BIOS

Tyko Sallinen, Tehdasmaisema, 1919. Kuva Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Estääksemme ylitsepääsemättömiä ilmasto- ja ympäristökriisejä Suomen on muiden maiden tavoin toteutettava seuraavien vuosikymmenten aikana – eli syvien yhteiskunnallisten muutosten mittapuulla erittäin nopeasti – kestävyysmurros, jonka myötä luovumme fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta. Samalla on kyettävä luovasti sopeutumaan akuutteihin kriiseihin, joista viimeaikaisia esimerkkejä ovat koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Erityisen haasteen muodostaa näiden erilaisten aikajänteiden yhteensovittaminen: äkilliseen tilanteeseen reagointi ei saa kohtuuttomasti hankaloittaa pitkäjänteistä muutostyötä.

Vaatimukset haastavat eri toimijoiden välistä tiedontuotantoa ja koordinaatiota merkittävällä tavalla. Kestävyysmurros koskettaa käytännössä kaikkia talouden ja yhteiskunnan alueita, ja näillä alueilla tehtävien muutosten on tuettava toisiaan. Muutosten on oltava esimerkiksi teknologisesti yhteensopivia ja toteuduttava oikeassa järjestyksessä. Lisäksi niiden on mahduttava erilaisiin kokonaisuutta koskeviin rajoihin, joita ovat esimerkiksi luonnonvarojen käytön kestävyys ja osaavan työvoiman saatavuus.

BIOS on todennut, että erityisesti teollinen kestävyyssiirtymä vaatii uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa yhdessä päivittämistä. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin. Kutsumme tällaista tiedontuotantoa tiedevetoiseksi suunnitteluksi. Tiedevetoisuus viittaa ennen kaikkea siihen, että suunnittelun on asetuttava yksittäisten tahojen intressien yläpuolelle. Tiedevetoisen suunnittelun tehtävänä on tuottaa paras mahdollinen ennakoiva tieto demokraattisen päätöksenteon ja liike-elämässä sektorit ylittävän strategiatyön tueksi.

BIOS on ehdottanut erityisen suunnitteluyksikön perustamista osaksi kansallista tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspoliittista järjestelmää. Suunnittelua on kuitenkin hyvä pilotoida ennen pysyvämpien rakenteiden luomista, jotta ymmärrämme paremmin sen toimintaehdot. Suunnittelu on myös hyvä mieltää monitahoisena liukuvana prosessina, jota jo tapahtuu siellä ja täällä. Tiedevetoisen suunnittelun pilotointi on osa tätä kokonaisprosessia: jo sellaisenaan se tuo eri alojen asiantuntijoita yhteen ja lisää heidän ymmärrystään yhteisen tiedontuotannon ja koordinoinnin haasteista ja mahdollisuuksista. Pilotointi ei vain esittele suunnittelua vaan on suunnittelua.

Ateneum muodostaa suunnittelun pilotoinnille kohottavan ja virittävän ympäristön. Ateneum kertoo monimuotoista ja jatkuvasti uudistuvaa tarinaa Suomesta. Museon pysyvä näyttely kysyy, miten ihmisen paikka luonnossa on nähty eri aikoina ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet tämän käsityksen muokkautumiseen. Kestävyysmurros on jälleen yksi merkittävä murroskohta teollisessa, ekologisessa ja inhimillisessä historiassa. Ateneum houkuttelee osallistujat irrottautumaan pilotoinnin ajaksi oman ammattikuvan vakiintuneista käytännöistä, mutta ei sattumanvaraisesti, vaan aikamme oleellisten kysymysten äärelle, hahmottamaan jaettua tilannekuvaa ja suuntaamaan sitä kohti tulevaisuutta.

”Ihmisyys, tasa-arvo ja vastuullisuus ovat olennainen osa Ateneumia. Haluamme osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttaa maailmaan ympärillämme. Näemme, että yksi keino tähän on tilojemme avaaminen poikkitieteellisen ajattelutyön käyttöön. Aivan kuten BIOS kannamme syvää huolta ilmasto- ja ympäristökriisistä. Uskomme, että taide voi auttaa ratkaisujen keksimisessä, edustaahan se monin tavoin luovuutta ja ajattelun vapautta”, toteaa Ateneumin museonjohtaja Marja Sakari.

Suunnittelua pilotoidaan Ateneumissa taiteen äärellä kahtena maanantaina, kun museo on yleisöltä suljettu, marras-joulukuussa 2023. BIOS ja Ateneum kutsuvat mukaan joukon eri alojen asiantuntijoita, joilla on kestävyysmurroksen kannalta oleellista tietoa ja näkemystä, ja jotka haluavat kytkeä asiantuntemuksensa osaksi laajemman tilannekuvan muodostamista.

Lisätietoja tilaisuuksista:

Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi, tutkija ja perustajajäsen, BIOS-tutkimusyksikkö

Marja Sakari, marja.sakari@ateneum.fi, museonjohtaja, Ateneumin taidemuseo / Kansallisgalleria

Aiheesta lisää:

Tiivis BIOS-ideapaperi, laadittu 1.9.2022: Teollisen murroksen suunnittelu tekee näkyväksi mahdolliset ja houkuttelevat tulevaisuuspolut Suomessa, https://bios.fi/wp-content/uploads/2022/09/BIOS-Ideapaperi-010922.pdf

Laajemmin taustoittava tieteellinen artikkeli: Järvensivu et al. 2023, Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu, Poliittinen talous, 11(1), https://doi.org/10.51810/pt.124766

Pilotointiin osallistuneet (lisätty sivustolle 9.1.2024):

Jyrki Alkio, Työ- ja elinkeinoministeriö
Jussi Ahokas, BIOS-tutkimusyksikkö
Karoliina Auvinen, Suomen ympäristökeskus
Jussi T. Eronen, Helsingin yliopisto
Emma Hakala, Ulkopoliittinen instituutti
Paavo Järvensivu, BIOS-tutkimusyksikkö
Minna Kaljonen, Suomen ympäristökeskus
Tuomo Kalliokoski, Ympäristöministeriö
Juuso Koponen, Koponen + Hildén
Janne Korhonen, Kalevi Sorsa -säätiö
Matti Kuittinen, Aalto-yliopisto
Antti Majava, BIOS-tutkimusyksikkö
Raisa Mäkipää, Luonnonvarakeskus
Harri Lammi, Tiina ja Antti Herlinin säätiö
Kimmo Levä, Kansallisgalleria
Heikki Lindfors, Energiateollisuus
Ville Lähde, BIOS-tutkimusyksikkö
Johanna Markkanen, VTT
Marja Sakari, Ateneumin taidemuseo
Hannu Savolainen, Suomen ympäristökeskus
Tanja Suni, CLIC Innovation
Paavo Tertsunen, Huoltovarmuuskeskus
Veli-Pekka Tynkkynen, Helsingin yliopisto
Tere Vadén, BIOS-tutkimusyksikkö

Vedyn teknologisista mahdollisuuksista on puhuttu vaikka kuinka kauan, mutta viime vuosina “vetytalous” on noussut pelkästä teknologisesta ideasta laajemmaksi yhteiskunnalliseksi visioksi. Kuin “kiertotalous” tai “biotalous” aiemmin, se lupaa suorastaan yhteiskunnan aineenvaihdunnallista mullistusta. Investoinnit tähän visioon ovat kasvaneet voimakkaasti, ja poliittista pääomaa kerätään sen taakse hurjalla vauhdilla. Siksi juuri nyt on tärkeä hetki katsoa, mitä kaikkea vetytalous lupaa, mitkä lupaukset ovat uskottavia ja mitkä eivät. Vedyn rooli yhteiskunnissa kasvaa väistämättä, mutta kaikkia visioita ei kannata toteuttaa.

