Wim Carton & Andreas Malm, The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late. Verso London & New York 2025.

Wim Carton & Andreas Malm, The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late.

Vuonna 2024 ilmestyneessä teoksessaan Overshoot Wim Carton ja Andreas Malm kuvasivat, miten ylilyönti (overshoot) on muuttunut ilmastopolitiikan hallitsevaksi ideaksi. Ylilyönnillä tarkoitetaan sitä, että kertyneet ilmastopäästöt ja niiden aiheuttama lämpeneminen ylittävät tieteellisesti määritellyt “turvarajat” – toisin sanoen, ei onnistuta välttämään pahempia ilmastonmuutoksen seurauksia. Alkujaan ylilyönti tarkoitti siis epäonnistumista, mutta Cartonin ja Malmin mukaan se muuntui hiljalleen ilmastopoliittiseksi tavoitteeksi. Kun yhteiskuntia perustavanlaatuisesti mullistaviin päästövähennyksiin ei ollut poliittista tahtoa tai voimaa, ylilyönnistä tuli takaportti. Se lupasi, että päästövähennykset voitaisiin hoitaa joskus myöhemmin.

Tämän mahdollisti ajatus, jonka mukaan ylilyönnin jälkeen voitaisiin palata turvalliselle vyöhykkeelle (overshoot–and–return). Mikäli ilmakehään kertynyttä hiilidioksidia voitaisiin ottaa talteen ja pitoisuudet palauttaa alhaisemmalle tasolle, eikö voitaisi palata turvarajojen piiriin? Kirjassaan Carton ja Malm kuvasivat, miten tämän ajatuksen voimin on voitu yhä uudestaan viivytellä päästövähennyksiä eli käytännössä jatkaa fossiilipääoman valtakautta. Ylilyönnin idea on toteuttanut tätä ideologista tehtäväänsä monin tavoin paitsi julkisessa retoriikassa ja ylimitoitetuissa lupauksissa myös saadessaan konkreettisen muodon ilmastoskenaarioissa. Päästövähennysten viivyttelystä on tullut ilmastopolitiikan sisäänrakennettu piirre. 

Cartonin ja Malmin uusi teos The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late kuvaa elämää ylilyönnin ideologian hallitsemassa mutta kuitenkin ratkaisevasti muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. (Kirjan alussa kerrataan Overshoot-teoksen argumentaatio tiiviisti, mutta suosittelen sen lukemista taustalle.) Ylilyönnin illuusion turvin viivyteltiin kumouksellisia päästövähennyksiä vuosikymmeniä jo ennen kuin ilmastonmuutoksen kriittisillä rajoilla oltiin. Lupaaminen oli helpompaa, kun puhuttiin tulevaisuudesta. Nyt noita rajoja ollaan rikkomassa, ja esimerkiksi puolentoista asteen rajan ylittäminen on jo käytännössä varmaa. Ilmastokamppailuja käydään nyt ja tulevaisuudessa tilanteessa, jossa on liian myöhäistä. Katastrofaalisia seurauksia on jo ilmassa.

Ilmastokamppailujen liian myöhäisinä aikoina eläminen ei kuitenkaan tarkoita Cartonille ja Malmille toiminnan muuttumista merkityksettömäksi, vaan päinvastoin, kamppailut siirtyvät uusille rintamille. He tarkastelevat tässä uudessa historiallisessa tilanteessa ja siinä rakentuvien ristiriitojen keskellä kolmea toimintatapojen joukkoa: sopeutuminen, hiilen talteenotto ja ilmastonmuokkaus.

Teoksen ymmärtämisen kannalta on tärkeä ymmärtää, että mitään näistä keinovalikoimista ei suljeta absoluuttisesti ja lähtökohtaisesti pois. Mihinkään teknologiaan ei oteta totaalisen kielteistä asennetta, vaan jokaista keinoa on yhtäältä arvioitava omilla ehdoillaan. Kirjoittajat ruotivatkin todella perusteellisesti ja vankasti lähteistäen erilaisten keinojen mahdollisuuksia, rajoituksia, sivuseurauksia, mittakaavoja ja erilaisia harhakäsityksiä tai ylimitoitettua optimismia. (Jo näitä aiheita koskevien tieteellisten tutkimusten lähdeteoksena Long Heat on erinomainen.) 

Toisaalta, ja ennen kaikkea, keinoja on arvioitava historiallisen tilanteen valossa. On äärimmäisen tärkeää hahmottaa ja ennakoida, millaisen muodon ja funktion nämä keinot todennäköisimmin saavat. Mitkä toimijat todennäköisimmin ottavat ne käyttöön ja millaisia päämääriä varten? 

Carton ja Malm siis vastustavat paitsi yksioikoista teknologiavastaisuutta myös sellaista mukaneutraalia teknologiakeskeistä näkökulmaa, jossa teknologioita arvioidaan atomistisesti, irrallaan siitä maailmasta, johon ne asettuvat. He painottavat, että keinoja on arvioitava ennen kaikkea suhteessa hegemonisiin toimijoihin ja niiden pyrkimyksiin. 

Kirjoittajat dokumentoivatkin huolellisesti, miten lähimenneisyydessä sopeutumista, hiilen talteenottoa ja ilmastonmuokkausta on käytetty toistuvasti argumentteina päästövähennyksiä vastaan, ja miten edelleenkin niiden avulla tuetaan ilmastoestäviä pyrkimyksiä. Poliittinen asetelma, jossa päästövähennysten kyseenalaistamista tai viivyttelyä on oikeutettu näiden keinojen avulla, on leimallista fossiilipääoman hegemoniselle asemalle. Historiallinen tausta ei tee näistä keinoista “sairaan puun myrkyllisiä hedelmiä” – kuten sanottua, kirjoittajat eivät sorru moiseen olemuksellistavaan teknologiakritiikkiin. Historiallisilla tarkasteluilla he kuitenkin osoittavat, miten helposti jokaisen keinovalikoiman saralla on käännytty fossiilipääoman suojeluun. Tämä taipumus ei ole vääjäämätön, mutta se on ensisijainen näissä vallitsevissa omistus- ja tuotantosuhteissa, ja sitä vastaan on kamppailtava.

Tätä fossiilitalouden säilyttämis- ja oikeuttamispyrintöä vastaan asettuu teema, joka oli keskeinen jo teoksessa Overshoot. Kirjassa käsiteltyjen keinojen todellista ja realistista potentiaalia voidaan arvioida ainoastaan voimakkaiden ja johdonmukaisten päästövähennysten kontekstissa. Se taas vaatisi fossiiliomaisuuden “arvon tuhoamista”: suuren osan nykyisestä fossiiliomaisuudesta täytyy muuttua arvottomaksi, ja fossiilitalouden kannattavuus on painettava alas. 

Myöhempien aikojen ilmastokamppailuja käydäänkin kysymyksen “vaihtoehto vai täydennys?” ympärillä. Tieteellinen tieto, empiirinen ymmärrys maailmasta, on koko ajan vahvistanut sitä, että sopeutuminen, hiilen talteenotto ja ilmastonmuokkaus voivat toimia vain radikaalien päästövähennyksien kontekstissa, täydennyksinä. Siitä huolimatta ne kummittelevat yhä uudelleen vaihtoehtona, eli niitä käytetään fossiilitalouden pysyttämiseen tai sen elinkaaren pidentämiseen mahdollisimman pitkälle.

Valtaisten vai vallattomien sopeutuminen?

Erilaisia sopeutumisen keinoja käsittelevä osio on kirjan lyhyin, ja se on selvästi ajateltu alustavaksi tarkasteluksi. Koska ilmastonmuutoksen hillinnässä ollaan myöhässä, ja koska ilmastonmuutoksen vaarallisia seurauksia toteutuu väistämättä, sopeutuminen on välttämätöntä. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sopeutuminen olisi poliittisesti neutraali kysymys. Päinvastoin juuri sopeutumisessa näkyvät selvästi vallan ja eriarvoisuuden kysymykset – on helppo nähdä, miten eri tavat sopeutua ovat törmäyskurssilla keskenään. Kirjoittajat nostavat esimerkkinä viime vuosien ranskalaiset protestit suuria tekoaltaita vastaan. Protestit mobilisoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä poikkeuksellisen rajuihin yhteydenottoihin. Kasteluveden säilömistä varten rakennetut altaat antavat sopeutumiskykyä suuren mittaluokan toimijoille mutta vievät sitä pienemmiltä toimijoilta. Yhden resilienssi on toisen haavoittuvuutta.

Tekoaltaat ovat esimerkki “voimallisesta sopeutumisesta” (muscular adaptation), joka pitää yllä tai vahvistaa olemassa olevia eriarvoisuuksia. Tällaisessa sopeutumisessa yhteiskuntaa ei muuteta sopeutuvammaksi muuttuvaan maailmaan, vaan sillä pyritään pitämään loitolla muutoksia, jotta vauraammat ja valtaisammat voivat jatkaa entisen kaltaista elämäänsä. Erilaiset suojavallit ja -muurit, jotka pitävät loitolla tulvavesiä mutta ohjaavat niitä haavoittuville alueille, ovat paraatiesimerkki tästä.

Niinpä esimerkiksi mainittuja protesteja tekoaltaita vastaan ei tule tulkita kamppailuksi sopeutumista sinänsä vastaan, saatikka ilmastotoimia vastaan, vaan Cartonin ja Malmin analyysissä juuri tällaiset protestit vanhaa järjestystä pönkittävää sopeutumista vastaan ovat tarpeellisia. On kamppailtava sellaisen kumouksellisen sopeutumisen puolesta, joka antaa sekä ilmastonmuutoksen että eriarvoisuuden uhreille mahdollisuuden parantaa olosuhteitaan. Voimallinen adaptaatio on ristiriidassa tämän pyrkimyksen kanssa.

Onko peruuttaminen mahdollista?

Kirjan toinen pääosio, joka käsittelee hiilen talteenottoa, alkaa pitkällä ja perusteellisella historiallisella katsauksella siihen, miten luonnonjärjestelmissä tapahtuvaa muutosta on ajateltu. Carton ja Malm kuvaavat vastakkainasettelua asteittaista muutosta painottavan gradualismin ja hyppäykselliset muutokset tunnistavan punktualismin eli epälineaarisia muutoksia korostavan ajattelun välillä. Tällainen jännite on tuttu historiallisesta keskustelusta koskien esimerkiksi joukkosukuuttoja, mutta kirjassa rakennetaan laajempi maailmankuvallinen jännite, joka ilmenee evoluutioajattelusta ilmastotieteisiin. 

Yksittäisten ajattelijoiden rekrytointi tämän kertomuksen henkilögalleriaan on välillä yksioikoista: esimerkiksi Charles Darwin tuntuu välillä karrikoidulta vastakohdalta Stephen Jay Gouldille. Silti kuvaus gradualismista ideologiana, joka on hidastanut ymmärryksen kehittymistä useilla eri aloilla, on uskottava. Tieteen historiassa on monia esimerkkejä siitä, miten luutuneet oletukset ovat haranneet vastaan kertyvää empiiristä todistusaineistoa. 

Tämän kirjan kannalta on olennaisinta, miten sitkeä gradualismi on vaikuttanut moderniin ilmastokeskusteluun. Ilmastojärjestelmän epälineaarisia piirteitä ja ennen kaikkea keikahduspisteiden merkitystä on kyseenalaistettu sitkeästi meidän aikaamme saakka. Suomessa Petteri Taalas on tästä tuore esimerkki. Ennen kaikkea gradualistisilla oletuksilla on pitäydytty kiinni siinä illuusiossa, että ilmastonmuutoksen aika olisi symmetristä, että ilmastopäästöjen aikaansaamia muutoksia voitaisiin yksi yhteen peruuttaa vähentämällä kertyneitä kasvihuonekaasuja. Carton ja Malm käsittelivät symmetrisyyden harhakäsitystä jo aiemmassa kirjassa, mutta nyt he pureutuvat siihen ennen kaikkea tarkastelemalla erilaisia peruuttamattomia ekologisia muutoksia sekä sellaisia keikahduspisteitä, jotka myös ruokkivat ilmastonmuutosta.

Tieteellinen tutkimus on vahvistanut yhä enemmän ymmärrystä siitä, että ylilyönti ja palaaminen sitä edeltävään tilaan ei ole mahdollista. Mitä korkeammalle lämpeneminen ehtii, mitä pidemmän aikaa sillä tasolla ollaan, sitä enemmän käynnistyy peruuttamattomia muutoksia. Se planeetta, johon “palattaisiin”, olisi siis lukemattomin tavoin erilainen paikka kuin ylilyöntiä edeltänyt. Jäätiköiden sulaminen ja merenpinnan nousu ovat tästä selkeimpiä esimerkkejä, mutta olemme niin monenlaisten epälineaaristen muutosten äärellä, että oikeastaan maailma on ollut ylilyönnin alueella jo vuosikymmeniä. Todelliset ilmastonmuutoksen “turvarajat” on ylitetty jo ajat sitten. 

Kertyneestä empiirisestä todistusaineistosta huolimatta paluun ajatus elää sitkeässä. Päästövähennyksistä ja hiilen talteenotosta puhutaan yhä uudestaan ikään kuin ne olisivat matemaattinen vastakohtapari, plus ja miinus, yksinkertaisessa gradualistisessa maailmassa. 

Täydellinen paluu olisi mahdotonta jo nykyisessä tilanteessa, vaikka vuosittaiset kasvihuonekaasujen päästöt saataisiin alas mykistävän nopeasti. Joitain muutoksia jo on käynnistynyt ja ehtii käynnistyä parhaassakin mahdollisessa maailmassa. Silti koska jo nyt pitoisuudet ovat vaarallisen korkealla, hiilen talteenotto on välttämätöntä, kuten on sopeutuminenkin. Pitoisuudet on saatava lopulta nykyistä alemmalle tasolle – mutta tämä ei tarkoita paluuta päästöjä edeltäneeseen maailmaan vaan jo muuttuneeseen. Paluu on parhaassakin tapauksessa matka uudelle planeetalle.

