21.11.2025
Valtiovarainvaliokunnalle: velkajarru Annoimme 19. marraskuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle. Asia: HE 167/2025 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi julkisen talouden hoitamisesta ja talouspolitiikan arviointineuvostosta sekä niihin liittyviksi laeiksi https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+167/2025 Lausunnon pääsanomat: Elämme tällä hetkellä monikriisissä, jossa suomalaisen yhteiskunnan päälle vyöryy yhtä aikaa sekä lyhytkestoisia että pidempikestoisia kriisejä. Tässä ajassa talouspolitiikkaa tulee aina tehdä monikriisin haasteet tunnistaen, kestävyysmurroksen edistämisen […]

Annoimme 19. marraskuuta 2025 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle.

Asia: HE 167/2025 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi julkisen talouden hoitamisesta ja talouspolitiikan arviointineuvostosta sekä niihin liittyviksi laeiksi https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+167/2025

Lausunnon pääsanomat:

  • Elämme tällä hetkellä monikriisissä, jossa suomalaisen yhteiskunnan päälle vyöryy yhtä aikaa sekä lyhytkestoisia että pidempikestoisia kriisejä. Tässä ajassa talouspolitiikkaa tulee aina tehdä monikriisin haasteet tunnistaen, kestävyysmurroksen edistämisen ehdoilla ja siirtymäpolitiikkaa tukien.
  • Hallituksen esityksestä eduskunnalle julkisen talouden hoitamisesta puuttuu monikriisin näkökulma. Esityksen perustana ovat EU:n uudet finanssipolitiikan säännöt, jotka myös sivuuttavat monikriisin olosuhteen. Todellisuudessa julkisten varojen käyttöä tarvitaan tällä hetkellä lisää, ei vähempää, johon EU:n taloussäännöt ja kansallinen säädöstö finanssipolitiikkaa nyt ohjaavat.
  • Lakiesityksellä luodaan myötäsyklinen taantuman syventäjä ja pakotetaan Suomeen talouskuria, vaikka tosiasiassa Suomen julkinen talous on esitettyä paremmassa kunnossa, kansantalouden rahoitusasema on hyvä ja meillä on kansakuntana kykyä monenlaisiin yhteiskunnallista kestävyyttä ja taloudellista kestävyysmurrosta edistäviin hankkeisiin.
  • BIOS-tutkimusyksikön mukaan finanssipolitiikan valvonnan pitää jatkossakin olla Valtiontalouden tarkastusviraston, ei Talouspolitiikan arviointineuvoston vastuulla.

***

Yleistä lakiehdotuksen julkisen talouden hoitamiselle antamista suuntaviivoista

BIOS-tutkimusyksikkö kiittää valtiovarainvaliokuntaa lausuntopyynnöstä. Kommentoimme seuraavassa hallituksen esitystä eduskunnalle julkisen talouden hoitamisesta ja talouspolitiikan arviointineuvostosta sekä niihin liittyvistä laeista. Lausuntomme alussa tarkastelemme julkisen talouden hoitamisen suuntaviivoja yleisemmin, jonka jälkeen siirrymme esityksen yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.

Elämme tällä hetkellä monikriisissä, jossa myös suomalaisen yhteiskunnan päälle vyöryy yhtä aikaa sekä lyhytkestoisia että pidempikestoisia kriisejä tai miedompia haasteita. Näihin vastaaminen edellyttää strategista otetta ja aktiivista tulevaisuuden rakentamista kaikilta yhteiskuntamme toimijoilta. Kyseessä on mittava ja moniulotteinen kollektiivinen ponnistus, jossa eri instituutioiden, organisaatioiden, yksittäisten toimijoiden ja toiminnan on pelattava johdonmukaisesti yhteen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhteiskuntamme voimavarat on suunnattava näitä kriisejä kohti ja kaikkien sen osa-alueiden on parhaalla mahdollisella tavalla oltava mukana yhteisessä kriisinhallinnassamme.

Talouspolitiikka, finanssipolitiikka ja julkisen talouden hoitaminen ei ole tästä projektista irrallinen saareke. Päinvastoin se on tarvitsemamme siirtymäpolitiikan ydinaluetta. Siirtymäpolitiikalla viitataan sellaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, joka laaja-alaisesti ja määrätietoisesti pyrkii rakentamaan yhteiskunnasta ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän – edistämään eri päätöksin, toimenpitein ja institutionaalisin muutoksin kestävyysmurrosta suomalaisessa yhteiskunnassa. Talouspolitiikalla on siirtymäpolitiikassa keskeinen rooli siksi, että sen kautta pystytään ohjaamaan niin halutessa tehokkaasti ja tarkastikin yhteiskunnan resursseja kestävyysmurroksen edistämisen vaatimiin suuntiin. Ilmeistä siis on, että tässä ajassa talouspolitiikkaa tulisi aina tehdä monikriisin haasteet tunnistaen, kestävyysmurroksen edistämisen ehdoilla ja siirtymäpolitiikkaa tukien.

Hallituksen esityksestä eduskunnalle julkisen talouden hoitamisesta tällainen näkökulma puuttuu tyystin. Esityksen perustana ovat EU:n uudet finanssipolitiikan säännöt, jonka päälle rakennetaan oma kansallinen mekanismi finanssipolitiikan virittämiseksi ja julkisen talouden hoitamiseksi. EU:n finanssipoliittisten sääntöjen ainoa motivaatio on EU-valtioiden velkaantumisen rajoittaminen (velkasuhteen alentaminen) sekä julkisten talouksien tasapainottaminen (alijäämien leikkaaminen). Peruslähtökohta on täysin sokea aikamme tärkeimmille yhteiskunnallisille haasteille, ilmastonmuutokselle, luontokadolle, yhteiskuntarauhan horjumiselle ja talouksien infrastruktuurien murenemiselle. Ajattelun perustana tuntuu olevan, että julkinen talous ei ole millään tavalla yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, sitä voidaan käsitellä yhteiskuntien kehitykselle eksogeenisena eikä sen kautta voida mitenkään vaikuttaa yhteiskuntiemme suuntaan – hyvässä tai pahassa. Tällainen lähtökohta on oikeastaan mieletön.

On Suomen yhteiskunnan ja kestävyysmurroksen edellytysten kannalta hyvin ongelmallista, että EU:ssa on päädytty tällaiseen talouspolitiikan ja julkisten talouksien hoitamisen kehikkoon. Jotta siirtymäpolitiikka voisi olla tehokasta ja toimivaa, koko kehikko pitäisi oikeastaan kiistää ja sitä pitäisi pyrkiä aktiivisesti muuttamaan. Todellisuudessa julkisten varojen käyttöä tarvitaan tällä hetkellä lisää, ei vähempää, johon EU:n taloussäännöt ja esityksessä vielä niitäkin tiukempi kansallinen säädöstö finanssipolitiikkaa ohjaavat. Ohjaus- ja päätöksentekokyvyn rajoittaminen monikriisissä on erittäin ongelmallista, sillä se voi pahimmillaan estää täysin välttämättömien investointihankkeiden toteutumisen ja siten padota kestävyysmurrosta pahimmalla mahdollisella tavalla.

EU-sääntöjä luodessa ja kansallista lainsäädäntöä kirjoittaessa niiden vaikutuksia eurooppalaisten valtioiden kapasiteettiin ohjata siirtymäpolitiikkaa ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota tai ainakaan sääntöjen ja lakien perusteluista tällainen pohdinta ei käy selvästi ilmi. Tähän lienee johtanut jonkinlainen maailmankuvallinen sekaannus, joka ohjaa sääntöjen kirjoittajat ajattelemaan yhteiskuntien kehitystä lineaarisena, historiallisia trendejä seuraavana, luonnollisena urana, johon eivät kriisit, politiikat, ihmisten valinnat, yhteisölliset dynamiikat tai luonnon antamat reunaehdot voi oleellisesti vaikuttaa. Toisin sanoen perusongelma talouspolitiikan säännöissä ja myös esitetyssä lainsäädännössä on jo todellisuuden olemuksen tulkinnassa sekä oletuksissa siitä, mitä voimme tästä todellisuudesta tietää.

Laki julkisen talouden hoitamisesta

Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi julkisen talouden hoitamisesta ottaa lähtökohdakseen EU:n taloussääntöjen tarkan noudattamisen. Perusteluna finanssipoliittisten lakien uudistamiselle Suomessa ovat nimenomaan EU:n uudistetut taloussäännöt, joiden kansallisen toimeenpanon nähdään vaativan lakien päivittämistä. Tavoitteena uusissa laeissa on, että ne ohjaavat talouspolitiikkaa minimissään EU:n sääntöjen asettamien raamien sisään. Edelleen pyrkimyksenä kuitenkin on, että kansallisilla lisäyksillä luodaan turvamarginaalia, eli käytännössä kansallisesta ohjauksesta pyritään tekemään finanssipolitiikan näkökulmasta vieläkin kiristävämpää kuin mihin EU:n säännöt Suomen valtiota velvoittaisivat.

Laki tulee voimaan käytännössä vasta 2030-luvun alussa, mutta juuri solmitulla parlamentaarisella säännöllä EU-sääntöjen tiukat velvoitteet on päätetty ottaa finanssipolitiikan ohjauksen ohjenuoraksi jo seuraavan vaalikauden alusta lähtien. VM:n laskelmien perusteella sopimuksesta ja laista seuraa tuleville vuosille jatkuva julkisen talouden sopeuttaminen, jonka mittaluokka liikkuu lopulta toteutuvasta talouskasvusta riippuen jossain 6 mrd. ja 20 mrd. euron välimaastossa nettomääräisesti. Käytännössä Suomessa ollaan siirtymässä ainakin vuosikymmenen mittaiseen talouskuriin, joka voidaan välttää ainoastaan hyvällä julkisen talouden sopeutuksesta riippumattomalla yksityisen sektorin talouskasvulla.

Valitettavasti yleensä ja erityisesti monikriisissä, jossa taloudellinen epävarmuus on suurta, yhteiskuntapolitiikalta odotetaan tavallista enemmän suunnannäyttöä ja julkista taloutta on syytä käyttää suotuisan taloudellisen kehityksen tukemiseksi (investoinnit ja julkinen kulutus kokonaiskysynnän perustana), edellinen taloudellinen olosuhde on erittäin epätodennäköinen. Paljon todennäköisempää on, että julkisen talouden sopeutus aiheuttaa Suomen taloutta kurjistavan kierteen, jossa kokonaiskysyntä tasaisesti alenee, epävarmuus lisääntyy ja talouskasvu loppuu kokonaan niin kauan kuin sääntöjen mukainen sopeutus jatkuu. Tällaiset pohdinnat puuttuvat kokonaan lakiesityksessä eikä tällaista kehitysuraa näytetä pitävän lainkaan mahdollisena.

Vaikka laissa implikoidaan jonkinlaista joustavuutta ja harkinnanvaraa tilanteessa, jossa edellä kuvatut dynamiikat toteutuvat, on sen tahtotilana nimenomaan toimia julkista taloutta kiristävänä mekanismina taantumissa. Toisin sanoen lakiesityksellä pyritään tietoisesti luomaan myötäsyklinen taantuman syventäjä. Sen sijaan siinä tapauksessa, että yksityinen sektori tuo tulevina vuosina Suomen talouteen merkittävän kasvupyrähdyksen, julkisen velan BKT-suhde alenee automaattisesti, jolloin sopeutusta ei tarvita välttämättä lainkaan. Näin esitetty malli julkisen talouden hoitamisesta on selkeästi epäsymmetrinen.

Kun koko lainsäädännön kirjoittaminen on aloitettu EU:n sääntöjen asettamalta pohjalta, missään vaiheessa lainsäädännön perusteluja ei pohdita sitä, mitkä ovat Suomen kansantalouden ja julkisen talouden todelliset rahoitusrajoitteet. Tätäkin voidaan pitää ainakin kansallisen autonomian ja suvereniteetin vaalimisen näkökulmasta ongelmallisena. Todellisuudessa julkisen talouden rahoituskestävyyden määrittää viime kädessä kansantalouden ulkoinen tasapaino siten, että pitkään ulkomaille jatkunut velkaantuminen tuottaa lopulta rahoituskriisin – joko valuuttapaon ja valuuttakurssin heikkenemisen, kansantalouden toimijoiden rahoituksen hinnan nousun tai molempien seurauksena. Suomen kansantalous on viime vuosina saavuttanut pysyvältä näyttävän ulkoisen tasapainon, jota voidaan edelleen vahvistaa muun muassa energiaomavaraisuutta lisäämällä, kansantalouden sisäisiä kiertoja vahvistamalla ja vientiä edistävällä monipuolisella politiikalla. Nykyinen tilanne antaa Suomelle liikkumavaraa entisestään vahvistaa rahoitusasemaansa näillä talouden alueilla. Lisäksi on huomioitava, että Suomen julkisyhteisöillä on merkittävästi likvidejä varoja, joiden myötä sen rahoitusasema on huomattavasti parempi, kuin mitä EU:n sääntöjen keskiössä oleva bruttovelkasuhde osoittaa. Nämä tekijät on jätetty kokonaan sivuun suomalaisessa keskustelussa julkisten talouden hoitamisesta, mitä voidaan pitää jokseenkin omituisena.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että Suomen julkinen talous on esitettyä paremmassa kunnossa, kansantalouden rahoitusasema on hyvä ja meillä on kansakuntana kykyä monenlaisiin yhteiskunnallista kestävyyttä ja taloudellista kestävyysmurrosta edistäviin hankkeisiin. Nyt esitetyllä finanssipoliittisella lailla tämän liikkumavaran käyttöä pyritään joko tietoisesti tai tiedostamatta patoaman merkittävästi. Tällä on väistämättä negatiivinen vaikutus Suomen valtion kykyyn ohjata siirtymäpolitiikkaa ja edistää yhteiskunnalle välttämätöntä kestävyysmurrosta.

Laki talouspolitiikan arviointineuvostosta

Hallituksen esityksessä ollaan lisäksi muuttamassa finanssipolitiikan valvonnan rakenteita Suomessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eduskunnan alaiselta Valtiontalouden tarkastusvirastolta ollaan siirtämässä päävalvontavastuu Talouspolitiikan arviointineuvostolle, jonka jatkossa esitetään koostuvan yliopistoilla toimivista taloustieteilijöistä. Muutos herättää paljonkin kysymyksiä ja tärkeimpänä sen, onko jatkossa Suomessa puolueetonta ja neutraalia talouspolitiikan valvontaa lainkaan.

Esityksessä Talouspolitiikan arviointineuvoston nimittää valtioneuvosto. Sillä on siis mahdollisuus jatkossa valita ne henkilöt, jotka arvioivat hallituksen toteuttamaa talouspolitiikkaa. Vaikka esittelyvastuu on lakiesityksessä osoitettu valtiovarainministeriölle ja sen toivotaan vakaasti noudattavan yliopistojen tekemiä ehdotuksia, mitään todellista estettä ei rakennetta sen tielle, että hallitus nimittäisi arviointineuvostoon haluamansa jäsenet poliittisin perustein.

Tämä saattaa olla demokratian ja talouspoliittisten sääntöjen noudattamisen näkökulmasta hyväkin asia. Koska hallitukselle myötämieliset arvioijat tuskin esittävät merkittävästi eriäviä tulkintoja talouspolitiikasta, ja koska lainsäädännössä kovinkin velvoitus hallitukselle ja eduskunnalle on arviointineuvoston huomioihin vastaaminen (selittäminen), lopulta kansallisesta säännöstöstä ei lopulta seuraa minkäänlaisia rajoitteita hallituksen ajamalle ja eduskunnan enemmistön päättämälle talouspolitiikalle.

Jos kuitenkin talouspolitiikan arviointineuvoston ja istuvan hallituksen välille syntyy syvä erimielisyys talouspolitiikasta, voi esimerkiksi edellisen hallituksen nimittämä arviointineuvosto oleellisesti määrittää sitä talouspoliittista ympäristöä, jossa uusi hallitus toimii tiukoilla kannanotoillaan ja vastalauseillaan harjoitetusta politiikasta. Näin lainsäädännöllä ja arviointineuvostolla onkin ehkä lopulta mittavasti niin sanottua pehmeää ja julkisuuden kautta tapahtuvaa poliittista valtaa, joka tietyissä tilanteissa saattaa haastaa radikaalistikin istuvan hallituksen tavoitteet. Tämä puolestaan olisi vaalidemokratian toteutumisen kannalta hyvinkin ongelmallista.

BIOS-tutkimusyksikön selkeä kanta finanssipolitiikan valvontaan onkin se, että se pitää jatkossakin olla Valtiontalouden tarkastusviraston vastuulla.

 

11.11.2025
Uutiskirje 11/2025 Syksy on ollut kiireistä aikaa BIOS-tutkimusyksikössä. Ville ja Tere kirjoittavat kovalla tohinalla teosta 12 käsitettä maailmasta (niin & näin -kirjat), joka ilmestyy huhtikuussa BIOSin juhlavuoden kunniaksi – olemme pian kymmenvuotiaita! Toimistomme on muuttanut Meritullintorilta lähistölle Sofiankadulle uusiin tiloihin, ja Industrial Foresight Studion lanseeraaminen vaatii paljon työtä. Tästä huolimatta on kertynyt kosolti kerrottavaa muusta toiminnastamme. Ensiksi […]

Syksy on ollut kiireistä aikaa BIOS-tutkimusyksikössä. Ville ja Tere kirjoittavat kovalla tohinalla teosta 12 käsitettä maailmasta (niin & näin -kirjat), joka ilmestyy huhtikuussa BIOSin juhlavuoden kunniaksi – olemme pian kymmenvuotiaita! Toimistomme on muuttanut Meritullintorilta lähistölle Sofiankadulle uusiin tiloihin, ja Industrial Foresight Studion lanseeraaminen vaatii paljon työtä. Tästä huolimatta on kertynyt kosolti kerrottavaa muusta toiminnastamme. Ensiksi luomme kuitenkin katseen tuoreisiin ympäristöraportteihin.

Ja onnea Tere Vadénille ja Antti Salmiselle sekä Juha Kauppiselle Ekosäätiön tämän vuoden Pekka Kuusi -palkinnoista!

Uutiskirjeen voi tilata sähköpostiin täältä. Muista seurata myös videoitamme ja podcastejamme ja sosiaalisen median kanaviamme kuten Bluesky, Facebook, Instagram ja LinkedIn.

Meren rannassa veneiden kiinnitykseen tarkoitettuja paaluja sumussa.

Paaluja sumussa. Kuva: Paavo Järvensivu

Maailmalta

Ympäristöraporttien syksy

Syyskuussa ilmestynyt Euroopan ympäristökeskuksen (European Environment Agency) raportti Europe’s Environment 2025 oli karua muttei yllättävää luettavaa (Ylen juttu aiheesta). Euroopan ympäristökeskus on EU:n virasto, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa juuri viiden vuoden välein julkaistava kattava trendejä ja keski- ja pitkän aikavälin näkymiä yhteennivova raportti. Perusviesti on selvä: ympäristön tila jatkaa heikkenemistään Euroopassa. Erityisesti nostetaan esiin biodiversiteetin kato sekä vesiongelmat: jo kolmasosa maanosan väestöstä elää “vesistressin” oloissa. Kumpikin näistä ongelmakimpuista nivoutuu osin ilmastonmuutokseen. Euroopan ilmasto lämpenee tuplasti nopeammin kuin globaali keskiarvo. Silti ongelmien pahenemista ajavat myös kestämättömät paikalliset käytännöt, ja erityisesti maa- ja metsätalous korostuvat näillä ongelma-alueilla.

Euroopassa on edistytty ilmastopäästöjen vähentämisessä, joskin liikenteen ja ruokajärjestelmän päästöissä edistyminen on ollut olematonta. Maan ja metsien hiilinielujen heikkeneminen on syönyt osan edistyksestä, mikä on suomalaisittain tuttu ongelma. Monia muita ilmansaasteita on myös saatu vähennettyä.

Sosio-ekologisen aineenvaihdunnan ydinkysymyksiä on luonnonvarojen käyttö, ja se on Euroopassa kestämättömällä tasolla. Suomalainen yhteiskunta on erityisen resurssi-intensiivinen, ja täällä myös materiaalin kierrossa on edetty selvästi heikommin kuin Euroopassa keskimäärin.

