26.4.2019

UUTISKIRJE 4/2019

UUTISKIRJE 4/2019

Tervetuloa lukemaan huhtikuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Prof. Anthony Barnosky ja BIOSlaisia Jasper Ridgellä.

BIOS MAAILMALLA

Kolme BIOS-tutkijaa teki parin viikon tutkimusvierailun Yhdysvaltain länsirannikolle huhtikuussa. Reissu alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A System Unraveling?” julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”.

Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Barnosky vieraili Suomessa pari vuotta sitten Koneen säätiön ja BIOS-tutkimusyksikön kutsumana ja esitteli kirjaansa Loppupeli (Vastapaino 2017). Hän on BIOS-tutkimusyksikön perustamista inspiroineen “Consensus for Action” -hankkeen ydinhenkilöitä. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoiden kanssa.

MAAILMALTA

Suureellinen suunnitelma biodiversiteetin suojelemiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi

Kansainvälinen tutkijaryhmä julkaisi 19.4. Science Advances -lehdessä kunnianhimoisen suunnitelman, joka yhdistää luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja elvyttämisen ilmastonmuutoksen hillintään ja muiden merkittävien ympäristöuhkien torjuntaan. Global Deal for Nature eli GDN tulee nimeltään tuskin sattumalta lähelle toista viime aikoina tutuksi tullutta ilmaisua Green New Deal eli GND. Tämä suunnitelma on kuitenkin huomattavasti suurisuuntaisempi – ja samalla paljon kauempana poliittisesta toteuttamisesta. Luonnontiedepainotteisessa suunnitelmassa ei käsitellä poliittisia toteutumispolkuja käytännössä lainkaan. Kuvaavaa on, että Pariisin ilmastosopimus otetaan inspiraatioksi sen ilmeisistä puutteista huolimatta.

Ehdotuksen tärkein arvo lienee, että se osoittaa käsillä olevien haasteiden ja tarvittavien ratkaisujen mittaluokkaa. Pähkinänkuoressa tutkijat nimittäin peräänkuuluttavat, että kolmannes maista ja meristä muodostettaisiin luonnonsuojelualueiksi, merkittäviä alueita varattaisiin luonnollisille hiilinieluille ja muu ihmistoiminta rajattaisiin 50% planeetasta samalla, kun päästöjä leikattaisiin voimakkaasti ja tuotantokäytäntöjä mullistettaisiin. Tässä artikkelissa kuvataan ehdotuksen pääkohdat.

Kansainvälistä energiajärjestöä vaaditaan luopumaan business as usual -hengestä

Tutkijoiden, sijoittajien ja liike-elämän toimijoiden joukko vaati huhtikuun alussa Kansainvälistä energiajärjestöä (International Energy Agency, IEA) luopumaan “vaarallisen ilmastonmuutoksen normalisoinnista”. Allekirjoittajien mukaan IEA:n korostama business-as-usual -skenaario vie maailmaa kohti vaarallista ilmastonmuutosta ja kohtalokkaita seurauksia koko maailmalle. Hämäävästi nimetty “New Policy Scenario” on vuosittaisissa raporteissa paraatipaikalla, mikä vahvistaa käsitystä, että se on politiikkaa ohjaava, vaikka siihen kuuluvien ilmastotoimien riittämättömyys on selviö.

Kritiikkiä IPCC:n kielenkäyttöä kohtaan

Maaliskuisessa tutkimusartikkelissa kritiikkiä saavat myös IPCC:n raportit. Tutkijoiden mukaan raporteissa esiintyvät tilastolliset ilmaisut ovat liian varovaisia ja konservatiivisia, mikä haittaa ilmastonmuutosta koskevaa viestintää ja tekee raportit turhaan haavoittuviksi ilmastonmuutoksen kieltäjien argumenteille. Ilmaisujen selkiyttämisen lisäksi artikkelissa peräänkuulutetaan myös, että IPCC perustaisi oman työryhmän viestinnän parantamiseksi, sillä avoimen vihamielisten keskustelijoiden keskellä ei voida olettaa, että parhaimmallakaan tavalla laaditut tieteelliset ilmaisut ymmärretään oikein.

BIOS

Kaksi tieteellistä artikkelia ympäristöturvallisuudesta

Sustainability-lehden erikoisnumerossa “Enhancing Security, Sustainability and Resilience in Energy, Food and Water” ilmestyi kaksi BIOS-tutkimusyksikön vertaisarvioitua artikkelia, jotka on kirjoitettu tutkijamme Emma Hakalan johdolla. Ensimmäinen artikkeli “Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden” käy läpi pohjoismaisen ympäristöturvallisuuskeskustelun kenttää ja esittelee käsitteellinen kehikon, joka laajentaa totunnaista tarkastelutapaa. Toinen artikkeli “A Lot of Talk, But Little Action—The Blind Spots of Nordic Environmental Security Policy” soveltaa edellisen artikkelin metodologiaa ja tarkastelee suomalaisen ja ruotsalaisen ympäristöturvallisuuden poliittisia ja institutionaalisia ansioita ja etenkin puutteita. Keskeinen huomio on, että ilmastonmuutoksen ja muiden suurten ympäristöuhkien torjuntaan tarvittavan yhteiskunnallisen siirtymän turvallisuusulottuvuuksia on toistaiseksi tarkasteltu hyvin vähän.

BIOS-tutkijat Emma Hakala ja Tero Toivanen käsittelivät aihetta myös maaliskuisissa puheenaihe.fi-sivuston kirjoituksissaan otsikon “Voiko ilmastonmuutoksen torjuminen olla turvallisuusuhka?” alla. Tero Toivanen toteaa:

“Olisi täysin väärä johtopäätös ajatella Ranskan [keltaliivien] esimerkin osoittavan, että ilmastotoimien – jollaisena Macronin veronkorotus esiteltiin – toteuttaminen ei tule vastustuksen vuoksi onnistumaan saati, että niihin ei tulisi ryhtyä lainkaan. Keltaliivien pitäisi sen sijaan herättää pohtimaan, miten ilmastotoimet toteutetaan kokonaisvaltaisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.”

Harhakuvitelmia metsäteollisuuden sivuvirroista

BIOS-blogissa julkaistu kirjoitus “Metsäteollisuuden sivuvirrat, onko niitä?” (26.3.) avaa tärkeän näkökulman metsien energiakäytöstä käytävään keskusteluun. Koska käyttöä on paljolti puolustettu sellaisilla sivuvirroilla, joilla ei energiantuotannon lisäksi ole muuta käyttöä, pitää mahdollisten sivuvirtojen määrää arvioida kunnolla. BIOS-tutkimusyksikön lopputulema on tyrmäävä:

“Suomen on nostettava resurssi- ja energiatehokkuuttaan rajusti, jos se aikoo pärjätä kansainvälisen talouden toimintaympäristön muutoksessa. Vain polttamiseen kelpaava sivu- tai jätevirta on todennäköisesti tuntematon käsite tulevaisuuden teollisuudessa. Uusi hallitus joutuukin hakemaan päästövähennykset jostain muualta, kuin olemattomista sivuvirroista.”

Miksi kulutuksen vähentäminen herättää niin rajuja vastareaktioita?

Vaalien alla BIOS-blogissa julkaistiin myös kirjoitus “Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio”. Laajalti luetussa kirjoituksessa käsitellään sitä, miksi ympäristö- ja luonnonvarakysymysten läpilyönti julkisuuteen on herättänyt ennennäkemätöntä vastarintaa myös Suomessa. Perussuomalaisten selkeän ilmastotoimia vastustavan linjan lisäksi vaalikeskusteluissa oli esillä paljon virheellisiä ja harhaanjohtavia näkemyksiä kulutuksen ympäristövaikutuksista. Pitkä kirjoitus luotaa vaalikeskustelun lisäksi, mitä ongelmia liittyy yksilökulutusta ylikorostavaan näkökulmaan ja liian yksinkertaiseen puheeseen kulutuksen vähentämisestä. Kuten BIOS-tutkimusyksikkö on pitkään peräänkuuluttanut ja toiminnallaan ilmentänyt, ympäristö- ja luonnonvarakysymykset on saatava todella osaksi laajaa poliittisten ja yhteiskunnallisten kysymysten kenttää. Laajalla yhteiskunnan ekologisella murroksella ei ole mahdollisuuksia, jos ympäristötoimet asettuvat oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvoisuuskysymysten vastakohdaksi.

“Kuten sanottua, pysyvän joukkovoiman syntyminen kestävien elämäntapojen puolesta on kuitenkin mahdollista vain, jos aineellisen kulutuksen vähentäminen yhdistetään tasa-arvoon. Jos kulutusta leikataan vain tekemällä kalliimpia sellaisista asioista, jotka ovat ihmisille välttämättömiä tai kulttuurisesti vielä tärkeitä, vastareaktiot ovat voimakkaita. Ei pidä olla naiivi: joissakin asioissa siirtymä voi olla hyvin vaikeakin saada aikaan tasa-arvoisesti, ja silloin tarvitaan kompensaatioita. Monissa maissa puhutaan nyt paljon oikeudenmukaisesta siirtymästä esimerkiksi silloin, kun joidenkin elinkeinojen häviäminen luo tarvetta uudelleenkouluttautumiselle ja uusien elinkeinojen tukemiselle. Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.”

Madonlukuja Sipilän hallituksen ilmastopoliittiselle perinnölle

Paavo Järvensivu esitti Politiikasta.fi -lehdessä arvion Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta kirjoituksessaan “Biotalous ohitti ilmastotavoitteet” (12.4.) Hän käy yksityiskohtaisesti läpi hallituksen energia- ja ympäristöpoliittisten linjausten taustoja vuonna 2015 hyväksytystä ilmastolaista lähtien sekä tarkastelee tiedettä väheksyvän tai sille jopa vihamielisen retoriikan nousua osaksi hallituksen viestintää.

“Biotaloustarmossaan Sipilän hallitus on joutunut puhumaan vastoin tieteellistä tietoa. Hallitus on pyrkinyt luomaan kuvaa epävarmasta ja eripuraisesta tutkijayhteisöstä, vaikka tieteilijät päinvastoin ovat korostaneet, että keskeisistä metsiin ja ilmastoon liittyvistä vaikutussuhteista ollaan tiedeyhteisössä varsin yksimielisiä – toki jatkuvaan epäilyyn ja itsekorjaavuuteen perustuvien tieteen mekanismien rajoissa. Tämä on ollut erityisen valitettavaa aikana, jolloin trumpilainen tietokäsitys on nostanut päätään eri puolilla maailmaa ja yllättävän vahvasti myös Suomessa.”

BIOS kuuluu

BIOS-podcastien kolmannessa osassa “Ilmastovaalit, onko niitä?” Emma Hakala, Antti Majava, Tere Vadén, Ville Lähde ja Tero Toivanen keskustelivat vaalien alla siitä, millaiset mahdollisuudet todellisten “ilmastovaalien” toteutumiselle on ja millaiset asiat toimivat tätä päämäärää vastaan. Pääsiäisen alla Tero Toivanen esiintyi myös Oikeus tulevaisuuteen -podcastissa keskustellen ilmastonmuutoksesta ja kapitalismista. Tere Vadén puolestaan keskusteli Ylen muovin kulttuurihistoriaa käsittelevässä sarjassa suomalaisten suhteesta muoviin ja ämpäreihin.

BIOS näkyy

Uusi infovideomme “Miksi päästövähennyksiä ei voi viivytellä?” ilmestyi huhtikuussa sekä Vimeossa että Youtubessa. Videolla selitetään, minkä vuoksi päästövähennyksiä ei voida korvata hiilen talteenotolla, ja miksi päästövähennysten aloittamisella on kiire. Tere Vadénin ja Ville Lähteen suunnittelemalla ja Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) toteuttamalla videolla on äänessä Tere Vadén.

Huomasithan, että Youtube-kanavallemme on kerätty myös soittolista kymmenistä luennoistamme, paneelikeskusteluista ja muista julkisista esiintymisistä!

BIOS tiedotusvälineissä ja esiintymisissä

Paavo Järvensivua haastateltiin Ylen laajassa jätteenpolttoa käsitelleessä jutussa (25.3.):

“Ei ole kestävä ratkaisu, että tuotamme rajallisista luonnonvaroista jotain, poltamme sen ja lämmitämme sillä kaupunkeja. Meidän pitäisi tehdä kaikkemme, että jätteitä ei synny. Polttaminen on aina viimeinen ratkaisu.”

Ville Lähdettä haastateltiin Voima-lehden artikkelissa “Muutokset tapahtuvat jo” (2.4.):

”Nykyinen kapitalismi nojaa talouden pidättelemättömiin mahdollisuuksiin, markkinoille jopa pedataan helpoimmat mahdollisuudet toimia. Niinpä ympäristölainsäädäntö, ihmisoikeuksien turvaaminen ja demokratian yllä­pito asettuvat taloudellisen toiminnan kanssa vastakkain.”

Paavo Järvensivu esiintyi 27.3. järjestetyssä Tiedekulman tilaisuudessa “Sopeudu suomalainen”, jota voi seurata jälkikäteen niin videotallenteena kuin podcastina. Karoliina Lummaa taas esiintyi 7.4. Kansallisteatterissa pidetyssä tilaisuudessa “Seuraava näytös”.

LOPUKSI

Professori Markku Wilenius kirjoitti WISE-hankkeemme blogissa otsikolla “Viheliäisten riskien maailmasta”. Suosittelemme myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Heikki Taimion kirjoitusta “Loppu on lähellä”.

Ylen Areenasta löytyy perusteellinen ja laadukas kolmiosainen historiallinen dokumenttisarja nälkävuosista 1866–1868. On ihailtavaa, miten hyvin tutkijat ovat pystyneet avaamaan monisyistä aihetta, josta vallitsee paljon yksinkertaistavia myyttejä. Suosittelemme myös lämpimästi Tiedekulman keskustelutilaisuutta “Uusi maatalous”, jossa BIOS-tutkijoille monin tavoin tutut tutkijat Tuomas Mattila, Kaisa Karttunen ja Juha Helenius keskustelevat ruoantuotannon tulevaisuudesta maanmainion Hanna Nikkasen juontamana.

Kehotamme myös kaikkia Helsingissä käyviä hakeutumaan Kiasmaan Alma Heikkilän teossarjan ’ , ’ /~` väliaineet,.’_ ” kehot,.’_ ” ° ∞ rungot,∞ ’ , ’ /~` ’ onkalot, .’ `-. ` .’ — °elinympäristöt / /`‘ * ‘-’ . ’ , ’ /~`haluan tuntea (,) sinut sisällä \| * . . * * \| * . . *./. .-. ~ .’ ’ , ’ /~` ❅ ☼ ~ äärelle. Näyttely on esillä 28.7. asti. Samoin suosittelemme Amos Rexin Drifter-näyttelyssä etenkin arkisen elämämme materiaalista perustaa luotaavaa osiota.

4.4.2019

Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?

Kirjoitus on julkaistu alun perin teoksessa Aunesluoma, Juhana & Kansika, Suvi (toim.): Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet. Helsinki, Tulevaisuusvaliokunta, 2019. 80 s. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 6/2018.

JOHDANTO

Maailmassa kuultaisiin äänekäs kohahdus, jos eräänä päivänä huomattaisiin, että EU-alueen ilmastopäästöt on saatu nollaan nykyisessä tavoiteaikataulussa. Kasvihuonekaasupäästöjen ja -nielujen tasapainoon saattaminen on musta joutsen, koska sen edellyttämiä sosiaalisia, materiaalisia, taloudellisia ja poliittisia muutoksia ei ole ymmärretty alkuunkaan.

Viimeistään Pariisin ilmastosopimuksen myötä, vuodesta 2015 alkaen, kaikki maailman maat ovat tienneet ja myöntäneet, että ilmastopäästöjä pitää vähentää ja hiilinieluja lisätä nopeasti niin, että ilmaston lämpeneminen saadaan hillittyä selvästi alle kahteen asteeseen. EU on pyrkinyt osoittamaan asiassa edelläkävijyyttä ja ottanut alueellaan esimerkiksi käyttöön kansainvälisen päästökaupan ensimmäisenä maailmassa vuonna 2005. Tällä hetkellä se on maailman laajin päästökauppajärjestelmä.

Monin paikoin päästöt ovatkin viime vuosina laskeneet, esimerkiksi Suomessa ja Saksassa. Mutta eivät likimainkaan tarpeeksi. Nettopäästöjen pitäisi vähintään puolittua vuodesta 2020 vuoteen 2030 mennessä ja pudota Euroopassa nollaan mahdollisimman pian sen jälkeen.

MUSTA JOUTSEN: ILMASTOPÄÄSTÖJEN NOLLAUS PIAN 2030 JÄLKEEN

Euroopassa keskeisen roolin ovat saaneet panostukset bioenergiaan. Euroopan unionin tavoitteena on, että energiantuotannosta 27% nojaisi uusiutuviin lähteisiin vuoteen 2030 mennessä. Bioenergian osuus uusiutuvasta energiantuotannosta on tällä hetkellä yli puolet (muut kategoriat ovat vesi, tuuli, aurinko, geoterminen energia ja jätteet), ja suurin osa bioenergiasta on puuperäistä. Puuta on päätetty käsitellä päästöttömänä energianlähteenä, ainakin toistaiseksi.

Puubiomassan poltto on helppo vaihtoehto, koska se istuu suhteellisen hyvin olemassa olevaan energia- ja muuhun infrastruktuuriin ja tekniikka on vuosien saatossa todettu toimintavarmaksi. Laajassa mittakaavassa toteutettuna se ei kuitenkaan tarvittavassa ajassa vähennä ilmastopäästöjä lainkaan. Puun nykyisen teollisuuskäytön sivuvirrat ja jätteet eivät riitä, ja lisähakkuut pienentävät hiilinieluja juuri sinä aikana, kun niitä olisi lisättävä.

Bioenergiaa pidetään eksplisiittisesti välivaiheen ratkaisuna. Välivaiheeseen ei IPCC:n mukaan kuitenkaan ole mahdollisuutta, ja joka tapauksessa energiainvestoinnit tehdään useiksi vuosikymmeniksi. Aidosti ja merkittävästi ilmakehässä kasvihuonekaasuja vähentävät ratkaisut antavat odottaa itseään.

Kansainvälinen tutkijaryhmä on ympäristötieteilijä Johan Rockströmin johdolla laatinut tiekartan, joka konkretisoi päästötavoitteita ilmastotieteen näkökulmasta. Poimintoja tiekartasta kahdelle seuraavalle vuosikymmenelle: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, uusien polttomoottoriautojen myynti lopetetaan ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentopolttoaine on hiilineutraalia, ja betonin ja teräksen valmistus on joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla.

Tarvittavat toimenpiteet ovat paljon jyrkempiä kuin mistä Euroopassa keskustellaan. Euroopan komission Puhdas planeetta kaikille -raportti marraskuulta 2018 listaa esimerkiksi energiatehokkuuden kehittämisen, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton maksimoinnin, puhtaan, turvallisen ja konnektoituneen liikkuvuuden omaksumisen sekä kierto- ja biotalouden. Eikä keskustelussa olevissa toimenpiteissäkään ole päästy kuin aivan alkuun.

Syntyy vaikutelma, että ääneen sanotut tavoitteet ovat ihmisten mielissä ja ilmastopoliittisessa keskustelussa muuttuneet jo saavutuksiksi. Tällöin esimerkiksi Euroopan kaupungit voivat huoletta asettaa yhä aikaisempia tavoitteita hiilineutraaliudelleen suunnittelematta sen kummemmin, miten ne voitaisiin saavuttaa. Näin ”nostetaan kunnianhimoa”. Sinänsä tavoitteiden aikaistus on linjassa ilmastotieteen perussanoman kanssa – mitä myöhemmin päästöjä aletaan toden teolla vähentää, sitä nopeammin vähennys pitää tehdä – mutta tietysti myös suunnitelmien ja etenkin toimenpiteiden pitäisi olla samassa linjassa.

Monesti todetaan, että tavoitteiden saavuttaminen on vain poliittisesta tahdosta kiinni. Tai että riittää, kun poliitikot rajoittavat kansainvälisesti päästöoikeuksien määrää tarpeeksi. Tietyssä mielessä näin onkin, mutta tällöin unohdetaan, kuinka riippuvaisia yhteiskuntiemme perusinfrastruktuurit ovat fossiilisista polttoaineista. Fossiilisia polttoaineita ei voi suoraan tai häviöttä korvata millään muulla. Samalla unohdetaan yhteiskuntien polkuriippuvuus laajemminkin.

Palataanpa Rockströmin ja kumppaneiden ilmastotiekarttaan, jonka mukaan betonin ja teräksen valmistuksen tulisi 2030-luvun aikana olla joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla.

Sementti on betonin tärkeä ainesosa. Sen valmistuksessa käytetään kalkkikiveä, jonka polttaminen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Teräksen valmistuksessa rautaoksidi pelkistetään koksin eli hiilen avulla, mikä jälleen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Molemmissa prosesseissa käytetään myös merkittäviä määriä fossiilisia polttoaineita. Betonin ja teräksen valmistajien itseymmärryksen mukaan päästöjen radikaali vähentäminen nykyiseen verrattuna on hyvin vaikeaa. Kehitystyötä on tehty jo pitkään, ja kehittyneiden valmistajien prosessit ovat entistä tehokkaampia päästöjen suhteen. Pian lienemme suorien päästöjen suhteen tilanteessa, jossa jäljellä ovat sementin ja teräksen valmistuksesta aiheutuvat välttämättömät päästöt, ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöiset.

Puutuotteiden valmistus ei ole lainkaan niin energiaintensiivistä kuin betonin ja teräksen. Lisäksi pitkäikäiset puutuotteet toimivat hiilivarastoina. Ilmastonäkökulmasta siirtyminen puurakentamiseen on selkeä tavoite, mutta siirtymässä on edistytty varsin hitaasti.

Yhden perheen erillistaloista kymmenisen prosenttia rakennetaan Euroopassa puusta. Osuus on pysynyt samankaltaisena vuosikymmeniä. Puun osuus monikerroksisten kiinteistöjen rakenteista on huomattavasti pientaloja pienempi, vaikka se onkin kasvanut viime vuosina. Vielä 1980-luvulla monikerroksiset puurakennukset olivat monissa Euroopan maissa kiellettyjä. Taustalla oli huoli rakennusten tulenkestävyydestä. Tämä huoli on pitkälti väistynyt, muun muassa uudenlaisten puutuotteiden myötä, mutta monet muut polkuriippuvuudet hidastavat puurakentamisen yleistymistä.

Merkittäviä polkuriippuvuustekijöitä ovat esimerkiksi sopivan puuaineksen ja puutuotteiden saatavuus, rakennussäädökset ja niiden tulkinta sekä rakennusalan osaaminen. Puurakentamisen prosessit eroavat betoni- ja teräsrakentamisesta merkittävästi – ei voida vain ajatella, että tilataan alihankkijalta betonielementin sijaan puuelementti. Esimerkiksi rakennustarkkuuden täytyy olla toista luokkaa. Rakennusalan toimijoiden näkökulmasta puurakentamiseen liittyy siis riskejä, joita ei haluta ehdoin tahdoin ottaa.

Politiikka voi kannustaa tai pakottaa rakennusalan muutokseen. Puurakentamisesta voidaan poliittisin päätöksin tehdä suhteessa edullisempaa, ja rakennussäädökset ja kaavoitus voivat asettaa puurakentamisen etusijalle. Mutta vaikka nyt tehtäisiin poliittisesti kaikki voitava läpi Euroopan, 2030-luku tulee hyvin nopeasti rakennusalan täydellisen uudistumisen näkökulmasta. 95 prosenttia toimijoista tulisi kouluttaa uudelleen, ja heille kaikille tulisi löytää osaavat opettajat. Puun toimittajien tulisi saattaa markkinoille rakentamiseen kelpaavaa puuta monikymmenkertainen määrä nykyiseen nähden. Aikaskaalojen vertailun vuoksi: Suomen boreaalisissa metsissä puu kasvaa sopivaan mittaan 60-80 vuodessa.

Rakennusalan esimerkin valossa voimme kysyä, onko muutos todella kiinni vain poliittisesta tahdosta? Mitä tapahtuu, jos EU rajoittaa päästöoikeuksia 1,5 asteen tavoitteen tahdissa – kun muistamme, että teräksen ja sementin valmistus ovat mukana päästökaupassa?

Seurauksena näyttäisi olevan, että monen sektorin toimintaa pitäisi rajoittaa, ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Eli yksinkertaisesti esimerkiksi rakennettaisiin asuntoja vähemmän, kunnes opitaan rakentamaan radikaalisti vähäpäästöisemmin. Ilman muita poliittisia toimenpiteitä hinnat nousisivat tuotteiden alhaisemman saatavuuden myötä rajusti, ja monilla ei olisi varaa perustarpeidensa tyydyttämiseen. Yritykset irtisanoisivat työntekijöitä suurissa määrin. Tästä olisi lyhyt matka täydelliseen kaaokseen.

