtaukselle on aineenvaihdunta. Elämä on mahdollista energian ja aineksen jatkuvalla virtauksella. Elävien olentojen aineenvaihdunta ei kuitenkaan hyväksy mitä tahansa: jokainen syö ja juo omanlaistaan. Yhden jäte on toisen ruokaa, yhden erämaa toisen koti. (Lähde 2013, 51–52) Samalla tavalla yhteiskuntien aineenvaihdunnan tarkastelu edellyttää määrän lisäksi laadun merkityksen ymmärtämistä. Vaikka kaikki on pohjimmiltaan energiaa, fysikaalis–biologis–sosiaalista maailmaa ei voi ymmärtää vain energialaskelmilla. (Smil 2008, 344) Historiallisesti yhteiskunnilla on ollut omaleimaiset aineenvaihdunnat, mutta globalisoituneessa maailmassa luonnonvarojen käyttötavat ovat yhtenäistyneet. Ratkaisut vaativat määrän suitsimisen lisäksi aineenvaihdunnan muutosta.

Nykyisiin käyttömääriin on päädytty huiman kasvun myötä. Viime vuosisadan alusta lähtien luonnonvarojen vuosittainen virtaus yhteiskunnissa on yli kymmenkertaistunut: vuonna 1900 se oli 7 Gt, vuonna 2010 70–76 Gt ja nykyään yli 88 Gt. Kasvunopeus on myös kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana: 1970-luvulta määrä on liki nelinkertaistunut. (Krausmann et al. 2017, 1880–1881; Schaffartzik et al. 2014; UNEP 2016, 5, 14, 31; IRP 2017, 28) Näihin lukuihin ei ole laskettu mukaan käyttämättä jäänyttä luonnonvarojen ottoa eli haaskuuta ja hyödyntämättömiä sivutuotteita eri muodoissaan, joten todelliset määrät ovat tätä suurempia.

Luonnonvarojen käyttöönotto maailmassa. Lähde IRP 2017, 29.

Luonnonvarojen käyttöönotto on myös kasvanut huomattavasti nopeammin kuin väestö. Toisin kuin esimerkiksi väestön kasvuvauhti tai maailmanlaajuisen bruttokansantuotteen kasvuvauhti, jotka ovat hiipumassa, materiaalin käytön kasvu on myös kiihtynyt entisestään tällä vuosituhannella (Schaffartzik et al. 2014, 87; UNEP 2016, 31). Sekä elintaso/kulutustaso että väestömäärä ovat merkittäviä kasvun syitä, ja niiden keskinäinen ensisijaisuus luonnollisesti vaihtelee alueittain – joskin alempana käsitelty kauppavirtojen vaikutus tekee erittelyn vaikeaksi. (IRP 2017, 41–42)

Vuosittaiset materiaalivirrat ovat vain yksi kasvun ilmentymä. Nimittäin erilaiset enemmän tai vähemmän kiinteät varastot (stock) eli rakennukset, koneet ja muut käyttöesineet ja ylipäätään yhteiskuntien aineellinen infrastruktuuri ovat kasvaneet huimasti. Vuosina 1900–2010 varastot kasvoivat 23-kertaisiksi, ja kasvu jatkuu voimakkaana. Myös varastojen kertyminen kertoo kiihtyvästä kehityksestä: 80% kaikesta varastoihin lisätystä materiaalista on tullut vuoden 1980 jälkeen.

Rakennettu infrastruktuuri luo perityn tilanteen (Lähde 2013, 24–27), joka ohjaa tulevaa kehitystä. Niinpä nykyään varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen kuluu jo yli puolet vuosittaisesta materiaalivuosta. Vaikka valtaosa varastoista koostuukin erilaisista rakennusmateriaaleista, ylläpito vaatii esimerkiksi energiaa rakennusten lämmittämiseen, ajoneuvojen kuljettamiseen ja niin edelleen. Tämä vaikeuttaa siirtymistä kestävämpiin yhteiskuntiin. (Krausmann et al. 2017, 1880–1883; Schaffartzik et al. 2014, 87)