 

Vetykaasua koeputkessa. Kuvan lähde Wikimedia Commons.

Yhä useammilla EU-mailla on nykyään omia vetyohjelmiaan. Suomen uudessa hallitusohjelmassa visioidaan maan pyrkivän vetyvetoisesti “puhtaan energian suurvallaksi”, ja tämän rinnalle teollisuuden vetyklusteri julkaisi kesäkuussa oman strategiansa. Edellinen hallitus antoi valtionyhtiö Gasgrid Finlandin tytäryhtiö Vetyverkko Oylle tehtäväksi kansallisen vetyverkon kehittämisen ja visioita on myös putkistoista Itämeren alueelta manner-Eurooppaan. Alueellisia vetystrategioita ja kehittämisohjelmia on niin Pohjanmaalla kuin Kaakkois-Suomessakin. Saksa ja Italia ilmoittivat kesäkuussa edistävänsä maiden välistä “vetyvalmista” kaasuputkistoa, joka voisi tuoda maakaasua ja vetykaasua Afrikasta asti. Euroopan kaasutoimittajien yhteenliittymä on peräänkuuluttanut vetyputkien “selkärankaa” mantereelle. Maailmalla asiaa edistää taloudellinen yhteenliittymä Hydrogen Council, ja Yhdysvaltain IRA-ohjelmassa vedyllä on merkittävä rooli. 

Jonkinlainen vetymullistus siis on väistämättä edessä, sillä niin paljon poliittista ja taloudellista pääomaa on pelissä. On kuitenkin vaarana, että vedyn teknologisia mahdollisuuksia ja sen tiettyjen käyttötapojen järkevyyttä yliarvioidaan niin, että luodaan ongelmallisia polkuriippuvuuksia tuleville vuosikymmenille. Ekologisessa siirtymässä ylimitoitetut investoinnit ja riippuvuus juuri tietynlaisesta infrastruktuurista voivat päätyä hidastamaan muutosta kohtalokkaasti ja ohjaamaan ainakin niukkoja energiavirtoja väärään suuntaan. 

Vedyn merkitys nykyisten yhteiskuntien aineenvaihdunnassa on ennestään merkittävä ja tulee väistämättä kasvamaan. Mutta monissa käyttötarkoituksissa sen rooli on vielä spekulatiivinen ja osin hyvin ongelmallinen. Siksi on äärimmäisen tärkeää erotella toisistaan vedyn välttämättömyydet, hedelmälliset mahdollisuudet ja epätodennäköisimmät ja turhimmat käyttötarkoitukset. On hahmotettava mittaluokkia ja vedyn hyödyntämisen suhteita energia- ja resurssitehokkuuteen, sillä ekologisessa siirtymässä niukkuuden kysymykset tulevat aivan uudella tavalla polttaviksi. Vetytaloudesta ei pitäisi puhua epäkriittisesti erittelemättä, eikä optimistisia visioita tulisi nielaista sellaisenaan – perusteellisen kriittisen tarkastelun ja keskustelun aika on juuri nyt.

Perusasioita: vety energiataloudessa ja vedyn värit

Vety on jo nykyisellään laajassa käytössä yhteiskunnissa teollisuuden raaka-aineena tai katalyyttinä, ennen kaikkea öljyteollisuuden prosesseissa sekä ammoniakin ja metanolin tuotannossa mm. lannoiteteollisuudessa. Palaamme näihin käyttötapoihin tuonnempana, mutta koska vedystä puhutaan tällä hetkellä hyvin paljon osana energiantuotannon siirtymää, on hyvä muistuttaa tietyistä perusasioista. Vety ei ole tuulen, auringon, ydinvoiman, vesivoiman tai fossiilisten polttoaineiden kaltainen energianlähde. Ei siis ole olemassa “vetykaivoksia”, joista ammennettaisiin vetyä energiantuotannon polttoaineeksi. (Joskus tulevaisuudessa tällaisiakin saattaa olla, mutta tämä vedyn muoto on vielä niin spekulatiivinen ja marginaalinen, että siihen ei ole tarpeen syventyä. Niin ikään vedyn isotooppien käyttö fuusiovoimassa on oma kysymyksensä, mutta sekään ei kovin ajankohtainen.)

Energianlähteen sijaan vety tarjoaa mahdollisuuksia “energiavektorina”, siirtämisen, muuntamisen ja varastoinnin tapana. Sitä voi verrata siis tietyssä mielessä sähköön – sähköistyminen oli aikanaan vallankumouksellinen energiatalouden muutos, vähintään yhtä tärkeä kuin polttomoottorin yleistyminen. Niiden välillä on kuitenkin merkittäviä eroja, joista ilmiselvin on tietysti sähkön ja vedyn olomuodossa: siirrettävä virta ja kuljetettava ja säilöttävä kaasu. Energiataloudellisesti sähkön käytön hyötysuhde on erinomainen, mutta sen siirtämisellä on maantieteelliset rajat (siirtolinjojen häviöiden kasvaessa) ja sen pitkäaikainen säilöminen on hyvin hankalaa. 

Vedyn energiakäytössä hyötysuhde taas on heikko, sillä energiahäviöitä tapahtuu runsaasti niin vedyn tuottamisessa kuin sen energiakäytössä – eli käytännössä polttamisessa. Vetyä kuitenkin voidaan säilyttää pidempään ja kuljettaa kauemmas. Professori Ugo Bardi onkin kuvannut vetytalouden historian esseessään, miten alkujaan vetytalouden unelma luotiin, kun visioitiin maailman energiatalouden pyörittämistä muutamien massiivisten ydireaktorien (hyötöreaktorien) varassa. Huonolla hyötysuhteella ei olisi väliä runsauden maailmassa – vastaavanlaisia visioita rakennetaan nyt optimististen uusiutuvan energian näkymien varaan.

Toinen avainkysymys vedyn energiataloudellisessa roolissa on, millä tavalla vetyä tuotetaan – on tullut tavaksi puhua vedyn väriskaalasta. Tilanne on jopa hieman hupaisa, sillä uusia vedyn värejä kehitellään koko ajan lisää eri tuotantotapoja erottelemaan, mutta tässä yhteydessä keskitymme olennaisimpiin eroihin.

Saastuttavimmat tuotantomuodot, musta ja ruskea, perustuvat kivihiileen ja ruskohiileen. Harmaa perustuu maakaasuun. Vetyä erotetaan suoraan fossiilisista polttoaineista kaasutusprosessissa (sitä voidaan erottaa myös erilaisista biomassoista), ja prosessi tuottaa hyvin paljon ilmastopäästöjä. Valtaosa maailman vedystä tuotetaan näillä tavoilla – alle prosentti on muuta. Globaali noin 100 miljoonan tonnin vetytuotanto saa aikaan noin 2 prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä (arvioissa on hieman heittoa, mutta mittaluokka on tämä).

