BIOS

LUMI supertietokone, Kajaani. Kuva: Wikimedia Commons

Datakeskus on internetin voimalaitos. Se on erityisellä tavalla suunniteltu rakennus, jossa tuhannet palvelimet, tallennuslaitteet ja verkkolaitteet käsittelevät ja säilyttävät tietoa 24/7 – videostriimeistä pankkisiirtoihin, tekoälyn mallinnukseen ja yritysten pilvipalveluihin. Suomessa merkittäviä datakeskuksia ovat Google Finlandin Haminan kampus, Telia Helsinki Data Center Helsingissä, Equinixin ja atNorthin yksiköt Espoossa, Hetznerin kampus Tuusulassa, Verne Globalin keskukset Vantaalla, Ulvilassa (Porin seutu) ja Tampereella sekä CSC:n LUMI Kajaanissa. Suunnitteilla oleviin datakeskushankkeisiin Suomessa kuuluvat Microsoft 3465 Finland Oy:n kampukset Espoossa (Hepokorpi), Vihdissä (Huhmari) ja Kirkkonummella; atNorthin FIN04-kampus Kouvolan Myllykoskella; TikTokin (HyperCo Oy) datakeskus Kouvolassa; XTX Marketsin datakeskuskampus Kajaanissa; sekä Googlen Kajaanin ja Muhoksen alueille varaamat maa-alueet mahdollisia tulevia keskuksia varten.

Houkutellakseen datakeskuksia alueelleen Suomi alensi vuonna 2014 yli 5 MW:n datakeskusten sähköveron liki nollaan, ja vuonna 2022 verotuen piiriin kuuluvien laitosten tehoraja alennettiin 0,5 MW:iin. Vuonna 2025 hallitus esitti etuuden poistamista, mikä siirtäisi datakeskukset teollisen alaluokan verosta (n. 0,05 snt/kWh) normaaliin luokkaan (n. 2,24 snt/kWh). Elokuussa 2025 hallitus kuitenkin jäädytti datakeskusten veronkorotuksen toistaiseksi, joten datakeskusten sähköveroetu on yhä voimassa. Yksittäiset yhtiöt (esim. Google) totesivat keväällä verotuen poiston luovan epävarmuutta investoinneista, minkä voidaan nähdä olevan vähintään osasyy jäädytykselle. 

Verotukien lisäksi datakeskuksia vetävät Pohjoismaihin viileä ilmasto sekä runsas uusiutuvan sähkön ja veden saatavuus – tekijät, jotka laskevat jäähdytys- ja energiakustannuksia sekä helpottavat kestävyysviestintää. Myös Business Finland on kuvannut Suomen vetovoimatekijöiksi kylmän ilmaston, edullisen puhtaan sähkön, vesivarat ja vahvan digitaalisen infrastruktuurin. Suuryritysten päätökset avata datakeskus juuri Suomeen ovat vahvistaneet mielikuvaa “vihreästä datasta”. Mielikuva syntyy, koska Pohjoismaissa datakeskukset voidaan kytkeä jo valmiiksi vähähiiliseen sähköjärjestelmään, hukkalämpöä voidaan hyödyntää kaukolämmössä, ja tämä voidaan osoittaa läpinäkyvästi EU-sääntelykehikon kautta, samaan aikaan kun monilla maailman markkinoilla, kuten Yhdysvalloissa ja osassa Aasiaa, nopeasti kasvava kuorma nojaa yhä maakaasuun tai kivihiileen. 

“Puhtaan siirtymän” datakeskukset: hukkalämpö, sähkönjakautuma, lupakynnykset

Luvitus

Rakentamislain uudistuksessa (tuli voimaan 1. tammikuuta 2025) lakiin lisättiin lista puhtaan siirtymän hankkeista, joille voidaan myöntää sijoittamislupa – kaavoitusta keventävä pikakaista. Eduskuntakäsittelyssä listalle lisättiin myös palvelinkeskus eli datakeskus, jonka tuottamasta hukkalämmöstä pääosa hyödynnetään. Puhtaan siirtymän sijoittamislupa on rakennusluvan ensimmäinen vaihe, jolla kunta voi päättää hankkeen sijoittamisesta ilman kaavaa tai kaavan muuttamista, jos laissa asetetut edellytykset täyttyvät (datakeskusten kohdalla hukkalämmön talteenotto ja hyödyntäminen). Sijoittamislupa on siis kaavoitusta keventävä väline, mutta se ei ole muiden lupien, kuten ympäristö- tai vesiluvan korvike. Muut sektoriluvat (ympäristölupa, vesitalouslupa, kemikaaliturvallisuutta koskeva lupa) haetaan erikseen; rakentaminen voi alkaa vasta, kun vaaditut luvat ovat lainvoimaisia. Datakeskusten ollessa ”puhtaan siirtymän” mukaisia niiden luvat on käsitelty sujuvoitetusti yhdistämällä eri lupien käsittely yhteen prosessiin ja niin, että ne ovat voineet ohittaa käsittelyjärjestyksessä muiden teollisen hankkeiden lupahakemusten käsittelyn. 

Kun datakeskus on Suomessa määritelty “puhtaan siirtymän” hankkeeksi, se saa siis kaksi erillistä etua. Ensinnäkin mahdollisuuden hakea puhtaan siirtymän sijoittamislupaa (kaavoitusta korvaava paikkapäätös) ja toiseksi etusijan aluehallintoviraston (AVI) käsittelyssä, jos hanke tarvitsee ympäristö- tai vesilain mukaisen luvan. Kyseinen etusija aluehallintovirastossa on ennen kaikkea prosessietu: menettelysäännöksiä tai luvan myöntämisen edellytyksiä ei muuteta, mutta lupa on sujuvoittamisen ansiosta mahdollista saada nopeammin. Toisin sanoen kynnysarvot, päästörajat, todistelut ja kuulemiset ovat samat kuin muissakin hankkeissa, mutta lupahakemus käsitellään jonon kärjessä, ja erilaiset vaaditut luvat käsitellään prosessissa yhteensovitettuna. Käytännössä sijoituslupa ja erilaisten sektorilupien sujuvoitettu käsittely mahdollistaa nopean datakeskuskehityksen Suomessa, mikä voi aiheuttaa riskin puhtaan sähkön riittävyydestä, etenkin jos energiamurros ei etene Suomessa toivotusti.

Kaikki datakeskukset eivät ole ympäristölupavelvollisia, jolloin kyseinen lupa ei ole rakentamisen aloittamisen tiellä. Suomessa datakeskukset ovat ympäristölupavelvollisia tyypillisesti varavoiman ja jäähdytysratkaisujen suhteen. Jos varavoimageneraattorien yhteisteho ylittää 50 MW, hanke katsotaan direktiivilaitokseksi EU:n teollisuuspäästödirektiivin nojalla, jolloin ympäristölupa ja laaja ympäristövaikutusten arviointi ovat pakollisia. Pienemmät tai hajautetut keskukset voivat jäädä ympäristöluvituksen ulkopuolelle. Alle 50 MW varavoimalla toimivan datakeskuksen varavoimageneraattorit kuuluvat EU:n keskisuurten polttolaitosten (1–50 MW) päästöjä koskevan direktiivin (MCP-direktiivin) piiriin. Niistä tehdään rekisteröinti-ilmoitus kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle ennen toiminnan aloittamista. Viranomainen kirjaa toiminnan rekisteriin, ja toiminta noudattaa suoraan asetettuja yleisiä päästö- ja tarkkailuvelvoitteita, eikä yksilöllistä ympäristölupaa yleensä tarvita. Viranomainen voi kuitenkin edellyttää ympäristölupaa poikkeustapauksissa, jos olosuhteet tai riskit sitä vaativat, sillä Suomen ympäristönsuojelulain nojalla rekisteröitäväkin toiminta voidaan määrätä luvanvaraiseksi.

On kuitenkin huomioitava, että vaikka datakeskus ei tarvitsisi ympäristölupaa, se tarvitsee silti rakentamisluvan. Puhtaan siirtymän “sijoittamislupa” voi siis korvata kaavan sijoituspäätöksenä, mutta se ei korvaa muita lupia.  Datakeskus saattaa myös tarvita vesilain mukaisen luvan ja/tai kemikaaliturvallisuusluvan. Lisäksi ELY-keskus voi määrätä tarveharkinnan perusteella ympäristövaikutustenarvioinnista (YVA) riippumatta siitä, edellyttääkö hanke ympäristölupaa.  Jos datakeskus ottaa tai johtaa jäähdytysvettä tai rakentaa otto- ja purkurakenteita vesialueelle, hanke kuuluu vesilain luvanvaraisuuden piiriin. Käytännössä merkittävä vedenotto/johtaminen tai vesirakenteet edellyttävät vesitalousluvan aluehallintovirastolta. Datakeskus tarvitsee Tukesin kemikaaliturvallisuusluvan, kun vaarallisten kemikaalien (tyypillisesti varavoiman diesel/polttoöljy) teollinen käsittely ja varastointi on “laajamittaista” kemikaaliturvallisuuslain ja sen asetusten mukaan. Esimerkiksi Googlen Haminan datakeskushanke on vaatinut kaikki edellä mainitut luvat ja sille on tehty ympäristövaikutusten arviointi (YVA), joka toimii lupien myöntämisen pohjana. Suomessa datakeskusten YVA-selostuksissa sähkönkulutus käsitellään pääosin kolmena asiana: (1) hankkeen oma teho- ja energiamäärä sekä liityntäratkaisu, (2) yhteis- ja kumulatiiviset vaikutukset muiden keskusten kanssa sekä (3) kytkentä Fingridin verkon vahvistuksiin ja sähköjärjestelmän kehitykseen. Varsinaista koko maan kulutuksen kasvu- tai marginaalipäästömallia YVA:ssa ei yleensä tarkastella, vaan systemaattisempi tarkastelu jätetään kantaverkkosuunnittelun varaan.

Kuvan lähde: ELY-keskus  

Sähkön kulutuksen kasvun seurauksena Suomen sähköverkon kantaverkkoyhtiö Fingrid on joutunut asettamaan väliaikaisia rajoituksia uusien teollisten kuormien (kuten datakeskusten) liittämiselle eteläisessä Suomessa, ja arvioi, että tilanne helpottuu vasta vuoden 2027 vahvistusten myötä. Fingridin mukaan Suomen vuosittainen sähkönkulutus voi lähes kaksinkertaistua 2030-luvun puoliväliin mennessä, osin datakeskusten seurauksena. Yleisesti Fingrid on ennustanut, että suurin osa kulutuksen kasvusta 2025–2035 tulee teollisuuden sähköistymisestä, datakeskuksista sekä vedyn tuotannosta. Ennuste selventää myös, että datakeskukset sisältyvät teollisen kulutuksen lukuihin, ja toteaa erikseen datakeskusten kulutusennusteen nousseen. Ennuste arvioi Suomen koko kulutuksen kasvavan noin 126 TWh:iin vuoteen 2030 ja 160 TWh:iin vuoteen 2035 mennessä.  

Fingridin mukaan noin puolet uusista sähköintensiivisen kulutuksen liityntä­kyselyistä on datakeskuksia. Kasvavat, paikallisesti jäykät (joustamattomat) kuormat voivat kiristää markkinaa ja nostaa vähittäishintoja, jos puhtaan sähkön tuotanto ja siirto eivät skaalaudu ajoissa – riski on todellinen. Hukkalämmön talteenotto parantaa resurssitehokkuutta mutta ei kumoa datakeskusten poikkeuksellisen suurta sähkönkulutusta. Kulutusprioriteetit eri puhtaan sähkön käyttökohteiden välillä – kotitaloudet, datakeskukset, muu teollisuus –  on poliittinen valinta, ei pelkkä tekniikkakysymys. Jukka Ruusunen, entinen Fingridin toimitusjohtaja ja nykyinen LUT-yliopiston teollisuusprofessori, on argumentoinut, ettei Suomi tarvitse datakeskuksille myönnettyä alennettua sähköveroa, koska keskukset tulisivat maahan muutenkin halvan ja päästöttömän sähkön sekä luotettavan verkon vuoksi. Datakeskusten kansantaloudellinen nettovaikutus jää vähäiseksi: hyödyt valuvat pitkälti ulkomaille, samalla kun keskukset lisäävät siirtoverkon investointitarpeita ja kilpailevat tulevaisuuden sähköistymisen (esim. teräs- ja kemianteollisuuden) kanssa. Tämän vuoksi sähköresurssien käytölle tulisi asettaa selkeämmät prioriteetit.


