BIOS

Andreas Malm & Wim Carton, Overshoot – How the World Surrendered to Climate Breakdown. Verso, London & New York 2024.

Kun kirjan alaotsikko on How the World Surrendered to Climate Breakdown, oli etukäteen selvää, että edessä ei olisi iloista luettavaa. Lukukokemusta väritti myös se, että samaan aikaan Donald Trump valittiin uudelleen Yhdysvaltain presidentiksi. Toisaalta niin masentava tapahtuma kuin tuo olikin, teos Overshoot muistuttaa, ettei se ole ilmastopolitiikan kannalta mikään kaikenkattava mullistus, jos katsotaan vuosikymmeniä jatkunutta päästöjen hillinnän vastustusta ja hidastelua. Lukukokemukselle antoikin kitkerää lisämaustetta COP29-ilmastoneuvotteluiden alku Azerbaidžanissa – ihmisoikeusrikkomuksia rikkovassa maassa, joka näyttää käyttävän neuvotteluja hyväksi öljykauppojen edistämiseen.

Teoksen pääväite on, että ilmastopäästöjen ylilyönti (overshoot), josta puhutaan usein ikään kuin välttämättömänä pahana ja dekarbonisaation välivaiheena, on pikemminkin muodostunut hallitsevaksi pyrkimykseksi.¹ Kun tiukemmat ilmastotavoitteet saatiin kamppailtua voimaan ilmastopolitiikassa, etenkin globaalin etelän painostuksesta, ylilyönti tarjosi pakotien kunnioittaa tavoitteiden kirjainta mutta rikkoa systemaattisesti niiden henkeä vastaan. Ylilyönti ei siksi ole Malmin ja Cartonin mukaan vain tekninen käsite vaan nykyisyyttä hallitseva asiain tila – elämme “ylilyönnin konjunktuuria” (overshoot conjuncture). 

Overshoot onkin äärimmäisen tärkeää luettavaa tälle ajalle. Se rakentaa yksityiskohtaisen ja piinaavan kertomuksen viime vuosikymmenten kehityksestä. Vaikka teos tarkastelee myös ilmastotiedon ja ilmastopoliitikan tasoja, se ei jää siihen vaan sukeltaa ennen kaikkea syvemmälle tuotantovoimien ja taloudellisen vallan kehitykseen. Liike näiden tasojen välillä on sujuvaa läpi kirjan, ja vaikka kirjoittajat tarkastelevat niitä marxilaisen perustan ja päällysrakenteen käsitteiden kautta, luenta ei ole missään nimessä yksioikoinen. Vaikka esimerkiksi ilmastopoliitikan integroitujen arviointimallien (IAM) roolia ylilyönnin konjunktuurin rakentumisessa esitellään ankaran kriittisesti, ei niitä kuitenkaan lueta vain naiivin ideologisesti “vallan välineinä” vaan pikemminkin ajatuksina, jotka ovat saaneet hedelmällisen maaperän tässä historiallisessa tilanteessa. Ne ovat istuneet vallitsevaa kehitystä ylläpitäviin intresseihin ja päätyneet tukemaan niitä.

Kirjan käsitteistö on vahvan vasemmistolaista, mikä on etenkin Malmilta pelkästään odotettavissa. Lenin, Trotski, Luxemburg ja monet muut hahmot vilahtavat toistuvasti kirjan käsittelyssä. Samoin Malmin viimeaikainen Freud-kiinnostus näkyy siellä täällä, mikä ei tuota aina vakuuttavinta argumentaatiota. Nämä hahmot eivät kuitenkaan hallitse kirjan käsittelyä, eikä argumentaatio seiso heidän varassaan. Välillä lopputulos on suorastaan hauska, kun esimerkiksi keskustelussa “käyttökelvottomaksi muuttuvasta omaisuudesta” (asset stranding) kohtaavat Lenin ja Lincoln. 

Vaikka kaikkia kirjoittajien näkemyksiä ei hyväksyisikään, kirja on ihailtavan perusteellisesti lähteistetty. Lähteistö muodostuu etenkin vankasta ja laaja-alaisesta tieteellisestä tutkimuksesta, mutta kirjoittajat seuraavat myös vuosikymmenien ajalta yksityiskohtaisesti julkisen ilmastokeskustelun ja ilmastopolitiikan kehitystä. Jo kirjallisuuden koontina teos on arvokas, mutta varsinaiset ansiot ovat kuitenkin kuluvan historiallisen vaiheen analyysissä.

Ensimmäinen osa: Ilmastopolitiikan tappio ja ylilyönnin ideologian nousu

Kirja lähtee liikkeelle kuvaamalla globaalin ilmastokamppailun ja -politiikan kehitystä, jossa yllättäen Kioton sopimus (hyväksyminen 1997, voimaantulo 2005) nousee eräänlaiseksi huippuhetkeksi. Tämä voi yllättää monen nykylukijan, jolle Pariisin ilmastosopimus (2015) edustaa valon pilkahdusta ja Kioto pikemmin epäonnistumista. Malm ja Carton kuitenkin kuvaavat “Kioton aikakautta” ennen kaikkea vaiheena, jolloin globaalilla etelällä ja sen postkoloniaalisilla kamppailuilla oli vielä jonkinlaista voimaa ilmastopolitiikassa. Vaikka varsinaisen sopimuksen saavutukset olivat vaatimattomat ja Yhdysvallat kieltäytyi 2001 vahvistamasta sitä, sopimuksessa oli kuitenkin edes hitunen velvoittavuutta. 

Kirjoittajat nostavat esiin globaalin etelän pyrkimykset tuoda ilmastopolitiikkaan mukaan vahvempia pyrkimyksiä globaaliin tasa-arvoon 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. COP15 Kööpenhaminassa vuonna 2009 kuitenkin mursi nämä rintamat, ja ilmastopolitiikassa siirryttiin uudenlaiseen vaiheeseen, jota alkoi hallita syvä ristiriita. Yhtäältä ajatus lämpenemisen turvarajoista saatiin kamppailtua ilmastopolitiikan kentälle – ensin 2°C, sitten 1,5°C. Samaan aikaan kuitenkin ilmastotavoitteiden velvoittavuus tai sitovuus hävisi agendalta käytännössä täysin.

“Niinpä Etelä voitti taistelun ilmastotavoitteista mutta hävisi sodan sitovuudesta, Pohjoiselle edellinen myönnytys ei ollut kovinkaan kivulias jälkimmäisen voiton valossa.” (39)

Juhlittua Pariisin ilmastosopimusta kirjoittajat kutsuvat ilmastopolitiikan “todellisuuspakoiseksi käänteeksi” (91), jossa 1,5°C asteen tavoite kytkettiin syntyhetkestään lähtien ylilyönnin ideologiaan. Tämän jälkeen “rajat eivät olleet rajoja” (92), sillä ylilyönnin avulla mikä tahansa raja voitaisiin ylittää lupailemalla, että rajan alle palattaisiin sitten joskus, jollain keinolla.

Nimenomaan tämä ristiriita kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden ja velvoittamattomuuden välillä raivasi maaston sille, että ylilyönnistä muodostui ilmastokamppailua hallitseva idea. Kuten Wim Carton on aiemmissa kirjoituksissaan hyvin osoittanut, ilmastoskenaarioilla oli merkittävä rooli ylilyönnin idean vakiinnuttamisessa. Erityisesti esille nostetaan integroiva arviointimallinnus (Integrated Assessment Models, IAM), josta on käyty laajaa kriittistä keskustelua viime vuosina. Nuo päästöskenaarioita ja yhteiskuntien spekulatiivista kehitystä yhteen tuovat mallit käytännössä sulkivat pois perinjuurisemman yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuden ja eriarvoisuuden näkökulman (76). Ne olivat tieteellistä teknologiaa, jonka käyttö istui mainiosti vallitsevan kehityksen intresseihin.

“Niiden tehtävänä oli saattaa sopusointuun keskenään ristiriitaiset lojaalius business-as-usualille ja nimellinen uskollisuus lämpenemisen rajoille, ensin 2°C, sitten 1,5°C. Ne tekivät mitä niiden käskettiin tehdä.” (83)

Tiukkoihin lämpenemisen rajoihin pyrkiminen tosissaan olisi edellyttänyt käytännössä vallankumouksellista muutosta yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Tällaista muutosta kuitenkin vastustettiin voimalla, eikä tämä tarkoittanut pelkästään disinformaation levittämisen kaltaista toimintaa vaan perinjuurisempaa taloudellista vallankäyttöä. Vallitsevassa järjestyksessä päästöjen nopea leikkaaminen nähtiin lähtökohtaisesti mahdottomaksi, ja ilmastomallit ja skenaariot tarjosivat ylilyönnin pelastukseksi. Näin päästöleikkausten vastainen valta ujuttautui IPCC:n raporttien ytimeen asti – Malm ja Carton katsovat tästä kulmasta esimerkiksi kuuluisaa “puolentoista asteen raporttia” hyvin kriittisellä silmällä. Raportti samanaikaisesti osoitti, miten vaarallista 1,5°C rajan rikkominen olisi ja “pyhitti ylilyönnin” (67). Ylilyönti saavutti ideologisen valta-aseman.

Ylilyönnin ideologian perustava ongelma on, että se vääristää ymmärrystä ilmastonmuutoksesta ja ajasta. Se sivuuttaa koko ilmiön kannalta olennaisen kertyvyyden ajatuksen ja luo illuusion, että päästöt nyt ja kaappaaminen joskus myöhemmin olisivat samanarvoisia (87). (Suomessa samaa harhakäsitystä on toistanut Petteri Taalas.) Tämän ajallisen silmänkääntötempun ohella tarvittiin kuitenkin jotain konkreettista, tai sellaiselta näyttävää. Unelma hiilen talteenotosta antoi pakotien.

Esimerkiksi vahvaa kritiikkiä saanut taloustieteilijä William Nordhaus oli jo vuonna 1975 puhunut “hiilidioksidin kontrollista”, jonka avulla voitaisiin estää päästöleikkausten tuhoisa hinta fossiilitaloudelle, mutta tuolloin ajatus oli puhdasta spekulaatiota (80). Miten hiili kaapattaisiin ihan oikeasti? Bioenergia yhdistettynä hiilen talteenottoon ja varastointiin (BECCS) muodostui ylilyönnin ideologian kuningasideaksi, vaikka idean läpilyönnin aikaan yhtään toimivaa laitosta ei ollut – fiktiivinen teknologia sai vahvan otteen reaalimaailmasta (79). Wim Cartonin termein tällä “hiilen yksisarvisella” torjuttiin vaatimus kumouksellisesta muutoksesta. Yhteiskunnan transformaatio leimattiin haihatteluksi, ja vaadittiin realismia, jonka kivijalkana oli olematon teknologia.

Näin on päädytty tilanteeseen, jossa puolentoista asteen turvaraja on rikkoutumassa, ja jossa se käytännössä väistämättä rikkoutuu. Malm ja Carton tunnistavat ja tunnustavat tilanteen luonnontieteellisen puolen, mutta kiintoisalla tavalla he suomivat oikeastaan kaikkia osapuolia, jotka ovat toitottaneet puolentoista asteen mahdottomuutta. “Puolitoista astetta on kuollut” muuttuu jossain vaiheessa luonnontieteelliseksi faktaksi, mutta tämä retorinen “pyyhkeen heittäminen kehään” (37) on palvellut, tahallisesti ja tahattomasti, jo vuosikausia sitä tarkoitusta, että ei pystytä ajattelemaan yhteiskuntien perustavanlaatuista muutosta. Aivan samalla tavalla “kaksi astetta on kuollut” jo monien äänten julistamana, ja siitä on vain lyhyt askel siihen, että “kaksi ja puoli astetta on kuollut”. Ei ole kiveen hakattua rajaa vaan tappiomielialan jatkumo (52–53). Kritiikillään Malm ja Carton eivät siis halua kiistää asian nykytilaa, päinvastoin, mutta he peräänkuuluttavat ymmärrystä lausumien poliittisista vaikutuksista. Ylilyönnin historiallisessa konjunktuurissa tällainen puhetapa päätyy palvelemaan päästövähennyksiä tukahduttavia tarkoituksia, olkoon puhujan oma intentio mikä tahansa. Puhe asettuu osaksi käynnissä olevaa poliittista kamppailua: se ei ole vain puhujan oma viesti. Näin myös ilmastoliikkeissä ne, jotka peräänkuuluttavat “realismia” ja puolentoista asteen kuolemaa, tulevat asettuneeksi outoon seuraan. Tämä siis siitä huolimatta, että väite näyttää yhä pahemmin paikkansa pitävältä.

“Ja jos sanomalla ‘liian myöhään’ me tarkoitamme absoluuttista, objektiivista, teknis-fysikaalista mahdottomuutta estää tilannetta menemästä yhä huonommaksi, ei ilmaston kannalta ole ehkä koskaan liian myöhään, niin kauan kuin jonkinlainen merkittävä ihmispopulaatio ja biosfäärin jäänteet ovat jäljellä.” (53)

Tämä nivoutuu vahvasti Malmin ja Cartonin seuraavan kirjan, ensi vuonna ilmestyvän teoksen The Long Heat – Climate Politics When it is Too Late teemoihin. Sen teemoja pohjustetaan jo tässä teoksessa. Ylilyönnin perustana oleva hiilen talteenotto saa “liian myöhäistä” -ilmastossa yhä vankemman aseman, samoin ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja ilmastonmuokkaus. Malm ja Carton eivät tietenkään kritisoi kaikkia hiilen talteenoton muotoja sellaisenaan – nehän ovat tulevaisuudessa joka tapauksessa välttämättömiä, jotta kertynyt hiilidioksidin pitoisuus saadaan turvallisemmalle tasolle. Eivätkä he kritisoi kaikkia sopeutumisen muotoja, koska jo nykytilanteessa sopeutuminen on elämän ja kuoleman asia miljoonille maailman haavoittuvimmille. Ilmastonmuokkaus on myös niin kirjava toimien joukko, ettei siitä kannata yhtenä asiana puhua (tässä kirjassa näitä keinoja ei kuitenkaan käsitellä).

Kritiikin ytimessä on elintärkeä ajatus: aivan kuten hiilen talteenotto on muodostunut ylilyönnin konjunktuurissa päästövähennysten korvikkeeksi, ei niiden täydennykseksi, tässä historiallisessa tilanteessa myös sopeutumista ja ilmastonmuokkausta edistetään yhä enemmän vaihtoehtona merkittävillä päästövähennyksille. Kuitenkin ainoa kuviteltavissa oleva historiallinen tilanne, jossa noille keinoille voi kuvitella mielekkään ympäristön, edellyttää lähtemistä voimakkaiden ja johdonmukaisten päästövähennysten tielle. Mikäli nuo keinot päästöleikkausten täydentämisen sijaan ovat “vaihtoehtoja”, niiden lupaukset vääjäämättä osoittautuvat valheellisiksi, ja maailma jatkaa kulkuaan yhä kaameampaan suuntaan. Keinot ovat ikään kuin väliaikainen tulppa vuotavassa padossa, mutta kun paine kasvaa liian suureksi, pato murtuu katastrofaalisin seurauksin. Jos hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä jatkaa kasvuaan, tuhoisat vaikutukset tulevat joka tapauksessa. On osattava ajatella myös vuosisadan loppupuolen ja ensi vuosisadan maailmaa, ei vain ilmastokeskustelusta tuttuja tavoitevuosia (2035, 2050). Näiden keinojen illuusio nimen omaan vaihtoehtoina perustuu paitsi tieteellisen tiedon hämärtämiseen myös aikaperspektiivin kutistamiseen.

Tämä on kiistämätöntä tieteellisesti, mutta tieto siitä ei riitä – on kamppailtava jatkuvasti siitä, että nämä valheelliset lupaukset eivät saa valta-asemaa ja vahvista entisestään ylilyönnin ideologiaa.

Toinen osa: Fossilipääoman lonkerot

Mistä ylilyöntiin ajava voima kumpuaa? Abstraktin “business-as-usualin” sijaan Malm ja Carton pureutuvat fossiilipääomaan (fossil capital) nykyisen maailmanjärjestyksen kivijalkana. Mikäli dekarbonisaatio otettaisiin tosissaan, se vaatisi fossiilipääoman taloudellista tuhoa, sen arvonmenetystä: “arvon tuhoaminen on välttämätön osa ilmastotoimien määritelmää” (113). Fossiilipääoma on kuitenkin osoittautunut äärimmäisen sitkeäksi, ja itse asiassa mitä lähemmäs puolentoista asteen rajan murtumista tullaan, sitä mehevämpiä voittoja fossiilitalouden toimijat ovat keränneet.

Tiukkojen ilmastotavoitteiden noudattaminen tarkoittaisi, että suuri osa fossiiliomaisuuksista muuttuisi käyttökelvottomaksi (asset stranding). Kirjoittajat kuitenkin varoittavat, että tätä asiaa ei pidä tulkita pintapuolisesti. Tietynlainen omaisuuksien häviö on osa kapitalismin normaalia kehityskulkua, sen “luovaa tuhoa” uudempien teknologioiden korvatessa vanhoja tai uudenlaisten elämänkäytäntöjen korvatessa edeltäviä (109–110). Fossiilinen omaisuuksien muuttuminen käyttökelvottomaksi ei kuitenkaan olisi seurausta tällaisista “sisäsyntyisistä” tekijöistä vaan poliittisten päätösten seuraus. Täysin ainutlaatuista tällainen poliittinen asset stranding ei historiassa olisi – mainittu Lincoln tulee käsittelyyn orjuuden lakkauttamisen kohdalla, jolloin poliittisten päätösten ohella tarvittiin sota, ja silti orjien omistajat saivat taloudellisia kompensaatioita. Fossiilisten polttoaineiden syvällinen rooli yhteiskuntien aineenvaihdunnassa tekisi kuitenkin tapahtumasta historiallisesti täysin ainutkertaisen. Sitä ei voisi verrata mihinkään aiempaan historian “energiasiirtymään”. Juuri tätä torjumaan fossiilipääoma on mobilisoitunut ilmastokamppailujen alusta lähtien (140).

Fossiilipääoman sitkaus kumpuaa monista lähteistä, joihin kirjan toinen pääosa syventyy perusteellisesti. Mainittakoon esimerkiksi fossiilipääoman tiiviit yhteydet rahoitusmarkkinoihin (133) ja maailmankauppaan. Todellinen “hiilikuplan poksahtaminen” muodostaisi siis laajemman vaaran kapitalistiselle järjestykselle – ja toisin kuin ilmastonmuutoksen vaikutukset, tappiot osuisivat erityisen kipeästi globaaliin Pohjoiseen (142). Tietysti mikä tahansa taloudellinen mullistus iskee myös maailman köyhimpiin ja haavoittuvimpiin, ja tämän traagisen tosiseikan kirjoittavat myös tunnistavat. Valinta on elinkelvottomaan tulevaisuuteen johtavan kehityksen ja väistämättä vaikean siirtymän välillä. Ajatus sujuvasta ja kriisittömästä siirtymästä ei näytä mahdolliselta tämän teoksen näkökulmasta.

Lisäksi fossiilisten polttoaineiden ekstraktion hankaloituessa siihen upotetaan yhä lisää pääomia, ja sijoitusten on ensin maksettava itsensä takaisin ja sitten tuotettua voittoa. Mitä työläämmäksi ekstraktio käy, sitä kovemmiksi nämä vaatimukset käyvät (120). Ja mitä nuorempaa tämä sijoitettu pääoma on eli mitä myöhemmin ylilyönnin historiallisessa konjunktuurissa rakennetaan uutta fossiili-infrastruktuuria, sitä vahvemmin se kamppailee muutosta vastaan. Kirjoittajat kutsuvat tätä “viimeisen hetken ristiriidaksi” (164–165). Mitä lähemmäksi ilmastonmuutoksen kalmanlinjat tulevat, sitä vaikeampi on pysäyttää niiden yli jyrääviä voimia. (Tämä käsittely tulee hyvin lähelle “perityn tilanteen” teemaa, jota käsittelimme Tere Vadénin kanssa taannoin podcastissamme.) Fossiilitaloudella on äärimmäistä hitausvoimaa.

Mutta eikö kuitenkin ole olemassa nimen omaan sellainen vauhdilla kehittyvä teknologia, joka lopulta ajaa fossiilitalouden “luovaan tuhoon”, eli uusiutuvat energianlähteet? Nehän muuttuvat koko ajan tehokkaammiksi ja edullisemmiksi? Kirjan kuudennessa luvussa Malm ja Carton käyvät läpi uusiutuvien energianlähteiden teknologista kehitystä ja monipuolistuvia teknologisia mahdollisuuksia sekä torjuvat joukon yleisempiä kritiikkejä uusiutuvia kohtaan. Historiallinen tilanne on jännitteinen: mitä lähemmäksi 1,5°C rajan rikkomista tullaan, sitä kehittyneemmät materiaaliset tuotantovoimien edellytykset fossiilisten alasajoon ovat, siitä huolimatta, että niihin on sijoitettu suhteellisesti katsoen naurettavan vähän. IAM-mallit ovat systemaattisesti aliarvioineet niiden mahdollisuuksia (195). Sähkön tuotannossa uusiutuvat ovatkin muuttuneet fossiilisia halvemmaksi tuotantomuodoksi.