On kuitenkin ratkaisevan tärkeää, tapahtuisiko mittava hiilen talteenotto jo käynnissä olevien voimakkaiden päästövähennysten oloissa vai pyrittäisiinkö sillä kumoamaan edelleen jatkuvia päästöjä. Matemaattista ekvivalenssia päästöjen ja hiilen talteenoton välillä ei koskaan oikeastaan ole, mutta ekvivalenssi murtuu sitä pahemmin, mitä pidemmälle ylilyönnin maailmaan mennään. Myöskin mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä enemmän luonnonjärjestelmistä alkaa syntyä päästöjä: siksi hiilidioksidia on otettava koko ajan talteen enemmän kuin alkuperäisiä päästöjä, jotta saavutettaisiin toivottu viilentävä vaikutus. Yksi yksikkö “plussaa” vaati koko ajan isomman yksikön “miinusta”.

Carton ja Malm kuvaavat “traagiseksi ylilyönniksi” tulevaisuuden maailmaa, jossa jouduttaisiin käyttämään valtavasti voimavaroja hiilen talteenottoon tietoisena siitä, ettei se kuitenkaan tehoa niin hyvin kuin pitäisi.

Niin sanottujen luonnollisten ilmastoratkaisujen kuten uudelleenmetsittämisen, kosteikkojen ennallistuksen, viljelysmaan hiilinielujen ja -varastojen kasvattamisen ynnä muun vastaavan ongelmaksi kirjoittajat toteavat vakuuttavasti niiden riittämättömän skaalan. Taustalla on ymmärrettävä ja tuttu ajatus: aktiivisella hiilen kierrolla biosfäärissä ei koskaan voida saavuttaa sitä mittakaavaa, joka on vuosimiljoonien aikana kertyneillä fossiilisilla polttoaineilla saatu aikaan. Parhaimmillaan nämä keinot voivat yhdistyä muihin hyviin vaikutuksiin kuten maaperän hedelmällisyyden parantamiseen. Mutta mikäli halutaan pitää kiinni hyödyistä ja minimoida haitat, on luonnollisten ilmastoratkaisujen skaala melko pieni. Mikäli taas näillä “pehmeillä” keinoilla halutaan saada sidottua merkittävää hiilen sidontaa aikaan, ne muuttuvat “koviksi”, eli haitalliset sivuseuraukset kasvavat. 

Kirjoittajat nostavat esiin myös esimerkiksi metsittämisen kolonialistiset ulottuvuudet: kaikkiaan monissa luonnollisissa ilmastoratkaisuissa tarvitaan niukkaa resurssia eli maata, jossa ei asu ihmisiä tai jossa ei kasvateta ruokaa. Tai sitten nuo ihmiset on syrjäytettävä tai ruoan kasvatus lopetettava. Tämä ongelma on leimallista etenkin bioenergiaan yhdistetylle hiilen talteenotolle (BECC), jota kirjoittajat käsittelivät paljon jo aiemmassa teoksessa. 

Hiilen talteenotto muista teollisista prosesseista (CC) taas kyllä vähentää päästöjä, mutta ei luo uusia hiilinieluja – ja juuri niitä tarvitaan, täydennystä päästövähennyksille, ei niiden vaihtoehtoja. Joitain päästölähteitä voidaan pitää väistämättöminä tai vaikeasti hillittävinä (hard to abate), ja näihin keino voi olla tarpeen. Mutta Carton ja Malm muistuttavat, että tämäkin kategoria on poliittisen määrittelykamppailun kohde. Yhteiskuntaa perusteellisesti muuttavien päästävähennysten vastustajilla on intressi määritellä tämä “välttämättömien” tai “väistämättömien” tai “teknisesti haastavien” päästölähteiden joukko mahdollisimman suureksi ja korostaa hiilen talteenottoa vaihtoehtona.

Kaikista muista hiilen talteenoton keinoista poiketen suora hiilen kaappaus ilmakehästä (DAC, direct air capture) ei kärsi näistä ongelmista, mutta sen ongelmat ovat toisaalla: valtava energiantarve, tekninen kehittymättömyys sekä vaikeus kilpailla helpompien hiilen talteenoton muotojen kanssa. Tästä päästään seuraavaan kysymykseen: mitä kaapatulla hiilellä tehdään?

Varastoida vai käyttää?

Mikäli hiilen talteenotolla pyrittäisiin täydentämään voimakkaita ja jatkuvia päästövähennyksiä, olisi se kirjoittajien mukaan luontevimmin osa kokonaisvaltaisia valtiollisia ilmastoponnisteluita. Työläästi kaapatun hiilidioksidin pysyvästä varastoinnista, etenkään ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta merkittävässä mittakaavasta, on nimittäin kapitalistisessa kehyksessä vaikeaa tai mahdotonta saada kannattavaa liiketoimintaa, etenkin kun varastointi (storage) joutuu aina kamppailemaan hyötykäyttöä (utilization) vastaan. CCS vai CCU? BECCS vai BECCU? DACS vai DACU? On muistettava esimerkiksi, että nykymaailmassa kaapatun hiilidioksidin merkittävimpiä käyttötapoja on öljyntuotannon tehostaminen (enhanced oil recovery).

Tässä kontekstissa on vahva paine saada luotua kaapatusta hiilestä tuotteita, luoda jätteen avulla uutta pääomaa. Vain vähäinen osa näistä tuotteista edustaisi minkäänlaista varastointia: ne muodostaisivat sen sijaan uuden nopean hiilen kierron. Tätä probleemaa on tietysti käsitelty paljon nykykeskustelussa, ja usein esitetään, että kaapatun hiilen hyötykäyttö toimisi “porttina”, teknisenä oppituntina ja talteenottoa skaalaavana ensiaskeleena myöhemmälle varastoinnille. Carton ja Malm argumentoivat kuitenkin vakuuttavasti, että tuotteistaminen loisi vahvaa polkuriippuvuutta. Kun hiilen talteenotolle ja hyödyntämiselle olisi kerran luotu teollinen infrastuktuuri ja omistussuhteet, miten ihmeessä siitä riuhtaistaisiin irti ja siirryttäisiin kohti varastointia? Tämä “ensiaskel” muodostuisi pikemminkin pysyväksi esteeksi hiilen laajamittaiselle varastoinnille.

Toisin sanoen vallitsevat tuotanto- ja omistussuhteet estävät hiilen talteenoton (rajallisen) teknisen potentiaalin toteutumista, ja tässä mielessä suhteet ovat aina teknisiä yksityiskohtia ensisijaisempi kysymys. Ja juuri tämä ulottuvuus loistaa poissaolollaan, kun hiilen talteenotosta keskustellaan julkisuudessa. Ja juuri siksi aihe on kaapattavissa niin helposti yhä uudelleen ilmastoestäviin tarkoitusperiin.

Koko hiilen talteenoton kysymystä vaivaa perustava poliittisen mielikuvituksen ongelma. Voimakkaita ja nopeita päästövähennyksiä ei nähdä mahdollisina, koska ne olisivat tuhoisia fossiilitalouden omistussuhteille. Sen sijaan, yhä uudelleen hiilen talteenotto nähdään mahdollisempana kuin mihin olemassa oleva osaaminen ja teknologia antaisi eväitä. Pelkillä ideoilla ja lupauksilla tulevaisuuden teknologioista on onnistuttu vastustamaan ja hidastamaan päästövähennyksiä – melkoista ideoiden voimaa materiaaliseen todellisuuteen. Päästövähennysten teknisten mahdollisuuksien kehittymisen nopeutta aliarvioidaan systemaattisesti (ja siten pidetään hard to abate -luokkaa suurena), kun taas hiilen talteenoton keinojen teknologisen loikan piloteista gigatonnien skaalaan nähdään olevan niin lähellä, että ilmastosuunnitelmia voidaan tehdä niiden varaan. Tätä mielikuvituksen epäsuhtaa selittää Cartonin ja Malmin mukaan ennen kaikkea vallitsevien pääomien suojelu. Kuvaus osuu luontevasti paitsi fossiilipääomaan myös suomalaiseen metsäteollisuuteen.

Ilmaston maailmanpoliisi?

Kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi hiilen talteenoton ja varastoinnin rajallisuutta ja ilmastonmuutoksen “peruuttamisen” problematiikkaa. Sen sijaan he näkevät ilmastonmuokkauksen ja ennen kaikkea auringon säteilyyn vaikuttamisen (SRM) ainoana keinona, jolla lämpenemiseen voitaisiin vaikuttaa nopeasti, etenkin keikahduspisteiden uhkaamana aikana. Vaikka näistäkään keinoista ei ole päästövähennysten vaihtoehdoksi, he eivät kiistä SRM-keinojen potentiaalia.

“Tässä voi olla ylilyönnin perimmäinen tragedia: tietyssä liian myöhäisyyden pisteessä kenen tahansa, joka haluaisi jarruttaa lämpenemistä, olisi turvauduttava ilmastonmuokkaukseen.” (277)

Kuten hiilen talteenoton keinojen kohdalla, Carton ja Malm käyvät läpi paksun listan ehdotettuja keinoja, mahdollisia ja mahdottomia, pähkähulluja ja järkevämpiä, valmiimpia ja tyystin spekulatiivisia, pieniä ja suurimittaisia. On huomattava, että puhuessaan ilmastonmuokkauksesta (geoengineering) he käsittelevät lähinnä auringon säteilyyn vaikuttamisen keinoja – joitain usein ilmastonmuokkauksen käsitteen alla mainittuja keinoja he ovat sivunneet sopeutumisen kohdalla. Ilmastonmuutoksen skaalan ja kiireellisyyden vuoksi ainoaksi uskottavaksi keinoksi näyttää heidän mukaansa jäävän kiistanalaisin ja riskialttein eli yläilmakehän aerosolien suihkuttaminen (SAI). Mutta jälleen: olennaisinta kirjoittajille ei ole teknisten potentiaalien arviointi vaan sen pohdinta, millaisen yhteiskunnallisen funktion nämä keinot todennäköisesti saisivat.

Yläilmakehän aerosolien suihkuttaminen vaadittavassa mittakaavassa voisi onnistua periaatteessa miltä tahansa suuremmalta valtiolta, jolla on korkeaa tieteellistä kyvykkyyttä ja mittavat ilmavoimat. Pelkän suihkuttamisen, sopivien lentokoneiden ja tarvittavien kemikaalien tuotannon lisäksi tarvitaan kuitenkin myös kontrollikykyä, mikä tarkoittaa Cartonin ja Malmin mukaan hegemonista valtiollista toimijaa, käytännössä Yhdysvaltoja tai Kiinaa. Jättimäisen operaation sujuminen ja jatkuvuus olisi turvattava, käytännössä viimekätisesti sotilaallisesti. Sillä miten todennäköistä on, että tässä historiallisessa tilanteessa syntyisi kansainvälinen yhteisymmärrys ilmastonmuokkauksen toteuttamisesta jonkinlaisessa sopimuskehikossa? 

Cartonin ja Malmin poliittisessa analyysissä on todennäköisintä, että ilmastonmuokkauksen aloittaisi yksipuolisesti hegemoninen valtiollinen toimija, jolla ei olisi kuitenkaan halua rajata sitä täydennykseksi voimakkaille päästövähennyksille. Sama jännite toistuu: täydennys vai vaihtoehto? Mikäli yläilmakehään suihkutettujen aerosolien verhoa luotaisiin edelleen jatkuvien kasvihuonekaasupäästöjen oloissa, olisi suihkuttamista lisättävä asteittain, ja samalla kasvaisi terminaatioshokin vaara. Terminaatioshokilla tarkoitetaan tilannetta, jossa aerosolien suihkuttaminen lakkaa ja “piilevä” lämpeneminen iskee päälle hyvin nopeasti. Kirjoittajien mukaan terminaatioshokin vaara ei ole siis pelkästään tekninen kysymys vaan sisäänrakennettu siihen, millaiseen poliittiseen asetelmaan teknologia todennäköisesti omaksuttaisiin.

Tuossa tulevaisuuden visiossa tämä uusi kontrollikykyinen Leviathan pitäisi yllä ja joutuisi turvaamaan sotilaallisesti uudenlaista globaalia “kriittistä infrastruktuuria”, mutta kuitenkin se mieltäisi sen osaksi omia kansallisia etujaan. Asetelma ei ole kaukana siitä, miten globaalia fossiilitaloutta on ylläpidetty. Seuraava kysymys on: eikö tuo pikemminkin luo turvallisuuden tuntua? Eikö terminaatioshokki olisi noissa oloissa epätodennäköinen? Jos SAI:n lopettaminen olisi tuhoisaa ja irrationaalista, kai siihen ryhtynyt hegemoni varmistaisi sen jatkumisen?

Emme kuitenkaan elä rationaalisessa maailmassa. Kirjan luku “freudo-marxilaisesta ilmastonmuokkauksen teoriasta” on välillä tuskastuttavaa luettavaa, sillä samat asiat olisi voinut ilmaista ilman tuuheaa ja monia lukijoita vieraannuttavaa teoreettista pyöritystä. Teoretisoinnin taustalla oleva oivallus on kuitenkin tärkeä: mitä pidemmälle maailma siirtyy ilmastonmuokkaukseen, sitä irrationaalisempi siitä tulee. Mitä sitkeämmin kasvihuonekaasupäästöjä pidetään yllä ja pyritään peittämään jälkiä voimallisella adaptaatiolla, hiilen talteenotolla ja etenkin ilmastonmuokkauksella, sitä kärkevämmäksi käy ristiriita tieteellisesti todennetun järjen ja itsetuhoisten pyrkimysten välillä. Rationaalisessa maailmassa päästövähennykset olisivat olleet alusta lähtien ensisijainen pyrkimys, eikä Yhdysvallat olisi päättänyt ykskantaan lopettaa ilmastonmuutoksen hillintää. 