Suomen kantaverkon voimajohdot 2024. Kuva: Fingrid

Huolimatta lisääntyvään sähkönkulutukseen liittyvistä riskeistä Eduskunnan talousvaliokunta ehdotti, että puhtaan siirtymän sijoittamisluvan hankeluetteloa (43 a §) laajennetaan koskemaan myös datakeskuksia. Valiokunta painotti, että luvituksen sujuvuus on keskeinen kilpailutekijä datakeskusten sijoittumisessa ja että lupien synkronointi sekä tulkintojen yhtenäistäminen on tärkeää. ”Puhtauden” osalta valiokunta korosti, että tarkoituksenmukaisesti sijoitetuissa datakeskuksissa hiilineutraalilla energialla tuotettu hukkalämpö voidaan pääosin hyödyntää kaukolämpöverkossa, mikä tukee fossiilisten korvaamista ja ilmastotavoitteita. Kuten yllä todettiin, eduskuntakäsittelyn tuloksena datakeskukset lisättiin puhtaan siirtymän sijoittamislupaa koskevaan hankeluetteloon, jolloin ne voivat saada edellä esitettyjä etuja luvituksessa (sijoituslupa ja  muiden lupien sujuvoittaminen).

Hukkalämpöskenaario on yritystoiminnan kannalta houkutteleva: Microsoftin pääkaupunkiseudun keskuksista talteen otettava lämpö on tarkoitus syöttää Fortumin kaukolämpöverkkoon “ennennäkemättömässä mittakaavassa”. Googlen Hamina-kohteessa on raportoitu 80 %:n hukkalämmön hyödyntämisestä datakeskuksen lähellä lämmityskäyttöön. Nämä esimerkit osoittavat, että lämpöhyödynnetty datakeskus voi vähentää fossiilista tai biomassan polttoon perustuvaa kaukolämpöä. Järjestelmätasolla kuvio on toinen: valtaosa uusiutuvasta sähköstä ohjautuu itse datakeskukselle, ja vain syntynyt lämpö jaetaan kotitalouksille. Hukkalämpö on fysikaalisesti sähkön kulutuksen sivutuote – se ei poista sähköntarvetta vaan ainoastaan parantaa käytön kokonaishyötysuhdetta. 

Kansainvälisten arvioiden mukaan (Kansainvälinen energiajärjestö (IEA), S&P Global, Ember) pitkät sähkösopimukset voivat varata olemassa olevaa “vihreää” tuotantoa datakeskuksille sen sijaan, että rahoittaisivat lisäistä kapasiteettia – mikä voi syrjäyttää muuta sähköistymistä (teollisuus, lämmitys, liikenne). Datakeskusten 24/7-peruskuorma ei osu pelkästään tuuli- tai aurinkohuippuihin: heikon tuotannon tunteina marginaalituotanto voi olla fossiilisempaa, jolloin järjestelmätason päästöt kasvavat, vaikka sähkönhankinta olisi “markkinoinnissa vihreää”. IEA on tässä kontekstissa korostanut datakeskusten kulutuksen nopeaa kasvua ja 24/7-päästöttömyyden tarvetta eri sektoreilla. Maailmanlaajuisesti datakeskusten sähkönkulutuksen on ennustettu vähintään kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä. Kasvu on nopeampaa kuin muun kysynnän, mikä luo merkittäviä verkko- ja tuotantokapasiteetin paineita. Näin ollen esimerkiksi “100 % uusiutuva sähkö + hukkalämpö” -ehto ei takaa kestävyyttä, jos mittakaava kasvaa nopeasti ja syrjäyttävät vaikutukset jäävät käsittelemättä. 

Datakeskusten “puhtaus” ja kestävyys EU-sääntelyn valossa

Sen arvioiminen, onko Suomen datakeskuskehitys EU-lainsäädännön mukaista sen sähkön kulutusta lisäävän vaikutuksen seurauksena, on moniportaista: tarkastelu tapahtuu samanaikaisesti hanketasolla (luvat ja paikalliset ympäristövaikutukset), yritystasolla (kestävyysraportointi) ja rahoitustuotetasolla (”vihreiden” sijoitusten kriteerit). EU:n energiatehokkuusdirektiivin uuden delegoidun säädöksen mukaan datakeskusten on vuosittain raportoitava EU-tietokantaan koko datakeskuksen sähkönkulutus, IT-laitteiden sähkönkulutus (Power Usage Effectiveness), hukkalämmön hyödyntäminen, vedenkäyttö ja uusiutuvan sähkön osuus. Näiden perusteella komissio laskee kestävyysindikaattorit. Energiankulutus toimii useiden kestävyysindikaattorien laskentaperustana, mutta säädös ei aseta näitä mittareita keskinäiseen tärkeysjärjestykseen.  EU-sääntelyssä ei ole siis yhtä oikeaa, yleispätevää kestävyyden mittaria; kestävyys määrittyy sen perusteella, täyttyvätkö eri lakien kynnysarvot ja edellytykset. EU-sääntelyn institutionaalinen monitasoisuus tarkoittaa, että datakeskusten kestävyyttä ei voida päätellä yhdellä “oikealla” mittarilla, vaan arviointi on väistämättä moniportainen ja kontekstisidonnainen.

Taksonomia

EU:n taksonomia-asetus (2020/852) luo EU-tasoisen sitovan määritelmän sille, milloin rahoitustuote tai yrityslaina on “ympäristöllisesti kestävä”, jotta voidaan määrittää sijoitusten ympäristökestävyyden aste harmonisesti EU-alueella. Suomen kansallinen päätös nimetä hukkalämpöä hyödyntävät datakeskukset “puhtaan siirtymän hankkeiksi” ja antaa niille luvituksessa pikakaista on taksonomia-asetuksen valossa mahdollinen, sillä sen tuomat edut rajoittuvat prosessietuihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei datakeskus kuulu taksonomia-asetuksen soveltamisalan piiriin sen perusteella, että sillä on lupamenettelyihin liittyviä etuuksia.  

Jos datakeskuksen omistajataho on yhtiö, jonka on pakko laatia ja julkaista kestävyysraportti EU:n kestävyysraportointidirektiivin mukaisesti (eli pörssilistattu suuri yhtiö, luottolaitos tai vakuutusyhtiö, joilla on yli 500 työntekijää), sen on joka tapauksessa raportoitava rahoittamansa toiminnan taksonomiakelpoisuus ja mahdollinen linjautuminen. Kelpoisuus kuvaa toimintaa, joka kuuluu taksonomian määriteltyihin luokkiin, mutta jonka ei ole vielä osoitettu täyttävän kaikkia linjautumisen ehtoja.  Linjautuminen tarkoittaa, että toiminta ei vain kuulu taksonomian piiriin, vaan myös täyttää kaikki asetuksen vaatimukset kyseiselle toiminnolle. Linjautuminen ei itsessään tuo rahallista tukea, mutta se avaa ovia rahoituskanaviin ja merkintöihin, joita ilman osa sijoittajista jää saavuttamatta, tekee pankkirahoituksesta sujuvampaa raportointisyistä ja vahvistaa uskottavuutta viranomaisten ja markkinoiden silmissä. Suomessa esimerkiksi Telia Companyn datakeskukset ovat taksonomiaraportointivelvollisia (koska Telia on suuri pörssilistattu konserni EU:ssa). Telia Companyn vuosikertomus 2024 kertoo, että Telia raportoi datakeskustoiminnan kelpoisena mutta ei linjautuneena. Telian datakeskuksista yksikään ei täyttänyt vielä taksonomia-asetuksen mukaista “merkittävän myötävaikutuksen” vaatimusta riippumattoman kolmannen osapuolen varmennuksen puuttuessa.

Taksonomia-asetus edellyttää ympäristöllisesti kestäviksi määritellyltä rahoitustuotteelta tai yrityslainalta neljän kumulatiivisen ehdon täyttymistä: 1) merkittävä myötävaikutus yhteen kuudesta ympäristötavoitteesta, joita ovat Ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, veden ja merivarojen kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen, saastumisen ehkäisy ja vähentäminen, sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu ja ennallistaminen; 2) “ei merkittävää haittaa” (Do No Significant Harm (DNSH)) muihin tavoitteisiin; 3) vähimmäissosiaalinen suoja; 4) täytäntöönpano delegoitujen säädösten teknisin kriteerein. Keskeinen periaate on yhdenmukainen kestävyysluokittelu rahoitusmarkkinoilla sisämarkkinapirstoutumisen välttämiseksi. Taksonomia-asetuksen perusteella toiminta on siis ympäristöllisesti kestävää vain, jos se samanaikaisesti tekee merkittävän myötävaikutuksen johonkin tavoitteeseen eikä aiheuta “merkittävää haittaa” muille, toiminnan elinkaari huomioon ottaen. 

Jotta datakeskus voisi olla taksonomia-asetuksen mukaisesti “linjautunut”, sen on noudatettava datakeskuksille asetettuja teknisiä kriteerejä, jotka löytyvät taksonomia-asetuksen delegoidusta versiosta (EU) 2021/2139), ”Tietojenkäsittely, palvelintilan vuokraus ja niihin liittyvät palvelut” -luvusta. Kriteerit nojaavat mitattaviin keskeisiin suorituskykymittareihin, kuten sähkönkäytön tehokkuuslukuun (koko datakeskuksen sähkönkulutus jaettuna tietotekniikkalaitteiden kulutuksella), uusiutuvan sähkön osuuteen ja vedenkäyttöön, sekä DNSH periaatteeseen, jonka mukaan toiminta ei saa aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille.  Vaikka suomalaiset datakeskukset voivat täyttää tekniset kriteerit energiatehokkuudesta sekä täyttää vaatimukset uusiutuvan energian käytöstä ja veden kulutuksesta, on silti oma kysymyksensä, voivatko suomalaiset datakeskukset olla ristiriidassa ”ei merkittävää haittaa” (DNSH) -vaatimuksen ja elinkaarinäkökulman kanssa. ”Ei merkittävää haittaa” -vaatimuksesta seuraa, että jos datakeskuksen suuri sähkönkulutus aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille, toiminta ei täytä taksonomian teknisten kriteerien vaatimuksia. Tulokulma on siis järjestelmätasoinen. 

Myös EU-komission ohjeistus vuodelta 2025 korostaa, että ”ei merkittävää haittaa” -arvio kattaa myös epäsuorat ja järjestelmätason vaikutukset kuten lisäkuormituksen aiheuttamat marginaalipäästöt sähköjärjestelmässä. Toisin sanoen jäykkä sähkönkulutus ei saa epäsuorasti lisätä päästöjä (esim. siirtämällä sähköjärjestelmän marginaalia fossiilisemmaksi). Muuten se rikkoo ”ei merkittävää haittaa” -periaatetta ilmastonmuutoksen hillinnän osalta. 

Tämä tuo meidät mielenkiintoisen ristiriidan ääreen. Datakeskusten tekniset seulontakriteerit on rakennettu siten, että niiden täyttyessä datakeskuksen nähdään “merkittävästi edistävän” ilmastonmuutoksen hillinnän ympäristötavoitetta. Siksi, kun datakeskus täyttää taksonomian ehdot ja on “linjautunut”, sitä pidetään merkittävästi myötävaikuttavana nimenomaan ilmastonmuutoksen hillintään – ei muihin tavoitteisiin. 

