BIOS

Kylpyammeen emalointi meneillään Högfors Oy:n tehtaalla Karkkilassa
Pietinen, Aarne, kuvaaja 1930–1939. Museovirasto.

Suomalaisessa ilmastokeskustelussa on vastatuulen aika, kun eri tahoilla vaaditaan ilmastotavoitteiden alentamista tai jopa niistä luopumista. Koska suoranainen ilmastonmuutoksen kieltäminen ei ole Euroopassa enää niin salonkikelpoista, tätä perustellaan yhä enemmän kansallisella itsekkyydellä tai “ilmastorealismilla”. 

Vitkastelulle haetaan arkijärkiseltä kuulostavia perusteluita: fossiilisten alasajo nopeasti on mahdotonta; meidän ei kannata vähentää päästöjämme vaan keskittyä kehittämään ja viemään maailmalle hyviä teknologisia ratkaisuja; kenenkään ei kannata etuilla, koska kukaan muukaan ei kiirehdi; olemme kovin pieni kansakunta, joten meillä ei ole väliä. Ja aina voidaan rauhoitella toteamalla, että “olemme kuitenkin matkalla oikeaan suuntaan”. 

Osa ilmastotoimien himmailusta on varmasti tietoista “ilmastoestämistä”, mutta osa perustuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen luonne ymmärretään perustavanlaatuisesti väärin. Vitkasteluun voi päätyä, vaikka ottaisikin asian vakavasti, jos nojaa virheelliseen ymmärrykseen. Jälkimmäiseen vaivaan onneksi tieto auttaa. 

Ilmastonmuutos on kertyvä ongelma

Hyvin yleinen tapa hahmottaa ilmastonmuutos pieleen on sekoittaa keskenään kasvihuonekaasujen vuosittaiset päästöt ja ilmakehään kertyneet pitoisuudet. Ilmastonmuutos etenee nimen omaan pitoisuuksien mukaan: niin kauan kuin pitoisuudet kasvavat, ongelma pahenee. (Keskityn tässä merkittävimpään kasvihuonekaasuun, hiilidioksidiin, jonka vaikutus ilmakehässä on myös pitkäikäinen. Metaani on myös tärkeä kasvihuonekaasu, mutta se on lyhytikäisempi, ja sen nielut toimivat hyvin eri tavalla.)

Olen selittänyt tätä usein vertauskuvalla täyttyvästä ammeesta. Kuvittele amme, johon valutetaan koko ajan vettä. Tulppa on otettu irti ammeen pohjasta, mutta koska hana on käännetty tappiin asti, veden pinta nousee koko ajan, vaikka ammeesta valuu vettä myös pois. 

Hana kuvaa hiilidioksidin päästölähteitä – voimaloita, tehtaita, poltettuja metsiä, autoja ja niin edelleen. Tulpan reikä kuvaa erilaisia nieluja, jotka poistavat hiilidioksidia ilmakehästä – ennen kaikkea yhteyttäviä kasveja sekä valtameriä. Lähteiden ja nielujen erotuksesta syntyvät nettopäästöt, eli se määrä, joka nostaa ammeen vedenpintaa. 

Amme kuvaa ilmakehää, johon päätyy kaikki se hiilidioksidi, jota nielut eivät pysty ottamaan vastaan. Eli niin kauan kuin päästöt ja nielut ovat epätasapainossa, hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä kasvaa, ja ilmastonmuutos pahenee. Veden pinta nousee.

Tällä hetkellä vuosittaisten päästöjen määrä kasvaa edelleen globaalisti, eli hanaa väännetään isommalle. Samaan aikaan tulpan aukkoon kertyy kaikenlaista karstaa tukkimaan sitä: biologiset nielut heikkenevät esimerkiksi metsätuhojen tai liiallisten hakkuiden takia, ja merten lämpenemisen oletetaan heikentävän myös niiden nielua. Meret ikään kuin alkavat kyllästyä hiilidioksidin ahmimiseen. Tämä muutos on mahdollisesti jo käynnissä.

Globaalisti siis päästöjen kasvu ei ole vielä edes taittunut. Joissain maissa päästöt on kyllä saatu laskuun, mutta mikään maa ei ole vähentänyt niitä tarpeeksi ilmastonmuutoksen hillinnän tavoitteisiin nähden. Vesihanat ovat liian lujalla kaikkialla. 

Vuosittaisten päästöjen kääntyminen laskuun ei vielä tarkoittaisi, että tilanne helpottaa. Tilanne pahenee niin kauan kuin päästöissä ollaan yli nettonollan, niin kauan kuin hanasta tulee enemmän vettä kuin tulpan aukko valuttaa. Jos maailma saa päästöt laskuun, ei vielä olla vähentämässä vettä ammeesta: kuljetaan vasta hitaammin pahempaan suuntaan.

Nettonolla on vain ensimmäinen etappi

Vuosittaisten päästöjen kääntäminen laskuun on siis vasta ensimmäinen askel. Seuraavaksi on päästävä nettonollaan eli tilanteeseen, jossa päästölähteet ja nielut ovat yhtä suuria. Silloin hiilidioksidia ei enää kerry lisää ilmakehään – ammeessa olevan veden pinta ei enää nouse.

On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että jos globaalisti ei päästä nettonollaan, kaikki ilmastonmuutoksen hillintätoimet valuvat lopulta tyhjiin. Jos pysytään “nettoplussalla”, katastrofaaliset vaikutukset tulevat joka tapauksessa: ne vain tulevat myöhemmin. Vaikka hiilidioksidia kertyisi ilmakehään hitaammin, sitä kertyisi edelleen, ja katastrofaaliset rajat ylitettäisiin lopulta. Ei siis auta, että päästöjä vähennetään jonkin verran, vaan nettonollan on oltava päämäärä. Ilmastonmuutoksen hillinnässä puoliksi tehty on epäonnistumista.

Nettonollaan täytyy myös pyrkiä kaikkialla. Nopeimmat ja isoimmat toimet täytyy tehdä siellä, missä päästellään eniten, sekä absoluuttisesti että päätä kohti, niin Kiinassa ja Intiassa kuin Yhdysvalloissa tai Euroopassa. Sen sijaan väkirikkaissa köyhemmissä maissa päästöjen lähtötaso on niin alhainen, että siellä on jopa varaa hetkeksi nostaa päästöjä köyhyyden, nälän ja muiden ongelmien torjumiseksi. Mutta lopulta kaikkien ja kaikkialla on päästävä nettonollaan, isojen ja pienten.

Tämä koskee siis myös Suomea. Ei ole sellaista ilmastonmuutoksen onnistuneesti hillinnyttä tulevaisuuden maailmaa, jossa Suomi on voinut vapaamatkustaa tai jättää osan päästöistä ennalleen sillä perusteella, että se saa aikaan hyvää “kädenjälkeä” viemillään tuotteilla tai teknologioilla. On mitä mainiointa, jos tuota vaikutusta myös saadaan aikaan, mutta sen perusteella ei voi välttää vastuuta omista päästöistä.

Tähän etappiin on päästävä myös mahdollisimman nopeasti, jotta se pitoisuuksien taso, johon nettonollassa vakiinnutaan, olisi mahdollisimman alhainen. Mitä alempi pitoisuuksien taso, sitä vähemmän ilmasto lämpenee, ja sitä vähäisempiä ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat. Tähän perustuvat ajatukset ilmastonmuutoksen “turvarajoista” (1,5°C tai 2°C). Tämän pohjalta nettonollalle on määritelty myös tavoitevuosia, esim. globaalisti 2050, joskaan siihen pääseminen ei lupaavalta näytä.

Vuosiaikataulu ei kuitenkaan yksin riitä. Tavoitevuoden lisäksi tarvitaan myös polut, joita pitkin sinne kuljetaan. Mitä aikaisemmin päästövähennykset saadaan käyntiin, sitä alemmaksi hiilidioksidin pitoisuus nettonollassa jää. Eli: jos päästövähennyksiin ryhdytään myöhemmin, urakka on vaikeampi, ja joka tapauksessa ilmakehään ehtii kertyä enemmän hiilidioksidia, joka vaikuttaa ilmastoon. 