Ilmastopäästöjen nollaaminen onkin eurooppalaisen tulevaisuuden yksi mustista joutsenista. Vaikka siitä keskustellaan jatkuvasti, öljynmustassa virrassa lipuvaa joutsenta ei kyetä näkemään. Jos vaaditut toimenpiteet oikeasti tehtäisiin tavoitellussa aikataulussa, se yllättäisi varmasti kaikki.

POHDINTAA

Miten tähän on tultu? Miksi emme Euroopassa näe ilmastonmuutoksen sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä järjestelmätasolla? Nostaisin yhdeksi tekijäksi ylitse muiden eräänlaisen ekonomismin. Sen hengessä voimme ajatella, että kyllä hätä keinot keksii ja markkinat osaavat hinnoitella tuotteet fiksusti. Jos jokin raaka-aine olisi loppumassa, sen hinta nousisi hyvin korkeaksi, ja markkinat keksisivät, miten kyseinen raaka-aine korvataan.

Historialliset esimerkit resurssien korvautumisesta eivät kuitenkaan vastaa sitä, että koko globaalin sivilisaation käyttövoima joudutaan muuttamaan. On selvää, että markkinat eivät alkuunkaan pysty hinnoittelemaan ekosysteemien kykyä käsitellä kasvaneita ja edelleen kasvavia kasvihuonekaasumääriä. Aikamme keskeinen ”raaka-aineniukkuus” on juuri tämä ekosysteemien ilmastopäästöjä käsittelevä ominaisuus, kuten ilmastonmuutos osoittaa.

Koska arviointivirhe on jatkunut niin pitkään – se on ollut läsnä teollistumisen alusta asti – ja koska se on kulkeutunut käytännössä eurooppalaisten yhteiskuntien joka ikiseen sopukkaan, korjausliike ei voi olla pieni tai yksinkertainen. Hiilineutraalius lienee mahdollista saavuttaa nopeallakin aikavälillä, mutta se vaatii järjestelmätason muutoksia. Pienet poikkeamat historiallisiin trendeihin eivät riitä.

BIOS-tutkimusyksikössä olemme hakeneet vertauskohtaa toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioitunut infrastruktuuri rakennettiin lyhyessä ajassa entistä ehommaksi, ja samalla luotiin edellytykset hyvinvointivaltiolle, johon kuuluvat edistykselliset instituutiot perusturvasta tasa-arvoon. Voimme ajatella, että elämme nyt fossiilitalouden raunioissa. Perimämme infrastruktuuri on monin tavoin hieno, mutta se ei toimi ilman jatkuvaa ja mittavaa fossiilisten polttoaineiden syöttöä.

Tarvitaan ekologinen jälleenrakennus, joka tähtää ripeään ja suunnitelmalliseen energiantuotannon, liikkumisen, asumisen ja ruoantuotannon kehittämiseen. Jälleenrakennus lähtee konkreettisista tavoitteista päästöjen vähentämiseksi, jolloin talous ei luo yhteiskunnan tavoitteita vaan toteuttaa niitä. Ekologiset reunaehdot ja sosiaaliset tavoitteet korvaavat vakiintuneita käsityksiä talouden reunaehdoista ja tavoitteista.

Vaikka kehitystyö onnistuisi äärimmäisen hyvin, peritystä tilanteesta ja teknologisten muutosten hitausvoimasta johtuen eurooppalaiset todennäköisesti kokisivat ostovoimansa vähentyvän ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Tuotannon päästöt saadaan tarpeeksi nopeasti alas vain rajoittamalla samalla tuotannon määrää, jolloin kaupan olevat tuotteet ja palvelut ovat aiempaa arvokkaampia. Näin yksityiseen kulutukseen aiemmin suuntautunut rahavirta ohjautuu päästöjä vähentäviin investointeihin.

Tästä huolimatta valmius merkittäviin päästövähennyksiin voisi olla hyvinkin laajaa, jos samaan aikaan kaikille kansalaisille taattaisiin esimerkiksi perustulon ja työpaikkatakuun myötä mahdollisuus perustarpeidensa tyydyttämiseen ja mielekkäitä töitä jälleenrakennuksen parissa. Turvattomuus omasta ja yhteisestä tulevaisuudesta väistyisi yhteisen ja eteenpäin katsovan eurooppalaisen, globaalia suuntaa näyttävän projektin tieltä.

Fundamentaalista rahataloudellista estettä tällaiselle tuotannon ja työn uudelleen organisoinnille ei ole – raha on velkaa ja velkasuhteet sopimuksenvaraisia –, mutta poliittinen mielikuvitus ei ole Euroopassa toistaiseksi laajentunut tähän suuntaan. Ympäristö-, pakolais-, velka- ja turvattomuuskriisit voidaan ratkaista vain yhdessä. Edistyksellinen talouspolitiikka tai kehityspolitiikka ilman resurssi- ja ekosysteemikytkentöjä ei löydä oikeita suuntia ja sisältöjä, vaikka työkalut periaatteessa olisivat kunnossa. Tultaisiin vain lisänneeksi tuotantoa ja kulutusta kokonaistasolla, kuten tähänkin asti. Toisaalta ympäristö- ja turvattomuuskysymyksiä ei voida ratkaista talouskurin periaattein. Ratkaisut vaativat kollektiivisia investointeja, joiden hyödyt näkyvät vasta viiveellä.

Niin kauan kun ilmastopäästöjen nollaus on pikemminkin musta joutsen kuin yhteiskunnallinen muutos, jonka sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet pyritään ymmärtämään ja käsittelemään mahdollisimman hyvin, Eurooppa kulkee kohti lisääntyvän epävarmuuden ja turvattomuuden aikaa. Joteensakin hallittu muutos on mahdollinen, mutta se vaatii kykyä murtaa ekonomismin tuottamat abstraktiot ja tarkastella niitä kouriin- ja mieleentuntuvia sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä, jotka ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyvät. Lisäksi tarvitaan aimo annos politiikkaa, joka välineellistää talouden.

Paavo Järvensivu

1.4.2019

Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio

Kuvakaappaus: YLE, Eduskuntavaalit 2019, Suuri vaalikeskustelu, 14.3. 2019.

Julkisessa ympäristökeskustelussa on vihdoin päästy tilanteeseen, jossa energian ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen tunnustetaan laajalti välttämättömäksi, jotta ilmastonmuutoksen ohella voidaan vastata lukuisiin muihin ongelmiin kuten merten tilan heikkenemiseen, luonnon monimuotoisuuden katoon, viljelysmaan tuhoutumiseen, makean veden niukkuuteen ja saastumiseen sen monissa muodoissa.

Luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen ei tietenkään ole politiikan ja talouden valtavirtaa, ja tosiasiassa kehitys vie edelleen lujaa päinvastaiseen suuntaan niin Suomessa kuin globaalisti. Energian kulutus ja ilmastopäästöt kasvavat globaalisti, mutta joissain harvoissa maissa ne ovat laskussa – joskaan eivät tarpeeksi nopeasti.

Enää ei ole kuitenkaan poliittinen itsemurha peräänkuuluttaa kulutuksen vähentämistä julkisuudessa, ja tutkijatahoillakin on uskallusta sanoa asia ääneen muualtakin kuin marginaaleista. Materiaalisen kulutuksen kasvu-uralla mitään aikamme suuria ongelmia ei hoideta – ei lopulta edes nälän ja köyhyyden eliminointia tai monia muita YK:n kestävän kehityksen päämääriä, koska suuret ympäristömuutokset vievät pohjaa tähänastisilta saavutuksilta.

Syy keskustelun muutokseen on lopulta yksinkertainen: ongelmista on tullut niin vakavia, että niitä ei enää voida ohittaa eikä työntää jonnekin kauas tulevaisuuteen. Ajat sitten on ohitettu mahdollisuus estää ilmastonmuutos, sitten pysäyttää se, ja nyt puhutaan vain pahimpien seurauksien välttämisestä. Toiminnan ikkuna kaventuu koko ajan. Tästä kertoo myös IPCC:n raportti Climate Warming of 1,5°C, jossa tilanne kuvattiin yllättävän suorasukaisesti – entinen ilmastonmuutoksen “turvaraja” eli 2°C lämpeneminen teollisen ajan alusta todettiin sekin liian vaaralliseksi. Suomalaisittain esimerkiksi tuoreet tiedot lajien uhanalaistumisesta ovat pysäyttäviä.

Vaatimus ilmastovaaleista ei siis enää tarkoita vain poliittisten irtopisteiden kalastelua. Puhe perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta – ekologisesta jälleenrakennuksesta, ekologisesta rakennemuutoksesta, Green New Dealista tai oikeudenmukaisesta siirtymästä – leviää politiikan arkipäivään. Tällaista muutosta ei ollut näkyvissäkään silloin, kun BIOS-tutkimusyksikköä ideoitiin viitisen vuotta sitten. Asiat lähtivät liikkeelle jyrähtäen.

*

Nopea muutos tuo kuitenkin myös vastareaktionsa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on nähty, eikä Suomi ole tässä poikkeus. Vaalikamppailua on alettu käydä jo hyvissä ajoin puolustamalla oikeutta yksityisautoiluun, pelottelemalla pihvien kieltämisellä ja syyttelemällä ilmastoeliittiä maaseudun kurjistamisesta ja leivän viemisestä köyhien suusta.  

Tällaisten vastareaktioiden tarkoituksena on luoda räikeä vastakkainasettelu ympäristötoimien kannattajien ja niiden vastustajien välille. Yhtäälle asetetaan arkisesta elämästä vieraantunut tutkijoiden, kaupunkilaisten tai minkä milloinkin ”eliitti”, joka ei ymmärrä ”tavallisen kansan” murheita. On kuvaavaa, että samaan aikaan kun esimerkiksi kasvissyöntiä edistävissä liikkeissä on yhä enemmän luovuttu moralisoinnista ja elämäntapaidentiteeteistä, moraalipaniikkien luominen ja vahva identiteettipolitiikka korostuu ympäristötoimien vastustuksessa.

Totta kai puhdasoppisuutta ja syyllistävää moraalipolitikointia on esiintynyt ja esiintyy myös ympäristöliikehdinnässä – mutta myös ympäristötoimijoiden kritiikki sitä kohtaan on ollut pitkään vahvaa. Yksilövalintoihin keskittyvä syyllistäminen ja moralisointi tahtoo purra lähinnä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suopeita itse asialle. Jo kulutustaan vähentänyt ihminen voi päätyä tuskailemaan entisestään yhä pienempiä valintoja, joilla ei ole juuri merkitystä. Merkittävimmät kulutukseen liittyvät kysymykset kun ovat lopulta yksinkertaisia peukalosääntöjä – vähemmän eläinkunnan tuotteita ravinnossa (ei siis joka ikisen pihvin riistämistä suomalaisten lautasilta), vähemmän yksityisautoilua ja lentomatkustamista, alhaisempi asumislämpö ja kohtuullisen kokoinen asunto – ja fossiiliset polttoaineet tai ylipäätään polttaminen pois lämmityksestä, joskaan yksilö ei sitä usein voi valita. Neljäs tärkeä alue on tavaroiden kulutuksen kohtuullistaminen. Luvuttomien pienten yksittäisten valintojen vahtaaminen hukkaa kokonaiskuvan, ja ympäristötoimien kannattajat hahmottavat tämän ongelman onneksi vihdoin yhä paremmin. Tällaista itsekriittistä keskustelua ei tietenkään huomioida, kun yritetään luoda vahvaa kaksinapaista vastakkainasettelua. “Ympäristöpuritanismi” leimataan kaikkien ympäristönsuojelua kannattavien helmasynniksi.

Toinen yleinen vastareaktio on vetoaminen ”realismiin” ympäristönsuojelijoiden ja tutkijoiden ”idealismin” vastapainona. Ympäristö- ja luonnonvarahaasteiden suuruus ja kiireellisyys ollaan tunnustavinaan, mutta todetaan, että niiden torjumisen hintalappu on liian suuri. ”Ihmiset” eivät muka koskaan suostuisi siihen. NIMBY-ilmiö (not in my backyard) poimitaan poliittiseksi lyömäaseeksi. Tämä siis samalla, kun esimerkiksi tuore ilmastobarometri osoittaa suomalaisten olevan hyvin valmiita ympäristötoimiin ja tekevän niitä jo ilman yhteiskunnallista tukea, ja kun tuoreessa tutkimuksessa enemmistö suhtautui penseästi vapaamatkustamiseen. Silti vapaamatkustamisella houkutellaan, esimerkiksi vetoamalla Suomen pienuuteen. ”Ei meidän kannata, koska eivät ne kiinalaisetkaan” kääntyy muotoon ”Ei meidän tarvitse, koska kyllä ne kiinalaiset”.

Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.

*

Edellä kuvatun “liian kallista” -realismin rinnalla keskustelussa näkyy toisenlainen “realismi”, jota voisi luonnehtia kylmäksi ja laskelmoivaksi. Tämä korostuu osassa oikeistopopulistista katsantoa. Tässä näkökannassa ei pidetä todennäköisenä sitä, että suurten ympäristöuhkien torjunnassa onnistutaan. Maailman tila tulee heikkenemään radikaalisti, ja ainoa mahdollisuus on yrittää viimeiseen asti turvata omaa etuaan. Esimerkiksi Perussuomalaisten ilmastopolitiikka perustuu irrottautumiseen kansainvälisestä yhteistyöstä. Samoin hylätään saastuttaja maksaa -periaate, joka perustuu historialliseen vastuuseen ja nykyisiin per capita -päästöihin. Millään muulla tavalla ei voisikaan ainakaan näennäisen johdonmukaisesti sekä vastustaa ilmastotoimia että väittää Suomen ilmastopolitiikkaa riittävän tiukaksi.

Iso ongelma ajatuksessa on tietysti, että Suomen kaltainen maa ei missään tapauksessa pysty turvaamaan itseään romahtavien yhteiskuntien maailmassa – unelma on harhainen. Tällaisella asenteella on silti retorista voimaa, etenkin jos sitä ei uskalleta kohdata ja kritisoida kunnolla julkisuudessa. Pohjimmiltaan vastaväite on moraalinen: kuka haluaa elää maassa, joka on valmis hyväksymään miljardien muiden ihmisten kärsimyksen oman väliaikaisen etunsa vuoksi?

Isoa osaa ympäristökeskustelusta voi kuitenkin kritisoida perustellusti siitä, että keskitytään yksittäisiin elämäntapa- ja kulutusvalintoihin, jolloin ongelmien ja ratkaisujen mittakaavat unohtuvat. Itse asiassa tässäkin asiassa ympäristötutkijat ja -aktiivit ovat olleet äänekkäimpiä kriitikkoja viime vuosina vaatien huomiota taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Mutta varmasti moni ympäristöaktiivi on myös edelleen jumittunut yksilökeskeiseen lähestymistapaan, jolla saa helposti huomiota. Nimittäin vaalikeskusteluissakin näkee, että toimittajat tahtovat palauttaa ympäristökeskustelua yhä uudelleen yksilöfokukseen, koska muunlaisen keskustelun edistäminen olisi muka liian vaikeaa.

Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa.

Sillä ei ole politiikassa valitettavasti merkitystä, että sama taho voi yhdistää “kylmän realismin” syytöksiin “ilmastohysteriasta”. Ristiriitaisuudesta harvoin rankaistaan politiikassa, kunhan sillä kerää ääniä. Tätä kirjoittaessa näyttääkin siltä, että Perussuomalaiset ovat onnistuneet valtaamaan ykköspaikan ilmastopolitiikan vastustajina. Muut isommat ja keskisuuret puolueet väittävät kannattavansa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, mutta esimerkiksi Kokoomus selvästi ajaa kaksilla rattailla yksityisautoilukysymyksessä, samoin Keskusta esimerkiksi turpeen verotusta koskien. Perinteisillä suurilla puolueilla ei ole selkeästi hahmotettavaa kantaa ilmastokysymykseen,  mikä identiteetti- ja yksilöpoliittisessa keskustelussa sataa “johdonmukaista” linjaa vetävien Perussuomalaisten laariin. Voikin käydä niin, että “ilmastovaalit” toteutuvat ihan eri tavalla kuin ilmastomarssijat, koululakkolaiset ja kampanjoijat toivovat – vastareaktion voittona.

Ristiriitojen rinnalla on tietysti väärän tiedon levittämistä. Yksittäisten tuotteiden, esineiden ja tekojen ekologisia jalanjälkiä mittaillessa on helppo esittää paikkansapitämättömiä väitteitä – ja ne jäävät helposti elämään, vaikka ne kumottaisiin. Hyvä esimerkki on vaalikeskustelussa toistunut väite kotimaisesta lihasta ympäristötekona tai taannoiset virheelliset väitteet muovin kierrätyksen tarpeettomuudesta.

Tutkijanäkökulmasta on tietysti turhauttavaa, kun kerran kuoliaaksi kritisoidut argumentit nousevat yhä uudestaan. Tämä kuitenkin on julkisen keskustelun perusluonne: ei ole mitään yhteistä jaettua tilaa, jossa kerran sovittu ja selvitetty asia pysyy. Tutkijan työ ei lopu tutkimustulosten julkaisuun, vaan niitä on tuotava julkisuuteen ja niiden avulla on käytävä julkista keskustelua jatkuvasti. Siksi ajatus yhteiskunnan laitamilla ”neutraalisti” ja ”objektiivisesti” puuhastelevista tutkijoista on lähtöjään väärä. Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta ja kestävyyttä. 

*

Kulutuksen vähentämisestä puhuttaessa täytyykin ymmärtää itse asia kunnolla ja opetella puhumaan siitä viisaasti. Epämääräinen puhe kulutuksen vähentämisestä on helposti naiivia ja altistaa myös edellä kuvatuille vastareaktioille, harhakäsitysten viljelylle ja “strategiselle pessimismille”. Asiassa on kaksi puolta.

Ensinnäkin, on hahmotettava kunnolla, mitä aineellisten luonnonvarojen ja energian kulutuksen vähentäminen konkreettisesti tarkoittaisi elämälle – asumisessa, liikkumisessa, syömisessä ja muilla elämänalueilla. Jos puhutaan vain yleisluontoisesti kulutuksen vähentämisestä, kohdataan samanlaisia ongelmia kuin yleisluontoisessa talouskasvukritiikissä. Minkä kasvusta puhutaan? Taloudellisen toimeliaisuuden vai hyvinvoinnin, ja nähdäänkö näiden välillä eroa? (Keskustelussa “irtikytkennästä” tällainen epämääräisyys on tyypillistä.) Mitä mittareita käytetään? Millä luonnonvaroilla kasvu toteutetaan? On puhuttava kouriintuntuvasti siitä maailman aineksesta, jota liikutetaan, ja sen laaduista. Silakka, sora ja koboltti eivät mahdu samaan mitta-asteikkoon. Ja yksittäisten tuotteiden vahtaamisen sijaan on pohdittava kokonaisuuksia: energiajärjestelmää, kaukolämmön tuotantoa, liikennejärjestelmiä, ruokajärjestelmää. Yksilöiden päätökset vaikuttaa näihin ovat hyvin rajallisia.

Toiseksi, kysymys jakamisen oikeudenmukaisuudesta tai eriarvoisuudesta on otettava mukaan alusta lähtien. Ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei voida ratkaista erillään muista yhteiskunnallisista kysymyksistä – ne eivät ole poliittisesti neutraaleja asioita, joita voidaan käsitellä teknokraattisesti, olkoon muut poliittiset suhdanteet millaisia tahansa. Siksi on otettava tosissaan se mahdollisuus, että ilmastonmuutoksen torjumisella voidaan pahentaa eriarvoisuutta, ja tällaisia seurauksia on torjuttava. Esimerkiksi jos muuten kuin polttamalla tehty kaukolämpö tulee huomattavasti kalliimmaksi, on taattava kaikille mahdollisuus luotettavaan ja kohtuulliseen asumislämpöön. Jos ruoka kallistuu, tarvitaan kompensaatioita niille pienituloisimmille, joiden kuluista ruoka muodostaa merkittävän osan. Juuri siksi ilmastonmuutoksen ottaminen tosissaan tarkoittaisi, että erillisen ilmastopolitiikan sijaan asia tulisi mukaan kaikille politiikan alueille.

Viisas puhe kulutuksesta ei tietenkään estä vastareaktioita, koska harvoin suuret ihmisjoukot ovat yhtä mieltä asioista. Eikä monien vastareaktioiden taustalla ole aito erimielisyys ympäristöpolitiikasta vaan ympäristön suojelun ja luonnonvarojen kulutuksen hillinnän vastustaminen. Se voi johtua intressiristiriidoista ja saavutettujen etujen puolustamisesta, koska tasa-arvoon tähtäävä kulutuksen vähentäminen tarkoittaa, että paremmassa asemassa olevat menettävät enemmän. Se voi juontua myös identiteettipolitiikan luomista asetelmista – joitain asioita on vain vastustettava, koska niin kuuluu tehdä. Kaksinapainen moraalipolitiikka tekee “niiden” vaatimuksesta lähtökohtaisesti epäilyttäviä, ja epäilyksen muurin yli on vaikea päästä.

On selvää, että kulutuksen vähentämiseen tähtäävät toimet eivät voi saada laajaa ja kestävää kannatusta, jos ne lisäävät eriarvoisuutta. Vaikka Ranskan ”keltaliivien” protestien takana on paljon muutakin kuin polttoaineveron vastustus, kertovat ne myös siitä, että eriarvoisuutta lisäävä ympäristöpolitiikka kerää helposti laajaa vastarintaa. Ja kuten keltaliivien protestit osoittavat, tällainen vastustus ei välttämättä ole kovin miellyttävää, ja siinä voidaan luoda liittolaisuuksia synkeisiinkiin voimiin. Kansanjoukkojen äänen ei kuitenkaan tarvitse olla puhtoisen hyveellinen, jotta sitä pitää kuunnella. Yhteiskunnan eriarvoisuuden ja osattomuuden kokemuksesta kumpuavat reaktiot kertovat, että ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tulevaisuus on väistämättä sidoksissa perinteisiin poliittisiin teemoihin.

*

Kulutuksen vähentämisessä yksikään ihminen ei ole saari, eikä sitä ole Suomikaan. Jos vertaillaan pelkästään yksittäisten tuotteiden välisiä elinkaarilaskelmia tai ”ekologisia jalanjälkiä”, tullaan helposti ajatelleeksi, että nykyinen elämäntapa säilyy pääpiirteittäin ennallaan, ja sen yksittäisiä palasia korvataan toisilla. Näin ei päästä käsiksi siihen laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on väistämättä käsillä. Ei riitä, että kuluttaja valitsee yksittäisen ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon ruokaosastolla, vaan on muutettava sitä, mitä tuotantoa (ja samalla kulutusta) tuetaan ja mitä tehdään kalliimmaksi. Ei riitä, että yksittäinen kuluttaja vaihtaa autonsa vähäpäästöiseen, vaan liikennejärjestelmää on muokattava niin, että oman auton omistaminen ei ole useimmissa tapauksissa tarpeen – ja on selvää, että tässä on suuri ero kaupunkien ja haja-asutusalueiden välillä.

Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä.

Kulutuksen vähentäminen ei ole liioin paluuta menneeseen vaan jotain aivan muuta. Viime aikoina suomalaisessa keskustelussa on toistunut ajatus siitä, että esimerkiksi vielä 1970-luvulla ”elettiin yhden maapallon rajoissa”. Tämä on hyvin ongelmallinen väite: jo 70-luvulla oli saatu käyntiin tuotannollinen kehitys, joka johti kiihtyen kohti nykyisyyttä – teollistuvan ja energiasyöpön maatalouden nousu eli vihreän vallankumouksen aika, fossiilitalouden kasvun aika. Ja jos katsotaan vain ilmastonmuutosta, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli kasvussa. Ei siis eletty “yhden maapallon rajoissa” missään merkityksellisessä mielessä. Sen sijaan jos asiaa tarkastellaan arjen näkökulmasta, menneistä ajoista voidaan oppia jotain: luonnonvarojen kokonaiskulutus oli pienempää, elämänpiiriin ei kuulunut oletus matkailusta kauas ja usein, mutta samalla esimerkiksi terveyden ja koulutuksen rakenteet olivat kunnossa.

Tässäkin on paikka ympäristötoimien vastustukselle: “ne” haluavat, että me palaamme viime vuosisatojen kurjuuteen ja hylkäämme edistyksen! Onhan selvää, että vielä maailmansotien jälkeisinä vuosina Suomessakin oli sellaista kurjuutta, johon kukaan ei kaipaa. Mutta kuten sanottua, aineellisen kulutuksen ja ympäristökuormituksen vähentäminen ei ole paluuta entiseen vaan jotain ihan uutta.

Ekologinen jälleenrakennus kohti fossiilitalouden jälkeistä aikaa on väistämättä yhdistelmä vanhaa ja uutta. Se on tavallaan paluuta kohti aikaisempaa kulutustasoa, mutta uudenlaisin keinoin, toisin tavoin toimien. On selvää, että monissa asioissa teknologinen kehitys on antanut keinoja tehdä samoja asioita pienemmällä kulutuksella, tehokkaammin. (Mutta kokonaisuudessaan tuloksena on ollut kulutuksen kasvu, koska talous- ja yhteiskuntajärjestys on ohjannut sitä kohti.) Ja ylipäätään maailman ilmiöitä on opittu tuntemaan uusin tavoin. Se antaa mahdollisuuden pitää ravitsemuksessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa, liikkumisessa, asumisessa ja kommunikaatiossa kiinni monista sellaisista asioista, joita fossiilitalouden aikana on saavutettu. Toisista pitää luopua.