Kuitenkin, jos datakeskuksen ”ei merkittävää haittaa” -arviossa tulee ilmi jäykkä sähkönkulutus ja riski syrjäyttävästä vaikutuksesta, voidaan tulkita (järjestelmätason ja epäsuorat vaikutukset huomioon ottaen), että datakeskus voi aiheuttaa merkittävää haittaa juuri ilmastonmuutoksen hillinnälle eli samalle tavoitteelle, mitä sen on tarkoitus merkittävästi edistää. Tulkinnan pätevyys riippuu toki siitä, onko uusiutuvaa energiaa ylipäätään tarpeeksi saatavilla kaikille sitä tarvitseville eli aktualisoituuko datakeskuksien syrjäyttävä vaikutus. Monitulkintaisuus datakeskusten roolista ilmastonmuutoksen hillitsijänä ja toisaalta kiihdyttäjänä, sekä näiden ulottuvuuksien määrittely vaatii monitieteellistä jatkotutkimusta sekä teollisuuspoliittista suunnittelua optimaalisen (sääntely)ratkaisun löytymiseksi. 

Sähkömarkkinasääntely

Taksonomia-asetus ei säätele verkon käyttöä tai uusiutuvan sähkön etusijaa: nämä kysymykset ratkaistaan sähkömarkkina- ja energiasääntelyssä. Uusiutuvan energian lisäämistä EU-alueella sääntelee uusiutuvan energian direktiivi (RED III -direktiivi (EU) 2023/2413), joka velvoittaa jäsenvaltiot nopeuttamaan lupia esimerkiksi nimeämällä uusiutuvan energian “kiihdytysalueita”, jotta EU voisi päästä EU:n ilmastolain mukaisiin tavoitteisiin. Juuri uusiutuvan energian lupien nopeutus ja ”kiihdytysalueet” varmistavat, että uusi päästötön kapasiteetti ja verkko ehtivät kasvavan kulutuksen vauhtiin. Kuten todettu, jos sähkönkulutus kasvaa nopeammin kuin päästötön tuotanto ja siirto, järjestelmä paikkaa vajetta kalliimmalla ja likaisemmalla marginaalituotannolla tai tuonnilla. Seuraukset ovat vakavia: päästöt voivat nousta, hinnat heilahtelevat, verkkoa kuormittaa “huipputehon” tarve, ja muun sähköistymisen (teollisuus, lämmitys, liikenne) puhdas sähkö syrjäytyy.

Verkon käyttöä, ruuhkienhallintaa ja uusiutuvan syrjinnän estämistä ohjaavat sähkömarkkinoiden sisämarkkina-asetus (EU) 2019/943 sekä sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944, joka edellyttää kysyntäjouston ja aggregaattorien tasapuolista pääsyä markkinoille markkinaehtoisen jouston mahdollistamiseksi. Lisäksi sähköjärjestelmän käytön suuntaviivat (komission asetus (EU) 2017/1485) määrittävät yhteiset käytön turvallisuusperiaatteet (kuten N-1-kriteerin soveltamisen), joilla varmistetaan, että uusi ja suuri kuorma voidaan liittää ilman, että verkon turvallinen käyttö vaarantuu.

EU:n sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944 velvoittaa kantaverkonhaltijan (Suomessa Fingrid) ja jakeluverkonhaltijat suunnittelemaan verkkoa niin, että uusi tuotanto (tuuli, aurinko) ja uudet suuret kuormat (esim. datakeskukset) voidaan liittää turvallisesti ja tehokkaasti. Lisäjohtojen ja kaapeleiden rakentaminen ei ole ainoa ratkaisu. Viranomaisten tulee edellyttää, että harkitaan myös vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi johtojen ja kaapeleiden rakentamista. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat käytännössä joustoja ennen kaapeleita. Verkon vahvistamisen rinnalla on siis käytettävä joustoa (kuorman tai tuotannon tilapäinen säätö), kysyntäjoustoa (kuluttaja – myös datakeskus – pienentää tehoaan, kun verkko on tiukilla) sekä varastoja (esim. akut, lämpövarastot), jotta ruuhkia voidaan purkaa ja huippuja tasata. Ajatus on: ensin jousto ja varastot, vasta sitten kaivurit, jos se on kustannustehokkaampaa. 

Liittyminen sähköverkkoon ei siis ole automaattinen “pistoke seinään”: verkonhaltija voi liittää keskuksen myös ehdollisesti (esim. sovittu enimmäisteho, rajoitus huippujen aikana, osallistuminen taajuusreserveihin, oma akku huippujen leikkaukseen). Vastineeksi datakeskus voi ansaita joustosta markkinoilla ja nopeuttaa liityntäänsä, koska se ei heikennä uusiutuvan energian integraatiota. Jos joustoa/varastoja ei ole saatavilla riittävästi, keskus odottaa verkon vahvistuksia – jotta uusiutuvan “tila” verkossa ei kavennu. Direktiivi pakottaa verkonhaltijat suunnittelemaan ja hankkimaan joustoa sekä avaamaan markkinat myös kulutusjoustolle. Näin isot uudet kuormat voidaan tuoda verkkoon ilman että uusiutuvaa energiaa tarvitsee turhaan rajoittaa.

Ilman joustoa sähköjärjestelmä joutuu usein rajoittamaan uusiutuvaa tuotantoa puhtaasti turvallisuus- ja verkonhallintasyistä: tuotannon ja kulutuksen on oltava joka hetki tasapainossa, siirtolinjojen kapasiteetti ja jänniterajat rajoittavat paikallista syöttöä, osa voimaloista on pidettävä minimiteholla järjestelmäpalvelujen takia, ja äkilliset säämuutokset sekä N-1-varautuminen vaativat puskuria – jos varastoja tai kysyntäjoustoa ei ole, helpoin keino on “kurittaa” eli alassäätää tai katkaista tuulta ja aurinkoa. Joustoratkaisut (kysyntäjousto, varastot kuten akut ja lämpövarastot) muuttavat tämän pakon vaihtoehdoiksi: ylijäämäsähkö voidaan imeä talteen tai käyttää lisäkuormaan, huippuja tasataan kustannustehokkaasti, ja uusiutuva pysyy verkossa. Suurille uusille kuormille, kuten datakeskuksille, tämä tarkoittaa joustavaa liityntää ja markkinaosallistumista (tehon rajoitus huipuissa, omat varastot ja siirrettävien ajojen siirto ylijäämähetkiin), jolloin niiden integraatio ei heikennä uusiutuvan energian käyttöä vaan päinvastoin auttaa sitä.

Koska EU-oikeus velvoittaa vähentämään nimenomaan uusiutuvan alasajoa ja käyttämään markkinaehtoisia joustoja, suomalainen datakeskus, joka sitoo hankinnan 24/7 puhtaaseen sähköön, sijoittuu ruuhkattomasti ja tarjoaa kysyntäjoustoa, voi osoittaa, ettei sen kulutus syrjäytä uusiutuvaa, eikä uusiutuvan energian muita käyttökohteita. Toisaalta datakeskuksen uskottava “ei syrjäyttävä” vaikutus edellyttää näyttöä siitä, että jokainen edellä esitetty edellytys täyttyy. Toisaalta, vaikka kyseiset edellytykset täyttyisivät eivätkä datakeskukset aiheuttaisi syrjäyttävää vaikutusta, voidaan silti validisti kyseenalaistaa, voivatko datakeskukset missään tapauksessa olla ilmastonmuutosta merkittävästi hillitsevä teollisuudenala datakeskusten suuresta energiantarpeesta johtuen. On ymmärrettävä, ettei uusiutuvan energian rajaton lisääminen ole maankäytöllisesti, ympäristöllisesti tai luonnonsuojelullisesti mahdollista. Tuuli- ja aurinkopuistot, siirtoverkot ja varastot kilpailevat tilasta ja elinympäristöistä. Lisäksi osa uusiutuviin pohjaavan energiajärjestelmän mahdollistavista teknologioista tukeutuu kriittisiin raaka-aineisiin (esim. litium, nikkeli ja koboltti akuille). Näiden raaka-aineiden louhinta edellyttää kaivoksia, joilla on väistämättä laajoja ympäristövaikutuksia (maanmuokkaus, vesistökuormitus, jätevirrat ja luontohaitat). Ilmastonmuutoksen hillinnässä on täten otettava huomioon myös puhtaan siirtymän materiaaliset reunaehdot. 

Johtopäätös

Datakeskuksia ei voida käytännön tasolla pitää teollisuuden puhtaan siirtymän toimintoina vain sillä perusteella, että ne ostavat uusiutuvaa sähköä ja syöttävät hukkalämmön kaukolämpöön. Nämä ovat tärkeitä mutta riittämättömiä kriteereitä toimialalle, jonka absoluuttinen energiankulutus on nopeasti kasvamassa. 

Suomelle järkevä linja olisi tehdä järjestelmätason analyysi sähkömarkkinaan ja kaukolämpöön kohdistuvista vaikutuksista ennen luvitukseen liittyvien prosessietuuksien myöntämistä. Näin Suomi voi samanaikaisesti hyödyntää datakeskusten lämpöintegraatioedut ja pidättäytyä antamasta “puhtausleimoja” hankkeille, jotka lisäävät sähkön kokonaiskuormaa tavalla, joka on ristiriidassa energiajärjestelmän kestävyyden kanssa.

 Tellervo Ala-Lahti

Oli ilo ja kunnia tulla kutsutuksi BIOS:in varttuneeksi jäseneksi syyskuun alusta. Ilo sen takia, että voin toteuttaa Merete Mazzarellan elämänohjetta, jonka mukaan ihmisen on hyvä seurustella myös itseään nuorempien kanssa. Kunnia sen takia, että BIOS on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt kunnioitettavaa työtä.

Konrad Krzyżanowski, Pilviä Suomessa. 1908. Puolan kansallismuseo, Krakova. Kuva: Wikimedia Commons.

Se on juuri sitä työtä, jota itsekin yritin tehdä yliopistomaailmassa – en kuitenkaan BIOS:in näkyvyydellä ja raikkaudella. BIOS osaa uudistua.

Tähän asti BIOS on vahvistanut tutkimustiedon ja päätöksenteon yhteyksiä monipuolisesti julkaisuin, yleisötilaisuuksin, tapaamisin ja mediaesiintymisin. Jatkossa kunnianhimon taso nousee entisestään, kun ei vain pyritä vakuuttamaan päättäjät tiedevetoisesta suunnittelusta vaan saada heidät myös tekemään sitä. 

Tutkimuksellaan ja vaikuttamisellaan BIOS on saavuttanut asioita, joista yliopistot voivat vain unelmoida. On syytä kysyä, miksi näin on – lakihan määrää yliopiston tehtäviksi tutkimuksen ja opetuksen lisäksi yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Taustalla on tietysti ajatus, että julkisrahoitteisten yliopistojen tiedontuotannon tulee palvella myös yhteiskuntaa.

Tieteen rajat ylittävä tutkimus

Yhteiskunnan haasteisiin vastaavasta tutkimuksesta käytetään nimitystä tieteen rajat ylittävä tutkimus (transdisiplinäärinen tutkimus). Kestävyystiede on hyvä esimerkki. Se luo tiedeperustaa kestävälle kehitykselle, eli pyrkimyksille turvata hyvät elämisen mahdollisuudet nykyisille ja tuleville sukupolville maapallon kantokyvyn rajoissa. Se tutkii ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta ja mahdollisuuksia muuttaa sitä.

