Suomessa datakeskuksia on viime vuosina esitetty keinona houkutella suuria pääomia ja kiihdyttää “digitaalisen teollisuuden” kasvua. Tuoreen selvityksen mukaan Suomeen on suunnitteilla yli 20 miljardin euron datakeskusinvestoinnit. On kuitenkin muistettava, että vain osa rahasta jää kotimaahan, työllisyysvaikutus on rajallinen, omistus on globaaleilla toimijoilla ja verokertymä on epävarmaa. Tässä esseessä en pureudu datakeskusten kansantaloudellisiin vaikutuksiin vaan selvennän, mitä tarkoitetaan sillä, että datakeskukset on kansallisesti luokiteltu Suomessa “puhtaan siirtymän” mukaisiksi hankkeiksi, sekä mistä tämä päätös on lähtöisin. Tähän luokitukseen liittyy erityisesti energiankulutuksen kestävyyttä koskeva riski. Toiseksi tarkastelen datakeskuskehitystä EU-sääntelyn valossa.
![LUMI supertietokone, Kajaani]()
LUMI supertietokone, Kajaani. Kuva: Wikimedia Commons
Datakeskus on internetin voimalaitos. Se on erityisellä tavalla suunniteltu rakennus, jossa tuhannet palvelimet, tallennuslaitteet ja verkkolaitteet käsittelevät ja säilyttävät tietoa 24/7 – videostriimeistä pankkisiirtoihin, tekoälyn mallinnukseen ja yritysten pilvipalveluihin. Suomessa merkittäviä datakeskuksia ovat Google Finlandin Haminan kampus, Telia Helsinki Data Center Helsingissä, Equinixin ja atNorthin yksiköt Espoossa, Hetznerin kampus Tuusulassa, Verne Globalin keskukset Vantaalla, Ulvilassa (Porin seutu) ja Tampereella sekä CSC:n LUMI Kajaanissa. Suunnitteilla oleviin datakeskushankkeisiin Suomessa kuuluvat Microsoft 3465 Finland Oy:n kampukset Espoossa (Hepokorpi), Vihdissä (Huhmari) ja Kirkkonummella; atNorthin FIN04-kampus Kouvolan Myllykoskella; TikTokin (HyperCo Oy) datakeskus Kouvolassa; XTX Marketsin datakeskuskampus Kajaanissa; sekä Googlen Kajaanin ja Muhoksen alueille varaamat maa-alueet mahdollisia tulevia keskuksia varten.
Houkutellakseen datakeskuksia alueelleen Suomi alensi vuonna 2014 yli 5 MW:n datakeskusten sähköveron liki nollaan, ja vuonna 2022 verotuen piiriin kuuluvien laitosten tehoraja alennettiin 0,5 MW:iin. Vuonna 2025 hallitus esitti etuuden poistamista, mikä siirtäisi datakeskukset teollisen alaluokan verosta (n. 0,05 snt/kWh) normaaliin luokkaan (n. 2,24 snt/kWh). Elokuussa 2025 hallitus kuitenkin jäädytti datakeskusten veronkorotuksen toistaiseksi, joten datakeskusten sähköveroetu on yhä voimassa. Yksittäiset yhtiöt (esim. Google) totesivat keväällä verotuen poiston luovan epävarmuutta investoinneista, minkä voidaan nähdä olevan vähintään osasyy jäädytykselle.
Verotukien lisäksi datakeskuksia vetävät Pohjoismaihin viileä ilmasto sekä runsas uusiutuvan sähkön ja veden saatavuus – tekijät, jotka laskevat jäähdytys- ja energiakustannuksia sekä helpottavat kestävyysviestintää. Myös Business Finland on kuvannut Suomen vetovoimatekijöiksi kylmän ilmaston, edullisen puhtaan sähkön, vesivarat ja vahvan digitaalisen infrastruktuurin. Suuryritysten päätökset avata datakeskus juuri Suomeen ovat vahvistaneet mielikuvaa “vihreästä datasta”. Mielikuva syntyy, koska Pohjoismaissa datakeskukset voidaan kytkeä jo valmiiksi vähähiiliseen sähköjärjestelmään, hukkalämpöä voidaan hyödyntää kaukolämmössä, ja tämä voidaan osoittaa läpinäkyvästi EU-sääntelykehikon kautta, samaan aikaan kun monilla maailman markkinoilla, kuten Yhdysvalloissa ja osassa Aasiaa, nopeasti kasvava kuorma nojaa yhä maakaasuun tai kivihiileen.
