10.10.2018

Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?

Vielä Pariisin ilmastosopimusta laadittaessa ilmastopolitiikassa oli päädytty siihen, että maapallon keskilämpötilan nousu 2℃ teollisen ajan alun jälkeen olisi ilmastonmuutoksen “turvaraja”. Tiedettiin, että jo siihen mennessä tapahtuisi merkittäviä ympäristömuutoksia, mutta niiden kanssa voitaisiin vielä elää. Kunnianhimoisempi tavoite pyrkiä kohti 1,5℃ nousua oli lähinnä myönnytys uhanalaisille pienille tai köyhille saari- ja rannikkovaltioille. IPCC sai silti mandaatin tutkia, miten siihen päästäisiin ja miten se eroaisi 2℃ nousun maailmasta. Kuitenkin 2℃ tavoitteen turvallisuus on jo aiemmin kyseenalaistettu, ja ilmastotutkija Kevin Anderson on kutsunut sitä eroksi vaarallisen ja erittäin vaarallisen ilmastonmuutoksen välillä. Maanantaina 8.10. julkaistu raportti Climate Warming of 1.5℃ vie keskustelun kertarysäyksellä tähän suuntaan. Raportti tarjoaa yhtaikaa karua kertomaa ja toivon kajoa. IPCC:n mukaan tutkimus osoittaa, että 2℃ ei ole enää mielekäs tavoite. Raportti kiskoo ilmastopolitiikkaa kohti tiukempaa ja vaikeampaa 1,5℃ maailmaa. Nykyiset Pariisin sitoumukset kuitenkin vievät kohti tuplasti suurempaa eli noin 3℃ lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä – ja lämpeneminen jatkuisi edelleen hamaan tulevaisuuteen. IPCC:n raportti osoittaa, että poikkeustilasta on tullut normaali. Mikäli maailma halutaan pitää siedettävänä niin ihmisyhteiskunnille kuin luvuttomille ekologisille yhteisöille, on puhuttava yhteiskuntien kaikkia sektoreita yhdistävästä mullistuksesta – ei enää erillisestä ilmastopolitiikasta.

Uuden ilmastoraportin johtopäätökset eivät tule yllätyksenä kenellekään, joka on seurannut tarkemmin viime vuosien ilmastotutkimusta. Lukemattomissa tutkimuksissa on varoitettu paitsi nykyisten ilmastotoimien riittämättömyydestä myös siitä, että maailma kohtaa vaarallisia muutoksia jo 1,5℃ nousun myötä, puhumattakaan korkeammasta. Yllätyksenä tuli kuitenkin se, että varovaisuudestaan tunnettu IPCC päätyi vetämään näin tiukkaa linjaa.

Vielä 2.8. julkaistussa MustRead-lehden haastattelussa Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas ennakoi IPCC:n raportin kertovan, että 1,5℃ tavoite on “käytännössä menetetty” ja että 3℃ nousu olisi “realismia”. Tällaiset puheet menivät nyt romukoppaan. Kävikin niin, että aiemmin liian tiukkoina pidetyt tieteelliset näkemykset muuttuivat realismiksi. Kolmen asteen nousun maailma, samoin kuin kahden, on siedettävälle elämälle kohtuuttoman epärealistinen.

Washington Postin artikkelissa IPCC:n varapuheenjohtaja Jim Skea totesi raportin kertoneen, “mitä maailman täytyy tehdä”, mutta vastuu on nyt päätösten tekijöillä. Tiede on sanansa sanonut. Tai kuten suomalainen Greenpeacen ilmasto- ja energiavastaava Kaisa Kosonen ilmaisi asian BBC:n artikkelissa, tiedeyhteisö sanoi numeroin ja kaavioin: “Toimikaa nyt, idiootit!”

Puolen asteen suuri ero

Tähän mennessä maapallon keskimääräinen pintalämpötila on noussut teollisen ajan alusta (1850–1900) 0,8–1,2℃, ja nykytrendeillä 1,5℃ nousu saavutettaisiin 2030–2052. (4) (Tässä tekstissä olevat sivunumerot viittaavat IPCC:n raportin päätöksentekijöille laadittuun yhteenvetoon.) On tärkeää muistaa, että esimerkiksi arktisilla alueilla keskimääräinen lämpeneminen on huomattavasti suurempaa, 2–3-kertaista. Samoin äärilämpötilat nousevat huomattavasti enemmän (8–9). Pariisin sopimuksen osapuolten ilmoittamat vapaaehtoiset kansalliset sitoumukset sen sijaan veisivät maailman kohti 3℃ lämpenemistä vuosisadan loppuun mennessä – eikä niitä edes tällä hetkellä noudateta (24). Alla oleva Climate Action Trackerin kuvaaja osoittaa, miten suuri ero nykyisillä trendeillä, Pariisin sitoumuksilla ja 2℃ tai 1,5℃ tavoitteilla on. Ne ovat eri maailmoista, hyvin kouriintuntuvasti.

