Niin kutsuttu Galilei-lämpömittari. Kuva: Wikimedia Commons

Käsittelin kysymystä ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä jo viime vuoden marraskuussa, kun tein katsauksen ilmastonmuutoksen ja ilmastotoimien tilasta. Tuolloin puheena oli ilmastotutkimuksen veteraanin James Hansenin ja kumppanien tuore artikkeli, jossa esitettiin ilmaston lämpenemisen kiihtyneen. Tämä johtaisi tutkijoiden mukaan siihen, että puolentoista asteen raja rikkoontuisi odotettua aiemmin, jo tämän vuosikymmenen aikana. 

Hansenin ja kumppanien artikkeli osui tilanteeseen, jossa oli jo käynnissä tieteellinen väittely aiheesta. Tuolloisessa Guardianin artikkelissa valtaosa tutkijoista oli sillä kannalla, että vuoden 2023 poikkeuksellinen lämpeneminen mahtui vielä ilmastomallien ennustusten vaihteluväliin ja oli selitettävissä myös El Niñon vaikutuksilla. Erimielisyyttä asiasta kuitenkin oli, ja Hansenin ja kumppanien artikkeli lisäsi vettä tieteelliseen myllyyn. Kuten asiaan kuuluukin: uusi tutkimus haastaa aiempia oletuksia.

Keskustelu on jatkunut kuluvana vuonna. Sen tärkeyttä ovat korostaneet myös merkittävät lämpöennätykset merellä ja maalla. Lämpöennätyksiä tehtiin ensinnäkin globaaleissa keskiarvoissa, ja tänä vuonna puolentoista asteen raja ylittyi ilmeisesti hetkellisesti ensimmäisen kerran. 

Varmuuden vuoksi: tämä ei kuitenkaan tarkoita, että “puolentoista asteen tavoite on takanapäin”, sillä sitä ei tarkastella yksittäisten vuosien perusteella vaan pidemmällä aikavälillä. Käytännössä se ajanjakso, jolloin puolentoista asteen raja rikkoontuisi, määritettäisin vasta jälkikäteen useamman vuoden seurantajakson perusteella. (Ks. lisää tässä uutiskirjeessä, tässä blogikirjoituksessa ja tässä Naturen artikkelissa.) Aivan toinen kysymys sitten on, onko rajan rikkoontumista enää mahdollista välttää. 

Ennätyksiä on tehtailtu niin ikään paikallisissa lämpötiloissa. Globaalia keskilämpötilan nousua ja paikallisia lämpötiloja ei kuitenkaan pidä sekoittaa toisiinsa. Carbon Briefin elokuisessa artikkelissa syvennytään tähän aiheeseen. Pähkinänkuoressa: paikallisia lämpöennätyksiä on odotettavissa ylipäätään ilmaston lämmetessä, sillä perustason muuttuessa myös poikkeusvuosien taso nousee ylöspäin. Näin kävisi, vaikka globaalin keskilämpötilan nousu ei kiihtyisikään vaan lämpeneminen etenisi tasaista tahtia.

*

Tiedotusvälineissä kysymys ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä on esitetty usein yksioikoisesti “kyllä vai ei?” -kysymyksenä, mikä luo harhaanjohtavan kuvan tilanteesta. Kuten Carbon Briefin Zeke Hausfather kuvaa huhtikuisessa artikkelissaan, lämpenemisen kiihtyminen viimeisten 15 vuoden aikana on kiistämätön seikka. Kiistaa ei siis käydä tästä vaan siitä, onko kiihtyminen ymmärrettävissä nykyisten ilmastomallien valossa vai onko tapahtumassa jotain uutta ja yllättävää. Tällöin tulevaisuuden lämpöennusteetkin menisivät uusiksi. Hansenin ja kumppanien edellä mainittu artikkeli edusti jälkimmäistä kantaa. 

Rinnakkainen ja ehkä tärkeämpi kysymys kuuluu: mikäli pelissä on aiemmin tuntemattomia tekijöitä, johtuuko kiihtyminen ohimenevistä ilmiöistä vai onko käynnissä pysyvämpi trendi? Toisin sanoen: onko ilmastojärjestelmä keikahtanut uudenlaiseen tilaan, jossa vanhat ilmastomallit eivät enää pärjää? Tarvitaanko siis ihan uudenlaista tietämystä?

Tällaiseen kysymykseen ei voi vastata suorilta yksittäisten tutkimusten ja havaintojen pohjalta, sillä lyhyen ja pitkän aikavälin trendien sekoittaminen toisiinsa on aina riski. Esimerkiksi käy takavuosien kuhina ilmaston lämpenemisen tauosta (engl. “hiatus”), jota väärintulkittiin ja käytettiin myös ilmastoestämisen välineenä: ilmastotutkimus joutaisi romukoppaan. Lämpeneminen kuitenkin jatkui, kuten ilmastotutkijat olettivatkin tapahtuvan. (On myös esitetty, että “tauosta” puhuttiin liian lyhyen seurantajakson pohjalta tai että se selittyisi ainakin osin mittaustapojen muutoksista.) Siksi on enemmän kuin ymmärrettävää, että monet tutkijat ovat varovaisia myös kiihtymisen kysymyksen kohdalla.

*

Helmikuussa Maailman ilmatieteen järjestön uusi pääsihteeri Celeste Saulo varoitti ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä. Hän totesi AP:n haastattelussa, että esimerkiksi Hansenin ja kumppanien varoittama ilmiö on nähtävissä havaintoaineistossa ja että sille ei ole vielä kunnollista selitystä. 

Vielä painokkaammin asiasta puhui maaliskuussa Nature-lehdessä Gavin Schmidt, NASA:n Goddard Instituutin johtaja. (Myös Helsingin Sanomat sivusi asiaa.) Schmidtin mukaan ilmastomallit eivät pystyneet selittämään vuoden 2023 poikkeuksellista lämpenemistä. Hänen mukaansa vaikka laskuihin otettaisiin kaikki tärkeimmän selityskandidaatit eli El Ninõ, vuoden 2022 merenalainen tulivuorenpurkaus Tongalla, auringon toiminnan kiihtyminen sekä etenkin laivaliikenteen päästörajoituksista johtuva “terminaatioshokki” (hiukkaspäästöjen viilentävä vaikutus ilmastoon heikkenee), yhdessäkään ne eivät selittäisi kiihtynyttä lämpenemistä. Nuokin tekijät huomioon ottaen odotusten ja havaintojen välinen ero oli 0.2°C, mikä on yhtenä vuonna ilmastotieteen näkökulmasta hurja hyppäys. Kuten Celeste Saulo, Schmidt korosti ilmiön osoittamaa tietoaukkoa.

Toisaalta taas toukokuinen Naturessa julkaistu tutkimus korosti nimenomaan mainittua “terminaatioshokkia” ja esitti, että sen vaikutus oli huomattavasti ennakoitua suurempi (Guardianin juttu tutkimuksesta). Tutkimus kuvasi laivojen hiukkaspäästöjä “tahattomaksi ilmastonmuokkaukseksi”, joka päättyessään saa aikaan nopean lämpenemisen purskeen (lisää aiheesta täällä). Terminaatioshokki on kuitenkin esimerkki ilmiöstä, joka olisi ohimenevä. Kun hiukkaspäästöjen eli ilmastotutkimuksen termein “aerosolien” puskurivaikutus on ohi, lämpeneminen jatkuu “normaaliin” tahtiin. Tutkimuksen mukaan laivojen päästörajoitusten vaikutus kestäisi noin seitsemän vuotta. Toisaalta monet muut tutkijat pitävät tämän tutkimuksen arviota ylimitoitettuna, sillä tutkimus nojaa melko yksinkertaisiin ilmastomalleihin. Carbon Briefin artikkelissa vuodelta 2023 annetaan huomattavasti alhaisempi arvio ilmiön vaikutuksesta.

Huolestuttavampi selityskandidaatti lämpenemisen kiihtymiselle olisi planeetan heijastuvuuden eli albedon muutos muun muassa jäätiköiden sulamisen vuoksi. Tämä on yksi esitetyistä ilmastonmuutosta ruokkivista positiivisista takaisinkytkennöistä, ja se olisi luonteeltaan nimenomaan pysyvä muutos ilmastojärjestelmässä, ei ohimenevä poikkeus.

*

Hyvä kooste aiheesta on edellä mainittu Zeke Hausfatherin huhtikuinen artikkeli. Hänen mukaansa vuosina 1970–2008 globaalin keskilämpötilan nousu oli lineaarista, tasaisesti noin 0,18°C vuosikymmenessä. Tämän jälkeen lämpeneminen on kiihtynyt, ja taso on 15 vuoden kokemuksella noin 0,3°C vuosikymmenessä. Ongelmana on tosin aiemmin mainittu seikka: tämä on kovin lyhyt aika siihen, että yksittäisten tekijöiden vaikutusta voitaisiin arvioida kunnolla. Liian nopeita johtopäätöksiä ei siis kannata tehdä, vaikka ollaankin tekemisissä kohtalokkaan tärkeän asian kanssa. 

Hausfather esittää, että kiihtynyt lämpeneminen mahtuu ennusteiden sisään, mutta juuri ja juuri. Niin ikään hän muistuttaa (kuten Glen Peters aiemmin), että myös Hansenin ja kumppanien tutkimus mahtuu tuolla vaihteluvälille. Pelkästään se seikka, että ilmaston lämpeneminen kiihtyy, ei muuta radikaalisti näkemyksiä puolentoista asteen rajan rikkoontumisen aikataulusta. Näin olisi ainoastaan, jos kiihtyminen murtautuisi ilmastomallien antaman nykyisen tiedon tuolle puolen. Hausfather ei siis huhtikuisessa jutussaan nähnyt samanlaista kriittistä tietoaukkoa kuin WMO:n Saulo ja NASA:n Schmidt.

Elokuisessa Guardianin jutussa elokuussa Schmidt ei olekaan enää ihan niin huolissaan, sillä viime kuukausien kehitys on hänen mukaansa tullut lähemmäs mallinnusten odotuksia. Hän on kuitenkin edelleen kannalla, että ilmiötä ei ole onnistuttu selittämään kunnolla, ja pitää sitä merkittävimpänä tietoaukkona niinä neljänä vuosikymmenenä, kun ilmastonmuutosta on voitu seurata tarkemmin satelliittidataan turvautuen. Schmidt toteaa odottavansa joulukuussa pidettävää ilmastotutkijoiden kokousta, jossa kysymykseen pureudutaan kollektiivisesti. Siihen mennessä myös pitäisi olla asiaa selventävää havaintodataa.

* 

Epätietoisuus näin merkittävän kysymyksen äärellä on epämiellyttävää, mutta sitä ei lähtökohtaisesti voida välttää. Jos ilmastojärjestelmän kaltainen äärimmäisen kompleksinen järjestelmä siirtyy uudenlaiseen tilaan, sitä ei yksinkertaisesti voida todentaa lyhytaikaisilla havainnoilla, eikä minkään yksittäisen tekijän nimeäminen pääsyylliseksi usein onnistu. Tutkimusta tehdään koko ajan lukemattomien tekijöiden vaikutuksesta, ja uutta tietoa sisällytetään ilmastomalleihin, niiden kehittyessä. Ilmastomalleissa pyritään ymmärtämään lukuisten tekijöiden yhteisvaikutusta ennusteiden pohjaksi, ja tämä tieto on väistämättä aina jossain määrin valinnaista. Ainoa täydellinen ilmastomalli on ilmastojärjestelmä itse. Olennaista on, sisältävätkö mallit tarpeeksi tietoa, jotta niillä pärjätään ilmaston kehittyvässä todellisuudessa. Lämpenemisen kiihtyminen tai vaikkapa viime aikoina paljon puhuttu AMOC-merivirtajärjestelmän tulevaisuus ovat ilmiöitä, joiden äärellä tätä pohditaan konkreettisesti.

On myös muistettava, että vastaus kysymykseen lämpenemisen kiihtymisestä ei muuta perusasiaa:  kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas niin nopeasti kuin mahdollista, luonnollisia nieluja on turvattava, ja teknologisiakin nieluja tarvitaan lopulta etenkin hiilidioksidipitoisuuden laskemiseksi ilmakehässä. Ilmastonmuutoksen hillintä ei myöskään muutu turhaksi, vaikka turvarajojen yli mentäisiin: joka ainoalla asteen kymmenyksellä on väliä. Kuten viime marraskuussa kirjoitin, vaikka puolentoista asteen turvarajan rikkoontuminen näyttää erittäin todennäköiseltä, siitä ei tule vetää fatalistista johtopäätöstä. Asia muuttuu vain kiireisemmäksi ja tärkeämmäksi, mitä enemmän päästövähennyksissä viivytellään. Jokainen asteen kymmenys lisää lämpenemistä kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksien ikkunoita ja tekee mahdollisista tulevaisuuksista hieman ankeampia. Juuri siksi työtä on jatkettava. Ilmaston lämpenemisen kiihtyminen lisää kiirettä ja synkempien tulevaisuuksien mahdollisuuksia, eli ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeyttä se vain lisää entisestään.

Ville Lähde

Vesilasi. Kuva: Wikimedia Commons

On vaikea suhtautua kirjaan, joka alkaa virkkeellä: “Nykyään on tavanomaista kertoa lapsille, että he kuolevat ilmastonmuutokseen” (1). Kuka ihan aikuisten oikeasti kertoo lapsille, että juuri he kuolevat ilmastonmuutokseen? Ja onko tämä tavanomaista? Kun kirjoittaja jatkaa samassa kappaleessa, että “hämmentävästi monet meistä eivät silmääkään räpäytä kertoessaan lapsillemme tätä tarinaa” (1), lukijan kulmakarvat kohoavat jo kivuliaasti. Monet meistä siis lunkisti sanovat lapsille, että ilmasto tappaa heidät, nimen omaan heidät (eikä esimerkiksi niitä kauempana olevia ihmisiä, jotka jo nyt kuolevat ilmastonmuutoksen vaikutuksiin)? Ensimmäinen kysymys on, missä todellisuudessa kirjoittaja elää, ja houkutus lopettaa lukeminen olisi normaalisti kovin suuri. Hannah Ritchien teosta Not the End of the World (Chatto & Windus, London 2024) ei kuitenkaan halua ohittaa olankohautuksella. Tähän on kaksi syytä.

Ensinnäkin, Hannah Ritchien työ paitsi Our World in Data -sivustolla myös etenkin hänen Sustainability by Numbers -uutiskirjeessään on kiistämättä arvokasta. Tere Vadénin kanssa tekemässämme podcast-sarjassa “12 käsitettä maailmasta” olemme vinkanneet lisälukemiseksi useita Ritchien tekstejä, ja olen nostanut niitä monesti lukuvinkeiksi BIOS-uutiskirjeessä. Ritchie on oikaissut virheitä esimerkiksi väestökeskustelussa, vääntänyt rautalangasta kokonaisenergiankulutuksen ja sähkön tarpeen eroa, selittänyt nettonollaan kuljettavan päästöpolun tärkeyttä, ja purkanut palasiksi väitteen, ettei pienten maiden kannata ponnistella päästövähennyksissä. Hän on myös useissa teksteissään tarkkasilmäisesti seurannut tutkimuksia siitä, mihin energiasiirtymään tarvittavat mineraalit riittävät. Ritchie on parhaimmillaan ja taitavimmillaan iskiessään kiinni tarkkaan rajattuihin asiakysymyksiin, syntetisoidessan tutkimustietoa ja purkaessaan aiheeseen liittyviä väärinkäsityksiä ja valheita. Hän on faktantarkistaja, ja hyvä sellainen.

Toiseksi, Ritchien kirja on saanut valtavasti julkisuutta. Ostamani kirjan kansipaperissa teosta ylistävät muiden muassa Margaret Atwood, Rutger Bregman ja Bill Gates, ja kiittävien arvioiden lista on mittava. Kirjan myötä Ritchie on astunut tutumpaa faktantarkistajan rooliaan laajemmalle kommentoimaan sitä, miten ympäristö- ja kestävyyskysymyksiin pitäisi suhtautua, ja mihin yhteiskunnat ovat matkalla. Hän pyrkii muovaamaan maailmankuvia ja myös kritisoi kärjekkäästi monia näkökulmia ympäristökysymyksiin. Ritchie on tässä roolissa vieraammalla ja mielestäni pettävämmällä maaperällä. Kirja ansaitsee harkittua kriittistä tarkastelua, sillä sen vaikutus julkiseen keskusteluun ympäristökysymyksistä on merkittävä.

Kirjan taustalla on hyviä ja tärkeitä avainajatuksia. Maailman kehitystä ei tule hahmottaa yksittäisten uutisten ja tutkimusten pohjalta, ikään kuin kerryttäen niistä vain sekakoosteista massaa, josta syntyy hahmottomia tuntemuksia. Koherentin kokonaiskuvan rakentaminen ja pitkien kehityskaarien tarkasteleminen on olennaista. On osattava katsoa raflaavien otsikoiden taakse. On voitava pitää mielessä useita yhtäaikaisia totuuksia, vaikka ne päältä katsoen eivät tuntuisi sopivan yhteen. Ritchie myös muistuttaa, että hänen argumenttejaan saatetaan väärinkäyttää (12), joskin hän jättää tämän asian vain maininnan tasolle.

Ja tässä kirjan suurin ongelma piileekin. Tiiviisti pakattu ja “Sustainability by numbers” -uutiskirjeen säännölliselle lukijalle tuttu faktasisältö on pääosin pätevää (tosin teen alempana joitain kriittisiä huomautuksia), mutta Ritchie kehystää asiansa yhä uudestaan ongelmallisesti. Ja juuri kehystämisen tavat tekevät kirjan alttiiksi yllä mainitulle haltuunotolle. Monet lukijat varmasti oppivat paljon uutta ja tarpeellista faktaa, mutta samalla heille tarjotaan karkean yksinkertaistavaa tarinaa. Siinä valtaosa “meistä” on luullut jotain aivan pöhköä, ja faktat kertovat päinvastaista. Siinä pahiksen tai ainakin “hyödyllisen idiootin” roolissa ovat tuomiopäivän torvet, jotka lamaannuttavat ihmisten toimintatarmon ja synkistävät lapset. Ritchien pedagogia perustuu tällaisiin psykologisiin kärjistyksiin, ja vaikka hän päättääkin kirjansa muistuttamalla, miten kaikkien pitäisi olla samalla asialla (297–298), retoriikka nojaa väärässä olevien ja väärin ajattelevien ihmisten toistuvaan osoitteluun. Tämä on psykologisesti omituista, ja sudenkuopat ovat ilmeisiä. Kirjasta on lyömäaseeksi monia ympäristötutkijoita ja -aktiiveja kohtaan, eikä Ritchie varmasti tätä ole tarkoittanut.

Olen ollut tähän kirjaan asti todella iloinen siitä, että Ritchie on välttänyt yksioikoista “kaikki menee koko ajan paremmin” -tarinaa. Tämä on ollut ihailtavaa siksikin, että intellektuaalisesti hän liikkuu paljon juuri noissa piireissä. Tässä kirjassa hän ei täysillä heittäydy mukaan tuohon narratiiviin, mutta se on noiden yksinkertaistavien kehystysten vuoksi helppo napata moiseen käyttöön. Tämä on harmillista, sillä nimen omaan sisältöjen tarkastelussa ja vääristävien tulkintojen vastaisessa kamppailussa tunnen sielun sukulaisuutta Ritchien kanssa, kun taas tuollainen retoriikka tuskastuttaa.

Ähäkutti, väärin luulitte

Ritchien, kuten Our World in Data -sivuston, missio on kaikessa yksinkertaisuudessaan, että tarvitsemme vain päteviä ja tarkkoja faktoja lukeaksemme maailmaa. Faktojen tarkkuus onkin eittämättä kriittisen tärkeä asia, mutta yhteiskuntien ja niiden ekologisten suhteiden historiallista kehitystä ei tietenkään vain lueta erillisistä faktoista, vaan faktat on nivottava yhteen ja asetettava tulkinnalliseen kehikkoon. Tarvitaan paljon muuta: laajempia ihmis- ja luonnontieteellisiä teorioita, käsitteellistä ymmärrystä, kriittistä ajattelua. Tiede ei ole pelkästään irrallisia neutraaleja faktoja sylkevä kone, vaan tutkijoiden vastuulla on myös avittaa muuta yhteiskuntaa ymmärtämään, mitä faktat ovat syöneet, miten ne ovat syntyneet ja miten niitä voi mielekkäästi tulkita.

Kirjassa kaikki tämä pelkistyy kuitenkin siihen, että faktat kertovat, ja oikeilla faktoilla harhat hälvenevät. Ritchie kuvaa tätä jopa henkilökohtaisena traumana ja toipumisena: “Kun olin varhaisteini, ajattelin, että ilmastonmuutos tappaisi useimmat meistä” (69). On ilmiselvää, että tuollainen usko oli virheellistä (seitsenkymmenlukulaisen pelko kuolemasta ydinsodassa oli reilusti realistisempaa), mutta teinit nyt kuvittelevat kaikenlaista muutakin, kuten vaikka että koko loppuelämä on pilalla yhden mokan takia. Ritchielle törmääminen Hans Roslingin työhön oli valaistuskokemus. Hän oli luullut, että “kaikki maailmassa meni huonompaan suuntaan”, kunnes Rosling kertoi päinvastaista: “Olin ymmärtänyt sen kaiken nurinniskoin” (4). Käytännössä hän ei ollut luullut väärin ihan kaikkea, koska ei Ritchie kiellä ongelmia, joihin hän oli nuorena suhtautunut pelokkaasti. Mutta tällainen retorinen yksinkertaistaminen toistuu läpi kirjan. Kovin helppo tästä on lukea viesti “kaikki menee koko ajan paremmin”. 