*

Pari käsitteellistä erottelua auttaa tämän asian ymmärtämisessä. On erotettava tarpeet ja niiden tyydyttämisen tavat. Kulutuksen vähentäminen ei tarkoita luopumista tarpeista, mutta se tarkoittaa niiden tyydyttämisen tapojen muuttamista. Joskus se ei edes muuta asiaa merkittävästi: kestävän kotimaisen järvikalan syöminen ei ravitsemuksellisesti juuri kassilohesta tai tonnikalasta eroa, mutta ero ympäristökuormassa on huima. Kotimaisen kalan kulutuksen lisääminen vaatii tietysti kuluttajilta uusien taitojen ja tottumusten omaksumista, mutta samalla se elvyttää nyt katoavaa kalastuselinkeinoa. Systemaattisesti resursseja haaskaava ruoantuotanto aiheuttaa suuret määrät kerta kaikkiaan tarpeettomia ympäristövaikutuksia, eli yhtäältä hävikin vähentäminen ja toisaalta esimerkiksi eläintuotannon osuuden pienentäminen tuottavat arkisen elämäntavan näkökulmasta saman lopputuloksen vähemmällä luonnonvarojen kulutuksella.

On myös ymmärrettävä, että nykyiseen elämäntapaan kuuluu tarpeiden rinnalla tarpeentuotanto. Yhä uusia asioita tehdään mainonnan avulla haluttaviksi, niiden hankkimisen tahti kiihtyy (niin muodissa kuin tietotekniikassa), laitteita on suunniteltu vanhenemaan ennen aikojaan (planned obsolescence) ja joistain asioista tehdään haluttavan lisäksi välttämättömiä. Vaikka luksuksen ja välttämättömyyksien väliin ei voi piirtää tarkkaa viivaa (Onko romaanin lukeminen tai laulun kuunteleminen turhaa?), on hyväksyttävä, että jotkut asiat täytyy tehdä uudelleen tarpeettomiksi.

Siksi vaikka joitain asioita voidaan tehdä kestävämmin toisella tavalla, joistain asioista on myös eittämättä luovuttava – mikä tarkoittaa siirtymistä elämäntapaan, jossa esineitä ja asioita korjataan, käytetään uudelleen, lainataan, vuokrataan ja jaetaan enemmän. Tulevaisuus on toisin tekemistä, luopumista – mutta tilalle myös voidaan saada monia asioita.

Elämä ilman jatkuvaa autolainaa ja nopeaa auton uusimiskiertoa voi olla helpompaakin, jos sen mahdollistavat edulliset ja toimivat julkisen liikenteen ja esimerkiksi autojen yhteiskäytön muodot. Lentomatkailun kasvun pysäyttäminen tarkoittaisi, että ihmisten olisi totuttava matkustamaan kauas harvemmin ja hitaammin – mikä voi tuoda mukanaan myös elämysten monipuolistumista ja syventymistä. Korjaamisen, huoltamisen, osittaisen ruoka-omavaraisuuden tai hoivan taitojen lisääntyminen voi tuoda uudenlaista elämän hallinnan ja merkityksellisyyden tuntua.

Mutta kaikki tämä vaatii yhteiskunnallista muutosta, joka tukee uusia tekemisen ja elämisen tapoja. Muutoin kulutuksen vähentäminen jää yksilöiden ja ryhmien toteuttamaksi poikkeukseksi, eikä siitä koskaan tule sääntöä. Kuten taannoinen tutkimus totesi, nykyinen suomalainen yhteiskunta ei anna köyhimmillekään mahdollisuutta elää globaalissa mielessä kestävästi. Tämä ei ole köyhien syyllistämistä, eikä päämääränä ole viedä heiltä tuhkiakin pesästä. Päinvastoin: säällinen elämä pienellä luonnonvarojen kulutuksella on tehtävä mahdolliseksi kaikille, ei vain varakkaille tai tiettyjen alueiden asukkaille. Siksi se on kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen projekti.

*

Elämäntapakokeiluilla, vaihtoehtoisen talouden hankkeilla ja yksilöiden esimerkeillä on vaikutusta tällaisessa siirtymässä, kuten on edistyksellisillä yrityksillä ja muilla instituutioilla – esimerkiksi julkiset hankinnat voivat olla tehokas tapa kannustaa kestävämpään ruoantuotantoon ja ruokavalioon. ”Symboliset teot” voivat olla hyvin konkreettisia, jos ne kannustavat ja luovat yhteisöllistä toimintaa.

Erilaiset yhteisömuodot asukasyhteisöistä osuuskuntiin, ammattiliittoihin, kansalaisjärjestöihin, harrastuspiireihin ja kansanliikkeisiin ovatkin välittävä tekijä, joka unohtuu helposti puhuttaessa yksilön ja rakenteiden välisestä erosta ympäristökysymyksissä. Poliittiset ja taloudelliset rakenteet eivät muutu ilman poliittista joukkovoimaa, ja ihmiset ovat voimakkaampia liittyessään yhteisöiksi. Nuorten ilmastolakko  osoittaa, miten joukkovoimaa voi syntyä yllättäenkin, ”tyhjästä”.

Kuten sanottua, pysyvän joukkovoiman syntyminen kestävien elämäntapojen puolesta on kuitenkin mahdollista vain, jos aineellisen kulutuksen vähentäminen yhdistetään tasa-arvoon. Jos kulutusta leikataan vain tekemällä kalliimpia sellaisista asioista, jotka ovat ihmisille välttämättömiä tai kulttuurisesti vielä tärkeitä, vastareaktiot ovat voimakkaita. Ei pidä olla naiivi: joissakin asioissa siirtymä voi olla hyvin vaikeakin saada aikaan tasa-arvoisesti, ja silloin tarvitaan kompensaatioita. Monissa maissa puhutaan nyt paljon oikeudenmukaisesta siirtymästä esimerkiksi silloin, kun joidenkin elinkeinojen häviäminen luo tarvetta uudelleenkouluttautumiselle ja uusien elinkeinojen tukemiselle.

Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.

26.3.2019

Metsäteollisuuden sivuvirrat, onko niitä?

Paperin raaka-ainetta. Lähde Wikimedia Commons, Arto J.

Puulla katetaan nykyisellään yli neljännes Suomen kokonaisenergiankulutuksesta. Uusiutuvasta energiasta puulla tuotetaan noin 80%. Sipilän hallituksen energia- ja ilmastostrategian (EIS) tärkein päästövähennyskeino on puupohjaisen bioenergian osuuden kasvattaminen entisestään esimerkiksi korvaamalla fossiilisia polttoaineita puubiomassoilla energia- ja liikennesektoreilla.

Tutkijoiden keskuudessa vallitsee kuitenkin laaja konsensus siitä, että puun korjaaminen vain energiakäyttöä varten voi lähivuosikymmenien aikana olla ilmaston kannalta jopa huonompi vaihtoehto kuin fossiilisten käytön jatkaminen. Näin siksi, että energiayksikköä kohden puupolttoaine aiheuttaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin fossiilinen polttoaine ja hiilen sitoutuminen takaisin metsään vie vähintään useita vuosikymmeniä – paljon pidempään kuin hiilineutraalisuustavoite antaa myöten.

Hallitus on perustellut puun energiakäyttön lisäämistä sillä, että ilmastohyötyjä voidaan saavuttaa, mikäli poltetaan sellaisia metsäteollisuuden sivuvirtoja ja jätteitä, joille ei ole löydettävissä muuta hyödyntämismahdollisuutta kuin energiakäyttö. Vaihtoehtona energiakäytölle olisi puun nopea lahoaminen tai mätäneminen metsään tai jätteen loppusijoituspaikalle.

Energia- ja ilmastostrategian toteutumisen ydinkysymys onkin, kuinka paljon Suomessa on muuhun käyttöön kelpaamattomia metsäteollisuuden sivuvirtoja, joiden hiili uhkaa vapautua ilmakehään joka tapauksessa nopeasti.

Suomalainen metsäteollisuus on ylpeä siitä, että se hyödyntää jo nykyisellään tehokkaasti prosessiensa sivuvirrat erilaisiin biotuotteisiin tai prosessiensa energian tarpeen tyydyttämiseen. Koska metsäteollisuus on myös merkittävä energian käyttäjä (noin neljännes Suomen vuosittaisesta sähkönkulutuksesta), tällä metsäteollisuuden itse käyttämällä sivuvirralla on merkittävä rooli koko Suomen energiantuotannon kannalta, mutta se on sivuvirtaa, joka ei ole muun yhteiskunnan saatavilla. Nykyisillä metsäteollisuuden tehokkailla toimintatavoilla ei synny juurikaan hyödyntämättömiä sivuvirtoja, joilla voitaisiin kattaa huomattava lisäys bioenergian tuotantoon. Metsäteollisuus ei hukkaa puuta.

Sipilän hallituksen metsästrategian tavoitteena oli biotuoteteollisuuden kasvattaminen ja hakkuiden lisääminen 80 miljoonan kuutiometrin tasolle. Jos ja kun puun käytön lisääminen tapahtuisi nykyisen kaltaista metsäteollisuutta varten nykyisen kaltaisilla tehokkailla prosesseilla, se ei juuri kasvattaisi metsäteollisuuden ulkopuolisten muun yhteiskunnan käyttöön tulevien energiapitoisten sivuvirtojen määrää.

Mistä sivuvirrat siis voisivat tulla?

TEOLLISUUDEN SIVUVIRRAT

Metsäteollisuus voidaan jakaa Suomessa pitkäkestoisia tuotteita kuten rakennusmateriaaleja tuottavaan puutuoteteollisuuteen ja kuiduttavaan teollisuuteen, jonka päätuotteita ovat sellu, kartonki ja paperi. Lisäksi puupohjaisista jakeista tuotetaan erilaisia kemianteollisuuden raaka-aineita ja lukuisia uusia biotuotteita on kehitteillä.

Puun käyttäminen energiaksi on kaikkein alhaisimman jalostusarvon tuotantoa. Metsäteollisuuden ajojärjestyksessä energian tuottaminen on viimeisenä, sillä kaikista muista puun käytön tavoista saa korkeamman tuoton. Tämän ajojärjestyksen pitäisi olla myös poliittisen ohjauksen lähtökohtana.

Metsäsektorin puun käyttö oli vuonna 2017 noin 70 miljoonaa kuutiometriä. Kotimaista puuta käytettiin 62 miljoonaa m3 ja tuontipuuta noin 8 miljoonaa m3. Puutuoteteollisuuden osuus käytetystä puusta oli noin 30 milj. m3. ja kuiduttavan teollisuuden 40 milj. m3. Teollisuuden puun käytön arvioidaan kasvavan tasolle 80 milj. m3 jo vuoden 2019 aikana.

Yhtä tehtaassa valmistuvaa sellutonnia varten täytyy metsästä kuljettaa tehtaalle viisi tonnia puuta. Periaatteessa 4/5 sellutehtaan puunkäytöstä onkin niin sanottua sivuvirtaa. Sellun ja paperin valmistaminen on kuitenkin erittäin energiaintensiivinen prosessi ja kaikki tehtaalle tuleva biomassa hyödynnetään joko kuituna tai prosessin energiatarpeen kattamiseen. Voidaankin ajatella, että 4/5 osaa metsistä hakatusta kuitupuusta menee kuidun sijasta energiaksi metsäteollisuuden käyttöön.

Metsäteollisuus kuluttaa noin 23% kaikesta Suomessa käytettävästä energiasta, mutta tuottaa vain puolet tarvitsemastaan sähköstä. Teollisuudessa syntyy jonkin verran hukkalämpöä, jota on kuitenkin teollisuuslaitosten sijainnin takia vaikea hyödyntää esimerkiksi kaukolämpöverkoissa.

Energiataloudellisesti on selvää, että puun energiakäyttöä olisi järkevintä lisätä siellä missä puuta on eniten tarjolla eli metsäteollisuudessa. Jos metsäteollisuudella olisi hyödyntämättömiä energiapitoisia sivuvirtoja, ne luonnollisesti kannattaisi hyödyntää tehtaiden oman energiankulutuksen kattamiseen sen sijaan, että niissä käytetään muualta ostettua sähköä.

Metsäteollisuus kuluttaa sähköä noin 20 000 GWh ja tuottaa noin 10 000 GWh. Teollisuus maksaa alhaisempaa sähköveroa kuin kotitaloudet tai palvelun ja kaupan alan yritykset. Lisäksi suurimpien metsäteollisuuden yritysten energiantarvetta tuetaan niiiden energiaverojen huojennuksella, nk. energiaveroleikkurilla, joka VATT:in selvityksen mukaan suosii suuria yrityksiä ja heikentää ilmastotoimien kustannustehokkuutta. Metsäteollisuuden tarve ostaa sähköä ulkopuolelta kertoo, ettei metsäteollisuudesta ole saatavissa energiapitoisia biojakeita muun yhteiskunnan käyttöön. Metsäbiomassat eivät riitä kattamaan metsäteollisuuden omaakaan energiantarvetta, vaan se on suurin osakas myös esimerkiksi suomalaisissa ydinvoimayhtiöissä ja käyttää lisäksi runsaasti fossiilisia polttoaineita.

Suurin biopohjainen energialähde Suomessa ovat kuiduttavan metsäteollisuuden jäteliemet, pääosin mustalipeä, joilla tuotetaan noin puolet kaikesta puubioenergiasta. Mustalipeän energiasisältö koostuu pääosin ligniinistä, joka on myös kehitteillä olevien biomuovien pääasiallinen raaka-aine. Mikäli laajamittainen biomuovien tuotanto käynnistyy, on todennäköistä, että metsäteollisuus tarvitsee yhä enemmän muista kuin biopohjaisista lähteistä tuotettua energiaa.

Puutuoteteollisuuden puolella sahojen sivuvirtoina syntyvä sahanpuru käytetään nykyisellään tehokkaasti hyödyksi kuiduttavassa teollisuudessa ja erilaisten levytuotteiden valmistuksessa. Kuori, jota on kaksi kolmannesta kaikesta sivutuotepuusta, ja muut nykyisellään muuhun käyttöön kelpaamattomat jakeet hyödynnetään tuotantopaikan lähellä alueellisissa lämpölaitoksissa. Koska kuljetus laskee puun energiakäytön nettoenergeettistä hyötyä, sahojenkin sivuvirrat kannattaa käyttää lähellä. Sahojen sivuvirtojen voluumeilla ei ole suurta merkitystä valtakunnallisten energiahaasteiden ratkaisuissa.

PUUN KORJUUN SIVUVIRRAT

Hakkuissa korjattavasta puumassasta noin 2/3 on metsäteollisuudelle hyödyntämiskelpoista runkopuuta. Loppuosan muodostavat latvukset, oksat ja kannot. Hyödyntämiskelpoinen osuus riippuu myös siitä, minkä ikäisiä ja lajisia puita hakataan. Nuoremmissa puissa latvusten ja oksien osuus puun massasta on suurempi.

Kannot ja juurakot muodostavat merkittävimmän osan hakkuutähteistä. Niiden energiakäyttöä suunniteltiinkin lisättävän merkittävästi. Nyttemmin näistä suunnitelmista on pitkälti luovuttu (vuoden 2018 ennakkotietojen mukaan kantohakkeen energiakäyttö laski kolmanneksen edellisvuoteen verrattuna). Hiekkapitoiset juurakot rikkovat hakettimia ja lämmityskattiloita. Juurakoiden irti repiminen aiheuttaa merkittävää haittaa metsäekosysteemille, esimerkiksi altistaen maan eroosiolle.

Latvukset ja oksat voidaan hakettaa ja käyttää energiaksi. Energiakäytön hyötysuhdetta laskevat kuitenkin pitkät kuljetusetäisyydet. Koska energiapuusta maksettava hinta on varsin alhainen, on kauempana käyttökohteista syntyvien hakkuutähteiden kuljettaminen kannattavaa vain tukien varassa.

Ilmastomielessä vain ohuimmat oksat kannattaa käyttää energiaksi. Kantojen ja paksumpien oksien sisältämä hiili säilyy metsään jäädessään vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Poltossa hiili siirtyy ilmakehään välittömästi.

Kantojen ja oksien sisältämät ravinteet ovat oleellisia metsän uudistumisen kannalta. Jos kaikki ravinnepitoinen biomassa korjataan hakkuun yhteydessä pois metsästä, on puuttuvat ravinteet korvattava keinotekoisella lannoituksella, joka tuottaa kustannuksia ja merkittäviä ilmastovaikutuksia.

Luonnon monimuotoisuuden kannalta mahdollisimman iso osa puumassasta olisi syytä jättää metsään. Koska monimuotoisuuskatoa ei ole Suomessa saatu pysähtymään, vaatii metsätalouden kestävyyden turvaaminen, että metsään jäävän puuaineksen määrää ei voi vähentää, vaan sitä pitää merkittävästi lisätä nykytasosta. Onkin oletettavaa, että puun korjuun sivuvirroista ei ole odotettavissa merkittävää uutta raaka-ainevirtaa bioenergiakäyttöön.

HARVENNUSRÄSTIT

Uusia bioenergiainvestointeja suunnittelevat toimijat ja alan etujärjestöt viittaavat toisinaan siihen, että Suomen metsissä on merkittävät harvennusrästit, joiden hoitaminen tuottaisi merkittävän lisäyksen energiapuun saatavuuteen.

Harvennusrästeillä tarkoitetaan sitä, että metsän ensiharvennus on viivästynyt ja liian tiheä metsänkasvu heikentää tukkipuun kasvun edellytyksiä. Toisaalta tällä hetkellä suurin puun kysyntä kohdistuu nimenomaan kuitupuuhun, jota harventamaton metsikkö saattaa tuottaa tehokkaasti.

Puun arvo kasvaa metsässä portaittain. Pienen, muuhun kuin energiakäyttöön kelpaamattoman puun hinta pystykaupassa ensiharvennuksella on tällä hetkellä vain joitakin euroja kuutiolta ja voimakkaasti riippuvainen sovelletuista korjuutuista. Yli 13 cm läpimittaisesta kuitupuusta maksetaan puulajista riippuen noin 13 €/m3. Hiukan isommasta pikkutukista maksetaan jo noin 37 €/m3.

Rationaalinen metsänomistaja voi harkita tekeekö hän ensiharvennuksen, kun puusta saa vain energiapuuhinnan, vai pyrkiikö hän lykkäämään ensiharvennusta siihen asti, että saa kuitupuun hinnan.

Harvennusrästit on suhteellinen käsite, joka voi osaltaan kuvata tukkipuun kasvatuksen kannalta liian tiheiksi kasvaneita nuoria metsiä tai kuitupuun kasvatuksen kannalta juuri optimaalisesti hoidettuja metsiä. Rationaalisen metsänhoidon tavoitteena on korkean lisäarvon tuotantoon soveltuvan ainespuun kasvatus. Jos tavoitteena on tukkipuun kasvatus, mikä ilmastonäkökulmasta on kannatettavaa, kun tukkipuu käytetään pitkäkestoisiin tuotteisiin, ovat harvennukset tarpeen. Ei kuitenkaan ole selvää, kuinka paljon tukkipuun kasvu heikkenee, jos ensiharvennus tehdään vasta harvennettavan ollessa kuitupuun mitoissa. Ensiharvennuspuun käyttöä massaksi voitaisiin myös selvästi lisätä nykyisestä.

Pelkästään ilmaston kannalta kannalta ajateltuna ensiharvennuspuun käyttäminen fossiilisia korvaavaksi energiaksi voisi olla paras vaihtoehto. Mutta jos lähdetään siitä, kuten EIS ja metsäteollisuuden oma näkemys edellyttää, että erilaisia metsäteollisuustuotteita on tarpeellista tuottaa jatkossakin ja bioenergiaa tuotetaan sivuvirroista, on suurin osa puusta järkevää korjata sen kokoisena, että se palvelee mahdollisimman monipuolista biotuotantoa. Jos taas luovutaan periaatteesta, että bioenergiaa varten ei kaadeta metsää, muuttuu metsänhoidon ja puunkäytön kokonaiskuva kattavasti. Tällainen muutos vaatisi myös uusia kansantaloudellisia ja ekologisia tutkimuksia ja laskelmia.

Taimikonhoitorästejä arvellaan niitäkin olevan merkittävästi. Taimikoista saatavan puun läpimitta ja energiasisältö on kuitenkin niin pieni, ettei niistä ole odotettavissa merkittävää ratkaisua kasvavaan energiapuutarpeeseen.

Joka tapauksessa suurin ongelma metsänhoitorästien kohdalla on, että mikäli metsänhoitorästejä korjaamalla saataisiinkin merkittävästi lisää energiapuuta, olisi vaikutus energiapuun saatavuuteen vain väliaikainen. Muutaman vuoden aktiivisen rästien hoidon jälkeen tilanne normalisoituisi ja hetkellinen lisäys olisi korvattava muilla puujakeilla, lähinnä tuontipuulla.

Myös jatkuvasti kiihtyvä keskustelu jatkuvapeitteiseen metsänhoitoon siirtymisestä on syytä huomioida. Yläharvennuksissa metsästä poistetaan enimmäkseen täysi-ikäisiä tukkipuita. Ensi- ja alaharvennuksia ei juurikaan käytetä. Jatkuvapeitteinen metsänhoito voi monin paikoin olla taloudellisesti yhtä tuottavaa kuin aukkohakkuisiin perustuvat menetelmät.   

Jatkuvapeitteisyys tuottaa myös erittäin merkittäviä ilmasto- ja monimuotoisuushyötyjä. Metsätalouden ja teollisuuden kestävyyden kannalta laajamittainen siirtymä jatkuvapeitteiseen metsänhoitoon on hyvin perusteltua. Tällä voi olla huomattavia vaikutuksia pienen läpimitan energianpuun saatavuuteen.

PUUN TUONTI

Kotimaisia muuhun kuin energiakäyttöön kelpaavia metsäteollisuuden sivuvirtoja ei siis näytä olevan tulevaisuudessa käytössä nykyistä enempää. EIS:n tavoitteiden mukainen kasvu biopohjaisten energialähteiden käytössä onkin katettava merkittävissä määrin puun tuonnilla.(*) Bioenergia ry, Helen, UPM ja muut toimijat ovat arvioineet, että uusien biolämpölaitosten ja biojalostamojen raaka-aineesta 30-90% katettaisiin tuontipuulla.

Vuonna 2017 metsäteollisuuden puun tuonti oli noin 8 miljoonaa kuutiota. Lisäksi tuotiin jonkin verran puuta energiakäyttöön.

Puuta tai muuta energiakäyttöön tarkoitettua biomassaa suunnitellaan tuotavan Itämeren alueelta, ja jopa Etelä-Amerikasta ja Afrikasta asti, kuten Ruotsissa on tapahtunut. Tuontibiomassan ilmasto- ja ympäristövaikutusten arviointi on haastavaa, eikä sitä ole juurikaan tehty.

On tärkeää huomata, että uusien bioenergiainvestointien ekologinen kestävyys riippuu keskeisesti siitä, onnistuvatko ne hankkimaan ulkomailta sellaisia bioenergiajakeita, jotka tuottavat aitoja ilmastohyötyjä suhteessa fossiilisiin polttoaineisiin ja jotka eivät aiheuta biodiversiteettikatoa tai syrjäytä maata ruuantuotannolta.

Baltiassa on nykyisellään vain vähän metsäteollisuutta, eikä siellä siten synny juurikaan metsäteollisuuden sivuvirtoja. Baltiasta tuotava puu on siis suurella todennäköisyydellä runkopuuta, joka on hakattu vain energiakäyttöä varten, ja sen ilmastovaikutukset ovat yhtä haitalliset kuin Suomessa vain energiakäyttöä varten hakatun runkopuun.

Baltian ja toisen merkittävän puun viejän Venäjän energian tuotanto on nykyisellään hyvin saastuttavaa. Sikäli jos näissä maissa olisi kestäväksi tulkittuja puujakeita tarjolla, ja bioenergia yleisesti ottaen tulkittaisiin hyväksi keinoksi ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa, olisi näiden maiden järkevää korvata omaa fossiilienergian käyttöään puuenergialla. Viimeistään tässä vaiheessa puun tuonti näistä maista hankaloituisi.

Kaukaa tuotujen jakeiden osalta voidaan myös kysyä, miksi massat kannattaisi tuoda jalostamattomana nimenomaan Suomeen ja täältä edelleen valmiina tuotteina Keski-Eurooppaan? Miksi massoja ei jalostettaisi lähellä tuotantopaikkoja? Bioetanolia kuljetettavalla tankkerilla voidaan tuoda yhdellä kertaa kymmeniä kertoja enemmän energiaa kuin puuta tai siemeniä kuljettavalla rahtilaivalla.

YHTEENVETO

Muun muassa maailman Ilmatieteenjärjestön puheenjohtaja Petteri Taalas on todennut, että Suomalainen metsäteollisuus on kestävämpää kuin monissa muissa maissa. Tästä syystä Suomen tulisi pikemminkin lisätä kuin vähentää metsien käyttöään.