Kehittyäkseen pitkällä aikavälillä tarvitsee kestävyystieteen kaltainen tieteen rajat ylittävä tutkimus tuekseen pysyvät rakenteet yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Vain siten syntyy niin kutsuttuja episteemisiä yhteisöjä eli pitkäikäisiä tutkijaryhmiä, jotka vähitellen kehittävät tutkimusalueensa yhteisiä teoreettisia ja menetelmällisiä lähestymistapoja. 

Tutkimuksen rahoittajat, kuten Euroopan Unioni, Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto, Business Finland ja säätiöt ovat jo vuosikausia edistäneet tieteen rajojen ylittämistä rahoitusohjelmin, jotka ovat keskittyneet sellaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin kuin ilmaston lämpeneminen, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tai kiertotalous.

Tieteen rajat ylittävän tutkimuksen rahoitus on kuitenkin kohdistunut muutaman vuoden kestäviin hankkeisiin, joiden kuluessa ei episteemisiä yhteisöjä synny. Esimerkiksi nelivuotinen tutkimushanke, jonka tutkijajoukko koostuu eri tieteenaloja edustavista tutkimusryhmistä, saattaa kuluttaa hankkeen kaksi ensimmäistä vuotta sopiakseen tieteidenvälisen tutkimuksen pelisäännöistä. Yksittäisen tutkijaryhmän kannalta asiaa ei helpota se, että sovitut pelisäännöt sopivat vain meneillään olevaan hankkeeseen. Ryhmän seuraava tutkimushanke saattaa sitoa yhteen aivan toisenlaisen joukon perinteisiä tieteenaloja.

Tieteen rajat ylittävää tutkimusrahoitusta kyllä on, mutta pitkäkestoisten episteemisten yhteisöjen puuttuessa sitä käytetään tehottomasti.

Kestävyystieteen alasajo

Yliopistojen perusrahoittaja, eli opetus- ja kulttuuriministeriö, on tiedostanut ongelman ja luonut profilointirahoitusjärjestelmän. Ajatuksena on ollut, että yliopistot eläköitymisten ja uusien rekrytointien myötä suuntaisivat pysyvän tutkimushenkilöstönsä uusille alueille. 

Yliopistolaiva kääntyy kuitenkin tuskallisen hitaasti, kun muinaisiin tieteenaloihin nojaava organisaatiorakenne pitää sitkeästi pintansa. Tiukentuvassa rahoitustilanteessa vanhoja rakenteita ei kyseenalaisteta. Pikemminkin tieteenalojen väliset organisatoriset rönsyt karsitaan. Näin kävi Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutille (HELSUS).

HELSUS perustettiin profilointirahoituksella vuonna 2018. Pääosa profilointirahasta käytettiin yhdentoista vakinaistamispolulle valitun professorin palkkaamiseen. Nelivuotisen profilointirahoituskauden jälkeen professuurien jatkorahoitus turvattiin eläköityvien professorien myötä tiedekunnilta vapautuvin varoin. HELSUS:in toimintamenot rahoitettiin rehtorin ja tiedekuntien vuosittain myöntämällä rahoituksella. Niillä turvattiin johtajan ja tutkimuskoordinaattorin palkka sekä vuosittain haettavaksi julistetut tutkimusapurahat yliopiston tutkijoille.

Sitten rehtoraatti vaihtui, yliopistorahoitus supistui ja tiedekunnat kiristivät vyötään. Profilointirahoituksella alun perin palkatut professorit siirtyivät tiedekuntien rahoittamiksi, jolloin tiedekunnat alkoivat mustasukkaisesti varmistaa, että heidän toimintansa tuki ”oman” tiedekunnan työtä. Vuonna 2024 tiedekuntien dekaanit päättivät vetää rahoituksensa kokonaan HELSUS:ilta. HELSUS-professoreiden yhteisö mureni. 

Yliopiston sisäinen tiedotus kertoi maailmanmaineen saavuttaneen instituutin alasajosta orwellilaisittain: “HELSUS kutsuu kaikki tiedekunnat mukaan uudistuneeseen toimintaansa”, jota “tiedekunnat eivät enää rahoita”. Nyt instituutti kitkuttelee rehtorin vuotuisella määrärahalla. 

Rakenteet tieteen rajat ylittävälle tutkimukselle

Mitä olisivat ne rakenteelliset uudistukset, joilla tieteen rajat ylittävään tutkimukseen voisi kehittyä pitkäikäisiä episteemisiä yhteisöjä? 

Olisi hullua ruveta purkamaan perinteisiin tieteenaloihin nojaavaa yliopistorakennetta, koska sen kautta kanavoidulla vuosikymmeniä kestäneellä rahoituksella on syntynyt menestyksellisiä episteemisiä yhteisöjä. Niillä on roolinsa esimerkiksi monitieteisten hankkeiden osapuolina, sillä kaikki tutkimus ei suinkaan edellytä tieteen rajojen ylittämistä ympäröivään yhteiskuntaan.

Yksinkertaisin ratkaisu on matriisiorganisaatio, jota esittävät esimerkiksi Arizona State Universityn presidentti Michael M. Crow ja kollegansa William B. Dabars kirjassaan Designing the New American University. Silloin yliopiston sisälle perustetaan olemassa olevien rakenteiden (tiedekuntien, laitosten, osastojen) päälle niitä leikkaavat rakenteet, joissa tieteen rajat ylittävä toiminta tapahtuu. 

Koska yliopistojen perusrahoitus tuskin tulee lisääntymään lähivuosina, merkitsisi tämä tietysti olemassa olevien rakenteiden perusrahoituksen supistumista uusien kustannuksella.

Imperiumin vastaisku 

Ajatus yliopistojen perinteisen rakenteen muokkaamisesta on varmasti monelle punainen vaate. 

On niitä, joille tieteen rajat ylittävä ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin vastaava tutkimus ei ole ”tieteellistä”. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki tieteenalat – myös ne, jotka nyt pröystäilevät perustutkimuksellaan ja ajan saatossa hiotuilla metodologioillaan – ovat alun perin syntyneet reaktiona akuutteihin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Esimerkiksi veronkantoon tarvittiin muinoin matematiikkaa, industrialismin haittojen torjuntaan sosiologiaa ja uusliberalismin läpi ajamiseen uusklassista taloustiedettä.

On niitä, joille yliopistojen rakenteiden muuttaminen on turhaa, koska lähes kaikilla perinteisillä tieteenaloilla tehdään jo kestävyyteen ja ympäristöön liittyvää tutkimusta. Tämä on totta, mutta juuri tästä tosiasiasta nousevat edellä kuvaamani hankekohtaisen tieteenalayhteistyön haasteet. On epistemologisesti ja metodologisesti eri asia valottaa samaa kestävyysongelmaa eri tieteenalojen lähtökohdista (monitieteinen tutkimus) kuin kehittää integroivia analyyttisiä lähestymistapoja samaan ongelmaan (tieteidenvälinen tutkimus) ja kenties sen lisäksi pyrkiä vuorovaikutukseen tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä (tieteen rajat ylittävä tutkimus).

On niitä, jotka pelkäävät perinteisiä tieteenaloja tukevan yliopistorakenteen muokkaamisen uhkaavan tutkimusta, jolla on aihepiirinsä suppeuden tai harvinaisuuden takia vaikeuksia pärjätä kilpailussa tutkimusrahoituksesta – tai ”blue skies” -tutkimusta, jolle ei aseteta minkäänlaisia ennakkoehtoja. En ole ehdottamassa muinaiskreikan tutkimuksen lahtaamista.

Suhtaudun kuitenkin tutkimukseen yhtenä Homo Sapiensin sopeutumis- ja selviytymiskeinona muiden joukossa. Sosioekologisesti vakaina aikakausina tutkimuksella on varaa nauttia suuresta autonomiasta. Sosioekologisesti turbulentteina aikakausina tutkimuksella on vähemmän varaa autonomiaan ja enemmän paineita vastata ympäristön ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin. Ihmiskunta on nyt ajanut itsensä sosioekologisesti turbulenttiin aikakauteen. Se edellyttää suhteellisesti suurempaa satsausta tiedontuotantoon, joka edesauttaa ihmiskunnan akuuttia sopeutumista ja selviytymistä.

On myös niitä, joiden mielestä yliopistollinen matriisiorganisaatio on aivan liian monimutkainen. Voin vain vedota systeemiteoreetikko W. Ross Ashbyn lakiin tarvittavasta monimuotoisuudesta (law of requisite variety). Sen mukaan kompleksisen järjestelmän ohjaus edellyttää myös sitä ohjaavalta järjestelmältä riittävää kompleksisuutta. Sosioekologinen turbulenssi jos mikä on kompleksi järjestelmä. 

BIOS-tutkimusyksikön lupaus 

Lopuksi on vielä niitä, jotka huudahtavat epätoivoisina: Nyt konkretiaa pöytään! Miltä näyttäisi rakenteiltaan uudistuneessa suomalaisessa yliopistossa toimiva tutkimusryhmä, joka kykenee pitkäjänteiseen tieteen rajat ylittävään kestävyystutkimukseen?

Se näyttäisi BIOS:ilta. BIOS on ollut olemassa jo kymmenen vuotta ja aikoo näillä näkymin jatkaa elämäänsä vielä vuosikaupalla. Sen perustajajäsenet ovat edelleen sen jäseniä. Joitain jäseniä on tullut lisää. Se on tehnyt systemaattista tutkimustyötä ekologisen jälleenrakennuksen ja kestävyysmurroksen edistämiseksi. Tähän tutkimustyöhön nojautuen se on pyrkinyt vakuuttamaan päätöksentekijät tiedeperustaisen suunnittelun hyödyistä ympäristökriisien keskellä. 

BIOS on juuri sellainen kestävyyshaasteisiin vastaava tutkimusyksikkö, joita olen edellä väittänyt tarvittavan suomalaisissa yliopistoissa.

Merete Mazzarellan elämänohjetta soveltaen voi sanoa, että yliopistojen tiedekunnat, laitokset ja osastot ovat kuin vanhuksia, jotka seurustelevat silloin tällöin ja silloinkin vain keskenään. Jos ne haluavat pidentää elämänsä määrää ja laatua, niiden kannattaa seurustella BIOS:in kaltaisten nuorukaisten kanssa ja samalla ehkä nuorentua itsekin. 

Janne I. Hukkinen

Kylpyammeen emalointi meneillään Högfors Oy:n tehtaalla Karkkilassa
Pietinen, Aarne, kuvaaja 1930–1939. Museovirasto.

Suomalaisessa ilmastokeskustelussa on vastatuulen aika, kun eri tahoilla vaaditaan ilmastotavoitteiden alentamista tai jopa niistä luopumista. Koska suoranainen ilmastonmuutoksen kieltäminen ei ole Euroopassa enää niin salonkikelpoista, tätä perustellaan yhä enemmän kansallisella itsekkyydellä tai “ilmastorealismilla”. 

Vitkastelulle haetaan arkijärkiseltä kuulostavia perusteluita: fossiilisten alasajo nopeasti on mahdotonta; meidän ei kannata vähentää päästöjämme vaan keskittyä kehittämään ja viemään maailmalle hyviä teknologisia ratkaisuja; kenenkään ei kannata etuilla, koska kukaan muukaan ei kiirehdi; olemme kovin pieni kansakunta, joten meillä ei ole väliä. Ja aina voidaan rauhoitella toteamalla, että “olemme kuitenkin matkalla oikeaan suuntaan”. 

Osa ilmastotoimien himmailusta on varmasti tietoista “ilmastoestämistä”, mutta osa perustuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen luonne ymmärretään perustavanlaatuisesti väärin. Vitkasteluun voi päätyä, vaikka ottaisikin asian vakavasti, jos nojaa virheelliseen ymmärrykseen. Jälkimmäiseen vaivaan onneksi tieto auttaa. 

