BIOS

Luonnonympäristöihin liittyy kauneus- ja virkistysarvoja sekä monenlaisia perinteitä. Ihmiset myös sitovat tuntemaansa luontoon käsityksiä itsestään, yhteisöistään ja elämästä yleensä. Suomalaisessa ympäristöpolitiikassa ja luonnonvarahallinnassa ihmisten luontosuhteita ja luonnon merkityksiä ihmisille jäsennetään viittaamalla kulttuuriin tai kulttuuriseen. Käsitteistö on 2000-luvun aikana rikastunut. Yleisluontoisten kulttuuristen arvojen ja merkitysten rinnalla puhutaan esimerkiksi kulttuurisesta kestävyydestä, kulttuurisista ekosysteemipalveluista ja kulttuurisista oikeuksista.

Kulttuurin käsitteen yleistyminen luonnonvarahallinnan politiikka-asiakirjoissa liittynee alan tieteellisen tutkimuksen uusiin painopisteisiin. Luonnonvarahallinnan tutkimuksessa on viime vuosina puhuttu yhä enemmän kansalaisten osallistamisesta, vastuullistamisesta ja vaikutusmahdollisuuksista.¹ Ekologista kompensaatiota eli ihmisen toiminnasta aiheutuvien luontohaittojen hyvittämistä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa on keskusteltu jo pitkään paitsi kompensaation epävarmoista seurauksista luonnolle myös luonnon rahallistamisen ja arvottamisen ongelmista.² Tällaiset kysymykset ovat esillä myös ympäristöoikeudenmukaisuutta ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä tutkimuksessa.³ Yhteistä näissä suuntauksissa on kulttuurin ymmärtäminen olennaisesti ihmisen toimintaa ohjaavaksi sekä ihmisen luontosuhteesta nousevaksi ja siihen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Kulttuurisia tekijöitä ei voi sivuuttaa ihmisen toimintaa koskevissa tarkasteluissa, eikä luonnonvarojen hyödyntäminen ole tästä poikkeus.

Kulttuurikysymysten luotaaminen luonnonvarahallinnan alan julkaisuista on kuitenkin vaikeaa ja hieman kiusallistakin. Ensin vastaan tulevat Kulttuuri ja kestävyysmurros -blogikirjoituksessani esillä olleet käsitteenmäärittelyn ongelmat: mitä kaikkea kulttuurilla tai kulttuurisella missäkin yhteydessä tarkoitetaan? Toiseksi ”luonnonvarahallinta” on konkretisoitava ja rajattava aineistoksi, jota voidaan analysoida ja tulkita. Kolmanneksi – ja tämä on se kiusallinen asia – on tiedostettava, että kulttuurikysymykset eivät ole luonnonvarahallintaan liittyvien asiakirjojen (päätösten, strategioiden, tiekarttojen) keskiössä. Vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen taustalla ja seurauksena on aina vaihteleva joukko erilaisia kulttuurisia ilmiöitä, ne ovat kaikessa moninaisuudessaan vain yksi huomioon otettava seikka muiden joukossa. On siis varottava ylitulkitsemasta asiakirjoja kulttuurisina kannanottoina, vaikka humanistina mieli tekisi niin tehdä.

Yksi äärimmäisen tärkeä poikkeus kulttuurikysymysten marginaalisuuteen luonnonvarahallinnassa (ja kokonaan oman tarkastelunsa ansaitseva erityiskysymys) ovat saamelaiskansojen oikeudet, joiden yhteydessä metsää ja luonnon monimuotoisuutta koskevissa strategioissa käytetään kulttuurin käsitettä. Alkuperäiskansojen oikeuksien yhteydessä kulttuurin käsite saa moraalis-oikeudellisia merkityksiä, jotka voivat tarkentaa ja konkretisoida kulttuurin käsitettä, mutta joiden erittelyn ja tulkinnan tulee tapahtua yhteydessä alkuperäiskansatietoon.

Kysymys kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksistä kaipaa edellä mainituista haasteista huolimatta luonnonvarahallinnallistakin tarkastelua. Blogikirjoituksen puitteissa on mahdollista tehdä lyhyt koe. Valitsen aineistokseni kolme viimeisintä kansallista metsästrategiaa sekä luonnoksen uudeksi monimuotoisuusstrategiaksi ja käyn näistä asiakirjoista läpi viittauksia kulttuuriin. Mainitut asiakirjat ovat lyhyitä sekä kestävyysmurroksen kannalta merkittäviä ja ajankohtaisia. Tarkastelemani strategiat ilmentävät osaltaan tämänhetkisiä luonnonvara- ja ympäristöpoliittisia linjauksia Suomessa, eikä niissä ole suoria kulttuuripoliittisia painotuksia. Minua kiinnostaa, missä laajuudessa ja millaisissa merkitysyhteyksissä kulttuurista strategioissa puhutaan. Tunnistetaanko ihmisten elävät luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi? Tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi? Aloitan huomioilla kulttuurin käsitteen käytöstä strategioissa ja siirryn sitten kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin. Kirjoituksen päätteeksi asemoin lyhyesti humanistista tutkimusta ja kulttuurisia näkökulmia osaksi luonnonvarahallinnan tutkimusta.

Kulttuurin monta merkitystä ja tarkoitusta

Metsät ja metsäluonnonvarat ovat Suomessa kulttuurisesti tärkeitä, puhuttiinpa taiteesta, kulttuuri- tai taloushistoriasta, arkkitehtuurista tai vaikkapa kansallisen identiteetin rakentamisesta. Siksi suomalaisen metsäpolitiikan ohjaukseen laaditut kansalliset metsästrategiat tyypillisesti sisältävät myös mainintoja kulttuurista. Metsästrategiat ovat lakisääteisiä metsäohjelmia, joissa painottuvat metsätalouden ja metsäteollisuuden näkökulmat, mutta joissa pyritään ottamaan huomioon kaikenlainen metsien ja metsäluonnonvarojen hyödyntäminen osaamistarpeineen. Valmisteluun osallistuu mittava joukko eri alojen ja alueiden toimijoita, joiden erilaisten intressien lisäksi yhteen on sovitettava muiden kansallisten strategioiden sekä kansainvälisten sopimusten ja sitoumusten sisältöjä. Strategioissa hahmotetaan aina tulkinta nykytilanteesta sekä muotoillaan metsäalan keskeiset kehittämistavoitteet ja hankkeet niiden saavuttamiseksi.

Kaikki tarkastelemani metsästrategiat, 2025, 2025 Päivitys sekä 2035, korostavat metsäluonnon ja metsäalan olevan moninaisten haasteiden ja muutosten edessä. Taloudellisten, tuotannollisten ja teknologisten sekä ekologisten ja ilmastollisten muutosten rinnalla jo Kansallinen metsästrategia 2025 vuodelta 2015 tunnistaa ihmisten luontosuhteen olevan muuttumassa ”enemmän ympäristöä ja sen säilymistä huomioon ottavaan suuntaan” (s. 15). Samassa yhteydessä mainitaan metsien virkistyskäyttö ja kulttuuriarvot voimistuvina metsäalaan vaikuttavina trendeinä. Luontomatkailu tunnistetaan merkittäväksi kehittämiskohteeksi ”paikallisine oloineen”, joihin sisältyvät niin luonnon resurssit kuin ”kulttuuri ja perinnekin” (s. 17).

Metsästrategiassa vuoteen 2025 kulttuurilla viitataan jaettujen arvojen ja merkitysten lisäksi myös metsänhoidollisiin tietoihin ja taitoihin. Metsästrategian hankesalkussa esimerkiksi mainitaan ”metsäkulttuuriohjelma” talousmetsien luonnonhoidon kehittämisen yhteydessä (s. 30). Kulttuurinäkökulmien kannalta merkityksellisin kohta strategiassa on seuraava, jossa perustellaan metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistamisen tavoitetta:

Metsät ovat olennainen osa identiteettiämme, historiaamme ja kulttuuriamme, pyyntikulttuureista nykyhetken metsien käyttöön ja teollisuuteen asti. Metsissä on runsaasti merkkejä ihmisen toiminnasta, elinkeinoista ja asumisesta. Osa niistä näkyy metsämaisemassa, osa kätkeytyy maaperään. Metsiin liittyy runsaasti tarinoita, kertomuksia ja muistoja. Kulttuuriympäristö on myös voimavara elinkeinojen kehittämisessä. (s. 27.)