Ilmastonmuutoksen aika on epäsymmetristä: on aina parempi toimia aiemmin kuin myöhemmin. Sen sijaan monet arvovaltaiset taloustieteelliset ilmastotoimia koskeva suositukset tahtovat esittää asian toisin päin: on kallista ja “tehotonta” toimia “liian aikaisin”. (Tästä karkein esimerkki on Nobel-palkittu William Nordhaus.) Mutta tämä perustuu ilmastonmuutoksen ajallisuuden perustavaan väärinymmärrykseen tai ilmastonmuutoksen haitallisten vaikutusten vähättelyyn.

Nettonolla ei vielä riitä

Mutta globaali nettonolla ei vielä tarkoittaisi, että oltaisiin turvassa. Sille tasolle jääminen olisi itse asiassa tuhoisaa pidemmällä aikavälillä. Miksi?

Nettonollassa yhteiskunnat päästelisivät edelleen hiilidioksidia ilmoille, ja osa siitä imeytyisi valtameriin, jotka imevät noin 25–30% päästöistä tällä hetkellä. Meret siis ikään kuin auttavat hillitsemään ilmastonmuutosta, mutta samalla hiilidioksidin imeytyminen meriin happamoittaa niitä. Tämä on hyvin vaarallista planeettamme laajimmille ekosysteemeille. Monissa planeetan historian joukkosukupuutoissa merten happamoitumisella oli merkittävä rooli.

Ammeen tulpan aukko ikään kuin falskaa ja päästää vettä talon rakenteisiin. Elämämme perustukset vaurioituvat verkalleen näkymättömissämme, ja tämä jatkuisi myös nettonollan aikana.

Toinen tärkeä syy on se, että kertynyt hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on jo nyt vaarallisen korkea. Muistammehan, että nimen omaan pitoisuus ajaa ilmastonmuutosta, eivät vuosittaiset nettopäästöt. Ilmastonmuutoksella on monia seurauksia, lyhytaikaisia ja pitkäaikaisia. Kun puhutaan ilmastonmuutoksen “turvarajoista” (1,5°C ja 2°C), huomio kiinnittyy yleensä lyhytaikaisempiin, lähivuosien ja -vuosikymmenten muutoksiin. 

Pitkäaikaisten, verkkaisempien muutosten kannalta “turvarajat” eivät kuitenkaan ole turvallisia. 

Pitkäaikaisista muutoksista merkittävin on merenpinnan nousu, ja jo nyt kertynyt hiilidioksidin pitoisuus ajaisi merten nousua ensi vuosisadalla ja pidemmälle. Nettonollaan jäävässä maailmassa planeetan kasvot muuttuisivat perusteellisesti.

Nettonegatiivisuus – tulevien sukupolvien urakka

Siksi jo nyt on tähdättävä tulevaisuuteen niin, että ajatellaan nettonollaa välietappina ja sen jälkeen pitkää, sukupolvia kestävää nettonegatiivista vaihetta. Ammeen pintaa on saatava laskettua alemmas. Se tapahtuisi kyllä myös luontaisten prosessien myötä esimerkiksi eroosion ja merten pieneliöstön toiminnan myötä, mutta tuhansien vuosien mittaan, aivan liian hitaasti mainittujen pitkän aikavälin muutosten kannalta. 

Yhteiskuntien on siksi korjattava menneiden ja nykyisten sukupolvien jättämiä jälkiä, ja tämä urakka on ikävä taakka jälkipolville tällä ja ensi vuosisadalla. Nettonegatiivinen tulevaisuus tarkoittaisi siis sitä, että hiilidioksidia otetaan jatkuvasti teknologisesti talteen ja varastoidaan ilmakehästä.

Nykyään puhutaan paljon “piippujen tulppaamisesta” ja “hiilidioksiditaloudesta”, mutta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että hiilidioksidin teknologisesta talteenotosta ei ole päästövähennysten vaihtoehdoksi. Se voi olla vain täydentäjä, ei vaihtoehto. Talteenotolla voidaan esimerkiksi vähentää sellaisten teollisuuslaitosten päästöjä, joihin vaihtoehtoista teknologiaa ei ole olemassa (ja joita ilman ei pärjätä). Kaapattu hiilidioksidi on myös välttämätön ainesosa monille sellaisille vetytalouden muodoille, joissa on järkeä (kaikissa ei ole).

Hiilidioksidin talteenotto ei kuitenkaan tarjoa takaporttia: sen avulla ei voida välttää päästövähennyksiä. Ei voida siis pitää kiinni fossiilisilla polttoaineilla pyörivästä taloudesta vain “tulppaamalla piiput”. Ensinnäkin, talteenotto ei ole koskaan täydellistä, vaan piipun päästä pakenee aina osa päästöistä. Toiseksi, fossiilitalouden päästömäärät ovat niin hurjia, että niiden kaappaamiseen ja varastointiin tarvittava infrastruktuuri olisi käsittämättömän laaja ja energiasyöppö. Mittakaava olisi käsittämättömän suuri, vaikka fossiilisten polttoaineiden käyttö esimerkiksi puolitettaisiin.

Hiilidioksidin talteenotto voi siis hieman avittaa päästövähennyksiä pienellä siivulla ja tukea uudenlaisen kestävämmän teollisuuden syntyä. Sen pääasiallinen rooli on kuitenkin tulevaisuudessa, sukupolvia kestävässä nettonegatiivisuuden vaiheessa, jossa hiilidioksidin pitoisuuksia ilmakehässä painetaan alas turvallisemmalle alueelle. Sitä siis väistämättä tarvitaan, mutta se ei ole vapaudu vankilasta -kortti.

Tekeminen ei lopu synkkinäkään aikoina

Globaalin ympäristöongelman äärellä on helppo vaipua epätoivoon ja kohauttaa fatalistisesti olkapäitään. Jos kaikki on joka tapauksessa mennyttä, miksi tehdä mitään? Mutta tämäkin reaktio hahmottaa ilmastonmuutoksen luonteen väärin.

Ei ole olemassa mitään yhtä pistettä, jonka jälkeen voi luovuttaa. Tämäkin perustuu siihen, että ilmastonmuutos on kertyvä ongelma.

Uhkakuvia ajattelee helposti kaksiarvoisesti, on/off -tyyliin. On sota, ja kun sota loppuu, voidaan jälleenrakentaa. Sademetsä pitää suojella, tai se kaadetaan ja se on mennyttä. Myrkkypäästö pilaa vesistön, mutta kun se tukitaan, vesistö (ehkä) voi elpyä. Mutta kertyvät ongelmat eivät toimi näin.

Takanamme on epäonnistumisten sarja, mutta edessä siintää vielä pahempia epäonnistumisia.

– Ensin epäonnistuttiin ilmastonmuutoksen estämisessä.
– Seuraavaksi epäonnistuttiin ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä.
– Nyt ollaan epäonnistumassa lämpenemisen hillinnässä puoleentoista asteeseen.
– Seuraava kysymys on, mitä katastrofaalisia muutoksia onnistutaan estämään: käydään kamppailua vaarallisen ja katastrofaalisen välillä.
– Vielä kriittisempi kysymys on, onnistutaanko torjumaan itseään ruokkiva ilmastonmuutos, jossa ilmastonmuutoksen seuraukset ruokkivat entisestään lämpenemistä.

Kaksiarvoisen ilmiön äärellä voidaan ajatella, että joko onnistutaan tai ei, ja jos epäonnistutaan, kaikki on sen jälkeen turhaa. Kertyvän ongelman äärellä toiminta muuttuu sen sijaan koko ajan tärkeämmäksi ja kiireellisemmäksi. Mitä myöhemmin toimitaan, sitä huonommiksi epäonnistumisen seuraukset äityvät. Myös onnistumisista tulee ankeampia vitkastelun myötä. Panokset kasvavat koko ajan.

Siksi tekemistä on aina, silloinkin kun ollaan liian myöhässä, sillä asiat voivat aina mennä pahemmin. Tulevaisuudessa siintää haarautuvien polkujen viidakko, ja mitä myöhempiä haaraumia valitaan, sitä synkeämpiin tulevaisuuksiin päädytään. Aiemmin toimiminen on parempi vaihtoehto, mutta valintoja huonomman ja paremman välillä on aina. 

Edes edellä sivutuista keikahduspisteistä, joiden myötä ilmastonmuutos voisi ruokkia itseään, ei ole fatalismin reseptiksi. Nimestään huolimatta ne nimittäin eivät ole tarkkoja pisteitä vaan pidempiä prosesseja. Mahdollinen kriittisen rajan ylittäminen voidaan kunnolla havaita vasta jälkikäteen. Matkan varrella toimiminen sen estämiseksi on aina mielekästä, juuri tästä epävarmuudesta johtuen.