Ehkä tämä kirjan osio olisi ollut vaikeampi nielaista vaikkapa Pariisin ilmastosopimuksen solmimisen aikoihin, mutta kahden Trumpin kauden, Elon Muskin, Gazan kansanmurhan ja muiden viime vuosien mullistusten keskellä poliittista hulluutta on helpompi kuvitella. Luoko ajatus ilmastonmuokkaukseen voimakkaasti sitoutuneesta hegemonisesta vallasta todellakin turvallisuudentunnetta? Onko ajatus SAI:n irrationaalisesta lopettamisesta ja terminaatioshokista sittenkään epäuskottava? Ehkä se ei vaatisikaan globaalin pandemian tai taivaalta niskaamme putoavan asteroidin kaltaista ulkoista häiriötä vaan voisi syntyä samanlaisesta mielipuolisuudesta kuin nykyiset kauhut.

Juuri siksi ilmastonmuokkauksesta ei pitäisi keskustella ain mukaneutraalin teknisesti sillä taustaoletuksella, että niitä käytettäisiin jossain ihanteellisessa rationaalisessa kontekstissa. Valitettavasti juuri tällä tavalla ilmastonmuokkauksen tarpeellisuutta peräänkuulutetaan yhä uudelleen: olemme myöhässä, ja siksi on käytettävä näitä keinoja. On kuitenkin selvää, että SRM-keinot voivat oikeasti toimia vain ja ainoastaan, mikäli ne yhdistyvät voimakkaisiin, nopeisiin ja jatkuviin päästövähennyksiin. Tällaista kontekstia ei voida olettaa, vaan on ymmärrettävä, että nämä keinot ovat uusi rintama ilmastokamppailussa, jossa fossiilipääoma on edelleen niskan päällä. Kuka tahansa voi sanoa, että “päästövähennykset ovat ensisijaisia” toimimatta sanojen mukaisesti – esimerkkejä tällaisesta rituaalikielestä ei tarvitse kaukaa etsiä.

Ilmastonmuokkaus onkin siksi Cartonille ja Malmille paha, jota on vastustettava aina. Sitä olisi vastustettava myös sellaisessa tilanteessa, jossa se olisi jouduttu ottamaan käyttöön välttämättömänä pahana. Tämä on tärkeää: vastustuksen motiivina ei ole teknologian luonne itsessään vaan se historiallinen tilanne ja tapa, jolla se todennäköisesti otetaan käyttöön. Motiivit jatkaa päästöjä ja etsiä päästövähennyksille vaihtoehtoja ovat vahvoja ja palaavat kummittelemaan, vaikka tieteellinen tutkimus osoittaisivat ne irrationaalisiksi. Siksi on kamppailtava väsymättä sen puolesta, että ilmastonmuokkauksen elinkaarta ei venytetä fossiilisten elinkaaren pidentämiseksi, mikä kasvattaisi terminaatioshokin vaaraa. 

Terminaatioshokin lisäksi on toinen vaara, sillä auringon säteilyyn vaikuttavat keinot myös muuttaisivat ilmastojärjestelmän toisenlaiseksi vaikuttamalla säiden jakautumiseen koko planeetalla. Niinpä myös ilmastonmuokkauksen lakatessa ilmastojärjestelmä järjestäytyisi jälleen uudelleen. Tämä kaksoisriski kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidempään ilmastonmuokkausta jatkettaisiin.

Lopuksi

Kirjat Overshoot ja The Long Heat piirtävät kuvan traagisesta kierteestä. Mitä enemmän ideat voimallisesta adaptaatiosta, hiilen talteenotosta ja ilmastonmuokkauksesta ovat viivyttäneet päästövähennyksiä – pääosin lupauksina ja teknologisina spekulaatioina – sitä välttämättömämmäksi nämä keinot käyvät fyysisessä todellisuudessa. Ilmastokamppailujen myöhäisinä aikoina näitä keinovalikoimia ei voida siksi vastustaa absoluuttisesti, eikä voida enää vedota päästövähennysten puolesta kieltäen kaikki muut. Se aika on mennyttä.

Mutta siksi juuri on yhä tärkeämpää ymmärtää ja ennakoida, millaisen muodon nuo keinot ottavat, nykyisessä vallitsevassa todellisuudessa. Naiiviin teknologiakeskeisyyteen ei ole varaa sen enempää kuin naiiviin teknologiavastaisuuteen. Tämä vaatii ilmastoliikkeiltä, tutkijoilta, journalisteilta sekä ilmastotoimia vaativilta poliitikoilta tarkkuutta ja itsekritiikkiä. On hahmotettava, miten ilmastokamppailut eri rintamilla nivoutuvat yhteen ja miksi niitä ei voida käydä erillään toisistaan. Jos tämän unohtaa, joutuu helposti omituiseen seuraan rintamalinjojen väärille puolille, “hyödylliseksi idiootiksi”. Liittolaisuuksia on harkittava tarkkaan: päätyykö pönkittämään sellaisia tahoja, joille esimerkiksi hiilen talteenoton peräänkuuluttaminen on keino pitää kiinni status quosta?

Kunnollisia päästövähennyksiä ei ole saatu aikaan, koska fossiilipääoman arvon tuhoamiseen ei ole suostuttu, koska ilmastonmuutoksen hillinnän kumouksellisia vaatimuksia ei ole tunnustettu. Niin kauan kuin tässä asetelmassa pysytään, kaikkia kirjassa käsiteltyjä keinoja toteutetaan aina todennäköisemmin päästövähennysten vaihtoehtoina kuin niiden täydentäjinä. Siksi tuota perimmäistä kamppailua ei saa koskaan päästää näkyvistä. Myöhäisinä aikoina ilmastokamppailussa avautuu uusia rintamia, mutta kamppailu ei ole fundamentaalisesti erilainen. 

Ville Lähde

Teollisuuden tiekarttojen skenaariot sähkön tuotannon ja kulutuksen kehityksestä; lainattu artikkelista “Mastering emissions, masking sinks: Finnish Energy-intensive Natural Resource-based Industries low-carbon roadmaps”.

Kirjan 12 käsitettä maailmasta ennakkotilauskampanja jatkuu helmikuun loppuun

Ville Lähteen, Tere Vadénin ja muiden BIOS-tutkijoiden teos 12 käsitettä maailmasta lähtee lähiviikkoina painoon ja ilmestyy huhtikuussa. Kuten edellisessä uutiskirjeessä kerroimme, kustantaja niin & näin on laittanut kirjan ennakkomyyntiin 30% alennuksella, ja tämä kampanja jatkuu vielä helmikuun loppuun. Vielä on siis aikaa hankkia kirja edullisesti ja ensimmäisten joukossa! Ennakkotilauksen voi tehdä niin & näin -verkkokaupasta. Kirja perustuu Villen ja Teren luotsaamaan samannimiseen podcast-sarjaan.

Kirjasta on nyt avoimesti tarjolla pienet maistiaiset: sisällysluettelo ja johdanto.

Kirjan 12 käsitettä maailmasta – käsikirja etenevän ympäristökriisin aikakaudelle kansi, jonka on suunnitellut Pasi Romppanen

Tuoretta tietoa Suomen metsistä

Luken ja Syken selvitys metsien kestävyystoimista

Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen tutkijoiden tammikuisessa selvityksessä syvennytään siihen, mitä ympäristötavoitteiden toteuttaminen tarkoittaisi suomalaiselle metsien käytölle. Selvityksen rahoitti Sitra. Siinä tarkastellaan rinnan ilmasto-, luonto- ja vesitavoitteita ja esitetään toimenpidekokonaisuus niiden saavuttamiseksi. Toimenpiteet koskevat niin suojelualueita kuin talousmetsiä siten, että osassa talousmetsissä niitä toteutetaan voimakkaampina – kohdennuksessa otetaan huomioon metsien alueellisesti vaihtelevat ekologiset piirteet ja korostetaan suojelualueiden ja voimakkaampien toimien alueiden nivoutumista yhteen. Kaikkiaan selvitys toteaa, että tavoitteiden saavuttaminen edellyttää merkittäviä muutoksia metsien käytössä.

Toimenpidekokonaisuus jakautuu 26 keinoon, joista merkittävällä osalla on positiivisia yhteisvaikutuksia biodiversiteetin, vesistöjen ja ilmastotavoitteiden kannalta. Selvityksessä tarkastellaan myös metsien ja metsätalouden sopeutumista ympäristömuutoksiin, ja keinojen yhteisvaikutuksia arvioidaan tältäkin kantilta. Kestävyystoimien sopeutumisvaikutuksissa nähtiin kuitenkin olevan merkittäviä tietopuutteita.

Tärkeinä toimenpiteinä nousevat esiin muun muassa lahopuun säästäminen ja tuottaminen, järeiden ja vanhojen puiden pysyvä säästäminen, suojelualueiden lisääminen, suojavyöhykkeiden luominen pienvesien varteen ja ojitusten vähentäminen. Kokonaisuudessaan toimenpidekokonaisuus tarkoittaisi hakkuiden vähentämistä nykyiseltä tasolta (noin 73 milj. kuutiota) noin 11 miljoonalla kuutiolla, painottuen lehtipuuhun. Suojelussa tämä tarkoittaisi suojelualueiden merkittävää lisäämistä nykytasosta (6%). Tavoiteltavan 10% suojelutason pitäisi myös kohdistua nykyistä enemmän eteläiseen Suomeen. Suojelu yksinään ei riitä kuitenkaan edes luontotavoitteiden saavuttamiseen, vaan rinnakkaiset toimet talousmetsissä ovat välttämättömiä.

Selvityksessä todetaan, että lähtökohtaisesti ympäristötavoitteisiin pääseminen vaatisi koko tavoitekokonaisuuden toteuttamisen, mutta kuitenkin niin, että toimia voidaan tehdä suunnitelmallisesti ja vaiheittain.

Nykyisellä metsä- ja puutuoteteollisuuden rakenteella toimenpidekokonaisuuden kielteiset taloudelliset vaikutukset olisivat alasta riippuen 10–15%, joskin puun energiakäyttö vähenisi tätä enemmän. Tämä korostaa jälleen metsäsektorin ja siihen nivoutuvien muiden alojen muutoksen tarvetta, sillä tuotannon arvonlisää nostamalla kielteiset vaikutukset jäisivät pienemmiksi. Lisäksi vastapainona toimenpiteet parantaisivat pääosin metsien ekosysteemipalveluita. Niiden taloudellinen arvioiminen yhteismitallisesti on vaikeaa, mutta vaikutus arvioidaan merkittäviksi. Luken apulaisprofessori Jussi Lintunen muistuttaakin, että laskelmissa taloudelliset kustannukset korostuvat hyötyjä enemmän, hyötyjen taloudellisen arvioinnin vaikeuden vuoksi.

Ilmasto- ja Luontopaneelien yhteisraportti metsien ilmasto- ja luontotavoitteista

Tammikuussa ilmestyi myös Ilmastopaneelin ja Luontopaneelin yhteisraportti metsien hakkuiden, ilmastotavoitteiden ja luonnon monimuotoisuuden yhteensovittamisesta. (Ylen juttu aiheesta.) Sen mukaan ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttaminen ei ole mahdollista nykyisellä 73 miljoonan kuution hakkuutasolla. Kuten Syken ja Luken selvitys, tämä raportti esittää sekä hakkuiden maltillistamista että suojelutason nostamista etenkin Etelä-Suomessa. Olennaista on näiden toimien rinnakkaisuus, jotta suojelun lisääntyessä hakkuupaine ei kasva talouskäyttöön jäävissä metsissä.

Raportin mukaan ilmasto- ja luontotavoitteiden samanaikainen saavuttaminen olisi mahdollista hieman yli 60 miljoonan kuution hakkuutasolla, eli hakkuut vähentyisivät suunnilleen saman verran kuin Luken ja Syken selvityksen toimenpidekokonaisuudessa (raportti ei kuitenkaan esitä tarkkaa tavoitteet mahdollistavaa hakkuumäärää). Puun energiakäytön vähentämistä pidetään olennaisena, jotta kielteisiä taloudellisia vaikutuksia metsäsektoriin voitaisiin hillitä.

Hallitus reagoi paneelien raporttiin toivomalla, että EU:sta löytyy tukea sille, että Suomi ei joutuisi rajoittamaan hakkuitaan.

Ilmastopaneelilta ilmestyi myös helmikuussa kiintoisa raportti Suomi ja Euroopan unionin ilmastopolitiikka 2030-luvulla.

Luke puolustaa hiilinielujen laskennan tapaa

Maa- ja metsätalousministeriö velvoitti taannoin Luken tekemään selvityksen Suomen metsien maaperän ja puuston kasvihuonekaasulaskennan epävarmuuksista. Tammikuussa valmistuneessa selvityksessä Luke puolustaa käytössä olevaa tapaa mutta nostaa esiin olennaisia kehitystarpeita. Suomalaista laskentaa on verrattu sekä Ruotsissa käytössä olevaan että Nasan satelliittimittauksiin perustuvaan tapaan. 