Vaikka tämä pätisi puutuote- ja kuiduttavaan teollisuuteen, on vaikeaa nähdä, miten bioenergian käytön kasvu voisi Suomessa olla kestävää, etenkin jos se perustuu pitkälti vain energiakäyttöä varten hakatun tuontipuun käyttöön.

Metsäsektorilla olisikin suoritettava huolellista harkintaa sen suhteen, minkälaiseen tuotantoon rajallisia metsäresursseja hyödynnetään. Pahimmillaan metsien epäkestävään käyttöön kotimaassa tai ulkomailla perustuva bioenergian tuotanto voi romahduttaa ekologisen kestävyyden lisäksi suomalaisen metsäteollisuuden uskottavuuden ja vaikuttaa virheinvestointien kautta myös kannattavuuteen. Jos taas bioenergiaa halutaan tuottaa merkittävästi nykyistä enemmän, on muuta metsien käyttöä vähennettävä.

Tuontipuun varassa toimivia bioenergiainvestointeja harkittaessa olisi syytä tarkastella nykyisen hiilen ja öljyn kulutuksen mittakaavaa. Koko maapallon biosfäärin vuosikasvu riittäisi kattamaan vain pienen osan ihmiskunnan vuosittaisesta fossiilienergian kulutuksesta. Jos bioenergiaan kuitenkin globaalissa mittakaavassa siirrytään, ei Suomella ole todennäköisesti edellytyksiä löytää tuontibiomassoja oman teollisuutensa tarpeisiin.

Biomassoja tullaan tarvitsemaan yhä enemmän ihmiskunnan muihin kuin energiatarpeisiin. Biomassojen tuotantoa ei kuitenkaan todennäköisesti pystytä lisäämään tarpeiden kasvua vastaavasti. Muiden käyttötarkoitusten korostuminen nostaa väistämättä myös bioenergian hintaa, mikä puolestaan pakottaa priorisoimaan raaka-aineen mahdollisimman tehokasta käyttöä.

Koska monet muut uusiutuvan energian lähteet ovat jo nyt taloudellisesti kilpailukykyisiä bioenergian kanssa, ja niiden ilmasto- ja ympäristövaikutukset ovat huomattavasti bioenergiaa pienemmät, voi bioenergian globaalin roolin ennakoida pikemminkin heikkenevän kuin vahvistuvan lähitulevaisuudessa.

Ilmastonmuutoksen eteneminen, ympäristön tilan heikkeneminen ja globaalit päästörajoitukset tulevat vaikuttamaan energia- ja materiaali-intensiivisten tuotteiden kysyntään kansainvälisillä markkinoilla.

Suomalaisen yhteiskunnan resurssien käyttö on nykyisellään erittäin epätehokasta. Kansainvälisessä vertailussa paljastuu, että saamme käyttämäämme raaka-ainetonnia kohden vähinten taloudellista lisäarvoa Euroopassa. Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa, että metsäbiotalouden puun käytössä poltetulla energiapuulla on huomattavasti suurempi osuus kuin niin kutsutuilla uusilla tuotteilla, kuten biomuoveilla ja nanosellulla. Pellervon taloustutkimus on ennakoinut, että “puun käytön tuottavuus uhkaa tulevina vuosina laskea Suomen puupohjaisessa biotaloudessa.” Pääasiallisena syynä on sellun viennin korostuminen paperiteollisuuden kustannuksella, mutta “myös puupohjaisen energian tuotannon lisääntyminen on vaikuttanut alentavasti tuottavuuskehitykseen.”

Suomen on nostettava resurssi- ja energiatehokkuuttaan rajusti, jos se aikoo pärjätä kansainvälisen talouden toimintaympäristön muutoksessa. Vain polttamiseen kelpaava sivu- tai jätevirta on todennäköisesti tuntematon käsite tulevaisuuden teollisuudessa. Uusi hallitus joutuukin hakemaan päästövähennykset jostain muualta, kuin olemattomista sivuvirroista.


(*) Tuonnin tarvetta voi karkeasti arvioida tarkastelemalla energiankulutuksen arvioita. Vuonna 2017 Suomen energiankulutus oli luokkaa 367 TWh ja EIS:n ilmasto- ja ympäristötoimiltaan kaikkein kunnianhimoisin skenaario (WAM, With Additional Measures) ennakoi kulutuksen olevan vuonna 2030 luokkaa 416 TWh (muissa skenaariossa kulutus on korkeampi).

Vuoteen 2030 mennessä öljyn kulutuksen on energia- ja ilmastostrategian mukaisesti määrä puolittua. Hiilen energiakäyttö on lailla kielletty vuodesta 2029 lähtien ja turpeesta pitäisi hiiltäkin saastuttavampana energiamuotona päästä eroon. Kun lasketaan yhteen energiankulutuksen kasvu, poistuva öljy, hiili ja turve, on lopputuloksena, että vuoteen 2017 verrattuna vuonna 2030 tarvitaan yli 100 TWh uutta uusiutuvaa energiaa (jos oletetaan maakaasun ja ydinvoiman osuuden molempien kasvavan 15 TWh; jos niiden kasvu on alhaisempaa, tarvitaan uutta uusiutuvaa energiaa luonnollisesti vielä enemmän).

Vuonna 2017 puuperäinen energiantuotanto oli hiukan yli 100 TWh, kun toteutuneet hakkuut olivat 72 miljoonaa kuutiota. Jos hakkuut nousisivat tasolle 86 miljoonaa kuutiota, jota on esitetty suurimpana mahdollisena puuntuotannollisena hakkuumääränä (kun metsien vuosikasvuksi arvioidaan 110 miljoonaa kuutiota) olisi puuperäisen energian maksimimäärä nykyisellä puunkäytön tavalla noin 120 TWh. Edelleen tarvittaisiin siis noin 80 TWh uutta uusiutuvaa energiaa. Kotimainen puuperäinen energia ei mitenkään pysty kattamaan tarvittavaa uusiutuvan energian tarvetta, ellei sitten luovuta suurista määristä mekaanista ja kuiduttavaa metsäteollisuutta.

19.3.2019

UUTISKIRJE 3/2019

Tervetuloa lukemaan maaliskuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös blogiimme.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kuvio blogitekstistä Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? (Versus 12.3.) Suomen talouden materiaalitehokkuus (BKT/DMC): havaittu arvo (vuodet 1976-2015), projektio (2016-2050). Vihreä käyrä – “onnistunut irtikytkentä”; harmaa käyrä – materiaalien per capita käyttö vuoden 2015 tasolla; punainen käyrä – käytön kasvu nykytrendin mukaisesti.

MAAILMALTA

Miten jotkut maat ovat saaneet kasvihuonekaasujen päästöt laskemaan?

Globaalit kasvihuonekaasujen päästöt ovat edelleen kasvussa, mutta pieni joukko maita on onnistunut laskemaan päästöjään. Nature Climate Change -lehdessä julkaistu (25.2.) tutkimus (avoin versio täältä) tarkasteli 18 tällaisen maan päästökehitystä vuosina 2005–2015. Yhdessä nämä maat vastaavat 28% fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuvista päästöistä. Tiivistelmän tutkimuksen tuloksesta voi lukea näistä kahdesta The Conversationin artikkelista.

Tutkimuksen pyrkimyksenä oli ottaa selville, mitkä asiat ovat tehonneet päästöjen vähentämisessä. Tulos on selkeä: merkittävimpiä tekijöitä on fossiilisten polttoaineiden korvaaminen vähäpäästöisemmillä energianlähteillä (ei siis vain lisäkapasiteetin rakentaminen entisen rinnalle) ja energian käytön lasku – osittain käytön tehostamisen, osittain heikomman talouskasvun ansiosta. Tutkimus muistuttaakin, että jos talouskasvu palaa voimakkaaksi, energiankulutuksen vähentyminen voi lakata tai kääntyä kasvuksi, mikäli tukena ei ole tiukkaa ilmasto- ja energiapolitiikkaa.

Politiikkatoimien vaikutus on mitä ilmeisimmin kolmas avaintekijä päästöjen laskussa, vaikka tutkimuksessa ei keskityttykään tarkastelemaan niitä. Näyttää kuitenkin selvältä, että energiantuotannon muutos ei itsessään riitä, vaan tarvitaan ohjausta tuotannon ja kulutuksen suitsimiseksi.

Vertailuryhmissä, joiden maissa päästöt ovat kasvaneet, vastaavasti energiankulutuksen kasvu on pääosassa. Kasvavan energiankulutuksen oloissa edes voimakas vähäpäästöisen tuotannon lisääntyminen ei auta. Lisäksi edes mainittujen 18 maan päästöjen laskuvauhti ei sekään ole riittävää Pariisin sopimuksen päämäärien saavuttamiseen, tiukemmasta 1,5°C tavoitteesta puhumattakaan. Varaa itsetyytyväisyyteen ei ole, vaikka Suomi on tuossa joukossa, etenkin kun osaa bioenergiantuotannosta ei todellisten nettopäästöjen vuoksi voi pitää järin ilmastoystävällisenä.

Tutkimuksessa todetaan myös, että päästöjen “ulkoistaminen” ei ole enää ajanut näiden vauraiden maiden päästövähennyksiä voimakkaasti toisin kuin 2000-luvun alussa, ennen kansainvälistä talouskriisiä. Tämä viesti on helppo ymmärtää väärin. Merkittävä osa vauraiden maiden päästöistä on edelleen ulkoistettu muualle kaupankäynnin keinoin – eli kulututettujen tuotteiden tuotannon päästöt tapahtuvat muualla kuin omassa maassa. Joidenkin vauraiden maiden ulkoistetut päästöt voivat olla suurempia kuin kotimaassa tapahtuvat. Tämä prosessi ei kuitenkaan enää näytä kiihtyvän, vaan ulkoistamisen taso vakiintuu tai jopa laskee esimerkiksi Kiinan kotimarkkinatuotannon kasvaessa ja tuotantorakenteen muuttuessa. Siksi ulkoistamisen osuus nykyisestä päästöjen pienenemisestä on tutkimuksen mukaan pieni. Aiheesta voi lukea tästä ja tästä tutkimusartikkelista.

Hiilinielut eivät riitä, päästöleikkauksia tarvitaan

Innostus metsittämiseen ja muihin “luonnollisten ilmastoratkaisuiden” (natural climate solutions) on vihdoin murtautunut tutkimuskeskustelusta politiikkaan, mutta valitettavasti siinä hötäkässä mittakaavakysymykset voivat jäädä unohduksiin tai alkujaan opettelematta. Kuten totesimme jo taannoisessa ilmastonmuutosta käsittelevässä blogiartikkelissamme, optimistisimpienkin laskelmien mukaan luonnollisilla ilmastoratkaisulla vain täydennetään päästöleikkauksia, joiden suhteellinen merkitys vain kasvaa, mitä pidemmälle mennään.

Joukko alan tutkijoita toteaa yhteisessä Science -lehden kannanotossaan (1.3.) (tiivistelmä täällä) yksikantaan, että luonnollisilla ilmastoratkaisuilla ei korvata päästöleikkauksia. Ei “joko–tai” vaan “sekä–että”.

BIOS

Ruokaturvasta ja paikallistuotannon tärkeydestä

BIOS-tutkija Ville Lähde ja Aallon tutkija Galina Kallio kirjoittivat Helsingin Sanomien (25.2.) vieraskynässä nälästä, ruokaturvasta, tuotantokeskeisen ruokajärjestelmän ongelmista ja paikallisen pientuotannon tärkeästä roolista. He myös peräänkuuluttavat tuotannon ympäristöongelmien vähentämistä – joka on haaste myös paikalliselle tuotannolle, kuten Ville Lähde muistuttaa taannoisessa blogiartikkelissaan.

“Erityisen heikossa asemassa ovat pientuottajat. Toisin kuin moni luulee, he tuottavat suurimman osan maailman ruoasta. Valitettavasti pientuottajat ympäri maailman – niin köyhissä kuin vauraissakin maissa – kamppailevat toimeentulostaan, sillä he eivät voi vaikuttaa siihen, miten ruoasta käydään kauppaa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta.”

Green New Deal ja ekologinen jälleenrakennus

Paavo Järvensivu, Tere Vadén ja Tero Toivanen kävivät Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla julkaistussa kirjoituksessaan (27.2.) läpi yhdysvaltalaisen Green New Dealin ja BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen eroja ja yhtäläisyyksiä. Yhteiskunnallisen uudistuksen on otettava huomioon planeetan materiaaliset ja energeettiset reunaehdot.

“On siis nähtävissä, että teollistuneissa maissa energiankäyttö vähenee pikemminkin kuin lisääntyy. Materiaalisten resurssien rajoitteet nousivat edellä esiin suomalaisten metsien talouskäyttöpaineiden yhteydessä. Tiedämme myös, että globaali luonnonvarojen käyttö on nykyisellään kestämättömällä tasolla. Alammekin kokemuksellisesti – ja samalla myös esimerkiksi liiketoimintastrategisesti – huomata, että mikä tahansa ei olekaan energeettisessä ja materiaalisessa mielessä mahdollista.”

BIOS-tutkimusyksikön työ huomioitiin myös New Politics -julkaisussa, kun Ashley Dawson pohti tarvetta kehittää Green New Dealia (vaikkemme me “think tank” olekaan):

“As the green think tank Bios recently noted, we currently lack viable models of economic governance since the dominant economic theories of today were all developed during an era of energetic and material abundance.”

Myös Sitran Mari Pantsar nostaa esiin BIOS-työn Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissaan (20.2):

“Lähellekään tämän mittaluokan muutoksia on historiassa nähty vain poikkeusoloissa. Historiantutkija Tero Toivanen onkin verrannut ilmastokriisin ratkaisemista suuruusluokaltaan meille suomalaisille tuttuun toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakentamiseen.”

“Maailman vihertymistä” koskevan uutisen faktantarkistus

Yle julkaisi 1.3. iloisen uutisen “Maapallon kasvipeitteinen ala kasvaa“. Se pohjasi NASA:n sivuilla julkaistuun tiedotteeseen, ja taustalla on Nature Sustainability -lehdessä julkaistu tutkimusartikkeli (11.2.). Ylen uutinen oli valitettavasti harhaanjohtava ja sisälsi suoranaisia virheitä. Aihetta iloon on, mutta tutkimuksen kuvaama “vihertyminen” ei nimityksestään huolimatta ole pelkästään hyvä asia. Myöskään Carbon Briefin perusteellisempi artikkeli ei selittänyt asiaa kunnolla. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde oikoi uutisoinnin virheitä kirjoituksessaan Facebookissa ja kotisivuillaan.

“Tutkimuksen käsittelemä “maapallon vihertyminen” ei tarkoita kasvipeitteisen maa-alan kasvua. Uutisessa mainittu 5% kasvu “vihreässä alassa” tarkoittaa konkreettisesti lehtien tai muiden vastaavien kasvipintojen lisääntymistä.

Toisin sanoen vihertymistä (tai “rusehtumista”) voi tapahtua entisestään kasvipeitteisillä mailla – ja tämä koskee niin metsiä, ruohikoita kuin viljelymaitakin! Intensiivinen viljely, jossa maasta saadaan enemmän satoa, on siis vihertymistä yhtä lailla kuin uudelleenmetsittäminen tai esimerkiksi metsien kasvaminen tuuheammiksi.”

Raportti “Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet”

Paavo Järvensivu osallistui Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuun Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet artikkelilla “Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?” Raportin julkaisutilaisuus pidettiin 6.3. Helsingin yliopiston Juhana Aunesluoma totesi julkaisun loppusanoissa:

“Paavon Järvensivun hahmottelema tilanne antaa kenelle tahansa maailman tulevaisuudesta kiinnostuneelle ajattelemisen aihetta: ‘Niin kauan kuin ilmastopäästöjen nollaus on pikemminkin musta joutsen kuin yhteiskunnallinen muutos, jonka sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet pyritään ymmärtämään ja käsittelemään mahdollisimman hyvin, Eurooppa kulkee kohti lisääntyvän epävarmuuden ja turvattomuuden aikaa.”

Voidaanko talouskasvu kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta?

BIOS-tutkimusyksikössä on tehty jo pitkään töitä luonnonvarojen kulutusta koskevan tutkimuksen parissa, ja erityisesti olemme perehtyneet tutkimuksiin, joissa tarkastellaan kysymystä taloudellisen kasvun ja luonnonvarojen kulutuksen kasvun “irtikytkennästä” (decoupling). Aihetta koskeva pitkä blogiartikkeli ilmestyi viime vuonna, ja ensimmäinen tieteellinen artikkelimme ilmestyy alkukesästä Alue ja ympäristö -lehdessä. Kirjoitimme Versus -verkkolehteen (12.3.) alustavan katsauksen tulevan artikkelimme aihepiiriin. Tekemämme ajatuskoe “onnistuneesta irtikytkennästä” ei ole kovin lupaava, mikä kyseenalaistaa käsitteen hyödyllisyyden politiikkaa (tai politiikkatoimien puutetta) ohjaavana päämääränä.

“[O]nnistunut irtikytkentä’ edellyttää ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta: jokaisesta materiaalitonnista pitäisi saada rahamääräistä arvonlisäystä 6,6 kertaa enemmän kuin vuonna 2015 (vuonna 2015 materiaalien käyttö noin 135 miljoonaa tonnia ja BKT 196 miljardia, vuonna 2050 materiaalien käyttö noin 41 miljoonaa tonnia ja BKT 379 miljardia) samaan aikaan kun materiaalien käyttö absoluuttisesti laskee noin 70 prosenttia. On vaikea ymmärtää, mitä tällainen materiaalien käytön tehostuminen ylipäätään tarkoittaisi. Jos tehostuminen koskisi kaikkea materiaalinkäyttöä tasaisesti, silloin niin silakka- ja soratonneista kuin älypuhelimistakin pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän reaaliarvoa kuin nyt.”

Kysymyksiä WMO:n Petteri Taalakselle

Tuorein BIOS-blogin julkaisu (13.3.) on avoin kirje Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) pääsihteerille Petteri Taalakselle. Taalaksen viimeaikaiset lausunnot ovat herättäneet ihmetystä, ja koska niistä on tullut poliittisen pelin lyömäaseita, on lausumien tieteellisen taustan selvittäminen paikalleen.

“On erikoista, että näiden näkemysten yhteydessä Taalas on huomauttanut, että Suomen Ilmastopaneeli on painottanut liikaa tutkijoiden mielipiteitä sen sijaan, että olisi tehnyt metsätutkimusta: ‘On ihan hyvä, että Suomessa on tällainen [taho], josta saadaan tiedeyhteisön ääni ilmoille, mutta pitäisi katsoa, että mielipiteet eivät ohjaa niin paljon vaan ennemmin tuotetaan faktaa päätöksentekijöiden käyttöön’. Nythän näyttää siltä, että Taalaksen omat näkemykset eivät pidä yhtä sen paremmin metsäntutkimuksen kanssa kuin IPCC:n ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulun arvioiden kanssakaan.”

BIOS mediassa

Tere Vadén keskusteli (28.2.) Ylen Kulttuuriykkösessä menneiden aikojen metsäuskomuksista ja suomalaisesta metsäsuhteesta. Ville Lähdettä haastateltiin Huvudstadsbladetissa (27.2.) Eduskunnan pikkuparlamentissa järjestetyn Ilmastomenu-keskustelutilaisuuden pohjalta. Antti Majavaa haastateltiin 6.3. Ylen uutisessa, joka käsitteli bioenergiakysymystä tuonnin näkökulmasta. Paavo Järvensivu kommentoi 8.3. Maan Suolassa kirkon ilmastostrategiaa.

BIOS teatterilavalla

BIOS on vahvasti esillä Kansallisteatteri tuoreessa Yhdestoista hetki -produktiossa. Esa Keskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama näytelmä on Demokratia-trilogian toinen osa. Tutkimusyksikön osuutta kiitettiin Helsingin Sanomien arviossa:

“Näytelmän lopussa käsitelty ekologinen kriisi ja BIOS-tutkimusyksikön tuominen mukaan tuntuu raikkaalta. Kun turhautunut tutkija Paavo Järvensivu vaatii ihmiskuntaa uudistamaan koko toimintatapansa ja infrastruktuurinsa, tai kun filosofi Tere Vadén selittää lähes raamatullisella tavalla öljyn vallasta, on sellainen olo, ettei tätä kaikkea ole kuullut jo aikaisemmin.”  

LOPUKSI

Suosittelemme lämpimästi Elina Järvisen ja Vappu Kaarenojan kirjoittamaa Suomen Kuvalehden artikkelia “Olipa kerran Pasila” (22.2.). Se on hämmentävän taidokkaasti laadittu johdatus maailmanhistorian “syvään aikaan” ja menneisiin maailmanloppuihin, joukkosukupuuttoihin.

Sukupuutoista puheen ollen, suosittelemme niin ikään Suomen Kuvalehdessä ilmestynyttä Tiina Raevaaran kolumnia “On aika ymmärtää, mitä luonnon monimuotoisuus merkitsee” (23.3.). Raevaara kommentoi taannoista tutkimusta käsitellyttä uutisointia, jossa intouduttiin puhumaan hyönteisten katoamisesta sadan vuoden aikana. Varomaton ja liioitteleva tiedotus ja uutisointi paitsi aiheuttaa vastareaktioita myös heikentää ymmärrystä luonnosta. Samaa aihetta käsitteli akatemiaprofessori Johanna Mappes Suomen Akatemian blogissa ja Riikka Kaartinen Suomen Luonnossa. BIOS kiittää myös Ylen hienoa juttua, jossa vastattiin yleisön kysymyksiin.

13.3.2019

Ilmastotutkijan vastuu

Suomalainen Petteri Taalas johtaa YK:n alaista Maailman ilmatieteen järjestöä (WMO). WMO isännöi kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n sihteeristöä, joten sen rooli ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on ohittamaton. WMO ja IPCC tekevät ratkaisevan tärkeää työtä ilmastonmuutoksen seurannassa ja ennakoinnissa. Näiden järjestöjen ja niihin kuuluvien henkilöiden lausunnoilla on oikeutetusti suuri kantavuus. Esimerkiksi juuri Taalaksen lausuntoihin viitataan suomalaisessa keskustelussa toistuvasti. Aina ei ole kuitenkaan ollut selvää, mihin tutkimuslähteisiin Taalaksen näkemykset perustuvat tai se, esittääkö Taalas näkemyksensä WMO:n pääsihteerinä vai yksityishenkilönä. Jos väitteiden perusteet ja se, miltä pohjalta ne esitetään, eivät ole selvillä, voi epäselvyys haitata tieteeseen perustuvan julkisen keskustelun käymistä niin esitettyjen yksittäisten väitteiden kohdalla kuin yleisemminkin.

Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki ilmiöstä, jonka arvioinnissa tieteellisen tiedon ja muiden yhteiskunnan osa-alueiden, kuten politiikan, yhteispeli on tärkeässä roolissa. Ilmiö itse etenee varsinkin alkuun hitaasti ja oireilee niin monin eri muodoin, että arkiset havainnot eivät sitä tunnista. Ilmaston tutkiminen vaatii kattavan mittalaitteiden verkoston, pitkiä tarkastelujaksoja ja tuhansien tieteentekijöiden yhteistyötä. Koska ilmiöllä on valtava merkitys yhteiskuntien tulevaisuudelle, on tutkimuksen tulokset myös syytä varmistaa äärimmäisen huolellisesti. IPCC:n toiminta on esimerkki pitkäjänteisestä kansainvälisestä tieteellisestä yhteistyöstä.

Ilmastonmuutosta koskevien tieteellisten faktojen poliittinen painoarvo korostaa tarvetta huomioida, mistä täsmälleen ottaen tieteen viestien painokkuus syntyy. Tieteen itsensäkorjaavuus on tieteellisen prosessin ja tiedeyhteisön ominaisuus, ei yksittäisen tieteentekijän harteilla. Vertaisarviointi ja yhteisten menetelmien käyttö ovat tieteellisten tulosten arvioinnin ja luotettavuuden perusta.

Samaan aikaan on ymmärretävää, että tieteentekijöille siirtyy poliittista arvovaltaa, kun he puhuvat julkisuudessa tieteen äänellä. Tutkijoilla on myös syy ja oikeus käyttää julkisia puheenvuoroja, varsinkin asiassa, joka koskee ihmiskunnan tulevaisuutta. Näkemys, jonka mukaan tieteentekijän pitää julkisuudessa esiintyä vain oman alansa faktatiedon esittäjänä, ymmärtää niin faktatiedon käsitteen kuin tieteen julkisen roolinkin liian kapeasti.

Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta seuraa herkkä tasapainottelu. Arvostetun tieteentekijän on hyvä käyttää julkisia puheenvuoroja ja on hyvä, jos puheenvuoroilla on tieteen arvovaltaa. Samaan aikaan tieteentekijän pitäisi pystyä välittämään viestinsä niin, että vastaanottajien on mahdollista erottaa, mikä osa tieteentekijän viestistä on hänen oman alansa vakiintunutta tietoa, mikä taas hänen omia käsityksiään, joihin hän on päätynyt kenties tieteentekijnä, kenties kansalaisena, kenties poliittisena vaikuttajana.