“Ilmastorealismi” on valhe – itselle tai toisille

Ilmastonmuutoksen ajallinen luonne, kertyvyys, pakottaa luopumaan totunnaisista poliittisista ajattelutavoista. 

On kovin helppo ajatella, että “radikaaliuden” sijaan kannattaa olla maltillinen. Ei pidä hötkyillä, sillä suuret muutokset vievät aikaa, ja ihmisten täytyy antaa tottua niihin. Peräänkuulutetaan tolkun ilmastotoimia. “Tehdään parhaamme, kunhan matkustamme oikeaan suuntaan.”

Kertyvän ongelman äärellä hidastelu kuitenkin tarkoittaa epäonnistumista. 

“Ilmastorealismi” on siksi ilmastotoimien tahallista estämistä ja torjumista, vain toisin sanoin, tai sitten se perustuu väärinymmärrykseen, jota tämä teksti toivottavasti auttaa korjaamaan.

Jos ilmastonmuutos otetaan tosissaan, on opittava ajattelemaan asiat uusiksi. On ymmärrettävä, että mahdollisimman aikaisin toimiminen on aina parempi kuin myöhemmin. On hahmotettava, että viivyttely sulkee pois hyviä tulevaisuuksia. Ilmastonmuutoksen seuraukset pahenevat jokaisen menetetyn vuoden myötä. Eli mikäli on tosissaan ilmastonmuutoksen kanssa, on hylättävä “ilmastorealismin” kaltaiset puheet, on lakattava valehtelemasta itselleen.

Jos ei ole tosissaan, voisi edes olla avoimesti ilmastotoimia vastaan, olla piittaamatta tulevaisuudesta, eikä piilotella moisten valheiden taakse.

Ville Lähde

Jean-Baptiste Fressoz, More and More and More, An All-Consuming History of Energy. Allen Lane, 2024.

Ilmastonmuutos etenee, eikä käännettä parempaan tunnu tapahtuvan. Kasvihuonekaasuja kertyy koko ajan ilmakehään, eli toisin sanoen joka vuosi rikotaan aiemmat pitoisuusennätykset. Vuosittaiset globaalit päästöt ovat nekin edelleen nousussa, vaikka tasaantumista odotellaan. Kertymisen vauhti siis kiihtyy. Nykymeinigillä ilmastonmuutos etenee reilusti katastrofaaliselle alueelle, eikä edes nykyisten lupausten täyttäminen riittäisi pääsemiseen “turvalliselle” alueelle. Kun ilmastotoimissa on tarpeeksi pitkään viivytelty, on myös muokattu maa hedelmälliseksi “ilmastorealismille”. Sen mukaan riittävän vauhdikas päästöjen vähentäminen on mahdotonta, joten ilmastotavoitteista pitäisi luopua tai niitä pitäisi vähintäänkin löystää. Tässä katsantokannassa fatalismi ja kansallinen itsekkyys ovat realismia.

Toisaalta ilmassa on paljon optimismia siitä, miten vähäpäästöinen energiateknologia tehostuu ja halpenee koko ajan. Uusien teknologioiden odotetaan “disruptoivan” energiamarkkinat, ja historiallinen energiasiirtymä (energy transition) on nurkan takana. Selitetään, että tällaiset suuret muutokset kompleksisissa järjestelmissä käynnistyvät kunnolla, kun ylitetään kriittinen massa, ja sitten tapahtuu asioita hämmentävän nopeasti. Energiahistorian pyörä pyörähtää jälleen. Aivan kuin fossiiliset polttoaineet korvasivat perinteiset energianlähteet, kuten auto hävitti hevoset kaupunkien kaduilta, kuten kännykät tuhosivat lankapuhelimet, vähäpäästöiset teknologiat ovat viemässä meidät uudelle aikakaudelle.

Tähän ristiriitaan tarttuu Jean-Baptiste Fressozin teos More and More and More, joka ei omaksu fatalistista eikä yltiöoptimistista näkökulmaa vaan peräänkuuluttaa syvempää ymmärrystä energiajärjestelmien muutoksen luonteesta. Se ei kuitenkaan ole ensisijaisesti ilmastokirja vaan energiahistoriikki, joka tarkastelee energiantuotannon eri muotojen historiaa ja niiden kytkeytymistä toisiinsa sekä niiden monenlaisia materiaalisia riippuvaisuuksia. Ilmastonmuutosta käsitellään melkeinpä jälkisanojen tyyliin parissa kirjan viimeisistä luvuista. Sen suhteen pääväite on: energiajärjestelmien historia ei anna meille oikeastaan minkäänlaisia eväitä ymmärtää sitä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuista murrosta, jota fossiilisten alasajo tarvittavassa aikataulussa tarkoittaisi. Sen lisäksi menneet energiantuotannon muutokset on alkujaan ymmärretty täysin väärin. Tulevaa ei voi ymmärtää radikaalisti erilaisen menneisyyden pohjalta, ja vielä vähemmän kun käsitys menneestä menee metsään. 

Fressozin vuosisatainen historiallinen tarkastelu ja viime vuosikymmenten ilmastonmuutoksen ajan käsittely suhteutuvat kuitenkin toisiinsa hieman kömpelösti, mikä tekee kirjan sanoman tulkinnasta kinkkistä. Niinpä siitä voi helposti löytää ainekset edellä mainittuun fatalismiin. Juuri tästä kulmasta energiasiirtymistä ahkerasti kirjoittava Nafeez Ahmed on kritisoinut sitä, joskus maaliin osuen mutta monessa kohtaa ymmärtäen Fressozin argumentaation väärin. Toisaalta teoksesta voi lukea syvällisemmän yhteiskunnallisen murroksen vaateen – jonka Fressoz esittää, mutta epäselvästi. Siksi on paikallaan syventyä kunnolla teoksen pääteemoihin sekä sen tiettyihin heikkouksiin, jotta saadaan kaivettua esiin sen tärkein anti. More and More and More on monin paikoin hyödyllistä luettavaa, mutta sen tulkintaan tarvitaan kriittistä silmää.

Kasautumista, ei korvautumista

Kuten kirjan nimikin kertoo, se kuvaa ennen kaikkea sitä, että takanamme ei ole suurta energiasiirtymien historiaa: puun ajasta hiilen aikaan ja siitä öljyaikaan. Energiahistoria ei jakaudu tällaisiksi selkeiksi vaiheiksi, vaan uudet energianlähteet ovat tulleet entisten rinnalle. Tämä on kasautumisen, ei korvautumisen tarina.

“Vanhat” energianlähteet eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niitä on käytetty koko ajan ja käytetään yhä enemmän. Niinpä paljon puhuttu “öljyn aikakausi” onkin ollut koko ajan yhtä lailla kivihiilen aikaa, ja puuta käytetään ympäri maailman valtavasti enemmän kuin “puun aikakaudella”. Vesivoimalla jauhettiin aikanaan viljaa tai puhallettiin ahjon palkeita, nyt megapadot sähköistävät suurkaupunkeja. Siirtomaakauden laivoille ja maaseudun tuulimyllyille voiman antanut tuuli saa sekin uuden roolin teräs- ja lasikuitujättiläisten pyörittäjänä.

Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää. Jokainen ilmastokysymyksiä seuraava tietää, että viime vuosien hurjassa päästökehityksessä Kiinan kivihiilen käytön kasvu on ollut avainasemassa. Harvempi sen sijaan tietää, kuinka suuressa roolissa puuhiili on monissa Afrikan miljoonakaupungeissa. Fressoz täydentää monia tällaisia arkitiedon katvealueita.

Eikä ajatus energiantuotannon kasautumisen historiastakaan ole järin yllättävä, kun maailman kehitystä katsoo: kasvihuonekaasupäästöt ovat kasvaneet, energiabudjetit ja materiaalivirrat samaten. Kaupungistuminen etenee, miljoonat ja miljoonat ihmiset nousevat globaaliin keskiluokkaan, vauraat jatkavat vaurastumistaan, väestö kasvaa edelleen joillain alueilla voimakkaasti, uusia tarpeita tuotetaan entisten oheen mainostuksella ja muilla tavoilla, uutta infrastruktuuria rakennetaan, ja kaikki tämä toimii pääosin lineaaritaloudessa. Fossiilisten polttoaineiden ekstraktion vaikeutuessa niiden tuotantoon kuuluu yhä enemmän työtä, ja teknologia monimutkaistuu. Mitä muuta tästä voisikaan seurata kuin kaikenlaisen tuotannon ja kulutuksen kasvua? Teknologian kehityksen aikaansaama uusi kasvu rebound, ei ole mikään luonnonlaki vaan seurausta noista moninaisista kasvua ajavista tekijöistä.