“Puhtaan siirtymän” datakeskukset: hukkalämpö, sähkönjakautuma, lupakynnykset
Luvitus
Rakentamislain uudistuksessa (tuli voimaan 1. tammikuuta 2025) lakiin lisättiin lista puhtaan siirtymän hankkeista, joille voidaan myöntää sijoittamislupa – kaavoitusta keventävä pikakaista. Eduskuntakäsittelyssä listalle lisättiin myös palvelinkeskus eli datakeskus, jonka tuottamasta hukkalämmöstä pääosa hyödynnetään. Puhtaan siirtymän sijoittamislupa on rakennusluvan ensimmäinen vaihe, jolla kunta voi päättää hankkeen sijoittamisesta ilman kaavaa tai kaavan muuttamista, jos laissa asetetut edellytykset täyttyvät (datakeskusten kohdalla hukkalämmön talteenotto ja hyödyntäminen). Sijoittamislupa on siis kaavoitusta keventävä väline, mutta se ei ole muiden lupien, kuten ympäristö- tai vesiluvan korvike. Muut sektoriluvat (ympäristölupa, vesitalouslupa, kemikaaliturvallisuutta koskeva lupa) haetaan erikseen; rakentaminen voi alkaa vasta, kun vaaditut luvat ovat lainvoimaisia. Datakeskusten ollessa ”puhtaan siirtymän” mukaisia niiden luvat on käsitelty sujuvoitetusti yhdistämällä eri lupien käsittely yhteen prosessiin ja niin, että ne ovat voineet ohittaa käsittelyjärjestyksessä muiden teollisen hankkeiden lupahakemusten käsittelyn.
Kun datakeskus on Suomessa määritelty “puhtaan siirtymän” hankkeeksi, se saa siis kaksi erillistä etua. Ensinnäkin mahdollisuuden hakea puhtaan siirtymän sijoittamislupaa (kaavoitusta korvaava paikkapäätös) ja toiseksi etusijan aluehallintoviraston (AVI) käsittelyssä, jos hanke tarvitsee ympäristö- tai vesilain mukaisen luvan. Kyseinen etusija aluehallintovirastossa on ennen kaikkea prosessietu: menettelysäännöksiä tai luvan myöntämisen edellytyksiä ei muuteta, mutta lupa on sujuvoittamisen ansiosta mahdollista saada nopeammin. Toisin sanoen kynnysarvot, päästörajat, todistelut ja kuulemiset ovat samat kuin muissakin hankkeissa, mutta lupahakemus käsitellään jonon kärjessä, ja erilaiset vaaditut luvat käsitellään prosessissa yhteensovitettuna. Käytännössä sijoituslupa ja erilaisten sektorilupien sujuvoitettu käsittely mahdollistaa nopean datakeskuskehityksen Suomessa, mikä voi aiheuttaa riskin puhtaan sähkön riittävyydestä, etenkin jos energiamurros ei etene Suomessa toivotusti.
Kaikki datakeskukset eivät ole ympäristölupavelvollisia, jolloin kyseinen lupa ei ole rakentamisen aloittamisen tiellä. Suomessa datakeskukset ovat ympäristölupavelvollisia tyypillisesti varavoiman ja jäähdytysratkaisujen suhteen. Jos varavoimageneraattorien yhteisteho ylittää 50 MW, hanke katsotaan direktiivilaitokseksi EU:n teollisuuspäästödirektiivin nojalla, jolloin ympäristölupa ja laaja ympäristövaikutusten arviointi ovat pakollisia. Pienemmät tai hajautetut keskukset voivat jäädä ympäristöluvituksen ulkopuolelle. Alle 50 MW varavoimalla toimivan datakeskuksen varavoimageneraattorit kuuluvat EU:n keskisuurten polttolaitosten (1–50 MW) päästöjä koskevan direktiivin (MCP-direktiivin) piiriin. Niistä tehdään rekisteröinti-ilmoitus kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle ennen toiminnan aloittamista. Viranomainen kirjaa toiminnan rekisteriin, ja toiminta noudattaa suoraan asetettuja yleisiä päästö- ja tarkkailuvelvoitteita, eikä yksilöllistä ympäristölupaa yleensä tarvita. Viranomainen voi kuitenkin edellyttää ympäristölupaa poikkeustapauksissa, jos olosuhteet tai riskit sitä vaativat, sillä Suomen ympäristönsuojelulain nojalla rekisteröitäväkin toiminta voidaan määrätä luvanvaraiseksi.