Astetta puhtaampi tuotanto on edelleen maakaasupohjaista, mutta tässä sinisessä vedyssä päästöjä pyritään vähentämään hiilen talteenotolla (carbon capture, CC). Sinisen vedyn vähäpäästöisyys ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia, kuten esimerkiksi Australian entinen pääministeri Malcolm Turnbull totesi tuoreessa kannanotossaan. CC-teknologia kaappaa talteen vain osan päästöistä, 80–90%, ja pyrittäessä kohti päästöjen nettonegatiivisuutta nämä jämäpäästötkin ovat ongelma. CC ei myöskään eliminoi maakaasun tuotantoon, kuljetukseen ja varastointiin sitkeästi liittyviä metaanipäästöjä – ja koska metaani on voimakas lyhytikäinen ilmastokaasu, ongelma on merkittävä. Kolmas kysymys on, pyritäänkö kaapattu hiilidioksidi varastoimaan (carbon capture and storage, CCS) vai kierrättämään toisiin käyttötarkoituksiin (carbon capture and use, CCU). Esimerkiksi synteettisten hiilivetyjen tuotantoon käytettäessä hiilidioksidi voi päätyä korvaamaan fossiilisia polttoaineita ja siten osaltaan vähentämään uusia päästöjä. Mutta mitä kiireellisemmäksi ilmastopäästöjen vähentäminen muuttuu aikataulun kiristyessä (eli mitä hitaammin toimet etenevät), sitä vähemmän varaa tällaiseen “hiilen kierrätykseen” on. Polttoainekäytössä hiili päätyy joka tapauksessa lopulta ilmakehään. Sinisen vedyn “puhtaus” on siis erittäin suhteellinen kysymys.

Vetytalousinnossa onkin puhuttu yhä enemmän vihreästä vedystä. Tällöin vetyä tuotetaan erottamalla se vedestä elektrolyysin avulla – prosessi on monille meistä tuttu koulun fysiikan luokasta. Mikäli käytettävä sähkö on vähäpäästöistä, voidaan puhua vihreästä vedystä. Vihreän vedyn osuus maailman vedyntuotannosta on nykyään häviävän pieni – jopa olematon – mutta juuri sen kasvua visioidaan hurjaksi.

Tällä hetkellä maakaasusta tuotettava harmaa vety on halvinta, mutta vihreän oletetaan halpenevan nopeasti sekä vähäpäästöisen sähköntuotannon lisääntyessä että elektrolyysilaitteistojen halventuessa (ks. tuore ennuste). Hurjimmissa unelmissa pyritään maailman elektrolyysikapasiteetin monisatakertaistamiseen.

Vedyn käyttö: nykytilanne ja unelmat

Kuten edellä mainittiin, vedyllä on jo ennestään merkittävä rooli raaka-aineena ja katalyyttinä teollisissa prosesseissa, noin 100 miljoonaa tonnia vuodessa globaalisti. Näihin käyttötarkoituksiin on tulevaisuudessa näkyvissä erisuuntaisia muutospaineita. Öljyteollisuudessa vetyä käytetään jalostusprosessissa ja petrokemian tuotannossa, ja koska tämä vastaa noin kolmannesta vedyn nykykäytöstä, öljyn käytön vähentyminen pienentää tätä osuutta. Lannoitteiden tuotanto on toinen merkittävä käyttötarkoitus, ja tähän liittyy kahdensuuntaisia paineita. Yhtäältä lannoitteiden ylikäyttöä olisi vähennettävä maailmassa, toisaalta monilla alueilla lannoitteita tarvitaan satojen nostamiseksi – erilaiset ekologisesti kestävämmän viljelyn muodot voivat vähentää tätä tarvetta, mutta tiellä on monenlaisia poliittisia, taloudellisia ja tuotannon historiaan liittyviä esteitä (viljelytapojen muutos on hidas prosessi).

Teollisuuskäytössä suurimpia kasvuodotuksia liittyy varmaankin teräksen tuotantoon. Heti alkuun on muistettava, että vetyä käytetään jo nykyään maailmassa terästuotannossa – se on neljänneksi suurin teollinen käyttömuoto. Vihreän vedyn käyttö alalla on kuitenkin vasta lastenkengissään, eli valtaosa on saastuttavammin tuotettuja vedyn muotoja. “Vihreän” teräksen tuotannossa pitäisi käyttää minimaalisen ilmastokuorman vetyä – nyt määrittelykamppailuja käydään siitä, tulisiko sen olla vihreää vetyä vai kelpaisiko myös sininen, ongelmineenkin. Mittakaavoista kertoo IEA:n arvio, jonka mukaan koko maailman terästuotannon siirtyminen puhtaimmalle polulle 15-kertaistaisi sektorin vedyntarpeen. Onkin selvää, että terästuotannon ympäristövaikutusten suitsimisessa entistäkin enemmän huomiota tulisi laittaa teräksen käytön vähentämiseen (esimerkiksi rakennusten pitkäikäisyys, korjattavuus ja käytön muokattavuus) ja kierrättämisen voimakkaaseen edistämiseen. Pitäytyminen business as usual -ennusteissa paisuttaa arvioita vedyn tarpeen kasvusta. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten materiaalivirtojen tarkastelua ei ole sisäistetty vielä alkujaankaan tarpeeksi ekologisen siirtymän näkymiin.

Teollisten käyttötapojen kasvuennusteilla ei kuitenkaan voitaisi kannatella nykyisen laajuista vety-hypeä, vaan se nojaa hyvin pitkälti vedyn rooliin energiajärjestelmissä. Juuri näihin kysymyksiin pitäisi suhtautua kriittisellä varovaisuudella ja epäilyksellä. Huono hyötysuhde on erityinen ongelma vihreän vedyn kanssa. Kun sähköä käytetään elektrolyysissä vedyn tuotantoon, tapahtuu väistämättä merkittävää hävikkiä. Ja kun vetyä käytetään energian tuotantoon, se tapahtuu polttamalla, mihin niin ikään kuuluu termodynaamisella vääjäämättömyydellä häviöitä. Koko prosessin hyötysuhde on siten helposti kertakaikkisen onneton.

Tämä on kriittisen tärkeä kysymys nyt, kun olemme uuden historiallisen sähköistymisen vaiheen äärellä. Irrottauduttaessa fossiilisista polttoaineista sähkön käyttö lisääntyy väistämättä hurjasti. Kun saastuttavaa vanhaa tuotantoa ajetaan alas ja uutta vähäpäästöistä rakennetaan, ja kun sähkön kokonaiskulutus kasvaa, kohdataan vaikea pullonkaula. Kuten aiemmassa blogikirjoituksessa pohjustimme, sähköistyminen antaa kuitenkin mahdollisuuksia helpottaa tilannetta. Sähkön käyttö on lukuisissa käyttötarkoituksissa tehokkaampaa, eli hyötysuhteeltaan fossiilisia polttoaineita parempaa. 

Energiasta saadaan irti enemmän työtä. More bang for your buck, kuten amerikkalaiset sanoisivat. Vähemmällä energialla voidaan saada aikaan enemmän. Parhaimmillaan sähköistäminen siis lieventäisi historiallisen pullonkaulan ongelmaa, kun kokonaisenergiabudjettia voitaisiin laskea. Vedyn suuri rooli energiajärjestelmissä sen sijaan voisi toimia jopa tätä pyrintöä vastaan.

