Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.
Kokouksen alla on hyvä päivittää tietoja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilanteesta. Kovin hyvältä ei näytä.
Emissions Gap -raportin kansikuva, ”Broken Record”
“Päästökuilu” ammottaa edelleen
Marraskuun 20. ilmestyi jälleen vuosittainen UNEPin Emissions Gap Report otsikolla “Broken Record”. Raporttisarjassa on kartoitettu säännöllisesti ilmastotavoitteiden ja -toimien välistä kuilua. Vaikka raportti julkaistiin sopivasti ilmastokokouksen alla, se tähtää ennen kaikkea ensi vuodelle, jolloin maiden on tarkoitus päivittää kansallisia sitoumuksiaan – päivitysuutisia ei siis kokouksesta liene luvassa. Raportin nimi ja ilmastonmuutoksen “spiraaligraafeihin” pohjautuva kansikuva viittaavat vanhan ajan vinyylilevysoittimeen, joka on jumittunut paikalleen toistamaan samaa pätkää yhä uudelleen. Tämä kuvaa sekä ilmastopolitiikan tilaa että ilmastoraportteja, jotka toistavat samoja uutisia. Alaotsikko onkin “Lämpötilat nousevat ennätyslukemiin, mutta maailma ei (taaskaan) saa päästöjä leikattua”
Perusviesti on tuttu: hiilidioksidipäästöt ovat ennätystasolla, eli koronapandemian notkahduksen jälkeen on kivuttu entistä korkeammalle. Hälyttävästi myös muiden lyhytaikaisten mutta voimakkaiden kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat voimakkaasti. Maailmassa on koettu niin ikään ennätyslämpötiloja – raportin mukaan sen kirjoitushetkellä vuonna 2023 maailman keskilämpötila oli ylittänyt +1,5°C rajan teollisen ajan alkuun nähden jo 86 päivänä. Tämä ei tarkoita vielä “virallista” puolentoista asteen tavoitteen ohittamista, mutta vauhti on kova.
Raportissa mainitaan tuttuun tapaan, että myös kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat ennätystasolla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys, ja se on tavallaan epäuutinen, joka on sisäistetty edelleen hämmentävän heikosti. Asia nimittäin on hyvin yksinkertainen: kasvihuonekaasujen pitoisuuden ennätykset rikotaan joka vuosi, kunnes päästään globaaliin nettonollaan.
Nykyisillä kehitystrendeillä eli nykyisten ilmastotoimien mukaisesti kasvihuonekaasujen pitoisuuden nousu johtaa vuosisadan loppuun mennessä noin 3°C keskilämpötilan nousuun, eli erittäin tuhoisalle tasolle. Mikä tärkeintä: jos nykytrendissä pysyttäisiin, nettonollaan ei päästäisi edes vuosisadan lopussa. Toisin sanoen lämpeneminen jatkuisi ensi vuosisadalle. There be monsters.
Julkilausuttujen ilmastositoumusten (NDC) toteutuessa, sitoumusten ehdollisuudesta riippuen, päädyttäisiin vuosisadan lopussa tasolle 2,5–2,9°C, eikä tuokaan olisi todennäköisesti lämpenemisen loppupiste vaan välietappi. Valitettavasti edes näitä puutteellisia sitoumuksia ei ole läheskään seurattu. Siksi kaikessa ilmastouutisoinnissa, kun puhutaan ennustettavasta lämpenemisen tasosta, olisi aina lisättävä paitsi tarkoitettu vuosi myös se, puhutaanko vakiintumisesta tuolle tasolle vai välietapista yhä pahenevassa kehityskaaressa.
Sen sijaan jos kaikki tähän asti tehdyt kansalliset nettonollalupaukset toteutuisivat, päästäisiin enemmän tai vähemmän vakaalle 2°C lämpenemisen tasolle vuosisadan lopussa. Lupauksia ei kuitenkaan voi pitää uskottavina, koska mailta puuttuvat konkreettiset suunnitelmat niiden toteuttamiseksi. Esimerkiksi yksikään G20-maa ei leikkaa päästöjään nettonollalupausten edellyttämällä tasolla, ja kokonaisuudessaan ryhmän maiden päästöt ovat edelleen kasvussa (yhteensä ne vastaavat yli 75% globaaleista päästöistä).