Raportti toteaa useaan otteeseen, että maailma kokee vaarallisia ympäristömuutoksia jo 1,5℃ lämpenemisen myötä, mutta 2℃ on huomattavasti vaarallisempi (8–9). Pidemmällä aikavälillä Grönlannin ja Antrarktiksen jäätiköiden sulaminen etenee myös 1,5℃ maailmassa, mutta nopeammissa muutoksissa erot ovat kouriintuntuvia. Puolen asteen ero vaikuttaa esimerkiksi siihen, menetetäänkö maailman koralliekosysteemit kokonaan vai voidaanko vielä osa niistä pelastaa. Erot valtamerten happamoitumisessa ja happikadosta johtuvien “kuolleiden vyöhykkeiden” syntymisessä ovat myös huomattavia, ja tällä on suuri merkitys merten ekosysteemien selviämiselle. Kaiken kaikkiaan ekosysteemien olosuhteiden muutos ajaa väistämättä biodiversiteetin katoa, mutta jälleen puolella asteella on suuri merkitys muutosten laajuudelle. (9–11)

Ihmiskunnalle puolen asteen ero on niin ikään kuolettavan tärkeä. Haavoittuvuus ympäristömuutosten edessä lisääntyy väistämättä, mutta vuosisadan puoliväliin mennessä 2℃ nousujanalla muutoksille altistuvia ihmisiä olisi satoja miljoonia enemmän. (11) New York Timesin haastattelussa yksi raportin kirjoittajista, Aromar Revi (Indian Institute for Human Settlements) toteaa, että jo 2℃ nousun myötä valtiorajat muuttuisivat muuttoliikkeiden myötä merkityksettömiksi osassa maailmaa, sillä sellaisten väkimäärien kontrollointi pakkokeinoin ei onnistuisi.

Ruoantuotanto kärsii myös 1,5℃ maailmassa. niin sadot kuin satokasvien ravinteikkuus. Samoin kalakannat kärsivät. Mutta tässäkin puolella asteella olisi merkitystä. Samaten ilmastotekijöistä johtuvasta veden niukkuudesta kärsivien ihmisten määrä voisi jäädä jopa puoleen 1,5℃ nousulla. (11–12)

Mitä 1,5℃ tavoite vaatii?

Viime vuoden joulukuussa ilmestyneessä blogiartikkelissamme “Sadan vuoden urakka – miten ilmaston kanssa eletään” esittelimme kansainvälisen tutkijaryhmän laatiman tiekartan edellyttämän “hiilen lain”. Sen mukaan nettopäästöt (kasvihuonepäästöt miinus hiilinielut) tulisi puolittaa joka vuosikymmen, kunnes päästäisiin nettonollapäästöihin vuonna 2050. IPCC:n uusi raportti on nyt käytännössä vakiinnuttanut tämän tiedeyhteisön kannaksi. Kunnianhimoiset päästöleikkaukset on saatava käyntiin pian: 2010–2030 päästövähennysten täytyy olla 45% (15) – eli kunnianhimoisempia, koska niistä ollaan myöhässä. Ja nettonollapäästöihin täytyy päästä 2045–2055 skenaariosta riippuen (18–19). Kuten ilmastopaneelin johtaja Markku Ollikainen totesi Helsingin Sanomissa: “koko maailman pitäisi olla hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä.”

Mikä tärkeintä, nykyisessä raportissa kehotetaan tiukasti välttämään niin sanottua “overshoot” -tilannetta, jossa lämpeneminen päästettäisiin ensin yli 1,5℃ ja pyrittäisiin myöhemmin saamaan alemmaksi päästöleikkauksilla ja hiilen talteenotolla. Tämä on merkittävä muutos, sillä aiemmin “overshoot” ja laaja hiilen talteenotto oli huomattavasti suuremmassa roolissa ilmastoskenaarioissa. Nyt raportti varoittaa, että tällainen “ylilyönti” lisäisi ilmastoriskejä merkittävästi. (8) Lisäksi lämpenemisen peruminen “overshoot” -tilanteen jälkeen olisi epävarmaa, koska monimutkainen ilmastojärjestelmä ei toimi yksinkertaisesti soutamalla ja huopaamalla (23), puhumattakaan siitä, että jotkut ekologiset muutokset ylilyönnin aikana olisivat peruuttamattomia (8).

