Ekaluokkalaisia koulusyksyn alkaessa Oulussa 1938. Lähde: Wikimedia Commons.

Yhä uudestaan esitetään, että väestönkasvu on ympäristöongelmien juurisyy, tärkein syy, alkujuuri. Väitetään, että kaikki muu on puuhastelua sen rinnalla, eikä oikeastaan mitään ympäristöongelmia olisi, jos ei olisi väestönkasvua. Suomen kaltaisissa vauraissa yhteiskunnissa tämän pohjalta tavataan myös sanoa, että ongelma on jossain muualla, ei meillä. Väestönkasvun nimeäminen ympäristökriisin juurisyyksi antaa mahdollisuuden vierittää vastuun muualle, piilevällä tai räikeällä rasismilla maustettuna. Se on myös yksi tapa perustella fatalismia: ihminen on “luonnon virhe”, planeettaa valtaava hallitsematon virus, eikä tutkainta vastaan kannata taistella. 

Tällaista väestöpuhetta edisti vuosikymmeniä Suomessa etenkin Pentti Linkola (1932–2020), jonka julmat kehitysavun ja pakolaisten auttamisen vastaiset puheet saivat vastakaikua paitsi kotimaisessa myös kansainvälisessä äärioikeistossa. Linkolan kannat eivät kuitenkaan tehneet hänestä yhteiskunnan paariaa vaan pikemmin rohkeana pidetyn toisinajattelijan, joka “eli kuin opetti”. Eikä hän ole ollut yksioikoisine väestönäkemyksineen suinkaan yksin Suomessa. Kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa noin vuosi sitten, silloinen Maailman ilmatieteen järjestön puheenjohtaja Petteri Taalas esitti hyvin ongelmallisia väitteitä väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta. Väitettä väestönkasvusta ilmastonmuutoksen “juurisyynä” on toistanut ST1:n Mika Anttonen. 

Kovin usein myös valitetaan, että “väestöstä ei uskalleta puhua”. Lukuisat lehtijutut ja jopa hallitusvastuussa olevien poliitikkojen lausunnot, joissa puhutaan väestönkasvusta juurisyynä ja joissa valitetaan aiheen näkymättömyyttä, ovat oiva todiste itseään vastaan. Ja kuten monta kertaa on todettu, väestöasioista puhutaan oikeastaan aina silloin, kun puheena ovat naisten ja lasten oikeudet, perusterveydenhuolto ja ruokaturva köyhemmissä maissa ja muut keskeiset ihmisoikeuksien ja perusturvan kysymykset. Käytännössä valitus siitä, että “ei uskalleta puhua” on vain toinen tapa sanoa, että kaikkien pitäisi puhua “kovista keinoista”, Pentti Linkolan “laivakirveiden” tapaan.

Näitä väestöväitteitä käytetään niin politiikassa kuin kansalaiskeskustelussa vastustamaan ympäristötoimia. “Täällä” on turha tehdä mitään, kun ongelma on oikeasti “tuolla”. Niin ikään pakolais- ja siirtolaisvihaa lietsotaan pukemalla se ympäristömyönteiseen asuun: “tänne” ei saa tuoda lisää ihmisiä omaksumaan kuluttavaa elämäntapaa ja lisääntymään. Tämä on valitettavan voimallinen yhdistelmä, jota äärioikeisto on onnistuneesti mobilisoinut. Siksi harhatietoa vastaan on käytävä tiukasti.

Harhatietoa vastaan kamppaillessa ei kuitenkaan pidä sortua sivuuttamaan tai vähättelemään väestökysymysten merkitystä. Liian helposti vastaväitteeksi esitetään jotain sellaista, että koska vauraissa maissa per capita kulutus ja päästöt ovat suhteettoman korkeat (tämä on totta), ei väestönkasvulla ole merkitystä (tämä ei ole totta). Tässä tehdään toisenlainen ajatusvirhe. Väestönkasvu ei ole ongelmien globaali alkujuuri, mutta se voi synnyttää ongelmia toisilla tavoilla. Ja tässä pitää olla tarkkana: asian pihvi ei ole lisääntymisen moralisoiminen vaan se, että väestökehitys – kasvu, tasaantuminen ja vähentyminen – on yksi olennainen ulottuvuus yhteiskuntien aineenvaihdunnassa. Se kuuluu aina kokonaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole mikään perimmäinen tekijä, josta käsin voidaan vetää yksioikoisia syy-seuraussuhteita. 

En siis peräänkuuluta mitään kädenlämmintä “keskitietä” kovien ja pehmeiden väestöasenteiden välillä vaan oikeanlaisempaa ymmärrystä, luopumista harhatiedosta ja sitkeistä myyteistä. Tutkijolla, toimittajilla, poliitikoilla ja kansalaisaktiiveilla pitäisi olla kansalaisrohkeutta sanoa “ei” väärien kysymyksenasetteluiden äärellä ja viedä puhe sinne, mistä oikeasti on kysymys. Liian usein virheelliseltä pohjalta esitettyjen kysymysten annetaan hallita keskustelua, ja samoja erheitä joudutaan korjaamaan yhä uudelleen. 

Kollegani Tere Vadénin kanssa kävimme väestökysymysten perusasioita läpi podcastsarjamme “12 käsitettä maailmasta” jaksossa “Väestö”. Keskustelun pääasiat on tiivistetty tähän esseeseen, ja lisätietoa saa sekä leipätekstin linkeistä että lopussa olevasta lisäluettavan ja -kuunneltavan listasta. 

Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?

Globaali väestömäärä lähti voimakkaaseen kasvuun noin vuoden 1800 tietämillä, jolloin se oli noin miljardi. Sitä ennen kasvua oli ollut, mutta se oli ollut hitaampaa ja voimakkaasti ympäristöolojen määrittämää ja katovuosien tai kulkutautien katkomaa. Kahden miljardin tasolle globaali väestö nousi 1920-luvun lopulla, kuuteen miljardiin vuoden 2000 tietämillä, ja nyt on ylitetty kahdeksan miljardin raja. Ja käy miten tahansa, globaali väestömäärä kasvaa väistämättä jonkin verran. Tässä vaikuttaa eräänlainen demografinen hitausvoima: pitkän voimakkaan kasvun jälkeen kasvu ei voi pysähtyä kuin seinään, sillä lapsentekoikäisiä ihmisiä on suuri osuus kokonaisväestöstä.

Kun tämän globaalin väestökehityksen kuvaa yhtenä graafina, saa todellakin kuvan “väestöräjähdyksestä”. Tämän käsitteen popularisoivat Ann ja Paul Ehrlich teoksessaan The Population Bomb (1968). Ja korkealla abstraktiotasolla tämä pitääkin paikkansa: kun katsotaan koko planeettaa ja koko ihmiskuntaa tekemättä mitään eroja alueiden, yhteiskuntien, valtasuhteiden ja historiallisten olosuhteiden välille. Tällainen aggregointi on ympäristökeskustelussa suosittua. Usein aggregointi on tarpeen, jotta saamme kiinni monimutkaisesta ja -ulotteisesta maailmasta, mutta on aina vaarana, että se vie harhaan. Pieleen mennään silloin, kun ajatellaan, että globaali laskelma on asian koko kuva.

Arvio globaalin väestömäärän kehityksestä vuodesta 10 000 eaa. Lähde: Our World in Data.

Toisin kuin vaikkapa ilmakehään kertyvä hiilidioksidi, väestö ei kuitenkaan muodosta globaalia järjestelmää. Väestökehitys on mosaiikki: se koostuu aina alueellisten yhteiskuntien ja ihmispopulaatioiden erilaisista kohtaloista. Siksi globaalien kasvulukujen taustalla voi olla ja on väestön vähentymistä yhtäällä, voimakasta kasvua toisaalla, ja muualla kehityksen tasaantumista. Ja kaikkialla tähän vaikuttavat syntyvyyden ja kuolleisuuden ohella elinajanodotteen muutokset sekä muuttoliikkeet. Tuijottamalla globaaleihin lukuihin ei siis päästä asiasta perille.

Mainitun teoksen The Population Bomb väestöennusteet osoittautuivat virheellisiksi jo 1970-luvulla, kun kiihkeä väestönkasvu taittui odotettua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja tietyillä Aasian alueilla. (Myös ennusteet, että väestönkasvu olisi ruoantuotannon kasvua nopeampaa, olivat pielessä, mutta se on sitten ihan toinen juttu.) “Väestöräjähdys” näytti poistuvan päiväjärjestyksestä. Miksi näin kävi?

Tämän hahmottamiseen tarvitaan työkäsite “väestöllinen muuntuminen” (demographic transition). Tämä ilmiö dokumentoitiin ajat sitten vanhoissa vauraissa maissa, ensimmäisen kerran ilmeisesti Ruotsissa, mistä oli saatavilla pitkäaikaisia luotettavia tilastoja. Väestöllinen muuntuminen jaetaan viiteen vaiheeseen, kun tarkastellaan vain väestön “luontaista kehitystä” ei syntyvyyden ja kuolleisuuden suhdetta. 

Vaihe 1:  Korkea syntyvyys ja kuolleisuus – suht vakaa väestömäärä.

Vaihe 2: Kuolleisuus laskee (lääketiede, hygienia, sanitaatio, ruoantuotanto) mutta syntyvyys pysyy korkealla – voimakkaasti kasvava väestömäärä.

Vaihe 3: Syntyvyyskin alkaa laskea (koulutus, naisten oikeudet, parempi elintaso, elämän turvallisuus, perhesuunnittelu, sosiaaliset turvaverkot) – väestönkasvun nopeus hidastuu.

Tässä kohtaa onkin tärkeä huomata, että väestönkehityksessä esimerkiksi lääketieteen rooli on kahtalainen. Ensin se on vauhdittamassa vaihetta 2, mutta vaiheessa 3 lapsikuolleisuuden väheneminen alkaakin vähentää myös syntyvyyttä. Kun useampi lapsi jää eloon ja elämän turvallisuus paranee, ei “tarvitse” tehdä niin monta lasta vanhuuden turvaksi ja esimerkiksi työvoimaksi. Näin myös lapsityövoiman käytön vähenemistä tai kieltoa pidetään yhtenä vaikuttavana tekijänä, kun (kylmästi sanottuna) taloudellinen kannuste lapsentekoon vähenee. Mutta tässäkin edellytys on, että elämän turva paranee muutenkin.

Vaihe 4: Syntyvyys ja kuolleisuus kohtaavat – väestömäärä vakiintuu.

Tässä kohden usein puhutaan keskimääräisen syntyvyyden tai hedelmällisyysasteen (total fertility rate) “uusiutumistasosta”, joka riittää väestömäärän pitämiseen vakaana. Universaalia uusiutumistasoa ei ole, koska se riippuu kuolleisuudesta. Useimmiten puhutaan kuitenkin tasosta 2,1: jos jokainen nainen saa elämänsä aikana keskimäärin niin monta lasta, väestökehitys lopulta vakiintuu, mikäli korkea kuolleisuus on voitettu.

Vaihe 5: Todennäköinen väestömäärän kääntyminen laskuun.

Tämä on käynnissä jo joissain maissa kuten Japanissa ja ilmeisesti oletettua aiemmin Kiinassa. Osassa maita väestömäärä kääntyy laskuun jo aiemmin muuttoliikkeen vuoksi (tästä esimerkkejä löytyy itäisestä Euroopasta). Vaihe 5 toteutuu siis hyvin eri tavoin eri maissa riippuen suhtautumisesta maahanmuuttoon, poismuutosta ja elinajanodotteesta. Mutta iso kuvio näyttää siltä, että suunta on kohti laskevaa kokonaisväestöä yhä useammassa maassa, lopulta kaikkialla.

Joskus törmää väitteisiin, että etenkin maahanmuuton vuoksi vauraissa maissa syntyvyys kääntyisi uudestaan rajuun nousuun (tähän kytkeytyy usein rasistisia näkemyksiä), mutta tutkimus ei tue tätä ajatusta. Esimerkiksi Suomessa syntyvyys on jo kuolleisuutta pienempää, eli kasvua ylläpitää enää maahanmuutto. Muuttoliikkeestä huolimatta väestömäärän ennustetaan kääntyvän laskuun vuonna 2034.

Maakohtaisten arvioiden lisäksi on muistettava, että väestökehitys voi eriytyä voimakkaasti myös maiden sisällä, etenkin maaseudun ja kaupunkien välillä. Etiopia mainitaan usein esimerkkinä siitä, miten hedelmällisyysaste on painunut kaupungeissa jo reilusti alle uusiutumistason, vaikka koko maassa se on keskimäärin korkea.

Väestöllisen muuntumisen vaiheet. Lähde: Wikipedia.

Kuten sanottua, väestöllinen muuntuminen tapahtui esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa. Jos Ruotsissa se vei yli 100 vuotta, se tapahtui toisaalla muutamassa vuosikymmenessä. Näkemykset globaalista kehityksestä muuttuivat. Jos ensin projisoitiin vauraan Pohjoisen kehitys kaikkialle maailmaan virheellisesti, nyt projisoitiin nopeamman väestöllisen muuntumisen maiden kehitys samalla tavalla laajemmalle. Niinpä vielä vuonna 2005 ennustettiin, että globaali väestöhuippu saavutettaisiin vuonna 2050.

Viimeistään vuonna 2015 näkymät kuitenkin muuttuivat uudelleen. Kävi ilmi, että nopea väestöllinen muuntuminen ei onnistunutkaan kaikkialla, ja etenkin Afrikassa väestö kasvaisi voimakkaasti vielä pitkään. Tosin on jälleen muistettava, että “Afrikka ei ole valtio”, eli alueiden välillä on isoja eroja. Monissa Pohjois-Afrikan maissa syntyvyys on jo laskenut huomattavasti, ja maiden sisällä on edellä mainittuja eroja.

Niinpä vaikka keskisyntyvyys laskee kaikkialla maailmassa, se laskee odotettua hitaammin joillain alueilla. Vuodesta 2015 lähtien globaalit väestöennusteet muuttuivatkin rajusti: globaali väestönkasvu jatkuisi paljon pidempään, ja vastaavasti väestöhuippu saavutettaisiin korkeammalla tasolla. Nykyään viitataan useimmin YK:n keskiennusteeseen, jonka mukaan vuonna 2050 ihmisiä on 9,7 miljardia, kunnes 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia, minkä jälkeen väestömäärä tasaantuu ja kääntyy laskuun. (Palaan ennusteiden eroon hieman myöhemmin.)

Vastaus kysymykseen “Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?” onkin tiukka: “ei”. Vaikka vuosituhantisen globaalisti aggregoidun graafin näkökulmasta näin on – ja tietysti siinä rinnalla tuotantoeläinten määrä on kasvanut ihmispopulaatiota reilusti suuremmaksi ja ihmisen artefaktien massa on koko planeetan biomassaa suurempi – ei tämä näkökulma anna kovin hyödyllistä tietoa nykyisestä ympäristökriisistä ja tulevaisuuden kehityksestä. Pikemmin on käynnissä raju alueellinen erilliskehitys: kasvua, laskua, tasaantumista ja monensuuntaista muuttoliikettä. Tämä antaa käytännön osviittaa: nykyisyyden ja tulevaisuuden haasteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla maailman, ja alueita on siksi tarkasteltava niiden omilla ehdoilla eikä globaalin kalkyylin erittelemättömästä näkökulmasta.

Miksi väestönkasvu hiipuu yhtäällä ja jatkuu sitkeästi toisaalla?

Ei ole yhtä yksinkertaista syytä, miksi väestökehitys toteutuu erilaisena eri puolilla maailman, sillä se on aina lukuisten tekijöiden summa. Onhan oikeastaan ilmiselvää, etteivät kehityskulut voi sellaisenaan toistua ympäri maailman. Historiallinen painolasti on erilainen: jotkut maat ovat kolonialismin ja imperialismin historian runtelemia, toisissa taas on takana pitkä hyvinvointi fossiilisten polttoaineiden runsauden ja eriarvoisten globaalien materiaalivirtojen ruokkimana.

Millaisissa maissa syntyvyys on laskenut niin, että ollaan lähellä tai alle “uusiutumistason”? Tähän joukkoon kuuluu noin puolet maailman maista: toisin sanoen joukossa on hyvin erilaisia maita kuten Bangladesh, Intia, Japani, Turkki, Ranska, Mongolia ja Yhdysvallat. (Tässä on käytetty vertailutasoa 2.1, joka kuten sanottua ei oikeastaan ole uusiutumistaso kaikkialla – korkeamman lapsikuolleisuuden maissa taso olisi tuota korkeampi.) 

Läheskään kaikissa näistä maista väestömäärä ei kuitenkaan vielä vähene edellä kuvatun “hitausvoiman” vuoksi (suuri osuus lapsentekoikäisiä ihmisiä) ja/tai muuttoliikkeestä johtuen, ja toisaalta poismuutto voi kiihdyttää laskua toisissa maissa. Mutta kuten mainittua, Kiinassa väestö on jo todennäköisesti kääntynyt laskuun. Euroopassa tällaisia maita ovat esimerkiksi Italia, Portugali, Puola, Romania ja Kreikka. 

Perinteisesti syntyvyyden vähenemisen taustalla on nähty joukko tekijöitä, joihin viitattiin jo edellä:

Naisten yhteiskunnallisen aseman parantuminen: koulutus, oikeudet, pääsy työelämään, seksuaalinen tasa-arvo, valta omaan elämään.

“Koulutusvaikutus” (education effect): Koulutus muuttaa ihmisiä. He saavat enemmän mahdollisuuksia ottaa valtaa, vaikuttaa elämäänsä, kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteisiä tapoja ja rikkoa perinteisiä normeja koskien esimerkiksi ihanneperhettä. Koulutuksen laatu on kuitenkin keskeinen kysymys. Mikäli kouluissa on liian vähän opettajia, huonot opetusmateriaalit, jos ruoka on puutteellista, jos kotona ei ole esimerkiksi valoa iltaisin läksyjen tekoon, tai mikäli lasten täytyy olla pois koulusta töiden takia, koulutusvaikutus ei toteudu. Tämä nivoutuu myös naisten ja tyttöjen oikeuksiin: varhaiset avioliitot katkaisevat koulutien kovin usein. Koulutus ei siksi ole “hopealuoti” vaan tarvitsee tuekseen ruokaturvaa, köyhyyden torjuntaa, määrärahoja, arjen ennustettavuutta ja sosiaalisia turvaverkkoja.

Terveydenhuolto, sanitaatio, ravitsemus, ruokaturva: Nämä vähentävät lapsikuolleisuutta, ja yhteys koulutuksen laatuun on myös vahva, sillä ongelmat vaikuttavat rajusti oppimiskykyyn ja jaksamiseen.

Tähän kaikkeen liittyy yksi sitkeä väestöpuheen myytti, jota Pentti Linkola viljeli ahkerasti mutta joka palautuu itse asiassa paljon aiemmaksi, taustalla kummittelevaaan väestö- ja taloustieteilijä ja kirkonmies Thomas Malthusiin (1766–1834). Äärioikeiston ja ekofasismilla kosiskelevien väestöretoriikan kulunut iskulause on “Malthus oli oikeassa”. Ei ollut, hän oli väärässä.

Malthus oletti väestön kasvavan luonnonlain mukaan nopeammin kuin ruoantuotanto. Toisin kävi. Hän myös vastusti köyhäinlakeja sillä perusteella, että vaurastuvat köyhät lisääntyisivät enemmän. Asia meni tismalleen päinvastoin: syntyvyys alkoi laskea hyvinvoinnin lisääntyessä.

Malthusilta myös haetaan ajatuksia, joita hänellä ei ollut, kuten ajatusta, että “luonto” tai Jumala kurittaa “liikaväestöä” ja pakottaa sen kestävyysrajoihin. Sen sijaan Malhus oletti, että “liikaväestö” on pysyvä ja väistämätön osa elämää, ja dickensiläisittäin sitä karsivat sodat, köyhyys ja muut vaivat – mihinkään se ei kuitenkaan poistu. Harhakäsitystä lie rakentanut se, että Charles Darwin (1809–1882) inspiroitui Malthusin työstä luonnonvalinnan teoriassaan, ja väärin ymmärrettyä “vahvimpien selviämisen” ajatusta on sitten sovitettu vulgääristi yhteiskuntakehitykseen. 