Ainoastaan tietyissä rajatuissa asioissa työtä saadaan aikaan helpommin tai tehokkaammin polttamalla kuin sähköllä. Tällaisia voivat olla jotkin korkeaa lämpötilaa vaativat teolliset prosessit. Sähkö ei vielä myöskään teknisten rajoitteiden vuoksi sovellu moniin käyttötarkoituksiin – niinpä vedystä on puhuttu paljon esimerkiksi raskaan liikenteen, lentoliikenteen ja laivakuljetusten yhteydessä. Monet näistä asioista ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa teknologian kehittyessä – esimerkiksi mainitussa vihreässä terästuotannossa on näkyvissä myös teknologiapolkuja, joissa vedyllä ei olisi moista roolia, ja sähkörekkoja kulkee jo maanteillä.

Hyötysuhde ja teknologiset mahdollisuudet sekä näkyvissä oleva teknologian kehitys luovat näin ollen vedyn käytön järkevyyden hierarkian. Tämä asia on ollut suomalaisessa julkisessa keskustelussa näkyvillä hyvin vähän. Michael Liebreich, BloombergNEFin perustaja, on yhteistyökumppaneineen luonut alla olevat “vedyn tikapuut”, joiden ylemmillä puolapuilla ovat välttämättömät käyttömuodot. Mitä alemmaksi kuljetaan, sitä huonommaksi vaihtoehdoksi vety käy. 

Esimerkiksi auton käyttövoimana sähkön hyötysuhde on noin tuplasti vetyä parempi.  Lähinnä Japanissa ollaan hämmentävästi veikattu vetyhevosvoimia, mutta sielläkin näkyy merkkejä suunnan kääntymisestä. Tämä ei tarkoita, että sähköistyminen autoliikenteen ratkaisuna olisi automaattisesti kaikkiaan hyvä ratkaisu. Aivan kuten teräksen kohdalla, mittakaavalla on väliä. Mikäli nykyisen kaltainen ja kasvava henkilöautokeskeinen liikenne sähköistettäisiin yksi yhteen, edessä olisi varmasti mittavia materiaalien niukkuuteen ja niiden tuotannon ympäristövaikutuksiin liittyviä ongelmia (tosin esimerkiksi akkuteknologiassa uudet polut ovat mahdollisia, ja natriumpohjaiset akut ovat nousemassa merkittäväksi vaihtoehdoksi litiumpohjaisille). Laajapohjaisemmin ekologisesti kestävä liikenne vaatisi voimakkaampaa suuntaa kohti julkista ja kevyttä liikennettä sekä erilaisia tapoja henkilöautojen käytön jakamiseen.

On huomattava, että “vedyn tikapuiden” kaavio tarkastelee ennen kaikkea vedyn käytön kilpailukykyisyyttä, joten siitä ei voi suoraan lukea hyötysuhdetta eikä suhteutusta energiasiirtymässä syntyvään niukkuuteen, mutta se antaa hyvää osviittaa. (Adam Tooze käsittelee kaavion toista versiota Chartbook-uutiskirjeen esseessään.)

Michael Liebreich nostaa kirjoituksessaan esiin myös sen, miten fossiilienergiateollisuus tahtoo puhua ennen kaikkea sellaisista heikkotehoisista käyttömuodoista, joissa vety kilpailee sähköistymisen kanssa, kuten vedyn käytöstä liikenteessä tai jopa sen sekoittamisesta kotitalouskaasuun. Teollisuudella on tähän luonnollisesti oma intressinsä. Olemassa olevan vedyn tuotannon ja käytön “vihertämisestä” puhutaan huomattavasti vähemmän – koska siellä ei moista kilpailuasemaa ole.

Tähän liittyy tärkeä polkuriippuvuuden kysymys: päätyykö “vetytalous” edistämään kokonaisvaltaista siirtymää vähäpäästöisen energian hyödyntämiseen ja tukemaan uutta sähköistymisen vaihetta – vai pitääkö vetyinfrastruktuurin voimakas rakentaminen yllä “polttamisen polkua” ja korkeaa energiabudjettia? Juuri tästä on pitkälti kyse, kun puhutaan “vetyvalmiin” (hydrogen ready) infrastruktuurin rakentamisesta. “Vetyvalmis” tarkoittaa käytännössä infrastruktuuria, kuten putkistoa, joka soveltuisi sekä maakaasun että vedyn hyödyntämiseen. Tällöin vahvistettaisiin myös sinisen vedyn houkuttavuutta, pidennettäisiin maakaasun tuotannon elinkaarta ja hidastettaisiin uudenlaisen energiatalouden syntymistä. Vetytalous ei siis automaattisesti aja tarpeeksi nopeaa ja perustavaa energiasiirtymää.

Onkin erittäin tärkeä olla tarkkana sen kanssa, millaisilla argumenteilla vetytalouden puolesta puhutaan. Kovin usein mainitaan, että vety istuisi hyvin kaasuteollisuuden vanhaan runkoon – mutta käytännössä se vaatisi vedyn erilaisten ominaisuuksien vuoksi uutta infrastruktuuria. Molekyylikoostumuksensa vuoksi vety vuotaa harmillisen helposti läpi maakaasua varten valmistetuista putkistoista ja säiliöistä. Vety myös helposti haurastuttaa metalleja. 

Sekoittaminen maakaasuun lämmityksessä on tästä hyvä esimerkki. Monissa Euroopan maissa kaasu on keskeinen kotien lämmitysmuoto, toisin kuin Suomessa, ja kaasuyhtiöt ajavat sekoittamista voimalla mm. Iso-Britanniassa. Nykyinen infrastruktuuri putkistoista kotien boilereihin sallii kuitenkin vain hyvin matalan sekoitusasteen (maksimissaan 20%), mikä tarkoittaa, että lämmityksen päästöt leikkaantuisivat parhaassakin tapauksessa vain muutamalla prosentilla. Korkeampi vedyn osuus tai siirtyminen vetylämmitykseen vaatisi koko infran uusimista. Koko pyrinnössä ei energiataloudellisesti ole mieltä, koska lämpöpumput ovat hurjasti tehokkaampi tapa tuottaa lämpöä pienemmällä energiasyötteellä. (Vetypolkua on yritetty perustella kuluttajilla lähinnä matalammalla alkusijoituksella uuteen boileriin, mutta käyttökustannukset olisivat väistämättä korkeammat ja vain kasvavat ilmastosäädösten tiukentuessa.)

“Vetyvalmis” infra siis itse asiassa vaatii melkoisia muutoksia. Ja vaikka vety on painoa kohti hyvin energiatiheää, tilavuutta kohden se ei ole, joten vety vaatii kuljetuksessa tiivistämistä suurella paineella sekä erittäin alhaisia lämpötiloja (tai muuntamista ammoniakiksi, mikä heikentää hyötysuhdetta entisestään). Vety on myös hyvin räjähdysaltista, kuten Hindenburgin onnettomuus muistuttaa. Zeppelinonnettomuudessa kuolemattomaksi muuttuneen huudahduksen “Oh the humanity!” ei soisi saavan uusia tilaisuuksia. Vetytalouden tekniset kysymykset vaatisivat oman tekstinsä, ja tiettyyn rajaan asti ne ovat ratkaistavissa, mutta nykyisissä vetyvisioissa mittakaava on niin iso, että ongelmat täytyy ottaa tosissaan. Riskit kasvavat mittakaavan myötä.