Miksi tämä ei ole johtanut laajamittaiseen energiasiirtymään? Päästöt ovat kyllä laskeneet joissain maissa merkittävästi, mutta tämä on edelleen johtunut pääosin kivihiilestä luopumisesta ja siirtymisestä maakaasuun (tai esimerkiksi biopolttoaineisiin, joiden pitämisessä vähäpäästöisinä on tutut ongelmansa). Aurinko- ja tuulivoimaa on kyllä rakennettu ja rakennetaan yhä enemmän, mutta globaalisti katsoen ja esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja Kiinaan fokusoiden tämä on ollut lisäystä fossiilituotannon oheen, ei sen korvaamista (191). Tässä kohtaa on hyvä mainita, että tästä seikasta on tullut myös osa ilmastoestämisen hämärtävää retoriikkaa. “Lisäystä, ei korvaamista” kuvataan usein kaikkien historiallisten energiasiirtymien lainomaiseksi piirteeksi – ja sitä se on ollutkin – jättäen samalla sanomatta (tai pikemmin ymmärtämättä) edellä mainitun seikan, että dekarbonisaation pitäisikin olla historiallisesti täysin ainutlaatuinen. Se ei voi syntyä osana “normaalia” teknologisten kehitysaskelten jatkumoa vaan poliittisena vaatimuksena, seurauksena fossiilisten polttoaineiden sisäsyntyisestä ongelmasta. Lisäyksen muuttuminen korvaavuudeksi vaatisi aktiivista toimintaa, poliittista painetta. Kirjoittajien mukaan kuitenkin syy sille, että uusiutuvat eivät ole korvanneet fossiilisia merkittävästi, on paitsi poliittinen myös taloudellinen – syvällä kapitalistisen arvontuotannon perusluonteessa.

Kuudennessa luvussa käsitellyt arvontuotannon kysymykset ovat kirjan kiinnostavimpia osuuksia. Uusiutuvaa energiaa “keräävien” laitteiden halventuminen ei ole johtanut niiden hurjaan kannattavuuteen. Hinta (price) ei olekaan tässä historiallisessa tilanteessa olennaisin metriikka, vaan oikea metriikka on voitto, tuotto (profit) (202). Uusiutuvilla energianlähteillä ei ole saatu aikaan läheskään saman mittaluokan voittoja kuin fossiilitaloudesta. Jos hinta olisi ratkaiseva tekijä, olisi mahdoton ymmärtää, miksi useat fossiiliyhtiöt luopuivat aiemmin mainostamistaan puhtaamman energian hankkeistaan juuri siinä historiallisessa tilanteessa, kun uusiutuvista tuli yhtä halpoja ja pian halvempia tuotantomuotoja (201).

Malmin ja Cartonin selitys kulkee pääpiirteissään näin: fossiilisten polttoaineiden ekstraktio synnyttää konkreettisen esinemuodon saavia, helposti varastoitavia, kuljetettavia ja kaupattavia hyödykkeitä, kauppatavaraa, ja hyödykkeiden ekstraktiota voidaan tehostaa työllä ja teknologialla (205–208). “Öljyhuipun” ennustukset ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi juuri siksi, että on aliarvioitu paitsi ekstraktioon liittyvä teknis-organisatorinen kekseliäisyys myös kyky saada edelleen valtaisia voittoja ekstraktion vaikeutuessa. Yksi kuvaava esimerkki on, että fossiilituotannossa on kyllä varsin auliisti otettu käyttöön tuuli- ja aurinkovoimaa, jotta fossiilisten ekstraktiosta saataisiin edullisempaa (198–199). (Adam Tooze mainitsi taannoisessa uutiskirjeessään hupaisan esimerkin: barbecue-ateriat innostamassa liuskeöljykenttien työntekijöitä.) Eli sijoittamalla enemmän työvoimaa ja kiinteää pääomaa (laitteistoja yms.) voidaan saada kaivettua/pumpattua enemmän fossiilisia polttoaineita, mistä syntyy väliaikaista kilpailuetua. Vaikka ekstraktio kallistuu koko ajan, siitä saa edelleen massiivisia voittoja – etenkin hintaheilahtelun windfall-hetkinä, kuten Venäjän hyökkäys Ukrainaan on hyvin osoittanut.

Fossiiliset polttoaineet ovat varantoja (stock), kun taas uusiutuvat perustuvat virtoihin (flow). Uusiutuvan energian laitteistojen tuottamisen taustalla on tietysti mineraalien ekstraktiota, jota kirjassa käsitellään lyhyesti, mutta itse energiantuotanto on pikemmin “keräämistä” kuin ekstraktiota – metaforana on sadeveden kerääminen, jota voi tehostaa vaikkapa ränneillä, mutta sateen määrään ei voi vaikuttaa. Aurinkoa ei saa paistamaan enemmän, tuulta ei saa puhaltamaan lujempaa (208–209) – mitä nyt sään ääri-ilmiöitä voi vahingossa lisätä. Sen jälkeen, kun uusiutuvan energian laitteisto on pystyssä, työllä ei voi tehostaa keruuta samalla tavalla kuin fossiilisten polttoaineiden ekstraktiota. Kirjoittajat esittävät, että pohjimmiltaan tämän vuoksi uusiutuva energia ei kapitalistisessa arvontuotannossa kykene samanlaisiin megaluokan voittoihin (212). 

Hyödykemuodon puuttumisen ohella uusiutuvan energian tuotanto kärsii omasta tehokkuudestaan, mitä pidemmälle se etenee, kuten on usein kuvattu. Se tulee sitä lähemmäksi “luonnon ilmaisia lahjoja” (212) mitä paremmiksi sen välineet kehittyvät ja mitä enemmän tuotantoa on. Toisin ilmaisten, uusiutuvat energianlähteet eivät istu hyvin kapitalistisen arvontuotannon kehykseen eivätkä siksi pysty kamppailemaan fossiilisten polttoaineiden kanssa jälkimmäisten sanelemilla ehdoilla.

“Talouden kierroissa kulkevien fossiilisten polttoaineiden määrä on riippuvainen niiden kannattavuudesta; vastaavasti kannattamattomuus kuristaa aurinko- ja tuulivoiman kehitystä niin pitkään kuin energiantuotannon keinoihin tehtävistä investoinneista päättäviä ohjaa liikevoitto eikä jokin muu periaate tai päämäärä. Ja jälkimmäinen mahdollisuus vaikuttaa mahdottomalta kuvitella.” (218)

Toisin sanoen todellinen energiasiirtymä edellyttäisi fossiilisten omistusten arvonmenetystä. Se ei koskaan tapahdu pelkästään siitä syystä, että “virran energian” keruun teknologia paranee ja halpenee suhteessa “varannon energian” ekstraktioon. Käy itse asiassa toisin päin, ja fossiilipääoman tuottavuus ja siten vaikutusvalta vankkenee, mitä kauemmaksi ekstraktion kalleuden ja keruun halpuuden käyrät erkaantuvat toisistaan. Tämä on epäintuitiivinen ajatus, mutta se selittää hyvin paljon. Poliittiset juhlapuheet siitä, että olemme juuri energiasiirtymän kynnyksellä, että aivan pian teknologian kehitys saa aikaan käänteen pois fossiilisista, on sokeaa näille taloudellisille ulottuvuuksille. Siirtymä ei koskaan tapahdu tällä tavalla, “itsestään” markkinoiden näkymättömien käsien ohjaamana. 

Tämän vuoksi dekarbonisaatio edellyttää vahvaa poliittista interventiota: pakkoja, kieltoja, ohjausta ja suunnittelua. Se on kohtalokkaasti riippuvainen poliittisesta ja taloudellisesta kamppailusta. Teknologinen kehitys luo tuotantovälineiden antaman mahdollisuuden siirtymään, mutta tuotantovälineet itsessään eivät pysty saamaan aikaan hyppäyksellistä muutosta pois fossiiliselta uralta. Mikäli muita periaatteita ja päämääriä ei saada poliittisesti luotua voitontavoittelun tilalle tai rinnalle, uusiutuvien teknologinen kehitys ei muodostu fossiilisia suuressa mitassa korvaavaksi vaihtoehdoksi.

Lisähuomio: Tämä koskee ennen kaikkea energiantuotantoa liiketoimintana. Silloin kun energiantuotannolle etusijalla on käyttöarvo, uusiutuvien edullisuus muuttuu eduksi. Kun yritys (olkoon se terästehdas tai öljylautta) tai kotitalous haluaa halvempaa käyttöenergiaa, aurinko- tai tuulivoima muuttuu koko ajan houkuttelevammaksi. Kiinnostusta syntyy myös, kun on asiakkaita, jotka haluavat maksaa enemmän, “preemioita”, vähäpäästöisellä energialla tuotetuista tuotteista. Sama koskee sähköautojen käyttövoimaa. Tällainen energiankulutus koskee kuitenkin vain osaa koko yhteiskunnan kokonaisenergiankulutuksesta, ja olennainen kysymys on, pääsevätkö uusiutuvat murtautumaan marginaalisesta asemastaan hallitseviksi energiantuotantosektorilla. Kirjoittajat käsittelevät tätä näkökulmaa varsin hyvin, mutta sen sijaan valtioiden ja kansantalouksien väliset erot eivät tässä globaalissa näkymässä tahdo nousta esille. Fossiilisten polttoaineiden tuonnista riippuvaisten maiden intressi parantaa kauppatasettaan, jonka luulisi olevan merkittävä motiivi, ei noussut nähdäkseni esiin missään.

Lopuksi: edessä on enemmän kamppailtavaa, ei vähemmän

Vaikka puolentoista asteen tavoite olisi “kuollut”, tämä ei tarkoita ilmastokamppailun loppua vaan sen kiihtymistä. Kirjoittajat eivät puhu pelkästään siitä, että jokaisen asteen kymmenyksen puolesta on kamppailtava, vaikka se onkin äärimmäisen tärkeä ja pohjimmiltaan ensisijainen näkökulma. Kuten edellä kuvattiin, ilman voimakkaita päästövähennyksiä kaikki muut toimet ovat lopulta turhia.

Malm ja Carton kuitenkin haluavat tällä ja seuraavalla kirjallaan muistuttaa kaikkia ilmastonmuutoksen hillinnän eteen kamppailevia, että nyt on avautumassa uusia “rintamia”. Mitä laajemmin yhteiskunnissa omaksutaan tappiomielialaa ilmastotavoitteiden suhteen, sitä todennäköisemmäksi käy edellä kuvattu skenaario, että hiilen talteenotosta, sopeutumisesta ja ilmastonmuokkauksesta yritetään tehdä päästövähennysten vaihtoehtoja. Sitä todennäköisempää on, että kaapattu hiili laitetaan “kiertoon” uusina lyhytikäisinä kauppatavaroina pysyvän varastoinnin sijaan. Sitä todennäköisemmäksi käy, että turvaudutaan niiden valheelliseen lupaukseen ratkaisusta maailmassa, joka luopui päästötavoitteista. Tämä on mahdoton mutta houkutteleva lupaus. Kirja on siksi ennen kaikkea puheenvuoro ilmastoliikkeille.

Tässä kohtaa suhtautumiseni kirjan lopputulemiin on hyvin ristiriitainen. Kaikki ne kammottavat vaikeudet, joita on käsillä ja edessä fossiilipääoman haastamisessa, on kivuliasta mutta helppo ymmärtää ja hyväksyä. On niin ikään uskottavaa ja synkeää, että nykyisen kaltainen COP-prosessi ei tule saamaan aikaan läheskään tarpeeksi nopeaa dekarbonisaatiota vaan jää ylilyönnin konjunktuurin uralle. Rajoja siirrellään yhä kauemmaksi, ja ylilyönnin lupauksella rajoja voidaan silti rikkoa. Myös vaatimus fossiiliomaisuuden taloudellisen arvon tuhoamisesta on tärkeä viesti, jota ilmastokeskustelussa ei ole otettu läheskään tarpeeksi tosissaan.

Malmille ja Cartonille tämä kuitenkin tarkoittaa kamppailun yksinäisyyttä. “Meillä ei ole luotettavia ystäviä kapitalistisissa luokissa.” (236) Tästä viestistä on vaikea saada irti mielekästä toimintalinjaa. Jos Malm aiemmassa kirjassaan How to Blow Up a Pipeline (2021) keskittyi “paikkakohtaiseen” vastarintaan fossiilisten polttoaineiden tuotantoa vastaan ja peräänkuulutti sabotaasia toimintatapana, tässä kirjassa tulevaisuuden mahdollisuuksia haetaan toimista, jotka ovat selvän valtiollisia: fossiilitukiaisten lakkauttaminen, ekstraktion voimakas verotus, valtion omistamien maiden sulkeminen ekstraktiolta ja niin edelleen (242–243). Jos pääoma mielletään näin totaalisesti – jos kenelläkään sen piirissä ei ole muka intressiä kulkea dekarbonisaation tiellä – millaiset poliittiset kamppailut voisivat edes johtaa moisiin valtiollisiin toimiin laajemmassa mitassa? Kirjoittajat kyllä auliisti myöntävät, ettei heillä ole vastauksia, että kenelläkään ei ole valmista strategiaa fossiilipääoman arvonmenetyksen aikaansaamiseksi, mutta ehkä vastauksille voisi myös raivata tilaa omassa ajattelussa.

Toinen ärtymystä herättävä osio on kirjoittajien yksinkertaistava vastakkainasettelu fossiilisten tuotannon ja kysynnän/kulutuksen välillä. Kirjan ydinviestejä on, että kamppailua on käytävä nimen omaan tuotannon suitsimiseksi. “Kysyntäpuolen ratkaisujen” merkitystä kirjoittajat kyseenalaistavat kummallisesti tukeutumalla tutkimuksiin, joissa osoitetaan maailman vauraimpien väestönosien suhteellisesti valtavasti suuremmat päästöt. Kuten Tere Vadenin kanssa podcastissamme esitimme, “vaurauden ongelma” on kiistämätön, mutta se ei kiistä asian toista puolta – fossiilisten lonkeroimista koko nykyiseen yhteiskunnalliseen aineenvaihduntaan. On mahdollista ajatella kahta totuutta yhtaikaa.  Sillä jos yhteiskuntien “putkistot ja piuhat on uusittava” (217), tarkoittaa se myös nimen omaan “kysyntäpuolen” toimia. Se tarkoittaa uudenlaisia liikennejärjestelmiä, uudenlaisia taloja, uudenlaista ruoantuotantoa. Mobilisoiva kutsuhuuto fossiilipääomaa vastaan jyrää yli tämän välttämättömän ulottuvuuden. Ja jälleen, jos ja kun puhutaan tällaisen ekologisen purkutyön ja jälleenrakentamisen kahtalaisuudesta, ajatus “yksinäisestä kamppailusta” tuntuu reseptiltä totaaliseen epätoivoon. 

Samaten Malm ja Carton astuvat tarpeettomasti sudenkuoppaan kiistäessään vauraustutkimusten pohjalta väitteen, että fossiilisilla polttoaineilla olisi eliminoitu köyhyyttä. Tai ainakin he sanovat, ettei köyhyyden torjunnalla ole ollut merkittävää roolia ilmastokriisin synnyssä (220–227). Kaikkea ei voi hahmottaa vain fossiilikapitalismin linssien läpi. Adam Tooze on viimeaikaisissa kirjoituksissaan käsitellyt laajasti Kiinan päästökehityksen omaleimaisuutta ja koko maan lähihistorian ainutlaatuisuutta (tässä podcastissa hän kritisoi Malmia suoraan, joskin hyvin ohimennen – sisällökkäämpää väittelyä syntyy toivottavasti joskus). Vaikka Kiinan kumuloituneet historialliset päästöt ovat edelleen alempana kuin Yhdysvaltain ja EU:n, sen nykyinen vuosittainen päästömäärä on niin huima, että se kirii tuota ilmastovastuun kuilua vauhdilla umpeen. 

Tätä ei enää voi laskea vain “ulkoistamisen” kontolle eli sen seuraukseksi, että Kiina on “maailman työpaja”, ja että saastuttavaa tuotantoa on siirtynyt pois vauraammista maista. Tämä on osa kuvaa, mutta jo pitkään voimakkain Kiinan päästöjä ajanut tekijä on maan sisäinen kehitys. Kiina on sekatalous, ja tämän vuoksi kehitystä ei voi ymmärtää vain osana globaalia fossiilikapitalismia – vaikkei se olekaan siitä eristyksissä. Kiinassa on tuettu ja pidetty yllä taloudellisessa mielessä järjetöntä kivihiilen tuotantoa ja käyttöä nimen omaan sementin ja teräksen tuotantoon ja uuden infrastruktuurin rakentamiseen. Ja vaikka tätä ei voi lukea ainoastaan “köyhyyden torjunnaksi”, on akuutin köyhyyden vähentyminen yksi kiistämätön pyrkimys ja seuraus, ja sillä on ollut kammottava ekologinen hinta. Kiinan tapauksessa valtion toimintaa, ei vain pääoman palvelijana vaan omien pyrkimysten ajajana, on hahmotettava kehityksen ymmärtämiseksi. Tämä koskee paitsi sitä, miksi päästöt ovat kasvaneet niin huimasti, myös sitä, miten etenkin kansalaisten terveysongelmat saastumisen vuoksi käynnistivät jonkinlaista ekologista käännettä politiikassa – riittämätöntä, mutta kuitenkin.

Siksi on kyettävä hahmottamaan fossiilitalouden erilaiset toimintaympäristöt ja se, että sen eri manifestaatiot edellyttävät radikaalisti erilaista poliittista toiminta, erilaisia liittolaisuuksia ja toiminnan tapoja. Suomi yhtäältä fossiilisia polttoaineita jalostavana mutta niitä tuottamattomana ja niiden tuonnista riippuvaisena maana ja toisaalta voimakkaasti metsiin nojaavana taloutena on tästä hyvä esimerkki. Jos kamppailun toimintatapoja tarkastellaan vain fossiilipääoman ja kapitalistisen arvontuotannon läpi, voidaan kyetä kehittämään strategioita varmasti moniinkin oloihin, mutta ilmastokatastrofin hillintä vaatii strategioita kaikkialla. 

Ville Lähde

“Mario Draghi, European Parliament, Plenary session – The future of European competitiveness, 17/09/2024”, Lähde: Euroopan parlamentti

Alkusanoissa Mario Draghi maalaa väkevän kuvan riutuvasta Euroopasta tilanteessa, jossa koko maailma pyrkii nopeasti dekarbonisoimaan taloutensa ja jossa teknologinen kehitys edistyy huimin harppauksin. Yhdysvallat on 2000-luvulla mennyt omia menojaan kaikista kompleksisimmissa teknologioissa ja tekoälyssä, ja Kiina on panostanut energian ja liikenteen sähköistämisen vaatimiin arvoketjuihin raaka-aineista lopputuotteisiin. Hyvistä lähtökohdista kuten laadukkaasta tutkimuksestaan huolimatta Eurooppa on jäänyt jalkoihin. Sota Euroopan rajalla ja fossiilisten polttoaineiden virran tyrehtyminen Venäjältä kiristivät Euroopan tilannetta yhtäkkisesti vielä huomattavasti enemmän. Esimerkiksi Euroopalle tärkeä autoteollisuus on helisemässä, koska se ei ole kyennyt uudistumaan ajoissa. Vallitsevan muodin mukaisesti Draghi kuljettaa argumenttiaan talouskasvun ja tuottavuuden kaltaisten makrotason abstraktioiden kautta, mutta se ei ole tarpeen. Ne eivät ole välttämättömiä, kun haluamme ymmärtää talouden rakenteiden ja eri talouksien välisten suhteiden kehitystä.

Ilmastonmuutos, kilpailukyky ja geopolitiikka pelaavat samaa peliä – ja sitten on tekoäly

Draghi ottaa ilmastonmuutoksen, kilpailukyvyn ja geopolitiikan tosissaan ja pyörittelee niiden keskinäisvaikutuksia kautta raportin. Draghi pitää lujasti kiinni Euroopan ilmastotavoitteista, jotka ovat muita maita ja mantereita tiukempia. Tavoitteiden saavuttaminen kuitenkin riippuu kansainvälisestä kilpailusta ja muista ulkosuhteista, koska Eurooppa ei voi omin avuin dekarbonisoida edes omaa talouttaan, puhumattakaan globaalista kehityksestä. Esimerkkejä keskinäisvaikutuksista: Jotkut teknologiat ja ratkaisut on halvempaa ostaa Kiinasta kuin tehdä itse, mutta Eurooppa on pulassa, jos se ei itse kykene suunnittelemaan ja valmistamaan riittävää osaa tarvitsemistaan asioista. Monet raaka-aineet Eurooppa joutuu joka tapauksessa hankkimaan muualta. Jos Euroopan oma tuotanto ei ole kilpailukykyistä, eikä Euroopalla ole riittävästi tarjottavaa muille, näistä hankinnoista tulee sietämättömän kalliita. Liian suuri riippuvuus muista maista asettaa Euroopan alttiiksi suurille hintavaihteluille normaalitilanteessa sekä hyväksikäytölle ja kiristykselle kriisitilanteissa. Se, mitä tuotantoa pyritään itse hallitsemaan nyt ja tulevaisuudessa, on tärkeä strateginen kysymys. Se ei ratkea ilman huolellista suunnittelua jäsenmaissa ja erityisesti koko Euroopan tasolla.