Ritchie ei kuitenkaan jätä tätä henkilökohtaiselle tasolle, vaan toistuvasti “kaikki” tai “suurin osa meistä” luulee jotain aivan väärää. Esimerkiksi “suurin osa” ihmisistä edelleen uskoo, että ilmastonmuutoksessa olemme matkalla kaikkein pahimpiin skenaarioihin, vähintään 5 asteen lämpenemiseen (66,68). Onko näin? Suurin osa ihmisistä (ja tutkijoista) varmasti uskoo, että ilmastonmuutoksen turvarajoista mennään yli – kuten Ritchiekin – ja valitettavan hyvin perustein. Toisaalta moni ihminen ei varmasti myöskään hahmota lainkaan, mihin ollaan menossa. Mutta Ritchien kuvauksessa juuri kukaan, paitsi faktojen viisastuttamat, ei vaikuta sisäistäneen yhä uudestaan toistettua uutista, että nykymenolla ollaan päätymässä vuosisadan loppuun mennessä jonnekin 2,5–3°C lämpenemisen hujakoille. Kuitenkin yhä uudestaan ilmastokokouksia tai -raportteja uutisoinnin yhteydessä juuri tuollaiset luvut nostetaan aina kärkeen. Ja toisaalta: miksi kaupungit, kunnat, yritykset sun muut tekisivät “puolentoista asteen tavoitteita”, jos melkein kaikki ihmiset pelkäävät fatalistisesti maailmanloppua? 

Onko tällainen liioittelu tarpeen? Miksi ei voi vain sanoa, että vielä joitain vuosia sitten katastrofaalisemmat skenaariot olivat tieteellisesti uskottavia, mutta onneksi ne ovat muuttuneet yhä epätodennäköisemmiksi (joskaan eivät mahdottomiksi, jos katsotaan vuosisadan loppua pidemmälle). Ja siksi tässä vanhentuneessa ajatuksessa pitäytyvien kannattaa päivittää käsityksiään. Ja että näkymät muuttuivat, koska lukemattomat ihmiset tekivät asialle jotain. Miksei ota lukijaa mukaan osaksi parantuvaa (liian hitaasti, liian myöhään, mutta kuitenkin) kehitystä. Miksi sen sijaan asettaa hänet “kaikkien” joukossa hölmön asemaan?

Hölmöksi lavastamista kuvastaa se, miten Ritchie kertoo useaan otteeseen edesmenneen Hans Roslingin tavaramerkistä eli yleisöä haastavista numerokysymyksistä, ja hän itsekin kuvaa käyttävänsä niitä. Yleisölle annetaan joukko vaihtoehtoja tietäen, että he valitsevat väärin. Näissä kikoissa on oma viehätyksensä: jos yleisöllä on väärä kuva yleisestä kehityssuunnasta, ajatukset voivat nyrjähtää uusille raiteille. Toisaalta mukana on aimo annos ylimielisyyttä. Miten ihmeessä tavan yleisö voisikaan heittää hatusta, kuinka monta nälkäistä ihmistä maailmassa on, tai mikä on lapsikuolleisuusprosentti, muovisaasteen määrästä puhumattakaan? Kertovatko yleisön (aina tietysti väärät) vastaukset meille oikeasti jotain hyödyllistä ihmisten maailmankuvasta vai pikemmin siitä, miten vaikeaan paikkaan kysymykset pistävät ihmiset arkisten ajatusten keskellä? Mitä he olettavat, että heidän “pitäisi” vastata?

Vaikka tiedotusvälineet, koululaitos ja kansansivistys olisivat miten hyvällä tolalla, ei valtaosa ihmisistä koskaan opi sisäistämään valtavaa satojen tai tuhansien irrallisten faktojen viidakkoa. Luentokikkana tällainen nyrjäytys voi toimia (itse olen aina pitänyt sitä ihmisten kiusaamisena, mutta se on makukysymys), mutta sen varaan ei tulisi rakentaa suureellista väitettä siitä, miten “kaikki luulevat väärin” maailman tilasta.

Kaikkialla käänne kohti parempaa?

Onneksi sentään näiden ongelmallisten kehysten sisältä löytyy kokoelma pääosin pätevää tietoa. Ritchie käy läpi myös monille BIOS-tekstien lukijoille tuttuja sitkeästi eläviä uutisankkoja ja meemeiksi muuttuneita väärin tulkittuja tai yksiulotteisia tutkimustuloksia, ja hän selittää hyvin esimerkiksi eläintuotannon mittakaavaan liittyviä ongelmia tai vaikkapa pureutuu muovin tai palmuöljyn totaalisen välttelyn kinkkisiin ongelmiin. Joitain ongelmia kuitenkin löytyy. 

Esimerkiksi metsiä käsittelevässä luvussa Ritchie rajoittuu tarkastelemaan hyvin tiukasti vain metsäkatoa ja sen vastapainona uudelleenmetsittymistä. Historiallinen kaari on laaja aina 1000-luvun alusta nykypäivään, ja siitä käsin tilanne näyttää mainiolta. Yhteiskunnat hakkaavat ensin metsiään, mutta vaurastuessaan ne muuttavat elinkeinojaan, ja metsäala alkaa lisääntyä (118). Suomalaisia metsäkysymyksiä tuntevalle tässä on ilmiselvä sokea piste: millaisia metsät ovat, mitä niissä tehdään, ja millaista luontoa niihin mahtuu tai ei mahdu? Koska Ritchie käsittelee vain metsäkatoa, tämä jää täysin katveeseen – erityisen ongelmallista on, että syntyy virheellinen kuva yhteiskuntien aineenvaihdunnan kehityksestä. Suomen kaltaiset vauraat mutta edelleen intensiiviseen metsätalouteen nojaavat maat eivät tule ymmärrettäväksi, ja niiden metsäongelmat häipyvät näkyvistä. (Tämä tuo mieleen yhden laajalle levinneen ja väärin tulkitun tutkimuksen maailman “vihertymisestä”.) 

Tämä heijastuu myös siinä, miten Ritchie käsittelee biodiversiteettiä. Jälleen historiallinen kaari on vuosituhantinen, ja ihmiskunta on hänen mukaansa aina ollut kilpasilla muun luonnon kanssa (148) – nollasummapelissä. Yhtäällä on ihmisen maailma, toisaalla on luonto, jossa biodiversiteetti on. Biodiversiteetin käsittely keskittyy lajeihin ja sukupuuttoihin, mikä on äärimmäisen tärkeä kysymys, samoin kuin intensiivisen ihmistoiminnan vetäytyminen joiltain alueilta ja niiden “ennallistaminen”. Mutta näkyvistä häipyy kokonaan se, miten biodiversiteetti on tärkeää kaikkialla, eli myös esimerkiksi maatalous- tai metsätalousympäristöissä. Juuri siksi esimerkiksi suomalaisen metsätalouden käytännöt ovat biodiversiteettinäkökulmasta olennainen kysymys.

Tästä nollasummapelin näkökulmasta on vaikea ajatella paremman naapuruuden elämäntapoja – ihminen on lähtöjään muun luonnon vihollinen. Biodiversiteetin laajempi kuva ei siksi näy myöskään Ritchien toimintaehdotuksissa (221–222): niitä hallitsee planeetan alueiden turvaaminen muille olennoille, kun taas käsittelyttä jää toimintatapojen muuttaminen “ihmisen maailmassa”, jonka piirissä biodiversiteetillä on myös tärkeä oma roolinsa. Tätä asiaa ei kuitenkaan saa kvantifioitua niin näppäriksi ylihistoriallisiksi tarinoiksi ja simppeleiksi luvuiksi. 

Ruokaa käsittelevässä luvussa Ritchie pitää jälleen aikajänteen niin laajana, että hän ei tule sanoneeksi sanaakaan siitä, miten nälkäisten määrä ja osuus on ollut kasvussa maailmassa jo vuodesta 2017 lähtien. Lukuisilla eri aloilla varoiteltu ruokajärjestelmien kriisiytyminen ei tule esille. Tässä näkyy juuri tämänkaltaisen “faktakeskeisyyden” ongelma. Kun halutaan pitäytyä yksinkertaisissa ja selkeissä faktoissa, tulee valituksi helpoimmin kvantifioitavia asioita ja vältettyä kuvaa monimutkaistavia ja kyseenalaistavia puolia. Tässä kirjan luvussa onkin erityistä sisäistä ristiriitaisuutta. Yhtäältä Ritchie painottaa simppeliä ajatusta, että maailmassa on tarpeeksi ruokaa kaikille, joten nälkä on vain “valintakysymys”. Olen pureutunut tämän tavallaan paikkansa pitävän ajatuksen ongelmiin artikkelissani. Pähkinänkuoressa: sitä yhteistä puurokattilaa ja -kauhaa ei ole, joten ongelma ei ole “vain jakamisessa”. Toisaalla Ritchie kuitenkin aivan oikein huomauttaa, että lisää tuotantoa tarvitaan juuri siellä, missä nälkää on (169). Ongelmia ei siis hoideta vain jakamalla tasaisemmin globaalia ylituotantoa.

Hän myös toteaa, että nykytilanteen ongelmana on “ilmiselvästi eriarvoisuus” (156) – mutta yksikään hänen ratkaisuehdotuksistaan ei koske tähän asiaan mitenkään. Kuten Ritchie korosti Mongabayn podcast-haastattelussa, hän ei halua olla “poliittinen”. Ymmärrän, että anglo-amerikkalaisessa polarisoituneessa kontekstissa, “poliittinen” on muuttunut kirosanaksi, ja että Ritchie haluaa välttää juuttumista identiteettisotiin. Poliittiseksi tuollainen käsittelyn rajaus silti päätyy väistämättä. Ruokajärjestelmän perusrakenne pysyy Ritchien visiossa ennallaan, vain keinoja vaihdetaan. Toki hän esimerkiksi erittäin voimallisesti kritisoi eläintuotannon volyymia, joten ei hän arastele vaikeisiin kysymyksiin tarttumista. (Sivumennen sanoen: mainittu podcast-keskustelu on esimerkki paitsi Ritchien myös hänen haastajiensa ongelmista. Keskustelu on malliesimerkki siitä, miten tällaista kriittistä debattia ei tulisi käydä. Erityisesti pöyristyin haastattelijoiden tavasta jäädä kritisoimaan haastateltavaa tämän poistuttua.)

Ylikalastusta käsittelevässä luvussa nikottelin kuitenkin eniten. Ritchie haluaa löytää joka ikiselle pilvelle hopeareunuksen. Hänen käyttämänsä FAO:n tilasto osoittaa, että ylikalastettujen kantojen osuus maailman kalakannoista on edelleen nousussa. Mutta koska se nousee hitaammin, ollaan hänen mukaansa jo menossa parempaan suuntaan. (268) Loppusanoissa hän toteaa, että kaikissa hänen käsittelemissään aiheissa ollaan käännekohdassa parempaan, tai käänne on jo tapahtunut (289). Hitaampi huonontuminen on käännekohta parempaan?

Isompi ongelma on, että Ritchie ei sanallakaan käsittele noissa laskelmissa käytettyä maximum sustainable yield -mittaria (MSY), josta on käyty kalastustutkimuksessa kiivasta kriittistä keskustelua. Ongelmana on, että mittari katsoo jokaista populaatiota erikseen, ei laajemmassa ekologisessa ympäristössään. “Kestävyysrajalla” kalastus voi nimittäin aiheuttaa vakavia muutoksia muualla ekologisessa verkostossa. Kalakanta voi kestää kalastusta, mutta se ei välttämättä ole kestävää. Tämän laajemman näkökulman muuttaminen metriikaksi on osoittautunut vaikeaksi, minkä vuoksi MSY on säilyttänyt asemansa, mutta sen “kestävyys” on joka tapauksessa kyseenalaista. Maksimitasolla kalastus luo myös valintapainetta, joka osaltaan ajaa kalojen keskikoon pienenemiseen (muiden syiden kuten ilmeisesti meriveden lämpenemisen ohella). Nousevan ylikalastuskäyrän taustalla on myös kysymyksiä siitä, miten yhden kannan romahtaessa siirrytään dominomaisesti toiseen. Niin ikään käsittelemättä jää kalastuksen heikkenevä “effort–reward” -suhde. Nämä kriittiset näkökulmat ovat kalastuksen “faktojen” tulkinnassa aivan peruskysymyksiä.

Ritchielle kirkkain hopeareunus on kuitenkin kalankasvatus (269). Hänen tasoisensa tiedeviestijän kuitenkin pitäisi osata erotella toisistaan selkeästi petokalojen ja muiden kalojen kasvatus, sillä edellinen tarvitsee tehostumisesta huolimatta edelleen enemmän villikalaa rehuksi kuin se tuottaa. Se ei tuo maailmaan lisää kalaa vaan ajaa ylikalastusta. Ja tietysti villikalasta tehdyn rehun aiheuttamien ekologisten vaikutusten takia asiaa ei voida tarkastella vain kylmästi panos–tuotos -suhteena. Yllättäen kuitenkin Ritchie vertaa eri kalalajien kulutuksen kestävyyttä vain hiilijalanjäljen perusteella, mikä on tässä luvussa täysin omituinen valinta (285). Ekologiset vaikutukset merten ja vesistöjen ekosysteemeihin olisi tietysti ylikalastusta käsittelevässä luvussa paljon mielekkäämpi vertailukohta. Mutta kehnompaan vertailukohtaan löytyy kätevästi yksinkertainen graafi.

Saadakseen läpi oman optimistisen viestinsä Ritchien ei tarvitsisi moiseen vähättelyn ja liioittelun yhdistelmään turvautua. Hän voisi vain osoittaa mahdollisuuksia siirtyä kohti parempaa kehitystä siellä, missä muutos ei vielä ole käynnissä tai missä se laahaa. Halussaan sanoa, että kaikkialla mennään jo kohti parempaa (289) hän tavallaan esittää kaikki ympäristöongelmat analogisina. Mutta ei ole mitään syytä sille, että näin olisi. Ympäristöongelmat ovat moninaisia, ja kehityksen käyrät voivat hyvin kulkea ristiin. Tästä BIOSlaiset ovat puhuneet paljon esim. irtikytkentäkeskusteluun liittyen.

Tässä asiassa pitäisi olla tarkkana. Ritchie kuvaa oivaltavasti, miten hänen köyhempien isovanhempiensa elintason kasvihuonekaasupäästöt olivat paljon suurempia. Totta kai näin on, jos energiaa tuotettiin pääosin kivihiilellä ja laitteet, asunnot ja autot olivat energeettisesti tuhlaavaisia. Sen pohjalta hän kuitenkin yleistää, että hänen elämäntyylinsä on “kestävämpi”. (80) Mutta eihän se näin tietenkään mene. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentyessä materiaalinkulutus, biodiversiteettivaikutukset, piiloveden käyttö ja monet muut vaikutukset voivat silti vallan hyvin lisääntyä – ja tässä tapauksessa melko varmasti näin on käynyt. Toisaalla Ritchie on tarkempi ja muistuttaa esimerkiksi että “Kuznetzin käyrä” ei välttämättä toimi kaikkiin asioihin vaikka se toimii ilmansaasteiden kohdalla (50). Lajiensuojelun kohdalla hän muistuttaa, että se ei ole vain vauraudesta kiinni (218). Mutta hän ei käsittele yhä lisääntyvää luonnonvarojen kokonaiskulutusta, mikä mahdollistaa ajatuksen, jossa “liki nolla” per capita -ympäristövaikutusten maailmassa miljardien ihmisten yhteenlasketut negatiiviset ympäristövaikutukset ovat “nolla” (33). Väitteen konteksti on väestöasioissa, ja niissä Ritchie on pääosin pätevällä pohjalla. Silti väestö- ja ympäristökysymyksiä yhteen tuodessa ei pitäisi sortua moisiin ongelmallisiin väitteisiin. Kaiken kaikkiaan luonnonvarojen kokonaiskulutuksen sivuuttaminen mahdollistaa vaurauden ongelmien sivuuttamisen tai jättämisen vähälle huomiolle, ja sen sijaan kaikkien vaurastuminen näyttää polulta parempaan samalla kun kaikki ympäristövaikutukset kääntyvät kohti nollaa.

Nämä ongelmat näkyvät erityisesti siinä, miten Ritchie sivuuttaa degrowth-ajattelun huolimattomasti ja aihetta aivan selvästi tuntematta. Hän kuitenkin nostaa sen paraatiesimerkiksi huonosta ajattelusta virheellisten väestökantojen rinnalle, eli se on näkyvässä ja pedagogisesti keskeisessä paikassa kirjassa. Timothy Parrique on esittänyt huolellisen kritiikin blogissaan, joten en pureudu asiaan tässä sen enempää. Parrique viittaa myös mainittuun Mongabayn keskusteluun, jossa Ritchie kyllä pehmentää kantojaan – mutta ei se paljon auta, kun kirjan kärjistys jää hänen vaikutusvaltaisemmaksi viestikseen.

Fiksut optimistit, tyhmät optimistit ja kauheat pessimistit

Pessimismi on toistuvasti Ritchien kritiikin kohteena. Monensorttisten optimistien ja kaikenlaisten denialistien ja status quosta hyötyvien ääripäiden väliin jäävät pessimistit ovat laahusankkuri, joka hidastaa edistystä (298). Hän kuvaa pessimistit äärimmäisellä tavalla: maailmanlopun ennustajina, ihmislajin loppua pelkäävinä, ihmisinä, jotka eivät usko, että mitään kannattaa tehdä. Muita muotoja pessimismistä ei kirjassa näy, on vain “tuomiopäivän julistajia” (6–7). He ovat eräänlaisia hyödyllisiä idiootteja ympäristötoimien vastustajille. Optimisteja sen sijaan on useampia laatuja. On tyhmää, “sokeaa” tai “omahyväistä” optimismia, joka saa lepäämään laakereillaan, ja viisasta “ehdollista” tai “efektiivistä” optimismia, joka saa toimimaan. Väärässä olevia ihmisiä on montaa sorttia, Ritchie muistuttaa.

Eikö Ritchie todellakaan tunnista mahdollisuutta toimintakykyiselle pessimismille, tai pikemminkin elämänasenteessaan kumpiakin puolia yhdistäville ihmisille? Käänsin taannoin niin & näin -lehteen esseen toiveikkaasta pessimismistä, ja Ilja Lehtisen kanssa olemme keskustelleet aiheesta pitkästi lehden sivuilla. Kun vuonna 2017 julkisuudessa väiteltiin kiihkeästi David Wallace-Wellsin (jonka kehu muuten löytyy myös Ritchien kirjan takakannesta) valtavan suosion saaneesta artikkelista, toivosta ja toivottomuudesta ja pelosta, psykologit ja aivotutkijat muistuttivat, ettei ihmisten motivaatiota kannata tarkastella noin yksioikoisesti (kokosin keskustelua täällä).

Liki kaikki tuntemani ympäristöasioiden parissa toimivat ihmiset yhdistävät elämässään toivoa ja toivottomuutta, synkkyyttä ja valoa, innostusta ja masennusta, koska he ovat ihmisiä. He eivät mahdu Ritchien psykologiseen yksinkertaistukseen. Ritchielle “pessimismi” tarkoittaa uskoa, että millekään ei voi tehdä mitään, eikä mitään kannata tehdä. 

Ritchie toistelee, miten äärimmäisellä maailmanlopulla pelottelu (ihmislaji tuhoutuu, luonto tuhoutuu, kaikki meni) on väärin ja faktuaalisesti erheellistä. Tietysti se on, samoin kuin on karkea puhe ihmisyydestä “luonnon virheenä” tai “viruksena”. Mutta tulevaisuus voi silti näyttää ihan tarpeeksi pahalta, vaikka maailma ei kirjaimellisesti loppuisikaan. Monet ihmiset oletettavasti toimivat, koska he haluavat välttää pahimman. Suuttumus siitä, että politiikassa ja taloudessa ei toimita tarpeeksi nopeasti (tai että ympäristötoimia aletaan yhä voimakkaammin vastustaa), voi olla synkkämielistä mutta päättäväistä. Ritchien retoriikassa esimerkiksi tiukkoja sanankäänteitä käyttävä António Guterres asettuu tuomiopäivän julistajien laariin. Ritchie varmasti sanoisi, että ei hän tätä tarkoita, ja näin varmasti on, mutta juuri siksi pitäisi välttää karkeasti ihmisiä lokeroivia psykologisia yksinkertaistuksia.

Kun Ritchie haluaa vähentää eri “koulukuntien” välisiä kiistoja ja kehottaa kaikkia puhaltamaan yhteen hiileen, ei kannata vieraannuttaa ihmisiä, mutta niin hän tekee, varmasti tahtomattaan. Tämän myös Parrique nostaa esiin kirjoituksessaan. Samalla, kuten sanottua, kirjasta saa mainion lyömäaseen ympäristötutkijoita ja -aktiiveja vastaan. Populistisessa retoriikassa kun ei tarvita faktoja: riittää kun sanoo, että nuo ne ennustelevat maailmanloppua. On kätevää, jos tukea voi hakea ympäristöihmiseltä. Kun Ritchie toteaa, että hänen ajatuksiaan voi väärinkäyttää, eikö johtopäätöksen pitäisi olla, että kannattaa puhua huolellisemmin?

