BIOS

Soluviljelmä. Lähde: Wikimedia Commons.

Lähdetään liikkeelle aineenvaihdunnan metaforasta. Jokaisella eliöllä on omaleimainen aineenvaihduntansa, joka juontuu niin lajityypillisistä ominaisuuksista kuin kasvamisesta tietynlaiseen ympäristöön. Olennot syövät erilaisia asioita, tuottavat erisorttisia jätteitä ja muovaavat ympäristöään moninaisin tavoin päästäkseen käsiksi tarvitsemiinsa energia- ja ainevirtoihin. Aineenvaihdunta ei siten ole vain olion “kehon” sisäistä tapahtumista vaan asettumista suhteisiin ympäristönsä kanssa. Suomalaiselle sana onkin onneksi ilmaisuvoimainen, kuten saksassakin (Stoffwechsel): se korostaa nimenomaan aineksen vaihtumista ympäristön kanssa (kun taas englannin metabolism mieltyy helpommin yhden olennon kehon sisäiseksi näkökulmaksi). 

Tässä perusasiassa ihminen ei eroa muista elävistä olennoista, vaan ero syntyy niistä leimallisista tavoista, joilla olemme sosio-ekologisen aineenvaihduntaamme rakentaneet. Kulttuurinen kyky voimalliseen yhteistoimintaan ja teknologiset mahdollisuudet ottaa käyttöön yhä uusia energian ja aineen virtoja ovat mahdollistaneet tunkeutumisen ekologisten ja materiaalisten rajojen tuolle puolen. Tämän omaleimaisen kollektiivisuuden vuoksi voidaan ajatella ihmisen yhteiskuntia ikään kuin elävinä olentoina – niillä on omia leimallisia aineenvaihdunnan muotojaan. Koska aineenvaihdunta nivoutuu olennon suhteisiin ympäröivään maailmaan, pidän itse ilmaisusta sosio-ekologinen aineenvaihdunta. Mutta kyllä vastaava ymmärrys voi vallan hyvin välittyä, vaikka puhuttaisiin yhteiskunnallisesta tai sosioekonomisesta aineenvaihdunnasta – tutkimuksessa on tällainen terminolginen kirjo.

Kaikille yhteiskunnille keskeisin tekijä nykymaailmassa on fossiilisten polttoaineiden rooli aineenvaihdunnassa. Se on mahdollistanut paitsi jatkuvan talouskasvun ja niukkuuden rajojen tunkemisen yhä etäämmälle myös “etäisyyksien häviämisen”, josta näkyvin seuraus on kansainvälisen kaupankäynnin kiihtyvä kasvu. Globaalin kaupan myötä myös yhteiskuntien aineenvaihdunnat ovat lähentyneet yhä enemmän – on syntynyt monenlaisia “universaaleja resursseja”, joista kaikki yhteiskunnat ovat riippuvaisia (esimerkiksi strategisesti tärkeät kaivannaiset), ja ruokavaliot ympäri maailman alkavat olla yhä samankaltaisempia. Huolimatta siis yhteiskuntien aineenvaihdunnan omaleimaisista piirteistä – Suomi on metsäinen maa Itämeren rannalla – fossiilisen ajan yhteiskuntien aineenvaihdunta on yhdenmuotoistunut.

Fossiilisen aikakauden sosio-ekologista aineenvaihduntaa on leimannut runsaan halvan ja edullisen energian lisäksi nojaaminen ekologisten “nielujen” näennäiseen loppumattomuuteen: kasvihuonekaasuja on voitu pumpata ilmakehään, muovijätettä meriin ja lannoitevalumia vesistöihin. On eletty siinä harhakuvitelmassa, että fossiilisten polttoaineiden ja modernin teknologian voimalla on itsenäistytty luonnosta, vaikka itse asiassa asia on juuri päin vastoin. Kun yhteiskunnan aineenvaihdunnan vaatimat energia- ja materiavirrat kasvavat, siteet muuhun luontoon vain syvenevät ja muuttuvat traagisemmiksi. Seuraukset nähdään ja eletään nyt.