Kuten vaurailla mailla on tapana, Euroopan maat myös ulkoistavat kulutuksensa ympäristövaikutuksia. Seikka näkyy esimerkiksi YK:n vuosittaisissa raporteissa, jotka tarkastelevat Kestävän kehityksen tavoitteiden (SDG) saavuttamisessa tapahtunutta edistystä maailmanlaajuisesti. Syksyllä ilmestynyt Sustainable Development Report 2025 tarkastelee maiden kestävyyttä myös niiden maantieteellisten rajojen ulkopuolisten ympäristövaikutusten kantilta: ulkoistamisen tai “vuotamisen” (spillover) rankingissa Suomen sija ei ole mairitteleva: 144/167. Vaikka sillä asteikolla, jossa kaikkia “kestävyyden ulottuvuuksia” mitataan samanarvoisina, Suomi on ykkösenä, ympäristöhaittojen tarkastelussa olemme kaukana kestävyydestä. (Kommentoimme taannoin tätä asiaa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle.)

Lokakuussa ilmestynyt, kuudes vuosittainen State of the Climate Report oli saanut karun alaotsikon “planeetta kuilun partaalla”. Raportin on kirjoittanut joukko nimekkäitä tutkijoita, jotka kuuluvat kansainväliseen verkostoon “Alliance of World Scientists”. Verkosto on syntynyt kokemuksesta, että tutkijayhteisöllä on erityinen vastuu varoittaa yhteiskuntia kehityksen suunnasta. Raportti ilmaisee saman huolen:

“Johtuen asemastamme tutkimuksessa ja ylemmässä koulutuksessa meillä on eettinen velvollisuus soittaa hälytyskelloja kiihtyvien globaalien riskien äärellä ja toimia kollektiivisesti, jotta ne kohdataan selvänäköisinä ja päättäväisinä.”

State of the Climate -raportissa tarkastellaan joukkoa keskeisiä ympäristön tilasta kertovia “elonmerkkejä” ja todetaan, että suurin osa niistä (22/34) vie yhä huonompaan suuntaan. Hälytyssignaalien ohella raportti esittää joukon konkreettisia toimia, kun mahdollisuuden ikkuna on vielä auki välttää kaikkein pahimmat muutokset.

BIOS

Tutkimusartikkeleita

Syyskuussa Alue ja Ympäristö -lehdessä ilmestyi Tere Vadénin johdolla kirjoitettu artikkeli “Onko talouskasvun ja ympäristöpaineiden irtikytkennässä onnistuttu? Tapaus Suomi”, joka päivittää ja tarkentaa varhaisemman artikkelimme tuloksia. Artikkeli vahvistaa aikaisemman tutkimuskirjallisuuden havaintoja: talouden kasvun yhdistäminen ympäristökuorman vähentämiseen on mittakaavaltaan suurempi haaste kuin esimerkiksi julkisesta keskustelusta usein välittyy.

Tellervo Ala-Lahti kirjoitti Leonie Reinsin kanssa artikkelin “Innovation, precaution, and sustainable development in EU environmental law—a false trichotomy?”, jossa tarkastellaan nykyistä kädenvääntöä varovaisuusperiaatteen ja “innovaatioperiaatteen” välillä EU:n ympäristölain kentällä. Kirjoittajien mukaan innovaatioperiaate on EU-oikeudessa tarpeeton, koska kestävän kehityksen periaate jo velvoittaa tasapainottamaan sosiaaliset, ympäristölliset ja taloudelliset tavoitteet EU-politiikassa samalla kun varovaisuusperiaate ohjaa riskien hallintaa, jolloin erillistä innovaatioperiaatetta ei tarvita. 

BIOS-podcastien syksy

Loka- ja marraskuussa BIOS-podcastissa sukellettiin syvälle ilmastonmuutokseen kahdessa jaksossa otsikon “Ilmastonmuokkaus” alla. Ensimmäisessä osassa Ville ja Tere kertasivat ilmastonmuutoksen perusasioita, kävivät lävitse hiilen talteenoton problematiikkaa ja pureutuivat ilmastonmuokkauksen moninaisiin ehdotettuihin muotoihin ja aihetta käsitteleviin tieteellisiin kiistoihin. Toisessa osassa keskusteluun liittyi Emma Hakala, ja kolmikko ruoti ilmastonmuokkausta turvallisuuden ja geopolitiikan näkökulmasta.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on tavalliseen tapaan esiintynyt Raha, talous, politiikka -podcastissa. Sitten viime uutiskirjeen, Jussi ja Lauri Holappa ovat kommentoineet tiukasti Orpon hallituksen leikkauksia ja valtionvarainministeriön tiedontuotantoa, Suomen työttömyyskriisiä, Javier Milein Argentiinaa, velkajarrun hyväksymistä ja “Nallen puhdistuksia”. Jussi kommentoi työttömyyskriisiä myös MTV:lle lokakuussa.

BIOS-blogi

BIOSin varttuneeksi jäseneksi liittynyt Janne Hukkinen kirjoitti lokakuun alussa siitä, mitä BIOS voi opettaa yliopistoille tieteen rajojen ylittämisestä:

“Lopuksi on vielä niitä, jotka huudahtavat epätoivoisina: Nyt konkretiaa pöytään! Miltä näyttäisi rakenteiltaan uudistuneessa suomalaisessa yliopistossa toimiva tutkimusryhmä, joka kykenee pitkäjänteiseen tieteen rajat ylittävään kestävyystutkimukseen?

Se näyttäisi BIOS:ilta. BIOS on ollut olemassa jo kymmenen vuotta ja aikoo näillä näkymin jatkaa elämäänsä vielä vuosikaupalla. Sen perustajajäsenet ovat edelleen sen jäseniä. Joitain jäseniä on tullut lisää. Se on tehnyt systemaattista tutkimustyötä ekologisen jälleenrakennuksen ja kestävyysmurroksen edistämiseksi. Tähän tutkimustyöhön nojautuen se on pyrkinyt vakuuttamaan päätöksentekijät tiedeperustaisen suunnittelun hyödyistä ympäristökriisien keskellä. 

BIOS on juuri sellainen kestävyyshaasteisiin vastaava tutkimusyksikkö, joita olen edellä väittänyt tarvittavan suomalaisissa yliopistoissa.”

Tellervo Ala-Lahti perehdytti BIOS-blogin lukijoita lokakuussa datakeskusten problematiikkaan tarkastelemalla, miltä niiden luokittelu “puhtaiksi investoinneiksi” näyttää ympäristöoikeuden näkökulmasta. Tellervo peräänkuuluttaa datakeskusten ympäristöarvioinnissa myös systeemistä näkökulmaa:

“Tämä tuo meidät mielenkiintoisen ristiriidan ääreen. Datakeskusten tekniset seulontakriteerit on rakennettu siten, että niiden täyttyessä datakeskuksen nähdään “merkittävästi edistävän” ilmastonmuutoksen hillinnän ympäristötavoitetta. Siksi, kun datakeskus täyttää taksonomian ehdot ja on “linjautunut”, sitä pidetään merkittävästi myötävaikuttavana nimenomaan ilmastonmuutoksen hillintään – ei muihin tavoitteisiin. 

Kuitenkin, jos datakeskuksen ”ei merkittävää haittaa” -arviossa tulee ilmi jäykkä sähkönkulutus ja riski syrjäyttävästä vaikutuksesta, voidaan tulkita (järjestelmätason ja epäsuorat vaikutukset huomioon ottaen), että datakeskus voi aiheuttaa merkittävää haittaa juuri ilmastonmuutoksen hillinnälle eli samalle tavoitteelle, mitä sen on tarkoitus merkittävästi edistää.”

Muuta BIOS-toimintaa

Ville Lähteen antroposeeniä käsittelevä essee ilmestyi australialaisessa Aeon-lehdessä. Geologisena käsitteenä antroposeeni on julistettu kuopatuksi, ja vaikuttaa siltä, että käsitteen puolustajilla ei ole enää suurta intoa heiluttaa tuota lippua. Sana “antroposeeni” on kuitenkin tullut jäädäkseen monitieteiselle ja -taiteiselle julkisen keskustelun kentälle. Inspiroituneena geologian kentällä käydyistä keskusteluista Ville tarkastelee antroposeenia aikakauden sijaan tapahtumaketjuna, prosessina, mikä avartaa näkymiä ympäristöongelmien historian moniulotteisuuteen. Tämä oli kolmas osa Villen “käsitetrilogiaa” Aeonissa.

Ville kolumnoi myös syksyllä Helsingin seudun journalistien Lööppi-lehdessä otsikolla “Ilmastojuttujen perusasiat kuntoon”. Kansan Uutisten jutussa “Mikä meitä estää syömästä kasviksia?” hän vastasi Emilia Männynvälin kysymyksiin suomalaisen ruokajärjestelmän pullonkauloista ja perityistä piirteistä.

Brasilian ilmastokokouksen alla julkaistussa Ylen jutussa toimittajat Satu Helin ja Johanna Vehkoo tarkastelivat erilaisia ilmastoestämisen muotoja. Aihetta ILMEST-hankkeessa tutkiva Tero Toivanen oli jutun asiantuntijana:

“Ilmastodenialismin väheneminen ei tarkoita sitä, että tilanne meidän yhteiskunnassamme olisi aiempaa parempi… Kohtalonkysymys on se, annetaanko ilmastoestämisen valtavirtaistua vai pidetäänkö kiinni tavoitteista toteuttaa nopeita kestävyystoimia. Valtavirtaistuminen tarkoittaisi, että antaudutaan ilmastokriisin edessä.”

Paavo Järvensivu kommentoi Uudelle Jutulle Suomen ilmastopolitiikkaa, ristiriitaa puheiden ja tekojen välillä. Paavo peräänkuuluttaa johdonmukaisia toimia teollisuuden uudistamiseksi:

”Meillä on koko ajan maailman huippuluokan innovaatiotyötä liittyen siihen, mihin kaikkeen puukuitua ja puupohjaista raaka-ainetta ylipäätään voi käyttää. Mutta se, että innovaatioista syntyy kaupallisia menestyksiä ja varsinkin merkittävän mittakaavan skaalautuvia kaupallisia menestyksiä, vie pitkän ajan.”

Emma Hakala arvioi Kansan Uutisten laajassa jutussa ympäristömuutosten ja konfliktien välisiä suhteita, ja peräänkuulutti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan ymmärrystä siitä, että ympäristötoimia ei voi sivuuttaa sotilaallisten uhkien edessä.

“Tämä vertailuasetelma syntyy nykyajassa helposti: ympäristötoimista leikataan ympäri maailmaa ja Euroopassa käydään sotaa. Tärkeää kuitenkin olisi ymmärtää, että niin maanpuolustus kuin ympäristötoimetkin ovat välttämättömyyksiä. Vain uskottava maanpuolustus turvaa järjestelmän, jossa on mahdollista tehdä kestävää ympäristöpolitiikkaa. Toisaalta ilman ympäristönsuojelutoimia nakerramme pohjaa elinoloilta ja luonnonvaroilta, joita pyrimme turvaamaan.”

Talouselämän jutussa “Suomi on ollut jo vuosia maailman onnellisin maa: Talouselämä selvitti, onko meillä siihen enää jatkossa varaa“ BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas muistuttaa onnen tavoittelun materiaalisista rajoitteista.

”Onnea pitää etsiä asioista, jotka ovat materiaalisesti kestäviä ja inhimillisesti korkeita. Meidän pitää vapautua kulutusyhteiskunnan vaatimuksista”, hän sanoo. Mitä tällainen onni sitten voisi olla? Ahokas viittaa 1900-luvun alun brittiläisten filosofi G. E. Mooren ja ekonomisti John Maynard Keynesin ajatuksiin siitä, että hyvä elämä löytyy mielentiloista ja esteettisistä kokemuksista, ja vuorovaikutuksesta esimerkiksi luonnossa tai taiteessa koetun kauneuden kanssa.

”Sen sijaan, että haetaan onnea ulkoisista puitteista ja vaurauden maksimoimisesta, keskitytään enemmän itseemme, inhimilliseen hyvään ja vuorovaikutukseen muun maailman kanssa.”

Ahokas painottaa, että jo nykyään ihmiskunta tuottaa tarpeeksi materiaalista hyvää, että siitä riittäisi kaikille, jos se jakautuisi tasaisemmin.

Lopuksi

Grist-lehden reportaasi syventyy Standing Rockin protestien historiaan sekä siihen omituiseen tapahtumakulkuun, jonka seurauksena Greenpeace tuomittiin mittaviin vahingonkorvauksiin. Carbon Briefin jutussa käsitellään kaapatun hiilidioksidin varastoinnin rajallista kapasiteettia. Guardianissa kerrotaan merkittävästä ilmastonmuutokseen nivoutuvasta keikahduspisteestä: suurin osa koralliriutoista on käytännössä menetetty. Tuore tutkimus tosin esittää asiasta optimistisemman näkemyksen. Zeke Hausfather tarkastelee Bill Gatesin hämmennystä herättänyttä ilmastomuistiota.

Lauri Myllyvirta kirjoittaa Carbon Briefissä, että Kiinan vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen kasvu näyttää viimein pysähtyneen.

Sonja Pietiläinen kirjoittaa rasismin yleistymisestä ilmastokriisin aikana: tämä ei ole sattumaa.

Anna Kukkonen, Maija Jokela ja Arttu Malkamäki kysyvät Matti Vanhasen “metsärauhan” julistuksen jäljiltä, kuka oikeastaan lietsoo metsäsotaa.

Vesa Kyllönen kirjoittaa Reino Rinteestä, joka oli merkittävä hahmo suomalaisessa luontokysymyksiä käsittelevässä kirjallisuudessa ja “Kuusamon koskisodissa”. Noita tapahtumia käsitellään myös Ylen sarjassa “Suoran toiminnan Suomi”.

Long Play on mukana laajassa eurooppalaisessa tiedotusvälineiden Green to Grey -yhteistyöhankkeessa. Yhteisartikkeleita on ilmestynyt muun muassa Guardianissa. Suosittelemme lämpimästi pitkää juttua “Pois alta risut ja männynkävyt”. Syksyllä on ilmestynyt muitakin mainioita juttuja, kuten kompensaatioväitteitä käsittelevä “Kuolleet nielut” sekä Kainuun metsiin matkaava “Puolet petäjäistä”.

13.10.2025
Suomen datakeskukset puhtaana investointina – ympäristöoikeudellinen arvio Suomessa datakeskuksia on viime vuosina esitetty keinona houkutella suuria pääomia ja kiihdyttää “digitaalisen teollisuuden” kasvua. Tuoreen selvityksen mukaan Suomeen on suunnitteilla yli 20 miljardin euron datakeskusinvestoinnit. On kuitenkin muistettava, että vain osa rahasta jää kotimaahan, työllisyysvaikutus on rajallinen, omistus on globaaleilla toimijoilla ja verokertymä on epävarmaa. Tässä esseessä en pureudu datakeskusten kansantaloudellisiin vaikutuksiin vaan selvennän, […]

Suomessa datakeskuksia on viime vuosina esitetty keinona houkutella suuria pääomia ja kiihdyttää “digitaalisen teollisuuden” kasvua. Tuoreen selvityksen mukaan Suomeen on suunnitteilla yli 20 miljardin euron datakeskusinvestoinnit. On kuitenkin muistettava, että vain osa rahasta jää kotimaahan, työllisyysvaikutus on rajallinen, omistus on globaaleilla toimijoilla ja verokertymä on epävarmaa. Tässä esseessä en pureudu datakeskusten kansantaloudellisiin vaikutuksiin vaan selvennän, mitä tarkoitetaan sillä, että datakeskukset on kansallisesti luokiteltu Suomessa “puhtaan siirtymän” mukaisiksi hankkeiksi, sekä mistä tämä päätös on lähtöisin. Tähän luokitukseen liittyy erityisesti energiankulutuksen kestävyyttä koskeva riski. Toiseksi tarkastelen datakeskuskehitystä EU-sääntelyn valossa.

LUMI supertietokone, Kajaani

LUMI supertietokone, Kajaani. Kuva: Wikimedia Commons

Datakeskus on internetin voimalaitos. Se on erityisellä tavalla suunniteltu rakennus, jossa tuhannet palvelimet, tallennuslaitteet ja verkkolaitteet käsittelevät ja säilyttävät tietoa 24/7 – videostriimeistä pankkisiirtoihin, tekoälyn mallinnukseen ja yritysten pilvipalveluihin. Suomessa merkittäviä datakeskuksia ovat Google Finlandin Haminan kampus, Telia Helsinki Data Center Helsingissä, Equinixin ja atNorthin yksiköt Espoossa, Hetznerin kampus Tuusulassa, Verne Globalin keskukset Vantaalla, Ulvilassa (Porin seutu) ja Tampereella sekä CSC:n LUMI Kajaanissa. Suunnitteilla oleviin datakeskushankkeisiin Suomessa kuuluvat Microsoft 3465 Finland Oy:n kampukset Espoossa (Hepokorpi), Vihdissä (Huhmari) ja Kirkkonummella; atNorthin FIN04-kampus Kouvolan Myllykoskella; TikTokin (HyperCo Oy) datakeskus Kouvolassa; XTX Marketsin datakeskuskampus Kajaanissa; sekä Googlen Kajaanin ja Muhoksen alueille varaamat maa-alueet mahdollisia tulevia keskuksia varten.

Houkutellakseen datakeskuksia alueelleen Suomi alensi vuonna 2014 yli 5 MW:n datakeskusten sähköveron liki nollaan, ja vuonna 2022 verotuen piiriin kuuluvien laitosten tehoraja alennettiin 0,5 MW:iin. Vuonna 2025 hallitus esitti etuuden poistamista, mikä siirtäisi datakeskukset teollisen alaluokan verosta (n. 0,05 snt/kWh) normaaliin luokkaan (n. 2,24 snt/kWh). Elokuussa 2025 hallitus kuitenkin jäädytti datakeskusten veronkorotuksen toistaiseksi, joten datakeskusten sähköveroetu on yhä voimassa. Yksittäiset yhtiöt (esim. Google) totesivat keväällä verotuen poiston luovan epävarmuutta investoinneista, minkä voidaan nähdä olevan vähintään osasyy jäädytykselle. 

Verotukien lisäksi datakeskuksia vetävät Pohjoismaihin viileä ilmasto sekä runsas uusiutuvan sähkön ja veden saatavuus – tekijät, jotka laskevat jäähdytys- ja energiakustannuksia sekä helpottavat kestävyysviestintää. Myös Business Finland on kuvannut Suomen vetovoimatekijöiksi kylmän ilmaston, edullisen puhtaan sähkön, vesivarat ja vahvan digitaalisen infrastruktuurin. Suuryritysten päätökset avata datakeskus juuri Suomeen ovat vahvistaneet mielikuvaa “vihreästä datasta”. Mielikuva syntyy, koska Pohjoismaissa datakeskukset voidaan kytkeä jo valmiiksi vähähiiliseen sähköjärjestelmään, hukkalämpöä voidaan hyödyntää kaukolämmössä, ja tämä voidaan osoittaa läpinäkyvästi EU-sääntelykehikon kautta, samaan aikaan kun monilla maailman markkinoilla, kuten Yhdysvalloissa ja osassa Aasiaa, nopeasti kasvava kuorma nojaa yhä maakaasuun tai kivihiileen. 

“Puhtaan siirtymän” datakeskukset: hukkalämpö, sähkönjakautuma, lupakynnykset

Luvitus

Rakentamislain uudistuksessa (tuli voimaan 1. tammikuuta 2025) lakiin lisättiin lista puhtaan siirtymän hankkeista, joille voidaan myöntää sijoittamislupa – kaavoitusta keventävä pikakaista. Eduskuntakäsittelyssä listalle lisättiin myös palvelinkeskus eli datakeskus, jonka tuottamasta hukkalämmöstä pääosa hyödynnetään. Puhtaan siirtymän sijoittamislupa on rakennusluvan ensimmäinen vaihe, jolla kunta voi päättää hankkeen sijoittamisesta ilman kaavaa tai kaavan muuttamista, jos laissa asetetut edellytykset täyttyvät (datakeskusten kohdalla hukkalämmön talteenotto ja hyödyntäminen). Sijoittamislupa on siis kaavoitusta keventävä väline, mutta se ei ole muiden lupien, kuten ympäristö- tai vesiluvan korvike. Muut sektoriluvat (ympäristölupa, vesitalouslupa, kemikaaliturvallisuutta koskeva lupa) haetaan erikseen; rakentaminen voi alkaa vasta, kun vaaditut luvat ovat lainvoimaisia. Datakeskusten ollessa ”puhtaan siirtymän” mukaisia niiden luvat on käsitelty sujuvoitetusti yhdistämällä eri lupien käsittely yhteen prosessiin ja niin, että ne ovat voineet ohittaa käsittelyjärjestyksessä muiden teollisen hankkeiden lupahakemusten käsittelyn. 

