YK:n alaisen Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas vieraili lauantaina 25.3. Ylen ykkösaamussa Seija Vaaherkummun haastateltavana, ja haastattelun sisältöä kerrattiin myös verkkosivujen artikkelissa. Jälleen kerran Taalaksen lausunnot herättivät yleistä hämmennystä, sillä niihin sisältyi suuri joukko hyvin ongelmallisia väitteitä. BIOS-tutkimusyksikköhän tarttui Taalaksen väitteisiin jo vuonna 2019, ja Yle julkaisi aiheesta samana vuonna laajan artikkelin. Syyskuussa 2019 Taalas joutui myös selittämään kotimaisia sanomisiaan WMO:n sivuilla. Monet asiat näyttävät kuitenkin pysyneen ennallaan.
Yhteenlasketut (1751-2017) hiilidioksidipäästöt maittain. Lähde: Our World in Data, Hannah Ritchie.
Taalaksen tuoreita näkemyksiä purettiin ilmastonäkökulmasta ainakin Suomen Luonnonsuojeluliiton Twitter-tilillä sekä Verde-lehdessä. Myös tähän Sanna Ryynäsen Twitter-ketjuun kannattaa perehtyä. Hämmentävää oli esimerkiksi Taalaksen voimakas nojaaminen paljon puhuttuihin NASA:n tuloksiin, vaikka Helsingin Sanomissa NASA:n raportin pääkirjoittaja varoitti vetämästä niistä suoraviivaisia johtopäätöksiä ja kiisti niiden ristiriidan suomalaisten laskelmien kanssa. On vähintäänkin erikoista, ettei näitä asioita huomioitu Ylen haastattelussa laisinkaan. “Suomi hiilinieluna” toistui ongelmattomana väitteenä.
Taalaksen tapa puhua biodiversiteetin heikkenemisestä oli erikoinen. Kuten Dasguptan raporttia käsittelevässä artikkelissa kuvasimme, biodiversiteetti on moni-ilmeinen, mosaiikkimainen ilmiö, joten niin on sen heikkeneminenkin. Yhtä hiilidioksidiekvivalenssin kaltaista “luontokadon” mittaria on mahdotonta saavuttaa itse ilmiön vuoksi. Taalas kuvasi asian kuitenkin niin, että biodiversiteetin tarkastelu on puutteellisella tasolla, ja sen tulisi pyrkiä siihen tarkkuuteen, jonka ilmastotiede on saavuttanut. Tämä on harhaanjohtava kuva, kuten professori Anna-Liisa Laine kuvasi twiittiketjussaan. Tarvitaan monenlaisia mittareita ja niiden yhteen tuomista, mutta ilmastotieteen tarkkuus on väärä vertailukohta, koska ilmiöt ovat perustavanlaatuisesti erilaisia.
Tässä tekstissä puutumme kuitenkin Petteri Taalaksen tapaan puhua väestönkasvusta ja sen merkityksestä ilmastonmuutoksen hillinnässä. Taalaksen argumentit olivat virheellisiä historialliselta selitystavaltaan ja ongelmallisia myös siksi, että niitä voidaan käyttää harhaanjohtavasti ajamaan poliittisesti arveluttavia päämääriä.
Käymme ensin läpi Taalaksen esittämän ajatusketjun Ykkösaamun haastattelusta:
1) Jos ihmisiä olisi maailmassa vain miljardi, ei olisi merkittävää ilmasto-ongelmaa.
2) Koska meitä on näin paljon, on käytetty paljon fossiilienergiaa.
3) Siksi väestönkasvun hillintä on jatkossa varmasti keskeinen ilmastokysymys.
Historiaa nurinperin
Ensimmäinen ja toinen väite muodostavat todellisuuden vastaisen kuvauksen, hypoteettisen esityksen toisenlaisesta historiallisesta kulusta (kontrafaktuaalin). Se sisältää monia ongelmia.