Raportti muistuttaa, että puolentoista ja kahden asteen skenaarioiden onnistuminen on optimistisimmillaankin epävarmaa, ja toisaalta huonoissa skenaarioissa 3°C korkeampi lämpeneminen on mahdollista. Ilmastotoimia pitäisi siksi ehdottomasti kiihdyttää niin voimakkaasti kuin mahdollista. Nettonollalupauksia tulisi myös laajentaa ja konkretisoida sisällyttäen kaikki eri kasvihuonekaasut, ei vain hiilidioksidi.
Emissions Gap -raportin kuvio lämpenemisen skenaarioista.
Perusasiat on hyvä pitää mielessä. Hidas edistys ei riitä: se on vain verkkaista epäonnistumista. Koska kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat joka vuosi ennen nettonollaa, ongelma pahenee joka vuosi ennen sitä. Koska energiasiirtymä on hiljalleen käynnistynyt ja ilmastonmuutoksen vaikutukset käyvät yhä rajummiksi, nettonollaan melko varmasti päädytään jossain vaiheessa. Se käänne on tapahtunut: aikaisemmin haihatteluna pidetty on historiallinen tähtäyspiste. Itse nettonolla ei kuitenkaan auta, jos se tapahtuu raakasti liian myöhään.
Pääasia nimittäin on nyt, mille kasvihuonekaasujen ja lämpenemisen tasolle vakiinnutaan. Tuo taso voi olla kammottava ja sivilisaatiota murentava. Ja jos vakiintuminen tapahtuu tarpeeksi myöhään, käynnistyvät takaisinkytkennät voivat pahimmillaan saada aikaan “irtipäässeen ilmastonmuutoksen”, jonka pysäyttäminen käy mahdottomaksi. Nettonollaan päästiin, mutta planeetta ei enää piittaa.
Köyhimpien maiden tarve parantaa väestönsä oloja ja maiden väistämättä kasvava energiatarve mainitaan raportissa, mutta kasvutarve voitaisiin tyydyttää nykyistä oikeudenmukaisemmin, tehokkaammin ja nojaten vähäpäästöisiin lähteisiin. Näissä maissa rahoituksen hankkimisen kustannukset ovat kuitenkin moninkertaisesti suuremmat kuin EU:ssa tai Yhdysvalloissa. Maiden kyky rahoittaa siirtymää itse on heikko, joten tarve kansainväliselle tuelle köyhimpien maiden energiasiirtymässä on polttava, jos sanonta sallitaan.
Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen myös erilaisia hiilen talteenoton (carbon dioxide removal, CDR) muotoja. Koska parhaimmillaankaan kaikista päästöistä ei voida päästä eroon (esimerkiksi maatalouden metaani- ja typpioksidipäästöt), hiilen talteenottoa tarvitaan lopulta jonkin verran. Alkuvaiheessa perinteiset ja toimiviksi koetut muodot kuten metsätuhojen estäminen ja uudelleenmetsitys ovat suuremmassa roolissa, mutta teknologisia keinoja tarvitaan vuosisadan jälkipuoliskolla. Teknologisen inertian vuoksi raportti peräänkuuluttaa kehitystyötä. Aiheeseen palataan alempana.
Kansainvälinen energiajärjestö: “Put your money where your mouth is”
Marraskuussa myös IEA julkaisi kovasanaisen raporttinsa The Oil and Gas Industry in Net Zero Transitions. Se lähestyy asiaa toisesta kulmasta. Mitä paremmin ilmastotavoitteet toteutuvat, sitä enemmän kaikkien fossiilisten polttoaineiden kysyntä romahtaa. Yhtiöt kuitenkin jatkavat mittavia investointeja fossiilisten tuotannon lisäämiseen, eli niiden toiminta ei heijasta edes kaikkein konservatiivisimpia ennusteita. Ne elävät mielikuvitusmaailmassa.
Asiaa käsitteli myös marraskuinen UNEPin Production Gap -raportti, jonka mukaan fossiilisten polttoaineiden tuottajavaltioiden laajenemissuunnitelmat ylittävät reilusti sekä 1,5°C että 2°C tavoitteiden hiilibudjetit (ks. esim. Guardianin analyysi raportista).