Kun datakeskus on Suomessa määritelty “puhtaan siirtymän” hankkeeksi, se saa siis kaksi erillistä etua. Ensinnäkin mahdollisuuden hakea puhtaan siirtymän sijoittamislupaa (kaavoitusta korvaava paikkapäätös) ja toiseksi etusijan aluehallintoviraston (AVI) käsittelyssä, jos hanke tarvitsee ympäristö- tai vesilain mukaisen luvan. Kyseinen etusija aluehallintovirastossa on ennen kaikkea prosessietu: menettelysäännöksiä tai luvan myöntämisen edellytyksiä ei muuteta, mutta lupa on sujuvoittamisen ansiosta mahdollista saada nopeammin. Toisin sanoen kynnysarvot, päästörajat, todistelut ja kuulemiset ovat samat kuin muissakin hankkeissa, mutta lupahakemus käsitellään jonon kärjessä, ja erilaiset vaaditut luvat käsitellään prosessissa yhteensovitettuna. Käytännössä sijoituslupa ja erilaisten sektorilupien sujuvoitettu käsittely mahdollistaa nopean datakeskuskehityksen Suomessa, mikä voi aiheuttaa riskin puhtaan sähkön riittävyydestä, etenkin jos energiamurros ei etene Suomessa toivotusti.

Kaikki datakeskukset eivät ole ympäristölupavelvollisia, jolloin kyseinen lupa ei ole rakentamisen aloittamisen tiellä. Suomessa datakeskukset ovat ympäristölupavelvollisia tyypillisesti varavoiman ja jäähdytysratkaisujen suhteen. Jos varavoimageneraattorien yhteisteho ylittää 50 MW, hanke katsotaan direktiivilaitokseksi EU:n teollisuuspäästödirektiivin nojalla, jolloin ympäristölupa ja laaja ympäristövaikutusten arviointi ovat pakollisia. Pienemmät tai hajautetut keskukset voivat jäädä ympäristöluvituksen ulkopuolelle. Alle 50 MW varavoimalla toimivan datakeskuksen varavoimageneraattorit kuuluvat EU:n keskisuurten polttolaitosten (1–50 MW) päästöjä koskevan direktiivin (MCP-direktiivin) piiriin. Niistä tehdään rekisteröinti-ilmoitus kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle ennen toiminnan aloittamista. Viranomainen kirjaa toiminnan rekisteriin, ja toiminta noudattaa suoraan asetettuja yleisiä päästö- ja tarkkailuvelvoitteita, eikä yksilöllistä ympäristölupaa yleensä tarvita. Viranomainen voi kuitenkin edellyttää ympäristölupaa poikkeustapauksissa, jos olosuhteet tai riskit sitä vaativat, sillä Suomen ympäristönsuojelulain nojalla rekisteröitäväkin toiminta voidaan määrätä luvanvaraiseksi.

On kuitenkin huomioitava, että vaikka datakeskus ei tarvitsisi ympäristölupaa, se tarvitsee silti rakentamisluvan. Puhtaan siirtymän “sijoittamislupa” voi siis korvata kaavan sijoituspäätöksenä, mutta se ei korvaa muita lupia.  Datakeskus saattaa myös tarvita vesilain mukaisen luvan ja/tai kemikaaliturvallisuusluvan. Lisäksi ELY-keskus voi määrätä tarveharkinnan perusteella ympäristövaikutustenarvioinnista (YVA) riippumatta siitä, edellyttääkö hanke ympäristölupaa.  Jos datakeskus ottaa tai johtaa jäähdytysvettä tai rakentaa otto- ja purkurakenteita vesialueelle, hanke kuuluu vesilain luvanvaraisuuden piiriin. Käytännössä merkittävä vedenotto/johtaminen tai vesirakenteet edellyttävät vesitalousluvan aluehallintovirastolta. Datakeskus tarvitsee Tukesin kemikaaliturvallisuusluvan, kun vaarallisten kemikaalien (tyypillisesti varavoiman diesel/polttoöljy) teollinen käsittely ja varastointi on “laajamittaista” kemikaaliturvallisuuslain ja sen asetusten mukaan. Esimerkiksi Googlen Haminan datakeskushanke on vaatinut kaikki edellä mainitut luvat ja sille on tehty ympäristövaikutusten arviointi (YVA), joka toimii lupien myöntämisen pohjana. Suomessa datakeskusten YVA-selostuksissa sähkönkulutus käsitellään pääosin kolmena asiana: (1) hankkeen oma teho- ja energiamäärä sekä liityntäratkaisu, (2) yhteis- ja kumulatiiviset vaikutukset muiden keskusten kanssa sekä (3) kytkentä Fingridin verkon vahvistuksiin ja sähköjärjestelmän kehitykseen. Varsinaista koko maan kulutuksen kasvu- tai marginaalipäästömallia YVA:ssa ei yleensä tarkastella, vaan systemaattisempi tarkastelu jätetään kantaverkkosuunnittelun varaan.


Kuvan lähde: ELY-keskus  

Sähkön kulutuksen kasvun seurauksena Suomen sähköverkon kantaverkkoyhtiö Fingrid on joutunut asettamaan väliaikaisia rajoituksia uusien teollisten kuormien (kuten datakeskusten) liittämiselle eteläisessä Suomessa, ja arvioi, että tilanne helpottuu vasta vuoden 2027 vahvistusten myötä. Fingridin mukaan Suomen vuosittainen sähkönkulutus voi lähes kaksinkertaistua 2030-luvun puoliväliin mennessä, osin datakeskusten seurauksena. Yleisesti Fingrid on ennustanut, että suurin osa kulutuksen kasvusta 2025–2035 tulee teollisuuden sähköistymisestä, datakeskuksista sekä vedyn tuotannosta. Ennuste selventää myös, että datakeskukset sisältyvät teollisen kulutuksen lukuihin, ja toteaa erikseen datakeskusten kulutusennusteen nousseen. Ennuste arvioi Suomen koko kulutuksen kasvavan noin 126 TWh:iin vuoteen 2030 ja 160 TWh:iin vuoteen 2035 mennessä.  

Fingridin mukaan noin puolet uusista sähköintensiivisen kulutuksen liityntä­kyselyistä on datakeskuksia. Kasvavat, paikallisesti jäykät (joustamattomat) kuormat voivat kiristää markkinaa ja nostaa vähittäishintoja, jos puhtaan sähkön tuotanto ja siirto eivät skaalaudu ajoissa – riski on todellinen. Hukkalämmön talteenotto parantaa resurssitehokkuutta mutta ei kumoa datakeskusten poikkeuksellisen suurta sähkönkulutusta. Kulutusprioriteetit eri puhtaan sähkön käyttökohteiden välillä – kotitaloudet, datakeskukset, muu teollisuus –  on poliittinen valinta, ei pelkkä tekniikkakysymys. Jukka Ruusunen, entinen Fingridin toimitusjohtaja ja nykyinen LUT-yliopiston teollisuusprofessori, on argumentoinut, ettei Suomi tarvitse datakeskuksille myönnettyä alennettua sähköveroa, koska keskukset tulisivat maahan muutenkin halvan ja päästöttömän sähkön sekä luotettavan verkon vuoksi. Datakeskusten kansantaloudellinen nettovaikutus jää vähäiseksi: hyödyt valuvat pitkälti ulkomaille, samalla kun keskukset lisäävät siirtoverkon investointitarpeita ja kilpailevat tulevaisuuden sähköistymisen (esim. teräs- ja kemianteollisuuden) kanssa. Tämän vuoksi sähköresurssien käytölle tulisi asettaa selkeämmät prioriteetit.


Suomen kantaverkon voimajohdot 2024. Kuva: Fingrid

Huolimatta lisääntyvään sähkönkulutukseen liittyvistä riskeistä Eduskunnan talousvaliokunta ehdotti, että puhtaan siirtymän sijoittamisluvan hankeluetteloa (43 a §) laajennetaan koskemaan myös datakeskuksia. Valiokunta painotti, että luvituksen sujuvuus on keskeinen kilpailutekijä datakeskusten sijoittumisessa ja että lupien synkronointi sekä tulkintojen yhtenäistäminen on tärkeää. ”Puhtauden” osalta valiokunta korosti, että tarkoituksenmukaisesti sijoitetuissa datakeskuksissa hiilineutraalilla energialla tuotettu hukkalämpö voidaan pääosin hyödyntää kaukolämpöverkossa, mikä tukee fossiilisten korvaamista ja ilmastotavoitteita. Kuten yllä todettiin, eduskuntakäsittelyn tuloksena datakeskukset lisättiin puhtaan siirtymän sijoittamislupaa koskevaan hankeluetteloon, jolloin ne voivat saada edellä esitettyjä etuja luvituksessa (sijoituslupa ja  muiden lupien sujuvoittaminen).

Hukkalämpöskenaario on yritystoiminnan kannalta houkutteleva: Microsoftin pääkaupunkiseudun keskuksista talteen otettava lämpö on tarkoitus syöttää Fortumin kaukolämpöverkkoon “ennennäkemättömässä mittakaavassa”. Googlen Hamina-kohteessa on raportoitu 80 %:n hukkalämmön hyödyntämisestä datakeskuksen lähellä lämmityskäyttöön. Nämä esimerkit osoittavat, että lämpöhyödynnetty datakeskus voi vähentää fossiilista tai biomassan polttoon perustuvaa kaukolämpöä. Järjestelmätasolla kuvio on toinen: valtaosa uusiutuvasta sähköstä ohjautuu itse datakeskukselle, ja vain syntynyt lämpö jaetaan kotitalouksille. Hukkalämpö on fysikaalisesti sähkön kulutuksen sivutuote – se ei poista sähköntarvetta vaan ainoastaan parantaa käytön kokonaishyötysuhdetta. 

Kansainvälisten arvioiden mukaan (Kansainvälinen energiajärjestö (IEA), S&P Global, Ember) pitkät sähkösopimukset voivat varata olemassa olevaa “vihreää” tuotantoa datakeskuksille sen sijaan, että rahoittaisivat lisäistä kapasiteettia – mikä voi syrjäyttää muuta sähköistymistä (teollisuus, lämmitys, liikenne). Datakeskusten 24/7-peruskuorma ei osu pelkästään tuuli- tai aurinkohuippuihin: heikon tuotannon tunteina marginaalituotanto voi olla fossiilisempaa, jolloin järjestelmätason päästöt kasvavat, vaikka sähkönhankinta olisi “markkinoinnissa vihreää”. IEA on tässä kontekstissa korostanut datakeskusten kulutuksen nopeaa kasvua ja 24/7-päästöttömyyden tarvetta eri sektoreilla. Maailmanlaajuisesti datakeskusten sähkönkulutuksen on ennustettu vähintään kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä. Kasvu on nopeampaa kuin muun kysynnän, mikä luo merkittäviä verkko- ja tuotantokapasiteetin paineita. Näin ollen esimerkiksi “100 % uusiutuva sähkö + hukkalämpö” -ehto ei takaa kestävyyttä, jos mittakaava kasvaa nopeasti ja syrjäyttävät vaikutukset jäävät käsittelemättä. 

Datakeskusten “puhtaus” ja kestävyys EU-sääntelyn valossa

Sen arvioiminen, onko Suomen datakeskuskehitys EU-lainsäädännön mukaista sen sähkön kulutusta lisäävän vaikutuksen seurauksena, on moniportaista: tarkastelu tapahtuu samanaikaisesti hanketasolla (luvat ja paikalliset ympäristövaikutukset), yritystasolla (kestävyysraportointi) ja rahoitustuotetasolla (”vihreiden” sijoitusten kriteerit). EU:n energiatehokkuusdirektiivin uuden delegoidun säädöksen mukaan datakeskusten on vuosittain raportoitava EU-tietokantaan koko datakeskuksen sähkönkulutus, IT-laitteiden sähkönkulutus (Power Usage Effectiveness), hukkalämmön hyödyntäminen, vedenkäyttö ja uusiutuvan sähkön osuus. Näiden perusteella komissio laskee kestävyysindikaattorit. Energiankulutus toimii useiden kestävyysindikaattorien laskentaperustana, mutta säädös ei aseta näitä mittareita keskinäiseen tärkeysjärjestykseen.  EU-sääntelyssä ei ole siis yhtä oikeaa, yleispätevää kestävyyden mittaria; kestävyys määrittyy sen perusteella, täyttyvätkö eri lakien kynnysarvot ja edellytykset. EU-sääntelyn institutionaalinen monitasoisuus tarkoittaa, että datakeskusten kestävyyttä ei voida päätellä yhdellä “oikealla” mittarilla, vaan arviointi on väistämättä moniportainen ja kontekstisidonnainen.

Taksonomia

EU:n taksonomia-asetus (2020/852) luo EU-tasoisen sitovan määritelmän sille, milloin rahoitustuote tai yrityslaina on “ympäristöllisesti kestävä”, jotta voidaan määrittää sijoitusten ympäristökestävyyden aste harmonisesti EU-alueella. Suomen kansallinen päätös nimetä hukkalämpöä hyödyntävät datakeskukset “puhtaan siirtymän hankkeiksi” ja antaa niille luvituksessa pikakaista on taksonomia-asetuksen valossa mahdollinen, sillä sen tuomat edut rajoittuvat prosessietuihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei datakeskus kuulu taksonomia-asetuksen soveltamisalan piiriin sen perusteella, että sillä on lupamenettelyihin liittyviä etuuksia.  

Jos datakeskuksen omistajataho on yhtiö, jonka on pakko laatia ja julkaista kestävyysraportti EU:n kestävyysraportointidirektiivin mukaisesti (eli pörssilistattu suuri yhtiö, luottolaitos tai vakuutusyhtiö, joilla on yli 500 työntekijää), sen on joka tapauksessa raportoitava rahoittamansa toiminnan taksonomiakelpoisuus ja mahdollinen linjautuminen. Kelpoisuus kuvaa toimintaa, joka kuuluu taksonomian määriteltyihin luokkiin, mutta jonka ei ole vielä osoitettu täyttävän kaikkia linjautumisen ehtoja.  Linjautuminen tarkoittaa, että toiminta ei vain kuulu taksonomian piiriin, vaan myös täyttää kaikki asetuksen vaatimukset kyseiselle toiminnolle. Linjautuminen ei itsessään tuo rahallista tukea, mutta se avaa ovia rahoituskanaviin ja merkintöihin, joita ilman osa sijoittajista jää saavuttamatta, tekee pankkirahoituksesta sujuvampaa raportointisyistä ja vahvistaa uskottavuutta viranomaisten ja markkinoiden silmissä. Suomessa esimerkiksi Telia Companyn datakeskukset ovat taksonomiaraportointivelvollisia (koska Telia on suuri pörssilistattu konserni EU:ssa). Telia Companyn vuosikertomus 2024 kertoo, että Telia raportoi datakeskustoiminnan kelpoisena mutta ei linjautuneena. Telian datakeskuksista yksikään ei täyttänyt vielä taksonomia-asetuksen mukaista “merkittävän myötävaikutuksen” vaatimusta riippumattoman kolmannen osapuolen varmennuksen puuttuessa.

Taksonomia-asetus edellyttää ympäristöllisesti kestäviksi määritellyltä rahoitustuotteelta tai yrityslainalta neljän kumulatiivisen ehdon täyttymistä: 1) merkittävä myötävaikutus yhteen kuudesta ympäristötavoitteesta, joita ovat Ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, veden ja merivarojen kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen, saastumisen ehkäisy ja vähentäminen, sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu ja ennallistaminen; 2) “ei merkittävää haittaa” (Do No Significant Harm (DNSH)) muihin tavoitteisiin; 3) vähimmäissosiaalinen suoja; 4) täytäntöönpano delegoitujen säädösten teknisin kriteerein. Keskeinen periaate on yhdenmukainen kestävyysluokittelu rahoitusmarkkinoilla sisämarkkinapirstoutumisen välttämiseksi. Taksonomia-asetuksen perusteella toiminta on siis ympäristöllisesti kestävää vain, jos se samanaikaisesti tekee merkittävän myötävaikutuksen johonkin tavoitteeseen eikä aiheuta “merkittävää haittaa” muille, toiminnan elinkaari huomioon ottaen. 

Jotta datakeskus voisi olla taksonomia-asetuksen mukaisesti “linjautunut”, sen on noudatettava datakeskuksille asetettuja teknisiä kriteerejä, jotka löytyvät taksonomia-asetuksen delegoidusta versiosta (EU) 2021/2139), ”Tietojenkäsittely, palvelintilan vuokraus ja niihin liittyvät palvelut” -luvusta. Kriteerit nojaavat mitattaviin keskeisiin suorituskykymittareihin, kuten sähkönkäytön tehokkuuslukuun (koko datakeskuksen sähkönkulutus jaettuna tietotekniikkalaitteiden kulutuksella), uusiutuvan sähkön osuuteen ja vedenkäyttöön, sekä DNSH periaatteeseen, jonka mukaan toiminta ei saa aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille.  Vaikka suomalaiset datakeskukset voivat täyttää tekniset kriteerit energiatehokkuudesta sekä täyttää vaatimukset uusiutuvan energian käytöstä ja veden kulutuksesta, on silti oma kysymyksensä, voivatko suomalaiset datakeskukset olla ristiriidassa ”ei merkittävää haittaa” (DNSH) -vaatimuksen ja elinkaarinäkökulman kanssa. ”Ei merkittävää haittaa” -vaatimuksesta seuraa, että jos datakeskuksen suuri sähkönkulutus aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille, toiminta ei täytä taksonomian teknisten kriteerien vaatimuksia. Tulokulma on siis järjestelmätasoinen. 

Myös EU-komission ohjeistus vuodelta 2025 korostaa, että ”ei merkittävää haittaa” -arvio kattaa myös epäsuorat ja järjestelmätason vaikutukset kuten lisäkuormituksen aiheuttamat marginaalipäästöt sähköjärjestelmässä. Toisin sanoen jäykkä sähkönkulutus ei saa epäsuorasti lisätä päästöjä (esim. siirtämällä sähköjärjestelmän marginaalia fossiilisemmaksi). Muuten se rikkoo ”ei merkittävää haittaa” -periaatetta ilmastonmuutoksen hillinnän osalta. 

Tämä tuo meidät mielenkiintoisen ristiriidan ääreen. Datakeskusten tekniset seulontakriteerit on rakennettu siten, että niiden täyttyessä datakeskuksen nähdään “merkittävästi edistävän” ilmastonmuutoksen hillinnän ympäristötavoitetta. Siksi, kun datakeskus täyttää taksonomian ehdot ja on “linjautunut”, sitä pidetään merkittävästi myötävaikuttavana nimenomaan ilmastonmuutoksen hillintään – ei muihin tavoitteisiin. 

Kuitenkin, jos datakeskuksen ”ei merkittävää haittaa” -arviossa tulee ilmi jäykkä sähkönkulutus ja riski syrjäyttävästä vaikutuksesta, voidaan tulkita (järjestelmätason ja epäsuorat vaikutukset huomioon ottaen), että datakeskus voi aiheuttaa merkittävää haittaa juuri ilmastonmuutoksen hillinnälle eli samalle tavoitteelle, mitä sen on tarkoitus merkittävästi edistää. Tulkinnan pätevyys riippuu toki siitä, onko uusiutuvaa energiaa ylipäätään tarpeeksi saatavilla kaikille sitä tarvitseville eli aktualisoituuko datakeskuksien syrjäyttävä vaikutus. Monitulkintaisuus datakeskusten roolista ilmastonmuutoksen hillitsijänä ja toisaalta kiihdyttäjänä, sekä näiden ulottuvuuksien määrittely vaatii monitieteellistä jatkotutkimusta sekä teollisuuspoliittista suunnittelua optimaalisen (sääntely)ratkaisun löytymiseksi. 