Oman tieteenalansa vakiintuneen käsityksen esittäjänä tutkija nauttii julkisuudessa koko tieteenalansa arvovaltaa. Tieteentekijänä hänellä puolestaan on oma tieteilijän integriteettinsä, jota arvioidaan niin tieteen kuin laajemman julkisuuden piirissä. Nämä kaksi ovat eri asioita, ja niiden arvioinnin pohjaksi on nimenomaan erotettava seikat, joita tieteentekijä esittää oman alansa vertaisarvioituna asiantuntijana ja seikat, jotka hän esittää henkilökohtaisen arvovaltansa nojalla. Kolmantena voidaan vielä erottaa tieteentekijä yksityishenkilönä, jolla samoin on oma arvovaltansa, joka voi liittyä tai olla liittymättä hänen integriteettiinsä tieteentekijänä.

WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas on asemansa ja ansioidensa vuoksi huomattava julkisen keskustelun osallistuja. Kuten Taalas äskettäisessä haastattelussa toteaa, myös IPCC:n sihteeristö työskentelee WMO:n ja siten Taalaksen alaisuudessa. Tätä taustaa vasten Taalaksen lausunnoilla on oikeutetusti Suomessa poikkeuksellinen painoarvo ja niihin viitataan toistuvasti poliittisessa keskustelussa.

Lausunnoista on kuitenkin myös syntynyt edellä kuvatun kaltaisia ongelmia. Ei aina ole ollut selvää, milloin Taalas puhuu ilmastotieteessä yleisesti hyväksytyistä tosiasioista, milloin taas esittää oman arvionsa tutkijana tai yksityishenkilönä. Erityisen ongelmallista on ollut, että lausunnoista ei aina käy ilmi, mihin Taalaksen esittämät arviot perustuvat.

Viime vuoden elokuussa, hiukan ennen IPCC:n raportin “Global Warming of 1,5°C” julkaisemista Taalas esitti näkemyksen, jonka mukaan “yli kolmen asteen lämpeneminen on realismia”. Tällaisen näkemyksen tulkitsemisen ensimmäinen ongelma on, että jää epäselväksi, millaisesta realismista on kyse. Ilmastotieteellisestä vai poliittisesta? Ja esittääkö Taalas arvion ilmastotieteilijänä vai laajemmin julkisena keskustelijana? Kuten Sitran vanhempi neuvonantaja Oras Tynkkynen vastatessaan Taalaksen haastatteluun kirjoitti blogi-tekstissään, luonnontieteellisesti, teknisesti ja taloudellisesti ilmastonmuutoksen pysäyttäminen alle 1,5° lämpenemiseen on mahdollista. Erityisesti Tynkkynen korosti, että sen, mikä on poliittisesti mahdollista tai realistista, päättävät politiikan tekijät. Ilmeisesti on tulkittava, että Taalas tarkoitti arvioineensa, että yli kolmen asteen lämpeneminen on poliittista realismia, koska IPCC:n raportti esitti, että toteutettavissa olevia reittejä paljon pienempään lämpenemiseen on olemassa. Näin ollen IPCC:n sihteeristön johtajan viesti poliittisesta realismista on käytännössä päinvastainen kuin esimerkiksi raportin kirjoittamiseen ja kokoamiseen osallistuneen Debra Robertsin raportin julkaisun yhteydessä esittämä toive, että raportti “mobilisoi ja antaa kolauksen välinpitämättömyydelle”.

Taalas on antanut arvovaltaisen tuen myös Suomessa viime vuosina harjoitetulle metsäpolitiikalle, jossa tavoitellaan hakkuumäärien kasvua hiilinielujen kustannuksella. Hän on esimerkiksi esittänyt, että ilmastonmuutoksen tai ilmakehän kannalta ei ole ongelma, jos hiilinielut väliaikaisesti pienenevät, jos hiili myöhemmin sidotaan takaisin. (1, 2, 3). Väitteen ongelma on, että se on suorassa ristiriidassa esimerkiksi IPCC:n raportin kanssa. Raportti huomauttaa ensinnäkin kielteisten vaikutusten, peruuttamattomien muutosten ja riskien lisääntymisestä sitä enemmän, mitä korkeammalla hiilidioksidipitoisuus ja lämpötila käyvät (A3.2.). Lisäksi se korostaa, että overshoot-tilanteen palauttamiseen liittyy tuntemattomia tekijöitä, jotka asettavat huteralle pohjalle ajatuksen, että hiilidioksidipäästöjen myöhempi poistaminen palauttaisi ilmaston suotuisampaan tilaan (C3.3.). Raportin mukaan päästövähennysten aikajänne nimenomaan on ratkaiseva tekijä kielteisten muutosten ja riskien vähentämisessä.

Toisekseen Taalas on esittänyt, että hiilivarastojen kasvattaminen ei onnistu vanhoissa metsissä, jotka ovat pikemminkin hiilen lähde  (1, 2, 3). Kuitenkin tutkimuksen (1, 2, 3) mukaan vanhat metsät toimivat hiilinieluina hyvin pitkään, myös havumetsävyöhykkeellä.* Tämän lisäksi vanhoilla metsillä on huomattava merkitys biodiversiteetin kannalta. Siksi näkemys, jonka mukaan vanhat metsät ovat hiilinielunäkökulmasta kannatettavia hakkuukohteita (tai jopa kannatettavampia kuin nuoret metsät), on kaksinkertaisesti ongelmallinen.

Yhdessä näihin kahteen näkemykseen sisältyy ajatus, että metsien suhteellisen nopea kierto taloudellisessa käytössä on ilmaston kannalta neutraalia. Hakkuissa syntyy kuitenkin hiilivelkaa eli ilmakehään päässyttä hiiltä, joka pitää sitoa takaisin ennen kuin puiden käyttö muodostuu hiilineutraaliksi. Hiilivelka on suurimmillaan verrattuna tilanteeseen, jossa ei olisi hakattu lainkaan, jolloin hiiltä olisi varastoitunut lisää ja pienempi verrattuna tilanteeseen, jossa olisi hakattu vähemmän, jolloin hiilinielu ja -varasto olisi osittain säilynyt. Hiilivelka säilyy suhteellisen pitkään hakkuiden jälkeen, koska sekä puuston että maaperän palautuminen lähtötilanteen hiilitaseeseen vie vähintään useita vuosikymmeniä. (1, 2, 3). Ongelmana on lisäksi jo yllä mainittu tekijä: vaikka hiili sidottaisiin myöhemmin, se on jo ehtinyt olla vuosikymmeniä ilmakehässä, lämpötilaa nostaen ja mahdollisesti osaltaan aiheuttaen myös peruuttamattomia muutoksia.

On erikoista, että näiden näkemysten yhteydessä Taalas on huomauttanut, että Suomen Ilmastopaneeli on painottanut liikaa tutkijoiden mielipiteitä sen sijaan, että olisi tehnyt metsätutkimusta: “On ihan hyvä, että Suomessa on tällainen [taho], josta saadaan tiedeyhteisön ääni ilmoille, mutta pitäisi katsoa, että mielipiteet eivät ohjaa niin paljon vaan ennemmin tuotetaan faktaa päätöksentekijöiden käyttöön”. Nythän näyttää siltä, että Taalaksen omat näkemykset eivät pidä yhtä sen paremmin metsäntutkimuksen kanssa kuin IPCC:n ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulun arvioiden kanssakaan.

Koska Taalaksen edellä lainattuja näkemyksiä on jo käytetty poliittisten näkemysten perusteluina, on syytä tarkastella niiden tieteellisiä perusteluja. Edustavatko perustelut  tieteenalan vakiintuneita ja huolellisesti vertaisarvioituja näkemyksiä, vai onko niiden taustalla käsitysten esittäjän henkilökohtainen auktoriteetti?

Kysyimme sekä Taalakselta että hänen kollegoiltaan WMO:ssa, näkevätkö he ristiriitaa Taalaksen yllä dokumentoitujen näkemysten ja IPCC:n ja muiden tutkimustulosten välillä. Taalas vastasi viestiin, mutta ei esitettyihin kysymyksiin. WMO:lta emme ole saaneet vastausta.


Raportti Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northern forests sisältää sivulta 76 lähtien katsauksen empiiriseen tutkimukseen vanhojen metsien hiilensidonnasta. SYKE:n ryhmäpäällikkö Sampo Soimakallio kuvaa metsän hiilinielujen ja hiilivarastojen kehittymistä blogikirjoituksessa.
Vielä on syytä huomata, että Suomessa luonnontilaista tai luonnontilaa vastaavaa metsää on alle viisi prosenttia koko metsäpinta-alasta ja vastaavasti lähes kaksi kolmasosaa metsistä on alle 80-vuotiaita. Toisin sanoen metsien hiilitaseen kannalta ratkaisevaa on talouskäytössä olevien metsien hiilensidonta, eikä ikääntyminen (toisin kuin esimerkiksi metsäpalot) ole merkittävä uhka metsien hiilensidonnan jatkumiselle.

18.2.2019

UUTISKIRJE 2/2019

Tervetuloa vuoden ensimmäisen uutiskirjeen pariin! Aikaisemmat uutiskirjeet löytyvät blogistamme ja sen voi tilata täältä.

Green New Deal on ollut viime aikoina hyvin näkyvästi esillä Yhdysvaltain politiikassa ja valtamedioissa. Ruutukaappaus: https://www.nytimes.com/2019/02/07/climate/green-new-deal.html

 

MAAILMALTA

Green New Deal murtautui yhdysvaltalaiseen päivänpolitiikkaan

Yhdysvaltalaisen politiikan kentiltä kuuluu kummia. Toista vuosikymmentä ympäristötutkijoiden ja -aktiivien puheissa kummitellut käsite Green New Deal on murtautunut valtapolitiikkaan – ja mikä ällistyttävintä, marginaalisen vision sijaan siitä on muotoutunut kunnianhimoinen lupaus demokraattisen puolueen nahanluonnista ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamisesta. Green New Dealin esikuvana on joukko presidentti Franklin D. Rooseveltin vuosina 1933–1937 läpiajamia uudistuksia suuren laman selättämiseksi. “Vihreällä uusjaolla” pyritään yhdistämään ilmastonmuutoksen ja muiden suurten ympäristöongelmien torjunta sosiaalisen tasavertaisuuden ja monipuolisemman hyvinvoinnin tavoitteluun. Vaikka sen yksityiskohdat vaativat vielä tarkempia määrittelyjä, on yhteiskunnan systeemistä muutosta hahmottava aloite ollut esillä läpi mediakentän: kaikki ovat joutuneet kommentoimaan Green New Dealia.

Visio muuttui kouriintuntuvammaksi helmikuun alussa, kun demokraattipuolueen Alexandria Ocasio-Cortez laati yllättävän laajalla poliittisella tuella Green New Dealia koskevan ohjelmaluonnoksen kongressille. Luonnoksessa puhutaan “systeemisestä epäoikeudenmukaisuudesta” ja kohdistetaan huomio niihin “etulinjassa oleviin ja haavoittuvaisiin yhteisöihin”, jotka jäivät varjoon myös alkuperäisen New Dealin toteuttamisessa. Tekstissä nostetaan esiin ajatus “oikeudenmukaisesta siirtymästä” pyrittäessä päästöjen vähentämiseen. Oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus kytkeytyvät vahvasti ja sisällöllisesti ohjelman ympäristöteemoihin, eli ajatuksena ei ole satunnainen hyvien asioiden koalitio.

Voxin artikkelissa David Roberts analysoi ohjelmaluonnoksen tekstiä, ja toisessa kirjoituksessaan hän käy läpi Green New Dealin historiaa ja ennakoi kriittisiä kysymyksiä ja haasteita. The Washington Postin Eric Rauchway sen sijaan vertailee uutta visiota alkuperäiseen New Dealiin ja muistuttaa sen ongelmista. Guardianin mielipidekirjoituksessa tutkija- ja toimittajanelikko muistuttaa Rooseveltin ajatuksesta “viidestä vapaudesta” Green New Dealin inspiraatioksi. The Economist puolestaan muotoili aloitteeseen kriittistä kantaa.

Green New Dealilla on edessään eittämättä vaikeita ja likaisiakin kamppailuita, sillä se kulkee yhdysvaltalaisen politiikan valtavirtaa vastaan. Tarpeeksi vahvan koalition kerääminen vaatii myös väistämättä vaikeita kompromisseja. Silti näin nopea ja epätodennäköinen muutos maan poliittisella kentällä kertoo siitä, että ilmastonmuutos voi murtaa totuttuja poliittisia realiteetteja. BIOS-tutkimusyksikkö on tuonut suomalaiseen keskusteluun vastaavaa visiota ekologisesta jälleenrakennuksesta. Kun Yhdysvaltain poliittinen kenttä mullistuu, ei Suomessakaan voida enää jättää huomiotta ajatusta yhteiskunnan perustavasta muutoksesta ilmastonmuutoksen aikana. Onkin hämmästyttävää, että GND:ä ei ole juuri käsitelty suomalaisessa mediassa, vaikka se on ollut viime viikkojen yhdysvaltalaisen politiikan keskeinen keskustelun aihe.

Parempia ja huonompia ilmastouutisia

Faktantarkistuspalvelu Climate Feedback teki koosteen viime vuoden suosituimmista ilmastonmuutosta koskeneista uutisartikkeleista, ja tulos oli ilahduttava. Suosituimpien joukossa nimittäin ei ollut yhtään tieteellisesti kovin ongelmallista, ja enemmistöä kiitettiin tieteellisestä tarkkuudesta! Muutos on merkittävä, sillä vuonna 2017 ongelmallisten artikkelien osuus oli korkea.

Varsinaiset ilmastouutiset sen sijaan eivät olleet kovin rohkaisevia. Carbon Action Trackerin joulukuisen koosteen mukaan kehityssuunta on edelleen kehno. Yksikään maa ei ole vielä kiristänyt omia Pariisin sopimukseen liittyviä tavoitteitaan, ja nykypolitiikalla ollaan kulkemassa yli kolmen asteen lämpenemiseen vuosisadan loppuun mennessä.

BIOS

Viime vuosi oli toiminnantäyteinen – kertasimme tapahtumia tammikuisessa blogikirjoituksessamme. Uusi vuosi taas alkoi muutoksella, kun siirryimme laajempiin toimistotiloihin samassa Meritullintorin talossa.

Voiko Suomi pärjätä vapaamatkustajana?

Tammikuussa Tere Vadén kysyi WISE-hankkeen blogissa: “Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?” Vastaus oli karu ja kärjekäs:

“Tiivistäen sanottuna: tulevaisuutta, jossa Suomi ei tee osaansa ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä 1,5°C lämpenemiseen ja jossa samaan aikaan rauhanomaisen ja laajoja kansankerroksia hyödyttävän sopimus- ja sääntöperustaisen suomalaisen elinkeinoelämän ja pääoman toimintaedellytykset säilyvät, ei ole olemassa. Tästä näkökulmasta käsitys, että demokraattis-rauhanomaisen elinkeinoelämän ja pääoman kannattaa Suomessa noudattaa linjaa, jonka mukaan Suomi ei tee muita enemmän eikä ainakaan ensimmäisenä, näyttäytyy itsetuhoisena.”

Tere Vadén ja Tero Toivanen jatkoivat asian ruotimista BIOS-tutkimusyksikön ensimmäisessä podcastissa “Ilmastopolitiikka ja suomalainen elinkeinoelämä”.

Kokonaisvaltainen katsaus ruokajärjestelmään

Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen artikkeli “Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – miten niitä pitäisi kysyä?” Pitkässä tekstissään Ville pohtii, miten ruokakysymyksen eri ulottuvuuksia tulisi suhteuttaa toisiinsa, jotta ei päädytä ristiriitaiseen politiikkaan ja sirpaleiseen ymmärrykseen.

“Ruokajärjestelmän kohtalonkysymys ei olekaan: ”Miten ruokaa voidaan tuottaa tarpeeksi tulevaisuuden väestölle?”. Ensin on vastattava kysymykseen: ”Miten nykyisen kokoisella tuotannolla voitaisiin ruokkia maailman väestö tasavertaisesti?” Määrällisesti nykyinen tuotanto riittäisi, mutta se vaatisi tuotannon tapojen, kaupan rakenteiden ja ruokajärjestelmän valta-asetelmien mullistusta. Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, voidaan pohtia mielekkäämmin, missä ruokaa täytyisi tuottaa enemmän, missä vähemmän, millä keinoin ja kenen se pitäisi tuottaa.”

Artikkelia elävöitti Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) tekemä infografiikka-animaatio.

Meneekö kaikki koko ajan paremmin?

Helmikuussa Ville Lähde pohti erästä julkisen keskustelun toistuvaa ongelmaa WISE-blogin kirjoituksessaan “Ei pidä hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan.” Mistä kumpuavat ne lukuisat näkökulmat, jossa yhtäältä väitetään kaiken menevän paremmin kuin koskaan ja toisaalta syyllistetään esimerkiksi ympäristötutkijoita ja -aktiiveja maailmanlopun maalailusta? Kirjansa Paljon liikkuvia osia eväillä Ville purkaa tätä retoriikka osoittaen sen hyveitä ja ongelmia. Suurin ongelma on se, että itse asian ymmärtämisen sijaan päädytään rakentelemaan hedelmättömiä kahtiajakoja.  

“Tämä argumenttien kimara päätyy tieteen väheksymiseen – on kunnioitettava faktoja, mutta vain niitä faktoja, joista itse sattuu pitämään tai joihin itse uskoo. Vääjäämättömän edistyksen tarina on kuitenkin houkutteleva, ja se on mitä ilmeisimmin helppo niellä, sillä se luo mielikuvan tieteellisestä sivistyksestä ja positiivisesta meiningistä. Monille nimen omaan positiivisuus ja toiveikkuus lieneekin tässä sanomassa houkuttavinta – useimmat eivät varmaankaan edes tule ajatelleeksi sen tieteellistä problemaattisuutta ja valikoivaa näkökulmaa. Vahva vastakkainasettelu toivon ja pelon välillä on leimallista ympäristökeskustelulle, ja vaihtoehdot tahdotaan nähdä poissulkevina. Mutta miksi ihmeessä maailma ei voisi antaa eväitä kumpaankin? Jos faktat jotain kertovat niin sen, että nykymaailma on sekä toiveikas että pelottava – ja kuten edellä kuvasin, aikakauden viheliäisin ongelma on yrittää rakentaa kehityskulku, joka voi erottaa näitä juonteita toisistaan.”

Ville Lähde ja Tero Toivanen jatkoivat aiheen käsittelyä BIOS-tutkimusyksikön toisessa podcastissa ”Meneekö maailmassa kaikki paremmin?”. Suosittelemme artikkelissa linkattujen lukuvinkkien lisäksi tätä mainiota Jason Hickelin kirjoitusta.

BIOS tiedotusvälineissä

Tammikuisessa Huili-lehden artikkelissa “Näin ilmastonmuutos mullistaa työn” haastateltiin  Tero Toivasta ja Sitran Mikko Dufvaa. Tero toi esiin BIOS-työssä pitkään korostetun näkökulman, että fossiilitalouden alasajo ja sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin vaativat hyvin todennäköisesti ihmistyön lisäämistä – tulevaisuuskeskustelussa kun on keskitytty pääosin ihmistyötä tuhoaviin kehityskulkuihin. Työ ei lopu, mutta se muuttuu, kun yhteiskunta muuttuu.

”Usein sanotaan, että kaikki työ on arvokasta. Se ei pidä paikkaansa. Jotkut työt ovat hyvinvoinnille haitallisia tai ympäristölle haitallisia tai molempia”, sanoo myös Tero Toivanen. […] ”Työssä pitäisi kuitenkin näinä aikoina olla kysymys juuri siitä, että se parhaassa tapauksessa hoivaa sekä ihmistä että ympäristöä: luo suoraan hyvinvointia ihmisille ja pitää samalla luonnon puolta. Sellaisen työn arvostuksen pitäisi nousta merkittävästi.”

Helmikuisessa Aino-lehden artikkelissa “Paavo poikkiteloin” haastateltiin Paavo Järvensivua. Haastattelussa kuvattiin BIOS-työn arkea ja historiaa, ja Paavo kertoi omasta polustaan BIOS-aiheiden pariin.

“Käytännössä BIOS-tutkijoiden mielestä koko energia, liikenne ja ruoantuotanto pitäisi rakentaa uusiksi 12 vuodessa pitkälti valtion koordinoimana ja rahoittamana. Tällä hetkellä yksityinen sektori ei uskalla investoida, joten valtion tulisi silloittaa tie vähäpäästöiseen yhteiskuntaan. Järvensivun mukaan koko teollisuuden mullistaminen veisi töitä monilta aloilta, mutta kokonaisuudessaan jälleenrakennuksessa riittäisi töitä enemmän kuin on tekijöitä esimerkiksi korjausrakentamisessa, uusissa liikenneratkaisuissa ja maanviljelyssä, hoivatyössä ja uudelleenkoulutuksessa. Jos yksityinen sektori ei kuitenkaan työllistäisi riittävästi, BIOSin mukaan valtion tulisi taata jokaiselle työpaikka.”

Luentoja ja seminaareja

BIOS oli läsnä Tieteen päivillä (9.–13.1.) ja Tieteiden yössä (10.1) komealla edustuksella. Tieteen päivillä torstaina 10.1. Ville Lähde puhui fossiilitalouden metkuista ja sunnuntaina 13.1. Paavo Järvensivu rohkeudesta taiteessa. Tieteiden yössä Paavo puhui pelosta, Jussi T. Eronen esiintyi samaan aikaan järjestetyssä Kapitalismin yössä ja Ville osallistui tilaisuuteen Ilmastonmuutos: sanoista tekoihin.

WISE-projekti järjesti 16.1. Tiedekulmassa tutkijoiden ja ehdokkaiden välisen paneelikeskustelun. Tutkijoiden esitysten materiaaliin voi tutustua verkossa.

WISE oli myös mukana järjestämässä 5.2. tilaisuutta “Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”. Esitelmien materiaalit voi ladata verkosta, ja myös tallenne on katsottavissa.

BIOS kuuluu

Edellä mainittiin BIOS-tutkimusyksikön käynnistynyt oma podcast-sarja, mutta sen lisäksi tutkijamme ehtivät esiintymään muissakin lähetyksissä. Paavo Järvensivu osallistui 360°-podcastiin “Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?”. Paavo ja Tero Toivanen olivat yhdessä puhumassa myös Poliittinen talous -podcastin jaksossa “Ilmastopolitiikka ja konsensuksen rajat”.

BIOS näkyy

Keräsimme omalle Youtube-kanavallemme erillisen soittolistan “BIOS mediassa” – siellä pääsee tutustumaan tutkijoidemme sanomisiin vuosien varrella, BIOS-vuosina ja niitä ennenkin. Uusimpia esimerkkejä on Attacin tuottama video “Suomi, ilmastonmuutos ja globaali eriarvoisuus”, jolla esiintyy Ville Lähde. Ville vieraili myös Vegaanihaasteen videolla, jossa hän kertoo ruoantuotannon ympäristövaikutuksista sekä siitä, miten niitä kannattaa tarkastella.

LOPUKSI

BIOS onnittelee Yliopisto– ja Politiikasta.fi -julkaisuja Suomen tiedetoimittajain liiton myöntämästä tunnustuksesta!

Suosittelemme Mikko Pelttarin antroposeenikeskustelua ruotivaa artikkelia “Mihin uutta aikaa tarvitaan?”, Ilja Lehtisen pitkää esseetä “Täysin automatisoitu pakofantasia” sekä Anna Pulkan ilmastoviestintää käsittelevää kirjoitusta “Ilmastoviestintä on haastavaa, mutta onneksi siitä on tuotettu valtavasti tutkimusta”. Ja kun kohdalle osuu puoli tuntia kiinnostavan keskustelun seuraamiseen, suosittelemme tallennetta “A Rule Book for the Climate Casino”, jossa käsitellään muun muassa ilmastonmuutoksen perustavaa epäoikeudenmukaisuutta.

7.2.2019

Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?

Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin. Tämä kirjoitus viitoittaa ruokakysymysten välisiä suhteita ja pohjustaa tulevia BIOS-tutkimusyksikön tieteellisiä artikkeleita ja niihin pohjaavia populaareja kirjoituksia aiheesta.

Ruoan tuottaminen, jalostaminen ja kuluttaminen muodostavat yhdessä ihmiskunnan toimeliaisuuden laajimman alueen. Se on myös kaikesta elämän teknologisesta ja kulttuurisesta monimutkaistumisesta huolimatta toimistamme perustavin. Ilman ruoan kasvattamista elämä olisi mahdotonta. Ruoantuotanto muistuttaa yhtäältä inhimillisen luontosuhteen välttämättömyydestä: pelkästään fotosynteesin vuoksi Aurinko on ihmiskunnan tärkein energianlähde, ja ilman lukemattomien eliöiden toimintaa maanviljelys ei onnistuisi. (Lähde 2013, 69–71) Toisaalta ruoantuotanto on näkyvimpiä merkkejä luontosuhteen ongelmista: yli 40% jäättömästä maapinta-alasta on maatalousmaata, ja 50% valtamerten alasta on teollisen kalastuksen kohteena (Poore & Nemecek 2018, 987; Kroodsma et al., 2018).