Energia-alan järjestönä IEA puhuu yleisölleen, eli sen näkökulmana on taloudellinen kannattavuus. Se ennustaa fossiilisten polttoaineiden kysynnän laskevan nopeasti. Mikäli valtiot toteuttaisivat nykyiset ilmastositoumuksensa, kysyntä laskisi vuoteen 2050 mennessä hurjat 45%. Puoleentoista asteeseen pyrittäessä kysyntä laskisi samassa ajassa jopa 75%. Mikäli siis ilmastonmuutoksen hillinnässä edetään yhtään nopeammin, nykyiset investoinnit osoittautuvat pitkälti kannattamattomiksi. Samaan aikaan fossiiliteollisuus sijoittaa hyvin niukasti vähäpäästöiseen energiatuotantoon: 2,5% omista sijoituksistaan, ja kaikesta vähäpäästöisen energian rahoituksesta vain prosentin! Tämä siis aikana, jolloin ala on saanut huipputuloja mm. Venäjän hyökkäyssodan takia.
IEA vaatii, että vähäpäästöisten energian investointien osuus nostettaisiin 50% tasolle vuoteen 2030 mennessä. Mikäli yhtiöt eivät halua olla mukana, niiden pitäisi alkaa ajaa toimintaansa hallitusti alas ja investointien sijaan maksaa osinkoja ja velkojaan. Adam Tooze kirjoitti aiheesta erinomaisen analyysin uutiskirjeessään, jossa hän esittääkin, että IEA:n raportti on suunnattu suoraan energia-alan yleistä viherpesua vastaan.
Alan hidastelusta ja vastaanhangoittelusta huolimatta IEA pitää energiasiirtymää vääjäämättömänä. Se kritisoi voimakkaasti kaikkea sijoittamista uuteen fossiiliseen tuotantoon, kun on selvää, että suurinta osaa ei voida hyödyntää ja että alan arvo tulee kokonaisuudessaan laskemaan. Kipeimmin tämä osuu kansallisiin yhtiöihin, joiden hallussa on suurin osa reserveistä. IEA tietysti näkee, että jonkin verran fossiilisiin pitää investoida laskun loiventamiseksi. Silti nykyinen investointitaso on tuplasti liian suuri.
IEA:n ”Net Zero” raportin kuvio öljyn tuonnin ja viennin alueellisesta kehityksestä.
Ongelmana on, että kaikki toimijat tuntuvat varustautuvan “last man standing” -skenaarioon. Jokainen uskoo olevansa voittaja, mutta IEA muistuttaa tylysti, että kaikki eivät voi olla oikeassa. Adam Tooze pitää todennäköisimpänä voittaja-alueena Lähi-itää, jossa tuotanto on halvinta ja puhtainta. Siellä tuotannon pitäisi pudota vähiten, mutta silti ainakin puolet vuoteen 2050 mennessä! Jatkokirjoituksessaan Tooze kuitenkin huomauttaa, että etenkin Yhdysvaltain asemassa on merkittävä ero skenaarioiden välillä. Hitaamman energiasiirtymän ja vähäisempien ilmastotoimien skenaariossa maa säilyttäisi asemansa merkittävänä viejämaana vuosisadan puoliväliin. Tämä luo houkutuksen “lyödä vetoa katastrofin puolesta”.
Tooze nostaa erityisesti esiin varoitukset Afrikan uudesta fossiilisesta tuotannosta. Asian ydin ei ole se, että tuotannon kasvu räjäyttäisi päästöbudjetit. Mikäli kaikki Afrikassa nyt pöydällä olevat hankkeet toteutuisivat, ne nostaisivat mantereen osuuden historiallisesti kertyneistä päästöistä 3 prosentista 3,5 prosenttiin (ks. myös täältä). Ongelma on, että nojaaminen fossiilisten tuotantoon on vaarallisen haavoittuvaa tai suorastaan tuhoon tuomittua. Kun kysyntä hiipuu, kannattamattomat investoinnit ja ränsistyvä infrastruktuuri kaatuvat valtioiden harteille. Stranded assets eivät haaksirikkoudu jonnekin epämääräiseen limboon vaan aina tiettyyn paikkaan.
Laajemmin ilmastopolitiikan ja -aktivismin keskeinen strateginen kysymys onkin, millä tavalla näiden omistusten haaksirikko saadaan tapahtumaan. Vaikka fossiiliset polttoaineet ovat energia-alan tärkeimmän järjestönkin mukaan historian väärällä puolella, ei niiden alasajo tapahdu automaattisesti. Markkinalähtöisesti voi syntyä juuri sellainen uhkapelaajien kilpailu, joka imee investointivoimia pois sieltä, missä niitä tarvitaan. Yhtäältä tarvitaan voimakasta kysynnän ohjausta, poliittista vaikuttamista tuotanto- ja kulutusjärjestelmiin – siirtymäpolitiikkaa. Toisaalta aktivistinen paine voi vaikuttaa yhtiöiden toimintaan tekemällä sen yhä hankalammaksi, eivätkä valtiotkaan lähde toimimaan vastaan voimakkaita taloudellisia intressejä ilman kansalaisyhteiskunnan painostusta.