Lainauksessa metsien merkityksellisyys suomalaisille näyttäytyy sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä, aineellisena ja aineettomana voimavarana, jolla on pitkä, vaalimisen arvoinen historia. Erityisenä viitekehyksenä kulttuurisille merkityksille mainitaan metsäelinkeinot.

Jo sivuttu kestävyysnäkökulma vahvistuu entisestään Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä vuodelta 2019. Taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden rinnalla päivityksessä mainitaan kulttuurinen kestävyys, joka metsien ja metsienkäytön yhteydessä ”edellyttää, että kulttuurinen jatkumo ei katkea, ja metsien käyttöön liittyvät tavat, käytännöt ja suhteet siirtyvät seuraaville sukupolville aikaan sopivassa muodossa” (s. 64). Yhtenä päivityksen strategisena päämääränä onkin: ”Metsät ovat aktiivisessa, taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävässä ja monipuolisessa käytössä” (s. 18). Kulttuurinen kestävyys liittyy yksilöllisempien tapojen ja merkitysten rinnalla metsäelinkeinojen jatkuvuuteen eli siihen, että metsiä voidaan tulevaisuudessakin hyödyntää taloudellisesti ja teollisesti tavoilla, jotka ovat yleisesti hyväksyttäviä (s. 33, 54, 58). Kulttuurista kestävyyttä lähestytäänkin paitsi arvona sinänsä myös välineellisemmin: erilaisia metsien käyttötarkoituksia, arvoja ja merkityksiä viestivänä ja tasapainottavana tekijänä (s. 26, 64–65).

Kulttuurin sovitteleva ulottuvuus on tärkeä myös metsäkulttuurin käsitteessä, jolla käsitteellistetään metsien moninaista merkityksellisyyttä ihmiselle:

Metsäkulttuurinen näkökulma luo ymmärrystä ihmisten ja metsän välisistä vuorovaikutussuhteista ja metsiin liitetyistä arvoista. Metsäkulttuurinen näkökulma luo edellytyksiä erilaisten metsiin liittyvien tavoitteiden yhteensovittamiselle. Metsäkulttuurilla tarkoitetaan sosiaalisissa yhteyksissä jaettuja toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja. (s. 103, ks. myös s. 65.)

Käsite pohjautuu monialaiseen tieteelliseen tutkimukseen ja kulttuuriperintötyöhön, jota on tehty Suomen Metsämuseo Lustossa sekä useissa metsäsuhdetutkimushankkeissa.⁴ Metsäkulttuurin rinnalla strategiassa puhutaan metsäsuhteista, ja näiden molempien merkitystä metsästrategiselle ajattelulle korostetaan näin: ”metsäkeskustelussa, metsäpoliittisessa päätöksenteossa ja kaikessa metsiin liittyvässä toiminnassa on aina kyse ihmisen ja metsän välisestä vuorovaikutuksesta” (s. 17). Ajatus ihmisen ja metsän vuorovaikutuksesta korostaa metsien kulttuurista vaikuttavuutta ja laajentaa siten kulttuurin käsitettä ei-inhimillisen suuntaan.

Kansallisen metsästrategian 2025 päivitys korostaa kulttuurisia ulottuvuuksia merkittävällä tavalla.⁵ Strategian yhdeksi tavoitteeksi asetetaan, että ”metsäkulttuurin arvostus kasvaa” (s. 65). Huomattava osa kulttuurimaininnoista koskee saamelaisten oikeuksia (s. 28, 57, 64). Päivityksessä hahmottuu ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden moninaisuudesta eli kytköksistä niin elinkeinoelämään, julkiseen keskusteluun ja tiedontuotantoon kuin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin arvostuksiin, käytäntöihin ja tapoihinkin. Rivien välistä välittyy strategioiden pyrkimys sovittaa yhteen erilaisia metsiin ja metsienkäyttöön liittyviä oikeuksia, jotka koskevat muun muassa elinkeinoja, syntyperää sekä arvoja ja luontosuhteita. Oikeudenmukaisuuteen ja valtavirtaisuuteen liittyviä kamppailuja ei ole strategiasta kokonaan häivytetty, ja kulttuuriin viitataan usein juuri näissä yhteyksissä. Näin syntyy kiinnostavaa jännitettä kulttuurille annetuissa merkityksissä ja tehtävissä: metsäkulttuuriin vetoamalla voidaan sekä oikeuttaa ja lujittaa olemassaolevia (esimerkiksi metsänhoidollisia) toimintatapoja että haastaa niitä nostamalla esiin toisenlaisia kulttuurisia metsäsuhteita.

Metsästrategioista uusin, joulukuussa 2022 hyväksytty Kansallinen metsästrategia 2035 ei jatka edeltäjänsä linjalla: kulttuurin merkitys rajautuu viittaamaan jo omaksuttuihin (lähinnä elinkeinollisiin) käytäntöihin. Kestävän kehityksen kaikki neljä osa-aluetta mainitaan (s. 40), ja saamelaisten kulttuurin ja elinkeinojen erityisasema tuodaan esiin, joskin lyhyesti ja yleisluontoisesti (s. 7). Kulttuuria kuitenkin käsitellään ennen kaikkea metsäelinkeinojen yhteydessä. Strategisiin päämääriin kuuluu tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistaminen metsäalalla, johon liittyen linjataan: ”[v]iestintä ja vuorovaikutus lisäävät metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä yhteiskunnassa ja erityisesti nuorten keskuudessa.” (s. 22.)

Erotuksena aiempiin metsästrategioihin päämäärien saavuttamiseen on kehitetty myös mittarit. Tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistamisen päämäärään liittyen mittarit ovat ”metsien käyttö ja sen hyväksyttävyys” sekä ”metsäasioiden käsittely mediassa”, joita on tarkoitus selvittää kyselytutkimuksin (s. 48). Kärkihankkeissa puolestaan mainitaan metsäalan uudistuminen ja kilpailukyky, joka taataan osaltaan lisäämällä (jälleen!) ”metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä” (s. 29, ks. myös s. 31). Metsästrategia vuoteen 2035 sisältää myös vaikutustensa ja vaikuttavuutensa ennakkoarvioinnin, joka alkaa myönteisesti: ”KMS2035 on sekä sisällöltään että rakenteeltaan selkeästi fokusoidumpi kuin edeltäjänsä” (s. 37). Kuitenkin sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten myönnetään olevan epävarmoja (s. 38).

Uteliaisuudesta vertaan metsästrategioiden kulttuurimainintoja uusimman Kansallisen luonnon monimuotoisuusstrategian 2035 luonnokseen (julkaistu 14.12.2022). Yhteistä on kestävän kehityksen painotus sekä kulttuurin käsitteen moninainen käyttö arvoihin, elämäntapoihin ja käytäntöihin viittaavana. Toisin kuin metsästrategioissa, vallitseva kulttuuri tunnistetaan jo johdannossa kestävyyshaasteeksi: ”Yhteiskuntamme taloudelliset, teknologiset, institutionaaliset, hallinnolliset sekä väestöön ja kulttuuriin liittyvät tekijät vaikuttavat siihen, minkälainen paine luontoon kohdistuu. Näiden niin kutsuttujen luontokadon juurisyiden taustalla vaikuttavat ihmisten arvot ja käyttäytyminen.” (s. 6.) Jäljempänä asia muotoillaan tarkemmin:

Monet luontovaikutuksiltaan haitalliset kulttuuriset tavat, tottumukset ja käytännöt, kuten luonnonvarojen ylikulutukseen johtava kulutus osaltaan lisäävät luontokatoa. Suomalaisten luonnonvarojen kulutus henkilöä kohti on maailman korkeimpien joukossa. Yksilöiden, yhteisöjen ja organisaatioiden on nykyistä paremmin hahmotettava ihmistoiminnan vaikutus luontoon ja luonnon kantokyvyn rajat, mutta samalla on myös tarjottava myönteinen visio yhteisestä kulkusuunnasta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. (s. 48.)