Kun tutkimuksessa puhutaan ruokajärjestelmästä, tarkoitetaan ruoan tuotannon, kuljetuksen, varastoinnin, jalostuksen, kaupan, valmistamisen, kulutuksen ja jätehuollon muodostamaa kokonaisuutta. Laajemmin tarkasteltuna ruokajärjestelmään kuuluvat myös toiminnalliset suhteet lukuisiin ekosysteemeihin ja laajempiin materiaalisiin kiertoihin. Sen mielekäs tarkastelu on myös perin juurin monitieteistä: siinä kohtaavat yhtäältä monenlaiset ekologiset kysymykset ja toisaalta inhimillisen toimeliaisuuden laajuuden vuoksi mitä kipeimmät kysymykset taloudesta, vallasta ja hyvinvoinnista. Rajaamisen vaikeus tekee ruokajärjestelmän ymmärtämisestä paljon monimutkaisempaa kuin esimerkiksi yhteiskuntien energia- tai liikennejärjestelmien – ja siksi sen suunnittelu ja ohjaaminen on huomattavasti vaikeampaa. (ks. esim. Ericksen 2007)

Keskustelu ruoantuotannosta, hyvinvoinnista, nälästä, ruokaturvasta ja ympäristöstä yhdistää monia kysymyksiä. Maailmassa on edelleen reilusti yli miljardi aliravittua ihmistä (kun aliravitsemusta mitataan inhimillisin kriteerein), ja jopa 40% maailman väestöstä kärsii eriasteisesta vajaaravitsemuksesta. (Hickel 2016; Lappé et al. 2013)

Tietyillä alueilla väestö kasvaa edelleen, ja kaikkialla se kaupungistuu, mikä johtaa nykykehityksellä ruokailutottumusten muutokseen – ruokavalion ”länsimaistumiseen” vanhahtavasti ilmaisten. (SOFI 2018, 26–27) Samaan aikaan ruoantuotantoa kohtaa kahtalainen ympäristöhaaste. Yhtäältä ilmastonmuutos ja muut suuret ympäristömuutokset uhkaavat heikentää ruoantuotantoa laajoilla alueilla. (ks. esim. IPCC 2018) Toisaalta kaikkialla ruoantuotannon ympäristövaikutuksia olisi saatava vähennettyä. Sosiaalisesti ja taloudellisesti sadat miljoonat ruoantuottajat ympäri maailman ovat kuitenkin ahtaalla, mikä tekee suunnanmuutoksen vaikeaksi.

Maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa. Joko sitä ehditään muokata niin, että tuleviin muutoksiin ei törmätä päistikkaa. Tai sitten murros voi olla hallitsematon, mistä seuraisi väistämättä laajaa nälänhätää, yhteiskuntien hajaantumista ja suuria väestöliikkeitä ympäri maailman. Todennäköisesti parhaassakin tapauksessa lopputulos on vähän molempia, sillä käynnissä olevissa muutoksissa ja perityissä tuotannollisissa ja taloudellisissa rakenteissa on hitausvoimaa, joka toimii parhaitakin aikomuksia vastaan. (Lähde 2013, 24–31) Silti mitä myöhemmin ja hitaammin muutoksia saadaan aikaan, sitä enemmän ongelmia kertyy. Toimivan ruokapolitiikan kehittämisellä on kiire.

ON KYSYTTÄVÄ OIKEITA KYSYMYKSIÄ

Jotta maailman ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiin löydettäisiin oikeita vastauksia, kysymykset ymmärtää oikein ja suhteuttaa toisiinsa. Yksinkertaistaen tärkeimmät kysymykset ovat:

  • Ketkä kärsivät puutteesta ja miksi?
  • Kuinka paljon ruokaa tarvitaan?
  • Mitä ruokaa tuotetaan ja kuinka paljon?
  • Millä keinoin ruokaa tuotetaan, ja mitä seurauksia sillä on?
  • Millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan, ja muuttuvatko olosuhteet?
  • Kuka ruokaa tuottaa ja kenelle?
  • Saavatko tuottajat työstään elannon, ja onko kuluttajilla varaa ruokaan?
  • Kuka käyttää ruokajärjestelmässä valtaa?
  • Miten ruokajärjestelmän muutokset yhtäällä vaikuttavat toisaalla?

Kuten sanottua, näitä kysymyksiä käsitellään liian helposti erillä toisistaan – yhtäältä luonnontieteellisen ja teknisen ja toisaalta yhteiskuntatieteellisen tiedon kuilu on ruokakysymyksissä erityisen leveä. Viimeinen kysymys kuitenkin pitää sisällään ruokajärjestelmänäkökulman kinkkisimmän ongelman – eri osatekijöiden monisyiset vaikutukset toisiinsa. Se, miten vastaamme yhteen kysymykseen, vaikuttaa siihen, millä tavoin ymmärrämme muita kysymyksiä. Ratkaisut jollain osa-alueella voivat joko kaventaa tai laventaa toiminnan mahdollisuuksia toisella. Se tekee tutkimuksesta, ennakoinnista, suunnittelusta ja asioihin puuttumisesta vaikeaa ja oppimiskykyisestä keskustelusta tieteenalarajojen yli välttämätöntä.

Näin monisyisen vyyhden äärellä on kuitenkin kaksi hankalaa houkutusta. Ensimmäinen on turhautua monimutkaisuuden äärellä. Voidaan todeta, että maailman olisi tuotettava yhä enemmän ruokaa yhä kasvavalle ja kaupungistuvalle väestölle yhä vaikeammissa ympäristöoloissa samalla vähentäen radikaalisti ruoantuotannon ympäristövaikutuksia ja voittaen maailman nälkä. Näin esitettynä ruokakysymykseen ei ole vastauksia, ja ainoa mahdollisuus on fatalismi. Tulevaisuus on nälänhätien ja linnoitettujen rajojen.

Toinen tavallinen vaihtoehto on tarkastella jotain edellä kuvatuista ulottuvuuksista erikseen, ottamatta huomioon eri ulottuvuuksien keskinäisvaikutuksia. Tällöin muu ruokajärjestelmä pysyy ikään kuin ”ikuisessa nykyhetkessä”, ja vain yhtä sen kulmaa tarkastellaan. Näin rajatusta näkökulmasta hyvin yksinkertaisetkin ratkaisut voivat näyttää realistisilta.

Jälkimmäinen on tyypillistä esimerkiksi sellaisille lähestymistavoille, joissa ongelmaksi nähdään vain kehittymättömät tuotantotavat ja logistiikka, ja ratkaisua haetaan ensisijaisesti teknologiasta. Yhtä lailla yksisilmäistä on sellainen tarkastelu, jossa ongelman ytimeksi määritellään ruoan ja siitä saatavan elannon eriarvoinen jakautuminen – kunhan nämä ongelmat ratkaistaan, ei muutosta tuotannossa tarvita. Tällainen politiikka–teknologia -polarisaatio on leimallista aiheesta käytävälle julkiselle keskustelulle, ja se vaivaa valitettavasti myös monia tutkijoita.

Niin tutkimuksessa kuin politiikassakin täytyisi kyetä hahmottamaan systemaattisesti näitä ruokakysymyksen eri ulottuvuuksia yhtaikaa ja pyrkiä ymmärtämään niiden keskinäisvaikutuksia. Muutoin takerrutaan vahvoihin oletuksiin esimerkiksi ruoan kulutuksen tarpeesta, väestökehityksestä, kansainvälisen kaupan rakenteista ja ruoantuotannon tavoista. Nämä oletukset ”luonnollistavat” nykyisen business as usual -kehityksen niin, että mielekkäitä muutoksen suuntia on vaikeaa tai mahdotonta hahmottaa. Samalla tarvitaan kuitenkin tutkimuksellista ja poliittista nöyryyttä: ruokajärjestelmän monimutkaisuus asettaa rajoja sille, kuinka tarkkaan muutoksia voidaan suunnitella ja koordinoida.

Näin monisyisen ja -mutkaisen kokonaisuuden hahmottaminen ei onnistu mitenkään muuten kuin aidolla monitieteisellä yhteistyöllä. Ruoka on yhtä aikaa luonnontieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen kysymys, ja tarkastelun pilkkominen tieteenalarajojen mukaan voi tuottaa vain huonoa tiedettä ja kohtalokkaita politiikkasuosituksia.

Tämän kirjoituksen pyrkimyksenä on kartoittaa alustavasti tärkeimpiä ruokajärjestelmää koskevia kysymyksiä ja hahmottaa niiden välisiä suhteita kokonaisuudeksi, joka avittaisi tutkimustyötä ja keskustelua eteenpäin. Kaikkea ei tietenkään voi tutkia yhtaikaa – tutkimukselliset sulkeumat kuuluvat tieteeseen. Rajauksia tehtäessäkin on kuitenkin ymmärrettävä, millaiseen maailmaan toiminta- ja politiikkaehdotuksia ja uusia teknologioita tuotetaan. Uusia tutkimuksia täytyy pystyä suhteuttamaan olemassa olevaan tietämykseen. Samaten tutkimuksia, raportteja ja politiikkasuosituksia täytyy pystyä arvioimaan siltä kantilta, näkyykö niissä tajua kokonaisuuksista. Jos ei, niihin tulisi suhtautua vahvalle epäilyksillä, ja niiden puutteista tulisi käydä kriittistä keskustelua. Tutkimuskirjallisuudessa tällaista kriittistä keskustelua käydään jonkin verran, mutta sen on ulotuttava myös ruokapolitiikan arkeen.

KUINKA PALJON RUOKAA TARVITAAN?

Nykyisen ruokajärjestelmän kaksi peruspiirrettä ovat yhtäältä laaja nälkä ja ruokaturvattomuus ja toisaalta systemaattinen haaskuu. Nälästä puhuttaessa siteerataan yleensä FAO:n laskelmaa, joka vuoden 2018 raportissa oli 821 miljoonaa. (SOFI 2018) Tämä kuvaa kuitenkin vain äärimmäisintä kalorien puutetta, ja inhimillisemmillä mittareilla kalorivajeesta kärsii jopa 1,5 miljardia ja ravintoaineiden puutteesta jopa 3 miljardia ihmistä. (Hickel 2016, 761; Lappé et al. 2013, 253) Lisäksi on otettava huomioon, että liiallinen energiansaanti ja liikalihavuus osuvat yhä useammin yksiin vajaaravitsemuksen kanssa, ja tämä tuplataakka on yhä enemmän maailman köyhempien osa. (Chappell 2018, 22; SOFI 2018, 26–29)

Maailmassa kuitenkin tuotetaan kokonaisuutena enemmän kuin tarpeeksi ruokaa nykyiselle väestölle, ja mikä tärkeintä, nälästä ja vajaaravitsemuksesta kärsitään myös alueilla, joista viedään ruokaa. (Chappell 2018, 12–15, 45) Siksi nälkä ja vajaaravitsemus eivät läheskään aina johdu ruoan puutteesta, vaikka joskus ne johtuvatkin. Tämän vuoksi puhutaan laajemmin ruokaturvattomuudesta: onko ihmisillä kykyä hankkia oikeanlaista ruokaa, mahdollisuudet käyttää sitä turvallisesti ja onko heidän elämäntilanteensa haavoittuvainen? (ks. Chappell 2018; Mooney & Hunt 2010; SOFI 2018)

Niinpä ruokakysymysten ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi ei riitä, että katsotaan vain nykyisiä tuotantomääriä ja nykyistä kysyntää ja sitten ennustetaan tulevaa tarvetta kysynnän kasvuna. Usein toistettu vaatimus, että ruokaa tarvitaan maailmassa +50% vuoteen 2050 mennessä, perustuu pohjimmiltaan tällaiseen ajatteluun. (Tomlinson 2013; Wise 2013) Kysynnän kasvu ei kuitenkaan ole sama asia kuin todellinen tarve: jos nälkää ja ruokaturvattomuutta ei saada poistettua nykyisen kokoisella, periaatteessa kaikille riittävällä tuotannolla, ei tuotannon kasvukaan ongelmaa ratkaise – sillä samat rakenteelliset ongelmat säilyvät.

Nälkä, vajaaravitsemus ja ruokaturvattomuus kumpuavat pitkälti köyhyydestä, eriarvoisuudesta, terveydenhuollon ja sanitaation ongelmista, infrastruktuurin heikkoudesta ja poliittisen ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden puutteesta. Juuri näitä kysymyksiä tarkastellaan eri tavoin esimerkiksi ruokaturvan, ruokasuvereniteetin ja ruokaoikeudenmukaisuuden käsitteillä. (ks. esim. Lang & Barling 2012, Mooney & Hunt 2010) Tuotannon lisääminen ei auta, mikäli nämä muut ulottuvuudet pysyvät ennallaan. Siksi on tärkeää, kuka ruokaa tuottaa, millaista ruokaa, kenelle ja millaisiin oloihin, ja kuka saa siitä elannon.

Pitää kuitenkin välttää harhaanjohtavia yksinkertaistuksia. Vaikka läheskään aina tuotannon heikkous ja ruuan puute eivät ole varsinainen ongelma, joillain alueilla ne ovat. Etenkin Afrikassa on alueita, joilla tuotannon kasvattaminen on kiireellinen kysymys. Valitettavan usein juuri näillä samoilla alueilla väestönkasvu jatkuu edelleen, mikä luo painetta tuotannon kasvulle – eikä yhteys ole satunnainen, sillä sekä väestönkasvulla että tuotanto-ongelmilla on yhteyksiä köyhyyteen, kouluttamattomuuteen ja turvattomuuteen. Lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset uhkaavat tuotantoa näillä alueilla.

Näitä asioita ei kuitenkaan voida hahmottaa globaaleja tuotantolukuja katsomalla. Tässäkin kohdennetummat kysymykset ovat elintärkeitä: missä ruokaa tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee? Sillä vain näin voidaan löytää mielekkäitä vastauksia.

MITÄ OVAT RUOANTUOTANNON YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET?

Kokonaisuutena katsoen maailman ruoantuotanto on ekologisesti kestämättömällä pohjalla. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018) Tästä syystä myös nykymuotoisen valtavirran ruoantuotannon kasvattaminen on mieletön pyrkimys. Ruoantuotannon ympäristövaikutukset ovat osaksi globaaleja tai alueellisia, osaksi paikallisia. Tämä pätee laajemminkin – ei ole yhtä ympäristöongelmaa vaan lukuisia, osin yhteen liittyneitä, osin erillisiä. (Lähde 2013, 120–129) Siksi niistä ei voi tehdä pätevää yleiskuvausta tiiviisti, mutta tässä kohtaa riittää, että tarkastellaan merkittävimpien ongelmien mittaluokkia.

Näkyvin vaikutus on maankäyttö. Maatalousmaasta on tullut planeetan yleisin maastotyyppi, ja maatalous onkin merkittävin maankäytön muutosten, metsäkadon ja ylipäätään luonnon monimuotoisuuden kadon aiheuttaja. Sen lisäksi, että uusia alueita päätyy viljelyskäyttöön, vuosittain suuria alueita muuttuu maatalouskäyttöön kelvottomaksi huonojen viljelykäytäntöjen, liiallisen kastelun tai ylilaidunnuksen vuoksi sekä viljelysmaan siirtyessä muuhun käyttöön. (Global Land Outlook, 2017) Viljelysmaan köyhtyminen vahingoittaa myös sitä maanlaista elon kirjoa, jonka ansiosta esimerkiksi ravinteet kiertävät.

Satavuotinen maankäytön historia. Lähde: Global Land Outlook 2017, 35.

Vaikka valtaosa maailman maataloudesta on edelleen sadeveden varassa, makean veden otosta suurin osa kuuluu keinokasteluun. Ihmistoiminnan ”vesijalanjäljestä” jopa 92% syntyy maataloudessa. (Hoeksta & Mekonnen 2012) Niin sadevesi kuin kasteluvesikin haihtuvat maatalousmaasta tehokkaammin kuin pysyvän kasvillisuuden maastotyypeistä, joten vettä siirtyy pinta- ja pohjavesiin vähemmän (ja usein myös ravinnevalumilla höystettynä). Haihtuminen ja maatalousmaan huono vedenpidätyskyky ovat merkittäviä ongelmia makean veden niukkuudesta kärsivillä alueilla, ja ruoantuotanto onkin pääasiallisesti vastuussa niukkuutta lisäävästä vedenkäytöstä.

Koko ruoantuotantoketju aiheuttaa arvioista riippuen 25–33% kasvihuonekaasupäästöistä, etenkin kun otetaan huomioon maankäytön muutokset. Tämän lisäksi ruoantuotanto on keskeinen typpi- ja fosforipäästöjen lähde. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018)

Kalastukseen liittyy omaleimaisia ongelmia: sehän on lopulta vain metsästystä toisessa muodossa. Kalastustoiminta lisääntyy koko ajan, mutta kalansaaliit pysyvät ennallaan, eli yhä suurempi osa kalakannoista on ylikalastettuja. Kalankasvatus ei helpota tilannetta, sillä nykyisessä muodossaan se kuluttaa enemmän villikalaa kuin siitä saadaan kasvatettua kalaa. Lisäksi merkittävä osa maailman kalansaaliista kuluu maaeläinten rehuksi kalajauhona ja -öljynä. (Pauly & Zeller 2016; SOFIA 2018)

Näiden erilaisten ympäristövaikutusten vertaaminen toisiinsa ja yhdistäminen ympäristöindikaattoreiksi on hyvin vaikeaa. Yleensä tarkasteluissa painottuvat kasvihuonekaasupäästöt, koska ne ovat ainoa asia, jota voidaan vertailla melko ongelmattomasti globaalilla tasolla – kaikki päästöt osallistuvat samaan globaaliin ilmiöön. Muuten vaikutuksia on suhteutettava paikallisten resurssien ja luonnonympäristöjen tilanteeseen. Vedenkulutus satakuntalaisella tai espanjalaisella tomaattitilalla ei ole sama asia, kun taas energiankulutuksen vertailu on paljon helpompaa.

Ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskevassa julkisessa keskustelussa huomiota keskitetään liian paljon tuotekohtaisiin vertailuihin, kuluttajien henkilökohtaisten ”ympäristöjalanjälkien” mittaamiseen ja muihin mikrotason tarkasteluihin. Yksilötasolta ei ole pääsyä ongelmien ytimeen jo siksi, että ruokajärjestelmä haaskaa useiden arvioiden mukaan jopa kolmanneksen tuotetusta ruoasta. Haaskuu ja hävikki on merkittävää niin köyhissä kuin vauraissa maissa, mutta se kohdistuu järjestelmän eri osiin. (Alexander et al. 2017; WRI 2018, 14)

Ruoan haaskuu ja hävikki maailman eri alueilla ja ruokajärjestelmän eri osissa. Lähde: WRI 2018, 14.

Yksilötarkastelu ei myöskään tavoita tuotantotapojen eroja, sillä saman tuotteen tuotannon ympäristövaikutukset voivat vaihdella 50-kertaisesti monissa ympäristövaikutusten kategorioissa erilaisissa tuotantotavoissa. Eläintuotannon rooli on täysin keskeinen, sillä se vastaa valtaosasta ruoantuotannon maankäyttöä ja saa aikaan suurimman osan kasvihuonekaasupäästöistä. Ylipäätään keskimäärin eläintuotteiden ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin ravitsemuksellisesti vastaavien kasvistuotteiden – mutta poikkeuksia on, kuten on myös merkittävää vaihtelua kasvistuotteiden tai eläintuotteiden keskinäisissä vaikutuksissa. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018)

Siksi asiaa on tarkasteltava ruokajärjestelmän tasolla, jolla myös vaikutetaan tuotantotapoihin sekä siihen, minkä tuottamista tuetaan. Ruokajärjestelmä ei muodostunut nykymuotoiseksi kuluttajien toiveista, vaan kulutusta ohjaa myös se, millaisesta ruoasta on tullut ja tehty halvempaa ja ennen kaikkea kilpailukykyisempää.

Kokonaisuudessaan ruoantuotanto on siis merkittävimpiä ympäristöongelmien aiheuttajia, mutta tämä johtuu etenkin nykyisistä tuotantotavoista ja siitä, minkä tuottamista tuetaan tai on muuten tehty kannattavammaksi. Parhaimmillaan ruoantuotanto voi osallistua myös luonnon monimuotoisuuden elvyttämiseen, maaperän eliöstön monipuolistumiseen, hiilinielujen kasvattamiseen ja vesivarojen varjeluun. Jos asiaa tarkastellaan lähtökohtaisesti nollasummapelinä ihmisen ja luonnon välillä, hyviä vaihtoehtoja ei määritelmällisesti ole.

MITEN YMPÄRISTÖMUUTOKSET VAIKUTTAVAT RUOANTUOTANTOON?

Ruoantuotannon ympäristöongelmat ovat kaksisuuntaisia, sillä ympäristömuutokset myös uhkaavat ruokajärjestelmää nopeammin ja pahemmin kuin mitään muuta inhimillistä toimintaa. Jotkut vaikutussuhteet ovat välittömiä: pahentaessaan veden niukkuutta ja tuhotessaan maatalousmaata ruoantuotanto murentaa suoraan omia toimintaedellytyksiään.

Toiset vaikutukset ovat epäsuorempia eivätkä juonnu vain ruoantuotannosta itsestään. Ekologisten järjestelmien vaurioituminen vaarantaa niitä ekologisia toimintoja, joista ruoantuotanto on riippuvainen – pölyttäjien toiminta, maaperän eliöstö ravinnekierron ylläpitäjinä ja makean veden kierrot ovat tästä tunnetuimmat esimerkit. (Lähde 2013, 86–91) Ja tietysti etenkin ilmastonmuutoksen monet vaikutukset uhkaavat ruoantuotantoa ympäri maailman lukuisin erilaisin tavoin. (IPCC 2018)

Mikäli kriittisiä rajoja ylitetään, tilanne muuttuu toivottomaksi. Siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen ”turvarajat” ovat ohittamaton kohtalonkysymys koko ruokajärjestelmälle – mutta eivät valitettavasti ainoa, sillä esimerkiksi viljelysmaan vaurioituminen, makean veden ongelmat ja kalakantojen heikkeneminen etenevät nykykehityksellä muutenkin. Joka tapauksessa käynnissä olevat muutokset hankaloittavat ruokajärjestelmän muutosta entisestään ja tekevät ruokaturvattomuudesta sitkeämpää.

Synkimmissä ennusteissa globaali ruoantuotanto uhkaa vähentyä, mikä olisi koko modernilla ajalla ainutlaatuinen tilanne. Mikä pahinta, uhka kohdistuu voimakkaimmin maailman köyhimmille ja ruokaturvasta kärsiville alueille, joista monilla väestönkasvu on vielä merkittävää.

Joka tapauksessa ruoantuotantoa joudutaan siis muuttamaan paitsi ympäristövaikutusten vähentämiseksi myös tuotannon sopeuttamiseksi ympäristömuutoksiin. Kaikessa kehitystyössä tämä kaksoishaaste on otettava tosissaan, kaikkialla maailmassa paikallisiin oloihin sovitettuna. Väistämättä se tarkoittaa myös tuotetun ja kulutetun ruoan valikoimien muuttumista – tuotannon monipuolistuminen on parhaimpia keinoja varmistaa ruokajärjestelmän toimivuus epävarmemmissa ja huonommin ennustettavissa oloissa, joita on edessä. Näitä uusia toimintatapoja ei kuitenkaan voida mielekkäästi miettiä erillään muista ruokajärjestelmän haasteista.

MITEN RUOKAJÄRJESTELMÄÄ PITÄÄ MUUTTAA?

Joillain alueilla ruoantuotantoa täytyy lisätä nykyisten tuotanto-ongelmien, kasvavan väestön ja kiihkeän kaupungistumisen takia. Toisilla alueilla tuotantoa tulisi vähentää, sillä haaskuun ja eläintuotannon merkittävän aseman vuoksi tuotantoa ja siten sen ympäristövaikutuksia on liikaa. Mutta mikäli asiaa tarkastellaan vain tuotantomäärien ja ympäristövaikutusten näkökulmasta, jää huomiotta se, millä tavalla nälkä ja ruokaturvattomuus syntyvät – ja miten niitä voidaan parhaiten torjua. Jos nälän ja ruokaturvattomuuden syyt ymmärretään väärin, päädytään etsimään vääriä ratkaisuja. On välttämätöntä tarkastella myös sitä, kuka saa ruoan tuottamisesta, jalostamisesta ja kaupasta elannon, ja onko se riittävää ja tasaista turvaamaan säällisen elämän.