Ekokriisi on ihmisen parasta aikaa?

Intomielistä optimistisuutta kuvastaa Ritchien toteamus, että nykyisyys on paras aika olla elossa (19). Perusteet ovat monilta “kaikki menee koko ajan paremmin” -reetoreilta kuten Steven Pinkeriltä tuttuja: lapsikuolleisuus laskee, synnytyskuolleisuus vähenee, elinajanodote pitenee, nälkä on laskussa (paitsi että ei ole), pääsy puhtaan veden ja sanitaation äärelle paranee (tosin tässä varoitukset tilanteen heikkenemisestä ovat lisääntyneet), koulutus leviää laajemmalle, köyhyys vähenee (tosin kysymys “nippuuntumisesta” köyhyysrajan tuntumaan luo varjon tähän kehitykseen). Ritchie haluaa kirjassaan osoittaa, että parempaan mennään myös ympäristöpuolella. Siksi hän myös kieltää, että ympäristökriisi olisi eksistentiaalinen kysymys (13). Kriteeri “eksistentiaaliselle” tosin on melko tiukka: ihmislajin sukupuutto. Itse pitäisin esimerkiksi laajaa yhteiskunnallisen koheesion romahdusta tai laajojen luonnonvarakonfliktien riskin lisääntymistä eksistentiaalisena uhkana.

Tämän aikakauden suurin ja viheliäisin ongelma on juuri se, että tiettyjen asioiden parantuminen on ostettu ympäristökriisin hinnalla. Kuten Dickens asian ilmaisi: “It was the best of times, it was the worst of times.” (Hän tosin puhui tolkullisesta Lontoosta ja mielipuolisesta Ranskan vallankumouksellisuudesta.) Lisääntyvää ja laajenevaa inhimillistä hyvinvointia on luotu tavalla, joka murentaa hyvinvoinnin perustaa, ja viheliäinen haaste on säilyttää hyvä purkaen ja rakentaen kehnoksi osoittautunutta samalla. Juuri siksi optimismin ja pessimismin yhdistelmä on mielekäs tapa suhtautua tähän maailmaan. Kurssin muuttaminen on maailmanhistoriallinen haaste, eikä mitään sellaista ole koskaan aiemmin tehty.

Kysymys ei ole, miten jatkamme samalla uralla mutta vain vihertyen, vaan miten onnistumme turvaamaan “hyvän elämän kaikille planeetan rajoissa” muokaten yhteiskuntien aineenvaihduntaa. Silloin täytyy myös pureutua vallan, vallattomuuden, vaurauden ja eriarvoisuuden kysymyksiin. Niistä Ritchie ei juuri puhu.

Ritchien toinen tietoisen kärjekäs ilmaisu, joka on kirjan alaotsikossakin, on että nykyinen sukupolvi on ensimmäinen, joka voi rakentaa “kestävän planeetan”, sillä tähän mennessä maailma ei ole koskaan ollut kestävä (17). Mitä tämä tarkoittaa? Oikeastaan tämä on tuttu valtavirtainen ajatus, vain provokatiivisemmin esitetty, että kestävyydellä on monta pilaria tai ulottuvuutta (sosiaalinen, taloudellinen, kulttuurinen, ekologinen). Koska valtaosan ihmiskunnan historiasta ihmiset ovat sairastaneet enemmän, kuolleet nuorempina, eläneet väkivaltaisemmin ja niin edelleen, he eivät ole eläneet kestävästi. 

Ajatus kestävyyden pilareista on houkuttava, mutta mielikuva on ongelmallinen. Pilarit eivät faktuaalisesti ole tasavertaisia. Maailman arkkitehtuurissa neljä kestävyyden pilaria eivät pidä yllä samaa kattoa. Kuten Stockholm Resilience Centerin “hääkakkumalli” kuvaa, kaikki on ekologisen perustan varassa. Vakaalta näyttävät saavutukset voivat romahtaa, jos perusta sortuu. Tässä nykyinen aikakausi on ainutlaatuinen. Vaikka Ritchie täysin oikein muistuttaa, että ihmistoiminta on aiheuttanut monenlaisia ympäristöongelmia läpi lajin historian, ja vaikka ympäristöhistoriasta löytyy esimerkkejä alueellisista romahduksista, ei koskaan aiemmin ihmistoiminnalla ole vaarannettu hyvinvoinnin globaaleja edellytyksiä. Siitä, että erilaisia ympäristöongelmia on ollut iät ajat, ei voi vetää johtopäätöstä, että nykyinen aikakausi ei ole laadullisesti ainutlaatuinen.

On melkoisen ongelmallista esittää koko ihmislajin historia tuon pilarimallin valossa. Haluaako Ritchie oikeasti työntää kaikki mahdolliset ihmisyhteisöt läpi historian samaan “kestämättömyyden” laariin? Kaikki ihmiset läpi historian ovat eläneet kestämättömyyden pimeää aikaa, ja kaikkien pitää puskea kohti samanlaisen hyvinvoinnin tulevaisuutta? Luulisi jälleen ympäristö- ja kestävyyskysymysten ammattilaisen ymmärtävän, miten loukkaavalta tällainen puhe voi vaikuttaa vaikkapa globaalin etelän näkökulmasta. Menneisyyttä ei pidä romantisoida, mutta ei sitä tarvitse myöskään käsitellä noin karkeasti.

Ritchien mainittuihin hyviin neuvoihin (katso kokonaiskuvaa, älä jää otsikoiden vangiksi jne) olisi voinut lisätä ”älä puhu samoilla määreillä yli vuosituhansien, älä vertaile ihmisten elämää samoin mittarein läpi koko lajin historian”. Yksinkertaisimmillaan tämän ongelman näkee vaikka silloin, kun tarkastellaan köyhyyttä. Siirtomaakaudella lukemattomien ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä tuhottiin hävittämällä yhteismaita ja siirtämällä heitä rahatalouteen. Tulot kasvoivat (eli ne olivat enemmän kuin nolla), mutta elämä muuttui karuksi. Vuosituhansia kattaviin optimistisiin kehityskaariin nojaaminen sivuuttaa kaiken tämän.

Historiaa ei tarvitse katsoa vääjäämättömästi nousevien käyrien valossa, matkana pimeydestä valoon. Jos ja kun ajatuksena on muistuttaa ihmisiä oman toiminnan merkityksestä, historiaa kannattaa katsoa – historiana. Toiminnalla on aina väliä, myös synkeinä aikoina, ja mahdollisia elämisen tapoja on luvuttomia. 

Historiassa suuret muutokset ovat mahdollisia juuri siksi, että vakaalta näyttänyt järjestys voi mullistua, hyvässä ja pahassa. Kirjan lopussa Ritchie muistuttaakin, että tarvitaan “systeemistä muutosta”, kuten on tullut tavaksi sanoa (294). Mikä on yksittäisen ihmisen osa siinä? Ei vain elämäntapojen viilaus, kuten hän oikein painottaa. Sen lisäksi pitää äänestää, “äänestää lompakolla” ja lahjoittaa tehokkaaksi todettuihin tarkoituksiin. Laajempi kansalaisuus – poliittinen organisoituminen puolueissa, liitoissa, järjestöissä ja kansanliikkeissä – jää varjoon. Sen ymmärtää, jos Ritchie haluaa välttää kirosanaksi muuttunutta “poliittisuutta”. Mutta tietä parempiin tulevaisuuksiin tuskin niin voidaan raivata.

Ville Lähde
(joka jatkaa Sustainability by numbers -uutiskirjeen säännöllistä lukemista)

Erilaisia maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen vaikuttavia keinoja (SRM). Lähde Wikimedia Commons.

Ilmastonmuokkaus (climate engineering), tai kirjaimellisesti “maapallonmuokkaus” (geoengineering), on ollut puheissa vuosikymmeniä. Englanninkielisessä maailmassa puhutaan joskus myös “ilmastoväliintuloista” (climate intervention). Englannin geoengineering lienee näistä laajimmassa käytössä, mutta kaikilla on suunnilleen samanlainen perusidea: se on tietoista ja tarkoituksellista toimintaa, jossa puututaan laajoihin luonnonjärjestelmiin mantereisella tai globaalilla tasolla ilmastonmuutoksen tai sen vaikutusten hillitsemiseksi. Ehdotetut keinot vaihtelevat pilvien keinotekoisesta luomisesta avaruuteen sijoitettaviin suuriin peileihin ja jäätiköitä paikallaan pitäviin muureihin.

Pitkään ilmastonmuokkaus oli ilmastokeskustelun marginaalissa, ja sitä peräänkuuluttivat lähinnä yksittäiset pessimistisimmät tutkijat tai etenkin monensorttiset “ilmastoestäjät”, joiden mukaan suurten yhteiskunnallisten muutosten sijaan olisi halvempaa ja tehokkaampaa vähän sormeilla ilmastoa lisää. Suomen “muokkaus” ei oikein tavoita englannin sanan engineering sivumerkitystä: taitavaa ja juonikasta kikkailua, jolla väistellään vaikeampia ongelmia. Esimerkiksi social engineering pyrkii vaikuttamaan ihmisiin ikään kuin ohi politiikan ja tietoisen ajattelun. Näin geoengineering yhdistää monille kaksi merkitystä: tieteellistä “insinööritaitoa” ja yrityksen “järjestää asioita” ikään kuin takaoven kautta. Ajatus kulkee suunnilleen näin: miksi ryhtyä työläisiin päästövähennyksiin, jos on helpompia keinoja? 

Viime vuosina ilmastonmuokkaus on kuitenkin murtautunut marginaalista ja ilmastoestäjien reviiriltä yhä näkyvämmin valtavirran keskusteluun. Yksi selvä syy tähän on, että päästövähennykset eivät ole edenneet tarvittavalla tavalla ja monet ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat iskeneet ennakoitua nopeammin. Niinpä yhä useampi sanoo, että koska ilmastonmuutoksen hillintä on epäonnistunut, on pakko ottaa käyttöön ilmastonmuokkauksen riskialttiita keinoja. Jos aiemmin ilmastonmuokkaus oli vahvasti ilmastoestäjien arsenaalia, nyt sen keinoja esitetään myös päästöleikkauksia ja sopeutumista täydentämään. Hyvin erilaiset tahot löytävät toisensa. Ilmastonmuokkausta peräänkuulutetaan siis yhtäältä keinona vältellä yhteiskunnallisia muutoksia, toisaalta se kumpuaa pessimismistä yhteiskunnallisten muutosten mahdollisuuksiin.

Usein mainittu esimerkki viime vuosien keskustelun muutoksesta on Naturen pääkirjoitus 12.5.2021, jossa peräänkuulutettiin ilmastonmuokkauksen keinojen tutkimusta. Vuonna 2022 Yhdysvalloissa Bidenin hallinto aloittikin viisivuotisen climate interventions -teemaisen tutkimushankkeen. The New Yorkerin artikkelissa tunnettu ilmastoaktivisti Bill McKibben totesi, että tutkimuksia ja raportteja aiheesta on julkaistu kiihtyvästi viime vuosina. Yksi esimerkki on YK:n ympäristöohjelman julkaisema riippumaton asiantuntija-arvio viime vuonna. Maaliskuussa NOAA:n johtaja peräänkuulutti tutkimusta aiheesta.

Keskustelu sai lisää pökköä pesään viime vuoden lopulla, kun ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen julkaisi työryhmänsä kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Kuten mainitsin blogissa aiemmin, Hansen ja kumppanit peräänkuuluttivat ilmastonmuokkausta artikkelinsa julkaisun yhteydessä. Ympäristöaiheisesta science fictionistaan tunnettu Kim Stanley Robinson on niin ikään toistuvasti esittänyt, että ilmastonmuokkauksen vastustus on liian kaikenkattavaa. Suomessakin akateemikko Markku Kulmala on (metsäteollisuuden kantoja pääosin korostavan viestintätoimisto Audiomedia Oy:n tiedotteessa) esittänyt, että “tulisi kiinnittää huomiota myös muihin mahdollisiin keinoihin kuten ilmastonmuokkaukseen”.

Muutos on nopea ja merkittävä, sillä hyvin pitkään ilmastomuokkauksen vastustus oli laajaa. YK-tasolla julistettiin vuonna 2010 moratorio laajan skaalan kokeille, ja teknisesti se on edelleen voimassa, joskin sen sovellusala on hieman epämääräinen, sillä kielto perustuu vain biodiversiteettivaikutuksiin.

Kiistaa on käyty paitsi ilmastonmuokkauksen käyttämisestä myös jo siitä, pitääkö sen eri keinoja tutkia vai madaltaisivatko kokeilut kynnystä käytölle. Monet varoittavat paitsi ilmastonmuokkauksen “normalisaatiosta” myös eräänlaisesta moraalisesta riskistä: vaikka tieteellisesti on aivan selvää, että rajut päästövähennykset ovat välttämättömiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ilmastonmuokkauksen edistäminen luo illuusiota, että olisi vaihtoehtoinen tie. Tämä on ymmärrettävää, koska päästöleikkausten välttely on ollut ja on edelleen merkittävä taustatekijä ilmastonmuokkauksen puolesta puhumisessa vaikkei enää olekaan ainoa vaikutusvaltainen motiivi. 

Oikeudenmukaisuuskysymykset ovat myös olleet vahvasti tapetilla. Harvardin yliopiston tutkijoiden pitkään suunniteltu koe Ruotsissa peruuntui etenkin Saamelaisneuvoston vastustukseen. Ihmisoikeusvaikutuksista ja juridisista ongelmista on käyty laajaa keskustelua. Lisäksi kun monet ilmastonmuokkauksen keinot voidaan toteuttaa paikallisesti mutta jopa globaalein vaikutuksin, tämä synnyttää mahdollisuuden yksittäisten tahojen omatoimisuuteen ja siitä kumpuaviin ylirajaisiin konflikteihin. Näyttää kuitenkin siltä, että ilmastonmuokkaus on muuttumassa salonkikelpoiseksi ja että keinojen tutkimus etenee. 

Oikeudenmukaisuuteen ja esimerkiksi ylirajaisiin konflikteihin liittyviä kysymyksiä on kuitenkin mahdotonta hallita, jos asiasta ei ole olemassa minkäänlaista kansainvälistä säätelyä tai sopimuskehikkoa. Ja kuten moni kriitikko on todennut, jos globaalin yhteistyön kanssa on kipuiltu päästöleikkauksissa, tämäkään tuskin osoittautuu helpoksi. Tutkimuksen ja etenkin käytännön kokeiden edistyminen on sekin näissä oloissa problemaattista, sillä kuten yllä todettiin, jo nykyiset kokeet ovat herättäneet vastustusta. 

Sekava kaatoluokka

Koko kiistaa vaivaa kuitenkin perustava ongelma, sillä “ilmastonmuokkaukselle” ei ole olemassa selvää eikä jaettua määritelmää. Miten sen tutkimisen tai käytön oikeutuksesta voitaisiin edes käydä kunnon kamppailua, jos puhutaan eri asioista? 

Edes IPCC:n käytössä ei ole yhtä määritelmää, eikä termiä mainita uusimman arviointiraportin sanastossa. Sanastohaulla löytyy vuoden 2019 meriä ja jäätiköitä koskevasta erikoisraportista seuraava termin geoengineering määritelmä:

“Laaja menetelmien ja teknologioiden joukko, joka tähtää ilmastojärjestelmän muuttamiseen tahallisesti ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämiseksi. Useimmat mutteivät kaikki menetelmät pyrkivät joko (1) vähentämään absorboidun auringon energian määrää ilmastojärjestelmässä… tai (2) lisäämään nettohiilinieluja ilmakehästä mittakaavassa, joka riittää ilmaston muuttamiseen. Skaala ja pyrkimys ovat keskeisen tärkeitä… Ilmastonmuokkaus on eri asia kuin säänmuokkaus [weather engineering] ja ekologiamuokkaus [ecological engineering], mutta raja niiden välillä voi olla epäselvä.”

Niin sanotussa puolentoista asteen raportissa (ks. lisää täältä) todetaan sen sijaan:

“Tässä raportissa tarkastellaan erikseen kahta pääasiallista lähestymistapaa, joita osassa kirjallisuutta kutsutaan ‘ilmastonmuokkaukseksi’ [geoegineering]: auringon säteilyn muuntamista (SRM) ja hiilidioksidin talteenottoa (CDR). Tämän erottelun vuoksi termiä ‘ilmastonmuokkaus’ ei käytetä tässä raportissa.”

Näistä sitaateista nousee esiin merkittävin sekavuutta tuottava seikka. Joskus “ilmastonmuokkaukseen” lasketaan erilaiset hiilen talteenoton keinot, joskus taas ei. Usein nämä kaksi asetetaan jopa vastakkain, kun pohditaan täydentäviä keinoja päästövähennyksille: imeäkö hiiltä vai puuttuako maapallon järjestelmien toimintaan muutoin? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että useimmissa määritelmissä hiilen talteenotto on mukana.

Lähtöjään tuntuu hyvin ongelmalliselta asettaa saman käsitteellisen sateenvarjon alle esimerkiksi uudelleenmetsitys ja kosteikkojen ennallistaminen, kattojen maalaaminen valkoiseksi, valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä ja pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään.

Joissain määritelmissä rajanvetoa tehdään korostamalla IPCC:n tapaan pyrkimystä ja skaalaa mutta niiden ohella “teknologisuutta”. Näin esimerkiksi uudelleenmetsitys ei olisi mukana, mutta onko eronteko oikeastaan kovin toimiva? On totta, että jotkut intoilevat keinopuista, mutta jo uudelleenmetsityksessä on valtavia eroja lajikoostumuksen, vesitalouden, metsien resilienssin ja monien muiden tekijöiden suhteen. Onko ekologisesti köyhän monokulttuurimetsän luominen entiselle ruoantuotantoalueelle sen vähemmän “teknologista” kuin hiilidioksidia kaappaava “imuri”? Devil is in the details, kuten englanniksi sanotaan.

Lisää ongelmia tuottaa se, että läheskään kaikkea hiilen talteenottoa ei edes voisi mielekkäästi lukea tähän joukkoon. Olennaista on, mitä hiilelle tapahtuu: varastoituuko se vai palaako se kiertoon? Eli syntyykö “negatiivisia päästöjä” tai hiilinieluja? Rajaa talteenotetun hiilen hyödyntämisen ja varastoinnin (CCU/CCS) välillä on Suomessakin sumennettu, mikä on erityisen ongelmallista hallituksen peräänkuuluttaman “piippujen tulppaamisen” aikoina. Onneksi tiedotusvälineissä on hiljalleen opittu kiinnittämään huomiota eroon, ks. esim. täällä ja täällä. Hämäryys vain kasvaa, kun tästä puhutaan yläkäsitteen “ilmastonmuokkaus” piirissä. (Käsitteellisiä kiemuroita lisää se, että teknologinen hiilen talteenotto eli CC savukaasuista luetaan nykyään päästövähennysten, ei negatiivisten päästöjen piiriin, jos se tapahtuu fossiililaitoksessa tai teollisuuslaitoksessa. Negatiivisia päästöjä siitä tulee vasta yhdistettynä biomassaan ja hiilen varastointiin eli BECCsiin.)

“Ilmastonmuokkauksesta” tulee helposti käsitteellinen kaatoluokka, jonka sisällä piileviä merkittäviä eroja ei osata hahmottaa. Ehdotetut keinot hiilen talteenotossa poikkeavat radikaalisti toisistaan, ja vielä vahvemmin laajemman ilmastonmuokkauksen piirissä. Tällaisen kaatoluokan kannattaminen tai vastustaminen ei ole mielekästä. Niin ikään löysä “tämän täytyy olla osa palettia” tai “varmuuden vuoksi pitää” tutkia -puhe on vain sekavaa, jos ei osata tarkentaa, mistä oikeastaan puhutaan.

Tarkkuuden peräänkuuluttaminen on koko ajan tärkeämpää, kun ilmastonmuokkaus muuttuu käsitteenä yhä salonkikelpoisemmaksi. Vanha pyrkimys kaiken tutkimuksen ja käytön kieltoon ei varmasti enää onnistu, ja jos käsitteellinen ala pysyy näin sumeana, syntyy helposti illuusio, että yhden keinon muuttuessa sallituksi muutkin pitää hyväksyä – ovathan ne “osa samaa”. Eräänlainen Troijan hevonen, siis: jos hiilen talteenotto on hyväksyttävää, miksei sitten auringon säteilyvaikutukseen puuttuminen?

Ja toisaalta erittelemätön ilmastonmuokkauksen vastustus luo yhtäläisyysmerkin melkoiselle kirjolle, johon voi mahtua lupaavia ja riskittömiä sekä spekulatiivisia tai erittäin vaarallisia menetelmiä. Tällöin esimerkiksi radikaalisti erilaisia asioita voidaan vastustaa epämääräisesti “teknologisina laastareina”, vaikka ne puuttuvat ilmastonmuutoksen monimutkaiseen kokonaisuuteen aivan eri kohdissa, eri tavoin. Ongelmana ovat joidenkin menetelmien vaarat ja riskit, ei teknologisuus sinänsä, sekä poliittinen vaara, että liika innostus vie motiivia päästöleikkauksilta. Mutta osaa keinoista tarvitaan, vaikka päästöjen vähentämisessä onnistuttaisiin tarpeeksi nopeasti ja laajasti, osaa taas ei.