Siksi yhteiskuntien on tultava toisenlaisiksi olennoiksi. Mutta tähän vertaus pysähtyy, koska oikeasti yhteiskunnat eivät ole olentoja. Siksi täytyy pohtia pidemmälle, mitä tämän vertauksen antama oivallus voisi opettaa meille.

*

Ymmärrystä avittaa lähestyminen toisen kysymyksenasettelun kautta, joka koskee kuluttamisen muutoksia. Kun keskustellaan ekologisen kriisin vaatimista muutoksista elämäntapaan, jumiudutaan helposti vain määrälliseen tarkasteluun: enemmän–vähemmän-akselille. Koska luonnonvaroja kulutetaan liikaa ja niiden käytön ekologiset ja sosiaaliset seuraukset ovat liian karut, kulutusta on vähennettävä. 

Etenkin maailmassa, jossa lukuisat ihmiset elävät edelleen äärimmäisessä kurjuudessa, täytyy enemmän kuluttavien vähentää, jotta toisille annetaan tilaa hyvän ihmiselämän edellyttämälle aineelliselle kulutukselle. Ja sen rinnalla täytyisi antaa enemmän tilaa myös muille kuin ihmisille. Yleisellä tasolla näinhän se on, mutta ajattelun rajoittaminen tälle yleistysten tasolle luo vakavia ongelmia, joiden vuoksi muutos voi vaikuttaa yksinkertaisesti mahdottomalta.

Koska ekologisia ja materiaalisia rajoja on ylitetty niin rajusti ja koska on otettava huomioon edellä kuvattu globaali eriarvoisuus, muutoksen vaade voi tuntua nykyisissä vauraissa maissa aivan mahdottomalta. Eihän kulutusta voida leikata 70-80 prosentilla, kuten monissa laskelmissa vaaditaan! Kukaan ei ikinä suostuisi moiseen. Sen vuoksi helposti tyydytään haittojen hoitamiseen ja epätoivoiseen teknologiseen optimismiin, että keinot löydetään sitten joskus.

Tässä on kuitenkin erittäin vakava ongelma, joka yhä uudestaan rampauttaa kykyämme ajatella yhteiskuntien ekologista murrosta viisaasti. Kun ajattelu lähtee tuolta enemmän–vähemmän-akselilta, se myös helposti jää kiinni siihen, ja tällöin ajatellaan olemassa olevan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ehdoilla. 

Toisin sanoen: kun inhimillistä hyvinvointia on tuotettu tietynlaisessa infrastruktuurissa, tietynlaisten elämäntottumusten piirissä, tietynlaisella energia- ja materiaalitaloudella, myös vähentämisen helposti oletetaan tapahtuvan sen piirissä. Energia- ja materiaalipanosten ja saadun hyvinvoinnin “tuotoksen” nykyinen suhde ajatellaan väistämättömäksi. Niinpä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen oletetaan väistämättä korreloivan vastaavasti vähenevän hyvinvoinnin kanssa. Tähän ajatteluun lipsahdetaan yhä uudelleen, tahallaan tai tahattomasti. Väitän, että juuri tästä syystä degrowth-ajattelun on ollut hyvin vaikea murtautua valtavirtakeskusteluun ja sitä on toisaalta voitu kritisoida niin helposti niin ohuin argumentein – arkiset ajattelutaipumukset tukevat kritiikkiä.