Jatkuvan ja kiihtyvän kasvun seuraus on, että materiaalien kierrätys laahaa jäljessä. Vain 11% vuosittaisesta varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen tulevasta materiaalivirrasta on kierrätettyä tai ”kaskadikäyttöä” (eli esimerkiksi vanhan betonin jauhamista hiekan korvikkeeksi). Jätettä kerääntyy yhä enemmän. (Krausmann et al. 2017, 1882–1883) Kasvun vuoksi uusia raaka-aineita tarvitaan kiertoon yhä enemmän, vaikka kierrätyskäytännöt kehittyisivätkin. Ajatus sellaisesta kiertotaloudesta, joka saisi yhteiskunnan materiaalinkulutuksen muuttumaan jatkuvasta läpivirtauksesta “suljetuiksi kierroiksi”, on mahdoton jatkuvan materiaalisen kasvun oloissa. Sataprosenttinen kierto on mahdoton ajatus, mutta vakaiden materiaalivirtojen oloissa materiaalin kierrolla voisi olla yhteiskuntien aineenvaihduntaa mullistava vaikutus. Kasvuoloissakin kaikki toki kiertää, mutta jätteinä ja saasteina, ja ekologisten järjestelmien kyky käsitellä niitä on rajallinen. (Lähde 2013, 107–109; UNEP 2016, 34)

Yhteiskunnat vaativat toimiakseen luonnonvaroja. Luonnon hyödyntämisen määrä ja laatu vaikuttavat kuitenkin ratkaisevasti siihen, millaiseksi aineenvaihdunta muodostuu. Historiallinen siirtymä biomassasta ja muista uusiutuvista varannoista yhä enemmän uusiutumattomiin on lisännyt jätevirtoja. (IRP 2017, 28) Biomassan käyttö on silti kasvanut, mutta hitaammin, sillä siinä ekosysteemien rajat alkavat tulla vastaan. Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö voi kuitenkin olla aivan yhtä tuhoisaa, jos ekosysteemien toipumiskyky ja varantojen uusiutumistahti ylitetään – ylikalastus ja metsäpeitteen häviäminen ovat hyviä esimerkkejä.

Ylipäätään luonnonvarojen käytössä olennaisin kysymys ei ole, kuinka monta tonnia niitä kulutetaan kaikkiaan, vaan mitä kulutetaan ja mitä seurauksia sillä on. Meille näkyvät luonnonvarat ovat itseään suurempia. Jokaisen tynnyrin, säkin tai harkon taustalla on laajempi toimeliaisuuden kuhina. Laatu on olennaista, eikä tonni ole vain tonni: silakoilla, uraanilla, lautatavaralla, särötetyllä maakaasulla ja mangoilla on tyystin erilainen tausta. Yhteiskunnan käytössä olevan materiaalivirran ympäristövaikutukset määräytyvät niin laadun kuin määrän myötä. Lisäksi luonnonvarojen varannot heikentyvät: uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöönotto vaatii enemmän työtä, ja ekosysteemien tilan heikentyessä uusiutuvien varantojen samoin. Ääriesimerkki tästä ovat globaalit merikalan saaliit, jotka ovat vähentyneet samalla kun kalastusponnisteluita edelleen lisätään. Niinpä ympäristövaikutukset voivat jopa kasvaa, vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen tonneittain laskettu määrä pysyisi ennallaan. (Davidson et al. 2014)

Irtikytkennän unelma

Rajallisessa maailmassa materiaalisen kulutuksen kasvu on kiistämätön ongelma, mutta pakotieksi on esitetty teknologisen ja taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia irtikytkentään (decoupling) – toisin sanoen että taloudellinen kasvu olisi mahdollista ilman kasvavia ja kriittisiä ympäristöongelmia. Samaa ajatusta on tavoiteltu dematerialisaation idealla, jonka mukaan kehittyvät yhteiskunnat siirtyvät yhä vähemmän aineelliseen toimeliaisuuteen. Kummankin ytimessä on ajatus, että suunnilleen nykyisen kaltainen yhteiskuntamalli voisi jatkaa elämäänsä, kunhan kehitys vie ne kohti aineettomampaa elämää.

Jotta irtikytkennästä voidaan puhua, täytyy vastata kuitenkin kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, minkä irtikytkentä? Yleisimmin lähtökohtana on talouskasvu, mitattuna BKT-luvuilla, vaikka mittarin ongelmallisuus onkin yleisesti tunnustettu. Bruttokansantuote ei kerro mitään siitä, mitä yhteiskunnassa tehdään. Tämä on erityisen ongelmallista silloin, kun pitäisi käsitellä kielteisiä ympäristövaikutuksia tai inhimillistä kehitystä pelkkiä palkkatuloja monisyisemmin.