Kaikki raportin neljä skenaariota kohti 1,5℃ maailmaa onkin laadittu joko ilman overshootia tai pitämällä se rajoitettuna. Skenaariot pitävät sisällään tutun viestin. Mitä myöhemmin kunnianhimoisiin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä 1) vakavampia ovat haitallisten takaisinkytkentämekanismien käynnistymisen riskit, 2) sitä enemmän tulevaisuudessa jouduttaisiin nojaamaan vielä kokeiluasteella oleviin tai spekulatiivisiin teknologisiin hiilen talteenoton menetelmiin ja 3) sitä suuremmin myös “luonnolliset hiilinielut” kuten uudelleenmetsitys voivat joutua kilpailemaan muun maankäytön ja vedenkulutuksen kanssa.

IPCC varoittaakin, että skenaarioihin leivotut suuremmat hiilen talteenoton määrät kohtaisivat vakavia rajoitteita, ja että niissä ylitettäisiin olemassa olevan tutkimuskirjallisuuden arvioimien potentiaalien mittakaava. (23) Ja “overshoot” vain pahentaisi tätä ongelmaa. Tämä on merkittävä muutos IPCC:n kielenkäytössä, sillä aiemmin etenkin tekniset hiilen talteenoton menetelmät oli leivottu sisään skenaarioihin hyvin optimistisesti, mikä herätti paljon kritiikkiä. Nyt sanotaan ääneen, ettei niihin voida turvautua luotettavasti suuressa mittakaavassa. Myös raportin suomalaisessa tiedotustilaisuudessa VTT:n Laura Sokka varoitti tuudittautumasta negatiivisten päästöjen luomaan turvallisuudentunteeseen.

Toinen suuri muutos on, että metsittämiselle, kestävälle maataloudelle ja muille “luonnollisille ilmastoratkaisuille” on annettu aiempaa selvästi suurempi painoarvo. Mittakaavansa vuoksi metsät ovat avainasemassa. (Metsien roolia korostaa myös tuore tutkijoiden vetoomus.)

Kuten joulukuisessa blogiartikkelissamme totesimme, on jo pitkään ollut selvää, että monenlaisia hiilen talteenoton (CDR) menetelmiä tarvitaan tulevaisuudessa – etenkin koska ilmastotyö ei lopu vuoteen 2100. Mutta päästöleikkausten aloittamisen ajankohta ja leikkausten mittaluokka määrittävät sen, onko mahdollista keskittyä sellaisiin keinoihin, joista on saatavissa muitakin tärkeitä hyötyjä esimerkiksi ruokaturvan ja vesihuollon kannalta. Vai toimitaanko niin myöhään, että joudutaan lyömään vetoa sellaisten epävarmojen teknologioiden puolesta, jotka todennäköisemmin päätyvät törmäyskurssille etenkin YK:n kestävän kehityksen päämäärien (SDG) kanssa? Käytännössä siis päästövähennyksistä päätettäessä ratkaistaan myös se, otetaanko köyhyyden, nälän, väestönkasvun ja monien muiden ongelmien torjunta tosissaan.

Vaikka raportin kolme ensimmäistä skenaariota on laadittu tähtäimessä nettonollapäästöt vuoden 2050 tietämillä ja “no or limited overshoot”, niissä on valtava ero mitä tulee yhteiskunnallisen muutoksen nopeuteen, hiilen talteenoton menetelmiin ja ennen kaikkea skenaarioiden inhimillisiin seuraamuksiin.

Lähde: IPCC 2018, Global Warming of 1,5℃, Summary for Policymakers, 19.