Sähkömarkkinasääntely

Taksonomia-asetus ei säätele verkon käyttöä tai uusiutuvan sähkön etusijaa: nämä kysymykset ratkaistaan sähkömarkkina- ja energiasääntelyssä. Uusiutuvan energian lisäämistä EU-alueella sääntelee uusiutuvan energian direktiivi (RED III -direktiivi (EU) 2023/2413), joka velvoittaa jäsenvaltiot nopeuttamaan lupia esimerkiksi nimeämällä uusiutuvan energian “kiihdytysalueita”, jotta EU voisi päästä EU:n ilmastolain mukaisiin tavoitteisiin. Juuri uusiutuvan energian lupien nopeutus ja ”kiihdytysalueet” varmistavat, että uusi päästötön kapasiteetti ja verkko ehtivät kasvavan kulutuksen vauhtiin. Kuten todettu, jos sähkönkulutus kasvaa nopeammin kuin päästötön tuotanto ja siirto, järjestelmä paikkaa vajetta kalliimmalla ja likaisemmalla marginaalituotannolla tai tuonnilla. Seuraukset ovat vakavia: päästöt voivat nousta, hinnat heilahtelevat, verkkoa kuormittaa “huipputehon” tarve, ja muun sähköistymisen (teollisuus, lämmitys, liikenne) puhdas sähkö syrjäytyy.

Verkon käyttöä, ruuhkienhallintaa ja uusiutuvan syrjinnän estämistä ohjaavat sähkömarkkinoiden sisämarkkina-asetus (EU) 2019/943 sekä sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944, joka edellyttää kysyntäjouston ja aggregaattorien tasapuolista pääsyä markkinoille markkinaehtoisen jouston mahdollistamiseksi. Lisäksi sähköjärjestelmän käytön suuntaviivat (komission asetus (EU) 2017/1485) määrittävät yhteiset käytön turvallisuusperiaatteet (kuten N-1-kriteerin soveltamisen), joilla varmistetaan, että uusi ja suuri kuorma voidaan liittää ilman, että verkon turvallinen käyttö vaarantuu.

EU:n sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944 velvoittaa kantaverkonhaltijan (Suomessa Fingrid) ja jakeluverkonhaltijat suunnittelemaan verkkoa niin, että uusi tuotanto (tuuli, aurinko) ja uudet suuret kuormat (esim. datakeskukset) voidaan liittää turvallisesti ja tehokkaasti. Lisäjohtojen ja kaapeleiden rakentaminen ei ole ainoa ratkaisu. Viranomaisten tulee edellyttää, että harkitaan myös vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi johtojen ja kaapeleiden rakentamista. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat käytännössä joustoja ennen kaapeleita. Verkon vahvistamisen rinnalla on siis käytettävä joustoa (kuorman tai tuotannon tilapäinen säätö), kysyntäjoustoa (kuluttaja – myös datakeskus – pienentää tehoaan, kun verkko on tiukilla) sekä varastoja (esim. akut, lämpövarastot), jotta ruuhkia voidaan purkaa ja huippuja tasata. Ajatus on: ensin jousto ja varastot, vasta sitten kaivurit, jos se on kustannustehokkaampaa. 

Liittyminen sähköverkkoon ei siis ole automaattinen “pistoke seinään”: verkonhaltija voi liittää keskuksen myös ehdollisesti (esim. sovittu enimmäisteho, rajoitus huippujen aikana, osallistuminen taajuusreserveihin, oma akku huippujen leikkaukseen). Vastineeksi datakeskus voi ansaita joustosta markkinoilla ja nopeuttaa liityntäänsä, koska se ei heikennä uusiutuvan energian integraatiota. Jos joustoa/varastoja ei ole saatavilla riittävästi, keskus odottaa verkon vahvistuksia – jotta uusiutuvan “tila” verkossa ei kavennu. Direktiivi pakottaa verkonhaltijat suunnittelemaan ja hankkimaan joustoa sekä avaamaan markkinat myös kulutusjoustolle. Näin isot uudet kuormat voidaan tuoda verkkoon ilman että uusiutuvaa energiaa tarvitsee turhaan rajoittaa.

Ilman joustoa sähköjärjestelmä joutuu usein rajoittamaan uusiutuvaa tuotantoa puhtaasti turvallisuus- ja verkonhallintasyistä: tuotannon ja kulutuksen on oltava joka hetki tasapainossa, siirtolinjojen kapasiteetti ja jänniterajat rajoittavat paikallista syöttöä, osa voimaloista on pidettävä minimiteholla järjestelmäpalvelujen takia, ja äkilliset säämuutokset sekä N-1-varautuminen vaativat puskuria – jos varastoja tai kysyntäjoustoa ei ole, helpoin keino on “kurittaa” eli alassäätää tai katkaista tuulta ja aurinkoa. Joustoratkaisut (kysyntäjousto, varastot kuten akut ja lämpövarastot) muuttavat tämän pakon vaihtoehdoiksi: ylijäämäsähkö voidaan imeä talteen tai käyttää lisäkuormaan, huippuja tasataan kustannustehokkaasti, ja uusiutuva pysyy verkossa. Suurille uusille kuormille, kuten datakeskuksille, tämä tarkoittaa joustavaa liityntää ja markkinaosallistumista (tehon rajoitus huipuissa, omat varastot ja siirrettävien ajojen siirto ylijäämähetkiin), jolloin niiden integraatio ei heikennä uusiutuvan energian käyttöä vaan päinvastoin auttaa sitä.

Koska EU-oikeus velvoittaa vähentämään nimenomaan uusiutuvan alasajoa ja käyttämään markkinaehtoisia joustoja, suomalainen datakeskus, joka sitoo hankinnan 24/7 puhtaaseen sähköön, sijoittuu ruuhkattomasti ja tarjoaa kysyntäjoustoa, voi osoittaa, ettei sen kulutus syrjäytä uusiutuvaa, eikä uusiutuvan energian muita käyttökohteita. Toisaalta datakeskuksen uskottava “ei syrjäyttävä” vaikutus edellyttää näyttöä siitä, että jokainen edellä esitetty edellytys täyttyy. Toisaalta, vaikka kyseiset edellytykset täyttyisivät eivätkä datakeskukset aiheuttaisi syrjäyttävää vaikutusta, voidaan silti validisti kyseenalaistaa, voivatko datakeskukset missään tapauksessa olla ilmastonmuutosta merkittävästi hillitsevä teollisuudenala datakeskusten suuresta energiantarpeesta johtuen. On ymmärrettävä, ettei uusiutuvan energian rajaton lisääminen ole maankäytöllisesti, ympäristöllisesti tai luonnonsuojelullisesti mahdollista. Tuuli- ja aurinkopuistot, siirtoverkot ja varastot kilpailevat tilasta ja elinympäristöistä. Lisäksi osa uusiutuviin pohjaavan energiajärjestelmän mahdollistavista teknologioista tukeutuu kriittisiin raaka-aineisiin (esim. litium, nikkeli ja koboltti akuille). Näiden raaka-aineiden louhinta edellyttää kaivoksia, joilla on väistämättä laajoja ympäristövaikutuksia (maanmuokkaus, vesistökuormitus, jätevirrat ja luontohaitat). Ilmastonmuutoksen hillinnässä on täten otettava huomioon myös puhtaan siirtymän materiaaliset reunaehdot. 

Johtopäätös

Datakeskuksia ei voida käytännön tasolla pitää teollisuuden puhtaan siirtymän toimintoina vain sillä perusteella, että ne ostavat uusiutuvaa sähköä ja syöttävät hukkalämmön kaukolämpöön. Nämä ovat tärkeitä mutta riittämättömiä kriteereitä toimialalle, jonka absoluuttinen energiankulutus on nopeasti kasvamassa. 

Suomelle järkevä linja olisi tehdä järjestelmätason analyysi sähkömarkkinaan ja kaukolämpöön kohdistuvista vaikutuksista ennen luvitukseen liittyvien prosessietuuksien myöntämistä. Näin Suomi voi samanaikaisesti hyödyntää datakeskusten lämpöintegraatioedut ja pidättäytyä antamasta “puhtausleimoja” hankkeille, jotka lisäävät sähkön kokonaiskuormaa tavalla, joka on ristiriidassa energiajärjestelmän kestävyyden kanssa.

 Tellervo Ala-Lahti

1.10.2025
Mitä BIOS voi opettaa yliopistoille tieteen rajojen ylittämisestä? Oli ilo ja kunnia tulla kutsutuksi BIOS:in varttuneeksi jäseneksi syyskuun alusta. Ilo sen takia, että voin toteuttaa Merete Mazzarellan elämänohjetta, jonka mukaan ihmisen on hyvä seurustella myös itseään nuorempien kanssa. Kunnia sen takia, että BIOS on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt kunnioitettavaa työtä. Se on juuri sitä työtä, jota itsekin yritin tehdä yliopistomaailmassa – en kuitenkaan […]

Oli ilo ja kunnia tulla kutsutuksi BIOS:in varttuneeksi jäseneksi syyskuun alusta. Ilo sen takia, että voin toteuttaa Merete Mazzarellan elämänohjetta, jonka mukaan ihmisen on hyvä seurustella myös itseään nuorempien kanssa. Kunnia sen takia, että BIOS on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt kunnioitettavaa työtä.

Konrad Krzyżanowski, Pilviä Suomessa. 1908. Puolan kansallismuseo, Krakova. Kuva: Wikimedia Commons.

Konrad Krzyżanowski, Pilviä Suomessa. 1908. Puolan kansallismuseo, Krakova. Kuva: Wikimedia Commons.

Se on juuri sitä työtä, jota itsekin yritin tehdä yliopistomaailmassa – en kuitenkaan BIOS:in näkyvyydellä ja raikkaudella. BIOS osaa uudistua.

Tähän asti BIOS on vahvistanut tutkimustiedon ja päätöksenteon yhteyksiä monipuolisesti julkaisuin, yleisötilaisuuksin, tapaamisin ja mediaesiintymisin. Jatkossa kunnianhimon taso nousee entisestään, kun ei vain pyritä vakuuttamaan päättäjät tiedevetoisesta suunnittelusta vaan saada heidät myös tekemään sitä. 

Tutkimuksellaan ja vaikuttamisellaan BIOS on saavuttanut asioita, joista yliopistot voivat vain unelmoida. On syytä kysyä, miksi näin on – lakihan määrää yliopiston tehtäviksi tutkimuksen ja opetuksen lisäksi yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Taustalla on tietysti ajatus, että julkisrahoitteisten yliopistojen tiedontuotannon tulee palvella myös yhteiskuntaa.

Tieteen rajat ylittävä tutkimus

Yhteiskunnan haasteisiin vastaavasta tutkimuksesta käytetään nimitystä tieteen rajat ylittävä tutkimus (transdisiplinäärinen tutkimus). Kestävyystiede on hyvä esimerkki. Se luo tiedeperustaa kestävälle kehitykselle, eli pyrkimyksille turvata hyvät elämisen mahdollisuudet nykyisille ja tuleville sukupolville maapallon kantokyvyn rajoissa. Se tutkii ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta ja mahdollisuuksia muuttaa sitä.

Kehittyäkseen pitkällä aikavälillä tarvitsee kestävyystieteen kaltainen tieteen rajat ylittävä tutkimus tuekseen pysyvät rakenteet yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Vain siten syntyy niin kutsuttuja episteemisiä yhteisöjä eli pitkäikäisiä tutkijaryhmiä, jotka vähitellen kehittävät tutkimusalueensa yhteisiä teoreettisia ja menetelmällisiä lähestymistapoja. 

Tutkimuksen rahoittajat, kuten Euroopan Unioni, Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto, Business Finland ja säätiöt ovat jo vuosikausia edistäneet tieteen rajojen ylittämistä rahoitusohjelmin, jotka ovat keskittyneet sellaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin kuin ilmaston lämpeneminen, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tai kiertotalous.

Tieteen rajat ylittävän tutkimuksen rahoitus on kuitenkin kohdistunut muutaman vuoden kestäviin hankkeisiin, joiden kuluessa ei episteemisiä yhteisöjä synny. Esimerkiksi nelivuotinen tutkimushanke, jonka tutkijajoukko koostuu eri tieteenaloja edustavista tutkimusryhmistä, saattaa kuluttaa hankkeen kaksi ensimmäistä vuotta sopiakseen tieteidenvälisen tutkimuksen pelisäännöistä. Yksittäisen tutkijaryhmän kannalta asiaa ei helpota se, että sovitut pelisäännöt sopivat vain meneillään olevaan hankkeeseen. Ryhmän seuraava tutkimushanke saattaa sitoa yhteen aivan toisenlaisen joukon perinteisiä tieteenaloja.

Tieteen rajat ylittävää tutkimusrahoitusta kyllä on, mutta pitkäkestoisten episteemisten yhteisöjen puuttuessa sitä käytetään tehottomasti.

Kestävyystieteen alasajo

Yliopistojen perusrahoittaja, eli opetus- ja kulttuuriministeriö, on tiedostanut ongelman ja luonut profilointirahoitusjärjestelmän. Ajatuksena on ollut, että yliopistot eläköitymisten ja uusien rekrytointien myötä suuntaisivat pysyvän tutkimushenkilöstönsä uusille alueille. 

Yliopistolaiva kääntyy kuitenkin tuskallisen hitaasti, kun muinaisiin tieteenaloihin nojaava organisaatiorakenne pitää sitkeästi pintansa. Tiukentuvassa rahoitustilanteessa vanhoja rakenteita ei kyseenalaisteta. Pikemminkin tieteenalojen väliset organisatoriset rönsyt karsitaan. Näin kävi Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutille (HELSUS).

HELSUS perustettiin profilointirahoituksella vuonna 2018. Pääosa profilointirahasta käytettiin yhdentoista vakinaistamispolulle valitun professorin palkkaamiseen. Nelivuotisen profilointirahoituskauden jälkeen professuurien jatkorahoitus turvattiin eläköityvien professorien myötä tiedekunnilta vapautuvin varoin. HELSUS:in toimintamenot rahoitettiin rehtorin ja tiedekuntien vuosittain myöntämällä rahoituksella. Niillä turvattiin johtajan ja tutkimuskoordinaattorin palkka sekä vuosittain haettavaksi julistetut tutkimusapurahat yliopiston tutkijoille.

Sitten rehtoraatti vaihtui, yliopistorahoitus supistui ja tiedekunnat kiristivät vyötään. Profilointirahoituksella alun perin palkatut professorit siirtyivät tiedekuntien rahoittamiksi, jolloin tiedekunnat alkoivat mustasukkaisesti varmistaa, että heidän toimintansa tuki ”oman” tiedekunnan työtä. Vuonna 2024 tiedekuntien dekaanit päättivät vetää rahoituksensa kokonaan HELSUS:ilta. HELSUS-professoreiden yhteisö mureni. 

Yliopiston sisäinen tiedotus kertoi maailmanmaineen saavuttaneen instituutin alasajosta orwellilaisittain: “HELSUS kutsuu kaikki tiedekunnat mukaan uudistuneeseen toimintaansa”, jota “tiedekunnat eivät enää rahoita”. Nyt instituutti kitkuttelee rehtorin vuotuisella määrärahalla. 

Rakenteet tieteen rajat ylittävälle tutkimukselle

Mitä olisivat ne rakenteelliset uudistukset, joilla tieteen rajat ylittävään tutkimukseen voisi kehittyä pitkäikäisiä episteemisiä yhteisöjä? 

Olisi hullua ruveta purkamaan perinteisiin tieteenaloihin nojaavaa yliopistorakennetta, koska sen kautta kanavoidulla vuosikymmeniä kestäneellä rahoituksella on syntynyt menestyksellisiä episteemisiä yhteisöjä. Niillä on roolinsa esimerkiksi monitieteisten hankkeiden osapuolina, sillä kaikki tutkimus ei suinkaan edellytä tieteen rajojen ylittämistä ympäröivään yhteiskuntaan.

Yksinkertaisin ratkaisu on matriisiorganisaatio, jota esittävät esimerkiksi Arizona State Universityn presidentti Michael M. Crow ja kollegansa William B. Dabars kirjassaan Designing the New American University. Silloin yliopiston sisälle perustetaan olemassa olevien rakenteiden (tiedekuntien, laitosten, osastojen) päälle niitä leikkaavat rakenteet, joissa tieteen rajat ylittävä toiminta tapahtuu. 

Koska yliopistojen perusrahoitus tuskin tulee lisääntymään lähivuosina, merkitsisi tämä tietysti olemassa olevien rakenteiden perusrahoituksen supistumista uusien kustannuksella.

Imperiumin vastaisku 

Ajatus yliopistojen perinteisen rakenteen muokkaamisesta on varmasti monelle punainen vaate. 

On niitä, joille tieteen rajat ylittävä ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin vastaava tutkimus ei ole ”tieteellistä”. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki tieteenalat – myös ne, jotka nyt pröystäilevät perustutkimuksellaan ja ajan saatossa hiotuilla metodologioillaan – ovat alun perin syntyneet reaktiona akuutteihin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Esimerkiksi veronkantoon tarvittiin muinoin matematiikkaa, industrialismin haittojen torjuntaan sosiologiaa ja uusliberalismin läpi ajamiseen uusklassista taloustiedettä.

On niitä, joille yliopistojen rakenteiden muuttaminen on turhaa, koska lähes kaikilla perinteisillä tieteenaloilla tehdään jo kestävyyteen ja ympäristöön liittyvää tutkimusta. Tämä on totta, mutta juuri tästä tosiasiasta nousevat edellä kuvaamani hankekohtaisen tieteenalayhteistyön haasteet. On epistemologisesti ja metodologisesti eri asia valottaa samaa kestävyysongelmaa eri tieteenalojen lähtökohdista (monitieteinen tutkimus) kuin kehittää integroivia analyyttisiä lähestymistapoja samaan ongelmaan (tieteidenvälinen tutkimus) ja kenties sen lisäksi pyrkiä vuorovaikutukseen tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä (tieteen rajat ylittävä tutkimus).

On niitä, jotka pelkäävät perinteisiä tieteenaloja tukevan yliopistorakenteen muokkaamisen uhkaavan tutkimusta, jolla on aihepiirinsä suppeuden tai harvinaisuuden takia vaikeuksia pärjätä kilpailussa tutkimusrahoituksesta – tai ”blue skies” -tutkimusta, jolle ei aseteta minkäänlaisia ennakkoehtoja. En ole ehdottamassa muinaiskreikan tutkimuksen lahtaamista.

Suhtaudun kuitenkin tutkimukseen yhtenä Homo Sapiensin sopeutumis- ja selviytymiskeinona muiden joukossa. Sosioekologisesti vakaina aikakausina tutkimuksella on varaa nauttia suuresta autonomiasta. Sosioekologisesti turbulentteina aikakausina tutkimuksella on vähemmän varaa autonomiaan ja enemmän paineita vastata ympäristön ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin. Ihmiskunta on nyt ajanut itsensä sosioekologisesti turbulenttiin aikakauteen. Se edellyttää suhteellisesti suurempaa satsausta tiedontuotantoon, joka edesauttaa ihmiskunnan akuuttia sopeutumista ja selviytymistä.

On myös niitä, joiden mielestä yliopistollinen matriisiorganisaatio on aivan liian monimutkainen. Voin vain vedota systeemiteoreetikko W. Ross Ashbyn lakiin tarvittavasta monimuotoisuudesta (law of requisite variety). Sen mukaan kompleksisen järjestelmän ohjaus edellyttää myös sitä ohjaavalta järjestelmältä riittävää kompleksisuutta. Sosioekologinen turbulenssi jos mikä on kompleksi järjestelmä. 

BIOS-tutkimusyksikön lupaus 

Lopuksi on vielä niitä, jotka huudahtavat epätoivoisina: Nyt konkretiaa pöytään! Miltä näyttäisi rakenteiltaan uudistuneessa suomalaisessa yliopistossa toimiva tutkimusryhmä, joka kykenee pitkäjänteiseen tieteen rajat ylittävään kestävyystutkimukseen?

Se näyttäisi BIOS:ilta. BIOS on ollut olemassa jo kymmenen vuotta ja aikoo näillä näkymin jatkaa elämäänsä vielä vuosikaupalla. Sen perustajajäsenet ovat edelleen sen jäseniä. Joitain jäseniä on tullut lisää. Se on tehnyt systemaattista tutkimustyötä ekologisen jälleenrakennuksen ja kestävyysmurroksen edistämiseksi. Tähän tutkimustyöhön nojautuen se on pyrkinyt vakuuttamaan päätöksentekijät tiedeperustaisen suunnittelun hyödyistä ympäristökriisien keskellä. 

BIOS on juuri sellainen kestävyyshaasteisiin vastaava tutkimusyksikkö, joita olen edellä väittänyt tarvittavan suomalaisissa yliopistoissa.

Merete Mazzarellan elämänohjetta soveltaen voi sanoa, että yliopistojen tiedekunnat, laitokset ja osastot ovat kuin vanhuksia, jotka seurustelevat silloin tällöin ja silloinkin vain keskenään. Jos ne haluavat pidentää elämänsä määrää ja laatua, niiden kannattaa seurustella BIOS:in kaltaisten nuorukaisten kanssa ja samalla ehkä nuorentua itsekin. 