Ylipäätään sillä, mitä taloudellista tulosta esimerkiksi energiasta tai materiaalivirroista saadaan irti, on hyvin abstrakti suhde todellisuuteen. Finanssiala ei korvaa perinteisiä materiaali- ja energiaintensiivisiä toimintoja vaan se luo uuden kerrostuman. Kun finanssitoiminta paisuttaa bruttokansantuotetta, voi vaikuttaa siltä, että yhteiskunnan energiaintensiivisyys laskee. Finanssitoiminnan metaria – ja energiavaatimukset ovat kuitenkin perinteiseen talouteen nähden pieniä. Niinpä finanssitalouden kasvu on luonut irtikytkennän harhaa. (Kovacic et al. 2017). Toisaalta finanssitaloudella voi olla materiaalinkulutusta lisääviä vaikutuksia reaalitalouteen.

Toisaalta kansantalous ei ole kovin toimiva analyysiyksikkö, sillä maailman eri alueet poikkeavat niin radikaalisti toisistaan. Useimmin irtikytkentää etsiessä tarkastellaan, miten esimerkiksi materiaalien käyttö suhtautuu tuotettuun taloudelliseen yksikköön, missä valuutassa sitä mitataankin. Eli: kuinka materiaalitehokkaasti (tai energiatehokkaasti) kansantalous toimii? Luonnonvarojen käytön perimmäinen tehtävä on kuitenkin tuottaa inhimillistä hyvinvointia – tai sen pitäisi olla. Niinpä mikäli pidetään kiinni BKT-tarkasteluista niiden ongelmista huolimatta, merkityksellisempi tarkastelutaso on yksilökohtainen osuus BKT:sta (per capita), joka antaa karkean kuvan tulotasosta. Se kertoo, kuinka monen asukkaan kesken tulos jaetaan, ja tulos antaa osviittaa siitä, millainen yhteiskunnallinen aineenvaihdunta on. (Bithas & Kalimeris 2018, 339) Kansantaloustason ja yksilötason BKT-tarkastelut antavatkin päinvastaisia tuloksia. Edellinen antaa merkkejä materiaalisesta irtikytkennästä, jälkimmäinen osoittaa, että riippuvaisuus luonnonvaroista on kasvanut. (Bithas & Kalimeris 342, 348–349)

Olennaisinta ei ole taloudellinen kirjanpito eli se, millaisia BKT-lukuja saadaan aikaan, sillä se voi todellakin pitää sisällään mitä tahansa. Varsinainen kysymys on, kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään. Jos puhutaan irtikytkennästä, tämän pitäisi olla lähtökohta.

Toinen kysymys on: irtikytkentä mistä? Verrataanko taloudellista tulosta tai inhimillisen hyvinvoinnin tuottamista energian käyttöön, ilmastopäästöihin, maankäytön muutoksiin, vai mihin? Tässä törmätään erilaisten ympäristömittarien ongelmaan: yksikään mittari ei kerro kunnolla ympäristösuhteiden ja -ongelmien moninaisuudesta. Liian helposti yhdestä mittarista tulee koko ”ympäristön” symboli. (Lähde 2013, 121–123)

Yleisimmin irtikytkennästä puhutaan nykyään suhteessa kasvihuonekaasupäästöihin. Etenkin kun viime vuosina näytti hetken, että hiilidioksidipäästöt olivat tasaantuneet, ilmassa oli paljon optimismia irtikytkennän mahdollisuudesta. Globaalisti hiilidioksidipäästöt kuitenkin jatkoivat kasvuaan. Silti koska päästöt laskevat Euroopassa ja Yhdysvalloissa (vaikkeivät ne olekaan linjassa edes 2 asteen tavoitteen kanssa), monet näkevät irtikytkennän siintävän horisontissa. Ja eittämättä onkin niin, että mitä enemmän energiaa saadaan tuotettua ilman kasvihuonepäästöjä, sitä vähemmän esimerkiksi taloudellinen tulos ja ilmastopäästöt ovat kytkeytyneet.