Tekoälyn käsittely on raportissa häilyvämpää. Draghi näkee tekoälyn ja ylipäätään kompleksiset digitaaliset teknologiat ja palvelut tärkeinä tekijöinä tuottavuuden kasvulle. Mutta mitä tarkoittaa, että Euroopan pitäisi integroida tekoäly taloutensa kaikkiin toimialoihin? Mihin siis ryhdymme? En epäile, etteikö Euroopan kannattaisi olla tekoälykehityksen eturintamassa, ainakin siinä merkityksessä, että ymmärrämme sitä, tutkimme sitä, ja kehittelemme uusia potentiaalisia ratkaisuja. Mutta ryntäystä kohti jonkin sellaisen omaksumista ja käyttöönottoa, minkä hyötyä ei ihan nähdä, kannattaa vielä harkita. Kun verrataan argumenttien kirkkautta, ero perusteollisuuteen on selvä: nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tarvitsemme varmasti terästä, sementtiä ja erilaisia kemikaaleja, mutta niiden valmistamiseen nyt vaadituista fossiilisista polttoaineista ja valmistamisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä on päästävä eroon. Siihen kannattaa aivan varmasti investoida.

Perustuotannon uudistaminen ja teknologisten rajojen venyttely vaativat erilaisia politiikkatoimia

Lukiessani sektorikohtaisia analyysejä näen taustalla teollisuuden kestävyyssiirtymään liittyvän rakenteen (ks. kuva alla, käännetty englanniksi lähteestä Andersson, Bauer ja Nilsson 2024), jonka voi lukea Draghin raportista mutta jota siinä ei kovin selvästi kuvata. Rakenteessa oikealla laidalla on perusmateriaalien tuotanto, joka aiheuttaa suuret kasvihuonekaasupäästöt ja jonka dekarbonisointi vaatii mittavia investointeja. Sillä ei ole suuria lisääntyviä tuotto- ja tuottavuusodotuksia. Keskellä on rakentamisen, liikenteen ja valmistamisen kaltaiset toiminnot. Niistä ei aiheudu yhtä paljon suoria päästöjä, mutta kehitys niissä vaikuttaa perusmateriaalien kysyntään. Vasemmalla laidalla ovat palvelut ja teknologian kehitys, joihin tulevaisuuden taloudelliset odotukset ennen kaikkea kiinnittyvät – korkeita tuottoja hakeva sijoitusmaailma pyörii tämän ympärillä (vertaa Draghin raportissa kuvattua Yhdysvaltojen kehitystä 2000-luvulla suhteessa Eurooppaan). Palveluilla ja teknologian kehityksellä on vähän omia päästövaikutuksia, mutta vaikutukset muihin sektoreihin ovat huomattavat.

Kuva: Talouden sektorien luokittelu ja keskinäisvaikutukset kasvihuonekaasupäästöjen ja kasvupotentiaalin osalta. DeepL:n englanniksi kääntämä lähteestä Andersson, F.N.G, Bauer, F. ja Nilsson, L.J. (2024). Politikens roll för näringslivets klimatomställning, SNS Förlag.

Draghi on huolissaan, että Eurooppa on pärjännyt rakenteen vasemmalla laidalla viime vuosina varsin huonosti, mutta hän ei myöskään ollenkaan unohda perusmateriaalien tuotantoon ja vaikkapa energia-, liikenne- ja puolustusjärjestelmien rakentamiseen lähivuosina vaadittavia massiivisia investointeja. Draghi tunnistaa, että näiden eri sektoreiden tavoitteiden saavuttaminen vaatii erilaisia politiikkatoimia (ehdotetut toimet ovat osin horisontaalisia, osin sektorikohtaisia). Vallitsevia teknologisia rajoja koettelevaa huippuajattelua ja eksperimentaatiota ei voida ohjata selkeästi etukäteen asetetuilla tavoitteilla, vaan on ensin annettava tukea monimuotoiselle kehittelylle, ja kun lupaavia alkuja tunnistetaan, niihin on panostettava reippaasti. Sen sijaan energiaintensiivisen teollisuuden dekarbonisointi ja Euroopan energia-, liikenne- ja puolustusjärjestelmien kehittäminen vaativat korostetusti suunnitelmallisuutta, kollektiivisia valintoja ja koordinoituja investointeja – ja tässä julkisen sektorin rooli on aivan oleellinen (unohtamatta tietenkään yritysten ja tutkimuslaitosten roolia). Tätä kuvaan mielelläni arkisella ja eräänlaiseen työläyteen viittaavalla termillä “infrastruktuurin päivitys” tai “järjestelmän päivitys”, vaikka toki sekin on luovaa ja innovoivaa toimintaa. Ja toisinaan sekin vaatii teknologisia harppauksia. Ajatellaanpa vaikka sellutehtaan sähköistämistä: on ratkaistava muun muassa tarvittavan lämpöefektin tuottaminen sähköisesti ja sen jälkeen polttamatta jääneiden raaka-aineiden jatkojalostaminen esimerkiksi arvokkaiksi akkumateriaaleiksi.

Kuuleeko Suomi: energiaintensiivisen teollisuuden uudistamisinvestoinneilta puuttuu monesti “business case”

Talouden eri sektorien uudistamisen vaatimat erilaiset ohjauskeinot on tärkeä havainto Suomen kohdalla, koska Suomessa energiaintensiivisen teollisuuden osuus taloudesta (tuotetusta lisäarvosta) on Euroopan unionin suurin, samoin sen kasvihuonekaasupäästöt muodostavat poikkeuksellisen ison osan koko talouden päästöistä (noin neljänneksen, jos maankäyttösektoria ei lasketa). Liike-elämä ja valtionjohto myös toivovat Suomeen lisää edullisesta sähköstä erityisen paljon hyötyviä tuotantolaitoksia, toisin sanoen energiaintensiivistä teollisuutta.

Draghin raportin mukaan energiaintensiivisen teollisuuden uudistamisinvestointien ”business case” on monin paikoin huono tai epäselvä (osa B, s. 99). Suurten välittömien pääomakustannusten lisäksi toimintakustannukset ovat epäselviä, kun otetaan käyttöön vähemmän tunnettuja teknologioita. Päästökauppa ja tuleva hiilirajamekanismi tuovat tähän apua, mutta eivät todennäköisesti tarpeeksi. Markkinoilta ei yleensä ole saatavilla merkittävää lisätuottoa vihreistä tuotteista ei-vihreisiin verrattuna, mikä kattaisi suuremmat kustannukset. Suomessa (ja Ruotsissa) tilanne on muita Euroopan maita helpompi, koska uusien teknologioiden vaatima sähkö on saatavilla suhteellisen edullisesti. Kuitenkin investointeja on vaikea saada liikkeelle ilman merkittäviä julkisia panostuksia, vaikka tiedetään, että päästöt on saatava alas ja että teollisuuden on uudistuttava pysyäkseen syrjäisessä Euroopan kolkassa kilpailukykyisenä. Mahdolliset julkiset panostukset ovat sekä rahallisia että tutkimukseen, koordinointiin ja sääntelyyn liittyviä (ks. myös Löfgren ja Rootzén 2021). Tuoreessa tutkimusesseessään Löfgren ja kumppanit (2024) hahmottelevat, miten tällainen valtion tai EU-tason teollisuuspolitiikka voi säilyttää teknologianeutraaliusperiaatteen hyödyllisiä piirteitä tekemällä kuitenkin teknologiapolkuihin liittyviä selkeitä valintoja.

Euroopan unionin uudet taloussäännöt, niin sanottu fiskaalikehys, näyttää kutistavan Suomen julkista investointikyvykkyyttä seuraavina vuosina entisestään – euromaista juuri Suomen kyvykkyyttä kaikista eniten. Siksikin Draghin ehdotuksen, että merkittävä osa julkisista investoinneista tehdään Euroopan laajuisesti ja yhteisvastuullisesti, luulisi houkuttelevan erityisesti Suomen poliittisia päättäjiä ja teollisuutta. Elinkeinoelämän keskusliiton helmikuussa 2024 julkaisema suomalaista keskustelua pohjustava, Raimo Luoman tekemä selvitys yritti viedä argumentaatiota tähän suuntaan. Draghin raportin julkistuksen yhteydessä kuultujen julkisten kommenttien perusteella Suomi ei vieläkään ole tähän valmis.

Ilmasto todella lämpenee ja luonnonvarat ovat rajalliset

Sananen lopuksi hieman laajemmasta näkökulmasta. Nimittäin, vaikka Draghin raportti ottaa ilmaston lämpenemisen ja dekarbonisaatiohaasteen vakavasti, se on vielä kaukana siitä nopeasti yhä todemmaksi käyvästä maailmasta, jossa varaudumme lämpenemisen dramaattisiin vaikutuksiin. Joudumme selviämään tihenevistä ja edelleen ääreytyvistä äärimmäisistä sääilmiöistä ja panostamaan entistä suurempia osuuksia investoinneista ilmastotuhojen jälkeisiin korjausprojekteihin. Meidän täytyy myös tulla toimeen näiden tapahtumien aiheuttamien sosiaalisten levottomuuksien kanssa. Syvenevä talouskuri ja sen oleellinen osa ”suunniteltu suunnittelemattomuus” (poliittinen idea, jonka mukaan meidän ei pidä kollektiivisesti ollenkaan pohtia ja päättää mitä teemme vaan pyrimme vain pitämään markkinoiden toimintaedellytykset kunnossa) eivät liene kovin hyvä lähtökohta tällaisessa maailmassa.

Myös raportin luoma kuva rajatuista materiaalisista resursseista on rajattu melko tiukasti geopoliittiseen asetelmaan, jossa rajallisuus nähdään lähinnä kykynä haalia materiaaleja maailmalta juuri Euroopan käyttöön. Draghin luomassa kuvassa esimerkiksi ekologisesti kestävästi käyttöön otettavissa olevat luonnonvarat ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen eivät suoraan aseta taloudelle rajoitteita. Tällaisten tekijöiden mukaan ottaminen loisi raportöörille huomattavia lisähaasteita. Jos palaamme Anderssonin, Bauerin ja Nilssonin (2024) esittämään luokitteluun, jossa janan keskellä ovat esimerkiksi rakentaminen ja liikenne, niin niihin molempiin voidaan vaikuttaa valtavan paljon kaupunkijärjestelmien tasolla. Jos kaupunkiliikenne on pitkälti julkista ja rakennuksia pikemmin korjataan ja muokataan kuin puretaan ja rakennetaan tilalle jotakin uutta, ilmasto- ja materiaalikuormitus jää aivan toiselle, siis alhaisemmalle, tasolle. Tällä on ilman muuta vaikutus myös talouden kasvutekijöihin.

Draghi puhuu toisinaan kiertotaloudesta (esimerkiksi niin, että koska Euroopassa on vähän dekarbonisaation vaatimia neitseellisiä materiaaleja kaivettavissa, kierrätysasteen nostaminen tuo meille suhteellista etua), mutta tästä tarkastelusta puuttuu se oleellinen näkökulma, että suurta kiertotalousastetta on mahdotonta saavuttaa, jos absoluuttiset kulutusmäärät jatkuvasti nousevat.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan Mario Draghin kilpailukykyraportti on erittäin tärkeää luettavaa ympäri Euroopan. Se ei ole (pelkästään) puisevaa virkahenkilötekstiä vaan pyrkii tavoittamaan myös laajempia yleisöjä. Raportin suurimpia ansioita on talouden muutostarpeiden laadullinen tarkastelu ”horisontaalisen” tai ”kontekstittoman” tarkastelun sijaan. Se antaa myös pitkälle pohdittuja eväitä näiden muutosten saavuttamiseksi. Tässä kirjoituksessa nostin esiin vain muutamia raportin käsittelemiä näkökulmia, ja lukuisista sektoreista keskityin lähinnä energiaintensiiviseen teollisuuteen. Kuten sanottua, Draghin raportti ei pelkisty näihin. Toivon todella, että raporttia ei lueta vain kyynisesti kulloisistakin poliittisista kampanjoista käsin vaan siihen tutustutaan huolella ja sen pohjalta käydään laajaa yhteiskunnallista keskustelua.

Paavo Järvensivu
Kauppatieteiden tohtori, ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikan dosentti

Kansalaisjärjestöjen aktiivisuus johti Suomen ensimmäiseen ilmasto-oikeudenkäyntiin vuonna 2023. Valitus jätettiin tutkimatta sillä perusteella, ettei ilmastovuosikertomus ollut valituskelpoinen hallintopäätös. Nyt käsillä on uusi ilmasto-oikeudenkäynti. Uudessa ilmasto-oikeudenkäynnissä tullaan käsittelemään, olisiko valtioneuvoston pitänyt tehdä päätös ilmastolain mukaisista lisätoimista hiilinielujen romahtamisen perusteella, josta se sai tiedon jo kaksi vuotta sitten. Oikeusprosessia hahmottaakseen on ymmärrettävä, ketä Suomen ilmastolaki velvoittaa, miten siitä voi valittaa ja millä perusteella valituksia arvioidaan. Ilmastolain vaikuttavuuteen liittyy myös sen perusteella langetettavat sanktiot. Mahdollisia sanktioita pohditaan tässä tekstissä  Saksan perusoikeustuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen valossa. Jotta voi ymmärtää laajemmin, millainen merkitys ilmasto-oikeudenkäynneillä voi olla valtioiden versus yritysten vastuuseen ilmastonmuutoksesta, on tarkasteltava myös julkis- ja yksityisoikeudellisten tapausten eroa. 

 

Klimaseniorinnen-mielenosoitus Bernissä. Kuva: Wikimedia Commons

Suomalaisen ilmastolain toimintalogiikka ja vastuunjako

Suomessa ilmastopolitiikan juridista ohjausta hallitsee ilmastolaki, joka astui voimaan vuonna 2015 ja jota päivitettiin vuonna 2022. Ilmastolaki on Suomen kansallisen ilmastotyön perusta, ja sen päämääränä on tukea hiilineutraaliuden saavuttamista vuoteen 2035 mennessä. Aiemman, vuoden 2015 ilmastolain merkittävimpiin heikkouksiin lukeutui konkreettisten ohjauskeinojen, kuten välitavoitteiden, puuttuminen pitkän aikavälin tavoitteen tueksi. Lisäksi pääosin ilmastolain ulkopuolelle oli jätetty Suomen kasvihuonekaasupäästöjen kannalta keskeiset päästökauppa- ja maankäyttösektorit. Vuonna 2022 uudistettuun ilmastolakiin on kirjattu Suomen ilmastopaneelin suosituksiin perustuvat päästövähennystavoitteet vuosille 2030 ja 2040, ja myös vuoden 2050 tavoitetta päivitettiin. Päästövähennystavoitteet ovat -60 % vuoteen 2030 mennessä, -80 % vuoteen 2040 mennessä ja -90 % pyrkien kuitenkin -95 % vuoteen 2050 mennessä, verrattuna vuoden 1990 tasoon . Vuoden 2022 ilmastolaki siis sekä tiukensi että täsmensi ilmastolain päästövähennystavoitteita.

Ilmastolaki on niin sanottu puitelaki, jossa säädetään ilmastopolitiikan suunnittelujärjestelmästä ja sen toteutumisen seurannasta. Ilmastolailla siis ohjataan ilmastopolitiikan suunnittelua. Ilmastolaki (423/2022) asettaa keskeisiä velvoitteita erityisesti valtiolle, ja sen puitteissa hallituksen tulee laatia keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelma, ilmastovuosikertomus sekä sopeutumis-, energia- ja ilmastostrategiat. Laki velvoittaa ennen kaikkea hallitusta toteuttamaan hallinnollisen velvollisuutensa eli laatimaan laissa mainitut suunnitelmat ja strategiat. 

Ilmastolain mukaan valtioneuvoston on annettava vuosittain eduskunnalle ilmastovuosikertomus. Siinä arvioidaan päästöjen ja hiilinielujen kehitystä, toimien riittävyyttä asetettujen päästövähennystavoitteiden saavuttamiseksi sekä mahdollisten lisätoimenpiteiden tarvetta. Lisäksi ilmastovuosikertomuksessa tarkastellaan keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman ja maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman tavoitteiden ja toimien toteutumista. Sen avulla pyritään varmistamaan, että päästövähennystavoitteet saavutetaan ja ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyvät toimenpiteet ovat riittäviä. Valtioneuvosto antaa ilmastovuosikeetomuksen eduskunnalle kerran vuodessa. 

Ilmastolaki siis velvoittaa valtioneuvostoa. Tämä ei ilmastolain uudistuksessa muuttunut. Vaadittavat asiakirjat (ilmastosuunnitelma jne.) toimivat välineinä, joilla seurataan päästövähennysten edistymistä ja arvioidaan, onko politiikka linjassa asetettujen tavoitteiden kanssa. Ilmastolaki ei suoraan kohdenna vastuita yksityisille toimijoille, kuten yrityksille tai yksilöille, vaan se keskittyy julkiseen valtaan, erityisesti hallitukseen ja sen alaisiin viranomaisiin. Lain tulisi kuitenkin epäsuorasti vaikuttaa yksityiseen sektoriin, jotta ilmastolain tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Hallituksen täytyisi ottaa käyttöön poliittisia keinoja, kuten verotuksellisia ja sääntelyllisiä toimenpiteitä, joilla vaikutetaan päästöihin esimerkiksi energiantuotannossa ja liikenteessä.

Ympäristöjärjestöjen valitusten hylkääminen ja menestymisen edellytykset

Suomen ensimmäisessä ilmasto-oikeudenkäynnissä (KHO:2023:62) Greenpeace Nordic ja Suomen luonnonsuojeluliitto vaativat korkeimmassa hallinto-oikeudessa, että valtioneuvoston päätös ilmastovuosikertomuksesta kumotaan ja asia palautetaan valtioneuvostolle uuteen valmisteluun. 

Valituksen mukaan valtioneuvoston ilmastovuosikertomuksessa ei ollut esitetty ilmastolaissa säädettyä arviota tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavista lisätoimista. Ympäristöjärjestöt ottivat tässä yhteydessä huomioon, että ilmastolain mukaan valtioneuvoston on seurattava ilmastopolitiikan suunnitelmien toteutumista riittävästi sen toteamiseksi, että suunnitelmissa asetetut tavoitteet ilmastonmuutokseen sopeutumisesta, ilmastolain päästövähennystavoitteet sekä tavoitteet siirtymän oikeudenmukaisuudesta ja yhdenmukaisuudesta EU-oikeuden ja kansainvälisten velvoitteiden kanssa saavutetaan. Seurannan perusteella valtioneuvosto erikseen päättää tarvittaessa tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavista lisätoimista, ja kun päätös on tehty, valtioneuvoston on muutettava ilmastopolitiikan suunnitelmia lisätoimia koskevan päätöksen mukaisesti. 

Ympäristöjärjestöt alleviivasivat, että ennen vuosikertomuksen antamista saadut tiedot maankäyttösektorin hiilinielujen romahtamisesta olivat osoittaneet lisätoimet ja ilmastosuunnitelmien muuttamisen tarpeellisiksi. Valtioneuvoston ilmastovuosikertomuksen olisi siksi tullut sisältää riittävän perusteellinen ja kattava arvio esimerkiksi maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman tavoitteiden ja toimien riittävyydestä suhteessa ilmastolain tavoitteisiin. Jättäessään laissa säädetyn päätöksen lisätoimista tekemättä valtioneuvosto oli järjestöjen mukaan toiminut vähintäänkin passiivisesti niin, että oikeusturva ja perusoikeuksien turvaaminen edellyttivät mahdollisuutta hakea muutosta valtioneuvoston ratkaisuun, vaikka asiassa ei ollut tehty varsinaista hallintopäätöstä. 

Ympäristöjärjestöt siis ottivat huomioon sen, ettei kyse ole varsinaisesta hallintopäätöksestä mutta perustelivat valitusmahdollisuuksien tärkeyttä perusoikeuksien¹ turvaamisella. Varsinaisen hallintopäätöksen puuttuminen kuitenkin painoi erityisen paljon korkeimmassa hallinto-oikeudessa. 