On kuitenkin huomioitava, että vaikka datakeskus ei tarvitsisi ympäristölupaa, se tarvitsee silti rakentamisluvan. Puhtaan siirtymän “sijoittamislupa” voi siis korvata kaavan sijoituspäätöksenä, mutta se ei korvaa muita lupia. Datakeskus saattaa myös tarvita vesilain mukaisen luvan ja/tai kemikaaliturvallisuusluvan. Lisäksi ELY-keskus voi määrätä tarveharkinnan perusteella ympäristövaikutustenarvioinnista (YVA) riippumatta siitä, edellyttääkö hanke ympäristölupaa. Jos datakeskus ottaa tai johtaa jäähdytysvettä tai rakentaa otto- ja purkurakenteita vesialueelle, hanke kuuluu vesilain luvanvaraisuuden piiriin. Käytännössä merkittävä vedenotto/johtaminen tai vesirakenteet edellyttävät vesitalousluvan aluehallintovirastolta. Datakeskus tarvitsee Tukesin kemikaaliturvallisuusluvan, kun vaarallisten kemikaalien (tyypillisesti varavoiman diesel/polttoöljy) teollinen käsittely ja varastointi on “laajamittaista” kemikaaliturvallisuuslain ja sen asetusten mukaan. Esimerkiksi Googlen Haminan datakeskushanke on vaatinut kaikki edellä mainitut luvat ja sille on tehty ympäristövaikutusten arviointi (YVA), joka toimii lupien myöntämisen pohjana. Suomessa datakeskusten YVA-selostuksissa sähkönkulutus käsitellään pääosin kolmena asiana: (1) hankkeen oma teho- ja energiamäärä sekä liityntäratkaisu, (2) yhteis- ja kumulatiiviset vaikutukset muiden keskusten kanssa sekä (3) kytkentä Fingridin verkon vahvistuksiin ja sähköjärjestelmän kehitykseen. Varsinaista koko maan kulutuksen kasvu- tai marginaalipäästömallia YVA:ssa ei yleensä tarkastella, vaan systemaattisempi tarkastelu jätetään kantaverkkosuunnittelun varaan.
![]()
Kuvan lähde: ELY-keskus
Sähkön kulutuksen kasvun seurauksena Suomen sähköverkon kantaverkkoyhtiö Fingrid on joutunut asettamaan väliaikaisia rajoituksia uusien teollisten kuormien (kuten datakeskusten) liittämiselle eteläisessä Suomessa, ja arvioi, että tilanne helpottuu vasta vuoden 2027 vahvistusten myötä. Fingridin mukaan Suomen vuosittainen sähkönkulutus voi lähes kaksinkertaistua 2030-luvun puoliväliin mennessä, osin datakeskusten seurauksena. Yleisesti Fingrid on ennustanut, että suurin osa kulutuksen kasvusta 2025–2035 tulee teollisuuden sähköistymisestä, datakeskuksista sekä vedyn tuotannosta. Ennuste selventää myös, että datakeskukset sisältyvät teollisen kulutuksen lukuihin, ja toteaa erikseen datakeskusten kulutusennusteen nousseen. Ennuste arvioi Suomen koko kulutuksen kasvavan noin 126 TWh:iin vuoteen 2030 ja 160 TWh:iin vuoteen 2035 mennessä.
Fingridin mukaan noin puolet uusista sähköintensiivisen kulutuksen liityntäkyselyistä on datakeskuksia. Kasvavat, paikallisesti jäykät (joustamattomat) kuormat voivat kiristää markkinaa ja nostaa vähittäishintoja, jos puhtaan sähkön tuotanto ja siirto eivät skaalaudu ajoissa – riski on todellinen. Hukkalämmön talteenotto parantaa resurssitehokkuutta mutta ei kumoa datakeskusten poikkeuksellisen suurta sähkönkulutusta. Kulutusprioriteetit eri puhtaan sähkön käyttökohteiden välillä – kotitaloudet, datakeskukset, muu teollisuus – on poliittinen valinta, ei pelkkä tekniikkakysymys. Jukka Ruusunen, entinen Fingridin toimitusjohtaja ja nykyinen LUT-yliopiston teollisuusprofessori, on argumentoinut, ettei Suomi tarvitse datakeskuksille myönnettyä alennettua sähköveroa, koska keskukset tulisivat maahan muutenkin halvan ja päästöttömän sähkön sekä luotettavan verkon vuoksi. Datakeskusten kansantaloudellinen nettovaikutus jää vähäiseksi: hyödyt valuvat pitkälti ulkomaille, samalla kun keskukset lisäävät siirtoverkon investointitarpeita ja kilpailevat tulevaisuuden sähköistymisen (esim. teräs- ja kemianteollisuuden) kanssa. Tämän vuoksi sähköresurssien käytölle tulisi asettaa selkeämmät prioriteetit.