Tähän liittyen strategiassa peräänkuulutetaan perustuslaillista jokaiselle kuuluvaa vastuuta ”luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä” (s. 19, 47). Monimuotoisuusstrategian luonnos näyttää siis esittävän, että nykykulttuurissa tapoina, tottumuksina ja kenties arvoinakin on luonnon kantokyvyn kannalta jotakin – tai paljonkin – korjattavaa.

Aiemman luonnon monimuotoisuusstrategian vaikuttavuus tunnustetaan avoimesti ”vaatimattomaksi” (s. 14). Uuden strategialuonnoksen sisällössä näkyy vahva tulevaisuuspainotus, johon liittyen korostetaan esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen merkitystä tietoisuuden ja ”luonto-osaamisen” vahvistamisessa (s. 62). Myös ihmisten luontosuhteet mainitaan vahvuudeksi (s. 63-64). Kulttuurin käsitettä ei kuitenkaan näissä yhteyksissä käytetä. Saamelaisten oikeuksista kieleen, kulttuuriin ja elinkeinoihin linjataan näkyvästi sekä kansainvälisiin sopimuksiin viitaten (s. 65-68). Kulttuuriin liittyen strategialuonnoksessa käsitellään myös saamelaisten perinteistä tietoa, jonka ”itseisarvon tunnistaminen, turvaaminen ja aktiivinen käyttäminen ovat saamelaisten kulttuuriperinnön tulevaisuuden ja pohjoisen luonnon monimuotoisuuden kannalta olennaista” (s. 66). Luonnoksessa linjataan, että tämän tiedon asemaa on vahvistettava tutkimuksessa ja opetuksessa sekä kaikenlaisessa maan ja luonnonvarojen käytössä ja sen suunnittelussa, ja lisäksi perinteistä tietoa voidaan hyödyntää, jos siihen saadaan saamelaisilta itseltään ”vapaa, tietoon perustuva ennakkosuostumus” (s. 66).

Niin metsästrategioissa kuin viimeisimmässä luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessakin kulttuurista puhutaan monella eri tavalla. Kirjoitukseni alussa kysyin, tunnistetaanko strategioissa ihmisten luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi. Tässä mielessä kulttuurista puhutaan tulkintani mukaan erityisesti kahdessa edeltävässä metsästrategiassa sekä uusimmassa luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessa. Luontoon liittyvät merkitykset sekä jaetut ja yksilökohtaiset luontoon liittyvät tavat ja käytännöt ymmärretään tärkeiksi sekä ihmisten osallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kokemusten että ekologisen kestävyyden kannalta. Toinen kysymykseni, tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi, johdattelee tarkastelemaan strategioiden mainintoja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.

Kulttuuri luonnon tarjoamana palveluna

Kestävyyspainotusten rinnalla suomalaisissa luonto- ja luonnonvarastrategioissa on 2010-luvun kuluessa yleistynyt ekosysteemipalvelunäkökulma. Siinä ei-inhimillisen luonnon tarjoamat aineelliset ja aineettomat hyödyt ryhmitellään ylläpito-, tuotanto-, säätely- ja kulttuuripalveluihin.⁶ Ylläpito, tuotanto ja säätely viittaavat erilaisiin ekologis-biofysikaalisiin kaikkea elämää kannatteleviin prosesseihin, kuten yhteyttämiseen, lahottamiseen ja pölyttämiseen. Kulttuuriset ekosysteemipalvelut kattavat luonnosta saatavat aineettomat hyödyt: virkistys, kasvatus, opetus, tieto, taide ja esteettiset elämykset.⁷ Luonto ja ihminen tuottavat kulttuuripalveluja eli kokemuksellisia, esteettisiä ja informatiivisia hyötyjä yhdessä. Luonnossa ajatellaan siis olevan erilaisia inhimillisesti merkittäviä ominaisuuksia, jotka tarjoavat perustan kasvatukselliselle ja tieteelliselle toiminnalle, kauneus- ja virkistyskokemuksille, taiteen ja kulttuurin luomiselle sekä muille jaetuille kokemuksille ja merkityksille.⁸

Kansallisessa metsästrategiassa 2025 ekosysteemipalveluihin viitataan näkyvästi. Jo johdannossa metsät nimetään merkittäviksi ekosysteemipalveluiden tuottajiksi, ja samassa yhteydessä huomautetaan myös niiden merkityksestä ihmisten hyvinvoinnin ja kulttuurin kannalta:

Ekosysteemipalvelut – luonnon ihmiselle tuottamat hyödyt – ovat suomalaisille merkittävä hyvinvoinnin lähde. Toimivien ekosysteemien merkitys pitkällä aikavälillä on keskeinen tulevien sukupolvien ekosysteemipalveluiden saatavuuden turvaamiseksi. Metsät toimivat suomalaisille niin ikään henkisen hyvinvoinnin ja kulttuurin lähteenä. (s. 8.)

Myöhemmin strategiassa tähdennetään, että ”[m]etsien kulttuuriarvot ovat [–] yhteiskunnallisesti merkittävä resurssi, jonka hyödyntämistä kulttuurisina ekosysteemipalveluina on perusteltua kehittää.” (s. 27.)

Ekosysteemipalvelunäkökulmaa yhdistetään vuoden 2025 metsästrategiassa näkyvästi myös kestävyysajatteluun. Yhtenä strategisena päämääränä on metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistuminen. Luonnon tilan vahvistamisen rinnalla halutaan siis vahvistaa kestävää luonnon ja luonnonvarojen käyttöä. Kulttuurista kestävyyttä ei vuoteen 2025 ulottuvassa strategiassa vielä erikseen nimetä, jolloin kulttuuriset ekosysteemipalvelut liitetään sosiaaliseen kestävyyteen. Lainaan strategiaa tässä hieman laajemmin, koska kohta on jännitteinen ja siksi kulttuurisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava:

Sosiaaliseen kestävyyteen kuuluvat muun muassa työllisyydestä, työhyvinvoinnista ja osaamisen ajantasaisuudesta huolehtiminen sekä metsien monipuolinen virkistyskäyttö. Tässä luvussa käsitellään sosiaalista kestävyyttä muuten kuin työllisyys- ja työhyvinvointinäkökulmasta. Sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Luontopääomaa tulee hyödyntää viisaasti ja siten turvata tulevien sukupolvien mahdollisuudet nauttia ekosysteemien tuottamista palveluista. Keskeistä on tunnistaa eri ekosysteemipalveluiden väliset riippuvuudet ja turvata ekosysteemipalvelut seuraaville sukupolville hallitsemalla niitä kestävästi ja tutkimusta hyödyntäen. (s. 26.)

Yllä olevassa katkelmassa sosiaalisesta kestävyydestä painotetaan ensin työllisyysnäkökulmia, jotka kuitenkin siirretään sivuun ja korostetaankin, että sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Tämän jälkeen edellytetään luontopääoman eli luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden viisasta hyödyntämistä, joka takaa ekosysteemipalvelut myös tuleville sukupolville (kestävyyden periaatteen mukaisesti). Nyt ekosysteemipalveluista puhutaan kuitenkin yleisenä monikkona, eli kulttuuripalveluita ei erotella.

Kulttuurisen kestävyyden sulautuminen sosiaaliseen kestävyyteen sekä kulttuuripalveluiden harva ja yleisluontoinen nimeäminen jättävät kulttuuristen ekosysteemipalveluiden luonnonvarahallinnallisen merkityksen hyvin epämääräiseksi. Myös kestävyys- ja ekosysteemipalveluiden tiivis terminologinen yhdistäminen voi tuottaa hämmennystä – varsinkin kun käsitteet eivät ole itsessäänkään yksiselitteisiä.