Ensinnäkin, korkeimman hallinto-oikeuden mukaan asiassa oli ensin ratkaistava, voidaanko ilmastovuosikertomusta pitää oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa tarkoitettuna hallintopäätöksenä, johon saa hakea valittamalla muutosta. Lain mukaan valittamalla saa hakea muutosta päätökseen, jolla viranomainen on ratkaissut hallintoasian tai jättänyt sen tutkimatta. Toiseksi, jos ilmastovuosikertomus ei itsessään ole valituskelpoinen hallintopäätös, oli korkeimman hallinto-oikeuden  mukaan lisäksi tutkittava, voisiko päätöksen tekemättä jättäminen ilmastolaissa mainituista lisätoimista muodostaa valituskelpoisen hallintopäätöksen. 

Korkein hallinto-oikeus päätyi äänin 3-2 siihen, ettei valtioneuvosto ollut tehnyt valituskelpoista hallintopäätöstä, joten valitus oli muilta osin jätettävä tutkimatta. Tapauksessa siis tutkittiin, voiko hallinnon passiivisuudesta ylipäätään valittaa, eikä sitä, voidaanko nykytoimilla päästä ilmastolain tavoitteeseen. 

Korkein hallinto-oikeus totesi, että valtioneuvosto ei ollut ilmastovuosikertomuksen yhteydessä tehnyt valituskelpoista päätöstä hiilinielujen vähenemiseen liittyvistä toimista tai niiden tarpeettomuudesta, eikä se ollut myöskään jättänyt tätä asiaa tutkimatta. Korkein hallinto-oikeus totesi, että ilmastovuosikertomus on perustuslain mukaan eduskunnalle annettava kertomus, joka palvelee tiedonkulkua ja vuorovaikutusta eduskunnan ja valtioneuvoston välillä, eikä kertomus sisällä sellaisia ratkaisuja, joiden lainmukaisuus voitaisiin arvioida tuomioistuimessa. Ratkaisun mukaan ilmastovuosikertomus sisältää tärkeitä tietoja ja arvioita ilmastopolitiikan toimeenpanosta, mutta sen antaminen tai käsittely eduskunnassa eivät ole juridisia päätöksiä, joista voisi valittaa.  Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vaikka ilmastonmuutos on merkittävä kysymys ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien turvaamisen kannalta, ei ole näyttöä siitä, että valtioneuvoston mahdollinen päätöksenteon puute olisi aiheuttanut kyseisenä ajankohtana  lainvastaisuutta. 

Merkittävää tulevan oikeudenkäynnin kannalta on, että korkein hallinto-oikeus otti huomioon lyhyen ajan, joka oli kulunut (maankäyttösektorin kattavan) uuden  ilmastolain antamisen (1.7.2022) ja ilmastovuosikertomusta koskevan päätöksen (26.10.2022) välillä. Lyhyen aikaeron vuoksi ilmastolain mukaisten päätösten tekemättä jättäminen ei kyseisissä olosuhteissa ollut ristiriidassa perustuslain ympäristöperusoikeuksia (20 §), oikeusturvaa (21 §) tai perusoikeuksien turvaamista (22 §) koskevien säännösten kanssa. Valtioneuvosto oli myös luvannut ryhtyä toimiin. Ilmastovuosikertomusta ei siis myöskään perusoikeus-perusteella tulkittu valituskelpoiseksi ratkaisuksi valtioneuvoston lyhyeen valmistautumisaikaan vedoten. Uudessa valituksessa ympäristöjärjestöt ovatkin ottaneet huomioon, että Ilmastolaki on ollut voimassa jo yli kaksi vuotta, ja hiilinielujen romahtaminen on ollut tiedossa yhtä pitkään. Valtioneuvosto on saanut useita selvityksiä ja esityksiä toimenpiteistä, joilla hiilinielujen tilaa voitaisiin parantaa, mutta se ei ole tehnyt päätöksiä lisätoimista.²

Suomen luonnonsuojeluliitto on oikeudenkäynnistä antamassaan tiedotteessa lausunut, että ympäristöjärjestöt valittavat juuri nyt, koska: 

“Valtioneuvosto on saanut useita selvityksiä ja esityksiä toimista, joilla hiilinielut voitaisiin korjata, mutta se ei ole päättänyt lisätoimista. Sen sijaan hallitus on perunut jo sovittujakin ilmastotoimia, kuten kosteikkoviljelyn tuet ja toimia liikenteen päästövähennysten vauhdittamiseksi. Ilmastovuosikertomusten 2023 ja 2024 perusteella lisätoimien tarve on entistä ilmeisempi ja eduskunta on edellyttänyt lisätoimia valtioneuvostolta jo kahdesti.”

Nyt kun aikaa on kulunut enemmän, olisi voitu olettaa selkeän datan hiilinielujen romahtamisesta johtaneen valtioneuvoston päätökseen lisätoimista. Uudessa oikeudenkäynnissä onkin arvioitava uudestaan, rikkooko valtioneuvoston passiivisuus eli päätöksen tekemättömyys lisätoimista kansalaisten perusoikeuksia. 

Korkein hallinto-oikeus jätti ensimmäisessä ilmasto-oikeudenkäynnissä lisäksi toivoa perusoikeuksistaan huolestuneille kansalaisille lausumalla: 

”{…] valtioneuvoston päätösmenettelyn lainmukaisuuden arvioiminen muutoksenhakijoiden tarkoittamalla tavalla voisi tulla tuomioistuimen tutkittavaksi sellaisessa tapauksessa, että päätöksen tekemättä jättäminen tuossa vaiheessa johtaisi ilmastolain vastaiseen lopputulokseen tai että valtioneuvoston tosiasiallinen toiminta osoittaisi, ettei sillä ole tarkoitusta tehdä asianmukaisia päätöksiä laissa edellytettyjen tavoitteiden ja velvoitteiden saavuttamiseksi riittävän nopealla aikataululla.”

Nykyinenkään ilmastolaki ei aseta maankäyttösektorille täsmällistä hiilinielutavoitetta, mikä voidaan nähdä sen heikkoutena. Kuten BIOS on lausunnossaan uuteen ilmastolakiin todennut, ilmastolain puutteena on muun ohella se, ettei edellytettyjen suunnitelmien ja strategioiden tarvitse hyödyntää parasta tieteellistä tietoa, eikä niiden taustalla vaikuttavia lähtökohtia ja metodeja ole avattu julkiselle keskustelulle. Ilmastolaki ei aseta suoraan tarkkoja sisällöllisiä vaatimuksia ilmastosuunnitelmille sen suhteen, että niissä täytyisi esittää yksityiskohtaisia perusteluja esitettyjen toimien uskottavuudesta päästövähennysten näkökulmasta. Lain nojalla laadituissa ilmastosuunnitelmissa on esitettävä suunnitellut päästövähennystoimet, mutta ilmastolaki ei nimenomaisesti edellytä, että näiden toimien tieteellinen uskottavuus tai tehokkuus arvioitaisiin tieteellisen epävarmuuden ja toteuttamisaikataulujen näkökulmasta. 

Jos käy niin, että valitusmahdollisuudet ovat olemattomat, eikä uuttakaan ympäristöjärjestöjen valitusta oteta tutkittavaksi, voidaan yleisesti todeta, että Suomen ilmastolaki on tehoton perusoikeuksien suojaamisessa. Ilmastotavoitteiden laissa määrittely ei riitä takaamaan niiden toteutumista. Kymmenen vuoden aika, joka on jäljellä vuoden 2035 hiilineutraalisuustavoitteeseen, on ilmastopolitiikan ja investointisyklien näkökulmasta hyvin lyhyt. Vaikka nykyinen ja tulevat hallitukset eivät pyrkisi saavuttamaan ilmastolain tavoitteita 2030-luvulla, niiden oikeudellinen vastuu vaikuttaa (ensimmäisen ilmasto-oikeudenkäynnin ja ilmastolain heikkouksien perusteella) riittämättömältä pakottamaan niitä toteuttamaan tarvittavia uudistuksia. 

Vertailun vuoksi

Ilmasto-oikeudenkäyntien luonne vaihtelee maiden oikeusjärjestelmien ja -käytäntöjen mukaan. Esimerkiksi Saksassa on ollut lukuisia ilmasto-oikeudenkäyntejä, joista merkittävimpänä voidaan pitää Saksan perustuslakituomioistuimen ratkaisemaa Neubauer-tapausta vuonna 2021. Nuoret ilmastoaktivistit, mukaan lukien Luisa Neubauer, valittivat Saksan ilmastolaista, jonka he katsoivat rikkovan perusoikeuksiaan. Kantajat vetosivat Saksan perustuslain artikloihin, jotka koskevat ihmisarvoa, elämän suojaa ja vastuuta tulevista sukupolvista. Tuomioistuin totesi, että ilmastolaki ei turvannut selkeää päästövähennyspolkua vuodelle 2050, ja varoitti, että liian suuri päästövähennystaakka jäisi tuleville sukupolville. Tuomioistuin painotti sukupolvien välistä vastuuta ja totesi, että yhden (nykyisen) sukupolven ei tulisi käyttää suhteettomasti hiilidioksidibudjettia. Se määräsi lainsäätäjän laatimaan päästövähennyspolun vuodelle 2031 ja sen jälkeen. Päätöksen seurauksena Saksan ilmastolakia päivitettiin: vuoden 2030 päästövähennystavoite nostettiin 65 prosenttiin, vuodelle 2040 asetettiin 88 prosentin tavoite, ja hiilineutraaliustavoitetta aikaistettiin vuoteen 2045.

Saksan oikeuskäytännössä korostuu perusoikeuksien ja tulevien sukupolvien oikeuksien suojeleminen ilmastotoimien avulla, mikä on toistaiseksi ollut vähemmän esillä suomalaisessa oikeusjärjestelmässä. Tämä ero johtuu myös siitä, että Saksan perustuslakituomioistuin on aktiivinen perusoikeuksien suojaamisessa, kun taas Suomessa vastaavia oikeudellisia ennakkotapauksia ei ole syntynyt. Toisaalta, Suomessa lakien perustuslainmukaisuutta arvioidaan etukäteisesti ennen lain voimaan saattamista perustuslakivaliokunnan toimesta.  Suomen perustuslakiin ei ole kuitenkaan kirjattu tulevien sukupolvien oikeuksia, joten perustuslakivaliokunta tai Suomen hallinto-tuomioistuin ei voi ottaa huomioon tulevien sukupolvien oikeuksia niin kuin Saksan perustuslakituomioistuin.

Tehottomat sanktiot? Kanteet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen

Vaikka Saksassa ilmastokanteet ovat myös menestyneet, eivät tuomioistuimen langettamat sanktiot ilmastolain päivittämiseksi ole kantajien näkökulmasta riittäneet perusoikeuksien suojaamiseen. Kesäkuussa 2022 Neubauer-tapaus sai jatkoa, kun yhdeksän nuorta kantajaa väitti, että päivitetty Saksan ilmastolaki ei vieläkään riitä saavuttamaan Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteita, ja he vaativat nopeampia päästövähennyksiä.  He viittasivat IPCC-raporttiin, jonka mukaan puolentoista asteen lämpenemisen raja voidaan ylittää kymmenen vuoden kuluessa, ja vetosivat jälleen Saksan perustuslaissa määriteltyyn vastuuseen tulevista sukupolvista. Saksan liittovaltion perustuslakituomioistuin kieltäytyi käsittelemästä tapausta, jolloin kantajat ilmoittivat vievänsä asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (Steinmetz, et al. v. Germany). Asia jätettiin ihmisoikeustuomioistuimeen syyskuussa 2022, mutta sen käsittelyä on lykätty, kunnes kolme muuta ilmastotapausta saadaan käsiteltyä, mukaan lukien jo ratkaistu Klimaseniorinnen-tapaus Sveitsiä vastaan.

Klimaseniorinnen-ryhmä aloitti oikeusprosessin Sveitsissä vuonna 2016, mutta Sveitsin kansalliset tuomioistuimet hylkäsivät kanteen. Liittovaltion tuomioistuin katsoi, että ilmastonmuutos on globaali ongelma, jonka ratkaiseminen ei kuulu kansallisille tuomioistuimille, eikä se katsonut Sveitsin ilmastopolitiikkaa laittomaksi. Kantajat veivät asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vuonna 2020. Heidän keskeinen väitteensä oli, että Sveitsin hallitus ei tehnyt riittävästi ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mikä vaaransi heidän oikeutensa elämään ja terveyteen. Kantajat olivat vanhoja naisia, joiden elämään ja terveyteen muun muassa helleaallot vaikuttavat muita ihmisryhmiä voimakkaammin. Tapaus on yksi ensimmäisistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti 9. huhtikuuta 2024 Klimaseniorinnen-tapauksessa, että Sveitsi rikkoi oikeutta yksityis- ja perhe-elämän suojaan (Euroopan ihmisoikeussopimuksen, artikla 8) sekä oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tuomioistuin totesi, että ihmisoikeussopimuksen 8 artikla sisältää oikeuden siihen, että valtion viranomaiset suojelevat kansalaisia tehokkaasti ilmastonmuutoksen vakavilta haitallisilta vaikutuksilta elämään, terveyteen, hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätyi ratkaisussaan siihen, ettei Sveitsi ollut toteuttanut riittäviä toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. 

Klimaseniorinnen-tapaukseen viittaavat myös suomalaiset ympäristöjärjestöt uudessa, vuoden 2024, valituksessaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Järjestöt tulkitsevat Klimaseniorinnen-tapausta niin, että jokaisella Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittyneellä valtioilla, Suomi mukaan lukien, on vastuu omista päästöistään ja velvollisuus tehdä tehokkaita, riittäviä ja oikea-aikaisia ilmastotoimia Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa taattujen ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Valituksessaan järjestöt katsovat, että Suomen valtioneuvoston passiivisuus rikkoo tätä velvollisuutta ja vaarantaa siten oikeuden elämään ja terveyteen sekä puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön.

Klimaseniorinnen -tapauksessa, kuten myös muissa edellä esitetyissä tapauksissa, prosessi oli julkisoikeudellinen. Eli tapauksessa ei esimerkiksi asetettu suoria yksilöllisiä velvoitteita Sveitsin valtiolle kuten esimerkiksi rahallista korvausta kantajille. Sen sijaan Sveitsin valtio velvoitettiin parantamaan kansallista ilmastopolitiikkaansa ja kehittämään sääntelykehystä, joka vastaisi paremmin ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin. Tämä tarkoittaa, että Sveitsin tulee laajentaa ja tarkentaa ilmastolainsäädäntöään, erityisesti päästövähennysten osalta, luoda tehokas hiilibudjetti tai asettaa kansalliset rajoitukset kasvihuonekaasupäästöille, sekä toteuttaa nopeampia ja tehokkaampia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, jotta se täyttäisi Pariisin sopimuksen tavoitteet. Tuomion painopiste oli siis Sveitsin yleisessä velvoitteessa varmistaa, että se ryhtyy tehokkaisiin ja oikea-aikaisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Nähtäväksi jää, miten tehokkaita keinoja Sveitsi tulee toteuttamaan ja riittävätkö ne perusoikeuksistaan huolestuneille kansalaisille. 

Julkisoikeus vs. yksityis/siviilioikeus

Julkisoikeudellisissa, eli valtiota tai sen hallitusta vastaan nostetuissa ilmastokanteissa, tarkoituksena on velvoittaa valtio toteuttamaan tehokkaampia ilmastotoimia, erityisesti silloin, kun on epäselvää, riittävätkö nykyiset toimenpiteet tavoitteiden saavuttamiseen. Kuten edellä on esitetty, tälllaiset julkisoikeudelliset kanteet pohjautuvat usein argumenttiin, että hallitus ei täytä kansainvälisiä sitoumuksiaan tai suojele kansalaisten perusoikeuksia. Nämä oikeudenkäynnit keskittyvät siis julkisoikeudellisiin velvoitteisiin ja hallinnollisiin kysymyksiin, eivätkä ne koske yksittäisiä yrityksiä tai muita yksityisiä toimijoita. Julkisoikeudellisten ja yksityisoikeudellisten kanteiden välillä on merkittävä ero: valtiota vastaan nostetut kanteet keskittyvät hallinnollisiin päätöksiin ja politiikkoihin, kun taas yrityksiä vastaan nostetut kanteet keskittyvät yksittäisten toimijoiden vastuuseen ja heidän aiheuttamaansa haittaan.

Ilmastokanteet öljy-yhtiöitä tai muita yrityksiä vastaan ovat korostuneesti yksityisoikeudellisia. Yksityisoikeudellisissa ilmasto-oikeudenkäynneissä pyritään asettamaan fossiilisia polttoaineita tuottavat yhtiöt vastuuseen niiden roolista ilmastokriisin aiheuttajina. Näitä oikeusjuttuja ovat nostaneet kaupungit, ympäristöjärjestöt, alkuperäiskansat ja yksityishenkilöt eri puolilla maailmaa. Oikeudenkäyntien keskeinen tavoite on vaatia fossiiliyhtiöiltä korvauksia ilmastonmuutoksen aiheuttamista vahingoista, kuten menetetyistä kodeista, toimeentulosta ja infrastruktuurista. Tapauksien tutkinta pohjautuu niin sanottuun attribuutiotutkimukseen, jolla pyritään osoittamaan syy-seuraus suhteet ilmastonmuutoksesta vastuussa olevien, ilmastonmuutoksen aiheuttaman sään ääri-ilmiön ja aiheutuneen vahingon välillä. Syy-seuraus suhteiden osoittaminen on olennainen osa näyttöä, kun pyritään todistamaan, että tiettyjen öljy-yhtiöiden toiminta on johtanut ilmastonmuutoksen seurauksiin, jotka ovat aiheuttaneet vahinkoa kantajille.

Yksi merkittävimmistä yksityisoikeudellisista oikeustapauksista on Alankomaista (Milieudefensie et al v. Royal Dutch Shell). Tapauksessa ympäristöjärjestö Milieudefensie ja useat muut kansalaisjärjestöt sekä yli 17 000 hollantilaista haastoi Shellin oikeuteen vuonna 2019. Kantajat väittivät, että Shellin toiminta rikkoo Alankomaiden lain mukaisia huolellisuusvelvoitteita ja ihmisoikeuksia, ja vaativat, että Shell vähentää hiilidioksidipäästöjään 45 % vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoden 2010 tasoon. Haagin käräjäoikeus totesi, että Shellillä on huolellisuusvelvoite, joka velvoittaa ilmastonmuutoksen ehkäisyyn. Oikeus määräsi Shellin vähentämään sekä omia että arvoketjun päästöjä 45 % vuoteen 2030 mennessä. Tuomio perustui Alankomaiden siviililakiin ja kansainvälisiin velvoitteisiin, kuten Pariisin ilmastosopimukseen. Shell valitti päätöksestä, ja tapaus on edelleen käsittelyssä. 

Oma lukunsa ovat yksityisoikeudelliset oikeudenkäynnit, joissa yksityishenkilö tai yksityinen toimija on vaatinut yhtiöltä vahingonkorvauksia ilmastonmuutoksen aiheuttamista tuhoista. Vaikka toistaiseksi yksikään yhtiö ei ole joutunut maksamaan vahingonkorvauksia, tapausten määrä ja vaikutus kasvaa jatkuvasti. Yksi pisimmälle edenneistä vahingonkorvaus-tapauksista on niin sanottu Huaraz-tapaus, jossa Saúl Luciano Lliuya, perulainen maanviljelijä, vaati vahingonkorvauksia saksalaiselta  energiayhtiö RWE:ltä. Lliuya väitti, että RWE, joka on suuri kasvihuonekaasujen päästäjä, on osasyyllinen Huarazin alueella sijaitsevan jäätikköjärven, Palcacochan, kasvamiseen. Tämä jäätikköjärvi uhkaa alueen asukkaita tulvilla, ja Lliuya pyysi tuomioistuinta määräämään RWE:n korvaamaan osan suojaustoimien kustannuksista. Saksan Essenin käräjäoikeus hylkäsi Lliuyan vaatimukset niin julkisesta lausunnosta, kieltopäätöksistä kuin vahingonkorvauksistakin. Oikeus totesi, ettei RWE päästöjen ja ilmastonmuutoksen välille voida vetää suoraa syy-yhteyttä, ja että Lliuyan tilanne ei parantuisi, vaikka RWE lakkaisikin päästämästä kaasuja. 

Kuitenkin 30. marraskuuta 2017 Hammissa toimiva ylimmän tason alueoikeus hyväksyi valituksen ja päätti, että asia voidaan viedä todisteiden keruuvaiheeseen. Oikeus tutkii, onko Lliuyan koti uhattuna jäätikköjärven mahdollisilta tulvilta ja kuinka paljon RWE päästöt vaikuttavat tähän riskiin. Tutkimuksessa selvitetään RWE:n hiilidioksidipäästöjen vaikutuksia Palcarajun jäätikölle ja arvioidaan yrityksen vastuuta näiden päästöjen aiheuttamista vahingoista. Koronapandemian vuoksi tutkimus on viivästynyt useita kertoja, mutta toukokuussa 2022 saatiin järjestettyä tarvittava paikan päällä tehtävä arviointi Huarazissa. Vaikka tapausta ei ole vielä ratkaistu, se on merkittävä, koska se voi asettaa yksityiset yritykset vastuuseen ilmastonmuutokseen liittyvistä vahingoista.