Mitä kuuluu joukkoon?

Karkeasti erotellen “ilmastonmuokkauksena” puhutuista keinoista voidaan erottaa kolme ryhmää: 1) hiilen talteenotto, 2) vaikuttaminen auringon säteilyyn ja 3) ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen. Kuten sanottua, ilmastonmuutoksen kompleksiin vyyhteen puututaan näissä keinoissa aivan eri kohdissa, ja ne eroavat merkittävästi myös siinä, miten laajasti esimerkiksi ekologisten järjestelmien toimintaan puututaan. Siksi vaikutukset ja riskit ovat hyvin erilaisia.

Tärkeä erottava tekijä keinojen välillä on myös se, olisivatko toimet kertaluonteisia (esimerkiksi “jäätikkömuurin” rakentaminen tai kattojen maalaaminen valkoisiksi) vai vaatisivatko ne jatkuvaa ylläpitoa (kuten pienhiukkasten levittäminen ilmakehään). Keinot eroavat myös maantieteelliseltä vaikutukseltaan: joidenkin vaikutus olisi globaali, toiset taas rajautuisivat tarkemmalle alueelle – jolloin esimerkiksi ylirajaisten konfliktien riski olisi pienempi.

Hiilen talteenotto

Tätä aihetta olen käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissa (täällä, täällä ja täällä) ja useissa BIOS-uutiskirjeissä, joten siihen ei ole tarve syventyä tässä. Keskustelussa erotetaan usein toisistaan teknologinen hiilen talteenotto ja erilaiset “luonnolliset ilmastoratkaisut” (natural climate solutions), mutta kuten todettua, ei erottelu teknologisen ja “luonnollisen” välillä ole välttämättä niin hyödyllinen. Olennaisempaa ovat menetelmien energiakustannukset, maankäyttövaatimukset, vesikustannukset, vaikutukset biodiversiteettiin, niiden teknologinen valmiusaste, synnytettyjen hiilinielujen ja varastojen pysyvyys ja niin edelleen.

Ilmastonmuokkauksesta tai “maapallonmuokkauksesta” käydyssä keskustelussa ovat olleet hiilen talteenoton keinoista läsnä erityisen vahvasti sellaiset, joissa puututaan mittavasti ekologisiin järjestelmiin. Kuten IPCC:n määritelmässä todetaan, mittakaavalla on tässä asiassa merkitystä. Ehkä suomalaisen turvepellon uudelleenmetsittämistä ja vedenpinnan nostoa ei ole mielekästä tarkastella “maapallonmuokkauksena”, vaikka se synnyttäisi nieluja ja vähentäisi päästöjä ja osallistuisi siten epäsuorasti globaaliin prosessiin. Asiaan liittyvä ekologinen järjestelmä kuitenkin on melko rajattu. 

Sen sijaan ehdotettu valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä, mikä saisi aikaan kasviplanktonin lisääntymistä (ja lopulta kuolemaa ja ehkä vajoamista meren pohjaan) olisi todellakin maailmanlaajuisten järjestelmien sormeilua, eikä termi geoengineering kuulosta liioittelulta. Tämän menetelmän ekologisista vaaroista varoitettiin taannoisessa tutkimuksessa.

Hiilen talteenotto, millä keinolla se sitten tapahtuukin, kuitenkin eroaa yhdessä tärkeässä suhteessa alla kuvatuista keinoista. Sitä tarvitaan jossain mitassa väistämättä. Kuten taannoisessa uutiskirjeessä kuvattiin, hiilen talteenottoon liittyvät kiistat koskevat keinojen ajoitusta ja mittakaavaa sekä niiden suhdetta päästövähennyksiin. Erityisen vaarallista on, jos ja kun sen avulla pyritään pidentämään fossiiliteollisuuden elinkaarta. Mutta koska hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on jo nyt vaarallisen korkealla, pidemmällä aikajänteellä sitä on saatava alemmaksi nopeammin kuin luontaisten prosessien myötä tapahtuisi. Jo tämän vuoksi aiheen käsittely “ilmastonmuokkauksen” käsitteen alla lisää sekavuutta – alempana kuvattujen keinojen tarpeellisuudesta kun moista varmuutta ei missään nimessä ole.  

Vaikuttaminen auringon säteilyyn

Kiistanalaisin ja paljon huomiota saanut ilmastonmuokkauksen keinoryhmä ovat pyrkimykset vaikuttaa maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen. Tätä monimuotoista joukkoa kutsutaan lyhenteellä SRM (solar radiation management/modification). Kiistat SRM:n ympärillä käyvät kuumina. 

Käynnissä on yhtäältä kattavaa kieltoa peräänkuuluttava tutkijoiden vetoomus (ks. taustalla oleva artikkeli), ja muitakin tutkijavetoomuksia on esitetty globaalin moratorion puolesta. Taustalla on yksinkertainen mutta tärkeä ajatus: auringon säteilyn jakautuminen Maapallolla tuottaa dynaamisen ilmastomme, ja säteilymäärän vähentäminen jollain alueella vaikuttaisi energian virtauksiin ilmassa ja vedessä ennustamattomasti. Toisaalta on mm. James Hansenin allekirjoittama vetoomus lisätutkimuksen ja -kokeiden puolesta sekä “tasapainoista tutkimusta” peräänkuuluttava avoin kirje. The New Yorkerin jutussaan Bill McKibben totesi, että kaikkien SRM:ia tutkivien mielestä se on kauhea idea, mutta silti monet heistä sanovat, että siihen on pakko ryhtyä, koska päästövähennyksissä ei onnistuta.

Helmikuisessa YK:n ympäristökokouksessa Nairobissa yritettiin solmia sopua sekä kiellosta että tutkimuksen tarpeesta, eikä kumpaakaan saatu aikaan. Etenkin monet Afrikan maat asettuivat vastaan SRM-menetelmiä ja ajoivat niiden kieltoa. 

Ehdotettuja auringon säteilymäärään vaikuttamisen keinoja on monenlaisia:

(1) Pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään eli stratosfääriin

Tällä keinolla käytännössä jäljiteltäisiin suuria tulivuorenpurkauksia, jotka dokumentoidusti ovat viilentäneet ilmastoa. Yleisimmin puhutaan rikkidioksidin suihkuttamisesta, mutta koska se aiheuttaisi happosateita, muita kandidaatteja ovat olleet esimerkiksi alumiini, kalsiumbarbonaatti ja jopa timanttipöly. Vaikka tämän hankkeen mittakaava olisi valtava, löytyisi tarvittava lentokalusto jo useilta mailta (joskin se vaatisi muunnostöitä, joiden ongelmista kiistellään). Skaala olisi siltikin murto-osa nykyisestä fossiilitaloudesta, kun taas esimerkiksi massiivisessa hiilen talteenotossa ja varastoinnissa pitäisi luoda aivan valtava fossiilitalouden mittakaavainen infrastruktuuri.

Pienhiukkasten suihkuttamista pitäisi kuitenkin jatkaa maailman tappiin, tai niin kauan kun kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat vaarallisen korkealla. Jos se nimittäin keskeytettäisiin ja pitoisuudet olisivat edelleen korkeat, syntyvä “lämpöshokki” olisi hirvittävän nopea. Menetelmällä on arveltu olevan myös vaarallisia vaikutuksia mainittujen happosateiden lisäksi: se voisi heikentää otsonikerrosta tai hidastaa sen toipumista, ja vaikuttaa sadannan jakautumiseen. Kuten Bill McKibben toteaa artikkelissaan, monet pelkäävätkin edellä mainittua ylirajaisten konfliktien vaaraa – yhdelle suotuisa SRM-hanke voisi olla toiselle maalle tuhoisa. Yksikin maa voisi teoriassa aloittaa nämä toimet, kuten käy mainitun Kim Stanley Robinsonin climate fiction-teoksessa The Ministry for the Future, mutta vaikutukset olisivat globaaleita.

(2) Untuvapilvien (cirrus) ohentaminen

Alailmakehän yläosien untuvapilvet sekä heijastavat auringonvaloa että absorboivat lämpöä, mutta lämpövaikutus on isompi. Pilviin kylvettäisiin niin ikään pienhiukkasia, mutta toisenlaisia, ja niiden tarkoituksena olisi vaikuttaa jääkristallien muodostumiseen. (Tarkkaan ottaen tämä keino ei kuulu SRM:n piiriin, koska se vaikuttaa pilviin sitoutuvaan lämpöön, mutta samalla se muuttaisi pilvien heijastavuuden suuremmaksi vaikutukseksi.)

(3) Merialueiden pilvien valkaiseminen

Tällä keinolla pyritään vaikuttamaan merialueiden heijastavuuteen eli albedoon. Yksinkertaisimmillaan idea tarkoittaisi meriveden suihkuttamista taivaalle laivoista. Huomattavaa on, että tämän keinon vaikutus mitä ilmeisimmin olisi paikallinen, ei globaali. Näin siitä on puhuttu mahdollisena lisäturvana koralleille tai arktisille alueille. Se siis eroaa merkittävästi aerosolien suihkuttamisesta yläilmakehään – eli jo SRM:n piirissä eri keinojen tarkastelu saman kattokäsitteen alla peittää merkityksellisiä eroja. Toisaalta tämän menetelmän toimivuudesta on vielä epävarmuutta, ja sillä voisi olla vaikutuksia merten biologiaan tai sääjärjestelmiin.

(4) Avaruuspeilit

Hurjimmissa kuvitelmissa Auringon säteilyn pääsyä koko planeetalle estetään avaruuteen sijoitetuilla peileillä. Toistaiseksi tämä on kuitenkin enemmän science fictionia kuin todellisuutta.

(5) Muita keinoja albedon lisäämiseen

Planeetan pinnan heijastavuuden lisäämiseksi on esitetty kaikenlaisia tapoja aina kattojen maalaamisesta valkoiseksi siihen, että laivoilla “vaahdotettaisiin” meren pintaa. Näidenkin keinojen vaikutukset mitä ilmeisimmin olisivat alueellisia.

Kaikkiin SRM-keinoihin liittyy sama perusongelma, jos niitä ajatellaan pääasiallisena ilmastonmuutoksen hillintäkeinona. Ne eivät vaikuta ilmakehään ja meriin päätyvien kasvihuonekaasujen määrään mitenkään. Niinpä jos päästöjä ei saataisi alas, merten happamoituminen jatkuisi. Tietenkään näillä keinoilla ei myöskään vähennettäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöön liittyviä muita saastumis- ja terveysongelmia, ei liioin metsäkatoa tai muita ilmiöitä, joissa on muitakin ongelmia kuin kasvihuonekaasupäästöt. SRM puuttuu vain osaan oireista eikä lainkaan juurisyihin.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen

Lopuksi on mainittava sekalainen joukko tapoja, joilla ilmastonmuutoksen vaikutuksia on ajateltu hillittävän. Näitä luetaan joskus ilmastomuokkauksen piiriin, joskus ei. Viime vuosina näkyvyyttä ovat saaneet ideat hillitä jäätiköiden pienentymistä. Yksinkertaisimmillaan ideana on ollut suihkuttaa jäätiköille vettä jäätymään, aidata jäätiköiden reuna-alueita tai jopa peittää jäätiköitä kankaalla. Hurjimmissa suunnitelmissa on visioitu merenpohjaan rakennettavia muureja, joilla pidettäisiin romahtamisvaarassa olevia jäätiköitä paikallaan.

Näitä keinoja ei voi edes nähdä vaihtoehtoina päästövähennyksille (tai hiilen talteenotolle tai SRM:lle). Niissä on kysymys aivan eri asiasta, eikä keinojen keskinäisessä vertailussa oikein ole mieltä. Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuvissa toimissa avainkysymys on, ollaanko jo niin pitkällä ilmastonmuutoksessa, että tiettyjä ekologisia ja geofysikaalisia muutoksia ei enää täysin voida välttää. Monien mannerjäätiköiden kohdalla tällainen point of no return lienee ohitettu. 

Vaikka päästövähennyksiä saataisiin aikaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon, jo nykyiseen hiilidioksidipitoisuuteen ilmakehässä on “leivottu sisään” paljon mannerjäiden sulamista ja merenpinnan nousua. Parhaassakin tapauksessa lienee niin, että pitoisuutta ei saada alas tarpeeksi nopeasti, jos nyt ylipäätään nettonegatiiviseen vaiheeseen päästään. Esimerkiksi jäätiköitä ja koralleja suojaavat ja elvyttävät toimet voivat olla siksi välttämättömiä. 

Lopuksi

Kaikkien näiden hyvin erilaisten menetelmien ja pyrkimysten tarkastelu saman kattokäsitteen alla hämärtää ymmärrystämme. Jotkin voivat olla välttämättömiä, jotkin riskeistään huolimatta tarpeellisia, toisten hyödyt voivat olla epävarmoja ja potentiaaliset haitat merkittäviä, ja joissain riskit voivat olla paitsi vaarallisia myös globaaleja. Se, onko “ilmastonmuokkaus” yleistasolla hyväksyttävää tai ei, kannatettavaa vai ei, on huono kysymyksenasettelu. On puhuttava yksittäisistä keinoista niiden omilla ehdoilla, ja aina laajemman päästöjen vähennyksen ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen kontekstissa. 

Kiistely ilmastonmuokkauksesta tuskin häviää mihinkään vaan muuttuu kuumemmaksi ilmaston myötä, aivan kuin kiista hiilen talteenotosta. Vaikka on täysin selvää, että fossiilitalouden alasajo ja kaikkien päästöjen mahdollisimman nopea alasajo on elinkelpoisen tulevaisuuden edellytys, vuosikymmenten kollektiivisen epäonnistumisen jälkeen jotain muutakin tarvitaan. 

Kuten IPCC:n raportissa todettiin, skaala ja pyrkimykset ovat kriittisen tärkeitä näkökohtia, mutta niin ovat myös ajoitus suhteessa päästövähennyksiin sekä se, millä tavalla menetelmillä puututaan ekologisten järjestelmien toimintaan. Ilmastonmuutos kun ei ole ainoa päällä oleva ongelma.

Sekava käsitteellinen kaatoluokka ei lisää ymmärrystä vaan hämärtää sitä. Siksi kaikkien tutkijoiden, kansalaisaktiivien, poliitikkojen ja tiedotusvälineiden velvollisuus olisi puhua asiasta aina mahdollisimman tarkasti. Tämä käsite ei varmasti mihinkään katoa, eikä sitä määrittelemällä kuriin saa. Siksi tarvitaan jatkuvaa työtä: tarkennusta, kritiikkiä, faktantarkistusta käsitteellistä purkutyötä, jotta hämäryyden suojissa ei päästä ujuttamaan vaarallisia keinoja käyttöön.

Ville Lähde

Lisälukemistoa:
Bob Berwyn, “New Federal Report on Research Into Sun-Dimming Technologies Delivers More Questions Than Answers”
Climate Analytics, “Why geoengineering is not a solution to the climate problem”
Daisy Dunne, “Explainer: Six ideas to limit global warming with solar geoengineering”
David Kitchen, “Geoengineering sounds like a quick climate fix, but without more research and guardrails, it’s a costly gamble − with potentially harmful results”
“Frozen Arctic” -raportti
Jacklin Kwan, “Will Geoengineering Kill Us Or Save Us?”
NOAA, “Climate Intervention”
UNEP, “One Atmosphere: An Independent Expert Review on Solar Radiation Modification Research and Deployment”

Ekaluokkalaisia koulusyksyn alkaessa Oulussa 1938. Lähde: Wikimedia Commons.

Yhä uudestaan esitetään, että väestönkasvu on ympäristöongelmien juurisyy, tärkein syy, alkujuuri. Väitetään, että kaikki muu on puuhastelua sen rinnalla, eikä oikeastaan mitään ympäristöongelmia olisi, jos ei olisi väestönkasvua. Suomen kaltaisissa vauraissa yhteiskunnissa tämän pohjalta tavataan myös sanoa, että ongelma on jossain muualla, ei meillä. Väestönkasvun nimeäminen ympäristökriisin juurisyyksi antaa mahdollisuuden vierittää vastuun muualle, piilevällä tai räikeällä rasismilla maustettuna. Se on myös yksi tapa perustella fatalismia: ihminen on “luonnon virhe”, planeettaa valtaava hallitsematon virus, eikä tutkainta vastaan kannata taistella. 

Tällaista väestöpuhetta edisti vuosikymmeniä Suomessa etenkin Pentti Linkola (1932–2020), jonka julmat kehitysavun ja pakolaisten auttamisen vastaiset puheet saivat vastakaikua paitsi kotimaisessa myös kansainvälisessä äärioikeistossa. Linkolan kannat eivät kuitenkaan tehneet hänestä yhteiskunnan paariaa vaan pikemmin rohkeana pidetyn toisinajattelijan, joka “eli kuin opetti”. Eikä hän ole ollut yksioikoisine väestönäkemyksineen suinkaan yksin Suomessa. Kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa noin vuosi sitten, silloinen Maailman ilmatieteen järjestön puheenjohtaja Petteri Taalas esitti hyvin ongelmallisia väitteitä väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta. Väitettä väestönkasvusta ilmastonmuutoksen “juurisyynä” on toistanut ST1:n Mika Anttonen. 

Kovin usein myös valitetaan, että “väestöstä ei uskalleta puhua”. Lukuisat lehtijutut ja jopa hallitusvastuussa olevien poliitikkojen lausunnot, joissa puhutaan väestönkasvusta juurisyynä ja joissa valitetaan aiheen näkymättömyyttä, ovat oiva todiste itseään vastaan. Ja kuten monta kertaa on todettu, väestöasioista puhutaan oikeastaan aina silloin, kun puheena ovat naisten ja lasten oikeudet, perusterveydenhuolto ja ruokaturva köyhemmissä maissa ja muut keskeiset ihmisoikeuksien ja perusturvan kysymykset. Käytännössä valitus siitä, että “ei uskalleta puhua” on vain toinen tapa sanoa, että kaikkien pitäisi puhua “kovista keinoista”, Pentti Linkolan “laivakirveiden” tapaan.

Näitä väestöväitteitä käytetään niin politiikassa kuin kansalaiskeskustelussa vastustamaan ympäristötoimia. “Täällä” on turha tehdä mitään, kun ongelma on oikeasti “tuolla”. Niin ikään pakolais- ja siirtolaisvihaa lietsotaan pukemalla se ympäristömyönteiseen asuun: “tänne” ei saa tuoda lisää ihmisiä omaksumaan kuluttavaa elämäntapaa ja lisääntymään. Tämä on valitettavan voimallinen yhdistelmä, jota äärioikeisto on onnistuneesti mobilisoinut. Siksi harhatietoa vastaan on käytävä tiukasti.

Harhatietoa vastaan kamppaillessa ei kuitenkaan pidä sortua sivuuttamaan tai vähättelemään väestökysymysten merkitystä. Liian helposti vastaväitteeksi esitetään jotain sellaista, että koska vauraissa maissa per capita kulutus ja päästöt ovat suhteettoman korkeat (tämä on totta), ei väestönkasvulla ole merkitystä (tämä ei ole totta). Tässä tehdään toisenlainen ajatusvirhe. Väestönkasvu ei ole ongelmien globaali alkujuuri, mutta se voi synnyttää ongelmia toisilla tavoilla. Ja tässä pitää olla tarkkana: asian pihvi ei ole lisääntymisen moralisoiminen vaan se, että väestökehitys – kasvu, tasaantuminen ja vähentyminen – on yksi olennainen ulottuvuus yhteiskuntien aineenvaihdunnassa. Se kuuluu aina kokonaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole mikään perimmäinen tekijä, josta käsin voidaan vetää yksioikoisia syy-seuraussuhteita. 

En siis peräänkuuluta mitään kädenlämmintä “keskitietä” kovien ja pehmeiden väestöasenteiden välillä vaan oikeanlaisempaa ymmärrystä, luopumista harhatiedosta ja sitkeistä myyteistä. Tutkijolla, toimittajilla, poliitikoilla ja kansalaisaktiiveilla pitäisi olla kansalaisrohkeutta sanoa “ei” väärien kysymyksenasetteluiden äärellä ja viedä puhe sinne, mistä oikeasti on kysymys. Liian usein virheelliseltä pohjalta esitettyjen kysymysten annetaan hallita keskustelua, ja samoja erheitä joudutaan korjaamaan yhä uudelleen. 

Kollegani Tere Vadénin kanssa kävimme väestökysymysten perusasioita läpi podcastsarjamme “12 käsitettä maailmasta” jaksossa “Väestö”. Keskustelun pääasiat on tiivistetty tähän esseeseen, ja lisätietoa saa sekä leipätekstin linkeistä että lopussa olevasta lisäluettavan ja -kuunneltavan listasta. 

Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?

