Author Archives: tere

20.2.2024
Keikahtavatko Atlantin merivirrat uuteen tilaan? Helmikuun alussa uutisoitiin Science Advances -lehdessä julkaistusta uudesta tutkimuksesta, joka käsitteli Atlantin valtameren virtausjärjestelmän (AMOC, Atlantic meridional overturning circulation) kehitystä. Uutisotsikoissa varoitettiin järjestelmän olevan lähellä vaarallista keikahduspistettä, joka johtaisi uudenlaiseen ilmastokatastrofiin, jonka myötä muun muassa “Suomi jäätyy” ja edessä on uusi jääkausi. Asia ei ole uusi, sillä AMOC:in heikentymisestä on varoitettu jo vuosia, mutta tämä […]

Helmikuun alussa uutisoitiin Science Advances -lehdessä julkaistusta uudesta tutkimuksesta, joka käsitteli Atlantin valtameren virtausjärjestelmän (AMOC, Atlantic meridional overturning circulation) kehitystä. Uutisotsikoissa varoitettiin järjestelmän olevan lähellä vaarallista keikahduspistettä, joka johtaisi uudenlaiseen ilmastokatastrofiin, jonka myötä muun muassa “Suomi jäätyy” ja edessä on uusi jääkausi. Asia ei ole uusi, sillä AMOC:in heikentymisestä on varoitettu jo vuosia, mutta tämä tutkimus muuttaa tilannearviota merkittävästi. Räväköiden lehtijuttujen pohjalta asiasta on kuitenkin vaikea päästä perille. Uhka on vakava – silti tutkimus ei esitä, että uusi jääkausi on ovella. Merivirtojen mahdollisen keikahduspisteen tuoman alueellisen viilenemisen ja globaalin lämpenemisen loppusumma on vielä tuntematon.

Valtamerten termohaliinikierto. Lähde: Wikimedia Commons.

Atlantin valtameren virtausjärjestelmä AMOC on osa planeetan laajuista merivirtojen kokonaisuutta, globaalia termohaliinikiertoa (Global Thermohaline Circulation), joka kierrättää vettä ja sen mukana suolaa, lämpöä ja ravinteita. Kierto on keskeinen osa maailman ilmastojärjestelmää, jossa epätasaisesti planeetan pinnalle tuleva auringon säteilyenergia virtaa lämpönä ympäri planeettaa meri- ja ilmavirtojen myötä. 

AMOC on merten “liukuhihna”, joka tuo lämmintä suolaista vettä trooppisilta alueilta Atlantin pintakerroksia pitkin pohjoiseen. Viilentyessään vesi vajoaa suolaisuutensa ansiosta meren pohjaan ja kulkeutuu takaisin etelään. Virtauksia siis pitävät yllä erot veden lämpötilassa ja suolaisuudessa.

Tätä ei tule sekoittaa suomalaisille tuttuun Golfvirtaan. Se linkittyy AMOC:in toimintaan, mutta sen luonne on silti perustavasti erilainen. Onkin harmillisen yleinen virhe, että puhuttaessa AMOC:in heikkenemisestä tai mahdollisesta pysähtymisestä lehtiteksteissä on yhä uudelleen sekoitettu se Golfvirtaan. Golfvirta pysyy yllä tuulten ja maan pyörimisen vaikutuksesta. Se ei siksi pysähtyisi kokonaan AMOC:in keikahduspisteen myötä, mutta sen toiminta heikkenisi merkittävästi. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen lohdutus, sillä AMOC:in toiminnan vaikutukset ovat Golfvirtaa huomattavasti laajemmat, globaalit, ja AMOC:in osuus lämmön tuomisessa Eurooppaan on Golfvirtaa merkittävämpi. (Harmillisesti tieteellinen terminologiakin on hieman hämäävää. Gulf Stream on eri juttu kuin AMOC, mutta sen sijaan ilmaisulla Gulf Stream System monet viittaavat laajempaan järjestelmään, AMOC:iin.)

AMOCin on todettu jo heikenneen aiemmissa tutkimuksissa. Syynä tähän pidetään sitä, että jäätiköiden sulaessa sekä sadannan ja jokien valuman lisääntyessä pohjoisille Atlantin alueille tulee lisää vähäsuolaista vettä. Näin termohaliinikierron kannalta olennainen ero suolaisuudessa vähenee, ja vähemmän vettä laskeutuu meren pohjakerroksiin matkatakseen jälleen kohti etelää. 

Yhtaikainen lämpeneminen ja viileneminen ei ole ristiriita

Ilmastonmuutos voi siis johtaa tilanteeseen, jossa eri leveysasteiden lämpötilaeroja tasannut virtaus heikkenee tai pahimmillaan lakkaa. Seurauksena olisi pähkinänkuoressa, että lämpeneminen lisääntyisi trooppisilla alueilla, kun taas Eurooppaan saapuisi etelästä merkittävästi vähemmän lämpöä. Siinä sivussa on arveltu, että merenpinta voisi nousta Pohjois-Amerikan itärannikolla merivirtojen “pakatessa” sinne enemmän vettä, ja sadanta saattaisi muuttua laajalti Amazonista itäisen Aasian monsuunialueille. Ristiriitaiselta kuulostava lämpenemisen ja viilenemisen yhdistelmä ei siis ole mikään ristiriita: ilmasto ei ole vain keskilämpötilaa vaan nimen omaan lämpöä (ja suolaa, ravinteita ja niin edelleen) kuljettavien virtausten monisyinen verkosto. AMOC:in kohtalo on yksi yhdeksästä mahdollisesta globaalista keikahduspisteestä, joilla voisi olla tällaisia yllättäviä ja epäintuitiivisiakin vaikutuksia. 

Suomalaisessa julkisuudessa on nostettu esiin ymmärrettävästi ennen kaikkea, että AMOC:in heikkeneminen tai pysähtyminen voisi viilentää täkäläistä ilmastoa. Uudesta tutkimuksesta on nostettu esiin hurjia keskilämpötilan muutoksia: 10–30°C asteen lasku ja äärimmillään jopa arktisen jääpeitteen leviämistä etelään. 

Tutkimus ei kuitenkaan esitä tällaista, vaikka mainitut lämpötilamuutokset sieltä löytyvätkin. Merivirtojen muutosten vaikutuksia nimittäin ei ole yhdistetty samaan aikaan käynnissä olevaan ilmaston lämpenemiseen. Ilmastonmuutos on siis mukana kyllä tekijänä, joka aiheuttaisi AMOC:in heikkenemistä. Mutta yhtaikaisen lämpenemisen ja viilenemisen lopputuloksesta tutkimus ei esitä minkäänlaista arviota. AMOC:in romahtamisen seurauksia on arvioitu siis eristettynä muista tekijöistä. Kokonaisvaltaisen arvion tekeminen vaatisi jälleen uuden, vielä huomattavasti monimutkaisemman mallin ajoja. Tämänkin tutkimuksen mallia ajettiin Alankomaiden kansallisella supertietokoneella puolen vuoden ajan. 

Ei siis tiedetä, missä määrin ilmaston lämpeneminen kumoaisi AMOC:in heikkenemisen vaikutuksia. Joissain arvioissa on esitetty, että uusi tutkimus muuttaisi tilannekuvaa Euroopassa voittopuolisemmin viilenemiseksi, mutta silti lehtijutuissa mainittuja lämpötilamuutoksia ei sellaisenaan ennusteta tutkimuksessa. Tutkimus ei käsittele asiaa.

Ja tietysti yhteisvaikutus on kiinni myös siitä, kuinka paljon ilmasto ehtisi lämmetä – mikä taas toisaalta lisäisi keikahduspisteen riskiä. Olisi kuitenkin kriittisen tärkeää, että tällaisten tutkimusten uutisoinnissa ei napattaisi yksittäisiä raflaavia lukuja ja esitettäisi niitä virheellisesti. Tämä on tärkeää siksikin, että raflaavat otsikot kääntyvät helposti itseään vastaan. AMOC-tutkimuksen julkisuuden historia on tulvillaan “ilmastonmuutos on peruttu” -väitteitä. 

Mitä uutta on tässä tutkimuksessa?

Analyyseissä tuoreesta tutkimuksesta on nostettu esiin muutama olennainen viesti. Ensinnäkin se varmistaa entisestään, että AMOC:in keikahduspiste suolaisuuden muutosten vuoksi on mahdollinen. Asiasta on ollut jonkin verran sitkeää tieteellistä erimielisyyttä tähän asti, joskin epäilys on ollut heikolla pohjalla. Keikahduspisteitä nimittäin näyttää tapahtuneen historiassa aiemminkin, edellisen kerran noin 12 000 vuotta sitten, ja ne on vakuuttavasti yhdistetty samanlaisiin muutoksiin suolaisuudessa.

Uuden tutkimuksen taustalla on aiempia huomattavasti tarkemmalla resoluutiolla ajettu malli, joka yhdistää valtamerten ja ilmaston toiminnan. Tämän lisäksi makean veden lisääntyminen mallinnettiin aiemmista tutkimuksista poiketen uskottavammin, vähittäisenä lisäyksenä eikä epärealistisena kertarysäyksenä. Huomattava tulos oli, että sulavesien ja sadannan “laimentama” virtaus pohjoisesta etelään vähensi myös tropiikista pohjoiseen virtaavan veden suolaisuutta. Syntyi siis prosessia vahvistava takaisinkytkentä.

Toisaalta mallinnuksessa järjestelmään ajetut makean veden määrät olivat hurjan suuria: niin merkittäviä määriä ei ole näkyvissä missään ilmastoskenaariossa. Osa kommentoijista onkin kritisoinut tutkimusta tältä pohjalta, mutta tutkijoiden mukaan kritiikki menee ohi maalin. Tarkoituksena ei ole esittää uskottavaa kehityskulkua vaan löytää malliajon avulla keikahduspisteestä varoittavia signaaleja, joita voitaisiin sitten etsiä havaintoaineistosta. AMOC:in heikkenemisestä onkin jo löydetty varoitusmerkkejä kuten Pohjois-Atlantin meriveden “kylmä möykky” ja yllättävä lämpeneminen Pohjois-Amerikan itärannikolla. Tutkijoiden mukaan varoitussignaaleja on nähtävissä havaintoaineistossa, eli keikahduspisteen polulla ollaan jo. 

Milloin AMOC:in keikahduspiste voi tapahtua? Tutkimuksessa ei pyritty haarukoimaan tarkkaa aikaa. Heinäkuussa 2023 julkaistussa Nature Communications -lehden artikkelissa esitettiin, että nykyisellä päästökäyrällä se voisi olla mahdollista jo tämän vuosisadan puolivälissä (tai välillä 2025–2095), mutta tämä uudempi tutkimus ei sisällä moista oletusta. Vuoden 2023 tutkimus herätti sekin valtavasti huomiota, mutta aiemmista oletuksista poikkeavaa ennustetta myös kritisoitiin paljon (tukevaa analyysiä täällä). 

Lehtihaastatteluissa uusimman tutkimuksen tekijät ovat kuitenkin todenneet, että heidän nähdäkseen nykyiset ilmastomallit aliarvioivat ilmiön todennäköisyyttä merkittävästi. IPCC:n arviointiraporteissa AMOC:in keikahduspistettä pidetään tällä vuosisadalla epätodennäköisenä, mutta heidän mukaansa tämä käsitys on vanhentunut. 

Lisäksi uusi tutkimus osoittaa, että merivirtojen muutokset sekä niiden vaikutukset sääoloihin ja paikallisiin lämpötiloihin etenisivät huomattavasti aiemmin oletettua nopeammin. Tämä lieneekin tärkein tulos. Pelkkä lämpötilojen muutos ei ole ekosysteemien ja yhteiskuntien kannalta olennaista vaan muutoksen nopeus – tutkijat ovatkin varoittaneet, että keikahduspisteen vaikutukset olisivat mahdollisesti liian nopeita yhteiskuntien sopeutumiskyvylle. Vaikka alueellisen viilenemisen ja ilmaston lämpenemisen loppusumma on arvoitus, viileneminen etenisi todennäköisesti nopeammin, jolloin esimerkiksi seuraukset eurooppalaiselle maataloudelle tai Atlantin ekosysteemeille voisivat olla tuhoisia. Lisäksi kuten aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, AMOC:in keikahdus uuteen tilaan olisi pitkäkestoinen muutos. Paluu entiseen kaltaiseen tilaan veisi huomattavasti kauemmin – ja tietysti maailma olisi ehtinyt mullistua monin tavoin sillä välillä.

Tutkimuskeskustelu aiheesta tietysti jatkuu: tutkijayhteisön näkemyksiin uudesta tutkimuksesta voi tutustua täällä.

Suomalaisessa keskustelussa tämä asia pelkistyy liian helposti vain kysymykseen siitä, kuinka lämmintä tai kylmää meillä päin lopulta tulisi olemaan. Kuten sanottua, tästä uusi tutkimus ei vielä kerro. Paljon tärkeämpää kuitenkin on, että AMOC:in pysähtyminen olisi globaalin tason mullistus ja vaikuttaisi monituisin tavoin ympäri planeetan. Riippumatta täkäläisistä seurauksista tämä uhka on yksi lukuisista perusteista sille, että ilmastonmuutos ei saisi edetä yli katastrofaalisten rajojen.

Ville Lähde

Lisälukemista:

https://www.newscientist.com/article/2416631-atlantic-current-shutdown-is-a-real-danger-suggests-simulation/

https://insideclimatenews.org/news/09022024/climate-impacts-from-collapse-of-atlantic-meridional-overturning-current-could-be-worse-than-expected/

https://www.realclimate.org/index.php/archives/2024/02/new-study-suggests-the-atlantic-overturning-circulation-amoc-is-on-tipping-course/

https://theconversation.com/atlantic-ocean-is-headed-for-a-tipping-point-once-melting-glaciers-shut-down-the-gulf-stream-we-would-see-extreme-climate-change-within-decades-study-shows-222834

https://www.carbonbrief.org/daily-brief/vital-ocean-currents-regulating-earths-climate-on-course-to-a-tipping-point/

 

14.2.2024
Uutiskirje 2/2024 Vuoden ensimmäisessä uutiskirjeessä syvennymme vähälle huomiolle jääneeseen ilmastoraporttiin, joka muistuttaa etenkin teollisen murroksen ja kansainvälisen solidaarisuuden merkityksestä päästökehitykselle tällä vuosisadalla. Sen lisäksi kirje sisältää asiaa BIOS-podcastsarjan uusista jaksoista, ruokajärjestelmien mullistuksen tarpeesta, arktisesta ulottuvuudesta, sähkömarkkinoista sekä suomalaisten metsien käytöstä. (Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä). Maailmalta Jos päästöt saadaan laskuun, voivatko ne nousta uudelleen? Dubain ilmastokokouksen alla ilmestyi […]

Vuoden ensimmäisessä uutiskirjeessä syvennymme vähälle huomiolle jääneeseen ilmastoraporttiin, joka muistuttaa etenkin teollisen murroksen ja kansainvälisen solidaarisuuden merkityksestä päästökehitykselle tällä vuosisadalla. Sen lisäksi kirje sisältää asiaa BIOS-podcastsarjan uusista jaksoista, ruokajärjestelmien mullistuksen tarpeesta, arktisesta ulottuvuudesta, sähkömarkkinoista sekä suomalaisten metsien käytöstä.
(Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä).

Maailmalta

Jos päästöt saadaan laskuun, voivatko ne nousta uudelleen?

Dubain ilmastokokouksen alla ilmestyi yhdysvaltalaisen Rhodium Groupin raportti Rhodium Climate Outlook. Eurooppalaisessa julkisessa ilmastokeskustelussa se jäi käytännössä katveeseen. Atlantin takana se sai enemmän huomiota, mutta mistään vyörystä ei sielläkään voida puhua. Kriittisiä arvioita raportin uudenlaisesta metodologiasta ja siihen käytetystä datasta ei ole osunut kohdalle, mutta tässä emme keskity analyysin yksityiskohtiin vaan raportin valaisemiin vaaranpaikkoihin tulevien vuosikymmenien ekologisessa siirtymässä. Kasvihuonekaasujen jatkuva lasku nimittäin ei ole vääjäämätön prosessi, vaan ilman kunnon toimia hyvä kehitys voi sakata tai jopa kääntyä huonommaksi vuosisadan jälkipuolella.

Rhodium Climate Outlook ei tee skenaarioita nykyisten julkilausuttujen ilmastotavoitteiden pohjalta. Se ei siis esitä polkua, jolla nettonollaan päästäisiin johonkin vuoteen mennessä tai ilmaston lämpeneminen pysäytettäisiin jollekin tasolle johonkin vuoteen mennessä. Sen sijaan raportti pyrkii arvioimaan todennäköistä kehityskulkua. Tässä kohdin täytyy kuitenkin olla tarkkana. Raportti ei esitä tarkkaa ennustetta vaan arvion todennäköisestä kehityksestä “nykyisillä teknologia- ja politiikkatrendeillä mutta ilman merkittävää kiihtymistä ilmastotoimissa ja teknologisessa innovaatiossa”. Toisin sanoen, mihin nykyinen hiljalleen tiukentuva ilmastopolitiikka ja nykyvauhdilla etenevä teknologinen kehitys riittäisi. Läpi raportin toistuu saman kielenkäyttö: missä tarvitaan nykyistä enemmän toimia, ja missä piilevät pahimmat tulevat ongelmat? Etenkin raportti tarkastelee poikkeuksellisen painokkaasti vuosisadan jälkipuoliskoa.

Raporttia on käsitelty tässä Heatmapin artikkelissa sekä Stanford Law Schoolin blogissa. Myös New York Times käsitteli raporttia ja sen hätkähdyttäviä päästögraafeja (maksumuuri). Juuri tulevien vuosikymmenten tarkasteluaa Rhodium Climate Outlook eroaa tutusta tarinasta. Keskustelun lähtökohtana alkaa nykyään olla, että nettonollaa kohti ollaan menossa, mutta kysymys on, päästäänkö sinne raakasti liian myöhään. Nettonolla voidaan siis saavuttaa pahimmillaan katastrofaalisen lämpenemisen maailmassa, mutta oletus siihen pääsemisestä on vahva. Tämä raportti maalaa tilanteesta vieläkin synkemmän kuvan.

Rhodium Climate Outlookin mukaan nykyisellä teknologisen kehityksen ja poliittisen paineen kehitysuralla päästöhuippu kyllä saavutetaan pian, jo ennen vuotta 2030. Käänne on kuitenkin väliaikainen. Tarvittavan nopean päästölaskun sijaan päästöt laskevat liian hitaasti ja kääntyvät pahimmillaan uudelleen nousuun vuosisadan lopulla. Niinpä vuonna 2100 ei globaalisti olisi tapahtunut paljoakaan edistystä nykypäivään verrattuna, lämpeneminen olisi 2,8 asteen luokkaa – ja ennen kaikkea se jatkuisi pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Tämä on paljon pelottavampi kehityskulku kuin nettonollan saavuttaminen hitaasti kiiruhtaen, sillä nettonollassa lämpeneminen pysähtyy, kun taas tässä pysähdystä ei ole näkyvissäkään. Ja tietysti ilmastonmuutosta ruokkivien positiivisten takaisinkytkentöjen todennäköisyys kasvaisi huimasti tällaisessa maailmassa.

Mistä tämä synkeä kehitys johtuisi raportin mukaan? Tässä on raportin tärkein ulottuvuus. Vaikka uusiutuvien ja vähäpäästöisten energialähteiden ja liikevoimien käytön ennakoidaan lisääntyvän huimasti ja halpenevan entisestään, niiden vaikutus kohdistuu ennen kaikkea sähköntuotannon ja maaliikenteen aloille. Vaikeampien päästövähennysten (hard to abate) aloilla kuten voimakkaasti kasvavassa meri- ja lentoliikenteessä fossiilisten polttoaineiden valta-asema pysyisi pidempään. Mutta ennen kaikkea raportissa kiinnitetään huomiota teollisuuteen. Varsinkin teräksen, sementin, muovien ja tiettyjen avainkemikaalien tuotannossa päästökehitys on ollut hyvin hidasta, ja näihin aloihin kiinnitetään edelleen liian vähän huomiota. Ongelmana on myös teollisuuden heterogeenisyys: ei ole olemassa sähköautojen kaltaista “mestariteknologiaa”, joilla päästövähennyksiä saadaan aikaan nopeasti ja joiden käyttöönottoa voidaan ohjata selkeillä politiikkainstrumenteilla. Sen sijaan tarvitaan toisin tekemistä lukemattomilla tavoilla, ja kehitystyö on paljossa vielä lapsenkengissään. Lisäksi on esimerkiksi paljon perittyä asuntokantaa, joka jatkaa entisellä uralla pitkään ilman voimallista muutostyötä ja sen tukea.

Laajasti katsottuna teollisuus on jo nyt suurin päästösektori, mutta Rhodium Groupin ennusteissa se nousee vuosisadan mittaan suuremmaksi kuin kaikki muut yhteenlaskettuna. Tämä perustuu siihen, että talouden kasvaessa köyhemmissä tai “keskituloisissa” yhteiskunnissa tarvitaan runsaasti juuri mainittuja teollisia tuotteita yhteiskuntien rakentamiseen. Niinpä kun OECD-maiden ja Kiinan osuus päästöistä pienenee vuosisadan loppua kohti, “muun maailman” päästöt uhkaavat kasvaa voimakkaasti syöden edellä mainittujen edistyksen tai kääntäen globaalit päästömäärät jopa nousuun. Tämä tarkoittaisi, että fossiilisten polttoaineiden käyttö pitäisikin sitkeämmin pintansa, ja niiden kulutus voisi kääntyä uudelleen nousuun vuosisadan lopulla (joskin kivihiili jatkaisi alamäkeään).

Edessä on siis haaste, jota käsiteltiin myös tuoreessa Nature-lehden tutkimusartikkelissa. Jos tarkastellaan ilmastopäästöjä, äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta ei kasvattaisi päästöjä merkittävästi. Vauraammilta yhteiskunnilta ei suuria lisäponnisteluita vaadittaisi tämän kompensoimiseen. Tällöin kuitenkin tarkastellaan vasta hyvin alhaista köyhyysrajaa, ei säällistä elämisen tasoa. Kuten artikkelissa todetaan, ilmastotavoitteille haasteena ei ole köyhyyden poistaminen vaan kestävän “globaalin keskituloisen” elintason turvaaminen kaikille. (Tätä problematiikkaa käsiteltiin myös BIOS-podcastsarjan kolmannessa jaksossa.)

Tutkimuksessa nojataan oletukseen, että köyhyyden häviäminen tapahtuu ennen kaikkea talouskasvun voimalla – mutta kuitenkin erotellaan maiden kasvutarpeita lähtötilanteen mukaan. Käytännössä siis merkittävää talouskasvua tarvittaisiin vain köyhimmissä maissa. Nykyisen kaltaisen eriarvoisuuden rinnalla tutkimuksessa tarkastellaan kuitenkin myös tasavertaisemman kehityksen skenaarioita: ei liene yllätys, että köyhyyden poistaminen ja säällisen elämän turvaaminen onnistuisi vähäisemmällä talouskasvulla, jos sen hedelmät jaetaan tasaisemmin. Mikäli tähän yhdistettäisiin korkea energiatehokkuus ja kaiken uuden tuotannon dekarbonisaatio, “päästökustannukset” eivät olisi valtaisia edes korkeammilla tulotasoilla. Hyvän elämän turvaaminen kaikille maailman ihmisille ei siis ole tuhoisaa edes nykyisellä väestönkehityksellä, mutta se vaatii merkittäviä teknologisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia, toisiaan tukien.

Tästä päästään takaisin Rhodium Groupin raporttiin. Skenaario, jossa päästöt kääntyvät uudelleen nousuun vuosisadan lopulla, on todennäköinen, mikäli köyhempien ja “alemman globaalin keskiluokan” yhteiskuntien kehitys ei saa tukea. Niiden tilanne on vahvasti jännitteinen. Yhtäältä yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutokseen tarvittavia varoja on vähän, ja näiden yhteiskuntien väkirikkauden vuoksi taloudellisen tuen tarve olisi valtaisa. Toisaalta näillä yhteiskunnilla olisi edelleen mahdollisuus hypätä yli sen fossiilikehityksen vaiheen, jonka voimin vanhat teolliset yhteiskunnat vaurastuivat. Muutos voisi tapahtua hyvin nopeasti.

Rhodium Group peräänkuuluttaa kahtalaisia toimia. Yhtäältä fossiilisten polttoaineiden tuotannon alasajoa on edistettävä niin, että ne eivät pysy runsaana ja edullisena vaihtoehtona ja voita kilpailussa etenkin teollisuuden aloille syntyviä vaihtoehtoja. Raportin ennusteita ei siten todellakaan voi lukea fossiiliteollisuuden legitimoinniksi. Rinnalla tarvitaan nykyistä nopeampaa ja ennen kaikkea teollisuuden eri alojen muutokseen kohdistuvaa teknologista kehitystä – erityisesti sellaista, joka on mahdollista ottaa käyttöön köyhempien yhteiskuntien hyvinvoinnin rakentamisessa.

Juuri tällaisesta alas- ja ylösajon yhdistelmästä myös BIOS-tutkimusyksikkö on puhunut pitkään, ja viime vuosina olemme kiinnittäneet huomiota etenkin teolliseen siirtymään ja sen suunnitteluun keskeisenä osana yhteiskuntien sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta. Alempana BIOS-osiossa palaamme teemaan, aiheena Ateneumissa järjestetty tiedevetoisen suunnittelun pilotointi.

Lopulta tämä tietenkään ei ole vain kansallinen kysymys, eivätkä esimerkiksi eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen teollisuuspolitiikan suhteet ole lopulta ratkaisevinta, sillä tulevaisuuden kestävyyttä rakennetaan myös väkirikkaissa köyhemmissä maissa. OECD-maiden ja Kiinan merkitys on suurempi vuosisadan alkupuoliskolla, muun maailman jälkipuoliskolla. Mutta paremman kehityksen turvaaminen “muussa maailmassa” edellyttää paitsi nykyistä paljon vahvempaa globaalia solidaarisuutta ja taloudellista tukea myös uuden teknologian ja tuotannon kehittämistä kaikkialla. Rhodium Groupin raportti on tärkeä varoitus siitä, mitä teollisuuden roolin unohtamisesta voi seurata.

