BIOS

Juuri julkaistut tiedot vuoden 2021 kasvihuonekaasupäästöistä ovat järkyttäviä. Pandemian jälkeisen yhteiskunnan avautumisen saattoi odottaa johtavan tilapäiseen päästöjen lisääntymiseen, ja seurauksena olikin hyvin pieni bruttopäästöjen kasvu. Nielujen puolella vahvistui ennakoitu jyrkkä pudotus, ja maankäyttösektori kokonaisuutena oli ensimmäistä kertaa pieni päästölähde. Yhdessä nämä tulokset tarkoittavat, että Suomen vuotuiset nettopäästöt (päästöt mukaanlukien maankäyttösektori bruttonieluineen) kohosivat ja ovat itse asiassa jälleen korkeammalla kuin vuonna 1990, joka on kansainvälisten ilmastosopimusten referenssivuosi ja josta tilastot alkavat.

Vuonna 2019 kirjoitimme Sipilän hallituksen perinnöstä otsikolla “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Tekstin ydin oli huomauttaa, että metsänielujen heikentymisen myötä Suomen nettopäästöt eivät olleet vähentyneet ja että tämä ikävä tilanne oli tutkijoiden useaan kertaan huomauttamalla tavalla seurausta hakkuumääriä lisäävästä politiikasta.

Tuolloin toivoimme seuraavalta hallitukselta parempaa vastuunkantoa. Nyt tiedämme, että toive oli turha. Kuten alla olevasta kuvaajasta nähdään, nettopäästöjen kehitystä kuvaava ohut punainen viiva, nettopäästöjen trendiviiva, on käytännössä vaakatasossa, kuin pysähtyneen sydämen sähkökäyrä. Toisin sanoen 1990-luvulta lähtien, vaihtuvista hallituksista ja muista trendeistä riippumatta, Suomen nettopäästöt ovat pysyneet muuttumattomina.

Tehtävä oli yksinkertainen. Piti vähentää päästöjä hukkaamatta ainutlaatuisia metsänieluja. Tässä ei onnistuttu.

Miten tämä on mahdollista ja mitä väliä sillä on?

Kansallisen tason nettopäästöillä on väliä kahdesta syystä. Ensinnäkin ilmastonmuutosta määrittää ilmakehässä oleva hiilidioksidin määrä, mikä puolestaan riippuu siitä, kuinka paljon hiilidioksidia ilmakehään päästetään ja kuinka paljon sitä ilmakehästä pois sitoutuu – siis nettopäästöistä. Toisekseen siksi, että kasvihuonekaasupäästöjen kansainvälisten raportointimallien mukaan puun polttamisesta syntyviä hiilidioksidipäästöjä ei raportoida muiden päästöjen tavalla, vaan asia otetaan huomioon laskemalla puun hakkuista johtuva hiilinielun pienentyminen maankäyttösektorilla. Näin ollen runsaasti puuta käyttävän yhteiskunnan kuten Suomen päästöjen kokonaisuus näkyy vain nettopäästöistä, joihin lasketaan mukaan maankäyttösektori.

Miten sitten on mahdollista, että nettopäästöt eivät ole vähentyneet 30 vuodessa, kaikesta huolimatta?

Kuvaajasta näkyy myös, että bruttopäästöt ovat vähentyneet. Vähennys johtuu lähinnä päästökauppasektorilla toimivan energiantuotannon päästöjen pienenemisestä, kun fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käyttö hiipuu. Taakanjakosektorin, johon kuuluvat muun muassa liikenne ja maatalous, päästövähennykset ovat huomattavasti pienempiä.

Valitettavasti energiasektorin päästövähennyksiä tarkastelemalla selviää, että suuri osa vähennyksistä johtuu lisääntyneestä puuperäisen energian käytöstä. Tuulivoiman tuotanto on vasta kasvussa.

Valitettavaa tämä on siksi, että puun energiakäyttöä voidaan pitää vähäpäästöisenä tai peräti päästöttömänä vain, jos polttoa korvaavat hiilinielut ovat olemassa (ja siten maankäyttösektorin hiilivarastot kasvavat tai vähintään pysyvät ennallaan). Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta sen poltosta syntyy hiilidioksidia, jonka päästöt mitätöityvät vain nielujen avulla. Nyt nielut ovat liian pienet. Nykykäytännöt puun käytössä johtavat väärään suuntaan, kuten professorit Seppälä ja Kanninen toteavat: “puuston hakkuut vähentävät keskimäärin noin 1,7 kertaa enemmän hiilinieluja vuosina 2015−2055 kuin mitä hakkuiden mukana siirtyy puun hiiltä jatkojalostukseen.”¹

Tilastokeskuksen kuviosta näkyy, miten vuoden 2010 paikkeilta alkaa nielujen vähentymisen trendi, joka nostaa nettopäästöjä.