![]()
Suomen kantaverkon voimajohdot 2024. Kuva: Fingrid
Huolimatta lisääntyvään sähkönkulutukseen liittyvistä riskeistä Eduskunnan talousvaliokunta ehdotti, että puhtaan siirtymän sijoittamisluvan hankeluetteloa (43 a §) laajennetaan koskemaan myös datakeskuksia. Valiokunta painotti, että luvituksen sujuvuus on keskeinen kilpailutekijä datakeskusten sijoittumisessa ja että lupien synkronointi sekä tulkintojen yhtenäistäminen on tärkeää. ”Puhtauden” osalta valiokunta korosti, että tarkoituksenmukaisesti sijoitetuissa datakeskuksissa hiilineutraalilla energialla tuotettu hukkalämpö voidaan pääosin hyödyntää kaukolämpöverkossa, mikä tukee fossiilisten korvaamista ja ilmastotavoitteita. Kuten yllä todettiin, eduskuntakäsittelyn tuloksena datakeskukset lisättiin puhtaan siirtymän sijoittamislupaa koskevaan hankeluetteloon, jolloin ne voivat saada edellä esitettyjä etuja luvituksessa (sijoituslupa ja muiden lupien sujuvoittaminen).
Hukkalämpöskenaario on yritystoiminnan kannalta houkutteleva: Microsoftin pääkaupunkiseudun keskuksista talteen otettava lämpö on tarkoitus syöttää Fortumin kaukolämpöverkkoon “ennennäkemättömässä mittakaavassa”. Googlen Hamina-kohteessa on raportoitu 80 %:n hukkalämmön hyödyntämisestä datakeskuksen lähellä lämmityskäyttöön. Nämä esimerkit osoittavat, että lämpöhyödynnetty datakeskus voi vähentää fossiilista tai biomassan polttoon perustuvaa kaukolämpöä. Järjestelmätasolla kuvio on toinen: valtaosa uusiutuvasta sähköstä ohjautuu itse datakeskukselle, ja vain syntynyt lämpö jaetaan kotitalouksille. Hukkalämpö on fysikaalisesti sähkön kulutuksen sivutuote – se ei poista sähköntarvetta vaan ainoastaan parantaa käytön kokonaishyötysuhdetta.
Kansainvälisten arvioiden mukaan (Kansainvälinen energiajärjestö (IEA), S&P Global, Ember) pitkät sähkösopimukset voivat varata olemassa olevaa “vihreää” tuotantoa datakeskuksille sen sijaan, että rahoittaisivat lisäistä kapasiteettia – mikä voi syrjäyttää muuta sähköistymistä (teollisuus, lämmitys, liikenne). Datakeskusten 24/7-peruskuorma ei osu pelkästään tuuli- tai aurinkohuippuihin: heikon tuotannon tunteina marginaalituotanto voi olla fossiilisempaa, jolloin järjestelmätason päästöt kasvavat, vaikka sähkönhankinta olisi “markkinoinnissa vihreää”. IEA on tässä kontekstissa korostanut datakeskusten kulutuksen nopeaa kasvua ja 24/7-päästöttömyyden tarvetta eri sektoreilla. Maailmanlaajuisesti datakeskusten sähkönkulutuksen on ennustettu vähintään kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä. Kasvu on nopeampaa kuin muun kysynnän, mikä luo merkittäviä verkko- ja tuotantokapasiteetin paineita. Näin ollen esimerkiksi “100 % uusiutuva sähkö + hukkalämpö” -ehto ei takaa kestävyyttä, jos mittakaava kasvaa nopeasti ja syrjäyttävät vaikutukset jäävät käsittelemättä.