Ilmastonmuutos on kertyvä ongelma

Hyvin yleinen tapa hahmottaa ilmastonmuutos pieleen on sekoittaa keskenään kasvihuonekaasujen vuosittaiset päästöt ja ilmakehään kertyneet pitoisuudet. Ilmastonmuutos etenee nimen omaan pitoisuuksien mukaan: niin kauan kuin pitoisuudet kasvavat, ongelma pahenee. (Keskityn tässä merkittävimpään kasvihuonekaasuun, hiilidioksidiin, jonka vaikutus ilmakehässä on myös pitkäikäinen. Metaani on myös tärkeä kasvihuonekaasu, mutta se on lyhytikäisempi, ja sen nielut toimivat hyvin eri tavalla.)

Olen selittänyt tätä usein vertauskuvalla täyttyvästä ammeesta. Kuvittele amme, johon valutetaan koko ajan vettä. Tulppa on otettu irti ammeen pohjasta, mutta koska hana on käännetty tappiin asti, veden pinta nousee koko ajan, vaikka ammeesta valuu vettä myös pois. 

Hana kuvaa hiilidioksidin päästölähteitä – voimaloita, tehtaita, poltettuja metsiä, autoja ja niin edelleen. Tulpan reikä kuvaa erilaisia nieluja, jotka poistavat hiilidioksidia ilmakehästä – ennen kaikkea yhteyttäviä kasveja sekä valtameriä. Lähteiden ja nielujen erotuksesta syntyvät nettopäästöt, eli se määrä, joka nostaa ammeen vedenpintaa. 

Amme kuvaa ilmakehää, johon päätyy kaikki se hiilidioksidi, jota nielut eivät pysty ottamaan vastaan. Eli niin kauan kuin päästöt ja nielut ovat epätasapainossa, hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä kasvaa, ja ilmastonmuutos pahenee. Veden pinta nousee.

Tällä hetkellä vuosittaisten päästöjen määrä kasvaa edelleen globaalisti, eli hanaa väännetään isommalle. Samaan aikaan tulpan aukkoon kertyy kaikenlaista karstaa tukkimaan sitä: biologiset nielut heikkenevät esimerkiksi metsätuhojen tai liiallisten hakkuiden takia, ja merten lämpenemisen oletetaan heikentävän myös niiden nielua. Meret ikään kuin alkavat kyllästyä hiilidioksidin ahmimiseen. Tämä muutos on mahdollisesti jo käynnissä.

Globaalisti siis päästöjen kasvu ei ole vielä edes taittunut. Joissain maissa päästöt on kyllä saatu laskuun, mutta mikään maa ei ole vähentänyt niitä tarpeeksi ilmastonmuutoksen hillinnän tavoitteisiin nähden. Vesihanat ovat liian lujalla kaikkialla. 

Vuosittaisten päästöjen kääntyminen laskuun ei vielä tarkoittaisi, että tilanne helpottaa. Tilanne pahenee niin kauan kuin päästöissä ollaan yli nettonollan, niin kauan kuin hanasta tulee enemmän vettä kuin tulpan aukko valuttaa. Jos maailma saa päästöt laskuun, ei vielä olla vähentämässä vettä ammeesta: kuljetaan vasta hitaammin pahempaan suuntaan.

Nettonolla on vain ensimmäinen etappi

Vuosittaisten päästöjen kääntäminen laskuun on siis vasta ensimmäinen askel. Seuraavaksi on päästävä nettonollaan eli tilanteeseen, jossa päästölähteet ja nielut ovat yhtä suuria. Silloin hiilidioksidia ei enää kerry lisää ilmakehään – ammeessa olevan veden pinta ei enää nouse.

On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että jos globaalisti ei päästä nettonollaan, kaikki ilmastonmuutoksen hillintätoimet valuvat lopulta tyhjiin. Jos pysytään “nettoplussalla”, katastrofaaliset vaikutukset tulevat joka tapauksessa: ne vain tulevat myöhemmin. Vaikka hiilidioksidia kertyisi ilmakehään hitaammin, sitä kertyisi edelleen, ja katastrofaaliset rajat ylitettäisiin lopulta. Ei siis auta, että päästöjä vähennetään jonkin verran, vaan nettonollan on oltava päämäärä. Ilmastonmuutoksen hillinnässä puoliksi tehty on epäonnistumista.

Nettonollaan täytyy myös pyrkiä kaikkialla. Nopeimmat ja isoimmat toimet täytyy tehdä siellä, missä päästellään eniten, sekä absoluuttisesti että päätä kohti, niin Kiinassa ja Intiassa kuin Yhdysvalloissa tai Euroopassa. Sen sijaan väkirikkaissa köyhemmissä maissa päästöjen lähtötaso on niin alhainen, että siellä on jopa varaa hetkeksi nostaa päästöjä köyhyyden, nälän ja muiden ongelmien torjumiseksi. Mutta lopulta kaikkien ja kaikkialla on päästävä nettonollaan, isojen ja pienten.

Tämä koskee siis myös Suomea. Ei ole sellaista ilmastonmuutoksen onnistuneesti hillinnyttä tulevaisuuden maailmaa, jossa Suomi on voinut vapaamatkustaa tai jättää osan päästöistä ennalleen sillä perusteella, että se saa aikaan hyvää “kädenjälkeä” viemillään tuotteilla tai teknologioilla. On mitä mainiointa, jos tuota vaikutusta myös saadaan aikaan, mutta sen perusteella ei voi välttää vastuuta omista päästöistä.

Tähän etappiin on päästävä myös mahdollisimman nopeasti, jotta se pitoisuuksien taso, johon nettonollassa vakiinnutaan, olisi mahdollisimman alhainen. Mitä alempi pitoisuuksien taso, sitä vähemmän ilmasto lämpenee, ja sitä vähäisempiä ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat. Tähän perustuvat ajatukset ilmastonmuutoksen “turvarajoista” (1,5°C tai 2°C). Tämän pohjalta nettonollalle on määritelty myös tavoitevuosia, esim. globaalisti 2050, joskaan siihen pääseminen ei lupaavalta näytä.

Vuosiaikataulu ei kuitenkaan yksin riitä. Tavoitevuoden lisäksi tarvitaan myös polut, joita pitkin sinne kuljetaan. Mitä aikaisemmin päästövähennykset saadaan käyntiin, sitä alemmaksi hiilidioksidin pitoisuus nettonollassa jää. Eli: jos päästövähennyksiin ryhdytään myöhemmin, urakka on vaikeampi, ja joka tapauksessa ilmakehään ehtii kertyä enemmän hiilidioksidia, joka vaikuttaa ilmastoon. 

Ilmastonmuutoksen aika on epäsymmetristä: on aina parempi toimia aiemmin kuin myöhemmin. Sen sijaan monet arvovaltaiset taloustieteelliset ilmastotoimia koskeva suositukset tahtovat esittää asian toisin päin: on kallista ja “tehotonta” toimia “liian aikaisin”. (Tästä karkein esimerkki on Nobel-palkittu William Nordhaus.) Mutta tämä perustuu ilmastonmuutoksen ajallisuuden perustavaan väärinymmärrykseen tai ilmastonmuutoksen haitallisten vaikutusten vähättelyyn.

Nettonolla ei vielä riitä

Mutta globaali nettonolla ei vielä tarkoittaisi, että oltaisiin turvassa. Sille tasolle jääminen olisi itse asiassa tuhoisaa pidemmällä aikavälillä. Miksi?

Nettonollassa yhteiskunnat päästelisivät edelleen hiilidioksidia ilmoille, ja osa siitä imeytyisi valtameriin, jotka imevät noin 25–30% päästöistä tällä hetkellä. Meret siis ikään kuin auttavat hillitsemään ilmastonmuutosta, mutta samalla hiilidioksidin imeytyminen meriin happamoittaa niitä. Tämä on hyvin vaarallista planeettamme laajimmille ekosysteemeille. Monissa planeetan historian joukkosukupuutoissa merten happamoitumisella oli merkittävä rooli.

Ammeen tulpan aukko ikään kuin falskaa ja päästää vettä talon rakenteisiin. Elämämme perustukset vaurioituvat verkalleen näkymättömissämme, ja tämä jatkuisi myös nettonollan aikana.

Toinen tärkeä syy on se, että kertynyt hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on jo nyt vaarallisen korkea. Muistammehan, että nimen omaan pitoisuus ajaa ilmastonmuutosta, eivät vuosittaiset nettopäästöt. Ilmastonmuutoksella on monia seurauksia, lyhytaikaisia ja pitkäaikaisia. Kun puhutaan ilmastonmuutoksen “turvarajoista” (1,5°C ja 2°C), huomio kiinnittyy yleensä lyhytaikaisempiin, lähivuosien ja -vuosikymmenten muutoksiin. 

Pitkäaikaisten, verkkaisempien muutosten kannalta “turvarajat” eivät kuitenkaan ole turvallisia. 

Pitkäaikaisista muutoksista merkittävin on merenpinnan nousu, ja jo nyt kertynyt hiilidioksidin pitoisuus ajaisi merten nousua ensi vuosisadalla ja pidemmälle. Nettonollaan jäävässä maailmassa planeetan kasvot muuttuisivat perusteellisesti.

Nettonegatiivisuus – tulevien sukupolvien urakka

Siksi jo nyt on tähdättävä tulevaisuuteen niin, että ajatellaan nettonollaa välietappina ja sen jälkeen pitkää, sukupolvia kestävää nettonegatiivista vaihetta. Ammeen pintaa on saatava laskettua alemmas. Se tapahtuisi kyllä myös luontaisten prosessien myötä esimerkiksi eroosion ja merten pieneliöstön toiminnan myötä, mutta tuhansien vuosien mittaan, aivan liian hitaasti mainittujen pitkän aikavälin muutosten kannalta. 

Yhteiskuntien on siksi korjattava menneiden ja nykyisten sukupolvien jättämiä jälkiä, ja tämä urakka on ikävä taakka jälkipolville tällä ja ensi vuosisadalla. Nettonegatiivinen tulevaisuus tarkoittaisi siis sitä, että hiilidioksidia otetaan jatkuvasti teknologisesti talteen ja varastoidaan ilmakehästä.

Nykyään puhutaan paljon “piippujen tulppaamisesta” ja “hiilidioksiditaloudesta”, mutta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että hiilidioksidin teknologisesta talteenotosta ei ole päästövähennysten vaihtoehdoksi. Se voi olla vain täydentäjä, ei vaihtoehto. Talteenotolla voidaan esimerkiksi vähentää sellaisten teollisuuslaitosten päästöjä, joihin vaihtoehtoista teknologiaa ei ole olemassa (ja joita ilman ei pärjätä). Kaapattu hiilidioksidi on myös välttämätön ainesosa monille sellaisille vetytalouden muodoille, joissa on järkeä (kaikissa ei ole).

Hiilidioksidin talteenotto ei kuitenkaan tarjoa takaporttia: sen avulla ei voida välttää päästövähennyksiä. Ei voida siis pitää kiinni fossiilisilla polttoaineilla pyörivästä taloudesta vain “tulppaamalla piiput”. Ensinnäkin, talteenotto ei ole koskaan täydellistä, vaan piipun päästä pakenee aina osa päästöistä. Toiseksi, fossiilitalouden päästömäärät ovat niin hurjia, että niiden kaappaamiseen ja varastointiin tarvittava infrastruktuuri olisi käsittämättömän laaja ja energiasyöppö. Mittakaava olisi käsittämättömän suuri, vaikka fossiilisten polttoaineiden käyttö esimerkiksi puolitettaisiin.

Hiilidioksidin talteenotto voi siis hieman avittaa päästövähennyksiä pienellä siivulla ja tukea uudenlaisen kestävämmän teollisuuden syntyä. Sen pääasiallinen rooli on kuitenkin tulevaisuudessa, sukupolvia kestävässä nettonegatiivisuuden vaiheessa, jossa hiilidioksidin pitoisuuksia ilmakehässä painetaan alas turvallisemmalle alueelle. Sitä siis väistämättä tarvitaan, mutta se ei ole vapaudu vankilasta -kortti.