Kerrataan. Suuri osa energiantuotannon päästövähennyksistä johtuu puun käytön lisääntymisestä. Puun päästövähennysvaikutus on riippuvainen nielujen olemassaolosta. Nyt nieluja ei ole. Jos tilanne jatkuu tällaisenaan, on osa energiasektorinkin päästövähennyksistä illuusiota.² Joka tapauksessa on mahdotonta sanoa, että Suomi olisi niiden edistyksellisten maiden joukossa, jotka ovat saaneet päästönsä laskemaan. Ja vielä: nykyiset vähähiilisuunnitelmat, kuten teollisuuden sektorien vähähiilitiekartat, nojaavat mahdottomiin hakkuumääriin.

Kun nettopäästöjen tasaista punaista viivaa pohtii, ei voi välttyä vaikutelmalta, että Suomen ilmastopolitiikkaan sisältyy yhtenä osana hölmöläisten peitonjatke: fossiilisten polttoa on korvattu niin suurella määrällä puun polttoa, että nielut ovat hävinneet ja nettopäästöt siksi pysyneet ennallaan. Fossiilisten polttoaineiden tarjoama energiamäärä on niin suuri, että sen korvaaminen puuenergialla (nieluja tuhoamatta) ei ole mahdollista.³

Jatkossa tuulivoima tullee auttamaan energiasektorin aidoissa päästövähennyksissä. Jos ja kun näin käy, tämän ei pidä hämärtää näkymää siihen, että puun energiakäytön vähäpäästöisyys on oletus, joka edellyttää riittäviä metsänieluja. Käytännössä puun energiakäytön kohtuullistaminen tarkoittaa muutosta myös metsäteollisuuden energiaintensiivisissä toimintatavoissa.⁴

Ilmastopolitiikka saadaan raiteilleen vain joko palauttamalla riittävät nielut tai vähentämällä päästöjä rajusti. Rationaalinen ilmastopolitiikka ei voi luottaa siihen, että nielut sattumoisin markkinoilla säätyvien puukauppojen perusteella päätyisivät olemaan tarvittavan suuruisia. Se polku on nyt nähty.

Ensimmäiseen vaihtoehtoon, nielujen kasvattamiseen, on esittänyt keinoja esimerkiksi Ilmastopaneeli, joka on vaatinut nielujen pelastusohjelmaa. Ohjelmaan sisältyy esimerkiksi maankäyttömaksu, turvemaiden päästöjen vähentäminen (turvepeltojen, suometsien ja turvetuotantoalueiden vettäminen, ennallistaminen ja metsittäminen) ja puun tuonti EU:n alueelta. Pelastusohjelmassa ei ole mainittu tehokkainta keinoa: hakkuiden kohtuullistamista.⁵ Allaolevassa kuvaajassa korrelaatio on selvä (ja mallinnukset vahvistavat yhteyden⁶): metsämaan negatiiviset kasvihuonekaasupäästöt (eli nielu) vaihtelee hyvin selkeästi hakkuumäärän mukaan.

Silti hakkuumäärään puuttumista on harvoin esitetty, kenties siksi, että se merkitsisi puumarkkinoihin puuttumista – ja siihen rähäkkään on vähän halukkaita.

Toinen mahdollisuus voi siis kuulostaa näennäisesti helpommalta: vähennetään päästöjä niin paljon, että nieluja ei tarvita. Leikkaukset esimerkiksi liikenteessä ja maataloudessa eivät kuitenkaan ole yhtään sen helpompia tai vähemmän rähäkkää aiheuttavia kuin hakkuutasoihin puuttuminen. (Päästökauppasektorin päästöt vähenevät nykyskenaarioillakin niin, ettei sieltä ole tarpeeksi leikattavissa). Lisäksi jää ongelma, että Suomi on EU:n jäsenenä sitoutunut noin 17 Mt nielujen säilyttämiseen. Jos näitä nieluja ei ole, seurauksena voi olla jopa miljardiluokan lasku. Ei siis helppo tämäkään reitti.

Tosiasiassa on tehtävä molempia: pelastettava nieluja monin keinoin ja alettava tosissaan vähentää päästöjä myös taakanjakosektorilla. Matalalla roikkuvia hedelmiä ei enää ole. Turvemaiden päästöjen pysäyttäminen, eläintuotannon ja yksityisautoilun reipas vähentäminen saavat aikaan kunnon päästövähennyksiä, ja niitä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän hakkuita kohtuullistetaan.

Ilman kunnon toimia Suomen omat lakiin kirjatut ilmastotavoitteet ja kansainväliset sitoumukset jäävät toteutumatta. Itse asiassa ristiriita päästökehityksen ja ilmastolain välillä on niin räikeä, että hallinto-oikeuteen on nostettu kanne, jonka tarkoituksena on selvittää, olisiko hallituksen jo kuulunut reagoida nielujen katoon.

Mielipidetiedustelujen mukaan ylivoimainen enemmistö suomalaisista kannattaa ilmastolain mukaista ilmastopolitiikkaa. Ilmastolaki on syntynyt demokraattisessa prosessissa, ja kahdeksan eduskuntapuoluetta sitoutui Pariisin sopimuksen 1,5-asteen tavoitteeseen vuonna 2018. On täysin kohtuutonta, että yhden – olletikin kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeän – runsaasti puuta käyttävän teollisuuden sektorin halu rajoittamattomaan puun käyttöön romuttaa näin tärkeän yhteisesti asetetun tavoitteen.