Kiista hiilen talteenotosta
IEA:n raportti varoittaa myös liiallisista hiilen talteenoton unelmista. Missään nimessä fossiiliala ei saa kuvitella jatkavansa toimintaansa hiilen teknologisen talteenoton turvin, on se sitten “piipunpääteknologiaa” (CCS/CCU) tai teknologista hiilen kaappausta ilmasta (DAC). (Katso tämä aiempi BIOS-blogikirjoitus aiheesta.) Jotta alan nykykehityksellä etenevät päästöt vuonna 2050 voitaisiin ottaa talteen – olettaen, että teknologia ja muu infrastruktuuri edes mahdollistaisivat sen – se kuluttaisi enemmän sähköä kuin maailma tuotti vuonna 2022.
Tästä ajankohtaisesta aiheesta oivallista luettavaa tarjoaa keskusteluartikkeli “Controversies of carbon dioxide removal” Nature reviews – earth & environment -verkkolehdessä. Keskustelu auttaa ymmärtämään asiaa yksinkertaisen kyllä tai ei -vastakkainasettelun taakse. Artikkelin tutkijoiden mukaan kiista ei koske sitä, tarvitaanko hiilen talteenottoa, vaan sen skaalaa ja aikajänteitä. Asialla on myös tärkeä poliittinen ulottuvuus, sillä oletettuun hiilen talteenoton tarpeeseen vaikuttaa suuresti, millaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia kehityskulkuja ilmastomalleissa pidetään mahdollisina. Eli esimerkiksi: miten ihmisten elin- ja kulutustavat voivat muuttua ja miten nopeita politiikan käänteet voivat olla?
Täysmittaista torjuntaa hiilen talteenotto ei saa edes Kevin Andersonin kaltaiselta tutkijalta. Hänen kritiikkinsä kärki on, että planeetan laajuisen valtaisan teknologisen hiilen talteenoton olettaminen sisään ilmastomalleihin on käytännössä hidastanut ilmastotoimia. Tällainen oletus on vaarallinen hidaste ja hämäys. Kun hiilen talteenotolle lasketaan skenaarioissa liian suuri rooli, se luo alimitoitetun kuvan päästövähennysten tarpeesta. Kun hiilen talteenotto lähes varmasti pettää osan odotuksista, vahinkoa ei enää voi ottaa takaisin.
Tärkeä huomio keskustelussa on se, että hiilen talteenoton tärkeäksi rooliksi ajateltu “vaikeasti vähennettävien päästöjen” kategoria ei ole mikään annettu tosiseikka. Sen määrittelykamppailussa kaikenlainen keplottelu on helposti kuviteltavissa. Keskustelijat peräänkuuluttavat myös tavoitteiden eriyttämistä: nettonollan sijaan on luotava kaikkialla päästövähennyksille omat tavoitteet, ja hiilen talteenotolle omat. Tämä pitäisi ylimitoittamisen riskin loitolla ja antaisi hiilen talteenoton tutkimukselle ja investoinneille konkreettisen aikataulun ja tavoitteen. (Ajatus on täysin vastakkainen Elinkeinoelämän keskusliiton tuoreelle vaatimukselle.)
Keskustelijat muistuttavat, että “hiilen talteenotto” on terminä hämäävä, sillä se pitää sisällään monenlaisia asioita uudelleenmetsityksestä ja kosteikkojen elvyttämisestä erilaisiin teknologisiin ratkaisuihin (BECCS, DAC). Osa on jo käytössä, osaa taas ei ole käytetty laajassa mittakaavassa tai lainkaan. Tapoja pitäisi siis arvioida eriytetymmin, sillä kaikilla on riskinsä. Esimerkiksi uudelleenmetsitys tai bioenergiakasvien kasvatus ruoantuotantoalueilla voivat heikentää ihmisten ruokaturvaa, tai metsityshankkeilla voidaan “viherpestä” lajikirjoltaan moninaisempien metsien tuhoamista.