Tekeminen ei lopu synkkinäkään aikoina

Globaalin ympäristöongelman äärellä on helppo vaipua epätoivoon ja kohauttaa fatalistisesti olkapäitään. Jos kaikki on joka tapauksessa mennyttä, miksi tehdä mitään? Mutta tämäkin reaktio hahmottaa ilmastonmuutoksen luonteen väärin.

Ei ole olemassa mitään yhtä pistettä, jonka jälkeen voi luovuttaa. Tämäkin perustuu siihen, että ilmastonmuutos on kertyvä ongelma.

Uhkakuvia ajattelee helposti kaksiarvoisesti, on/off -tyyliin. On sota, ja kun sota loppuu, voidaan jälleenrakentaa. Sademetsä pitää suojella, tai se kaadetaan ja se on mennyttä. Myrkkypäästö pilaa vesistön, mutta kun se tukitaan, vesistö (ehkä) voi elpyä. Mutta kertyvät ongelmat eivät toimi näin.

Takanamme on epäonnistumisten sarja, mutta edessä siintää vielä pahempia epäonnistumisia.

– Ensin epäonnistuttiin ilmastonmuutoksen estämisessä.
– Seuraavaksi epäonnistuttiin ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä.
– Nyt ollaan epäonnistumassa lämpenemisen hillinnässä puoleentoista asteeseen.
– Seuraava kysymys on, mitä katastrofaalisia muutoksia onnistutaan estämään: käydään kamppailua vaarallisen ja katastrofaalisen välillä.
– Vielä kriittisempi kysymys on, onnistutaanko torjumaan itseään ruokkiva ilmastonmuutos, jossa ilmastonmuutoksen seuraukset ruokkivat entisestään lämpenemistä.

Kaksiarvoisen ilmiön äärellä voidaan ajatella, että joko onnistutaan tai ei, ja jos epäonnistutaan, kaikki on sen jälkeen turhaa. Kertyvän ongelman äärellä toiminta muuttuu sen sijaan koko ajan tärkeämmäksi ja kiireellisemmäksi. Mitä myöhemmin toimitaan, sitä huonommiksi epäonnistumisen seuraukset äityvät. Myös onnistumisista tulee ankeampia vitkastelun myötä. Panokset kasvavat koko ajan.

Siksi tekemistä on aina, silloinkin kun ollaan liian myöhässä, sillä asiat voivat aina mennä pahemmin. Tulevaisuudessa siintää haarautuvien polkujen viidakko, ja mitä myöhempiä haaraumia valitaan, sitä synkeämpiin tulevaisuuksiin päädytään. Aiemmin toimiminen on parempi vaihtoehto, mutta valintoja huonomman ja paremman välillä on aina. 

Edes edellä sivutuista keikahduspisteistä, joiden myötä ilmastonmuutos voisi ruokkia itseään, ei ole fatalismin reseptiksi. Nimestään huolimatta ne nimittäin eivät ole tarkkoja pisteitä vaan pidempiä prosesseja. Mahdollinen kriittisen rajan ylittäminen voidaan kunnolla havaita vasta jälkikäteen. Matkan varrella toimiminen sen estämiseksi on aina mielekästä, juuri tästä epävarmuudesta johtuen.

“Ilmastorealismi” on valhe – itselle tai toisille

Ilmastonmuutoksen ajallinen luonne, kertyvyys, pakottaa luopumaan totunnaisista poliittisista ajattelutavoista. 

On kovin helppo ajatella, että “radikaaliuden” sijaan kannattaa olla maltillinen. Ei pidä hötkyillä, sillä suuret muutokset vievät aikaa, ja ihmisten täytyy antaa tottua niihin. Peräänkuulutetaan tolkun ilmastotoimia. “Tehdään parhaamme, kunhan matkustamme oikeaan suuntaan.”

Kertyvän ongelman äärellä hidastelu kuitenkin tarkoittaa epäonnistumista. 

“Ilmastorealismi” on siksi ilmastotoimien tahallista estämistä ja torjumista, vain toisin sanoin, tai sitten se perustuu väärinymmärrykseen, jota tämä teksti toivottavasti auttaa korjaamaan.

Jos ilmastonmuutos otetaan tosissaan, on opittava ajattelemaan asiat uusiksi. On ymmärrettävä, että mahdollisimman aikaisin toimiminen on aina parempi kuin myöhemmin. On hahmotettava, että viivyttely sulkee pois hyviä tulevaisuuksia. Ilmastonmuutoksen seuraukset pahenevat jokaisen menetetyn vuoden myötä. Eli mikäli on tosissaan ilmastonmuutoksen kanssa, on hylättävä “ilmastorealismin” kaltaiset puheet, on lakattava valehtelemasta itselleen.

Jos ei ole tosissaan, voisi edes olla avoimesti ilmastotoimia vastaan, olla piittaamatta tulevaisuudesta, eikä piilotella moisten valheiden taakse.

Ville Lähde

Jean-Baptiste Fressoz, More and More and More, An All-Consuming History of Energy. Allen Lane, 2024.

Ilmastonmuutos etenee, eikä käännettä parempaan tunnu tapahtuvan. Kasvihuonekaasuja kertyy koko ajan ilmakehään, eli toisin sanoen joka vuosi rikotaan aiemmat pitoisuusennätykset. Vuosittaiset globaalit päästöt ovat nekin edelleen nousussa, vaikka tasaantumista odotellaan. Kertymisen vauhti siis kiihtyy. Nykymeinigillä ilmastonmuutos etenee reilusti katastrofaaliselle alueelle, eikä edes nykyisten lupausten täyttäminen riittäisi pääsemiseen “turvalliselle” alueelle. Kun ilmastotoimissa on tarpeeksi pitkään viivytelty, on myös muokattu maa hedelmälliseksi “ilmastorealismille”. Sen mukaan riittävän vauhdikas päästöjen vähentäminen on mahdotonta, joten ilmastotavoitteista pitäisi luopua tai niitä pitäisi vähintäänkin löystää. Tässä katsantokannassa fatalismi ja kansallinen itsekkyys ovat realismia.

Toisaalta ilmassa on paljon optimismia siitä, miten vähäpäästöinen energiateknologia tehostuu ja halpenee koko ajan. Uusien teknologioiden odotetaan “disruptoivan” energiamarkkinat, ja historiallinen energiasiirtymä (energy transition) on nurkan takana. Selitetään, että tällaiset suuret muutokset kompleksisissa järjestelmissä käynnistyvät kunnolla, kun ylitetään kriittinen massa, ja sitten tapahtuu asioita hämmentävän nopeasti. Energiahistorian pyörä pyörähtää jälleen. Aivan kuin fossiiliset polttoaineet korvasivat perinteiset energianlähteet, kuten auto hävitti hevoset kaupunkien kaduilta, kuten kännykät tuhosivat lankapuhelimet, vähäpäästöiset teknologiat ovat viemässä meidät uudelle aikakaudelle.

Tähän ristiriitaan tarttuu Jean-Baptiste Fressozin teos More and More and More, joka ei omaksu fatalistista eikä yltiöoptimistista näkökulmaa vaan peräänkuuluttaa syvempää ymmärrystä energiajärjestelmien muutoksen luonteesta. Se ei kuitenkaan ole ensisijaisesti ilmastokirja vaan energiahistoriikki, joka tarkastelee energiantuotannon eri muotojen historiaa ja niiden kytkeytymistä toisiinsa sekä niiden monenlaisia materiaalisia riippuvaisuuksia. Ilmastonmuutosta käsitellään melkeinpä jälkisanojen tyyliin parissa kirjan viimeisistä luvuista. Sen suhteen pääväite on: energiajärjestelmien historia ei anna meille oikeastaan minkäänlaisia eväitä ymmärtää sitä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuista murrosta, jota fossiilisten alasajo tarvittavassa aikataulussa tarkoittaisi. Sen lisäksi menneet energiantuotannon muutokset on alkujaan ymmärretty täysin väärin. Tulevaa ei voi ymmärtää radikaalisti erilaisen menneisyyden pohjalta, ja vielä vähemmän kun käsitys menneestä menee metsään. 

Fressozin vuosisatainen historiallinen tarkastelu ja viime vuosikymmenten ilmastonmuutoksen ajan käsittely suhteutuvat kuitenkin toisiinsa hieman kömpelösti, mikä tekee kirjan sanoman tulkinnasta kinkkistä. Niinpä siitä voi helposti löytää ainekset edellä mainittuun fatalismiin. Juuri tästä kulmasta energiasiirtymistä ahkerasti kirjoittava Nafeez Ahmed on kritisoinut sitä, joskus maaliin osuen mutta monessa kohtaa ymmärtäen Fressozin argumentaation väärin. Toisaalta teoksesta voi lukea syvällisemmän yhteiskunnallisen murroksen vaateen – jonka Fressoz esittää, mutta epäselvästi. Siksi on paikallaan syventyä kunnolla teoksen pääteemoihin sekä sen tiettyihin heikkouksiin, jotta saadaan kaivettua esiin sen tärkein anti. More and More and More on monin paikoin hyödyllistä luettavaa, mutta sen tulkintaan tarvitaan kriittistä silmää.

Kasautumista, ei korvautumista

Kuten kirjan nimikin kertoo, se kuvaa ennen kaikkea sitä, että takanamme ei ole suurta energiasiirtymien historiaa: puun ajasta hiilen aikaan ja siitä öljyaikaan. Energiahistoria ei jakaudu tällaisiksi selkeiksi vaiheiksi, vaan uudet energianlähteet ovat tulleet entisten rinnalle. Tämä on kasautumisen, ei korvautumisen tarina.

“Vanhat” energianlähteet eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niitä on käytetty koko ajan ja käytetään yhä enemmän. Niinpä paljon puhuttu “öljyn aikakausi” onkin ollut koko ajan yhtä lailla kivihiilen aikaa, ja puuta käytetään ympäri maailman valtavasti enemmän kuin “puun aikakaudella”. Vesivoimalla jauhettiin aikanaan viljaa tai puhallettiin ahjon palkeita, nyt megapadot sähköistävät suurkaupunkeja. Siirtomaakauden laivoille ja maaseudun tuulimyllyille voiman antanut tuuli saa sekin uuden roolin teräs- ja lasikuitujättiläisten pyörittäjänä.

Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää. Jokainen ilmastokysymyksiä seuraava tietää, että viime vuosien hurjassa päästökehityksessä Kiinan kivihiilen käytön kasvu on ollut avainasemassa. Harvempi sen sijaan tietää, kuinka suuressa roolissa puuhiili on monissa Afrikan miljoonakaupungeissa. Fressoz täydentää monia tällaisia arkitiedon katvealueita.

Eikä ajatus energiantuotannon kasautumisen historiastakaan ole järin yllättävä, kun maailman kehitystä katsoo: kasvihuonekaasupäästöt ovat kasvaneet, energiabudjetit ja materiaalivirrat samaten. Kaupungistuminen etenee, miljoonat ja miljoonat ihmiset nousevat globaaliin keskiluokkaan, vauraat jatkavat vaurastumistaan, väestö kasvaa edelleen joillain alueilla voimakkaasti, uusia tarpeita tuotetaan entisten oheen mainostuksella ja muilla tavoilla, uutta infrastruktuuria rakennetaan, ja kaikki tämä toimii pääosin lineaaritaloudessa. Fossiilisten polttoaineiden ekstraktion vaikeutuessa niiden tuotantoon kuuluu yhä enemmän työtä, ja teknologia monimutkaistuu. Mitä muuta tästä voisikaan seurata kuin kaikenlaisen tuotannon ja kulutuksen kasvua? Teknologian kehityksen aikaansaama uusi kasvu rebound, ei ole mikään luonnonlaki vaan seurausta noista moninaisista kasvua ajavista tekijöistä.