Janne I. Hukkinen

15.9.2025
Uutiskirje 9/2025: Janne Hukkinen BIOSiin & uusi hanke sai rahoituksen Syksyn ensimmäinen uutiskirje alkaa BIOS-tutkimusyksikön toimintaa koskevilla isoilla uutisilla: professori Janne Hukkinen liittyi joukkoomme, ja BIOS on mukana uudessa STN-rahoitteisessa CO2CREATION-hankkeessa. Käsittelemme myös kansainvälisen tuomioistuimen merkittävää lausuntoa valtioiden ilmastovelvoitteista. Kesän mittaan BIOS-tutkijoilta on ilmestynyt kosolti tekstejä, lausuntoja ja haastatteluita niin kotimaassa kuin maailmalla. Tilaa uutiskirje täältä. Muista seurata myös videoitamme ja podcastejamme ja sosiaalisen median kanaviamme […]

Syksyn ensimmäinen uutiskirje alkaa BIOS-tutkimusyksikön toimintaa koskevilla isoilla uutisilla: professori Janne Hukkinen liittyi joukkoomme, ja BIOS on mukana uudessa STN-rahoitteisessa CO2CREATION-hankkeessa. Käsittelemme myös kansainvälisen tuomioistuimen merkittävää lausuntoa valtioiden ilmastovelvoitteista. Kesän mittaan BIOS-tutkijoilta on ilmestynyt kosolti tekstejä, lausuntoja ja haastatteluita niin kotimaassa kuin maailmalla.

Tilaa uutiskirje täältä. Muista seurata myös videoitamme ja podcastejamme ja sosiaalisen median kanaviamme kuten Bluesky, Facebook, Instagram ja LinkedIn.

Metsä Group pilotoi Rauman tehtaalla hiilidioksidin talteenottoa. Kuva Google Maps.

Janne Hukkisesta BIOS:n senior fellow

Pitkän kotimaisen ja kansainvälisen uran tehnyt, syksyllä eläköityvä ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen, liittyy BIOS-tutkimusyksikön porukkaan varttuneena tutkijana (senior fellow). Lehdistötiedotteessa Janne toteaa:

“Aiempi kokemukseni yhteistyöstä BIOS:n kanssa on, että tutkimusyksikkö on paneutunut nimenomaan tutkimuksen ja päätöksenteon vuorovaikutuksen haasteisiin. Siksi on hienoa tulla osaksi BIOS:ia.”

Hukkisen vetämässä WISE-hankkeessa BIOS oli mukana kehittämässä politiikkapäämajaharjoituksia kaupunkien päättäjille ja asiantuntijoille. Harjoituksissa tulevaisuuden sosiaaliset ja ekologiset häiriötilat tuotiin osaksi kaupunkien ennakointia ja päätöksentekoa. Yhteistyö jatkuu ja kehittyy edelleen nyt teollisen siirtymän saralla, pian toimintansa aloittavassa Industrial Foresight Studiossa (ks. alla). Janne kommentoi tätä toiminnan laajennusta tiedotteessa:

“Tähän asti BIOS on pyrkinyt edistämään tutkimuksen, päätöksenteon ja median vuorovaikutusta erilaisin kirjallisin ja suullisin ulostuloin. Se on ollut vaikuttavaa, mutta ilmeisesti tarvitaan jotain vieläkin vaikuttavampaa. BIOS:n uusi missio on toteuttaa tuo vuorovaikutus eikä vain edistää sitä.”

Tervetuliaispäivänä Janne pysähtyi pohtimaan pian kymmenvuotiasta BIOS-tutkimusyksikköä todeten uusista kollegoistaan, että BIOS on onnistunut siinä missä yliopistot ovat epäonnistuneet: kerryttämään ja tuomaan yhteen nimenomaan monitieteisen ympäristötutkimuksen osaamista ja tietoa ja luomaan sille jatkuvuutta. Tästä on hyvä jatkaa.

CO2Creation-hanke sai STN-rahoituksen

Strategisen tutkimuksen neuvosto on myöntänyt rahoituksen CO2Creation-tutkimuskonsortiolle, jota johtaa dosentti Mikko Weckroth Lukesta. BIOS:n lisäksi konsortiossa ovat mukana Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto ja VTT. Hankkeessa luodaan kestäviä ja kilpailukykyisiä polkuja Suomen teolliseen hiilenhallintaan eli hiilidioksidin talteenottoon, jatkojalostukseen ja varastointiin. 

Hanke on BIOS:n perustaman uuden Industrial Foresight Studion ensimmäinen asiakas. IFS:n roolina on syntetisoida monitieteistä tutkimusta ja muuta asiantuntijatietoa sekä kutsua avaintahot kuten teollisuuden edustajat, ministeriöt, työmarkkinajärjestöt ja alueelliset toimijat tavoitteellisiin keskusteluihin jaetun tilannekuvan ja luottamuksen muodostamiseksi.

CO2Creation aloittaa toimintansa 1. lokakuuta 2025.

Maailmalta

Kansainvälinen tuomioistuin: kansainvälinen oikeus velvoittaa ilmastotoimiin

Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) antoi heinäkuussa merkittävän neuvoa-antavan lausunnon (advisory opinion), joka koskee valtioiden velvoitteita toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Koska ilmastonmuutos on kiireellinen ja eksistentiaalinen uhka maailmalle, valtioilla on velvollisuus toimia sen hillitsemiseksi, ja siitä kärsivät tahot voivat olla oikeutettuja korvauksiin vahingot aiheuttaneilta tahoilta. Heinäkuun 23. päivänä tehty päätös oli yksimielinen.

Oikeusprosessin takana oli joukko Tyynenmeren saarivaltioiden opiskelijoita, jotka saivat vuonna 2019 alkaneen kampanjansa voimin Vanuatun saarivaltion ajamaan asiaansa. Vuosien diplomatian ja kansalaisjärjestöjen painostuksen ansiosta YK:n yleiskokous pyysi yksimielisesti 23.11.2023 kansainväliseltä tuomioistuimelta neuvoa-antavaa lausuntoa. Lyhyesti, sen tulisi vastata kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, mitkä ovat valtioiden velvoitteet toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kansainvälisen lain puitteissa? Toiseksi, millaisia seurauksia tulisi olla valtioille, jotka toimivat velvoitteita vastaan tai jättävät toimimatta niiden mukaisesti? 

Oikeusprosessin aikana annettujen kannanottojen määrä oli ennennäkemätön, ja jotkin valtiot esiintyivät tuomioistuimen edessä ensimmäistä kertaa. Valtiot jakaantuivat kannanotoissaan melko selkeästi kahteen ryhmään: kun erityisen haavoittuvassa asemassa olevat valtiot peräänkuuluttivat laajempaa kansainvälisen lain huomioonottamista, suurista historiallisista ja nykyisistä päästöistä vastaavat tahot taas peräsivät asian käsittelyä kapeammin, vain ilmastopolitiikan kehyksessä. Jakolinja ei siis seurannut ilmastoneuvotteluista tuttua “kehittyneiden” ja “kehittyvien” maiden akselia – jälkimmäiseen ryhmään kuuluu myös merkittävien päästöjen maita. (Tuomioistuimen lausunnossa myös puututaan tähän jakolinjaan: ks. tarkemmin Carbon Briefin artikkelissa.)

On merkittävää, että oikeus seurasi haavoittuvaisten valtioiden, “globaalin etelän” ja saarivaltioiden edustamaa linjaa. Neuvoa-antavan lausunnon mukaan tieteellinen tutkimus osoittaa ilmastonmuutoksen olevan kiireellinen ja eksistentiaalinen uhka, jonka torjumisessa on noudatettava varovaisuusperiaatetta. Valtioilla on “sitova velvollisuus” turvata ilmastojärjestelmää, ja velvoitteet ulottuvat ilmastopolitiikan kehikkoa laajemmalle lukuisten muiden sopimusten pohjalta. Ne koskevat päästöjen lisäksi myös fossiilisten polttoaineiden tuotantoa ja sen tukemista – tämä on mitä keskeisintä, sillä fossiilisista polttoaineista syntyvät päästöt syntyvät usein toisessa maassa kuin niiden ekstraktio tapahtuu. Laajempi laintulkinta tarkoittaa myös, että velvoitteet koskevat niitäkin maita, jotka eivät ole mukana kansainvälisissä ilmastosopimuksissa – eli käytännössä esimerkiksi Yhdysvaltoja.

Yleiskokouksen jälkimmäiseen kysymykseen lausunto vastaa, että kansainvälisen lain puitteissa kärsivillä tahoilla on oikeus korvauksiin, ja mikä tärkeintä, sen mukaan vahinkojen on myös mahdollista osoittaa syntyvän tietyistä teoista ja toiminnoista, tapauskohtaisesti määrittäen. Määrittämisen hankaluus ei tuomioistuimen mukaan ole este lain näkökulmasta. Tämä on hyvin merkittävää myös kansainväliselle ilmastopolitiikalle, jossa viime vuosina on väännetty kättä “vahingoista ja menetyksistä” (loss and damage) sekä korvausvastuusta. Oikeuden lausunto laajentaa keskustelua taloudellisesta vastuusta oikeudellisen vastuun alueelle.

Valtioilla on myös velvollisuus noudattaa Pariisin sopimuksen mukaisia ilmastositoumuksiaan, ja riittämättömien sitoumuksien tekemisestä voi olla oikeudellisia seuraamuksia. Valtioiden tulisi lausunnon mukaan käyttää kaikkia mahdollisia keinoja ilmastopäästöjen suitsimiseen.

Tuomioistuimen lausunto ei sido valtioita, ja on vaikea arvioida sen vaikutusta. Se kuitenkin sitoo YK:n toimielimiä, on merkittävä virstanpylväs kansainvälisessä ilmasto-oikeudessa ja antaa tukea tuleville ilmasto-oikeudenkäynneille. 

Lausunnon historiaan, sisältöön ja juridiseen merkitykseen voi syventyä tässä Carbon Briefin perusteellisessa artikkelissa ja tiiviimmin tässä artikkelissa. 

BIOS

Artikkeli suomalaisesta akkuklusterista

Helmi Räisänen oli pääkirjoittajana artikkelissa, jossa oli mukana myös useita bioslaisia. Tutkimus tarkastelee Suomen vihreää siirtymää ja kriittisten raaka-aineiden hallintaa sosio-teknisten imaginäärien avulla. Imaginäärillä tarkoitetaan yhteisön jakamia taustaoletuksia, joilla ylläpidetään yhteisiä käytäntöjä ja oikeutuksia toiminnalle – tässä tapauksessa siis suomalaisen akkuklusterin toimijoiden taustaoletuksia koskien yhteiskuntaa ja teknologiaa. Erityisesti energia- ja liikennejärjestelmien päästöjen vähentämiseen tähtäävät toimet ovat lisänneet merkittävästi litiumin ja muiden tärkeiden akkumineraalien globaalia kysyntää. Samalla geopoliittiset ja muut kriisit ovat paljastaneet toimitusketjujen alttiuden häiriöille ja etenkin Euroopassa nostaneet niin sanotun strategisen autonomian keskeiseksi poliittiseksi tavoitteeksi. Nyt julkaistun artikkelin tapauksena käsitellään suomalaista akkuklusteria sovelluksena eurooppalaisesta strategisen autonomian imaginääristä. Analyysin perusteella akkuklusterin imaginääri ei tue energiajärjestelmän systemaattista muutosta. Suurin osa tutkimuksen haastateltavista oli huolissaan raaka-aineiden saatavuudesta ajoissa energiasiirtymän toteuttamiseksi sekä geopoliittisen kilpailun vaikutuksista siirtymään. Suomalainen imaginääri jättää avoimeksi useita keskeisiä kysymyksiä; muun muassa miten raaka-aineiden kysyntä eri sektoreilla ja maissa voidaan tasapainottaa siirtymän mahdollistamiseksi ja voiko omavaraisuuden kasvattaminen olla linjassa planetaaristen rajojen kanssa. 

https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0016328725001302?via%3Dihub 

Hallituksen “velkajarru”-esityksen kritiikkiä

BIOS lausui elokuussa kirjallisesti hallituksen esityksestä “velkajarrusta”. Lausunto oli hyvin kriittinen. Siinä todettiin muun muassa, että esityksestä puuttuu täysin analyysi yhteiskunnallisista vaikutuksista ja että se sitoo Suomen tarpeettomasti olemassa olevaa EU-säädöstöä tiukempaan talouskuriin. Seuraukset ovat karuja:

“Näyttää kuitenkin selvältä, että esitetyn ohjausmallin tullessa voimaan valtion ja julkisen hallinnan tila yhteiskunnassa supistuu, julkisesti järjestettyjen hyvinvointipalveluiden määrä pienenee ja sosiaalietuusjärjestelmä kaventuu, kun menoleikkaukset seuraavat tulevina vuosikymmeninä toisiaan. 1900-luvun toisella puoliskolla rakennettu hyvinvointivaltio joutuu väistämään suppeamman valtion tieltä, vaikka osa sopeutuksesta tehtäisiinkin veroja korottamalla. Monikriisin aikana, jossa julkisyhteisöjä tarvittaisiin sekä ohjaamaan yhteiskunnan suuntaa että tekemään suoraan investointeja ja ottamaan yhteiskunnallisia resursseja käyttöön kestävyysmurroksen edistämiseksi, tällainen muutos valtiossa on jokseenkin päinvastainen tarvittavaan muutokseen nähden.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas käsitteli asiaa myös elokuisessa Kansan Uutisten haastattelussa sekä Raha, talous, politiikka -podcastin kahdessa jaksossa. Jussi varoitti lukijoita ja kuulijoita siitä, että hallituksen esitys uhkaa johtaa puoli vuosisataa kestävään talouskuriin. Siinä ympäristössä ekologisen siirtymän edistäminen olisi mahdotonta.

Lausunto hallituksen energia- ja ilmastostrategiasta

Elokuussa BIOS lausui myös työ- ja elinkeinoministeriölle energia- ja ilmastostrategian luonnoksesta. Lausunnon ytimessä oli, että strategiasta puuttuu strategisuus. Se nojaa samanaikaisesti metsäbiomassan voimakkaaseen hyödyntämiseen ja hiilen talteenottoon sekä vedyn tuotantoon vailla näkymää siitä, mihin väistämättä rajalliset resurssit käytetään ja miten näiden sähköintensiivisten alojen voimakas rakentaminen heijastuisi laajemmin sähkön riittävyyteen.

“Edellisistä syistä strategiasta puuttuu koherenssi tulevaisuuden tavoitteissa. Energia- ja ilmastostrategiaan tulisi sisältää vahvempi ja kokonaisvaltaisempi strateginen ote, jossa ennakoitu sähköntuotannon määrä, sähkönsiirtoverkon kapasiteetti, vedyntuotannon tarve ja käyttötavat (paikallinen vs. kansainvälinen), vientituotteiden painopisteet ja metsien hyödyntäminen suhteutetaan toisiinsa niin, että muodostuu tarkoituksenmukainen kokonaiskuva Suomen teollisuuspoliittisesta suunnasta. Kaikkia asioita ei voi tavoitella yhtaikaa.”

BIOS-podcastissa aiheena “ilmastonmuutoksen hinta”

BIOS-podcast palasi syyskuussa kesätauolta, ja ensimmäisen jakson vieraana oli Markku Ollikainen. Markku ja BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas keskustelivat Villen ja Teren kanssa erilaisista taloudellisista tavoista arvottaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista, näiden tapojen puutteista ja tutkimuksista viestimisen ongelmista. Keskustelu liikkui BKT-pohjaisista globaalin tason tarkasteluista sektorikohtaisiin tarkasteluihin, talouskriisiskenaarioihin ja keikahduspisteiden merkitykseen.

Muuta BIOS-toimintaa

Paavo Järvensivu liittyi Tiina ja Antti Herlinin säätiön asiantuntijaryhmään Ville Lähteen kauden päätyttyä. Tällä hetkellä asiantuntijaryhmä keskittyy terästeollisuuden dekarbonisaatioon. Keskusteluissa päivitetään kansainvälistä tilannekuvaa ja arvioidaan vihreän teräksen edistämiseksi laadittuja hankesuunnitelmia.

Viime vuoden marraskuussa julkaistu Ville Lähteen analyysi Andreas Malmin ja Wim Cartonin teoksesta Overshoot ilmestyi syyskuussa lyhyempänä versiona englanniksi Turning Point Magazinessa otsikolla “How to Drive the World Over the Precipice”.

Ville oli vieraana Ylen Tiedeykkösen uuden sarjan ensimmäisessä jaksossa “Faktan vaarat”, jossa hän kommentoi yltiöoptimistisia tulevaisuudennäkymiä sekä toistuvaa vastakkainasettelua optimismin ja pessimismin välillä. Radio Helsingissä Ville kävi Laura Frimanin vieraana puhumassa IHME Helsingin vuoden taideteoksesta, Zhanna Kadyrovan teoksesta “Metsä”, joka käsittelee Venäjän tuhoaman Kahovkan padon purkautumisen seurauksia, Zaporizhzhjan alueen menneisyyttä, tulevaisuutta ja luonnon uusiutumiskykyä. Tamperelaisessa filosofian opiskelijoiden Paatos-lehdessä Ville kertoi ekologisesta jälleenrakennuksesta, ilmastonmuutokesta ja monista muista teemoista. Ja Kansan Uutisten jutussa hän kommentoi ilmastonmuokkausta – tästä aiheesta jatketaan muuten syksyn mittaan BIOS-podcastissa, kahdessa peräkkäisessä jaksossa.

Jussi Ahokasta haastateltiin Kauppalehden jutussa, joka käsitteli Valtionvarainministeriön ennusteiden osuvuutta ja niiden vaikutusvaltaa. 

Antti Majava kommentoi suomalaisen metsäsektorin tilaa Häiriköt päämajan haastattelussa:

“Ala kokee pystyvänsä poliittisesti muokkaamaan todellisuutta ja siellä tehdään ahkerasti töitä edunvalvonnassa. Vaikuttaisi siltä, ettei alalla nähdä luonnontieteellisesti todennettavaa todellisuutta, ainoastaan poliittisen vaikuttamisen maailma, johon satsataan sen sijaan, että uudistettaisiin teollisuutta…. Minulla oli tilaisuus keskustella erään suuren yhtiön ylimmän johdon kanssa. He kertoivat, etteivät yhtä merkittävää, uudehkoa investointia suunnitellessaan käyneet mitään ilmastovaikutuksiin liittyviä keskusteluja. Aihe ei ollut heidän tutkallaan ja he tunnistavat sen edelleen lähinnä hyttysen ininänä. Ympäristökysymykset eivät ole liiketoimintaympäristön ominaisuus, josta he ylipäätään haluavat keskustella.”

BIOS-menovinkki

Perjantaina 19.9. Helsingissä Oodissa BIOS järjestää Kasvisalonki-kirjallisuustapahtuman, jossa keskustellaan kasveista kaunokirjallisuudessa ja filosofiassa sekä laajemmin kasviestetiikasta ja kasvien merkityksestä nykykulttuurissa. Ympäristökriisin ja metsäkiistojen aikana Kasvisalonki kääntyy toiveikkaana kasvien puoleen ja pohtii niiden kulttuurista ja ekologista muutosvoimaa. Puhetta on paitsi kirjallisista kasveista myös elollisten kasvien kasvattamisesta ja harrastamisesta sekä kasvien kanssa ajattelusta. Salongin keskustelijat ovat runoilija Raisa Marjamäki, tutkija Kaisa Kortekallio ja filosofi Ville Lähde, ja keskustelun vetää tutkija Karoliina Lummaa. 

Lopuksi

Yale Climate Connectionsin jutussa käsitellään ilmastodisinformaation leviämistä Youtuben ja vastaavien alustojen ohjelmissa – Guardian käsitteli jutussaan esimerkkinä Joe Roganin ohjelmia. Guardian julkaisi myös kiinnostavan otteen Peter Brannenin uudesta teoksesta, joka käsittelee hiilidioksidin keskeistä roolia historian sukupuutoissa ja planeetan “elossapitojärjestelmissä” ylipäätään. New Scientist uutisoi uudesta tutkimusarviosta, jonka mukaan turvallinen hiilidioksidin varastointikapasiteetti olisi huomattavasti oletettua pienempi. Saman lehden toisessa jutussa tarkastellaan ruoan systemaattista hävikkiä. Hannah Ritchie tarkasteli aurinko- ja tuulivoiman kasvua eri mittarien valossa (Suomi mainittu). Smithsonianin jutussa muistutetaan, että dinosaurukset eivät kulkeneet vehreissä sademetsissä. Pääsiäissaarella pohditaan, miten suhtautua siihen, että moai-patsaat ovat rapautumassa.