Globaali väestömäärä lähti voimakkaaseen kasvuun noin vuoden 1800 tietämillä, jolloin se oli noin miljardi. Sitä ennen kasvua oli ollut, mutta se oli ollut hitaampaa ja voimakkaasti ympäristöolojen määrittämää ja katovuosien tai kulkutautien katkomaa. Kahden miljardin tasolle globaali väestö nousi 1920-luvun lopulla, kuuteen miljardiin vuoden 2000 tietämillä, ja nyt on ylitetty kahdeksan miljardin raja. Ja käy miten tahansa, globaali väestömäärä kasvaa väistämättä jonkin verran. Tässä vaikuttaa eräänlainen demografinen hitausvoima: pitkän voimakkaan kasvun jälkeen kasvu ei voi pysähtyä kuin seinään, sillä lapsentekoikäisiä ihmisiä on suuri osuus kokonaisväestöstä.

Kun tämän globaalin väestökehityksen kuvaa yhtenä graafina, saa todellakin kuvan “väestöräjähdyksestä”. Tämän käsitteen popularisoivat Ann ja Paul Ehrlich teoksessaan The Population Bomb (1968). Ja korkealla abstraktiotasolla tämä pitääkin paikkansa: kun katsotaan koko planeettaa ja koko ihmiskuntaa tekemättä mitään eroja alueiden, yhteiskuntien, valtasuhteiden ja historiallisten olosuhteiden välille. Tällainen aggregointi on ympäristökeskustelussa suosittua. Usein aggregointi on tarpeen, jotta saamme kiinni monimutkaisesta ja -ulotteisesta maailmasta, mutta on aina vaarana, että se vie harhaan. Pieleen mennään silloin, kun ajatellaan, että globaali laskelma on asian koko kuva.

Arvio globaalin väestömäärän kehityksestä vuodesta 10 000 eaa. Lähde: Our World in Data.

Toisin kuin vaikkapa ilmakehään kertyvä hiilidioksidi, väestö ei kuitenkaan muodosta globaalia järjestelmää. Väestökehitys on mosaiikki: se koostuu aina alueellisten yhteiskuntien ja ihmispopulaatioiden erilaisista kohtaloista. Siksi globaalien kasvulukujen taustalla voi olla ja on väestön vähentymistä yhtäällä, voimakasta kasvua toisaalla, ja muualla kehityksen tasaantumista. Ja kaikkialla tähän vaikuttavat syntyvyyden ja kuolleisuuden ohella elinajanodotteen muutokset sekä muuttoliikkeet. Tuijottamalla globaaleihin lukuihin ei siis päästä asiasta perille.

Mainitun teoksen The Population Bomb väestöennusteet osoittautuivat virheellisiksi jo 1970-luvulla, kun kiihkeä väestönkasvu taittui odotettua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja tietyillä Aasian alueilla. (Myös ennusteet, että väestönkasvu olisi ruoantuotannon kasvua nopeampaa, olivat pielessä, mutta se on sitten ihan toinen juttu.) “Väestöräjähdys” näytti poistuvan päiväjärjestyksestä. Miksi näin kävi?

Tämän hahmottamiseen tarvitaan työkäsite “väestöllinen muuntuminen” (demographic transition). Tämä ilmiö dokumentoitiin ajat sitten vanhoissa vauraissa maissa, ensimmäisen kerran ilmeisesti Ruotsissa, mistä oli saatavilla pitkäaikaisia luotettavia tilastoja. Väestöllinen muuntuminen jaetaan viiteen vaiheeseen, kun tarkastellaan vain väestön “luontaista kehitystä” ei syntyvyyden ja kuolleisuuden suhdetta. 

Vaihe 1:  Korkea syntyvyys ja kuolleisuus – suht vakaa väestömäärä.

Vaihe 2: Kuolleisuus laskee (lääketiede, hygienia, sanitaatio, ruoantuotanto) mutta syntyvyys pysyy korkealla – voimakkaasti kasvava väestömäärä.

Vaihe 3: Syntyvyyskin alkaa laskea (koulutus, naisten oikeudet, parempi elintaso, elämän turvallisuus, perhesuunnittelu, sosiaaliset turvaverkot) – väestönkasvun nopeus hidastuu.

Tässä kohtaa onkin tärkeä huomata, että väestönkehityksessä esimerkiksi lääketieteen rooli on kahtalainen. Ensin se on vauhdittamassa vaihetta 2, mutta vaiheessa 3 lapsikuolleisuuden väheneminen alkaakin vähentää myös syntyvyyttä. Kun useampi lapsi jää eloon ja elämän turvallisuus paranee, ei “tarvitse” tehdä niin monta lasta vanhuuden turvaksi ja esimerkiksi työvoimaksi. Näin myös lapsityövoiman käytön vähenemistä tai kieltoa pidetään yhtenä vaikuttavana tekijänä, kun (kylmästi sanottuna) taloudellinen kannuste lapsentekoon vähenee. Mutta tässäkin edellytys on, että elämän turva paranee muutenkin.

Vaihe 4: Syntyvyys ja kuolleisuus kohtaavat – väestömäärä vakiintuu.

Tässä kohden usein puhutaan keskimääräisen syntyvyyden tai hedelmällisyysasteen (total fertility rate) “uusiutumistasosta”, joka riittää väestömäärän pitämiseen vakaana. Universaalia uusiutumistasoa ei ole, koska se riippuu kuolleisuudesta. Useimmiten puhutaan kuitenkin tasosta 2,1: jos jokainen nainen saa elämänsä aikana keskimäärin niin monta lasta, väestökehitys lopulta vakiintuu, mikäli korkea kuolleisuus on voitettu.

Vaihe 5: Todennäköinen väestömäärän kääntyminen laskuun.

Tämä on käynnissä jo joissain maissa kuten Japanissa ja ilmeisesti oletettua aiemmin Kiinassa. Osassa maita väestömäärä kääntyy laskuun jo aiemmin muuttoliikkeen vuoksi (tästä esimerkkejä löytyy itäisestä Euroopasta). Vaihe 5 toteutuu siis hyvin eri tavoin eri maissa riippuen suhtautumisesta maahanmuuttoon, poismuutosta ja elinajanodotteesta. Mutta iso kuvio näyttää siltä, että suunta on kohti laskevaa kokonaisväestöä yhä useammassa maassa, lopulta kaikkialla.

Joskus törmää väitteisiin, että etenkin maahanmuuton vuoksi vauraissa maissa syntyvyys kääntyisi uudestaan rajuun nousuun (tähän kytkeytyy usein rasistisia näkemyksiä), mutta tutkimus ei tue tätä ajatusta. Esimerkiksi Suomessa syntyvyys on jo kuolleisuutta pienempää, eli kasvua ylläpitää enää maahanmuutto. Muuttoliikkeestä huolimatta väestömäärän ennustetaan kääntyvän laskuun vuonna 2034.

Maakohtaisten arvioiden lisäksi on muistettava, että väestökehitys voi eriytyä voimakkaasti myös maiden sisällä, etenkin maaseudun ja kaupunkien välillä. Etiopia mainitaan usein esimerkkinä siitä, miten hedelmällisyysaste on painunut kaupungeissa jo reilusti alle uusiutumistason, vaikka koko maassa se on keskimäärin korkea.

Väestöllisen muuntumisen vaiheet. Lähde: Wikipedia.

Kuten sanottua, väestöllinen muuntuminen tapahtui esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa. Jos Ruotsissa se vei yli 100 vuotta, se tapahtui toisaalla muutamassa vuosikymmenessä. Näkemykset globaalista kehityksestä muuttuivat. Jos ensin projisoitiin vauraan Pohjoisen kehitys kaikkialle maailmaan virheellisesti, nyt projisoitiin nopeamman väestöllisen muuntumisen maiden kehitys samalla tavalla laajemmalle. Niinpä vielä vuonna 2005 ennustettiin, että globaali väestöhuippu saavutettaisiin vuonna 2050.

Viimeistään vuonna 2015 näkymät kuitenkin muuttuivat uudelleen. Kävi ilmi, että nopea väestöllinen muuntuminen ei onnistunutkaan kaikkialla, ja etenkin Afrikassa väestö kasvaisi voimakkaasti vielä pitkään. Tosin on jälleen muistettava, että “Afrikka ei ole valtio”, eli alueiden välillä on isoja eroja. Monissa Pohjois-Afrikan maissa syntyvyys on jo laskenut huomattavasti, ja maiden sisällä on edellä mainittuja eroja.

Niinpä vaikka keskisyntyvyys laskee kaikkialla maailmassa, se laskee odotettua hitaammin joillain alueilla. Vuodesta 2015 lähtien globaalit väestöennusteet muuttuivatkin rajusti: globaali väestönkasvu jatkuisi paljon pidempään, ja vastaavasti väestöhuippu saavutettaisiin korkeammalla tasolla. Nykyään viitataan useimmin YK:n keskiennusteeseen, jonka mukaan vuonna 2050 ihmisiä on 9,7 miljardia, kunnes 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia, minkä jälkeen väestömäärä tasaantuu ja kääntyy laskuun. (Palaan ennusteiden eroon hieman myöhemmin.)

Vastaus kysymykseen “Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?” onkin tiukka: “ei”. Vaikka vuosituhantisen globaalisti aggregoidun graafin näkökulmasta näin on – ja tietysti siinä rinnalla tuotantoeläinten määrä on kasvanut ihmispopulaatiota reilusti suuremmaksi ja ihmisen artefaktien massa on koko planeetan biomassaa suurempi – ei tämä näkökulma anna kovin hyödyllistä tietoa nykyisestä ympäristökriisistä ja tulevaisuuden kehityksestä. Pikemmin on käynnissä raju alueellinen erilliskehitys: kasvua, laskua, tasaantumista ja monensuuntaista muuttoliikettä. Tämä antaa käytännön osviittaa: nykyisyyden ja tulevaisuuden haasteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla maailman, ja alueita on siksi tarkasteltava niiden omilla ehdoilla eikä globaalin kalkyylin erittelemättömästä näkökulmasta.

Miksi väestönkasvu hiipuu yhtäällä ja jatkuu sitkeästi toisaalla?

Ei ole yhtä yksinkertaista syytä, miksi väestökehitys toteutuu erilaisena eri puolilla maailman, sillä se on aina lukuisten tekijöiden summa. Onhan oikeastaan ilmiselvää, etteivät kehityskulut voi sellaisenaan toistua ympäri maailman. Historiallinen painolasti on erilainen: jotkut maat ovat kolonialismin ja imperialismin historian runtelemia, toisissa taas on takana pitkä hyvinvointi fossiilisten polttoaineiden runsauden ja eriarvoisten globaalien materiaalivirtojen ruokkimana.

Millaisissa maissa syntyvyys on laskenut niin, että ollaan lähellä tai alle “uusiutumistason”? Tähän joukkoon kuuluu noin puolet maailman maista: toisin sanoen joukossa on hyvin erilaisia maita kuten Bangladesh, Intia, Japani, Turkki, Ranska, Mongolia ja Yhdysvallat. (Tässä on käytetty vertailutasoa 2.1, joka kuten sanottua ei oikeastaan ole uusiutumistaso kaikkialla – korkeamman lapsikuolleisuuden maissa taso olisi tuota korkeampi.) 

Läheskään kaikissa näistä maista väestömäärä ei kuitenkaan vielä vähene edellä kuvatun “hitausvoiman” vuoksi (suuri osuus lapsentekoikäisiä ihmisiä) ja/tai muuttoliikkeestä johtuen, ja toisaalta poismuutto voi kiihdyttää laskua toisissa maissa. Mutta kuten mainittua, Kiinassa väestö on jo todennäköisesti kääntynyt laskuun. Euroopassa tällaisia maita ovat esimerkiksi Italia, Portugali, Puola, Romania ja Kreikka. 

Perinteisesti syntyvyyden vähenemisen taustalla on nähty joukko tekijöitä, joihin viitattiin jo edellä:

Naisten yhteiskunnallisen aseman parantuminen: koulutus, oikeudet, pääsy työelämään, seksuaalinen tasa-arvo, valta omaan elämään.

“Koulutusvaikutus” (education effect): Koulutus muuttaa ihmisiä. He saavat enemmän mahdollisuuksia ottaa valtaa, vaikuttaa elämäänsä, kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteisiä tapoja ja rikkoa perinteisiä normeja koskien esimerkiksi ihanneperhettä. Koulutuksen laatu on kuitenkin keskeinen kysymys. Mikäli kouluissa on liian vähän opettajia, huonot opetusmateriaalit, jos ruoka on puutteellista, jos kotona ei ole esimerkiksi valoa iltaisin läksyjen tekoon, tai mikäli lasten täytyy olla pois koulusta töiden takia, koulutusvaikutus ei toteudu. Tämä nivoutuu myös naisten ja tyttöjen oikeuksiin: varhaiset avioliitot katkaisevat koulutien kovin usein. Koulutus ei siksi ole “hopealuoti” vaan tarvitsee tuekseen ruokaturvaa, köyhyyden torjuntaa, määrärahoja, arjen ennustettavuutta ja sosiaalisia turvaverkkoja.

Terveydenhuolto, sanitaatio, ravitsemus, ruokaturva: Nämä vähentävät lapsikuolleisuutta, ja yhteys koulutuksen laatuun on myös vahva, sillä ongelmat vaikuttavat rajusti oppimiskykyyn ja jaksamiseen.

Tähän kaikkeen liittyy yksi sitkeä väestöpuheen myytti, jota Pentti Linkola viljeli ahkerasti mutta joka palautuu itse asiassa paljon aiemmaksi, taustalla kummittelevaaan väestö- ja taloustieteilijä ja kirkonmies Thomas Malthusiin (1766–1834). Äärioikeiston ja ekofasismilla kosiskelevien väestöretoriikan kulunut iskulause on “Malthus oli oikeassa”. Ei ollut, hän oli väärässä.

Malthus oletti väestön kasvavan luonnonlain mukaan nopeammin kuin ruoantuotanto. Toisin kävi. Hän myös vastusti köyhäinlakeja sillä perusteella, että vaurastuvat köyhät lisääntyisivät enemmän. Asia meni tismalleen päinvastoin: syntyvyys alkoi laskea hyvinvoinnin lisääntyessä.

Malthusilta myös haetaan ajatuksia, joita hänellä ei ollut, kuten ajatusta, että “luonto” tai Jumala kurittaa “liikaväestöä” ja pakottaa sen kestävyysrajoihin. Sen sijaan Malhus oletti, että “liikaväestö” on pysyvä ja väistämätön osa elämää, ja dickensiläisittäin sitä karsivat sodat, köyhyys ja muut vaivat – mihinkään se ei kuitenkaan poistu. Harhakäsitystä lie rakentanut se, että Charles Darwin (1809–1882) inspiroitui Malthusin työstä luonnonvalinnan teoriassaan, ja väärin ymmärrettyä “vahvimpien selviämisen” ajatusta on sitten sovitettu vulgääristi yhteiskuntakehitykseen. 

Asia menee kuitenkin prikulleen toisin päin: monialaisen ja laajan inhimillisen kehityksen edistäminen on välttämätöntä väestökehityksen tasaamiseksi kaikkialla maailmassa. Hyvä elämä vain pitää pystyä takaamaan “planeetan rajoissa”. Sietämättömän vaikea urakka, mutta realistisempaa se on kuin “kova puhe” laivakirveistä ja liikaväestön karsimisesta.

Kaupungistuminen: Tämä on kaksipiippuinen juttu. Kaupungeissa syntyvyys tapaa olla alhaisempaa, myös korkean keskisyntyvyyden maissa. Toisaalta nopea kaupungistuminen on näille maille melkoinen kehityshaaste ja vaikuttaa paikallisten ruokajärjestelmien heikkenemiseen.

Perhesuunnittelu ja väestöpolitiikka: Tämä on herkkä aihe, sillä monissa maissa väestöpolitiikka on saanut rasistisia, syrjiviä ja pakkovaltaisia muotoja. Kiinan “yhden lapsen politiikka” on usein käytetty esimerkki, joskin tutkimuskeskustelussa näyttää olevan vahva näkemys siitä, että syntyvyys oli jo voimakkaassa laskussa ennen kampanjan alkua muista syistä. Yhden lapsen politiikka vahvisti trendiä, ei luonut sitä. Karmeita esimerkkejä löytyy vaikkapa pohjoismaisesta eugeniikasta ja sterilisaatiokampanjoista. Hyvin usein tämä ei olekaan ollut varsinaista väestöpolitiikkaa vaan ei-toivottujen väestöryhmien sortoa. Mutta on myös onnistuneita esimerkkejä, joissa terveydenhuollon ja neuvolatoiminnan ohella on viety perhesuunnittelu- ja ehkäisytietoa haja-asutusalueille. Bangladesh mainitaan usein tässä kohtaa. 

Keskeinen kysymys on, onko ihmisillä koettu tarve perhesuunnitteluun tai ehkäisyyn, ja onko tätä tarvetta mahdollisuuksia täyttää. Ihmisten omilla toiveilla, valinnoilla ja haluilla on merkitystä. Siksi myös monenlaiset kulttuuriset normit vaikuttavat asiaan: perhekoon ihanteet, perheen sisäinen päätäntävalta, uskonnolliset näkemykset ja niin edelleen. “Kulttuurin” pohjalla kuitenkin argumentoidaan helposti yksioikoisesti, tietämättömästi ja harhaanjohtavasti, kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa Petteri Taalaksen kommenteista. Jos uskonto ja “kulttuuri” hallitsisivat niin voimakkaasti, miten voisi ymmärtää katolilaista Italiaa ja voittopuolisesti islamilaista tai hindulaista Bangladeshia? Kulttuuriset tekijät ovat monenkirjavia, ja ihmiset elävät sosiaalisen paineen, konformismin, individualismin ja muutoksen kaipuun ristiaallokossa. Kuten sanottua, koulutus voi nopeastikin murtaa vanhoillista valtaa. “Naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä” oli täysin arkipäiväinen puhetapa sukupolveni lapsuudessa.

Jos edellä kuvatut tekijät ajavat “väestöllistä muuntumista” kohti alempaa syntyvyyttä, on syntyvyys pysynyt sitkeästi korkealla sellaisilla alueilla, joilla on edelleen paljon nälkää ja köyhyyttä, heikompi terveydenhuolto ja sanitaatio, heikko koulutuksen kattavuus tai laatu ja huonot naisten oikeudet. 

Kumpaankaan suuntaan syiden sikermä ei kuitenkaan ole mikään välttämätön pakettiratkaisu, vaan eri alueilla väestönkehityksen ajurien kokoelma voi olla erilainen juuri historian ja olosuhteiden erilaisuuden vuoksi sekä siitä riippuen, millaisiin keinoihin esimerkiksi yhteiskunnilla on varaa.

Tärkein oppitunti kuitenkin tästä on, että väestökehitys ei ole koskaan ennalta määrättyä. Menneisyyden hitausvoima vaikuttaa, mutta muutokset voivat tapahtua nopeammin ja hitaammin. Ja tämä tarkoittaa, että erilaisiin globaaleihin ennusteisiin on leivottu sisään erilaisia oletuksia siitä, miten maailma kehittyy.

Globaalien ennusteiden erot

Edellä mainitsin YK:n keskiennusteen, jonka mukaan 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia. YK:lle on kuitenkin kilpailijoita, kuten IIASA:n ja IHME:n ennusteet. IIASA:n mukaan väestöhuippu saavutettaisiin jo 2070 tasolla 9,4 miljardia, ja IHME ennustaa 9,7 miljardia vuonna 2064. Ne ennakoivat myös nopeampaa laskua kuin YK:n väestöosasto. Rajuin on Rooman Klubin ennuste väestöhuipusta ennen vuosisadan puoliväliä tasolla 8,8 miljardia ja hyvin nopeaa laskua sen jälkeen.

Kaikkien ennusteiden metodologiat poikkeavat toisistaan, ja niiden väliseen puntarointiin ei tässä kannata mennä. Tärkein viesti asiassa on, että väestökehitys ei etene luonnonlain voimalla, vaan siihen vaikuttaa aina moniulotteisesti yhteiskunnallinen kehitys. Väestökehitystä pystyttäisiin vakiinnuttamaan nopeammin kaikkialla maailmassa, mutta käytännössä se edellyttäisi nykyistä voimakkaampaa globaalia solidaarisuutta. Sen sijaan “kovia keinoja” peräänkuuluttavat ja “väestövaihdolla” pelottelevat tahot ovat juuri sellaista kehitystä vastaan. 

Ne tahot, joiden mukaan “väestönkasvusta ei saa puhua”, eivät useinkaan haluaisi puhuttavan juuri niistä asioista, joilla väestönkasvuun voi vaikuttaa. Sen sijaan he kalastelevat näkyvyyttä raflaavilla heitoilla vaikka “ilmastoaborteista”.

Eikä lopulta olennaista ole niinkään globaali väestömäärä vaan se, mitä kullakin alueella tapahtuu. Tässä tullaankin siihen, mikä on ympäristöongelmien ja väestökehityksen suhde.

Mikä on väestön ja ympäristöongelmien suhde?

Väestönkasvu ja väestökehitys ylipäätään eivät ole globaaleja ilmiöitä vaan paikallisten ja alueellisten kehityskulkujen mosaiikki. Sama pätee ympäristökysymyksiin, kuten selitimme perusteellisesti Tere Vadénin kanssa podcast-sarjamme viidennessä jaksossa “Ympäristöongelma” (ks. myös täältä ja täältä). Ympäristökriisi ei ole yksi vaan monta. Siksi väestön ja ympäristökriisin välillä ei ole yksi–yhteen-suhdetta, ja kaiken muun väittäminen on yksinkertaisesti virheellistä. Mutta: tässä kohdalla on myös edellä mainittu vaara päätyä vähättelemään väestökysymyksiä. Syvennytään siis asiaan tarkemmin.