Taalas kuvaa historian kulkua niin, että väestö kasvoi, joten oli pakko ottaa käyttöön runsaasti fossiilisia polttoaineita, mikä johti ilmastonmuutokseen.
Historiallisesti asia tapahtui jokseenkin päin vastoin. Teollinen vallankumous, jonka myötä fossiilisia polttoaineita alettiin yhä voimallisemmin käyttää, alkoi Euroopassa 1700-luvun puolivälissä. Fossiilisten polttoaineiden käytön kasvua siivitti siis uuden teknologian käyttöönotto – massatuotannon synty, maatalouden alkavan teollistumisen ajama kaupungistuminen, rautateiden ja höyrylaivojen yleistyminen ja vastaavat muutokset – ei sitä edeltänyt väestönkasvu. Tästä teknologisesta murroksesta seurannut aineellisen tuotannon ja kulutuksen kasvu mahdollisti sen sijaan väestön tasaisen kasvun ensimmäisissä teollistuvissa maissa. Maailman väkiluku oli miljardin tienoilla noin 1800-luvun alussa ja tuplaantui suunnilleen 130 vuodessa. Fossiilisten polttoaineiden aikakausi alkoi siis reilusti ennen kuin globaali väestömäärä lähti rajuun kasvuun.
Väestön voimakas kasvu lähti liikkeelle muualla maailmassa vasta suunnilleen toisen maailmansodan tietämillä etenkin lääketieteen kehityksen (antibiootit, rokotukset) ja ruoantuotannon “vihreän vallankumouksen” myötä. Fossiilisilla polttoaineilla oli tässä osansa, etenkin typpilannoitteiden tuotannossa, mikä mahdollisti ruoantuotannon voimakkaan kasvun. Aivan yhtä suuressa roolissa kuitenkin oli lääketieteen ja sanitaation kehitys.
Uusi teknologia ja tietämys siis syntyivät ensimmäisen teollistumisen vaiheen perintönä, fossiilisten polttoaineiden kaudella, osin niiden luoman aineellisen hyvinvoinnin mahdollistamana vanhoissa teollistuneissa maissa. Tämä historiallinen yhteys kuitenkin rikkoutui: vaikka voimakasta väestönkasvua mahdollistava tietämys ja teknologia levisivät muualle maailmaan, hyvin monilla maailman alueilla tähän ei kytkeytynyt fossiilisten polttoaineiden käytön ja päästöjen sekä monipuolisemman aineellisen hyvinvoinnin kasvua. Ruokaa tuotettiin enemmän ja kuolleisuus laski, mutta köyhyys ja ruokaturvattomuus pysyivät monilla alueilla sitkeinä ja kasvihuonepäästöt niin kansallisesti kuin per capita -perustalla hyvin alhaisina. Argumentti “Koska meitä on näin paljon, on käytetty paljon fossiilienergiaa” ei siis sekään kuvaa historiallista kehitystä onnistuneesti.
Mitä oikeastaan tarkoittaa Taalaksen väite: “Jos ihmisiä olisi maailmassa vain miljardi, ei olisi merkittävää ilmasto-ongelmaa”? Historiallisesti siinä maailmassa, jossa oli miljardi ihmistä, teollinen vallankumous oli jo hyvässä vauhdissa, eli ilmastonmuutokseen johtavalla yhteiskunnallisen kehityksen polulla oltiin jo. Tuon kehityskulun käynnisti teollistuva ja imperialistista maailmanjärjestystä luova Eurooppa: fossiilisten polttoaineiden mahdollistama aineellinen hyvinvointi myös valui pitkälti noihin valtakeskuksiin. Taalaksen väitteillä ei ole historiallista perustaa. Vai haluaako Taalas korostaa väestönkasvun yhteyttä ilmastonmuutokseen nyt ja tulevaisuudessa? Tähän väitteeseen sisältyy myös ongelmia, joihin siirrymme seuraavaksi.