25.8.2025
Työ- ja elinkeinoministeriölle: energia- ja ilmastostrategian luonnos Kun vedetään yhteen hallituksen yksittäiset energia- ja ilmastostrategiset painopisteet (lisäydinvoima, merituulivoima, vihreän vedyn tuotanto, kattava vetyputkisto, biogeenisen hiilen talteenotto), kokonaisuudesta muodostuu kymmenien miljardien panostukset energiajärjestelmään ja teolliseen infrastruktuuriin, jonka teknologinen ja kaupallinen epävarmuus on suurta ja joka toteutuessaan parhaimmassakin tapauksessa vähentää päästöjä vasta 30-luvun puolivälin jälkeen.

Annoimme 22.8.2025 lausunnon pyynnöstä työ- ja elinkeinoministeriölle lausuntopalvelussa. (Tavanomaisesta poiketen alla oleva muotoilu noudattaa lausuntopalvelun kohta kohdalta -kommentointimenetelmää. Lopussa BIOS:n kokoava lausunto.)

Asia: VN/1046/2025 Kansallisen energia- ja ilmastostrategian luonnos

***

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen ja nielujen kasvattaminen (strategian luku 2.2)

Strategiassa todetaan, että metsien käyttöä ei rajoiteta, mutta samaan aikaan pyritään huolehtimaan hiilinieluista. Ilmastotoimien kannalta on olennaista, kasvattavatko hiilinielut metsien hiilivarastoja vai vapautetaanko sitoutunut hiili nopeasti hakkuukertymänä. Koska hakkuutasoja ei pyritä kohtuullistamaan, strategia on ristiriidassa Suomen ilmastotavoitteiden suhteen.

Strategiassa ei konkretisoida sitä, millaista suhdetta biogeenisen hiilen talteenoton myötä saadun hiilen hyödyntämisen (BECCU) ja pysyvän varastoinnin (BECCS) välillä tavoitellaan. Nämä käyttötavat ovat olennaisesti erilaisia, ja vain BECCS tuottaa teknisiä nieluja eli negatiivisia päästöjä. Mitä suurempi osuus varastoidaan, sitä vähemmän hiiltä on käytettävissä vetytalouden ratkaisuihin, ja toisin päin.

Biogeenisen hiilen käytöllä voi olla ilmastohyötyjä, mutta niitä on punnittava sitä vastaan, miten runsas metsien käyttö vaikuttaa nettopäästöihin. Hiilikädenjälkeä ei tule tavoitella hiilijalanjäljen kustannuksella.

Vaikutusarvioiden perusteella voidaan todeta, että ilmastostrategia ei pyri ilmastotavoitteiden saavuttamiseen.

Uusiutuvan energian edistäminen (strategian luku 2.3)

Tuuli- ja aurinkoenergian rakentamista asuttujen alueiden yhteydessä rajoitetaan etäisyyssäännöksillä sekä vahvistuvilla kaavasäädöksillä. Näin merkittävät osat jo ennestään rakennettua ympäristöä jäävät pois uusiutuvan energian tuotannosta, mikä lisää painetta energiantuotannon negatiivisiin luontovaikutuksiin. Uusiutuvan energian tuotanto voi tapahtua myös rakennetuilla alueilla ja niiden lähellä – onhan metsäenergiankin varsin näkyvään ja tuntuvaan tuotantoon totuttu.

Vety ja sähköpolttoaineet (strategian luku 2.4)

Osiossa 2.1. (s. 14) mainitaan lämmitys vedyn merkittävänä käyttökohteena, mutta jää epäselväksi, mitä tämä tarkoittaa: rakennusten lämmitystä vai teollista lämpöä? Joka tapauksessa kumpikin on vedyn potentiaalisten käyttötapojen hierarkiassa alhaisella eli huonolla tasolla (ks. https://bios.fi/mita-on-vetytalous/). Sen sijaan tässä luvussa vedyn käyttötapoja ei käsitellä lainkaan, vaikka se olisi olennaista.

Miten strategiassa suhtautuu toisiinsa vedyn tuottaminen paikalliseen käyttöön “vetylaaksoissa” versus tarve laajamittaisille vedyn jakeluverkostoille? Tämä jää avoimeksi.

Energiatehokkuuden edistäminen (strategian luku 2.5)

Tässä luvussa esitetyt pyrkimykset energian loppukulutuksen vähentämiseen ovat ristiriidassa sen kanssa, että strategiassa esitetään EU-vaikuttamisessa (2.12) pyrkimys viedä energiatehokkuustavoitteiden toteuttamista nimen omaan toiseen suuntaan, pois kulutuksen rajoittamisesta. Sisäinen ristiriita vie strategialta uskottavuutta.

Avoin vastaus energia- ja ilmastostrategiaan liittyen

Energia- ja ilmastostrategiassa korostetaan suomalaisten toimien hiilikädenjälkeä maailmalla, ja paino on erityisesti vedyn ja biogeenisen hiilen yhdistelmässä. Runsas biogeenisen hiilen saatavuus, puhumattakaan määrän kasvattamisesta, on kuitenkin riippuvaista kotimaisten metsien korkeasta hakkuutasosta. Korkeat hakkuutasot puolestaan ovat ristiriidassa kotimaisten ilmastotavoitteiden kanssa, kuten KEITOssa todetaan. Käytännössä siis hiilikädenjälkeä tavoitellaan kotimaisten ilmastotavoitteiden (suomalaisen hiilijalanjäljen) kustannuksella. Tavoite muistuttaa hölmöläisten peiton pidentämistä. Kumpiakin on tavoiteltava yhtaikaa: hiilikädenjäljen ja -jalanjäljen tavoittelua ei tule erottaa toisistaan. Tällöin hiilikädenjäljen tavoittelussa etusija tulisi olla teknologisten ratkaisujen (pikemmin kuin hiilipitoisten massatuotteiden) viennissä sekä vedyn käyttöhierarkian tärkeimmillä alueilla kuten metallurgiassa ja lannoitetuotannissa.

Strategiassa todetaankin tässä hengessä (1.1.): “Etusija tulisi antaa toimille, jotka auttavat tuottamaan maailmalle uusia ratkaisuja ja joiden mahdollisuudet maailmanlaajuisesti ovat erityisen suuria.” Nykyisellään strateginen painopiste ei kuitenkaan ole sen mukainen vaan korostaa Suomessa biomassan poltosta saatavan hiilen ja mahdollisen vedyntuotannon suurta mittakaavaa (esim. 1.3.).

Tämä kytkeytyy suoraan toiseen ongelmalliseen teemaan strategiassa. Yhtäältä strategiassa korostetaan energiatehokkuus ensin -periaatteen noudattamista ja energian loppukulutuksen vähentämisen merkitystä (2.5., 3.2.). Tämän kanssa on ristiriidassa julkilausuttu pyrkimys toimia EU-vaikuttamisessa (2.12.) niin, että energiatehokkuuspyrkimykset eivät tähtää energian kulutuksen vähentämiseen. KEITOssa todetaan myös, että loppukulutustavoite näyttää Suomelle hyvin haasteelliselta saavuttaa (87). Mitä painokkaammin Suomi rakentaa strategiaansa suurimittaiseen biogeenisen hiilen ja vedyn käyttöön, sitä korkeammaksi kasvaa uuden energiantuotannon tarve. Tämä todetaan strategiassa (3.2., s. 46), mutta toteamisen lisäksi tarvitaan strateginen näkymä suunnasta, johon pyritään.

Edellisistä syistä strategiasta puuttuu koherenssi tulevaisuuden tavoitteissa. Energia- ja ilmastostrategiaan tulisi sisältää vahvempi ja kokonaisvaltaisempi strateginen ote, jossa ennakoitu sähköntuotannon määrä, sähkönsiirtoverkon kapasiteetti, vedyntuotannon tarve ja käyttötavat (paikallinen vs. kansainvälinen), vientituotteiden painopisteet ja metsien hyödyntäminen suhteutetaan toisiinsa niin, että muodostuu tarkoituksenmukainen kokonaiskuva Suomen teollisuuspoliittisesta suunnasta. Kaikkia asioita ei voi tavoitella yhtaikaa.

Kun vedetään yhteen hallituksen yksittäiset energia- ja ilmastostrategiset painopisteet (lisäydinvoima, merituulivoima, vihreän vedyn tuotanto, kattava vetyputkisto, biogeenisen hiilen talteenotto), kokonaisuudesta muodostuu kymmenien miljardien panostukset energiajärjestelmään ja teolliseen infrastruktuuriin, jonka teknologinen ja kaupallinen epävarmuus on suurta ja joka toteutuessaan parhaimmassakin tapauksessa vähentää päästöjä vasta 30-luvun puolivälin jälkeen. On myös huomioitava, että julkisen rahoituksen ja julkisesti tehtävien teknologisten valintojen osuus tällaisessa kokonaisuudessa on väistämättä huomattava. Jos valtio lähtee näin mittavaa kokonaisuutta toteuttamaan, sen tulee perustua uskottavaan monialaiseen (useat tieteen, teollisuuden ja hallinnon alat yhdistävään) ja ennakoivaan suunnitteluun. BIOS:n kanta on, että tällaista suunnittelua tarvitaan joka tapauksessa. Vain sen pohjalta voidaan käydä harkittua tieteellistä ja julkista keskustelua valituista suunnista. Myös julkisten investointien tekemättä jättäminen on valinta tilanteessa, jossa energiajärjestelmä ja muu teollinen infrastruktuuri käyvät seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä läpi ennennäkemättömän nopeita muutoksia.

25.8.2025
Valtiovarainministeriölle: velkajarru Yhteenvetona voidaan siis todeta, että lausuttavana olevaa finanssipolitiikan lakia ei pidä säätää nykyisessä muodossaan. Sen vaikutukset suomalaiselle yhteiskunnalle voisivat olla todella radikaaleja ja odottamattomia.

Annoimme 20.8.2025 lausunnon valtiovarainministeriölle.

Asia: VN/33009/2023 Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi julkisen talouden hoitamisesta sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua esityksestä uudeksi finanssipoliittiseksi laiksi ja siihen liittyvistä muista laeista. Näkemyksemme mukaan lausunnolla oleva lakiesitys vaatii merkittäviä korjauksia ja sisällöllisiä muutoksia, ennen kuin se voidaan hyväksyä Suomen finanssipolitiikkaa tulevina vuosina ohjaavaksi laiksi.

Käytännössä esityksen lait pitävät sisällään EU:n uusien finanssipoliittisten sääntöjen täytäntöönpanoa koskevan kansallisen lainsäädännön. Tämän lisäksi uudessa finanssipoliittisessa laissa säädettäisiin myös kansallisesta numeerisesta pitkän aikavälin velkasuhdetavoitteesta (enintään 40 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen). Tältä osin asetettaisiin valtioneuvostolle lisävaatimuksia EU-oikeudesta johtuvien vaatimusten lisäksi, kun velkasuhteen pitäisi talouspoliittisin toimin alentua niin pitkään kuin kyseinen velkasuhde Suomen julkisessa taloudessa (kaikki julkisyhteisöt) saavutetaan. Tavoitteiden saavuttamista valvomaan nostettaisiin Valtiontalouden tarkastusviraston sijaan Talouspolitiikan arviointineuvosto.

Esitykseen sisältyy monia ongelmia. Ne liittyvät sekä itse esitykseen että ehdotettuun julkisen talouden sekä finanssipolitiikan ohjauksen malliin. Tärkeimpiä ovat seuraavat:

(1) Esityksestä puuttuu käytännössä kokonaan yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi. Ainoat esitykseen sisällytetyt vaikutusarviot ovat abstrakteja velkasuhdelaskelmia, jotka esittävät käsittelevänsä 2030-luvun tilannetta. Näistä laskelmista ei kuitenkaan pystytä hahmottamaan edes sitä, millaiset uuden lain todelliset taloudelliset vaikutukset olisivat aidossa historiallisessa tilanteessa 2030-luvun alussa. Laskelmien oletukset (esimerkiksi 0,5 kerroin finanssipolitiikan vaikutukselle) jättävät huomiotta monia potentiaalisia negatiivisia kehityskulkuja ja esittävät lain mukaan ohjatun julkisen talouden paremmassa valossa kuin olisi perusteltua. Vielä ongelmallisempaa on, että lain ilmeisesti tuottaman (ja sillä tavoitellun) monien miljardien eurojen sopeutuksen vaikutuksia yhteiskuntaan laajemmin ei ole arvioitu lainkaan. Mitkä ovat vuosikymmeniksi päälle jäävän sopeutuksen vaikutukset sosiaali- ja terveyspalveluihin, sosiaalietuuksiin, julkisiin koulutuspalveluihin, turvallisuuden ja ympäristönsuojelun julkiseen toimintaan sekä moniin muihin hyvinvointiyhteiskunnalle keskeisiin toimintoihin? Vaikka tällaisten skenaarioiden laatiminen on haastavaa, näin merkityksellisen yhteiskuntapolitiikkaa ohjaavan lain valmistelussa niitä ei yksinkertaisesti voida sivuuttaa. Myös lainvalmistelussa yleensä tehtävät arvioinnit (tasa-arvovaikutukset, tulonjakovaikutukset, lapsivaikutukset, ympäristövaikutukset jne.) toistaiseksi puuttuvat esityksestä.

(2) Vaikka finanssipoliittisen lain uudistamisen perusteluna on EU-lainsäädännön täytäntöönpano Suomessa, esityksessä mennään julkisen talouden ja finanssipolitiikan ohjauksessa selvästi pidemmälle, EU-säännöstön päälle kansallisia elementtejä lisäten. Käytännön lopputuloksena onkin kaksi päällekkäistä säännöstöä, jotka tekevät finanssipolitiikan ohjauksesta monimutkaisen kokonaisuuden. Vaikka nämä säännöstöt on pyritty tekemään keskenään johdonmukaisiksi ja toisiaan täydentäviksi, eivät EU-säännöstö ja kansalliset säännöt ole kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa linjassa keskenään. Olisi kummallista, mikäli Suomessa olisi näin voimassa yhtä aikaa kaksi finanssipoliittista lainsäädäntöä. Tämä ongelma voitaisiin välttää kirjoittamalla uusi laki pelkästään EU-säännöstön mukaiseksi ja jättämällä kansalliset lisäykset tekemättä.

(3) Käytännössä lakiesitys laittaa voimaan kansallisen säännöstön, joka johtaa EU-sääntöjä kireämpään finanssipolitiikan linjaan. Perusidea on, että niin kauan kuin julkisyhteisöjen bruttovelkasuhde on yli 40 prosenttia, kahdeksan vuoden tarkastelujaksoille asetettaisiin tavoitteeksi keskimäärin 1 prosenttiyksikön vuotuinen velkasuhteen alentaminen eli ko. jaksolla noin 8 prosenttiyksikön velkasuhteen alentaminen. Tämän tavoitteen saavuttamista valvomaan asetettaisiin jatkossa asiantuntijapohjainen Talouspolitiikan arviointineuvosto, jonka tehtäväksi tulisi EU-lainsäädännön vaatima itsenäisen finanssipolitiikan valvojan rooli sekä VM:n makrotalousennusteen ”vahvistaminen”. Mikäli numeerista tavoitetta ei oltaisi saavuttamassa, aktivoituisi niin sanottu korjausmekanismi, jonka lopputuotteena valtioneuvosto antaisi eduskunnalle korjaavia toimenpiteitä koskevan tiedonannon. Toimenpidepaketti olisi mittaluokaltaan neuvoston suosituksia vastaava.

Esitetyn kaltaisella kansallisella “velkajarrulla” olisi monia radikaaleja seurauksia suomalaiseen talouspolitiikkaan ja talouteen sekä yhteiskuntaan laajemmin. Ensinnäkin lain toimeenpanemat säännöt johtaisivat vuosikymmeniksi sopeuttavaan finanssipolitiikan linjaan. Epäselväksi vieläpä jää, voitaisiinko tätä säännöstöä olla noudattamatta tietyissä poikkeuksellisissa taloudellisissa tai yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka todetaan erikseen omassa prosessissaan (kuten on EU-säännöissä ollut mahdollista). Jos tällaisesta prosessista ei säädetä laissa tarkemmin, jää valta päättää finanssipolitiikan linjasta käytännössä Talouspolitiikan arviointineuvostolle. Koska tulevaisuuteen suuntautuvat makrotaloudelliset arviot ovat vain harvoin yksiselitteisiä ja täysin objektiivisia, politisoituu Talouspolitiikan arviointineuvosto ehdotetussa finanssipolitiikan ohjauksen mallissa väistämättä. Konkreettisesti lain noudattaminen tarkoittaa miljarditason (brutto)sopeuttamispaketteja 2030-luvun alusta eteenpäin, millä on välttämättä laajoja taloudellisia sekä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sopeutusten kohdentamisesta riippuu, mihin yhteiskunnan alueille harjoitettu talouspolitiikka ja sitä kautta yhteiskuntapolitiikka erityisesti osuu. Näyttää kuitenkin selvältä, että esitetyn ohjausmallin tullessa voimaan valtion ja julkisen hallinnan tila yhteiskunnassa supistuu, julkisesti järjestettyjen hyvinvointipalveluiden määrä pienenee ja sosiaalietuusjärjestelmä kaventuu, kun menoleikkaukset seuraavat tulevina vuosikymmeninä toisiaan. 1900-luvun toisella puoliskolla rakennettu hyvinvointivaltio joutuu väistämään suppeamman valtion tieltä, vaikka osa sopeutuksesta tehtäisiinkin veroja korottamalla. Monikriisin aikana, jossa julkisyhteisöjä tarvittaisiin sekä ohjaamaan yhteiskunnan suuntaa että tekemään suoraan investointeja ja ottamaan yhteiskunnallisia resursseja käyttöön kestävyysmurroksen edistämiseksi, tällainen muutos valtiossa on jokseenkin päinvastainen tarvittavaan muutokseen nähden. Lain arvioinnissa tulisi kyetä arvioimaan juuri näiden nähtävissä olevien muutosten vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan kokonaisuudessaan.

Toiseksi lain noudattaminen ei todennäköisesti edes tule johtamaan siihen, mitä sillä tavoitellaan eli julkisyhteisöjen velkasuhteen laskuun. Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä sopeutus nimittäin syö väistämättä talouskasvua, mikä loogisesti tarkoittaa velkasuhteen nousua (mahdollisesti jopa tapauksissa, joissa absoluuttinen velkamäärä saadaan vähenemään). Taloudelliset seuraukset muistuttaisivat todennäköisesti Kreikan talouden kehityskulkuja eurokriisin aikana vuosina 2010-2016, mutta huomattavasti pidemmälle aikavälille ulottuen. Lopulta leikkauksia ja veronkorotuksia joudutaan siksi tekemään huomattavasti enemmän kuin mitä esimerkiksi lakiesityksen herkkyyslaskelmat osoittavat. Taloudellinen tulema olisi joka tapauksessa syvä taantuma ja lannistava ilmapiiri, joka söisi yksityisen sektorin investointihalukkuutta, nakertaisi kansantalouden innovaatiokykyä ja tätäkin kautta alentaisi tuottavuuden kasvun potentiaalia. Tällaiset historialliset tekijät olisi myös syytä huomioida lain arviointiin liittyvissä skenaarioissa. Kaiken kaikkiaan sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti katsottuna laki tässä muodossaan johtaisi merkittävään irtiottoon Suomen mallista, jossa viime vuosikymmeninä markkinatalous ja hyvinvointivaltio ovat toisiaan tukien luoneet perustan kansallisen hyvinvoinnin rakentumiselle sekä yhteiskuntamme kyvykkyydelle vastata sitä kohtaaviin haasteisiin.