Koska etenkin Nasan mittaustapaa on käytetty julkisuudessa useasti kritisoimaan suomalaista hiilinielujen laskentaa, on hyvä nostaa esiin raportin avainkohtia tältä osin. Satelliittimittausmenetelmää kehittäneet tutkijat ovat itse todenneet, että sitä tulisi käyttää mieluiten vain mantereen kokoisilla alueilla. Mikäli maakohtaista sovellusta tehdään, tulisi maiden olla reilusti Suomea suurempia. Menetelmässä ei voida myöskään erotella eri maankäyttö- ja päästölähteitä tai ihmistoiminnasta aiheutuvia ja luontaisia päästöjä. Tulevaisuudessa ilmakehämenetelmät voivat kehittyä ja tarkentua, mutta nykyisellään niitä ei voi käyttää kansallisen kasvihuonetaseen raportointiin.

Eroista Suomen ja Ruotsin menetelmien välillä raportissa todetaan, että Ruotsin kaltaisen menetelmän käyttö ei ole Suomessa mahdollista, koska täältä puuttuvat vastaavat yhtenäiset ja pitkän aikavälin koesarjat. Maiden välisten menetelmien ero on ollut tästä syystä väistämätön.

Suomen hiilinielujen arvioinnissa keskeiseksi ongelmaksi nimetään vuosikymmeniä käytössä olleen MELA-mallin ongelmat: “Kasvun selkeä yliarvioiminen MELA-ohjelmiston lähtöpuuston muodostamismenetelmän virhekäyttämäänen vuoksi on voinut johtaa ylioptimistisuuteen hiilinielupolitiikassa.” Tätä ongelmaa on pyritty korvaamaan viimeaikaisilla muutoksilla. Mutta koska laskentamallien ja -parametrien muutokset heijastuvat menneisyyteen, laskentatapojen muutokset aiheuttavat väistämättä huojuntaa politiikan näkökulmasta. Siksi Luke esittääkin, että kaikki metsäpoliitikan perustana olevat kasvusimulaattorit tulisi validoida perusteellisesti.

Johtopäätöksissä raportti esittää:

“Epävarmuuksista huolimatta hiilinielulaskennat kuitenkin ovat ainoa järkevä työkalu siihen, että osataan kohdentaa ilmastotoimia järkevästi – joko metsänhoidollisiin toimiin tai teknisiin nieluihin. Kun eri komponentteja seurataan erillisinä, voidaan tehdä ilmastotoimien onnistumisesta tai epäonnistumisesta päätelmiä, vaikka kokonaisuus onkin epävarma […]

Ilmastopolitiikkaan sisältyville maankäytön nieluille tarvitaan omat, erilliset tavoitteet, jotka ovat irrallaan fossiilisten päästöjen vähentämistavoitteesta ja pysyville hiilenpoistoille asetettavista tavoitteista. Nämä tavoitteet on alusta lähtien asetettava sellaisiksi, että ne voidaan toteuttaa, niiden kansallinen nieluvaikutus tai päästövähennysvaikutus voidaan määrittää riittävällä tarkkuudella, ja niiden toteuttamista voidaan seurata riittävällä tarkkuudella.”

BIOS

Kaksi uutta tieteellistä artikkelia

BIOS-tutkijoiden yhteisartikkelissa “Mastering emissions, masking sinks: Finnish Energy-intensive Natural Resource-based Industries low-carbon roadmaps” tarkastellaan suomalaisten teollisuudenalojen vähähiilisyystiekarttoja. Olemme käsitelleet niitä kahdessa aiemmassa artikkelissa, suomeksi vuonna 2021 ja englanniksi vuonna 2022 (ks. myös tämä blogikirjoitus). Tuoreessa artikkelissa kuvataan, miten teollisuuden päästöjen laskiessa hiilinielut ovat huvenneet, minkä vuoksi kansalliset nettopäästöt eivät ole vähentyneet. Tämän taustalla nähdään kaksi keskeistä ongelmaa. Ensinnäkin, teollisuudella ei ole insentiiviä vähentää käyttämänsä puun määrää, koska nielujen vähentymisen seuraukset eivät koidu teollisuuden maksettavaksi vaan ovat kansallisilla harteilla. Toiseksi, koska nielujen heikkenemistä ei huomioida tiekartoissa ja koska niistä puuttuu alojen keskinäinen koordinaatio, ne vähähiilisyyspyrkimyksestä huolimatta päätyvät vaarantamaan hiilineutraalisuustavoitetteen.

Artikkelissa esitetään myös karkea arvioi metsäteollisuuden vaikutuksesta Suomen nettopäästöihin (ks. kuva alla). Metsäteollisuuden (fossiiliset) bruttopäästöt ovat muita teollisuudenaloja pienemmät, mutta puunkäytön (eli nielujen vähentymisen) myötä sen vaikutukset nettopäästöihin ovat itse asiassa esimerkiksi kemian ja energiateollisuutta suuremmat. Asialla on merkitystä, koska Suomi (toisin kuin esimerkiksi Ruotsi) sitoi omasta tahdostaan – ja pitkälti metsänieluihin luottaen – ilmastotavoitteensa juuri nettopäästöihin. Käsitys, että Suomessa voidaan lisätä sekä hakkuita että metsien hiilinieluja on kuitenkin osoittautunut vääräksi, kuten tutkimus toistuvasti ennakoi. Hiilinielujen ja sitä tietä nettopäästöjen kohdalla yleinen “saastuttaja maksaa”-periaate ei toteudu, mikä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa ja kärhämää ilmastopolitiikkaan.

Karkea arvio metsäteollisuuden vaikutuksesta puuttuviin metsänieluihin, arvioitu suhteessa ”ei velkaa”-viitetasoihin. Lainattu artikkelista “Mastering emissions, masking sinks: Finnish Energy-intensive Natural Resource-based Industries low-carbon roadmaps”.

Olli Herrasen ja Tere Vadénin yhteisartikkelissa “Conditions of Possibility for Deep Social Change—Imaginaries Concerning Normality in a Finnish Online Discussion on Self-Sufficiency” tarkastellaan ihmisten käsityksiä “normaalista” ja mahdollisuuksista sen muuttamiseen. Tutkimuskohteena ovat Lasse Nordlundin ja hänen perheensä omavaraisesta elämästä kertoviin Helsingin Sanomien artikkeleihin jätetyt kommentit, jotka käsittelevät radikaalin omavaraisuuden ja “normaalin” elämän eroja. Artikkelissa todetaan, että raha näyttää toimivan siltana, jonka kautta koetetaan ymmärtää poikkeavaa elämäntapaa. Kommentoijat arvioivat elämäntapoja myös sen perusteella, mahdollistavatko ne kaikille osallistumisen yhteiseen projektiin. Toisin sanoen “normaalia” eivät betonoi vain saavutetut edut ja intressit, vaan myös toiveet siitä, miten yhteiskunnan jäsenet voivat antaa oman panoksensa yhteiseen kehitykseen.

Muuta BIOS-toimintaa

Tammikuun toisessa BIOS-podcastissa Ville Lähde jututti Tere Vadénia viime vuonna ilmestyneestä artikkelista “Onko talouskasvun ja ympäristöpaineiden irtikytkennässä onnistuttu? Tapaus Suomi”. Artikkeli jatkoi pitkää BIOS-tutkijoiden tutkimuslinjaa, jossa on pureuduttu talouskasvun ja ympäristökuormituksen eri muotojen välisiin suhteisiin. Se vahvistaa aikaisemman tutkimuskirjallisuuden havaintoja: talouden kasvun yhdistäminen ympäristökuorman vähentämiseen on mittakaavaltaan suurempi haaste kuin julkisesta keskustelusta usein välittyy.

ILMEST-hanke järjesti helmikuussa laajan tutkijajoukon seminaaripäivän BIOSin tiloissa ja sen perään Puistokatu 4:ssä tilaisuuden “Joko luovutimme? Ilmastoestämisen uudet muodot”. Keskustelua veti BIOS-tutkija ja hankkeen vastuuhenkilö Tero Toivanen, ja alustajina olivat ILMEST-hankkeen tutkijat Sonja Pietiläinen, Otto Snellman ja Sakari Säynäjoki sekä BIOSin Ville Lähde. Helsinkiläinen valtuutettu ja Luontoliiton ympäristötoiminnan päällikkö Elina Kauppila esitti alustajille kommenttipuheenvuoron paneelikeskustelun aluksi. Tilaisuuden tallenteen voi katsoa täältä.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas vieraili Politiikkaradion lähetyksessä, jossa pohdittiin, missä luvatut 100 000 uutta työllisyyttä viipyvät. Kanssakeskustelijana oli taloustieteen professori Roope Uusitalo. Jussi pureutui samaan aiheeseen Kansan Uutisten haastattelussa. Raha, talous ja politiikka -podcastissa Jussi ja Lauri Holappa pohtivat, miksi markkinat eivät rankaise fasismista.

Janne Hukkinen piti alustuksen ja osallistui paneeliin Suomalaisen Tiedeakatemian Ilta tieteelle -tilaisuudessa helmikuussa. Illan teemana oli “Päätökset eivät odota – miten tiedettä voitaisiin hyödyntää paremmin nopeasti muuttuvassa maailmassa?”. Janne oli myös panelistina Digi- ja väestötietoviraston Sujuva Suomi -webinaarissa helmikuussa. Keskustelun teemana oli “Sujuva Suomi -keskustelu: Onko Suomi digivarautumisen kärkimaa?”

Ville Lähde sai kunnian avata tammikuussa Porin lukion tiedeviikon esitelmällään ilmastonmuutoksesta ja pääsi keskustelemaan myös filosofian ryhmäläisten kanssa omasta työstään. Villen luennon voi katsoa täällä.

Lopuksi

Pakkaspäivien lukemiseksi suosittelemme Hannu Savolaisen kirjoitusta kiertotaloudesta, Janne Säynäjäkankaan kirjoitusta resurssien demokraattisesta jakamisesta, juristi Tuuli Tavinkon haastattelua, kohtuutaloustutkija Riina Bhatian haastattelua ja Risto Sulkavan kirjoitusta luontokäytävistä. Long Playn Lotta Närhen juttu “Suomen kovin lobbari” kannattaa ehdottomasti lukea.

Marcus Haraldsson kirjoittaa The Guardianissa siitä, miten käsitys muinaisten maya-yhteiskuntien kohtalosta on mullistunut viime vuosina. Adam Toozen London Review of Books -luento “Electrostates, Petrostates, and the New Cold War” on olennaista kuunneltavaa tälle ajalle. Geoff Mann kirjoittaa London Review of Booksissa toivosta, toivottomuudesta, optimismista ja pessimismistä.

BIOS onnittelee niin & näin -lehden päätoimittajaa Jaakko Beltiä vuoden tiede-editorin palkinnosta! Jaakon osaavassa ja ymmärtävässä toimituksessa ovat kohentuneet monet BIOS-tutkijoidenkin tekstit.

Jussi Ahokas ja Tero Toivanen Sofiankadun toimistolla. Kuva: Paavo Järvensivu.

Teollisen suunnittelun ja ennakoinnin saralla keskeinen uudistus on Industrial Foresight Studion perustaminen ja siirtyminen uusiin toimitiloihin Sofiankadulla. Nämä uudistukset olivat jo mukana Koneen Säätiön uuden rahoituskauden suunnitelmissa, mutta lisäpontta saatiin, kun CO2Creation-hankkeelle myönnettiin STN-rahoitus. Hanketta johtaa dosentti Mikko Weckroth Lukesta. BIOS:n lisäksi konsortiossa ovat mukana Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto ja VTT. Hankkeessa luodaan kestäviä ja kilpailukykyisiä polkuja Suomen teolliseen hiilenhallintaan eli hiilidioksidin talteenottoon, jatkojalostukseen ja varastointiin. Hanke on samalla Industrial Foresight Studion ensimmäinen asiakas. 

Lisää iloisia uutisia saatiin, kun Nesslingin säätiö myönsi rahoituksen kahdelle hankkeelle, jotka ovat niin ikään studion asiakkaita. Rakenteellisen ylikulutuksen teeman alla Respro-hanke tutkii mahdollisuuksia puuttua eläinperäisten tuotteiden ylikulutukseen, kun taas BLINK-hanke tutkii resurssitehokkuutta estäviä käytäntöjä rakennussektorilla. Tarkastelun polttopisteessä on betoni. Emeritusprofessori Janne Hukkinen, joka liittyi mukaan BIOSin riveihin, on mukana kummassakin hankkeessa. Lämmin lukusuositus Jannen jäähyväisluennolle, joka julkaistiin Poliittinen talous -lehdessä!

Ympäristöajattelun uudistamisen saralla tärkeä virstanpylväs on Ville Lähteen ja Tere Vadénin koko BIOS-porukan tuella kirjoittama teos 12 käsitettä maailmasta, joka ilmestyy keväällä 2026 niin & näin -kirjasarjassa. Kirja perustuu samannimiseen podcast-sarjaan, jonka viimeiset erikoisjaksot ilmestyivät kuluneen vuoden keväällä. Se on suunnattu kenelle tahansa ympäristöasioista kiinnostuneelle tutkijasta toimittajaan, aktivistista taiteilijaan, poliitikosta maallikkoon. Koska teos tuo ainutlaatuisella tavalla yhteen tietoa ja ajattelun työkaluja ympäristökysymysten koko kirjolta, se käy mainiosti myös opetusmateriaaliksi. Tämän yleissivistävän tehtävän ohella kirjassa pureudutaan siihen, miten ympäristöajattelun on uudistuttava aikana, jolloin ekologisten muutosten kriittisiä rajoja ylitetään, ympäristöpoliittiset toimet ovat vastatuulessa, tieteen merkitystä kyseenalaistetaan ja äärioikeisto on nousussa. 

Ympäristötoimien vastatuulta tutkailee myös Tero Toivasen johtama ilmastoestämistä tutkiva ILMEST-hanke, joka käynnistyi syksyllä. Hanketta koordinoi BIOS-tutkimusyksikkö, ja siinä ovat mukana Suomen ympäristökeskus ja Helsingin yliopisto. 