Jos kirja jäisi näihin ajatuksiin, ei se järin kummoinen olisi. Fressoz kuitenkin kaivautuu kasautumista kuvaavien kehityskäyrien taustalle ja esittää, että eri energiamuodot ovat olleet symbioottisessa suhteessa. Ne ovat kirjaimellisesti tarvinneet toisiaan. Tämä on tapahtunut hyvin konkreettisesti. Vaikka jonkin “vanhan” energianlähteen kuten puun polttoainekäyttö on vähentynyt, sen käyttö energiantuotannolle tärkeänä materiaalina on jatkunut – se on jopa kasvanut, kun on “siirrytty” kivihiileen ja öljyyn. Kivihiilen tuotantoon on tarvittu valtavia määriä puuta etenkin kaivoskäytävien pystyssä pitämiseen, ja osassa maailmaa tämä puun käyttötapa on edelleen voimissaan. Ensimmäiset öljytornit ja -barrelit rakennettiin puusta, ja kulutus oli valtaisaa. Samoin rautateiden levitessä veturit kuluttivat ensisijaisesti hiiltä (toki myös polttopuuta), mutta ratapölkyt vaativat valtavan tukkimäärän. Puun kulutus osana energiajärjestelmiä siis säilyi tai jopa lisääntyi teollisen vallankumouksen ja fossiilisten voittokulun myötä. 

Kun kivihiilen tuotannossa siirryttiin avolouhoksiin, tunnelien tukemiseen ei enää tarvittu puuta, jolloin öljy sai käyttövoimana valtavasti isomman roolin. Kaivoskuiluja tietysti on edelleen, ja joillain alueilla puuta käytetään niiden tukemiseen vieläkin – toisaalla taas käytössä on uudenlainen koneisto, jolla on omat energiatarpeensa. 

Fressoz toteaa, että edellä mainittua historian vaiheiden tai aikakausien siirtymäilluusiota on ruokkinut tapa tarkastella eri aikojen energiatalouksia primäärienergiana eikä energiantuotannosta saatuina tuotteina ja palveluksina, “hyödyllisenä energiana”, mikä sivuuttaa eri energianlähteiden ja materiaalien omaleimaisen roolin ja niiden teknisen hyödyntämisen muutokset (26). 

Kun katsotaan puun suhteellista osuutta primäärienergiassa mitattuna, sen merkityksen romahtaminen näyttää ilmiselvältä vauraissa maissa. (Silti esimerkiksi Yhdysvalloissa puu on ensisijainen lämmön lähde yli 2 miljoonalle taloudelle.) Kuten edellä kuvattiin, onkin käynyt niin, että puu on vaihtanut osin rooliaan polttoaineesta tuotantoa tukevaksi materiaaliksi (em. tukipuut ja ratapölkyt tai vaikka ensimmäisen sukupolven öljytornit tai -tynnyrit), jolloin sen rooli on ollut energeettisesti katsoen pieni mutta laadullisesti korvaamaton. (43) Nafeez Ahmed kritisoi Fressozia nimen omaan primäärienergiakäyriin nojaten, eli hän ei ole hahmottanut tätä ajatusta.

Koska kivihiili on avainasemassa teräksen tuotannossa, on koko öljytalous nivoutunut kivihiileen. Tämä koskee myös tuulivoimaa niin kauan kuin terästuotantoa ei saada dekarbonisoitua – mikä ei poista tietenkään sitä, että tuulivoima on vähäpäästöistä, mutta se kertoo symbioottisten yhteyksien katkaisemisen hankaluudesta. Teknologian merkitystä kuvastaa myös esimerkiksi se, miten sähköistyminen vahvisti kivihiilen asemaa (37).

Energiamuotojen “symbioottisuuden” ohella toinen kirjan avainteema on energiantuotannon “unohdettu materiaalisuus” (24). Paitsi että energiamuodot nivoutuvat toisiinsa sekä käyttövoimina että raaka-aineina, ne kytkeytyvät lukemattomiin muihin materiaalivirtoihin. Esimerkiksi monet nykyajan puutuotteet ovat itse asiassa hybridejä petrokemian tuotteiden kanssa (121). Mitä kompleksisemmaksi teknologia käy, sitä tiiviimmin yhteenkietoutuneita nämä virrat ovat (218).

Tämä kaikki korostaa energiajärjestelmien hitausvoimaa, inertiaa: eri energianlähteet ja materiaalit ovat nivoutuneet niin vahvasti yhteen, että sidosten purkaminen on vaikeaa eikä missään nimessä tapahdu itsestään eikä hyppäyksellisesti.

“Siirtymiä” ei juuri siksi historiassa ole nähty: harva raaka-aine poistuu käytöstä teknologisen kehityksen “luovan tuhon” myötä – materiaalit vain saavat uudenlaisia rooleja. Sen sijaan käytössä olevien materiaalien kirjo vain laajenee (16). Materiaaleja poistuu käytöstä oikeastaan vain kieltämällä. Tästä opettavainen esimerkki on valaanpyynti. Fressoz purkaa taidolla fossiiliteollisuuden levittämää myyttiä, jonka mukaan se olisi “pelastanut valaat”, kun valaistuksessa käytetty traani korvattiin valopetrolilla. Tietenkään näin ei käynyt, vaan traanille löydettiin kosolti uusia käyttötarkoituksia, ja öljyn voimalla valaanpyynti vain tehostui. (19–22) Valaanpyynti loppui (pääosin), koska se kiellettiin. Vastaavanlaisessa myytinmurtamisessa Fressoz on parhaimmillaan. 

Toisaalta materiaalit tai energialähteet voivat myös palata käyttöön, ja niille voidaan löytää uusia käyttötarkoituksia. Valaanpyyntikieltoa pyritään purkamaan koko ajan. Ympäristölainsäädännön tai terveyssäädösten heikentäminen voi muuttaa tuotannonalojen välisiä suhteita ja antaa lisää elinaikaa fossiilisille polttoaineille, kuten Yhdysvalloissa on käymässä. Särötys synnytti uuden maakaasun kultakauden. Vähäpäästöiseksi määritellyn puun energiankäyttö on palannut merkittävään rooliin Suomessa ja monessa muussa vauraassa maassa. Energiahistorialla ei siksi ole Fressozin mukaan mitään lineaarista suuntaa, vaan se voi tehdä myös silmukoita (100). 

Energiasiirtymien ideologia

Edellä kuvatun kouriintuntuvan energiahistorian rinnalla kulkee teoksen toinen päälinja: Fressoz jäljittää energiasiirtymien idean, “transitioajattelun”, historiallisia juuria. Miten näin selvästi virheellinen ymmärrys energiahistoriasta pääsi juurtumaan ja jopa valta-asemaan, jos energiasiirtymiä ei koskaan oikeastaan tapahtunut? Tämän ajattelutavan kehkeytymisen rinnalla Fressoz tarkastelee sellaista talousajattelua, joka illusoriseen historiankuvaan tukeutuen uskoo innovaatioiden ratkaisevan kaikki ongelmat ja sivuuttaa energiajärjestelmien inertian.

“Siirtymäajattelun” historian jäljittäminen on kirjan kiinnostavimpia juonteita. Pelko öljyn loppumisesta ja syvällisestä energiakriisistä 1970-luvulla vaikuttaa olleen ajattelun juurtumisen päämotiiveja – sitä ennen kasautumista ja inertiaa kuvaavat mallit olivat vielä valta-asemassa. Pelko öljyn niukkuudesta synnytti nykykatsannossa hämmentävän ajatuksen kivihiilestä “siltapolttoaineena” (192). Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan laajasti käyttämä menetelmä synteettisten polttoaineiden valmistamiseksi kivihiilestä nähtiin pakotieksi energiakriisistä sekä monille maille kansallisen suvereniteetin takeena (169). Kivihiilen sillalla päästäisiin siis siirtymään “johonkin muuhun” (aivan kuin vuosikymmeniä myöhemmin ajateltiin, että maakaasusilta johtaisi vihreään siirtymään).