Asia menee kuitenkin prikulleen toisin päin: monialaisen ja laajan inhimillisen kehityksen edistäminen on välttämätöntä väestökehityksen tasaamiseksi kaikkialla maailmassa. Hyvä elämä vain pitää pystyä takaamaan “planeetan rajoissa”. Sietämättömän vaikea urakka, mutta realistisempaa se on kuin “kova puhe” laivakirveistä ja liikaväestön karsimisesta.

Kaupungistuminen: Tämä on kaksipiippuinen juttu. Kaupungeissa syntyvyys tapaa olla alhaisempaa, myös korkean keskisyntyvyyden maissa. Toisaalta nopea kaupungistuminen on näille maille melkoinen kehityshaaste ja vaikuttaa paikallisten ruokajärjestelmien heikkenemiseen.

Perhesuunnittelu ja väestöpolitiikka: Tämä on herkkä aihe, sillä monissa maissa väestöpolitiikka on saanut rasistisia, syrjiviä ja pakkovaltaisia muotoja. Kiinan “yhden lapsen politiikka” on usein käytetty esimerkki, joskin tutkimuskeskustelussa näyttää olevan vahva näkemys siitä, että syntyvyys oli jo voimakkaassa laskussa ennen kampanjan alkua muista syistä. Yhden lapsen politiikka vahvisti trendiä, ei luonut sitä. Karmeita esimerkkejä löytyy vaikkapa pohjoismaisesta eugeniikasta ja sterilisaatiokampanjoista. Hyvin usein tämä ei olekaan ollut varsinaista väestöpolitiikkaa vaan ei-toivottujen väestöryhmien sortoa. Mutta on myös onnistuneita esimerkkejä, joissa terveydenhuollon ja neuvolatoiminnan ohella on viety perhesuunnittelu- ja ehkäisytietoa haja-asutusalueille. Bangladesh mainitaan usein tässä kohtaa. 

Keskeinen kysymys on, onko ihmisillä koettu tarve perhesuunnitteluun tai ehkäisyyn, ja onko tätä tarvetta mahdollisuuksia täyttää. Ihmisten omilla toiveilla, valinnoilla ja haluilla on merkitystä. Siksi myös monenlaiset kulttuuriset normit vaikuttavat asiaan: perhekoon ihanteet, perheen sisäinen päätäntävalta, uskonnolliset näkemykset ja niin edelleen. “Kulttuurin” pohjalla kuitenkin argumentoidaan helposti yksioikoisesti, tietämättömästi ja harhaanjohtavasti, kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa Petteri Taalaksen kommenteista. Jos uskonto ja “kulttuuri” hallitsisivat niin voimakkaasti, miten voisi ymmärtää katolilaista Italiaa ja voittopuolisesti islamilaista tai hindulaista Bangladeshia? Kulttuuriset tekijät ovat monenkirjavia, ja ihmiset elävät sosiaalisen paineen, konformismin, individualismin ja muutoksen kaipuun ristiaallokossa. Kuten sanottua, koulutus voi nopeastikin murtaa vanhoillista valtaa. “Naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä” oli täysin arkipäiväinen puhetapa sukupolveni lapsuudessa.

Jos edellä kuvatut tekijät ajavat “väestöllistä muuntumista” kohti alempaa syntyvyyttä, on syntyvyys pysynyt sitkeästi korkealla sellaisilla alueilla, joilla on edelleen paljon nälkää ja köyhyyttä, heikompi terveydenhuolto ja sanitaatio, heikko koulutuksen kattavuus tai laatu ja huonot naisten oikeudet. 

Kumpaankaan suuntaan syiden sikermä ei kuitenkaan ole mikään välttämätön pakettiratkaisu, vaan eri alueilla väestönkehityksen ajurien kokoelma voi olla erilainen juuri historian ja olosuhteiden erilaisuuden vuoksi sekä siitä riippuen, millaisiin keinoihin esimerkiksi yhteiskunnilla on varaa.

Tärkein oppitunti kuitenkin tästä on, että väestökehitys ei ole koskaan ennalta määrättyä. Menneisyyden hitausvoima vaikuttaa, mutta muutokset voivat tapahtua nopeammin ja hitaammin. Ja tämä tarkoittaa, että erilaisiin globaaleihin ennusteisiin on leivottu sisään erilaisia oletuksia siitä, miten maailma kehittyy.

Globaalien ennusteiden erot

Edellä mainitsin YK:n keskiennusteen, jonka mukaan 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia. YK:lle on kuitenkin kilpailijoita, kuten IIASA:n ja IHME:n ennusteet. IIASA:n mukaan väestöhuippu saavutettaisiin jo 2070 tasolla 9,4 miljardia, ja IHME ennustaa 9,7 miljardia vuonna 2064. Ne ennakoivat myös nopeampaa laskua kuin YK:n väestöosasto. Rajuin on Rooman Klubin ennuste väestöhuipusta ennen vuosisadan puoliväliä tasolla 8,8 miljardia ja hyvin nopeaa laskua sen jälkeen.

Kaikkien ennusteiden metodologiat poikkeavat toisistaan, ja niiden väliseen puntarointiin ei tässä kannata mennä. Tärkein viesti asiassa on, että väestökehitys ei etene luonnonlain voimalla, vaan siihen vaikuttaa aina moniulotteisesti yhteiskunnallinen kehitys. Väestökehitystä pystyttäisiin vakiinnuttamaan nopeammin kaikkialla maailmassa, mutta käytännössä se edellyttäisi nykyistä voimakkaampaa globaalia solidaarisuutta. Sen sijaan “kovia keinoja” peräänkuuluttavat ja “väestövaihdolla” pelottelevat tahot ovat juuri sellaista kehitystä vastaan. 

Ne tahot, joiden mukaan “väestönkasvusta ei saa puhua”, eivät useinkaan haluaisi puhuttavan juuri niistä asioista, joilla väestönkasvuun voi vaikuttaa. Sen sijaan he kalastelevat näkyvyyttä raflaavilla heitoilla vaikka “ilmastoaborteista”.

Eikä lopulta olennaista ole niinkään globaali väestömäärä vaan se, mitä kullakin alueella tapahtuu. Tässä tullaankin siihen, mikä on ympäristöongelmien ja väestökehityksen suhde.

Mikä on väestön ja ympäristöongelmien suhde?

Väestönkasvu ja väestökehitys ylipäätään eivät ole globaaleja ilmiöitä vaan paikallisten ja alueellisten kehityskulkujen mosaiikki. Sama pätee ympäristökysymyksiin, kuten selitimme perusteellisesti Tere Vadénin kanssa podcast-sarjamme viidennessä jaksossa “Ympäristöongelma” (ks. myös täältä ja täältä). Ympäristökriisi ei ole yksi vaan monta. Siksi väestön ja ympäristökriisin välillä ei ole yksi–yhteen-suhdetta, ja kaiken muun väittäminen on yksinkertaisesti virheellistä. Mutta: tässä kohdalla on myös edellä mainittu vaara päätyä vähättelemään väestökysymyksiä. Syvennytään siis asiaan tarkemmin.

Yksi klassinen tapa puhua väestön ja ympäristökuormituksen suhteesta on mm. Paul Ehrlichin popularisoima yhtälö I=PAT, jossa I on ympäristökuormitus (impact), P on populaatio, A on vauraus (affluence) ja T on teknologia. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan ole mikään kunnon yhtälö, eikä sitä oikein pysty käyttämään muuhun kuin ylikorostamaan väestön roolia. 

Nimittäin kuten BIOS-tutkijat ovat usein todenneet, ei ole mitään yhtä ympäristökuormituksen mittaria. Ilmastopäästöt, materiaalinkulutus ja biodiversiteetin heikkeneminen voivat hyvin kulkea eri suuntiin. Vaurauden ympäristöongelmat ovat eittämättömiä – niistä puhuimme podcastimme kolmannessa jaksossa “Tarpeet” – mutta niin ovat köyhyydenkin ongelmat, kuten “donitsitalouden” ideassa kuvataan. Ja teknologiaa on monenlaista. Neljästä muuttujasta vain väestö eli populaatio on järkevästi kvantifioitavissa, minkä vuoksi yhtälö on väestönkasvun ylikorostajien suosiossa.

Riippuen siitä, mikä ympäristövaikutus valitaan, tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Jos puhutaan ilmastopäästöistä ja materiaalinkulutuksesta, vauraamman maailman per capita -kuorma on niin suuri, että tällä “vaurauden kertoimella” on paljon suurempi merkitys kuin väestömäärällä. Vedenkulutuksen, liikametsästyksen ja viljelysmaan heikkenemisen kohdalla kuvio näyttää todennäköisesti erilaiselta, koska kaikki voivat olla leimallisesti vaurauden tai köyhyyden, ylikulutuksen tai alikulutuksen ongelmia. Toisaalta pitää myös muistaa erityisesti kaupan myötä syntyvä ympäristövaikutusten ja kulutuksen ulkoistaminen.

Pääasia on, että ei ole mitään tarkkaa väestömäärään perustuvaa luonnon kantokykyä tai kestävyysrajaa, globaalia tai alueellista. Niin paljon on väliä sillä, mitä ihmiset tekevät. Millaisilla tavoilla ihmiset rakentavat hyvinvointiaan ja pyörittävät yhteiskuntiaan? Sen vuoksi ympäristökuormituksen jokin muoto voi kasvaa, vaikka väestö olisi tasaantunut tai vähentymässä – Kiinan kasvihuonekaasupäästöt ovat tästä hyvä esimerkki. Väestöllisen muuntumisen loppuvaiheessa olevassa vauraassa Pohjoisessa materiaalinen kulutus on edelleen kasvussa, etenkin kun “ulkoistettu” kulutus otetaan huomioon. Sama ei kuitenkaan päde ilmastopäästöjen kohdalla: päästöjen vähentyminen ei enää johdu likaisen tuotannon muuttamisesta muualle maailmaan. Aiemmin näin oli, enää ei. 

On yksinkertaisesti naiivia ja harhaanjohtavaa ajatella ja väittää, että yhteiskuntien ympäristökuormat syntyvät yhteenlasketusta yksilöiden kulutuksesta, eli ajatella, että jos tulee 100 ihmistä ja kerroin on x10, tulee 1000 ympäristötuhon yksikköä lisää. Tällaisia laskelmia voi tehdä jostain tietystä pysäytetystä ajanhetkestä, ja ne voivat antaa jotain hyödyllistä tietoa kyseisen yhteiskunnan aineenvaihdunnasta: energiataloudesta, materiaali-intensiteetistä. Mutta ei sillä tavalla päästä kiinni syy–seuraus-yhteyksiin ja tulevan kehityksen dynamiikkaan. Jos (fossiilisten polttoaineiden ja sivuvirtamateriaalien) polttamisen polulla pysytään, jos materiaalitalous pysyy lineaarisena ja kierto vähäisenä ja jos aineellinen kulutus kasvaa, ympäristöpaineet lisääntyisivät vaikka väestö pysyisi ennallaan. Ja jos nuo asiat muuttuvat, ei väestön lisääntyminen välttämättä lisäisi kuormaa ollenkaan. Miksi?

Energian ja materiaalien käytöstä valtaosa tapahtuu tuotannon ja kulutuksen rakenteissa: energiajärjestelmässä, teollisuudessa, ruokajärjestelmässä ja niin edelleen. Ruokajärjestelmä on hyvä esimerkki siitä, miten järjestelmiin on sisäänrakennettu haaskuuta. Vauraissakin yhteiskunnissa voidaan haaskata tuotetusta ruoasta kolmannes tai jopa puolet (prosentti on tietysti hurjasti suurempi, jos otetaan huomioon eläintuotannossa tapahtuva “systemaattinen haaskuu”). Tyhjää rakennuskantaa on maailmassa valtavasti. Autoja seisoo käyttämättömänä ja niissä liikkuu vain yksi ihminen. Kiertotalous on tuskin lapsenkengissään, eli luonnonvaroista saadaan vain pieni osa potentiaalisesta hyödystä irti. Yksilöt voivat vaikuttaa vain rajatusti järjestelmien luonteeseen. Monissa asioissa he ovat “perityn tilanteen” ehdoilla. Jos sähkö on tuotettu fossiilisilla, asialle on vaikea voida mitään. Jos yhteiskunnassa ei pärjää ilman bensa-autoa, on vaikea toimia muuten. Tämän päälle tulee tietysti vielä mainostuksen, teknologisen uudistumisen ja sosiaalisen paineen avulla syntyvä tarpeentuotanto. Entisestä luksuksesta luodaan tavoiteltavaa arkea ja lopulta välttämättömyyttä.

Asian ytimessä ovat tarpeentyydytyksen järjestelmät: millä tavoin ihmisten elämän välttämättömiä tarpeita kuten ruokaa, liikkumista, asumista, terveyttä ja koulutusta tyydytetään? Saman tarpeen kun voi tyydyttää radikaalisti erilaisin ympäristövaikutuksin ja erilaisilla yhteiskunnallisilla järjestelyillä. Tuotetaanko sähköä ja lämpöä fossiilisilla vai puhtaammin keinoin? Onko liikkuminen rakentunut pääosin yksityisautoiluin vai julkisen liikenteen varaan? Milllainen osuus eläintuotannolla on ruokajärjestelmässä? Kuinka todellista kierrätys on? Ja niin edelleen.

Tämä tarkoittaa myös, että mikäli tarpeentyydytyksen järjestelmiä saadaan muuttumaan parempaan suuntaan, moninainen ympäristökuorma voi vähentyä radikaalisti, vaikka väestö kasvaisi. “P” ei hallitse kohtaloa, koska I=PAT on oikeastaan epäyhtälö, epäonnistunut yksinkertaistus, joka vie meitä harhaan. Se ei myöskään voi tavoittaa paradoksaaliselta tuntuvaa tilannetta: nopeasti romahtava väestö voi sekin johtaa ongelmiin, jos vaikka vanha teollinen infrastruktuuri jää huonolle hoidolle ja syntyy vuotoja ja onnettomuuksia. Vuosisadan lopulla ja ensi vuosisadalla tämä voikin muodostua seuraavaksi maailmanhistorialliseksi haasteeksi: miten pitää pitkä ekologinen jälleenrakennus käynnissä, kun yhteiskunnat kohtaavat kaikkialla maailmassa vanhenevan ja vähenevän väestön haasteen eikä muuttoliikkeen “varoventtiiliä” enää ole?

Avainkysymys on, saadaanko edellä kuvatut väestökehityksen tasaantumiseen vaikuttavat perusasiat turvattua kaikille ihmisille ekologisen kestävyyden rajoissa: ruokaturva, energian saanti, terveydenhuolto, sanitaatio, koulutus, yhteiskunnallinen vakaus… Globaalisti kysymys on siitä, päästäänkö kaikissa yhteiskunnissa “ylikulutuksen” ja “alikulutuksen” väliselle turvallisemmalle vyöhykkeelle, jossa voidaan suunnitella elämää tuleville vuosisadoille, ei vain selviämistä päällä olevasta historian pullonkaulasta. Tätä haastetta vain lähestytään eri näkökulmista. Kuten helmikuisessa BIOS-uutiskirjeessä käsiteltiin, kohtalokkaana ongelmana ei siis ole “maailman köyhien lisääntyminen ja vaurastuminen”, sillä säällisen elämän turvaaminen kaikille olisi mahdollista planeetan rajoissa, erilaisten tarpeentyydytyksen järjestelmien piirissä. Varsinainen kysymys on, mille materiaalisen kulutuksen tasolle on pidemmällä tähtäimellä mahdollista ja kestävää tähdätä. 

Tarkoittaako tämä, että väestönkasvulla ei ole väliä? Että se ei ole ongelma?

Ei tietenkään. Mutta se ei ole se ongelma, josta useimmiten puhutaan. Se ei ole globaali ongelma. Kaikkialla ollaan liikkumassa jo nyt kohti vähäisemmän syntyvyyden tasoa ja väestön vakiintumista, ja jossain se tapahtuu liian hitaasti.

Mutta ei ole mitään mieltä syyllistää näiden alueiden ihmistä globaalista ympäristökriisistä. Se on harhaluuloa, tietämättömyyttä tai valehtelua. Maailma ei mitenkään väistämättä romahda “niiden siellä” väestönkasvun takia, eikä heidän väestönkasvunsa tee merkityksettömäksi toimia täällä. Koska: ympäristöongelmat ovat moninaisia, ja hirveän usein ne ovat myös paikallisia ja alueellisia. Kuten biodiversiteettikriisistä kirjoittaessani totesin, “elämällä on väliä kaikkialla”.

Ylipäätään yksilöiden lisääntymisen moralisoiminen synnyttää paitsi helposti vastareaktioita, se myös nojaa edellä kuvattuun simppeliin yksilölaskentaan. Jos mieleen on jäänyt muutaman vuoden takainen uutinen siitä, että lapsettomuus on “tehokkain ilmastotoimi”, kannattaa tutustua tutkimuksen saamaan perusteelliseen kritiikkiin vaikkapa täällä tai täällä. Pitkällä aikajänteellä on kyllä on välttämätöntä, että koko maailmassa päästään vakiintuvaan väestökehitykseen. Jos väestö kasvaisi loputtomasti, jonkinlaiset rajat tulisivat vastaan. Mutta nyt käsillä olevat kiireisimmät ympäristöongelmat on ratkaistava pian: yhteiskuntien aineenvaihdunnan isot muutokset on saatava vauhtiin ennen vuosisadan puoliväliä. Globaalin väestömäärän kehitys ei ratkaise tätä.

Milloin voimakas ja sitkeä väestönkasvu sitten on ongelma? Se on ongelma etenkin silloin, kun on paljon köyhyyttä ja ruokaturvattomuutta. Kasvu tekee kestävämmän ruokajärjestelmän rakentamisesta vaikeampaa, etenkin kun esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat näille alueille kipeämmin. Kasvavan väestön muuttaessa kaupunkeihin uuden infrastruktuurin rakentamisessa tulee kiire: kaikille pitäisi saada terveydenhuoltoa, kouluja ja niin edelleen. Ja kiire tekee kestävämmät ratkaisut vaikeammiksi. Jätehuolto kriisiytyy helposti. Toisin sanoen voimakas väestönkasvu voi vahvistaa köyhyyden noidankehiä sen sijaan, että päästäisiin “hyvän kehiin”.

Siksi missään nimessä ei pitäisi esimerkiksi vain ilmastopäästöjen per capita -lukuihin nojaten sanoa, että väestönkasvu ei ole ongelma köyhissä maissa. Ongelmat ovat monenlaisia, ja tällainen puhetapa päätyy vähättelemään toisia yhteiskuntia ja ohittamaan niiden ominaispiirteet.

Mutta koska ilmastonmuutos on globaali ongelma ja kaikkien päästöt vaikuttavat, eikö väestönkasvu ole sittenkin ilmastonmuutoksen juurisyy, kuten esimerkiksi Taalas ja Anttonen vakuuttelevat? Ei ole. Tässä väitteessä menevät syy–seuraus-suhteet nurinniskoin. Fossiilisten polttoaineiden voittokulku alkoi jo reilusti aiemmin kuin voimakas väestönkasvu. Itse asiassa fossiilitalous mahdollisti omalta osaltaan, esimerkiksi sanitaation, terveydenhuollon ja uusien maanviljelysmenetelmien ohella, nykyisen suuruisen väestön. 