Menneestä ei lueta tulevaa
Toinen hyvin suuri ongelma on, että Taalas hyppää edellä kuvatulla tavalla virheellisestä historiakuvauksesta (1 ja 2) nykymaailmaan ja tulevaan väestökehitykseen (3). Näiden ulottuvuuksien sekoittaminen on hyvin ongelmallista. Taalas ei myöskään korjannut haastattelussa toimittaja Seija Vaaherkummun tapailevaa tiivistystä “Jos väestönkasvu on tässä se ongelma”.
Miksi tällainen menneen kehityksen, nykytilanteen ja tulevan kehityksen rinnastus on ongelma?
Historiallisesti fossiilisia polttoaineita on käytetty eniten ja niistä on saatu eniten hyötyä nykyisissä vauraissa maissa – historiallisesti kolonialismin ja imperialismin keskuksissa. Kuten edellä kuvattiin, juuri näissä maissa uuden ajan tieteellisen kehityksen, uusien yhteiskunnallisten instituutioiden ja fossiilisten polttoaineiden mahdollistama aineellinen hyvinvointi lähti ensimmäisenä käyntiin, ja näissä maissa koettiin ensimmäinen voimakas väestönkasvun vaihe. Kasvun tasaantumiseen meni pitkä aika. “Väestöllinen muuntuminen”, jossa väestön nopea kasvu tasaantuu, vei esimerkiksi Ruotsissa satakunta vuotta.
Juuri tästä kertoo se, että historiallisesti Pohjois-Amerikan ja Euroopan vauraat maat ovat edelleenkin päästäneet suurimman osan hiilidioksidista, ja kaikesta ilmaston lämpenemisestä ne ovat yhdessä edelleenkin päävastuussa (jälkimmäisestä laskelmasta puuttuvat teollistumisen satakunta ensimmäistä vuotta). Taalas muistaa mainita tämän asian toisinaan mutta ei osaa yhdistää sitä väestönäkemyksiinsä. Näiden maiden voimakkaan aineellisen hyvinvoinnin ja siitä juontuneen väestönkasvun vaihe vei pitkään, ja se tapahtui osin fossiilisten polttoaineiden voimalla, kuten edellä kuvattiin.
Jason Hickel on esittänyt historiallisuuden vastuun laskentatavan, joka suhtautuu ilmastonmuutoksen “planetaariseen rajaan”: sen mukaan G8-maiden yhteinen historiallinen vastuu ilmastonmuutoksesta on 85%. Laskentatavan valinta ei ole yksioikoinen kysymys: lisää voi lukea vaikkapa tästä Carbon Briefin artikkelista. Peruskuvio on kuitenkin kuvatun kaltainen.
Koska hiilidioksidi kertyy ilmakehään ja vaikuttaa pitkään, tämä historiallinen perintö on tosiasia, vaikka nykyään asetelma on muuttunut, ja vuosittaisissa päästöissä Kiina on kivunnut selväksi ykköseksi (lisää päästökehityksestä täältä). Tietysti Kiinan osuus historiallisesti kertyneistä päästöistä kasvaa sitä suuremmaksi mitä pidempään päästöt pysyvät siellä korkealla – kun tarkastellaan kaikkia kasvihuonekaasuja, yksittäisenä maana Kiina on jo kivunnut kakkoseksi Yhdysvaltain jälkeen.
Mutta: Kiinan väestökehitys on kääntynyt jo kasvusta väheneväksi. Päästöt ovat kuitenkin edelleen kasvussa. (Nykyään kasvua ajaa ennen kaikkea maan oman kulutustason kasvu, ei enää ensisijaisesti kulutustavaroiden vienti muihin maihin – mutta vaikka jälkimmäisen osuus päästöistä pienenee, nuo muiden “ulkoistamat” päästöt eivät ole mihinkään hävinneet.) Taalaksen kuvaama väestönkasvun ja päästöjen “hyvin vahva” yhteys ei siis toimi oikein tässäkään.
Ennen kaikkea: menneestä kehityksestä ei voi lukea tulevaa.