Datakeskusten “puhtaus” ja kestävyys EU-sääntelyn valossa
Sen arvioiminen, onko Suomen datakeskuskehitys EU-lainsäädännön mukaista sen sähkön kulutusta lisäävän vaikutuksen seurauksena, on moniportaista: tarkastelu tapahtuu samanaikaisesti hanketasolla (luvat ja paikalliset ympäristövaikutukset), yritystasolla (kestävyysraportointi) ja rahoitustuotetasolla (”vihreiden” sijoitusten kriteerit). EU:n energiatehokkuusdirektiivin uuden delegoidun säädöksen mukaan datakeskusten on vuosittain raportoitava EU-tietokantaan koko datakeskuksen sähkönkulutus, IT-laitteiden sähkönkulutus (Power Usage Effectiveness), hukkalämmön hyödyntäminen, vedenkäyttö ja uusiutuvan sähkön osuus. Näiden perusteella komissio laskee kestävyysindikaattorit. Energiankulutus toimii useiden kestävyysindikaattorien laskentaperustana, mutta säädös ei aseta näitä mittareita keskinäiseen tärkeysjärjestykseen. EU-sääntelyssä ei ole siis yhtä oikeaa, yleispätevää kestävyyden mittaria; kestävyys määrittyy sen perusteella, täyttyvätkö eri lakien kynnysarvot ja edellytykset. EU-sääntelyn institutionaalinen monitasoisuus tarkoittaa, että datakeskusten kestävyyttä ei voida päätellä yhdellä “oikealla” mittarilla, vaan arviointi on väistämättä moniportainen ja kontekstisidonnainen.
Taksonomia
EU:n taksonomia-asetus (2020/852) luo EU-tasoisen sitovan määritelmän sille, milloin rahoitustuote tai yrityslaina on “ympäristöllisesti kestävä”, jotta voidaan määrittää sijoitusten ympäristökestävyyden aste harmonisesti EU-alueella. Suomen kansallinen päätös nimetä hukkalämpöä hyödyntävät datakeskukset “puhtaan siirtymän hankkeiksi” ja antaa niille luvituksessa pikakaista on taksonomia-asetuksen valossa mahdollinen, sillä sen tuomat edut rajoittuvat prosessietuihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei datakeskus kuulu taksonomia-asetuksen soveltamisalan piiriin sen perusteella, että sillä on lupamenettelyihin liittyviä etuuksia.
Jos datakeskuksen omistajataho on yhtiö, jonka on pakko laatia ja julkaista kestävyysraportti EU:n kestävyysraportointidirektiivin mukaisesti (eli pörssilistattu suuri yhtiö, luottolaitos tai vakuutusyhtiö, joilla on yli 500 työntekijää), sen on joka tapauksessa raportoitava rahoittamansa toiminnan taksonomiakelpoisuus ja mahdollinen linjautuminen. Kelpoisuus kuvaa toimintaa, joka kuuluu taksonomian määriteltyihin luokkiin, mutta jonka ei ole vielä osoitettu täyttävän kaikkia linjautumisen ehtoja. Linjautuminen tarkoittaa, että toiminta ei vain kuulu taksonomian piiriin, vaan myös täyttää kaikki asetuksen vaatimukset kyseiselle toiminnolle. Linjautuminen ei itsessään tuo rahallista tukea, mutta se avaa ovia rahoituskanaviin ja merkintöihin, joita ilman osa sijoittajista jää saavuttamatta, tekee pankkirahoituksesta sujuvampaa raportointisyistä ja vahvistaa uskottavuutta viranomaisten ja markkinoiden silmissä. Suomessa esimerkiksi Telia Companyn datakeskukset ovat taksonomiaraportointivelvollisia (koska Telia on suuri pörssilistattu konserni EU:ssa). Telia Companyn vuosikertomus 2024 kertoo, että Telia raportoi datakeskustoiminnan kelpoisena mutta ei linjautuneena. Telian datakeskuksista yksikään ei täyttänyt vielä taksonomia-asetuksen mukaista “merkittävän myötävaikutuksen” vaatimusta riippumattoman kolmannen osapuolen varmennuksen puuttuessa.