BIOS

BIOS-podcastsarja jatkuu uusilla jaksoilla

Ville Lähteen ja Tere Vadénin sarja “12 käsitettä maailmasta” on edennyt jo viidenteen jaksoonsa. Tammikuussa ilmestyneessä jaksossa “Niukkuus ja runsaus” pureuduttiin siihen, miten monenlaisin tavoin luonnonvarat voivat käydä niukoiksi. Niukkuus ja runsaus eivät kerro vain asioiden absoluuttisesta määrästä, vaan ne ovat suhteessa käytön ja kulutuksen tapoihin sekä ennen kaikkea ekologisiin reunaehtoihin. Helmikuisessa jaksossa “Ympäristöongelma” taas tarkasteltiin ympäristöongelmien moninaisuutta. Mitä tarkoittaa, että ympäristökriisi on yhtaikaa ykseys ja moneus? On houkuttelevaa sanoa, että kaikki liittyy kaikkeen ja että ongelmat on ratkaistava yhdessä. Ajatus voi kuitenkin viedä myös harhateille ja vaikeuttaa valintatilanteita silloin, kun muutoksia tarvittaisiin kiireisesti. Kipeät valintatilanteet ovat kriisien koventuessa väistämättömiä. 

Maaliskuussa sarja jatkuu jaksolla “Väestö”, jossa Ville ja Tere tarttuvat ympäristökeskustelun pysyvään kiista-aiheeseen eli väestökehitykseen. Yhä uudestaan kuulemme, miten “väestönkasvu on ongelmien perussyy” ja miten “siitä ei saa puhua”. Ville ja Tere murtavat väestökeskustelun myyttejä ja yksiluotteisia kantoja ja tarjoavat kuulijoille eväät ajatella asiaa paremmin. 

Teollisuuden uudistumispolut

Pilotoimme kestävysmurroksen suunnittelua kutsumalla yhdessä Ateneumin kanssa koolle joukon eri alojen asiantuntijoita, joilla on kestävyysmurroksen kannalta oleellista tietoa ja näkemystä, ja jotka haluavat kytkeä asiantuntemuksensa osaksi laajemman tilannekuvan muodostamista. Pilotointi tapahtui marras-joulukuussa 2023.

Olemme huomanneet, että erityisesti teollinen kestävyyssiirtymä vaatii uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa yhdessä päivittämistä. Kestävyysmurroksessa on reagoitava akuutteihin kriiseihin samalla kun pirkäjänteisesti muutetaan sosio-ekonomisia rakenteita. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin.

Ateneumin tilaisuuksien oli tarkoitus luoda ajantaisaista ja riittävän kattavaa tilannekuvaa, erityisinä polttopisteinä metsäsektori ja sähkön tuotanto. Tilaisuuksien pohjalta julkaisimme tilannekuvapaperin teollisuuden uudistumispoluista. Tiivistetysti:

  • Suomen teollisuus on uudistettava ennakoivasti kansainväliselle huipulle, jotta voimme toteuttaa yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen ja jotta Suomessa on jatkossakin edellytyksiä kannattavalle teolliselle liiketoiminnalle.
  • Tiedevetoisessa prosessissa tunnistimme julkisuudesta kolme teollisuuden tulevaisuutta koskevaa visiota, jotka perustuvat puutteelliseen analyysiin: markkinat hoitavat, vetyä vientiin ja kaapataan piipunpääpäästöt.
  • Lisäksi hahmotimme kaksi paremmin perusteltua kokoavaa tulevaisuuspolkua: uudistetaan kotimainen teollisuus  ja uudistetaan kulutusjärjestelmät.
  • Teollisuuden ja kulutusjärjestelmien uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja.
  • Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää jatkuvaa tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi.

Uudistumispolkuja sivuttiin myös Ylen jutussa, jossa Tere Vadén on yksi haastateltavista.

Ruokajärjestelmien ongelmista

Ville Lähde vieraili Ylen ohjelman Pieleen mennyt historia helmikuisessa jaksossa “Nälkä on vallan puutetta, ei ruoan puutetta”. Jaksossa Ville puhui etenkin artikkelinsa “Mitä nälän voittaminen vaatii?” pohjalta, mutta keskustelussa käsiteltiin myös tuoreen artikkelimme “The crises inherent in the success of the global food system” teemoja. Ville käsitteli nälän ja ruokaturvattomuuden nykykysymyksiä, kun taas dosentti Antti Häkkinen ja historianopettaja Lasse Hongisto aiheen historiaa.

Ville oli haastateltavana Kotimaa-lehden artikkelissa “Maailman nälkä voitetaan yhteistyöllä”. Lehden numero on poikkeuksellisesti julkaistu avoimena. Ville oli myös asiantuntijahaastateltavana nimen omaan ruokajärjestelmän kysymyksistä juuri ilmestynyttä kuunnelmaa “Lomonosovin maan postinumero” varten.

Muuta BIOS-toimintaa

Professori Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa One Earth -lehdessä julkaistua artikkelia “Policy documents considering biodiversity, land use, and climate in the European Arctic reveal visible, hidden, and imagined nexus approaches”. Artikkelissa analysoidaan Euroopan arktisten alueiden politiikkadokumentteja, joiden todetaan aliarvioivan paikallisyhteisöjen ja biodiversiteetin merkitystä.

Antti Majava kirjoitti tammikuisessa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan Suomen sähkömarkkinoiden ongelmista:

“Sähköjärjestelmän vaatimien investointien turvaaminen on oleellista teollisuuden toimintaedellytysten ja kansalaisten perusturvan kannalta. Suomessa tarvitaankin pikaisesti kattavat selvitykset siitä missä, miten ja kenen toimesta laajamittaiset sähkön kulutuksen tai tuotannon joustot voidaan toteuttaa nopeasti ja kustannustehokkaasti. Monissa yrityksissä, kotitalouksissa ja yhteiskunnalle välttämättömissä toiminnoissa sähkön hinnan heilahtelu tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.”

Lotta Närhen kirjoittamassa Long Play -lehden artikkelissa “Loppuuko vihreän siirtymän Suomesta puu?” käsitellään BIOS-tutkijoiden analysoimia teollisuuden vähähiilisyystiekarttoja. Tutkijoiden kritiikki kohdistui etenkin siihen, miten tiekarttoihin oli rakennettu sisään käytännössä mahdottoman suuri puunkulutus. Tere vastasi jutussa myös teollisuuden kritiikkiin:

“Hän kertoo, että tutkijat tekivät laskelmat ”konservatiivisesti”: esimerkiksi puusta saatavan energian määrä riippuu puun ominaisuuksista, mutta laskelmassa tutkijat käyttivät suurta kerrointa kaikkeen puuhun. 

”Siksi laskelmat arvioivat puuntarpeen alakanttiin. Todennäköisesti se olisi suurempi”, Vadén sanoo. Epävarmuudet siis kumoavat toisensa. ”Mikään numero ei absoluuttisesti pidä paikkaansa, mutta suuruusluokat pitää hyvin paikkansa.”

Lopuksi

Adam Toozen Chartbook-uutiskirjeessä on ilmestynyt viime aikoina useita kiinnostavia kirjoituksia. Suosittelemme etenkin juttua “Euroopan kriisiheimoista” sekä Kiinan energiasiirtymän tarkastelua, joka pohjaa CREA:n analyysiin. Mikko Pelttari kirjoitti Imagessa asumisesta ja ympäristöterveydestä, Mari Pihlajaniemi Long Playssa biodiversiteettikriisistä, ja Petja Pelli kertoi Helsingin Sanomissa Ei polteta tulevaisuutta -kampanjan arvokkaasta työstä.

Guardian kirjoitti avustustyön rahoituskriisistä ja maailman kaatopaikkojen kasvavista metaanipäästöistä. Suosittelemme myös lehden juttua “sienten metsästäjistä”.

20.12.2023
BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2023 Viimevuotisen BIOS-festivaalin ja siellä julkaistun ideapaperin jäljissä oli teollisen murroksen suunnittelu yhä keskeisempi yhdistävä teema BIOS-tutkimusyksikön työssä. Alkuvuodesta julkaistiin tutkijoidemme yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” Poliittinen talous -lehdessä, ja työteliään vuoden päättivät Ateneumin kanssa yhteistyössä toteutetut Kestävyysmurroksen suunnittelupilotit. Vuoden mittaan aihetta käsiteltiin myös Paavo Järvensivun ja Tere Vadénin artikkelissa Politiikasta-lehdessä sekä Kauppalehdessä (maksumuuri). Monivuotinen WISE-tutkimushanke […]

Viimevuotisen BIOS-festivaalin ja siellä julkaistun ideapaperin jäljissä oli teollisen murroksen suunnittelu yhä keskeisempi yhdistävä teema BIOS-tutkimusyksikön työssä. Alkuvuodesta julkaistiin tutkijoidemme yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu Poliittinen talous -lehdessä, ja työteliään vuoden päättivät Ateneumin kanssa yhteistyössä toteutetut Kestävyysmurroksen suunnittelupilotit. Vuoden mittaan aihetta käsiteltiin myös Paavo Järvensivun ja Tere Vadénin artikkelissa Politiikasta-lehdessä sekä Kauppalehdessä (maksumuuri).

Lounas nautittu, vielä pakolliset viestit maailmalle ja sitten suunnittelu jatkuu Ateneumin työpajassa. Kuva Juhani Haukka.

Monivuotinen WISE-tutkimushanke tuli päätökseensä. Tammikuussa julkaistiin hankkeen politiikkasuositukset koronapandemian oppeihin liittyen, ja marraskuussa Helsingin Tiedekulmassa järjestettiin lopputilaisuus “Kuinka Suomi selviytyy sitkeistä ympäristökriiseistä?” Mainittakoon myös toukokuussa julkaistu blogiesittely “Tulevaisuuden tilannehuoneesta” sekä tilannehuoneen laadintaa ja uutta kriisinhallinnan dramaturgiaa ruotiva Paavo Järvensivun ja dramaturgi Katariina Nummisen kirjoitus. Suuri kiitos työtovereille ja ystäville vuosien varrelta!

Loppusyksystä käynnistyi uusi BIOS-podcastien sarja, Ville Lähteen ja Tere Vadénin tuottama “12 käsitettä maailmasta”, josta ehti ilmestyä vuoden loppuun mennessä kolme jaksoa “Elämä”, “Aineenvaihdunta” ja “Tarpeet”. Vuoden kestävässä sarjassa käydään läpi keskeisimpiä BIOS-tutkimusyksikön käsitteitä, lähestymistapoja ja näkemyksiä koko historiamme varrelta. Tavoitteena on helposti saatavilla oleva laaja kokonaisuus, joka opastaa kuulijoita ympäristö- ja luonnonvarakriisien ja ekologisen murroksen avainteemoihin välttäen tarpeetonta jargonia mutta pitäen sisällöllisesti riman korkealla. Tammikuussa sarja jatkuu jaksolla “Niukkuus”.

Syksyllä BIOS-tutkijoiden riveihin liittyi myös uusi jäsen, Tellervo Ala-Lahti. Tellervo tutkii ympäristöoikeustieteellisessä väitöskirjassaan teollisuuden vihreän murroksen lainsäädännöllisiä toteutuskeinoja Euroopan unionin ja Suomen tasolla. Tunnistamalla ympäristöoikeuden fragmentoituneiden instrumenttien eri ohjausvaikutuksia pyrkimyksenä on hahmottaa, miten lainsäädäntö yhtäältä edistää mutta toisaalta vaikeuttaa teollisuuden kestävyysmurroksen toteutumista. Ensimmäisessä BIOS-blogissaan Tellervo käsittelee ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittisia ulottuvuuksia, erityisesti luvituksen vaikutuksia teollisten teknologioiden kehittämiseen ja paikallisten ympäristövaikutusten hallintaan sekä vanhojen ja uusien ympäristölupien eriarvoista asemaa.

BIOS teki myös moninaista yhteistyötä eri tahoilla. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat tuottamassa kahta raporttia, “Globaalit muutokset edellyttävät valtiolta aktiivisempaa roolia talouden ohjauksessa” sekä “Missiovetoisuus uudistavan tutkimus- ja innovaatiopolitiikan aikakaudella: Strategisen toimeenpanon malli”. Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen osallistuivat raporttiin “Energy Without Russia”, ja Ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevä Emma Hakala laati raportin “Climate change and security”. Tero Toivanen, Antti Majava, Tere Vadén ja Jussi Eronen vierailivat toukokuun lopulla Uppsalan yliopiston Earth Science -laitoksella Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraana. Tapaamisessa vertailtiin Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja teollisuuspolitiikan viimeisiä käänteitä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Emma Hakala ja Ville Lähde jatkoivat yhteistyötä Tulevaisuuskoulun kanssa oppilaitosten rehtorivalmennuksessa. Etäluentojen lisäksi Ville oli mukana hankkeen videosarjassa. Myös Paavo Järvensivua haastateltiin järjestäjätahon, Lasten ja Nuorten säätiön, sivuilla ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työstä. Ville oli mukana toisessakin opetus- ja kasvatushankkeessa, OKKA-säätiön johdolla luodussa pedagogisessa video- ja opetusmateriaalikokonaisuudessa “Kohti kestävää ja hyvää elämää”. Ville puhui videollaan ekologisesta jälleenrakennuksesta. Tämän ohella Ville oli tieteellisenä kommentoijana Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun teokselle Mikä mahti!, sparrasi englantilaisen taiteilijaduon “Cooking sections” teosta IHME Helsinkiä varten sekä osallistui toista vuotta TAH-säätiön asiantuntijaryhmään.

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat toukokuiseen Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja kirjoittivat siitä blogiimme suomeksi ja englanniksi. Heitä myös haastateltiin Radiogallerian teokseen “Talo – ja kolme tarinaa taloudesta”.

Tieteellisiä artikkeleita

Edellä mainitun yhteisartikkelin “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” lisäksi vuoden aikana julkaistiin toinen merkittävä BIOS-yhteisartikkeli, Ville Lähteen johdolla laadittu “The crises inherent in the success of the global food system”. Artikkelilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat Villen toukokuussa 2020 kirjoittamaan esseeseen “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Ville kertoi artikkelin kirjoitusprosessin vaiheista laajemmin kirjailijasivullaan. Joulukuussa hän vieraili Ulkopoliittisen instituutin Climate Briefing -webinaarissa ja esitteli tämän ja varhaisemman artikkelin teemoja Emma Hakalan haastateltavana. 

Jussi T. Eronen ja Tere Vadén olivat kanssakirjoittajia artikkelissa “Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”. Muita kirjoittajia olivat Janne M. Korhonen sekä Simon Michaux, joka on tuttu GTK-yhteistyöstä viime vuodelta. Artikkelissa tehtiin ajatuskoe siitä, millaisia vaatimuksia nykyisen kaltaisen energiantuotannon ja -kulutuksen rakenteen korvaaminen asettaisi. Ilman kokonaiskulutuksen vähentämistä tehtävä on suunnattoman hankala ja synnyttää joka tapauksessa vaikeita valintatilanteita, mitä tulee luonnonvarojen käyttöön ja luonnon monimuotoisuuteen.

Tere oli mukana myös kirjoittamassa artikkelia “From the Archimedean point to circles in the sand—Post-sustainable curriculum and the critical subject”, joka käsittelee ympäristökriisin haasteita koulutukselle. Karoliina Lummaan “As in Forests, So in Verse” tarkastelee metsää suomalaisessa numerossa, ja Karoliinan luotsaama yhteisartikkeli “Itseksi puiden kanssa” tutkii puiden ja puusuhteiden merkityksiä minuuden ja oman elämän jäsentäjinä.

Jussi T. Eronen oli mukana kirjoittamassa useita artikkeleita, jotka käsittelevät resilienssin käsitettä, biodiversiteettiä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta alkuperäiskansoille ja paikallisyhteisöille sekä arjen “peukalosääntöjen” historiaa. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.

Paavo Järvensivun artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus: Mitä ja miksi?” ilmestyi kotimaisessa teoksessa Elämän vuoksi. Kirjoituskokoelma on ajankohtainen katsaus tutkijoiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suhtautumisesta ympäristökriisin syihin, seurauksiin ja ratkaisuihin. Paavo kirjoitti myös Tero Toivasen ja Ville Lähteen kanssa artikkelin “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” teokseen Talouskuri tuli Suomeen.  

Muita kirjoituksia

Kirjojen kansissa ilmestyi vuoden mittaan muutakin. Ville Lähde kirjoitti esseen Maija Blåfieldin elokuvista kokoelmaan Mahdollisia mahdottomuuksia, ja hän esiintyi muiden kirjoittajien kanssa Blåfieldin näyttelyn avajaisissa Taidehallilla. Tero Toivanen kirjoitti luvun perussuomalaisesta ilmastopolitiikasta ja “vihreästä nationalismista” Hilary A. Mooren raporttiin Palava maailma, muuttuva Eurooppa. Paavo Järvensivun essee “Plan to Transform” julkaistiin teoksessa State of the Art.

Muutoin eri julkaisuissa ilmestyi vuoden mittaan toistakymmentä BIOS-tutkijoiden kirjoitusta. Edellä mainittujen lisäksi muun muassa tammikuussa Tero Toivanen kirjoitti Akava Works -artikkelisarjassa “Ilmasto & osaaminen, Osa 2” osaamisesta ja työllisyydestä kestävyyssiirtymässä. Maaliskuussa ilmestyi Politiikasta-lehdessä Jussi Ahokkaan luenta Marinin hallituksen talouspoliittisista käänteistä. Toukokuussa Antti Majava tarkasteli Etelä-Saimaassa kriittisesti Lappeenrannan kaupungin ilmasto- ja ympäristölupauksia

Elokuussa australialainen AEON-verkkolehti julkaisi Ville Lähteen kirjoituksen “The Polycrisis”, jonka pohjalta Ville piti myös keynote-esitelmän Joensuun YHYS Colloquiumissa. Villen essee maaperästä ja sen vaalimisesta ilmestyi Suomen Luonnossa. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu tarkastelivat Bidenin hallinnon teollisuuspolitiikkaa Voiman talousliitteessä.

BIOS-blogi

Blogimme julkaisutahti on ollut vilkas. Ensimmäiseksi mainittakoon kuitenkin, että myös blogissa julkaistava BIOS-uutiskirje on muodostunut yhä tärkeämmäksi viestikanavaksi sosiaalisen median mullistusten aikana. Uutiskirjeissä paitsi kerrotaan tutkimusyksikön toiminnasta myös julkaistaan perusteellisia koosteita ajankohtaisista aiheista sekä tutkimuksista, joihin olemme tutustuneet: ilmastonmuutoksen lukupaketti helmikuussa, maaliskuussa katsaus aavan meren sopimukseen ja merenalaiseen kaivostoimintaan, huhtikuussa IPCC:n kuudennesta arviointiraportista sekä ruokahävikistä, elokuussa Yhdysvaltain IRA:sta ja “bidenomicsista”, lokakuussa Jason Hickelin ja kumppanien tuoreista tutkimuksista, ja joulukuussa vuoden ympyrä sulkeutui toisella ilmastonmuutoksen lukupaketilla

Vuoden mittaan blogissa on ilmestynyt useita BIOS-tutkimustyön perusteita avaavia populaareja kirjoituksia kuten “Mitä on monikriisi?”, “Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta – mitä se on?”, “Mitä on vetytalous?” sekä “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti?” Nämä kirjoitukset laati Ville Lähde joko yksin tai yhteistyössä BIOS-kollegoiden kanssa. Niin ikään BIOS-työn peruskysymyksiin tarttuen Karoliina Lummaan tarkasteli kulttuurisen muutoksen ja kulttuurin tutkimisen tärkeyttä ekologisessa murroksessa kirjoituksissaan “Kulttuuri ja kestävyysmurros” sekä “Kulttuuri suomalaisessa luonnonvarahallinnassa”. Emma Hakalan kanssa kirjoitettu “Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta” oli vuoden viimeisimpiä julkaisuja.

Blogissa on ilmestynyt lisäksi lukuisia ajankohtaiseen keskusteluun osallistuvia artikkeleita. Jussi Ahokas tarkasteli IPCC:n kuudennen arviointiraportin talousnäkemyksiä, Ville Lähde ja Tero Toivanen Petteri Taalaksen virheellisiä väestönäkemyksiä ja niiden vaikutusta, Ville Lähde EU:n energiansäästötavoitteesta syntynyttä kiistaa, IPCC:n kuudetta arviointiraporttia sekä ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilaa Dubain COP28:n alla.

Valiokuntalausunnot

Vuoden mittaan BIOS laati toistakymmentä lausuntoa Eduskunnan eri valiokunnalle. Tammikuussa lausuimme valtiovarainvaliokunnalle EU:n talouspolitiikasta, talousvaliokunnalle biopolttoöljyn jakeluvelvoitteesta ja valtiovarainvaliokunnan verojaostolle energia-alan voittoveroista. Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme helmikuussa myös polttoaineveron alentamisesta.

Syyskuussa valtiovarainvaliokunta, talousvaliokunta ja suuri valiokunta saivat lausuntomme finanssipolitiikan säännöistä. Talousvaliokunnalle lausuimme samassa kuussa aiheesta rahoituskehys, strategisten teknologioiden kehysväline ja omien varojen järjestelmä – suurelle valiokunnalle osin samoista aiheista. Suuri valiokunta sai myös lausunnon koskien EU:n omia varoja.

Talousvaliokunnalle lausuimme lokakuussa kestävän rahoituksen taksonomiasta, valtiovarainvaliokunnalle talousarviosta 2024 ja julkisen talouden suunnitelmasta 2024-27 (talousvaliokunta sai lausunnon samasta aiheesta). Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme marraskuussa polttoaineiden valmisteverosta ja talousvaliokunnalle hiilirajamekanismista.

Podcasteja ja esiintymistallenteita

Mainitun uuden BIOS-podcastsarjan lisäksi tutkijamme ovat esiintyneet useissa podcasteissa, ja verkosta löytyy monia tallenteita heidän esiintymisistään. Kattavasti olemme koonneet näitä vuosien varrelta kotisivun arkistoon. Alla on joitain esimerkkejä.

Tammikuussa Jussi Ahokas puhui Sijoituskästissä keskuspankeista ja Emma Hakala My Energy 2050 -sarjassa ilmastoriskeistä ja geopoliittisista riskeistä. Helmikuussa Jussi Ahokas oli Protopia-podcastin ensimmäinen vieras, aiheena tietysti ekologinen jälleenrakennus. Maaliskuussa Jussi Ahokas keskusteli Politiikkaradiossa Marinin hallituksen talouslinjasta ja huhtikuussa kiertotaloudesta Kalevi Sorsa -säätiön sarjassa. Paavo Järvensivu taas vieraili Greenpeacen Luonnon tietotoimistosta keskustelemassa vaalituloksesta. Toukokuussa Espoon kaupungin Kasvu & Kipu -sarjassa Paavo Järvensivu vastasi kysymykseen “Voiko kasvu olla kestävää?”, ja samaa teemaa käsiteltiin Ilmastovaroituksen degrowth-jaksossa

Marraskuussa Tero Toivanen oli keskustelemassa talouskurista Politiikkaradiossa sekä Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “ympäristöpolitiikan hallavuosista”. Tere Vadén taas puhui Elonkehän podcastissa öljystä ja Karoliina Lummaa Radio Fiskarsissa luontokadon kulttuurisista ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Esiintymistallenteita löytyy tammikuun Tieteiden yöstä kaksi, Paavo Järvensivun ja Karoliina Lummaan esityksistä. Maaliskuussa Paavo oli mukana Paavo Finnwatchin tilaisuudessa “Miten vihreälle siirtymälle saadaan kansalaisten tuki?” Ville oli marraskuussa Tampereella toinen pääpuhuja Pirkanmaan kiertotaloushankkeen tilaisuudessa.

BIOS tiedotusvälineissä

Erilaisia lehti- ja verkkohaastatteluita tai uutisohjelmien haastatteluita oli vuoden mittaan BIOS-tutkijoilla nelisenkymmentä. Helmikuisessa Kansan Uutisten haastattelussa Ville Lähde esitteli ekologisen jälleenrakennuksen perusajatuksia ja vastasi kysymyksiin mm. kaivosteollisuudessa. Paavo Järvensivu taas oli toinen haastateltava Maailman kuvalehden kaksoishaastattelussa, joka käsitteli talouskasvua, sekä asiantuntijaäänenä Apu-lehden jutussa arkisesta päästöjen vähentämisestä. Maaliskuussa Ville Lähde kommentoi Kehitys-lehdessä väestöasioita ja Tere Vadén puhui Elonkehässä öljynsumuisasta tulevaisuudesta

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas, jonka mediaesiintymisiä oli parikymmentä, puhui maaliskuussa Kansan Uutisissa finanssikriisin uhasta, Iltalehdessä inflaatiosta, Ylen ykkösaamussa pankkikriisistä ja Ylen aamussa keskuspankeista.

Huhtikuussa Ville Lähde kommentoi Kansan Uutisissa puolentoista asteen tavoitetta, ja Antti Majava oikoi Maaseudun tulevaisuudessa harhakäsityksiä tuulivoimasta. Toukokuussa Tero Toivanen puhui Helsingin Sanomissa talouskurista, ja Jussi Ahokas vieraili Ylen aamussa keskuspankin koronnostojen tiimoilta, Ylen Ykkösaamussa samasta aiheesta ja kommentoi Kansan Uutisille työllisyyslaskelmia.

Elokuussa Ville Lähde kommentoi Ylen jutussa ylikulutuspäivää ja ekologisen jalanjäljen mittaria (ks. lisää täältä). Antti Majava oli IHME Helsingin haastateltavana. Syyskuisessa Helsingin Sanomien jutussa Ville Lähde puhui ekofasismista. Syyskuun mittaan BIOS-ekonomistille oli taas kysyntää: Jussi Ahokasta haastateltiin Iltalehteen talouden tilasta, Ylelle polttoaineiden hinnoista, Ylen ykkösaamuun taantumasta, Kansan Uutisiin julkisesta taloudesta ja velasta, Iltalehteen deflaatiosta, Ylelle uudestaan polttoaineiden hinnoista, samoin Iltalehteen. Emma Hakalaa haastateltiin Maailman kuvalehteen ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta.

Joulukuussa Jussi Ahokas puhui vielä luontokadon hillinnästä Imagessa ja Kansan Uutisissa taantumasta, Tero Toivanen kommentoi Tekijä-lehdessä talouskasvua ja Ville Lähde Kehitys-lehdessä valtioiden ja kansalaisyhteiskunnan roolia ilmastotoimien kiihdyttämisessä.