Ensinnäkin, valtaosassa maailmaa väestökehitys on tasaantunut tai tasaantumassa, ja yhä useammissa maissa se on kääntynyt jopa laskevaksi. Tätä olemme kuvanneet kahdessa blogikirjoituksessa aiemmin. Mainittu “väestöllinen muuntuminen” on tapahtunut ympäri maailmaa valtavan paljon nopeammin kuin ennakoitiin, monin verroin nopeammin kuin vanhan vaurauden yhteiskunnissa. Syntyvyys siis laskee paljon nopeammin kuin se laski varhaisemmin teollistuneissa maissa.
Poikkeuksen muodostavat etenkin tietyt Afrikan alueet, joita yhdistävät köyhyys, ruokaturvattomuus ja nälkä, heikko terveydenhuolto ja sanitaatio, energiaköyhyys, huono koulutustilanne sekä heikot naisten oikeudet. Näillä alueilla lapsiluku on pysynyt odotettua sitkeämmin korkealla, vaikka liki kaikilla alueilla väestönkasvu hidastuu. Väestönkasvun hillintä edellyttää siis näiden ongelmien selättämistä – sekä niiden ohella perhesuunnittelun mahdollisuuksien lisäämistä ja vanhoillisten asenteiden muutosta, jotka kytkeytyvät vahvasti terveydenhuoltoon, koulutukseen ja naisten oikeuksiin.
Toiseksi niissä maissa, joissa väestönkasvu on korkeinta, päästöjen nykytaso on erittäin alhainen. Kuten Our World in Data -sivuston Hannah Ritchie on uutiskirjeessään kuvannut, kaikkien ennustusten vastainenkin huima väestölisäys kaikkein köyhimmissä maissa tai näiden maiden ihmisten kipuaminen säällisemmälle elintasolle ei ilmastonmuutoksen hillintää romuttaisi.
Kolmanneksi, näiden maiden historia ei toistu samanlaisena kuin se kulki nykyisissä vauraimmissa maissa. Köyhimpien maiden ei ole pakko kulkea tuhoisaa fossiilisten polttoaineiden reittiä, vaan niillä on potentiaalisesti käytössään kaikki se puhtaamman energiantuotannon teknologia, joka muuttuu koko ajan edullisemmaksi. Esteet ovat ennen kaikkea taloudellisia ja sosiaalisia: onko varoja, infrastruktuuria ja osaamista ottaa teknologiaa käyttöön nopeasti? Tässä kysymys solidaarisesta ilmastorahoituksesta on polttava – lupauksia on tehty, mutta paljon vähemmän on annettu. Tästä aiheesta väännettiin peistä kunnolla Glasgow’n ilmastokokouksessa, kuten uutiskirjeessämme kerroimme.
Äärimmäisen nopean väestönkasvun ja kaupungistumisen oloissa ja vanhan infrastruktuurin perityssä tilanteessa voi olla, että vähäpäästöiset tuotantomuodot eivät yksin riitä, vaan joudutaan myös lisäämään väliaikaisesti fossiilisten käyttöä. Mutta kuten todettua, tämä ei tuhoaisi mahdollisuuksia saavuttaa ilmastotavoitteita. Lähtötaso on niin alhainen.
Sitkeästi korkealla pysyvä paikallinen ja alueellinen väestönkasvu on kyllä monin muin tavoin ongelmallista, ja nimen omaan kyseisillä alueilla: se ajaa esimerkiksi makean veden liikakäyttöä ja viljelysmaan heikentymistä, infrastruktuurin kehitys laahaa jäljessä, lisääntyvälle nuorisolle ei löydy tarpeeksi koulutus- ja työmahdollisuuksia ja niin edelleen. Kuten Taalas mainitsee, tietynlaiset biodiversiteettiongelmat (liittyen etenkin peltojen raivaamiseen) ovat usein osa tätä yhtälöä. Sama ei ole kuitenkaan totta ilmastopäästöjen ja väestönkasvun välillä, mikä Taalaksen olisi hyvä tehdä selväksi.