Ilmastopäästöt tai energian kulutus kertovat kuitenkin rajoitetusti tai hyvin vähän esimerkiksi biodiversiteetin kadosta, viljelysmaan tuhoutumisesta, makean veden resurssien tilasta, kalakannoista tai monista muista ympäristöongelmista. Ilmastonmuutos vaikuttaa lopulta kaikkiin niistä, mutta lukuisat ympäristöongelmat eivät silti palaudu ilmastopäästöihin. Materiaalivirrat ovat huomattavasti parempi ”sijainen” (proxy) kirjavalle ympäristövaikutusten joukolle (UNEP 2016, 17–18). Nekään eivät kerro kaikkea, sillä kuten edellä todettiin, laatukysymykset ovat ohittamattomia.

Silti ne kertovat olennaisen asian: materiaalisen kulutuksen kasvu ei voi jatkua riippumatta siitä, millaisella taloudellisella kirjanpidolla sitä seurataankaan. YK:n ympäristöohjelman asettaman International Resource Panelin tekemissä skenaarioissa luonnonvarojen käyttö kasvaisi nykytrendeillä vuoteen 2050 mennessä huimaan 180 Gt, eli se yli tuplaantuisi nykyisestä. Resurssitehokkuutta ja ilmastotoimia korostavassa parhaassa skenaariossakin käyttö olisi 132 Gt. (IRP 2017, 42–44) IRP:n vuoden 2017 raportissa todetaan:

”Huolimatta Climate Plus -skenaarion eduista kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämisessä, globaalitalouden vaatima 132 miljardin tonnin materiaalinkäyttö (noin 75% yli vuoden 2017 tason) aiheuttaisi joka tapauksessa valtavat ympäristövaikutukset… ja lisäisi riskiä, että maapallojärjestelmä siirtyisi uudenlaiseen tilaan, joka ei ole enää yhtä sopiva sosiaalisille ja taloudellisille systeemeille ja joka tekisi kestävän kehityksen päämäärien (SDG) saavuttamisen vaikeammaksi jollei mahdottomaksi.” (IRP 2017, 44)

Tämä kertoo, kuinka perustavanlaatuista muutosta tarvitaan. Irtikytkentäkeskustelussa erotetaan toisistaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä tarkoittaa, että esimerkiksi taloudellisen tuloksen yksikköjä saadaan vähäisemmällä määrällä energian, luonnonvarojen, ilmastopäästöjen yksikköjä kuin aiemmin – tai mitä milloinkin mitataan. Niin esimerkiksi luonnonvarojen kulutus voi jatkaa kasvuaan, kunhan se kasvaa vertailukohtaansa hitaammin. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, että kulutus tai päästöt eivät enää kasva. Mutta koko irtikytkennän käsite on perin juurin hankala, koska kysymyksiin ”minkä irtikytkentä ja mistä?” ei saada sellaista vastausta, joka auttaisi meitä ymmärtämään olennaista kehityksen haastetta.

Ratkaiseva kysymys on: voidaanko kaikille maailman ihmisille taata hyvä elämä niin, että luonnonvarojen kulutus saadaan niin määrällisesti kuin laadullisesti kestävälle tasolle? (O’Neill et al., 2018) On ilmeistä, että nykyisen kaltaisella yhteiskunnallisella aineenvaihdunnalla se ei onnistu. Onko yhtälö täysin mahdoton, kun maailman monilla alueilla on nälkää, köyhyyttä ja kasvava väestö? Tähän ei voida edes yrittää antaa kunnon vastauksia ennen kuin luonnonvarojen virtauksia katsotaan tarkemmin.

Tuottajien ja hyötyjien maailma

Luonnonvarojen kulutusta on tarkasteltava globaalilla tasolla, sillä monet ekologiset prosessit ovat aidosti globaaleja, ja toisaalta globaali talous kytkee yhteen myös sellaisia ekologisia järjestelmiä, jotka ovat paikallisempia. Vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen”, maailma ei ole kellokoneisto vaan sikermä eri ajan ja paikan mittakaavoissa toimivia järjestelmiä, jotka ovat osin limittäisiä ja päällekkäisiä, osin toisistaan eristyneitä. (Lähde 2013, 46–54) Inhimillinen toiminta on kuitenkin lisännyt etenkin globaalin talouden myötä aivan uudenlaisen kerrostuman yhteyksiä paikallisuuksien välille. Paikallisista resursseista on tullut globaaleja hyödykkeitä (Hoekstra & Wiedmann 2014).