(4) Nykyisessä maailmantilanteessa ja vallitsevissa monikriisin olosuhteissa talouspolitiikalta tarvitaan joustavuutta, nopeaa uudistumiskykyä ja reagointivalmiutta. Lakiin kirjattavat kansalliset, erittäin rajoittavat velkasäännöt asettuvat suoraan näitä periaatteita vastaan. Vaikka kyseessä ei ole perustuslaillisessa järjestyksessä säädettävä laki, siitä huolimatta sen hyväksyminen loisi Suomeen instituutioita, joiden purkaminen jatkossa poliittisesti voisi olla vaikeaa niiden ilmeisestä toimimattomuudesta huolimatta. Tästä syystä esitettyä finanssipoliittista lakia ei pitäisi tässä muodossa säätää. Lakiluonnosta tulisi korjata merkittävästi ja lain lähtökohdaksi pitäisi ottaa puhtaasti EU-sääntöjen toimeenpano. Jo pelkästään EU-säännöstöstä tulee todennäköisesti Suomen talouteen ja yhteiskuntaan niin rajoittava julkisen talouden ohjausmalli, että monet edellä kuvatuista ongelmista pääsevät realisoitumaan. Pidemmällä aikavälillä Suomen tulisikin tehdä vaikuttamistyötä EU:n taloussääntöjen muokkaamiseksi niin, että tilaa investoinneille ja riittävälle kulutukselle olisi kaikissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että lausuttavana olevaa finanssipolitiikan lakia ei pidä säätää nykyisessä muodossaan. Sen vaikutukset suomalaiselle yhteiskunnalle voisivat olla todella radikaaleja ja odottamattomia, mikä ei valitettavasti käy millään tavalla ilmi lakiesityksestä. Julkinen taloudenpito kaipaa tulevina vuosina joustavuutta ja reaktiokykyä, mitä lain toimeenpano tällaisenaan kaventaisi merkittävästi. On valitettavaa, että samansuuntaisia vaikutuksia Suomelle tulee jo hyväksytyistä EU:n taloussäännöistä.

Jussi Ahokas
BIOS-tutkimusyksikkö

19.8.2025
Syksyllä eläköityvä professori Janne I. Hukkinen BIOS:n varttuneeksi jäseneksi Mittavan akateemisen uran Suomessa ja kansainvälisesti tehnyt ympäristöpolitiikan professori siirtyy Helsingin yliopistosta eläköityessään BIOS-tutkimusyksikön varttuneeksi jäseneksi (senior fellow). BIOS:ssa Janne I. Hukkinen hyödyntää kertyneitä oppejaan ja näkemyksiään yhteiskunnallisen päätöksenteon ja teollisuuden uudistamiseksi monikriisin – yhtäaikainen ilmastonmuutos, luontokato, konfliktit, sosiaalinen rapautuminen – edellyttämällä tavalla. “Olen aina tavoitellut vuorovaikutusta tutkimuksen ja päätöksenteon välillä. Vuorovaikutus on kuitenkin hankalaa […]

Mittavan akateemisen uran Suomessa ja kansainvälisesti tehnyt ympäristöpolitiikan professori siirtyy Helsingin yliopistosta eläköityessään BIOS-tutkimusyksikön varttuneeksi jäseneksi (senior fellow). BIOS:ssa Janne I. Hukkinen hyödyntää kertyneitä oppejaan ja näkemyksiään yhteiskunnallisen päätöksenteon ja teollisuuden uudistamiseksi monikriisin – yhtäaikainen ilmastonmuutos, luontokato, konfliktit, sosiaalinen rapautuminen – edellyttämällä tavalla.

“Olen aina tavoitellut vuorovaikutusta tutkimuksen ja päätöksenteon välillä. Vuorovaikutus on kuitenkin hankalaa ja edellyttää asiaan paneutumista. Yliopistot eivät enimmäkseen voi paneutua siihen asian vaatimalla vakavuudella, koska niiden pääduuni on tutkimus ja opetus.” Hukkinen perustelee siirtoaan.

“Aiempi kokemukseni yhteistyöstä BIOS:n kanssa on, että tutkimusyksikkö on paneutunut nimenomaan tutkimuksen ja päätöksenteon vuorovaikutuksen haasteisiin. Siksi on hienoa tulla osaksi BIOS:ia.”

Professori Hukkinen ja BIOS ovat tehneet tiivistä yhteistyötä erityisesti kuusivuotisessa strategisen tutkimuksen rahoittamassa WISE-hankkeessa, jossa suunniteltiin ja toteutettiin politiikkapäämajaharjoituksia kaupunkien päättäjille ja asiantuntijoille. Harjoituksissa tulevaisuuden sosiaaliset ja ekologiset häiriötilat tuotiin osaksi kaupunkien ennakointia ja päätöksentekoa.

BIOS on parhaillaan käynnistämässä vakiintuneiden toimintojensa rinnalle uutta toimintamuotoa, Industrial Foresight Studiota, uusissa fyysisissä tiloissa. Ideana on muodostaa avaintoimijoiden kesken jaettu näkemys teollisuuden uudistumispoluista Suomessa: mitkä ovat realistiset reunaehdot ja mitä investointeja ja muita toimenpiteitä tavoitteiden saavuttaminen todella vaatii. Toistaiseksi esimerkiksi teollisuuden sähköistäminen on jäänyt lähtötelineisiin, ja toisaalta vihreän siirtymän nimissä saatetaan tavoitella asioita, joille ei löydy taloudellisia saati ekologisia perusteita.

Uuteen studiotyöskentelyyn viitaten Hukkinen toteaa: “Tähän asti BIOS on pyrkinyt edistämään tutkimuksen, päätöksenteon ja median vuorovaikutusta erilaisin kirjallisin ja suullisin ulostuloin. Se on ollut vaikuttavaa, mutta ilmeisesti tarvitaan jotain vieläkin vaikuttavampaa. BIOS:n uusi missio on toteuttaa tuo vuorovaikutus eikä vain edistää sitä. Jos vuori ei tule Muhammedin luo, on Muhammedin mentävä vuoren luo.”

Professori Janne I. Hukkisen jäähyväisseminaari Yhteiskunnallisten ympäristötutkijoiden polkuja järjestetään Helsingin yliopistolla 25. syyskuuta 2025. Hukkinen aloittaa BIOS:n varttuneena jäsenenä 1. syyskuuta.

Lisätietoja antavat:

Paavo Järvensivu, perustajajäsen, ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikan dosentti, BIOS-tutkimusyksikkö: paavo.jarvensivu@bios.fi

Janne I. Hukkinen, ympäristöpolitiikan professori, Helsingin yliopisto: janne.i.hukkinen@helsinki.fi

17.6.2025
Uutiskirje 6/2025: Joko Kiina-kortti vanheni? Kesäkuun uutiskirjeessä syvennytään tuoreisiin tietoihin Kiinan päästökehityksestä: maan kasvihuonekaasupäästöt ovat ehkä kääntymässä laskuun, mutta mitä tästä pitäisi ajatella? Esittelemme tavalliseen tapaan uusimmat BIOS-tuotokset ja tarjoamme tuhdin paketin lukuvinkkejä kesäksi. Uutiskirje kolahtaa sähköisiin postiluukkuihin taas elo-syyskuussa. Siihen asti hyvää kesää lukijoille! Uutiskirjeen voit tilata täältä. BIOS-videoita ja podcasteja löytyy paljon, ja sosiaalisen median kanaviamme ovat mm. […]

Kesäkuun uutiskirjeessä syvennytään tuoreisiin tietoihin Kiinan päästökehityksestä: maan kasvihuonekaasupäästöt ovat ehkä kääntymässä laskuun, mutta mitä tästä pitäisi ajatella? Esittelemme tavalliseen tapaan uusimmat BIOS-tuotokset ja tarjoamme tuhdin paketin lukuvinkkejä kesäksi. Uutiskirje kolahtaa sähköisiin postiluukkuihin taas elo-syyskuussa. Siihen asti hyvää kesää lukijoille!

Uutiskirjeen voit tilata täältä. BIOS-videoita ja podcasteja löytyy paljon, ja sosiaalisen median kanaviamme ovat mm. Bluesky, Facebook, Instagram, LinkedIn ja Mastodon.

 

Satelliittikuvia Bhadla Solar Park-voimalan (Rajasthan, Intia) rakentumisesta.

Satelliittikuvia Bhadla Solar Park-voimalan (Rajasthan, Intia) rakentumisesta. Wikimedia Commons.

Maailmalta

Kääntyvätkö Kiinan kasvihuonekaasupäästöt vihdoin laskuun?

Kiinan kasvihuonekaasujen päästöt ovat olleet ratkaisevassa asemassa viime vuosikymmeninä. Vuosittaisissa hiilidioksidipäästöissä maa nousi ajat sitten suurimmaksi, noin 30 prosentin osuuteen globaaleista päästöistä, joskin per capita -päästöt ovat edelleen reilusti vähäisempiä kuin Yhdysvalloissa tai Kanadassa – mutta jo merkittävästi EU:n keskitasoa suuremmat, jos kaupankäynnin vaikutuksia ei huomioida. Näiden “ulkoistettujen päästöjen” eli viennin ja tuonnin laskeminen mukaan tuo EU:n ja Kiinan suunnilleen samaan mittaluokkaan per capita -päästöissä. Tämä kertoo siitä, että nykyään Kiinan päästöjen kasvua ei enää aja ensisijaisesti vientitavaroiden tuotanto vaan energiantuotanto ja rakentaminen maan omalle väestölle, mutta nuo “ulkoistetut päästöt” ovat edelleen merkittävä siivu maan päästöistä. Niiden osuus kuitenkin tällä hetkellä pienenee, ja kehitys jatkuu sitä mukaan mitä vähemmän päästöintensiivisiä vientituotteet ovat.

Jopa historiallisesti kertyneissä päästöissä Kiina ohitti taannoin EU-maat. Tämä johtuu siitä, että kun vuosittaiset päästöt ovat niin valtavat, historiallista “takamatkaa” on kurottu umpeen yhä nopeammin. (Yhdysvallat on tässä historiallisen vastuun laskentatavassa edelleen reilusti ykkösenä, ja EU-maat myös hieman Kiinaa edellä, jos suurten siirtomaavaltojen historiallinen painolasti otetaan mukaan laskuihin).

Mitä Kiinassa tapahtuu, on kriittisen tärkeää maailman ilmastotulevaisuudelle. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että muulla maailmalla ei ole väliä, sillä kolmekymmentä prosenttia on kolmekymmentä prosenttia, ja 70% on yli kaksi kertaa enemmän. Koska päästöt pitää lopulta saada nollaan aiemmin tai myöhemmin, kaikkien on onnistuttava, eikä pienemmillä mailla ole mitään takaporttia. Tosin kaikkein köyhimpien maiden lähtötaso on niin alhainen, että niillä olisi alkuun varaa nostaakin päästöjään, mikäli vauraammat maat leikkaavat omiaan, kuten reilua on. Toiselta kantilta se kuitenkin tarkoittaa, että katastrofaalisten muutosten estäminen vaatii isoa muutosta Kiinassa. Ilman sitä ei voida onnistua.

Ympäristöretoriikassa “ihan turhaa koska Kiina” -argumentaatio on surullisen yleistä. Se on vanhastaan tuttua väestönkasvusta puhuttaessa, mutta Kiinan väestökehitys on jo kääntynyt kohti vanhenemista ja vähentymistä. Argumentaatiota on käytetty ahkerasti myös Kiinan ilmastopäästöjen kohdalla väheksymään, vähättelemään tai hidastelemaan toimien merkitystä muualla maailmassa tai ruokkimaan yleistä fatalismia.

Kiinan päästöjen kasvun taittumista on kuitenkin odotettu jo pitkään, ja nyt käänne saattaa olla käsillä. Vuoden sisällä nimittäin Kiinan kasvihuonepäästöt ovat laskeneet ensimmäistä kertaa niin, että syynä eivät ole talousvaikeudet tai pandemian kaltainen poikkeustilanne. Tämä näkyy ennen kaikkea sähköntuotannon puolella: sähkön kysyntä on kasvanut, mutta sähköntuotannon päästöt ovat laskeneet. Toisin sanoen vähäpäästöistä energiaa on tullut peliin enemmän kuin kysyntä on kasvanut, jolloin fossiiliset ovat vähentyneet sähköntuotannossa paitsi suhteellisesti myös absoluuttisesti. Kansainvälisesti tunnustettu Kiinan ilmasto- ja energiakysymysten asiantuntija Lauri Myllyvirta kirjoitti aiheesta pitkästi Carbon Briefin vieraskirjoituksessa toukokuussa. Helsingin Sanomat käsitteli aihetta myös.

Sähköntuotannon päästöjen vähentäminen on helpompaa kuin millään muulla sektorilla, ja toisaalta runsaasti vähäpäästöistä sähköä tarvitaan liki kaikkien muiden sektorien dekarbonisaatiossa. Adam Tooze muistutti Kiinan tilannetta käsittelevässä uutiskirjeessään, että viime vuonna globaalisti 90 prosenttia uudesta sähköntuotantokapasiteetista tuli uusiutuvista lähteistä. Tämä ei kuitenkaan ole globaali tarina, vaan sähköntuotannon kehitys on hyvin erilaista eri alueilla. Kiina vastaa valtaosasta tuosta prosenttiluvusta.

Tooze tarkastelee uutiskirjeessään sekä Kiinan historiallista mullistusta että sen tilanteen eroa Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Jälkimmäisissä päästöjen kokonaismäärä on ollut jo jonkin aikaa laskussa – Yhdysvalloissa tosin isosti särötyksellä tuotetun maakaasun varassa. Kummallakin alueella myös sähkön kulutus on pysynyt jo jonkin aikaa kutakuinkin samalla tasolla, mikä tuo energiamurroksen valintatilanteiden ja kiistojen maastoon. Likaista on purettava ja puhtaampaa rakennettava. Kiinassa taas koko kuviota luonnehtii edelleen sähkön kulutuksen kasvu – toisin sanoen siellä ollaan vasta vaiheessa, jossa kasvu pitäisi kattaa vähäpäästöisillä (ks. myös tämä Toozen uutiskirje).

Kiinan oman sähköntuotannon muutoksen ohella maa vaikuttaa energiajärjestelmien muutokseen ympäri maailman viemällä halpoja aurinkopaneeleita, akkuja ja muuta energiateknologiaa. Päästövähennykset monissa maissa tuskin olisivat mahdollisia ilman sitä, ainakaan nykyisellä kehitysuralla, jossa merkittävä aineellisen ja energeettisen kulutuksen vähentäminen ei ole poliittisella kartalla ja oma uusiutuvan energian teknologiateollisuus on pitkälti menetetty Kiinalle.

Sähköntuotannon alalla Kiinassa siis voi olla käynnistynyt vihdoin rakenteellinen muutos: ei enää puhdasta ja likaista tuotantoa toistensa rinnalle, vaan puhtaampaa likaisen sijaan. 

Kokonaiskuvassa hyvät merkit ovat kuitenkin vielä vaatimattomia: noin yhden prosentin lasku vuosittaisissa kokonaispäästöissä. Fossiilisten polttoaineiden käyttö lisääntyy nimittäin joillain sektoreilla edelleen, etenkin kemian teollisuudessa ja metallurgiassa – nyt sähköpuolen lasku vain on ollut näiden kasvua suurempaa. Teollisuus vastaa 60–70 prosentista maan päästöistä, joten sen kehityskulku on avainasemassa. Uusia fossiilisia voimaloita rakennetaan edelleen paljon, joskin on hyvin kyseenalaista, tullaanko kaikkia käyttämään niiden elinkaaren päähän. 

Sen sijaan todella merkittävä tekijä on, että sementin tuotannosta aiheutuneet päästöt ovat olleet jo jonkin aikaa laskussa. Rakentamisen huippu näyttää olevan takana: nimen omaan talouskasvun pumppaaminen osin keinotekoisella rakentamisella, osin voimallisella aluekehityksellä, on ollut yksi Kiinan päästökehityksen keskeisistä ajureista viime vuosikymmeninä.

Kiinan ilmastopäästöjen orastava käänne kertoo siis ensisijaisesti sähköntuotannon muutoksesta ja vähäisemmässä määrin rakentamisen kuuman vaiheen hiipumisesta, mutta mitään syvempää yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta ei ole vielä käynnissä. Maalla ei ole johdonmukaista kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, ja teollisuutta koskeva politiikka vie myös päinvastaiseen suuntaan. Myllyvirta muistuttaa Carbon Briefin analyysissään, että nykytahdilla Kiinan kuilu sen omiin melko vaatimattomiin ilmastotavoitteisiin vain kasvaa. Hän myös toteaa, että suunta voi helposti kääntyä, jolloin edessä olisi ennätysvuosi päästöissä vähenemisen sijaan.

Olisi siis virhe sanoa, että lupaava käänne tekisi Kiinasta saman tien ilmastojohtajan. Hyviä merkkejä nähdään yleisemmin synkeässä tilanteessa. On muistettava, että päästöjen lasku on saatu jo käyntiin monissa maissa: EU:n ja Yhdysvaltain käyrät ovat kulkeneet alas jo vuosikausia. Yksikään merkittävien ilmastopäästöjen maa ei ole edellyt vähennyksissä riittävän nopeasti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi “turvarajoihin”, mutta Kiina on joka tapauksessa (ehkä) alussa. Kiinan rooli vähäpäästöisen energiantuotannon edistämisessä on kuitenkin sen omia päästölukuja suurempi, ja sen johtoasema alalla säilyy varmasti huolimatta monien maiden pyrkimyksestä “strategiseen autonomiaan”. Siksi voi perustellusti sanoa, että Kiina on ratkaisevassa asemassa tulevien vuosien ilmastotoimissa, minkä vuoksi nykyiset geopoliittiset jännitteet ja kauppasodat ovat sitäkin huolestuttavampia. Kiinan kurja ihmisoikeustilanne tuo oman synkeän sivuvärinsä tähän perittyyn tilanteeseen, mutta se ei muuta Kiinan teknologisen etumatkan mittasuhteita.

Geopolitiikan ja kauppapolitiikan lisäksi Kiinan kehitykseen vaikuttavat vahvasti taloudelliset suhdanteet ja maan sisäinen “kehityspolitiikka”. Maa on pumpannut taloutta kasvuun toistuvasti energiaintensiivisellä rakentamisella ja tuotannolla. Aiheeseen antaa taustoitusta Lauri Myllyvirran kirjoitus Kiinan teollisuustuotannon roolista viime vuoden toukokuussa sekä hänen Carbon Briefin kirjoituksensa, jossa hän tutkailee mm. koronapandemian jälkeisiä elvytystoimia ja niiden päästövaikutusta. Jatkaako Kiina vanhaa mallia vai pyrkiikö se enemmän sisämarkkinoihin ja paikalliseen kulutukseen, jonka voi olettaa olevan vähemmän energiaintensiivistä – vaikka sekin tietysti edellyttää mittavaa luonnonvarojen kulutusta.

Mikäli Kiinan moderni ympäristöhistoria ja kansalaisliikehdinnän rooli kiinnostaa, suosittelemme tätä Land & Climate Review -podcastin jaksoa. Mielenilmausten merkitys Kiinan suunnanmuutoksissa unohtuu helposti täkäläisestä näkökulmasta.

BIOS

BIOS-podcastissa kysyttiin, miten fossiilivaltaa pönkitetään

Toukokuun jaksossa Ville Lähde ja Tere Vadén juttelivat Tero Toivasen kanssa fossiilivallan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Onko käynnissä energiasiirtymä, vai onko fossiilivalta yhä tiukassa – vai ovatko molemmat totta yhtaikaa? Keskustelun taustana olivat teokset Overshoot ja More and More and More, joita on käsitelty blogissamme. Tero tekee keskustelussa opettavaisia ekskursioita esimerkiksi kasvun rajoja koskevan keskustelun historiaan ja ilmastoestämisen taustoihin.

BIOS-ekonomisti kommentoi varallisuusveroa

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta esitti toukokuussa varallisuusveroa puolustushankintojen rahoittamiseksi. Jussi Ahokas kommentoi asiaa Kauppalehdelle: 

“Työmarkkinajärjestö SAK:n puheenjohtajan Jarkko Elorannan esitys varallisuusverosta voisi olla moraalisesti oikeutettu keino rahoittaa puolustushankinnat. Näin sanoo Bios-tutkimusyksikön ekonomisti Jussi Ahokas […] Ekonomisti Jussi Ahokkaan mukaan ehdotus on siinä mielessä looginen, että veronmaksukykyisimmät suomalaiset löytyvät juuri suurimmista tuloluokista. ”Myös he, joilla on taloudellisesti eniten hävittävää sodan syttyessä, ovat varmaan rikkaimmat henkilöt. Heidän puoleensa kääntymisellä on ihan perusteet”, Ahokas sanoo.”

Degrowth ei ole talouskasvun vaihtoehto vaan uusi näkökulma maailmaan

Paavo Järvensivu selvensi Loimu-verkkolehden haastattelussa, mitä degrowth oikeastaan tarkoittaa. Liian helposti se asetetaan yksioikoiseksi nykymenon vaihtoehdoksi. Kuten Paavo kuvaa: “Se ei ollut mikään toimenpidesuositus, vaan pyrkimys purkaa vallitsevaa ajattelua ja avata tilaa muunlaisille ajatteluille.”