Erittäin tärkeä kysymys on myös, kuinka pitkäksi aikaa menetelmillä voidaan pitää hiili tallessa, pois kierrosta. Tähän viittasi myös edellä mainittu Emissions Gap Reportin kanta eri hiilen talteenoton keinojen ajallisesta prioriteetista. Esimerkiksi uudelleenmetsitystä voidaan käyttää saman tien, mutta muuttuvissa ympäristöoloissa metsät voivat olla haavoittuvaisia tuholaisille tai metsäpaloille. Metsänielujen rooli on tärkeä lähivuosikymmeninä, mutta metsien hiilivarastojen kestävyys vaihtelee. Mikäli taas hiilen teknologinen talteenotto on skaalattavissa ja siihen riittää energiaa, hiiltä voitaisiin säilöä esimerkiksi maan alle jopa tuhansiksi vuosiksi. Samoin esimerkiksi biohiilen käyttö maataloudessa on lupaava pitkäaikaisuudessaan. Asiaa kuitenkin hankaloittaa se, että kaapattu hiili voi olla myös houkutteleva raaka-aine, jolloin se voi päätyä takaisin kiertoon eikä pitkäaikaiseen varastoon (tätä käsiteltiin aiemmassa kirjoituksessa).
Yllättävästi keskusteluartikkeli ei käsittele lainkaan hiilen talteenoton yhtä roolia, joka on kiistämätön ja väistämätön. Nettonollan saavuttamisen jälkeen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on edelleen vaarallisen korkealla tasolla, mikä johtaisi tulevaisuudessa merenpinnan merkittävään nousuun ja muihin suuriin muutoksiin. Pitkällä aikavälillä pitoisuuksia on saatava alas, kuten esimerkiksi James Hansen on todennut. Tämä on sukupolvien urakka, joka ulottuu pitkälle ensi vuosisadalle. Tämä on siis aivan eri asia kuin hyvin ongelmallinen ajatus, että hiilen talteenotolla voitaisiin korjailla tilannetta “ylilyönnin” (overshoot) jälkeen. Ylilyönnin korjailu on vaarallinen illuusio, mutta tämä ensi vuosisadalle tai pidemmällekin ulottuva tehtävä on sivilisaation tulevaisuuden välttämätön taakka, vanhan velan maksua.
Onko ilmaston lämpeneminen kiihtymässä?
Ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen on ollut tuoreeltaan tapetilla, kun hän julkaisi kollegojensa kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Artikkelissa esitetään, että ilmastojärjestelmä on oletettua herkempi ja että lämpeneminen on kiihtymässä. (Ks. lisää artikkelin lehdistötilaisuudesta.)
Hansen ja kumppanit esittävät, että nykykehityksellä puolentoista asteen lämpenemisen raja ylitetään ennakoitua nopeammin, jo tämän vuosikymmenen aikana, ja kahden asteen raja jo vuonna 2050. Kärjekkääseen tapaansa Hansen totesi lehdistötilaisuudessa, että puolentoista asteen tavoite on “kuollut kuin kivi”. Tässä hän ei ole toki yksin: monet muut ovat esittäneet samaa pitkään.
Artikkeli osuu ennestään kiihtyneeseen keskusteluun, sillä kuluneen vuoden aikana on käyty äänekästä kiistaa siitä, onko ilmastonmuutos kiihtymässä. Onko tapahtunut laadullinen hyppäys, vai ovatko äärimmäiset lämpötilat selitettävissä El Niñon vaikutuksilla? Guardianin elokuisessa jutussa haastatellut tutkijat olivat pitkälti niillä linjoilla, että edelleen ollaan ennakointien piirissä. Lämpeneminen etenee odotetusti, mutta luonnonjärjestelmien reaktiot ja ihmisyhteisöjen haavoittuvuus on arveltua suurempaa.
Kiista jatkui myös Hansenin ja kumppanien artikkelista. Kuulu ilmastotutkija Michael Mann julkaisi tiukkasanaisen vastineen, jonka pääviesti oli “totuus on tarpeeksi pelottavaa”. Toisaalta taas ilmastotutkija Glen Peters muistutti sosiaalisessa mediassa, että artikkelin tutkijat eivät ole mitään yksinäisiä susia. Heidän arvionsa ovat hajonnan ylärajalla, mutta tässä he eivät ole yksin. Näkemys kiihtymisestä on löydettävissä myös IPCC:n tuoreesta raportista. Petersin mukaan Mannin kuvaus tilanteesta ei ole oikea, vaan käynnissä on tavallista tutkimuksellista erimielisyyttä, jota ratkaistaan tutkimuksella ja kerätyllä lisätiedolla. “Back to work”, kuten Peters sanoo.