Jos kirja jäisi näihin ajatuksiin, ei se järin kummoinen olisi. Fressoz kuitenkin kaivautuu kasautumista kuvaavien kehityskäyrien taustalle ja esittää, että eri energiamuodot ovat olleet symbioottisessa suhteessa. Ne ovat kirjaimellisesti tarvinneet toisiaan. Tämä on tapahtunut hyvin konkreettisesti. Vaikka jonkin “vanhan” energianlähteen kuten puun polttoainekäyttö on vähentynyt, sen käyttö energiantuotannolle tärkeänä materiaalina on jatkunut – se on jopa kasvanut, kun on “siirrytty” kivihiileen ja öljyyn. Kivihiilen tuotantoon on tarvittu valtavia määriä puuta etenkin kaivoskäytävien pystyssä pitämiseen, ja osassa maailmaa tämä puun käyttötapa on edelleen voimissaan. Ensimmäiset öljytornit ja -barrelit rakennettiin puusta, ja kulutus oli valtaisaa. Samoin rautateiden levitessä veturit kuluttivat ensisijaisesti hiiltä (toki myös polttopuuta), mutta ratapölkyt vaativat valtavan tukkimäärän. Puun kulutus osana energiajärjestelmiä siis säilyi tai jopa lisääntyi teollisen vallankumouksen ja fossiilisten voittokulun myötä. 

Kun kivihiilen tuotannossa siirryttiin avolouhoksiin, tunnelien tukemiseen ei enää tarvittu puuta, jolloin öljy sai käyttövoimana valtavasti isomman roolin. Kaivoskuiluja tietysti on edelleen, ja joillain alueilla puuta käytetään niiden tukemiseen vieläkin – toisaalla taas käytössä on uudenlainen koneisto, jolla on omat energiatarpeensa. 

Fressoz toteaa, että edellä mainittua historian vaiheiden tai aikakausien siirtymäilluusiota on ruokkinut tapa tarkastella eri aikojen energiatalouksia primäärienergiana eikä energiantuotannosta saatuina tuotteina ja palveluksina, “hyödyllisenä energiana”, mikä sivuuttaa eri energianlähteiden ja materiaalien omaleimaisen roolin ja niiden teknisen hyödyntämisen muutokset (26). 

Kun katsotaan puun suhteellista osuutta primäärienergiassa mitattuna, sen merkityksen romahtaminen näyttää ilmiselvältä vauraissa maissa. (Silti esimerkiksi Yhdysvalloissa puu on ensisijainen lämmön lähde yli 2 miljoonalle taloudelle.) Kuten edellä kuvattiin, onkin käynyt niin, että puu on vaihtanut osin rooliaan polttoaineesta tuotantoa tukevaksi materiaaliksi (em. tukipuut ja ratapölkyt tai vaikka ensimmäisen sukupolven öljytornit tai -tynnyrit), jolloin sen rooli on ollut energeettisesti katsoen pieni mutta laadullisesti korvaamaton. (43) Nafeez Ahmed kritisoi Fressozia nimen omaan primäärienergiakäyriin nojaten, eli hän ei ole hahmottanut tätä ajatusta.

Koska kivihiili on avainasemassa teräksen tuotannossa, on koko öljytalous nivoutunut kivihiileen. Tämä koskee myös tuulivoimaa niin kauan kuin terästuotantoa ei saada dekarbonisoitua – mikä ei poista tietenkään sitä, että tuulivoima on vähäpäästöistä, mutta se kertoo symbioottisten yhteyksien katkaisemisen hankaluudesta. Teknologian merkitystä kuvastaa myös esimerkiksi se, miten sähköistyminen vahvisti kivihiilen asemaa (37).

Energiamuotojen “symbioottisuuden” ohella toinen kirjan avainteema on energiantuotannon “unohdettu materiaalisuus” (24). Paitsi että energiamuodot nivoutuvat toisiinsa sekä käyttövoimina että raaka-aineina, ne kytkeytyvät lukemattomiin muihin materiaalivirtoihin. Esimerkiksi monet nykyajan puutuotteet ovat itse asiassa hybridejä petrokemian tuotteiden kanssa (121). Mitä kompleksisemmaksi teknologia käy, sitä tiiviimmin yhteenkietoutuneita nämä virrat ovat (218).

Tämä kaikki korostaa energiajärjestelmien hitausvoimaa, inertiaa: eri energianlähteet ja materiaalit ovat nivoutuneet niin vahvasti yhteen, että sidosten purkaminen on vaikeaa eikä missään nimessä tapahdu itsestään eikä hyppäyksellisesti.

“Siirtymiä” ei juuri siksi historiassa ole nähty: harva raaka-aine poistuu käytöstä teknologisen kehityksen “luovan tuhon” myötä – materiaalit vain saavat uudenlaisia rooleja. Sen sijaan käytössä olevien materiaalien kirjo vain laajenee (16). Materiaaleja poistuu käytöstä oikeastaan vain kieltämällä. Tästä opettavainen esimerkki on valaanpyynti. Fressoz purkaa taidolla fossiiliteollisuuden levittämää myyttiä, jonka mukaan se olisi “pelastanut valaat”, kun valaistuksessa käytetty traani korvattiin valopetrolilla. Tietenkään näin ei käynyt, vaan traanille löydettiin kosolti uusia käyttötarkoituksia, ja öljyn voimalla valaanpyynti vain tehostui. (19–22) Valaanpyynti loppui (pääosin), koska se kiellettiin. Vastaavanlaisessa myytinmurtamisessa Fressoz on parhaimmillaan. 

Toisaalta materiaalit tai energialähteet voivat myös palata käyttöön, ja niille voidaan löytää uusia käyttötarkoituksia. Valaanpyyntikieltoa pyritään purkamaan koko ajan. Ympäristölainsäädännön tai terveyssäädösten heikentäminen voi muuttaa tuotannonalojen välisiä suhteita ja antaa lisää elinaikaa fossiilisille polttoaineille, kuten Yhdysvalloissa on käymässä. Särötys synnytti uuden maakaasun kultakauden. Vähäpäästöiseksi määritellyn puun energiankäyttö on palannut merkittävään rooliin Suomessa ja monessa muussa vauraassa maassa. Energiahistorialla ei siksi ole Fressozin mukaan mitään lineaarista suuntaa, vaan se voi tehdä myös silmukoita (100). 

Energiasiirtymien ideologia

Edellä kuvatun kouriintuntuvan energiahistorian rinnalla kulkee teoksen toinen päälinja: Fressoz jäljittää energiasiirtymien idean, “transitioajattelun”, historiallisia juuria. Miten näin selvästi virheellinen ymmärrys energiahistoriasta pääsi juurtumaan ja jopa valta-asemaan, jos energiasiirtymiä ei koskaan oikeastaan tapahtunut? Tämän ajattelutavan kehkeytymisen rinnalla Fressoz tarkastelee sellaista talousajattelua, joka illusoriseen historiankuvaan tukeutuen uskoo innovaatioiden ratkaisevan kaikki ongelmat ja sivuuttaa energiajärjestelmien inertian.

“Siirtymäajattelun” historian jäljittäminen on kirjan kiinnostavimpia juonteita. Pelko öljyn loppumisesta ja syvällisestä energiakriisistä 1970-luvulla vaikuttaa olleen ajattelun juurtumisen päämotiiveja – sitä ennen kasautumista ja inertiaa kuvaavat mallit olivat vielä valta-asemassa. Pelko öljyn niukkuudesta synnytti nykykatsannossa hämmentävän ajatuksen kivihiilestä “siltapolttoaineena” (192). Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan laajasti käyttämä menetelmä synteettisten polttoaineiden valmistamiseksi kivihiilestä nähtiin pakotieksi energiakriisistä sekä monille maille kansallisen suvereniteetin takeena (169). Kivihiilen sillalla päästäisiin siis siirtymään “johonkin muuhun” (aivan kuin vuosikymmeniä myöhemmin ajateltiin, että maakaasusilta johtaisi vihreään siirtymään).

Tuolloin ydinvoima tarjosi lupauksen siitä, mitä siirtymän jälkeen koittaisi. Ydinvoimapiirit myös alkoivat puhua siirtymästä ilman fossiilista silloitusta, sillä “kivihiilisillan” ekologinen tuhoisuus ymmärrettiin hyvin. Tulevaisuudessa hyötöreaktorit, jotka periaatteessa tuottaisivat oman polttoaineensa, tarjoaisivat loppumattoman halvan energian lähteen, joka veisi sivilisaation uuteen kukoistukseen ja välttäisi ympäristökriisin (149–159). Nykyään tätä lupausta kantaa pikemminkin aina tuloillaan oleva fuusiovoima, sillä tuskin kukaan enää näkee fissiovoimalle kertaluokan hyppäystä vaan pikemminkin vakaan jatkuvan roolin. Fressozin mukaan ajatus korvautuvuudesta juurtui keskusteluun kunnolla tässä vaiheessa. Ydinvoimatutkijoiden ja -lobbyn rooli on todella kiinnostava osa teosta, mutta Fressoz intoutuu löydöksestään välillä liikaakin – hän jopa maalailee kuvaa, jossa oikeastaan koko ilmastotietoisuus oli heidän luomuksensa.

Alkujaan siirtymäajattelun tavoitteena oli pelätyn energian niukkuuden, energiakriisin, välttäminen, mutta se sai uuden roolin ilmastonmuutoksen aikakaudella. Fressoz muistuttaa aivan oikein, että tällöin tapahtui kummallinen kategoriavirhe. Siirtymäajattelu kehitettiin hahmottamaan ratkaisua niukkuuden ongelmaan: miten löydettäisiin uusi energiaperusta öljyn huvetessa? Ilmastonmuutos on kuitenkin pohjimmiltaan runsauden ongelma: fossiilisia polttoaineita on liikaa ympäristön rajoitteisiin nähden (141, 184). (Tosin koska ympäristöongelmat ovat moninaisia, on käsillä myös niukkuuden ongelmia.) Toinen virhe tietysti oli, että myös niukkuuden ongelman hahmottamisessa siirtymäajattelu oli pielessä, sillä se kuvasi menneisyyden väärin.

Aiemmin tarkastelemassani teoksessa Overshoot Andeas Malm ja Wim Carton käsittelevät “ylilyönnin” ideaa ideologiana, joka viivyttää ilmastotoimia. Fressozille siirtymäajattelu on saanut samankaltaisen ilmastoestävän ideologisen roolin. Vaikka tietysti ilmastonmuutoksen hillintää on torjuttu ruokkimalla epäilystä ja levittämällä harhatietoa, hänen mukaansa transitiounelmien ruokkimisella on ollut suurempi merkitys (193). On voitu rauhassa tehdä optimistisia ilmastojulistuksia, sillä käytännön toimet on sälytetty tulevan innovatiivisen käänteen, “disruption” ja markkinoiden alkemian harteille. 

Historiakäsitysten ohella Fressoz siis haluaa purkaa sellaista optimismia, joka päätyy tukemaan ilmastoestämistä. Hän muistuttaa, että energiasiirtymästä puhuvat kovaan ääneen monet sellaiset tahot, jotka nimen omaan eivät halua sellaista tapahtuvaksi. William Nordhausin kaltaiset talousajattelijat nousevat esimerkkeinä, joskin mainittu Overshoot tarjoaa hänen ajattelustaan ja poliittisesta vaikutuksestaan huomattavasti syvällisempää kritiikkiä.