Mutta onneksi kohtalonyhteys ei ole rikkumaton: ekologisten reunaehtojen piiriin voidaan pyrkiä ja palata ilman, että väestömäärän pitäisi romahtaa fossiiliaikaa edeltävälle tasolle, kymmenesosaan. Muuta väittävät ovat väärässä. He joko ymmärtämättömyyttään tulevat pönkittäneeksi rasistisia ja itsekkäitä näkemyksiä tai ovat sellaisella asialla tietoisesti. 

Ville Lähde

Luettavaa ja kuunneltavaa

Ville Lähde, “Väestönkasvun perusasiat haltuun”
Ville Lähde, “Lähteekö syntyvyys uudelleen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.”
Ville Lähde ja Tero Toivanen, “Petteri Taalaksen virheelliset väestönäkemykset”
Ville Lähde, “Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus”
Ville Lähde, “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”
BIOS, “Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö”
Adam Tooze, “Youth Quake. Why African Demography Should Matter to the World”
Our World in Data – Population Growth
Hannah Ritchie, “There are many reasons to invest in women’s education. Reducing CO2 emissions isn’t one of them”
Juha Mäkinen, “Väestönkasvu on afrikkalainen ilmiö”
Tuukka Tuomasjukka, “Väestöpyramidi räjähti yllättäen, mutta mitä se tarkoittaa?”
Yle, Juuso Pekkisen ohjelma: “Ilmastonmuutos ja väestönkasvu”
Past Present Future -podcast: “Are there too many people?”
UNFPA, ”Population bomb, bust – or boon? New UNFPA report debunks 8 myths about a world of 8 billion”

Valtamerten termohaliinikierto. Lähde: Wikimedia Commons.

Atlantin valtameren virtausjärjestelmä AMOC on osa planeetan laajuista merivirtojen kokonaisuutta, globaalia termohaliinikiertoa (Global Thermohaline Circulation), joka kierrättää vettä ja sen mukana suolaa, lämpöä ja ravinteita. Kierto on keskeinen osa maailman ilmastojärjestelmää, jossa epätasaisesti planeetan pinnalle tuleva auringon säteilyenergia virtaa lämpönä ympäri planeettaa meri- ja ilmavirtojen myötä. 

AMOC on merten “liukuhihna”, joka tuo lämmintä suolaista vettä trooppisilta alueilta Atlantin pintakerroksia pitkin pohjoiseen. Viilentyessään vesi vajoaa suolaisuutensa ansiosta meren pohjaan ja kulkeutuu takaisin etelään. Virtauksia siis pitävät yllä erot veden lämpötilassa ja suolaisuudessa.

Tätä ei tule sekoittaa suomalaisille tuttuun Golfvirtaan. Se linkittyy AMOC:in toimintaan, mutta sen luonne on silti perustavasti erilainen. Onkin harmillisen yleinen virhe, että puhuttaessa AMOC:in heikkenemisestä tai mahdollisesta pysähtymisestä lehtiteksteissä on yhä uudelleen sekoitettu se Golfvirtaan. Golfvirta pysyy yllä tuulten ja maan pyörimisen vaikutuksesta. Se ei siksi pysähtyisi kokonaan AMOC:in keikahduspisteen myötä, mutta sen toiminta heikkenisi merkittävästi. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen lohdutus, sillä AMOC:in toiminnan vaikutukset ovat Golfvirtaa huomattavasti laajemmat, globaalit, ja AMOC:in osuus lämmön tuomisessa Eurooppaan on Golfvirtaa merkittävämpi. (Harmillisesti tieteellinen terminologiakin on hieman hämäävää. Gulf Stream on eri juttu kuin AMOC, mutta sen sijaan ilmaisulla Gulf Stream System monet viittaavat laajempaan järjestelmään, AMOC:iin.)

AMOCin on todettu jo heikenneen aiemmissa tutkimuksissa. Syynä tähän pidetään sitä, että jäätiköiden sulaessa sekä sadannan ja jokien valuman lisääntyessä pohjoisille Atlantin alueille tulee lisää vähäsuolaista vettä. Näin termohaliinikierron kannalta olennainen ero suolaisuudessa vähenee, ja vähemmän vettä laskeutuu meren pohjakerroksiin matkatakseen jälleen kohti etelää. 

Yhtaikainen lämpeneminen ja viileneminen ei ole ristiriita

Ilmastonmuutos voi siis johtaa tilanteeseen, jossa eri leveysasteiden lämpötilaeroja tasannut virtaus heikkenee tai pahimmillaan lakkaa. Seurauksena olisi pähkinänkuoressa, että lämpeneminen lisääntyisi trooppisilla alueilla, kun taas Eurooppaan saapuisi etelästä merkittävästi vähemmän lämpöä. Siinä sivussa on arveltu, että merenpinta voisi nousta Pohjois-Amerikan itärannikolla merivirtojen “pakatessa” sinne enemmän vettä, ja sadanta saattaisi muuttua laajalti Amazonista itäisen Aasian monsuunialueille. Ristiriitaiselta kuulostava lämpenemisen ja viilenemisen yhdistelmä ei siis ole mikään ristiriita: ilmasto ei ole vain keskilämpötilaa vaan nimen omaan lämpöä (ja suolaa, ravinteita ja niin edelleen) kuljettavien virtausten monisyinen verkosto. AMOC:in kohtalo on yksi yhdeksästä mahdollisesta globaalista keikahduspisteestä, joilla voisi olla tällaisia yllättäviä ja epäintuitiivisiakin vaikutuksia. 

Suomalaisessa julkisuudessa on nostettu esiin ymmärrettävästi ennen kaikkea, että AMOC:in heikkeneminen tai pysähtyminen voisi viilentää täkäläistä ilmastoa. Uudesta tutkimuksesta on nostettu esiin hurjia keskilämpötilan muutoksia: 10–30°C asteen lasku ja äärimmillään jopa arktisen jääpeitteen leviämistä etelään. 

Tutkimus ei kuitenkaan esitä tällaista, vaikka mainitut lämpötilamuutokset sieltä löytyvätkin. Merivirtojen muutosten vaikutuksia nimittäin ei ole yhdistetty samaan aikaan käynnissä olevaan ilmaston lämpenemiseen. Ilmastonmuutos on siis mukana kyllä tekijänä, joka aiheuttaisi AMOC:in heikkenemistä. Mutta yhtaikaisen lämpenemisen ja viilenemisen lopputuloksesta tutkimus ei esitä minkäänlaista arviota. AMOC:in romahtamisen seurauksia on arvioitu siis eristettynä muista tekijöistä. Kokonaisvaltaisen arvion tekeminen vaatisi jälleen uuden, vielä huomattavasti monimutkaisemman mallin ajoja. Tämänkin tutkimuksen mallia ajettiin Alankomaiden kansallisella supertietokoneella puolen vuoden ajan. 

Ei siis tiedetä, missä määrin ilmaston lämpeneminen kumoaisi AMOC:in heikkenemisen vaikutuksia. Joissain arvioissa on esitetty, että uusi tutkimus muuttaisi tilannekuvaa Euroopassa voittopuolisemmin viilenemiseksi, mutta silti lehtijutuissa mainittuja lämpötilamuutoksia ei sellaisenaan ennusteta tutkimuksessa. Tutkimus ei käsittele asiaa.

Ja tietysti yhteisvaikutus on kiinni myös siitä, kuinka paljon ilmasto ehtisi lämmetä – mikä taas toisaalta lisäisi keikahduspisteen riskiä. Olisi kuitenkin kriittisen tärkeää, että tällaisten tutkimusten uutisoinnissa ei napattaisi yksittäisiä raflaavia lukuja ja esitettäisi niitä virheellisesti. Tämä on tärkeää siksikin, että raflaavat otsikot kääntyvät helposti itseään vastaan. AMOC-tutkimuksen julkisuuden historia on tulvillaan “ilmastonmuutos on peruttu” -väitteitä. 

Mitä uutta on tässä tutkimuksessa?

Analyyseissä tuoreesta tutkimuksesta on nostettu esiin muutama olennainen viesti. Ensinnäkin se varmistaa entisestään, että AMOC:in keikahduspiste suolaisuuden muutosten vuoksi on mahdollinen. Asiasta on ollut jonkin verran sitkeää tieteellistä erimielisyyttä tähän asti, joskin epäilys on ollut heikolla pohjalla. Keikahduspisteitä nimittäin näyttää tapahtuneen historiassa aiemminkin, edellisen kerran noin 12 000 vuotta sitten, ja ne on vakuuttavasti yhdistetty samanlaisiin muutoksiin suolaisuudessa.

Uuden tutkimuksen taustalla on aiempia huomattavasti tarkemmalla resoluutiolla ajettu malli, joka yhdistää valtamerten ja ilmaston toiminnan. Tämän lisäksi makean veden lisääntyminen mallinnettiin aiemmista tutkimuksista poiketen uskottavammin, vähittäisenä lisäyksenä eikä epärealistisena kertarysäyksenä. Huomattava tulos oli, että sulavesien ja sadannan “laimentama” virtaus pohjoisesta etelään vähensi myös tropiikista pohjoiseen virtaavan veden suolaisuutta. Syntyi siis prosessia vahvistava takaisinkytkentä.

Toisaalta mallinnuksessa järjestelmään ajetut makean veden määrät olivat hurjan suuria: niin merkittäviä määriä ei ole näkyvissä missään ilmastoskenaariossa. Osa kommentoijista onkin kritisoinut tutkimusta tältä pohjalta, mutta tutkijoiden mukaan kritiikki menee ohi maalin. Tarkoituksena ei ole esittää uskottavaa kehityskulkua vaan löytää malliajon avulla keikahduspisteestä varoittavia signaaleja, joita voitaisiin sitten etsiä havaintoaineistosta. AMOC:in heikkenemisestä onkin jo löydetty varoitusmerkkejä kuten Pohjois-Atlantin meriveden “kylmä möykky” ja yllättävä lämpeneminen Pohjois-Amerikan itärannikolla. Tutkijoiden mukaan varoitussignaaleja on nähtävissä havaintoaineistossa, eli keikahduspisteen polulla ollaan jo. 

Milloin AMOC:in keikahduspiste voi tapahtua? Tutkimuksessa ei pyritty haarukoimaan tarkkaa aikaa. Heinäkuussa 2023 julkaistussa Nature Communications -lehden artikkelissa esitettiin, että nykyisellä päästökäyrällä se voisi olla mahdollista jo tämän vuosisadan puolivälissä (tai välillä 2025–2095), mutta tämä uudempi tutkimus ei sisällä moista oletusta. Vuoden 2023 tutkimus herätti sekin valtavasti huomiota, mutta aiemmista oletuksista poikkeavaa ennustetta myös kritisoitiin paljon (tukevaa analyysiä täällä). 

Lehtihaastatteluissa uusimman tutkimuksen tekijät ovat kuitenkin todenneet, että heidän nähdäkseen nykyiset ilmastomallit aliarvioivat ilmiön todennäköisyyttä merkittävästi. IPCC:n arviointiraporteissa AMOC:in keikahduspistettä pidetään tällä vuosisadalla epätodennäköisenä, mutta heidän mukaansa tämä käsitys on vanhentunut. 

Lisäksi uusi tutkimus osoittaa, että merivirtojen muutokset sekä niiden vaikutukset sääoloihin ja paikallisiin lämpötiloihin etenisivät huomattavasti aiemmin oletettua nopeammin. Tämä lieneekin tärkein tulos. Pelkkä lämpötilojen muutos ei ole ekosysteemien ja yhteiskuntien kannalta olennaista vaan muutoksen nopeus – tutkijat ovatkin varoittaneet, että keikahduspisteen vaikutukset olisivat mahdollisesti liian nopeita yhteiskuntien sopeutumiskyvylle. Vaikka alueellisen viilenemisen ja ilmaston lämpenemisen loppusumma on arvoitus, viileneminen etenisi todennäköisesti nopeammin, jolloin esimerkiksi seuraukset eurooppalaiselle maataloudelle tai Atlantin ekosysteemeille voisivat olla tuhoisia. Lisäksi kuten aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, AMOC:in keikahdus uuteen tilaan olisi pitkäkestoinen muutos. Paluu entiseen kaltaiseen tilaan veisi huomattavasti kauemmin – ja tietysti maailma olisi ehtinyt mullistua monin tavoin sillä välillä.

Tutkimuskeskustelu aiheesta tietysti jatkuu: tutkijayhteisön näkemyksiin uudesta tutkimuksesta voi tutustua täällä.

Suomalaisessa keskustelussa tämä asia pelkistyy liian helposti vain kysymykseen siitä, kuinka lämmintä tai kylmää meillä päin lopulta tulisi olemaan. Kuten sanottua, tästä uusi tutkimus ei vielä kerro. Paljon tärkeämpää kuitenkin on, että AMOC:in pysähtyminen olisi globaalin tason mullistus ja vaikuttaisi monituisin tavoin ympäri planeetan. Riippumatta täkäläisistä seurauksista tämä uhka on yksi lukuisista perusteista sille, että ilmastonmuutos ei saisi edetä yli katastrofaalisten rajojen.

Ville Lähde

Lisälukemista:

https://www.newscientist.com/article/2416631-atlantic-current-shutdown-is-a-real-danger-suggests-simulation/

https://insideclimatenews.org/news/09022024/climate-impacts-from-collapse-of-atlantic-meridional-overturning-current-could-be-worse-than-expected/

https://www.realclimate.org/index.php/archives/2024/02/new-study-suggests-the-atlantic-overturning-circulation-amoc-is-on-tipping-course/

https://theconversation.com/atlantic-ocean-is-headed-for-a-tipping-point-once-melting-glaciers-shut-down-the-gulf-stream-we-would-see-extreme-climate-change-within-decades-study-shows-222834

https://www.carbonbrief.org/daily-brief/vital-ocean-currents-regulating-earths-climate-on-course-to-a-tipping-point/

Vuoden ensimmäisessä uutiskirjeessä syvennymme vähälle huomiolle jääneeseen ilmastoraporttiin, joka muistuttaa etenkin teollisen murroksen ja kansainvälisen solidaarisuuden merkityksestä päästökehitykselle tällä vuosisadalla. Sen lisäksi kirje sisältää asiaa BIOS-podcastsarjan uusista jaksoista, ruokajärjestelmien mullistuksen tarpeesta, arktisesta ulottuvuudesta, sähkömarkkinoista sekä suomalaisten metsien käytöstä.
(Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä).

Kuvakaappaus Rhodium Climate Outlook

Maailmalta

Jos päästöt saadaan laskuun, voivatko ne nousta uudelleen?

Dubain ilmastokokouksen alla ilmestyi yhdysvaltalaisen Rhodium Groupin raportti Rhodium Climate Outlook. Eurooppalaisessa julkisessa ilmastokeskustelussa se jäi käytännössä katveeseen. Atlantin takana se sai enemmän huomiota, mutta mistään vyörystä ei sielläkään voida puhua. Kriittisiä arvioita raportin uudenlaisesta metodologiasta ja siihen käytetystä datasta ei ole osunut kohdalle, mutta tässä emme keskity analyysin yksityiskohtiin vaan raportin valaisemiin vaaranpaikkoihin tulevien vuosikymmenien ekologisessa siirtymässä. Kasvihuonekaasujen jatkuva lasku nimittäin ei ole vääjäämätön prosessi, vaan ilman kunnon toimia hyvä kehitys voi sakata tai jopa kääntyä huonommaksi vuosisadan jälkipuolella.

Rhodium Climate Outlook ei tee skenaarioita nykyisten julkilausuttujen ilmastotavoitteiden pohjalta. Se ei siis esitä polkua, jolla nettonollaan päästäisiin johonkin vuoteen mennessä tai ilmaston lämpeneminen pysäytettäisiin jollekin tasolle johonkin vuoteen mennessä. Sen sijaan raportti pyrkii arvioimaan todennäköistä kehityskulkua. Tässä kohdin täytyy kuitenkin olla tarkkana. Raportti ei esitä tarkkaa ennustetta vaan arvion todennäköisestä kehityksestä “nykyisillä teknologia- ja politiikkatrendeillä mutta ilman merkittävää kiihtymistä ilmastotoimissa ja teknologisessa innovaatiossa”. Toisin sanoen, mihin nykyinen hiljalleen tiukentuva ilmastopolitiikka ja nykyvauhdilla etenevä teknologinen kehitys riittäisi. Läpi raportin toistuu saman kielenkäyttö: missä tarvitaan nykyistä enemmän toimia, ja missä piilevät pahimmat tulevat ongelmat? Etenkin raportti tarkastelee poikkeuksellisen painokkaasti vuosisadan jälkipuoliskoa.

Raporttia on käsitelty tässä Heatmapin artikkelissa sekä Stanford Law Schoolin blogissa. Myös New York Times käsitteli raporttia ja sen hätkähdyttäviä päästögraafeja (maksumuuri). Juuri tulevien vuosikymmenten tarkasteluaa Rhodium Climate Outlook eroaa tutusta tarinasta. Keskustelun lähtökohtana alkaa nykyään olla, että nettonollaa kohti ollaan menossa, mutta kysymys on, päästäänkö sinne raakasti liian myöhään. Nettonolla voidaan siis saavuttaa pahimmillaan katastrofaalisen lämpenemisen maailmassa, mutta oletus siihen pääsemisestä on vahva. Tämä raportti maalaa tilanteesta vieläkin synkemmän kuvan.

Rhodium Climate Outlookin mukaan nykyisellä teknologisen kehityksen ja poliittisen paineen kehitysuralla päästöhuippu kyllä saavutetaan pian, jo ennen vuotta 2030. Käänne on kuitenkin väliaikainen. Tarvittavan nopean päästölaskun sijaan päästöt laskevat liian hitaasti ja kääntyvät pahimmillaan uudelleen nousuun vuosisadan lopulla. Niinpä vuonna 2100 ei globaalisti olisi tapahtunut paljoakaan edistystä nykypäivään verrattuna, lämpeneminen olisi 2,8 asteen luokkaa – ja ennen kaikkea se jatkuisi pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Tämä on paljon pelottavampi kehityskulku kuin nettonollan saavuttaminen hitaasti kiiruhtaen, sillä nettonollassa lämpeneminen pysähtyy, kun taas tässä pysähdystä ei ole näkyvissäkään. Ja tietysti ilmastonmuutosta ruokkivien positiivisten takaisinkytkentöjen todennäköisyys kasvaisi huimasti tällaisessa maailmassa.

Mistä tämä synkeä kehitys johtuisi raportin mukaan? Tässä on raportin tärkein ulottuvuus. Vaikka uusiutuvien ja vähäpäästöisten energialähteiden ja liikevoimien käytön ennakoidaan lisääntyvän huimasti ja halpenevan entisestään, niiden vaikutus kohdistuu ennen kaikkea sähköntuotannon ja maaliikenteen aloille. Vaikeampien päästövähennysten (hard to abate) aloilla kuten voimakkaasti kasvavassa meri- ja lentoliikenteessä fossiilisten polttoaineiden valta-asema pysyisi pidempään. Mutta ennen kaikkea raportissa kiinnitetään huomiota teollisuuteen. Varsinkin teräksen, sementin, muovien ja tiettyjen avainkemikaalien tuotannossa päästökehitys on ollut hyvin hidasta, ja näihin aloihin kiinnitetään edelleen liian vähän huomiota. Ongelmana on myös teollisuuden heterogeenisyys: ei ole olemassa sähköautojen kaltaista “mestariteknologiaa”, joilla päästövähennyksiä saadaan aikaan nopeasti ja joiden käyttöönottoa voidaan ohjata selkeillä politiikkainstrumenteilla. Sen sijaan tarvitaan toisin tekemistä lukemattomilla tavoilla, ja kehitystyö on paljossa vielä lapsenkengissään. Lisäksi on esimerkiksi paljon perittyä asuntokantaa, joka jatkaa entisellä uralla pitkään ilman voimallista muutostyötä ja sen tukea.