Maailman nälkää ei voiteta vain lisäämällä tuotantoa. Yhtä naivia on kuitenkin sanoa, että ruokaa tuotetaan maailmassa jo nyt tarpeeksi koko maailman väestölle, ja ongelmana on vain jakautuminen. Ruoka ei auta mitään, jos se on väärässä paikassa ja väärissä käsissä. Ruokaturvaa ei rakenneta vauraampien maiden ylituotannolla tai pelkästään suurten taloudellisten toimijoiden hallitsemalla tuotannolla. Ruoan maahantuonti on usein välttämätöntä täydentämään paikallista tuotantoa ja tasaamaan satovaihteluita, eikä siksi päämääränä voi olla täydellinen alueellinen omavaraisuus. Maahantuonti voi kuitenkin myös aiheuttaa sellaista riippuvaisuutta, joka rapauttaa omaa tuotantoa ja tekee ihmiset haavoittuvaisiksi ruokakriiseille. (SOFI 2018, 70)

Ruokajärjestelmän kohtalonkysymys ei olekaan: ”Miten ruokaa voidaan tuottaa tarpeeksi tulevaisuuden väestölle?”. Ensin on vastattava kysymykseen: ”Miten nykyisen kokoisella tuotannolla voitaisiin ruokkia maailman väestö tasavertaisesti?” Määrällisesti nykyinen tuotanto riittäisi, mutta se vaatisi tuotannon tapojen, kaupan rakenteiden ja ruokajärjestelmän valta-asetelmien mullistusta. Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, voidaan pohtia mielekkäämmin, missä ruokaa täytyisi tuottaa enemmän, missä vähemmän, millä keinoin ja kenen se pitäisi tuottaa.

Tuotantokeskeisestä näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää, että pienviljelijät ovat maailman ruoantuotannon keskiössä. Heillä on hallussaan vähemmistö ruoantuotannon resursseista, mutta he tuottavat valtaosan maailman ruoasta. (SOFI 2015, 31) Tosin tämän kunnollinen arvioiminen on erittäin vaikeaa tuotannon hajaantumisen vuoksi. Mutta koska nykyisessä ruokajärjestelmässä pienviljelijöiden asema on taloudellisesti ja poliittisesti alisteinen, suuri osa maailman pahimmin ruokaturvattomista ihmisistä on ruoan tuottajia. (Chappell 2018, 24–25; SOFI 2018, 91) Siksi täytyy sekä parantaa heidän mahdollisuuksiaan että kehittää sellaisia uusia ruoantuotannon tapoja, jotka soveltuvat heidän oloihinsa ja ovat ympäristöllisesti kestäviä.

Tämän vuoksi pelkästään ruoantuotannon käytäntöjen ja teknologian muutos ei riitä, vaan nuo muutokset on suhteutettava koko ruokajärjestelmän taloudellis-poliittiseen muutokseen. Juuri tässä tahtoo olla sokea piste niin tieteellisessä, poliittisessa kuin julkisessa keskustelussa. Tarvittava tutkimustieto on pääosin olemassa, ja paljon tärkeää työtä tehdään, mutta näkökulmien erillisyys on ongelma.

On muistettava, että myöskään väestönkasvun ja kaupungistumisen kehitys eivät ole itsenäisiä muuttujia. Jos ne otetaan kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi, ei nähdä mahdolliseksi nopeita muutoksia köyhyydessä, ruokaturvassa, eriarvoisuudessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa ja muissa väestökehityksen päätekijöissä. (Chappell 2018, 18–19) Ja vaikka kerran käynnistynyt kaupungistuminen tuskin helposti kääntää suuntaa etenkään väestönkasvun oloissa, sen vauhti on olennainen kysymys, sillä se vaikuttaa siihen, keretäänkö yhteiskunnan infrastruktuuria rakentaa ja ehtiikö työpaikkoja syntyä. Mikäli maailman pienviljelijöiden ja -kalastajien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema kohentuu, vähentyy myöskin paine maaseutujen tyhjentymiseen ja paikallisen tuotannon rapautumiseen. Tässä valtavirtaiset ajatukset yhteiskunnallisesta edistyksestä kääntyvät nurin.

MILLAISIA TUOTANTOTAPOJA TARVITAAN?

Ruokajärjestelmän pitää mullistua taloudellisesti ja poliittisesti, mutta millaisia uusien tuotantotapojen pitäisi olla? Kuten edellä todettiin, on vähennettävä haitallisia ympäristövaikutuksia, sopeuduttava ympäristömuutoksiin ja sovitettava toimintatavat paikalliseen ympäristöön – myös sosiaalisesti ja taloudellisesti turvaamaan tasa-arvoista yhteiskunnallista kehitystä, joka takaa kestävää ruokaturvaa.

Tuotantotapoja koskeva keskustelu jumittuu helposti polarisoivaan ”matalan” ja ”korkean” teknologian vastakkainasetteluun. Hedelmättömimmillään väännetään kättä luomutuotannon ja tehotuotannon hyveistä ja paheista. Tulevaisuuden tuotanto ei voi olla kumpaakaan niistä, eikä kumpikaan termi edes kuvaa nykyisten tuotantotapojen kirjoa tyydyttävästi. Termin ”tehotuotanto” alle mahdutetaan keskenään hyvin erilaisia toimintatapoja, ja luomutuotanto taas on ennen kaikkea kaupankäynnin näkökulmasta tuotteita standardisoiva säännöstö. Luomu siis ei ole synonyymi ympäristöystävälliselle tai kestävälle ruoantuotannolle.

Tulevien tuotantotapojen täytyy olla yhtäältä vähemmän energiaa ja luonnonvaroja kuluttavaa ja toisaalta paikallisiin oloihin sopeutuvaa, mihin standardisoidut käytännöt istuvat huonosti. Keskustelussa on käytössä monia termejä: agroekologia, regeneratiivinen maatalous, ilmastoviisas maatalous ja kestävä tehostaminen. Ne ovat osittain päällekkäisiä, mutta niillä on erilaiset painotukset. Yksikään ei kuitenkaan kuvaa mitään standardisoitua menetelmien joukkoa, vaan ruoantuotantoa lähestytään joko osana paikallisia ekosysteemejä ja kulttuurisia systeemejä tai jonkin tietyn lopputuloksen kuten esimerkiksi maaperän eliöstön hoitamisen ja hiilivarantojen elvyttämisen tai kasvihuonepäästöjen eliminoimisen näkökulmasta. Samaan tulokseen voi päätyä monin keinoin.

Yksi näitä näkökulmia yhdistävä piirre on pyrkiä siirtämään ruoantuotantoa edellä kuvatusta ihminen–ympäristö-nollasummapelistä kohti tuotantoa, joka voi tukeutua ”ympäristön yhteishyvään” (Lähde 2013, 86–91) ja auttaa sen elvyttämisessä. Tämä vaatii kuitenkin aina sovittamista paikallisiin oloihin, koska luonto ei ole yksi ja yhtenäinen.

Tiukkojen säännöstöjen välttäminen lieneekin mielekkään muutoksen ytimessä: tuotantotavat ja tuotetun ruoan valikoima täytyy sovittaa paikallisiin olosuhteisiin – niin ekologisiin kuin taloudellis–yhteiskunnallisiin. On aina muistettava ne ihmiset, joiden pitää kyetä omaksumaan uudet toimintatavat ja voida hyötyä niistä, ettei päädytä etenkin ruokaturvan kannalta huonoihin tuloksiin. Tästä nousee uusia kysymyksiä. Millaisia investointeja uudet toimintatavat vaativat? Kuinka paljon uutta oppimista ne edellyttävät? Millaisessa infrastruktuurissa ne toimivat? Teknologinen neutraalius on vaarallinen harhakuva ruoantuotannossa.

Innostuneissa teknologisissa utopioissa ruoantuotanto on siirretty kokonaan pelloilta ja meristä täysin keinotekoisiin ympäristöihin vertikaaliviljelmiin, ruokareaktoreihin rakennusten katoille ja vielä futuristisempiin paikkoihin. Tällaisilla keinoilla voi olla aikansa ja paikkansa etenkin suurkaupunkien ruokahuollon kannalta. Mutta jos joku väittää niiden korvaavan maaperän ja Auringon merkityksen, hän ei ymmärrä ruoantuotannon mittakaavaa. Etenkin hiilihydraatti- ja kuitupitoisten kasvien tuotannon mittakaava on niin valtaisa, että unelmat ”peltojen lopusta” ovat haihattelua.

Ja mikä tärkeintä, näissä unelmissa sivuutetaan se lukuisa väki, jonka elämä on edelleen riippuvaista maasta ja meristä. Mitä tälle joukolle kävisi heidän elantonsa murentuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin? Tällainen muutos voisi vain lisätä maailman nälkää ja epävakautta.

LOPUKSI

Nykyinen maailman ruokajärjestelmä ei voi pysyä ennallaan. Sen on muututtava ongelmien hillitsemiseksi ja kestävän ruokaturvan rakentamiseksi, ja se muuttuu väistämättä myös sellaisten ympäristömuutosten vuoksi, joita ei enää voida estää. Kuten IPCC:n raportti Global Warming of 1.5°C muistuttaa, maailman ruoantuotanto kohtaisi ongelmia, vaikka lämpeneminen onnistuttaisiin pitämään 1,5 asteessa teollisen ajan alusta lähtien. (IPCC 2015)

Tämä ilmastonmuutoksen ”turvaraja” on hyvin vaikeaa ja ehkä mahdotontakin saavuttaa, joten ruokajärjestelmän mukautumiskykyä pitää rakentaa varautuen myös maailmaan, jossa ilmasto lämpenee enemmän ja ympäristömuutokset ovat suurempia. Osittainen epäonnistuminen on skenaario, joka täytyy pitää mielessä. Ilmastonmuutoksen hillinnän tarvetta tämä ei silti vähennä, sillä jossain tulevat vastaan kriittiset rajat, jonka jälkeen koko järjestelmä romahtaa.

Ilmastonmuutoksen myötä monet nykyiset ruoantuotannon hedelmällisimmät alueet muuttuvat epäsuotuisammiksi, ja joillain ruoantuotannosta voi tulla mahdotonta. Tämä mullistaa väistämättä ruoan maailmankauppaa ja globaalia työnjakoa. Monista nykyisistä ruoan viejistä voi tulla ruoan tuojia, mikä lisää suhteellisen omavaraisuuden merkitystä koko maailmassa. Tämä ei tarkoita ruoan maailmankaupan loppua, mutta monien köyhempien maiden syvenevä tuontiriippuvuus ja oman tuotannon heikkeneminen on katastrofaalinen yhdistelmä ilmastonmuutoksen maailmassa.

Muutos koskettaa kuitenkin myös Suomen kaltaisia maita. Vaikka Suomi on kulutetussa ruoassa suhteellisen omavarainen, ruoan tuotantopanoksissa eli energiassa, rehussa, lannoitteissa ja maatalouskemikaaleissa se on syvästi tuontiriippuvainen – ja samalla monia ruoantuotannon ympäristövaikutuksia on ”ulkoistettu” muualle maailmaan (Lähde 2013, 64, 81). Moinen riippuvaisuus ei välttämättä ole enää mahdollista ruokajärjestelmän mullistuessa. Omavaraisuusasteen parantaminen ja oman ruoantuotannon monipuolistaminen lisäävät sopeutumis- ja mukautumiskykyä paikallisten viljelyolojen muuttuessa. Oman tuotannon monipuolistuminen edellyttää kuitenkin myös kuluttajakäyttäytymisen muutoksia, mikä on tuotannon ohjaamista visaisempi kysymys. Niin suurissa muutoksissa, joita väistämättä tarvitaan, ei kuitenkaan voida edetä vain seuraten hitaita kuluttajasignaaleja. Tarvitaan julkista tukea ja ohjausta.

Maailman ruokajärjestelmä on niin monimutkainen, että näin laajojen muutosten tarkka suunnitteleminen ja kontrollointi ei ole koskaan mahdollista. Tutkijat voivat esittää laskennallisia harjoituksia siitä, miten ruoantuotanto ja ruokaturva voitaisiin teoreettisesti järjestää parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ajatuskokeiden hyöty on kuitenkin rajallinen – on mietittävä taloudellis–poliittisia kehityskulkuja nykyisestä ”peritystä tilanteesta” lähtien. (Lähde 2013, 24–31)

Näiden polkujen askelmerkkejä ei voida uskottavasti suunnitella etukäteen. Sen sijaan monimutkaisten järjestelmien muutoksessa on mahdollista etsiä sellaisia ajureita, vaikuttavia tekijöitä, joihin voidaan kohdistaa yhteiskunnallista huomiota ja poliittista painetta. Missä ovat ne avainkohdat, joihin tarttumalla nykyinen ruokajärjestelmä voisi nytkähtää kohti uutta tilaa? Tässä etenkin kansainvälisen kaupankäynnin sopimukset ja instituutiot, ruoantuotannon tukimuodot, alkutuottajien poliittiset oikeudet, kehitysyhteistyön määrä ja muodot sekä ruokaketjun taloudellisen tuloksen jakautuminen ovat avainasemassa. Jotta kunnollista politiikkaa voidaan tehdä näihin suuntiin, tarvitaan tässä artikkelissa viitoitettua kokonaisvaltaista otetta sirpaleisten näkökulmien sijaan.

Ruoantuotannon tulevaisuutta voidaan miettiä mielekkäästi vain pitämällä mielessä tämä laajempi ruokajärjestelmän murros – silloinkin, kun kehitetään mitä kouriintuntuvimpia ja arkisimpia tuotannon uusia menetelmiä, rakennetaan uudenlaisia paikallisen ruokatalouden muotoja tai tehdään työtä ruoantuotannon ympäristövaikutusten parissa. Kun kaikki muuttuu, ei uutta voi suunnitella entisen pohjalle.

Ville Lähde

KIRJALLISUUS

Alexander, Peter et al., Losses, Inefficiencies and Waste in the Global Food System. Agricultural Systems 153, 2017, 190–200. https://doi.org/10.1016/j.agsy.2017.01.014

Chappell, Jahi, Beginning to End Hunger. University of California Press, Oakland 2018.

Ericksen, Polly, Conceptualizing Food Systems for Global Environmental Change Research. Global Environmental Change. Vol. 18. Iss. 1, 2007, 234–245. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2007.09.002

FAO, IFAD & WFP, The State of Food Insecurity in the World 2015. Rome, FAO, 2015 (SOFI 2015) http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf

FAO, IFAD, UNICEF, WFP & WHO, The State of Food Security and Nutrition in the World 2018. Rome, FAO, 2018. (SOFI 2018) http://www.fao.org/3/I9553EN/i9553en.pdf

FAO, The State of World Fisheries and Aquaculture 2018. Rome (SOFIA 2018)

Hickel, Jason, The True Extent of Global Poverty and Hunger. Third World Quarterly. Vol. 37, Iss. 5, 2016, 749–767. https://doi.org/10.1080/01436597.2015.1109439

Hoekstra, Arjen & Mesfin Mekonnen, The Water Footprint of Humanity. PNAS. Vol 109, Iss. 9, 2012, 3232–3237.

IPCC, Global Warming of 1,5°. 2018. https://www.ipcc.ch/sr15/

Kroodsma, David et al., Tracking the Global Footprint of Fisheries. Science. Vol. 359, Iss. 6378, 2018, 904–908. https://doi.org/10.1126/science.aao5646

Lang, Tim & David Barling, Food Security and Food Sustainability: Reformulating the Debate. The Geographical Journal. Vol. 178, Iss. 4, 2012, 313–326. https://doi.org/10.1111/j.1475-4959.2012.00480.x

Lappé, Frances Moore, et al., How We Count Hunger Matters. Ethics & International Affairs. Vol. 27, Iss. 3, 2013, 251–259. https://doi.org/10.1017/S0892679413000191

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

Mooney, Patrick & Hunt, Scott, Food Security: The Elaboration of Contested Claims to a Consensus Frame. Rural Sociology. Vol. 74, Iss. 4, 2010, 469–497 https://doi.org/10.1111/j.1549-0831.2009.tb00701.x

Pauly, Daniel & Dirk Zeller, Catch Reconstructions Reveal that Global Marine Fisheries Catches Are Higher than Reported and Declining. Nature Communications. 7, 2016. https://www.nature.com/articles/ncomms10244 

Poore, J. & T. Nemecek, Reducing Food’s Environmental Impacts Through Producers and Consumers. Science. Vol. 360, Iss. 6392, 2018, 987–992. https://doi.org/10.1126/science.aaq0216

Springmann, Marco, Options for Keeping the Food System within Environmental Limits. Nature. Vol. 562, 2018, 519–525.https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0

Tomlinson, Isobel, Doubling Food Production to Feed the 9 billion: A Critical Perspective on a Key Discourse of Food Security in the UK. Journal of Rural Studies. Vol 29, 2013, 81–90. https://doi.org/10.1016/j.jrurstud.2011.09.001

UN Convention to Combat Desertification, The Global Land Outlook. Bonn, Germany 2017.

Wise, Timothy, Can We Feed the World in 2050? A scoping paper to assess the evidence. Global Development and Environment Institute. Working Paper No. 13–04, 2013. http://www.ase.tufts.edu/gdae/Pubs/wp/13-04WiseFeedWorld2050.pdf

World Resources Institute, Creating a Sustainable Food Future, 2018.

8.1.2019

BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2018

Tutkimusyksikkömme toimintaa on voinut seurata kuluneena vuonna entistä läheisemmin, kun tammikuussa aukesivat BIOSin Facebook-sivut ja toukokuussa aloitettiin säännöllisen uutiskirjeen julkaiseminen. Tiedotimme myös tärkeistä julkaisuista tai tapahtumista ePressi-tiedotepalvelun kautta. Viime vuoden tapaan kokoamme tässä kirjoituksessa yhteen vuoden tärkeitä tapahtumia, julkaisujamme ja muuta toimintaamme.

BIOS ON OSA WISE-TUTKIMUSHANKETTA

Vuoden alussa käynnistyi Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittama WISE-tutkimushanke, jonka konsortioon BIOS kuuluu. Hankkeessa tutkitaan viheliäisiä ekososiaalisia murroksia, jotka “syntyvät toisiinsa kytkeytyvien hyvin monimutkaisten teknis-taloudellisten, ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden seurauksena. Niiden taustalla vaikuttavat usein kansainväliset muutosvoimat, joihin on vaikea vaikuttaa. Mikä pahinta, niitä koskevien päätösten on pakko tapahtua kiihtyvässä noidankehässä: on löydettävä kiireesti ratkaisuja ongelmiin, joita ei ymmärretä hyvin, joista ollaan eri mieltä ja joiden ratkaisut voivat synnyttää yhä uusia ongelmia.”

Hankkeen pyrkimyksenä on parantaa suomalaisen yhteiskunnan kykyä ennakoida tällaisia muutoksia ja valmistautua niihin. Keskeisenä työkaluna on policy operations room, eräänlainen politiikkapäämaja, joka toimii sekä hankkeen luomien harjoitusten alustana että mahdollisen tulevan politiikkamekanismin pohjana. Hankkeen johtaja professori Janne Hukkinen esitteli viheliäisten ongelmien problematiikkaa Ylen haastattelussa heinäkuussa.

EMMA HAKALA MUKAAN & JUSSI T. ERONEN PROFESSORIKSI

Kesällä joukkoomme liittyi uusi tutkija, Emma Hakala, joka on ympäristöturvallisuuden tutkimuksen pioneereja Suomessa. Muun muassa YK:lla ja Ulkopoliittisessa instituutissa työskennellyt Hakala on tärkeä lisä monitieteiseen joukkoomme.

Yksikkömme tutkija Jussi T. Eronen aloitti kesäkuussa kestävyystieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa. Tarkemmin ottaen hänen alaansa on pitkäaikaisten ekologis-sosiaalisten muutosten mallintaminen arktisessa ympäristössä. Uudesta työstään huolimatta Jussi pysyy BIOS-tutkimusyksikön korvaamattomana jäsenenä.

KESÄKUINEN METSÄSYMPOSIO JYVÄSKYLÄSSÄ

BIOS oli mukana järjestämässä kansainvälistä metsäsymposiota “The trade-offs between forest use, climate mitigation and society”, joka pidettiin Jyväskylässä Euroopan luonnonsuojelubiologian konferenssin yhteydessä. Symposiossa kuultiin lukuisten tieteellisten asiantuntijoiden esityksiä koskien biodiversiteetin ja ekosysteemien tilaa, metsien energiakäyttöä, LULUCF-kriteerejä, ilmastotavoitteita ja erilaisten biologisten hiilinielujen mahdollisuuksia. Tutkijoiden luennot ja paneelikeskustelussa esitetyt näkemykset olivat yhteneviä: energiantuotannon tulevaisuutta ei voida laskea merkittävästi puun energiakäytön varaan ilman että se vaarantaisi sekä luonnon monimuotoisuutta että biologisen hiilensidonnan mahdollisuuksia.

BIOS-NÄKEMYKSET PONNISTIVAT MAAILMALLE

BIOS-tutkimusyksikkö kutsuttiin laatimaan tieteellinen taustadokumentti vuonna 2019 ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten. Elokuussa julkaistussa ekologisen jälleenrakennusajan talouspolitiikkaa käsittelevässä tekstissä tarkastelimme, millaisia haasteita edessä oleva välttämätön ja perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen murros tuo talousajattelulle ja -politiikalle. (Englanninkielinen kirjoitus on luettavissa täällä.)

Työmme levisi yllättävän laajasti maailmalle, kun vajaan viikon kuluttua toimittaja Nafeez Ahmed puki tekstin ajatukset raflaavaan muotoon Motherboardin jutussaan “Scientists Warn the UN of Capitalism’s Imminent Demise”. Samaan tapaan railakkaasti asian ilmaisi Gritpostissa Scott Alden artikkelissaan “UN Scientific Paper Suggests Capitalism Has to Die in Order for Planet to Be Saved”. Bigthinkin Stephen Johnsonin otsikko oli “Scientists to U.N.: To stop climate change, modern capitalism needs to die”. Mail Onlinen Chris Pleasance uutisoi asiasta otsikolla “Capitalism as we know it is dying because it is too focused on short-term profit and not on long-term good, Scientists warn the UN”.

Syyskuisessa ScienceAlertin jutussa “To Save Ourselves It’s Time to Rethink Our Economic System, Warn Scientists” Tessa Koumoundouros tuli lähemmäs dokumenttimme henkeä ja kirjainta ja vertasi sitä vastaaviin kannanottoihin maailmalta. Vihdoin BIOS pääsi myös uutisoinnissa ääneen, kun Huffington Postin Laura Paddison haastatteli Paavo Järvensivua artikkeliinsa “We Cannot Fight Climate Change With Capitalism, Says Report”. Paavo totesi artikkelissa, että yksioikoinen keskustelu kapitalismin lopusta on oikeastaan harhaanjohtavaa. Vaadittavat materiaaliset, taloudelliset ja poliittiset muutokset ovat niin suuria, että tulevat yhteiskunnat ovat joka tapauksessa perustavasti erilaisia.

Paavo Järvensivua haastateltiin myös Elina Venesmäen kirjoittamassa Suomen Kuvalehden artikkelissa “Lajikato kiihtyy, halpa energia ehtyy – Tutkijat: kapitalistinen järjestelmä ei selviä ilman vahvaa ohjausta”. BIOS-väen ääni kantautui Atlantin yli, kun Paavo Järvensivua ja Tere Vadénia haastateltiin yhdysvaltalaisella This is Hell! -radiokanavalla. Paavo Järvensivua haastateltiin myös chicagolaisella Wbez-kanavalla. Brittitoimittaja Nafeez Ahmed palasi aiheen ääreen Independentin artikkelissa “This is how UN scientists are preparing for the end of capitalism”, jota varten hän oli haastatellut Paavo Järvensivua. Myös Deutsche Welle haastatteli häntä artikkeliin “After Lehman, climate activists urge economy rethink”.

BIOS VIDEOLLA

Tuotimme syyskuussa ensimmäisen oman luentovideomme “Millä tolalla maailma on?”, jolla Ville Lähde käsitteli maailman tilaa ja merkittävimpiä käynnissä olevia ympäristömuutoksia ja resurssikysymyksiä. Syyskuussa ilmestyi myös Ville Lähteen videohaastattelu “Circular economy and decoupling”, joka oli osa Tampereen ja Helsingin yliopistojen ja SITRAn yhteishankkeena toteutettua Leadership for Sustainability Change -luentosarjaa. Marraskuussa Tero Toivanen kertoi Tiedekulman videolla ilmastonmuutoksesta ja tulevaisuuden työelämästä.

KÄDENVÄÄNTÖÄ METSIEN HIILINIELUISTA

BIOS otti jälleen näkyvästi osaa metsien energiakäytöstä ja hiilinieluista käytävään julkiseen kiistaan syyskuussa. Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportin hälyttävät luvut metsien hiilinielujen kehityksestä olivat jääneet vähälle huomiolle, joten BIOS toi niitä julkisuuteen kirjoituksessaan “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Aiheesta oli väännetty kättä jo pitkään, mutta maaraportin luvut saivat keskustelun kiihtymään jälleen. Asiaa käsiteltiin muun muassa Vihreässä Langassa, Ylen sivuilla, Kansan Uutisissa ja Maaseudun Tulevaisuudessa, ja aikanaan vaille julkisuutta jääneet laskelmat saivat ansaittua julkisuutta.