Toistaiseksi vetyä on luotu tarkoituksiinsa pääosin paikan päällä. Ei ole olemassa laajamittaista vedyn kaupan ja kuljetuksen järjestelmää – juuri siksi alussa mainitut visiot vetyputkien “selkärangasta”. Niin ollen ei ole kunnon kokemuksiakaan vedyn hallinnasta laajassa mitassa. Mitä suuremmaksi vedyn visioita paisutetaan, sitä isompi urakka uudessa infrastruktuurissa olisi. Ja jos infrastruktuuria rakennetaan ja tuetaan etupainotteisesti epärealististen visioiden varassa, luodaan tuttua “uponneiden kustannusten ongelmaa” (sunk costs). Kun kerran on investoitu kunnolla, ei järjestelmiä raaskita olla käyttämättä, vaikka siinä ei niin järkeä olisikaan.

Vety osana vähäpäästöistä energiajärjestelmää?

Vihreän vedyn tuottaminen vaatii valtaisat määrät vähäpäästöistä sähköntuotantoa, sillä kuten todettua, jo tuotantovaiheessa hävikki on merkittävää. Suhteessa “primäärienergiasta” irti saatavaan työhön tarvitaan siis käytännössä sitä enemmän ylikapasiteettia mitä isompi rooli vedyllä on energiajärjestelmässä. Mutta joskus hävikissä voi olla järkeä. Vedyn kohdalla on kaksi rinnakkaista näkymää.

Ensimmäisessä vetyä voidaan tuottaa sähköntuotannon edullisina ylijäämäaikoina. Eli silloin kun sähköä on runsaasti eikä käyttötapoja ole tarpeeksi, vetyä voidaan tuottaa joko erilaisiin teollisiin tarkoituksiin, polttoaineiden tuotantoon – tai energian välivarastoksi. Välivarastona vedyllä on tietyt hyvät puolensa kuten mahdollisuus säilyttää sitä pitkään ja kuljettaa sitä paikasta toiseen (mainitut teknologiset ongelmat tosin huomioiden). Huonona puolena on kaksisuuntaisen konversion – elektrolyysi ja polttaminen – surkea hyötysuhde. Energiatehokkaampia välivarastoinnin muotoja olisi olemassa, kuten vesipumppuvoima, mutta esimerkiksi Suomessa yhteiskunnalliset esteet sen hyödyntämiseen ovat kovat. Vesistöjen muutoksia pumppuvoimakäyttöön vastustetaan paljon, ymmärrettävästikin. Toisaalta: mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee ja mitä korkeammiksi ilmastokaasujen pitoisuudet ehtivät nousta, sitä todennäköisemmin joudutaan tekemään valintoja huonojen vaihtoehtojen välillä. 

Näkyvissä onkin iso riski, että vetyyn energiavarastona päädytään hyötysuhteeltaan huonoimpana vaihtoehtona, koska se ei kohtaa niin merkittävää vastustusta, koska sillä on fossiiliteollisuuden tuki ja koska ylipäätään hurjissa vetyvisioissa tuotettavalle vedylle vain on löydettävä jotain käyttöä. 

Toisaalta monissa analyyseissä on varoitettu ensinnäkin siitä, että vain silloin tällöin – sähkön ylijäämäaikoina – käynnistyvillä elektrolyysereillä on paitsi teknisiä ennen kaikkea kannattavuusongelmia, eli tällainen varastointimuoto voisi vaatia ennakoimattoman paljon yhteiskunnan tukea (elektrolyysereitä on erilaatuisia, ja toiset sopivat paremmin satunnaiseen käyttöön, toiset jatkuvaan). Lisäksi jos sähköverkot saadaan kytkeytymään yhteen nykyistä paljon paremmin, erilaisia sähkön käytön joustoja saadaan edistettyä ja esimerkiksi sähköautojen akut toimivat pääasiallisen tarkoituksensa lisäksi välivarastoina, tällaiset sähkön ylijäämähetket voivat jäädä ennakoitua paljon harvinaisemmiksi. Vielä pidemmälle katsottaessa voidaan hyvin kuvitella myös tilanne, jossa ylijäämäsähköä joudutaan käyttämään esimerkiksi teknologiseen hiilen talteenottoon (direct air capture, DAC), etenkin mikäli hiilidioksidin pitoisuudet päästetään kohtalokkaan korkeiksi (ja pidemmällä aikavälillä pitoisuuksien laskeminen on joka tapauksessa välttämätöntä). 

Toisessa näkymässä luodaan suuri määrä vähäpäästöistä sähkön tuotantoa nimenomaan vedyn tuotantoon – kaikenlaisiin mahdollisiin tarkoituksiin, jolloin mainittua satunnaisuuden tuomaa kannattavuusongelmaa ei ole. Satunnaisen tuotannon kilpailuasetelma jatkuvan tuotannon kanssa olisi lähtökohtaisesti huono. Ja esimerkiksi teollisissa käyttötarkoituksissa tarvitaan toimitusten tasaisuutta ja varmuutta. Mutta tässä taas vaarana on edellä kuvattu energiasiirtymän pullonkaula: vedylle pyhitetty tuotanto alkaa syödä liiaksi muuta yhteiskunnan käytössä olevaa sähköntuotantoa. (Vaikka se siis paperilla korvamerkittäisiin vetytuotantoon, kuten EU:ssa käynnissä olevissa määrittelykamppailuissa on ehdotettu. Kun uuden rakentamisen kapasiteetti on rajallinen, lopputulos voi olla sama, sanotaan “paperilla” mitä tahansa.) 

Tässä tekstissä ei ole tilaa pureutua kysymykseen, millaisia luonnonvarojen kulutukseen ja maankäyttöön liittyviä rajoitteita vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämiselle on, mutta innokkaimmissa vetyvisioissa mahdollisuudet ilmeisesti nähdään melko rajattomina. Tässäkin on mukana iso riski.

Suuren mittakaavan jatkuvassa vetytuotannossa etulyöntiasetelma on sellaisilla alueilla, joilla runsas edullinen vähäpäästöinen sähkö yhdistyy kestäviin vesivaroihin. Tähän pohjataan nyt suomalaisia unelmia “puhtaan energian suurvallasta”, mutta on helppo nähdä, että maailmassa on todennäköisempiäkin tulevia tuotannon keskuksia. Saudi-Arabia on panostamassa asiaan hurjasti.

Ongelmakenttää voi lähestyä toisestakin kulmasta: puhtaan sähkön tuotannon kasvu voi pysähtyä, jos sähkölle ei keksitä taloudellisesti kannattavaa käyttöä. Suomessa haetaan ulospääsyä tästä ongelmasta nyt voimakkaasti vedyn avulla. Mutta jos tulevaisuuden vetymarkkinoita uskotellaan suuremmiksi kuin niistä tulee, voidaan “veikata väärää hevosta”. Tällöin liian suurella innolla vetypolulle lähteneestä Suomesta voi tulla jonkinlainen energiantuotannon banaanivaltio. Yhtäältä kysymys on siitä, löytyykö vedylle tarpeeksi järkeviä ja tehokkaita käyttökohteita, joiden avulla Suomi voi hyödyntää sitä korkeamman jalostusasteen tuotantoon (kuten teräkseen). Toisaalta kysymys on siitä, löytyykö vedyn “bulkkimyynnille” hyvät markkinat vai jääkö vetäjälle lyhyt tikku käteen. 

Lopuksi

Juuri nyt on siis paikka pysähtyä sekä arvioimaan uudelleen vedyn tuotannon ja kulutuksen ennusteita että priorisoimaan sitä, mihin vetyä kannattaa käyttää. On muistettava, että uusien käyttöideoiden lisäksi olisi saatava puhdistettua kaikki nykyinen vedyn tuotanto ja kulutus, joka on lähes täysin fossiilipohjaista. Sekin on hurja urakka. 