Yksi klassinen tapa puhua väestön ja ympäristökuormituksen suhteesta on mm. Paul Ehrlichin popularisoima yhtälö I=PAT, jossa I on ympäristökuormitus (impact), P on populaatio, A on vauraus (affluence) ja T on teknologia. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan ole mikään kunnon yhtälö, eikä sitä oikein pysty käyttämään muuhun kuin ylikorostamaan väestön roolia. 

Nimittäin kuten BIOS-tutkijat ovat usein todenneet, ei ole mitään yhtä ympäristökuormituksen mittaria. Ilmastopäästöt, materiaalinkulutus ja biodiversiteetin heikkeneminen voivat hyvin kulkea eri suuntiin. Vaurauden ympäristöongelmat ovat eittämättömiä – niistä puhuimme podcastimme kolmannessa jaksossa “Tarpeet” – mutta niin ovat köyhyydenkin ongelmat, kuten “donitsitalouden” ideassa kuvataan. Ja teknologiaa on monenlaista. Neljästä muuttujasta vain väestö eli populaatio on järkevästi kvantifioitavissa, minkä vuoksi yhtälö on väestönkasvun ylikorostajien suosiossa.

Riippuen siitä, mikä ympäristövaikutus valitaan, tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Jos puhutaan ilmastopäästöistä ja materiaalinkulutuksesta, vauraamman maailman per capita -kuorma on niin suuri, että tällä “vaurauden kertoimella” on paljon suurempi merkitys kuin väestömäärällä. Vedenkulutuksen, liikametsästyksen ja viljelysmaan heikkenemisen kohdalla kuvio näyttää todennäköisesti erilaiselta, koska kaikki voivat olla leimallisesti vaurauden tai köyhyyden, ylikulutuksen tai alikulutuksen ongelmia. Toisaalta pitää myös muistaa erityisesti kaupan myötä syntyvä ympäristövaikutusten ja kulutuksen ulkoistaminen.

Pääasia on, että ei ole mitään tarkkaa väestömäärään perustuvaa luonnon kantokykyä tai kestävyysrajaa, globaalia tai alueellista. Niin paljon on väliä sillä, mitä ihmiset tekevät. Millaisilla tavoilla ihmiset rakentavat hyvinvointiaan ja pyörittävät yhteiskuntiaan? Sen vuoksi ympäristökuormituksen jokin muoto voi kasvaa, vaikka väestö olisi tasaantunut tai vähentymässä – Kiinan kasvihuonekaasupäästöt ovat tästä hyvä esimerkki. Väestöllisen muuntumisen loppuvaiheessa olevassa vauraassa Pohjoisessa materiaalinen kulutus on edelleen kasvussa, etenkin kun “ulkoistettu” kulutus otetaan huomioon. Sama ei kuitenkaan päde ilmastopäästöjen kohdalla: päästöjen vähentyminen ei enää johdu likaisen tuotannon muuttamisesta muualle maailmaan. Aiemmin näin oli, enää ei. 

On yksinkertaisesti naiivia ja harhaanjohtavaa ajatella ja väittää, että yhteiskuntien ympäristökuormat syntyvät yhteenlasketusta yksilöiden kulutuksesta, eli ajatella, että jos tulee 100 ihmistä ja kerroin on x10, tulee 1000 ympäristötuhon yksikköä lisää. Tällaisia laskelmia voi tehdä jostain tietystä pysäytetystä ajanhetkestä, ja ne voivat antaa jotain hyödyllistä tietoa kyseisen yhteiskunnan aineenvaihdunnasta: energiataloudesta, materiaali-intensiteetistä. Mutta ei sillä tavalla päästä kiinni syy–seuraus-yhteyksiin ja tulevan kehityksen dynamiikkaan. Jos (fossiilisten polttoaineiden ja sivuvirtamateriaalien) polttamisen polulla pysytään, jos materiaalitalous pysyy lineaarisena ja kierto vähäisenä ja jos aineellinen kulutus kasvaa, ympäristöpaineet lisääntyisivät vaikka väestö pysyisi ennallaan. Ja jos nuo asiat muuttuvat, ei väestön lisääntyminen välttämättä lisäisi kuormaa ollenkaan. Miksi?

Energian ja materiaalien käytöstä valtaosa tapahtuu tuotannon ja kulutuksen rakenteissa: energiajärjestelmässä, teollisuudessa, ruokajärjestelmässä ja niin edelleen. Ruokajärjestelmä on hyvä esimerkki siitä, miten järjestelmiin on sisäänrakennettu haaskuuta. Vauraissakin yhteiskunnissa voidaan haaskata tuotetusta ruoasta kolmannes tai jopa puolet (prosentti on tietysti hurjasti suurempi, jos otetaan huomioon eläintuotannossa tapahtuva “systemaattinen haaskuu”). Tyhjää rakennuskantaa on maailmassa valtavasti. Autoja seisoo käyttämättömänä ja niissä liikkuu vain yksi ihminen. Kiertotalous on tuskin lapsenkengissään, eli luonnonvaroista saadaan vain pieni osa potentiaalisesta hyödystä irti. Yksilöt voivat vaikuttaa vain rajatusti järjestelmien luonteeseen. Monissa asioissa he ovat “perityn tilanteen” ehdoilla. Jos sähkö on tuotettu fossiilisilla, asialle on vaikea voida mitään. Jos yhteiskunnassa ei pärjää ilman bensa-autoa, on vaikea toimia muuten. Tämän päälle tulee tietysti vielä mainostuksen, teknologisen uudistumisen ja sosiaalisen paineen avulla syntyvä tarpeentuotanto. Entisestä luksuksesta luodaan tavoiteltavaa arkea ja lopulta välttämättömyyttä.

Asian ytimessä ovat tarpeentyydytyksen järjestelmät: millä tavoin ihmisten elämän välttämättömiä tarpeita kuten ruokaa, liikkumista, asumista, terveyttä ja koulutusta tyydytetään? Saman tarpeen kun voi tyydyttää radikaalisti erilaisin ympäristövaikutuksin ja erilaisilla yhteiskunnallisilla järjestelyillä. Tuotetaanko sähköä ja lämpöä fossiilisilla vai puhtaammin keinoin? Onko liikkuminen rakentunut pääosin yksityisautoiluin vai julkisen liikenteen varaan? Milllainen osuus eläintuotannolla on ruokajärjestelmässä? Kuinka todellista kierrätys on? Ja niin edelleen.

Tämä tarkoittaa myös, että mikäli tarpeentyydytyksen järjestelmiä saadaan muuttumaan parempaan suuntaan, moninainen ympäristökuorma voi vähentyä radikaalisti, vaikka väestö kasvaisi. “P” ei hallitse kohtaloa, koska I=PAT on oikeastaan epäyhtälö, epäonnistunut yksinkertaistus, joka vie meitä harhaan. Se ei myöskään voi tavoittaa paradoksaaliselta tuntuvaa tilannetta: nopeasti romahtava väestö voi sekin johtaa ongelmiin, jos vaikka vanha teollinen infrastruktuuri jää huonolle hoidolle ja syntyy vuotoja ja onnettomuuksia. Vuosisadan lopulla ja ensi vuosisadalla tämä voikin muodostua seuraavaksi maailmanhistorialliseksi haasteeksi: miten pitää pitkä ekologinen jälleenrakennus käynnissä, kun yhteiskunnat kohtaavat kaikkialla maailmassa vanhenevan ja vähenevän väestön haasteen eikä muuttoliikkeen “varoventtiiliä” enää ole?

Avainkysymys on, saadaanko edellä kuvatut väestökehityksen tasaantumiseen vaikuttavat perusasiat turvattua kaikille ihmisille ekologisen kestävyyden rajoissa: ruokaturva, energian saanti, terveydenhuolto, sanitaatio, koulutus, yhteiskunnallinen vakaus… Globaalisti kysymys on siitä, päästäänkö kaikissa yhteiskunnissa “ylikulutuksen” ja “alikulutuksen” väliselle turvallisemmalle vyöhykkeelle, jossa voidaan suunnitella elämää tuleville vuosisadoille, ei vain selviämistä päällä olevasta historian pullonkaulasta. Tätä haastetta vain lähestytään eri näkökulmista. Kuten helmikuisessa BIOS-uutiskirjeessä käsiteltiin, kohtalokkaana ongelmana ei siis ole “maailman köyhien lisääntyminen ja vaurastuminen”, sillä säällisen elämän turvaaminen kaikille olisi mahdollista planeetan rajoissa, erilaisten tarpeentyydytyksen järjestelmien piirissä. Varsinainen kysymys on, mille materiaalisen kulutuksen tasolle on pidemmällä tähtäimellä mahdollista ja kestävää tähdätä. 

Tarkoittaako tämä, että väestönkasvulla ei ole väliä? Että se ei ole ongelma?

Ei tietenkään. Mutta se ei ole se ongelma, josta useimmiten puhutaan. Se ei ole globaali ongelma. Kaikkialla ollaan liikkumassa jo nyt kohti vähäisemmän syntyvyyden tasoa ja väestön vakiintumista, ja jossain se tapahtuu liian hitaasti.

Mutta ei ole mitään mieltä syyllistää näiden alueiden ihmistä globaalista ympäristökriisistä. Se on harhaluuloa, tietämättömyyttä tai valehtelua. Maailma ei mitenkään väistämättä romahda “niiden siellä” väestönkasvun takia, eikä heidän väestönkasvunsa tee merkityksettömäksi toimia täällä. Koska: ympäristöongelmat ovat moninaisia, ja hirveän usein ne ovat myös paikallisia ja alueellisia. Kuten biodiversiteettikriisistä kirjoittaessani totesin, “elämällä on väliä kaikkialla”.

Ylipäätään yksilöiden lisääntymisen moralisoiminen synnyttää paitsi helposti vastareaktioita, se myös nojaa edellä kuvattuun simppeliin yksilölaskentaan. Jos mieleen on jäänyt muutaman vuoden takainen uutinen siitä, että lapsettomuus on “tehokkain ilmastotoimi”, kannattaa tutustua tutkimuksen saamaan perusteelliseen kritiikkiin vaikkapa täällä tai täällä. Pitkällä aikajänteellä on kyllä on välttämätöntä, että koko maailmassa päästään vakiintuvaan väestökehitykseen. Jos väestö kasvaisi loputtomasti, jonkinlaiset rajat tulisivat vastaan. Mutta nyt käsillä olevat kiireisimmät ympäristöongelmat on ratkaistava pian: yhteiskuntien aineenvaihdunnan isot muutokset on saatava vauhtiin ennen vuosisadan puoliväliä. Globaalin väestömäärän kehitys ei ratkaise tätä.

Milloin voimakas ja sitkeä väestönkasvu sitten on ongelma? Se on ongelma etenkin silloin, kun on paljon köyhyyttä ja ruokaturvattomuutta. Kasvu tekee kestävämmän ruokajärjestelmän rakentamisesta vaikeampaa, etenkin kun esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat näille alueille kipeämmin. Kasvavan väestön muuttaessa kaupunkeihin uuden infrastruktuurin rakentamisessa tulee kiire: kaikille pitäisi saada terveydenhuoltoa, kouluja ja niin edelleen. Ja kiire tekee kestävämmät ratkaisut vaikeammiksi. Jätehuolto kriisiytyy helposti. Toisin sanoen voimakas väestönkasvu voi vahvistaa köyhyyden noidankehiä sen sijaan, että päästäisiin “hyvän kehiin”.

Siksi missään nimessä ei pitäisi esimerkiksi vain ilmastopäästöjen per capita -lukuihin nojaten sanoa, että väestönkasvu ei ole ongelma köyhissä maissa. Ongelmat ovat monenlaisia, ja tällainen puhetapa päätyy vähättelemään toisia yhteiskuntia ja ohittamaan niiden ominaispiirteet.

Mutta koska ilmastonmuutos on globaali ongelma ja kaikkien päästöt vaikuttavat, eikö väestönkasvu ole sittenkin ilmastonmuutoksen juurisyy, kuten esimerkiksi Taalas ja Anttonen vakuuttelevat? Ei ole. Tässä väitteessä menevät syy–seuraus-suhteet nurinniskoin. Fossiilisten polttoaineiden voittokulku alkoi jo reilusti aiemmin kuin voimakas väestönkasvu. Itse asiassa fossiilitalous mahdollisti omalta osaltaan, esimerkiksi sanitaation, terveydenhuollon ja uusien maanviljelysmenetelmien ohella, nykyisen suuruisen väestön. 

Mutta onneksi kohtalonyhteys ei ole rikkumaton: ekologisten reunaehtojen piiriin voidaan pyrkiä ja palata ilman, että väestömäärän pitäisi romahtaa fossiiliaikaa edeltävälle tasolle, kymmenesosaan. Muuta väittävät ovat väärässä. He joko ymmärtämättömyyttään tulevat pönkittäneeksi rasistisia ja itsekkäitä näkemyksiä tai ovat sellaisella asialla tietoisesti. 

Ville Lähde

Luettavaa ja kuunneltavaa

Ville Lähde, “Väestönkasvun perusasiat haltuun”
Ville Lähde, “Lähteekö syntyvyys uudelleen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.”
Ville Lähde ja Tero Toivanen, “Petteri Taalaksen virheelliset väestönäkemykset”
Ville Lähde, “Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus”
Ville Lähde, “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”
BIOS, “Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö”
Adam Tooze, “Youth Quake. Why African Demography Should Matter to the World”
Our World in Data – Population Growth
Hannah Ritchie, “There are many reasons to invest in women’s education. Reducing CO2 emissions isn’t one of them”
Juha Mäkinen, “Väestönkasvu on afrikkalainen ilmiö”
Tuukka Tuomasjukka, “Väestöpyramidi räjähti yllättäen, mutta mitä se tarkoittaa?”
Yle, Juuso Pekkisen ohjelma: “Ilmastonmuutos ja väestönkasvu”
Past Present Future -podcast: “Are there too many people?”
UNFPA, ”Population bomb, bust – or boon? New UNFPA report debunks 8 myths about a world of 8 billion”

Valtamerten termohaliinikierto. Lähde: Wikimedia Commons.

Atlantin valtameren virtausjärjestelmä AMOC on osa planeetan laajuista merivirtojen kokonaisuutta, globaalia termohaliinikiertoa (Global Thermohaline Circulation), joka kierrättää vettä ja sen mukana suolaa, lämpöä ja ravinteita. Kierto on keskeinen osa maailman ilmastojärjestelmää, jossa epätasaisesti planeetan pinnalle tuleva auringon säteilyenergia virtaa lämpönä ympäri planeettaa meri- ja ilmavirtojen myötä. 

AMOC on merten “liukuhihna”, joka tuo lämmintä suolaista vettä trooppisilta alueilta Atlantin pintakerroksia pitkin pohjoiseen. Viilentyessään vesi vajoaa suolaisuutensa ansiosta meren pohjaan ja kulkeutuu takaisin etelään. Virtauksia siis pitävät yllä erot veden lämpötilassa ja suolaisuudessa.

Tätä ei tule sekoittaa suomalaisille tuttuun Golfvirtaan. Se linkittyy AMOC:in toimintaan, mutta sen luonne on silti perustavasti erilainen. Onkin harmillisen yleinen virhe, että puhuttaessa AMOC:in heikkenemisestä tai mahdollisesta pysähtymisestä lehtiteksteissä on yhä uudelleen sekoitettu se Golfvirtaan. Golfvirta pysyy yllä tuulten ja maan pyörimisen vaikutuksesta. Se ei siksi pysähtyisi kokonaan AMOC:in keikahduspisteen myötä, mutta sen toiminta heikkenisi merkittävästi. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen lohdutus, sillä AMOC:in toiminnan vaikutukset ovat Golfvirtaa huomattavasti laajemmat, globaalit, ja AMOC:in osuus lämmön tuomisessa Eurooppaan on Golfvirtaa merkittävämpi. (Harmillisesti tieteellinen terminologiakin on hieman hämäävää. Gulf Stream on eri juttu kuin AMOC, mutta sen sijaan ilmaisulla Gulf Stream System monet viittaavat laajempaan järjestelmään, AMOC:iin.)

AMOCin on todettu jo heikenneen aiemmissa tutkimuksissa. Syynä tähän pidetään sitä, että jäätiköiden sulaessa sekä sadannan ja jokien valuman lisääntyessä pohjoisille Atlantin alueille tulee lisää vähäsuolaista vettä. Näin termohaliinikierron kannalta olennainen ero suolaisuudessa vähenee, ja vähemmän vettä laskeutuu meren pohjakerroksiin matkatakseen jälleen kohti etelää. 

Yhtaikainen lämpeneminen ja viileneminen ei ole ristiriita

Ilmastonmuutos voi siis johtaa tilanteeseen, jossa eri leveysasteiden lämpötilaeroja tasannut virtaus heikkenee tai pahimmillaan lakkaa. Seurauksena olisi pähkinänkuoressa, että lämpeneminen lisääntyisi trooppisilla alueilla, kun taas Eurooppaan saapuisi etelästä merkittävästi vähemmän lämpöä. Siinä sivussa on arveltu, että merenpinta voisi nousta Pohjois-Amerikan itärannikolla merivirtojen “pakatessa” sinne enemmän vettä, ja sadanta saattaisi muuttua laajalti Amazonista itäisen Aasian monsuunialueille. Ristiriitaiselta kuulostava lämpenemisen ja viilenemisen yhdistelmä ei siis ole mikään ristiriita: ilmasto ei ole vain keskilämpötilaa vaan nimen omaan lämpöä (ja suolaa, ravinteita ja niin edelleen) kuljettavien virtausten monisyinen verkosto. AMOC:in kohtalo on yksi yhdeksästä mahdollisesta globaalista keikahduspisteestä, joilla voisi olla tällaisia yllättäviä ja epäintuitiivisiakin vaikutuksia. 

Suomalaisessa julkisuudessa on nostettu esiin ymmärrettävästi ennen kaikkea, että AMOC:in heikkeneminen tai pysähtyminen voisi viilentää täkäläistä ilmastoa. Uudesta tutkimuksesta on nostettu esiin hurjia keskilämpötilan muutoksia: 10–30°C asteen lasku ja äärimmillään jopa arktisen jääpeitteen leviämistä etelään. 

Tutkimus ei kuitenkaan esitä tällaista, vaikka mainitut lämpötilamuutokset sieltä löytyvätkin. Merivirtojen muutosten vaikutuksia nimittäin ei ole yhdistetty samaan aikaan käynnissä olevaan ilmaston lämpenemiseen. Ilmastonmuutos on siis mukana kyllä tekijänä, joka aiheuttaisi AMOC:in heikkenemistä. Mutta yhtaikaisen lämpenemisen ja viilenemisen lopputuloksesta tutkimus ei esitä minkäänlaista arviota. AMOC:in romahtamisen seurauksia on arvioitu siis eristettynä muista tekijöistä. Kokonaisvaltaisen arvion tekeminen vaatisi jälleen uuden, vielä huomattavasti monimutkaisemman mallin ajoja. Tämänkin tutkimuksen mallia ajettiin Alankomaiden kansallisella supertietokoneella puolen vuoden ajan. 

Ei siis tiedetä, missä määrin ilmaston lämpeneminen kumoaisi AMOC:in heikkenemisen vaikutuksia. Joissain arvioissa on esitetty, että uusi tutkimus muuttaisi tilannekuvaa Euroopassa voittopuolisemmin viilenemiseksi, mutta silti lehtijutuissa mainittuja lämpötilamuutoksia ei sellaisenaan ennusteta tutkimuksessa. Tutkimus ei käsittele asiaa.

Ja tietysti yhteisvaikutus on kiinni myös siitä, kuinka paljon ilmasto ehtisi lämmetä – mikä taas toisaalta lisäisi keikahduspisteen riskiä. Olisi kuitenkin kriittisen tärkeää, että tällaisten tutkimusten uutisoinnissa ei napattaisi yksittäisiä raflaavia lukuja ja esitettäisi niitä virheellisesti. Tämä on tärkeää siksikin, että raflaavat otsikot kääntyvät helposti itseään vastaan. AMOC-tutkimuksen julkisuuden historia on tulvillaan “ilmastonmuutos on peruttu” -väitteitä. 

Mitä uutta on tässä tutkimuksessa?

Analyyseissä tuoreesta tutkimuksesta on nostettu esiin muutama olennainen viesti. Ensinnäkin se varmistaa entisestään, että AMOC:in keikahduspiste suolaisuuden muutosten vuoksi on mahdollinen. Asiasta on ollut jonkin verran sitkeää tieteellistä erimielisyyttä tähän asti, joskin epäilys on ollut heikolla pohjalla. Keikahduspisteitä nimittäin näyttää tapahtuneen historiassa aiemminkin, edellisen kerran noin 12 000 vuotta sitten, ja ne on vakuuttavasti yhdistetty samanlaisiin muutoksiin suolaisuudessa.

Uuden tutkimuksen taustalla on aiempia huomattavasti tarkemmalla resoluutiolla ajettu malli, joka yhdistää valtamerten ja ilmaston toiminnan. Tämän lisäksi makean veden lisääntyminen mallinnettiin aiemmista tutkimuksista poiketen uskottavammin, vähittäisenä lisäyksenä eikä epärealistisena kertarysäyksenä. Huomattava tulos oli, että sulavesien ja sadannan “laimentama” virtaus pohjoisesta etelään vähensi myös tropiikista pohjoiseen virtaavan veden suolaisuutta. Syntyi siis prosessia vahvistava takaisinkytkentä.