“Talouskasvun vaihtoehto ei ole talouslasku. Sen sijaan pitäisi tarkastella talouden sisältöä, eikä hyväksyä kasvuksi mitä tahansa talouden aktiviteettia. Kun katsotaan määrän sijasta laatua, se johdattaa meidän ihan erilaiseen poliittiseen maailmaan eli siihen, mikä degrowth oikein ymmärrettynä on […] Samalla on määriteltävä hyvään elämään tarvittavat sosiaaliset tavoitteet, kuten turvallisuus ja hyvinvointi. Ja on myös pohdittava, millä laadullisilla tavoilla luonnonvarojen kulutus ja päästöt saadaan alas, kun samanaikaisesti pidetään huolta hyvinvoinnin riittävästä tasosta ja turvallisuudesta.”

Degrowthista jatkettiin myös Voima-lehden haastatellessa Tero Toivasta. Tero korostaa, että talouskasvu on melko uusi, toisen maailmansodan jälkeinen ajatus, ja että talouden tarkastelussa pitäisi mennä sitä syvemmälle, kapitalismin rakenteisiin kuten voiton tavoitteluun. Voitto yritysten ensisijaisena päämääränä sitoo työntekijät ja kuluttajat. Sen sijaan nykytilanteessa olisi yhdessä, kollektiivisesti muotoiltava taloudellisenkin toiminnan tavoitteet:

”Uusliberalismin keskeinen ongelma on tosiaan se, että taloudelle ei ole saanut kunnolla määritellä kollektiivista suuntaa. Ja nyt niin pitäisi käytännössä tehdä.”

Yhdeksi keinoksi suunnan hahmottelemiseen Tero esittää kestävyysmurroksen suunnittelua:

”Suunnittelusta hyötyviä tahoja olisivat sekä poliitikot että kestävyysmurroksen kanssa kipuilevat yksityisen sektorin olemassa olevat isot teollisuustoimijat, mutta erityisesti uudet ja nousevat teolliset toimijat.”

Lopuksi

Suosittelemme lämpimästi Rosie Collingtonin kirjoitusta ympäristörahoituksesta. MIT Technology Review’n jutussa lasketaan tekoälyn energiataloutta laajemmasta näkövinkkelistä kuin tavallisesti. Guardianissa on käsitelty kiertotalouden takapakkia sekä merten happamoitumista. ScienceFeedback sukeltaa Espanjan sähkökatkoksen taustoihin ja sitä koskevaan harhatietoon. Climeworksin islantilainen hiilenkaappauslaitos ei toiminut kuten toivottiin. Riikka Suominen kirjoittaa Long Playssa siitä, miten eri tavoin avohakkuuta tai kesämökin muutostöitä käsitellään. Jaakko Belt kirjoittaa niin & näin -lehdessä toisinajattelusta. Opettaja-lehden jutussa käsitellään opettamista ja oppimista ekokriisissä. Mikko Pelttari syventyy Suomen Kuvalehdessä kirjanpainajaan. 

Kesäkuuntelemiseksi suosittelemme Guardianin uutta podcast-minisarjaa Missing in the Amazon, joka käsittelee toimittaja Dom Phillipsin ja alkuperäiskansojen tukijärjestön aktiivi Bruno Pereiran katoamista ja murhaa. Vuonna 2022 kaksikon jäljillä kulkea toimittaja Domin kollega Tom Phillips. Tapahtuneen taustoista voi lukea lisää tästä artikkelista.

20.5.2025
Uutiskirje 5/2025 Toukokuun uutiskirjeessä kerrotaan pitkän podcast-sarjamme päätösjaksosta ja esitellään hyödyllinen vetytaloutta käsittelevä uusi artikkeli. Esittelemme myös BIOS-toimintaa: artikkelin ympäristölupien sujuvoittamisesta, blogiesseet energiahistoriasta ja ilmastovitkuttelusta sekä monia BIOS-tutkijoiden esiintymisiä. Uutiskirjeen voit tilata täältä. BIOS-videoita ja podcasteja löytyy paljon, ja sosiaalisen median kanaviamme ovat mm. Bluesky, Facebook, Instagram, LinkedIn ja Mastodon. Maailmalta Mitä olemme lukeneet? Huhtikuinen artikkeli “Realistic roles for hydrogen in […]

Toukokuun uutiskirjeessä kerrotaan pitkän podcast-sarjamme päätösjaksosta ja esitellään hyödyllinen vetytaloutta käsittelevä uusi artikkeli. Esittelemme myös BIOS-toimintaa: artikkelin ympäristölupien sujuvoittamisesta, blogiesseet energiahistoriasta ja ilmastovitkuttelusta sekä monia BIOS-tutkijoiden esiintymisiä.

Uutiskirjeen voit tilata täältä. BIOS-videoita ja podcasteja löytyy paljon, ja sosiaalisen median kanaviamme ovat mm. Bluesky, Facebook, Instagram, LinkedIn ja Mastodon.

Hubble-teleskoopin kuva galaktisesta kohteesta NGC 604, joka koostuu suurelta osin vedystä. Wikimedia Commons.

Hubble-teleskoopin kuva galaktisesta kohteesta NGC 604, joka koostuu suurelta osin vedystä. Wikimedia Commons.

Maailmalta

Mitä olemme lukeneet?

Huhtikuinen artikkeli “Realistic roles for hydrogen in the future energy transition” luo laajan systeemitason katsauksen vedyn mahdollisuuksiin ja rajoituksiin energiajärjestelmien muutoksessa. Elokuussa 2023 BIOS julkaisi aiheesta samankaltaisen kirjoituksen “Mitä on vetytalous?”, joka on hyvä johdatus aiheeseen. Tämä kuuden tutkijan näkökulma-artikkeli kokoaa yhteen tutkimustietoa kuitenkin huomattavasti laajemmin. Artikkeli on ehdottoman tärkeää luettavaa kenelle tahansa, jota vetytalouden suunta kiinnostaa.

Artikkeli lienee ensimmäinen systemaattinen tarkastelu siitä, millaiset ovat vedyn realistiset ja parhaat potentiaalit tulevissa energiajärjestelmissä. Siinä käsitellään vedyn tuotantoa, käyttöä ja kysyntää, kuljetusta ja varastointia, ympäristövaikutuksia sekä erilaisia talousnäkökohtia. Tarkoituksena on erityisesti pohtia, missä käyttökohteissa vihreä vety voisi paitsi olla kilpailukykyistä myös saada aikaan mahdollisimman suuria päästövähennyksiä. Toisaalta artikkeli varoittaa mahdollisista virheliikkeistä, joita vetyinnostuksen vallassa voidaan tehdä.

Vedyn käyttöä tulisi aina verrata vaihtoehtoihin, ennen kaikkea sähköistämiseen, joka on useissa tai jopa useimmissa tapauksissa taloudellisempaa, energiatehokkaampaa sekä tuottaa enemmän päästövähennyksiä – varsinkin kun koko vedyn tuotanto-, varastointi- ja kuljetusketju huomioidaan. Etenkin kuljetuksessa ja varastoinnissa ratkaistavana on edelleen myös merkittäviä teknisiä ongelmia. Sähköistämisen edut ovat selvät esimerkiksi liikenteessä tai asuntokohtaisessa lämmityksessä, kun taas vedyn edut ovat merkittäviä lähinnä tietyillä teollisuuden aloilla. 

Artikkeli vahvistaa käsitystä siitä, että rajallista vihreää vetyä tulisi kohdentaa käyttöihin, joissa sille ei ole vaihtoehtoja (esim. lannoiteteollisuus) tai joissa sillä on selviä teknisiä etuja (esim. terästuotanto). On kuitenkin muistettava, että ilman taloudellista tukea tai fossiilisten vaihtoehtojen sanktiointia nämä vaihtoehdot eivät ole tällä hetkellä houkuttelevia. Vihreä vety on toistaiseksi kalliimpaa kuin fossiilisilla tuotettu vety tai esimerkiksi fossiilipohjaiset prosessit terästuotannossa. 

Olennainen huomio artikkelissa on, että vetytaloudessa ei ole näköpiirissä samanlaista teknologisen tehostumisen ja halpenemisen kehitystä kuin esimerkiksi aurinko- ja tuulivoimalla, sillä vetytalous koostuu paljon laajemmasta teknologioiden joukosta, jossa osa ongelmista on vanhoja visaisia insinööritaidon pulmia ja osassa tulee vastaan termodynaamisia rajoja. Toisin kuin esimerkiksi tuuli- ja auringonsähkön tuotannon kasvua, jota on johdonmukaisesti aliarvioitu, vetytalouden kasvua onkin systemaattisesti yliarvioitu.

Nykyään valtaosa käytössä olevasta vedystä on fossiilista, maakaasusta tai kivihiilestä tuotettua, ja valtaosa kuluu teollisissa prosesseissa. Pelkästään tämän määrän tuottaminen elekrolyysillä vähäpäästöisen sähkön avulla, eli “vihreänä vetynä”, vaatisi 1,25 kertaa enemmän sähköä kuin globaalisti nykyään tuotetaan tuulella ja auringolla. Veden käytöstä puhutaan vetytalouden kohdalla harvemmin, mutta yllä mainittu vihreän veden tuotanto lisäisi makean veden kulutusta prosentilla globaalisti – lisäksi monet sähköntuotannon kannalta parhaat alueet kärsivät veden niukkuudesta. Onkin tärkeää kehittää elektrolyysitekniikoita, jotka sallivat suolaisen veden käyttöä eivätkä edellytä suolanpoistoa sitä ennen (se lisää merkittävästi energiantarvetta).

Edellä sanottu kertoo vihreän vedyn tuotannon kasvattamisen vaatimasta mittakaavasta, jos nykyisten käyttötapojen ohella tavoiteltaisiin laajempaa roolia energiajärjestelmissä. Artikkelissa arvioidaan vihreän vedyn saatavuuden olevan vähäistä ainakin vuoteen 2040 asti, mahdollisesti pidemmälle, joten käyttötapojen priorisointi on kriittisen tärkeä kysymys.

BIOS

Podcast-sarjamme “12 käsitettä maailmasta” tuli päätökseen

Huhtikuussa ilmestyi podcast-sarjamme “12 käsitettä maailmasta” viimeinen erikoisjakso “Taantumus”, jossa Villen ja Teren haastateltavana oli Tero Toivanen. Taantumuksen käsitteen kautta käsiteltiin autoritaaristen liikkeiden nousua ja ilmastopolitiikan takapakkia sekä pohdittiin, miten nämä asiat liittyvät yhteen. Millä tavalla muukalaisvihamieliset, rasistiset ja autoritaariset liikkeet ovat pyrkineet ottamaan ympäristökysymyksiä haltuun? On tärkeää ymmärtää, että ympäristökysymyksen yhteys perinteisiin edistyksellisiin teemoihin kuten tasa-arvoon, vapauteen ja solidaarisuuteen ei ole väistämätön, vaan sitä on rakennettava ja pidettävä yllä.

Kahdentoista varsinaisen jakson ohella sarjassa ilmestyi kahdeksan erikoisjaksoa – eli kaksikymmentä käsitettä, ja koko BIOS-tutkijajoukko oli äänessä. Jaksoista kertyy yhteensä kolmisenkymmentä tuntia kuunneltavaa: perusteellinen ilmainen luentokurssi siis, johdatus ympäristökysymyksen perusteisiin sekä sen uudelleenymmärtämiseen mullistuvassa maailmassamme.

Mikäli podcastien kuuntelu ei ole se juttu, luvassa on samaa kirjallisessa muodossa. Ville ja Tere työstävät parhaillaan teosta 12 käsitettä maailmasta, joka ilmestyy vuoden 2026 alkupuolella, sopivasti BIOS-tutkimusyksikön 10-vuotisjuhlan kunniaksi.

Artikkeli ympäristölupien sujuvoittamisesta

Tellervo Ala-Lahden ja Topi Turusen artikkeli “Ympäristölupamenettelyn sujuvoittamisen ulottuvuudet – Stretegiset hankkeet osana vihreää siirtymää” ilmestyi vuoden ensimmäisessä Ympäristöjuridiikka-lehden numerossa. Kirjoittajat tarkastelevat, millaisia riskejä EU:n vuoden 2024 asetukseen kriittisistä mineraaleista ja nettonollateollisuusasetukseen sisältyy.

Artikkelissa tunnistetaan, että asetusten mukaiseen sujuvoittamiseen liittyy riski siitä, että sujuvoittamistoimet (erityisesti hankkeiden priorisointi) huonontavat paikallisen ympäristönsuojelun tasoa. Lisäksi on epäselvää, missä tilanteessa sujuvoitetut hankkeet oikeasti pystyvät saavuttamaan vihreän siirtymän kannalta merkityksellisiä vaikutuksia. Sujuvoittamistoimiin liittyy myös riski siitä, että EU-asetuksia toimeenpannessaan jäsenmaat keskittyvät pääosin niissä asetettuihin menettelyitä koskeviin reunaehtoin ympäristöllisten seikkojen sijasta.

BIOS-blogissa energiasiirtymästä ja ilmastovitkastelusta

Huhtikuussa ilmestyi Ville Lähteen kriittinen arvio Jean-Baptiste Fressoz’n teoksesta More and More and More, An all-consuming history of energy. Teos on herättänyt paljon huomiota, ja sitä on tulkittu usein virheellisesti. Fressoz käy teoksessa läpi energiajärjestelmien historiaa ja pyrkii osoittamaan, että sellaista “energiasiirtymää”, josta on paljon puhuttu, ei ole oikeastaan koskaan tapahtunut. Energiahistoria ei jakaannut siististi puun, hiilen ja öljyn aikakausiin, eivätkä uudet energianlähteet ole hävittäneet vanhoja, vaan niiden suhde on ollut “symbioottinen”. Esimerkiksi vaikka puun merkitys varsinaisena energianlähteenä on vähentynyt, sillä oli todella pitkään kriittinen materiaalinen rooli kivihiilen ja öljyn tuotannossa. Samalla tavalla kivihiilen tärkeä rooli esimerkiksi teräksen tuotannossa pitää sen sitkeästi osana energiajärjestelmää, joka on teräksestä riippuvainen.

Fressozin on tulkittu väittävän, että energiasiirtymä olisi mahdoton myös tulevaisuudessa, mutta tämä on väärintulkinta. Sen sijaan teos korostaa, että ilmastonmuutoksen aikakaudella on tapahduttava jotain historiallisesti ainutlaatuista. On ajettava tietoisesti alas vakiintuneita ja taloudellisesti kannattavia energianlähteitä. Hän kritisoi sellaista “siirtymäajattelua”, joka sivuuttaa tämän poliittisen haasteen ja perustaa optimisminsa pelkästään teknologiseen kehitykseen, ikään kuin teknologian omat ominaisuudet ajaisivat muutosta. Siirtymäajattelu on saanutkin Friessozin mukaan ideologisen, jopa ilmastotoimia hidastavan roolin, kun se houkuttaa väheksymään poliittisten toimien tarvetta.

Toukokuun lopulla ilmestyvässä BIOS-podcastissa jatketaan keskustelua tästä teoksesta sekä aiemmin Villen tarkastelemasta kirjasta Overshoot.

Ville kirjoitti ilmastoasioista myös toukokuisessa blogiesseessä “Ilmastonmuutos ja aika – eli miksi ilmastovitkastelu ei toimi”, jossa hän pureutuu toistuviin ilmastonmuutosta ja sen ajallista luonnetta koskeviin harhakäsityksiin. Ville muistuttaa siitä, miten ilmastonmuutos kertyvänä ongelmana muuttuu koko ajan pahemmaksi ja miten jokainen viivyttelyn vuosi paitsi tekee urakkaa vaikeammaksi myös pahentaa parhaimpiakin lopputuloksia.

“Jos ilmastonmuutos otetaan tosissaan, on opittava ajattelemaan asiat uusiksi. On ymmärrettävä, että mahdollisimman aikaisin toimiminen on aina parempi kuin myöhemmin. On hahmotettava, että viivyttely sulkee pois hyviä tulevaisuuksia. Ilmastonmuutoksen seuraukset pahenevat jokaisen menetetyn vuoden myötä. Eli mikäli on tosissaan ilmastonmuutoksen kanssa, on hylättävä “ilmastorealismin” kaltaiset puheet, on lakattava valehtelemasta itselleen. Jos ei ole tosissaan, voisi edes olla avoimesti ilmastotoimia vastaan, olla piittaamatta tulevaisuudesta, eikä piilotella moisten valheiden taakse.”

Essee on erityisen ajankohtainen nyt, kun Suomessakin on puhetta ilmastotavoitteiden viivyttämisestä tai alentamisesta. Suosittelemme Mikko Pelttarin kirjoittamaa Suomen Kuvalehdessä ilmestynyttä juttua tästä aiheesta. Kansainvälisestikin on kuultu lisää huolestuttavia ääniä: Iso-Britanniassa Tony Blair on hyökännyt ilmastotavoitteita vastaan, Ranskassa laaditaan ennakkosuunnitelmia jopa tyystin katastrofaalista neljän asteen lämpenemistä varten, ja ajatuspaja Council of Foreign Relations teki “ilmastorealismin” aloitteen.

Muuta

Ville Lähde kävi keskustelemassa Vilma Sandströmin ja Olli Puumalaisen kanssa The Ulkopolitist -podcastissa siitä, miten maailma ruokitaan ilmastonmuutoksen aikakaudella. 

Villeä myös haastateltiin Voima-lehteen. Mika Pekkola kyseli BIOS-työstä sekä Villen pitkästä urasta ruokakirjoittajana Hyvä kurkku -blogissa.

”Meille on syötetty 1990-luvulta alkaen ajatusta siitä, että ihminen voi vaikuttaa maailmaan lähinnä kuluttajana ja erillisenä yksilönä”, Lähde sanoo. Samalla toiminta järjestöissä, puolueissa, ammattiliitoissa ja kansanliikkeissä on alettu käsittää toissijaisena.Yksilöllisillä elämäntapamuutoksilla on kuitenkin rajoituksensa, Lähde sanoo.“Kollektiiviset pyrkimykset muuttaa elämää ylläpitäviä järjestelmiä, kuten liikennejärjestelmää, energiajärjestelmää ja koulutusjärjestelmää, ovat monisatakertaisesti tehokkaampia kuin yksilön pyrkimykset mestaroida omaa elämäänsä.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on ollut tietysti säännöllisesti äänessä Raha, talous ja politiikka -podcastissa.

Kannattaa kuunnella myös Ylen Metsä-Suomen jakso, jossa palataan vuoteen 2017 ja tutkijoiden metsäjulkilausumaan, jota BIOS oli fasilitoimassa. Alkuperäisistä allekirjoittajista Panu Halme ja Sampo Soimakallio muistelevat julkilausuman saamaa vastaanottoa.

Antti Majava haastateltiin HS Vision juttuun “Nälkämaan talousihme”:

“”Kainuuta on kautta aikojen riivannut asema resurssiaittana”, Majava sanoo.

”Vaikka sen talous nyt kasvaa, on huolehdittava, että kasvu tapahtuu maakunnan kannalta kestävällä tavalla.”

Hän soisi, ettei historia enää toistaisi itseään. Maakunnan täytyisi olla tarkkana, että myös se hyötyy, kun yhtiöt louhivat metalleja Kainuun uumenista, hakkaavat puita sen metsistä ja ostavat hehtaari­kaupalla sen maata.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokasta haastateltiin Ylelle Trump-kriisistä ja Ilta-Sanomiin puolustusmäärärahoja koskevasta poikkeusluvasta. Puheeksi tulivat myös kysymykset yhteisvelasta ja “tarkkailuluokasta”.

Lopuksi

Kesän korvalle joitain lukusuosituksia: Kuntaliitto selvitti suomalaisten kuntapäättäjien näkemyseroja kestävyydestä, Luonnonvarakeskuksen uusi julkaisu syventyi vaihtoehtoisiin talousnäkökulmiin ja Koneen Säätiö rahoitti uutta ympäristöasioita ajavaa lakitoimistoa.

Nature esitteli tuoretta tutkimusta, joka käsittelee tuoreiden sukupolvien elämää ilmastonmuutoksen keskellä. Guardianin jutussa taas käsiteltiin laajaa kokoavaa tutkimuskatsausta, joka pureutuu luontokadon syihin.