Tuolloin ydinvoima tarjosi lupauksen siitä, mitä siirtymän jälkeen koittaisi. Ydinvoimapiirit myös alkoivat puhua siirtymästä ilman fossiilista silloitusta, sillä “kivihiilisillan” ekologinen tuhoisuus ymmärrettiin hyvin. Tulevaisuudessa hyötöreaktorit, jotka periaatteessa tuottaisivat oman polttoaineensa, tarjoaisivat loppumattoman halvan energian lähteen, joka veisi sivilisaation uuteen kukoistukseen ja välttäisi ympäristökriisin (149–159). Nykyään tätä lupausta kantaa pikemminkin aina tuloillaan oleva fuusiovoima, sillä tuskin kukaan enää näkee fissiovoimalle kertaluokan hyppäystä vaan pikemminkin vakaan jatkuvan roolin. Fressozin mukaan ajatus korvautuvuudesta juurtui keskusteluun kunnolla tässä vaiheessa. Ydinvoimatutkijoiden ja -lobbyn rooli on todella kiinnostava osa teosta, mutta Fressoz intoutuu löydöksestään välillä liikaakin – hän jopa maalailee kuvaa, jossa oikeastaan koko ilmastotietoisuus oli heidän luomuksensa.

Alkujaan siirtymäajattelun tavoitteena oli pelätyn energian niukkuuden, energiakriisin, välttäminen, mutta se sai uuden roolin ilmastonmuutoksen aikakaudella. Fressoz muistuttaa aivan oikein, että tällöin tapahtui kummallinen kategoriavirhe. Siirtymäajattelu kehitettiin hahmottamaan ratkaisua niukkuuden ongelmaan: miten löydettäisiin uusi energiaperusta öljyn huvetessa? Ilmastonmuutos on kuitenkin pohjimmiltaan runsauden ongelma: fossiilisia polttoaineita on liikaa ympäristön rajoitteisiin nähden (141, 184). (Tosin koska ympäristöongelmat ovat moninaisia, on käsillä myös niukkuuden ongelmia.) Toinen virhe tietysti oli, että myös niukkuuden ongelman hahmottamisessa siirtymäajattelu oli pielessä, sillä se kuvasi menneisyyden väärin.

Aiemmin tarkastelemassani teoksessa Overshoot Andeas Malm ja Wim Carton käsittelevät “ylilyönnin” ideaa ideologiana, joka viivyttää ilmastotoimia. Fressozille siirtymäajattelu on saanut samankaltaisen ilmastoestävän ideologisen roolin. Vaikka tietysti ilmastonmuutoksen hillintää on torjuttu ruokkimalla epäilystä ja levittämällä harhatietoa, hänen mukaansa transitiounelmien ruokkimisella on ollut suurempi merkitys (193). On voitu rauhassa tehdä optimistisia ilmastojulistuksia, sillä käytännön toimet on sälytetty tulevan innovatiivisen käänteen, “disruption” ja markkinoiden alkemian harteille. 

Historiakäsitysten ohella Fressoz siis haluaa purkaa sellaista optimismia, joka päätyy tukemaan ilmastoestämistä. Hän muistuttaa, että energiasiirtymästä puhuvat kovaan ääneen monet sellaiset tahot, jotka nimen omaan eivät halua sellaista tapahtuvaksi. William Nordhausin kaltaiset talousajattelijat nousevat esimerkkeinä, joskin mainittu Overshoot tarjoaa hänen ajattelustaan ja poliittisesta vaikutuksestaan huomattavasti syvällisempää kritiikkiä.

Samaan aikaan kuitenkin osa ympäristöliikkeistä, tutkijoista ja ympäristöpolitiikan toimijoista on omaksunut naiivin siirtymäajattelun: he hakevat toivoa synkeinä aikoina “S-käyristä”, joissa ennustetaan tulevaa teknologista mullistusta. Tätä perustellaan kompleksisten järjestelmien tutkimuksen opeilla esim. ekosysteemien dynamiikasta tai rajattujen elinkeinojen (esim. tietokoneiden kehityksen) historiasta, mutta analogia energiajärjestelmien kanssa ei päde. Yhteiskuntien perusrakenteina ne ovat sitkaisempia. Fressoz kuitenkin tekee sen tärkeän huomion, että tämä ei ole mikään ympäristöliikkeiden helmasynti – virhe on syntynyt muualla ja päätynyt kolonisoimaan ilmastokeskustelua. Näin on syntynyt englantilaisittain sanoen “outoja petikaveruuksia”.

Kirjan heikkoudet

Mutta mikä on Fressozin oma näkemys ilmastonmuutoksen hillinnästä ja energiajärjestelmien tulevaisuudesta? Jotta tähän päästään käsiksi, on ensin setvittävä joitain kirjan heikkouksia. Ensinnäkin on sanottava, että kerronta on rasittavan toisteista. Fressoz toistaa ydinajatuksen kasautuvuudesta, symbioottisuudesta ja materiaalisesta yhteenkietoutumisesta jokaisessa luvussa, ja jossain välissä tämä alkaa uuvuttaa. Viesti menisi vähemmälläkin perille. Tämä on kuitenkin vain kerronnallinen ja kustannustoimituksellinen heikkous.

Varsinainen ongelma on että Fressozilla on kovin usein tapa puhua niin abstraktilla tasolla, eräänlaisella “energiakielellä”, jonka myötä energiajärjestelmät alkavat saada kuin omaa toimijuutta ja vääjäämättömyyttä. Hän kritisoi ajatusta peräkkäisistä vaiheista ja niiden lainomaisuudesta, mutta sen tilalle tulee toinen lainomaisuus, energiajärjestelmien hitausvoiman marssi historiassa. 

Osa tästä viestistä on tärkeää: perityllä tilanteella on merkitystä, ja mikä tahansa ei ole mahdollista missä tahansa aikataulussa. Fressoz ei kuitenkaan juuri onnistu kuvaamaan sitä, mikä on ajanut tällaista kehitystä. Kirjassa on jännite tai jopa ristiriita. Yhtäältä Fressoz näkee virheen siinä, että ei huomata hitausvoimien vääjäämättömyyttä. Toisaalta hän moittii siirtymäajattelun ideologisuutta. Mutta miksi ideologista painetta tarvittaisiin selittämään “energiasiirtymien” tahmeutta, jos symbioottisuus on niin syvällä? Siksi välillä tuntuu, kun lukisi kahta erilaista kirjaa yhtaikaa. 

Tässä historiassa ei näy tarpeeksi poliittista ja taloudellista toimijuutta muuten kuin irrallisina sirpaleina. Fressoz luettelee yksittäisiä ihmisiä, heidän yhteiskunnallisia kytköksiään ja sidosryhmiään. Tästä ei synny yhteiskunnallista analyysiä vaan enemmänkin löyhä assosiatiivinen kuvaelma.

Näistä puutteista johtuen kirjasta on helppo lukea ulos sellainen “ilmastorealistinen” viesti, jota Fressoz itse ei selvästi allekirjoittaisi: on turha taistella tutkainta vastaan, koska energiajärjestelmät aina muuttuvat tietyllä hitaalla vauhdilla. “Energiasiirtymää ei ole eikä tule.” Vanhat energiantuotannon muodot jäävät elämään uusien rinnalle, eikä mikään koskaan poistu. Dekarbonisaatio on turha unelma. Tätä ajatusta kirjasta ei kuitenkaan löydy. Fressoz nimenomaan sanoo, että ilmastonmuutoksen aikakaudella ollaan historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa, jota ei voi verrata hedelmällisesti aiempiin. Aiempi historia on kasautuvaa, ja nyt on saatava aikaan jotain ihan muuta. Hän haluaa kuitenkin nostaa esiin yltiöoptimismin varjoon jääviä hankaluuksia. Tämä viesti olisi pitänyt kirjoittaa selvemmin auki.

Kirja myös vyöryttää lukijansa niskaan valtavan vyöryn faktoja, joiden keskellä maallikon on varmasti vaikea asettaa asioita mittasuhteisiin. Mitkä kuvatuista symbioottisuuksista ovat syvään juurtuneita, ja mille niistä on todennäköisesti helppo kehittää vaihtoehtoja? Mitkä muodostavat kohtalokkaita esteitä muutokselle, ja mitkä ovat vähäisempiä? Ilman tällaista suhteuttamista kaikesta tulee samaa skeptistä puuroa.