Taksonomia-asetus edellyttää ympäristöllisesti kestäviksi määritellyltä rahoitustuotteelta tai yrityslainalta neljän kumulatiivisen ehdon täyttymistä: 1) merkittävä myötävaikutus yhteen kuudesta ympäristötavoitteesta, joita ovat Ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, veden ja merivarojen kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen, saastumisen ehkäisy ja vähentäminen, sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu ja ennallistaminen; 2) “ei merkittävää haittaa” (Do No Significant Harm (DNSH)) muihin tavoitteisiin; 3) vähimmäissosiaalinen suoja; 4) täytäntöönpano delegoitujen säädösten teknisin kriteerein. Keskeinen periaate on yhdenmukainen kestävyysluokittelu rahoitusmarkkinoilla sisämarkkinapirstoutumisen välttämiseksi. Taksonomia-asetuksen perusteella toiminta on siis ympäristöllisesti kestävää vain, jos se samanaikaisesti tekee merkittävän myötävaikutuksen johonkin tavoitteeseen eikä aiheuta “merkittävää haittaa” muille, toiminnan elinkaari huomioon ottaen.
Jotta datakeskus voisi olla taksonomia-asetuksen mukaisesti “linjautunut”, sen on noudatettava datakeskuksille asetettuja teknisiä kriteerejä, jotka löytyvät taksonomia-asetuksen delegoidusta versiosta (EU) 2021/2139), ”Tietojenkäsittely, palvelintilan vuokraus ja niihin liittyvät palvelut” -luvusta. Kriteerit nojaavat mitattaviin keskeisiin suorituskykymittareihin, kuten sähkönkäytön tehokkuuslukuun (koko datakeskuksen sähkönkulutus jaettuna tietotekniikkalaitteiden kulutuksella), uusiutuvan sähkön osuuteen ja vedenkäyttöön, sekä DNSH periaatteeseen, jonka mukaan toiminta ei saa aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille. Vaikka suomalaiset datakeskukset voivat täyttää tekniset kriteerit energiatehokkuudesta sekä täyttää vaatimukset uusiutuvan energian käytöstä ja veden kulutuksesta, on silti oma kysymyksensä, voivatko suomalaiset datakeskukset olla ristiriidassa ”ei merkittävää haittaa” (DNSH) -vaatimuksen ja elinkaarinäkökulman kanssa. ”Ei merkittävää haittaa” -vaatimuksesta seuraa, että jos datakeskuksen suuri sähkönkulutus aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille, toiminta ei täytä taksonomian teknisten kriteerien vaatimuksia. Tulokulma on siis järjestelmätasoinen.
Myös EU-komission ohjeistus vuodelta 2025 korostaa, että ”ei merkittävää haittaa” -arvio kattaa myös epäsuorat ja järjestelmätason vaikutukset kuten lisäkuormituksen aiheuttamat marginaalipäästöt sähköjärjestelmässä. Toisin sanoen jäykkä sähkönkulutus ei saa epäsuorasti lisätä päästöjä (esim. siirtämällä sähköjärjestelmän marginaalia fossiilisemmaksi). Muuten se rikkoo ”ei merkittävää haittaa” -periaatetta ilmastonmuutoksen hillinnän osalta.
Tämä tuo meidät mielenkiintoisen ristiriidan ääreen. Datakeskusten tekniset seulontakriteerit on rakennettu siten, että niiden täyttyessä datakeskuksen nähdään “merkittävästi edistävän” ilmastonmuutoksen hillinnän ympäristötavoitetta. Siksi, kun datakeskus täyttää taksonomian ehdot ja on “linjautunut”, sitä pidetään merkittävästi myötävaikuttavana nimenomaan ilmastonmuutoksen hillintään – ei muihin tavoitteisiin.
Kuitenkin, jos datakeskuksen ”ei merkittävää haittaa” -arviossa tulee ilmi jäykkä sähkönkulutus ja riski syrjäyttävästä vaikutuksesta, voidaan tulkita (järjestelmätason ja epäsuorat vaikutukset huomioon ottaen), että datakeskus voi aiheuttaa merkittävää haittaa juuri ilmastonmuutoksen hillinnälle eli samalle tavoitteelle, mitä sen on tarkoitus merkittävästi edistää. Tulkinnan pätevyys riippuu toki siitä, onko uusiutuvaa energiaa ylipäätään tarpeeksi saatavilla kaikille sitä tarvitseville eli aktualisoituuko datakeskuksien syrjäyttävä vaikutus. Monitulkintaisuus datakeskusten roolista ilmastonmuutoksen hillitsijänä ja toisaalta kiihdyttäjänä, sekä näiden ulottuvuuksien määrittely vaatii monitieteellistä jatkotutkimusta sekä teollisuuspoliittista suunnittelua optimaalisen (sääntely)ratkaisun löytymiseksi.