Laajasti katsottuna teollisuus on jo nyt suurin päästösektori, mutta Rhodium Groupin ennusteissa se nousee vuosisadan mittaan suuremmaksi kuin kaikki muut yhteenlaskettuna. Tämä perustuu siihen, että talouden kasvaessa köyhemmissä tai “keskituloisissa” yhteiskunnissa tarvitaan runsaasti juuri mainittuja teollisia tuotteita yhteiskuntien rakentamiseen. Niinpä kun OECD-maiden ja Kiinan osuus päästöistä pienenee vuosisadan loppua kohti, “muun maailman” päästöt uhkaavat kasvaa voimakkaasti syöden edellä mainittujen edistyksen tai kääntäen globaalit päästömäärät jopa nousuun. Tämä tarkoittaisi, että fossiilisten polttoaineiden käyttö pitäisikin sitkeämmin pintansa, ja niiden kulutus voisi kääntyä uudelleen nousuun vuosisadan lopulla (joskin kivihiili jatkaisi alamäkeään).

Edessä on siis haaste, jota käsiteltiin myös tuoreessa Nature-lehden tutkimusartikkelissa. Jos tarkastellaan ilmastopäästöjä, äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta ei kasvattaisi päästöjä merkittävästi. Vauraammilta yhteiskunnilta ei suuria lisäponnisteluita vaadittaisi tämän kompensoimiseen. Tällöin kuitenkin tarkastellaan vasta hyvin alhaista köyhyysrajaa, ei säällistä elämisen tasoa. Kuten artikkelissa todetaan, ilmastotavoitteille haasteena ei ole köyhyyden poistaminen vaan kestävän “globaalin keskituloisen” elintason turvaaminen kaikille. (Tätä problematiikkaa käsiteltiin myös BIOS-podcastsarjan kolmannessa jaksossa.)

Tutkimuksessa nojataan oletukseen, että köyhyyden häviäminen tapahtuu ennen kaikkea talouskasvun voimalla – mutta kuitenkin erotellaan maiden kasvutarpeita lähtötilanteen mukaan. Käytännössä siis merkittävää talouskasvua tarvittaisiin vain köyhimmissä maissa. Nykyisen kaltaisen eriarvoisuuden rinnalla tutkimuksessa tarkastellaan kuitenkin myös tasavertaisemman kehityksen skenaarioita: ei liene yllätys, että köyhyyden poistaminen ja säällisen elämän turvaaminen onnistuisi vähäisemmällä talouskasvulla, jos sen hedelmät jaetaan tasaisemmin. Mikäli tähän yhdistettäisiin korkea energiatehokkuus ja kaiken uuden tuotannon dekarbonisaatio, “päästökustannukset” eivät olisi valtaisia edes korkeammilla tulotasoilla. Hyvän elämän turvaaminen kaikille maailman ihmisille ei siis ole tuhoisaa edes nykyisellä väestönkehityksellä, mutta se vaatii merkittäviä teknologisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia, toisiaan tukien.

Tästä päästään takaisin Rhodium Groupin raporttiin. Skenaario, jossa päästöt kääntyvät uudelleen nousuun vuosisadan lopulla, on todennäköinen, mikäli köyhempien ja “alemman globaalin keskiluokan” yhteiskuntien kehitys ei saa tukea. Niiden tilanne on vahvasti jännitteinen. Yhtäältä yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutokseen tarvittavia varoja on vähän, ja näiden yhteiskuntien väkirikkauden vuoksi taloudellisen tuen tarve olisi valtaisa. Toisaalta näillä yhteiskunnilla olisi edelleen mahdollisuus hypätä yli sen fossiilikehityksen vaiheen, jonka voimin vanhat teolliset yhteiskunnat vaurastuivat. Muutos voisi tapahtua hyvin nopeasti.

Rhodium Group peräänkuuluttaa kahtalaisia toimia. Yhtäältä fossiilisten polttoaineiden tuotannon alasajoa on edistettävä niin, että ne eivät pysy runsaana ja edullisena vaihtoehtona ja voita kilpailussa etenkin teollisuuden aloille syntyviä vaihtoehtoja. Raportin ennusteita ei siten todellakaan voi lukea fossiiliteollisuuden legitimoinniksi. Rinnalla tarvitaan nykyistä nopeampaa ja ennen kaikkea teollisuuden eri alojen muutokseen kohdistuvaa teknologista kehitystä – erityisesti sellaista, joka on mahdollista ottaa käyttöön köyhempien yhteiskuntien hyvinvoinnin rakentamisessa.

Juuri tällaisesta alas- ja ylösajon yhdistelmästä myös BIOS-tutkimusyksikkö on puhunut pitkään, ja viime vuosina olemme kiinnittäneet huomiota etenkin teolliseen siirtymään ja sen suunnitteluun keskeisenä osana yhteiskuntien sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta. Alempana BIOS-osiossa palaamme teemaan, aiheena Ateneumissa järjestetty tiedevetoisen suunnittelun pilotointi.

Lopulta tämä tietenkään ei ole vain kansallinen kysymys, eivätkä esimerkiksi eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen teollisuuspolitiikan suhteet ole lopulta ratkaisevinta, sillä tulevaisuuden kestävyyttä rakennetaan myös väkirikkaissa köyhemmissä maissa. OECD-maiden ja Kiinan merkitys on suurempi vuosisadan alkupuoliskolla, muun maailman jälkipuoliskolla. Mutta paremman kehityksen turvaaminen “muussa maailmassa” edellyttää paitsi nykyistä paljon vahvempaa globaalia solidaarisuutta ja taloudellista tukea myös uuden teknologian ja tuotannon kehittämistä kaikkialla. Rhodium Groupin raportti on tärkeä varoitus siitä, mitä teollisuuden roolin unohtamisesta voi seurata.

BIOS

BIOS-podcastsarja jatkuu uusilla jaksoilla

Ville Lähteen ja Tere Vadénin sarja “12 käsitettä maailmasta” on edennyt jo viidenteen jaksoonsa. Tammikuussa ilmestyneessä jaksossa “Niukkuus ja runsaus” pureuduttiin siihen, miten monenlaisin tavoin luonnonvarat voivat käydä niukoiksi. Niukkuus ja runsaus eivät kerro vain asioiden absoluuttisesta määrästä, vaan ne ovat suhteessa käytön ja kulutuksen tapoihin sekä ennen kaikkea ekologisiin reunaehtoihin. Helmikuisessa jaksossa “Ympäristöongelma” taas tarkasteltiin ympäristöongelmien moninaisuutta. Mitä tarkoittaa, että ympäristökriisi on yhtaikaa ykseys ja moneus? On houkuttelevaa sanoa, että kaikki liittyy kaikkeen ja että ongelmat on ratkaistava yhdessä. Ajatus voi kuitenkin viedä myös harhateille ja vaikeuttaa valintatilanteita silloin, kun muutoksia tarvittaisiin kiireisesti. Kipeät valintatilanteet ovat kriisien koventuessa väistämättömiä. 

Maaliskuussa sarja jatkuu jaksolla “Väestö”, jossa Ville ja Tere tarttuvat ympäristökeskustelun pysyvään kiista-aiheeseen eli väestökehitykseen. Yhä uudestaan kuulemme, miten “väestönkasvu on ongelmien perussyy” ja miten “siitä ei saa puhua”. Ville ja Tere murtavat väestökeskustelun myyttejä ja yksiluotteisia kantoja ja tarjoavat kuulijoille eväät ajatella asiaa paremmin. 

Teollisuuden uudistumispolut

Pilotoimme kestävysmurroksen suunnittelua kutsumalla yhdessä Ateneumin kanssa koolle joukon eri alojen asiantuntijoita, joilla on kestävyysmurroksen kannalta oleellista tietoa ja näkemystä, ja jotka haluavat kytkeä asiantuntemuksensa osaksi laajemman tilannekuvan muodostamista. Pilotointi tapahtui marras-joulukuussa 2023.

Olemme huomanneet, että erityisesti teollinen kestävyyssiirtymä vaatii uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa yhdessä päivittämistä. Kestävyysmurroksessa on reagoitava akuutteihin kriiseihin samalla kun pirkäjänteisesti muutetaan sosio-ekonomisia rakenteita. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin.

Ateneumin tilaisuuksien oli tarkoitus luoda ajantaisaista ja riittävän kattavaa tilannekuvaa, erityisinä polttopisteinä metsäsektori ja sähkön tuotanto. Tilaisuuksien pohjalta julkaisimme tilannekuvapaperin teollisuuden uudistumispoluista. Tiivistetysti:

• Suomen teollisuus on uudistettava ennakoivasti kansainväliselle huipulle, jotta voimme toteuttaa yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen ja jotta Suomessa on jatkossakin edellytyksiä kannattavalle teolliselle liiketoiminnalle.
• Tiedevetoisessa prosessissa tunnistimme julkisuudesta kolme teollisuuden tulevaisuutta koskevaa visiota, jotka perustuvat puutteelliseen analyysiin: markkinat hoitavat, vetyä vientiin ja kaapataan piipunpääpäästöt.
• Lisäksi hahmotimme kaksi paremmin perusteltua kokoavaa tulevaisuuspolkua: uudistetaan kotimainen teollisuus  ja uudistetaan kulutusjärjestelmät.
• Teollisuuden ja kulutusjärjestelmien uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja.
• Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää jatkuvaa tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi.

Uudistumispolkuja sivuttiin myös Ylen jutussa, jossa Tere Vadén on yksi haastateltavista.

Ruokajärjestelmien ongelmista

Ville Lähde vieraili Ylen ohjelman Pieleen mennyt historia helmikuisessa jaksossa “Nälkä on vallan puutetta, ei ruoan puutetta”. Jaksossa Ville puhui etenkin artikkelinsa “Mitä nälän voittaminen vaatii?” pohjalta, mutta keskustelussa käsiteltiin myös tuoreen artikkelimme “The crises inherent in the success of the global food system” teemoja. Ville käsitteli nälän ja ruokaturvattomuuden nykykysymyksiä, kun taas dosentti Antti Häkkinen ja historianopettaja Lasse Hongisto aiheen historiaa.

Ville oli haastateltavana Kotimaa-lehden artikkelissa “Maailman nälkä voitetaan yhteistyöllä”. Lehden numero on poikkeuksellisesti julkaistu avoimena. Ville oli myös asiantuntijahaastateltavana nimen omaan ruokajärjestelmän kysymyksistä juuri ilmestynyttä kuunnelmaa “Lomonosovin maan postinumero” varten.

Muuta BIOS-toimintaa

Professori Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa One Earth -lehdessä julkaistua artikkelia “Policy documents considering biodiversity, land use, and climate in the European Arctic reveal visible, hidden, and imagined nexus approaches”. Artikkelissa analysoidaan Euroopan arktisten alueiden politiikkadokumentteja, joiden todetaan aliarvioivan paikallisyhteisöjen ja biodiversiteetin merkitystä.

Antti Majava kirjoitti tammikuisessa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan Suomen sähkömarkkinoiden ongelmista:

“Sähköjärjestelmän vaatimien investointien turvaaminen on oleellista teollisuuden toimintaedellytysten ja kansalaisten perusturvan kannalta. Suomessa tarvitaankin pikaisesti kattavat selvitykset siitä missä, miten ja kenen toimesta laajamittaiset sähkön kulutuksen tai tuotannon joustot voidaan toteuttaa nopeasti ja kustannustehokkaasti. Monissa yrityksissä, kotitalouksissa ja yhteiskunnalle välttämättömissä toiminnoissa sähkön hinnan heilahtelu tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.”

Lotta Närhen kirjoittamassa Long Play -lehden artikkelissa “Loppuuko vihreän siirtymän Suomesta puu?” käsitellään BIOS-tutkijoiden analysoimia teollisuuden vähähiilisyystiekarttoja. Tutkijoiden kritiikki kohdistui etenkin siihen, miten tiekarttoihin oli rakennettu sisään käytännössä mahdottoman suuri puunkulutus. Tere vastasi jutussa myös teollisuuden kritiikkiin:

“Hän kertoo, että tutkijat tekivät laskelmat ”konservatiivisesti”: esimerkiksi puusta saatavan energian määrä riippuu puun ominaisuuksista, mutta laskelmassa tutkijat käyttivät suurta kerrointa kaikkeen puuhun. 

”Siksi laskelmat arvioivat puuntarpeen alakanttiin. Todennäköisesti se olisi suurempi”, Vadén sanoo. Epävarmuudet siis kumoavat toisensa. ”Mikään numero ei absoluuttisesti pidä paikkaansa, mutta suuruusluokat pitää hyvin paikkansa.”

Lopuksi

Adam Toozen Chartbook-uutiskirjeessä on ilmestynyt viime aikoina useita kiinnostavia kirjoituksia. Suosittelemme etenkin juttua “Euroopan kriisiheimoista” sekä Kiinan energiasiirtymän tarkastelua, joka pohjaa CREA:n analyysiin. Mikko Pelttari kirjoitti Imagessa asumisesta ja ympäristöterveydestä, Mari Pihlajaniemi Long Playssa biodiversiteettikriisistä, ja Petja Pelli kertoi Helsingin Sanomissa Ei polteta tulevaisuutta -kampanjan arvokkaasta työstä.

Guardian kirjoitti avustustyön rahoituskriisistä ja maailman kaatopaikkojen kasvavista metaanipäästöistä. Suosittelemme myös lehden juttua “sienten metsästäjistä”.

Viimevuotisen BIOS-festivaalin ja siellä julkaistun ideapaperin jäljissä oli teollisen murroksen suunnittelu yhä keskeisempi yhdistävä teema BIOS-tutkimusyksikön työssä. Alkuvuodesta julkaistiin tutkijoidemme yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” Poliittinen talous -lehdessä, ja työteliään vuoden päättivät Ateneumin kanssa yhteistyössä toteutetut Kestävyysmurroksen suunnittelupilotit. Vuoden mittaan aihetta käsiteltiin myös Paavo Järvensivun ja Tere Vadénin artikkelissa Politiikasta-lehdessä sekä Kauppalehdessä (maksumuuri).

Lounas nautittu, vielä pakolliset viestit maailmalle ja sitten suunnittelu jatkuu Ateneumin työpajassa. Kuva Juhani Haukka.

Monivuotinen WISE-tutkimushanke tuli päätökseensä. Tammikuussa julkaistiin hankkeen politiikkasuositukset koronapandemian oppeihin liittyen, ja marraskuussa Helsingin Tiedekulmassa järjestettiin lopputilaisuus “Kuinka Suomi selviytyy sitkeistä ympäristökriiseistä?” Mainittakoon myös toukokuussa julkaistu blogiesittely “Tulevaisuuden tilannehuoneesta” sekä tilannehuoneen laadintaa ja uutta kriisinhallinnan dramaturgiaa ruotiva Paavo Järvensivun ja dramaturgi Katariina Nummisen kirjoitus. Suuri kiitos työtovereille ja ystäville vuosien varrelta!

Loppusyksystä käynnistyi uusi BIOS-podcastien sarja, Ville Lähteen ja Tere Vadénin tuottama “12 käsitettä maailmasta”, josta ehti ilmestyä vuoden loppuun mennessä kolme jaksoa “Elämä”, “Aineenvaihdunta” ja “Tarpeet”. Vuoden kestävässä sarjassa käydään läpi keskeisimpiä BIOS-tutkimusyksikön käsitteitä, lähestymistapoja ja näkemyksiä koko historiamme varrelta. Tavoitteena on helposti saatavilla oleva laaja kokonaisuus, joka opastaa kuulijoita ympäristö- ja luonnonvarakriisien ja ekologisen murroksen avainteemoihin välttäen tarpeetonta jargonia mutta pitäen sisällöllisesti riman korkealla. Tammikuussa sarja jatkuu jaksolla “Niukkuus”.

Syksyllä BIOS-tutkijoiden riveihin liittyi myös uusi jäsen, Tellervo Ala-Lahti. Tellervo tutkii ympäristöoikeustieteellisessä väitöskirjassaan teollisuuden vihreän murroksen lainsäädännöllisiä toteutuskeinoja Euroopan unionin ja Suomen tasolla. Tunnistamalla ympäristöoikeuden fragmentoituneiden instrumenttien eri ohjausvaikutuksia pyrkimyksenä on hahmottaa, miten lainsäädäntö yhtäältä edistää mutta toisaalta vaikeuttaa teollisuuden kestävyysmurroksen toteutumista. Ensimmäisessä BIOS-blogissaan Tellervo käsittelee ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittisia ulottuvuuksia, erityisesti luvituksen vaikutuksia teollisten teknologioiden kehittämiseen ja paikallisten ympäristövaikutusten hallintaan sekä vanhojen ja uusien ympäristölupien eriarvoista asemaa.

BIOS teki myös moninaista yhteistyötä eri tahoilla. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat tuottamassa kahta raporttia, “Globaalit muutokset edellyttävät valtiolta aktiivisempaa roolia talouden ohjauksessa” sekä “Missiovetoisuus uudistavan tutkimus- ja innovaatiopolitiikan aikakaudella: Strategisen toimeenpanon malli”. Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen osallistuivat raporttiin “Energy Without Russia”, ja Ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevä Emma Hakala laati raportin “Climate change and security”. Tero Toivanen, Antti Majava, Tere Vadén ja Jussi Eronen vierailivat toukokuun lopulla Uppsalan yliopiston Earth Science -laitoksella Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraana. Tapaamisessa vertailtiin Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja teollisuuspolitiikan viimeisiä käänteitä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Emma Hakala ja Ville Lähde jatkoivat yhteistyötä Tulevaisuuskoulun kanssa oppilaitosten rehtorivalmennuksessa. Etäluentojen lisäksi Ville oli mukana hankkeen videosarjassa. Myös Paavo Järvensivua haastateltiin järjestäjätahon, Lasten ja Nuorten säätiön, sivuilla ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työstä. Ville oli mukana toisessakin opetus- ja kasvatushankkeessa, OKKA-säätiön johdolla luodussa pedagogisessa video- ja opetusmateriaalikokonaisuudessa “Kohti kestävää ja hyvää elämää”. Ville puhui videollaan ekologisesta jälleenrakennuksesta. Tämän ohella Ville oli tieteellisenä kommentoijana Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun teokselle Mikä mahti!, sparrasi englantilaisen taiteilijaduon “Cooking sections” teosta IHME Helsinkiä varten sekä osallistui toista vuotta TAH-säätiön asiantuntijaryhmään.

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat toukokuiseen Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja kirjoittivat siitä blogiimme suomeksi ja englanniksi. Heitä myös haastateltiin Radiogallerian teokseen “Talo – ja kolme tarinaa taloudesta”.

Tieteellisiä artikkeleita

Edellä mainitun yhteisartikkelin “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” lisäksi vuoden aikana julkaistiin toinen merkittävä BIOS-yhteisartikkeli, Ville Lähteen johdolla laadittu “The crises inherent in the success of the global food system”. Artikkelilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat Villen toukokuussa 2020 kirjoittamaan esseeseen “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Ville kertoi artikkelin kirjoitusprosessin vaiheista laajemmin kirjailijasivullaan. Joulukuussa hän vieraili Ulkopoliittisen instituutin Climate Briefing -webinaarissa ja esitteli tämän ja varhaisemman artikkelin teemoja Emma Hakalan haastateltavana. 

Jussi T. Eronen ja Tere Vadén olivat kanssakirjoittajia artikkelissa “Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”. Muita kirjoittajia olivat Janne M. Korhonen sekä Simon Michaux, joka on tuttu GTK-yhteistyöstä viime vuodelta. Artikkelissa tehtiin ajatuskoe siitä, millaisia vaatimuksia nykyisen kaltaisen energiantuotannon ja -kulutuksen rakenteen korvaaminen asettaisi. Ilman kokonaiskulutuksen vähentämistä tehtävä on suunnattoman hankala ja synnyttää joka tapauksessa vaikeita valintatilanteita, mitä tulee luonnonvarojen käyttöön ja luonnon monimuotoisuuteen.