12.12.2023
Uutiskirje 12/2023 Joulukuun uutiskirjeen avaamme kertomalla BIOS-tutkijoiden Ateneumin taidemuseossa järjestämästä kestävyysmurroksen suunnittelupilotista. Sen jälkeen tarkastelemme Dubain COP28-ilmastoneuvotteluiden tiimoilta ilmastokriisin ja -politiikan nykytilaa monelta kantilta. Esittelemme myös tutkimusyksikön uuden tutkijan Tellervo Ala-Lahden, joka kirjoitti blogitekstin ympäristölupien sujuvoittamisesta. Tämän lisäksi kirjeessä on asiaa kriisinhallinnan dramaturgiasta, elonkirjosta, ruokakriiseistä, energiamurroksesta, taloudesta sekä kosolti BIOS-tutkijoiden podcast-esiintymisiä. Uutiskirjeen voit tilata sähköpostiisi täältä. Suunnittelupilotti […]

Joulukuun uutiskirjeen avaamme kertomalla BIOS-tutkijoiden Ateneumin taidemuseossa järjestämästä kestävyysmurroksen suunnittelupilotista. Sen jälkeen tarkastelemme Dubain COP28-ilmastoneuvotteluiden tiimoilta ilmastokriisin ja -politiikan nykytilaa monelta kantilta. Esittelemme myös tutkimusyksikön uuden tutkijan Tellervo Ala-Lahden, joka kirjoitti blogitekstin ympäristölupien sujuvoittamisesta. Tämän lisäksi kirjeessä on asiaa kriisinhallinnan dramaturgiasta, elonkirjosta, ruokakriiseistä, energiamurroksesta, taloudesta sekä kosolti BIOS-tutkijoiden podcast-esiintymisiä.

Uutiskirjeen voit tilata sähköpostiisi täältä.

Kestävyysmurroksen suunnittelun pilotointia Ateneumin taidemuseossa 20. marraskuuta 2023, kuva Juhani Haukka

Suunnittelupilotti Ateneumissa

Marras-joulukuussa BIOS kutsui joukon parhaita asiantuntijoita Ateneumin taidemuseoon, tehtävänä tuottaa jaettu tilannekuva teollisen kestävyyssiirtymän etenemisestä Suomessa. Kaksipäiväinen tilaisuus pilotoi tiedevetoista suunnittelua. BIOS on pitkään peräänkuuluttanut tarvetta kestävyysmurroksen tiedevetoiselle, monialaiselle suunnittelulle. Suunnittelu tuottaisi jatkuvasti päivittyvää tietoa talouden eri sektorien yhteenkietoutuvista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi. Mikä on realismia, ja missä ovat riskit ja mahdollisuudet?

Pilotti tuotti kolme löydöstä. Ensinnäkin kova tavoitteemme ajankohtaisen tilannekuvan luomisesta onnistui. Keskityimme puhtaan sähkön ja metsän tulevaisuuspolkuihin. Tästä on tarkoitus julkaista infopaketti hieman tuonnempana, mutta todettakoon jo, että monet julkisuudessa esitellyt visiot ja skenaariot ovat pitkälti perusteettomia. Suomen ei esimerkiksi ole mieltä jatkaa nykyisellä laskevan lisäarvon teollisella tuotantorakenteella ja käyttää suuria summia ja valtavasti sähköä sen kasvihuonekaasujen kaappaamiseen tehtaiden piipuista. Kansainväliset markkinat muuttuvat innovaatioiden ja ympäristöpolitiikan myötä, ja päästövähennyksiä saadaan aikaiseksi muilla keinoilla tehokkaammin ja halvemmalla.

Toiseksi totesimme, että kyllä – tiedevetoinen suunnittelu on mahdollista. Hyvin taustoitettuna se tuottaa tuloksia jo lyhyessäkin ajassa. Kolmanneksi pilotti vahvisti, että jatkuva ja määrätietoinen suunnittelu on syytä institutionalisoida pysyväksi osaksi kestävyysmurroksen hallintaa. Tunnistimme useita potentiaalisesti kohtalokkaita tietoaukkoja, joiden täyttäminen vie aikaa ja vaatii uusia tiedontuotannon muotoja nykyisten rinnalle. Tiedevetoinen suunnittelu on oleellinen osa uudistavan innovaatio- ja teollisuuspolitiikan valmistelua. Lisäksi se luo paremmat edellytykset teollisuuden strategiatyölle, joka jatkossa yhä useammin ylittää perinteiset sektorirajat.

Ilmastonmuutoksen tilannekatsaus

Tätä uutiskirjettä laadittiin Dubain COP28-ilmastoneuvotteluiden aikana, joten kokouksen annin tai sen puutteen analyysiä kannattaa etsiä esimerkiksi Carbon Brief -sivustolta, joka julkaisee perinteisesti syvällisen tarkastelun kokousten jälkeen. Kesäkuun uutiskirjeen lukuvinkeissä esittelimme Dubain kokouksen alla käytyä kriittistä keskustelua, joka vain kiihtyi kesän ja syksyn mittaan. Tapetille nousivat paitsi kokouksen puheenjohtaja Al Jaberin öljy-yhtiön Adnocin hurjat tuotantosuunnitelmat myös Guardianin paljastamat lausunnot “luoliin palaamisesta”. Historiallisen suuri fossiiliteollisuuden lobbarien määrä kokouksessa on sekin saanut aikaan suuttumusta – niin ikään eläintuotantoteollisuuden lobbarien määrä on kasvanut hurjasti. Gazan sota on tietysti myös vaikuttanut neuvotteluiden kulkuun.

Kokouksen alla julkaisimme blogissamme Ville Lähteen laatiman ilmastonmuutoksen tilannekatsauksen. Ville syventyi uusimpaan Emissions Gap -raporttiin “Broken Record”, jonka kansikuva tulee varmasti jäämään ilmastokuvaston historiankirjoihin. Sen lisäksi katsauksessamme on asiaa kansainvälisen energiajärjestö IEA:n tiukkasanaisesta raportista, joka tarkastelee fossiiliteollisuuden tulevaisuutta, sekä hiilen talteenotosta ja useista tuoreista ilmastotutkimusartikkeleista. 

Viime aikoina olemme lukeneet ilmastoasioista paljon muutakin. Adam Tooze analysoi edellä mainittujen lisäksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston ilmastoraporttia. 

Tämä Naturen artikkeli käsittelee ongelmaa, joka tunnetaan heikosti: puolentoista asteen rajalle ja sen saavuttamiselle ei ole yhteisesti hyväksyttyä määritelmää, ja IPCC:n suosima menetelmäkin voi ruokkia vaarallista viivyttelyä. Kirjoittajat ehdottavat uutta tarkastelutapaa, jossa 1,5°C rajan rikkomisen virallistamista ei tarvitsisi odottaa vuosikausia. Tuore tutkimus taas antoi huolestuttavia uutisia: hiilidioksidin voimakkuus kasvihuonekaasuna saattaa lisääntyä sitä mukaa, mitä korkeammaksi pitoisuudet nousevat. Ilmiö siis pahenee paitsi kaasun määrästä myös itse kaasun luoman ilmastopakotteen muuttuessa – aiemmin jälkimmäisen on oletettu olevan vakioinen. Carbon Briefin artikkelissa tarkastellaan siirtomaavaltojen laajempaa historiallista ilmastovastuuta, kun niiden toimet siirtomaissa huomioidaan. Guardian uutisoi joukosta ilmastotutkijoita, jotka peräävät ilmastotutkimukselle aktiivisempaa poliittista roolia ja irtaantumista IPCC:n perinteisestä linjasta, jonka mukaan se ei anna suoria politiikkasuosituksia. Lopuksi vielä suosittelemme tätä Glen Petersin katsausta hiilibudjettien tilanteeseen. 

Hyvältä ei näytä, mutta kuten Ville toteaa katsauksensa lopussa:

“Tämä on pelottavaa. Ilmastonmuutoksen maailmassa huonoja uutisia pitäisi kuitenkin osata ottaa vastaan hieman epäintuitiivisella tavalla. Mitä huonompia uutisia, sitä suurempi kiire on, ja sitä enemmän pitää ponnistella. Selkeää rajaa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ole, ei lopullista fatalismin hetkeä. Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.”

BIOS

Uusi BIOS-tutkija Tellervo Ala-Lahti kirjoittaa ympäristölupien sujuvoittamisesta

Syksyllä riveihimme liittyi uusi tutkija, Tellervo Ala-Lahti. Tellervo tutkii ympäristöoikeustieteellisessä väitöskirjassaan teollisuuden vihreän murroksen lainsäädännöllisiä toteutuskeinoja Euroopan unionin ja Suomen tasolla. Tunnistamalla ympäristöoikeuden fragmentoituneiden instrumenttien eri ohjausvaikutuksia pyrkimyksenä on hahmottaa, miten lainsäädäntö yhtäältä edistää mutta toisaalta vaikeuttaa teollisuuden kestävyysmurroksen toteutumista.

Ensimmäisessä BIOS-blogissaan Tellervo käsittelee ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittisia ulottuvuuksia, erityisesti luvituksen vaikutuksia teollisten teknologioiden kehittämiseen ja paikallisten ympäristövaikutusten hallintaan sekä vanhojen ja uusien ympäristölupien eriarvoista asemaa. 

Kriisinhallinnan dramaturgiaa

BIOS on ollut vuodesta 2018 lähtien osa STN-rahoitteista WISE-tutkimuskonsortiota, joka päättyy tämän vuoden lopussa (voit katsoa tallenteen WISE:n ja LONGRISK-hankkeen yhteisestä loppuseminaarista Tiedekulmassa). Konsortion yhtenä oleellisena juonteena on ollut monitieteisen tutkimuksen ja dramaturgian yhteistyö. Olemme pohtineet ja kehittäneet politiikkapäämajaharjoitusten ja erityisesti internet-pohjaisen Tulevaisuuden tilannehuone -harjoituksen dramaturgiaa yhdessä dramaturgi Katariina Nummisen kanssa. Lisäksi olemme keskustelleet monikriisin ja strategisen kriisinhallinnan dramaturgisista ulottuvuuksista laajemmin. Kokosimme nämä pohdinnat yhteen tuoreessa WISE-blogitekstissä, joka avaa monenlaisia poikkitieteellisiä ja -taiteellisia näkökulmia myös jatkoa ja uusia hankkeita ajatellen.

“Miten ongelmat meille hahmottuvat, millaisia tulevaisuuksia kykenemme näkemään, mistä kaikesta olemme tekemässä päätöksiä? Nämä kaikki ovat yhtäältä strategisia, toisaalta dramaturgisia kysymyksiä.”

Biodiversiteetistä ja Suomen luontokatostrategiasta

Marraskuun alussa julkisuuteen tuli tietoja, että Suomen biodiversiteettistrategiasta oltaisiin poistamassa pinta-alatavoitteet. Asiasta heräsi kiivas julkinen keskustelu, johon myös BIOS osallistui kirjoituksellaan “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti?” Kirjoitus tarttui ajankohtaiseen kiistaan mutta kurotti pidemmälle pohtimaan väitteitä “luonnon museoinnista” sekä biodiversiteetin moninaisen ilmiökentän hankaluutta yksiulotteisten poliittisten vaatimusten kannalta. Politiikka vaatii yksiselitteisiä määrällisiä mittareita, mieluiten yhtä, mutta ilmiö ei anna myöten. Tiedon intressi ja todellisuus eivät kohtaa.

“Tällaiseen moniulotteiseen ilmiöön ei sellaista kiistatonta yksiselitteistä kriteeriä saada, millaista politiikassa on tapana perätä. Politiikka kysyy vääriä kysymyksiä mutta vaatii oikeita vastauksia. Ja koska vääriin kysymyksiin ei saada tarpeeksi kiistattomia vastauksia, on mahdollista puhua suojelutavoitteiden “epätarkoituksenmukaisuudesta”. Haluttomuus turvata biodiversiteettiä voidaan legitimoida ikään kun tieteellä – on muka tieteen vika, jos se ei saa aikaan tarpeeksi yksiselitteisiä kriteereitä. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, sillä se mahdollistaa torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka kriteereitä kuinka viilattaisiin.”

Elonkirjon käsittely jatkui blogissa joulukuussa, kun Emma Hakala ja Karoliina Lummaa tarkastelivat elonkirjoa ja kulttuuria kokonaisturvallisuuden näkökulmasta. Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun.

Sopivasti heti seuraavana päivänä Helsingin Sanomat uutisoi Luontopaneelin raportista, joka antoi Suomelle melkoiset madonluvut. Nykyiset ja suunnitteilla olevat toimet eivät alkuunkaan riitä Suomen luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttämiseksi. Raportti ehdottaa laajaa kirjoa uusia toimia ja merkittävästi lisää varoja. Kuten paneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho totesi, hintalappu on iso, mutta hänellekin oli yllätys, että suunta on edelleen mahdollista kääntää.

BIOS-tutkimusta ruokakriiseistä, energiasiirtymästä ja “kestävyyden jälkeisyydestä”

Marraskuussa ilmestyi Ville Lähteen johdolla kirjoitettu BIOS-yhteisartikkeli “The crises inherent in the success of the global food system”. Artikkelin juuret ovat pitkällä, toukokuussa 2020 ilmestyneessä BIOS-blogikirjoituksessa “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Ville kuvaa kirjoituksen taustoja kotisivuillaan:

“Koronapandemia oli herättänyt poikkeuksellista kiinnostusta ruokajärjestelmien kriisialttiudesta, koska ongelmat olivat päällä. Vanhat oletukset omavaraisuusasteesta ja huoltovarmuudesta horjuivat, kun monisyiset kansainväliset sidokset ja riippuvaisuudet tulivat näkyvämmäksi. Samalla konkretisoituivat monet nälän ja ruokaturvattomuuden ongelmat… Toisaalta tilannetta käytettiin hyväksi muukalaisvihamielisyyden ja itsekkään kansallismielisyyden edistämiseen.”

Tästä syntyi kimmoke laatia aiheesta perusteellinen synteesiartikkeli. Kuten usein, artikkelin matka oli pitkä ja kivinen, ja koronan lisäksi siihen toi tietysti uusia mutkia sota. Artikkelin työstön aikana kertyneeltä pohjalta Ville puuttui sodan herättämään ruokapoliittiseen keskusteluun ja sen ongelmiin blogikirjoituksella “Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot”. Tästä kesti vielä yli puolitoista vuotta, ennen kuin artikkelimme näki päivänvalon. 

Artikkelissa pureudutaan tuotantokeskeisen eli “produktivistisen” mallin ongelmiin, tarkastellaan globaalin ruokajärjestelmien verkoston luonnetta ja lanseerataan siihen uusi käsitteellinen työkalu, pohditaan haavoittuvaisten tuottajien ja yhteiskuntien asemaa globaalissa järjestelmässä sekä etsitään muutoksen polkuja.

Tere Vadén ja Jussi T. Eronen olivat mukana yhteisartikkelissa “Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”. Siinä tutkitaan, mitä vaatisi kaiken fossiilienergian käytön – lämmitys, liikenne, sähköntuotanto – korvaaminen Suomessa. Vaikka esimerkiksi liikenteessä sähköistämisen myötä energiaa kuluu kilometrejä kohden vähemmän, on korvaustarve silti mittava, välillä 76 – 142 TWh, teknologisista valinnoista riippuen.

Tutkimuksen tarkoitus on hahmottaa mittakaavoja. Fossiilienergia voitaisiin korvata esimerkiksi puubioenergialla – mutta silloin metsäteollisuudelle ei riittäisi raaka-ainetta lainkaan. Vastaavasti tuulimyllyjä tarvittaisiin useita tuhansia. Energiamurroksen helpottamiseen tarvitaan myös energiankulutuksen vähentämistä.

Tere oli mukana myös kirjoittamassa artikkelia “From the Archimedean point to circles in the sand—Post-sustainable curriculum and the critical subject”, joka tarkastelee ympäristökriisien kouluille asettamaa ongelmaa, jonka esimerkiksi Greta Thunberg on terävästi muotoillut: miksi opiskella tietoja ja terävää järjenkäyttöä, kun niiden yhteiskunnallinen painoarvo ei riitä esimerkiksi turvaamaan lasten tulevaisuutta. Artikkelissa pohditaan, miten kriisi viittoilee tarpeeseen muokata käsitystä siitä, mitä kriittisyys ja kriittinen järjenkäyttö ovat ja miten niitä opiskellaan.

BIOS äänessä

BIOS-podcastsarja “12 käsitettä maailmasta” jatkui joulukuussa kolmannella jaksolla “Tarpeet” (Soundcloud, Apple, Spotify).Jakson teemoja ovat yhtäältä vaurauden ympäristökuorma ja ylikulutus mutta toisaalta tavallisten arjen tarpeiden tyydyttämisen vaatima energia ja luonnonvarat ja niiden ympäristökuorma. Ylikulutus on kriittisen tärkeä näkökulma, mutta sen lisäksi on tarkasteltava yhteiskunnan tarpeentyydytyksen järjestelmiä. Ekologisen siirtymän kannalta keskeistä on hahmottaa, että samat välttämättömät tarpeet voidaan tyydyttää radikaalisti erilaisin tavoin. 

Liitythän mukaan seuraamaan sarjaa! Tammikuussa Ville ja Tere puhuvat niukkuudesta ja runsaudesta, ja helmikuussa paneudutaan ympäristöongelmien moninaisuuteen.

Tero Toivanen vieraili marraskuussa Politiikkaradiossa, kun aiheena oli talouskuri ja sen vaarat. Tero ja muut vieraat keskustelivat kirjan Talouskuri tuli Suomeen tiimoilta. Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa Tero taas keskusteli Orpon hallituksesta ja “ympäristöpolitiikan hallavuosista”.

Elonkehä-lehden podcastissa Tere Vadén ja Antti Salminen, jotka ovat kirjoittaneet yhdessä paljon öljyn merkityksestä sivilisaatiolle, keskustelivat aiheesta otsikolla “Artesaaniöljyä ja tiivistynyttä aikaa”: “Nykyinen elämänkokemuksemme nojaa öljyyn ja muihin fossiilisiin polttoaineisiin – vahvemmin kuin kenties tulemme ajatelleeksi. Mitkä kokemukset ovat perustaltaan fossiilisia, siis eivät olisi olemassa ilman tiettyjä hiilivetyjä, mitkä taas ovat koettavissa öljyn kanssa tai ilman, kaikkina aikoina? Tuotetaanko tulevaisuudessa artesaaniöljyä? Kuinka öljy muuttaa ajan kokemusta?”

Karoliina Lummaa oli Radio Fiskarsin vieraana keskustelemassa Sari Puustisen kanssa luontokadon yhteiskunnallisista ja kulttuurisista ulottuvuuksista: “Miten kulttuurimme ja luontosuhteemme on yhteydessä luontokatoon? Miten tähän on tultu, mitä juurisyitä kätkeytyy luontokadon taustalle tutkimusten valossa? Mitä vaikutuksia elonkirjolla on ihmisyhteisöihin? Entä miten aihetta on käsitelty nykytaiteessa ja -runoudessa?”

Ville Lähde oli äänessä (ja kuvassa) mukana OKKA-säätiön, Opintokeskus Siviksen ja Kansalaisopistojen liiton toteuttamassa opintokokonaisuudessa “Kohti kestävää ja hyvää elämää”. Ville aloitti viiden asiantuntijavideon sarjan tietysti otsikolla “Ekologinen jälleenrakennus”.

BIOS-taloutta

Paavo Järvensivu ja Jussi Ahokas käsittelivät marraskuisessa Voiman talousliitteessä Yhdysvaltain uutta teollisuuspolitiikkaa (johon syvennyttiin myös elokuisessa uutiskirjeessämme). 

“Yhdysvaltojen uusi teollisuuspolitiikka on hyvin mielenkiintoinen kestävyysmurroksen toteuttamisen ja tutkimuksen kannalta. Se tekee selvän pesäeron puhtaasti markkinalähtöisiin mekanismeihin. Talouden ja erityisesti teollisuuden suuntaaminen otetaan vahvasti demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen. Toki siinä on myös valtavia puutteita, kuten kyvyttömyys ohjata ja leikata fossiilisten polttoaineiden tuotantoa sekä huomioida resurssien käytön kestävyys. Myös kestävyysmurroksen kaikkiaan vaatimien investointien mittaluokka on tietysti paljon yksittäistä lakipakettia kuten IRA:ta suurempi.”

BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas oli äänessä myös joulukuun Imagen jutussa “Ratkaisuja luontokadon pysäyttämiseen ei tarvitse tuoda mistään avaruudesta – ohjaamme taloutta samoilla keinoilla jo nyt”:

”Vihreässä siirtymässäkin monet ajatukset perustuvat sille, että teknologinen kehitys tulee ja pelastaa meidät. Mielestäni monet visioista, joita nyt heitellään, ovat utopistisia, varsinkin jos vielä ajatellaan, miten pienessä aikaikkunassa ihmiskunnan historiaa – luonnonhistoriasta puhumattakaan – kaikki tämä pitäisi saada tehtyä.”

”Mutta koko ajan pitäisi mennä kohti laajempaa, paremmin koordinoitua tiedon tuottamista ja toimintaa, jotta meillä olisi jatkuva ymmärrys, mitä valinnoista seuraa, vaikkapa vetytalouden rakentamisesta. Se olisi tasapuolisempaakin. Tätä voi kutsua myös jonkinlaiseksi suunnitteluksi, joka on tietysti pannassa tänä päivänä. Ei saa suunnitella mitään, vaan pitää vain luoda rakenteita ja markkinamekanismeja ja sitten markkinat hoitavat. Tämä suunnittelun ja markkinamekanismiohjauksen välinen poliittinen kamppailu on edelleenkin käynnissä.”

Jussi vastasi myös joulukuussa Kansan Uutisten kysymyksiin taloudesta.

Lopuksi

Lukuvinkkeinä tällä kertaa ovat Alma Onalin erinomainen kiertotalousjuttu Ylioppilaslehdessä, Scientific Americanin artikkeli lihansyönnistä antropologien silmin, Guardianin juttu FAO:n vanhan nautakarjaraportin saamasta kritiikistä ja asiaan liittyvistä kähminnöistä sekä Reutersin hieno infokooste merenalaisesta kaivostoiminnasta.

Olemme myös ihastelleet näitä ainutlaatuisia “ilmastonmuutoksen haamukuvia”. 

11.12.2023
Ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittiset ulottuvuudet Ympäristöluvituksiin kytkeytyy kaksi keskeistä kysymystä. Ensinnäkin kysymys siitä, miten luvitusprosessit voivat toimia kannustimena uusien teollisten teknologioiden edistämisessä. Toiseksi avoinna on, miten ympäristöluvat voivat tukea teollisuuden ympäristövaikutusten pienentymistä, liittyyhän uusiin teknologioihin merkittävää tieteellistä epävarmuutta. Tässä tekstissä tarkastellaan lupien vaikutuksia teollisuuspolitiikkaan, erityisesti niiden roolia vihreässä siirtymässä.  Luvitus on tärkeimpiä oikeudellisia keinoja hallita yksityisten teollisten hankkeiden ympäristövaikutuksia. Ympäristölupaa […]

Ympäristöluvituksiin kytkeytyy kaksi keskeistä kysymystä. Ensinnäkin kysymys siitä, miten luvitusprosessit voivat toimia kannustimena uusien teollisten teknologioiden edistämisessä. Toiseksi avoinna on, miten ympäristöluvat voivat tukea teollisuuden ympäristövaikutusten pienentymistä, liittyyhän uusiin teknologioihin merkittävää tieteellistä epävarmuutta. Tässä tekstissä tarkastellaan lupien vaikutuksia teollisuuspolitiikkaan, erityisesti niiden roolia vihreässä siirtymässä. 

Rauman sellutehdas. Kuva: Wikimedia Commons

Luvitus on tärkeimpiä oikeudellisia keinoja hallita yksityisten teollisten hankkeiden ympäristövaikutuksia. Ympäristölupaa on haettava, jos yksityisen toimijan toiminnan harjoittamisesta aiheutuu ympäristön pilaantumisen riskiä. Ennen luvan myöntämistä, suunnitteluvaiheessa, teollisen tai muun lupaa vaativan hankkeen ympäristövaikutuksia arvioidaan ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä. Lupaharkinnassa huomioon otettava ympäristölainsäädännöllinen kehys velvoittaa ympäristölupaviranomaisia varmistamaan, ettei suunniteltu teollinen toiminta johda laissa kiellettyyn ympäristön saastumiseen tai sen riskiin. 

Paikallisia ympäristövaikutuksia, joita luvissa arvioidaan, ovat erityisesti tehtaan aiheuttamat päästöt vesistöön, maaperään ja ilmaan (pois lukien kasvihuonekaasut, joita säännellään päästökaupan keinoin). Päästökuorman perusteella arvioidaan myös tehtaan tai tehdaskompleksin vaikutuksia ekosysteemeihin sekä suojeltuihin luontotyyppeihin ja lajeihin. Ympäristölupaprosessit ovat myös olennainen osa teollisten teknologioiden luvittamista ja kokonaisuudessaan olennainen suojatoimi sen varmistamiseksi, että toiminnan kielteiset ympäristövaikutukset estetään tai minimoidaan.  Ympäristölupaprosesseissa ei ole tarkoitus arvioida suunnitellun teollisuuslaitoksen laajempia kestävyysvaikutuksia, vaan niissä keskitytään ennen kaikkea paikallisiin ympäristövaikutuksiin. Akkutehtaan kohdalla ei arvioida sen tulevia vaikutuksia yhteiskunnan sähköistymiseen, eikä biotaloustehtaan kohdalla arvioida sen vaikutuksia maankäyttösektoriin metsänhakkuiden muodossa. 

Ympäristövaikutusten arviointi perustuu usein luonnontieteellisiin mallinnuksiin hankkeen mahdollisista vaikutuksista, ja sen tarkoituksena on varmistaa, että suunnitellun toiminnan vaikutukset ympäristöön selvitetään riittävän perusteellisesti. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun hankkeen odotetaan aiheuttavan merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia, esimerkiksi vesistön tilan heikkenemistä, maaperän pilaantumista tai vaikutuksia Natura 2000 -alueisiin ja muihin luonnonsuojelulailla suojattuihin ympäristöarvoihin.