Väestönkasvu ei ole globaali ilmiö, vaan se koostuu lukemattomista erilaisista paikallisista ja alueellisista väestöllisistä kehityskuluista. Mutta jos tarkastellaan globaalia tasoa karkean laskennallisesti, vanha puhe “väestöräjähdyksestä” vanhenee kovaa vauhtia. Viime vuosina on esitetty useita väestöskenaarioita, joissa globaali väestö voisi tasaantua jo vuosisadan puolivälissä ja kääntyä laskuun. Uusimmasta tällaisesta tutkimuksesta uutisoitiin maaliskuussa. On kuitenkin huomattava, että tällaiset skenaariot varhaisemmasta kasvun taittumisesta eivät ole ennusteita vaan nojaavat sille, että suotuisampi kehitys esimerkiksi ruokaturvan, köyhyyden torjunnan, naisten oikeuksien, koulutuksen, vesihuollon ja sanitaation sekä terveydenhuollon saroilla saataisiin käyntiin myös siellä, missä kehitys laahaa jäljessä. Ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta on tietysti tärkeää, että parempi kehitys tapahtuu mahdollisimman paljon vähäpäästöisellä energiantuotannolla ja esimerkiksi kestävämpien paikallisten ruokajärjestelmien voimin.
Mutta kuten Hannah Ritchien laskelmat osoittavat, lähivuosikymmenien kriittinen siirtymävaihe ilmastonmuutoksen hillinnässä ei edes ole kiinni siitä, että tässä onnistuttaisiin. Se on elintärkeä, inhimillisesti ohittamattoman kriittinen kysymys, mutta ennen kaikkea monista muista syistä. Ilmastonmuutoksen kriittisissä rajoissa pysytään tai ei pysytä riippuen ennen kaikkea siitä, mitä tapahtuu muualla maailmassa.
Kummallista ja vaarallista kulttuuripuhetta
Väestönkasvu ei ole ilmastonmuutoksen kohtalonkysymys, kuten Taalas väittää tässä sekä kirjassaan Ilmastonmuutos ilmastotieteilijän silmin (esim. sivut 124–125) ja useissa mediaesiintymisissään. Samankaltaista viestiä “Ilmastonmuutos on tosiasia, mutta maapallon väkiluku on ympäristöongelmien juurisyy” on toistanut vuosia myös esimerkiksi ST1:n Mika Anttonen, toinen suomalaisessa keskustelussa toistuvasti esillä oleva ilmastokommentaattori, jonka väitteisiin tiedotusvälineissä ei tahdo olla rohkeutta kriittisesti puuttua. Tällaisten helposti harhaanjohtavien väitteiden toisteleminen saattaa antaa tarkoittamatta poliittisia aseita etnonationalismista, rasismista ja ilmastotoimien vastustamisesta ammentaville toimijoille. Kuka tahansa Taalaksen (ja Anttosen) lausumien vastaanottoa seurannut pystyy tämän havaitsemaan.
Ilmastopolitiikan tutkimuksessa on myös toistuvasti osoitettu, kuinka konservatiiviset ja äärioikeistolaiset tahot hyödyntävät väestönkasvua koskevia yleistyksiä siirtääkseen huomiota pois läntisten teollisten maiden kiireellisestä päästövähennysvastuusta. Siten väestönkasvupuheella paitsi viivytellään tehokkaasti nopeiden ilmastotoimien tarvetta myös pidetään yllä epäoikeudenmukaista maailmanjärjestystä, jossa rikkaat maat jatkavat päästöjen tuottamista samalla kun ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöt tuhoavat ihmisten elinmahdollisuuksia globaalissa etelässä. On myös huomioitava, että nämä ilmastoviivyttelevät tahot ovat samoja poliittisia toimijoita, jotka kerta toisensa jälkeen ovat kyseenalaistamassa tai lopettamassa kansainvälisen kehitys- ja avustustyön rahoitusta, jolla voidaan turvata suotuisampi väestökehitys.