Kysymys ei siis ole, tarvitaanko vihreää vetyä. Sitä tarvitaan väistämättä, koska vety on osa yhteiskunnan aineenvaihduntaa entisestään ja etenkin terästeollisuudessa se on lähes varmasti osa tulevia teknologiapolkuja. Mutta kuten Adam Tooze kirjoittaa Foreign Policy -lehdessä (maksumuuri) vedyn “kangastukset” voivat ajaa myös yhteiskuntia historian harhapolulle hetkellä, jolloin siihen ei olisi varaa.

“On kaikki syyt olettaa, että kymmeniä miljardeja dollareita, valtavasti poliittista pääomaa sekä arvokasta aikaa käytetään ‘vihreisiin’ energiainvestointeihin, joiden pääasiallinen houkutus on, että ne minimoivat muutosta ja pitävät niin pitkään kuin mahdollista yllä nykyisen hiilivetyihin perustuvan energiajärjestelmän rakenteita.”

Kuten Tooze toteaa, energiasiirtymässä on oltava myös kokeilua, jotta uutta voidaan oppia. Kaikenkattava vetyskepsis on siis harhaanjohtavaa. Kiireisessä ekologisessa siirtymässä ei kuitenkaan enää voida nojata vain teknologianeutraaliuteen ja kokeilla kaikkea kaikkialla, vaan niukkoja resursseja on ohjattava. Neutraaliuden sijaan tarvitaan jatkuvaa, tieteellisesti perusteltua ja kriittistä keskustelua siitä, mihin ollaan menossa. Ekologisessa siirtymässä tarvitaan suunnitelmallisuutta.

Nyt vetytalouden visiointia ei ohjaa tällainen tarkastelu, vaan pahimmillaan energiasiirtymän viivyttämiseen pyrkivät intressit ja valitettavan helposti ylimitoitetut arvioit vedyn potentiaalista. Tooze varoittaa, että jos voimakkaalla taloudellisella tuella ja poliittisella arvovallalla rakennetaan teknologista polkuriippuvuutta, joka sitten osoittautuukin mittakaavaltaan virhearvioksi (ja joissain käytömuodoissa jopa hyvin vaaralliseksi), se rapauttaa koko ekologisen siirtymän legitimiteettiä.

BIOS-tutkimusyksikkö

Lisälukemista:

https://www.carbonbrief.org/in-depth-qa-does-the-world-need-hydrogen-to-solve-climate-change/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-one-the-supply-side/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-two-the-demand-side/

Podcasteja aiheesta:

https://myenergy2050.com/the-massive-challenge-of-hydrogen-florian-kern-ep-63/

https://adamtooze.com/2023/05/12/ones-tooze-could-green-hydrogen-revolutionize-the-energy-sector/

https://www.thegreatsimplification.com/episode/63-paul-martin

Teollisuuspolitiikasta puhuminen ei ole aivan helppoa, kun paikalla on edustava joukko Euroopan unionin meppejä ja ylintä johtoa, aina Ursula von der Leyeniä ja Roberta Metsolaa myöten, sekä kansainvälinen huippuedustus tutkijoita ja järjestöjen edustajia, jotka suhtautuvat kriittisesti talouskasvuun politiikan ylimpänä tavoitteena. Karkeasti ottaen: totunnaisen politiikan suunnasta on helppoa nähdä teollisuuspolitiikan asettuvan vastoin EU:n sääntöperustaista vapaakauppalinjaa, ja kasvukritiikin suunnasta teollisuuspolitiikka näyttäytyy helposti valtion keinona lisätä taloudellista kasvua ja kilpailukykyä paikallisesti, muun maailman kustannuksella. BIOS näkee tästä huolimatta teollisuuspolitiikassa potentiaalia edistää nopeaa kestävyysmurrosta Euroopassa. Oikeastaan määrätietoinen teollisuuspolitiikka on nopean ja hallitun kestävyysmurroksen välttämätön edellytys.

 

BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu ja Jussi Ahokas olivat läsnä Euroopan parlamentissa Brysselissä pidetyssä Beyond Growth -konferenssissa 15.-17. toukokuuta. Järvensivu osallistui teollisuuspolitiikka-aiheiseen paneelikeskusteluun, jonka veti Vihreiden europarlamentaarikko Ville Niinistö.

 

Beyond Growth 2023: avauspuheenvuorot, vuorossa Euroopan parlamentin puhemies Roberta Metsola, (c) Euroopan unioni 2023

Teollisuuspolitiikka on teollisuuden ja muidenkin toimialojen yhteiskehittämistä julkisen vallan ohjauksessa. Teollisuuspolitiikkaa harjoittava valtio tai valtioliitto osoittaa suuntaa teollisuuden uudistumiselle sekä huolehtii, että tarvittavat toimijat löytävät toisensa, tietoa ja osaamista on tarjolla riittävästi, infrastruktuuri ja resurssit ovat kohdillaan ja rahoitusolosuhteet ovat suotuisat. Tarvittaessa valtio myös työllistää ja investoi itse. Historiallisesti teollisuuspolitiikka on ollut voimakkainta muutaman vuosikymmenen ajan toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa tämä oli jälleenrakennuksen ja nopean teollistumisen aikaa, jolloin luotiin myös hyvinvointivaltion instituutiot ja muut perusedellytykset.

Voisi sanoa, että Euroopan unionissa teollisuuspolitiikka on ollut pannassa 1980-luvulta lähtien. EU keskittyi luomaan pelisääntöjä kilpailullisille markkinoille. Tärkeitä työkaluja olivat kilpailulainsäädäntö ja valtiontukien rajoittaminen. Valtion aktiivista puutuntaa markkinoiden toimintaan – sen jälkeen kun markkinat ja niiden säännöt on valtion toimesta luotu – pyrittiin merkittävästi vähentämään. Tämä oli linjassa laajempien globaaleja markkinoita avaavien poliittisten virtausten kanssa.

Kuitenkin 2010-luvulla ja kiihtyvästi aivan viime vuosina Euroopan unionissa on otettu valtavia harppauksia kohti uutta teollisuuspolitiikkaa (lue lisää: Di Carlo & Schmitz 2023). Taustalla on ennen kaikkea huoli Euroopan jäämisestä puristuksiin geopolitiikan melskeissä. Kiina on ottanut tuotantoketjut haltuun ja mennyt monin paikoin ohi myös teknologisessa osaamisessa, Yhdysvallat tukee omaa teollisuuttaan massiivisilla tukipaketeilla, ja Venäjä hajottaa entisiä asetelmia ja suhteita väkivalloin. EU on herännyt todellisuuteen, jossa se kokee välttämättömäksi tukea teollista osaamistaan ja resurssien hallintaa.

Von der Leyenin aikakaudella teollisuuspolitiikkaa pyritään parhaan mukaan sitomaan Euroopan Green Dealin “digivihreisiin” tavoitteisiin. Green Deal on puutteistaan huolimatta ollut selvästi se ylin kokonaislinjaus, joka on ohjannut Eurooppaa johdonmukaisesti kohti ilmasto- ja ympäristötavoitteita. Suomessakin on monin paikoin yllätytty sen tiukkuudesta: ei ole voitu tuudittautua siihen harhaiseen ajatukseen, että meillä teollisuus olisi aina vihreämpää kuin muualla, joten meitä vaatimukset eivät niin kosketa.