Keskustelu sai myös omituisia käänteitä, kun Maaseudun Tulevaisuus julkaisi toimittaja Jarmo Palokallion kolumnin. Se sisälsi sarjan kummallisia väitteitä, joihin vastattiin lehden palstoilla niin BIOS-tutkijoiden omassa kuin Koneen Säätiön Kalle Korhosen kirjoituksessa. Myöhemmin syksyllä Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistiin toinen laaja BIOS-tutkimusyksikön toimintaa kritisoiva artikkeli, johon vastasimme omalla kirjoituksellamme.

Toisaalta loka-marraskuussa Maaseudun Tulevaisuus taas pyysi BIOS-tutkimusyksiköltä kommentteja samaan aiheeseen koskien Lauri Valstan kirjoitusta. BIOS julkaisi myös aiheesta oman pidemmän blogikirjoituksen. Marraskuussa julkaisimme vielä metsien käyttöä ja ilmastopolitiikkaa käsittelevän kirjoituksen “Metsien käytön ajojärjestyksestä”.

REAKTIOT IPCC:N GLOBAL WARMING OF 1,5°C -RAPORTTIIN

Lokakuun alkupuolella ilmestynyt IPCC:n tutkimusraportti mullisti niin kansainvälistä kuin kotimaista ilmastokeskustelua. Aiemmin suhteellisen turvallisena tavoitteena pidetty 2 asteen lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna todettiin nyt virallisesti hyvin vaaralliseksi verrattuna 1,5 asteen rajaan. BIOS-blogissa julkaistu essee “Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?” kävi läpi raportin pääkohtia, ja samoihin aikoihin julkaistu kirjoitus “Kaksi pääsykoekysymystä ilmastovaaliehdokkaille” tarjosi etenkin toimittajille eväitä julkisen ilmastokeskustelun parantamiseen. Antti Majavan essee “Hallituksen ilmastostrategia ei johda päästöjen vähenemiseenPolitiikasta.fi -lehdessä käsitteli asiaa kotimaisen ilmasto- ja metsäkeskustelun näkökulmasta.

JAKAUTUUKO SUOMI? -KIRJA

Lokakuussa ilmestyi Koneen Säätiön hankkeiden tutkijoiden kirjoittama teos Jakautuuko Suomi? Innon kustantamana. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde oli toinen kirjan toimittajista Johanna Vehkoon rinnalla. Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen kertoivat Yle-yhteistyöhankkeen kokemuksista artikkelissa, joka kaikkien kirjan tekstien tapaan julkaistiin ensin Koneen Säätiön sivuilla ja sitten painettuna. Teos sai ilmestyessään hyvin huomiota, ja Ville Lähde kommentoi sen sisältöä Helsingin Sanomissa ja Yle Radion Ajantasassa sekä esiintyi kirjan julkaisutilaisuudessa Koneen kartanolla.

TALOUS- JA ILMASTOPOLITIIKKA VAALIKAUDELLA 2019–2013 -SEMINAARI 22.11.

BIOS järjesti yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa 22.11. tulevan vaalikauden ilmasto- ja talouspolitiikkaa käsitelleen seminaarin Helsingissä. Seminaarissa tieteellisistä puheenvuoroista vastasivat Ilmatieteen laitoksen Jari Liski ja BIOS-tutkija Paavo Järvensivu. Tutkimusyksikkömme oli laatinut tilaisuuden taustaksi dokumentin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Puheenjohtajat Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät) kommentoivat tilaisuuden tutkijapuheenvuoroja, ja esittelivät puolueidensa ilmastolinjauksia. Tilaisuus keräsi Balderin salin täpötäyteen yleisöä, ja siitä kirjoitettiin Demokraatissa ja Vihreässä Langassa.

TIEKARTTA HIILINEUTRAALIIN KAUKOLÄMPÖÖN HELSINGISSÄ -JULKISTUSTILAISUUS 11.12.

BIOS-tutkimusyksikkö tilasi Valor-konsulttiyhtiöltä tiekartan hiilineutraaliin lämmöntuotantoon siirtymiseksi Helsingissä. Tiekartta luovutettiin pormestari Jan Vapaavuorelle 11.12. Balderin salissa järjestetyssä tilaisuudessa. Tiekartta sai paljon näkyvyyttä julkisuudessa muun muassa Helsingin Sanomissa, Maaseudun Tulevaisuudessa, Vihreässä Langassa ja Helsingin Uutisissa.

Asian tiimoilta käyty julkinen keskustelu sai välillä kipakoitakin sävyjä. Tämä ei ole yllättävää, sillä tiekarttaan sisältynyt kritiikki nykymuotoista ehdotettua kivihiilen käyttökieltoa vastaan osui samaan aikaan kahteen asiaan: yhtäältä kiellon kiistämättömään symboliseen merkitykseen – onhan fossiilisista polttoaineista luovuttava – ja toisaalta siihen seikkaan, että fossiilisten polttoaineiden laajamittainen korvaaminen biomassan energiakäytöllä ei ole kestävää. Julkaisimme joulukuussa tiekarttaselvityksen taustaa ja keskeisiä löydöksiä selkeyttävän kirjoituksen “Aidot ilmastopäästövähennykset ilman välivaiheita kaukolämmön tuotannossa Helsingissä”.

TIETEELLISIÄ JULKAISUJA

BIOS-tutkimusyksikössä juhlittiin syksyllä kahta väitöstä. Syyskuun lopussa Emma Hakala väitteli Helsingin yliopistossa otsikolla “International Organisations and the Securitisation of the Environment in Post-Conflict Western Balkans”. Marraskuun puolivälissä Tero Toivanen väitteli niin ikään Helsingin yliopistossa otsikolla “Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa”. Teron lektio julkaistiin myöhemmin Ennen ja nyt -lehdessä, ja hän selitti väitöskirjansa löydöksiä myös Ylen Ykkösaamussa.

Alkuvuodesta ilmestyi Ville Lähteen artikkeli “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” (niin & näin, 1/2018). BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadén kirjoitti kollegansa Antti Salmisen kanssa teoksen Elo ja anergia (niin & näin), joka ilmestyi keväällä. Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen yhteisartikkeli “Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?” ilmestyi teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino). Emma Hakalan artikkeli “Demokratisoituminen ja ympäristöpolitiikka EU:n itäisissä jäsenmaissa” ilmestyi teoksessa Demokratian karikot (Gaudeamus).

KIRJOITUKSIA BIOS-BLOGISSA

Edellä mainittujen kirjoitusten lisäksi BIOS-blogissa julkaistiin paljon muuta. Huhtikuinen artikkeli “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?” tarkasteli luonnonvarojen käyttöä ja unelmaa irtikytkennästä, joka mahdollistaisi kasvun jatkumisen ympäristöongelmien vähentyessä. Kirjoitus peräänkuulutti todellisten mittaluokkien ymmärtämistä tällaisissa keskusteluissa.

Toukokuisessa kirjoituksessaan “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä” Ville Lähde jatkoi julkisessa keskustelussa sitkeästi esiintyvien virheellisten väestönäkemysten kritiikkiä. Kirjoitusta varten hän tutustui uusimpaan tutkimukseen ja haastatteli kahta suomalaista eturivin tutkijaa. Myös heinäkuisessa esseessään “Joka päivä on ylikulutuspäivä” Ville Lähde perkasi virheellisiä tai ongelmallisia käsityksiä ihmistoiminnan ympäristövaikutusten mittaamisesta – esimerkkinä tunnettu “ekologinen jalanjälki”.

MUITA KIRJOITUKSIA

BIOS-tutkijat julkaisivat ahkerasti myös laajan yleisön julkaisuissa ja osallistuivat populaariin tiedekeskusteluun. Helmikuussa Paavo Järvensivu pohdiskeli yhdessä Mikko Dufvan kanssa OP-mediassa talouskasvun merkitystä kirjoituksessa “Meidän pitää laajentaa ajatteluamme talouskasvusta”. Maaliskuisessa kirjoituksessaan “Tulevaisuus ansaitsee paremman käsikirjoituksen” Antti Majava pohti Sitran blogissa näkymiä mahdollisesta maailmasta.

Huhtikuisessa Turun Sanomissa ilmestyi Emma Hakalan ja Hanna-Leena Lammen kirjoitus “Ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen, myös Suomessa”. Toukokuisessa Politiikasta.fi-esseessään “Kohtalokasta edunvalvontaa” Antti Majava kritisoi hallituksen energia- ja ilmastolinjauksia. Heinäkuussa Antti Majava kirjoitti sinileväesiintymistä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla.

Heinäkuussa BIOS esiintyi Kainuun Sanomissa kahdella kirjoituksilla. Ensin julkaistiin Tero Toivasen Ärjän taidefestivaalien esiintymiseen perustunut kirjoitus, sitten Antti Majavan kirjoitus “Järkeä metsien käyttöön”. Elokuussa ilmestyi Suomen Kuvalehdessä ja Kanavassa Emma Hakalan ja Vihreän Langan Riikka Suomisen yhteiskirjoitus “Ilmastonmuutos vaatii uutta turvallisuuspolitiikkaa – Puolustusvoimat kiinnostui jo, ja se voi herättää poliitikot”. Samassa kuussa ilmestyi Emma Hakalan working paper “India and the geoeconomics of climate change”.

Lokakuussa Versus-lehti pyysi Antti Majavalta kommenttikirjoituksen “Uusiutuva energiaoperetti”. Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat Politiikasta.fi-lehdessä otsikolla “Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen?” Marraskuussa ilmestyi Antti Majavan Versus-lehden kirjoitus “Planeetta muuttuu, politiikka muuttuu vielä nopeammin”.

Politiikasta.fi aloitti marraskuussa laajan “Miksi maailma on niin vaikea pelastaa?” -kirjoitussarjan, jonka toimittamisessa Emma Hakala on mukana. BIOS-tutkijat ovat myös sekä ideoineet sarjan kirjoittajia että kommentoineet kirjoituksia. Sarjan ensimmäinen julkaisu oli Ville Lähteen essee “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä”. Antti Majavan essee “Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin” ilmestyi joulukuussa.

BIOS LUENNOIMASSA

BIOS-väki luennoi akateemisissa ja muissa yhteyksissä pitkälti yli puolen sataa kertaa. Tieteellisistä esiintymistä voidaan mainita huhtikuinen Radical Relevances -konferenssi Helsingissä Viikissä. BIOS-väki piti tapahtumassa sekä luennon että paneelikeskustelun. Kesäkuussa Emma Hakala esiintyi Tukholmassa “Security beyond tanks and rifles” -työpajassa. Karoliina Lummaa piti keynote-luennon TEFI2018-konferenssissa. Elokuussa Helsingissä pidetyssä World Ecology -konferenssissa oli kolme BIOS-esitelmää.

Tammikuussa Emma Hakala ja Ville Lähde luennoivat ympäristöturvallisuudesta AY-väen rauhanpäivillä Helsingissä. Antti Majava piti esitelmän “Sata länsimetroa kymmenessä vuodessa?” Helsingin seudun ilmastoseminaarissa helmikuussa. Maaliskuussa Paavo Järvensivu luennoi Aalto-yliopiston Media intervention in the city -kurssilla. Huhtikuussa Tero Toivanen esiintyi Tiedekulman Ympäristöterapia-illassa, ja Ville Lähde luennoi Kansallisella Maanpuolustuskurssilla.

Syyskuussa Karoliina Lummaa esiintyi Vantaan Heurekassa Finnsight Visiofest -tapahtumassa, ja Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen Metanoia-instituutin Työelämä ja ilmastonmuutos -seminaarissa. Lokakuussa Ville Lähde piti luennon ja osallistui paneelikeskusteluun Tampereen Poliisiammattikorkeakoulun johtamisaamussa. Karoliina Lummaa piti alustuksen WIDE Open Source Science -tapahtumassa. Marraskuussa Emma Hakala piti ulkoasianvaliokunnassa esityksen “Ympäristöturvallisuus yhteistyön välineenä Länsi-Balkanilla”.

BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ

Vuoden aikana BIOS-tutkijoita haastateltiin eri tiedotusvälineissä kolmisenkymmentä kertaa. Ville Lähdettä haastateltiin syyskuussa Radio Suomi Tampereella puutarhanhoidosta, ja samassa kuussa hän keskusteli Yle Puheella Juuso Pekkisen ohjelmassa ilmastonmuutoksesta ja väestönkasvusta. Emma Hakala kommentoi marraskuussa Ylen Ykkösaamussa Intian ilmastopolitiikkaa ja joulukuussa Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa ilmastonmuutoksen torjuntaa. Tero Toivanen vieraili toukokuussa Ylen Mitä maksaa -ohjelmassa puhumassa tulevaisuuden työelämästä.

Antti Majava kommentoi tammikuussa Ylen haastattelussa metsäluonnon monimuotoisuuden heikentymistä. Toukokuussa Emma Hakalaa ja Ville Lähdettä haastateltiin Suomenmaan artikkeliin, joka käsitteli väestönkasvua ja Afrikan tilannetta. Ville Lähde kommentoi Helsingin Sanomien syyskuisessa jutussa YK:n tuoretta nälkäraporttia. Tero Toivanen kuvasi Ylen lokakuisessa jutussa ekologisen jälleenrakennuksen ideaa, ja samassa kuussa hän puhui Kansan Uutisissa ja Huili-lehdessä ilmastonmuutoksen torjunnasta ja työllisyydestä. Emma Hakala kommentoi joulukuussa Huvudstadsbladetissa Intian ilmastopolitiikkaa. Paavo Järvensivua haastateltiin Taloussanomissa ja Tero Toivasta Yliopisto-lehdessä.

ENSI VUOTEEN

Eduskuntavaalien lähestyessä ja etenkin Suomen EU-puheenjohtajuuskauden kynnyksellä on selvää, että seuraavien vaalien aikana käyty keskustelu, vaalien tulokset ja vaalien jälkeinen politiikan tekemisen tapa ovat avainasemassa. BIOS-tutkimusyksikkö pyrkiikin tekemään työtä sen eteen, että seuraavat vaalit olisivat ilmastovaalit – mutta todellisessa mielessä, ei siis vain tavanomaiset vaalit ilmastopuheella kuorrutettuna. Miten ilmastonmuutos ja muut tämän hetken kohtalokkaat ympäristökysymykset voitaisiin saada todella osaksi politiikan tekemisen ja siitä puhumisen arkipäivää? Miten ympäristö- ja luonnonvarakysymysten kohtalokkaat mittakaavat voitaisiin hahmottaa lyhytnäköisessä politiikkapuheessa?

Kuluneen vuoden aikana olemme myös tehneet paljon tutkimustyötä, joka kantaa ensi vuonna hedelmää tutkimusartikkeleiden muodossa. Osa niistä on jo julkaisuprosessissa, osa viimeistelyvaiheessa. Jatkamme työtä WISE-tutkimushankkeen parissa sekä omissa pitkäjänteisissä pyrinnöissämme ylittää tieteen, journalismin, poliitiikan ja julkisen keskustelun välisiä esteitä.

18.12.2018

UUTISKIRJE 12/2018

Tervetuloa vuoden viimeisen BIOS-uutiskirjeen pariin! Aikaisemmat uutiskirjeet löytyvät blogistamme ja sen voi tilata täältä.

BIOS luovutti tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön pormestari Vapaavuorelle 11. joulukuuta.

NOSTO

BIOS kommentoi Helsingin kaukolämmön tulevaisuutta ja esitystä “hiililaiksi”

BIOS luovutti 11.12. pormestari Jan Vapaavuorelle tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymiseksi Helsingissä. Taustalla oli Valor-konsulttiyhtiöltä tilattu selvitys. Tiekartan lähtökohtana on ilmastopaneelin suositus saada Suomen nettopäästöt nollaan mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen. Koska kaukolämmön tuotanto muodostaa noin puolet Helsingin kasvihuonepäästöistä, on sen merkitys ohittamaton pohdittaessa kaupungin tulevaa kehitystä.

Esitetty laki, joka kieltäisi kivihiilen käytön vuonna 2029, ohjaisi kuitenkin nykyisessä muodossaan kaukolämmön tuotantoa voimakkaasti metsäbiomassan käyttöön. Tämä on julkilausuttu lain valmistelutyössä. Helsingissä kivihiilen käyttöä suunnitellaan korvattavaksi metsäbiomassaa käyttävillä biolämpölaitoksilla. Ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimalla aikataululla ne eivät kuitenkaan vähentäisi kasvihuonekaasupäästöjä, mikä on myös todettu lain valmistelussa.

Metsäbiomassan käyttöä on kutsuttu “välivaiheeksi”, mutta viimeistään IPCC:n tuoreen 1.5°C -raportin myötä on selvää, että moisille välivaiheille ei ole aikaa. Sitoutuminen polttamiseen perustuvaan kaukolämmön tuotantoon vuosikausiksi ja samalla todellisten kasvihuonekaasupäästöjen pysyminen korkealla tasolla ei ole siksi hyväksyttävä ratkaisu. Tavoitteeksi pitää asettaa todellinen hiilineutraalius ja polttamiseen perustuvan tuotannon mahdollisimman nopea lopettaminen kokonaisvaltaisesti ilman välivaiheita.

Tiekarttaa kommentoitiin laajalti ainakin Helsingin Sanomissa, Maaseudun Tulevaisuudessa, Vihreässä Langassa ja Helsingin Uutisissa. Aihe herätti myös närää, etenkin siksi, että kivihiilen kielto nähdään perustellusti myös tärkeänä symbolisena eleenä. BIOS-tutkimusyksikkö kuitenkin peräänkuuluttaa sellaisia linjanvetoja, joissa poliittinen symboliarvo yhdistyy todellisiin päästövähennyksiin – mitä nykymuotoinen esitys kivihiilen kielloksi ei tee. BIOS ei siis tietenkään vastusta kivihiilen käytön lopettamista, kuten jotkut ehtivät jo ihmettelemään, vaan peräänkuuluttaa kasvihuonekaasupäästöjen todellista vähentämistä mahdollisimman nopeassa ja systemaattisessa aikataulussa.

Tuoreessa blogikirjoitukessa  selvensimme tiekartan taustalla olevia näkemyksiä ja johtopäätöksiä.

MAAILMALTA

Nature-lehti varoittaa kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta

Joulukuisessa Nature-lehden kirjoituksessaan kolme yhdysvaltalaista ilmastotutkimuksen professoria varoittaa, että ilmaston lämpeneminen etenee lähitulevaisuudessa ennakoitua nopeammin. Tätä uhkaa ei oteta heidän mukaansa täysimääräisesti huomioon edes IPCC:n 1,5°C -raportissa.

Taustalla on kolme samanaikaista trendiä. Ensinnäkin kasvihuonekaasupäästöt kasvavat edelleen, eli maailma on tällä hetkellä sitkeästi IPCC:n pahempien skenaarioiden radalla. Toiseksi muiden ilmansaasteiden torjunta on onnistunut ennakoitua paremmin. Se on hyvä uutinen ihmisten terveyden ja muun ympäristön kannalta, mutta valitettavasti se myös kiihdyttää ilmaston lämpenemistä – esimerkiksi tietyt pienhiukkaspäästöt kun ovat tähän asti hillinneet lämpenemistä. Kolmanneksi planeetta saattaa olla siirtymässä myös luontaisen vaihtelun lämpimämpään kauteen, joka vahvistaisi muutosta.

Tutkijat peräänkuuluttavat muun muassa ilmastoraporttia, joka keskittyisi seuraavien 25 vuoden muutoksiin ja hillinnän keinoihin, sekä huomattavasti vakavampaa panostusta siihen, että yhteiskunnat voivat sopeutua tuleviin muutoksiin. He myös esittävät, että nyt olisi kiireellistä saada aikaan leikkauksissa voimakkaissa mutta lyhytkestoisissa ilmastopäästöissä (metaani, musta hiili, HFC-yhdisteet).

“Sukupuuttokapina” leviää 

Uusi tulokas ympäristöliikehdinnän kentällä, “Sukupuuttokapina” eli Extinction Rebellion on kasvanut piskuisesta hankkeesta nopeasti näkyväksi toimijaksi. Liikehdinnän ytimessä on tuskastuminen vakiintuneiden poliittisten toimijoiden kyvykkyyteen saada aikaan nopeita muutoksia, ja politiikan kiihdyttämiseksi kutsutaan laajojen kansanjoukkojen väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta. Iso-Britanniasta liikkeelle lähtenyt hanke on levinnyt jo 35 maahan vain puolen vuoden aikana. Joulukuisessa avoimessa kirjeessään 100 tutkijaa, kirjailijaa, poliitikkoa ja aktivistia kutsui ihmisiä mukaan liikehdintään, joukossa mm. Vandana Shiva, Naomi Klein, Bill McKibben, David Graeber, Kate Raworth ja Eric Holthaus.

BIOS

Seminaari talous- ja ilmastopolitiikasta 22.11.

BIOS järjesti yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa 22.11. seminaarin “Talous- ja ilmastopolitiikka vaalikaudella 2019–2023”. Paikalla oli BIOS-tutkimusyksiköstä puhumassa Paavo Järvensivu, joka esitteli yksikkömme laatiman taustapaperin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus” ajatuksia. Toisen asiantuntijapuheenvuoron esitti Jari Liski Ilmatieteen laitokselta. Puheenvuoroja kommentoivat seminaarissa Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät).

Metsien käytön ajojärjestyksestä

Kirjoituksessaan “Metsien käytön ajojärjestyksestä” BIOS ruoti suomalaisen metsä- ja ilmastokeskustelun ongelmakohtia. Yksittäisten toimien seurauksien ja laskennallisten yksityiskohtien arvioinnin ja niistä kiistelyn sijaan tarvitaan kokonaisnäkemystä. Metsien käytöstä puhuttaessa on nähtävä julkisen vallan merkittävä rooli käytön ohjaajana, metsien rooli hiilinieluina ja -varastoina sekä ilmastonmuutoksen nykykehityksen luoma aikajänne. Tämä luo prioriteettijärjestyksen, jossa metsäpuun energiakäyttö asettuu viimeiseksi.

Kirjoituksessa muistutetaan myös ilmastonmuutoksen aikajänteestä: ei ole samantekevää, milloin ilmastopäästöjä tapahtuu ja milloin hiiltä saadaan sidottua ilmakehästä. Mitä myöhemmin toimiin ryhdytään, sitä todennäköisempiä ovat peruuttamattomat tai käsistä lähtevät seuraukset. Juuri tästä “overshoot” -ongelmasta IPCC:n 1,5°C-raportti varoittaa. Siksi on vastuutonta esittää, että metsien käytön ilmastovaikutusten aikajänteellä ei olisi väliä.

“Näiden seikkojen valossa on ratkaisevasti väliä sillä, laskevatko nettopäästöt 20 vai sadan vuoden aikajänteellä. Mitä nopeammin, sitä todennäköisemmin vältetään pahemmat seuraukset ja riskit. Aikajänne koskee niin päästöjen vähentämistä kuin nielujakin. Päästövähennyksissä Suomi on edennyt kohtalaisesti, mutta vaarassa ovat nielut, joiden pienenemistä Suomessa uhkaavat nimenomaan suunnitelmat hakkuiden kasvattamisesta ja puun energiakäytön lisäämisestä.”

Kirjoitussarja “Miksi maailma on niin vaikea pelastaa”

BIOS osallistui Politiikasta.fi -lehden kirjoitussarjan “Miksi maailma on niin vaikea pelastaa” toimittamiseen ja kirjoittamiseen. Lehden toimituskunnan Emma Hakala on myös yksikkömme tutkija ja BIOS-tutkijat osallistuivat kirjoitusten toimittamiseen ja ideoimiseen. Ville Lähteen kirjoitus “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä” ilmestyi 21.11., ja Antti Majavan teksti “Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin” 14.12. Suosittelemme myös lämpimästi Yrjö Hailan kirjoitusta “Miksi biodiversiteetin suojelussa ei ole onnistuttu paremmin?”.

Muuta toimintaa

Antti Majavan kirjoitus “Politiikka muuttuu, planeetta muuttuu vielä nopeammin” ilmestyi Versus-lehdessä 15.11. Miksi suomalaisten puolueiden menneiden ohjelmien ympäristökannat tuntuvat radikaaleilta nykytilanteessa?

Emma Hakala kommentoi Intian ilmastotoimia Ylen Ykkösaamussa 26.11. Onko Intia ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan uusi suurvalta kuten se esittää, vai onko todellisuus toinen?

Tero Toivasta haastateltiin Helsingin yliopiston Tiedekulman videolla, jossa hän pohti ilmastonmuutoksen hillinnän vaikutuksia suomalaiseen työelämään.

Paavo Järvensivu kommentoi Taloussanomissa liikenne- ja viestintäministeriön tuoretta raporttia.

LOPUKSI

Suosittelemme New York Timesin laajaa kirjoitusta “The Insect Apocalypse is Here”, joka antaa kattavan yleiskuvan hyönteismaailman biodiversiteetin kadosta.

Hyvän sään aikana -sivuston toimittaja Erkki Mervaala kirjoitti Katowicen ilmastokokouksesta käsin mielenkiintoisen artikkelin metsäpalojen ilmastovaikutuksista.

World Resources Instituten odotettu raportti “Creating a Sustainable Food Future” ilmestyi joulukuussa. Raportin pääviesti on, että ympäristöllisesti kestävän ruokajärjestelmän luominen ei onnistu millään yhdellä keinolla, vaan se vaatii toimia monilla eri tahoilla.