Skenaario 1 perustuu energian kulutuksen vähentämiseen samalla, kun hyvinvointia pyritään lisäämään etenkin globaalissa Etelässä. Siinä käytössä ei ole lainkaan teknologisia hiilen talteenoton menetelmiä. Skenaariossa 2 niihin nojataan jonkin verran päästöleikkauksien tahdin keventämiseksi, mutta tavoitteena on silti monipuolinen hyvinvointi. Kummatkin näistä skenaarioista siis pyrkivät löytämään yhteyttä YK:n kestävän kehityksen päämääriin (SDG), ja raportin mukaan skenaariossa 1 on parhaat mahdollisuudet löytää synergiaa monipuolisen kestävän kehityksen ja ilmastotoimien välillä. (26)

Tämä on iso asia. Aiemmin puhe energiankulutuksen vähentämisestä, puhumattakaan sen yhteydestä köyhyyden ja nälän torjuntaan, terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja moniin muihin SDG-tavoitteisiin, on leimattu helposti haihatteluksi. Nyt tämä näkemys on tiedeyhteisön laajan tuen oikeuttama.

Sen sijaan “keskitien” skenaario 3 ja nykykehitystä eniten muistuttava ”high overshoot” skenaario 4, joissa päästövähennykset aloitetaan huomattavasti hitaammin ja teknologiset hiilen talteenoton keinot ovat suuressa roolissa, käytännössä hylkäisivät monia näistä päämääristä. Niissä jouduttaisiin ottamaan esimerkiksi käyttöön niin suuria maa-alueita hiilen sidontaan, että ne joutuisivat synergioiden sijaan törmäyskurssille muiden kehityspäämäärien kanssa (26).

Kaikkiaan IPCC:n uusi raportti esittää, että 1,5℃ tavoitteen saavuttaminen ilman merkittävää ja pitkäkestoista overshoot-tilannetta vaatisi mittakaavaltaan ennennäkemättömiä yhteiskunnallisia muutoksia (21). Kuten aina, IPCC on käytännön toimien ja etenkin poliittisten suositusten suhteen hyvin varovainen kielenkäytössään, mutta esimerkiksi köyhien ja haavoittuvaisten ihmisten suojaaminen, varallisuutta uudelleen jakavat toimet ja sosiaalinen tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus nousevat tekstissä esiin säännönmukaisesti.

On siis selvää, että nykyiset tavoitteet ja toimet ovat riittämättömiä, eikä niiden kiristämistä voida jäädä odottelemaan. Tässä valossa on hyvin huolestuttavaa, että ministeri Kimmo Tiilikainen sanoi heti raportin julkaisun jälkeisessä haastattelussa, että hallituksen nykyistä linjaa ei ennen vaaleja lähdetä tiukentamaan.

Kannat eivät tästä enää höllenny vaan tiukentuvat

Nykyinen raportti otti huomioon uusinta tutkimusta, joka osoitti aiemmat näkemykset ilmastonmuutoksen hillinnästä riittämättömiksi. Tämä prosessi ei pysähdy. Jatkossa IPCC ottaa vuorenvarmasti huomioon niitä tutkimuksia, jotka se vielä tällä kertaa jätti varovaisesti raportin ulkopuolelle, mistä sitä on ehditty kritisoidakin.

Huomiota on herättänyt etenkin hiilibudjetin määrittely. Hiilibudjetti on se määrä kasvihuonepäästöjä, joita ilmakehään voidaan vielä päästää tavoitteeseen (nyt siis 1,5℃) nähden. (Hiilibudjetista ja sen ongelmista lisää aiemmassa kirjoituksessamme.) Se on löyhempi kuin aiemmassa IPCC:n raportissa, kuten Washington Postin artikkelissa todettiin. Raportissa todetaankin, että budjetin määrittelyyn liittyy epävarmuuksia (16). Naturen raporttia käsittelevä artikkeli päättyykin tutkijan varoitukseen, että liian löyhä budjetti voi lähettää väärän signaalin.

Samoin erilaisia haitallisia takaisinkytkentämekanismeja (feedback) on huomioitu raportissa vielä vähän, ja niiden huomioon ottaminen vain lisäisi toimien kiireellisyyttä ja suuruusluokkaa. Useat tutkijat varoittavat Guardianin artikkelissa “keikahduspisteistä” (tipping point), jotka voivat kiihdyttää lämpenemistä ennakoitua nopeammin. Näistä varoitettiin elokuisessa tutkimusartikkelista, joka lanseerasi “pannuhuone-maapallon” metaforan. Toiset keikahduspisteet taas voivat aiheuttaa laajoja ympäristönmuutoksia arvioitua nopeammin. Jälkimmäisistä merkittävin lienee jäätiköiden hajoaminen, joka voisi johtaa jopa kahden metrin merenpinnan nousuun tällä vuosisadalla. Yllä mainitussa Naturen artikkelissa brittiläinen Antarktiksen tutkija Robert Larter kutsui niitä “nukkuviksi jättiläisiksi”, joita ei pitäisi töniä hereille.