*

Samankaltainen ongelma näkyy myös rajatummin: otetaan esimerkiksi suomalainen metsäkeskustelu. Koska elämme metsäisessä maassa, puulla on merkittävä rooli suomalaisessa sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa, ja varmasti on jatkossakin. Nykyisen aineenvaihdunnan piirissä puuresurssit ohjautuvat kuitenkin pääasiassa suhteellisen matalan taloudellisen arvon bulkkituotteisiin ja energiantuotantoon. Puun käyttö on laajamittaista ja intensiivistä, mutta saavutettu hyvinvointi ei materiaalivirtoihin nähden ole kummoista. Koska suhde on heikko, volyymin on pysyttävä korkealla, ja siksi hakkuiden vähentäminen on pelottavaa.

Mikäli ei päästä irti nykyisen aineenvaihdunnan jumituksesta, ei ole muuta keskustelua kuin “enemmän vai vähemmän hakkuita”? Silloin rintamalinjat ovat valmiit, kompromissien mahdollisuuksia ei ole, ja jäljellä on vain puhdas valtakamppailu. Metsäkiista on tällöin nollasummapeliä. Ainoa tie ulos tästä on muuttaa metsien roolia suomalaisessa aineenvaihdunnassa. Palataan tähän tuonnempana.

*

Ja jos olisi niin, että yhteiskunnan ekologinen murros olisi vain ja ainoastaan moista leikkaamista ja vähentämistä, peli olisi lähtökohtaisesti menetetty. Olisimme todellakin hukassa. Mutta näin se ei ole.

Ulospääsyä tästä määrällisen ajattelun jumituksesta on haettu kiinnittämällä huomiota “tarpeiden tyydytyksen järjestelmiin” (provisioning systems) – tämä on toinen tapa tarkastella samaa asiaa kuin aineenvaihdunnan käsitteellä. Merkittävässä vuoden 2018 artikkelissa “A Good Life For All Within Planetary Boundaries” asia ilmaistiin suunnilleen näin: nykyisen kaltaisilla tarpeiden tyydytyksen järjestelmillä eli tuotannon ja kulutuksen tavoilla sekä niihin liittyvällä infrastuktuurilla ei pystytä takaamaan säällistä elämää kaikille maailman ihmisille rikkomatta ekologisia ja materiaalisia rajoja. Siksi on aivan pakko muuttaa noita järjestelmiä – toisin sanoen hyvinvointia on tuotettava radikaalisti pienemmillä energia– ja materiaalipanoksilla. (Tutkijaryhmä on jatkanut työtään ja hienostanut analyysiään, ja työhön voi tutustua täällä.)

Mutta tämä ei ole vain tuotantotapojen vaan myös kulutus- ja elämäntapojen kysymys, mikä korostaa laadullisuutta määrällisyyden rinnalle ja joissain asioissa sen ohikin. Meillä kaikilla ihmisillä on välttämättömiä tarpeita: ruoka, asuminen, liikkuminen, terveys, vaatetus, koulutus, ihmissuhteet. Valtaosa elämämme taustalla olevista materia- ja energiavirroista kytkeytyy näihin asioihin. On selvä, että näiden tarpeiden tyydyttämisestä ei voi luopua. Mitä tarkoittaisi, että söisi tai asuisi 80% vähemmän kuin nyt? (Tämä kysymys kuvastaa hyvin edellä kuvatun määrällisen jumituksen ongelmaa.) 

Sen sijaan on täysin selvää, että samanveroista hyvinvointia ja tarpeiden tyydyttämistä voidaan tuottaa radikaalisti erilaisin tavoin, ja niiden ympäristöhaitat, tai energia- ja materiaalivaatimukset voivat olla monin verroin pienempiä tai suurempia. Monet esimerkit ovat tuttuja: vähemmän energiaa ja raaka-aineita liikkumista kohden (pois yksityisautokeskeisyydestä), vähemmän maa-alaa ja tuotantopanoksia ravintoa kohden (pois eläintuotantokeskeisestä ruokajärjestelmästä). Mutta tämän pitää ulottua kaikkialle elämään, jolloin se koskettaa monisyistä kulutuksen, tuotannon ja resurssien kierron järjestelmävyyhteä.