Kunnianhimoiset ilmastotavoitteet ovat kuitenkin luoneet jännitteen paikallista ympäristöä suojelevien lupaprosessien ja niiden ilmastoteknologioiden skaalaamisen välille, joiden ympäristövaikutuksia ei laajasti tunneta. Suomessa vihreän siirtymän kannalta tärkeät investointihankkeet voivat pyytää etusijamenettelyä yleensä pitkäksi venyvien lupaprosessien vauhdittamiseksi, minkä lisäksi uusiutuvan energian tuotantolaitosten lupamenettelyä on tehostettu. (Ympäristöluvat ja ympäristönsuojelun valvonta – Ympäristöministeriö) Hiilineutraaliin teollisuuteen tähtäävää nettonollateknologian käyttöönottoa edistävät hankkeet nauttivat vastaisuudessa helpotetuista lupaprosesseista myös Euroopan unionin ilmastotavoitteiden ja Ukrainan sodan kirvoittaman RePowerEU-suunnitelman ja Vihreän kehityksen teollisuusohjelman mukaisesti.

Euroopan komission tuoreet lupaprosesseja sujuvoittavat säädösesitykset

Euroopan komissio on ottanut nettonollateollisuuteen tähtäävässä säädösesityksessään tavoitteeksi, että strategisten nettonollateknologioiden valmistushankkeiden ympäristölupamenettelyt olisivat ennakoitavia ja nopeita, joten niissä olisi hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet yksinkertaistaa vaadittuja arviointeja ja luvan saantia. Tämä tulisi tehdä heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa EU:ssa. EU-komission mukaan strategisia nettonollateknologioita ovat aurinkosähkö- ja aurinkolämpötekniikat, maatuulivoiman ja merituulivoiman teknologiat, akku- ja varastointiteknologiat, lämpöpumput ja maalämpötekniikat, elektrolyyserit ja polttokennot, kestävät biokaasu- ja biometaaniteknologiat, hiilidioksidin talteenotto- ja varastointiteknologiat sekä sähköverkkoteknologiat. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, Annex) Säädöksen tavoitteena on varmistaa, että liitteessä lueteltujen strategisten nettonollateknologioiden valmistuskapasiteetti unionissa on vuoteen 2030 mennessä täysin tai likipitäen saavuttanut vertailuarvon, joka on vähintään 40 prosenttia vuodeksi 2030 asetettujen unionin ilmasto- ja energiatavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien vastaavien teknologioiden vuotuisista käyttöönottotarpeista sekä turvata EU:n sisämarkkinoille saatettujen nettonollateknologioiden vapaa liikkuvuus. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 1(2))

EU-komissio näkee teollisuuden nettonollasäädöksen perusteella strategisten nettonollateknologioiden valmistusta edistävien hankkeiden palvelevan merkittävällä tavalla yleistä etua, joten uusissa lupa-asioissa voitaisiin ehdotetun säädöksen mukaan soveltaa yksinkertaistettua arviointia. Tämä tarkoittaa harkittujen poikkeuksien myöntämistä tietyistä EU:n ympäristölainsäädännön pykälistä sekä lintu- ja luontodirektiivin poikkeussääntöjen soveltumisalan tarkentamista. Komission säädösehdotuksen mukaan tilanteessa, jossa vesipuitedirektiivin ja/tai lintu- ja luontodirektiivien poikkeuspykälien ehdot täyttyvät, vastuullinen lupaviranomainen voi päättää, että strategisen nettonollahankkeen tuoma julkinen etu menee luonnon ja ympäristönsuojeluun liittyvien julkisten etujen edelle ja että sen vuoksi hanke voidaan hyväksyä. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, johdanto, kohta 51 ja art. 13(4)) 

Huolimatta tavoitteesta olla heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa, EU-komissio suunnittelee siis eri ympäristödirektiivien poikkeussäännösten aktiivista käyttöönottoa ja niiden soveltumisen uudelleen arviointia, lisäämällä nettonollateknologiat “yleisen edun” määritelmään. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 12(3))  Esimerkiksi poikkeaminen luontodirektiivin mukaisista luontotyyppien ja Natura 2000-verkostoon kuuluvien luontoarvojen suojelusta vaatii erittäin tärkeän ja pakottavan yleisen edun olemassaoloa, ilman vaihtoehtoisen ratkaisun mahdollisuutta. (Luontodirektiivi, art. 6(4)), implementoitu Suomen luonnonsuojelulakiin 39§ ja 66§). Komission säädösesityksen nojalla nettonollateknologian valmistaminen teollisuushankkeessa nähdään tälläisen “pakottavan yleisen edun” käsillä oloa puoltavaksi perusteeksi lupaharkinnassa, mikä edesauttaa luvan saantia, luonnonsuojelunormien sitä estämättä.

Koska komission esitys ei tee eroa eri nettonollateknologioiden välillä niiden skaalautuvuuden ja kehitysasteen osalta, ei se tältä osin välttämättä ohjaa jäsenvaltioiden investointipäätöksiä teollisten teknologioiden osalta suuntaan, joka voisi turvata nopean siirtymän kohti puhtaan energian tuotantoa ja yhteiskuntien sähköistymistä. Talteenotossa savukaasuista (CC) on merkittävä ero siinä, syntyvätkö savukaasut biomassojen (BECC) vai fossiilisten polttoaineiden poltossa tai muissa teollisuusprosesseissa. Toinen keskeinen ero hiilen talteenottoteknologioiden välillä on se, pyritäänkö talteenotettu hiili varastoimaan pitkäaikaisesti (CCS) vai palauttamaan kiertoon todennäköisesti lyhytikäisissä tuotteissa (CCU). Hiilen talteenotto voi siis päätyä jatkamaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Se voi myös luoda polkuriippuvuutta, joka vaikeuttaa siirtymää nettonollasta kohti nettonegatiivisuutta. Tätä problematiikkaa käsiteltiin aiemmassa BIOS-kirjoituksessa.

Kun uusiutuvien energianlähteiden varaan rakentuva sähköistyminen ja ilmastonmuutoksen torjunta etenevät, metallien ja mineraalien kysyntä kasvaa nopeasti tehden kriittisten raaka-aineiden sääntelystä tärkeää. Kriittisten raaka-aineiden lisääntyvä tarve luo painetta niiden louhinnan, jalostuksen ja kierrättämisen lisäämiseen EU-alueella, mihin EU on reagoinut kriittisiä raaka-aineita koskevalla säädöksellä, jolla pyritään turvaamaan kriittisten raaka-aineiden monipuolinen, kohtuuhintainen ja kestävä saanti EU:ssa ja täten vähentämään riippuvuutta Euroopan unionin ulkopuolisista maista. Komission säädösesityksen mukaan enintään 65 prosenttia kunkin strategisen raaka-aineen vuotuisesta kulutuksesta unionissa missä tahansa asiaankuuluvassa jalostusvaiheessa saa olla peräisin yhdestä ainoasta EU:n ulkopuolisesta maasta.  

Unionin vuonna 2020 päivitetty kriittisten raaka-aineiden luettelo osoittaa, että sähköajoneuvojen akkuihin ja energian varastointiin EU tarvitsisi jopa 18 kertaa enemmän litiumia ja viisi kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2030 mennessä sekä melkein 60 kertaa enemmän litiumia ja 15 kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2050 mennessä. Harvinaisten maametallien – joita käytetään esimerkiksi sähköajoneuvoissa, digitaalisissa teknologioissa tai tuuligeneraattoreissa – kysyntä voisi kasvaa kymmenkertaiseksi vuoteen 2050 mennessä. (Mineral Resource Governance in the 21st Century and a sustainable European Union | SpringerLink) Komissio onkin esittänyt kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskevassa säädöksessään hankintaan liittyvien lupa-prosessien sujuvoittamista. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, luku 2)

Erityisesti kriittisten raaka-aineiden louhinta ja jalostus ovat potentiaalisia ympäristöä ja ihmisten terveyttä vaarantavia toimia, joita pyritään hallitsemaan luvituksen keinoin. Komissio kuitenkin toteaa säädösehdotuksessaan, että tavoitteena on korkean ympäristönsuojelun tason varmistaminen kriittisten raaka-aineiden kierrätettävyyttä ja kestävyyttä parantamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskeva säädösesitys, art. 1(2)d) Lisäksi nopeutettuun lupaprosessiin oikeutetuilta hankkeilta vaaditaan julkisen edun mukaisuutta sekä julkisen terveyden ja turvallisuuden edistämistä, minkä nähdään toteutuvan luontodirektiivin, vesipuitedirektiivin ja lintudirektiivin poikkeussäännöksien ehtoja seuraamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hakintaa koskeva säädösesitys, art. 7(2).) Ympäristön ja terveyden suojelu on siis pyritty huomioimaan osana raaka-aineiden hankintaa koskevaa sujuvoitettua luvitusta.  Kuitenkin vasta käytäntö näyttää, toteutuvatko säädösehdotuksen tavoitteet. 

Kuten todettu, ympäristölupaviranomaisen tai edes tuomioistuimen työnkuvaan ei kuulu arvioida teollisuushankkeiden ilmastohyötyjä suhteessa paikallisiin ympäristövaikutuksiin vaan keskittyä nimenomaisesti jälkimmäiseen. Näin ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvittavien teollisuushankkeiden luvittamisen sujuvoittaminen voidaan nähdä ylätason ohjauksena kohti haluttua tasapainoa (trade-off) ilmastotavoitteiden ja paikallisen ympäristönsuojelun välillä.  

Uudet teknologiat aiheuttavat uusia riskejä paikalliselle ympäristölle teollisuuden sijaintipaikassa, mutta tämä riski tulee suhteuttaa fossiilitalouden jatkumisesta aiheutuvaan riskiin, joka on joka tapauksessa suurempi ympäristön tilan heikkenemisen kannalta. Tieteellisen epävarmuuden olemassaolo ei saa siis johtaa täyteen toimettomuuten teollisuuden vihreää siirtymää rakennettaessa, vaan teknologioiden kehittämiseen ja testaamiseen on investointava niiden skaalautuvuuden mahdollistamiseksi.  Uusien teollisuuden teknologioiden ja fossiilitalouden aiheuttamia ympäristöriskejä on kuitenkin vaikea verrata, sillä jälkimmäisen ympäristövaikutukset tunnetaan laajalti, mutta uusien teknologioiden kohdalla epävarmuus ympäristövaikutuksista on laajaa. Poikkeuksia vihreään teollisuuden murrokseen tähtäävien teollisten teknologioiden valmistuksen kohdalla on kuitenkin vaikeaa perustella ilman samanaikaista aktiivista fossilitalouden alasajoa.

Suomen hallitusohjelman skenaario teollisten investointien vauhdittamiseksi

Suomen nykyisen hallituksen ympäristölupien sujuvoittamis- ja keventämishankkeen perimmäisenä tarkoituksena on lisätä teollisia investointeja Suomeen, sillä investointien on nähty estyvän pitkien lupaprosessien seurauksena. Eri lupaprosessien ”yhden luukun” hallinnollisen keskittämisen (one-stop shop) lisäksi hallitusohjelman tavoitteena on lakisääteisen ja sitovan aikarajan asettaminen investointeja edellyttäville kaavoitus-, rakennus-, ympäristö- ja vesilupaprosesseille, jonka ylittyessä viranomaiset ovat velvollisia alentamaan toiminnanharjoittajan palvelumaksuja. Tavoitteena on, että lupakäsittelyjä yhdistämällä hakemus johtaa lähtökohtaisesti yhteen viranomaispäätökseen ja valitusmahdollisuuteen. Hallitusohjelmassa ei siis kategorisoida hankkeita, joiden osalta luvitusta sujuvoitetaan, vaan sujuvoittaminen näyttää kohdistuvan teollisuuden luvitusprosesseihin kauttaaltaan. Ilmastotavoitteiden osalta kuitenkin väläytetään painopisteenä päästöjä vähentävien ja hiiltä talteen ottavien ratkaisujen kehitys, jopa siinä määrin, että Suomella olisi mahdollisuuksia hiilidioksidin talteenoton ja hyödyntämisen edelläkävijäksi. 

Hallitusohjelman mukaan vesipuitedirektiivin mahdollistamat kansalliset joustot otetaan käyttöön ja vesienhoitosuunnitelmia tarkastellaan, lisäksi hallitus arvioi varovaisuusperiaatetta sekä sen tulkinnan vaikutuksia lupaehtoihin ja lupien hyväksymiseen. Vesipuitedirektiivin ja varovaisuusperiaatteen nykyistä tulkintaa ilmentää korkeimman hallinto-oikeuden merkittävä Finnpulp-tapaus. Suuren biotuotantolaitoksen luvan saanti estyi vesipuitedirektiivin tiukan tulkinnan seurauksena, jossa varovaisuusperiaatteella oli oma roolinsa. Varovaisuusperiaate soveltuu erityisesti tilanteisiin, joissa tieteelliset näytöt ovat epäselviä tai asiantuntijoiden keskuudessa kiisteltyjä, ja alustava ja objektiivinen tieteellinen riskinarviointi herättää perusteltua huolta siitä, että aine, tuotantoprosessi tai tuote voi muodostaa lailla kielletyn uhan ihmisten terveydelle tai ympäristölle. Varovaisuusperiaate, ympäristölakien tulkinnan ohjaajana, kehottaa meitä pysähtymään ja arvioimaan ennen kuin syöksymme luvittamaan innovatiivisia teollisuushankkeita, jotka saattavat aiheuttaa lailla kiellettyjä ympäristövaikutuksia. Tällainen kehotus ei kuitenkaan sovi yhteen sääntelyn joustavuutta suosivan politiikan kanssa, eikä se ole sopusoinnussa yritysten odotusten kanssa talousympäristössä, jossa kilpailu kovenee, lama kolkuttaa ovella, eikä riittävän selkeää sääntely-ympäristöä tai tukipolitiikkaa (vihreän siirtymän) teollisten investointien mahdollistamiseksi ole saatavilla. 

Hallitusohjelmassa suunnitellulla vesipuitedirektiivin joustojen käyttöönotolla ja varovaisuusperiaatteen tulkinnan tarkastelemisella pyritään vähentämään Finnpulp Oy:n kaltaisille toiminnanharjoittajille koituvaa epävarmaa tilannetta, jossa investointi voi estyä paikallisten ympäristövaikutusten vuoksi. Hallitusohjelman tavoitteena on siis vähentää ”epävarmuuksia” uusien lupien lupaharkinnassa sekä viranomaisten ja tuomioistuinten tulkintakäytänteissä. Varovaisuusperiaate, oikeudellisena tulkinta- ja ratkaisuperiaatteena, ohjaa lupaviranomaisten ja tuomioistuinten tulkintaa tieteellisesti epävarmoissa tilanteissa ympäristön hyväksi niin, että mitä vaarallisemmasta seurauksesta epäillään olevan kysymys, sitä varmemmin periaate ohjaa kohti luvan myöntämisen estymistä. Hallitusohjelmassa “epävarmuus” ei suinkaan viittaa epävarmuuteen hankkeen tulevista ympäristövaikutuksista, jota ympäristöviranomaiset ja valituksen seurauksena hallinto-oikeus tutkivat lupaharkinnassa. Hallituksen kontekstissa ”epävarmuus” viittaa  toiminnanharjoittajan ottamaan riskiin siitä, ettei suunnitellulle hankkeelle saadakaan lupaa, jolloin investointi estyy. Kyseisen “epävarmuuden” vähentämiseen tähtää myös hallitusohjelmassa mainittu lainsäädännön “selkiyttäminen” niin, että myös toiminnanharjoittajan vapaaehtoiset kompensaatiotoimet voivat puoltaa luvan myöntämistä lupaharkinnassa.

Hallituksen suunnittelema vesipuitedirektiivin tulkinnan joustavuuden lisääminen olisi Euroopan unionin tuomioistuimen Weser-ratkaisun vastaista, mutta eri lakien tulkinnan kehittäminen ei ole hallituksen käsissä, vaan määrittyy tuomioistuinten tulkintakäytännössä. Weser-ratkaisu osoittaa, että vesipuitedirektiivin ympäristötavoitteet sitovat jäsenvaltioiden lupaharkintaa, ja Suomen korkeimman hallinto-oikeuden Finnpulp-ratkaisu seuraa Weser-ratkaisua. Kaikkien jäsenvaltioiden laintulkinnan – viranomaisissa ja tuomioistuimissa – täytyy olla linjassa EU-tuomioistuimen tulkinnan kanssa EU-oikeuden etusijaperiaatteen mukaisesti, joten joustavuuden lisääminen ohi EU-tuomioistuimen tulkinnan ei ole EU-oikeuden rajoissa mahdollista. Kyseiseen vesipuitedirektiivin tulkintakäytännön kehitykseen liittyen, syksyllä 2023 valmistui ympäristöministeriön asettaman työryhmän mietintö hallituksen esitykseksi eduskunnalle vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annetun lain, ympäristönsuojelulain ja vesilain muuttamisesta. Lakeja täytyy muuttaa vastaamaan EU-tuomioistuimen tulkintakäytännössä kehittynyttä vesipuitedirektiivin tulkintaa, joka on vesienhoidon ympäristötavoitteiden ja vesien tilan heikentämiskiellon osalta velvoittavampi, kuin mihin kyseisten suomalaisten lakien nykyinen sanamuoto ohjaa. Jos päinvaistoin vesipuitedirektiivin vaatimuksia heikennettäisiin joustavoittamalla lakien sanamuotoja erilaisten tulkintojen mahdollistamiseksi, olisi tällainen käytäntö mitä todennäköisimmin EU-oikeuden vastaista. 

Epävarmuuden huomioiva varovaisuusperiaate tulkittuna yhdessä vesienhoitonormien kanssa, ohjaa uuden teollisuuden sijoitusvalintoja paikallisen ympäristön kannalta parempaan suuntaan, siten ettei pilaantumisvaarassa olevalle alueelle rakenneta uutta teollisuutta, kun ympäristöriskit ovat merkittäviä. Esimerkiksi BASF Battery Materials Finland Oy ei saanut lupaa rakentaa akkumateriaalitehdastaan Kokemäelle, sillä tehdasalue olisi sijainnut pääosin Järilänvuoren 1-luokan pohjavesialueella. Suurimmat esteet luvan myöntämiselle liittyivät pohjaveden saastumiseen ja ympäristöriskien aiheuttamiseen suunnitellusta sulfaattipitoisen jäteveden purkamisesta Kokemäenjoen vesistöön. Vaikka BASF Oy väitti riskin olevan vähäinen, korkein hallinto-oikeus katsoi todistusaineiston riittämättömäksi. Samainen akkumateriaalitehdas on kuitenkin saanut luvan Harjavallalle kattavien lisäselvitysten ja paremman sijaintivallinnan ansiosta. Lupaprosessit voisivat olla huomattavasti sujuvampia, jos teollisuuslaitosten sijoittamisen ohjaus ei jäisi viimesijaisimman tahon eli korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, vaan toiminnanharjoittajalla olisi käytössään tietoa ja keinoja, joiden avulla paikantaa optimaalinen sijaintipaikka ennen lupaprosessin aloittamista. 

Vanhat ja uudet luvat kestävyysmurroksessa

Vanhojen ja uusien lupien epätasa-arvo-ongelma juontaa juurensa syvälle historiaan ja liittyy lain taannehtivan vaikutuksen kieltoon. Ennen 1970-lukua ympäristönormeja ei nykyisessä muodossaan ollut, ja ympäristönsuojelulain alkutaipaleella luvan saamisen ehdot olivat lievemmät. Voimassa oleva oikeudellinen kehys suojaa olemassa olevia ympäristölupia ja tarjoaa vain rajoitetusti kannustimia nykyiselle saastuttavalle (fossiili)teollisuudelle investoida toimintansa kehittämiseen teollisuuden vihreän siirtymän edistämiseksi. Koska oikeudellisia keinoja kaikkien ympäristölupien väliseen suhteuttamiseen ei ole, ympäristölupaa ensimmäistä kertaa hakevan on täytettävä tiukemmat vaatimukset nykyisen ympäristösääntelyn puitteissa. Kestävyysmurroksen kontekstissa onkin tarpeen tarkastella uudelleen nykyistä oikeudellista kehystä ja tutkia tapoja kannustaa ja tukea vihreän siirtymän kannalta olennaisia investointeja samalla varmistaen, että nykyiset teollisuuslaitokset jatkavat toimintansa ympäristövaikutusten tehokasta vähentämistä. 

Nykyiset, asteittain tiukentuneet, päästönormit eivät suoraan velvoita päivittämään lainsuojaa nauttivia lupia, mikä voidaan nähdä vanhojen laitosten kilpailueduksi, sillä ympäristönsuojelusta seuraa aina myös kustannuksia. Toiseksi, vanhat laitokset saattavat olla jo aiheuttaneet esimerkiksi vesistön tilan huononemisen, ja uusissa lupahakemuksissa on otettava huomioon myös vesistöjen kokonaiskuormitus. Uuden tehtaan on täytettävä niin tiukat päästövaatimukset, ettei se aiheuta riskiä vesistön heikentymisestä vesipuitedirektiivin vastaisesti. Kolmanneksi, jos luvanvarainen laitos muuttaa toimintaansa merkittävästi (esimerkiksi ottamalla käyttöön parempaa teknologiaa), lupaa on ympäristönsuojelulain nojalla arvioitava uudelleen viranomaisessa. (Ympäristönsuojelulaki, 29§)

Vanhojen lupien ja ilman lupaa toimivien bensa-asemien luvan tarpeen uudelleen arviointi toiminnan olennaisen muutoksen johdosta on aiheuttanut lupien menettämisen pohjavesialueilla, sillä sijoitusalueiden maaperä- ja pohjavesiolosuhteissa ei voitu tehokkaasti ehkäistä bensa-aseman aiheuttamaa pohjaveden pilaantumisen vaaraa. (KHO:2010:28, KHO:2011:37, KHO:2015:45, KHO:2020:13) Vuonna 2021 vanha bensa-asema sai kuitenkin jatkaa toimintaansa, sillä pohjaveden hyvä sijainti maaperässä jakeluaseman alueella, virheettömästi toteutetut tekniset ja rakenteelliset suojausratkaisut, päästöjen havainnointijärjestelmät, sekä asianmukaiset onnettomuuksien torjuntasuunnitelmat, yhdessä korkeimman hallinto-oikeuden lupaehtoihin tekemien muutosten kanssa, vakuuttivat korkeimman hallinto-oikeuden siitä, että toiminnasta aiheutuva pohjaveden pilaantumisriski oli selvitetty riittävän tarkasti ja pysyi erittäin pienellä tasolla.  (KHO:2021:34

Toiminnan olennainen muuttaminen saattaa siis johtaa luvan epäämisen, jos luvan uudelleenarvioinnissa tulee esiin lailla kiellettyjä vaikutuksia ihmisten terveydelle ja/tai ympäristölle, joita ei olla aiemmin arvioitu tai ne on arvioitu puutteellisesti suhteessa nykyiseen normistoon. Toiminnanharjoittajalla ei siis ole tarvittavia kannustimia kehittää toimintaansa, kun laitos on niin vanha, ettei lupaa alun perin vaadittu tai se myönnettiin löyhemmin ehdoin kuin nykyiset ympäristönormit edellyttävät ja jos epäillään uuden ympäristövaikutusten arvioinnin vievän luvan kokonaan tai tiukentavan lupaehtoja kohtuuttomasti. Kannustimien puutetta edustaa myös vesipuitedirektiivin poikkeussäännös, joka koskee vain uusia hankkeita. Vesienhoidon ympäristötavoitteista voidaan rajoitetuin edellytyksin poiketa yleisen edun kannalta tärkeän, uuden merkittävän hankkeen toteuttamiseksi, lieventämällä vesimuodostumakohtaisia ympäristötavoitteita tai pidentämällä tavoitteiden saavuttamisen määräaikoja. (Vesipuitedirektiivi, art. 4 (45, 7), implementoitu Suomen lakiin vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä, 23–25 §) Kyseinen poikkeusmahdollisuus ei kuitenkaan sovellu tilanteisiin, joissa vanha teollisuuslaitos muuttaa merkittävästi toimintaansa, mikä voi pahimmillaan kannustaa uuden tehtaan rakentamiseen vanhan laitoksen ominaisuuksien parantamisen sijaan. Vanhojen teollisten laitosten toiminnan olennainen muuttaminen, esimerkiksi parempien puhdistusteknologioiden käyttöönotto, on kuitenkin olennainen osa teollista kestävyysmurrosta, silläkin uhalla, että lappu jää luukulle. 

Tarvitaan oikeudellisia keinoja, jotta vanhoja lupia voidaan tarkistaa kestävyysperustein ohittaen tapauskohtaisesti lain taannehtivuuden kiellon ja teollisten toimijoiden oikeusturvan, suuremman yleisen edun hyväksi. Tarvitaan tulkinta, jossa yleinen etu ja muut perusoikeudet painavat enemmän kuin luvan nauttima oikeussuoja. Tällaisesta kehityksestä antaa toivoa se, että EU-komissio edistää lupien kattavampaa jälkikäteistä tarkistamista teollisuuden päästödirektiivin uudistusehdotuksella, joka vahvistaa uusien ja vanhojen lupien integroitua lähestymistapaa muuttamalla direktiivin 21(3) artiklaa. Artikla edellyttää toimivaltaista viranomaista varmistamaan, lupaehtoja tarkistamalla ja tarvittaessa muuttamalla, että teollisuuslaitos noudattaa teollisuusalakohtaisia ja kyseiseen toimintaan soveltuvia parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) -vaatimuksia neljän vuoden sisällä niiden julkaisemisesta. Komission uudistusehdotuksen mukaan 1. tammikuuta 2030 jälkeen teollisuuslaitosten tulee lupien tarkistusten yhteydessä laatia ympäristönhallintajärjestelmä, jonka osana on tarjottava tieto siitä, miten laitoksen toimintaa kehitetään vuosina 2030-2050, jotta se edistää kestävän, puhtaan, kiertotalouteen perustuvan ja ilmastoystävällisen talouden syntymistä vuoteen 2050 mennessä.