Siksi vaikka globaalin tason kokonaisluvut luonnonvarojen kulutuksesta kertovat meille sen, mikä on mahdotonta (kasvu ei voi jatkua), ne eivät kerro, mitä pitäisi tehdä (mitä missäkin voi käyttää ja miten?). Tämä tiedon epäsymmetrisyys on olennainen erilaisten ympäristömittarien piirre. Tarvitaan monenlaista tietoa monenlaisiin tarkoituksiin, jotta pääsemme maailmasta perille (Hoekstra & Wiedmann 2014.

Tämä on ilmeistä, kun tarkastellaan luonnonvarojen liikettä ympäri maailmaa kansainvälisessä kaupassa. Luonnonvarojen kauppa on kasvanut nopeammassa tahdissa kuin niiden paikallinen käyttöönotto (domestic extraction). Nykyään 11,6 Gt vuosittaisesta materiaalivirrasta (88,6 Gt) kulkee kansainvälisessä kaupassa.

Luonnonvarojen kansainvälinen kauppa. Lähde IRP 2017, 34.

Absoluuttisesti suurin osa luonnonvarojen käyttöönotosta tapahtuu nykyään Itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren maissa. Historiallisesti Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olivat luonnonvarojen oton keskuksia, mutta oton painopiste on siirtynyt yhä enemmän muualle maailmaan. (IRP 2017, 38–39) Toisaalta Itäisestä Aasiasta on tullut myös merkittävä luonnonvarojen tuoja. Kun tarkastellaan maailmankaupassa liikkuvia tonnimääriä, vain Eurooppa ja Itäinen Aasia ja Tyynenmeren alue ovat nettotuojia. (UNEP 2016, 55–56; IRP 2017, 34-36)

Kuva muuttuu kuitenkin perustavanlaatuisesti, kun tarkastellaan kaupattujen raaka-aineiden ja hyödykkeiden taustalla olevaa aineellista toimeliaisuutta. Jokaista kaupattua tonnia vastaa 2,5–3-kertainen määrä luonnonvarojen käyttöä tuotantomaissa. Toisin sanoen noin 40% vuosittaisesta luonnonvarojen kulutuksesta käytetään tuottamaan ne raaka-aineet ja hyödykkeet, joita rahdataan maasta toiseen. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722; Hoekstra & Wiedmann 2014)

Tämä tarkoittaa käytännössä, että etenkin vauraimmat maat ovat ”ulkoistaneet” merkittävän osan luonnonvarojen kulutuksestaan. Niinpä vaikka Kiinan materiaalijalanjälki kansantaloutena on selvästi maailman suurin (16,3 Gt), myös sen viennin materiaalijalanjälki on huima (7,3 Gt). Tuonnin materiaalijalanjälki taas on huomattavasti pienempi, sillä maa tuo pääosin raaka-aineita ja vie tavaroita. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722)

Niinpä kun pelkästään kaupattavien tavaroiden ja raaka-aineiden sijaan katsotaan kaupan ”piilovirtoja”, vauraiden maiden riippuvaisuus luonnonvaroista osoittautuu hyvin suureksi – irtikytkentää ei ole näkyvissä. (IRP 2017, 36)  Kun tuojamaat ulkoistavat luonnonvarojen kulutusta, ne saavat ostamissaan hyödykkeissä suuren määrän luonnonvaroja kätevästi pakattuna pieneen tilaan. (UNEP 2016, 24) Tämä suhde pätee myös, jos tarkastellaan talouden lisäksi inhimillistä hyvinvointia laajemmin esimerkiksi Human Development Indexin (HDI) valossa. Vaikka kansainvälisen kaupan viejistä etenkin keskiportaalla olevat maat saavat kaupasta tietenkin työllisyyttä ja tuloa, globaali työnjako on muuttanut luonnonvarojen vientiä melko huonosti monipuoliseksi inhimilliseksi kehitykseksi. (UNEP 2016, 77–80)

Per capita materiaalijalanjälki suhteessa HDI-asemaan. Lähde UNEP 2016, 80.