Samaan aikaan kuitenkin osa ympäristöliikkeistä, tutkijoista ja ympäristöpolitiikan toimijoista on omaksunut naiivin siirtymäajattelun: he hakevat toivoa synkeinä aikoina “S-käyristä”, joissa ennustetaan tulevaa teknologista mullistusta. Tätä perustellaan kompleksisten järjestelmien tutkimuksen opeilla esim. ekosysteemien dynamiikasta tai rajattujen elinkeinojen (esim. tietokoneiden kehityksen) historiasta, mutta analogia energiajärjestelmien kanssa ei päde. Yhteiskuntien perusrakenteina ne ovat sitkaisempia. Fressoz kuitenkin tekee sen tärkeän huomion, että tämä ei ole mikään ympäristöliikkeiden helmasynti – virhe on syntynyt muualla ja päätynyt kolonisoimaan ilmastokeskustelua. Näin on syntynyt englantilaisittain sanoen “outoja petikaveruuksia”.

Kirjan heikkoudet

Mutta mikä on Fressozin oma näkemys ilmastonmuutoksen hillinnästä ja energiajärjestelmien tulevaisuudesta? Jotta tähän päästään käsiksi, on ensin setvittävä joitain kirjan heikkouksia. Ensinnäkin on sanottava, että kerronta on rasittavan toisteista. Fressoz toistaa ydinajatuksen kasautuvuudesta, symbioottisuudesta ja materiaalisesta yhteenkietoutumisesta jokaisessa luvussa, ja jossain välissä tämä alkaa uuvuttaa. Viesti menisi vähemmälläkin perille. Tämä on kuitenkin vain kerronnallinen ja kustannustoimituksellinen heikkous.

Varsinainen ongelma on että Fressozilla on kovin usein tapa puhua niin abstraktilla tasolla, eräänlaisella “energiakielellä”, jonka myötä energiajärjestelmät alkavat saada kuin omaa toimijuutta ja vääjäämättömyyttä. Hän kritisoi ajatusta peräkkäisistä vaiheista ja niiden lainomaisuudesta, mutta sen tilalle tulee toinen lainomaisuus, energiajärjestelmien hitausvoiman marssi historiassa. 

Osa tästä viestistä on tärkeää: perityllä tilanteella on merkitystä, ja mikä tahansa ei ole mahdollista missä tahansa aikataulussa. Fressoz ei kuitenkaan juuri onnistu kuvaamaan sitä, mikä on ajanut tällaista kehitystä. Kirjassa on jännite tai jopa ristiriita. Yhtäältä Fressoz näkee virheen siinä, että ei huomata hitausvoimien vääjäämättömyyttä. Toisaalta hän moittii siirtymäajattelun ideologisuutta. Mutta miksi ideologista painetta tarvittaisiin selittämään “energiasiirtymien” tahmeutta, jos symbioottisuus on niin syvällä? Siksi välillä tuntuu, kun lukisi kahta erilaista kirjaa yhtaikaa. 

Tässä historiassa ei näy tarpeeksi poliittista ja taloudellista toimijuutta muuten kuin irrallisina sirpaleina. Fressoz luettelee yksittäisiä ihmisiä, heidän yhteiskunnallisia kytköksiään ja sidosryhmiään. Tästä ei synny yhteiskunnallista analyysiä vaan enemmänkin löyhä assosiatiivinen kuvaelma.

Näistä puutteista johtuen kirjasta on helppo lukea ulos sellainen “ilmastorealistinen” viesti, jota Fressoz itse ei selvästi allekirjoittaisi: on turha taistella tutkainta vastaan, koska energiajärjestelmät aina muuttuvat tietyllä hitaalla vauhdilla. “Energiasiirtymää ei ole eikä tule.” Vanhat energiantuotannon muodot jäävät elämään uusien rinnalle, eikä mikään koskaan poistu. Dekarbonisaatio on turha unelma. Tätä ajatusta kirjasta ei kuitenkaan löydy. Fressoz nimenomaan sanoo, että ilmastonmuutoksen aikakaudella ollaan historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa, jota ei voi verrata hedelmällisesti aiempiin. Aiempi historia on kasautuvaa, ja nyt on saatava aikaan jotain ihan muuta. Hän haluaa kuitenkin nostaa esiin yltiöoptimismin varjoon jääviä hankaluuksia. Tämä viesti olisi pitänyt kirjoittaa selvemmin auki.

Kirja myös vyöryttää lukijansa niskaan valtavan vyöryn faktoja, joiden keskellä maallikon on varmasti vaikea asettaa asioita mittasuhteisiin. Mitkä kuvatuista symbioottisuuksista ovat syvään juurtuneita, ja mille niistä on todennäköisesti helppo kehittää vaihtoehtoja? Mitkä muodostavat kohtalokkaita esteitä muutokselle, ja mitkä ovat vähäisempiä? Ilman tällaista suhteuttamista kaikesta tulee samaa skeptistä puuroa.

Kuten aluksi totesin, mullistavaa globaalia muutosta ei todellakaan ole käynnissä. Siirtymäoptimismi voi todellakin sokeuttaa todellisuudelle. Mutta jos ihan kaikki todistaa saman vaikeuden puolesta, jos katsetta ei kohdista eikä mittasuhteita hahmota, mistään ei voikaan löytää toiveikkuutta. Fressoz nojaa argumentissaan niin vahvasti globaalin tason aggregoituihin laskelmiin, että alueelliset ja sektorikohtaiset erot eivät näy. Kuitenkin joillain maailman alueilla päästöt ovat ihan oikeasti vähentyneet – eivät tarpeeksi, eivät riittävän nopeasti, mutta muutosta on tapahtunut. Tässä kohdin Nafeez Ahmedin kritiikki osuu maaliin, ja Adam Tooze tarttui arviossaan samaan ongelmaan. Harmillisesti Fressoz viittailee epätarkasti “ulkoistettuihin” päästöihin vähätelläkseen päästöjen vähentymistä joissain maissa (esim. 159), mutta näkemys on osin vanhentunut. Ulkoistaminen on aito ilmiö, mutta nykyään tapahtuvia päästövähennyksiä ei enää voi lukea pääosin ulkoistamisen kontolle (ja vastaavasti esim. Kiinan päästöjen kasvua ei voi enää selittää sillä). 

Retorista huolimattomuutta on teoksessa toisaallakin. Esimerkiksi Fressoz käyttää termiä “malthuselaisuus” luvattoman löyhästi leimakirveenä. Oikeastaan ihan kaikki puheet ja ajatukset, jotka haiskahtavatkin viittauksilta resurssien absoluuttiseen niukkuuteen, ovat Fressozille “malthuselaisia”. Tällä puhetavalla on juurensa etenkin tietyissä marxilaisissa perinteissä, mutta koska malthuselaisuudella viitataan myös hyvin laajasti tiettyihin vulgääreihin väestönäkemyksiin, tässä tulisi olla tarkkana. Välillä Fressoz nostaa esiin väestönäkemykset tässä yhteydessä, välillä ei. Mutta on absurdi ajatus, että absoluuttisen niukkuuden näkemys kytkeytyisi jotenkin automaattisesti tuollaisiin väestökantoihin. 

Kirjan lopulla Fressoz myös sanailee kärkkäästi sellaisille yhteiskunnallisille liikkeille, jotka liittävät ilmastotavoitteisiin erilaisia tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden päämääriä (219–220). Toisaalta hän peräänkuuluttaa kulutuksen vähentämisen ohella uudelleenjakoa – mutta lienee selvää, että tuollainen pyrkimys edellyttäisi sille hedelmällistä poliittista kontekstia! Energia- ja ilmastotulevaisuuden päämääriä ei voi vain kliinisesti erottaa erikseen, ikään kun niihin voitaisiin pyrkiä muita poliittisia kysymyksiä huomioimatta. On hyvin vaikea päästä perille siitä, mikä on Fressozin kanta tähän asiaan lopulta. Hän toteaa ohimennen, että ulospääsy kapitalismista on välttämätöntä mutta ei riittävää (8) tai että siirtymäajattelu on “pääoman ideologia” tällä vuosisadalla (220). Hän myös viittaa kohtuuajatteluun ja degrowth-ajatteluun, mutta näistä hajahuomioista ei synny näkemystä siitä, miten fossiilisten alasajo voisi tai miten sen pitäisi tapahtua (208).

Energia-amputaatio vai aineenvaihdunnan muutos?

Kirjan More and More and More pyrkimyksenä ei ole vähätellä ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeyttä, päin vastoin. Fressoz toteaa tämän kyllä selväsanaisesti, huolimatta kirjan viestin muusta epäselvyydestä. Sen sijaan hän peräänkuuluttaa sellaista realismia, joka huomioi perityn tilanteen hitausvoiman ja tarvittavan muutoksen mittakaavan. Ilmastonmuutos on tuonut maailmanhistoriallisesti ainutlaatuisen haasteen, eikä menneisyys anna oppia. Hän toteaa, että energiasiirtymän sijaan tarvitaan “energia-amputaatio” (13) eli energiabudjettien vähentämistä. Muutoin urakka vanhan korvaamiseksi uudella on liian vaikea tarvittavassa aikataulussa. 

Perityn tilanteen painolastin ja ongelmien mittakaavojen hahmottaminen on elintärkeää, tämä on totta. Ilmastonmuutoksen hillinnässä eivät riitä vain päästövähennysten tavoitevuodet, päästöbudjetit ja kustannusarviot, vaan täytyy olla myös konkreettisia polkuja, joita edetään. Millä tavoin saadaan ruokajärjestelmää muutettua? Miten saadaan dekarbonisoitua sementin, teräksen ja monien muiden materiaalien tuotanto ja levitettyä teknologiat niin nopeasti, että väistämättä nouseva perusmateriaalien kysyntä väkirikkailla ja köyhimmillä alueilla ei vuosisadan jälkipuolella käännä päästöjä uudelleen nousuun? Miten kaupunkien lämmitys hoidetaan? Miten turvataan ekologisten hiilinielujen toiminta ja hiilivarastojen pysyvyys?

Siirtymäoptimismi luopuu tällaisesta vastuusta ja pistää toivon tuleviin teknologioihin. Se peräänkuuluttaa innovaatiota, ei sivilisaation syvärakenteen muutosta (2). Se istuu hyvin kasvulähtöiseen talousajatteluun, johon sopii ajatus tuotannon ja kulutuksen puhdistamisesta mutta hyvin huonosti ajatus määrällisistä ekologisista rajoista. Mutta ei “energia-amputaatio” ole sekään kovin mielekäs tapa puhua asiasta. Siitä on vaikea lukea ulos muuta kuin pelkkää vähentämistä, pelkkää niukkenemista, “ekologista leikkauspolitiikkaa”. 

Juuri siksi BIOS-tutkimusyksikkö on korostanut yhteiskuntien aineenvaihdunnan muutosta: on alasajettava asioita samalla kun toisia rakennetaan tilalle. Vähentämisen ohella on opeteltava tyydyttämään inhimillisiä tarpeita toisella tavalla – laadullista muutosta määrällisen lisäksi. Sähköautojen ja vähäpäästöisen sähkön ohella tarvitaan vähemmän autoja, enemmän julkista liikennettä. Materiaalivirtojen vähentämisen rinnalla tarvitaan kestävämpää luonnonvarojen ottoa ja kiertotaloutta, joka ei ole vain jätehuoltoa hienommalla nimellä. Ja koska maailma on eriarvoinen, yhtäällä tarvitaan lisää ja toisaalla vähemmän. 

Vaikka More and More and More antaa tärkeitä oppitunteja sekä energiajärjestelmien historiasta että siirtymäajattelun ongelmista, yhteiskuntien aineenvaihdunnan muutokseen sillä ei ole tarjota eväitä. Sen sijaan kovin helposti siitä saa eväät joko fatalismiin tai sellaiseen radikalismiin, jolla ei ole näkymää tulevista muutoksen poluista, on vain “amputoivan” vähentämisen kurjistava polku.

Ville Lähde