Vuoden mittaan Tere Vadén ja Antti Salminen saivat Ekosäätiön Pekka Kuusi -palkinnon “energiatrilogiastaan”. Ville Lähde siirtyi pois Tiina ja Antti Herlinin säätiön asiantuntijaryhmästä, ja Paavo Järvensivu siirtyi hänen tilalleen. Ville ja Paavo osallistuivat Sitran johtajuuskursseille, Ville Suomessa, Paavo Brysselissä.

Tieteellisiä artikkeleita

Tere Vadénin johdolla laadittu BIOS-yhteisartikkeli “Onko talouskasvun ja ympäristöpaineiden irtikytkennässä onnistuttu? Tapaus Suomi” jatkoi pitkää irtikytkentää käsittelevää tutkimuslinjaamme. Tereltä ilmestyi myös artikkeli “Getting Our Bearings after Oil: Technology, Sufficiency and Types of Knowledge” teoksessa Sufficiency: From Growth and Overshoot to Enoughness (toim. Toni Ruuska & Tina Nyfors). Jussi Ahokkaalta ilmestyi artikkeli “Vihreän rahoituksen tutkimus poliittisessa taloudessa ja kestävyyssiirtymän suunnittelu”.

Tellervo Ala-Lahti kirjoitti Topi Turusen kanssa artikkelin “Ympäristölupamenettelyn sujuvoittamisen ulottuvuudet – strategiset hankkeet osana vihreää siirtymää” ja Leonie Reinsin kanssa artikkelin “Innovation, precaution, and sustainable development in EU environmental law – a false trichotomy?” Tellervo väittelee tammikuussa Helsingin yliopistossa, aiheenaan EU:n ympäristölainsäädännön suhde teolliseen innovaatiopolitiikkaan.

Karoliina Lummaa kirjoitti luvun “CO2, the Poetic Compound” teokseen Creative Responses to Environmental Crises in Nordic Art and Literature (toim. Katarina Leppänen & Auður Aðalsteinsdóttir). Hän oli myös mukana kirjoittamassa metsäsuhteita käsittelevää artikkelia “Green companions: Affordances of human–tree relationships”. Viisi BIOS-tutkijaa oli kirjoittamassa suomalaista akkuklusteria tarkastelevaa artikkelia “Supply chain imaginaries of the green transition: Resource governance in the Finnish battery cluster”. Tero Toivasen artikkeli “In Growth, Progress and Technology We Trust” ilmestyi teoksessa Environmental Regulation and the History of Capitalism

Muita kirjoituksia

Helmikuussa BIOS-tutkijoiden kaksiosainen metsäsektoria käsittelevä kirjoitussarja julkaistiin Politiikasta.fi -lehdessä. Ensimmäisessä osassa tarkasteltiin metsäsektorin ilmastopoliittista erityisasemaa ja tästä syntyvää epätasa-arvoisuutta, toisessa osassa esiteltiin uusi kansallinen metsämissio. Helmikuisessa uutiskirjeessä loimme katseen suomalaisen metsäkeskustelun tilaan.

Kieltämättä kotimaisesta metsäkeskustelusta tulee tuskainen ikuisen paluun tunnelma. Kun loppuvuodesta Luonnonvarakeskus julkaisi uusia arvioita, joiden mukaan Suomen metsät ovat pienoinen hiilihielu, tuntui kaikki tapahtunut taas unohtuvan. Julkisuudessa ilkamoitiin, miten huoli metsien tilasta oli viherpiipertäjien höpötystä, ja uupuneet tutkijat nousivat taas vääntämään rautalankaa. Ongelmana on Suomen metsien mittavien hiilinielujen romahtaminen, ei se, ollaanko pikkaisen miinuksella tai plussalla nollaviivan tuntumassa. Kiitoksia kaikille kollegoille, jotka kykenivät kynnelle.

Maaliskuussa Jussi Ahokas kirjoitti Toivo-verkkomediassa työllisyyspolitiikan kaventumisesta kannustinpolitiikaksi.

Ville Lähde kirjoitti niin & näin -lehden numerossa 1/2025 suomalaisesta ilmastoscifielokuvasta Jälkeemme vedenpaisumus. Numerossa 2/2025 hän analysoi Larissa Sansourin taidenäyttelyä ympäristönäkökulmasta. Numeroon 3/2025 hän arvioi teoksen Kestävyyden filosofia (toim. Oksanen, Kortetmäki & Puumala) – samassa numerossa Tero Toivanen kirjoitti äärioikeistosta ja Jussi Ahokas John Maynard Keynesistä. Numeroon 4/2025 Ville käänsi Sunaura Taylorin esseen, joka pureutuu kriittisesti Peter Singerin eläinfilosofiaan.

Villen englanninkielinen essee Andreas Malmin ja Wim Cartonin teoksesta Overshoot ilmestyi Turning Point -lehdessä, ja Aeon julkaisi hänen kolmannen “käsite-esseensä”: aiheena oli tällä kertaa antroposeeni. Pääkaupunkiseudun journalistien Lööppi-lehteen hän kirjoitti kolumnin ilmastojournalismista.

Emma Hakala kirjoitti Helsingin Sanomissa ympäristötoimien tärkeydestä.

BIOS-blogi ja -uutiskirje

Blogissa ilmestyi vuoden mittaan neljä esseetä. Ville Lähde analysoi Jean-Baptiste Fressozin teosta More and More and More ja selitti perusteista lähtien, miksi vitkastelu ilmastotoimissa ei kannata. Janne Hukkinen tarkasteli BIOSin erityisluonnetta peilaten sitä omia yliopistokokemuksiaan vasten ja peräänkuulutti uudenlaisia rakenteita tieteenalarajat ylittävälle tutkimukselle. Tellervo Ala-Lahti tarkasteli perusteellisesti datakeskusten tulkintaa puhtaiksi investoinneiksi.

Uutiskirjeissä käsiteltiin mainitun kotimaisen metsäkeskustelun ohella Johan Rockströmin julkista vastinetta hänen lausuntojensa suomalaisiin vääristäviin tulkintoihin, vetytaloustutkimusta, Kiinan päästökehitystä, tuoreita ympäristöraportteja sekä VTV:n kommenttia suomalaisen ilmastopolitiikan tietopohjan ongelmista.

Valiokuntalausunnot

Tutkijamme antoivat sekä kirjallisia että suullisia lausuntoja Eduskunnan valiokunnille lukuisia kertoja vuoden mittaan. Aiheina olivat muun muassa investointien verohyvitys, Agenda 2030:n toimeenpano, energia- ja ilmastostrategian luonnos, ja velkajarru. 

Podcastit ja muut tallenteet

Kolmatta vuotta kestäneen sarjan 12 käsitettä maailmasta päättymisen jälkeen podcastissa palattiin vaihtelevaan ohjelmaan, mutta edelleen Ville Lähteen ja Tere Vadénin juontamana. Vuoden lähetysten aiheita olivat fossiilivallan pönkittäminen, ilmastonmuutoksen hinta, ilmastonmuokkaus ja Industrial Foresight Studion perustaminen. Kaikki BIOS-podcastit on kerätty tänne, ja kanavaa voi seurata Soundcloudissa, Applessa, Spotifyssa ja Suplassa.

Vuoden keskeinen podcast-uutuus oli Raha, talous ja politiikka -podcast, jossa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas ruotii Lauri Holapan kanssa ajankohtaisia ilmiöitä hirtehisen huumorin maustamana. Lämmin suositus! Jussi vieraili myös Vihreä tuuma -podcastissa puhumassa kestävän talouden mahdollisuuksista.

Paavo Järvensivu keskusteli Ylen Tiedeykkösellä fossiiliteollisuuden vastuunpakoilusta. Antti Majava vieraili Ylen Parempaa keskustelua metsistä! -podcastissa. Tere Vadén oli keskustelemassa Hyvän tulevaisuuden aamukahveilla nykykapitalismia ylväämmästä tulevaisuudesta ja Eduskunnan kansalaisinfossa ajattelusta ekokriisin jälkeen. Ville Lähde vieraili The Ulkopolitist -podcastissa keskustelemassa nälästä ja ruoantuotannosta sekä Ylen Tiedeykkösellä “faktan vaaroista”. Karoliina Lummaa puhui Taidetta ei tervaa! -podcastissa taiteesta ja ekologisesta jälleenrakennuksesta.

BIOS tiedotusvälineissä

Tutkijamme esiintyivät tiedotusvälineissä säännöllisesti läpi vuoden, kolmattakymmentä kertaa. Paavo Järvensivu puhui Ny Tidissä ilmastokriisin aikakaudella tarvittavista tiedoista ja taidoista, ja Loimu-verkkolehdessä hän tarkasteli kriittisesti degrowthia. Antti Majava kommentoi Kainuun kehitystä HS Vision laajassa jutussa ja Voiman jutussa metsäsektorin välinpitämättömyyttä. Tero Toivanen peräänkuulutti Voiman haastattelussa kokoavaa yhteiskunnallista visiota ja puhui puhui Ylen jutussa ilmastoestämisestä.

Ville Lähde selitti Kansan Uutisissa, miksi ilmastonmuokkaus ei ole vaihtoehto päästövähennyksille ja kommentoi ruokatottumusten muuttamisen vaikeutta.

Emma Hakala kertoi Kansan Uutisten pitkässä jutussa kuivuuden merkityksestä konfliktien synnyssä ja turvattomuudessa. 

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas kommentoi talouden tilaa toistuvasti tiedotusvälineissä: Ylellä, MTV:ssa, Kauppalehdessä, Talouselämässä, Kansan Uutisissa ja Ilta-Sanomissa.

LUMI supertietokone, Kajaani. Kuva: Wikimedia Commons

Datakeskus on internetin voimalaitos. Se on erityisellä tavalla suunniteltu rakennus, jossa tuhannet palvelimet, tallennuslaitteet ja verkkolaitteet käsittelevät ja säilyttävät tietoa 24/7 – videostriimeistä pankkisiirtoihin, tekoälyn mallinnukseen ja yritysten pilvipalveluihin. Suomessa merkittäviä datakeskuksia ovat Google Finlandin Haminan kampus, Telia Helsinki Data Center Helsingissä, Equinixin ja atNorthin yksiköt Espoossa, Hetznerin kampus Tuusulassa, Verne Globalin keskukset Vantaalla, Ulvilassa (Porin seutu) ja Tampereella sekä CSC:n LUMI Kajaanissa. Suunnitteilla oleviin datakeskushankkeisiin Suomessa kuuluvat Microsoft 3465 Finland Oy:n kampukset Espoossa (Hepokorpi), Vihdissä (Huhmari) ja Kirkkonummella; atNorthin FIN04-kampus Kouvolan Myllykoskella; TikTokin (HyperCo Oy) datakeskus Kouvolassa; XTX Marketsin datakeskuskampus Kajaanissa; sekä Googlen Kajaanin ja Muhoksen alueille varaamat maa-alueet mahdollisia tulevia keskuksia varten.

Houkutellakseen datakeskuksia alueelleen Suomi alensi vuonna 2014 yli 5 MW:n datakeskusten sähköveron liki nollaan, ja vuonna 2022 verotuen piiriin kuuluvien laitosten tehoraja alennettiin 0,5 MW:iin. Vuonna 2025 hallitus esitti etuuden poistamista, mikä siirtäisi datakeskukset teollisen alaluokan verosta (n. 0,05 snt/kWh) normaaliin luokkaan (n. 2,24 snt/kWh). Elokuussa 2025 hallitus kuitenkin jäädytti datakeskusten veronkorotuksen toistaiseksi, joten datakeskusten sähköveroetu on yhä voimassa. Yksittäiset yhtiöt (esim. Google) totesivat keväällä verotuen poiston luovan epävarmuutta investoinneista, minkä voidaan nähdä olevan vähintään osasyy jäädytykselle. 

Verotukien lisäksi datakeskuksia vetävät Pohjoismaihin viileä ilmasto sekä runsas uusiutuvan sähkön ja veden saatavuus – tekijät, jotka laskevat jäähdytys- ja energiakustannuksia sekä helpottavat kestävyysviestintää. Myös Business Finland on kuvannut Suomen vetovoimatekijöiksi kylmän ilmaston, edullisen puhtaan sähkön, vesivarat ja vahvan digitaalisen infrastruktuurin. Suuryritysten päätökset avata datakeskus juuri Suomeen ovat vahvistaneet mielikuvaa “vihreästä datasta”. Mielikuva syntyy, koska Pohjoismaissa datakeskukset voidaan kytkeä jo valmiiksi vähähiiliseen sähköjärjestelmään, hukkalämpöä voidaan hyödyntää kaukolämmössä, ja tämä voidaan osoittaa läpinäkyvästi EU-sääntelykehikon kautta, samaan aikaan kun monilla maailman markkinoilla, kuten Yhdysvalloissa ja osassa Aasiaa, nopeasti kasvava kuorma nojaa yhä maakaasuun tai kivihiileen. 

“Puhtaan siirtymän” datakeskukset: hukkalämpö, sähkönjakautuma, lupakynnykset

Luvitus

Rakentamislain uudistuksessa (tuli voimaan 1. tammikuuta 2025) lakiin lisättiin lista puhtaan siirtymän hankkeista, joille voidaan myöntää sijoittamislupa – kaavoitusta keventävä pikakaista. Eduskuntakäsittelyssä listalle lisättiin myös palvelinkeskus eli datakeskus, jonka tuottamasta hukkalämmöstä pääosa hyödynnetään. Puhtaan siirtymän sijoittamislupa on rakennusluvan ensimmäinen vaihe, jolla kunta voi päättää hankkeen sijoittamisesta ilman kaavaa tai kaavan muuttamista, jos laissa asetetut edellytykset täyttyvät (datakeskusten kohdalla hukkalämmön talteenotto ja hyödyntäminen). Sijoittamislupa on siis kaavoitusta keventävä väline, mutta se ei ole muiden lupien, kuten ympäristö- tai vesiluvan korvike. Muut sektoriluvat (ympäristölupa, vesitalouslupa, kemikaaliturvallisuutta koskeva lupa) haetaan erikseen; rakentaminen voi alkaa vasta, kun vaaditut luvat ovat lainvoimaisia. Datakeskusten ollessa ”puhtaan siirtymän” mukaisia niiden luvat on käsitelty sujuvoitetusti yhdistämällä eri lupien käsittely yhteen prosessiin ja niin, että ne ovat voineet ohittaa käsittelyjärjestyksessä muiden teollisen hankkeiden lupahakemusten käsittelyn. 