Tere oli mukana myös kirjoittamassa artikkelia “From the Archimedean point to circles in the sand—Post-sustainable curriculum and the critical subject”, joka käsittelee ympäristökriisin haasteita koulutukselle. Karoliina Lummaan “As in Forests, So in Verse” tarkastelee metsää suomalaisessa numerossa, ja Karoliinan luotsaama yhteisartikkeli “Itseksi puiden kanssa” tutkii puiden ja puusuhteiden merkityksiä minuuden ja oman elämän jäsentäjinä.

Jussi T. Eronen oli mukana kirjoittamassa useita artikkeleita, jotka käsittelevät resilienssin käsitettä, biodiversiteettiä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta alkuperäiskansoille ja paikallisyhteisöille sekä arjen “peukalosääntöjen” historiaa. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.

Paavo Järvensivun artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus: Mitä ja miksi?” ilmestyi kotimaisessa teoksessa Elämän vuoksi. Kirjoituskokoelma on ajankohtainen katsaus tutkijoiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suhtautumisesta ympäristökriisin syihin, seurauksiin ja ratkaisuihin. Paavo kirjoitti myös Tero Toivasen ja Ville Lähteen kanssa artikkelin “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” teokseen Talouskuri tuli Suomeen.  

Muita kirjoituksia

Kirjojen kansissa ilmestyi vuoden mittaan muutakin. Ville Lähde kirjoitti esseen Maija Blåfieldin elokuvista kokoelmaan Mahdollisia mahdottomuuksia, ja hän esiintyi muiden kirjoittajien kanssa Blåfieldin näyttelyn avajaisissa Taidehallilla. Tero Toivanen kirjoitti luvun perussuomalaisesta ilmastopolitiikasta ja “vihreästä nationalismista” Hilary A. Mooren raporttiin Palava maailma, muuttuva Eurooppa. Paavo Järvensivun essee “Plan to Transform” julkaistiin teoksessa State of the Art.

Muutoin eri julkaisuissa ilmestyi vuoden mittaan toistakymmentä BIOS-tutkijoiden kirjoitusta. Edellä mainittujen lisäksi muun muassa tammikuussa Tero Toivanen kirjoitti Akava Works -artikkelisarjassa “Ilmasto & osaaminen, Osa 2” osaamisesta ja työllisyydestä kestävyyssiirtymässä. Maaliskuussa ilmestyi Politiikasta-lehdessä Jussi Ahokkaan luenta Marinin hallituksen talouspoliittisista käänteistä. Toukokuussa Antti Majava tarkasteli Etelä-Saimaassa kriittisesti Lappeenrannan kaupungin ilmasto- ja ympäristölupauksia. 

Elokuussa australialainen AEON-verkkolehti julkaisi Ville Lähteen kirjoituksen “The Polycrisis”, jonka pohjalta Ville piti myös keynote-esitelmän Joensuun YHYS Colloquiumissa. Villen essee maaperästä ja sen vaalimisesta ilmestyi Suomen Luonnossa. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu tarkastelivat Bidenin hallinnon teollisuuspolitiikkaa Voiman talousliitteessä.

BIOS-blogi

Blogimme julkaisutahti on ollut vilkas. Ensimmäiseksi mainittakoon kuitenkin, että myös blogissa julkaistava BIOS-uutiskirje on muodostunut yhä tärkeämmäksi viestikanavaksi sosiaalisen median mullistusten aikana. Uutiskirjeissä paitsi kerrotaan tutkimusyksikön toiminnasta myös julkaistaan perusteellisia koosteita ajankohtaisista aiheista sekä tutkimuksista, joihin olemme tutustuneet: ilmastonmuutoksen lukupaketti helmikuussa, maaliskuussa katsaus aavan meren sopimukseen ja merenalaiseen kaivostoimintaan, huhtikuussa IPCC:n kuudennesta arviointiraportista sekä ruokahävikistä, elokuussa Yhdysvaltain IRA:sta ja “bidenomicsista”, lokakuussa Jason Hickelin ja kumppanien tuoreista tutkimuksista, ja joulukuussa vuoden ympyrä sulkeutui toisella ilmastonmuutoksen lukupaketilla. 

Vuoden mittaan blogissa on ilmestynyt useita BIOS-tutkimustyön perusteita avaavia populaareja kirjoituksia kuten “Mitä on monikriisi?”, “Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta – mitä se on?”, “Mitä on vetytalous?” sekä “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti?” Nämä kirjoitukset laati Ville Lähde joko yksin tai yhteistyössä BIOS-kollegoiden kanssa. Niin ikään BIOS-työn peruskysymyksiin tarttuen Karoliina Lummaan tarkasteli kulttuurisen muutoksen ja kulttuurin tutkimisen tärkeyttä ekologisessa murroksessa kirjoituksissaan “Kulttuuri ja kestävyysmurros” sekä “Kulttuuri suomalaisessa luonnonvarahallinnassa”. Emma Hakalan kanssa kirjoitettu “Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta” oli vuoden viimeisimpiä julkaisuja.

Blogissa on ilmestynyt lisäksi lukuisia ajankohtaiseen keskusteluun osallistuvia artikkeleita. Jussi Ahokas tarkasteli IPCC:n kuudennen arviointiraportin talousnäkemyksiä, Ville Lähde ja Tero Toivanen Petteri Taalaksen virheellisiä väestönäkemyksiä ja niiden vaikutusta, Ville Lähde EU:n energiansäästötavoitteesta syntynyttä kiistaa, IPCC:n kuudetta arviointiraporttia sekä ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilaa Dubain COP28:n alla.

Valiokuntalausunnot

Vuoden mittaan BIOS laati toistakymmentä lausuntoa Eduskunnan eri valiokunnalle. Tammikuussa lausuimme valtiovarainvaliokunnalle EU:n talouspolitiikasta, talousvaliokunnalle biopolttoöljyn jakeluvelvoitteesta ja valtiovarainvaliokunnan verojaostolle energia-alan voittoveroista. Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme helmikuussa myös polttoaineveron alentamisesta.

Syyskuussa valtiovarainvaliokunta, talousvaliokunta ja suuri valiokunta saivat lausuntomme finanssipolitiikan säännöistä. Talousvaliokunnalle lausuimme samassa kuussa aiheesta rahoituskehys, strategisten teknologioiden kehysväline ja omien varojen järjestelmä – suurelle valiokunnalle osin samoista aiheista. Suuri valiokunta sai myös lausunnon koskien EU:n omia varoja.

Talousvaliokunnalle lausuimme lokakuussa kestävän rahoituksen taksonomiasta, valtiovarainvaliokunnalle talousarviosta 2024 ja julkisen talouden suunnitelmasta 2024-27 (talousvaliokunta sai lausunnon samasta aiheesta). Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme marraskuussa polttoaineiden valmisteverosta ja talousvaliokunnalle hiilirajamekanismista.

Podcasteja ja esiintymistallenteita

Mainitun uuden BIOS-podcastsarjan lisäksi tutkijamme ovat esiintyneet useissa podcasteissa, ja verkosta löytyy monia tallenteita heidän esiintymisistään. Kattavasti olemme koonneet näitä vuosien varrelta kotisivun arkistoon. Alla on joitain esimerkkejä.

Tammikuussa Jussi Ahokas puhui Sijoituskästissä keskuspankeista ja Emma Hakala My Energy 2050 -sarjassa ilmastoriskeistä ja geopoliittisista riskeistä. Helmikuussa Jussi Ahokas oli Protopia-podcastin ensimmäinen vieras, aiheena tietysti ekologinen jälleenrakennus. Maaliskuussa Jussi Ahokas keskusteli Politiikkaradiossa Marinin hallituksen talouslinjasta ja huhtikuussa kiertotaloudesta Kalevi Sorsa -säätiön sarjassa. Paavo Järvensivu taas vieraili Greenpeacen Luonnon tietotoimistosta keskustelemassa vaalituloksesta. Toukokuussa Espoon kaupungin Kasvu & Kipu -sarjassa Paavo Järvensivu vastasi kysymykseen “Voiko kasvu olla kestävää?”, ja samaa teemaa käsiteltiin Ilmastovaroituksen degrowth-jaksossa. 

Marraskuussa Tero Toivanen oli keskustelemassa talouskurista Politiikkaradiossa sekä Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “ympäristöpolitiikan hallavuosista”. Tere Vadén taas puhui Elonkehän podcastissa öljystä ja Karoliina Lummaa Radio Fiskarsissa luontokadon kulttuurisista ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Esiintymistallenteita löytyy tammikuun Tieteiden yöstä kaksi, Paavo Järvensivun ja Karoliina Lummaan esityksistä. Maaliskuussa Paavo oli mukana Paavo Finnwatchin tilaisuudessa “Miten vihreälle siirtymälle saadaan kansalaisten tuki?” Ville oli marraskuussa Tampereella toinen pääpuhuja Pirkanmaan kiertotaloushankkeen tilaisuudessa.

BIOS tiedotusvälineissä

Erilaisia lehti- ja verkkohaastatteluita tai uutisohjelmien haastatteluita oli vuoden mittaan BIOS-tutkijoilla nelisenkymmentä. Helmikuisessa Kansan Uutisten haastattelussa Ville Lähde esitteli ekologisen jälleenrakennuksen perusajatuksia ja vastasi kysymyksiin mm. kaivosteollisuudessa. Paavo Järvensivu taas oli toinen haastateltava Maailman kuvalehden kaksoishaastattelussa, joka käsitteli talouskasvua, sekä asiantuntijaäänenä Apu-lehden jutussa arkisesta päästöjen vähentämisestä. Maaliskuussa Ville Lähde kommentoi Kehitys-lehdessä väestöasioita ja Tere Vadén puhui Elonkehässä öljynsumuisasta tulevaisuudesta. 

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas, jonka mediaesiintymisiä oli parikymmentä, puhui maaliskuussa Kansan Uutisissa finanssikriisin uhasta, Iltalehdessä inflaatiosta, Ylen ykkösaamussa pankkikriisistä ja Ylen aamussa keskuspankeista.

Huhtikuussa Ville Lähde kommentoi Kansan Uutisissa puolentoista asteen tavoitetta, ja Antti Majava oikoi Maaseudun tulevaisuudessa harhakäsityksiä tuulivoimasta. Toukokuussa Tero Toivanen puhui Helsingin Sanomissa talouskurista, ja Jussi Ahokas vieraili Ylen aamussa keskuspankin koronnostojen tiimoilta, Ylen Ykkösaamussa samasta aiheesta ja kommentoi Kansan Uutisille työllisyyslaskelmia.

Elokuussa Ville Lähde kommentoi Ylen jutussa ylikulutuspäivää ja ekologisen jalanjäljen mittaria (ks. lisää täältä). Antti Majava oli IHME Helsingin haastateltavana. Syyskuisessa Helsingin Sanomien jutussa Ville Lähde puhui ekofasismista. Syyskuun mittaan BIOS-ekonomistille oli taas kysyntää: Jussi Ahokasta haastateltiin Iltalehteen talouden tilasta, Ylelle polttoaineiden hinnoista, Ylen ykkösaamuun taantumasta, Kansan Uutisiin julkisesta taloudesta ja velasta, Iltalehteen deflaatiosta, Ylelle uudestaan polttoaineiden hinnoista, samoin Iltalehteen. Emma Hakalaa haastateltiin Maailman kuvalehteen ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta.

Joulukuussa Jussi Ahokas puhui vielä luontokadon hillinnästä Imagessa ja Kansan Uutisissa taantumasta, Tero Toivanen kommentoi Tekijä-lehdessä talouskasvua ja Ville Lähde Kehitys-lehdessä valtioiden ja kansalaisyhteiskunnan roolia ilmastotoimien kiihdyttämisessä.

Rauman sellutehdas. Kuva: Wikimedia Commons

Luvitus on tärkeimpiä oikeudellisia keinoja hallita yksityisten teollisten hankkeiden ympäristövaikutuksia. Ympäristölupaa on haettava, jos yksityisen toimijan toiminnan harjoittamisesta aiheutuu ympäristön pilaantumisen riskiä. Ennen luvan myöntämistä, suunnitteluvaiheessa, teollisen tai muun lupaa vaativan hankkeen ympäristövaikutuksia arvioidaan ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä. Lupaharkinnassa huomioon otettava ympäristölainsäädännöllinen kehys velvoittaa ympäristölupaviranomaisia varmistamaan, ettei suunniteltu teollinen toiminta johda laissa kiellettyyn ympäristön saastumiseen tai sen riskiin. 

Paikallisia ympäristövaikutuksia, joita luvissa arvioidaan, ovat erityisesti tehtaan aiheuttamat päästöt vesistöön, maaperään ja ilmaan (pois lukien kasvihuonekaasut, joita säännellään päästökaupan keinoin). Päästökuorman perusteella arvioidaan myös tehtaan tai tehdaskompleksin vaikutuksia ekosysteemeihin sekä suojeltuihin luontotyyppeihin ja lajeihin. Ympäristölupaprosessit ovat myös olennainen osa teollisten teknologioiden luvittamista ja kokonaisuudessaan olennainen suojatoimi sen varmistamiseksi, että toiminnan kielteiset ympäristövaikutukset estetään tai minimoidaan.  Ympäristölupaprosesseissa ei ole tarkoitus arvioida suunnitellun teollisuuslaitoksen laajempia kestävyysvaikutuksia, vaan niissä keskitytään ennen kaikkea paikallisiin ympäristövaikutuksiin. Akkutehtaan kohdalla ei arvioida sen tulevia vaikutuksia yhteiskunnan sähköistymiseen, eikä biotaloustehtaan kohdalla arvioida sen vaikutuksia maankäyttösektoriin metsänhakkuiden muodossa. 

Ympäristövaikutusten arviointi perustuu usein luonnontieteellisiin mallinnuksiin hankkeen mahdollisista vaikutuksista, ja sen tarkoituksena on varmistaa, että suunnitellun toiminnan vaikutukset ympäristöön selvitetään riittävän perusteellisesti. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun hankkeen odotetaan aiheuttavan merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia, esimerkiksi vesistön tilan heikkenemistä, maaperän pilaantumista tai vaikutuksia Natura 2000 -alueisiin ja muihin luonnonsuojelulailla suojattuihin ympäristöarvoihin.

Kunnianhimoiset ilmastotavoitteet ovat kuitenkin luoneet jännitteen paikallista ympäristöä suojelevien lupaprosessien ja niiden ilmastoteknologioiden skaalaamisen välille, joiden ympäristövaikutuksia ei laajasti tunneta. Suomessa vihreän siirtymän kannalta tärkeät investointihankkeet voivat pyytää etusijamenettelyä yleensä pitkäksi venyvien lupaprosessien vauhdittamiseksi, minkä lisäksi uusiutuvan energian tuotantolaitosten lupamenettelyä on tehostettu. (Ympäristöluvat ja ympäristönsuojelun valvonta – Ympäristöministeriö) Hiilineutraaliin teollisuuteen tähtäävää nettonollateknologian käyttöönottoa edistävät hankkeet nauttivat vastaisuudessa helpotetuista lupaprosesseista myös Euroopan unionin ilmastotavoitteiden ja Ukrainan sodan kirvoittaman RePowerEU-suunnitelman ja Vihreän kehityksen teollisuusohjelman mukaisesti.

Euroopan komission tuoreet lupaprosesseja sujuvoittavat säädösesitykset

Euroopan komissio on ottanut nettonollateollisuuteen tähtäävässä säädösesityksessään tavoitteeksi, että strategisten nettonollateknologioiden valmistushankkeiden ympäristölupamenettelyt olisivat ennakoitavia ja nopeita, joten niissä olisi hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet yksinkertaistaa vaadittuja arviointeja ja luvan saantia. Tämä tulisi tehdä heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa EU:ssa. EU-komission mukaan strategisia nettonollateknologioita ovat aurinkosähkö- ja aurinkolämpötekniikat, maatuulivoiman ja merituulivoiman teknologiat, akku- ja varastointiteknologiat, lämpöpumput ja maalämpötekniikat, elektrolyyserit ja polttokennot, kestävät biokaasu- ja biometaaniteknologiat, hiilidioksidin talteenotto- ja varastointiteknologiat sekä sähköverkkoteknologiat. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, Annex) Säädöksen tavoitteena on varmistaa, että liitteessä lueteltujen strategisten nettonollateknologioiden valmistuskapasiteetti unionissa on vuoteen 2030 mennessä täysin tai likipitäen saavuttanut vertailuarvon, joka on vähintään 40 prosenttia vuodeksi 2030 asetettujen unionin ilmasto- ja energiatavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien vastaavien teknologioiden vuotuisista käyttöönottotarpeista sekä turvata EU:n sisämarkkinoille saatettujen nettonollateknologioiden vapaa liikkuvuus. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 1(2))

EU-komissio näkee teollisuuden nettonollasäädöksen perusteella strategisten nettonollateknologioiden valmistusta edistävien hankkeiden palvelevan merkittävällä tavalla yleistä etua, joten uusissa lupa-asioissa voitaisiin ehdotetun säädöksen mukaan soveltaa yksinkertaistettua arviointia. Tämä tarkoittaa harkittujen poikkeuksien myöntämistä tietyistä EU:n ympäristölainsäädännön pykälistä sekä lintu- ja luontodirektiivin poikkeussääntöjen soveltumisalan tarkentamista. Komission säädösehdotuksen mukaan tilanteessa, jossa vesipuitedirektiivin ja/tai lintu- ja luontodirektiivien poikkeuspykälien ehdot täyttyvät, vastuullinen lupaviranomainen voi päättää, että strategisen nettonollahankkeen tuoma julkinen etu menee luonnon ja ympäristönsuojeluun liittyvien julkisten etujen edelle ja että sen vuoksi hanke voidaan hyväksyä. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, johdanto, kohta 51 ja art. 13(4)) 

Huolimatta tavoitteesta olla heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa, EU-komissio suunnittelee siis eri ympäristödirektiivien poikkeussäännösten aktiivista käyttöönottoa ja niiden soveltumisen uudelleen arviointia, lisäämällä nettonollateknologiat “yleisen edun” määritelmään. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 12(3))  Esimerkiksi poikkeaminen luontodirektiivin mukaisista luontotyyppien ja Natura 2000-verkostoon kuuluvien luontoarvojen suojelusta vaatii erittäin tärkeän ja pakottavan yleisen edun olemassaoloa, ilman vaihtoehtoisen ratkaisun mahdollisuutta. (Luontodirektiivi, art. 6(4)), implementoitu Suomen luonnonsuojelulakiin 39§ ja 66§). Komission säädösesityksen nojalla nettonollateknologian valmistaminen teollisuushankkeessa nähdään tälläisen “pakottavan yleisen edun” käsillä oloa puoltavaksi perusteeksi lupaharkinnassa, mikä edesauttaa luvan saantia, luonnonsuojelunormien sitä estämättä.

Koska komission esitys ei tee eroa eri nettonollateknologioiden välillä niiden skaalautuvuuden ja kehitysasteen osalta, ei se tältä osin välttämättä ohjaa jäsenvaltioiden investointipäätöksiä teollisten teknologioiden osalta suuntaan, joka voisi turvata nopean siirtymän kohti puhtaan energian tuotantoa ja yhteiskuntien sähköistymistä. Talteenotossa savukaasuista (CC) on merkittävä ero siinä, syntyvätkö savukaasut biomassojen (BECC) vai fossiilisten polttoaineiden poltossa tai muissa teollisuusprosesseissa. Toinen keskeinen ero hiilen talteenottoteknologioiden välillä on se, pyritäänkö talteenotettu hiili varastoimaan pitkäaikaisesti (CCS) vai palauttamaan kiertoon todennäköisesti lyhytikäisissä tuotteissa (CCU). Hiilen talteenotto voi siis päätyä jatkamaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Se voi myös luoda polkuriippuvuutta, joka vaikeuttaa siirtymää nettonollasta kohti nettonegatiivisuutta. Tätä problematiikkaa käsiteltiin aiemmassa BIOS-kirjoituksessa.