Sähkömarkkinasääntely
Taksonomia-asetus ei säätele verkon käyttöä tai uusiutuvan sähkön etusijaa: nämä kysymykset ratkaistaan sähkömarkkina- ja energiasääntelyssä. Uusiutuvan energian lisäämistä EU-alueella sääntelee uusiutuvan energian direktiivi (RED III -direktiivi (EU) 2023/2413), joka velvoittaa jäsenvaltiot nopeuttamaan lupia esimerkiksi nimeämällä uusiutuvan energian “kiihdytysalueita”, jotta EU voisi päästä EU:n ilmastolain mukaisiin tavoitteisiin. Juuri uusiutuvan energian lupien nopeutus ja ”kiihdytysalueet” varmistavat, että uusi päästötön kapasiteetti ja verkko ehtivät kasvavan kulutuksen vauhtiin. Kuten todettu, jos sähkönkulutus kasvaa nopeammin kuin päästötön tuotanto ja siirto, järjestelmä paikkaa vajetta kalliimmalla ja likaisemmalla marginaalituotannolla tai tuonnilla. Seuraukset ovat vakavia: päästöt voivat nousta, hinnat heilahtelevat, verkkoa kuormittaa “huipputehon” tarve, ja muun sähköistymisen (teollisuus, lämmitys, liikenne) puhdas sähkö syrjäytyy.
Verkon käyttöä, ruuhkienhallintaa ja uusiutuvan syrjinnän estämistä ohjaavat sähkömarkkinoiden sisämarkkina-asetus (EU) 2019/943 sekä sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944, joka edellyttää kysyntäjouston ja aggregaattorien tasapuolista pääsyä markkinoille markkinaehtoisen jouston mahdollistamiseksi. Lisäksi sähköjärjestelmän käytön suuntaviivat (komission asetus (EU) 2017/1485) määrittävät yhteiset käytön turvallisuusperiaatteet (kuten N-1-kriteerin soveltamisen), joilla varmistetaan, että uusi ja suuri kuorma voidaan liittää ilman, että verkon turvallinen käyttö vaarantuu.
EU:n sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944 velvoittaa kantaverkonhaltijan (Suomessa Fingrid) ja jakeluverkonhaltijat suunnittelemaan verkkoa niin, että uusi tuotanto (tuuli, aurinko) ja uudet suuret kuormat (esim. datakeskukset) voidaan liittää turvallisesti ja tehokkaasti. Lisäjohtojen ja kaapeleiden rakentaminen ei ole ainoa ratkaisu. Viranomaisten tulee edellyttää, että harkitaan myös vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi johtojen ja kaapeleiden rakentamista. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat käytännössä joustoja ennen kaapeleita. Verkon vahvistamisen rinnalla on siis käytettävä joustoa (kuorman tai tuotannon tilapäinen säätö), kysyntäjoustoa (kuluttaja – myös datakeskus – pienentää tehoaan, kun verkko on tiukilla) sekä varastoja (esim. akut, lämpövarastot), jotta ruuhkia voidaan purkaa ja huippuja tasata. Ajatus on: ensin jousto ja varastot, vasta sitten kaivurit, jos se on kustannustehokkaampaa.
Liittyminen sähköverkkoon ei siis ole automaattinen “pistoke seinään”: verkonhaltija voi liittää keskuksen myös ehdollisesti (esim. sovittu enimmäisteho, rajoitus huippujen aikana, osallistuminen taajuusreserveihin, oma akku huippujen leikkaukseen). Vastineeksi datakeskus voi ansaita joustosta markkinoilla ja nopeuttaa liityntäänsä, koska se ei heikennä uusiutuvan energian integraatiota. Jos joustoa/varastoja ei ole saatavilla riittävästi, keskus odottaa verkon vahvistuksia – jotta uusiutuvan “tila” verkossa ei kavennu. Direktiivi pakottaa verkonhaltijat suunnittelemaan ja hankkimaan joustoa sekä avaamaan markkinat myös kulutusjoustolle. Näin isot uudet kuormat voidaan tuoda verkkoon ilman että uusiutuvaa energiaa tarvitsee turhaan rajoittaa.