Vanhojen ja uusien lupien välinen jännite vaikuttaa kestävyyssiirtymään laajasti. Tiukat normit uusille tuotantolaitoksille voivat siirtää tuotantoa kolmansiin maihin, mikä voi johtaa eräänlaiseen vihreään kolonialismiin, ottaen huomioon sähköistymiseen tarvittavat resurssit. Juuri tällaisen kehityksen välttääkseen EU on helpottanut luvitusta nettonollateknologioiden ja kriittisten raaka-aineiden hankinnan osalta. Uusien sujuvoitettujen lupamenettelyiden käyttöönotto teollisuuden sähköistymisen edistämiseksi ei kuitenkaan tuota kokonaiskestävyyden kannalta optimaalista ratkaisua, jos ei samalla suunnitella harkitusti ympäristön ja ihmisten terveyden kannalta parasta ilmastoteknologioiden toimivalikoimaa ja keskitytä jo olemassa olevan teollisuuden aiheuttamaan polkuriippuvuuteen teollisuuden vihreässä murroksessa. 

Tellervo Ala-Lahti

7.12.2023
Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun. Valmisteilla olevan Suomen biodiversiteettistrategian […]

Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun.

Suomenlinnan museotykki, kuvausajankohta 23.2.2022 myöhäisilta, kuva Paavo Järvensivu

Valmisteilla olevan Suomen biodiversiteettistrategian ympärillä on käyty kuluvan kuukauden aikana kiivaita väittelyitä, dramaattisesti heikentyneestä luonnon tilasta ja jo tehdyistä suojelusitoumuksista huolimatta. Luonnon monimuotoisuutta koskeva viimeisin blogikirjoituksemme käsitteli poliittista viivyttelyä ja suoranaista ongelman kieltämistä biodiversiteettikriisin käsittelyssä. Kirjoituksessa nostettiin esiin myös biodiversiteetin vaalimisen haastavuus: luonnon moninaisuutta on suojeltava perintötekijöiden, lajien ja ekosysteemien tasolla, ekosysteemien kytkeytyneisyydet ja ikävaiheet huomioiden sekä absoluuttisia ja alueellisia sukupuuttoja torjuen. Poliitikkojen tivaamia yksinkertaisia indikaattoreita ei elonkirjolle helpolla löydy. Tekstin lopussa totesimme, että selvänäköisemmässä yhteiskunnassa ymmärrettäisiin luonnon monimuotoisuuden välttämättömyys yhteiskunnan elinvoimalle.

Eri tieteenaloilla tehty tutkimus on osoittanut jo pitkään, että luontokato aiheuttaa riskejä useille yhteiskunnan toiminnoille – myös niille, jotka eivät ehkä päällimmäiseksi mielly luonnosta tai ympäristön tilasta riippuvaisiksi. Turvallisuus ja kulttuuri ovat yhteiskunnan vakauden, elinvoiman ja uudistumisen avaintekijöitä, joiden kytkennöistä luonnon monimuotoisuuteen on jo olemassa tieteellistä tutkimusta ja orastavaa poliittistakin ymmärrystä, esimerkiksi luonnoksessa Kansalliseksi luonnon monimuotoisuusstrategiaksi 2035 (ks. s. 17-19, 47-50). Luontokatokeskustelua kuitenkin hallitsevat ymmärrettävästi taloudelliset ja ekologiset kysymykset, jolloin turvallisuuden ja kulttuurin näkökulmat jäävät sivuun. Tässä kirjoituksessa avaamme lyhyesti elonkirjon keskeisiä yhteyksiä turvallisuuteen ja kulttuuriin kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä. Tarkoituksemme on siis osaltamme perustella, miksi biodiversiteetin on noustava keskeiseksi kysymykseksi politiikassa.

Kokonaisturvallisuudella viitataan yleensä yhteiskunnan turvallisuuteen ja vakauteen aseellisen puolustuksen näkökulmaa laajemmin. Suomessa se on virallisesti määritelty tilaksi, jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuviin uhkiin ja riskeihin on varauduttu. Tämän tavoitteen ympärille rakentuu Suomessa sovellettava ja Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (YTS) kuvattu kokonaisturvallisuuden toimintamalli, jonka mukaan varautuminen perustuu viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyöhön. Tavoitteena on yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitäminen häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Elintärkeät toiminnot ovat yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä ja parantavat kriisien sietämistä ja niistä palautumista. Suomessa on määritetty seitsemän elintärkeää toimintoa: johtaminen, kansainvälinen ja EU-toiminta, puolustuskyky, sisäinen turvallisuus, talous, infrastruktuuri ja huoltovarmuus, väestön toimintakyky ja palvelut sekä henkinen kriisinkestävyys. 

*

Nykyisessä kokonaisturvallisuuden mallissa luonto ja ympäristö huomioidaan pääasiassa ympäristöonnettomuuksiin ja laajoihin myrskyvahinkoihin tai muihin sääriskeihin varautumisena. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa esitetään toimia esimerkiksi öljyvuotojen ja muiden haitallisten aineiden päästöjen ennaltaehkäisyyn sekä vahinkojen torjuntaan. Pääosin tarkastelu siis rajautuu suhteellisen kapeaan ympäristöonnettomuuksien näkökulmaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta riskiä lisäksi määrittää pääosin yhteiskuntaan ja ihmisiin kohdistuva uhka, ei niinkään luonnonympäristölle mahdollisesti aiheutuva vahinko itsessään. 

YTS:n sisältämiin, eri elintärkeiden toimintojen alle määriteltyihin strategisiin tehtäviin sisältyy kuitenkin myös Ympäristön muutosten havainnointi ja seuranta sekä muutoksiin sopeutuminen ja niistä aiheutuvien uhkien torjunta, joka on asemoitu talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden alle. Tässä yhteydessä mainitaan muun muassa, että ympäristöuhkat voivat aiheuttaa merkittäviä omaisuusvahinkoja ja heikentää taloudellisen toiminnan edellytyksiä. Näitä voidaan kuitenkin toimivien seurantajärjestelmien avulla havaita ja ennakoida siten, että niiden vahingot jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Ympäristön muutosten havainnoinnin osana viitataan myös Suomen osallistumiseen kansainvälisiin ympäristösopimuksiin sekä niihin liittyvään toimeenpanoon ja seurantaan. 

Kokonaisturvallisuus näyttää siten tarjoavan edellytykset laaja-alaisellekin ympäristöuhkien ennakoimiselle ja niihin varautumiselle. Tutkimuksen perusteella kuitenkin ympäristön tilan heikkenemisen ja yhteiskunnan toimivuuden väliset yhteydet jäävät toimintamallissa pääosin viittauksen tasolle, eikä niiden systemaattiseen tarkasteluun juurikaan ole työkaluja. Erityisen vähäiselle huomiolle jäävät luontokato ja elonkirjo, joihin ei esimerkiksi YTS:ssä viitata kertaakaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta tämä on lyhytnäköistä, sillä elonkirjon heikkenemisellä on useita yhteyksiä yhteiskunnan toimivuuteen ja resilienssiin.

Ensimmäiseksi on selvää, että elintärkeät toiminnot nojaavat viime kädessä ekosysteemien kestävyyteen. Ehkä ilmeisimmin tämä näkyy talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden jatkuvuudessa. Muun muassa maatalous on pitkälti riippuvaista esimerkiksi viljelysmaan hedelmällisyydestä, ravinnekierroista, pölyttäjistä ja monista muista tekijöistä, jotka luontokadon edetessä ovat uhattuina. Elonkirjon merkitys ulottuu kuitenkin myös laajemmalle kokonaisturvallisuuteen. Esimerkiksi YTS:ssäkin korostettujen ympäristöonnettomuuksien seuraukset voivat elonkirjon hupenemisen myötä heikentyvän sietokyvyn vuoksi olla aikaisempaa pahempia.

Niin sanottuun kovaan turvallisuuteen liittyvät elintärkeät toiminnot eivät myöskään ole elonkirjosta irrallaan. Suomen puolustuskyky on suunniteltu sopivaksi vallitseviin luonnonolosuhteisiin, jotka kuitenkin ympäristökriisin edetessä muuttuvat. Kun esimerkiksi arktisella alueella ennusteiden mukaan tunturit metsittyvät ja lumipeite hupenee, muuttuu myös maanpuolustuksen toimintaympäristö. Uusiin olosuhteisiin on toki mahdollista sopeutua, mutta se voi edellyttää uutta kalustoa, toimintatapoja ja vähintään asian tiedostamista.

Toiseksi luontokadon turvallisuusvaikutuksia lisää monikriisi, eli nykytilanne jossa useat yhteenkytkeytyvät, yhteiskunnan sektorirajat ylittävät järjestelmätason kriisit toteutuvat yhtäaikaisesti. Viime vuosina muassa Covid-19 -pandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ovat herättäneet pyrkimyksen vahvistaa omavaraisuutta myös Suomessa. Globaalien monimutkaisten tuotantoketjujen ja tuontiriippuvuuden sijaan etenkin kriittisiä hyödykkeitä halutaan yhä enemmän tuottaa maan rajojen sisällä. Vaikka täysi omavaraisuus ei Suomen eikä Euroopankaan olosuhteissa ole mahdollista tai kannattavaa, voi joidenkin alojen kotimaisen tuotannon säilyttäminen ja turvaaminen olla kansallisen intressin kannalta perusteltua. 

Kotimaisten luonnonvarojen monimuotoisuus ja riittävyys nousee siten entistä suurempaan arvoon. Mitä vähemmän esimerkiksi maatalouden tuotantopanoksien, kuten ravinteiden, suhteen ollaan tuontiriippuvaisia, sitä turvatummalla pohjalla on oma ruoantuotanto. Ravinnekierron kaltaisiin luonnonprosesseihin turvautuminen auttaa vähentämään muualta tuotujen tuotantopanosten tarvetta. Luonnosta voi myös löytyä vielä osin hyödyntämättömiä raaka-aineita, joiden merkitys esimerkiksi jonkin ekologisen jälleenrakennuksen kannalta tärkeän alan tuotantoon saattaa olla ratkaiseva. Pahimmillaan elonkirjon hupeneminen siis kaventaa myös tulevaisuuden vaihtoehtojamme ympäristökriisin pysäyttämiseen ja sen vaikutuksiin sopeutumiseen.

Kolmanneksi elonkirjolla on myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuus. Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joilla pyritään hillitsemään luontokatoa. Esimerkiksi YK:n biodiversiteettisopimuksen osana Suomi on sitoutunut maailmanlaajuisen tavoitteeseen suojella 30 prosenttia luonnonympäristöistä sekä ennallistamaan vähintään 30 prosenttia tilaltaan heikentyneistä maa- ja vesiekosysteemeistä vuoteen 2030 mennessä. Muun muassa Euroopan unionin ennallistamisasetuksesta käydyn keskustelun yhteydessä on herännyt vaatimuksia, että Suomen tulisi muun muassa metsien käytön helpottamiseksi ajaa itselleen helpotuksia pykäliin, mikä tarkoittaisi luistamista YK-tasolla sovituista tavoitteista. 

Monimuotoisuuteen liittyvät sopimukset ovat kuitenkin yksi osa monenkeskistä valtioiden välistä sopimuspohjaa, jonka heikentymisestä on etenkin Venäjän hyökkäyssodan myötä oltu huolissaan. Suomi on perinteisesti ollut vankka monenkeskisen järjestelmän tukija, sillä jonkinlaisen kansainvälisesti jaetun sääntöpohjan olemassaolo on katsottu pienen maan eduksi ja turvaksi. On totta, että historia kertoo karuakin tarinaa monenkeskisen järjestelmän heikkouksista ja suurvaltojen tavasta talloa sen yli vahvemman oikeudella. Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – ei suurvaltojen puristuksessa luoviminen pienen valtion näkökulmasta ainakaan helpotu sääntöpohjan rapautuessa. Suomen intressissä on siten pikemminkin pyrkiä vahvistamaan monenkeskistä järjestelmää sopimuksiin sitoutumalla kuin luistaa yhteisistä tavoitteista.  

*

Kokonaisturvallisuusmallissa tunnistetaan myös kulttuurin merkitykset, joita Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa käsitellään Henkisen kriisinkestävyyden kokonaisuudessa. Henkinen kriisinkestävyys viittaa yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskunnan ja kansakunnan henkiseen paineensietokykyyn ja selviytymiseen kriisitilanteissa. Kulttuuripalvelut ja kulttuuritoiminta vahvistavat strategian mukaan kansalaisten tietoja ja taitoja sekä luovat yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemuksia. Esimerkiksi taiteen hyvinvointivaikutuksista onkin olemassa kasvavaa tutkimusnäyttöä. Kriisitilanteissa kulttuuriset sisällöt luovat jatkuvuutta, turvallisuudentunnetta ja uskoa tulevaan. Turvallisuusstrategiassa ei suoraan käsitellä kulttuuria elämän mielekkyyden ja merkityksellisyyden jäsentäjänä, joka on kulttuurisen toiminnan syvin ja olennaisin tarkoitus. Kysymykset elämän mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä eivät ehkä sovi strategiakieleen, mutta ne nousevat aina korostuneesti esiin kriisitilanteissa.

Kuten Suomen Kulttuurirahaston vuosina 2013 ja 2022 teettämät kyselytutkimuksetkin todistavat, kulttuuri eri muodoissaan on olennainen osa suomalaisten elämää. Se voi kuitenkin mieltyä aineettomaksi ja perin inhimilliseksi alueeksi, jolloin sen yhteyttä luontokatoon on vaikea hahmottaa. BIOS-blogissa on tarkasteltu kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksiä aiemminkin, mutta kerrattakoon luontokatokeskustelun ja kokonaisturvallisuuden yhteydessä muutama keskeinen yhteys kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä.

Ensinnäkin luonto on perusta kulttuurille, tarkoitettiinpa kulttuurilla taidetta, luovaa toimintaa tai yhteisesti jaettuja merkityksiä ja toiminnan tapoja. Kaikki materiaali, jota ihminen käyttää, on tavalla tai toisella peräisin luonnosta joko elottomana aineksena tai ekosysteemien toiminnan tuloksena. Luonto tarjoaa myös aineettoman perustan ihmisen luovuudelle ja siten kulttuurille. Varhaisimmat ihmisen valmistamat kuvat ja esineet paitsi koostuvat luonnon aineksista myös esittävät luonnon olioita, eivätkä luonnonaiheet ole kadonneet kulttuurin virrasta vieläkään. Luonnosta löytyy aiheiden lisäksi myös käsitteellisiä malleja erilaisten merkittävien ilmiöiden kulttuuriseksi, taiteelliseksi ja tieteelliseksi jäsentämiseksi. Esimerkiksi ihmisen elämä mieltyy vuodenaikojen tai kasvin elämänvaiheiden mukaisesti, ja yhteiskuntien pyrkimyksiä ekologiseen kestävyyteen kuvataan muodonmuutoksena ja erilaisin polkumetaforin. Luonnon muuttuessa kulttuurikin kuitenkin muuttuu. Mitä enemmän eliölajeja ja elämän rikkautta häviää, sitä yksipuolisemmiksi kulttuuriset kuvastot ja kertomukset lopulta muuttuvat. Tieteellisesti luonnon ja kulttuurin monimuotoisuuksien keskinäisyhteyttä on tutkittu lähinnä Etelä-Amerikan sademetsäalueilla, mutta todistettavia diversiteettikytköksiä merkityksellisempää on ymmärtää ekosysteemien menestymisen ja ihmisyhteisöjen elinvoimaisuuden kohtalonyhteys yleisenä, kulttuurisesti vaikuttavana ilmiönä.

Kulttuurien aineellinen ja aineeton rakentuminen luonnon ja luontosuhteiden varaan johtaa toiseen, turvallisuuden kannalta merkittävään yhteyteen kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä: moninaiset luontosuhteet lujittavat ihmisten resilienssiä. Kulttuuriantropologisessa tutkimuksessa on esitetty, että luontokäsitysten, -suhteiden ja -käytäntöjen moneus parantaa ihmisyhteisöjen mukautumiskykyä kriisitilanteissa. Mitä enemmän ja moninaisemmin ihmisyhteisöllä on hallussaan luonnon hyödyntämistä koskevaa tietoa ja taitoja, sitä paremmin yhteisö kykenee esimerkiksi korvaamaan äkilliset tai pitempiaikaiset puutteet tarvitsemissaan raaka-aineissa. Kyse ei taaskaan ole vain aineellisista tarpeista. Luontosuhteiden merkityksellisyys ihmisille nähtiin esimerkiksi koronakriisissä, joka sysäsi ihmiset erilaisiin luontoympäristöihin rentoutumaan ja virkistymään. Järvet, meret, metsät, suot ja niityt mahdollistavat erityyppisiä liikkumisen, keräämisen ja pyytämisen sekä vetäytymisen, kokemisen ja luomisen tapoja eli kulttuurisia käytäntöjä, jotka yhdessä kasvattavat ihmisten resilienssiä, kriisin luonteesta ja kestosta riippumatta.

Kolmas tapa lähestyä kulttuurin, elonkirjon ja turvallisuuden suhdetta on tunnistaa luonnon tilan, luontoa koskevien käsitysten ja ihmisten välisten suhteiden keskinäiset yhteydet sekä näissä yhteyksissä piilevät ristiriidat. Luonto ja luonnon monimuotoisuus jäsentyvät osaksi ihmisten jaettua sosiaalista todellisuutta kulttuurisesti välittyen. Luontoa koskevilla kulttuurisilla käsityksillä ja käytännöillä puolestaan on konkreettisia ympäristöllisiä vaikutuksia, mikä näkyy vaikkapa energiankulutuksessa ja metsienhoidossa.  Ihmistieteellisessä ympäristötutkimuksessa luontokadon juurisyinä on jo pitkään pidetty luontokäsityksiä, joiden mukaan luonto uusiutuu loputtomiin ja on ihmiselle ennen kaikkea hallinnan ja hyödyntämisen kohde. Tätä vastaan asettuvat luonnon itseisarvoa sekä ihmisen ja luonnon erottamattomuutta korostavat käsitykset. Mitä pidemmälle ympäristökriisi on edennyt, sitä näkyvämmäksi vastakkainasettelut erilaisten luontokäsitysten välillä ovat kehittyneet. Turvallisuusnäkökulmasta voi kysyä, millaisia seurauksia kiihtyvällä luontokadolla, kasvavalla ympäristöhuolella ja näiden rinnalla kehittyvällä kulttuurisella muutoksella voi olla. Erilaiset luontokäsitykset ja luonnon käytön tavat voivat johtaa vakaviin konflikteihin ihmisten välillä. Näkemykset luonnon tilasta ja yhteiskunnan tilasta luovat ihmisten välille jakolinjoja ja yhteyksiä, joiden ymmärtäminen on olennaista, tarkastelipa yhteiskuntaa turvallisuuden tai kestävyysmurroksen näkökulmasta.

*

Yhteiskuntien kokonaisvaltainen riippuvuus luonnon monimuotoisuudesta on ymmärrettävä turvallisuus- ja kulttuurikysymyksenä sekä yhteiskunnan kaikkea toimintaa koskevana perustana. Elonkirjon merkityksiä ja luontokadon riskejä on siksi hyödyllistä lähestyä kokonaisturvallisuudenkin näkökulmasta. Tällaisessa tarkastelussa kulttuurin yhteiskunnallista merkitystä on mahdollista konkretisoida, ja turvallisuus hahmottuu muunakin kuin niin sanotun kovan turvallisuuden kysymyksenä tai korostuneen kansallisena asiana, joka herkästi muotoutuu vastakkainasetteluksi ”meidän ja muiden” välillä. Tärkeintä on kuitenkin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen sekä ihmisen että luonnon vuoksi.

Emma Hakala ja Karoliina Lummaa

29.11.2023
Ilmastonmuutoksen tilannekatsaus Dubain ilmastokokouksen alla Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.   […]

Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.

 

Kokouksen alla on hyvä päivittää tietoja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilanteesta. Kovin hyvältä ei näytä.

 

Emissions Gap -raportin kansikuva, ”Broken Record”

“Päästökuilu” ammottaa edelleen

Marraskuun 20. ilmestyi jälleen vuosittainen UNEPin Emissions Gap Report otsikolla “Broken Record”. Raporttisarjassa on kartoitettu säännöllisesti ilmastotavoitteiden ja -toimien välistä kuilua. Vaikka raportti julkaistiin sopivasti ilmastokokouksen alla, se tähtää ennen kaikkea ensi vuodelle, jolloin maiden on tarkoitus päivittää kansallisia sitoumuksiaan – päivitysuutisia ei siis kokouksesta liene luvassa. Raportin nimi ja ilmastonmuutoksen “spiraaligraafeihin” pohjautuva kansikuva viittaavat vanhan ajan vinyylilevysoittimeen, joka on jumittunut paikalleen toistamaan samaa pätkää yhä uudelleen. Tämä kuvaa sekä ilmastopolitiikan tilaa että ilmastoraportteja, jotka toistavat samoja uutisia. Alaotsikko onkin “Lämpötilat nousevat ennätyslukemiin, mutta maailma ei (taaskaan) saa päästöjä leikattua”

Perusviesti on tuttu: hiilidioksidipäästöt ovat ennätystasolla, eli koronapandemian notkahduksen jälkeen on kivuttu entistä korkeammalle. Hälyttävästi myös muiden lyhytaikaisten mutta voimakkaiden kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat voimakkaasti. Maailmassa on koettu niin ikään ennätyslämpötiloja – raportin mukaan sen kirjoitushetkellä vuonna 2023 maailman keskilämpötila oli ylittänyt +1,5°C rajan teollisen ajan alkuun nähden jo 86 päivänä. Tämä ei tarkoita vielä “virallista” puolentoista asteen tavoitteen ohittamista, mutta vauhti on kova. 

Raportissa mainitaan tuttuun tapaan, että myös kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat ennätystasolla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys, ja se on tavallaan epäuutinen, joka on sisäistetty edelleen hämmentävän heikosti. Asia nimittäin on hyvin yksinkertainen: kasvihuonekaasujen pitoisuuden ennätykset rikotaan joka vuosi, kunnes päästään globaaliin nettonollaan

Nykyisillä kehitystrendeillä eli nykyisten ilmastotoimien mukaisesti kasvihuonekaasujen pitoisuuden nousu johtaa vuosisadan loppuun mennessä noin 3°C keskilämpötilan nousuun, eli erittäin tuhoisalle tasolle. Mikä tärkeintä: jos nykytrendissä pysyttäisiin, nettonollaan ei päästäisi edes vuosisadan lopussa. Toisin sanoen lämpeneminen jatkuisi ensi vuosisadalle. There be monsters

Julkilausuttujen ilmastositoumusten (NDC) toteutuessa, sitoumusten ehdollisuudesta riippuen, päädyttäisiin vuosisadan lopussa tasolle 2,5–2,9°C, eikä tuokaan olisi todennäköisesti lämpenemisen loppupiste vaan välietappi. Valitettavasti edes näitä puutteellisia sitoumuksia ei ole läheskään seurattu. Siksi kaikessa ilmastouutisoinnissa, kun puhutaan ennustettavasta lämpenemisen tasosta, olisi aina lisättävä paitsi tarkoitettu vuosi myös se, puhutaanko vakiintumisesta tuolle tasolle vai välietapista yhä pahenevassa kehityskaaressa.

Sen sijaan jos kaikki tähän asti tehdyt kansalliset nettonollalupaukset toteutuisivat, päästäisiin enemmän tai vähemmän vakaalle 2°C  lämpenemisen tasolle vuosisadan lopussa. Lupauksia ei kuitenkaan voi pitää uskottavina, koska mailta puuttuvat konkreettiset suunnitelmat niiden toteuttamiseksi. Esimerkiksi yksikään G20-maa ei leikkaa päästöjään nettonollalupausten edellyttämällä tasolla, ja kokonaisuudessaan ryhmän maiden päästöt ovat edelleen kasvussa (yhteensä ne vastaavat yli 75% globaaleista päästöistä).

Raportti muistuttaa, että puolentoista ja kahden asteen skenaarioiden onnistuminen on optimistisimmillaankin epävarmaa, ja toisaalta huonoissa skenaarioissa 3°C korkeampi lämpeneminen on mahdollista. Ilmastotoimia pitäisi siksi ehdottomasti kiihdyttää niin voimakkaasti kuin mahdollista. Nettonollalupauksia tulisi myös laajentaa ja konkretisoida sisällyttäen kaikki eri kasvihuonekaasut, ei vain hiilidioksidi.

Emissions Gap -raportin kuvio lämpenemisen skenaarioista.

Perusasiat on hyvä pitää mielessä. Hidas edistys ei riitä: se on vain verkkaista epäonnistumista. Koska kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat joka vuosi ennen nettonollaa, ongelma pahenee joka vuosi ennen sitä. Koska energiasiirtymä on hiljalleen käynnistynyt ja ilmastonmuutoksen vaikutukset käyvät yhä rajummiksi, nettonollaan melko varmasti päädytään jossain vaiheessa. Se käänne on tapahtunut: aikaisemmin haihatteluna pidetty on historiallinen tähtäyspiste. Itse nettonolla ei kuitenkaan auta, jos se tapahtuu raakasti liian myöhään. 

Pääasia nimittäin on nyt, mille kasvihuonekaasujen ja lämpenemisen tasolle vakiinnutaan. Tuo taso voi olla kammottava ja sivilisaatiota murentava. Ja jos vakiintuminen tapahtuu tarpeeksi myöhään, käynnistyvät takaisinkytkennät voivat pahimmillaan saada aikaan “irtipäässeen ilmastonmuutoksen”, jonka pysäyttäminen käy mahdottomaksi. Nettonollaan päästiin, mutta planeetta ei enää piittaa. 

Köyhimpien maiden tarve parantaa väestönsä oloja ja maiden väistämättä kasvava energiatarve mainitaan raportissa, mutta kasvutarve voitaisiin tyydyttää nykyistä oikeudenmukaisemmin, tehokkaammin ja nojaten vähäpäästöisiin lähteisiin. Näissä maissa rahoituksen hankkimisen kustannukset ovat kuitenkin moninkertaisesti suuremmat kuin EU:ssa tai Yhdysvalloissa. Maiden kyky rahoittaa siirtymää itse on heikko, joten tarve kansainväliselle tuelle köyhimpien maiden energiasiirtymässä on polttava, jos sanonta sallitaan.

Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen myös erilaisia hiilen talteenoton (carbon dioxide removal, CDR) muotoja. Koska parhaimmillaankaan kaikista päästöistä ei voida päästä eroon (esimerkiksi maatalouden metaani- ja typpioksidipäästöt), hiilen talteenottoa tarvitaan lopulta jonkin verran. Alkuvaiheessa perinteiset ja toimiviksi koetut muodot kuten metsätuhojen estäminen ja uudelleenmetsitys ovat suuremmassa roolissa, mutta teknologisia keinoja tarvitaan vuosisadan jälkipuoliskolla. Teknologisen inertian vuoksi raportti peräänkuuluttaa kehitystyötä. Aiheeseen palataan alempana.