Lopuksi

Suomen toisessa ilmasto-oikeudenkäynnissä tullaan ratkaisemaan, olisiko valtioneuvoston tullut tehdä päätös ilmastolain mukaisista lisätoimista tiedettyään kaksi vuotta hiilinielujen romahduksesta. Korkein hallinto-oikeus on ilmoittanut voivansa ottaa asian tutkittavaksi, mikäli päätöksen tekemättä jättäminen kyseisellä hetkellä johtaa ilmastolain vastaiseen lopputulokseen tai mikäli valtioneuvoston tosiasiallinen toiminta osoittaa, ettei sillä ole tarkoitusta tehdä asianmukaisia päätöksiä laissa edellytettyjen tavoitteiden ja velvoitteiden saavuttamiseksi riittävän nopealla aikataululla.Toisaalta, jos valituksenalainen hallintopäätös on syntynyt ja perusoikeuksien loukkaus todetaan, sanktiona on luultavasti uusi, parempi,  maankäyttösektorin ilmastosuunnitelma. Voidaan pohtia, onko kyseisenlainen sanktio tehokas. 

Parhaassa tapauksessa tuomioistun ottaisi kanteen käsittelyyn, toteaisi perusoikeusloukkauksen ja vaatisi, että  ilmastolain nojalla laadittavissa suunnitelmissa ja ohjelmissa olisi tarkka tavoite hiilinielujen lisäämiseksi ja säilyttämiseksi, mikä vastaa Euroopan Unionin LULUCF-asetuksen vaatimuksia. LULUCF (Land Use, Land Use Change and Forestry) -asetus säätelee maankäyttöön, maankäytön muutokseen ja metsätalouteen liittyviä toimia. Asetuksen tärkeimpänä tavoitteena on, että maankäyttöön liittyvät kasvihuonekaasupäästöt eivät ylitä siitä syntyviä nieluja, eli sektorin on oltava vähintään hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä. Maaliskuussa 2023 parlamentti hyväksyi LULUCF-asetuksen uudistuksen, jonka tavoitteena on kasvattaa EU:n hiilinieluja 15 prosentilla vuoteen 2030 mennessä.  Uudistuksen myötä jäsenvaltioille asetetaan tiukemmat velvoitteet lisätä ja ylläpitää hiilinieluja esimerkiksi metsityksen, ennallistamisen ja kestävän maankäytön avulla. Tavoitteena on myös tukea EU laajempaa ilmastoneutraaliustavoitetta vuoteen 2050 mennessä ja vahvistaa unionin ilmastotavoitteita.

Myös Suomen ilmastolain tavoitteena on varmistaa, että Suomi täyttää velvoitteensa vahvistaa hiilinieluja, kuten kansainväliset sopimukset ja Euroopan unionin lainsäädäntö edellyttävät. Täten Suomen mahdolliset LULUCF-asetuksen laiminlyönnit voidaan tulkita myös ilmastolain laiminlyönniksi. Ilmastolain vaikuttavuutta kuitenkin heikentää sanamuoto, jonka mukaan  “tavoitteena on varmistaa” EU-lainsäädännön toteuminen. Sanamuoto ei siis  ole kovinkaan velvoittava. Toisaalta EU:n asetukset, kuten LULUCF-asetus, ovat jäsenvaltioita suoraan sitovia, eli niitä ei ole tarvinnut  impelementoida osaksi kansallista sääntelyä kuten EU-direktiiveille tehdään. Siten LULUCF-asetuksen laiminlyönnistä Suomelle mahdollisesti langetettavien sanktioiden näkökulmasta  ei ole väliä sillä, rikkooko Suomi LULUCF-asetuksen lisäksi ilmastolakia. 

Joka tapauksessa, jos Suomen toisessa ilmasto-oikeudenkäynnissä hallintopäätöstä ei ole taaskaan syntynyt, eikä valitusta hyväksytä myöskään perusoikeuksien turvaamisen nojalla, on Suomen hallitus kuitenkin mahdollista haastaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voivat nostaa kanteen yksityishenkilöt, ryhmät tai kansalaisjärjestöt, jotka katsovat, että heidän ihmisoikeuksiaan on loukattu Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla.

Tellervo Ala-Lahti

Niin kutsuttu Galilei-lämpömittari. Kuva: Wikimedia Commons

Käsittelin kysymystä ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä jo viime vuoden marraskuussa, kun tein katsauksen ilmastonmuutoksen ja ilmastotoimien tilasta. Tuolloin puheena oli ilmastotutkimuksen veteraanin James Hansenin ja kumppanien tuore artikkeli, jossa esitettiin ilmaston lämpenemisen kiihtyneen. Tämä johtaisi tutkijoiden mukaan siihen, että puolentoista asteen raja rikkoontuisi odotettua aiemmin, jo tämän vuosikymmenen aikana. 

Hansenin ja kumppanien artikkeli osui tilanteeseen, jossa oli jo käynnissä tieteellinen väittely aiheesta. Tuolloisessa Guardianin artikkelissa valtaosa tutkijoista oli sillä kannalla, että vuoden 2023 poikkeuksellinen lämpeneminen mahtui vielä ilmastomallien ennustusten vaihteluväliin ja oli selitettävissä myös El Niñon vaikutuksilla. Erimielisyyttä asiasta kuitenkin oli, ja Hansenin ja kumppanien artikkeli lisäsi vettä tieteelliseen myllyyn. Kuten asiaan kuuluukin: uusi tutkimus haastaa aiempia oletuksia.

Keskustelu on jatkunut kuluvana vuonna. Sen tärkeyttä ovat korostaneet myös merkittävät lämpöennätykset merellä ja maalla. Lämpöennätyksiä tehtiin ensinnäkin globaaleissa keskiarvoissa, ja tänä vuonna puolentoista asteen raja ylittyi ilmeisesti hetkellisesti ensimmäisen kerran. 

Varmuuden vuoksi: tämä ei kuitenkaan tarkoita, että “puolentoista asteen tavoite on takanapäin”, sillä sitä ei tarkastella yksittäisten vuosien perusteella vaan pidemmällä aikavälillä. Käytännössä se ajanjakso, jolloin puolentoista asteen raja rikkoontuisi, määritettäisin vasta jälkikäteen useamman vuoden seurantajakson perusteella. (Ks. lisää tässä uutiskirjeessä, tässä blogikirjoituksessa ja tässä Naturen artikkelissa.) Aivan toinen kysymys sitten on, onko rajan rikkoontumista enää mahdollista välttää. 

Ennätyksiä on tehtailtu niin ikään paikallisissa lämpötiloissa. Globaalia keskilämpötilan nousua ja paikallisia lämpötiloja ei kuitenkaan pidä sekoittaa toisiinsa. Carbon Briefin elokuisessa artikkelissa syvennytään tähän aiheeseen. Pähkinänkuoressa: paikallisia lämpöennätyksiä on odotettavissa ylipäätään ilmaston lämmetessä, sillä perustason muuttuessa myös poikkeusvuosien taso nousee ylöspäin. Näin kävisi, vaikka globaalin keskilämpötilan nousu ei kiihtyisikään vaan lämpeneminen etenisi tasaista tahtia.

*

Tiedotusvälineissä kysymys ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä on esitetty usein yksioikoisesti “kyllä vai ei?” -kysymyksenä, mikä luo harhaanjohtavan kuvan tilanteesta. Kuten Carbon Briefin Zeke Hausfather kuvaa huhtikuisessa artikkelissaan, lämpenemisen kiihtyminen viimeisten 15 vuoden aikana on kiistämätön seikka. Kiistaa ei siis käydä tästä vaan siitä, onko kiihtyminen ymmärrettävissä nykyisten ilmastomallien valossa vai onko tapahtumassa jotain uutta ja yllättävää. Tällöin tulevaisuuden lämpöennusteetkin menisivät uusiksi. Hansenin ja kumppanien edellä mainittu artikkeli edusti jälkimmäistä kantaa. 

Rinnakkainen ja ehkä tärkeämpi kysymys kuuluu: mikäli pelissä on aiemmin tuntemattomia tekijöitä, johtuuko kiihtyminen ohimenevistä ilmiöistä vai onko käynnissä pysyvämpi trendi? Toisin sanoen: onko ilmastojärjestelmä keikahtanut uudenlaiseen tilaan, jossa vanhat ilmastomallit eivät enää pärjää? Tarvitaanko siis ihan uudenlaista tietämystä?

Tällaiseen kysymykseen ei voi vastata suorilta yksittäisten tutkimusten ja havaintojen pohjalta, sillä lyhyen ja pitkän aikavälin trendien sekoittaminen toisiinsa on aina riski. Esimerkiksi käy takavuosien kuhina ilmaston lämpenemisen tauosta (engl. “hiatus”), jota väärintulkittiin ja käytettiin myös ilmastoestämisen välineenä: ilmastotutkimus joutaisi romukoppaan. Lämpeneminen kuitenkin jatkui, kuten ilmastotutkijat olettivatkin tapahtuvan. (On myös esitetty, että “tauosta” puhuttiin liian lyhyen seurantajakson pohjalta tai että se selittyisi ainakin osin mittaustapojen muutoksista.) Siksi on enemmän kuin ymmärrettävää, että monet tutkijat ovat varovaisia myös kiihtymisen kysymyksen kohdalla.

*

Helmikuussa Maailman ilmatieteen järjestön uusi pääsihteeri Celeste Saulo varoitti ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä. Hän totesi AP:n haastattelussa, että esimerkiksi Hansenin ja kumppanien varoittama ilmiö on nähtävissä havaintoaineistossa ja että sille ei ole vielä kunnollista selitystä. 

Vielä painokkaammin asiasta puhui maaliskuussa Nature-lehdessä Gavin Schmidt, NASA:n Goddard Instituutin johtaja. (Myös Helsingin Sanomat sivusi asiaa.) Schmidtin mukaan ilmastomallit eivät pystyneet selittämään vuoden 2023 poikkeuksellista lämpenemistä. Hänen mukaansa vaikka laskuihin otettaisiin kaikki tärkeimmän selityskandidaatit eli El Ninõ, vuoden 2022 merenalainen tulivuorenpurkaus Tongalla, auringon toiminnan kiihtyminen sekä etenkin laivaliikenteen päästörajoituksista johtuva “terminaatioshokki” (hiukkaspäästöjen viilentävä vaikutus ilmastoon heikkenee), yhdessäkään ne eivät selittäisi kiihtynyttä lämpenemistä. Nuokin tekijät huomioon ottaen odotusten ja havaintojen välinen ero oli 0.2°C, mikä on yhtenä vuonna ilmastotieteen näkökulmasta hurja hyppäys. Kuten Celeste Saulo, Schmidt korosti ilmiön osoittamaa tietoaukkoa.

Toisaalta taas toukokuinen Naturessa julkaistu tutkimus korosti nimenomaan mainittua “terminaatioshokkia” ja esitti, että sen vaikutus oli huomattavasti ennakoitua suurempi (Guardianin juttu tutkimuksesta). Tutkimus kuvasi laivojen hiukkaspäästöjä “tahattomaksi ilmastonmuokkaukseksi”, joka päättyessään saa aikaan nopean lämpenemisen purskeen (lisää aiheesta täällä). Terminaatioshokki on kuitenkin esimerkki ilmiöstä, joka olisi ohimenevä. Kun hiukkaspäästöjen eli ilmastotutkimuksen termein “aerosolien” puskurivaikutus on ohi, lämpeneminen jatkuu “normaaliin” tahtiin. Tutkimuksen mukaan laivojen päästörajoitusten vaikutus kestäisi noin seitsemän vuotta. Toisaalta monet muut tutkijat pitävät tämän tutkimuksen arviota ylimitoitettuna, sillä tutkimus nojaa melko yksinkertaisiin ilmastomalleihin. Carbon Briefin artikkelissa vuodelta 2023 annetaan huomattavasti alhaisempi arvio ilmiön vaikutuksesta.

Huolestuttavampi selityskandidaatti lämpenemisen kiihtymiselle olisi planeetan heijastuvuuden eli albedon muutos muun muassa jäätiköiden sulamisen vuoksi. Tämä on yksi esitetyistä ilmastonmuutosta ruokkivista positiivisista takaisinkytkennöistä, ja se olisi luonteeltaan nimenomaan pysyvä muutos ilmastojärjestelmässä, ei ohimenevä poikkeus.

*

Hyvä kooste aiheesta on edellä mainittu Zeke Hausfatherin huhtikuinen artikkeli. Hänen mukaansa vuosina 1970–2008 globaalin keskilämpötilan nousu oli lineaarista, tasaisesti noin 0,18°C vuosikymmenessä. Tämän jälkeen lämpeneminen on kiihtynyt, ja taso on 15 vuoden kokemuksella noin 0,3°C vuosikymmenessä. Ongelmana on tosin aiemmin mainittu seikka: tämä on kovin lyhyt aika siihen, että yksittäisten tekijöiden vaikutusta voitaisiin arvioida kunnolla. Liian nopeita johtopäätöksiä ei siis kannata tehdä, vaikka ollaankin tekemisissä kohtalokkaan tärkeän asian kanssa. 

Hausfather esittää, että kiihtynyt lämpeneminen mahtuu ennusteiden sisään, mutta juuri ja juuri. Niin ikään hän muistuttaa (kuten Glen Peters aiemmin), että myös Hansenin ja kumppanien tutkimus mahtuu tuolla vaihteluvälille. Pelkästään se seikka, että ilmaston lämpeneminen kiihtyy, ei muuta radikaalisti näkemyksiä puolentoista asteen rajan rikkoontumisen aikataulusta. Näin olisi ainoastaan, jos kiihtyminen murtautuisi ilmastomallien antaman nykyisen tiedon tuolle puolen. Hausfather ei siis huhtikuisessa jutussaan nähnyt samanlaista kriittistä tietoaukkoa kuin WMO:n Saulo ja NASA:n Schmidt.

Elokuisessa Guardianin jutussa elokuussa Schmidt ei olekaan enää ihan niin huolissaan, sillä viime kuukausien kehitys on hänen mukaansa tullut lähemmäs mallinnusten odotuksia. Hän on kuitenkin edelleen kannalla, että ilmiötä ei ole onnistuttu selittämään kunnolla, ja pitää sitä merkittävimpänä tietoaukkona niinä neljänä vuosikymmenenä, kun ilmastonmuutosta on voitu seurata tarkemmin satelliittidataan turvautuen. Schmidt toteaa odottavansa joulukuussa pidettävää ilmastotutkijoiden kokousta, jossa kysymykseen pureudutaan kollektiivisesti. Siihen mennessä myös pitäisi olla asiaa selventävää havaintodataa.

* 

Epätietoisuus näin merkittävän kysymyksen äärellä on epämiellyttävää, mutta sitä ei lähtökohtaisesti voida välttää. Jos ilmastojärjestelmän kaltainen äärimmäisen kompleksinen järjestelmä siirtyy uudenlaiseen tilaan, sitä ei yksinkertaisesti voida todentaa lyhytaikaisilla havainnoilla, eikä minkään yksittäisen tekijän nimeäminen pääsyylliseksi usein onnistu. Tutkimusta tehdään koko ajan lukemattomien tekijöiden vaikutuksesta, ja uutta tietoa sisällytetään ilmastomalleihin, niiden kehittyessä. Ilmastomalleissa pyritään ymmärtämään lukuisten tekijöiden yhteisvaikutusta ennusteiden pohjaksi, ja tämä tieto on väistämättä aina jossain määrin valinnaista. Ainoa täydellinen ilmastomalli on ilmastojärjestelmä itse. Olennaista on, sisältävätkö mallit tarpeeksi tietoa, jotta niillä pärjätään ilmaston kehittyvässä todellisuudessa. Lämpenemisen kiihtyminen tai vaikkapa viime aikoina paljon puhuttu AMOC-merivirtajärjestelmän tulevaisuus ovat ilmiöitä, joiden äärellä tätä pohditaan konkreettisesti.

On myös muistettava, että vastaus kysymykseen lämpenemisen kiihtymisestä ei muuta perusasiaa:  kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas niin nopeasti kuin mahdollista, luonnollisia nieluja on turvattava, ja teknologisiakin nieluja tarvitaan lopulta etenkin hiilidioksidipitoisuuden laskemiseksi ilmakehässä. Ilmastonmuutoksen hillintä ei myöskään muutu turhaksi, vaikka turvarajojen yli mentäisiin: joka ainoalla asteen kymmenyksellä on väliä. Kuten viime marraskuussa kirjoitin, vaikka puolentoista asteen turvarajan rikkoontuminen näyttää erittäin todennäköiseltä, siitä ei tule vetää fatalistista johtopäätöstä. Asia muuttuu vain kiireisemmäksi ja tärkeämmäksi, mitä enemmän päästövähennyksissä viivytellään. Jokainen asteen kymmenys lisää lämpenemistä kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksien ikkunoita ja tekee mahdollisista tulevaisuuksista hieman ankeampia. Juuri siksi työtä on jatkettava. Ilmaston lämpenemisen kiihtyminen lisää kiirettä ja synkempien tulevaisuuksien mahdollisuuksia, eli ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeyttä se vain lisää entisestään.

Ville Lähde

Vesilasi. Kuva: Wikimedia Commons

On vaikea suhtautua kirjaan, joka alkaa virkkeellä: “Nykyään on tavanomaista kertoa lapsille, että he kuolevat ilmastonmuutokseen” (1). Kuka ihan aikuisten oikeasti kertoo lapsille, että juuri he kuolevat ilmastonmuutokseen? Ja onko tämä tavanomaista? Kun kirjoittaja jatkaa samassa kappaleessa, että “hämmentävästi monet meistä eivät silmääkään räpäytä kertoessaan lapsillemme tätä tarinaa” (1), lukijan kulmakarvat kohoavat jo kivuliaasti. Monet meistä siis lunkisti sanovat lapsille, että ilmasto tappaa heidät, nimen omaan heidät (eikä esimerkiksi niitä kauempana olevia ihmisiä, jotka jo nyt kuolevat ilmastonmuutoksen vaikutuksiin)? Ensimmäinen kysymys on, missä todellisuudessa kirjoittaja elää, ja houkutus lopettaa lukeminen olisi normaalisti kovin suuri. Hannah Ritchien teosta Not the End of the World (Chatto & Windus, London 2024) ei kuitenkaan halua ohittaa olankohautuksella. Tähän on kaksi syytä.

Ensinnäkin, Hannah Ritchien työ paitsi Our World in Data -sivustolla myös etenkin hänen Sustainability by Numbers -uutiskirjeessään on kiistämättä arvokasta. Tere Vadénin kanssa tekemässämme podcast-sarjassa “12 käsitettä maailmasta” olemme vinkanneet lisälukemiseksi useita Ritchien tekstejä, ja olen nostanut niitä monesti lukuvinkeiksi BIOS-uutiskirjeessä. Ritchie on oikaissut virheitä esimerkiksi väestökeskustelussa, vääntänyt rautalangasta kokonaisenergiankulutuksen ja sähkön tarpeen eroa, selittänyt nettonollaan kuljettavan päästöpolun tärkeyttä, ja purkanut palasiksi väitteen, ettei pienten maiden kannata ponnistella päästövähennyksissä. Hän on myös useissa teksteissään tarkkasilmäisesti seurannut tutkimuksia siitä, mihin energiasiirtymään tarvittavat mineraalit riittävät. Ritchie on parhaimmillaan ja taitavimmillaan iskiessään kiinni tarkkaan rajattuihin asiakysymyksiin, syntetisoidessan tutkimustietoa ja purkaessaan aiheeseen liittyviä väärinkäsityksiä ja valheita. Hän on faktantarkistaja, ja hyvä sellainen.

Toiseksi, Ritchien kirja on saanut valtavasti julkisuutta. Ostamani kirjan kansipaperissa teosta ylistävät muiden muassa Margaret Atwood, Rutger Bregman ja Bill Gates, ja kiittävien arvioiden lista on mittava. Kirjan myötä Ritchie on astunut tutumpaa faktantarkistajan rooliaan laajemmalle kommentoimaan sitä, miten ympäristö- ja kestävyyskysymyksiin pitäisi suhtautua, ja mihin yhteiskunnat ovat matkalla. Hän pyrkii muovaamaan maailmankuvia ja myös kritisoi kärjekkäästi monia näkökulmia ympäristökysymyksiin. Ritchie on tässä roolissa vieraammalla ja mielestäni pettävämmällä maaperällä. Kirja ansaitsee harkittua kriittistä tarkastelua, sillä sen vaikutus julkiseen keskusteluun ympäristökysymyksistä on merkittävä.