Toisaalta mallinnuksessa järjestelmään ajetut makean veden määrät olivat hurjan suuria: niin merkittäviä määriä ei ole näkyvissä missään ilmastoskenaariossa. Osa kommentoijista onkin kritisoinut tutkimusta tältä pohjalta, mutta tutkijoiden mukaan kritiikki menee ohi maalin. Tarkoituksena ei ole esittää uskottavaa kehityskulkua vaan löytää malliajon avulla keikahduspisteestä varoittavia signaaleja, joita voitaisiin sitten etsiä havaintoaineistosta. AMOC:in heikkenemisestä onkin jo löydetty varoitusmerkkejä kuten Pohjois-Atlantin meriveden “kylmä möykky” ja yllättävä lämpeneminen Pohjois-Amerikan itärannikolla. Tutkijoiden mukaan varoitussignaaleja on nähtävissä havaintoaineistossa, eli keikahduspisteen polulla ollaan jo. 

Milloin AMOC:in keikahduspiste voi tapahtua? Tutkimuksessa ei pyritty haarukoimaan tarkkaa aikaa. Heinäkuussa 2023 julkaistussa Nature Communications -lehden artikkelissa esitettiin, että nykyisellä päästökäyrällä se voisi olla mahdollista jo tämän vuosisadan puolivälissä (tai välillä 2025–2095), mutta tämä uudempi tutkimus ei sisällä moista oletusta. Vuoden 2023 tutkimus herätti sekin valtavasti huomiota, mutta aiemmista oletuksista poikkeavaa ennustetta myös kritisoitiin paljon (tukevaa analyysiä täällä). 

Lehtihaastatteluissa uusimman tutkimuksen tekijät ovat kuitenkin todenneet, että heidän nähdäkseen nykyiset ilmastomallit aliarvioivat ilmiön todennäköisyyttä merkittävästi. IPCC:n arviointiraporteissa AMOC:in keikahduspistettä pidetään tällä vuosisadalla epätodennäköisenä, mutta heidän mukaansa tämä käsitys on vanhentunut. 

Lisäksi uusi tutkimus osoittaa, että merivirtojen muutokset sekä niiden vaikutukset sääoloihin ja paikallisiin lämpötiloihin etenisivät huomattavasti aiemmin oletettua nopeammin. Tämä lieneekin tärkein tulos. Pelkkä lämpötilojen muutos ei ole ekosysteemien ja yhteiskuntien kannalta olennaista vaan muutoksen nopeus – tutkijat ovatkin varoittaneet, että keikahduspisteen vaikutukset olisivat mahdollisesti liian nopeita yhteiskuntien sopeutumiskyvylle. Vaikka alueellisen viilenemisen ja ilmaston lämpenemisen loppusumma on arvoitus, viileneminen etenisi todennäköisesti nopeammin, jolloin esimerkiksi seuraukset eurooppalaiselle maataloudelle tai Atlantin ekosysteemeille voisivat olla tuhoisia. Lisäksi kuten aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, AMOC:in keikahdus uuteen tilaan olisi pitkäkestoinen muutos. Paluu entiseen kaltaiseen tilaan veisi huomattavasti kauemmin – ja tietysti maailma olisi ehtinyt mullistua monin tavoin sillä välillä.

Tutkimuskeskustelu aiheesta tietysti jatkuu: tutkijayhteisön näkemyksiin uudesta tutkimuksesta voi tutustua täällä.

Suomalaisessa keskustelussa tämä asia pelkistyy liian helposti vain kysymykseen siitä, kuinka lämmintä tai kylmää meillä päin lopulta tulisi olemaan. Kuten sanottua, tästä uusi tutkimus ei vielä kerro. Paljon tärkeämpää kuitenkin on, että AMOC:in pysähtyminen olisi globaalin tason mullistus ja vaikuttaisi monituisin tavoin ympäri planeetan. Riippumatta täkäläisistä seurauksista tämä uhka on yksi lukuisista perusteista sille, että ilmastonmuutos ei saisi edetä yli katastrofaalisten rajojen.

Ville Lähde

Lisälukemista:

https://www.newscientist.com/article/2416631-atlantic-current-shutdown-is-a-real-danger-suggests-simulation/

https://insideclimatenews.org/news/09022024/climate-impacts-from-collapse-of-atlantic-meridional-overturning-current-could-be-worse-than-expected/

https://www.realclimate.org/index.php/archives/2024/02/new-study-suggests-the-atlantic-overturning-circulation-amoc-is-on-tipping-course/

https://theconversation.com/atlantic-ocean-is-headed-for-a-tipping-point-once-melting-glaciers-shut-down-the-gulf-stream-we-would-see-extreme-climate-change-within-decades-study-shows-222834

https://www.carbonbrief.org/daily-brief/vital-ocean-currents-regulating-earths-climate-on-course-to-a-tipping-point/

Vuoden ensimmäisessä uutiskirjeessä syvennymme vähälle huomiolle jääneeseen ilmastoraporttiin, joka muistuttaa etenkin teollisen murroksen ja kansainvälisen solidaarisuuden merkityksestä päästökehitykselle tällä vuosisadalla. Sen lisäksi kirje sisältää asiaa BIOS-podcastsarjan uusista jaksoista, ruokajärjestelmien mullistuksen tarpeesta, arktisesta ulottuvuudesta, sähkömarkkinoista sekä suomalaisten metsien käytöstä.
(Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä).

Kuvakaappaus Rhodium Climate Outlook

Maailmalta

Jos päästöt saadaan laskuun, voivatko ne nousta uudelleen?

Dubain ilmastokokouksen alla ilmestyi yhdysvaltalaisen Rhodium Groupin raportti Rhodium Climate Outlook. Eurooppalaisessa julkisessa ilmastokeskustelussa se jäi käytännössä katveeseen. Atlantin takana se sai enemmän huomiota, mutta mistään vyörystä ei sielläkään voida puhua. Kriittisiä arvioita raportin uudenlaisesta metodologiasta ja siihen käytetystä datasta ei ole osunut kohdalle, mutta tässä emme keskity analyysin yksityiskohtiin vaan raportin valaisemiin vaaranpaikkoihin tulevien vuosikymmenien ekologisessa siirtymässä. Kasvihuonekaasujen jatkuva lasku nimittäin ei ole vääjäämätön prosessi, vaan ilman kunnon toimia hyvä kehitys voi sakata tai jopa kääntyä huonommaksi vuosisadan jälkipuolella.

Rhodium Climate Outlook ei tee skenaarioita nykyisten julkilausuttujen ilmastotavoitteiden pohjalta. Se ei siis esitä polkua, jolla nettonollaan päästäisiin johonkin vuoteen mennessä tai ilmaston lämpeneminen pysäytettäisiin jollekin tasolle johonkin vuoteen mennessä. Sen sijaan raportti pyrkii arvioimaan todennäköistä kehityskulkua. Tässä kohdin täytyy kuitenkin olla tarkkana. Raportti ei esitä tarkkaa ennustetta vaan arvion todennäköisestä kehityksestä “nykyisillä teknologia- ja politiikkatrendeillä mutta ilman merkittävää kiihtymistä ilmastotoimissa ja teknologisessa innovaatiossa”. Toisin sanoen, mihin nykyinen hiljalleen tiukentuva ilmastopolitiikka ja nykyvauhdilla etenevä teknologinen kehitys riittäisi. Läpi raportin toistuu saman kielenkäyttö: missä tarvitaan nykyistä enemmän toimia, ja missä piilevät pahimmat tulevat ongelmat? Etenkin raportti tarkastelee poikkeuksellisen painokkaasti vuosisadan jälkipuoliskoa.

Raporttia on käsitelty tässä Heatmapin artikkelissa sekä Stanford Law Schoolin blogissa. Myös New York Times käsitteli raporttia ja sen hätkähdyttäviä päästögraafeja (maksumuuri). Juuri tulevien vuosikymmenten tarkasteluaa Rhodium Climate Outlook eroaa tutusta tarinasta. Keskustelun lähtökohtana alkaa nykyään olla, että nettonollaa kohti ollaan menossa, mutta kysymys on, päästäänkö sinne raakasti liian myöhään. Nettonolla voidaan siis saavuttaa pahimmillaan katastrofaalisen lämpenemisen maailmassa, mutta oletus siihen pääsemisestä on vahva. Tämä raportti maalaa tilanteesta vieläkin synkemmän kuvan.

Rhodium Climate Outlookin mukaan nykyisellä teknologisen kehityksen ja poliittisen paineen kehitysuralla päästöhuippu kyllä saavutetaan pian, jo ennen vuotta 2030. Käänne on kuitenkin väliaikainen. Tarvittavan nopean päästölaskun sijaan päästöt laskevat liian hitaasti ja kääntyvät pahimmillaan uudelleen nousuun vuosisadan lopulla. Niinpä vuonna 2100 ei globaalisti olisi tapahtunut paljoakaan edistystä nykypäivään verrattuna, lämpeneminen olisi 2,8 asteen luokkaa – ja ennen kaikkea se jatkuisi pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Tämä on paljon pelottavampi kehityskulku kuin nettonollan saavuttaminen hitaasti kiiruhtaen, sillä nettonollassa lämpeneminen pysähtyy, kun taas tässä pysähdystä ei ole näkyvissäkään. Ja tietysti ilmastonmuutosta ruokkivien positiivisten takaisinkytkentöjen todennäköisyys kasvaisi huimasti tällaisessa maailmassa.

Mistä tämä synkeä kehitys johtuisi raportin mukaan? Tässä on raportin tärkein ulottuvuus. Vaikka uusiutuvien ja vähäpäästöisten energialähteiden ja liikevoimien käytön ennakoidaan lisääntyvän huimasti ja halpenevan entisestään, niiden vaikutus kohdistuu ennen kaikkea sähköntuotannon ja maaliikenteen aloille. Vaikeampien päästövähennysten (hard to abate) aloilla kuten voimakkaasti kasvavassa meri- ja lentoliikenteessä fossiilisten polttoaineiden valta-asema pysyisi pidempään. Mutta ennen kaikkea raportissa kiinnitetään huomiota teollisuuteen. Varsinkin teräksen, sementin, muovien ja tiettyjen avainkemikaalien tuotannossa päästökehitys on ollut hyvin hidasta, ja näihin aloihin kiinnitetään edelleen liian vähän huomiota. Ongelmana on myös teollisuuden heterogeenisyys: ei ole olemassa sähköautojen kaltaista “mestariteknologiaa”, joilla päästövähennyksiä saadaan aikaan nopeasti ja joiden käyttöönottoa voidaan ohjata selkeillä politiikkainstrumenteilla. Sen sijaan tarvitaan toisin tekemistä lukemattomilla tavoilla, ja kehitystyö on paljossa vielä lapsenkengissään. Lisäksi on esimerkiksi paljon perittyä asuntokantaa, joka jatkaa entisellä uralla pitkään ilman voimallista muutostyötä ja sen tukea.

Laajasti katsottuna teollisuus on jo nyt suurin päästösektori, mutta Rhodium Groupin ennusteissa se nousee vuosisadan mittaan suuremmaksi kuin kaikki muut yhteenlaskettuna. Tämä perustuu siihen, että talouden kasvaessa köyhemmissä tai “keskituloisissa” yhteiskunnissa tarvitaan runsaasti juuri mainittuja teollisia tuotteita yhteiskuntien rakentamiseen. Niinpä kun OECD-maiden ja Kiinan osuus päästöistä pienenee vuosisadan loppua kohti, “muun maailman” päästöt uhkaavat kasvaa voimakkaasti syöden edellä mainittujen edistyksen tai kääntäen globaalit päästömäärät jopa nousuun. Tämä tarkoittaisi, että fossiilisten polttoaineiden käyttö pitäisikin sitkeämmin pintansa, ja niiden kulutus voisi kääntyä uudelleen nousuun vuosisadan lopulla (joskin kivihiili jatkaisi alamäkeään).

Edessä on siis haaste, jota käsiteltiin myös tuoreessa Nature-lehden tutkimusartikkelissa. Jos tarkastellaan ilmastopäästöjä, äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta ei kasvattaisi päästöjä merkittävästi. Vauraammilta yhteiskunnilta ei suuria lisäponnisteluita vaadittaisi tämän kompensoimiseen. Tällöin kuitenkin tarkastellaan vasta hyvin alhaista köyhyysrajaa, ei säällistä elämisen tasoa. Kuten artikkelissa todetaan, ilmastotavoitteille haasteena ei ole köyhyyden poistaminen vaan kestävän “globaalin keskituloisen” elintason turvaaminen kaikille. (Tätä problematiikkaa käsiteltiin myös BIOS-podcastsarjan kolmannessa jaksossa.)

Tutkimuksessa nojataan oletukseen, että köyhyyden häviäminen tapahtuu ennen kaikkea talouskasvun voimalla – mutta kuitenkin erotellaan maiden kasvutarpeita lähtötilanteen mukaan. Käytännössä siis merkittävää talouskasvua tarvittaisiin vain köyhimmissä maissa. Nykyisen kaltaisen eriarvoisuuden rinnalla tutkimuksessa tarkastellaan kuitenkin myös tasavertaisemman kehityksen skenaarioita: ei liene yllätys, että köyhyyden poistaminen ja säällisen elämän turvaaminen onnistuisi vähäisemmällä talouskasvulla, jos sen hedelmät jaetaan tasaisemmin. Mikäli tähän yhdistettäisiin korkea energiatehokkuus ja kaiken uuden tuotannon dekarbonisaatio, “päästökustannukset” eivät olisi valtaisia edes korkeammilla tulotasoilla. Hyvän elämän turvaaminen kaikille maailman ihmisille ei siis ole tuhoisaa edes nykyisellä väestönkehityksellä, mutta se vaatii merkittäviä teknologisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia, toisiaan tukien.

Tästä päästään takaisin Rhodium Groupin raporttiin. Skenaario, jossa päästöt kääntyvät uudelleen nousuun vuosisadan lopulla, on todennäköinen, mikäli köyhempien ja “alemman globaalin keskiluokan” yhteiskuntien kehitys ei saa tukea. Niiden tilanne on vahvasti jännitteinen. Yhtäältä yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutokseen tarvittavia varoja on vähän, ja näiden yhteiskuntien väkirikkauden vuoksi taloudellisen tuen tarve olisi valtaisa. Toisaalta näillä yhteiskunnilla olisi edelleen mahdollisuus hypätä yli sen fossiilikehityksen vaiheen, jonka voimin vanhat teolliset yhteiskunnat vaurastuivat. Muutos voisi tapahtua hyvin nopeasti.

Rhodium Group peräänkuuluttaa kahtalaisia toimia. Yhtäältä fossiilisten polttoaineiden tuotannon alasajoa on edistettävä niin, että ne eivät pysy runsaana ja edullisena vaihtoehtona ja voita kilpailussa etenkin teollisuuden aloille syntyviä vaihtoehtoja. Raportin ennusteita ei siten todellakaan voi lukea fossiiliteollisuuden legitimoinniksi. Rinnalla tarvitaan nykyistä nopeampaa ja ennen kaikkea teollisuuden eri alojen muutokseen kohdistuvaa teknologista kehitystä – erityisesti sellaista, joka on mahdollista ottaa käyttöön köyhempien yhteiskuntien hyvinvoinnin rakentamisessa.

Juuri tällaisesta alas- ja ylösajon yhdistelmästä myös BIOS-tutkimusyksikkö on puhunut pitkään, ja viime vuosina olemme kiinnittäneet huomiota etenkin teolliseen siirtymään ja sen suunnitteluun keskeisenä osana yhteiskuntien sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta. Alempana BIOS-osiossa palaamme teemaan, aiheena Ateneumissa järjestetty tiedevetoisen suunnittelun pilotointi.

Lopulta tämä tietenkään ei ole vain kansallinen kysymys, eivätkä esimerkiksi eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen teollisuuspolitiikan suhteet ole lopulta ratkaisevinta, sillä tulevaisuuden kestävyyttä rakennetaan myös väkirikkaissa köyhemmissä maissa. OECD-maiden ja Kiinan merkitys on suurempi vuosisadan alkupuoliskolla, muun maailman jälkipuoliskolla. Mutta paremman kehityksen turvaaminen “muussa maailmassa” edellyttää paitsi nykyistä paljon vahvempaa globaalia solidaarisuutta ja taloudellista tukea myös uuden teknologian ja tuotannon kehittämistä kaikkialla. Rhodium Groupin raportti on tärkeä varoitus siitä, mitä teollisuuden roolin unohtamisesta voi seurata.

BIOS

BIOS-podcastsarja jatkuu uusilla jaksoilla

Ville Lähteen ja Tere Vadénin sarja “12 käsitettä maailmasta” on edennyt jo viidenteen jaksoonsa. Tammikuussa ilmestyneessä jaksossa “Niukkuus ja runsaus” pureuduttiin siihen, miten monenlaisin tavoin luonnonvarat voivat käydä niukoiksi. Niukkuus ja runsaus eivät kerro vain asioiden absoluuttisesta määrästä, vaan ne ovat suhteessa käytön ja kulutuksen tapoihin sekä ennen kaikkea ekologisiin reunaehtoihin. Helmikuisessa jaksossa “Ympäristöongelma” taas tarkasteltiin ympäristöongelmien moninaisuutta. Mitä tarkoittaa, että ympäristökriisi on yhtaikaa ykseys ja moneus? On houkuttelevaa sanoa, että kaikki liittyy kaikkeen ja että ongelmat on ratkaistava yhdessä. Ajatus voi kuitenkin viedä myös harhateille ja vaikeuttaa valintatilanteita silloin, kun muutoksia tarvittaisiin kiireisesti. Kipeät valintatilanteet ovat kriisien koventuessa väistämättömiä. 

Maaliskuussa sarja jatkuu jaksolla “Väestö”, jossa Ville ja Tere tarttuvat ympäristökeskustelun pysyvään kiista-aiheeseen eli väestökehitykseen. Yhä uudestaan kuulemme, miten “väestönkasvu on ongelmien perussyy” ja miten “siitä ei saa puhua”. Ville ja Tere murtavat väestökeskustelun myyttejä ja yksiluotteisia kantoja ja tarjoavat kuulijoille eväät ajatella asiaa paremmin. 

Teollisuuden uudistumispolut

Pilotoimme kestävysmurroksen suunnittelua kutsumalla yhdessä Ateneumin kanssa koolle joukon eri alojen asiantuntijoita, joilla on kestävyysmurroksen kannalta oleellista tietoa ja näkemystä, ja jotka haluavat kytkeä asiantuntemuksensa osaksi laajemman tilannekuvan muodostamista. Pilotointi tapahtui marras-joulukuussa 2023.

Olemme huomanneet, että erityisesti teollinen kestävyyssiirtymä vaatii uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa yhdessä päivittämistä. Kestävyysmurroksessa on reagoitava akuutteihin kriiseihin samalla kun pirkäjänteisesti muutetaan sosio-ekonomisia rakenteita. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin.

Ateneumin tilaisuuksien oli tarkoitus luoda ajantaisaista ja riittävän kattavaa tilannekuvaa, erityisinä polttopisteinä metsäsektori ja sähkön tuotanto. Tilaisuuksien pohjalta julkaisimme tilannekuvapaperin teollisuuden uudistumispoluista. Tiivistetysti:

• Suomen teollisuus on uudistettava ennakoivasti kansainväliselle huipulle, jotta voimme toteuttaa yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen ja jotta Suomessa on jatkossakin edellytyksiä kannattavalle teolliselle liiketoiminnalle.
• Tiedevetoisessa prosessissa tunnistimme julkisuudesta kolme teollisuuden tulevaisuutta koskevaa visiota, jotka perustuvat puutteelliseen analyysiin: markkinat hoitavat, vetyä vientiin ja kaapataan piipunpääpäästöt.
• Lisäksi hahmotimme kaksi paremmin perusteltua kokoavaa tulevaisuuspolkua: uudistetaan kotimainen teollisuus  ja uudistetaan kulutusjärjestelmät.
• Teollisuuden ja kulutusjärjestelmien uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja.
• Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää jatkuvaa tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi.

Uudistumispolkuja sivuttiin myös Ylen jutussa, jossa Tere Vadén on yksi haastateltavista.

Ruokajärjestelmien ongelmista

Ville Lähde vieraili Ylen ohjelman Pieleen mennyt historia helmikuisessa jaksossa “Nälkä on vallan puutetta, ei ruoan puutetta”. Jaksossa Ville puhui etenkin artikkelinsa “Mitä nälän voittaminen vaatii?” pohjalta, mutta keskustelussa käsiteltiin myös tuoreen artikkelimme “The crises inherent in the success of the global food system” teemoja. Ville käsitteli nälän ja ruokaturvattomuuden nykykysymyksiä, kun taas dosentti Antti Häkkinen ja historianopettaja Lasse Hongisto aiheen historiaa.

Ville oli haastateltavana Kotimaa-lehden artikkelissa “Maailman nälkä voitetaan yhteistyöllä”. Lehden numero on poikkeuksellisesti julkaistu avoimena. Ville oli myös asiantuntijahaastateltavana nimen omaan ruokajärjestelmän kysymyksistä juuri ilmestynyttä kuunnelmaa “Lomonosovin maan postinumero” varten.