Tämän rinnalla tietysti joitain asioita täytyy myös tehdä vähemmän, etenkin vauraammissa maissa ja ennen kaikkea kaikkialla vauraampien väestönosien. “Luksuksen” tarkkarajainen erottelu perustarpeista on hankalaa ja ongelmallistakin (perustarpeiden tyydytykseen liittyy usein myös “korkeampia” sosiaalisia tai kulttuurisia ulottuvuuksia), mutta kun ekologiset ja materiaaliset rajat on ylitetty näin pahasti, kysymystä ylikulutuksesta ei voi ohittaa. On selvää, että esimerkiksi on ylimääräistä omistaa lukuisia samaa tarkoitusta varten olevia esineitä kuten valtavaa määrää vaatteita. Käyttöesineiden nopea kuluminen ja vanhentuminen, tietoisesti bisneksen vauhdittamiseksi, luo systemaattista ylijäämää. Matkustamisella pitäisi olla rajansa. Ja vaikka energiantuotanto muuttuisi vähäpäästöiseksi, hyvin korkea henkilökohtainen energiankulutus tarkoittaa silti, että ottaa suhteettoman suuren siivun yhteisestä rajallisesta energiabudjetista – tämä näkyy esimerkiksi henkilökohtaisessa asumisneliöiden määrässä. 

Silti on äärimmäisen tärkeää, että tämän määrällisen perspektiivin ei anneta jyrätä yli edellä kuvatun laadullisen perspektiivin. Sillä silloin menetetään näkymä siihen, miten yhteiskunnat voivat aidosti muuttua ekologisesti kestäviksi. Silloin ei hahmoteta, millä tavalla aineenvaihdunnan tulee mullistua.

*

Edellä puhuin järjestelmien “vyyhdistä”. On kriittisen tärkeää hahmottaa, että yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos ei voi tapahtua vain puuttumalla sirpaleisesti kulutukseen, tuotantoon ja jätehuoltoon tai kierrätykseen siellä täällä. Sirpaleinen ja asteittainen (inkrementaalinen) muutos tarkoittaa, että aineenvaihdunnan perusrakenne pysyy ennallaan. Tehdään ja kulutetaan suunnilleen samoja asioita, mutta vain vähän vihreämmin tai puhtaammin. Tällaisella lähestymistavalla ei päästä kääntämään yhteiskuntien hyödyntämien energia- ja materiavirtojen määrää laskuun, etenkään huolehtien samalla, ettei hyvinvoinnin määrä romahda.

Sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutos ei siten ole vain irrallisten yksittäisten ympäristöongelmien hoitoa tai jonkin abstraktin “ekologisen jalanjäljen” pienentämistä. Yhteiskunnan toimintojen muutosta on ohjattava samanaikaisesti samaan suuntaan, niin, että ne muuttuvat verkostona, eivät erillisinä toimintatapoina. 

Edellä mainittu esimerkki Suomesta ja metsistä on tässä havainnollistava. Antti Majavan luotsaamassa BIOSin metsäpodcastissa luotiin visioita Suomesta, jossa metsien rooli sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa muuttuisi systemaattisesti. Vanhan bulkkituotannon ja energiantuotannon sijaan synnytettäisiin monenlaisen teollisen toiminnan verkostoja, joissa pienemmällä metsäresurssien volyymillä – eli alhaisemmilla hakkuumäärillä – saataisiin aikaan monipuolisempaa tuotantoa, enemmän taloudellista lisäarvoa, parempaa resilienssiä. Eli materiaalisen kulutuksen ja siihen liittyvien ympäristöhaittojen (biodiversiteetin heikentyminen, ilmastopäästöt) vähentäminen ei korreloisi vähentyvänä hyvinvointina. Siirtymä kuitenkin vaatii yhteistyötä, koordinointia, vanhan purkua ja uuden työn luomista. Juuri tällaisesta muutoksesta ekologisessa jälleenrakennuksessa puhutaan.