Kirjan taustalla on hyviä ja tärkeitä avainajatuksia. Maailman kehitystä ei tule hahmottaa yksittäisten uutisten ja tutkimusten pohjalta, ikään kuin kerryttäen niistä vain sekakoosteista massaa, josta syntyy hahmottomia tuntemuksia. Koherentin kokonaiskuvan rakentaminen ja pitkien kehityskaarien tarkasteleminen on olennaista. On osattava katsoa raflaavien otsikoiden taakse. On voitava pitää mielessä useita yhtäaikaisia totuuksia, vaikka ne päältä katsoen eivät tuntuisi sopivan yhteen. Ritchie myös muistuttaa, että hänen argumenttejaan saatetaan väärinkäyttää (12), joskin hän jättää tämän asian vain maininnan tasolle.

Ja tässä kirjan suurin ongelma piileekin. Tiiviisti pakattu ja “Sustainability by numbers” -uutiskirjeen säännölliselle lukijalle tuttu faktasisältö on pääosin pätevää (tosin teen alempana joitain kriittisiä huomautuksia), mutta Ritchie kehystää asiansa yhä uudestaan ongelmallisesti. Ja juuri kehystämisen tavat tekevät kirjan alttiiksi yllä mainitulle haltuunotolle. Monet lukijat varmasti oppivat paljon uutta ja tarpeellista faktaa, mutta samalla heille tarjotaan karkean yksinkertaistavaa tarinaa. Siinä valtaosa “meistä” on luullut jotain aivan pöhköä, ja faktat kertovat päinvastaista. Siinä pahiksen tai ainakin “hyödyllisen idiootin” roolissa ovat tuomiopäivän torvet, jotka lamaannuttavat ihmisten toimintatarmon ja synkistävät lapset. Ritchien pedagogia perustuu tällaisiin psykologisiin kärjistyksiin, ja vaikka hän päättääkin kirjansa muistuttamalla, miten kaikkien pitäisi olla samalla asialla (297–298), retoriikka nojaa väärässä olevien ja väärin ajattelevien ihmisten toistuvaan osoitteluun. Tämä on psykologisesti omituista, ja sudenkuopat ovat ilmeisiä. Kirjasta on lyömäaseeksi monia ympäristötutkijoita ja -aktiiveja kohtaan, eikä Ritchie varmasti tätä ole tarkoittanut.

Olen ollut tähän kirjaan asti todella iloinen siitä, että Ritchie on välttänyt yksioikoista “kaikki menee koko ajan paremmin” -tarinaa. Tämä on ollut ihailtavaa siksikin, että intellektuaalisesti hän liikkuu paljon juuri noissa piireissä. Tässä kirjassa hän ei täysillä heittäydy mukaan tuohon narratiiviin, mutta se on noiden yksinkertaistavien kehystysten vuoksi helppo napata moiseen käyttöön. Tämä on harmillista, sillä nimen omaan sisältöjen tarkastelussa ja vääristävien tulkintojen vastaisessa kamppailussa tunnen sielun sukulaisuutta Ritchien kanssa, kun taas tuollainen retoriikka tuskastuttaa.

Ähäkutti, väärin luulitte

Ritchien, kuten Our World in Data -sivuston, missio on kaikessa yksinkertaisuudessaan, että tarvitsemme vain päteviä ja tarkkoja faktoja lukeaksemme maailmaa. Faktojen tarkkuus onkin eittämättä kriittisen tärkeä asia, mutta yhteiskuntien ja niiden ekologisten suhteiden historiallista kehitystä ei tietenkään vain lueta erillisistä faktoista, vaan faktat on nivottava yhteen ja asetettava tulkinnalliseen kehikkoon. Tarvitaan paljon muuta: laajempia ihmis- ja luonnontieteellisiä teorioita, käsitteellistä ymmärrystä, kriittistä ajattelua. Tiede ei ole pelkästään irrallisia neutraaleja faktoja sylkevä kone, vaan tutkijoiden vastuulla on myös avittaa muuta yhteiskuntaa ymmärtämään, mitä faktat ovat syöneet, miten ne ovat syntyneet ja miten niitä voi mielekkäästi tulkita.

Kirjassa kaikki tämä pelkistyy kuitenkin siihen, että faktat kertovat, ja oikeilla faktoilla harhat hälvenevät. Ritchie kuvaa tätä jopa henkilökohtaisena traumana ja toipumisena: “Kun olin varhaisteini, ajattelin, että ilmastonmuutos tappaisi useimmat meistä” (69). On ilmiselvää, että tuollainen usko oli virheellistä (seitsenkymmenlukulaisen pelko kuolemasta ydinsodassa oli reilusti realistisempaa), mutta teinit nyt kuvittelevat kaikenlaista muutakin, kuten vaikka että koko loppuelämä on pilalla yhden mokan takia. Ritchielle törmääminen Hans Roslingin työhön oli valaistuskokemus. Hän oli luullut, että “kaikki maailmassa meni huonompaan suuntaan”, kunnes Rosling kertoi päinvastaista: “Olin ymmärtänyt sen kaiken nurinniskoin” (4). Käytännössä hän ei ollut luullut väärin ihan kaikkea, koska ei Ritchie kiellä ongelmia, joihin hän oli nuorena suhtautunut pelokkaasti. Mutta tällainen retorinen yksinkertaistaminen toistuu läpi kirjan. Kovin helppo tästä on lukea viesti “kaikki menee koko ajan paremmin”. 

Ritchie ei kuitenkaan jätä tätä henkilökohtaiselle tasolle, vaan toistuvasti “kaikki” tai “suurin osa meistä” luulee jotain aivan väärää. Esimerkiksi “suurin osa” ihmisistä edelleen uskoo, että ilmastonmuutoksessa olemme matkalla kaikkein pahimpiin skenaarioihin, vähintään 5 asteen lämpenemiseen (66,68). Onko näin? Suurin osa ihmisistä (ja tutkijoista) varmasti uskoo, että ilmastonmuutoksen turvarajoista mennään yli – kuten Ritchiekin – ja valitettavan hyvin perustein. Toisaalta moni ihminen ei varmasti myöskään hahmota lainkaan, mihin ollaan menossa. Mutta Ritchien kuvauksessa juuri kukaan, paitsi faktojen viisastuttamat, ei vaikuta sisäistäneen yhä uudestaan toistettua uutista, että nykymenolla ollaan päätymässä vuosisadan loppuun mennessä jonnekin 2,5–3°C lämpenemisen hujakoille. Kuitenkin yhä uudestaan ilmastokokouksia tai -raportteja uutisoinnin yhteydessä juuri tuollaiset luvut nostetaan aina kärkeen. Ja toisaalta: miksi kaupungit, kunnat, yritykset sun muut tekisivät “puolentoista asteen tavoitteita”, jos melkein kaikki ihmiset pelkäävät fatalistisesti maailmanloppua? 

Onko tällainen liioittelu tarpeen? Miksi ei voi vain sanoa, että vielä joitain vuosia sitten katastrofaalisemmat skenaariot olivat tieteellisesti uskottavia, mutta onneksi ne ovat muuttuneet yhä epätodennäköisemmiksi (joskaan eivät mahdottomiksi, jos katsotaan vuosisadan loppua pidemmälle). Ja siksi tässä vanhentuneessa ajatuksessa pitäytyvien kannattaa päivittää käsityksiään. Ja että näkymät muuttuivat, koska lukemattomat ihmiset tekivät asialle jotain. Miksei ota lukijaa mukaan osaksi parantuvaa (liian hitaasti, liian myöhään, mutta kuitenkin) kehitystä. Miksi sen sijaan asettaa hänet “kaikkien” joukossa hölmön asemaan?

Hölmöksi lavastamista kuvastaa se, miten Ritchie kertoo useaan otteeseen edesmenneen Hans Roslingin tavaramerkistä eli yleisöä haastavista numerokysymyksistä, ja hän itsekin kuvaa käyttävänsä niitä. Yleisölle annetaan joukko vaihtoehtoja tietäen, että he valitsevat väärin. Näissä kikoissa on oma viehätyksensä: jos yleisöllä on väärä kuva yleisestä kehityssuunnasta, ajatukset voivat nyrjähtää uusille raiteille. Toisaalta mukana on aimo annos ylimielisyyttä. Miten ihmeessä tavan yleisö voisikaan heittää hatusta, kuinka monta nälkäistä ihmistä maailmassa on, tai mikä on lapsikuolleisuusprosentti, muovisaasteen määrästä puhumattakaan? Kertovatko yleisön (aina tietysti väärät) vastaukset meille oikeasti jotain hyödyllistä ihmisten maailmankuvasta vai pikemmin siitä, miten vaikeaan paikkaan kysymykset pistävät ihmiset arkisten ajatusten keskellä? Mitä he olettavat, että heidän “pitäisi” vastata?

Vaikka tiedotusvälineet, koululaitos ja kansansivistys olisivat miten hyvällä tolalla, ei valtaosa ihmisistä koskaan opi sisäistämään valtavaa satojen tai tuhansien irrallisten faktojen viidakkoa. Luentokikkana tällainen nyrjäytys voi toimia (itse olen aina pitänyt sitä ihmisten kiusaamisena, mutta se on makukysymys), mutta sen varaan ei tulisi rakentaa suureellista väitettä siitä, miten “kaikki luulevat väärin” maailman tilasta.

Kaikkialla käänne kohti parempaa?

Onneksi sentään näiden ongelmallisten kehysten sisältä löytyy kokoelma pääosin pätevää tietoa. Ritchie käy läpi myös monille BIOS-tekstien lukijoille tuttuja sitkeästi eläviä uutisankkoja ja meemeiksi muuttuneita väärin tulkittuja tai yksiulotteisia tutkimustuloksia, ja hän selittää hyvin esimerkiksi eläintuotannon mittakaavaan liittyviä ongelmia tai vaikkapa pureutuu muovin tai palmuöljyn totaalisen välttelyn kinkkisiin ongelmiin. Joitain ongelmia kuitenkin löytyy. 

Esimerkiksi metsiä käsittelevässä luvussa Ritchie rajoittuu tarkastelemaan hyvin tiukasti vain metsäkatoa ja sen vastapainona uudelleenmetsittymistä. Historiallinen kaari on laaja aina 1000-luvun alusta nykypäivään, ja siitä käsin tilanne näyttää mainiolta. Yhteiskunnat hakkaavat ensin metsiään, mutta vaurastuessaan ne muuttavat elinkeinojaan, ja metsäala alkaa lisääntyä (118). Suomalaisia metsäkysymyksiä tuntevalle tässä on ilmiselvä sokea piste: millaisia metsät ovat, mitä niissä tehdään, ja millaista luontoa niihin mahtuu tai ei mahdu? Koska Ritchie käsittelee vain metsäkatoa, tämä jää täysin katveeseen – erityisen ongelmallista on, että syntyy virheellinen kuva yhteiskuntien aineenvaihdunnan kehityksestä. Suomen kaltaiset vauraat mutta edelleen intensiiviseen metsätalouteen nojaavat maat eivät tule ymmärrettäväksi, ja niiden metsäongelmat häipyvät näkyvistä. (Tämä tuo mieleen yhden laajalle levinneen ja väärin tulkitun tutkimuksen maailman “vihertymisestä”.) 

Tämä heijastuu myös siinä, miten Ritchie käsittelee biodiversiteettiä. Jälleen historiallinen kaari on vuosituhantinen, ja ihmiskunta on hänen mukaansa aina ollut kilpasilla muun luonnon kanssa (148) – nollasummapelissä. Yhtäällä on ihmisen maailma, toisaalla on luonto, jossa biodiversiteetti on. Biodiversiteetin käsittely keskittyy lajeihin ja sukupuuttoihin, mikä on äärimmäisen tärkeä kysymys, samoin kuin intensiivisen ihmistoiminnan vetäytyminen joiltain alueilta ja niiden “ennallistaminen”. Mutta näkyvistä häipyy kokonaan se, miten biodiversiteetti on tärkeää kaikkialla, eli myös esimerkiksi maatalous- tai metsätalousympäristöissä. Juuri siksi esimerkiksi suomalaisen metsätalouden käytännöt ovat biodiversiteettinäkökulmasta olennainen kysymys.

Tästä nollasummapelin näkökulmasta on vaikea ajatella paremman naapuruuden elämäntapoja – ihminen on lähtöjään muun luonnon vihollinen. Biodiversiteetin laajempi kuva ei siksi näy myöskään Ritchien toimintaehdotuksissa (221–222): niitä hallitsee planeetan alueiden turvaaminen muille olennoille, kun taas käsittelyttä jää toimintatapojen muuttaminen “ihmisen maailmassa”, jonka piirissä biodiversiteetillä on myös tärkeä oma roolinsa. Tätä asiaa ei kuitenkaan saa kvantifioitua niin näppäriksi ylihistoriallisiksi tarinoiksi ja simppeleiksi luvuiksi. 

Ruokaa käsittelevässä luvussa Ritchie pitää jälleen aikajänteen niin laajana, että hän ei tule sanoneeksi sanaakaan siitä, miten nälkäisten määrä ja osuus on ollut kasvussa maailmassa jo vuodesta 2017 lähtien. Lukuisilla eri aloilla varoiteltu ruokajärjestelmien kriisiytyminen ei tule esille. Tässä näkyy juuri tämänkaltaisen “faktakeskeisyyden” ongelma. Kun halutaan pitäytyä yksinkertaisissa ja selkeissä faktoissa, tulee valituksi helpoimmin kvantifioitavia asioita ja vältettyä kuvaa monimutkaistavia ja kyseenalaistavia puolia. Tässä kirjan luvussa onkin erityistä sisäistä ristiriitaisuutta. Yhtäältä Ritchie painottaa simppeliä ajatusta, että maailmassa on tarpeeksi ruokaa kaikille, joten nälkä on vain “valintakysymys”. Olen pureutunut tämän tavallaan paikkansa pitävän ajatuksen ongelmiin artikkelissani. Pähkinänkuoressa: sitä yhteistä puurokattilaa ja -kauhaa ei ole, joten ongelma ei ole “vain jakamisessa”. Toisaalla Ritchie kuitenkin aivan oikein huomauttaa, että lisää tuotantoa tarvitaan juuri siellä, missä nälkää on (169). Ongelmia ei siis hoideta vain jakamalla tasaisemmin globaalia ylituotantoa.

Hän myös toteaa, että nykytilanteen ongelmana on “ilmiselvästi eriarvoisuus” (156) – mutta yksikään hänen ratkaisuehdotuksistaan ei koske tähän asiaan mitenkään. Kuten Ritchie korosti Mongabayn podcast-haastattelussa, hän ei halua olla “poliittinen”. Ymmärrän, että anglo-amerikkalaisessa polarisoituneessa kontekstissa, “poliittinen” on muuttunut kirosanaksi, ja että Ritchie haluaa välttää juuttumista identiteettisotiin. Poliittiseksi tuollainen käsittelyn rajaus silti päätyy väistämättä. Ruokajärjestelmän perusrakenne pysyy Ritchien visiossa ennallaan, vain keinoja vaihdetaan. Toki hän esimerkiksi erittäin voimallisesti kritisoi eläintuotannon volyymia, joten ei hän arastele vaikeisiin kysymyksiin tarttumista. (Sivumennen sanoen: mainittu podcast-keskustelu on esimerkki paitsi Ritchien myös hänen haastajiensa ongelmista. Keskustelu on malliesimerkki siitä, miten tällaista kriittistä debattia ei tulisi käydä. Erityisesti pöyristyin haastattelijoiden tavasta jäädä kritisoimaan haastateltavaa tämän poistuttua.)

Ylikalastusta käsittelevässä luvussa nikottelin kuitenkin eniten. Ritchie haluaa löytää joka ikiselle pilvelle hopeareunuksen. Hänen käyttämänsä FAO:n tilasto osoittaa, että ylikalastettujen kantojen osuus maailman kalakannoista on edelleen nousussa. Mutta koska se nousee hitaammin, ollaan hänen mukaansa jo menossa parempaan suuntaan. (268) Loppusanoissa hän toteaa, että kaikissa hänen käsittelemissään aiheissa ollaan käännekohdassa parempaan, tai käänne on jo tapahtunut (289). Hitaampi huonontuminen on käännekohta parempaan?

Isompi ongelma on, että Ritchie ei sanallakaan käsittele noissa laskelmissa käytettyä maximum sustainable yield -mittaria (MSY), josta on käyty kalastustutkimuksessa kiivasta kriittistä keskustelua. Ongelmana on, että mittari katsoo jokaista populaatiota erikseen, ei laajemmassa ekologisessa ympäristössään. “Kestävyysrajalla” kalastus voi nimittäin aiheuttaa vakavia muutoksia muualla ekologisessa verkostossa. Kalakanta voi kestää kalastusta, mutta se ei välttämättä ole kestävää. Tämän laajemman näkökulman muuttaminen metriikaksi on osoittautunut vaikeaksi, minkä vuoksi MSY on säilyttänyt asemansa, mutta sen “kestävyys” on joka tapauksessa kyseenalaista. Maksimitasolla kalastus luo myös valintapainetta, joka osaltaan ajaa kalojen keskikoon pienenemiseen (muiden syiden kuten ilmeisesti meriveden lämpenemisen ohella). Nousevan ylikalastuskäyrän taustalla on myös kysymyksiä siitä, miten yhden kannan romahtaessa siirrytään dominomaisesti toiseen. Niin ikään käsittelemättä jää kalastuksen heikkenevä “effort–reward” -suhde. Nämä kriittiset näkökulmat ovat kalastuksen “faktojen” tulkinnassa aivan peruskysymyksiä.

Ritchielle kirkkain hopeareunus on kuitenkin kalankasvatus (269). Hänen tasoisensa tiedeviestijän kuitenkin pitäisi osata erotella toisistaan selkeästi petokalojen ja muiden kalojen kasvatus, sillä edellinen tarvitsee tehostumisesta huolimatta edelleen enemmän villikalaa rehuksi kuin se tuottaa. Se ei tuo maailmaan lisää kalaa vaan ajaa ylikalastusta. Ja tietysti villikalasta tehdyn rehun aiheuttamien ekologisten vaikutusten takia asiaa ei voida tarkastella vain kylmästi panos–tuotos -suhteena. Yllättäen kuitenkin Ritchie vertaa eri kalalajien kulutuksen kestävyyttä vain hiilijalanjäljen perusteella, mikä on tässä luvussa täysin omituinen valinta (285). Ekologiset vaikutukset merten ja vesistöjen ekosysteemeihin olisi tietysti ylikalastusta käsittelevässä luvussa paljon mielekkäämpi vertailukohta. Mutta kehnompaan vertailukohtaan löytyy kätevästi yksinkertainen graafi.

Saadakseen läpi oman optimistisen viestinsä Ritchien ei tarvitsisi moiseen vähättelyn ja liioittelun yhdistelmään turvautua. Hän voisi vain osoittaa mahdollisuuksia siirtyä kohti parempaa kehitystä siellä, missä muutos ei vielä ole käynnissä tai missä se laahaa. Halussaan sanoa, että kaikkialla mennään jo kohti parempaa (289) hän tavallaan esittää kaikki ympäristöongelmat analogisina. Mutta ei ole mitään syytä sille, että näin olisi. Ympäristöongelmat ovat moninaisia, ja kehityksen käyrät voivat hyvin kulkea ristiin. Tästä BIOSlaiset ovat puhuneet paljon esim. irtikytkentäkeskusteluun liittyen.

Tässä asiassa pitäisi olla tarkkana. Ritchie kuvaa oivaltavasti, miten hänen köyhempien isovanhempiensa elintason kasvihuonekaasupäästöt olivat paljon suurempia. Totta kai näin on, jos energiaa tuotettiin pääosin kivihiilellä ja laitteet, asunnot ja autot olivat energeettisesti tuhlaavaisia. Sen pohjalta hän kuitenkin yleistää, että hänen elämäntyylinsä on “kestävämpi”. (80) Mutta eihän se näin tietenkään mene. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentyessä materiaalinkulutus, biodiversiteettivaikutukset, piiloveden käyttö ja monet muut vaikutukset voivat silti vallan hyvin lisääntyä – ja tässä tapauksessa melko varmasti näin on käynyt. Toisaalla Ritchie on tarkempi ja muistuttaa esimerkiksi että “Kuznetzin käyrä” ei välttämättä toimi kaikkiin asioihin vaikka se toimii ilmansaasteiden kohdalla (50). Lajiensuojelun kohdalla hän muistuttaa, että se ei ole vain vauraudesta kiinni (218). Mutta hän ei käsittele yhä lisääntyvää luonnonvarojen kokonaiskulutusta, mikä mahdollistaa ajatuksen, jossa “liki nolla” per capita -ympäristövaikutusten maailmassa miljardien ihmisten yhteenlasketut negatiiviset ympäristövaikutukset ovat “nolla” (33). Väitteen konteksti on väestöasioissa, ja niissä Ritchie on pääosin pätevällä pohjalla. Silti väestö- ja ympäristökysymyksiä yhteen tuodessa ei pitäisi sortua moisiin ongelmallisiin väitteisiin. Kaiken kaikkiaan luonnonvarojen kokonaiskulutuksen sivuuttaminen mahdollistaa vaurauden ongelmien sivuuttamisen tai jättämisen vähälle huomiolle, ja sen sijaan kaikkien vaurastuminen näyttää polulta parempaan samalla kun kaikki ympäristövaikutukset kääntyvät kohti nollaa.