Kansainvälinen energiajärjestö: “Put your money where your mouth is”

Marraskuussa myös IEA julkaisi kovasanaisen raporttinsa The Oil and Gas Industry in Net Zero Transitions. Se lähestyy asiaa toisesta kulmasta. Mitä paremmin ilmastotavoitteet toteutuvat, sitä enemmän kaikkien fossiilisten polttoaineiden kysyntä romahtaa. Yhtiöt kuitenkin jatkavat mittavia investointeja fossiilisten tuotannon lisäämiseen, eli niiden toiminta ei heijasta edes kaikkein konservatiivisimpia ennusteita. Ne elävät mielikuvitusmaailmassa.

Asiaa käsitteli myös marraskuinen UNEPin Production Gap -raportti, jonka mukaan fossiilisten polttoaineiden tuottajavaltioiden laajenemissuunnitelmat ylittävät reilusti sekä 1,5°C että 2°C tavoitteiden hiilibudjetit (ks. esim. Guardianin analyysi raportista). 

Energia-alan järjestönä IEA puhuu yleisölleen, eli sen näkökulmana on taloudellinen kannattavuus. Se ennustaa fossiilisten polttoaineiden kysynnän laskevan nopeasti. Mikäli valtiot toteuttaisivat nykyiset ilmastositoumuksensa, kysyntä laskisi vuoteen 2050 mennessä hurjat 45%. Puoleentoista asteeseen pyrittäessä kysyntä laskisi samassa ajassa jopa 75%. Mikäli siis ilmastonmuutoksen hillinnässä edetään yhtään nopeammin, nykyiset investoinnit osoittautuvat pitkälti kannattamattomiksi. Samaan aikaan fossiiliteollisuus sijoittaa hyvin niukasti vähäpäästöiseen energiatuotantoon: 2,5% omista sijoituksistaan, ja kaikesta vähäpäästöisen energian rahoituksesta vain prosentin! Tämä siis aikana, jolloin ala on saanut huipputuloja mm. Venäjän hyökkäyssodan takia. 

IEA vaatii, että vähäpäästöisten energian investointien osuus nostettaisiin 50% tasolle vuoteen 2030 mennessä. Mikäli yhtiöt eivät halua olla mukana, niiden pitäisi alkaa ajaa toimintaansa hallitusti alas ja investointien sijaan maksaa osinkoja ja velkojaan. Adam Tooze kirjoitti aiheesta erinomaisen analyysin uutiskirjeessään, jossa hän esittääkin, että IEA:n raportti on suunnattu suoraan energia-alan yleistä viherpesua vastaan. 

Alan hidastelusta ja vastaanhangoittelusta huolimatta IEA pitää energiasiirtymää vääjäämättömänä. Se kritisoi voimakkaasti kaikkea sijoittamista uuteen fossiiliseen tuotantoon, kun on selvää, että suurinta osaa ei voida hyödyntää ja että alan arvo tulee kokonaisuudessaan laskemaan. Kipeimmin tämä osuu kansallisiin yhtiöihin, joiden hallussa on suurin osa reserveistä. IEA tietysti näkee, että jonkin verran fossiilisiin pitää investoida laskun loiventamiseksi. Silti nykyinen investointitaso on tuplasti liian suuri.

IEA:n ”Net Zero” raportin kuvio öljyn tuonnin ja viennin alueellisesta kehityksestä.

Ongelmana on, että kaikki toimijat tuntuvat varustautuvan “last man standing” -skenaarioon. Jokainen uskoo olevansa voittaja, mutta IEA muistuttaa tylysti, että kaikki eivät voi olla oikeassa. Adam Tooze pitää todennäköisimpänä voittaja-alueena Lähi-itää, jossa tuotanto on halvinta ja puhtainta. Siellä tuotannon pitäisi pudota vähiten, mutta silti ainakin puolet vuoteen 2050 mennessä! Jatkokirjoituksessaan Tooze kuitenkin huomauttaa, että etenkin Yhdysvaltain asemassa on merkittävä ero skenaarioiden välillä. Hitaamman energiasiirtymän ja vähäisempien ilmastotoimien skenaariossa maa säilyttäisi asemansa merkittävänä viejämaana vuosisadan puoliväliin. Tämä luo houkutuksen “lyödä vetoa katastrofin puolesta”.

Tooze nostaa erityisesti esiin varoitukset Afrikan uudesta fossiilisesta tuotannosta. Asian ydin ei ole se, että tuotannon kasvu räjäyttäisi päästöbudjetit. Mikäli kaikki Afrikassa nyt pöydällä olevat hankkeet toteutuisivat, ne nostaisivat mantereen osuuden historiallisesti kertyneistä päästöistä 3 prosentista 3,5 prosenttiin (ks. myös täältä). Ongelma on, että nojaaminen fossiilisten tuotantoon on vaarallisen haavoittuvaa tai suorastaan tuhoon tuomittua. Kun kysyntä hiipuu, kannattamattomat investoinnit ja ränsistyvä infrastruktuuri kaatuvat valtioiden harteille. Stranded assets eivät haaksirikkoudu jonnekin epämääräiseen limboon vaan aina tiettyyn paikkaan.

Laajemmin ilmastopolitiikan ja -aktivismin keskeinen strateginen kysymys onkin, millä tavalla näiden omistusten haaksirikko saadaan tapahtumaan. Vaikka fossiiliset polttoaineet ovat energia-alan tärkeimmän järjestönkin mukaan historian väärällä puolella, ei niiden alasajo tapahdu automaattisesti. Markkinalähtöisesti voi syntyä juuri sellainen uhkapelaajien kilpailu, joka imee investointivoimia pois sieltä, missä niitä tarvitaan. Yhtäältä tarvitaan voimakasta kysynnän ohjausta, poliittista vaikuttamista tuotanto- ja kulutusjärjestelmiin – siirtymäpolitiikkaa. Toisaalta aktivistinen paine voi vaikuttaa yhtiöiden toimintaan tekemällä sen yhä hankalammaksi, eivätkä valtiotkaan lähde toimimaan vastaan voimakkaita taloudellisia intressejä ilman kansalaisyhteiskunnan painostusta.

Kiista hiilen talteenotosta

IEA:n raportti varoittaa myös liiallisista hiilen talteenoton unelmista. Missään nimessä fossiiliala ei saa kuvitella jatkavansa toimintaansa hiilen teknologisen talteenoton turvin, on se sitten “piipunpääteknologiaa” (CCS/CCU) tai teknologista hiilen kaappausta ilmasta (DAC). (Katso tämä aiempi BIOS-blogikirjoitus aiheesta.) Jotta alan nykykehityksellä etenevät päästöt vuonna 2050 voitaisiin ottaa talteen – olettaen, että teknologia ja muu infrastruktuuri edes mahdollistaisivat sen – se kuluttaisi enemmän sähköä kuin maailma tuotti vuonna 2022.

Tästä ajankohtaisesta aiheesta oivallista luettavaa tarjoaa keskusteluartikkeli “Controversies of carbon dioxide removalNature reviews – earth & environment -verkkolehdessä. Keskustelu auttaa ymmärtämään asiaa yksinkertaisen kyllä tai ei -vastakkainasettelun taakse. Artikkelin tutkijoiden mukaan kiista ei koske sitä, tarvitaanko hiilen talteenottoa, vaan sen skaalaa ja aikajänteitä. Asialla on myös tärkeä poliittinen ulottuvuus, sillä oletettuun hiilen talteenoton tarpeeseen vaikuttaa suuresti, millaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia kehityskulkuja ilmastomalleissa pidetään mahdollisina. Eli esimerkiksi: miten ihmisten elin- ja kulutustavat voivat muuttua ja miten nopeita politiikan käänteet voivat olla?

Täysmittaista torjuntaa hiilen talteenotto ei saa edes Kevin Andersonin kaltaiselta tutkijalta. Hänen kritiikkinsä kärki on, että planeetan laajuisen valtaisan teknologisen hiilen talteenoton olettaminen sisään ilmastomalleihin on käytännössä hidastanut ilmastotoimia. Tällainen oletus on vaarallinen hidaste ja hämäys. Kun hiilen talteenotolle lasketaan skenaarioissa liian suuri rooli, se luo alimitoitetun kuvan päästövähennysten tarpeesta. Kun hiilen talteenotto lähes varmasti pettää osan odotuksista, vahinkoa ei enää voi ottaa takaisin. 

Tärkeä huomio keskustelussa on se, että hiilen talteenoton tärkeäksi rooliksi ajateltu “vaikeasti vähennettävien päästöjen” kategoria ei ole mikään annettu tosiseikka. Sen määrittelykamppailussa kaikenlainen keplottelu on helposti kuviteltavissa. Keskustelijat peräänkuuluttavat myös tavoitteiden eriyttämistä: nettonollan sijaan on luotava kaikkialla päästövähennyksille omat tavoitteet, ja hiilen talteenotolle omat. Tämä pitäisi ylimitoittamisen riskin loitolla ja antaisi hiilen talteenoton tutkimukselle ja investoinneille konkreettisen aikataulun ja tavoitteen. (Ajatus on täysin vastakkainen Elinkeinoelämän keskusliiton tuoreelle vaatimukselle.)

Keskustelijat muistuttavat, että “hiilen talteenotto” on terminä hämäävä, sillä se pitää sisällään monenlaisia asioita uudelleenmetsityksestä ja kosteikkojen elvyttämisestä erilaisiin teknologisiin ratkaisuihin (BECCS, DAC). Osa on jo käytössä, osaa taas ei ole käytetty laajassa mittakaavassa tai lainkaan. Tapoja pitäisi siis arvioida eriytetymmin, sillä kaikilla on riskinsä. Esimerkiksi uudelleenmetsitys tai bioenergiakasvien kasvatus ruoantuotantoalueilla voivat heikentää ihmisten ruokaturvaa, tai metsityshankkeilla voidaan “viherpestä” lajikirjoltaan moninaisempien metsien tuhoamista.

Erittäin tärkeä kysymys on myös, kuinka pitkäksi aikaa menetelmillä voidaan pitää hiili tallessa, pois kierrosta. Tähän viittasi myös edellä mainittu Emissions Gap Reportin kanta eri hiilen talteenoton keinojen ajallisesta prioriteetista. Esimerkiksi uudelleenmetsitystä voidaan käyttää saman tien, mutta muuttuvissa ympäristöoloissa metsät voivat olla haavoittuvaisia tuholaisille tai metsäpaloille. Metsänielujen rooli on tärkeä lähivuosikymmeninä, mutta metsien hiilivarastojen kestävyys vaihtelee. Mikäli taas hiilen teknologinen talteenotto on skaalattavissa ja siihen riittää energiaa, hiiltä voitaisiin säilöä esimerkiksi maan alle jopa tuhansiksi vuosiksi. Samoin esimerkiksi biohiilen käyttö maataloudessa on lupaava pitkäaikaisuudessaan. Asiaa kuitenkin hankaloittaa se, että kaapattu hiili voi olla myös houkutteleva raaka-aine, jolloin se voi päätyä takaisin kiertoon eikä pitkäaikaiseen varastoon (tätä käsiteltiin aiemmassa kirjoituksessa).

Yllättävästi keskusteluartikkeli ei käsittele lainkaan hiilen talteenoton yhtä roolia, joka on kiistämätön ja väistämätön. Nettonollan saavuttamisen jälkeen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on edelleen vaarallisen korkealla tasolla, mikä johtaisi tulevaisuudessa merenpinnan merkittävään nousuun ja muihin suuriin muutoksiin. Pitkällä aikavälillä pitoisuuksia on saatava alas, kuten esimerkiksi James Hansen on todennut. Tämä on sukupolvien urakka, joka ulottuu pitkälle ensi vuosisadalle. Tämä on siis aivan eri asia kuin hyvin ongelmallinen ajatus, että hiilen talteenotolla voitaisiin korjailla tilannetta “ylilyönnin” (overshoot) jälkeen. Ylilyönnin korjailu on vaarallinen illuusio, mutta tämä ensi vuosisadalle tai pidemmällekin ulottuva tehtävä on sivilisaation tulevaisuuden välttämätön taakka, vanhan velan maksua.

Onko ilmaston lämpeneminen kiihtymässä?

Ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen on ollut tuoreeltaan tapetilla, kun hän julkaisi kollegojensa kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Artikkelissa esitetään, että ilmastojärjestelmä on oletettua herkempi ja että lämpeneminen on kiihtymässä. (Ks. lisää artikkelin lehdistötilaisuudesta.)

Hansen ja kumppanit esittävät, että nykykehityksellä puolentoista asteen lämpenemisen raja ylitetään ennakoitua nopeammin, jo tämän vuosikymmenen aikana, ja kahden asteen raja jo vuonna 2050. Kärjekkääseen tapaansa Hansen totesi lehdistötilaisuudessa, että puolentoista asteen tavoite on “kuollut kuin kivi”. Tässä hän ei ole toki yksin: monet muut ovat esittäneet samaa pitkään.

Artikkeli osuu ennestään kiihtyneeseen keskusteluun, sillä kuluneen vuoden aikana on käyty äänekästä kiistaa siitä, onko ilmastonmuutos kiihtymässä. Onko tapahtunut laadullinen hyppäys, vai ovatko äärimmäiset lämpötilat selitettävissä El Niñon vaikutuksilla? Guardianin elokuisessa jutussa haastatellut tutkijat olivat pitkälti niillä linjoilla, että edelleen ollaan ennakointien piirissä. Lämpeneminen etenee odotetusti, mutta luonnonjärjestelmien reaktiot ja ihmisyhteisöjen haavoittuvuus on arveltua suurempaa.

Kiista jatkui myös Hansenin ja kumppanien artikkelista. Kuulu ilmastotutkija Michael Mann julkaisi tiukkasanaisen vastineen, jonka pääviesti oli “totuus on tarpeeksi pelottavaa”. Toisaalta taas ilmastotutkija Glen Peters muistutti sosiaalisessa mediassa, että artikkelin tutkijat eivät ole mitään yksinäisiä susia. Heidän arvionsa ovat hajonnan ylärajalla, mutta tässä he eivät ole yksin. Näkemys kiihtymisestä on löydettävissä myös IPCC:n tuoreesta raportista. Petersin mukaan Mannin kuvaus tilanteesta ei ole oikea, vaan käynnissä on tavallista tutkimuksellista erimielisyyttä, jota ratkaistaan tutkimuksella ja kerätyllä lisätiedolla. “Back to work”, kuten Peters sanoo.

Kiistanalaisin osa tätä tapausta on kuitenkin, että tutkijat ehdottavat Hansenin johdolla ilmastonmuokkausta, tarkemmin ottaen rikkiyhdisteiden suihkuttamista yläilmakehään planeetan viilentämiseksi. Tätä ehdotusta on kritisoitu voimakkaasti, sillä teknologialla olisi paitsi valtavat riskit, toimintaa olisi ylläpidettävä jatkuvasti viilentämisen jatkumiseksi.

Tutkimuskiista ilmastoherkkyydestä on tieteellisesti tärkeä, mutta peruskuviota se ei muuta mitenkään. Kasvihuonekaasujen päästöjä on vähennettävä niin nopeasti kuin mahdollista, ja “mahdollisen” määritelmällä ei saa keplotella, vaan on oltava tosissaan. Nettonollaan on päästävä hyvin nopeasti, ja sen jälkeen kasvihuonekaasujen pitoisuuksia ilmakehässä on saatava laskettua hiilen talteenotolla paljon nopeammin kuin ne laskisivat luontaisten prosessien ansiosta. Ilmastoherkkyys kuitenkin kertoo meille, mihin lämpenemiseen päädytään nettonollan kohdalla, ja se antaa osviittaa seurauksista. 

Mitä tapahtuu nettonollassa?

Hansenin ja kumppanien artikkelin otsikossa oleva termi “pipeline” on hieman ongelmallinen. Se nimittäin viittaa tavanomaisesti vanhentuneen ajatukseen, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään nettonollan jälkeen, että “putkessa” olisi lämpenemistä. Mann tarttuikin tähän vastineessaan ja totesi nykykäsityksen mukaan lämpenemisen loppuvan heti nettonollassa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Tätä aihetta tutkitaan tuoreessa artikkelissa “The Zero Emissions Commitment and climate stabilization”  Yksi kirjoittajista, Joeri Rogelj, käy artikkelin tuloksia läpi tässä ihailtavan selkeässä ketjussa.

Artikkelissa kootaan ja tarkennetaan näkemyksiä asiasta. Peruskuva on ennallaan: lämpeneminen kyllä loppuu, kunhan nettonolla saavutetaan, mutta viivettä on jonkin verran. Lopullinen vakiintumisen taso on aiemmin oletettua hieman korkeampi, asteen kymmenysten tasolla. Lämpenemistä on siis “putkessa” jonkin verran. 

On myös muistettava, että hiilidioksidin nettonollan lisäksi kaikkien muiden kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas. Jos tässä ei onnistuta, lämpeneminen jatkuu jonkin verran lisää nettonollan jälkeen. Artikkelissa kritisoidaankin sitä, että “nettonollan” eri määritelmissä on eroja sen mukaan, otetaanko muut kaasut mukaan vai ei.

Joeri Rogelj oli myös mukana lokakuisessa yhteisartikkelissa, joka käsitteli jäljellä olevien hiilibudjettien kokoa ja niiden määrittämiseen liittyvää epävarmuutta. Tämän artikkelin tulokset olivat synkeitä: 1,5°C tavoitteen hiilibudjetti on puolet siitä mitä arvioitiin vuonna 2020. Toisin sanoen jäljellä oleva budjetti tulee käytetyksi nykytahdilla paljon arvioitua nopeammin. Kolikon toinen puoli on, että 1,5°C asteen tavoitteessa nettonollaan pitäisi päästä jo 2034. Jos moni pitää tavoitetta jo nykyisellään saavuttamattomana, tiukempi tavoitevuosi tekisi sen aivan varmasti mahdottomaksi saavuttaa, kuten Rogelj totesi Guardianissa.

Tämä on pelottavaa. Ilmastonmuutoksen maailmassa huonoja uutisia pitäisi kuitenkin osata ottaa vastaan hieman epäintuitiivisella tavalla. Mitä huonompia uutisia, sitä suurempi kiire on, ja sitä enemmän pitää ponnistella. Selkeää rajaa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ole, ei lopullista fatalismin hetkeä. Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.

Ville Lähde

13.11.2023
Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti? Monia erilaisia asioita pitää suojella, monissa erilaisissa paikoissa. Biodiversiteetin suojelutarpeiden hämärtämistä ja suojelusta luistamista helpottaa asian aito monimutkaisuus. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut kriisit etenevät, sitä enemmän on suojeltava tulevaisuuden mahdollisuuksia nykyisten rikkauksien lisäksi. Tätä monimutkaisuutta suojelun vastustajat käyttävät hämätäkseen – edes selkeä ja tieteellisesti riittävän vankka numero, 30 prosenttia suojeluun, ei kelpaa, kun voi […]

Monia erilaisia asioita pitää suojella, monissa erilaisissa paikoissa. Biodiversiteetin suojelutarpeiden hämärtämistä ja suojelusta luistamista helpottaa asian aito monimutkaisuus. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut kriisit etenevät, sitä enemmän on suojeltava tulevaisuuden mahdollisuuksia nykyisten rikkauksien lisäksi. Tätä monimutkaisuutta suojelun vastustajat käyttävät hämätäkseen – edes selkeä ja tieteellisesti riittävän vankka numero, 30 prosenttia suojeluun, ei kelpaa, kun voi venkoilla laadusta määrän sijaan. Venkoilu on kuitenkin vain kuultavan hauras verho vastuunpakoilulle.

Kuvakaappaus: HS.fi

Marraskuun alussa uutisoitiin, että Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa oltiin häivyttämässä tarkkoja pinta-alatavoitteita. Näin siis siitä huolimatta, että Suomi on sitoutunut 30% suojelutavoitteeseen niin YK:ssa kuin Euroopan unionissakin. Helsingin Sanomien jutussa Ympäristöministeriön erityisasiantuntija Joona Lehtomäki totesi melko suoraan, että painetta pinta-alatavoitteiden poistamiseen oli tullut eri sidosryhmiltä, mukaan lukien Maa- ja metsätalousministeriöltä. Orpon hallituksen ohjelmassa myös väitetään, että metsien osalta “kokonaispinta-­alaan perustuvat suojelutavoitteet eivät ole tarkoituksenmukaisia”. Suomen Luontopaneeli kommentoi asiaa tiedotteessaan ja sen taustalla olevassa mietinnössään. Paneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon sanoin: “Suojellun pinta-alan merkittävä lisääminen on luonnon turvaamisen kannalta tarkoituksenmukaista ja tehokasta.”

Siinä, että luonnonsuojeluun ja moninaisten ympäristöongelmien torjuntaan tähtääviä toimia pyritään vesittämään poliittisesti, ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Totunnaisten toimintatapojen ja valta-asemien turvaamiseksi on ollut valmiutta sivuuttaa tieteelliset varoitukset vaikka kuinka paljon ja kauan. Kuten Long Playn tuoreessa jutussa kerrotaan, härski valehteleminen ei ole vierasta elonkirjoasioisskaan. Mutta biodiversiteettitavoitteista luistaminen vaikuttaa olevan erityisen helppoa. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvistä prosenttitavoitteista jotkut haluaisivat varmasti irtaantua, mutta tavoitteiden poistaminen kokonaan olisi vaikeampaa.

*

Yhtäältä tätä helpottaa toistuva harhaanjohtava puhe luonnon “museoinnista” Suomessa. Etenkin metsäasioissa suojelun varoitellaan johtavan sotkuiseen, lahonneeseen, tuottamattomaan luontoon. Tässä asiassa ratsastetaan kaksilla retorisilla rattailla. Ensiksi asetetaan vastakkain poissulkevasti ihmisten ja luonnon etu – “museoijat” eivät välitä ihmisistä vaan jonninjoutavista tupajumeista. Toiseksi kuitenkin vedotaan yhä uudestaan siihen, että oikeastaan vain talousmetsä on terve. Se kasvaa hyvin ja tuottaa. Biodiversiteetti voidaan työntää tuotannollisen terveyden taakse.

Toisaalta, ja tämä voi olla tärkeämpi syy, biodiversiteetti ja sen turvaaminen on moniulotteisena ja -mutkaisena ilmiönä erityisen hankala poliittiseen käsittelyyn. Politiikassa vaaditaan täsmällisiä, selkeitä ja kiistattomia tavoitteita – kunnon numeroita. Poliitikko voi perätä, kuinka monta lajia tarvitaan, kuinka monta pitää suojella. Tai voidaan väheksyä jonkin yksittäisen lajin merkitystä ja sen häviämisen aiheuttamaa uhkaa. Jos “tupajumin” häviämisen seurauksia ei voi kuvata kunnolla, asiaa on vaikea politisoida. Politiikassa puhe lajien itseisarvosta tai muusta vastaavasta on harmillisen voimatonta: siksi biodiversiteetti on kytkettävä muihin näkökohtiin, ja tarpeeksi kiistattomasti, että siitä voidaan tehdä politiikkaa. On löydettävä tarpeeksi yksiselitteinen mittari, jonka avulla luontoa voidaan arvottaa ja punnita muita poliittisia pyrintöjä vasten.

Tieteen näkökulmasta on kuitenkin selvää, että biodiversiteetti on moninainen mosaiikki: ekosysteemien eheyttä ja niiden kytkeytyneisyyttä, ekosysteeminen “ikävaiheiden” kirjoa, yksittäisten populaatioiden elinkelpoisuutta, populaatioiden sisäistä geneettistä kirjoa… Myös yksiselitteiseltä vaikuttava kriteeri, sukupuutto, vaatii tarkennusta – absoluuttisten sukupuuttojen eli lajin kertakaikkisen häviämisen rinnalla on kriittisen tärkeää huomioida alueelliset sukupuutot, lajien häviäminen joltain alueelta.

Tällaiseen moniulotteiseen ilmiöön ei sellaista kiistatonta yksiselitteistä kriteeriä saada, millaista politiikassa on tapana perätä. Politiikka kysyy vääriä kysymyksiä mutta vaatii oikeita vastauksia. Ja koska vääriin kysymyksiin ei saada tarpeeksi kiistattomia vastauksia, on mahdollista puhua suojelutavoitteiden “epätarkoituksenmukaisuudesta”. Haluttomuus turvata biodiversiteettiä voidaan legitimoida ikään kun tieteellä – on muka tieteen vika, jos se ei saa aikaan tarpeeksi yksiselitteisiä kriteereitä. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, sillä se mahdollistaa torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka kriteereitä kuinka viilattaisiin.

*

Tiede on tässä erittäin hankalassa asetelmassa. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, suojelussa (ja ennallistamisessa) tarvitaan määrän lisäksi laatua. Pelkät karkeat määrälliset tavoitteet – pinta-ala tai lajimäärä – voisivat tosiaan johtaa ongelmallisiin tuloksiin. Suojellaan vain joitain alueita summamutikassa, tai toisaalta tyydytään pitämään yllä piskuisia populaatioita laskennallisen “lajikirjon” maksimoimiseksi. Teoriassa siis hallitusohjelmassa mainittu suojelu “laatu ja vaikuttavuus edellä” voisi olla hyvä lähtökohta, mutta käytännössä tällä argumentilla pyritään nyt vähentämään suojelua kaiken kaikkiaan. Positiiviseksi tämä lähtökohta voisi muuttua oloissa, jossa kaikki osapuolet aidosti haluaisivat edistää biodiversiteetin turvaamista: toimet voitaisiin suunnitella ja suunnata kunnolla.

Määrä ja laatu kuitenkin ovat kytköksissä toisiinsa. Suojelun (ja ennallistamisen) suuri pinta-ala ei yksistään takaa hyviä tuloksia, mutta tarvitaan tarpeeksi isoa kokonaismäärää, että sinne saadaan mahtumaan laatua. Siksi vaikka tieteellisesti on selvää, että pinta-ala ei yksinään ole riittävä kriteeri, sitä on peräänkuulutettava voimallisesti. Koska elonkirjon turvaamista vastustetaan voimalla, suojelun ja ennallistuksen pinta-alatavoitteet tahtovat jäädä ensisijaiseksi vaatimusten välineeksi. Tieteellisesti on perättävä niitä voimallisesti, vaikka asiaa voisi viisaammin lähestyä moninaisemmin. Se kuitenkin vaatisi enemmän poliittista yhtenäisyyttä, jota ei ole näköpiirissä.