Kun datakeskus on Suomessa määritelty “puhtaan siirtymän” hankkeeksi, se saa siis kaksi erillistä etua. Ensinnäkin mahdollisuuden hakea puhtaan siirtymän sijoittamislupaa (kaavoitusta korvaava paikkapäätös) ja toiseksi etusijan aluehallintoviraston (AVI) käsittelyssä, jos hanke tarvitsee ympäristö- tai vesilain mukaisen luvan. Kyseinen etusija aluehallintovirastossa on ennen kaikkea prosessietu: menettelysäännöksiä tai luvan myöntämisen edellytyksiä ei muuteta, mutta lupa on sujuvoittamisen ansiosta mahdollista saada nopeammin. Toisin sanoen kynnysarvot, päästörajat, todistelut ja kuulemiset ovat samat kuin muissakin hankkeissa, mutta lupahakemus käsitellään jonon kärjessä, ja erilaiset vaaditut luvat käsitellään prosessissa yhteensovitettuna. Käytännössä sijoituslupa ja erilaisten sektorilupien sujuvoitettu käsittely mahdollistaa nopean datakeskuskehityksen Suomessa, mikä voi aiheuttaa riskin puhtaan sähkön riittävyydestä, etenkin jos energiamurros ei etene Suomessa toivotusti.

Kaikki datakeskukset eivät ole ympäristölupavelvollisia, jolloin kyseinen lupa ei ole rakentamisen aloittamisen tiellä. Suomessa datakeskukset ovat ympäristölupavelvollisia tyypillisesti varavoiman ja jäähdytysratkaisujen suhteen. Jos varavoimageneraattorien yhteisteho ylittää 50 MW, hanke katsotaan direktiivilaitokseksi EU:n teollisuuspäästödirektiivin nojalla, jolloin ympäristölupa ja laaja ympäristövaikutusten arviointi ovat pakollisia. Pienemmät tai hajautetut keskukset voivat jäädä ympäristöluvituksen ulkopuolelle. Alle 50 MW varavoimalla toimivan datakeskuksen varavoimageneraattorit kuuluvat EU:n keskisuurten polttolaitosten (1–50 MW) päästöjä koskevan direktiivin (MCP-direktiivin) piiriin. Niistä tehdään rekisteröinti-ilmoitus kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle ennen toiminnan aloittamista. Viranomainen kirjaa toiminnan rekisteriin, ja toiminta noudattaa suoraan asetettuja yleisiä päästö- ja tarkkailuvelvoitteita, eikä yksilöllistä ympäristölupaa yleensä tarvita. Viranomainen voi kuitenkin edellyttää ympäristölupaa poikkeustapauksissa, jos olosuhteet tai riskit sitä vaativat, sillä Suomen ympäristönsuojelulain nojalla rekisteröitäväkin toiminta voidaan määrätä luvanvaraiseksi.

On kuitenkin huomioitava, että vaikka datakeskus ei tarvitsisi ympäristölupaa, se tarvitsee silti rakentamisluvan. Puhtaan siirtymän “sijoittamislupa” voi siis korvata kaavan sijoituspäätöksenä, mutta se ei korvaa muita lupia.  Datakeskus saattaa myös tarvita vesilain mukaisen luvan ja/tai kemikaaliturvallisuusluvan. Lisäksi ELY-keskus voi määrätä tarveharkinnan perusteella ympäristövaikutustenarvioinnista (YVA) riippumatta siitä, edellyttääkö hanke ympäristölupaa.  Jos datakeskus ottaa tai johtaa jäähdytysvettä tai rakentaa otto- ja purkurakenteita vesialueelle, hanke kuuluu vesilain luvanvaraisuuden piiriin. Käytännössä merkittävä vedenotto/johtaminen tai vesirakenteet edellyttävät vesitalousluvan aluehallintovirastolta. Datakeskus tarvitsee Tukesin kemikaaliturvallisuusluvan, kun vaarallisten kemikaalien (tyypillisesti varavoiman diesel/polttoöljy) teollinen käsittely ja varastointi on “laajamittaista” kemikaaliturvallisuuslain ja sen asetusten mukaan. Esimerkiksi Googlen Haminan datakeskushanke on vaatinut kaikki edellä mainitut luvat ja sille on tehty ympäristövaikutusten arviointi (YVA), joka toimii lupien myöntämisen pohjana. Suomessa datakeskusten YVA-selostuksissa sähkönkulutus käsitellään pääosin kolmena asiana: (1) hankkeen oma teho- ja energiamäärä sekä liityntäratkaisu, (2) yhteis- ja kumulatiiviset vaikutukset muiden keskusten kanssa sekä (3) kytkentä Fingridin verkon vahvistuksiin ja sähköjärjestelmän kehitykseen. Varsinaista koko maan kulutuksen kasvu- tai marginaalipäästömallia YVA:ssa ei yleensä tarkastella, vaan systemaattisempi tarkastelu jätetään kantaverkkosuunnittelun varaan.

Kuvan lähde: ELY-keskus  

Sähkön kulutuksen kasvun seurauksena Suomen sähköverkon kantaverkkoyhtiö Fingrid on joutunut asettamaan väliaikaisia rajoituksia uusien teollisten kuormien (kuten datakeskusten) liittämiselle eteläisessä Suomessa, ja arvioi, että tilanne helpottuu vasta vuoden 2027 vahvistusten myötä. Fingridin mukaan Suomen vuosittainen sähkönkulutus voi lähes kaksinkertaistua 2030-luvun puoliväliin mennessä, osin datakeskusten seurauksena. Yleisesti Fingrid on ennustanut, että suurin osa kulutuksen kasvusta 2025–2035 tulee teollisuuden sähköistymisestä, datakeskuksista sekä vedyn tuotannosta. Ennuste selventää myös, että datakeskukset sisältyvät teollisen kulutuksen lukuihin, ja toteaa erikseen datakeskusten kulutusennusteen nousseen. Ennuste arvioi Suomen koko kulutuksen kasvavan noin 126 TWh:iin vuoteen 2030 ja 160 TWh:iin vuoteen 2035 mennessä.  

Fingridin mukaan noin puolet uusista sähköintensiivisen kulutuksen liityntä­kyselyistä on datakeskuksia. Kasvavat, paikallisesti jäykät (joustamattomat) kuormat voivat kiristää markkinaa ja nostaa vähittäishintoja, jos puhtaan sähkön tuotanto ja siirto eivät skaalaudu ajoissa – riski on todellinen. Hukkalämmön talteenotto parantaa resurssitehokkuutta mutta ei kumoa datakeskusten poikkeuksellisen suurta sähkönkulutusta. Kulutusprioriteetit eri puhtaan sähkön käyttökohteiden välillä – kotitaloudet, datakeskukset, muu teollisuus –  on poliittinen valinta, ei pelkkä tekniikkakysymys. Jukka Ruusunen, entinen Fingridin toimitusjohtaja ja nykyinen LUT-yliopiston teollisuusprofessori, on argumentoinut, ettei Suomi tarvitse datakeskuksille myönnettyä alennettua sähköveroa, koska keskukset tulisivat maahan muutenkin halvan ja päästöttömän sähkön sekä luotettavan verkon vuoksi. Datakeskusten kansantaloudellinen nettovaikutus jää vähäiseksi: hyödyt valuvat pitkälti ulkomaille, samalla kun keskukset lisäävät siirtoverkon investointitarpeita ja kilpailevat tulevaisuuden sähköistymisen (esim. teräs- ja kemianteollisuuden) kanssa. Tämän vuoksi sähköresurssien käytölle tulisi asettaa selkeämmät prioriteetit.


Suomen kantaverkon voimajohdot 2024. Kuva: Fingrid

Huolimatta lisääntyvään sähkönkulutukseen liittyvistä riskeistä Eduskunnan talousvaliokunta ehdotti, että puhtaan siirtymän sijoittamisluvan hankeluetteloa (43 a §) laajennetaan koskemaan myös datakeskuksia. Valiokunta painotti, että luvituksen sujuvuus on keskeinen kilpailutekijä datakeskusten sijoittumisessa ja että lupien synkronointi sekä tulkintojen yhtenäistäminen on tärkeää. ”Puhtauden” osalta valiokunta korosti, että tarkoituksenmukaisesti sijoitetuissa datakeskuksissa hiilineutraalilla energialla tuotettu hukkalämpö voidaan pääosin hyödyntää kaukolämpöverkossa, mikä tukee fossiilisten korvaamista ja ilmastotavoitteita. Kuten yllä todettiin, eduskuntakäsittelyn tuloksena datakeskukset lisättiin puhtaan siirtymän sijoittamislupaa koskevaan hankeluetteloon, jolloin ne voivat saada edellä esitettyjä etuja luvituksessa (sijoituslupa ja  muiden lupien sujuvoittaminen).

Hukkalämpöskenaario on yritystoiminnan kannalta houkutteleva: Microsoftin pääkaupunkiseudun keskuksista talteen otettava lämpö on tarkoitus syöttää Fortumin kaukolämpöverkkoon “ennennäkemättömässä mittakaavassa”. Googlen Hamina-kohteessa on raportoitu 80 %:n hukkalämmön hyödyntämisestä datakeskuksen lähellä lämmityskäyttöön. Nämä esimerkit osoittavat, että lämpöhyödynnetty datakeskus voi vähentää fossiilista tai biomassan polttoon perustuvaa kaukolämpöä. Järjestelmätasolla kuvio on toinen: valtaosa uusiutuvasta sähköstä ohjautuu itse datakeskukselle, ja vain syntynyt lämpö jaetaan kotitalouksille. Hukkalämpö on fysikaalisesti sähkön kulutuksen sivutuote – se ei poista sähköntarvetta vaan ainoastaan parantaa käytön kokonaishyötysuhdetta. 

Kansainvälisten arvioiden mukaan (Kansainvälinen energiajärjestö (IEA), S&P Global, Ember) pitkät sähkösopimukset voivat varata olemassa olevaa “vihreää” tuotantoa datakeskuksille sen sijaan, että rahoittaisivat lisäistä kapasiteettia – mikä voi syrjäyttää muuta sähköistymistä (teollisuus, lämmitys, liikenne). Datakeskusten 24/7-peruskuorma ei osu pelkästään tuuli- tai aurinkohuippuihin: heikon tuotannon tunteina marginaalituotanto voi olla fossiilisempaa, jolloin järjestelmätason päästöt kasvavat, vaikka sähkönhankinta olisi “markkinoinnissa vihreää”. IEA on tässä kontekstissa korostanut datakeskusten kulutuksen nopeaa kasvua ja 24/7-päästöttömyyden tarvetta eri sektoreilla. Maailmanlaajuisesti datakeskusten sähkönkulutuksen on ennustettu vähintään kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä. Kasvu on nopeampaa kuin muun kysynnän, mikä luo merkittäviä verkko- ja tuotantokapasiteetin paineita. Näin ollen esimerkiksi “100 % uusiutuva sähkö + hukkalämpö” -ehto ei takaa kestävyyttä, jos mittakaava kasvaa nopeasti ja syrjäyttävät vaikutukset jäävät käsittelemättä. 

Datakeskusten “puhtaus” ja kestävyys EU-sääntelyn valossa

Sen arvioiminen, onko Suomen datakeskuskehitys EU-lainsäädännön mukaista sen sähkön kulutusta lisäävän vaikutuksen seurauksena, on moniportaista: tarkastelu tapahtuu samanaikaisesti hanketasolla (luvat ja paikalliset ympäristövaikutukset), yritystasolla (kestävyysraportointi) ja rahoitustuotetasolla (”vihreiden” sijoitusten kriteerit). EU:n energiatehokkuusdirektiivin uuden delegoidun säädöksen mukaan datakeskusten on vuosittain raportoitava EU-tietokantaan koko datakeskuksen sähkönkulutus, IT-laitteiden sähkönkulutus (Power Usage Effectiveness), hukkalämmön hyödyntäminen, vedenkäyttö ja uusiutuvan sähkön osuus. Näiden perusteella komissio laskee kestävyysindikaattorit. Energiankulutus toimii useiden kestävyysindikaattorien laskentaperustana, mutta säädös ei aseta näitä mittareita keskinäiseen tärkeysjärjestykseen.  EU-sääntelyssä ei ole siis yhtä oikeaa, yleispätevää kestävyyden mittaria; kestävyys määrittyy sen perusteella, täyttyvätkö eri lakien kynnysarvot ja edellytykset. EU-sääntelyn institutionaalinen monitasoisuus tarkoittaa, että datakeskusten kestävyyttä ei voida päätellä yhdellä “oikealla” mittarilla, vaan arviointi on väistämättä moniportainen ja kontekstisidonnainen.

Taksonomia

EU:n taksonomia-asetus (2020/852) luo EU-tasoisen sitovan määritelmän sille, milloin rahoitustuote tai yrityslaina on “ympäristöllisesti kestävä”, jotta voidaan määrittää sijoitusten ympäristökestävyyden aste harmonisesti EU-alueella. Suomen kansallinen päätös nimetä hukkalämpöä hyödyntävät datakeskukset “puhtaan siirtymän hankkeiksi” ja antaa niille luvituksessa pikakaista on taksonomia-asetuksen valossa mahdollinen, sillä sen tuomat edut rajoittuvat prosessietuihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei datakeskus kuulu taksonomia-asetuksen soveltamisalan piiriin sen perusteella, että sillä on lupamenettelyihin liittyviä etuuksia.  