Kiistanalaisin osa tätä tapausta on kuitenkin, että tutkijat ehdottavat Hansenin johdolla ilmastonmuokkausta, tarkemmin ottaen rikkiyhdisteiden suihkuttamista yläilmakehään planeetan viilentämiseksi. Tätä ehdotusta on kritisoitu voimakkaasti, sillä teknologialla olisi paitsi valtavat riskit, toimintaa olisi ylläpidettävä jatkuvasti viilentämisen jatkumiseksi.
Tutkimuskiista ilmastoherkkyydestä on tieteellisesti tärkeä, mutta peruskuviota se ei muuta mitenkään. Kasvihuonekaasujen päästöjä on vähennettävä niin nopeasti kuin mahdollista, ja “mahdollisen” määritelmällä ei saa keplotella, vaan on oltava tosissaan. Nettonollaan on päästävä hyvin nopeasti, ja sen jälkeen kasvihuonekaasujen pitoisuuksia ilmakehässä on saatava laskettua hiilen talteenotolla paljon nopeammin kuin ne laskisivat luontaisten prosessien ansiosta. Ilmastoherkkyys kuitenkin kertoo meille, mihin lämpenemiseen päädytään nettonollan kohdalla, ja se antaa osviittaa seurauksista.
Mitä tapahtuu nettonollassa?
Hansenin ja kumppanien artikkelin otsikossa oleva termi “pipeline” on hieman ongelmallinen. Se nimittäin viittaa tavanomaisesti vanhentuneen ajatukseen, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään nettonollan jälkeen, että “putkessa” olisi lämpenemistä. Mann tarttuikin tähän vastineessaan ja totesi nykykäsityksen mukaan lämpenemisen loppuvan heti nettonollassa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.
Tätä aihetta tutkitaan tuoreessa artikkelissa “The Zero Emissions Commitment and climate stabilization” Yksi kirjoittajista, Joeri Rogelj, käy artikkelin tuloksia läpi tässä ihailtavan selkeässä ketjussa.
Artikkelissa kootaan ja tarkennetaan näkemyksiä asiasta. Peruskuva on ennallaan: lämpeneminen kyllä loppuu, kunhan nettonolla saavutetaan, mutta viivettä on jonkin verran. Lopullinen vakiintumisen taso on aiemmin oletettua hieman korkeampi, asteen kymmenysten tasolla. Lämpenemistä on siis “putkessa” jonkin verran.
On myös muistettava, että hiilidioksidin nettonollan lisäksi kaikkien muiden kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas. Jos tässä ei onnistuta, lämpeneminen jatkuu jonkin verran lisää nettonollan jälkeen. Artikkelissa kritisoidaankin sitä, että “nettonollan” eri määritelmissä on eroja sen mukaan, otetaanko muut kaasut mukaan vai ei.
Joeri Rogelj oli myös mukana lokakuisessa yhteisartikkelissa, joka käsitteli jäljellä olevien hiilibudjettien kokoa ja niiden määrittämiseen liittyvää epävarmuutta. Tämän artikkelin tulokset olivat synkeitä: 1,5°C tavoitteen hiilibudjetti on puolet siitä mitä arvioitiin vuonna 2020. Toisin sanoen jäljellä oleva budjetti tulee käytetyksi nykytahdilla paljon arvioitua nopeammin. Kolikon toinen puoli on, että 1,5°C asteen tavoitteessa nettonollaan pitäisi päästä jo 2034. Jos moni pitää tavoitetta jo nykyisellään saavuttamattomana, tiukempi tavoitevuosi tekisi sen aivan varmasti mahdottomaksi saavuttaa, kuten Rogelj totesi Guardianissa.
Tämä on pelottavaa. Ilmastonmuutoksen maailmassa huonoja uutisia pitäisi kuitenkin osata ottaa vastaan hieman epäintuitiivisella tavalla. Mitä huonompia uutisia, sitä suurempi kiire on, ja sitä enemmän pitää ponnistella. Selkeää rajaa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ole, ei lopullista fatalismin hetkeä. Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.
Ville Lähde