Kuten aluksi totesin, mullistavaa globaalia muutosta ei todellakaan ole käynnissä. Siirtymäoptimismi voi todellakin sokeuttaa todellisuudelle. Mutta jos ihan kaikki todistaa saman vaikeuden puolesta, jos katsetta ei kohdista eikä mittasuhteita hahmota, mistään ei voikaan löytää toiveikkuutta. Fressoz nojaa argumentissaan niin vahvasti globaalin tason aggregoituihin laskelmiin, että alueelliset ja sektorikohtaiset erot eivät näy. Kuitenkin joillain maailman alueilla päästöt ovat ihan oikeasti vähentyneet – eivät tarpeeksi, eivät riittävän nopeasti, mutta muutosta on tapahtunut. Tässä kohdin Nafeez Ahmedin kritiikki osuu maaliin, ja Adam Tooze tarttui arviossaan samaan ongelmaan. Harmillisesti Fressoz viittailee epätarkasti “ulkoistettuihin” päästöihin vähätelläkseen päästöjen vähentymistä joissain maissa (esim. 159), mutta näkemys on osin vanhentunut. Ulkoistaminen on aito ilmiö, mutta nykyään tapahtuvia päästövähennyksiä ei enää voi lukea pääosin ulkoistamisen kontolle (ja vastaavasti esim. Kiinan päästöjen kasvua ei voi enää selittää sillä). 

Retorista huolimattomuutta on teoksessa toisaallakin. Esimerkiksi Fressoz käyttää termiä “malthuselaisuus” luvattoman löyhästi leimakirveenä. Oikeastaan ihan kaikki puheet ja ajatukset, jotka haiskahtavatkin viittauksilta resurssien absoluuttiseen niukkuuteen, ovat Fressozille “malthuselaisia”. Tällä puhetavalla on juurensa etenkin tietyissä marxilaisissa perinteissä, mutta koska malthuselaisuudella viitataan myös hyvin laajasti tiettyihin vulgääreihin väestönäkemyksiin, tässä tulisi olla tarkkana. Välillä Fressoz nostaa esiin väestönäkemykset tässä yhteydessä, välillä ei. Mutta on absurdi ajatus, että absoluuttisen niukkuuden näkemys kytkeytyisi jotenkin automaattisesti tuollaisiin väestökantoihin. 

Kirjan lopulla Fressoz myös sanailee kärkkäästi sellaisille yhteiskunnallisille liikkeille, jotka liittävät ilmastotavoitteisiin erilaisia tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden päämääriä (219–220). Toisaalta hän peräänkuuluttaa kulutuksen vähentämisen ohella uudelleenjakoa – mutta lienee selvää, että tuollainen pyrkimys edellyttäisi sille hedelmällistä poliittista kontekstia! Energia- ja ilmastotulevaisuuden päämääriä ei voi vain kliinisesti erottaa erikseen, ikään kun niihin voitaisiin pyrkiä muita poliittisia kysymyksiä huomioimatta. On hyvin vaikea päästä perille siitä, mikä on Fressozin kanta tähän asiaan lopulta. Hän toteaa ohimennen, että ulospääsy kapitalismista on välttämätöntä mutta ei riittävää (8) tai että siirtymäajattelu on “pääoman ideologia” tällä vuosisadalla (220). Hän myös viittaa kohtuuajatteluun ja degrowth-ajatteluun, mutta näistä hajahuomioista ei synny näkemystä siitä, miten fossiilisten alasajo voisi tai miten sen pitäisi tapahtua (208).

Energia-amputaatio vai aineenvaihdunnan muutos?

Kirjan More and More and More pyrkimyksenä ei ole vähätellä ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeyttä, päin vastoin. Fressoz toteaa tämän kyllä selväsanaisesti, huolimatta kirjan viestin muusta epäselvyydestä. Sen sijaan hän peräänkuuluttaa sellaista realismia, joka huomioi perityn tilanteen hitausvoiman ja tarvittavan muutoksen mittakaavan. Ilmastonmuutos on tuonut maailmanhistoriallisesti ainutlaatuisen haasteen, eikä menneisyys anna oppia. Hän toteaa, että energiasiirtymän sijaan tarvitaan “energia-amputaatio” (13) eli energiabudjettien vähentämistä. Muutoin urakka vanhan korvaamiseksi uudella on liian vaikea tarvittavassa aikataulussa. 

Perityn tilanteen painolastin ja ongelmien mittakaavojen hahmottaminen on elintärkeää, tämä on totta. Ilmastonmuutoksen hillinnässä eivät riitä vain päästövähennysten tavoitevuodet, päästöbudjetit ja kustannusarviot, vaan täytyy olla myös konkreettisia polkuja, joita edetään. Millä tavoin saadaan ruokajärjestelmää muutettua? Miten saadaan dekarbonisoitua sementin, teräksen ja monien muiden materiaalien tuotanto ja levitettyä teknologiat niin nopeasti, että väistämättä nouseva perusmateriaalien kysyntä väkirikkailla ja köyhimmillä alueilla ei vuosisadan jälkipuolella käännä päästöjä uudelleen nousuun? Miten kaupunkien lämmitys hoidetaan? Miten turvataan ekologisten hiilinielujen toiminta ja hiilivarastojen pysyvyys?

Siirtymäoptimismi luopuu tällaisesta vastuusta ja pistää toivon tuleviin teknologioihin. Se peräänkuuluttaa innovaatiota, ei sivilisaation syvärakenteen muutosta (2). Se istuu hyvin kasvulähtöiseen talousajatteluun, johon sopii ajatus tuotannon ja kulutuksen puhdistamisesta mutta hyvin huonosti ajatus määrällisistä ekologisista rajoista. Mutta ei “energia-amputaatio” ole sekään kovin mielekäs tapa puhua asiasta. Siitä on vaikea lukea ulos muuta kuin pelkkää vähentämistä, pelkkää niukkenemista, “ekologista leikkauspolitiikkaa”. 

Juuri siksi BIOS-tutkimusyksikkö on korostanut yhteiskuntien aineenvaihdunnan muutosta: on alasajettava asioita samalla kun toisia rakennetaan tilalle. Vähentämisen ohella on opeteltava tyydyttämään inhimillisiä tarpeita toisella tavalla – laadullista muutosta määrällisen lisäksi. Sähköautojen ja vähäpäästöisen sähkön ohella tarvitaan vähemmän autoja, enemmän julkista liikennettä. Materiaalivirtojen vähentämisen rinnalla tarvitaan kestävämpää luonnonvarojen ottoa ja kiertotaloutta, joka ei ole vain jätehuoltoa hienommalla nimellä. Ja koska maailma on eriarvoinen, yhtäällä tarvitaan lisää ja toisaalla vähemmän. 

Vaikka More and More and More antaa tärkeitä oppitunteja sekä energiajärjestelmien historiasta että siirtymäajattelun ongelmista, yhteiskuntien aineenvaihdunnan muutokseen sillä ei ole tarjota eväitä. Sen sijaan kovin helposti siitä saa eväät joko fatalismiin tai sellaiseen radikalismiin, jolla ei ole näkymää tulevista muutoksen poluista, on vain “amputoivan” vähentämisen kurjistava polku.

Ville Lähde

Kuluneen vuoden tärkeä yksittäinen BIOS-uutinen oli tutkijakolmikkomme Tiedekynä-voitto. Tero Toivasen, Paavo Järvensivun ja Ville Lähteen artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” ilmestyi viime vuonna kirjassa Talouskuri tuli Suomeen (Vastapaino). Palkintoa juhlittiin Koneen säätiöllä 16.5. järjestetyssä luovutustilaisuudessa, ja Tero piti mainion puheen. Tero ja Ville kävivät puhumassa aiheesta myös Ylen Horisontti-ohjelmassa.

Still-kuva dokumentista Tiedevetoinen suunnittelu/Science-driven planning.

Viime vuoden vahvaa kestävyysmurroksen suunnittelun teemaa jatkettiin Ateneumin pilotin jäljiltä, kun tammikuussa julkaistiin tilannekuva “Suomen teollisuuden uudistumispolut”. Maaliskuussa julkaisimme myös englanninkielisen tekstin “uudesta” teollisuuspolitiikasta. Ateneumin pilotin pohjalta laadittiin myös loppuvuodesta vertaisarviointiin lähtenyt tutkimusartikkeli. Näihin aiheisiin liittyi myös Paavon syyskuinen blogiessee Draghin raportista. Ja syyskuun lopussa järjestettiin Helsingissä keskustelutilaisuus, jossa näytettiin ensimmäistä kertaa lyhytelokuvamme “Tiedevetoinen suunnittelu”. Yliopisto-lehti kirjoitti elokuvasta numerossa 9/2024.