Ilman joustoa sähköjärjestelmä joutuu usein rajoittamaan uusiutuvaa tuotantoa puhtaasti turvallisuus- ja verkonhallintasyistä: tuotannon ja kulutuksen on oltava joka hetki tasapainossa, siirtolinjojen kapasiteetti ja jänniterajat rajoittavat paikallista syöttöä, osa voimaloista on pidettävä minimiteholla järjestelmäpalvelujen takia, ja äkilliset säämuutokset sekä N-1-varautuminen vaativat puskuria – jos varastoja tai kysyntäjoustoa ei ole, helpoin keino on “kurittaa” eli alassäätää tai katkaista tuulta ja aurinkoa. Joustoratkaisut (kysyntäjousto, varastot kuten akut ja lämpövarastot) muuttavat tämän pakon vaihtoehdoiksi: ylijäämäsähkö voidaan imeä talteen tai käyttää lisäkuormaan, huippuja tasataan kustannustehokkaasti, ja uusiutuva pysyy verkossa. Suurille uusille kuormille, kuten datakeskuksille, tämä tarkoittaa joustavaa liityntää ja markkinaosallistumista (tehon rajoitus huipuissa, omat varastot ja siirrettävien ajojen siirto ylijäämähetkiin), jolloin niiden integraatio ei heikennä uusiutuvan energian käyttöä vaan päinvastoin auttaa sitä.
Koska EU-oikeus velvoittaa vähentämään nimenomaan uusiutuvan alasajoa ja käyttämään markkinaehtoisia joustoja, suomalainen datakeskus, joka sitoo hankinnan 24/7 puhtaaseen sähköön, sijoittuu ruuhkattomasti ja tarjoaa kysyntäjoustoa, voi osoittaa, ettei sen kulutus syrjäytä uusiutuvaa, eikä uusiutuvan energian muita käyttökohteita. Toisaalta datakeskuksen uskottava “ei syrjäyttävä” vaikutus edellyttää näyttöä siitä, että jokainen edellä esitetty edellytys täyttyy. Toisaalta, vaikka kyseiset edellytykset täyttyisivät eivätkä datakeskukset aiheuttaisi syrjäyttävää vaikutusta, voidaan silti validisti kyseenalaistaa, voivatko datakeskukset missään tapauksessa olla ilmastonmuutosta merkittävästi hillitsevä teollisuudenala datakeskusten suuresta energiantarpeesta johtuen. On ymmärrettävä, ettei uusiutuvan energian rajaton lisääminen ole maankäytöllisesti, ympäristöllisesti tai luonnonsuojelullisesti mahdollista. Tuuli- ja aurinkopuistot, siirtoverkot ja varastot kilpailevat tilasta ja elinympäristöistä. Lisäksi osa uusiutuviin pohjaavan energiajärjestelmän mahdollistavista teknologioista tukeutuu kriittisiin raaka-aineisiin (esim. litium, nikkeli ja koboltti akuille). Näiden raaka-aineiden louhinta edellyttää kaivoksia, joilla on väistämättä laajoja ympäristövaikutuksia (maanmuokkaus, vesistökuormitus, jätevirrat ja luontohaitat). Ilmastonmuutoksen hillinnässä on täten otettava huomioon myös puhtaan siirtymän materiaaliset reunaehdot.
Johtopäätös
Datakeskuksia ei voida käytännön tasolla pitää teollisuuden puhtaan siirtymän toimintoina vain sillä perusteella, että ne ostavat uusiutuvaa sähköä ja syöttävät hukkalämmön kaukolämpöön. Nämä ovat tärkeitä mutta riittämättömiä kriteereitä toimialalle, jonka absoluuttinen energiankulutus on nopeasti kasvamassa.
Suomelle järkevä linja olisi tehdä järjestelmätason analyysi sähkömarkkinaan ja kaukolämpöön kohdistuvista vaikutuksista ennen luvitukseen liittyvien prosessietuuksien myöntämistä. Näin Suomi voi samanaikaisesti hyödyntää datakeskusten lämpöintegraatioedut ja pidättäytyä antamasta “puhtausleimoja” hankkeille, jotka lisäävät sähkön kokonaiskuormaa tavalla, joka on ristiriidassa energiajärjestelmän kestävyyden kanssa.
Tellervo Ala-Lahti