Jos datakeskuksen omistajataho on yhtiö, jonka on pakko laatia ja julkaista kestävyysraportti EU:n kestävyysraportointidirektiivin mukaisesti (eli pörssilistattu suuri yhtiö, luottolaitos tai vakuutusyhtiö, joilla on yli 500 työntekijää), sen on joka tapauksessa raportoitava rahoittamansa toiminnan taksonomiakelpoisuus ja mahdollinen linjautuminen. Kelpoisuus kuvaa toimintaa, joka kuuluu taksonomian määriteltyihin luokkiin, mutta jonka ei ole vielä osoitettu täyttävän kaikkia linjautumisen ehtoja.  Linjautuminen tarkoittaa, että toiminta ei vain kuulu taksonomian piiriin, vaan myös täyttää kaikki asetuksen vaatimukset kyseiselle toiminnolle. Linjautuminen ei itsessään tuo rahallista tukea, mutta se avaa ovia rahoituskanaviin ja merkintöihin, joita ilman osa sijoittajista jää saavuttamatta, tekee pankkirahoituksesta sujuvampaa raportointisyistä ja vahvistaa uskottavuutta viranomaisten ja markkinoiden silmissä. Suomessa esimerkiksi Telia Companyn datakeskukset ovat taksonomiaraportointivelvollisia (koska Telia on suuri pörssilistattu konserni EU:ssa). Telia Companyn vuosikertomus 2024 kertoo, että Telia raportoi datakeskustoiminnan kelpoisena mutta ei linjautuneena. Telian datakeskuksista yksikään ei täyttänyt vielä taksonomia-asetuksen mukaista “merkittävän myötävaikutuksen” vaatimusta riippumattoman kolmannen osapuolen varmennuksen puuttuessa.

Taksonomia-asetus edellyttää ympäristöllisesti kestäviksi määritellyltä rahoitustuotteelta tai yrityslainalta neljän kumulatiivisen ehdon täyttymistä: 1) merkittävä myötävaikutus yhteen kuudesta ympäristötavoitteesta, joita ovat Ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, veden ja merivarojen kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen, saastumisen ehkäisy ja vähentäminen, sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu ja ennallistaminen; 2) “ei merkittävää haittaa” (Do No Significant Harm (DNSH)) muihin tavoitteisiin; 3) vähimmäissosiaalinen suoja; 4) täytäntöönpano delegoitujen säädösten teknisin kriteerein. Keskeinen periaate on yhdenmukainen kestävyysluokittelu rahoitusmarkkinoilla sisämarkkinapirstoutumisen välttämiseksi. Taksonomia-asetuksen perusteella toiminta on siis ympäristöllisesti kestävää vain, jos se samanaikaisesti tekee merkittävän myötävaikutuksen johonkin tavoitteeseen eikä aiheuta “merkittävää haittaa” muille, toiminnan elinkaari huomioon ottaen. 

Jotta datakeskus voisi olla taksonomia-asetuksen mukaisesti “linjautunut”, sen on noudatettava datakeskuksille asetettuja teknisiä kriteerejä, jotka löytyvät taksonomia-asetuksen delegoidusta versiosta (EU) 2021/2139), ”Tietojenkäsittely, palvelintilan vuokraus ja niihin liittyvät palvelut” -luvusta. Kriteerit nojaavat mitattaviin keskeisiin suorituskykymittareihin, kuten sähkönkäytön tehokkuuslukuun (koko datakeskuksen sähkönkulutus jaettuna tietotekniikkalaitteiden kulutuksella), uusiutuvan sähkön osuuteen ja vedenkäyttöön, sekä DNSH periaatteeseen, jonka mukaan toiminta ei saa aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille.  Vaikka suomalaiset datakeskukset voivat täyttää tekniset kriteerit energiatehokkuudesta sekä täyttää vaatimukset uusiutuvan energian käytöstä ja veden kulutuksesta, on silti oma kysymyksensä, voivatko suomalaiset datakeskukset olla ristiriidassa ”ei merkittävää haittaa” (DNSH) -vaatimuksen ja elinkaarinäkökulman kanssa. ”Ei merkittävää haittaa” -vaatimuksesta seuraa, että jos datakeskuksen suuri sähkönkulutus aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille, toiminta ei täytä taksonomian teknisten kriteerien vaatimuksia. Tulokulma on siis järjestelmätasoinen. 

Myös EU-komission ohjeistus vuodelta 2025 korostaa, että ”ei merkittävää haittaa” -arvio kattaa myös epäsuorat ja järjestelmätason vaikutukset kuten lisäkuormituksen aiheuttamat marginaalipäästöt sähköjärjestelmässä. Toisin sanoen jäykkä sähkönkulutus ei saa epäsuorasti lisätä päästöjä (esim. siirtämällä sähköjärjestelmän marginaalia fossiilisemmaksi). Muuten se rikkoo ”ei merkittävää haittaa” -periaatetta ilmastonmuutoksen hillinnän osalta. 

Tämä tuo meidät mielenkiintoisen ristiriidan ääreen. Datakeskusten tekniset seulontakriteerit on rakennettu siten, että niiden täyttyessä datakeskuksen nähdään “merkittävästi edistävän” ilmastonmuutoksen hillinnän ympäristötavoitetta. Siksi, kun datakeskus täyttää taksonomian ehdot ja on “linjautunut”, sitä pidetään merkittävästi myötävaikuttavana nimenomaan ilmastonmuutoksen hillintään – ei muihin tavoitteisiin. 

Kuitenkin, jos datakeskuksen ”ei merkittävää haittaa” -arviossa tulee ilmi jäykkä sähkönkulutus ja riski syrjäyttävästä vaikutuksesta, voidaan tulkita (järjestelmätason ja epäsuorat vaikutukset huomioon ottaen), että datakeskus voi aiheuttaa merkittävää haittaa juuri ilmastonmuutoksen hillinnälle eli samalle tavoitteelle, mitä sen on tarkoitus merkittävästi edistää. Tulkinnan pätevyys riippuu toki siitä, onko uusiutuvaa energiaa ylipäätään tarpeeksi saatavilla kaikille sitä tarvitseville eli aktualisoituuko datakeskuksien syrjäyttävä vaikutus. Monitulkintaisuus datakeskusten roolista ilmastonmuutoksen hillitsijänä ja toisaalta kiihdyttäjänä, sekä näiden ulottuvuuksien määrittely vaatii monitieteellistä jatkotutkimusta sekä teollisuuspoliittista suunnittelua optimaalisen (sääntely)ratkaisun löytymiseksi. 

Sähkömarkkinasääntely

Taksonomia-asetus ei säätele verkon käyttöä tai uusiutuvan sähkön etusijaa: nämä kysymykset ratkaistaan sähkömarkkina- ja energiasääntelyssä. Uusiutuvan energian lisäämistä EU-alueella sääntelee uusiutuvan energian direktiivi (RED III -direktiivi (EU) 2023/2413), joka velvoittaa jäsenvaltiot nopeuttamaan lupia esimerkiksi nimeämällä uusiutuvan energian “kiihdytysalueita”, jotta EU voisi päästä EU:n ilmastolain mukaisiin tavoitteisiin. Juuri uusiutuvan energian lupien nopeutus ja ”kiihdytysalueet” varmistavat, että uusi päästötön kapasiteetti ja verkko ehtivät kasvavan kulutuksen vauhtiin. Kuten todettu, jos sähkönkulutus kasvaa nopeammin kuin päästötön tuotanto ja siirto, järjestelmä paikkaa vajetta kalliimmalla ja likaisemmalla marginaalituotannolla tai tuonnilla. Seuraukset ovat vakavia: päästöt voivat nousta, hinnat heilahtelevat, verkkoa kuormittaa “huipputehon” tarve, ja muun sähköistymisen (teollisuus, lämmitys, liikenne) puhdas sähkö syrjäytyy.

Verkon käyttöä, ruuhkienhallintaa ja uusiutuvan syrjinnän estämistä ohjaavat sähkömarkkinoiden sisämarkkina-asetus (EU) 2019/943 sekä sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944, joka edellyttää kysyntäjouston ja aggregaattorien tasapuolista pääsyä markkinoille markkinaehtoisen jouston mahdollistamiseksi. Lisäksi sähköjärjestelmän käytön suuntaviivat (komission asetus (EU) 2017/1485) määrittävät yhteiset käytön turvallisuusperiaatteet (kuten N-1-kriteerin soveltamisen), joilla varmistetaan, että uusi ja suuri kuorma voidaan liittää ilman, että verkon turvallinen käyttö vaarantuu.

EU:n sähkömarkkinadirektiivi (EU) 2019/944 velvoittaa kantaverkonhaltijan (Suomessa Fingrid) ja jakeluverkonhaltijat suunnittelemaan verkkoa niin, että uusi tuotanto (tuuli, aurinko) ja uudet suuret kuormat (esim. datakeskukset) voidaan liittää turvallisesti ja tehokkaasti. Lisäjohtojen ja kaapeleiden rakentaminen ei ole ainoa ratkaisu. Viranomaisten tulee edellyttää, että harkitaan myös vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi johtojen ja kaapeleiden rakentamista. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat käytännössä joustoja ennen kaapeleita. Verkon vahvistamisen rinnalla on siis käytettävä joustoa (kuorman tai tuotannon tilapäinen säätö), kysyntäjoustoa (kuluttaja – myös datakeskus – pienentää tehoaan, kun verkko on tiukilla) sekä varastoja (esim. akut, lämpövarastot), jotta ruuhkia voidaan purkaa ja huippuja tasata. Ajatus on: ensin jousto ja varastot, vasta sitten kaivurit, jos se on kustannustehokkaampaa. 

Liittyminen sähköverkkoon ei siis ole automaattinen “pistoke seinään”: verkonhaltija voi liittää keskuksen myös ehdollisesti (esim. sovittu enimmäisteho, rajoitus huippujen aikana, osallistuminen taajuusreserveihin, oma akku huippujen leikkaukseen). Vastineeksi datakeskus voi ansaita joustosta markkinoilla ja nopeuttaa liityntäänsä, koska se ei heikennä uusiutuvan energian integraatiota. Jos joustoa/varastoja ei ole saatavilla riittävästi, keskus odottaa verkon vahvistuksia – jotta uusiutuvan “tila” verkossa ei kavennu. Direktiivi pakottaa verkonhaltijat suunnittelemaan ja hankkimaan joustoa sekä avaamaan markkinat myös kulutusjoustolle. Näin isot uudet kuormat voidaan tuoda verkkoon ilman että uusiutuvaa energiaa tarvitsee turhaan rajoittaa.

Ilman joustoa sähköjärjestelmä joutuu usein rajoittamaan uusiutuvaa tuotantoa puhtaasti turvallisuus- ja verkonhallintasyistä: tuotannon ja kulutuksen on oltava joka hetki tasapainossa, siirtolinjojen kapasiteetti ja jänniterajat rajoittavat paikallista syöttöä, osa voimaloista on pidettävä minimiteholla järjestelmäpalvelujen takia, ja äkilliset säämuutokset sekä N-1-varautuminen vaativat puskuria – jos varastoja tai kysyntäjoustoa ei ole, helpoin keino on “kurittaa” eli alassäätää tai katkaista tuulta ja aurinkoa. Joustoratkaisut (kysyntäjousto, varastot kuten akut ja lämpövarastot) muuttavat tämän pakon vaihtoehdoiksi: ylijäämäsähkö voidaan imeä talteen tai käyttää lisäkuormaan, huippuja tasataan kustannustehokkaasti, ja uusiutuva pysyy verkossa. Suurille uusille kuormille, kuten datakeskuksille, tämä tarkoittaa joustavaa liityntää ja markkinaosallistumista (tehon rajoitus huipuissa, omat varastot ja siirrettävien ajojen siirto ylijäämähetkiin), jolloin niiden integraatio ei heikennä uusiutuvan energian käyttöä vaan päinvastoin auttaa sitä.

Koska EU-oikeus velvoittaa vähentämään nimenomaan uusiutuvan alasajoa ja käyttämään markkinaehtoisia joustoja, suomalainen datakeskus, joka sitoo hankinnan 24/7 puhtaaseen sähköön, sijoittuu ruuhkattomasti ja tarjoaa kysyntäjoustoa, voi osoittaa, ettei sen kulutus syrjäytä uusiutuvaa, eikä uusiutuvan energian muita käyttökohteita. Toisaalta datakeskuksen uskottava “ei syrjäyttävä” vaikutus edellyttää näyttöä siitä, että jokainen edellä esitetty edellytys täyttyy. Toisaalta, vaikka kyseiset edellytykset täyttyisivät eivätkä datakeskukset aiheuttaisi syrjäyttävää vaikutusta, voidaan silti validisti kyseenalaistaa, voivatko datakeskukset missään tapauksessa olla ilmastonmuutosta merkittävästi hillitsevä teollisuudenala datakeskusten suuresta energiantarpeesta johtuen. On ymmärrettävä, ettei uusiutuvan energian rajaton lisääminen ole maankäytöllisesti, ympäristöllisesti tai luonnonsuojelullisesti mahdollista. Tuuli- ja aurinkopuistot, siirtoverkot ja varastot kilpailevat tilasta ja elinympäristöistä. Lisäksi osa uusiutuviin pohjaavan energiajärjestelmän mahdollistavista teknologioista tukeutuu kriittisiin raaka-aineisiin (esim. litium, nikkeli ja koboltti akuille). Näiden raaka-aineiden louhinta edellyttää kaivoksia, joilla on väistämättä laajoja ympäristövaikutuksia (maanmuokkaus, vesistökuormitus, jätevirrat ja luontohaitat). Ilmastonmuutoksen hillinnässä on täten otettava huomioon myös puhtaan siirtymän materiaaliset reunaehdot. 