Ville Lähteen ja Tere Vadénin podcast-sarja “12 käsitettä maailmasta” ilmestyi säännöllisesti läpi vuoden, yhden kuukauden kesätauolla tosin. Kahdestoista käsite, ekologinen jälleenrakennus, ilmestyi lokakuussa – blogisarjan pääsivulle kerätty lisälukemisto on mainio kokoelma BIOS-töitä aiheesta vuosien varrelta! Sen jälkeen siirryttiin ekstrajaksoihin, joissa haastatellaan muita tutkijoitamme. Paavo Järvensivu puhui teollisuuspolitiikasta, Jussi Ahokas talouskasvusta ja Emma Hakala ympäristöturvallisuudesta. Tammikuussa on luvassa Tellervo Ala-Lahti, aiheena ympäristöoikeus ja erityisesti varovaisuusperiaate. Villen johdolla aletaan myös kirjoittaa sarjaan pohjautuvaa kirjaa, jonka on tarkoitus ilmestyä BIOSin 10-vuotisjuhlan kunniaksi vuosien 2025–2026 taitteen tietämillä. Eivätkä podcastit hiljene erikoisjaksojen jälkeen: Ville ja Tere alkavat vetää uutta “BIOS tutkii” -sarjaa.

Vuoden varrelle mahtui paljon yhteistyötä eri tahojen kanssa. 

Pitkän opetus- ja kasvatusaiheiden juonteen jatkoksi Ville Lähde ja Karoliina Lummaa tarjosivat tukea Opinvirta-hankkeelle. Kestävä opinvirta -hanke on verkostoprojekti, jossa on mukana Turun lisäksi Oulu, Hämeenlinna, Lahti ja Lappeenranta. Projektin rahoittaja on Opetushallitus. Karoliina osallistui hankkeen tilaisuuksiin, Ville kirjoitti esseen Lukioiden kestävyystiekartastoon ja osallistui oululaisten “Korjataan pallo itse” -keskusteluun SuomiAreenalla (tallenne). Paneelin pohjalta Jussi Tombergille ja Villelle sukeutui vierailu Maikkarin aamussa sekä mielipidekirjoitus Kalevaan.

Karoliina oli mukana Kestävyyden kehittäjät -verkostossa, ja Musical Sustainabilities -symposiumin järjestelytoimikunnassa (pj Antti-Ville Villén, Taideyliopisto, Sibelius-Akatemia). Kansainvälinen symposium järjestettiin 18.-19.11.2024 Seinäjoella. Karoliina järjesti myös Veera Kinnusen kanssa Humanistisen ympäristötutkimuksen mielikuvitus -työryhmän YHYS-kollokviossa Lappeenrannassa 28.11.2024.

Tellervo Ala-Lahti oli päätutkija selvityksessä ympäristöministeriölle: “Oikeudellinen selvitys varovaisuusperiaatteesta ympäristönsuojeluoikeudessa​” (muita kirjoittajia Kai Kokko, Mari Pihalehto ja Johan Staffans). 

Ville Lähde oli edelleen mukana Tiina ja Antti Herlinin säätiön asiantuntijaryhmässä, taustahaastateltuna Lomonosovin maan postinumero -kuunnelmassa ja antamassa inspiraatiota IHME-festivaaleille järjestetyn Maaleipä-haasteen kehittäjille.

Paavo Järvensivu alusti Uuden energian aika -seminaarissa “teollisuuden uudistamisesta ja sen koordinaatiosta” ja osallistui samalla Meri-Porin teollisuusalueen ekskursioon. Paavo myös tarjosi taustoitusta “Yhden pallon visiot” -projektiin. Tero Toivanen oli mukana More than planet -projektissa, jonka pohjalta järjestettiin kansainvälinen Earth Gazes Back seminaari ja näyttely Kulttuuritalo Valvessa Oulussa. BIOS-tutkijat myös tukivat Topi-Matti Heikkolaa hänen opinnäytetyössään, joka käsitteli metsäteollisuuden tulevaisuutta. Taideyliopiston maisteriopiskelija Siew Ching Ang suoritti BIOS:ssa kuukauden mittaisen työharjoittelujakson perehtyen selluteollisuuden sivujakeen ligniinin jalostamiseen ja metsäteollisuuden kestävyyssiirtymään. BIOS-tutkijat tukivat monia muitakin tutkijoita opinnäytetöiden tai hankkeiden ohjausryhmissä tai vapaamuotoisissa keskusteluissa.

Vuoden mittaan BIOS-tutkijat virittelivät tulevaa yhteistyötä ruotsalaisten teollisuuspolitiikan tutkijoiden kanssa. Tukholman tapaamiseen osallistui tutkijoita IVL Svenska Miljöinstitutista ja Stockholm Environment Institutesta. Suunnittelu jatkuu heti ensi vuoden alusta.

Tieteellisiä artikkeleita

Kesäkuussa ilmestyi Tero Toivasen ja Ville Lähteen yhteisartikkeli “Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä”. Artikkeli käsitteli Petteri Taalaksen ja Mika Anttosen problemaattista ilmastoviestintää ja ilmastoasiantuntijoiden roolia. Tiede & edistys järjesti Tekstin talolla julkaisutilaisuuden, jossa Teron ja Villen kanssa omasta artikkelistaan oli puhumassa Tuija Kokkonen. Keskustelua jatkettiin samalla porukalla Helsingin kirjamessuilla. Yliopisto-lehti kirjoitti aiheesta. Kesäkuun NESS-konferenssissa Ville ja Tero esittelivät artikkelin aiheita englanniksi – konferenssissa pidettiin kaikkiaan kolme BIOS-esitelmää, ja Paavo pyydettiin loppupaneeliin.

Jussi Ahokkaan, Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen artikkeli “Ideas behind transformative innovation policy: Economists confronting missions and sustainability transition in Finland” ilmestyi marraskuussa. Artikkelin lopputulema on, että missiot ja kestävyyssiirtymä eivät oikein mahdu ekonomistien valtavirtaisen ajattelun rajoihin. Siispä kestävyystutkijat ja muut tahot eivät välttämättä saa taloustieteilijöiltä tukea, kun he yrittävät edistää kestävyyssiirtymän mukaista suuntaavaa innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa. Katso myös kolmikon essee Politiikasta-lehdessä. Samainen kolmikko piti kaksi teollisuuspolitiikkaan ja poliittisiin ideoihin liittyvää esitystä ympäristöhistorian maailmankongressissa (WCEH) Oulussa elokuussa.

Tellervo Ala-Lahdelta ilmestyi kolme artikkelia: “The awkward relations between EU innovation policies and environmental law“, “Navigating the Unknown: Novel Technologies in Finnish Environmental Adjudication” (Nordic Environmental Law Journal) sekä Tiina Paloniityn kanssa kirjoitettu yhteisartikkeli “The European Union and plastics” teoksessa Research Handbook on Plastics Regulation: Law, Policy and the Environment. 

Karoliina Lummaa oli mukana artikkelissa “Do you have a tree friend?—Human–tree relationships in Finland“. Artikkeli syntyi osana Puut lähellämme -tutkimushanketta. Jussi T. Eronen ja Tere Vadén osallistuivat yhteisartikkeliin “Early knowledge but delays in climate actions: An ecocide case against both transnational oil corporations and national governments“, minkä lisäksi Jussi oli mukana artikkeleissa “Policy documents considering biodiversity, land use, and climate in the European Arctic reveal visible, hidden, and imagined nexus approaches“ sekä “Measuring Beyond the Standard: Informal Measurement Systems as Cognitive Technologies“.

Muita kirjoituksia

Tere Vadénin ja Antti Salmisen niin & näin -kirjasarjassa ilmestynyt “energiatrilogia” sai päätöksensä, kun teos Merkitys ja ala-aine ilmestyi. Julkkarit järjestettiin Puistokatu 4:ssä, ja Pekka Torvinen haastatteli kirjoittajia Helsingin Sanomiin.