Luonnonvarojen oton ja hyödykkeiden tuotannon ulkoistaminen on kaupankäynnin ja globaalin työnjaon lisäksi ympäristövaikutusten ja niiden kustannusten ulkoistamista toisille. Edes karkeilla taloudellisilla mittareilla ei ole lainkaan selvää, missä määrin globaali kauppa lisää materiaalitehokkuutta maailmassa. Tuotanto siirtyy maasta toiseen käytännössä työvoiman hinnan mukaan, mutta vaikutus materiaalitehokkuuteen on päinvastainen. (IRP 2017, 30, 33) Jälleen se, mitä mittareita valitaan, mihin tietoon nojataan, määrittää sen, miltä maailma näyttää.

Sekä kulutustaso että väestömäärä vaikuttavat luonnonvarojen käytön kasvuun. Vaurastuvissa maissa joudutaan rakentamaan materiaali-intensiivistä infrastruktuuria. Alueilla, joilla väestö kasvaa nopeasti, haaste on hankala, ja huonon kehityksen kierteestä voi olla vaikea päästä – etenkin edellä kuvatun luonnonvarojen käytön ja niiden tuotannon seurausten eriarvoisen jakautumisen vuoksi. Arviot paikallisen elintason, väestömäärän ja ulkoistamisen vaikutuksista vaihtelevat merkittävästi sen mukaan, millaisia mittareita käytetään, eli ennen kaikkea otetaanko huomioon kaupan piilovirrat ja ympäristövaikutusten kustannukset. (Bithas & Kalimeris 2018, 350; Wiedmann et al. 2015, 6275)

Entä Suomi? Kuten oheisesta Tilastokeskuksen kaaviosta näkyy, kotimainen luonnonvarojen otto on pysynyt pitkään suunnilleen samalla tasolla. Kokonaiskäyttö on kuitenkin kasvanut voimakkaasti, kun mukaan lasketaan tuonnin piilovirrat. Kuten edellä todettiin, tällainen silakoiden, soran, nikkelin ja kaiken muun yhteenlasku ei kerro paljoakaan siitä, mitä Suomessa oikeasti tapahtuu. Siinä ei liioin näy suomalaista vientiä. Se kuitenkin kertoo, että riippuvuutemme luonnonvaroista kasvaa edelleen, samoin elämäntapamme moninaiset ympäristövaikutukset.

Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan pitää mullistua

Vauraissa ja teknologisesti edistyneimmissäkään maissa ei ole käynnissä lainomaista kehitystä kohti aineetonta taloutta. Globaalisti luonnonvarojen kulutus kasvaa, ja puhe ”kehittyneiden” maiden irtikytkennästä osoittautuu vähintään ongelmalliseksi tai suorastaan harhaksi, kun otetaan huomioon kulutuksen ja ympäristövaikutusten ulkoistaminen – joka on huomattavasti näkyviä kauppatavaroita mittavampaa.  Kuluttamamme luonnonvarat ovat ilmiasuaan suurempia. Jopa biomassan käyttö vauraissa maissa kasvaa, vaikka ne ovat siirtyneet maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen ja palveluihin, sillä eläintuotteita korostava elämäntapa laajentaa biomassan käyttöä moninkertaisesti (Wiedmann et al. 2015, 6274).

Materiaalisen irtikytkennän sijaan käynnissä on yhä tiiviimpi kytkeytyminen, joka vaurioittaa yhteiskuntien elossapysymisen edellytyksiä kohtalokkaasti – lukemattomien ei-inhimillisten olioiden omaleimaisista maailmoista puhumattakaan.

Irtikytkentä ja dematerialisaatio eivät ole lopulta kovin hyödyllisiä näkökulmia nykytilanteeseen, koska käsitteet ovat vahvasti kytkeytyneet ongelmallisiin BKT-tarkasteluihin. Olennaista on ottaa luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen tavoitteeksi ja muistaa, että tärkein päämäärä niiden käytöllä on perustava inhimillinen hyvinvointi. Kuten edellä kysyttiin: kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään ilman, että kehityksen edellytykset tuhotaan? Ja miten tämä voidaan tehdä niin, että sama on mahdollista kaikille?