Mitään perussopimuksia EU:ssa ei ole avattu ja solmittu uudestaan. Teollisuuspolitiikan mahdollistajaksi on nostettu uinuvana pitkään sopimuksissa mukana ollut IPCEI-säädös (important project of common European interest). Se antaa valtioille mahdollisuuden joustaa kilpailu- ja valtiontukisäännöistä, kunhan kysymys on Euroopan yhteisistä tärkeistä projekteista. Samaan suuntaan on kuljettu suhteessa EU:n talouspolitiikan sääntöihin, joita on tulkittu luovasti erityisesti koronapandemian aikana sekä Venäjän hyökättyä Ukrainaan mutta esimerkiksi rahapolitiikan osalta myös jo 2010-luvulla globaalin finanssikriisin jälkeen.

***

Tässä ajassa teollisuuspolitiikkaa on ajateltava erityisesti suhteessa kestävyysmurrokseen. Luonnontieteiden kansainvälinen konsensusnäkemys on, että maailman tärkeimmissä talouksissa on saavutettu vaarallisen vähän edistysaskelia. Näin on myös Euroopassa: ilmastopäästöjä on vähennettävä radikaalisti nopeammin kuin mihin on kyetty tähän mennessä, hiilinieluja on lisättävä, luonnon monimuotoisuutta on turvattava ja luonnonvarojen käyttöä on uudistettava ja vähennettävä kestävälle tasolle. Muuten ihmiselämän edellytykset planeetallamme heikkenevät laajoilla alueilla sietämättömiksi ja kaikkialla hyvin epävakaiksi.

Tästä juontuu Beyond Growth -konferenssissa koettu korkeajännite: luonnontieteet huutavat, että tehkää kaikkenne, ja poliittinen realismi toteaa alistuneesti, että valitettavasti meidän kaikkemme ei nyt ole tämän enempää. Euroopan Green Deal ei ole ansioistaan huolimatta sanottavasti kyennyt muuttamaan tätä asetelmaa. Niinpä eri alojen tutkijat ja järjestöjen edustavat haastoivat konferenssissa tätä poliittista realismia, niin kuin he tekevät tietysti kaiken aikaa kaikkialla muuallakin.

Mitä nopeaa kestävyysmurrosta peräänkuuluttavat tutkijat – siis he, jotka ovat linjassa luonnontieteiden konsensusnäkemyksen kanssa – tarjoavat ratkaisuksi? He ohjaavat huomion ihmisten jokapäiväistä elämää kannattelevien sosioteknisten järjestelmien (energia, liikenne, ruoka, kaupungit) uudistamiseen. Konferenssissa usein kuultu sanapari tässä yhteydessä oli tehokkuus ja kohtuus (efficiency & sufficiency).

Tehokkuus viittaa energia- ja materiaalitehokkuuteen. Tiedetään, että esimerkiksi sähköautot ovat huomattavasti polttomoottoriautoja energiatehokkaampia. Kohtuus taas kuvaa sitä, että ihmisillä on nyt ja tulevaisuudessa edellytykset hyvän elämän kannalta tärkeiden tarpeiden riittävälle tyydyttämiselle. Kohtuusnäkökulma tarkastelee sekä kysymystä “mikä riittää” että miten tämä riittävä tuotetaan kaikkien saataville. Kun nämä näkökulmat yhdistetään, tullaan pohtineeksi, mitä on tarpeenmukainen liikkuminen ja miten se voidaan toteuttaa tehokkaasti. Eli minkälainen liikennejärjestelmä on sellainen, joka mahdollistaa hyvän ja riittävän liikkumisen aiheuttamatta liikaa kuormitusta luonnolle, ja miten se rakennetaan olemassa olevista lähtökohdista käsin.

Näemme teollisuuspolitiikan oleellisena osana tällaista sosioteknisten järjestelmien uudistamista. Ensinnäkin uudistaminen on selvästi teollista toimintaa: kevyen liikenteen väylien rakentaminen, sähköinen julkinen liikenne, jäljelle jäävän yksityisen liikenteen sähköistäminen, digitaaliset palvelut ja niihin tarvittavat välineet, ja kaiken tämän taustalla olevat teknologia-, energia- ja materiaalituotanto- ja käyttöketjut. Toiseksi järjestelmien uudistaminen vaatii todella paljon tutkimusta, koulutusta, innovaatioita ja investointeja (todettakoon varmuuden vuoksi, että myös degrowth-tutkijat painottivat moneen otteeseen konferenssissa juuri tämänkaltaisia “massiivisia investointeja” tehokkuuteen ja kohtuuteen). Kolmanneksi sellaisesta energia- ja materiaali-intensiivisestä taloudellisesta toiminnasta, joka ei osallistu järjestelmien tarkoituksenmukaiseen uudistamiseen, on luovuttava. Tähän on kaksi syytä: vähennetään siitä kokonaisaktiviteetin määrää, jonka on käytävä muodonmuutos ollakseen kestävää, ja voidaan siirtää siihen varatut resurssit, mukaan lukien työntekijät, välttämättömään uudistustyöhön.

Teollisuuspolitiikan tehtävänä on koordinoida ja vauhdittaa tätä mittavaa ja monimutkaista prosessia. Yritysten ja työntekijöiden näkökulmasta teollisuuspolitiikka vähentää epävarmuutta: kyetään näkemään realistiset tulevaisuuspolut, uskalletaan innovoida ja investoida, uskalletaan (uudelleen)kouluttautua, uskalletaan ottaa vastaan töitä, jotka rakentavat kestävää tulevaisuutta. Teollisuuspolitiikka tekee – nyt heti, ei joskus hamassa tulevaisuudessa – yksityisten toimijoiden näkökulmasta ymmärrettäväksi ja taloudellisesti kannattavaksi sen liiketoiminnan ja työn, jota tarvitsemme sosioteknisten järjestelmien uudistamiseksi.

***

Tässä ajassa eurooppalainen teollisuuspolitiikka kohtaa ainakin kaksi isoa vastakysymystä: Miten voidaan varmistaa, että se todella tukee kestävyysmurrosta? Miten varmistetaan, ettei se lipsahda perinteiseksi mikä-vaan-kelpaa kasvupolitiikaksi, läntiseksi protektionismiksi tai silkaksi kaivannaiskolonialismiksi? Pienten EU-jäsenmaiden kuten Suomen näkökulmasta vastassa on lisäkysymys: Miten varmistetaan, että eurooppalainen teollisuuspolitiikka kohtelee jäsenmaita reilusti?

Konferenssin paneelikeskustelussa BIOS:n valitsema näkökulma oli tiedontuotannollinen. Käsittelemme sitä seuraavaksi, ja palaamme vallankäytön kysymyksiin sen jälkeen.

Lähtökohtaisesti on huomattava yksi iso ero kilpailullisten markkinoiden edistämisen ja teollisuuspolitiikan välillä. Edellisessä suunnitellaan yksinomaan markkinasääntöjä ja jälkimmäisessä markkinasääntöjen lisäksi teollisuuden konkreettisia tulevaisuuspolkuja. Otetaan esimerkiksi vetytalous, nyt kun siitä niin paljon puhutaan. Teollisuuspolitiikan tekeminen vaatii, että julkinen valta ymmärtää, ja demokratiassa riittävän laajasti myös kansalaiset ymmärtävät, vetytalouden perustekijät ja linjavaihtoehdot. Panostetaanko Suomessa niin sanotun vihreän vedyn jalostamiseen lannoitteiksi ja muiksi tärkeiksi raaka-aineiksi vai pyritäänkö isossa mittakaavassa vedyn vientiin sellaisenaan? Nähdäänkö sillä oleellista roolia liikennejärjestelmien uudistamisessa? Riittävätkö Suomelle ulkomaiset investoinnit vihreään siirtymään vai tavoittelemmeko tosissamme kotimaista osaamista ja pääomia?