Tällaisessa Suomessa olisi mahdollisuus päästä luontevasti pois perinteisten metsäkiistojen jumista, jossa sisäänrakennettu tarve hakata niin paljon kuin mahdollista on väistämättä törmäyskurssilla kaikkien ympäristönäkökohtien kanssa. Totta kai muutosta täytyy tapahtua muissakin maailman yhteiskunnissa: jos bulkkituotteiden kysyntä pysyy ennallaan, joku niitä tekee. Tältä pohjalta ja korostaen suomalaisen tuotannon hyvää “ekologista kädenjälkeä” on puolustettu vanhaa metsäteollisuuden linjaa – tosin täkäläisen biodiversiteetin ja hiilinielujen tila kyseenalaistaa argumentin pätevyyttä. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: vedotaanko ekologiseen kädenjälkeen nykytilan pysyttämisen puolesta vai pyritäänkö hakemaan vielä suurempaa vaikutusta aineenvaihdunnan muutoksella? Muutoksia hidasteleva linja nojaa oletukseen, että mitään isompaa yhteiskunnallista muutosta ei ole edessä ja materiaalisen kulutuksen määrä kasvaa – mutta silloin ollaan jo menetetty peli eikä kädenjäljellä paljon juhlita. Muutos kuitenkaan ei varmasti tapahdu yhtä jalkaa ympäri maailman. Joidenkin maiden täytyy olla pioneereja osoittamassa, miten metsät voivat olla osa kestävämpää ja moninaisempaa aineenvaihduntaa, ja ensimmäiset tähän suuntaan liikkuvat ovat myös edellä muita. Tässä Suomella on suuret mahdollisuudet.

*

Toinen ajankohtainen esimerkki tulee mieleen: kaivostoiminta ja energiasiirtymä. On täysin kiistämätöntä, että tiettyjä mineraaleja tarvitaan enemmän energiajärjestelmän ja liikennejärjestelmän muutoksessa. Uusi sähköistymisen vallankumous on maailmanhistoriallinen muutos, ja se valitettavasti joudutaan tekemään fossiilitalouden luomasta peritystä tilanteesta käsin. Kun vanhaa tuotantoa ja liikennettä ajetaan alas, uutta on rakennettava tilalle, ajettava ylös. Tämäkin on ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä.

Mutta tässäkin on vaarana vanhan aineenvaihdunnan kummittelu. Se, kuinka paljon näitä tiettyjä mineraaleja tarvitaan, on kiinni myös yhteiskunnan aineenvaihdunnasta. Jos esimerkiksi pidetään kiinni nykyisestä yksityisautovaltaisesta rakenteesta, tarve on todella huima. Samaten jos ajatellaan, että uudessa aineenvaihdunnassa on seurattava yksi yhteen fossiilisen energiajärjestelmän takaamaa häiriöttömyyttä ja toimitusvarmuutta, vailla vaihtelua, tarvitaan huomattavasti enemmän energian välivarastointia. 

Tällaiset oletukset ovat vaarassa viedä uskottavuutta “vihreältä siirtymältä” – jos se ymmärretään vain entisen aineenvaihdunnan jatkona mutta puhtaammalla energialla, on melkein väistämätöntä, että kaivoskysymyksissä jumiudutaan metsäkiistojen kaltaiseen tilanteeseen. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos mahdollistaisi sen, että uuden kaivannaisteollisuuden tarve voitaisiin minimoida. Samalla tietysti olisi ymmärrettävä, että kaikkea uutta kaivostoimintaa ei voi vastustaa. Mutta mielekäs kompromissi syntyy vasta tällaisessa aineenvaihdunnan muutoksen kontekstissa.