Nämä ongelmat näkyvät erityisesti siinä, miten Ritchie sivuuttaa degrowth-ajattelun huolimattomasti ja aihetta aivan selvästi tuntematta. Hän kuitenkin nostaa sen paraatiesimerkiksi huonosta ajattelusta virheellisten väestökantojen rinnalle, eli se on näkyvässä ja pedagogisesti keskeisessä paikassa kirjassa. Timothy Parrique on esittänyt huolellisen kritiikin blogissaan, joten en pureudu asiaan tässä sen enempää. Parrique viittaa myös mainittuun Mongabayn keskusteluun, jossa Ritchie kyllä pehmentää kantojaan – mutta ei se paljon auta, kun kirjan kärjistys jää hänen vaikutusvaltaisemmaksi viestikseen.

Fiksut optimistit, tyhmät optimistit ja kauheat pessimistit

Pessimismi on toistuvasti Ritchien kritiikin kohteena. Monensorttisten optimistien ja kaikenlaisten denialistien ja status quosta hyötyvien ääripäiden väliin jäävät pessimistit ovat laahusankkuri, joka hidastaa edistystä (298). Hän kuvaa pessimistit äärimmäisellä tavalla: maailmanlopun ennustajina, ihmislajin loppua pelkäävinä, ihmisinä, jotka eivät usko, että mitään kannattaa tehdä. Muita muotoja pessimismistä ei kirjassa näy, on vain “tuomiopäivän julistajia” (6–7). He ovat eräänlaisia hyödyllisiä idiootteja ympäristötoimien vastustajille. Optimisteja sen sijaan on useampia laatuja. On tyhmää, “sokeaa” tai “omahyväistä” optimismia, joka saa lepäämään laakereillaan, ja viisasta “ehdollista” tai “efektiivistä” optimismia, joka saa toimimaan. Väärässä olevia ihmisiä on montaa sorttia, Ritchie muistuttaa.

Eikö Ritchie todellakaan tunnista mahdollisuutta toimintakykyiselle pessimismille, tai pikemminkin elämänasenteessaan kumpiakin puolia yhdistäville ihmisille? Käänsin taannoin niin & näin -lehteen esseen toiveikkaasta pessimismistä, ja Ilja Lehtisen kanssa olemme keskustelleet aiheesta pitkästi lehden sivuilla. Kun vuonna 2017 julkisuudessa väiteltiin kiihkeästi David Wallace-Wellsin (jonka kehu muuten löytyy myös Ritchien kirjan takakannesta) valtavan suosion saaneesta artikkelista, toivosta ja toivottomuudesta ja pelosta, psykologit ja aivotutkijat muistuttivat, ettei ihmisten motivaatiota kannata tarkastella noin yksioikoisesti (kokosin keskustelua täällä).

Liki kaikki tuntemani ympäristöasioiden parissa toimivat ihmiset yhdistävät elämässään toivoa ja toivottomuutta, synkkyyttä ja valoa, innostusta ja masennusta, koska he ovat ihmisiä. He eivät mahdu Ritchien psykologiseen yksinkertaistukseen. Ritchielle “pessimismi” tarkoittaa uskoa, että millekään ei voi tehdä mitään, eikä mitään kannata tehdä. 

Ritchie toistelee, miten äärimmäisellä maailmanlopulla pelottelu (ihmislaji tuhoutuu, luonto tuhoutuu, kaikki meni) on väärin ja faktuaalisesti erheellistä. Tietysti se on, samoin kuin on karkea puhe ihmisyydestä “luonnon virheenä” tai “viruksena”. Mutta tulevaisuus voi silti näyttää ihan tarpeeksi pahalta, vaikka maailma ei kirjaimellisesti loppuisikaan. Monet ihmiset oletettavasti toimivat, koska he haluavat välttää pahimman. Suuttumus siitä, että politiikassa ja taloudessa ei toimita tarpeeksi nopeasti (tai että ympäristötoimia aletaan yhä voimakkaammin vastustaa), voi olla synkkämielistä mutta päättäväistä. Ritchien retoriikassa esimerkiksi tiukkoja sanankäänteitä käyttävä António Guterres asettuu tuomiopäivän julistajien laariin. Ritchie varmasti sanoisi, että ei hän tätä tarkoita, ja näin varmasti on, mutta juuri siksi pitäisi välttää karkeasti ihmisiä lokeroivia psykologisia yksinkertaistuksia.

Kun Ritchie haluaa vähentää eri “koulukuntien” välisiä kiistoja ja kehottaa kaikkia puhaltamaan yhteen hiileen, ei kannata vieraannuttaa ihmisiä, mutta niin hän tekee, varmasti tahtomattaan. Tämän myös Parrique nostaa esiin kirjoituksessaan. Samalla, kuten sanottua, kirjasta saa mainion lyömäaseen ympäristötutkijoita ja -aktiiveja vastaan. Populistisessa retoriikassa kun ei tarvita faktoja: riittää kun sanoo, että nuo ne ennustelevat maailmanloppua. On kätevää, jos tukea voi hakea ympäristöihmiseltä. Kun Ritchie toteaa, että hänen ajatuksiaan voi väärinkäyttää, eikö johtopäätöksen pitäisi olla, että kannattaa puhua huolellisemmin?

Ekokriisi on ihmisen parasta aikaa?

Intomielistä optimistisuutta kuvastaa Ritchien toteamus, että nykyisyys on paras aika olla elossa (19). Perusteet ovat monilta “kaikki menee koko ajan paremmin” -reetoreilta kuten Steven Pinkeriltä tuttuja: lapsikuolleisuus laskee, synnytyskuolleisuus vähenee, elinajanodote pitenee, nälkä on laskussa (paitsi että ei ole), pääsy puhtaan veden ja sanitaation äärelle paranee (tosin tässä varoitukset tilanteen heikkenemisestä ovat lisääntyneet), koulutus leviää laajemmalle, köyhyys vähenee (tosin kysymys “nippuuntumisesta” köyhyysrajan tuntumaan luo varjon tähän kehitykseen). Ritchie haluaa kirjassaan osoittaa, että parempaan mennään myös ympäristöpuolella. Siksi hän myös kieltää, että ympäristökriisi olisi eksistentiaalinen kysymys (13). Kriteeri “eksistentiaaliselle” tosin on melko tiukka: ihmislajin sukupuutto. Itse pitäisin esimerkiksi laajaa yhteiskunnallisen koheesion romahdusta tai laajojen luonnonvarakonfliktien riskin lisääntymistä eksistentiaalisena uhkana.

Tämän aikakauden suurin ja viheliäisin ongelma on juuri se, että tiettyjen asioiden parantuminen on ostettu ympäristökriisin hinnalla. Kuten Dickens asian ilmaisi: “It was the best of times, it was the worst of times.” (Hän tosin puhui tolkullisesta Lontoosta ja mielipuolisesta Ranskan vallankumouksellisuudesta.) Lisääntyvää ja laajenevaa inhimillistä hyvinvointia on luotu tavalla, joka murentaa hyvinvoinnin perustaa, ja viheliäinen haaste on säilyttää hyvä purkaen ja rakentaen kehnoksi osoittautunutta samalla. Juuri siksi optimismin ja pessimismin yhdistelmä on mielekäs tapa suhtautua tähän maailmaan. Kurssin muuttaminen on maailmanhistoriallinen haaste, eikä mitään sellaista ole koskaan aiemmin tehty.

Kysymys ei ole, miten jatkamme samalla uralla mutta vain vihertyen, vaan miten onnistumme turvaamaan “hyvän elämän kaikille planeetan rajoissa” muokaten yhteiskuntien aineenvaihduntaa. Silloin täytyy myös pureutua vallan, vallattomuuden, vaurauden ja eriarvoisuuden kysymyksiin. Niistä Ritchie ei juuri puhu.

Ritchien toinen tietoisen kärjekäs ilmaisu, joka on kirjan alaotsikossakin, on että nykyinen sukupolvi on ensimmäinen, joka voi rakentaa “kestävän planeetan”, sillä tähän mennessä maailma ei ole koskaan ollut kestävä (17). Mitä tämä tarkoittaa? Oikeastaan tämä on tuttu valtavirtainen ajatus, vain provokatiivisemmin esitetty, että kestävyydellä on monta pilaria tai ulottuvuutta (sosiaalinen, taloudellinen, kulttuurinen, ekologinen). Koska valtaosan ihmiskunnan historiasta ihmiset ovat sairastaneet enemmän, kuolleet nuorempina, eläneet väkivaltaisemmin ja niin edelleen, he eivät ole eläneet kestävästi. 

Ajatus kestävyyden pilareista on houkuttava, mutta mielikuva on ongelmallinen. Pilarit eivät faktuaalisesti ole tasavertaisia. Maailman arkkitehtuurissa neljä kestävyyden pilaria eivät pidä yllä samaa kattoa. Kuten Stockholm Resilience Centerin “hääkakkumalli” kuvaa, kaikki on ekologisen perustan varassa. Vakaalta näyttävät saavutukset voivat romahtaa, jos perusta sortuu. Tässä nykyinen aikakausi on ainutlaatuinen. Vaikka Ritchie täysin oikein muistuttaa, että ihmistoiminta on aiheuttanut monenlaisia ympäristöongelmia läpi lajin historian, ja vaikka ympäristöhistoriasta löytyy esimerkkejä alueellisista romahduksista, ei koskaan aiemmin ihmistoiminnalla ole vaarannettu hyvinvoinnin globaaleja edellytyksiä. Siitä, että erilaisia ympäristöongelmia on ollut iät ajat, ei voi vetää johtopäätöstä, että nykyinen aikakausi ei ole laadullisesti ainutlaatuinen.

On melkoisen ongelmallista esittää koko ihmislajin historia tuon pilarimallin valossa. Haluaako Ritchie oikeasti työntää kaikki mahdolliset ihmisyhteisöt läpi historian samaan “kestämättömyyden” laariin? Kaikki ihmiset läpi historian ovat eläneet kestämättömyyden pimeää aikaa, ja kaikkien pitää puskea kohti samanlaisen hyvinvoinnin tulevaisuutta? Luulisi jälleen ympäristö- ja kestävyyskysymysten ammattilaisen ymmärtävän, miten loukkaavalta tällainen puhe voi vaikuttaa vaikkapa globaalin etelän näkökulmasta. Menneisyyttä ei pidä romantisoida, mutta ei sitä tarvitse myöskään käsitellä noin karkeasti.

Ritchien mainittuihin hyviin neuvoihin (katso kokonaiskuvaa, älä jää otsikoiden vangiksi jne) olisi voinut lisätä ”älä puhu samoilla määreillä yli vuosituhansien, älä vertaile ihmisten elämää samoin mittarein läpi koko lajin historian”. Yksinkertaisimmillaan tämän ongelman näkee vaikka silloin, kun tarkastellaan köyhyyttä. Siirtomaakaudella lukemattomien ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä tuhottiin hävittämällä yhteismaita ja siirtämällä heitä rahatalouteen. Tulot kasvoivat (eli ne olivat enemmän kuin nolla), mutta elämä muuttui karuksi. Vuosituhansia kattaviin optimistisiin kehityskaariin nojaaminen sivuuttaa kaiken tämän.

Historiaa ei tarvitse katsoa vääjäämättömästi nousevien käyrien valossa, matkana pimeydestä valoon. Jos ja kun ajatuksena on muistuttaa ihmisiä oman toiminnan merkityksestä, historiaa kannattaa katsoa – historiana. Toiminnalla on aina väliä, myös synkeinä aikoina, ja mahdollisia elämisen tapoja on luvuttomia. 

Historiassa suuret muutokset ovat mahdollisia juuri siksi, että vakaalta näyttänyt järjestys voi mullistua, hyvässä ja pahassa. Kirjan lopussa Ritchie muistuttaakin, että tarvitaan “systeemistä muutosta”, kuten on tullut tavaksi sanoa (294). Mikä on yksittäisen ihmisen osa siinä? Ei vain elämäntapojen viilaus, kuten hän oikein painottaa. Sen lisäksi pitää äänestää, “äänestää lompakolla” ja lahjoittaa tehokkaaksi todettuihin tarkoituksiin. Laajempi kansalaisuus – poliittinen organisoituminen puolueissa, liitoissa, järjestöissä ja kansanliikkeissä – jää varjoon. Sen ymmärtää, jos Ritchie haluaa välttää kirosanaksi muuttunutta “poliittisuutta”. Mutta tietä parempiin tulevaisuuksiin tuskin niin voidaan raivata.

Ville Lähde
(joka jatkaa Sustainability by numbers -uutiskirjeen säännöllistä lukemista)

Erilaisia maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen vaikuttavia keinoja (SRM). Lähde Wikimedia Commons.

Ilmastonmuokkaus (climate engineering), tai kirjaimellisesti “maapallonmuokkaus” (geoengineering), on ollut puheissa vuosikymmeniä. Englanninkielisessä maailmassa puhutaan joskus myös “ilmastoväliintuloista” (climate intervention). Englannin geoengineering lienee näistä laajimmassa käytössä, mutta kaikilla on suunnilleen samanlainen perusidea: se on tietoista ja tarkoituksellista toimintaa, jossa puututaan laajoihin luonnonjärjestelmiin mantereisella tai globaalilla tasolla ilmastonmuutoksen tai sen vaikutusten hillitsemiseksi. Ehdotetut keinot vaihtelevat pilvien keinotekoisesta luomisesta avaruuteen sijoitettaviin suuriin peileihin ja jäätiköitä paikallaan pitäviin muureihin.

Pitkään ilmastonmuokkaus oli ilmastokeskustelun marginaalissa, ja sitä peräänkuuluttivat lähinnä yksittäiset pessimistisimmät tutkijat tai etenkin monensorttiset “ilmastoestäjät”, joiden mukaan suurten yhteiskunnallisten muutosten sijaan olisi halvempaa ja tehokkaampaa vähän sormeilla ilmastoa lisää. Suomen “muokkaus” ei oikein tavoita englannin sanan engineering sivumerkitystä: taitavaa ja juonikasta kikkailua, jolla väistellään vaikeampia ongelmia. Esimerkiksi social engineering pyrkii vaikuttamaan ihmisiin ikään kuin ohi politiikan ja tietoisen ajattelun. Näin geoengineering yhdistää monille kaksi merkitystä: tieteellistä “insinööritaitoa” ja yrityksen “järjestää asioita” ikään kuin takaoven kautta. Ajatus kulkee suunnilleen näin: miksi ryhtyä työläisiin päästövähennyksiin, jos on helpompia keinoja? 

Viime vuosina ilmastonmuokkaus on kuitenkin murtautunut marginaalista ja ilmastoestäjien reviiriltä yhä näkyvämmin valtavirran keskusteluun. Yksi selvä syy tähän on, että päästövähennykset eivät ole edenneet tarvittavalla tavalla ja monet ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat iskeneet ennakoitua nopeammin. Niinpä yhä useampi sanoo, että koska ilmastonmuutoksen hillintä on epäonnistunut, on pakko ottaa käyttöön ilmastonmuokkauksen riskialttiita keinoja. Jos aiemmin ilmastonmuokkaus oli vahvasti ilmastoestäjien arsenaalia, nyt sen keinoja esitetään myös päästöleikkauksia ja sopeutumista täydentämään. Hyvin erilaiset tahot löytävät toisensa. Ilmastonmuokkausta peräänkuulutetaan siis yhtäältä keinona vältellä yhteiskunnallisia muutoksia, toisaalta se kumpuaa pessimismistä yhteiskunnallisten muutosten mahdollisuuksiin.

Usein mainittu esimerkki viime vuosien keskustelun muutoksesta on Naturen pääkirjoitus 12.5.2021, jossa peräänkuulutettiin ilmastonmuokkauksen keinojen tutkimusta. Vuonna 2022 Yhdysvalloissa Bidenin hallinto aloittikin viisivuotisen climate interventions -teemaisen tutkimushankkeen. The New Yorkerin artikkelissa tunnettu ilmastoaktivisti Bill McKibben totesi, että tutkimuksia ja raportteja aiheesta on julkaistu kiihtyvästi viime vuosina. Yksi esimerkki on YK:n ympäristöohjelman julkaisema riippumaton asiantuntija-arvio viime vuonna. Maaliskuussa NOAA:n johtaja peräänkuulutti tutkimusta aiheesta.

Keskustelu sai lisää pökköä pesään viime vuoden lopulla, kun ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen julkaisi työryhmänsä kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Kuten mainitsin blogissa aiemmin, Hansen ja kumppanit peräänkuuluttivat ilmastonmuokkausta artikkelinsa julkaisun yhteydessä. Ympäristöaiheisesta science fictionistaan tunnettu Kim Stanley Robinson on niin ikään toistuvasti esittänyt, että ilmastonmuokkauksen vastustus on liian kaikenkattavaa. Suomessakin akateemikko Markku Kulmala on (metsäteollisuuden kantoja pääosin korostavan viestintätoimisto Audiomedia Oy:n tiedotteessa) esittänyt, että “tulisi kiinnittää huomiota myös muihin mahdollisiin keinoihin kuten ilmastonmuokkaukseen”.

Muutos on nopea ja merkittävä, sillä hyvin pitkään ilmastomuokkauksen vastustus oli laajaa. YK-tasolla julistettiin vuonna 2010 moratorio laajan skaalan kokeille, ja teknisesti se on edelleen voimassa, joskin sen sovellusala on hieman epämääräinen, sillä kielto perustuu vain biodiversiteettivaikutuksiin.

Kiistaa on käyty paitsi ilmastonmuokkauksen käyttämisestä myös jo siitä, pitääkö sen eri keinoja tutkia vai madaltaisivatko kokeilut kynnystä käytölle. Monet varoittavat paitsi ilmastonmuokkauksen “normalisaatiosta” myös eräänlaisesta moraalisesta riskistä: vaikka tieteellisesti on aivan selvää, että rajut päästövähennykset ovat välttämättömiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ilmastonmuokkauksen edistäminen luo illuusiota, että olisi vaihtoehtoinen tie. Tämä on ymmärrettävää, koska päästöleikkausten välttely on ollut ja on edelleen merkittävä taustatekijä ilmastonmuokkauksen puolesta puhumisessa vaikkei enää olekaan ainoa vaikutusvaltainen motiivi. 

Oikeudenmukaisuuskysymykset ovat myös olleet vahvasti tapetilla. Harvardin yliopiston tutkijoiden pitkään suunniteltu koe Ruotsissa peruuntui etenkin Saamelaisneuvoston vastustukseen. Ihmisoikeusvaikutuksista ja juridisista ongelmista on käyty laajaa keskustelua. Lisäksi kun monet ilmastonmuokkauksen keinot voidaan toteuttaa paikallisesti mutta jopa globaalein vaikutuksin, tämä synnyttää mahdollisuuden yksittäisten tahojen omatoimisuuteen ja siitä kumpuaviin ylirajaisiin konflikteihin. Näyttää kuitenkin siltä, että ilmastonmuokkaus on muuttumassa salonkikelpoiseksi ja että keinojen tutkimus etenee. 

Oikeudenmukaisuuteen ja esimerkiksi ylirajaisiin konflikteihin liittyviä kysymyksiä on kuitenkin mahdotonta hallita, jos asiasta ei ole olemassa minkäänlaista kansainvälistä säätelyä tai sopimuskehikkoa. Ja kuten moni kriitikko on todennut, jos globaalin yhteistyön kanssa on kipuiltu päästöleikkauksissa, tämäkään tuskin osoittautuu helpoksi. Tutkimuksen ja etenkin käytännön kokeiden edistyminen on sekin näissä oloissa problemaattista, sillä kuten yllä todettiin, jo nykyiset kokeet ovat herättäneet vastustusta. 

Sekava kaatoluokka

Koko kiistaa vaivaa kuitenkin perustava ongelma, sillä “ilmastonmuokkaukselle” ei ole olemassa selvää eikä jaettua määritelmää. Miten sen tutkimisen tai käytön oikeutuksesta voitaisiin edes käydä kunnon kamppailua, jos puhutaan eri asioista? 

Edes IPCC:n käytössä ei ole yhtä määritelmää, eikä termiä mainita uusimman arviointiraportin sanastossa. Sanastohaulla löytyy vuoden 2019 meriä ja jäätiköitä koskevasta erikoisraportista seuraava termin geoengineering määritelmä:

“Laaja menetelmien ja teknologioiden joukko, joka tähtää ilmastojärjestelmän muuttamiseen tahallisesti ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämiseksi. Useimmat mutteivät kaikki menetelmät pyrkivät joko (1) vähentämään absorboidun auringon energian määrää ilmastojärjestelmässä… tai (2) lisäämään nettohiilinieluja ilmakehästä mittakaavassa, joka riittää ilmaston muuttamiseen. Skaala ja pyrkimys ovat keskeisen tärkeitä… Ilmastonmuokkaus on eri asia kuin säänmuokkaus [weather engineering] ja ekologiamuokkaus [ecological engineering], mutta raja niiden välillä voi olla epäselvä.”