Kun uusiutuvien energianlähteiden varaan rakentuva sähköistyminen ja ilmastonmuutoksen torjunta etenevät, metallien ja mineraalien kysyntä kasvaa nopeasti tehden kriittisten raaka-aineiden sääntelystä tärkeää. Kriittisten raaka-aineiden lisääntyvä tarve luo painetta niiden louhinnan, jalostuksen ja kierrättämisen lisäämiseen EU-alueella, mihin EU on reagoinut kriittisiä raaka-aineita koskevalla säädöksellä, jolla pyritään turvaamaan kriittisten raaka-aineiden monipuolinen, kohtuuhintainen ja kestävä saanti EU:ssa ja täten vähentämään riippuvuutta Euroopan unionin ulkopuolisista maista. Komission säädösesityksen mukaan enintään 65 prosenttia kunkin strategisen raaka-aineen vuotuisesta kulutuksesta unionissa missä tahansa asiaankuuluvassa jalostusvaiheessa saa olla peräisin yhdestä ainoasta EU:n ulkopuolisesta maasta.  

Unionin vuonna 2020 päivitetty kriittisten raaka-aineiden luettelo osoittaa, että sähköajoneuvojen akkuihin ja energian varastointiin EU tarvitsisi jopa 18 kertaa enemmän litiumia ja viisi kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2030 mennessä sekä melkein 60 kertaa enemmän litiumia ja 15 kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2050 mennessä. Harvinaisten maametallien – joita käytetään esimerkiksi sähköajoneuvoissa, digitaalisissa teknologioissa tai tuuligeneraattoreissa – kysyntä voisi kasvaa kymmenkertaiseksi vuoteen 2050 mennessä. (Mineral Resource Governance in the 21st Century and a sustainable European Union | SpringerLink) Komissio onkin esittänyt kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskevassa säädöksessään hankintaan liittyvien lupa-prosessien sujuvoittamista. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, luku 2)

Erityisesti kriittisten raaka-aineiden louhinta ja jalostus ovat potentiaalisia ympäristöä ja ihmisten terveyttä vaarantavia toimia, joita pyritään hallitsemaan luvituksen keinoin. Komissio kuitenkin toteaa säädösehdotuksessaan, että tavoitteena on korkean ympäristönsuojelun tason varmistaminen kriittisten raaka-aineiden kierrätettävyyttä ja kestävyyttä parantamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskeva säädösesitys, art. 1(2)d) Lisäksi nopeutettuun lupaprosessiin oikeutetuilta hankkeilta vaaditaan julkisen edun mukaisuutta sekä julkisen terveyden ja turvallisuuden edistämistä, minkä nähdään toteutuvan luontodirektiivin, vesipuitedirektiivin ja lintudirektiivin poikkeussäännöksien ehtoja seuraamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hakintaa koskeva säädösesitys, art. 7(2).) Ympäristön ja terveyden suojelu on siis pyritty huomioimaan osana raaka-aineiden hankintaa koskevaa sujuvoitettua luvitusta.  Kuitenkin vasta käytäntö näyttää, toteutuvatko säädösehdotuksen tavoitteet. 

Kuten todettu, ympäristölupaviranomaisen tai edes tuomioistuimen työnkuvaan ei kuulu arvioida teollisuushankkeiden ilmastohyötyjä suhteessa paikallisiin ympäristövaikutuksiin vaan keskittyä nimenomaisesti jälkimmäiseen. Näin ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvittavien teollisuushankkeiden luvittamisen sujuvoittaminen voidaan nähdä ylätason ohjauksena kohti haluttua tasapainoa (trade-off) ilmastotavoitteiden ja paikallisen ympäristönsuojelun välillä.  

Uudet teknologiat aiheuttavat uusia riskejä paikalliselle ympäristölle teollisuuden sijaintipaikassa, mutta tämä riski tulee suhteuttaa fossiilitalouden jatkumisesta aiheutuvaan riskiin, joka on joka tapauksessa suurempi ympäristön tilan heikkenemisen kannalta. Tieteellisen epävarmuuden olemassaolo ei saa siis johtaa täyteen toimettomuuten teollisuuden vihreää siirtymää rakennettaessa, vaan teknologioiden kehittämiseen ja testaamiseen on investointava niiden skaalautuvuuden mahdollistamiseksi.  Uusien teollisuuden teknologioiden ja fossiilitalouden aiheuttamia ympäristöriskejä on kuitenkin vaikea verrata, sillä jälkimmäisen ympäristövaikutukset tunnetaan laajalti, mutta uusien teknologioiden kohdalla epävarmuus ympäristövaikutuksista on laajaa. Poikkeuksia vihreään teollisuuden murrokseen tähtäävien teollisten teknologioiden valmistuksen kohdalla on kuitenkin vaikeaa perustella ilman samanaikaista aktiivista fossilitalouden alasajoa.

Suomen hallitusohjelman skenaario teollisten investointien vauhdittamiseksi

Suomen nykyisen hallituksen ympäristölupien sujuvoittamis- ja keventämishankkeen perimmäisenä tarkoituksena on lisätä teollisia investointeja Suomeen, sillä investointien on nähty estyvän pitkien lupaprosessien seurauksena. Eri lupaprosessien ”yhden luukun” hallinnollisen keskittämisen (one-stop shop) lisäksi hallitusohjelman tavoitteena on lakisääteisen ja sitovan aikarajan asettaminen investointeja edellyttäville kaavoitus-, rakennus-, ympäristö- ja vesilupaprosesseille, jonka ylittyessä viranomaiset ovat velvollisia alentamaan toiminnanharjoittajan palvelumaksuja. Tavoitteena on, että lupakäsittelyjä yhdistämällä hakemus johtaa lähtökohtaisesti yhteen viranomaispäätökseen ja valitusmahdollisuuteen. Hallitusohjelmassa ei siis kategorisoida hankkeita, joiden osalta luvitusta sujuvoitetaan, vaan sujuvoittaminen näyttää kohdistuvan teollisuuden luvitusprosesseihin kauttaaltaan. Ilmastotavoitteiden osalta kuitenkin väläytetään painopisteenä päästöjä vähentävien ja hiiltä talteen ottavien ratkaisujen kehitys, jopa siinä määrin, että Suomella olisi mahdollisuuksia hiilidioksidin talteenoton ja hyödyntämisen edelläkävijäksi. 

Hallitusohjelman mukaan vesipuitedirektiivin mahdollistamat kansalliset joustot otetaan käyttöön ja vesienhoitosuunnitelmia tarkastellaan, lisäksi hallitus arvioi varovaisuusperiaatetta sekä sen tulkinnan vaikutuksia lupaehtoihin ja lupien hyväksymiseen. Vesipuitedirektiivin ja varovaisuusperiaatteen nykyistä tulkintaa ilmentää korkeimman hallinto-oikeuden merkittävä Finnpulp-tapaus. Suuren biotuotantolaitoksen luvan saanti estyi vesipuitedirektiivin tiukan tulkinnan seurauksena, jossa varovaisuusperiaatteella oli oma roolinsa. Varovaisuusperiaate soveltuu erityisesti tilanteisiin, joissa tieteelliset näytöt ovat epäselviä tai asiantuntijoiden keskuudessa kiisteltyjä, ja alustava ja objektiivinen tieteellinen riskinarviointi herättää perusteltua huolta siitä, että aine, tuotantoprosessi tai tuote voi muodostaa lailla kielletyn uhan ihmisten terveydelle tai ympäristölle. Varovaisuusperiaate, ympäristölakien tulkinnan ohjaajana, kehottaa meitä pysähtymään ja arvioimaan ennen kuin syöksymme luvittamaan innovatiivisia teollisuushankkeita, jotka saattavat aiheuttaa lailla kiellettyjä ympäristövaikutuksia. Tällainen kehotus ei kuitenkaan sovi yhteen sääntelyn joustavuutta suosivan politiikan kanssa, eikä se ole sopusoinnussa yritysten odotusten kanssa talousympäristössä, jossa kilpailu kovenee, lama kolkuttaa ovella, eikä riittävän selkeää sääntely-ympäristöä tai tukipolitiikkaa (vihreän siirtymän) teollisten investointien mahdollistamiseksi ole saatavilla. 

Hallitusohjelmassa suunnitellulla vesipuitedirektiivin joustojen käyttöönotolla ja varovaisuusperiaatteen tulkinnan tarkastelemisella pyritään vähentämään Finnpulp Oy:n kaltaisille toiminnanharjoittajille koituvaa epävarmaa tilannetta, jossa investointi voi estyä paikallisten ympäristövaikutusten vuoksi. Hallitusohjelman tavoitteena on siis vähentää ”epävarmuuksia” uusien lupien lupaharkinnassa sekä viranomaisten ja tuomioistuinten tulkintakäytänteissä. Varovaisuusperiaate, oikeudellisena tulkinta- ja ratkaisuperiaatteena, ohjaa lupaviranomaisten ja tuomioistuinten tulkintaa tieteellisesti epävarmoissa tilanteissa ympäristön hyväksi niin, että mitä vaarallisemmasta seurauksesta epäillään olevan kysymys, sitä varmemmin periaate ohjaa kohti luvan myöntämisen estymistä. Hallitusohjelmassa “epävarmuus” ei suinkaan viittaa epävarmuuteen hankkeen tulevista ympäristövaikutuksista, jota ympäristöviranomaiset ja valituksen seurauksena hallinto-oikeus tutkivat lupaharkinnassa. Hallituksen kontekstissa ”epävarmuus” viittaa  toiminnanharjoittajan ottamaan riskiin siitä, ettei suunnitellulle hankkeelle saadakaan lupaa, jolloin investointi estyy. Kyseisen “epävarmuuden” vähentämiseen tähtää myös hallitusohjelmassa mainittu lainsäädännön “selkiyttäminen” niin, että myös toiminnanharjoittajan vapaaehtoiset kompensaatiotoimet voivat puoltaa luvan myöntämistä lupaharkinnassa.

Hallituksen suunnittelema vesipuitedirektiivin tulkinnan joustavuuden lisääminen olisi Euroopan unionin tuomioistuimen Weser-ratkaisun vastaista, mutta eri lakien tulkinnan kehittäminen ei ole hallituksen käsissä, vaan määrittyy tuomioistuinten tulkintakäytännössä. Weser-ratkaisu osoittaa, että vesipuitedirektiivin ympäristötavoitteet sitovat jäsenvaltioiden lupaharkintaa, ja Suomen korkeimman hallinto-oikeuden Finnpulp-ratkaisu seuraa Weser-ratkaisua. Kaikkien jäsenvaltioiden laintulkinnan – viranomaisissa ja tuomioistuimissa – täytyy olla linjassa EU-tuomioistuimen tulkinnan kanssa EU-oikeuden etusijaperiaatteen mukaisesti, joten joustavuuden lisääminen ohi EU-tuomioistuimen tulkinnan ei ole EU-oikeuden rajoissa mahdollista. Kyseiseen vesipuitedirektiivin tulkintakäytännön kehitykseen liittyen, syksyllä 2023 valmistui ympäristöministeriön asettaman työryhmän mietintö hallituksen esitykseksi eduskunnalle vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annetun lain, ympäristönsuojelulain ja vesilain muuttamisesta. Lakeja täytyy muuttaa vastaamaan EU-tuomioistuimen tulkintakäytännössä kehittynyttä vesipuitedirektiivin tulkintaa, joka on vesienhoidon ympäristötavoitteiden ja vesien tilan heikentämiskiellon osalta velvoittavampi, kuin mihin kyseisten suomalaisten lakien nykyinen sanamuoto ohjaa. Jos päinvaistoin vesipuitedirektiivin vaatimuksia heikennettäisiin joustavoittamalla lakien sanamuotoja erilaisten tulkintojen mahdollistamiseksi, olisi tällainen käytäntö mitä todennäköisimmin EU-oikeuden vastaista. 

Epävarmuuden huomioiva varovaisuusperiaate tulkittuna yhdessä vesienhoitonormien kanssa, ohjaa uuden teollisuuden sijoitusvalintoja paikallisen ympäristön kannalta parempaan suuntaan, siten ettei pilaantumisvaarassa olevalle alueelle rakenneta uutta teollisuutta, kun ympäristöriskit ovat merkittäviä. Esimerkiksi BASF Battery Materials Finland Oy ei saanut lupaa rakentaa akkumateriaalitehdastaan Kokemäelle, sillä tehdasalue olisi sijainnut pääosin Järilänvuoren 1-luokan pohjavesialueella. Suurimmat esteet luvan myöntämiselle liittyivät pohjaveden saastumiseen ja ympäristöriskien aiheuttamiseen suunnitellusta sulfaattipitoisen jäteveden purkamisesta Kokemäenjoen vesistöön. Vaikka BASF Oy väitti riskin olevan vähäinen, korkein hallinto-oikeus katsoi todistusaineiston riittämättömäksi. Samainen akkumateriaalitehdas on kuitenkin saanut luvan Harjavallalle kattavien lisäselvitysten ja paremman sijaintivallinnan ansiosta. Lupaprosessit voisivat olla huomattavasti sujuvampia, jos teollisuuslaitosten sijoittamisen ohjaus ei jäisi viimesijaisimman tahon eli korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, vaan toiminnanharjoittajalla olisi käytössään tietoa ja keinoja, joiden avulla paikantaa optimaalinen sijaintipaikka ennen lupaprosessin aloittamista. 

Vanhat ja uudet luvat kestävyysmurroksessa

Vanhojen ja uusien lupien epätasa-arvo-ongelma juontaa juurensa syvälle historiaan ja liittyy lain taannehtivan vaikutuksen kieltoon. Ennen 1970-lukua ympäristönormeja ei nykyisessä muodossaan ollut, ja ympäristönsuojelulain alkutaipaleella luvan saamisen ehdot olivat lievemmät. Voimassa oleva oikeudellinen kehys suojaa olemassa olevia ympäristölupia ja tarjoaa vain rajoitetusti kannustimia nykyiselle saastuttavalle (fossiili)teollisuudelle investoida toimintansa kehittämiseen teollisuuden vihreän siirtymän edistämiseksi. Koska oikeudellisia keinoja kaikkien ympäristölupien väliseen suhteuttamiseen ei ole, ympäristölupaa ensimmäistä kertaa hakevan on täytettävä tiukemmat vaatimukset nykyisen ympäristösääntelyn puitteissa. Kestävyysmurroksen kontekstissa onkin tarpeen tarkastella uudelleen nykyistä oikeudellista kehystä ja tutkia tapoja kannustaa ja tukea vihreän siirtymän kannalta olennaisia investointeja samalla varmistaen, että nykyiset teollisuuslaitokset jatkavat toimintansa ympäristövaikutusten tehokasta vähentämistä. 

Nykyiset, asteittain tiukentuneet, päästönormit eivät suoraan velvoita päivittämään lainsuojaa nauttivia lupia, mikä voidaan nähdä vanhojen laitosten kilpailueduksi, sillä ympäristönsuojelusta seuraa aina myös kustannuksia. Toiseksi, vanhat laitokset saattavat olla jo aiheuttaneet esimerkiksi vesistön tilan huononemisen, ja uusissa lupahakemuksissa on otettava huomioon myös vesistöjen kokonaiskuormitus. Uuden tehtaan on täytettävä niin tiukat päästövaatimukset, ettei se aiheuta riskiä vesistön heikentymisestä vesipuitedirektiivin vastaisesti. Kolmanneksi, jos luvanvarainen laitos muuttaa toimintaansa merkittävästi (esimerkiksi ottamalla käyttöön parempaa teknologiaa), lupaa on ympäristönsuojelulain nojalla arvioitava uudelleen viranomaisessa. (Ympäristönsuojelulaki, 29§)

Vanhojen lupien ja ilman lupaa toimivien bensa-asemien luvan tarpeen uudelleen arviointi toiminnan olennaisen muutoksen johdosta on aiheuttanut lupien menettämisen pohjavesialueilla, sillä sijoitusalueiden maaperä- ja pohjavesiolosuhteissa ei voitu tehokkaasti ehkäistä bensa-aseman aiheuttamaa pohjaveden pilaantumisen vaaraa. (KHO:2010:28, KHO:2011:37, KHO:2015:45, KHO:2020:13) Vuonna 2021 vanha bensa-asema sai kuitenkin jatkaa toimintaansa, sillä pohjaveden hyvä sijainti maaperässä jakeluaseman alueella, virheettömästi toteutetut tekniset ja rakenteelliset suojausratkaisut, päästöjen havainnointijärjestelmät, sekä asianmukaiset onnettomuuksien torjuntasuunnitelmat, yhdessä korkeimman hallinto-oikeuden lupaehtoihin tekemien muutosten kanssa, vakuuttivat korkeimman hallinto-oikeuden siitä, että toiminnasta aiheutuva pohjaveden pilaantumisriski oli selvitetty riittävän tarkasti ja pysyi erittäin pienellä tasolla.  (KHO:2021:34) 

Toiminnan olennainen muuttaminen saattaa siis johtaa luvan epäämisen, jos luvan uudelleenarvioinnissa tulee esiin lailla kiellettyjä vaikutuksia ihmisten terveydelle ja/tai ympäristölle, joita ei olla aiemmin arvioitu tai ne on arvioitu puutteellisesti suhteessa nykyiseen normistoon. Toiminnanharjoittajalla ei siis ole tarvittavia kannustimia kehittää toimintaansa, kun laitos on niin vanha, ettei lupaa alun perin vaadittu tai se myönnettiin löyhemmin ehdoin kuin nykyiset ympäristönormit edellyttävät ja jos epäillään uuden ympäristövaikutusten arvioinnin vievän luvan kokonaan tai tiukentavan lupaehtoja kohtuuttomasti. Kannustimien puutetta edustaa myös vesipuitedirektiivin poikkeussäännös, joka koskee vain uusia hankkeita. Vesienhoidon ympäristötavoitteista voidaan rajoitetuin edellytyksin poiketa yleisen edun kannalta tärkeän, uuden merkittävän hankkeen toteuttamiseksi, lieventämällä vesimuodostumakohtaisia ympäristötavoitteita tai pidentämällä tavoitteiden saavuttamisen määräaikoja. (Vesipuitedirektiivi, art. 4 (4–5, 7), implementoitu Suomen lakiin vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä, 23–25 §) Kyseinen poikkeusmahdollisuus ei kuitenkaan sovellu tilanteisiin, joissa vanha teollisuuslaitos muuttaa merkittävästi toimintaansa, mikä voi pahimmillaan kannustaa uuden tehtaan rakentamiseen vanhan laitoksen ominaisuuksien parantamisen sijaan. Vanhojen teollisten laitosten toiminnan olennainen muuttaminen, esimerkiksi parempien puhdistusteknologioiden käyttöönotto, on kuitenkin olennainen osa teollista kestävyysmurrosta, silläkin uhalla, että lappu jää luukulle. 

Tarvitaan oikeudellisia keinoja, jotta vanhoja lupia voidaan tarkistaa kestävyysperustein ohittaen tapauskohtaisesti lain taannehtivuuden kiellon ja teollisten toimijoiden oikeusturvan, suuremman yleisen edun hyväksi. Tarvitaan tulkinta, jossa yleinen etu ja muut perusoikeudet painavat enemmän kuin luvan nauttima oikeussuoja. Tällaisesta kehityksestä antaa toivoa se, että EU-komissio edistää lupien kattavampaa jälkikäteistä tarkistamista teollisuuden päästödirektiivin uudistusehdotuksella, joka vahvistaa uusien ja vanhojen lupien integroitua lähestymistapaa muuttamalla direktiivin 21(3) artiklaa. Artikla edellyttää toimivaltaista viranomaista varmistamaan, lupaehtoja tarkistamalla ja tarvittaessa muuttamalla, että teollisuuslaitos noudattaa teollisuusalakohtaisia ja kyseiseen toimintaan soveltuvia parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) -vaatimuksia neljän vuoden sisällä niiden julkaisemisesta. Komission uudistusehdotuksen mukaan 1. tammikuuta 2030 jälkeen teollisuuslaitosten tulee lupien tarkistusten yhteydessä laatia ympäristönhallintajärjestelmä, jonka osana on tarjottava tieto siitä, miten laitoksen toimintaa kehitetään vuosina 2030-2050, jotta se edistää kestävän, puhtaan, kiertotalouteen perustuvan ja ilmastoystävällisen talouden syntymistä vuoteen 2050 mennessä.