On siis selvää, että väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen yhteyksien tarkastelu vaatii ilmastotutkijalta Taalaksen yleistäviä heittoja tarkkanäköisempää puhetta. Vähintä olisi, että ilmastoasiantuntija kuvaisi edellä kuvatulla tavalla väestönkasvun kehityksen ja nykyisen luonteen totuudenmukaisesti sekä esittäisi aina siitä puhuttaessa myös keskeiset ja jo toimiviksi osoittautuneet ratkaisut paikallisen väestön olosuhteiden parantamiseen. Jos ilmastoasiantuntija ei toimi näin, puheenparsi jää liian laveasti kuulijan tulkittavaksi ja mobilisoitavaksi poliittisesti arveluttavien näkökantojen tueksi.
Juuri tällaisten ongelmien vuoksi on tartuttava myös Taalaksen kummallisiin ja suorastaan vaarallisiin puheisiin “kulttuureista” Ylen haastattelussa:
“Muun muassa osassa islamilaisia maita perhesuunnittelu meidän kulttuurin tavoin ei ole tavallista. Katolinen kirkko ei perinteisesti ole suosinut ehkäisyä. Osassa hindulaista maailmaa käsitys ihmisen elämästä sielunvaelluksineen poikkeaa länsimaisesta, Taalas pohtii.”
Tässäkään puheessa ei ole totuutta juuri nimeksikään. Köyhyyden ja ruokaturvattomuuden vaivaama Bagladesh on saanut “hedelmällisyysasteen” (TFR, lue lisää täältä) laskemaan alle “uusiutumistason” (joka on 2.1). Maan valtaenemmistö on sunneja, seuraava suuri uskontoryhmä hinduja. Katolilaisessa Italiassa TFR on 1,24 ja väestömäärä kutistuu niin, että monet kaupungit tarjoavat sinne muuttajille rahaa. Iranissa TFR on 1,71 ja väestönkasvu hyvin vähäistä – väestönkasvu nimittäin jatkuu vielä jonkin aikaa TFR:n painuttua uusiutumistason alle, sillä nuorten eli lapsentekoikäisten osuus väestöstä on yhä korkea. Väestökehitys kääntyy siis laskuun viiveellä.
On vaikea hahmottaa, mitä Taalas haluaa sielunvaelluspuheellaan sanoa, mutta Intian TFR on 2,05. Lisäksi tilanteessa, jossa militantti hindulaisuus on mobilisoitu verisiksi hyökkäyksiksi maan muita väestöryhmiä vastaan, ylipäätään ei kannattaisi lausua huolimattomia yleistyksiä uskontojen luonteesta. “Islamilaisista maista” puhuminen aikana, jolloin eri islamilaisuuden suuntauksien nimissä puhuvat tahot ovat käyneet verisiä sisällissotia, ei sekään ole toivottavaa. Ei ainakaan, jos on YK:n alaisen merkittävän kansainvälisen järjestön pääsihteeri.
Kuten olemme aikaisemminkin Taalaksen puheiden vuoksi päätyneet korostamaan: monimutkaisessa ja erilaisten yhteiskunnallisten kriisien maailmassa ilmastotutkijalla on puheistaan erityinen vastuu. Yhtäältä tämä tarkoittaa oman asiantuntijuuden rajojen ymmärtämistä. Kansankielellä voisi sanoa, että mitä tahansa ja kaikesta tahansa ei kannattaisi puhua. Toisaalta ilmastoasiantuntijan tulisi olla syvällisesti tietoinen myös siitä yhteiskunnallisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta maastosta, johon heidän viestintänsä kohdistuu ja kuinka sitä voidaan potentiaalisesti käyttää hyväksi. Huolimaton asiantuntijapuhe mobilisoidaan helposti torjumaan tai viivyttelemään ilmastotoimia, ja pahimmillaan sillä tullaan tukeneeksi poliittisia projekteja, jotka asettavat ihmisiä vastakkain etnisin, uskonnollisin ja kulttuurisin perustein.
Ville Lähde ja Tero Toivanen