Niin sanotussa puolentoista asteen raportissa (ks. lisää täältä) todetaan sen sijaan:

“Tässä raportissa tarkastellaan erikseen kahta pääasiallista lähestymistapaa, joita osassa kirjallisuutta kutsutaan ‘ilmastonmuokkaukseksi’ [geoegineering]: auringon säteilyn muuntamista (SRM) ja hiilidioksidin talteenottoa (CDR). Tämän erottelun vuoksi termiä ‘ilmastonmuokkaus’ ei käytetä tässä raportissa.”

Näistä sitaateista nousee esiin merkittävin sekavuutta tuottava seikka. Joskus “ilmastonmuokkaukseen” lasketaan erilaiset hiilen talteenoton keinot, joskus taas ei. Usein nämä kaksi asetetaan jopa vastakkain, kun pohditaan täydentäviä keinoja päästövähennyksille: imeäkö hiiltä vai puuttuako maapallon järjestelmien toimintaan muutoin? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että useimmissa määritelmissä hiilen talteenotto on mukana.

Lähtöjään tuntuu hyvin ongelmalliselta asettaa saman käsitteellisen sateenvarjon alle esimerkiksi uudelleenmetsitys ja kosteikkojen ennallistaminen, kattojen maalaaminen valkoiseksi, valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä ja pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään.

Joissain määritelmissä rajanvetoa tehdään korostamalla IPCC:n tapaan pyrkimystä ja skaalaa mutta niiden ohella “teknologisuutta”. Näin esimerkiksi uudelleenmetsitys ei olisi mukana, mutta onko eronteko oikeastaan kovin toimiva? On totta, että jotkut intoilevat keinopuista, mutta jo uudelleenmetsityksessä on valtavia eroja lajikoostumuksen, vesitalouden, metsien resilienssin ja monien muiden tekijöiden suhteen. Onko ekologisesti köyhän monokulttuurimetsän luominen entiselle ruoantuotantoalueelle sen vähemmän “teknologista” kuin hiilidioksidia kaappaava “imuri”? Devil is in the details, kuten englanniksi sanotaan.

Lisää ongelmia tuottaa se, että läheskään kaikkea hiilen talteenottoa ei edes voisi mielekkäästi lukea tähän joukkoon. Olennaista on, mitä hiilelle tapahtuu: varastoituuko se vai palaako se kiertoon? Eli syntyykö “negatiivisia päästöjä” tai hiilinieluja? Rajaa talteenotetun hiilen hyödyntämisen ja varastoinnin (CCU/CCS) välillä on Suomessakin sumennettu, mikä on erityisen ongelmallista hallituksen peräänkuuluttaman “piippujen tulppaamisen” aikoina. Onneksi tiedotusvälineissä on hiljalleen opittu kiinnittämään huomiota eroon, ks. esim. täällä ja täällä. Hämäryys vain kasvaa, kun tästä puhutaan yläkäsitteen “ilmastonmuokkaus” piirissä. (Käsitteellisiä kiemuroita lisää se, että teknologinen hiilen talteenotto eli CC savukaasuista luetaan nykyään päästövähennysten, ei negatiivisten päästöjen piiriin, jos se tapahtuu fossiililaitoksessa tai teollisuuslaitoksessa. Negatiivisia päästöjä siitä tulee vasta yhdistettynä biomassaan ja hiilen varastointiin eli BECCsiin.)

“Ilmastonmuokkauksesta” tulee helposti käsitteellinen kaatoluokka, jonka sisällä piileviä merkittäviä eroja ei osata hahmottaa. Ehdotetut keinot hiilen talteenotossa poikkeavat radikaalisti toisistaan, ja vielä vahvemmin laajemman ilmastonmuokkauksen piirissä. Tällaisen kaatoluokan kannattaminen tai vastustaminen ei ole mielekästä. Niin ikään löysä “tämän täytyy olla osa palettia” tai “varmuuden vuoksi pitää” tutkia -puhe on vain sekavaa, jos ei osata tarkentaa, mistä oikeastaan puhutaan.

Tarkkuuden peräänkuuluttaminen on koko ajan tärkeämpää, kun ilmastonmuokkaus muuttuu käsitteenä yhä salonkikelpoisemmaksi. Vanha pyrkimys kaiken tutkimuksen ja käytön kieltoon ei varmasti enää onnistu, ja jos käsitteellinen ala pysyy näin sumeana, syntyy helposti illuusio, että yhden keinon muuttuessa sallituksi muutkin pitää hyväksyä – ovathan ne “osa samaa”. Eräänlainen Troijan hevonen, siis: jos hiilen talteenotto on hyväksyttävää, miksei sitten auringon säteilyvaikutukseen puuttuminen?

Ja toisaalta erittelemätön ilmastonmuokkauksen vastustus luo yhtäläisyysmerkin melkoiselle kirjolle, johon voi mahtua lupaavia ja riskittömiä sekä spekulatiivisia tai erittäin vaarallisia menetelmiä. Tällöin esimerkiksi radikaalisti erilaisia asioita voidaan vastustaa epämääräisesti “teknologisina laastareina”, vaikka ne puuttuvat ilmastonmuutoksen monimutkaiseen kokonaisuuteen aivan eri kohdissa, eri tavoin. Ongelmana ovat joidenkin menetelmien vaarat ja riskit, ei teknologisuus sinänsä, sekä poliittinen vaara, että liika innostus vie motiivia päästöleikkauksilta. Mutta osaa keinoista tarvitaan, vaikka päästöjen vähentämisessä onnistuttaisiin tarpeeksi nopeasti ja laajasti, osaa taas ei.

Mitä kuuluu joukkoon?

Karkeasti erotellen “ilmastonmuokkauksena” puhutuista keinoista voidaan erottaa kolme ryhmää: 1) hiilen talteenotto, 2) vaikuttaminen auringon säteilyyn ja 3) ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen. Kuten sanottua, ilmastonmuutoksen kompleksiin vyyhteen puututaan näissä keinoissa aivan eri kohdissa, ja ne eroavat merkittävästi myös siinä, miten laajasti esimerkiksi ekologisten järjestelmien toimintaan puututaan. Siksi vaikutukset ja riskit ovat hyvin erilaisia.

Tärkeä erottava tekijä keinojen välillä on myös se, olisivatko toimet kertaluonteisia (esimerkiksi “jäätikkömuurin” rakentaminen tai kattojen maalaaminen valkoisiksi) vai vaatisivatko ne jatkuvaa ylläpitoa (kuten pienhiukkasten levittäminen ilmakehään). Keinot eroavat myös maantieteelliseltä vaikutukseltaan: joidenkin vaikutus olisi globaali, toiset taas rajautuisivat tarkemmalle alueelle – jolloin esimerkiksi ylirajaisten konfliktien riski olisi pienempi.

Hiilen talteenotto

Tätä aihetta olen käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissa (täällä, täällä ja täällä) ja useissa BIOS-uutiskirjeissä, joten siihen ei ole tarve syventyä tässä. Keskustelussa erotetaan usein toisistaan teknologinen hiilen talteenotto ja erilaiset “luonnolliset ilmastoratkaisut” (natural climate solutions), mutta kuten todettua, ei erottelu teknologisen ja “luonnollisen” välillä ole välttämättä niin hyödyllinen. Olennaisempaa ovat menetelmien energiakustannukset, maankäyttövaatimukset, vesikustannukset, vaikutukset biodiversiteettiin, niiden teknologinen valmiusaste, synnytettyjen hiilinielujen ja varastojen pysyvyys ja niin edelleen.

Ilmastonmuokkauksesta tai “maapallonmuokkauksesta” käydyssä keskustelussa ovat olleet hiilen talteenoton keinoista läsnä erityisen vahvasti sellaiset, joissa puututaan mittavasti ekologisiin järjestelmiin. Kuten IPCC:n määritelmässä todetaan, mittakaavalla on tässä asiassa merkitystä. Ehkä suomalaisen turvepellon uudelleenmetsittämistä ja vedenpinnan nostoa ei ole mielekästä tarkastella “maapallonmuokkauksena”, vaikka se synnyttäisi nieluja ja vähentäisi päästöjä ja osallistuisi siten epäsuorasti globaaliin prosessiin. Asiaan liittyvä ekologinen järjestelmä kuitenkin on melko rajattu. 

Sen sijaan ehdotettu valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä, mikä saisi aikaan kasviplanktonin lisääntymistä (ja lopulta kuolemaa ja ehkä vajoamista meren pohjaan) olisi todellakin maailmanlaajuisten järjestelmien sormeilua, eikä termi geoengineering kuulosta liioittelulta. Tämän menetelmän ekologisista vaaroista varoitettiin taannoisessa tutkimuksessa.

Hiilen talteenotto, millä keinolla se sitten tapahtuukin, kuitenkin eroaa yhdessä tärkeässä suhteessa alla kuvatuista keinoista. Sitä tarvitaan jossain mitassa väistämättä. Kuten taannoisessa uutiskirjeessä kuvattiin, hiilen talteenottoon liittyvät kiistat koskevat keinojen ajoitusta ja mittakaavaa sekä niiden suhdetta päästövähennyksiin. Erityisen vaarallista on, jos ja kun sen avulla pyritään pidentämään fossiiliteollisuuden elinkaarta. Mutta koska hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on jo nyt vaarallisen korkealla, pidemmällä aikajänteellä sitä on saatava alemmaksi nopeammin kuin luontaisten prosessien myötä tapahtuisi. Jo tämän vuoksi aiheen käsittely “ilmastonmuokkauksen” käsitteen alla lisää sekavuutta – alempana kuvattujen keinojen tarpeellisuudesta kun moista varmuutta ei missään nimessä ole.  

Vaikuttaminen auringon säteilyyn

Kiistanalaisin ja paljon huomiota saanut ilmastonmuokkauksen keinoryhmä ovat pyrkimykset vaikuttaa maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen. Tätä monimuotoista joukkoa kutsutaan lyhenteellä SRM (solar radiation management/modification). Kiistat SRM:n ympärillä käyvät kuumina. 

Käynnissä on yhtäältä kattavaa kieltoa peräänkuuluttava tutkijoiden vetoomus (ks. taustalla oleva artikkeli), ja muitakin tutkijavetoomuksia on esitetty globaalin moratorion puolesta. Taustalla on yksinkertainen mutta tärkeä ajatus: auringon säteilyn jakautuminen Maapallolla tuottaa dynaamisen ilmastomme, ja säteilymäärän vähentäminen jollain alueella vaikuttaisi energian virtauksiin ilmassa ja vedessä ennustamattomasti. Toisaalta on mm. James Hansenin allekirjoittama vetoomus lisätutkimuksen ja -kokeiden puolesta sekä “tasapainoista tutkimusta” peräänkuuluttava avoin kirje. The New Yorkerin jutussaan Bill McKibben totesi, että kaikkien SRM:ia tutkivien mielestä se on kauhea idea, mutta silti monet heistä sanovat, että siihen on pakko ryhtyä, koska päästövähennyksissä ei onnistuta.

Helmikuisessa YK:n ympäristökokouksessa Nairobissa yritettiin solmia sopua sekä kiellosta että tutkimuksen tarpeesta, eikä kumpaakaan saatu aikaan. Etenkin monet Afrikan maat asettuivat vastaan SRM-menetelmiä ja ajoivat niiden kieltoa. 

Ehdotettuja auringon säteilymäärään vaikuttamisen keinoja on monenlaisia:

(1) Pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään eli stratosfääriin

Tällä keinolla käytännössä jäljiteltäisiin suuria tulivuorenpurkauksia, jotka dokumentoidusti ovat viilentäneet ilmastoa. Yleisimmin puhutaan rikkidioksidin suihkuttamisesta, mutta koska se aiheuttaisi happosateita, muita kandidaatteja ovat olleet esimerkiksi alumiini, kalsiumbarbonaatti ja jopa timanttipöly. Vaikka tämän hankkeen mittakaava olisi valtava, löytyisi tarvittava lentokalusto jo useilta mailta (joskin se vaatisi muunnostöitä, joiden ongelmista kiistellään). Skaala olisi siltikin murto-osa nykyisestä fossiilitaloudesta, kun taas esimerkiksi massiivisessa hiilen talteenotossa ja varastoinnissa pitäisi luoda aivan valtava fossiilitalouden mittakaavainen infrastruktuuri.

Pienhiukkasten suihkuttamista pitäisi kuitenkin jatkaa maailman tappiin, tai niin kauan kun kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat vaarallisen korkealla. Jos se nimittäin keskeytettäisiin ja pitoisuudet olisivat edelleen korkeat, syntyvä “lämpöshokki” olisi hirvittävän nopea. Menetelmällä on arveltu olevan myös vaarallisia vaikutuksia mainittujen happosateiden lisäksi: se voisi heikentää otsonikerrosta tai hidastaa sen toipumista, ja vaikuttaa sadannan jakautumiseen. Kuten Bill McKibben toteaa artikkelissaan, monet pelkäävätkin edellä mainittua ylirajaisten konfliktien vaaraa – yhdelle suotuisa SRM-hanke voisi olla toiselle maalle tuhoisa. Yksikin maa voisi teoriassa aloittaa nämä toimet, kuten käy mainitun Kim Stanley Robinsonin climate fiction-teoksessa The Ministry for the Future, mutta vaikutukset olisivat globaaleita.

(2) Untuvapilvien (cirrus) ohentaminen

Alailmakehän yläosien untuvapilvet sekä heijastavat auringonvaloa että absorboivat lämpöä, mutta lämpövaikutus on isompi. Pilviin kylvettäisiin niin ikään pienhiukkasia, mutta toisenlaisia, ja niiden tarkoituksena olisi vaikuttaa jääkristallien muodostumiseen. (Tarkkaan ottaen tämä keino ei kuulu SRM:n piiriin, koska se vaikuttaa pilviin sitoutuvaan lämpöön, mutta samalla se muuttaisi pilvien heijastavuuden suuremmaksi vaikutukseksi.)

(3) Merialueiden pilvien valkaiseminen

Tällä keinolla pyritään vaikuttamaan merialueiden heijastavuuteen eli albedoon. Yksinkertaisimmillaan idea tarkoittaisi meriveden suihkuttamista taivaalle laivoista. Huomattavaa on, että tämän keinon vaikutus mitä ilmeisimmin olisi paikallinen, ei globaali. Näin siitä on puhuttu mahdollisena lisäturvana koralleille tai arktisille alueille. Se siis eroaa merkittävästi aerosolien suihkuttamisesta yläilmakehään – eli jo SRM:n piirissä eri keinojen tarkastelu saman kattokäsitteen alla peittää merkityksellisiä eroja. Toisaalta tämän menetelmän toimivuudesta on vielä epävarmuutta, ja sillä voisi olla vaikutuksia merten biologiaan tai sääjärjestelmiin.

(4) Avaruuspeilit

Hurjimmissa kuvitelmissa Auringon säteilyn pääsyä koko planeetalle estetään avaruuteen sijoitetuilla peileillä. Toistaiseksi tämä on kuitenkin enemmän science fictionia kuin todellisuutta.

(5) Muita keinoja albedon lisäämiseen

Planeetan pinnan heijastavuuden lisäämiseksi on esitetty kaikenlaisia tapoja aina kattojen maalaamisesta valkoiseksi siihen, että laivoilla “vaahdotettaisiin” meren pintaa. Näidenkin keinojen vaikutukset mitä ilmeisimmin olisivat alueellisia.

Kaikkiin SRM-keinoihin liittyy sama perusongelma, jos niitä ajatellaan pääasiallisena ilmastonmuutoksen hillintäkeinona. Ne eivät vaikuta ilmakehään ja meriin päätyvien kasvihuonekaasujen määrään mitenkään. Niinpä jos päästöjä ei saataisi alas, merten happamoituminen jatkuisi. Tietenkään näillä keinoilla ei myöskään vähennettäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöön liittyviä muita saastumis- ja terveysongelmia, ei liioin metsäkatoa tai muita ilmiöitä, joissa on muitakin ongelmia kuin kasvihuonekaasupäästöt. SRM puuttuu vain osaan oireista eikä lainkaan juurisyihin.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen

Lopuksi on mainittava sekalainen joukko tapoja, joilla ilmastonmuutoksen vaikutuksia on ajateltu hillittävän. Näitä luetaan joskus ilmastomuokkauksen piiriin, joskus ei. Viime vuosina näkyvyyttä ovat saaneet ideat hillitä jäätiköiden pienentymistä. Yksinkertaisimmillaan ideana on ollut suihkuttaa jäätiköille vettä jäätymään, aidata jäätiköiden reuna-alueita tai jopa peittää jäätiköitä kankaalla. Hurjimmissa suunnitelmissa on visioitu merenpohjaan rakennettavia muureja, joilla pidettäisiin romahtamisvaarassa olevia jäätiköitä paikallaan.

Näitä keinoja ei voi edes nähdä vaihtoehtoina päästövähennyksille (tai hiilen talteenotolle tai SRM:lle). Niissä on kysymys aivan eri asiasta, eikä keinojen keskinäisessä vertailussa oikein ole mieltä. Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuvissa toimissa avainkysymys on, ollaanko jo niin pitkällä ilmastonmuutoksessa, että tiettyjä ekologisia ja geofysikaalisia muutoksia ei enää täysin voida välttää. Monien mannerjäätiköiden kohdalla tällainen point of no return lienee ohitettu. 

Vaikka päästövähennyksiä saataisiin aikaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon, jo nykyiseen hiilidioksidipitoisuuteen ilmakehässä on “leivottu sisään” paljon mannerjäiden sulamista ja merenpinnan nousua. Parhaassakin tapauksessa lienee niin, että pitoisuutta ei saada alas tarpeeksi nopeasti, jos nyt ylipäätään nettonegatiiviseen vaiheeseen päästään. Esimerkiksi jäätiköitä ja koralleja suojaavat ja elvyttävät toimet voivat olla siksi välttämättömiä. 

Lopuksi

Kaikkien näiden hyvin erilaisten menetelmien ja pyrkimysten tarkastelu saman kattokäsitteen alla hämärtää ymmärrystämme. Jotkin voivat olla välttämättömiä, jotkin riskeistään huolimatta tarpeellisia, toisten hyödyt voivat olla epävarmoja ja potentiaaliset haitat merkittäviä, ja joissain riskit voivat olla paitsi vaarallisia myös globaaleja. Se, onko “ilmastonmuokkaus” yleistasolla hyväksyttävää tai ei, kannatettavaa vai ei, on huono kysymyksenasettelu. On puhuttava yksittäisistä keinoista niiden omilla ehdoilla, ja aina laajemman päästöjen vähennyksen ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen kontekstissa. 

Kiistely ilmastonmuokkauksesta tuskin häviää mihinkään vaan muuttuu kuumemmaksi ilmaston myötä, aivan kuin kiista hiilen talteenotosta. Vaikka on täysin selvää, että fossiilitalouden alasajo ja kaikkien päästöjen mahdollisimman nopea alasajo on elinkelpoisen tulevaisuuden edellytys, vuosikymmenten kollektiivisen epäonnistumisen jälkeen jotain muutakin tarvitaan. 

Kuten IPCC:n raportissa todettiin, skaala ja pyrkimykset ovat kriittisen tärkeitä näkökohtia, mutta niin ovat myös ajoitus suhteessa päästövähennyksiin sekä se, millä tavalla menetelmillä puututaan ekologisten järjestelmien toimintaan. Ilmastonmuutos kun ei ole ainoa päällä oleva ongelma.

Sekava käsitteellinen kaatoluokka ei lisää ymmärrystä vaan hämärtää sitä. Siksi kaikkien tutkijoiden, kansalaisaktiivien, poliitikkojen ja tiedotusvälineiden velvollisuus olisi puhua asiasta aina mahdollisimman tarkasti. Tämä käsite ei varmasti mihinkään katoa, eikä sitä määrittelemällä kuriin saa. Siksi tarvitaan jatkuvaa työtä: tarkennusta, kritiikkiä, faktantarkistusta käsitteellistä purkutyötä, jotta hämäryyden suojissa ei päästä ujuttamaan vaarallisia keinoja käyttöön.

Ville Lähde

Lisälukemistoa:
Bob Berwyn, “New Federal Report on Research Into Sun-Dimming Technologies Delivers More Questions Than Answers”
Climate Analytics, “Why geoengineering is not a solution to the climate problem”
Daisy Dunne, “Explainer: Six ideas to limit global warming with solar geoengineering”
David Kitchen, “Geoengineering sounds like a quick climate fix, but without more research and guardrails, it’s a costly gamble − with potentially harmful results”
“Frozen Arctic” -raportti
Jacklin Kwan, “Will Geoengineering Kill Us Or Save Us?”
NOAA, “Climate Intervention”
UNEP, “One Atmosphere: An Independent Expert Review on Solar Radiation Modification Research and Deployment”