Kahdessa uudemmassa metsästrategiassa kulttuurisista ekosysteemipalveluista tarjotaan määritelmät. Strategian 2025 päivityksessä määritelmä on lyhyehkö: ”kulttuuripalveluita ovat esim. maisema sekä ulkoilu ja virkistys” (s. 102). Strategiassa vuoteen 2035 ollaan tarkempia: ”[k]ulttuurisia palveluita ovat virkistyskäyttö, luontomatkailu, kulttuuriperintö, metsämaisema, metsä taiteessa ja populaarikulttuurissa, metsä tieteessä ja opetuksessa” (s. 40). Vaikka uusimmassa strategiassa kulttuuriset ekosysteemipalvelut määritellään melko kattavasti, metsien ja metsienkäytön kulttuurisista ulottuvuuksista puhutaan paljon vähemmän kuin vuoden 2025 päivityksessä. Kaikille strategioille yhteistä on, että kulttuurisista ekosysteemipalveluista puhutaan hyvin ylimalkaisesti. Metsät luonnonympäristöinä siis ymmärretään ihmisten luovuuden ja kaikenlaisen kulttuurisen toiminnan ja merkityksenmuodostuksen kannattelijoiksi, mutta yksityiskohtaista erittelyä ilmiöstä ei tehdä.

Kulttuuristen ekosysteemipalveluiden heikko edustus luonto- ja luonnonvarastrategioissa heijastelee varmasti strategioiden käytännöllistä luonnonvarahallinnallista tehtävänasettelua ja tarkoitusta: painopiste on aineellisten luonnonvarojen tehokkaassa mutta kestävässä taloudellisessa hyödyntämisessä. Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvät kulttuuriset merkitykset ja arvostukset ovat monihahmotteisempia, ja ne mielletään usein yksilöllisesti koetuiksi. Kulttuurisiin merkityksiin ei myöskään liity saman laajuisia elinkeinollisia ja taloudellisia saati teollisia intressejä. Näistä syistä kulttuurisia ekosysteemipalveluja on pidetty haastavana ilmiönä myös tieteellisessä tutkimuksessa. Tutkijat ovat puhuneet kulttuuristen merkitysten ja arvojen sekä niiden mittaamisen ja arvottamisen sotkuisuudesta ja sekalaisuudesta.⁹ Luonnonvarojen hallinnan suunnitelmissa nimenomaan kulttuuriset ekosysteemipalvelut ovatkin jääneet heikosti määritellyiksi tai muuten marginaaliseen asemaan.¹⁰

Kritiikkiä on esitetty myös yleisemmin ekosysteemipalvelulähestymistapaa kohtaan. Luonnon ja luonnon antimien rahallisen arvon määrittely on äärimmäisen hankalaa, ja itse luonnon rahallistaminen on koettu ongelmalliseksi, jopa vaaralliseksi.¹¹ Vaihtoehdoksi ekosysteemipalveluille on ehdotettu luonnon tarjoamia vaikutuksia tai palveluita (nature’s contributions to people). Käsite on Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin (Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services, IPBES) aloite, joka korostaa kulttuurin keskeisyyttä kaikkien ihmisen ja luonnon välisten yhteyksien perustana. IPBESin aloite myös painottaa alkuperäiskansojen tiedon ja paikallistiedon merkitystä luonnon hyötyjen arvioinnissa.

Luonnon ja luonnonvarojen kulttuurisista merkityksistä ja vaikutuksista puhuttaessa kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite on kuitenkin kiinnostava ja mahdollisesti hyödyllinen, koska se nostaa hankalasti mitattavat, subjektiivisesti koetut merkityksellisyyden ja arvokkuuden ilmiöt muiden luontohyötyjen rinnalle. Luonnon ihmistä puhutteleva, opettava, kutsuva ja innoittava (siis kulttuurinen) todellisuus asettuu käsitteelliseen muotoon ja järjestykseen, joka voidaan edes yrittää huomioida luonnonvarahallinnallisessa tietämisessä, suunnittelussa ja toiminnassa. Humanistin onkin helppo innostua kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsitteestä eli langeta niiden viettelykseen, ympäristötutkija Taru Peltolan (2021) ilmaisua lainatakseni.¹² Peltola kuvaa kriittisesti ja tarkkanäköisesti ekosysteemipalvelua vetovoimaisena käsitteellistyksenä, joka lupaa tutkijalle tieteenalarajat ylittävää, yhteiskunnallisesti merkittävää ja mahdollisesti luonnon ja yhteiskunnan suhdetta uudistavaa lähestymistapaa.

Luonnonvarahallinnasta sekä kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksistä puhuttaessa tieteellisen tutkimuksen käsitteelliset avaukset tai eri tieteenalojen mahdollisuudet osallistua tiedontuotantoon ja politiikkavaikuttamiseen eivät tietenkään ole keskiössä. Eksyinkö siis edellä aiheesta sivuun syventyessäni kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin lähestymistapana, jota luonnonvarastrategiat eivät ole ottaneet haltuun ja jota tiedeyhteisökin epäilee? Kuten Peltola (2021, 201) kirjoittaa, ekosysteemipalvelu ei ole vain tutkimuksellinen vaan myös poliittinen käsite, joka ”pyrkii muuttamaan yhteiskunnan suhdetta luontoon”. Juuri tässä mielessä kulttuuriset ekosysteemipalvelut, erityisesti humanistisen tutkimuksen jäsentäminä, voivat auttaa osaltaan ymmärtämään kulttuuristen ilmiöiden riippuvaisuutta luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta, sekä toisaalta hahmottamaan, kuinka kulttuuriset ilmiöt edesauttavat ja vahvistavat kestävyysmurroksen toteutumista.

Humanistin tehtävät

Maankäyttöön ja luonnonvarojen hyödyntämiseen sisältyy aina konfliktiriskejä, joista vain osa liittyy talouteen, elinkeinoihin tai luonnonsuojeluun. Ihmiset nousevat puolustamaan sitä, mikä on heille itselleen tärkeää, arvokasta ja merkityksellistä. Esimerkiksi Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä arvojen ja merkitysten huomioonottamisen haaste on tunnistettu, ja se mainitaan metsien käyttöä koskevien uusien tutkimushankkeiden yhteydessä: ”Metsäpolitiikan hyväksyttävyyden kannalta on tärkeää tehdä päätöksiä tietoisena erilaisista arvoista.” (s. 34.) Myös kestävyysmurroksen osalta on tiedostettu, että yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen on tapahduttava oikeudenmukaisesti ja mahdollisimman laajassa yhteisymmärryksessä. Mitä ihmiset elinympäristöltään haluavat ja tarvitsevat (ei vain aineellisesti vaan myös kokemuksellisesti) on otettava huomioon. Näistä syistä ei ole yhdentekevää, missä määrin kulttuuriset arvot ja merkitykset tiedostetaan luonnonvarahallinnassa.

Tällä hetkellä suomalaisessa luonnonvarakeskustelussa asettuvat vastakkain taloudelliset intressit ja ympäristönäkökulmat – ennen kaikkea ilmastonmuutos ja biodiversiteettikriisi.¹³ Esimerkiksi metsäkeskustelua käydäänkin nyt pitkälti numeroin. Vaikka laskeminen¹⁴ on tärkeää, ymmärrys metsien merkityksistä ihmisille kapeutuu, jos puhutaan vain taloudesta ja ekologiasta. Suomessa metsäkiistojen lokeroivia diskursseja on tutkittu jo kymmenisen vuotta.¹⁵ Viime vuosien aikana metsäsuhdetutkimus on lisännyt ymmärrystä ihmisten erilaisista metsäsuhteista ja metsiin liittyvistä arvoista ja arvostuksista.¹⁶ Kuten olen edellä osoittanut, tällaiset tutkimukselliset avaukset ja uudenlaiset painopisteet alkavat näkyä myös luonnonvarahallinnassa, joskin vielä pilkahduksina.

Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvien strategioiden tarkastelu kulttuurisesta näkökulmasta auttaa tunnistamaan mahdollisesti olennaisiakin tiedon aukkoja, puhuttiinpa kestävyystieteestä, kulttuurintutkimuksesta, sosioekologisten järjestelmien tutkimuksesta tai yleisemmin monitieteisestä tai humanistisesta ympäristötutkimuksesta. Uusimmassa metsästrategiassa kulttuurilla viitataan pääsääntöisesti maa-alan tai jonkin tietyn luonnonvaran hyödyntämisen perinteisiin, tietotaitoon ja käytäntöihin. Kulttuuri on siis jotakin, jota yritys, elinkeino tai teollisuudenala kannattelee tai hyödyntää. Toisaalta samassa strategiassa luonnonvarahallinnallinen kulttuuripuhe liittyy saamelaisten oikeuksiin, mikä on ympäristöoikeudenmukaisuuden, kulttuuristen oikeuksien ja kulttuurisen moninaisuuden kannalta aivan olennaista.

Olisi kuitenkin tärkeää nostaa esiin kulttuuriset, esteettiset ja kokemukselliset luontoarvot ja -merkitykset myös yleisenä, erilaisille ihmisille ja ihmisryhmille olennaisena asiana. Strategioihin ei saisi rakentua sellaista ajatusta, että ”valtaväestö” olisi tietynlaisen jaetun luonnonkäytön kannalla. Monitieteisessä ympäristötutkimuksessa on jo pitkään tunnistettu tarve tunnistaa ja jäsentää erilaisia luontosuhteita sekä luonnon kanssa olemisen ja luonnon merkityksellistämisen tapoja.¹⁷ Miten tieto luontosuhteiden ja luontoon liittyvien tarpeiden ja arvojen moneudesta siirtyy luonnonvarahallintaan, jää edelleen avoimeksi kysymykseksi ja kamppailujenkin aiheeksi.

Kulttuurisiksi nimettyjen tekijöiden tutkiminen luonnonvara- ja ympäristökysymysten yhteydessä auttaa hahmottamaan ihmisten systeemien ja luonnon systeemien yhteenkietoutumista sekä löytämään kuvitteellisia ja oraalla olevia merkityksiä, odotuksia ja käytäntöjä suhteessa luontoon ja luonnonvaroihin. Koska kulttuuriset arvot ja merkitykset liittyvät usein syvästi ja omakohtaisesti koettuun sekä samalla yhteisöllisesti ja aikojen saatossa jaettuun, mikä luonnossa koetaan tärkeäksi ja olennaiseksi jäsentyy tyypillisesti “kulttuurisena” – se voi olla kauneutta, totuudellisuutta, virkistystä, maailmaa selittävää, lohdullista, ajan ja paikan ylittävää, ylisukupolvista, tai vaikkapa omaa tai yhteisöllistä identiteettiä rakentavaa. Viittaukset kulttuurisiin ulottuvuuksiin ja merkityksiin johtavat siis sen jäljille, mikä ihmisille on omakohtaisesti ja jaetusti merkityksellistä. Tällaiset näkökulmat jäävät luonnonvarojen käyttöä koskevassa tutkimuksessa helposti varjoon.

Luonnonvarahallintaan liittyvät kulttuuriset kysymykset ovat moninaisia ja tärkeitä, eikä niitä voida tutkia ilman humanistisia lähestymistapoja. En viittaa tässä vain laadullisiin menetelmiin yleensä vaan myös käsitteelliseen ymmärrykseen kertomuksista, vertauskuvista ja tunnevaikutuksista ihmisen luontosuhteiden jäsentäjinä. Viittaan myös humanististen tutkimusalojen pitkään traditioon perustuvaan ymmärrykseen siitä, miten inhimillinen luovuus on luonnosta riippuvaista ja ihmisen hyvinvoinnille välttämätöntä.

Kulttuurin ja luonnon toimintojen yhteys ymmärretään tieteenalanäkökulmasta riippuen eri tavoilla. Kuten kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite osoittaa, luonnontieteet painottavat luonnon toiminnallisuutta: monimuotoinen luonto tarjoaa aineelliset ja toiminnalliset perustat ihmiselämälle ja kulttuuriselle kehitykselle. Ihmistieteissä korostuu ihmisen toiminnallisuus: luontoa ja sen toimintaa jäsennetään kulttuurisin käytännöin ja merkitysjärjestelmin. Jos näitä toiminnallisuuden muotoja tarkasteltaisiin erillisinä ilmiöinä, niillä nähtäisiin myös erilaiset rajoitteet: luonnolla ekologiset reunaehdot (tai planetaariset rajat) ja ihmisellä aika-, paikka- ja yhteisösidonnaiset kulttuuriset kehykset tai puitteet. Käytännössä kuitenkin kaikki toiminta – luonnon ja ihmisen – tapahtuu ekologisten reunaehtojen puitteissa, ja ihminen voi tätä kaikkea tarkkailla kulttuuristen jäsennystensä varassa. Olennaista on muistaa, että luonnon ja ihmisen toiminta yhdistyvät ja vaikuttavat aina toisiinsa. Luonnonvarahallinnan kulttuurisia ulottuvuuksia pohdittaessa on huomioitava nämä keskinäisyhteydet ja -vaikutukset.

Luonnonvarat voivat olla eri tavoin määriteltävissä ja mitattavissa, ja niiden ottoon ja käyttöön liittyvät ympäristökuormat ja -riskit voidaan laskea, mutta luonnonvarojen käytöllä on kiistatta myös inhimilliset hintansa ja merkityksensä. Harvakseltaankin mainittuina kulttuurisen kestävyyden ja kulttuuristen ekosysteemipalveluiden kaltaiset käsitteet nostavat esiin ihmisten tarpeet kytkeytyä ylisukupolvisiin perinteisiin, virkistäytyä ja innoittua luonnossa, jäsentää luontosuhdettaan, pitää yllä yhteyttä erityisiin paikkoihin sekä vaikkapa seurata sellaista elämää ja toimintaa, joka ei ole ihmisen hallitsemaa.

Karoliina Lummaa

Viitteet

Sana kulttuuri esiintyy yhä useammin ympäristöongelmia, luonnonvarojen kulutusta ja hallintaa sekä yhteiskunnan kestävyysmurrosta koskevissa keskusteluissa ja julkaisuissa. Esimerkiksi suomalaisissa ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä strategioissa puhutaan kulttuurisesta muutoksesta, kulttuurisesta kestävyydestä ja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.¹ Lisäksi erilaisissa tutkimuksissa, mietinnöissä ja linjauksissa voidaan huomauttaa ympäristöongelmien ja kestävyyskriisin juurisyiden olevan kulttuurisia, tai että ympäristö- ja resurssikriiseihin tarvitaan kulttuurisia lähestymistapoja.²

Kulttuurin käsitteen käyttö ja kulttuuristen ilmiöiden huomioiminen liittyvät siihen, että ihmisen ja luonnon järjestelmiä tarkastellaan yhä enemmän toisiinsa kietoutuneina niin ympäristötutkimuksessa kuin luonnonvarahallinnassakin.³ ”Kulttuurilla” voidaan viitata joustavasti ja moninaisesti ihmisten ja ihmisyhteisöjen toimintaan ja toiminnan taustoihin, joiden ymmärtäminen on tärkeää ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tarkastelussa ja ratkaisuissa. Samalla kulttuurin käsitteen joustavuus ja moninaisuus tuottavat myös ongelman: mitä ”kulttuurilla” ja ”kulttuurisella” kulloinkin oikeastaan tarkoitetaan? Toiseksi voidaan kysyä, mitä kulttuurisilla näkökulmilla halutaan ja voidaan saavuttaa kestävyysmurroksen näkökulmasta.

Tässä kirjoituksessa ja sen jatko-osassa (julkaisu tiistaina 9.5.) luotaan tapoja, joilla kulttuurista puhutaan kestävyys-, ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä. Keskityn suomalaiseen keskusteluun, mutta käsitteiden määrittelyjen yhteydessä näkökulmani laajenee englanninkieliseen kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen. Tarkoitukseni on luoda tiivis ja yleisluontoinen katsaus kulttuuria ja kestävyysmurrosta koskevaan tutkimukseen ja keskusteluun, mutta myös luoda olemassa oleville puheenvuoroille kaikupohjaa ja esittää joitakin omiakin näkökulmia. Lähestymistapaani kulttuurisiin kysymyksiin hallinnee taiteentutkimuksellinen taustani.