Vanhojen ja uusien lupien välinen jännite vaikuttaa kestävyyssiirtymään laajasti. Tiukat normit uusille tuotantolaitoksille voivat siirtää tuotantoa kolmansiin maihin, mikä voi johtaa eräänlaiseen vihreään kolonialismiin, ottaen huomioon sähköistymiseen tarvittavat resurssit. Juuri tällaisen kehityksen välttääkseen EU on helpottanut luvitusta nettonollateknologioiden ja kriittisten raaka-aineiden hankinnan osalta. Uusien sujuvoitettujen lupamenettelyiden käyttöönotto teollisuuden sähköistymisen edistämiseksi ei kuitenkaan tuota kokonaiskestävyyden kannalta optimaalista ratkaisua, jos ei samalla suunnitella harkitusti ympäristön ja ihmisten terveyden kannalta parasta ilmastoteknologioiden toimivalikoimaa ja keskitytä jo olemassa olevan teollisuuden aiheuttamaan polkuriippuvuuteen teollisuuden vihreässä murroksessa. 

Tellervo Ala-Lahti

Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.

 

Kokouksen alla on hyvä päivittää tietoja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilanteesta. Kovin hyvältä ei näytä.

 

Emissions Gap -raportin kansikuva, ”Broken Record”

“Päästökuilu” ammottaa edelleen

Marraskuun 20. ilmestyi jälleen vuosittainen UNEPin Emissions Gap Report otsikolla “Broken Record”. Raporttisarjassa on kartoitettu säännöllisesti ilmastotavoitteiden ja -toimien välistä kuilua. Vaikka raportti julkaistiin sopivasti ilmastokokouksen alla, se tähtää ennen kaikkea ensi vuodelle, jolloin maiden on tarkoitus päivittää kansallisia sitoumuksiaan – päivitysuutisia ei siis kokouksesta liene luvassa. Raportin nimi ja ilmastonmuutoksen “spiraaligraafeihin” pohjautuva kansikuva viittaavat vanhan ajan vinyylilevysoittimeen, joka on jumittunut paikalleen toistamaan samaa pätkää yhä uudelleen. Tämä kuvaa sekä ilmastopolitiikan tilaa että ilmastoraportteja, jotka toistavat samoja uutisia. Alaotsikko onkin “Lämpötilat nousevat ennätyslukemiin, mutta maailma ei (taaskaan) saa päästöjä leikattua”

Perusviesti on tuttu: hiilidioksidipäästöt ovat ennätystasolla, eli koronapandemian notkahduksen jälkeen on kivuttu entistä korkeammalle. Hälyttävästi myös muiden lyhytaikaisten mutta voimakkaiden kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat voimakkaasti. Maailmassa on koettu niin ikään ennätyslämpötiloja – raportin mukaan sen kirjoitushetkellä vuonna 2023 maailman keskilämpötila oli ylittänyt +1,5°C rajan teollisen ajan alkuun nähden jo 86 päivänä. Tämä ei tarkoita vielä “virallista” puolentoista asteen tavoitteen ohittamista, mutta vauhti on kova. 

Raportissa mainitaan tuttuun tapaan, että myös kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat ennätystasolla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys, ja se on tavallaan epäuutinen, joka on sisäistetty edelleen hämmentävän heikosti. Asia nimittäin on hyvin yksinkertainen: kasvihuonekaasujen pitoisuuden ennätykset rikotaan joka vuosi, kunnes päästään globaaliin nettonollaan. 

Nykyisillä kehitystrendeillä eli nykyisten ilmastotoimien mukaisesti kasvihuonekaasujen pitoisuuden nousu johtaa vuosisadan loppuun mennessä noin 3°C keskilämpötilan nousuun, eli erittäin tuhoisalle tasolle. Mikä tärkeintä: jos nykytrendissä pysyttäisiin, nettonollaan ei päästäisi edes vuosisadan lopussa. Toisin sanoen lämpeneminen jatkuisi ensi vuosisadalle. There be monsters. 

Julkilausuttujen ilmastositoumusten (NDC) toteutuessa, sitoumusten ehdollisuudesta riippuen, päädyttäisiin vuosisadan lopussa tasolle 2,5–2,9°C, eikä tuokaan olisi todennäköisesti lämpenemisen loppupiste vaan välietappi. Valitettavasti edes näitä puutteellisia sitoumuksia ei ole läheskään seurattu. Siksi kaikessa ilmastouutisoinnissa, kun puhutaan ennustettavasta lämpenemisen tasosta, olisi aina lisättävä paitsi tarkoitettu vuosi myös se, puhutaanko vakiintumisesta tuolle tasolle vai välietapista yhä pahenevassa kehityskaaressa.

Sen sijaan jos kaikki tähän asti tehdyt kansalliset nettonollalupaukset toteutuisivat, päästäisiin enemmän tai vähemmän vakaalle 2°C  lämpenemisen tasolle vuosisadan lopussa. Lupauksia ei kuitenkaan voi pitää uskottavina, koska mailta puuttuvat konkreettiset suunnitelmat niiden toteuttamiseksi. Esimerkiksi yksikään G20-maa ei leikkaa päästöjään nettonollalupausten edellyttämällä tasolla, ja kokonaisuudessaan ryhmän maiden päästöt ovat edelleen kasvussa (yhteensä ne vastaavat yli 75% globaaleista päästöistä).

Raportti muistuttaa, että puolentoista ja kahden asteen skenaarioiden onnistuminen on optimistisimmillaankin epävarmaa, ja toisaalta huonoissa skenaarioissa 3°C korkeampi lämpeneminen on mahdollista. Ilmastotoimia pitäisi siksi ehdottomasti kiihdyttää niin voimakkaasti kuin mahdollista. Nettonollalupauksia tulisi myös laajentaa ja konkretisoida sisällyttäen kaikki eri kasvihuonekaasut, ei vain hiilidioksidi.

Emissions Gap -raportin kuvio lämpenemisen skenaarioista.

Perusasiat on hyvä pitää mielessä. Hidas edistys ei riitä: se on vain verkkaista epäonnistumista. Koska kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat joka vuosi ennen nettonollaa, ongelma pahenee joka vuosi ennen sitä. Koska energiasiirtymä on hiljalleen käynnistynyt ja ilmastonmuutoksen vaikutukset käyvät yhä rajummiksi, nettonollaan melko varmasti päädytään jossain vaiheessa. Se käänne on tapahtunut: aikaisemmin haihatteluna pidetty on historiallinen tähtäyspiste. Itse nettonolla ei kuitenkaan auta, jos se tapahtuu raakasti liian myöhään. 

Pääasia nimittäin on nyt, mille kasvihuonekaasujen ja lämpenemisen tasolle vakiinnutaan. Tuo taso voi olla kammottava ja sivilisaatiota murentava. Ja jos vakiintuminen tapahtuu tarpeeksi myöhään, käynnistyvät takaisinkytkennät voivat pahimmillaan saada aikaan “irtipäässeen ilmastonmuutoksen”, jonka pysäyttäminen käy mahdottomaksi. Nettonollaan päästiin, mutta planeetta ei enää piittaa. 

Köyhimpien maiden tarve parantaa väestönsä oloja ja maiden väistämättä kasvava energiatarve mainitaan raportissa, mutta kasvutarve voitaisiin tyydyttää nykyistä oikeudenmukaisemmin, tehokkaammin ja nojaten vähäpäästöisiin lähteisiin. Näissä maissa rahoituksen hankkimisen kustannukset ovat kuitenkin moninkertaisesti suuremmat kuin EU:ssa tai Yhdysvalloissa. Maiden kyky rahoittaa siirtymää itse on heikko, joten tarve kansainväliselle tuelle köyhimpien maiden energiasiirtymässä on polttava, jos sanonta sallitaan.

Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen myös erilaisia hiilen talteenoton (carbon dioxide removal, CDR) muotoja. Koska parhaimmillaankaan kaikista päästöistä ei voida päästä eroon (esimerkiksi maatalouden metaani- ja typpioksidipäästöt), hiilen talteenottoa tarvitaan lopulta jonkin verran. Alkuvaiheessa perinteiset ja toimiviksi koetut muodot kuten metsätuhojen estäminen ja uudelleenmetsitys ovat suuremmassa roolissa, mutta teknologisia keinoja tarvitaan vuosisadan jälkipuoliskolla. Teknologisen inertian vuoksi raportti peräänkuuluttaa kehitystyötä. Aiheeseen palataan alempana.

Kansainvälinen energiajärjestö: “Put your money where your mouth is”

Marraskuussa myös IEA julkaisi kovasanaisen raporttinsa The Oil and Gas Industry in Net Zero Transitions. Se lähestyy asiaa toisesta kulmasta. Mitä paremmin ilmastotavoitteet toteutuvat, sitä enemmän kaikkien fossiilisten polttoaineiden kysyntä romahtaa. Yhtiöt kuitenkin jatkavat mittavia investointeja fossiilisten tuotannon lisäämiseen, eli niiden toiminta ei heijasta edes kaikkein konservatiivisimpia ennusteita. Ne elävät mielikuvitusmaailmassa.

Asiaa käsitteli myös marraskuinen UNEPin Production Gap -raportti, jonka mukaan fossiilisten polttoaineiden tuottajavaltioiden laajenemissuunnitelmat ylittävät reilusti sekä 1,5°C että 2°C tavoitteiden hiilibudjetit (ks. esim. Guardianin analyysi raportista). 

Energia-alan järjestönä IEA puhuu yleisölleen, eli sen näkökulmana on taloudellinen kannattavuus. Se ennustaa fossiilisten polttoaineiden kysynnän laskevan nopeasti. Mikäli valtiot toteuttaisivat nykyiset ilmastositoumuksensa, kysyntä laskisi vuoteen 2050 mennessä hurjat 45%. Puoleentoista asteeseen pyrittäessä kysyntä laskisi samassa ajassa jopa 75%. Mikäli siis ilmastonmuutoksen hillinnässä edetään yhtään nopeammin, nykyiset investoinnit osoittautuvat pitkälti kannattamattomiksi. Samaan aikaan fossiiliteollisuus sijoittaa hyvin niukasti vähäpäästöiseen energiatuotantoon: 2,5% omista sijoituksistaan, ja kaikesta vähäpäästöisen energian rahoituksesta vain prosentin! Tämä siis aikana, jolloin ala on saanut huipputuloja mm. Venäjän hyökkäyssodan takia. 

IEA vaatii, että vähäpäästöisten energian investointien osuus nostettaisiin 50% tasolle vuoteen 2030 mennessä. Mikäli yhtiöt eivät halua olla mukana, niiden pitäisi alkaa ajaa toimintaansa hallitusti alas ja investointien sijaan maksaa osinkoja ja velkojaan. Adam Tooze kirjoitti aiheesta erinomaisen analyysin uutiskirjeessään, jossa hän esittääkin, että IEA:n raportti on suunnattu suoraan energia-alan yleistä viherpesua vastaan. 

Alan hidastelusta ja vastaanhangoittelusta huolimatta IEA pitää energiasiirtymää vääjäämättömänä. Se kritisoi voimakkaasti kaikkea sijoittamista uuteen fossiiliseen tuotantoon, kun on selvää, että suurinta osaa ei voida hyödyntää ja että alan arvo tulee kokonaisuudessaan laskemaan. Kipeimmin tämä osuu kansallisiin yhtiöihin, joiden hallussa on suurin osa reserveistä. IEA tietysti näkee, että jonkin verran fossiilisiin pitää investoida laskun loiventamiseksi. Silti nykyinen investointitaso on tuplasti liian suuri.

IEA:n ”Net Zero” raportin kuvio öljyn tuonnin ja viennin alueellisesta kehityksestä.

Ongelmana on, että kaikki toimijat tuntuvat varustautuvan “last man standing” -skenaarioon. Jokainen uskoo olevansa voittaja, mutta IEA muistuttaa tylysti, että kaikki eivät voi olla oikeassa. Adam Tooze pitää todennäköisimpänä voittaja-alueena Lähi-itää, jossa tuotanto on halvinta ja puhtainta. Siellä tuotannon pitäisi pudota vähiten, mutta silti ainakin puolet vuoteen 2050 mennessä! Jatkokirjoituksessaan Tooze kuitenkin huomauttaa, että etenkin Yhdysvaltain asemassa on merkittävä ero skenaarioiden välillä. Hitaamman energiasiirtymän ja vähäisempien ilmastotoimien skenaariossa maa säilyttäisi asemansa merkittävänä viejämaana vuosisadan puoliväliin. Tämä luo houkutuksen “lyödä vetoa katastrofin puolesta”.

Tooze nostaa erityisesti esiin varoitukset Afrikan uudesta fossiilisesta tuotannosta. Asian ydin ei ole se, että tuotannon kasvu räjäyttäisi päästöbudjetit. Mikäli kaikki Afrikassa nyt pöydällä olevat hankkeet toteutuisivat, ne nostaisivat mantereen osuuden historiallisesti kertyneistä päästöistä 3 prosentista 3,5 prosenttiin (ks. myös täältä). Ongelma on, että nojaaminen fossiilisten tuotantoon on vaarallisen haavoittuvaa tai suorastaan tuhoon tuomittua. Kun kysyntä hiipuu, kannattamattomat investoinnit ja ränsistyvä infrastruktuuri kaatuvat valtioiden harteille. Stranded assets eivät haaksirikkoudu jonnekin epämääräiseen limboon vaan aina tiettyyn paikkaan.

Laajemmin ilmastopolitiikan ja -aktivismin keskeinen strateginen kysymys onkin, millä tavalla näiden omistusten haaksirikko saadaan tapahtumaan. Vaikka fossiiliset polttoaineet ovat energia-alan tärkeimmän järjestönkin mukaan historian väärällä puolella, ei niiden alasajo tapahdu automaattisesti. Markkinalähtöisesti voi syntyä juuri sellainen uhkapelaajien kilpailu, joka imee investointivoimia pois sieltä, missä niitä tarvitaan. Yhtäältä tarvitaan voimakasta kysynnän ohjausta, poliittista vaikuttamista tuotanto- ja kulutusjärjestelmiin – siirtymäpolitiikkaa. Toisaalta aktivistinen paine voi vaikuttaa yhtiöiden toimintaan tekemällä sen yhä hankalammaksi, eivätkä valtiotkaan lähde toimimaan vastaan voimakkaita taloudellisia intressejä ilman kansalaisyhteiskunnan painostusta.

Kiista hiilen talteenotosta

IEA:n raportti varoittaa myös liiallisista hiilen talteenoton unelmista. Missään nimessä fossiiliala ei saa kuvitella jatkavansa toimintaansa hiilen teknologisen talteenoton turvin, on se sitten “piipunpääteknologiaa” (CCS/CCU) tai teknologista hiilen kaappausta ilmasta (DAC). (Katso tämä aiempi BIOS-blogikirjoitus aiheesta.) Jotta alan nykykehityksellä etenevät päästöt vuonna 2050 voitaisiin ottaa talteen – olettaen, että teknologia ja muu infrastruktuuri edes mahdollistaisivat sen – se kuluttaisi enemmän sähköä kuin maailma tuotti vuonna 2022.

Tästä ajankohtaisesta aiheesta oivallista luettavaa tarjoaa keskusteluartikkeli “Controversies of carbon dioxide removal” Nature reviews – earth & environment -verkkolehdessä. Keskustelu auttaa ymmärtämään asiaa yksinkertaisen kyllä tai ei -vastakkainasettelun taakse. Artikkelin tutkijoiden mukaan kiista ei koske sitä, tarvitaanko hiilen talteenottoa, vaan sen skaalaa ja aikajänteitä. Asialla on myös tärkeä poliittinen ulottuvuus, sillä oletettuun hiilen talteenoton tarpeeseen vaikuttaa suuresti, millaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia kehityskulkuja ilmastomalleissa pidetään mahdollisina. Eli esimerkiksi: miten ihmisten elin- ja kulutustavat voivat muuttua ja miten nopeita politiikan käänteet voivat olla?

Täysmittaista torjuntaa hiilen talteenotto ei saa edes Kevin Andersonin kaltaiselta tutkijalta. Hänen kritiikkinsä kärki on, että planeetan laajuisen valtaisan teknologisen hiilen talteenoton olettaminen sisään ilmastomalleihin on käytännössä hidastanut ilmastotoimia. Tällainen oletus on vaarallinen hidaste ja hämäys. Kun hiilen talteenotolle lasketaan skenaarioissa liian suuri rooli, se luo alimitoitetun kuvan päästövähennysten tarpeesta. Kun hiilen talteenotto lähes varmasti pettää osan odotuksista, vahinkoa ei enää voi ottaa takaisin. 

Tärkeä huomio keskustelussa on se, että hiilen talteenoton tärkeäksi rooliksi ajateltu “vaikeasti vähennettävien päästöjen” kategoria ei ole mikään annettu tosiseikka. Sen määrittelykamppailussa kaikenlainen keplottelu on helposti kuviteltavissa. Keskustelijat peräänkuuluttavat myös tavoitteiden eriyttämistä: nettonollan sijaan on luotava kaikkialla päästövähennyksille omat tavoitteet, ja hiilen talteenotolle omat. Tämä pitäisi ylimitoittamisen riskin loitolla ja antaisi hiilen talteenoton tutkimukselle ja investoinneille konkreettisen aikataulun ja tavoitteen. (Ajatus on täysin vastakkainen Elinkeinoelämän keskusliiton tuoreelle vaatimukselle.)

Keskustelijat muistuttavat, että “hiilen talteenotto” on terminä hämäävä, sillä se pitää sisällään monenlaisia asioita uudelleenmetsityksestä ja kosteikkojen elvyttämisestä erilaisiin teknologisiin ratkaisuihin (BECCS, DAC). Osa on jo käytössä, osaa taas ei ole käytetty laajassa mittakaavassa tai lainkaan. Tapoja pitäisi siis arvioida eriytetymmin, sillä kaikilla on riskinsä. Esimerkiksi uudelleenmetsitys tai bioenergiakasvien kasvatus ruoantuotantoalueilla voivat heikentää ihmisten ruokaturvaa, tai metsityshankkeilla voidaan “viherpestä” lajikirjoltaan moninaisempien metsien tuhoamista.

Erittäin tärkeä kysymys on myös, kuinka pitkäksi aikaa menetelmillä voidaan pitää hiili tallessa, pois kierrosta. Tähän viittasi myös edellä mainittu Emissions Gap Reportin kanta eri hiilen talteenoton keinojen ajallisesta prioriteetista. Esimerkiksi uudelleenmetsitystä voidaan käyttää saman tien, mutta muuttuvissa ympäristöoloissa metsät voivat olla haavoittuvaisia tuholaisille tai metsäpaloille. Metsänielujen rooli on tärkeä lähivuosikymmeninä, mutta metsien hiilivarastojen kestävyys vaihtelee. Mikäli taas hiilen teknologinen talteenotto on skaalattavissa ja siihen riittää energiaa, hiiltä voitaisiin säilöä esimerkiksi maan alle jopa tuhansiksi vuosiksi. Samoin esimerkiksi biohiilen käyttö maataloudessa on lupaava pitkäaikaisuudessaan. Asiaa kuitenkin hankaloittaa se, että kaapattu hiili voi olla myös houkutteleva raaka-aine, jolloin se voi päätyä takaisin kiertoon eikä pitkäaikaiseen varastoon (tätä käsiteltiin aiemmassa kirjoituksessa).