IPCC:n linja ei nyt julkaistusta höllenny vaan tiukkenee, ja tätä olisi viisasta ennakoida. Virallisesti Suomi on 2℃ linjalla mutta käytännössä pikemmin toimii kohti 3℃ maailmaa. Sen sijaan, että “hivutellaan pikkuhiljaa” kohti 1,5℃ tavoitetta tai että EU päivittää tavoitteitaan vasta vuonna 2020, suunnitelmia olisi muutettava paljon nopeammin. Nykyiset päätökset ja investoinnit joutuvat elämään tiukkenevan ilmastopolitiikan maailmassa. Yhtäältä on riskinä, että tehdään päätöksiä, joiden peruminen pakon edessä tulee kalliiksi ja hukkaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Toisaalta, ja ennen kaikkea, väärät päätökset lukitsevat “polkuriippuvuuksia” – niillä on hitausvoimaa, kun esimerkiksi infrastruktuurin elinkaarta mitataan vuosikymmenissä. Nykyisten investointien inertiasta varoittivat Guardianin artikkelissa myös YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen entinen pääsihteeri Christiana Figueres sekä tunnettu ruotsalainen ympäristötutkija Johan Rockström.

Suomen bioenergiastrategia ja tietoinen lobbaaminen EU-tasolla on esimerkki tällaisesta kestämättömästä ratkaisusta, joka luo huonoja polkuriippuvuuksia silloin kun pitäisi kääntää suuntaa. Ilmastopaneelin johtaja Markku Ollikainen totesi Helsingin Sanomissa ykskantaan, että puusta tehdyt biopolttoaineet ovat neljä kertaa kuormittavampia kuin fossiiliset ja että nykyisiä päätöksiä pitäisi perua.

Kohtalon vuosikymmen, kohtalokkaat vuosisadat

Mikäli lämpeneminen halutaan tosissaan rajoittaa 1,5℃, on valmistauduttava yhteiskuntien perusteelliseen muutokseen, joka ulottuu syvemmälle kuin teknisten ratkaisujen asteittaiseen viilaamiseen. Näin on myös piskuisessa Suomessa. Kuten BIOS-tutkimusyksikön Tero Toivanen totesi Ylen artikkelissa: “Usein sanotaan, ettei Suomi voi pienenä maana tätä ratkaista. Mutta ilmastopolitiikassa on niin, että Suomen kaltaisten hyvinvoivien maiden pitää näyttää johtajuutta, sillä muuten voidaan sanoa hellurei globaalille ilmastopolitiikalle.”

Ilmastonmuutoksen hillinnästä on tultava muutakin kuin ilmastopolitiikkaa. Manchesterin yliopiston professori Kevin Anderson muistuttaa kirjoituksessaan, että maailman ylikuluttavien vähemmistö on edelleen vastuussa suurimmasta osasta päästöjä. Jos saastuttavimman 10% päästöt saataisiin laskettua edes nykyiselle eurooppalaiselle keskitasolle, voitaisiin nopeasti ja (inhimillisesti katsoen) kivuttomasti päästä eroon kolmanneksesta globaaleja päästöjä. Anderson esittää sodanjälkeisen Marshall-suunnitelmaan verrattavissa olevaa jälleenrakennusohjelmaa. BIOS-tutkimusyksikkö on hakenut vertauskuvaa suomalaisesta jälleenrakennuksesta sotien jälkeen. Kuten aiemmassa blogiartikkelissamme olemme esittäneet, tämä vaatii myös laajempaa näkökulmaa luonnonvarojen kestämättömään kulutukseen.

Mutta urakka ei lopu siihen. IPCC:n raportin tiivistelmä muistuttaa tästä heti kättelyssä: jo tähän asti kertyneet päästöt vaikuttavat vuosisatojen ja -tuhansien ajan esimerkiksi merten pinnan nousuun (4–5, 9). 1,5℃ on välietappi, mutta välttämätön sellainen. Haitallisten takaisinkytkentämekanismien estäminen ja etenkin merten happamoitumisen vähentäminen vaativat toimia hamaan tulevaisuuteen. Kuten ilmastokeskustelun pioneeri James Hansen totesi Guardianin artikkelissa, 1,5 asteen tavoitteen saavuttaminen tekisi kuitenkin tästä urakasta mahdollisen tuleville sukupolville.