Kulttuurin käsitteen käyttötapojen yleisluontoinenkin tarkastelu auttaa hahmottamaan kulttuurille annettuja merkityksiä ja tehtäviä kestävyysmurrosta, ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käyttöä koskevissa keskusteluissa. Samalla on mahdollista osoittaa, että kulttuuriset ulottuvuudet ovat olennaisia ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä, ja että näistä ulottuvuuksista on olemassa runsaasti tietoa ja tutkimusta. Kulttuuria koskevista keskusteluista voi myös jäljittää sellaisia ihmiskäsityksiä, jotka eivät pelkistä ihmistä luonnon ja luonnonvarojen hyödyntäjäksi tai hävittäjäksi vaan jotka näkevät ihmisessä myös elämää ylläpitävää luovuutta.

Aloitan tämän kirjoituksen käymällä lyhyesti läpi erilaisia kulttuurin määritelmiä. Siirryn sitten kahteen Suomessa ja maailmalla yleiseen ja ajankohtaiseen tapaan ajatella kulttuuria ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä: tarkastelen näkemyksiä kulttuurisesta muutoksesta sekä kulttuurista osana kestävää kehitystä. Lopuksi kysyn, miten ei-inhimillinen luonto ja kehkeytyvät ihmis- ja kulttuurikäsitykset vaikuttavat ajatukseen kulttuurista kestävyysmurroksen tekijänä.

Kulttuuri – määritelmiä ja käsityksiä

Kulttuurin käsitteen määritelmiä vertaillaan usein kysymällä, kuinka laajasti tai suppeasti kulttuuri ymmärretään. Laajimmillaan ja yleisimmillään kulttuurilla tarkoitetaan jaettuja merkityksiä, tapoja ja käytäntöjä – inhimillistä aineellista ja aineetonta toimintaa kokonaisuudessaan.⁴ Biologisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden tutkijat Sarah Pilgrim ja Jules Pretty määrittelevät kulttuurin “käytäntöjen, instituutioverkostojen ja merkityssysteemien kokonaisuudeksi”.⁵ Kulttuuriset systeemit muokkaavat heidän mukaansa “ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien tietoa, käytäntöjä, uskomuksia, maailmankatsomuksia, arvoja, normeja, identiteettejä, elinkeinoja ja sosiaalisia järjestyksiä”.

Laajasti ymmärretyn kulttuurin käsitteen rinnalla on olemassa kirjava joukko rajatumpia tapoja puhua kulttuurista. Länsimaisen kulttuurin käsitteen ja kulttuurikäsitysten historiaa jäljittänyt Raymond Williams erottelee kolme modernille ajalle tyypillistä tapaa ymmärtää kulttuuri. Näistä ensimmäinen viittaa kaikkeen älylliseen, hengelliseen ja esteettiseen kehitykseen (vastaten edellä kuvailtua laajaa merkitystä). Toiseksi Williams erottaa kulttuurin älyllisinä ja luovina aloina (erityisesti taiteina), niiden toimintana ja tuotantoina. Suomessa eduskuntavaalien alla leimahtanut poliittinen keskustelu kulttuurin merkityksistä ja rahoituksesta ilmentää tätä määritelmää. Kolmas tapa ymmärtää kulttuuri on viitata erityiseen elämisen tapaan: vaikkapa tiettyihin ajallis-paikallisesti vallitseviin elämänmuotoihin (”tukkilaiskulttuuri”) tai menneiden elämänmuotojen periodisiin hahmotuksiin (”kampakeraaminen kulttuuri”), toimintatapojen ja niiden taustalla olevien käsitysten kokonaisuuksiin (”yrityskulttuuri”, ”ruokakulttuuri”) tai tietyn ryhmän identiteettiin, tapoihin tai toimintaan (”urheilukulttuuri”).⁶

Kulttuurin määrittelyissä voidaan painottaa myös sen olemuksellisia tai toiminnallisia ulottuvuuksia. Kulttuuri voidaan mieltää rakenteiksi tai puitteiksi, joiden mukaisesti ihmisten toiminta, ajattelu ja kokemisen tavat muotoutuvat. Toisaalta kulttuuri voidaan ymmärtää myös dynaamisemmin, sosiaalisena uudistumisprosessina.⁷ Tällaiseen käsitykseen on vaikuttanut esimerkiksi Ulf Hannerz luonnehdinnallaan kulttuurista virtana, jonka kaukaa (historiallisen, maantieteellisen tai analyyttisen etäisyyden päästä) havaittu pysyvyys paljastuu lähempää katsoen jatkuvaksi muutokseksi.⁸

Kulttuurin käsitteelle on siis olemassa useita erilaisia, erilaisista painotuksista ja kulttuurille mielletyistä tehtävistä syntyviä määritelmiä. Määritelmäeroista johtuvien sekaannusten lisäksi keskustelu kulttuurista voidaan kokea haastavaksi siihen liittyvien arvolatausten, oletusten ja odotusten vuoksi. Kysymys arvoista ja arvostuksista kuuluukin kulttuurista käytyjen nykykeskustelujen ytimeen.⁹ Kipeitä ja äärimmäisen tärkeitä nämä keskustelut ovat vähemmistöjen oikeuksien yhteyksissä. Vaikka esimerkiksi saamelaiskansojen kulttuuriset oikeudet usein tunnustetaan virallisissakin yhteyksissä, päätöksenteossa niitä ei osata (tai haluta) edelleenkään huomioida. Viime vuosina on keskusteltu myös paljon kulttuurisesta omimisesta, jossa etuoikeutetut hyödyntävät haavoittuvammassa asemassa olevien ryhmien kulttuurin tuotteita omiin (usein kaupallisiin) tarkoituksiinsa. Kulttuurin, identiteetin sekä alueellisten ja historiallisten erityisyyksien yhteydet poliittisine ulottuvuuksineen ovat aivan olennaisia myös ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä.

Kulttuurin käsite kytkeytyy tyypillisesti myös luovuuteen, itseilmaisuun sekä uuden tai mahdollisen kuvitteluun ja esittämiseen. Tällä tavalla ymmärrettynä kulttuuriin liittyy arvoja, odotuksia ja oletuksia ilmaisunvapaudesta. Ympäristökriisien sosiaalisista juurisyistä sekä kestävyyssiirtymistä tai -murroksesta puhuttaessa nostetaan usein esiin kulttuurin muutosvoima. Koska kulttuurin käsite (laajana tai suppeana, puitteina tai prosessina) viittaa monenlaiseen inhimilliseen toimeliaisuuteen, luovuuteen ja ylisukupolvisiin kehityskulkuihin, kulttuuriin onkin luontevaa viitata ratkaisuna kestävyyskriisiin. Jos kulttuuri ymmärretään suppeasti taiteeseen ja muihin luoviin aloihin viittaavana ja samalla ladataan siihen odotuksia kestävyyskriisin ratkaisemisesta, joudutaan kuitenkin ongelmiin. Taiteellisen ja muun luovan toiminnan ytimessä on vapauden ihanne, ja ulkopuolisen ohjaamisen tai ohjelmallisuuden nähdään joko rajoittavan tätä vapautta tai rapauttavan lopputulosten (taiteen) laatua.

Kulttuurinen muutos

Kuten kulttuuri myös kulttuurinen muutos (tai kulttuurin muutos) merkitsee nykykeskustelussa montaa eri asiaa. Termiin törmää usein yrityskielessä: erilaiset valmennus- ja konsultointiyritykset korostavat kulttuurista muutosta organisaatioiden kehittämisen välineenä. Muutos koskee tällöin toimintakulttuuria – sitä, miten johdetaan, tehdään päätöksiä, työskennellään ja viestitään. Kulttuurintutkimuksessa, tulevaisuudentutkimuksessa ja muilla humanistisilla aloilla kulttuurinen muutos tarkoittaa jatkuvaa sosiaalista prosessia, jossa ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen käsitykset, käytännöt ja toiminnot muotoutuvat ja muuntuvat. Toisaalta kulttuurisella muutoksella voidaan viitata tietyn ilmiön tai tapahtuman käynnistämään, selkeästi havaittavaan, historiallisesti tai maantieteellisesti paikantuvaan muutokseen. Suomen kaupungistuminen 1960-luvulla muuttuvine sosiaalisine suhteineen on kuvaava esimerkki.