Tehtävä näyttää jopa toivottomalta, kun luonnonvarojen kulutuksen mittakaava ja kasvunopeus ymmärretään kokonaisuudessaan. ”Perityn tilanteen” polkuriippuvuudet ovat vahvoja, ja yhtäältä ulkoistettua ylikulutusta ja toisaalta suuria taloudellisia voittoja tuottavaa tehotonta tuotantoa ylläpitävät voimat ovat vahvoja, tukenaan maailman väestön vauraan vähemmistön mukavuudenhalu.

Tehtävä on varmasti toivoton, mikäli todellista kulutusta ei saada laskemaan siellä, missä se on suurinta. Kulutuksen lasku vaatii perustavaa muutosta siinä, miten inhimillisiä tarpeita tyydytetään ja millaisen infrastruktuurin varaan elämä rakentuu. Niinkin perustavat asiat kuin asuminen, syöminen ja liikkuminen voidaan toteuttaa tavoilla, joiden materiaali- ja energiankulutus on aivan eri mittaluokissa. Toisaalta peritty infrastruktuuri ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Tämän lisäksi materiaaliseen kulutukseen vaikuttaa tarpeentuotanto: yhä uusien laitteiden tai palveluiden tekeminen haluttavaksi tai jopa välttämättömäksi. (O’Neill et al. 2018; Krausmann et al. 2017, 1884; Lähde 2013, 97–101)

Materiaalisen kulutuksen ”turvallista tasoa” ei voida määrittää gigatonneina: vaikka globaali materiaalivirta tippuisi radikaalisti, se voisi edelleen pitää sisällään tarpeeksi fossiilisia polttoaineita tuhoisaan ilmastonmuutokseen, tai tarpeeksi kalansaalista merten kalakantojen romahduttamiseen. Mikäli esineiden uudelleenkäyttö, kierrätys ja luonnonvarojen kaskadikäyttö halutaan merkittävään rooliin, eli mikäli halutaan tähdätä kattavaan “kiertotalouteen”, täytyy materiaalien läpivirtauksen vähentyä, ei kasvaa. Tämä on luonnonvälttämättömyys. Se kuitenkin vaatii myös laadullista, ei vain määrällistä muutosta. Jos yhteiskuntien kuluttamien luonnonvarojen määrää halutaan laskea, niiden koko aineenvaihdunnan pitää mullistua.

KIRJALLISUUS

Bithas, Kostas & Panos Kalimeris, Unmasking Decoupling: Redefining the Resource Intensity of the Economy, Science of the Total Environment. Vo. 619–620, April 2018, 338–351.

Davidson, Debra et al., The Effort Factor; Evaluating the Increasing Marginal Impact of Resource Extraction Over Time. Global Environmental Change. Vol. 25, March 2014, 63–68.

Hoekstra, Arjen & Thomas Wiedmann, Humanity’s Unsustainable Environmental Footprint. Science. Vol 344, No. 6188, 2014, 1114–1117.

IRP, Assessing Global Resource Use: A Systems Approack to Reource Efficiency and Pollution Reduction. A Report of the International Resource Panel. United Nations Environmental Program. Nairobi, Kenya 2017.

Kovacic, Zora et al., Finance, Energy and the Decoupling: an Empirical Study. Journal of Evolutionary Economics. August 2017, 1–26.

Krausmann, Fridolin et al., Global Socioeconomic Material Stocks Rise 23-fold Over the 20th Century and Require Half of Annual Resource Use. PNAS, No. 8, Vol. 114, 2017, 1880–1885. www.pnas.org/cgi/doi/10.1073/pnas.1613773114

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

O’Neill, Daniel et al., A Good Life for All Within Planetary Boundaries. Nature Sustainability, 1/2018, 88–95. https://doi:10.1038/s41893-018-0021-4

Schaffartzik, Anke et al. The Global Metabolic Transition: Regional Patterns and Trends of Global Material Flows, 1950–2010. Global Environmental Change. Vol. 26, May 2014, 87–97. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2014.03.013

Smil, Vaclav, Energy in Nature and Society. General Energetics of Complex Systems. MIT Press, Cambridge 2008.

UNEP, Global Material Flows and Resource Productivity. An Assessment Study of the UNEP International Resource Panel. United Nations Environment Programme, 2016.

Wiedmann, Thomas O. et al., The Material Footprint of Nations. PNAS. Vol. 112, No. 20, 2015, 6271–6276.