Yllättävästi keskusteluartikkeli ei käsittele lainkaan hiilen talteenoton yhtä roolia, joka on kiistämätön ja väistämätön. Nettonollan saavuttamisen jälkeen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on edelleen vaarallisen korkealla tasolla, mikä johtaisi tulevaisuudessa merenpinnan merkittävään nousuun ja muihin suuriin muutoksiin. Pitkällä aikavälillä pitoisuuksia on saatava alas, kuten esimerkiksi James Hansen on todennut. Tämä on sukupolvien urakka, joka ulottuu pitkälle ensi vuosisadalle. Tämä on siis aivan eri asia kuin hyvin ongelmallinen ajatus, että hiilen talteenotolla voitaisiin korjailla tilannetta “ylilyönnin” (overshoot) jälkeen. Ylilyönnin korjailu on vaarallinen illuusio, mutta tämä ensi vuosisadalle tai pidemmällekin ulottuva tehtävä on sivilisaation tulevaisuuden välttämätön taakka, vanhan velan maksua.

Onko ilmaston lämpeneminen kiihtymässä?

Ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen on ollut tuoreeltaan tapetilla, kun hän julkaisi kollegojensa kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Artikkelissa esitetään, että ilmastojärjestelmä on oletettua herkempi ja että lämpeneminen on kiihtymässä. (Ks. lisää artikkelin lehdistötilaisuudesta.)

Hansen ja kumppanit esittävät, että nykykehityksellä puolentoista asteen lämpenemisen raja ylitetään ennakoitua nopeammin, jo tämän vuosikymmenen aikana, ja kahden asteen raja jo vuonna 2050. Kärjekkääseen tapaansa Hansen totesi lehdistötilaisuudessa, että puolentoista asteen tavoite on “kuollut kuin kivi”. Tässä hän ei ole toki yksin: monet muut ovat esittäneet samaa pitkään.

Artikkeli osuu ennestään kiihtyneeseen keskusteluun, sillä kuluneen vuoden aikana on käyty äänekästä kiistaa siitä, onko ilmastonmuutos kiihtymässä. Onko tapahtunut laadullinen hyppäys, vai ovatko äärimmäiset lämpötilat selitettävissä El Niñon vaikutuksilla? Guardianin elokuisessa jutussa haastatellut tutkijat olivat pitkälti niillä linjoilla, että edelleen ollaan ennakointien piirissä. Lämpeneminen etenee odotetusti, mutta luonnonjärjestelmien reaktiot ja ihmisyhteisöjen haavoittuvuus on arveltua suurempaa.

Kiista jatkui myös Hansenin ja kumppanien artikkelista. Kuulu ilmastotutkija Michael Mann julkaisi tiukkasanaisen vastineen, jonka pääviesti oli “totuus on tarpeeksi pelottavaa”. Toisaalta taas ilmastotutkija Glen Peters muistutti sosiaalisessa mediassa, että artikkelin tutkijat eivät ole mitään yksinäisiä susia. Heidän arvionsa ovat hajonnan ylärajalla, mutta tässä he eivät ole yksin. Näkemys kiihtymisestä on löydettävissä myös IPCC:n tuoreesta raportista. Petersin mukaan Mannin kuvaus tilanteesta ei ole oikea, vaan käynnissä on tavallista tutkimuksellista erimielisyyttä, jota ratkaistaan tutkimuksella ja kerätyllä lisätiedolla. “Back to work”, kuten Peters sanoo.

Kiistanalaisin osa tätä tapausta on kuitenkin, että tutkijat ehdottavat Hansenin johdolla ilmastonmuokkausta, tarkemmin ottaen rikkiyhdisteiden suihkuttamista yläilmakehään planeetan viilentämiseksi. Tätä ehdotusta on kritisoitu voimakkaasti, sillä teknologialla olisi paitsi valtavat riskit, toimintaa olisi ylläpidettävä jatkuvasti viilentämisen jatkumiseksi.

Tutkimuskiista ilmastoherkkyydestä on tieteellisesti tärkeä, mutta peruskuviota se ei muuta mitenkään. Kasvihuonekaasujen päästöjä on vähennettävä niin nopeasti kuin mahdollista, ja “mahdollisen” määritelmällä ei saa keplotella, vaan on oltava tosissaan. Nettonollaan on päästävä hyvin nopeasti, ja sen jälkeen kasvihuonekaasujen pitoisuuksia ilmakehässä on saatava laskettua hiilen talteenotolla paljon nopeammin kuin ne laskisivat luontaisten prosessien ansiosta. Ilmastoherkkyys kuitenkin kertoo meille, mihin lämpenemiseen päädytään nettonollan kohdalla, ja se antaa osviittaa seurauksista. 

Mitä tapahtuu nettonollassa?

Hansenin ja kumppanien artikkelin otsikossa oleva termi “pipeline” on hieman ongelmallinen. Se nimittäin viittaa tavanomaisesti vanhentuneen ajatukseen, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään nettonollan jälkeen, että “putkessa” olisi lämpenemistä. Mann tarttuikin tähän vastineessaan ja totesi nykykäsityksen mukaan lämpenemisen loppuvan heti nettonollassa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Tätä aihetta tutkitaan tuoreessa artikkelissa “The Zero Emissions Commitment and climate stabilization”  Yksi kirjoittajista, Joeri Rogelj, käy artikkelin tuloksia läpi tässä ihailtavan selkeässä ketjussa.

Artikkelissa kootaan ja tarkennetaan näkemyksiä asiasta. Peruskuva on ennallaan: lämpeneminen kyllä loppuu, kunhan nettonolla saavutetaan, mutta viivettä on jonkin verran. Lopullinen vakiintumisen taso on aiemmin oletettua hieman korkeampi, asteen kymmenysten tasolla. Lämpenemistä on siis “putkessa” jonkin verran. 

On myös muistettava, että hiilidioksidin nettonollan lisäksi kaikkien muiden kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas. Jos tässä ei onnistuta, lämpeneminen jatkuu jonkin verran lisää nettonollan jälkeen. Artikkelissa kritisoidaankin sitä, että “nettonollan” eri määritelmissä on eroja sen mukaan, otetaanko muut kaasut mukaan vai ei.

Joeri Rogelj oli myös mukana lokakuisessa yhteisartikkelissa, joka käsitteli jäljellä olevien hiilibudjettien kokoa ja niiden määrittämiseen liittyvää epävarmuutta. Tämän artikkelin tulokset olivat synkeitä: 1,5°C tavoitteen hiilibudjetti on puolet siitä mitä arvioitiin vuonna 2020. Toisin sanoen jäljellä oleva budjetti tulee käytetyksi nykytahdilla paljon arvioitua nopeammin. Kolikon toinen puoli on, että 1,5°C asteen tavoitteessa nettonollaan pitäisi päästä jo 2034. Jos moni pitää tavoitetta jo nykyisellään saavuttamattomana, tiukempi tavoitevuosi tekisi sen aivan varmasti mahdottomaksi saavuttaa, kuten Rogelj totesi Guardianissa.

Tämä on pelottavaa. Ilmastonmuutoksen maailmassa huonoja uutisia pitäisi kuitenkin osata ottaa vastaan hieman epäintuitiivisella tavalla. Mitä huonompia uutisia, sitä suurempi kiire on, ja sitä enemmän pitää ponnistella. Selkeää rajaa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ole, ei lopullista fatalismin hetkeä. Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.

Ville Lähde

Kuvakaappaus: HS.fi

Marraskuun alussa uutisoitiin, että Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa oltiin häivyttämässä tarkkoja pinta-alatavoitteita. Näin siis siitä huolimatta, että Suomi on sitoutunut 30% suojelutavoitteeseen niin YK:ssa kuin Euroopan unionissakin. Helsingin Sanomien jutussa Ympäristöministeriön erityisasiantuntija Joona Lehtomäki totesi melko suoraan, että painetta pinta-alatavoitteiden poistamiseen oli tullut eri sidosryhmiltä, mukaan lukien Maa- ja metsätalousministeriöltä. Orpon hallituksen ohjelmassa myös väitetään, että metsien osalta “kokonaispinta-­alaan perustuvat suojelutavoitteet eivät ole tarkoituksenmukaisia”. Suomen Luontopaneeli kommentoi asiaa tiedotteessaan ja sen taustalla olevassa mietinnössään. Paneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon sanoin: “Suojellun pinta-alan merkittävä lisääminen on luonnon turvaamisen kannalta tarkoituksenmukaista ja tehokasta.”

Siinä, että luonnonsuojeluun ja moninaisten ympäristöongelmien torjuntaan tähtääviä toimia pyritään vesittämään poliittisesti, ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Totunnaisten toimintatapojen ja valta-asemien turvaamiseksi on ollut valmiutta sivuuttaa tieteelliset varoitukset vaikka kuinka paljon ja kauan. Kuten Long Playn tuoreessa jutussa kerrotaan, härski valehteleminen ei ole vierasta elonkirjoasioisskaan. Mutta biodiversiteettitavoitteista luistaminen vaikuttaa olevan erityisen helppoa. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvistä prosenttitavoitteista jotkut haluaisivat varmasti irtaantua, mutta tavoitteiden poistaminen kokonaan olisi vaikeampaa.

*

Yhtäältä tätä helpottaa toistuva harhaanjohtava puhe luonnon “museoinnista” Suomessa. Etenkin metsäasioissa suojelun varoitellaan johtavan sotkuiseen, lahonneeseen, tuottamattomaan luontoon. Tässä asiassa ratsastetaan kaksilla retorisilla rattailla. Ensiksi asetetaan vastakkain poissulkevasti ihmisten ja luonnon etu – “museoijat” eivät välitä ihmisistä vaan jonninjoutavista tupajumeista. Toiseksi kuitenkin vedotaan yhä uudestaan siihen, että oikeastaan vain talousmetsä on terve. Se kasvaa hyvin ja tuottaa. Biodiversiteetti voidaan työntää tuotannollisen terveyden taakse.

Toisaalta, ja tämä voi olla tärkeämpi syy, biodiversiteetti ja sen turvaaminen on moniulotteisena ja -mutkaisena ilmiönä erityisen hankala poliittiseen käsittelyyn. Politiikassa vaaditaan täsmällisiä, selkeitä ja kiistattomia tavoitteita – kunnon numeroita. Poliitikko voi perätä, kuinka monta lajia tarvitaan, kuinka monta pitää suojella. Tai voidaan väheksyä jonkin yksittäisen lajin merkitystä ja sen häviämisen aiheuttamaa uhkaa. Jos “tupajumin” häviämisen seurauksia ei voi kuvata kunnolla, asiaa on vaikea politisoida. Politiikassa puhe lajien itseisarvosta tai muusta vastaavasta on harmillisen voimatonta: siksi biodiversiteetti on kytkettävä muihin näkökohtiin, ja tarpeeksi kiistattomasti, että siitä voidaan tehdä politiikkaa. On löydettävä tarpeeksi yksiselitteinen mittari, jonka avulla luontoa voidaan arvottaa ja punnita muita poliittisia pyrintöjä vasten.

Tieteen näkökulmasta on kuitenkin selvää, että biodiversiteetti on moninainen mosaiikki: ekosysteemien eheyttä ja niiden kytkeytyneisyyttä, ekosysteeminen “ikävaiheiden” kirjoa, yksittäisten populaatioiden elinkelpoisuutta, populaatioiden sisäistä geneettistä kirjoa… Myös yksiselitteiseltä vaikuttava kriteeri, sukupuutto, vaatii tarkennusta – absoluuttisten sukupuuttojen eli lajin kertakaikkisen häviämisen rinnalla on kriittisen tärkeää huomioida alueelliset sukupuutot, lajien häviäminen joltain alueelta.

Tällaiseen moniulotteiseen ilmiöön ei sellaista kiistatonta yksiselitteistä kriteeriä saada, millaista politiikassa on tapana perätä. Politiikka kysyy vääriä kysymyksiä mutta vaatii oikeita vastauksia. Ja koska vääriin kysymyksiin ei saada tarpeeksi kiistattomia vastauksia, on mahdollista puhua suojelutavoitteiden “epätarkoituksenmukaisuudesta”. Haluttomuus turvata biodiversiteettiä voidaan legitimoida ikään kun tieteellä – on muka tieteen vika, jos se ei saa aikaan tarpeeksi yksiselitteisiä kriteereitä. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, sillä se mahdollistaa torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka kriteereitä kuinka viilattaisiin.

*

Tiede on tässä erittäin hankalassa asetelmassa. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, suojelussa (ja ennallistamisessa) tarvitaan määrän lisäksi laatua. Pelkät karkeat määrälliset tavoitteet – pinta-ala tai lajimäärä – voisivat tosiaan johtaa ongelmallisiin tuloksiin. Suojellaan vain joitain alueita summamutikassa, tai toisaalta tyydytään pitämään yllä piskuisia populaatioita laskennallisen “lajikirjon” maksimoimiseksi. Teoriassa siis hallitusohjelmassa mainittu suojelu “laatu ja vaikuttavuus edellä” voisi olla hyvä lähtökohta, mutta käytännössä tällä argumentilla pyritään nyt vähentämään suojelua kaiken kaikkiaan. Positiiviseksi tämä lähtökohta voisi muuttua oloissa, jossa kaikki osapuolet aidosti haluaisivat edistää biodiversiteetin turvaamista: toimet voitaisiin suunnitella ja suunnata kunnolla.

Määrä ja laatu kuitenkin ovat kytköksissä toisiinsa. Suojelun (ja ennallistamisen) suuri pinta-ala ei yksistään takaa hyviä tuloksia, mutta tarvitaan tarpeeksi isoa kokonaismäärää, että sinne saadaan mahtumaan laatua. Siksi vaikka tieteellisesti on selvää, että pinta-ala ei yksinään ole riittävä kriteeri, sitä on peräänkuulutettava voimallisesti. Koska elonkirjon turvaamista vastustetaan voimalla, suojelun ja ennallistuksen pinta-alatavoitteet tahtovat jäädä ensisijaiseksi vaatimusten välineeksi. Tieteellisesti on perättävä niitä voimallisesti, vaikka asiaa voisi viisaammin lähestyä moninaisemmin. Se kuitenkin vaatisi enemmän poliittista yhtenäisyyttä, jota ei ole näköpiirissä.

Todellisuudessa on selvää, että biodiversiteetin turvaaminen edellyttää toimien kirjavuutta. Esimerkiksi metsissä tarvitaan moni-ikäisiä suojelukohteita, ei vain vanhoja luonnonmetsiä. Ja nykyään ymmärretään yhä laajemmin, että biodiversiteetin turvaaminen ei onnistu vain suojelemalla ja ennallistamalla, vaan myös talouskäytäntöjä metsissä, vesistöissä, pelloilla, kaupungeissa – kaikkialla – pitää muuttaa. Luonnon monimuotoisuudella on väliä ihan kaikkialla, ei vain “tuolla luonnossa”. Sen tärkeyttä ei kuitenkaan voida ymmärtää inttämällä, mitä väliä tietyllä yhdellä lajilla on. Luonnon monimuotoisuuteen pohjaavat moninaiset ihmiselämääkin tukevat aineen ja energian kierrot ja “ekosysteemipalvelut”, joita voisi kutsua myös “ympäristön yhteishyväksi”. Ne eivät pysy yllä vain suojelualueiden varassa.

Toimien kirjavuutta sekä suojelutoimissa vaadittavaa moninaisuutta puolustaa myös se, että elämme radikaalisti muuttuvissa olosuhteissa. Vanhan maailman luonnonsuojeluperinteissä luontoa pyrittiin suojelemaan mahdollisimman muuttumattomana, omissa reservaateissaan. Oikeasti tieteellisesti oli selvää, että “vakaa” luonto on aina muutoksessa: stabiiliuskin on aina dynaamista. Kun olosuhteet olivat suht ennustettavat, tämä yksinkertaistus oli joten kuten toimiva. Mutta moni-ilmeisten ympäristökriisien oloissa monet suojelualueet muuttuvat väistämättä, kun lajien esiintymisalueet muuttuvat, taudit leviävät ja niin edelleen. Biodiversiteetin turvaamisen kirjo antaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Mullistuvassa maailmassa ei suojella vain luontoa vaan myös luonnon potentiaaleja.

Tarvitaan siis sekä suojelua että yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosta. Se on jotain aivan muuta kuin “museointia”, vaikka joitakin osia tiukasta suojelusta voisi ehkä positiivisemmassa hengessä sellaiseksi kutsua. Ovathan museot aika tärkeitä paikkoja. Mutta ilmiö on tiukkaa suojelua isompi. Sillä kuitenkin on helppo pelotella, varoittaa pakkolunastuksista sun muusta.

*

Varsinaiset pelonaiheet olisivat muualla. Biodiversiteetin rapautuminen uhkaa paitsi muita elollisia myös inhimillisen hyvinvoinnin perustuksia, ja sitä enemmän mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut merkittävät ympäristöongelmat etenevät. Eivätkä nämä ongelmat pysy “siellä luonnossa” vaan ne heijastuvat väistämättä yhteiskuntaan – ja vaikutukset osuvat varmasti ensimmäiseksi ja kipeimmin juuri niihin elinkeinoihin, joita suojelun vastustajat luulottelevat puolustavansa. Mitä pidempään asiassa luistetaan ja venkoillaan, sitä pahemmin heikennetään lopulta maa- ja metsätalouden, kalastuksen ja monien muiden elinkeinojen ekologista perustaa – ja sosiaalista oikeutusta, kun kansalaiset alkavat tajuta aseman laajemmin. On harhaista kuvitella, että tämä olisi edes kapean taloudellisesti järkevä strategia. Tässä alkaa monella jäsenellä olla paikka pohtia, ajavatko etujärjestöt heidän asiaansa enää lainkaan.

Biodiversiteetin turvaamiseen liittyy vielä yksi kiintoisa piirre, sen väistämätön paikallisuus, ymmärtäminen omassa kontekstissaan. Ilmastonmuutos on aidosti globaali ilmiö, johon vaikuttavat kaikkien päästöt kaikkialla. Itsekäs vapaamatkustaminen tai “Suomi on niin pieni, että ei meillä ole väliä” -väitteet eivät kovin kaukonäköisiä ole, mutta ne perustuvat edes johonkin. Jos isoimmat päästelijät eivät toimi kunnolla ja ajoissa, ei pienempien toiminnasta ole hyötyä. (Toisaalta: miten ihmeessä kuvitellaan isojen päästelijöiden toimivan, jos pienemmät hyppäävät joukoittain kelkasta? Tämäkin on tieteelliseksi realismiksi naamioituvaa itsekkyyttä.)

Elonkirjon kanssa asia on tyystin toisin. Luonnon monimuotoisuudella on väliä kaikkialla. Koska se ei ole ensisijaisesti globaali ilmiö vaan paikallisuuksien mosaiikki, sillä nimen omaan on väliä ihan jokaisessa maassa, ihan kaikilla alueilla. Itse asiassa mitä huonommin asiat menevät muutoin, sitä tärkeämmäksi luonnon monimuotoisuuden tarjoama resilienssi kasvaa.

*

Paremmassa maailmassa yhteiskunnassa vallitsisi edes jonkinlainen konsensus siitä, että biodiversiteetin monialainen turvaaminen on välttämätöntä yhteiskunnan elinvoimalle (ja lukemattomille ei-inhimillisille toisille). Hahmotettaisiin myös, että monikriisin oloissa tämä tarve muuttuu vain kipeämmäksi, että vanhat ympäristökeskustelun juoksuhauta-asetelmat ovat auttamattomasti vanhentuneet. Maailma ympärillä mullistuu, ja luonnonsuojelunkin pitää muuttua, samoin kuin tuotantotapojen.

Paremman yhteisymmärryksen oloissa olisi mahdollista siirtyä tarkastelemaan nimenomaan biodiversiteetin turvaamisen laatua, sen yksityiskohtia, vaadittavien keinojen mosaiikkia. Silloin voitaisiin tolkullisemmin miettiä myös sitä, millaisia kompromisseja vaaditaan, missä asioissa mahdolliset oikeudenmukaisuuden ongelmat piilevät ja missä niitä pitää korjata. Tällä hetkellä moiseen viisauteen ei ole valmiuksia.

BIOS-tutkimusyksikkö