Myös ympäristötutkimuksessa ja -keskustelussa käsitteellä kulttuurinen muutos on usein välineellinen tehtävä. Eri tieteenaloja edustavat tutkijat ovat jo pitkään jakaneet näkemyksen siitä, että luonnontieteellinen tieto ei yksin riitä ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.¹⁰ Myös kansallisen ja kansainvälisen politiikan mahdollisuuksia kohtaan ollaan epäluuloisia: tarvittavia päätöksiä tehdään liian hitaasti, ne eivät sido tarpeeksi monia osapuolia, eivätkä ne ainakaan johda konkreettisiin toimiin riittävän nopeasti. Ratkaisuna viitataan kulttuuriseen muutokseen yhtä aikaa yksilöllisenä ja kollektiivisena voimana, jonka ansiosta erilaiset ihmisyhteisöt omaksuvat kestävämmän elämän periaatteita sekä taipuvat ylemmiltä tahoilta tuleviin säädöksiin. Kulttuurinen muutos tarkoittaa tällöin yleistä arvopohjan muutosta tai konkreettisia kulutusvalintoja ja elämäntapoja – tai molempia.

Kulttuurista muutosta alettiin yleisesti ehdottaa kestävyyskriisin (osa)ratkaisuksi 2010-luvun puolivälissä. Eurooppalaisissa hallinnon ja yhteistyön elimissä ympäristö- ja resurssikysymyksiä ryhdyttiin tarkastelemaan kulttuurisista näkökulmista. Esimerkiksi Euroopan komissiossa vilkastui keskustelu ilmastonmuutoksen vaatimista elintapojen ja elämäntyylin muutoksista. Näkemykset kulttuurisista – tyypillisesti elämäntapoihin, arvoihin ja käyttäytymiseen liittyvistä – ratkaisuista kulkeutuivat nopeasti myös suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon. Pääministeri Juha Sipilän johtaman Valtioneuvoston Kestävän kehityksen toimikunnan Sitoumus 2050 kutsui erilaisia yhteisöjä ja yrityksiä tekemään julkisesti kestävän kehityksen tavoitteisiin liittyviä sitoumuksia. Valtioneuvoston nimittämän Ilmastopaneelin vuonna 2015 julkaistussa ilmastokasvatuksen raportissa ihmisten käsityksiin ja toimintaan liittyvät kysymykset nousivat esiin. Samoihin aikoihin kulttuurisen muutoksen mahdollisuuksiin viittailtiin myös hengellisissä yhteyksissä. Katolisen kirkon Paavi Fransiskus nosti toukokuussa 2015 julkaistussa kiertokirjeessään “Laudato Si” keskeiseksi aiheeksi ympäristöongelmat.

Kulttuurista muutosta peräänkuuluttavat avaukset ovat edelleen yleistyneet 2000-luvun kuluessa niin politiikassa kuin monitieteisessä ympäristötutkimuksessakin. Kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden merkitys luonnonvarojen kulutuksessa ja erilaisten ympäristömuutosten synnyssä on tunnustettu esimerkiksi yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ja infrastruktuurien tutkimuksessa, antroposeenitutkimuksessa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa.¹¹ Kulttuuri ymmärretään näissä yhteyksissä yleensä laajasti ajattelemisen, kokemisen ja toiminnan tapoihin viittaavana terminä. Aina kulttuurin käsitettä ei käytetä vaan puhutaan yleisemmin yhteiskunnallis-sosiaalisista kehityskuluista ja odotuksista.

Luonnontieteilijöiden ja yhteiskuntatieteilijöiden vuoropuheluun osallistuvat nykyisin yhä useammin humanistiset tieteet kuten taiteen luontoesityksiä ja käsityksiä tarkasteleva ekokritiikki, ympäristöfilosofia, ympäristöhistoria ja humanistinen maantiede. Tutkimusalojen samanaikaisen nopean eriytymisen ja niiden uudenlaisten liitosten vuoksi humanistisen ympäristötutkimuksen kirjo on tänä päivänä valtava. Kulttuurisen muutoksen ajatus on humanistiselle ympäristötutkimukselle samaan aikaan haaste ja mahdollisuus. Kulttuuri ymmärretään sekä käsitteenä että ilmiönä humanistisessa tutkimuksessa hyvin moninaisesti, mikä lisää käsitteellisten sekaannusten ja ohipuhumisen vaaraa. Kuitenkaan kulttuurista muutosta ei voi tutkia ilman humanistista käsitteistöä ja lähestymistapoja, mikä näyttäisi tarjoavan humanistiselle tutkimukselle aiempaa vakaamman aseman ympäristötutkimuksen kentällä.

Vaikka toive kulttuurisesta muutoksesta on laajasti jaettu ja usko sen vaikuttavuuteen on perusteltu, kulttuuriseen muutokseen liittyy käsitteenä ja ilmiönä monia avoimia kysymyksiä. Ensinnäkin, kulttuurisessa muutoksessa voi olla kyse sekä välttämättä toteutuvista että toivottavista muutoksista. Voidaan siis puhua esimerkiksi ruokakulttuurin muuttumisesta joko elintarvikkeiden saatavuusongelmien seurauksena tai kuluttajien tekemänä tietoisena valintana. Toiseksi, kulttuurinen muutos voi olla ylhäältä ohjattu yhteiskunnan laajuinen ilmiö tai jotakin suppeampaa ja pienemmän vaikuttajajoukon aikaansaamaa. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään laveasti merkitysten ja käytäntöjen muutoksena, ympäristö- ja resurssikriiseihin ratkaisuja luovat kulttuuriset muutokset tapahtuvat kollektiivisesti, osin poliittisen ohjauksenkin avulla. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään suppeammin, ympäristöarvoihin ja -tekoihin kannustaminen voidaan mieltää esimerkiksi taiteilijoiden tehtäväksi. Kolmanneksi, keskustelua kulttuurisesta muutoksesta hankaloittaa vaihtoehtoisten kehityspolkujen lukuisuus ja ristiriitaisuus. Yhtä aikaa ollaan asuttamassa Marsia ja palaamassa vaihto- ja omavaraistalouteen. Keskustellaan kansallisvaltioiden ja liittovaltioiden, avoimien ja suljettujen rajojen, talouskasvun ja talouskriisin huolestuttavista ja lupaavista tulevaisuudennäkymistä, ja niin edelleen.

Kulttuuri osana kestävää kehitystä

Luonnontieteiden ja ihmistieteiden lisääntyvän yhteistyön rinnalla kiinnostus kulttuuriseen muutokseen kestävyyskriisin ratkaisuna on jäljitettävissä yhteen tiettyyn tutkimusalaan, kestävyystieteeseen. Esimerkiksi Donella Meadowsin käsitteellistys systeemisen muutoksen vipuvaikutuskohdista on tarjonnut välineitä kulttuurisen muutoksen käsitteellistämiseen ja tutkimiseen.¹² Suurin muutos systeemiin syntyy Meadowsin mukaan silloin, kun vaikutetaan suoraan systeemin perustana oleviin uskomuksiin, tavoitteisiin, rakenteisiin ja sääntöihin, ne haastaen tai jopa hyläten.¹³ Jos ajatellaan kestävyysmurrosta koko yhteiskuntaa koskevana ilmiönä, muutoksen tulisi tapahtua kaikkea yhteiskunnallista merkityksenmuodostusta ja toimintaa jäsentävien perusideoiden eli kulttuuristen käsitysten tasolla.¹⁴

Kestävyystieteen perustana on kestävän kehityksen käsite, joka esiteltiin vuonna 1987 niin kutsutussa Brundtlandin raportissa. Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland perusti Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin kutsusta Ympäristön ja kehityksen maailmankomission, jonka keskeisenä tehtävänä oli pohtia yhteisiä ratkaisuja maailmanlaajuisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin sekä ympäristöongelmiin. Raportissa Our Common Future esiteltiin kestävän kehityksen määritelmä ja jako kolmeen kestävyyden ulottuvuuteen: ekologiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen. 2000-luvun kuluessa näiden kolmen ulottuvuuden lisäksi on tyypillistä tunnistaa neljäs eli kulttuurinen kestävyys omana ulottuvuutenaan.