Väitämme, että jotta tämänkaltaisiin kysymyksiin voidaan mielekkäästi vastata, tarvitaan jatkuvaa monialaista ja riippumatonta tilannekuvan päivittämistä. Kutsumme tätä tiedevetoiseksi suunnitteluksi. Se yhdistää tyypillisesti erillään sijaitsevat tietoalueet kuten ekologiset reunaehdot, käytettävissä olevat materiaaliset resurssit, infrastruktuurin, sosiaaliset käytännöt, teknologiset kehityspolut sekä geopolitiikan ja kansainvälisen kaupan kehityksen. Se myös tasapainottelee erilaisten rationaliteettien kuten ekologisen resilienssin, taloudellisen kilpailukyvyn, geopoliittisen turvallisuuden ja inhimillisen hyvinvoinnin välillä. Lisäksi kun teollisuuspolitiikan tavoitteena on edellä kuvatusti hyvään elämään riittävien edellytysten rakentaminen, korostuu inhimillinen, sosiaalinen ja kulttuurinen näkökulma: riittävyyden ja hyvän elämän kaltaiset kysymykset eivät hahmotu vain teknisistä viitekehyksistä käsin. Tämän kaiken pohjalta tiedevetoinen suunnittelu hahmottelee sellaisia realistisia ja houkuttelevia tulevaisuuspolkuja, jotka toteuttavat nopean kestävyysmurroksen.

Tiedevetoinen suunnittelu siis muodostaa kuvan tarvittavista sosioteknisten järjestelmien muutoksista. Se hahmottaa teollisuuspolitiikan sisällön, joka on linjassa kestävyysmurroksen kanssa ja kohtelee eri toimijoita reilusti EU:n sisällä ja sen puolella. Suunnittelua tarvitaan, mutta paras mahdollinen tieto ei vielä varmista, että sitä käytetään oikein. Jäsenmailta ja EU:lta on vaadittava, että ne sitoutuvat parhaaseen monialaiseen tieteelliseen tietoon teollisuuspolitiikkaa toteuttaessaan. Käytännössä tämä vaatimus jää kansalaisyhteiskunnan tehtäväksi. Ilmeinen vastavoima poliittisen paineen luomisessa tulee vakiintuneiden teollisuudenalojen suunnalta. Niiltä, jotka vaativat, että ruoan, energian, kemikaalien, autojen tai vaikkapa sellun tuotannossa ei tule tehdä merkittäviä muutoksia, tai ainakaan liian nopeasti. Että me emme ainakaan tee ensimmäisenä.

Toinen merkittävä poliittinen vastavoima tulee nationalistisesta suunnasta. Siltä suunnalta pyritään uskottelemaan, että muilla ei ole niin väliä, kunhan me pärjäämme. Tässä ei tietysti ole edes instrumentaalisesta näkökulmasta mitään järkeä: ilmasto- ja ympäristökatastrofien aikakaudella mitkään muurit eivät pidättele. Ilmastonmuutosta ja luontokatoa on ehkäistävä kaikkialla, ja tehokkainta se on hyvässä yhteistyössä, luonnonvaroja ja osaamista oikeudenmukaisesti jakaen. Nyt kun geopoliittinen tilanne on epävarma ja edelleen kiristyvä, Euroopan kannalta realistinen johtopäätös on luoda ja ylläpitää hyviä kumppanuussuhteita kaikkialle mihin se on mahdollista, ja erityistä huomiota tarvitaan kehittyvien maiden suuntaan.

Kansallisen ja eurooppalaisen teollisuuspolitiikan on tuettava toisiaan ja edettävä rinnakkain. Myös tässä tiedevetoinen suunnittelu on tärkeässä osassa. On katsottava realistisesti, mitkä ovat mielekkäitä teollisia kehityspolkuja ja mitkä ovat niiden roolit missäkin päin Eurooppaa. Tähän vaikuttavat maantieteelliset erityispiirteet, luonnonvarat, peritty teollinen rakenne ja niin edelleen. Uusiutuvan energian lisääntyvä tuotanto ja käyttö vain korostaa materiaalisia kohtalonyhteyksiä ja alueiden erityispiirteitä. Tässä mielessä tiedevetoinen suunnittelu osaltaan tukee sitä, että EU:n teollisuuspolitiikka ei ole vain isojen jäsenmaiden show.

***

Raha- ja finanssipolitiikan säännökset määrittävät kestävyysmurroksen edellytyksiä EU:ssa ja sen jäsenmaissa. Suomen kenties tärkein huoli EU:n teollisuuspolitiikan suhteen on ollut ihan oikeutetustikin se, että isot jäsenmaat, etenkin Saksa ja Ranska, voivat tukea kotimaista teollisuuttaan aivan toisessa mittakaavassa kuin pienemmät maat. Eli Suomen teollisuuden odotetaan kärsivän, jos kilpailu- ja valtiontukisäädöksiä höllennetään teollisuuspolitiikan nimissä.

Euroopan komissio on ehdottanut suvereniteettirahastoa, jonkinlaista EU:n yhteistä rahastoa, yhdeksi keinoksi tasapainottaa teollisuuspolitiikkaan liittyviä julkisen rahoituksen edellytyksiä jäsenmaiden kesken. Vaikka esityksen yksityiskohdat (mistä rahat, miten niiden käytöstä päätetään) eivät ole selvillä, Suomi on pitkään määrätietoisesti vastustanut kaikkia tämänsuuntaisia esityksiä.

On hyvin todennäköistä, että nyt kun myös Saksa on sen takana, EU:n teollisuuspolitiikka etenee vauhdilla. Jos näin on, Suomen tulisi tehdä kaikkensa sen eteen, että teollisuuspolitiikka todella edistää kestävyysmurrosta ja että se kohtelee jäsenmaita reilusti. Lisäksi on huolehdittava, että teollisuuspolitiikassa löydetään globaalisti oikeudenmukainen ja kestävyysmurrosta nopeuttava geopoliittinen linja eteenpäin. Käytännössä tämä tarkoittaa pragmaattista, monenvälistä ja pitkäkestoista neuvottelukykyä – paradigmaattiset linjaukset neutraaleista kilpailullisista markkinoista ja julkisen rahoituksen markkinakurista eivät vie eteenpäin.

Voimme aloittaa sen myöntämisestä, että todellisuus on aina juhlapuheita sotkuisempi. Valtiollista teollisuuspolitiikkaa on harjoitettu meillä ja muualla koko ajan, mutta sitä on tehty 1980-luvulta näihin päiviin asti epäsuorasti (vrt. nykyinen “teollisuuden sähköistämistuki”) ja julkiselta keskustelulta pitkälti piilossa. Nyt kun kestävyystavoitteiden mukainen järjestelmien ja teollisuuden uudistuminen tarkoittaa lähes kaikilla toimialoilla syviä, nopeita ja toisiinsa kytkeytyviä murroksia, teollisuuspolitiikka on tuotava demokratian päivänvaloon. Teollisuuspolitiikan on nojattava monialaiseen tieteelliseen tietoon ja se on alistettava jatkuvalle tieteelliselle ja julkiselle kritiikille.