Todellisuudessa on selvää, että biodiversiteetin turvaaminen edellyttää toimien kirjavuutta. Esimerkiksi metsissä tarvitaan moni-ikäisiä suojelukohteita, ei vain vanhoja luonnonmetsiä. Ja nykyään ymmärretään yhä laajemmin, että biodiversiteetin turvaaminen ei onnistu vain suojelemalla ja ennallistamalla, vaan myös talouskäytäntöjä metsissä, vesistöissä, pelloilla, kaupungeissa – kaikkialla – pitää muuttaa. Luonnon monimuotoisuudella on väliä ihan kaikkialla, ei vain “tuolla luonnossa”. Sen tärkeyttä ei kuitenkaan voida ymmärtää inttämällä, mitä väliä tietyllä yhdellä lajilla on. Luonnon monimuotoisuuteen pohjaavat moninaiset ihmiselämääkin tukevat aineen ja energian kierrot ja “ekosysteemipalvelut”, joita voisi kutsua myös “ympäristön yhteishyväksi”. Ne eivät pysy yllä vain suojelualueiden varassa.

Toimien kirjavuutta sekä suojelutoimissa vaadittavaa moninaisuutta puolustaa myös se, että elämme radikaalisti muuttuvissa olosuhteissa. Vanhan maailman luonnonsuojeluperinteissä luontoa pyrittiin suojelemaan mahdollisimman muuttumattomana, omissa reservaateissaan. Oikeasti tieteellisesti oli selvää, että “vakaa” luonto on aina muutoksessa: stabiiliuskin on aina dynaamista. Kun olosuhteet olivat suht ennustettavat, tämä yksinkertaistus oli joten kuten toimiva. Mutta moni-ilmeisten ympäristökriisien oloissa monet suojelualueet muuttuvat väistämättä, kun lajien esiintymisalueet muuttuvat, taudit leviävät ja niin edelleen. Biodiversiteetin turvaamisen kirjo antaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Mullistuvassa maailmassa ei suojella vain luontoa vaan myös luonnon potentiaaleja.

Tarvitaan siis sekä suojelua että yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosta. Se on jotain aivan muuta kuin “museointia”, vaikka joitakin osia tiukasta suojelusta voisi ehkä positiivisemmassa hengessä sellaiseksi kutsua. Ovathan museot aika tärkeitä paikkoja. Mutta ilmiö on tiukkaa suojelua isompi. Sillä kuitenkin on helppo pelotella, varoittaa pakkolunastuksista sun muusta.

*

Varsinaiset pelonaiheet olisivat muualla. Biodiversiteetin rapautuminen uhkaa paitsi muita elollisia myös inhimillisen hyvinvoinnin perustuksia, ja sitä enemmän mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut merkittävät ympäristöongelmat etenevät. Eivätkä nämä ongelmat pysy “siellä luonnossa” vaan ne heijastuvat väistämättä yhteiskuntaan – ja vaikutukset osuvat varmasti ensimmäiseksi ja kipeimmin juuri niihin elinkeinoihin, joita suojelun vastustajat luulottelevat puolustavansa. Mitä pidempään asiassa luistetaan ja venkoillaan, sitä pahemmin heikennetään lopulta maa- ja metsätalouden, kalastuksen ja monien muiden elinkeinojen ekologista perustaa – ja sosiaalista oikeutusta, kun kansalaiset alkavat tajuta aseman laajemmin. On harhaista kuvitella, että tämä olisi edes kapean taloudellisesti järkevä strategia. Tässä alkaa monella jäsenellä olla paikka pohtia, ajavatko etujärjestöt heidän asiaansa enää lainkaan.

Biodiversiteetin turvaamiseen liittyy vielä yksi kiintoisa piirre, sen väistämätön paikallisuus, ymmärtäminen omassa kontekstissaan. Ilmastonmuutos on aidosti globaali ilmiö, johon vaikuttavat kaikkien päästöt kaikkialla. Itsekäs vapaamatkustaminen tai “Suomi on niin pieni, että ei meillä ole väliä” -väitteet eivät kovin kaukonäköisiä ole, mutta ne perustuvat edes johonkin. Jos isoimmat päästelijät eivät toimi kunnolla ja ajoissa, ei pienempien toiminnasta ole hyötyä. (Toisaalta: miten ihmeessä kuvitellaan isojen päästelijöiden toimivan, jos pienemmät hyppäävät joukoittain kelkasta? Tämäkin on tieteelliseksi realismiksi naamioituvaa itsekkyyttä.)

Elonkirjon kanssa asia on tyystin toisin. Luonnon monimuotoisuudella on väliä kaikkialla. Koska se ei ole ensisijaisesti globaali ilmiö vaan paikallisuuksien mosaiikki, sillä nimen omaan on väliä ihan jokaisessa maassa, ihan kaikilla alueilla. Itse asiassa mitä huonommin asiat menevät muutoin, sitä tärkeämmäksi luonnon monimuotoisuuden tarjoama resilienssi kasvaa.

*

Paremmassa maailmassa yhteiskunnassa vallitsisi edes jonkinlainen konsensus siitä, että biodiversiteetin monialainen turvaaminen on välttämätöntä yhteiskunnan elinvoimalle (ja lukemattomille ei-inhimillisille toisille). Hahmotettaisiin myös, että monikriisin oloissa tämä tarve muuttuu vain kipeämmäksi, että vanhat ympäristökeskustelun juoksuhauta-asetelmat ovat auttamattomasti vanhentuneet. Maailma ympärillä mullistuu, ja luonnonsuojelunkin pitää muuttua, samoin kuin tuotantotapojen.

Paremman yhteisymmärryksen oloissa olisi mahdollista siirtyä tarkastelemaan nimenomaan biodiversiteetin turvaamisen laatua, sen yksityiskohtia, vaadittavien keinojen mosaiikkia. Silloin voitaisiin tolkullisemmin miettiä myös sitä, millaisia kompromisseja vaaditaan, missä asioissa mahdolliset oikeudenmukaisuuden ongelmat piilevät ja missä niitä pitää korjata. Tällä hetkellä moiseen viisauteen ei ole valmiuksia.

BIOS-tutkimusyksikkö

 

24.10.2023
Uutiskirje 10/2023 Tässä kirjeessä esittelemme uuden podcastsarjan, jossa ääneen pääsevät filosofimme Ville Lähde ja Tere Vadén. Lisäksi luomme katsauksen professori Jason Hickelin ja hänen työryhmiensä uusimpaan tutkimukseen.

Hei! Tässä kirjeessä esittelemme uuden podcastsarjan, jossa ääneen pääsevät filosofimme Ville Lähde ja Tere Vadén. Lisäksi luomme katsauksen professori Jason Hickelin ja hänen työryhmiensä uusimpaan tutkimukseen. Mukana toki myös viime aikojen BIOS-toimintaa.
– Paavo

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä.

Tere Vadén ja Ville Lähde nauhoittavat 12 käsitettä maailmasta -podcastsarjan ensimmästä episodia. Kuva: Paavo Järvensivu

Uusi BIOS-podcast käynnistyi

Ville Lähteen ja Tere Vadénin uuden podcast-sarjan “12 käsitettä maailmasta” ensimmäinen jakso “Elämä” ilmestyi lokakuussa. Sarja on kuunneltavissa kaikilla yleisimmillä alustoilla. Vuoden kestävän sarjan aikana Ville ja Tere keskustelevat ydinkäsitteistä, joiden varaan BIOS-työ rakentuu ja joiden avulla maailman tolaa voi ymmärtää paremmin. Marraskuun jakson otsikko on “Aineenvaihdunta”, ja joulukuussa puhutaan tarpeista ja tarpeentyydytyksen järjestelmistä. Ensi vuoden puolella jatketaan tarkastelemalla esimerkiksi niukkuutta ja runsautta sekä ympäristöongelmien moneutta.

Ensimmäisessä jaksossa aloitettiin perusasioista eli pohdittiin, millainen ilmiö elämä ylipäätään on. Elämä on ainutlaatuista, koska se luo ja ylläpitää ympäristöään. Se ei vain valtaa valmista ”lokeroa” vaan muokkaa maailmasta itselleen sopivaa: ilmakehää ja maaperää myöten. 

Maapallon elämä on olemassa vain valtavan Auringon energiavirran ansiosta, mutta tuo energiavirta ei sitä selitä. Termodynaamisesti elämä onkin varsin kumma ja epätodennäköinen ilmiö. Asian tekee ymmärrettävämmäksi se, että elämällä on planeetan mitassa pitkä, kerrostunut evolutiivinen historia. Historian varrella elävät oliot ja niiden järjestelmät ovat ”oppineet” kierrättämään ainetta hämmästyttävän hyvin, vaikka elämä on törmännytkin erilaisiin ”jäteongelmiin” (siksi meillä on esimerkiksi fossiilisia polttoaineita). Ihmiskunta saapui tähän “valmiiseen pöytään”.

Luonto ei kuitenkaan tuota vakaata tasapainoa, eikä se ole liioin korttitalo. Ja vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen” samalla planeetalla, tämä on triviaalisti totta. Elämän järjestelmät ovat yhtaikaa kytkeytyneitä ja erilaisia, asuttavat toistensa kylkeen lomittuneita maailmoita. Tämä auttaa ymmärtämään luonnonjärjestelmien yhtaikaista haurautta ja sitkeyttä. Ei ole yhtä luontoa.

Mitä olemme lukeneet?

Professori Jason Hickelin työ on tullut tutuksi BIOS-tutkijoille vuosien mittaan monella saralla, muun muassa köyhyyttä ja nälkää koskevassa tutkimuksessa, “vihreän kasvun” kritiikissä ja laajemmin degrowth-keskustelusta. Kun Hickel vieraili Suomessa marraskuussa 2019, BIOS-tutkijoilla oli tilaisuus käydä perusteellista keskustelua hänen kanssaan, eroja ja yhtäläisyyksiä luodaten. Hickel on myös ansiokkaasti puolustanut degrowth-ajattelua naiivia ja vääristävää kritiikkiä vastaan ja peräänkuuluttanut väittelyä, jossa eri osapuolet pureutuvat aidosti toistensa näkemyksiin eikä karikatyyreihin niistä. Yksi ydinteema on, että tässä perityssä tilanteessa ekologinen siirtymä edellyttää kasvua joillekin, vähentämistä toisille, sillä elämme systemaattisesti eriarvoisessa maailmassa. Nykyään Barcelonassa Universitat Autònomassa professorina toimiva Hickel on kollegoineen julkaissut vuoden aikana vaikuttavan määrän uutta tutkimusta, josta esittelemme neljä artikkelia.

Kesäkuussa Nature Sustainability -lehdessä ilmestynyt artikkeli “Compensation for atmospheric appropriation” on Hickelin ja Andrew L. Fanningin käsialaa. Leedsin yliopistossa toimiva Fanning on tehnyt työtään mm. “donitsitalouden” alalla sekä siihen kytkeytyvässä A Good Life for All Within Planetary Boundaries -tutkimussuunnassa (siitä puhutaan joulukuun BIOS-podcastissa!) Hickel ja Fanning ovat aiemminkin tehneet yhteistyötä mm. artikkelissa “The social shortfall and ecological overshoot of nations” (maksumuuri). Tuoreessa yhteisartikkelissa he vertailevat oikeudenmukaisesti jaetun historiallisen päästöbudjettinsa ylittävien ja alittavien maiden eroja ja esittävät, millaisia kompensaatioita “ylisaastuttavien” pitäisi maksaa. Näkökulmana on historiallinen vastuu eli kertyneet päästöt, ei vuosittainen nykytaso. Tutkimuksessa tehdään optimistinen oletus globaalin nettonollan saavuttamisesta vuoteen 2050 mennessä, ja heidän mukaansa tuolloinkin ylisaastuttavat maat tulisivat ylittämään budjettinsa kolminkertaisesti, eli käyttämään vähäpäästöisempien maiden budjettia. Parhaimmassakin tilanteessa siis kompensaatiot olisivat välttämättömiä. (Tämä linkittyy viime joulukuun uutiskirjeessä käsiteltyyn “loss and damage” -kiistaan ja laajemmin kysymykseen oikeudenmukaisesta ilmastorahoituksesta.) Artikkeli konkretisoi globaalin “Pohjoisen” ja “Etelän” välisen ilmastopäästöjen vastuun eron hätkähdyttävällä tavalla: globaali Pohjoinen on ylittänyt 1,5°C lämpenemisen päästöbudjettinsa oikeudenmukaisen osuuden jo vuosikymmeniä sitten. Asian voi siis ilmaista myös niin, että vauraat maat ovat vaurastuneet ottamalla haltuun muiden osuutta ilmakehän nielujen “yhteismaista”. 

Heinäkuussa Economic Systems Research -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa “Integrated assessment modelling of degrowth scenarios for Australia” kahdeksan tutkijaa pyrkii muokkaamaan kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ja -raporteissa käytössä olevia integrated assessment -malleja (IAM) soveltuvaksi perinjuurisemman yhteiskunnallisen muutoksen kuvaamiseen. Käytössä olevat mallit nimittäin ovat heikoilla, jos yritetään tarkastella elintapojen ja yhteiskunnan “tarpeentyydytyksen järjestelmien” radikaaleja muutoksia – ja ne nojaavat perinteiseen BKT-kasvun oletukseen eli jatkuvaan tuotannon ja kulutuksen lisääntymiseen. (Kriittiseen IAM-keskusteluun voi tutustua esimerkiksi tässä Naturen keskusteluartikkelissa, perustietoja täältä.) 

Syyskuinen Lancet Planetary Health -lehden artikkeli “Is green growth happening?” pureutuu otsikkonsa mukaisesti empiirisesti kysymykseen, onko irtikytkennän (podcast) lupauksen mukaisesta vihreästä kasvusta merkkejä. (Artikkelin tiivistelmä tässä Hickelin ketjussa.) Tarkastelu keskittyy ilmastopäästöihin. Artikkelin johtopäätös on karu: vaikka tarkastelluissa 11 maassa on saatu aikaan ilmastopäästöjen ja BKT:n absoluuttista irtikytkentää, tätä ei voi pitää mielekkäästi “vihreänä kasvuna”. Se edellyttäisi, että päästöt laskisivat tarpeeksi nopealla vauhdilla ja että kokonaisuudessaan siirtymässä huomioitaisiin globaali oikeudenmukaisuus. Nykyvauhdilla noilta mailta kestäisi yli 200 vuotta leikata päästönsä lähelle nollaa, ja hitaan kiiruhtamisen myötä ne tupruttaisivat taivaalle moninkertaisesti reilun osuutensa jäljellä olevasta 1,5 asteen päästöbudjetista (tämä tarkastelunäkökulma on siis eri kuin yllä käsitellyssä artikkelissa, jossa puhutaan historiallisesti kertyneistä päästöistä). Kaikkien tarkasteltujen maiden olisi kiihdytettävä nykyistä päästövähennysten tahtiaan moninkertaisesti, jopa monikymmenkertaiseksi. Ja vaikka Suomi ei mahtunut tarkasteltujen maiden joukkoon, on meidän kannaltamme tärkeä huomata, että maankäyttösektorin päästöt ja siten esimerkiksi metsänielujen heikkeneminen eivät näy tutkimuksen laskelmissa. Ikään kuin irtikytkentä ei muutenkin olisi liian hidasta, nielujen heikkeneminen korostaa, että Suomessakin talouskasvu on ilmastonäkökulmasta kaukana “vihreästä”.

Tuore jo verkkojulkaistu, joulukuun Ecological Economics -lehdessä ilmestyvä artikkeli “How to pay for saving the world” taas tuo yhteen modernin rahateorian (MMT) ja degrowthin näkökulmia. Näin kirjoittajat etsivät vastauksia siihen, miten ekologinen murros voidaan rahoittaa, ja etenkin miten valtiot voivat olla aktiivisia toimijoita siinä. Tämä ulottuvuus on kirjoittajien mukaan ollut degrowth-ajattelussa puutteellisesti käsitelty, ja toisaalta MMT kaipaa syvempää ymmärrystä tuotannon ekologisista rajoista. 

BIOS

Tieteellisiä artikkeleita

Professori Jussi T. Eronen on ollut kanssakirjoittajana useassa tuoreessa tieteellisessä artikkelissa. Näistä voi nostaa esiin erityisesti Naturessa ilmestyneen artikkelin “Understanding and applying biological resilience, from genes to ecosystems”, joka pyrkii syventämään ymmärrystä biologisesta resilienssistä monilla eri tasoilla. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.

Artikkelissaan “As in Forests, So in Verse” Karoliina Lummaa tutkii metsähakkuiden ja menetyksen poetiikkaa suomalaisessa metsärunoudessa.

Raportteja

Saksalainen Friedrich Ebert Stiftung on koonnut sarjan raportteja, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyksen ja Venäjälle asetettujen pakotteiden vaikutusta Euroopan maiden energiajärjestelmille. Raporttisarjan Energy Without Russia Suomen osuutta olivat kirjoittamassa Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen.

Emma Hakala taas laati syyskuisen UPI:n raportin Climate change and security: Preparing for different impacts. Tutkimuksiinsa pohjaten hän puntaroi monimutkaisesti ketjuuntuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja pohtii keinoja vähentää niiden luomaa uhkaa. Emma oli myös haastateltavana Maailman kuvalehdessä samasta aihepiiristä:

“Maailma ylipäänsä on kehittymässä yhä kriisiytyvämpään suuntaan, Hakala sanoo. 

Samalla ennusteet siitä, miten perusteellisesti ilmastonmuutos tulee ravistelemaan yhteiskuntia, saattavat Hakalan mukaan edelleen olla turhan konservatiivisia. Viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet, miten nopeasti maailma voi muuttua.

“Ei ehkä kannata olettaa, että suurin osa asioita pysyy ennallaan. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa laajuudessaan yhtä vakavia muutoksia kuin pandemia”, Hakala sanoo.”

Muuta BIOS-toimintaa

Antti Majava tarkastelee IHME Helsingin haastattelussa, miten pyrkimys yhdistää tiede, taide ja ilmastotyö on onnistunut. Antti muistuttaa, että taiteen ekologisia näkökulmia ei pidä rajoittaa vain ilmeisiin kysymyksiin kuten taiteen tekemisen ympäristövaikutuksiin:

“Taiteen ekologinen jalanjälki on tärkeää tunnistaa ja mahdollisuuksien mukaan pienentää. Pitäisin kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ylläpitää taiteen parissa vuosituhansien ajan kehittynyttä tiedostavaa suhdetta materiaan, kykyä pohtia erilaisten eleiden ja materiaalien käytön mielekkyyttä ja merkitystä.

Planeetan ja sen ekosysteemin samoin kuin ihmiskehon tai vaikkapa keinoälyn rajallisuudesta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Elämää, kehoa ja koneita ylläpitävien ekologisten järjestelmien huomiotta jättäminen on mahdollista vain virtuaalisessa mielikuvitusmaailmassa, ja sielläkin vain ohikiitävän hetken ajan.”

Ville Lähde oli taustahaastateltavana Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ekofasismia. Lähde purki kommenteissaan ennen kaikkea väestönkasvua koskevia harhakäsityksiä ja valheellisia väitteitä ja erilaisten etnonationalististen ryhmien kykyä “ratsastaa useilla rattailla” ja suorastaan hyödyntää ristiriitaisuutta sen välttelyn sijaan. Lähde oli myös tieteellisenä tausta-asiantuntijana hyvin toisenlaisessa julkaisussa eli Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun valtaa käsittelevässä lastenkirjassa Mikä Mahti! Lähde oli vastaavassa roolissa niin ikään tekijöiden edellisessä luonnon monimuotoisuutta tarkastelevassa teoksessa Aika Matka!

Suomen Luonto -lehti julkaisi Lähteen essen “Maaperän kanssa on osattava elää”, ja ilahduttavasti essee nostettiin lehden uutiskirjeen avoimeksi julkaisuksi, joten myös BIOS-uutiskirjeen lukijat pääsevät nauttimaan siitä. Essee jatkaa pohdintoja, jotka lähde aloitti vuonna 2021 niin & näin -lehden verkkotekstinä julkaistussa kirjoituksessa “Maa kompostista käsin”. Esseessä Lähde pureutuu nykyisen ruoantuotannon ongelmien lisäksi syntyihin syviin, joita hän käsitteli Tere Vadénin kanssa uuden podcast-sarjamme ensimmäisessä jaksossa:

“Tämä on parhaimpia esimerkkejä siitä, miten elämä ei pelkästään synny joihinkin olosuhteisiin, vaan luo omia edellytyksiään ja pitää niitä yllä. Planeettamme ilmakehä ja maaperä ovat yhtä lailla elävän ja elottoman yhteispelin tuloksia.

Maaperän muodostuminen on verkkainen prosessi, joka on riippuvainen elämälle välttämättömien aineen ja energian virtojen jatkuvuudesta. Jos elämä maaperässä lakkaa, se alkaa ”kuolla”, ja jossain vaiheessa se lakkaa olemasta maaperää. Nykyään onkin muodikasta sanoa, että maaperä on elävä olento, mutta itse pidän valaisevampana ymmärtää se nimenomaan erilaisten voimien ja olentojen vyöhykkeeksi, maailmaksi, joka pysyy yllä vain jatkuvissa kohtaamisissa.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on ollut jälleen monin tavoin julkisuudessa. Syyskuisessa Ylen Ykkösaamussa hän oli keskustelemassa taantumanäkymistä. Kansan Uutisissa hän vastasi kysymyksiin taloudesta ja julkisesta velasta. Iltalehdessä hän taas kommentoi sekä taantumanäkymiä että  EKP:n korkopäätöksiä ja inflaationäkymiä. Kysymyksiin polttoaineiden hinnannoususta hän päätyi vastaamaan niin Iltalehdessä kuin kahdesti Ylellä.

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat myös haastateltavina Radiogalleria-teoksen Talo- ja kolme tarinaa taloudesta ensimmäisessä jaksossa Talo ja talous.

Mainittakoon vielä, että WISE-hankkeen sisarhanke LONGRISK tuotti syyskuussa politiikkasuosituksensa.

Lopuksi

Syksyisiksi lukuvinkeiksi suosittelemme suomalaisten oikeusoppineiden analyysiä ensimmäisestä ilmasto-oikeudenkäynnistä. Ja lieneepä paavin tuore kirje “Laudate Deum” sekin lukemisen arvoinen, olihan vuoden 2015 kirjeellä “Laudato si” suuri merkitys uudessa ilmastoheräämisessä. Hannah Ritchie on vääntänyt rautalangasta, miksi nettonollaan pyrkimisessä tavoitevuoden lisäksi tärkeää on reitti, jota kuljetaan. Kannattaa lukea myös hänen tuore tekstinsä sähköistämisestä ja energiatehokkuudesta. Suomen Luonnossa Antti Halkka muistuttaa hiilen teknisen talteenoton mittakaavoista. Guardianin oiva pitkä juttu lähtee liikkeelle muovia syövistä mikrobeista mutta ulottuu käsittelemään sitä, miten tieteellinen käsitys eliökunnan piskuisimmista on mullistunut ja miksi mikromaailma on laadullisesti niin omaleimaista. Geoff Mann käsittelee London Review of Books -lehdessä epävarmuutta ja ilmastonmuutosta. Jos englanti ei taivu tarpeeksi, ei huolta, sillä näillä näkymin Ville Lähde kääntää esseen ensi vuoden alun niin & näin -lehteen! Ja onnitellaan samalla niin & näin -lehteä tuoreesta merkittävästä tunnustuspalkinnosta.

Lämmin suositus myös Hanna Nikkasen Long Play -jutulle “Holvi” – juttuun pääsee käsiksi pikkurahalla, ja tässä avoimessa jutussa Hanna kertoo jutun taustoista.

5.10.2023
12 käsitettä maailmasta Tässä podcast-sarjassa BIOS-tutkijat pureutuvat ekologian, ympäristökriisin ja tulevaisuuden ydinkysymyksiin. Tienviittoina on joukko peruskäsitteitä, yksi kussakin jaksossa.

Podcast-sarjassa filosofit Ville Lähde ja Tere Vadén keskustelevat ydinkäsitteistä ja -teemoista, joiden varaan BIOS-tutkimusyksikön työ rakentuu. Kun ekologiset kriisit etenevät ja nivoutuvat moninaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin, ajattelun on seurattava perässä. Monikriisin ajassa monet totunnaiset tavat ajatella ympäristö- ja luonnonvaraongelmia eivät enää toimi. Menneillä välineillä ei pärjää, ja tulevaisuuden reunaehdot muuttuvat yhä nopeammin. Kahdessatoissa keskustelussa tarjotaan työkaluja maailman ja sen tilan parempaan ymmärtämiseen, välineitä mullistuvan maailman hahmottamiseen. Kerran kuukaudessa ilmestyvät jaksot kulkevat elämän ja ekologian perusasioista kohti ekologisen jälleenrakennuksen kokonaiskuvaa.

12 jaksoa, kerran kuussa, vuoden matka.

Sarjan tunnusmusiikin ja -kuvan on luonut Tuomas A. Laitinen.

Sarjan jaksot (täydentyy):

Jakso 1: Elämä

Mitä on elämä? Miksi planeetta, jossa on elämää, on niin ainutlaatuinen paikka? Elämä ei vain saavu jonnekin, vaan se muokkaa väistämättä ympäristöään ja ylläpitää oman olemassaolonsa edellytyksiä. Tämä on yhteistä kaikelle elämälle, myös ihmisen toiminnalle, mutta miten ajatella ympäristökriisiä tämän valossa? Vahva erottelu luonnollisen ja luonnottoman ei auta – sillä ympäristöongelmat ovat mahdollisia taustalla olevien luonnonprosessien vuoksi. On pureuduttava yksityiskohtaisemmin siihen, millaisia vaikutuksia ihmisyhteisöjen toiminnalla on ollut ympäristöönsä, eri aikoina ja eri alueilla. Kun tavoitellaan kestävämpää elämää, ei tule pyrkiä vakaaseen tasapainoon vaan kykyyn muuttua, sopeutua ja muokata itseään.