Kulttuurin ja kestävän kehityksen suhdetta on jäsennetty kolmen erilaisen mallin avulla. Kulttuuri voidaan ensinnäkin mieltää omaksi erilliseksi ulottuvuudekseen ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen rinnalle. Kulttuurin merkitys rajautuu melko kapeaksi – tyypillisesti ”korkeakulttuuriksi” tai yleisemmin luoviin aloihin viittaavaksi. Toisessa mallissa kulttuuri kannattelee ja ohjaa kestävän kehityksen toteutumista talouden, sosiaalisten suhteiden ja luonnon kantokyvyn kannalta sekä tasapainottaa taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden keskinäisiä suhteita. Kulttuuri rajautuu tässäkin käsittämään luovia, sivistyksellisiä ja viestinnällisiä aloja. Kolmannessa mallissa kulttuuri ymmärretään laajemmin ihmisten kaikenlaista ajattelua ja toimintaa ohjaavaksi. Kulttuuri ymmärretään kokonaisvaltaisena perustana, jonka varassa kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa.¹⁵

Mitä laajemmin kulttuuri ymmärretään, sitä moninaisempana ja vaikuttavampana kulttuuri näyttäytyy kestävyysmurroksen muutosvoimana. Kestävää kehitystä tukee esimerkiksi se, että ihmiset työstävät omia luontoa ja ympäristön tilaa koskevia ajatuksiaan, tunteitaan ja arvojaan kulttuuristen teosten ja tuotantojen parissa, jolloin tietoisuus ihmisen ja luonnon kohtalonyhteyksistä syventyy. Toisaalta, luontokäsitykset, luontosuhteet ja luonnon kanssa toimimisen tavat (eli kulttuuri laveammassa merkityksessä) ovat miellettävissä avaimiksi ekologiseen kestävyyteen – kunhan luontoa ei oleteta ehtymättömäksi ja vahingoittumattomaksi.¹⁶

Kestävyystieteessä ja sen lähitieteissä kuten tulevaisuudentutkimuksessa kulttuurista kestävyyttä tarkastellaan myös itsessään suojeltavana asiana. Kestävyystieteen näkökulma kulttuuriin ja kulttuuriseen kestävyyteen on tällöin kulttuuripoliittinenkin, kulttuuriperinnön tai tulevaisuusperinnön vaalimista kannattava. Tällaisen jäsennyksen tarjoaa esimerkiksi tulevaisuudentutkija ja etnologi Katriina Siivosen tutkimus ihmisten metsäsuhteista ja kulttuurisesta kestävyydestä. Siivosen mukaan

”kulttuurinen kestävyys on kulttuurin muutosvoiman suojelemista aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa siten, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus osallistua muutoksen määrittämiseen vahingoittamatta muita ja ympäristöä ja riskeeraamatta mahdollisia, toivottavia tulevaisuuksia.”¹⁷

Kokonaisuudessaan Siivosen artikkeli tarkastelee kestävyysmurrosta tai Siivosen termein kestävyystransformaatiota, jonka ytimessä on ihmisen toiminnan sovittaminen maapallon kantokyvyn rajoihin. Yllä lainaamassani kohdassa korostuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä ja inspiroivia kulttuurin muutosvoiman kannalta: ihmiset yksilöinä vaikuttavat kulttuuriseen muutokseen, ja kulttuurin muotoutuminen tapahtuu elimellisessä yhteydessä ei-inhimilliseen luontoon.

Entä luonto?

Yksilöllisen luovuuden ja ei-inhimillisen vaikuttavuuden ulottuvuudet ovat nähdäkseni ratkaisevia ja samalla jääneet nykykeskustelun katveeseen. Edelleenhän ympäristövaikutukset mielletään usein ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen teoista johtuviksi vahingollisiksi (tai joskus korjaaviksi) seurauksiksi luonnolle. Tällöin luonto supistuu passiiviseksi resurssivarastoksi ja tuhoutujaksi, ja ihminen mieltyy passiiviseksi yksilö-kuluttajaksi tai aktiiviseksi joukkotoimijaksi (positiivisin tai negatiivisin seurauksin). Tällaisista käsityksistä poiketen ajatus jokaisen ihmisen mahdollisuudesta osallistua kulttuuriseen muutokseen ”aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa” ehdottaa sellaista ihmiskäsitystä, jossa ihminen on merkityksiä luova, syvästi kokeva ja eläviä yhteyksiä tarvitseva ja rakentava olento, ei vain taloudellinen hyötyjä tai luonnon tuhoaja.¹⁸ Luonto puolestaan ymmärretään ihmisten toimintaan, elämänmuotoihin ja merkitysjärjestelmiin aktiivisesti vaikuttavaksi tahoksi, jonka kanssa myös kulttuuri muotoutuu – kuinka suppeasti tai laveasti kulttuuri sitten määritelläänkään.

Sekä kulttuurisen muutoksen että kestävän kehityksen hahmotusten taustalla on ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden ja ympäristötekijöiden keskinäisistä kytköksistä. Luonnonvarojen ja energian riittävyys, erilaiset paikalliset, kansalliset ja globaalit ympäristöongelmat sekä tuotannossa ja materiaalien kierrossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat jaettuihin tapoihin, joilla ihmiset toimivat ja jaettuihin merkityksiin, joita ihmiset asioille antavat. Vastaavasti kulttuuri eri tavoin ymmärrettynä vaikuttaa luonnonvarojen saatavuuteen ja jakautumiseen sekä ympäristön ja eliöiden tilaan. Kulttuurinen muutos (osana kestävää kehitystä) jäsentyy siten suhteessa muuttuviin aineellisiin oloihin, puhuttiinpa ohjatusta tai itsestään kehkeytyvästä muutoksesta.

Kestävyysmurros edellyttää murroksia myös ihmistä ja luontoa sekä ihmisen ja luonnon suhdetta koskevissa käsityksissä. Tulevassa kirjoituksessani nostan esiin joitakin näyttöjä siitä, että tällaisia murroksia on jo käynnissä. Tarkastelen kulttuurin käsitettä luonnonvarahallinnassa, erityisesti ekosysteemipalveluita koskevassa suomalaisessa keskustelussa ja strategioissa.

Kirjoittaessani olen paininut kulttuurin käsitteen monimerkityksisyyden kanssa, tiedostaen myös sosiaaliset, poliittiset ja eettiset lataukset, joita kulttuurista puhumiseen liittyy. En ole tarjonnut kulttuurille yhtä tarkkaa määritelmää, mutta olen yrittänyt tuoda esiin, missä mielessä olen käsitettä kulloinkin käyttänyt. Kulttuurin muutospotentiaalin hahmottamiseksi on olennaistakin sietää käsitteen ja siihen kohdistuvien oletusten ja odotusten moninaisuutta.

Kulttuurin muutospotentiaaliin sisältyvät myös ne muutokset, joita itse kulttuuriin liittyy, käsitteenä ja inhimillisen toiminnan ulottuvuuksina.¹⁹ Jos kestävyysmurros on ihmiskäsitysten murros, on se myös kulttuurikäsitysten murros. Kun ihmisten järjestelmiä ja luonnon järjestelmiä tutkitaan yhä tiiviimmin yhteydessä toisiinsa, syntyy kulttuurin käsitteellekin uusia merkityksiä ja käyttötapoja. Ja mikä kestävyysmurroksen kannalta merkittävämpää, kulttuuriset käytännöt, merkityksenannot ja verkostot laajenevat ei-inhimillisen luonnonkin suuntiin. Tällaiset kehityskulut voivat olla ympäristö- ja resurssikriisien yhteydessä nopeita, ja ne saattavat lähteä liikkeelle yksittäisistä teoista.

Karoliina Lummaa