Johtopäätös

Datakeskuksia ei voida käytännön tasolla pitää teollisuuden puhtaan siirtymän toimintoina vain sillä perusteella, että ne ostavat uusiutuvaa sähköä ja syöttävät hukkalämmön kaukolämpöön. Nämä ovat tärkeitä mutta riittämättömiä kriteereitä toimialalle, jonka absoluuttinen energiankulutus on nopeasti kasvamassa. 

Suomelle järkevä linja olisi tehdä järjestelmätason analyysi sähkömarkkinaan ja kaukolämpöön kohdistuvista vaikutuksista ennen luvitukseen liittyvien prosessietuuksien myöntämistä. Näin Suomi voi samanaikaisesti hyödyntää datakeskusten lämpöintegraatioedut ja pidättäytyä antamasta “puhtausleimoja” hankkeille, jotka lisäävät sähkön kokonaiskuormaa tavalla, joka on ristiriidassa energiajärjestelmän kestävyyden kanssa.

 Tellervo Ala-Lahti

Oli ilo ja kunnia tulla kutsutuksi BIOS:in varttuneeksi jäseneksi syyskuun alusta. Ilo sen takia, että voin toteuttaa Merete Mazzarellan elämänohjetta, jonka mukaan ihmisen on hyvä seurustella myös itseään nuorempien kanssa. Kunnia sen takia, että BIOS on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt kunnioitettavaa työtä.

Konrad Krzyżanowski, Pilviä Suomessa. 1908. Puolan kansallismuseo, Krakova. Kuva: Wikimedia Commons.

Se on juuri sitä työtä, jota itsekin yritin tehdä yliopistomaailmassa – en kuitenkaan BIOS:in näkyvyydellä ja raikkaudella. BIOS osaa uudistua.

Tähän asti BIOS on vahvistanut tutkimustiedon ja päätöksenteon yhteyksiä monipuolisesti julkaisuin, yleisötilaisuuksin, tapaamisin ja mediaesiintymisin. Jatkossa kunnianhimon taso nousee entisestään, kun ei vain pyritä vakuuttamaan päättäjät tiedevetoisesta suunnittelusta vaan saada heidät myös tekemään sitä. 

Tutkimuksellaan ja vaikuttamisellaan BIOS on saavuttanut asioita, joista yliopistot voivat vain unelmoida. On syytä kysyä, miksi näin on – lakihan määrää yliopiston tehtäviksi tutkimuksen ja opetuksen lisäksi yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Taustalla on tietysti ajatus, että julkisrahoitteisten yliopistojen tiedontuotannon tulee palvella myös yhteiskuntaa.

Tieteen rajat ylittävä tutkimus

Yhteiskunnan haasteisiin vastaavasta tutkimuksesta käytetään nimitystä tieteen rajat ylittävä tutkimus (transdisiplinäärinen tutkimus). Kestävyystiede on hyvä esimerkki. Se luo tiedeperustaa kestävälle kehitykselle, eli pyrkimyksille turvata hyvät elämisen mahdollisuudet nykyisille ja tuleville sukupolville maapallon kantokyvyn rajoissa. Se tutkii ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta ja mahdollisuuksia muuttaa sitä.

Kehittyäkseen pitkällä aikavälillä tarvitsee kestävyystieteen kaltainen tieteen rajat ylittävä tutkimus tuekseen pysyvät rakenteet yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Vain siten syntyy niin kutsuttuja episteemisiä yhteisöjä eli pitkäikäisiä tutkijaryhmiä, jotka vähitellen kehittävät tutkimusalueensa yhteisiä teoreettisia ja menetelmällisiä lähestymistapoja. 

Tutkimuksen rahoittajat, kuten Euroopan Unioni, Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto, Business Finland ja säätiöt ovat jo vuosikausia edistäneet tieteen rajojen ylittämistä rahoitusohjelmin, jotka ovat keskittyneet sellaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin kuin ilmaston lämpeneminen, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tai kiertotalous.

Tieteen rajat ylittävän tutkimuksen rahoitus on kuitenkin kohdistunut muutaman vuoden kestäviin hankkeisiin, joiden kuluessa ei episteemisiä yhteisöjä synny. Esimerkiksi nelivuotinen tutkimushanke, jonka tutkijajoukko koostuu eri tieteenaloja edustavista tutkimusryhmistä, saattaa kuluttaa hankkeen kaksi ensimmäistä vuotta sopiakseen tieteidenvälisen tutkimuksen pelisäännöistä. Yksittäisen tutkijaryhmän kannalta asiaa ei helpota se, että sovitut pelisäännöt sopivat vain meneillään olevaan hankkeeseen. Ryhmän seuraava tutkimushanke saattaa sitoa yhteen aivan toisenlaisen joukon perinteisiä tieteenaloja.

Tieteen rajat ylittävää tutkimusrahoitusta kyllä on, mutta pitkäkestoisten episteemisten yhteisöjen puuttuessa sitä käytetään tehottomasti.

Kestävyystieteen alasajo

Yliopistojen perusrahoittaja, eli opetus- ja kulttuuriministeriö, on tiedostanut ongelman ja luonut profilointirahoitusjärjestelmän. Ajatuksena on ollut, että yliopistot eläköitymisten ja uusien rekrytointien myötä suuntaisivat pysyvän tutkimushenkilöstönsä uusille alueille. 

Yliopistolaiva kääntyy kuitenkin tuskallisen hitaasti, kun muinaisiin tieteenaloihin nojaava organisaatiorakenne pitää sitkeästi pintansa. Tiukentuvassa rahoitustilanteessa vanhoja rakenteita ei kyseenalaisteta. Pikemminkin tieteenalojen väliset organisatoriset rönsyt karsitaan. Näin kävi Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutille (HELSUS).

HELSUS perustettiin profilointirahoituksella vuonna 2018. Pääosa profilointirahasta käytettiin yhdentoista vakinaistamispolulle valitun professorin palkkaamiseen. Nelivuotisen profilointirahoituskauden jälkeen professuurien jatkorahoitus turvattiin eläköityvien professorien myötä tiedekunnilta vapautuvin varoin. HELSUS:in toimintamenot rahoitettiin rehtorin ja tiedekuntien vuosittain myöntämällä rahoituksella. Niillä turvattiin johtajan ja tutkimuskoordinaattorin palkka sekä vuosittain haettavaksi julistetut tutkimusapurahat yliopiston tutkijoille.

Sitten rehtoraatti vaihtui, yliopistorahoitus supistui ja tiedekunnat kiristivät vyötään. Profilointirahoituksella alun perin palkatut professorit siirtyivät tiedekuntien rahoittamiksi, jolloin tiedekunnat alkoivat mustasukkaisesti varmistaa, että heidän toimintansa tuki ”oman” tiedekunnan työtä. Vuonna 2024 tiedekuntien dekaanit päättivät vetää rahoituksensa kokonaan HELSUS:ilta. HELSUS-professoreiden yhteisö mureni. 

Yliopiston sisäinen tiedotus kertoi maailmanmaineen saavuttaneen instituutin alasajosta orwellilaisittain: “HELSUS kutsuu kaikki tiedekunnat mukaan uudistuneeseen toimintaansa”, jota “tiedekunnat eivät enää rahoita”. Nyt instituutti kitkuttelee rehtorin vuotuisella määrärahalla. 

Rakenteet tieteen rajat ylittävälle tutkimukselle

Mitä olisivat ne rakenteelliset uudistukset, joilla tieteen rajat ylittävään tutkimukseen voisi kehittyä pitkäikäisiä episteemisiä yhteisöjä? 

Olisi hullua ruveta purkamaan perinteisiin tieteenaloihin nojaavaa yliopistorakennetta, koska sen kautta kanavoidulla vuosikymmeniä kestäneellä rahoituksella on syntynyt menestyksellisiä episteemisiä yhteisöjä. Niillä on roolinsa esimerkiksi monitieteisten hankkeiden osapuolina, sillä kaikki tutkimus ei suinkaan edellytä tieteen rajojen ylittämistä ympäröivään yhteiskuntaan.

Yksinkertaisin ratkaisu on matriisiorganisaatio, jota esittävät esimerkiksi Arizona State Universityn presidentti Michael M. Crow ja kollegansa William B. Dabars kirjassaan Designing the New American University. Silloin yliopiston sisälle perustetaan olemassa olevien rakenteiden (tiedekuntien, laitosten, osastojen) päälle niitä leikkaavat rakenteet, joissa tieteen rajat ylittävä toiminta tapahtuu. 

Koska yliopistojen perusrahoitus tuskin tulee lisääntymään lähivuosina, merkitsisi tämä tietysti olemassa olevien rakenteiden perusrahoituksen supistumista uusien kustannuksella.

Imperiumin vastaisku 

Ajatus yliopistojen perinteisen rakenteen muokkaamisesta on varmasti monelle punainen vaate. 

On niitä, joille tieteen rajat ylittävä ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin vastaava tutkimus ei ole ”tieteellistä”. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki tieteenalat – myös ne, jotka nyt pröystäilevät perustutkimuksellaan ja ajan saatossa hiotuilla metodologioillaan – ovat alun perin syntyneet reaktiona akuutteihin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Esimerkiksi veronkantoon tarvittiin muinoin matematiikkaa, industrialismin haittojen torjuntaan sosiologiaa ja uusliberalismin läpi ajamiseen uusklassista taloustiedettä.

On niitä, joille yliopistojen rakenteiden muuttaminen on turhaa, koska lähes kaikilla perinteisillä tieteenaloilla tehdään jo kestävyyteen ja ympäristöön liittyvää tutkimusta. Tämä on totta, mutta juuri tästä tosiasiasta nousevat edellä kuvaamani hankekohtaisen tieteenalayhteistyön haasteet. On epistemologisesti ja metodologisesti eri asia valottaa samaa kestävyysongelmaa eri tieteenalojen lähtökohdista (monitieteinen tutkimus) kuin kehittää integroivia analyyttisiä lähestymistapoja samaan ongelmaan (tieteidenvälinen tutkimus) ja kenties sen lisäksi pyrkiä vuorovaikutukseen tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä (tieteen rajat ylittävä tutkimus).

On niitä, jotka pelkäävät perinteisiä tieteenaloja tukevan yliopistorakenteen muokkaamisen uhkaavan tutkimusta, jolla on aihepiirinsä suppeuden tai harvinaisuuden takia vaikeuksia pärjätä kilpailussa tutkimusrahoituksesta – tai ”blue skies” -tutkimusta, jolle ei aseteta minkäänlaisia ennakkoehtoja. En ole ehdottamassa muinaiskreikan tutkimuksen lahtaamista.

Suhtaudun kuitenkin tutkimukseen yhtenä Homo Sapiensin sopeutumis- ja selviytymiskeinona muiden joukossa. Sosioekologisesti vakaina aikakausina tutkimuksella on varaa nauttia suuresta autonomiasta. Sosioekologisesti turbulentteina aikakausina tutkimuksella on vähemmän varaa autonomiaan ja enemmän paineita vastata ympäristön ja yhteiskunnan suuriin haasteisiin. Ihmiskunta on nyt ajanut itsensä sosioekologisesti turbulenttiin aikakauteen. Se edellyttää suhteellisesti suurempaa satsausta tiedontuotantoon, joka edesauttaa ihmiskunnan akuuttia sopeutumista ja selviytymistä.

On myös niitä, joiden mielestä yliopistollinen matriisiorganisaatio on aivan liian monimutkainen. Voin vain vedota systeemiteoreetikko W. Ross Ashbyn lakiin tarvittavasta monimuotoisuudesta (law of requisite variety). Sen mukaan kompleksisen järjestelmän ohjaus edellyttää myös sitä ohjaavalta järjestelmältä riittävää kompleksisuutta. Sosioekologinen turbulenssi jos mikä on kompleksi järjestelmä. 

BIOS-tutkimusyksikön lupaus 

Lopuksi on vielä niitä, jotka huudahtavat epätoivoisina: Nyt konkretiaa pöytään! Miltä näyttäisi rakenteiltaan uudistuneessa suomalaisessa yliopistossa toimiva tutkimusryhmä, joka kykenee pitkäjänteiseen tieteen rajat ylittävään kestävyystutkimukseen?

Se näyttäisi BIOS:ilta. BIOS on ollut olemassa jo kymmenen vuotta ja aikoo näillä näkymin jatkaa elämäänsä vielä vuosikaupalla. Sen perustajajäsenet ovat edelleen sen jäseniä. Joitain jäseniä on tullut lisää. Se on tehnyt systemaattista tutkimustyötä ekologisen jälleenrakennuksen ja kestävyysmurroksen edistämiseksi. Tähän tutkimustyöhön nojautuen se on pyrkinyt vakuuttamaan päätöksentekijät tiedeperustaisen suunnittelun hyödyistä ympäristökriisien keskellä. 

BIOS on juuri sellainen kestävyyshaasteisiin vastaava tutkimusyksikkö, joita olen edellä väittänyt tarvittavan suomalaisissa yliopistoissa.

Merete Mazzarellan elämänohjetta soveltaen voi sanoa, että yliopistojen tiedekunnat, laitokset ja osastot ovat kuin vanhuksia, jotka seurustelevat silloin tällöin ja silloinkin vain keskenään. Jos ne haluavat pidentää elämänsä määrää ja laatua, niiden kannattaa seurustella BIOS:in kaltaisten nuorukaisten kanssa ja samalla ehkä nuorentua itsekin. 

Janne I. Hukkinen