Muuta BIOS-toimintaa

Professori Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa One Earth -lehdessä julkaistua artikkelia “Policy documents considering biodiversity, land use, and climate in the European Arctic reveal visible, hidden, and imagined nexus approaches”. Artikkelissa analysoidaan Euroopan arktisten alueiden politiikkadokumentteja, joiden todetaan aliarvioivan paikallisyhteisöjen ja biodiversiteetin merkitystä.

Antti Majava kirjoitti tammikuisessa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan Suomen sähkömarkkinoiden ongelmista:

“Sähköjärjestelmän vaatimien investointien turvaaminen on oleellista teollisuuden toimintaedellytysten ja kansalaisten perusturvan kannalta. Suomessa tarvitaankin pikaisesti kattavat selvitykset siitä missä, miten ja kenen toimesta laajamittaiset sähkön kulutuksen tai tuotannon joustot voidaan toteuttaa nopeasti ja kustannustehokkaasti. Monissa yrityksissä, kotitalouksissa ja yhteiskunnalle välttämättömissä toiminnoissa sähkön hinnan heilahtelu tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.”

Lotta Närhen kirjoittamassa Long Play -lehden artikkelissa “Loppuuko vihreän siirtymän Suomesta puu?” käsitellään BIOS-tutkijoiden analysoimia teollisuuden vähähiilisyystiekarttoja. Tutkijoiden kritiikki kohdistui etenkin siihen, miten tiekarttoihin oli rakennettu sisään käytännössä mahdottoman suuri puunkulutus. Tere vastasi jutussa myös teollisuuden kritiikkiin:

“Hän kertoo, että tutkijat tekivät laskelmat ”konservatiivisesti”: esimerkiksi puusta saatavan energian määrä riippuu puun ominaisuuksista, mutta laskelmassa tutkijat käyttivät suurta kerrointa kaikkeen puuhun. 

”Siksi laskelmat arvioivat puuntarpeen alakanttiin. Todennäköisesti se olisi suurempi”, Vadén sanoo. Epävarmuudet siis kumoavat toisensa. ”Mikään numero ei absoluuttisesti pidä paikkaansa, mutta suuruusluokat pitää hyvin paikkansa.”

Lopuksi

Adam Toozen Chartbook-uutiskirjeessä on ilmestynyt viime aikoina useita kiinnostavia kirjoituksia. Suosittelemme etenkin juttua “Euroopan kriisiheimoista” sekä Kiinan energiasiirtymän tarkastelua, joka pohjaa CREA:n analyysiin. Mikko Pelttari kirjoitti Imagessa asumisesta ja ympäristöterveydestä, Mari Pihlajaniemi Long Playssa biodiversiteettikriisistä, ja Petja Pelli kertoi Helsingin Sanomissa Ei polteta tulevaisuutta -kampanjan arvokkaasta työstä.

Guardian kirjoitti avustustyön rahoituskriisistä ja maailman kaatopaikkojen kasvavista metaanipäästöistä. Suosittelemme myös lehden juttua “sienten metsästäjistä”.

Viimevuotisen BIOS-festivaalin ja siellä julkaistun ideapaperin jäljissä oli teollisen murroksen suunnittelu yhä keskeisempi yhdistävä teema BIOS-tutkimusyksikön työssä. Alkuvuodesta julkaistiin tutkijoidemme yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” Poliittinen talous -lehdessä, ja työteliään vuoden päättivät Ateneumin kanssa yhteistyössä toteutetut Kestävyysmurroksen suunnittelupilotit. Vuoden mittaan aihetta käsiteltiin myös Paavo Järvensivun ja Tere Vadénin artikkelissa Politiikasta-lehdessä sekä Kauppalehdessä (maksumuuri).

Lounas nautittu, vielä pakolliset viestit maailmalle ja sitten suunnittelu jatkuu Ateneumin työpajassa. Kuva Juhani Haukka.

Monivuotinen WISE-tutkimushanke tuli päätökseensä. Tammikuussa julkaistiin hankkeen politiikkasuositukset koronapandemian oppeihin liittyen, ja marraskuussa Helsingin Tiedekulmassa järjestettiin lopputilaisuus “Kuinka Suomi selviytyy sitkeistä ympäristökriiseistä?” Mainittakoon myös toukokuussa julkaistu blogiesittely “Tulevaisuuden tilannehuoneesta” sekä tilannehuoneen laadintaa ja uutta kriisinhallinnan dramaturgiaa ruotiva Paavo Järvensivun ja dramaturgi Katariina Nummisen kirjoitus. Suuri kiitos työtovereille ja ystäville vuosien varrelta!

Loppusyksystä käynnistyi uusi BIOS-podcastien sarja, Ville Lähteen ja Tere Vadénin tuottama “12 käsitettä maailmasta”, josta ehti ilmestyä vuoden loppuun mennessä kolme jaksoa “Elämä”, “Aineenvaihdunta” ja “Tarpeet”. Vuoden kestävässä sarjassa käydään läpi keskeisimpiä BIOS-tutkimusyksikön käsitteitä, lähestymistapoja ja näkemyksiä koko historiamme varrelta. Tavoitteena on helposti saatavilla oleva laaja kokonaisuus, joka opastaa kuulijoita ympäristö- ja luonnonvarakriisien ja ekologisen murroksen avainteemoihin välttäen tarpeetonta jargonia mutta pitäen sisällöllisesti riman korkealla. Tammikuussa sarja jatkuu jaksolla “Niukkuus”.

Syksyllä BIOS-tutkijoiden riveihin liittyi myös uusi jäsen, Tellervo Ala-Lahti. Tellervo tutkii ympäristöoikeustieteellisessä väitöskirjassaan teollisuuden vihreän murroksen lainsäädännöllisiä toteutuskeinoja Euroopan unionin ja Suomen tasolla. Tunnistamalla ympäristöoikeuden fragmentoituneiden instrumenttien eri ohjausvaikutuksia pyrkimyksenä on hahmottaa, miten lainsäädäntö yhtäältä edistää mutta toisaalta vaikeuttaa teollisuuden kestävyysmurroksen toteutumista. Ensimmäisessä BIOS-blogissaan Tellervo käsittelee ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittisia ulottuvuuksia, erityisesti luvituksen vaikutuksia teollisten teknologioiden kehittämiseen ja paikallisten ympäristövaikutusten hallintaan sekä vanhojen ja uusien ympäristölupien eriarvoista asemaa.

BIOS teki myös moninaista yhteistyötä eri tahoilla. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat tuottamassa kahta raporttia, “Globaalit muutokset edellyttävät valtiolta aktiivisempaa roolia talouden ohjauksessa” sekä “Missiovetoisuus uudistavan tutkimus- ja innovaatiopolitiikan aikakaudella: Strategisen toimeenpanon malli”. Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen osallistuivat raporttiin “Energy Without Russia”, ja Ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevä Emma Hakala laati raportin “Climate change and security”. Tero Toivanen, Antti Majava, Tere Vadén ja Jussi Eronen vierailivat toukokuun lopulla Uppsalan yliopiston Earth Science -laitoksella Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraana. Tapaamisessa vertailtiin Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja teollisuuspolitiikan viimeisiä käänteitä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Emma Hakala ja Ville Lähde jatkoivat yhteistyötä Tulevaisuuskoulun kanssa oppilaitosten rehtorivalmennuksessa. Etäluentojen lisäksi Ville oli mukana hankkeen videosarjassa. Myös Paavo Järvensivua haastateltiin järjestäjätahon, Lasten ja Nuorten säätiön, sivuilla ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työstä. Ville oli mukana toisessakin opetus- ja kasvatushankkeessa, OKKA-säätiön johdolla luodussa pedagogisessa video- ja opetusmateriaalikokonaisuudessa “Kohti kestävää ja hyvää elämää”. Ville puhui videollaan ekologisesta jälleenrakennuksesta. Tämän ohella Ville oli tieteellisenä kommentoijana Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun teokselle Mikä mahti!, sparrasi englantilaisen taiteilijaduon “Cooking sections” teosta IHME Helsinkiä varten sekä osallistui toista vuotta TAH-säätiön asiantuntijaryhmään.

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat toukokuiseen Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja kirjoittivat siitä blogiimme suomeksi ja englanniksi. Heitä myös haastateltiin Radiogallerian teokseen “Talo – ja kolme tarinaa taloudesta”.

Tieteellisiä artikkeleita

Edellä mainitun yhteisartikkelin “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” lisäksi vuoden aikana julkaistiin toinen merkittävä BIOS-yhteisartikkeli, Ville Lähteen johdolla laadittu “The crises inherent in the success of the global food system”. Artikkelilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat Villen toukokuussa 2020 kirjoittamaan esseeseen “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Ville kertoi artikkelin kirjoitusprosessin vaiheista laajemmin kirjailijasivullaan. Joulukuussa hän vieraili Ulkopoliittisen instituutin Climate Briefing -webinaarissa ja esitteli tämän ja varhaisemman artikkelin teemoja Emma Hakalan haastateltavana. 

Jussi T. Eronen ja Tere Vadén olivat kanssakirjoittajia artikkelissa “Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”. Muita kirjoittajia olivat Janne M. Korhonen sekä Simon Michaux, joka on tuttu GTK-yhteistyöstä viime vuodelta. Artikkelissa tehtiin ajatuskoe siitä, millaisia vaatimuksia nykyisen kaltaisen energiantuotannon ja -kulutuksen rakenteen korvaaminen asettaisi. Ilman kokonaiskulutuksen vähentämistä tehtävä on suunnattoman hankala ja synnyttää joka tapauksessa vaikeita valintatilanteita, mitä tulee luonnonvarojen käyttöön ja luonnon monimuotoisuuteen.

Tere oli mukana myös kirjoittamassa artikkelia “From the Archimedean point to circles in the sand—Post-sustainable curriculum and the critical subject”, joka käsittelee ympäristökriisin haasteita koulutukselle. Karoliina Lummaan “As in Forests, So in Verse” tarkastelee metsää suomalaisessa numerossa, ja Karoliinan luotsaama yhteisartikkeli “Itseksi puiden kanssa” tutkii puiden ja puusuhteiden merkityksiä minuuden ja oman elämän jäsentäjinä.

Jussi T. Eronen oli mukana kirjoittamassa useita artikkeleita, jotka käsittelevät resilienssin käsitettä, biodiversiteettiä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta alkuperäiskansoille ja paikallisyhteisöille sekä arjen “peukalosääntöjen” historiaa. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.

Paavo Järvensivun artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus: Mitä ja miksi?” ilmestyi kotimaisessa teoksessa Elämän vuoksi. Kirjoituskokoelma on ajankohtainen katsaus tutkijoiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suhtautumisesta ympäristökriisin syihin, seurauksiin ja ratkaisuihin. Paavo kirjoitti myös Tero Toivasen ja Ville Lähteen kanssa artikkelin “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” teokseen Talouskuri tuli Suomeen.  

Muita kirjoituksia

Kirjojen kansissa ilmestyi vuoden mittaan muutakin. Ville Lähde kirjoitti esseen Maija Blåfieldin elokuvista kokoelmaan Mahdollisia mahdottomuuksia, ja hän esiintyi muiden kirjoittajien kanssa Blåfieldin näyttelyn avajaisissa Taidehallilla. Tero Toivanen kirjoitti luvun perussuomalaisesta ilmastopolitiikasta ja “vihreästä nationalismista” Hilary A. Mooren raporttiin Palava maailma, muuttuva Eurooppa. Paavo Järvensivun essee “Plan to Transform” julkaistiin teoksessa State of the Art.

Muutoin eri julkaisuissa ilmestyi vuoden mittaan toistakymmentä BIOS-tutkijoiden kirjoitusta. Edellä mainittujen lisäksi muun muassa tammikuussa Tero Toivanen kirjoitti Akava Works -artikkelisarjassa “Ilmasto & osaaminen, Osa 2” osaamisesta ja työllisyydestä kestävyyssiirtymässä. Maaliskuussa ilmestyi Politiikasta-lehdessä Jussi Ahokkaan luenta Marinin hallituksen talouspoliittisista käänteistä. Toukokuussa Antti Majava tarkasteli Etelä-Saimaassa kriittisesti Lappeenrannan kaupungin ilmasto- ja ympäristölupauksia. 

Elokuussa australialainen AEON-verkkolehti julkaisi Ville Lähteen kirjoituksen “The Polycrisis”, jonka pohjalta Ville piti myös keynote-esitelmän Joensuun YHYS Colloquiumissa. Villen essee maaperästä ja sen vaalimisesta ilmestyi Suomen Luonnossa. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu tarkastelivat Bidenin hallinnon teollisuuspolitiikkaa Voiman talousliitteessä.

BIOS-blogi

Blogimme julkaisutahti on ollut vilkas. Ensimmäiseksi mainittakoon kuitenkin, että myös blogissa julkaistava BIOS-uutiskirje on muodostunut yhä tärkeämmäksi viestikanavaksi sosiaalisen median mullistusten aikana. Uutiskirjeissä paitsi kerrotaan tutkimusyksikön toiminnasta myös julkaistaan perusteellisia koosteita ajankohtaisista aiheista sekä tutkimuksista, joihin olemme tutustuneet: ilmastonmuutoksen lukupaketti helmikuussa, maaliskuussa katsaus aavan meren sopimukseen ja merenalaiseen kaivostoimintaan, huhtikuussa IPCC:n kuudennesta arviointiraportista sekä ruokahävikistä, elokuussa Yhdysvaltain IRA:sta ja “bidenomicsista”, lokakuussa Jason Hickelin ja kumppanien tuoreista tutkimuksista, ja joulukuussa vuoden ympyrä sulkeutui toisella ilmastonmuutoksen lukupaketilla. 

Vuoden mittaan blogissa on ilmestynyt useita BIOS-tutkimustyön perusteita avaavia populaareja kirjoituksia kuten “Mitä on monikriisi?”, “Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta – mitä se on?”, “Mitä on vetytalous?” sekä “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti?” Nämä kirjoitukset laati Ville Lähde joko yksin tai yhteistyössä BIOS-kollegoiden kanssa. Niin ikään BIOS-työn peruskysymyksiin tarttuen Karoliina Lummaan tarkasteli kulttuurisen muutoksen ja kulttuurin tutkimisen tärkeyttä ekologisessa murroksessa kirjoituksissaan “Kulttuuri ja kestävyysmurros” sekä “Kulttuuri suomalaisessa luonnonvarahallinnassa”. Emma Hakalan kanssa kirjoitettu “Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta” oli vuoden viimeisimpiä julkaisuja.

Blogissa on ilmestynyt lisäksi lukuisia ajankohtaiseen keskusteluun osallistuvia artikkeleita. Jussi Ahokas tarkasteli IPCC:n kuudennen arviointiraportin talousnäkemyksiä, Ville Lähde ja Tero Toivanen Petteri Taalaksen virheellisiä väestönäkemyksiä ja niiden vaikutusta, Ville Lähde EU:n energiansäästötavoitteesta syntynyttä kiistaa, IPCC:n kuudetta arviointiraporttia sekä ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilaa Dubain COP28:n alla.

Valiokuntalausunnot

Vuoden mittaan BIOS laati toistakymmentä lausuntoa Eduskunnan eri valiokunnalle. Tammikuussa lausuimme valtiovarainvaliokunnalle EU:n talouspolitiikasta, talousvaliokunnalle biopolttoöljyn jakeluvelvoitteesta ja valtiovarainvaliokunnan verojaostolle energia-alan voittoveroista. Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme helmikuussa myös polttoaineveron alentamisesta.

Syyskuussa valtiovarainvaliokunta, talousvaliokunta ja suuri valiokunta saivat lausuntomme finanssipolitiikan säännöistä. Talousvaliokunnalle lausuimme samassa kuussa aiheesta rahoituskehys, strategisten teknologioiden kehysväline ja omien varojen järjestelmä – suurelle valiokunnalle osin samoista aiheista. Suuri valiokunta sai myös lausunnon koskien EU:n omia varoja.

Talousvaliokunnalle lausuimme lokakuussa kestävän rahoituksen taksonomiasta, valtiovarainvaliokunnalle talousarviosta 2024 ja julkisen talouden suunnitelmasta 2024-27 (talousvaliokunta sai lausunnon samasta aiheesta). Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme marraskuussa polttoaineiden valmisteverosta ja talousvaliokunnalle hiilirajamekanismista.

Podcasteja ja esiintymistallenteita

Mainitun uuden BIOS-podcastsarjan lisäksi tutkijamme ovat esiintyneet useissa podcasteissa, ja verkosta löytyy monia tallenteita heidän esiintymisistään. Kattavasti olemme koonneet näitä vuosien varrelta kotisivun arkistoon. Alla on joitain esimerkkejä.

Tammikuussa Jussi Ahokas puhui Sijoituskästissä keskuspankeista ja Emma Hakala My Energy 2050 -sarjassa ilmastoriskeistä ja geopoliittisista riskeistä. Helmikuussa Jussi Ahokas oli Protopia-podcastin ensimmäinen vieras, aiheena tietysti ekologinen jälleenrakennus. Maaliskuussa Jussi Ahokas keskusteli Politiikkaradiossa Marinin hallituksen talouslinjasta ja huhtikuussa kiertotaloudesta Kalevi Sorsa -säätiön sarjassa. Paavo Järvensivu taas vieraili Greenpeacen Luonnon tietotoimistosta keskustelemassa vaalituloksesta. Toukokuussa Espoon kaupungin Kasvu & Kipu -sarjassa Paavo Järvensivu vastasi kysymykseen “Voiko kasvu olla kestävää?”, ja samaa teemaa käsiteltiin Ilmastovaroituksen degrowth-jaksossa. 

Marraskuussa Tero Toivanen oli keskustelemassa talouskurista Politiikkaradiossa sekä Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “ympäristöpolitiikan hallavuosista”. Tere Vadén taas puhui Elonkehän podcastissa öljystä ja Karoliina Lummaa Radio Fiskarsissa luontokadon kulttuurisista ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Esiintymistallenteita löytyy tammikuun Tieteiden yöstä kaksi, Paavo Järvensivun ja Karoliina Lummaan esityksistä. Maaliskuussa Paavo oli mukana Paavo Finnwatchin tilaisuudessa “Miten vihreälle siirtymälle saadaan kansalaisten tuki?” Ville oli marraskuussa Tampereella toinen pääpuhuja Pirkanmaan kiertotaloushankkeen tilaisuudessa.

BIOS tiedotusvälineissä

Erilaisia lehti- ja verkkohaastatteluita tai uutisohjelmien haastatteluita oli vuoden mittaan BIOS-tutkijoilla nelisenkymmentä. Helmikuisessa Kansan Uutisten haastattelussa Ville Lähde esitteli ekologisen jälleenrakennuksen perusajatuksia ja vastasi kysymyksiin mm. kaivosteollisuudessa. Paavo Järvensivu taas oli toinen haastateltava Maailman kuvalehden kaksoishaastattelussa, joka käsitteli talouskasvua, sekä asiantuntijaäänenä Apu-lehden jutussa arkisesta päästöjen vähentämisestä. Maaliskuussa Ville Lähde kommentoi Kehitys-lehdessä väestöasioita ja Tere Vadén puhui Elonkehässä öljynsumuisasta tulevaisuudesta. 

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas, jonka mediaesiintymisiä oli parikymmentä, puhui maaliskuussa Kansan Uutisissa finanssikriisin uhasta, Iltalehdessä inflaatiosta, Ylen ykkösaamussa pankkikriisistä ja Ylen aamussa keskuspankeista.

Huhtikuussa Ville Lähde kommentoi Kansan Uutisissa puolentoista asteen tavoitetta, ja Antti Majava oikoi Maaseudun tulevaisuudessa harhakäsityksiä tuulivoimasta. Toukokuussa Tero Toivanen puhui Helsingin Sanomissa talouskurista, ja Jussi Ahokas vieraili Ylen aamussa keskuspankin koronnostojen tiimoilta, Ylen Ykkösaamussa samasta aiheesta ja kommentoi Kansan Uutisille työllisyyslaskelmia.

Elokuussa Ville Lähde kommentoi Ylen jutussa ylikulutuspäivää ja ekologisen jalanjäljen mittaria (ks. lisää täältä). Antti Majava oli IHME Helsingin haastateltavana. Syyskuisessa Helsingin Sanomien jutussa Ville Lähde puhui ekofasismista. Syyskuun mittaan BIOS-ekonomistille oli taas kysyntää: Jussi Ahokasta haastateltiin Iltalehteen talouden tilasta, Ylelle polttoaineiden hinnoista, Ylen ykkösaamuun taantumasta, Kansan Uutisiin julkisesta taloudesta ja velasta, Iltalehteen deflaatiosta, Ylelle uudestaan polttoaineiden hinnoista, samoin Iltalehteen. Emma Hakalaa haastateltiin Maailman kuvalehteen ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta.

Joulukuussa Jussi Ahokas puhui vielä luontokadon hillinnästä Imagessa ja Kansan Uutisissa taantumasta, Tero Toivanen kommentoi Tekijä-lehdessä talouskasvua ja Ville Lähde Kehitys-lehdessä valtioiden ja kansalaisyhteiskunnan roolia ilmastotoimien kiihdyttämisessä.