Kirjojen kansiin ilmestyi muutakin: Gaudemuksen julkaisemassa teoksessa Arvojen yhteisö oli Emma Hakalan luku kestävästä kehityksestä EU:ssa. SKS:n julkaisemassa teoksessa Lähestymistapoja kirjallisuuteen taas oli Karoliina Lummaan kirjoittama luku “Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus”. Karoliina kirjoitti myös luvun “CO2, the poetic compound” teokseen Creative Responses to Environmental Crises in Nordic Art and Literature. Emma Hakala kirjoitti tiedekulmapokkariin Mitä ilmasto muuttaa? ilmastoturvallisuudesta.

Muita kirjoituksia ilmestyi useita. Tammikuussa Antti Majava kirjoitti Helsingin Sanomissa, miten markkinat eivät korjaa sähköjärjestelmää automaattisesti. Jussi Ahokas setvi maaliskuussa Kalevi Sorsa -säätiön blogissa talouskasvun käsitteellistä sotkua. Ville Lähteen kolumni “Ruokamaailman vanhat totuudet murentuvat” ilmestyi Kehittyvä elintarvike -lehdessä.

Toukokuussa ilmestyi Villen jo toinen kirjoitus Aeon-lehdessä. Tällä kertaa hän kävi läpi irtikytkentäkeskustelun sekavuuksia ja ongelmia. Loppuvuoden aikana ilmestyi Villen essee “Sivistys ekologisten kriisien maailmassa” (Futura 3/2024), essee “Toimintatarmoa optimismin ja pessimismin tuolta puolen” sekä ydinsotaa elokuvissa käsittelevä artikkeli “Kuoleman varjon laaksoon”. Ville myös käänsi niin & näin -lehten Geoff Mannin erinomaisen esseen “Juoksua tyhjän päällä – epävarmuudesta ja ilmastonmuutoksesta”.

Paavon kirja-arvio “Luova kestävyyssiirtymä vaatii leikkausten sijaan valtion toimintatapojen uudistuksia“ teoksesta Rainer Kattel ym., Kuinka luoda yrittäjähenkinen valtio (Vastapaino) ilmestyi Poliittinen talous -lehdessä. niin & näin julkaisi Paavon ja Karoliinan artikkelin “Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuuri”.

BIOS-blogi ja uutiskirje

Edellä mainittujen BIOS-blogitekstien lisäksi ilmestyi seitsemän laajaa blogiartikkelia. Ville Lähde kirjoitti helmikuussa Atlantin merivirroista, ja maaliskuussa väestökeskustelun harhatiedosta. Väestötekstiä luettiin laajalti, ja se poiki jutut Turun Sanomiin ja Ylelle. 

Huhtikuussa Ville kirjoitti ilmastonmuokkauksesta, toukokuussa Hannah Ritchien teoksesta Not the End of the World, syyskuussa kiihtyvästä ilmaston lämpenemisestä, ja marraskuussa Andreas Malmin ja Wim Cartonin teoksesta Overshoot. Tellervo Ala-Lahti kirjoitti syyskuussa ilmasto-oikeudenkäynneistä.

Mitä enemmän sosiaalisen median kenttä mullistuu, sitä tärkeämmäksi kanavaksi BIOS-uutiskirje on muodostunut. Kuluneena vuonna uutiskirje ilmestyi kuusi kertaa. BIOS-toiminnan esittelyn ja lukuvinkkien ohella uutiskirjeissä on useimmiten asiaa ajankohtaisista tapahtumista ja uutisista – blogiesseitä lyhyempää muotoa mutta välillä hyvinkin syväänluotaavaa. Helmikuussa käsiteltiin arvioita vuosisadan lopun päästökehityksestä, maaliskuussa teollisuuspolitiikan demokraattista hallintaa, kesäkuussa Tiedekynä-juhlinnan ohella oli tekstiä ilmastonmuutoksen talousvaikutuksista ja Atlantin merivirroista, ja marraskuussa uutiskirjeen aloitti kooste ilmastoraporteista, minkä lisäksi oli keskustelua tutkijoiden “neutraaliuden” vaatimuksesta.

Valiokuntalausunnot

BIOS-tutkijat kävivät Eduskunnassa esittämässä lausuntoja suullisesti kaksi kertaa, ja kirjallisia lausuntoja tehtiin kahdeksan, minkä lisäksi Ville Lähteeltä pyydettiin vastaus erilliseen tulevaisuusvaliokunnan kysymykseen luonnon itseisarvosta suhteessa luonnon arvon taloudelliseen määrittämiseen. Lausunnot käsittelivät mm. autoilun verotusta, julkisen talouden suunnitelmaa, huoltovarmuutta, ennakkovaikuttamista EU:n monivuotiseen rahoituskehyksen, talousarviota ja ilmastovuosikertomusta. Paavo Järvensivu osallistui myös kansanedustaja Oras Tynkkysen järjestämään pyöreän pöydän keskusteluun ylikulutuksesta.

Podcasteja ja esiintymistallenteita

BIOS-podcastin lisäksi tutkijamme vierailivat useissa muissa ohjelmissa. Jo mainittujen lisäksi: helmikuussa Ville Lähde Ylen Pieleen mennyt historia -ohjelmassa, maaliskuussa Jussi Ahokas Poliittinen talous -podcastissa, huhtikuussa Tere Vadén Elonkehän podcastissa (Radio Fiskars), toukokuussa Paavo Järvensivu Työ nyt ja tulevaisuus: Eväitä ajatteluun -podcastissa, ja Tellervo Ala-Lahti Vanhan mantereen tulevaisuus -podcastissa.

Ville kutsuttiin myös TABLE:n Feed-podcastin vieraaksi puhumaan biodiversiteetin mittaamisen ongelmista.

BIOS-tutkijat pitivät vuoden mittaan luentoja, osallistuivat paneeleihin tai esiintyivät muuten noin 80 kertaa. Tallenteitakin kertyi jokunen. Toukokuussa Paavo piti kommenttipuheenvuoron Robert Constanzan vierailulla. Ville osallistui heinäkuussa Tampereella Elokapinan Toivo elossa -kesäfestarien paneeliin. Karoliina luennoi etänä Kestävyyden kehittäjät -verkoston tapaamisessa otsikolla “Kulttuurin rooli kestävyysmurroksessa”.

BIOS tiedotusvälineissä

Jo mainittujen lisäksi BIOS-tutkijoita haastateltiin tiedotusvälineissä taajaan. Tammikuussa Tere kommentoi Long Playlle puun riittävyyttä ja metsäteollisuuden tulevaisuutta. Villeä haastateltiin helmikuussa ilmestyneeseen Kotimaa-lehden juttuun “Maailman nälkä voitetaan yhteistyöllä”, ja Tere kommentoi Ylelle, miten vaikeaa tai helppoa Suomen on päästä irti fossiilisista. Maaliskuussa Paavo pohti Demokraatille vähäpäästöisen energian investointien tilannetta ja Suomen vaaraa jumiutua puhtaan sähkön bulkkituottajaksi.

Huhtikuussa Paavo kommentoi Helsingin Sanomissa Suomen haluttomuutta aktiiviseen teollisuuspolitiikkaan. Tere taas oli Mikko Pelttarin jutuilla Imagessa (kuuntele juttu Apu-lehden podcastissa). Toukokuussa “Mimmit sijoittaa” haastatteli Jussi Ahokasta siitä, millaista talouspoliittista keskustelua tarvitaan.

Kesäkuussa Paavo kertoi Ylelle, miksi ilmastoasiat olivat jääneet piiloon vaalien alla. Tere ja Tero taas purjehtivat Voiman sivuilla. Elokuussa Kansan Uutiset kysyi Jussi Ahokkaalta viisi kysymystä taloudesta. Iltalehti kysyi Jussilta leikkauspolitiikasta (maksumuuri). Kulttuurivihkot haastatteli Paavoa työelämän ekologisesta jälleenrakennuksesta (ei verkossa).

Loppuvuodesta BIOS-ekonomistimme Jussi kommentoi hallituksen saavutuksia ja saavuttamatta jättämisiä Kansan Uutisille ja vieraili A-Studiossa puhumassa Yhdysvaltain ja Euroopan erilaisesta talouskehityksestä.

Ville kävi Teeman elokuvafestivaalin vieraana puhumassa animaatioelokuvasta Ruohometsän kansa, ja Helsingin Sanomien Mikko-Pekka Heikkinen kanavoi marraskuisessa kolumnissaan Antti Majavaa.