LISÄLUKEMISTOA: Yrjö Haila, Jätteet ja nielut | Ville Lähde, Life matters everywhere | Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Antti Salminen ja Tere Vadén, Elo ja anergia | Vaclav Smil, Energy in Nature and Society 

Jakso 2: Aineenvaihdunta

Jokainen elävä olento, sekä jokainen ihmisyhteisö, tarvitsee ainetta ja energiaa ympäröivästä maailmasta elääkseen, uusiutuakseen – ja myös muuttuakseen. Tämä on aineenvaihduntaa, eli kirjaimellisesti aineen vaihtamista itsen ja muun maailman välillä, ja se on kaiken elämisen luonnonvälttämättömyys. Aineenvaihdunnassa myös olennon rajat maailmaansa sumentuvat: esimerkiksi ihmisen aineenvaihdunta nivoutuu osaksi monenlaisia työkaluja ja instituutioita. Aineenvaihdunnan rihmasto voi kurottaa kauas, maailman toiselle laidalle. Tarkastelemalla yhteiskuntien sosio-ekologista aineenvaihduntaa voidaan myös hahmottaa paremmin, miten yhteiskunnat kautta historian ovat olleet hyvin erilaisia ja miten omaleimainen moderni globaali maailmantalous on. Ekologisten kriisien äärellä fossiilitaloudessa kasvaneiden yhteiskuntien täytyy muuttaa aineenvaihduntaansa perusteellisesti, muuttua toisenlaisiksi olennoiksi.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS, Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan | BIOS, Mitä on vetytalous? | Ville Lähde, Historian kattoteorian lähteillä | Ville Lähde, Historian tuhojen peili? | Ville Lähde, Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta, mitä se on? | Antti Salminen & Tere Vadén, Energia ja kokemus | Tere Vadén, Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen KUUNNELTAVAA: Fall of Civilizations -podcast KESKUSTELUSSA KÄSITELTYJÄ TUTKIMUKSIA: Emily Elhacham et al., Global human-made mass exceeds all living biomass | Helmut Haberl et al., Contributions of sociometabolic research to sustainability science | Yrjö Haila, How Tightly is the Human Political Society Anchored in Nature? | Magnus Nyström et al., Anatomy and resilience of the global production ecosystem | Hannah Ritchie, Wild mammals make up only a few percent of the world’s mammals | Anke Schaffartzik et al., The global metabolic transition: Regional patterns and trends of global material flows, 1950–2010 | Tere Vadén et al., To continue to burn something?

Jakso 3: Tarpeet

Vaurauden ympäristökuorma on raskas. Luonnonvarojen ja ympäristöongelmien virrat kulkevat maailmassa eriarvoisesti: hyötyä enemmän yksille, haittoja enemmän toisille. Tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, miten maailman vauraan vähemmistön ekologinen kuorma on suhteettoman suuri. Tutkimusasetelman vaihtelevat, mutta pääviesti pysyy samana, ja todistusaineisto on vahva. Liian vahva keskittyminen ylikulutukseen voi kuitenkin häivyttää näkyvistä sen, että kaikkien ihmisten arkisen elämän ylläpitäminen vie sekin valtavasti energiaa ja luonnonvaroja. Tämäkin ympäristökuorma on mittava. Määrän lisäksi on siis hahmotettava laatu. Välttämättömiä inhimillisiä tarpeita voidaan tyydyttää lukuisin eri tavoin, joiden ympäristövaikutusten erot ovat valtaisat. Ylikulutuksen, vaurauden ja oikeudenmukaisuuden ohella on katsottava niitä tarpeentyydytyksen järjestelmiä, joiden piirissä me kaikki syömme, liikumme, asumme, tervehdymme, saamme vaatetta päällemme tai kerrytämme oppimista ja kulttuuria. Ilman tätä näkökulmaa emme voi hahmottaa ekologisen jälleenrakennuksen luonnetta.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS, Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio | Hirvilammi et al., Kohtuuden rajat? | Knuuti, Kehitysapua köyhiltä rikkaille | Lummaa, Tekojen ja valintojen merkityksestä | Lähde, Mitä Dasguptan raportti sanoo ympäristöstä ja taloudesta? | Lähde, Yksilökeskeisyys vie silpputiedon viidakkoon | Lähde et al. The crises inherent in the success of the global food system | Laakso & Aro (toim.) Planeetan kokoinen arki | A Good Life Within Planetary Boundaries -sivusto | Beyond Primary Energy -raportti | Bärnthaler & Cough, Provisioning for sufficiency | Creutzig et al. Deman-side solutions to climate change mitigation consistent with high levels of well-being | Fanning & Hickel, Compensation for atmospheric appropriation | Millward-Hopkins et al. Providing decent living with minimum energy | Ritchie, There are many reasons to invest in women’s education. Reducing CO2 emissions isn’t one of them | Ritchie, Electrification is efficiency: the world will need less energy after the transition | Ritchie, How much does aviation contribute to climate change? | Wiedmann et al. Scientists’ Warning on Affluence | Zipper, Why Norway – the poster child for electric cars – is having second thoughts

Jakso 4: Niukkuus ja runsaus

Rajaton aineellinen kasvu rajallisella planeetalla on mahdotonta, mutta miten asiat oikeastaan käyvät niukoiksi? Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jokin loppuu kesken. Tankki on tyhjä, kaivo kuivuu, kultasuoni tyrehtyy…. Tällainen absoluuttinen asioiden puute on kuitenkin vain yksi niukkuuden ulottuvuus. Tässä jaksossa tarkastellaan niukkuuden suhteellisuutta ja sen ekologisia ulottuvuuksia. Pähkinänkuoressa: jotain luonnonvaraa voi olla olemassa runsaasti, mutta se käy niukaksi suhteessa esimerkiksi käyttöönoton kustannuksiin tai käytön ekologisiin seurauksiin. Fossiilisia polttoaineita on kosolti, mutta suurin osa niistä pitää jättää maan uumeniin. Merenpohjan metallit ovat monille El Dorado, mutta niiden keruu tuhoaisi ikuisiksi ajoiksi hiljaisen elämän maailman. Myös luonnonvarojen uusiutuvuus on laaja kysymys: “kestäväkin” käyttö voi vaurioittaa niitä elämän järjestelmiä, joihin uusiutuminen nojaa. Ekologisesti viisas elämä vaatii moniulotteista niukkuuden ymmärrystä, mutta taloudelliset hahmotustavat ovat edelleen kovin kapeita.

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Ville Lähde, Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus | Ville Lähde, Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? | Ville Lähde, Päästövähennykset ja hiilen talteenotto – ei yhtäläisyysmerkkiä | Bendixen et al. Time is running out for sand | Chung, Scheyder & Trainor, The Promise and risks of deep-sea mining | Keen, What economists get wrong about climate change | Michaux et al. Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland | Nobel, America’s Radioactive Secret | Roberts, The scariest thing about global warming (and Covid-19) | Rousseau et al. Evolution of global marine fishing fleets and the response of fished resources

Jakso 5: Ympäristöongelma

Ympäristökriisi on yhtaikaa ykseys ja moneus. Ympäristöongelmia on valtava kirjo, eikä niistä ole löydettävissä mitään yhtä kaikkia yhdistävää tekijää. Ne vaihtelevat paikallisista globaaleihin, ja hetkellisistä historiallisesti kertautuviin. Ongelmien syyt ovat myös monenlaisia, minkä vuoksi tietynlaisia ympäristöongelmia ovat kohdanneet yhteiskunnat kautta historian, kun taas toiset ovat leimallisia nykyajalle. On ongelmia, jotka ovat tyypillisiä köyhyydelle ja turvattomuudelle ja toisaalta tiukasti vaurauteen ja ylikulutukseen kytkeytyviä.  Kuitenkin tämän kaiken kirjavuuden ohella on ilmeistä, että elämme laajan ympäristökriisin aikakaudella. Ongelmat nivoutuvat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan, ja globaalin talouden verkosto hävittää etäisyyksiä. Miten tätä moneuden ja ykseyden jännitettä pitäisi hahmottaa? Ja mitä ongelmia kumpuaa siitä, että poliittisesti on vahva paine pakottaa moninaisuus selkeisiin yksittäisiin mittareihin?

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-tutkimusyksikkö, Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan | BIOS, “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta laistetaan niin helposti?” | BIOS, “Miksi puhe irtikytkennästä on hankalaa?” | BIOS-podcast, Irtikytkennästä | BIOS, “Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?” | Yrjö Haila, “Jätteet ja nielut”  | Yrjö Haila ja Ville Lähde, “Luonnon Politiikka” -teoksen esipuhe | Jason Hickel, “A Response to McAfee” | Ville Lähde, “Life matters everywhere”  | Ville Lähde, “Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta?” | Ville Lähde, “Ympäristöfilosofian yhtenäisyydestä” | Ville Lähde, “Sadan vuoden urakka” | Ville Lähde, “Ilmastonmuutoksen tilannekatsaus Dubain ilmastokokouksen alla” | Ville Lähde, “Joka päivä on ylikulutuspäivä” | Ville Lähde, “Rousseau’s Rhetoric of ‘nature’” | Wim Carton, Carbon Unicorns | Requena-i-Mora & Brockington, “Seeing Environmental Injustices” | Stockholm Resilience Center, “Planetary Boundaries” | “Donitsitalous” | Guardianin juttu muovin kierrätyksestä

Jakso 6: Väestö

Ympäristökeskustelussa toistuu tiuhaan väite, että väestönkasvu on ongelmien alkujuuri. Usein valitetaan myös, että väestöstä ei puhuta, ja peräänkuulutetaan “kovia keinoja”. Tässä jaksossa pureudutaan väestökehitystä koskeviin väitteisiin ja virheellisiin uskomuksiin. Onko käynnissä globaali väestöräjähdys? Ei, vaan globaali eriytyminen, jossa väestömäärä vähenee tai vakautuu yhtäällä ja kasvaa toisaalla. Sitkeän paikallisen kasvun taustalla on lisäksi tekijöitä, joihin puuttuminen vaatii ennen kaikkea “pehmeitä” keinoja, laajapohjaisen inhimillisen hyvinvoinnin turvaamista. Väestöennusteisiin onkin leivottu sisään oletuksia tulevien vuosien kehityksestä, ja siksi ne poikkeavat toisistaan rajusti. Väestömäärän ja ympäristövaikutusten suhde ei sekään aukea simppelillä kertolaskulla. Väestöasioita pitää oppia ymmärtämään paremmin, jotta päästään yli sitkeistä harhaluuloista.

LISÄLUKEMISTOA:

BIOS-uutiskirje 2/2024: Vuosisadan jälkipuoliskon päästökehityksestä  | Ville Lähde, “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen | Ville Lähde, “Väestönkasvun perusasiat haltuun | Ville Lähde, “Lähteekö syntyvyys uudelleen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä. | Ville Lähde ja Tero Toivanen, “Petteri Taalaksen virheelliset väestönäkemykset | Ville Lähde, “Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus | Ville Lähde, “Ilmastonmuutos ja väestönkasvu” (Ylen keskusteluohjelma) | BIOS, “Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö | Adam Tooze, “Youth Quake. Why African Demography Should Matter to the World | Our World in Data – Population Growth | Marcus Lu, “When Will the Global Population Reach Its Peak? | Helen Davidson, “China population decline accelerates as birthrates hit record low | Podcast “Are There Too Many People?” (Thomas Malthusista)

Jakso 7: Ruokajärjestelmät

Mitä ovat ruokajärjestelmät, ja miten niiden pitäisi muuttua? Tässä jaksossa sukelletaan ruoan tuotannon, käsittelyn ja kulutuksen monimutkaiseen vyyhteen. Tuotantokeskeisessä ruoka-ajattelussa ongelmana on pohjimmiltaan aina riittämätön tuotanto ja ratkaisu sen kasvattaminen, mikä luo mahdottomalta vaikuttavan ristiriidan ympäristökriisin kanssa. Tuotatokeskeisyyden ongelmalliset oletukset paljastuvat kuitenkin, kun tarkastellaan nälän ja ruokaturvan problematiikkaa. Ruoan puute on joskus ongelma, mutta harvoin se on ongelmien juuri. Nälkää on myös runsauden keskellä. Ongelmien tarkastelu globaalien tuotanto- ja kulutuslukujen valossa viekin harhaan: on ymmärrettävä paikallisten ja alueellisten ongelmien erityisluonnetta. Asiaa mutkistaa se, että elämme yhtaikaa globaalisti verkottuneessa yhdessä ruokajärjestelmässä mutta samalla keskellä lukuisia radikaalisti erilaisia ruokajärjestelmiä, joiden keskinäiset suhteet ovat eriarvoiset. Globaaliin optimoituun työnjakoon, tiiviiseen kauppaan ja taloudelliseen tehokkuuteen pyrkivä tuotantokeskeisyys ei ole onnistunut nälän voittamisessa, se on vahvistanut toimijoiden välistä eriarvoisuutta ja se on luonut aivan uudenlaista haavoittuvaisuutta kriiseille. 

LISÄLUKEMISTOA:

Ville Lähde et al. The crises inherent in the success of the global food system | Ville Lähde, Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? | Ville Lähde, Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot | Ville Lähde, Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit | Ville Lähde, Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin | Ville Lähde, If laboratory food is the answer, what is the question? | Ville Lähde, Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen? | Ville Lähde, Ruoantuotannon synkkä utopia | Ville Lähde, Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä? | Ville Lähteen radiokeskustelu Juha Heleniuksen kanssa: Mitä syömme tulevaisuudessa? | Ville Lähteen vierailu Dimitri Ollikaisen vlogissa: Ruokakriisi – onko pahin edessä? | Ville Lähde ja Mila Sell Kirkon Ulkomaanavun podcastissa: Lisääkö ilmastonmuutos nälkää? | Ville Lähteen vierailu JustFood -hankkeen podcastissa: Ruokamurroksen reilut politiikkakeinot | Ville Lähde ohjelmassa “Pieleen mennyt historia”: Nälkä on vallan puutetta, ei ruoan puutetta | Hannah Ritchie, How much of global greenhouse gas emissions come from food? | Feed: A Food System Podcast | SUOMALAISTA TUTKIMUSTA | Ruokavarma  | JustFood | RuokaMinimi

Jakso 8: Peritty tilanne

Tässä jaksossa syvennytään yhtaikaa yksinkertaiseen ja vaikeaan asiaan. Elämme historiallisesti kehkeytyneessä ja kerrostuneessa maailmassa: kaikki nykyinen on siihen juurtunutta, ja kaikki tuleva ponnistaa tästä peritystä tilanteesta. Ympäristökysymyksissä tämä tarkoittaa, että ohjenuoraa ei löydy alkuperäisestä tai muuttumattomasta luonnosta. Ihmisyhteiskunnat ovat aiheuttaneet mittaamatonta vahinkoa muille eliöille, eikä tästä pääse yli eikä ympäri. Asian surkuttelu ei kuitenkaan auta näkemään tietä eteenpäin nykytilanteesta. Paluuta kun ei ole. Peritty tilanne koostuu niin rakennetuista infrastruktuureista kuin muokatuista ympäristöistä, niin syvään juurtuneista tavoista kuin yhteiskunnallisista instituutioista aina talousjärjestelmiin asti. Yhtäältä peritty tilanne rajoittaa: kaikki ei ole mahdollista. Realismin rajoja ei kuitenkaan tule ottaa annettuna. Toisaalta nimittäin olemme myös perineet uusia taitoja, ajatuksia ja tietoa, jolla maailmamme luutuneita rakenteita vastaan voi kamppailla.  

LISÄLUKEMISTOA: Haila & Dyke (toim.), How Nature Speaks | Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Yrjö Haila & Ville Lähde, Luonnon poliittisuus: mikä on uutta? 

Jakso 9: Kehitys ja edistys

Moderni ajatus jatkuvasta edistyksestä kohti hohtavaa tulevaisuutta on historiallisesti omaleimainen ajatus, mutta se ei ole kummunnut tyhjästä. Tässä jaksossa kaivaudutaan ensin kehityksen ja edistyksen ajatusten historiaan: miten yhtäältä on nähtävissä ideoiden jatkumoa ja toisaalta niiden muovautumista radikaalisti yhä uudelleen, kun kokemus maailmasta muuttuu. Fossiilisten polttoaineiden ja peräkkäisten teknologisten vallankumouksien myötä tuli mahdolliseksi edistysajattelun nykyinen muoto, joka äärimmillään uskoo ihmiskunnan katkaisevan siteensä aineelliseen luontoon, jopa kuolevaisuuteen. Ympäristöajattelussa tätä kuvastaa toistuva ajatus, että “kaikki menee koko ajan paremmin”, joten elämme siksi “parasta mahdollista aikaa”. Tällaiselle pohjalle rakentuu yhä uudelleen yksinkertaistava ja poissulkeva vastakkainasettelu optimismin ja pessimismin välillä. Uusi maailmanaika kuitenkin vaatii tämän vastakkainasettelun ylittämistä. Lopuksi käsitellään sellaisia historiankäsityksiä, jossa edistyksen sijaan uskotaan ikuiseen kamppailuun vallasta ja ylemmyydestä. Kuten yksisilmäisessä edistysajattelussa, niissäkin unohtuu historia: maailman mullistuminen ihmisten ja muiden olentojen toiminnan tuloksena.

LISÄLUKEMISTOA: Ilja Lehtinen ja Ville Lähde, Kirjeenvaihto tulevaisuudesta | Jeremy Lent, Steven Pinkerin optimistinen kertomus ihmiskunnan edistyksestä on pahasti pielessä | Ville Lähde, “Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” | Ville Lähde, Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka | Ville Lähde, Optimismi on vaikea laji | Ville Lähde, Saako ilmastonmuutoksella pelotella? | Ville Lähde ja Tero Toivanen, Meneekö maailmassa kaikki paremmin |  Mara van der Lugt, Katse kohti pimeää

Jakso 10: Antroposeeni

Sana “antroposeeni” lanseerattiin vuosituhannen alussa, ja laajempaan julkisuuteen se tuli viimeistään kymmenkunta vuotta myöhemmin. Alkujaan tiukan luonnontieteellinen termi viittasi ajatukseen “ihmisen aikakaudesta”, ihmisestä planeetan laajuisena geologisena voimana, joka muokkaa planeetan kasvoja. Hyvin pian sana kuitenkin murtautui moninaisempaan tieteelliseen, yhteiskunnalliseen ja taiteelliseen käyttöön, mikä synnytti myös monihaaraisen kriittisen keskustelun. Jos antroposeeni on “ihmisen” aikakausi, keistä ihmisistä puhutaan, milloin ja missä? Kun geologiassa väännettiin peistä siitä, milloin antroposeeni alkoi, muualla ehdotettiin vaihtoehtoisia käsitteitä kuten kapitaloseeni tai oligoseeni – haluttiin kiinnittää huomioita talousjärjestelmien eroihin ja ihmisten väliseen eriarvoisuuteen. Eikö kuitenkin alkupisteestä tai juurisyystä kiistelyn sijaan olisi tärkeää tunnistaa ympäristöongelmien moninaisuus – ”monta antroposeeniä”, kuten BIOS-tutkijat ovat asian ilmaisseet? Samanlainen ajatus on noussut myös luonnontieteellisessä keskustelussa: alkupistettä ei ole, koska antroposeeni on pitkä ja moninainen tapahtumaketju.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-yhteisartikkeli Kenen antroposeeni? (linkki rinnakkaisjulkaisuun) | Tero Toivanen & Mikko Pelttari ,Tämä ihmisen maailma (linkki rinnakkaisjulkaisuun) | Mikko Pelttari, Mihin uutta aikaa tarvitaan? | Sophie Yeo, Anthropocene: The journey to a new geological epoch | Bennett et al. The broiler chicken as a signal of a human reconfigured biosphere | Robinson Meyer, The Cataclysmic Break That (Maybe) Occurred in 1950 | Paul Voosen, The Anthropocene is dead. Long live the anthropocene. | Turner et al. What the Anthropocene’s critics overlook – and why it should be a new geological epoch | Walker et al. The Anthropocene is best understood as an ongoing, intensifying, diachronous event | Donna Haraway, Tentacular Thinking: Anthropocene, Capitalocene, Chthulhucene

Jakso 11: Monikriisi

Miten ymmärtää elämää ilmastonmuutoksen, pandemian, sotien, logistiikkatukosten, ruokakriisien, luontokadon, äärioikeiston nousun ja teknologisten mullistusten keskellä? “Monikriisi” on noussut nopeasti yhdeksi tavaksi sanallistaa nykymaailmaa. Mutta kuten usein käy sanojen räjähtäessä julkisuuteen, se on saanut monia erilaisia merkityksiä. Yksille monikriisit kuvaavat monenkirjavia tilanteita, joissa lukuisat kriisit osuvat yksiin ja synnyttävät jotain uutta. Toisille monikriisin käsite kuvailee nimenomaan tätä aikaa, ainutlaatuista vaihetta maailmanhistoriassa. Joka tapauksessa se on enemmän kuin vain sitä, että monta asiaa tapahtuu yhtaikaa. Erityinen monikriisin haaste on, miten reagoidaan nopeisiin muuttuviin kriiseihin hukkaamatta näkyvistä pitkän aikavälin tavoitteita, hitaiden kriisien näkökulmaa. Miten luovia myrskyssä ja pitää horisontti silti näkyvissä?

LISÄLUKEMISTOA: Ville Lähde, The Polycrisis | Ville Lähde, Mitä on monikriisi? | BIOS, Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa | Paavo Järvensivu, Suunnittelu ja luova sopeutuminen monikriisissä: oppeja koronapandemiasta | Adam Tooze, Being realistic in a polycrisis

Jakso 12: Ekologinen jälleenrakennus

Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkymä suomalaisen yhteiskunnan kestävyysmurroksesta. Se on räätälöity täkäläiseen ympäristöön, niin ekologiseen, taloudelliseen kuin kulttuurisuuteen. Laajamittaisen yhteiskunnallisen kestävyysmurroksen visioita ilmestyi kansainväliseen keskusteluun 2010-luvun alkupuolelta lähtien, kun yksilö- ja markkinakeskeinen valtavirta osoittautui yhä ongelmallisemmaksi. Ne pohjasivat kuitenkin pitkälti anglo-amerikkalaiseen mielikuvastoon ja historialliseen kokemukseen, ja BIOS-tutkijat halusivat jotain helpommin tavoitettavaa täkäläiseen keskusteluun. Tässä jaksossa pohditaan, miksi muutosideoiden räätälöinti paikallisiin oloihin on niin tärkeää ja mitkä ovat ekologisen jälleenrakennuksen ydinpiirteitä.

BIOS-kirjallisuutta ekologisesta jälleenrakennuksesta: BIOS, Ekologinen jälleenrakennus -sivusto | BIOS, Siirtymäpolitiikan kojelauta -sivusto | BIOS, Teollisen murroksen suunnittelu -ideapaperi | BIOS, Suomen teollisuuden uudistumispolut | BIOS, Tiedevetoinen suunnittelu -elokuva | Paavo Järvensivu, Ekologinen jälleenrakennus: mitä ja miksi? Teoksessa Elämän vuoksi | Paavo Järvensivu ym., Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu | Paavo Järvensivu & Karoliina Lummaa, Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuuri | Paavo Järvensivu & Tero Toivanen, Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? Teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta | Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen, Tavoitteena reilu ja kestävä talous | Paavo Järvensivu ym., Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys | Karoliina Lummaa & Ville Lähde, Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella | Tero Toivanen, Paavo Järvensivu & Ville Lähde, Ekologisen jälleenrakennuksen haaste | Tero Toivanen ym., Teollinen murros ekohyvinvointivaltiossa | Tero Toivanen & Ville Lähde, Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä | Tere Vadén ym., Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteistaWISE-hankkeen sivusto | Muuta lukemistoa: Luke, Kasviproteiini kasvun tiellä | Purvis et al., Three Pillars of Sustainability: in search of conceptual origins | Stockholm Resilience Center, Sustainability Wedding Cake

Erikoisjakso 1: Teollisuuspolitiikka

Teollisuuspolitiikka on noussut erityisesti Joe Bidenin hallinnon (2021–2025) myötä globaalisti vaikuttavien politiikkaideoiden kärkijoukkoon. Kapeassa katsannossa sillä tarkoitetaan lähinnä valtion avustuksia kotimaisille yrityksille ja näiden yritysten kansainvälisen kilpailuasetelman suojelua. Laajemmin katsottuna teollisuuspolitiikassa on kuitenkin kyse talouden julkisesti ohjatusta rakennemuutoksesta kohti poliittisesti päätettyjä sosiaalisia ja ekologisia tavoitteita. Tämä laajempi näkemys on linjassa tuoreimman tutkimuskeskustelun kanssa, tultiinpa keskusteluun taloustieteestä, oikeustieteestä tai kestävyystieteestä. Toisin kuin BIOS:n ekologisen jälleenrakennuksen lanseeraamisen aikoihin (2019), nyt meillä on käsillä vaikutusvaltainen poliittinen idea ja koeteltuja politiikkatoimia, joiden avulla jälleenrakennuksen kaltainen suuri urakka voidaan toteuttaa. Studiovieraana Paavo Järvensivu.

LISÄLUKEMISTOA: Paavo Järvensivu: Lukekaa Draghin raportti

Erikoisjakso 2: Talouskasvu

Tuskin mikään käsite on tässä ajassa enemmän resonoiva kuin talouskasvu. Talouskasvua tavoitellaan ja kritisoidaan, sen puuttumista päivitellään ja sen tulevaisuudesta kiistellään. Mutta mitä jos unohtaisimme talouskasvun käsitteenä kokonaan? Tämä on itse asiassa studiovieraan BIOS-ekonomisti Jussi Ahokkaan ehdotus heti kättelyssä. Ahokkaan toiveesta huolimatta jaksossa keskustellaan talouskasvusta monipuolisesti, ennen kaikkea ekologisen kestävyyden ja kestävyyssiirtymän teemoista käsin. Jos talouskasvusta ei kuitenkaan päästä käsitteenä eroon, miten voisimme käyttää sitä kriittisemmin? Millaisia politiikkahorisontteja tästä avautuisi? Miten talouskasvua kannattaisi mitata? Muun muassa näihin kysymyksiin etsitään vastauksia.

LISÄLUKEMISTOA: Jussi Ahokas: Talouskasvu on ja ei ole ekologisesti kestämätöntä – riippuu mistä talouskasvusta puhumme | Hermann Daly: ”Our Obsession with Growth Must End” | Daniel Read: ”Utility theory from Jeremy Bentham to Daniel Kahneman