Esimerkkejä riittää: mikäli pidetään kiinni siitä, että uuden rakentaminen menee aina ohi rakennusten pitkä käyttöiän, korvattavuuden ja käyttötapojen muokkautuvuuden, tarvitaan edelleen hyvin paljon myös niitä rakennusmateriaaleja, jotka kuormittavat vähemmän, eli kokonaiskuormitus pysyy korkealla – ja jätevirtojen tuottama haaste pysyy edelleen huimana.

*

Peritty tilanteemme on viheliäinen, sillä muutoksille on rajattu aika. Ilmastonmuutoksella ja monilla muilla ympäristöongelmilla on kriittiset rajansa, joiden jälkeen keikahdetaan radikaalisti vaikeampaan tilanteeseen. Siksi sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta ei voida tehdä vain hitaasti ja rauhallisesti pohdiskellen, useiden sukupolvien ajan. Ensimmäiset askeleet ovat tärkeimpiä, koska on päästävä irti perityn tilanteen rakenteista ja luotava uusien perustaa. Näiden alkuaskelten täytyy tapahtua tämän vuosikymmenen aikana – tai olisi pitänyt tapahtua kauan sitten, mutta viivyttelyn vuoksi urakka on sitäkin vaikeampi ja kiireellisempi. Joitain asioita myös menetetään muutosten “hitausvoiman” vuoksi väistämättä: ongelmat ovat edenneet niin pitkälle, että muutos ei ole kivuton.

Tämän viheliäisyyden vuoksi muutos vaatii aivan uudenlaista yhteiskunnallista suunnitelmallisuutta ja koordinaatiota, kuten syksyn BIOS-festivaalin yhteydessä julkaistussa ideapaperissa totesimme. Se edellyttää myös kykyä kompromisseihin – mutta ei millaisiin tahansa. Ympäristökeskustelussa “kompromissi” tarkoittaa edelleen puntarointia vallitsevan aineenvaihdunnan ja ympäristöongelmien korjailun välillä. Mielekkäitä kompromisseja haetaan kuljettaessa uudenlaista aineenvaihduntaa, jossa hyvinvointi voidaan turvata mutta ei ekologisen kestävyyden kustannuksella. Kiistoja ja kamppailuja ei ihmisten maailmassa voi välttää, mutta intressi siirtyä kohti uutta aineenvaihduntaa on mahdollisimman monilla.

Ville Lähde

Kuvakaappaus Google Books Ngram-hausta ”polycrisis”

Alkujaan termin polycrisis lanseerasivat käsitteellisesti vuosituhannen vaihteen alla ranskalaiset tutkijat Edgar Morin ja Anne Brigitte Kern teoksessaan Homeland Earth (1999), ja sitä kehitteli vuonna 2013 eteenpäin eteläafrikkalainen tutkija Mark Swilling. Laajempaan tietoisuuteen sen nosti Jean-Claude Juncker vuoden 2016 puheessaan, ja seuraavina vuosina se omaksuttiin monissa EU:n kehitystä käsittelevissä tutkimuksissa viittaamaan löyhästi erilaisiin kriisien sikermiin. 

Koronapandemian aikana termiä on tuonut julkiseen keskusteluun voimakkaasti etenkin Adam Tooze, joka otti sen käyttöön teoksessaan Shutdown (2021) ja on sittemmin käsitellyt sitä uutiskirjeessään ja Financial Timesin kolumnistina. Termi päätyi myös näkyvään asemaan Egyptin COP-kokouksessa. Financial Timesissa vuotta 2022 kuvattiin tämän termin valossa.

Eri kirjoittajat käyttävät kuitenkin sanaa hyvin erilaisin tavoin. Kirjon yhdessä päässä ovat tarkkaan kohdennetut analyysit spesifien tapahtumaketjujen solmukohdista, vaikkapa Euroopan talouskriisin ja “pakolaisaallon” tai koronapandemian ja Venäjän käynnistämän sodan ajoilta. Toisessa päässä maailmaa syleilevät globaalit yleistykset – maailmantila monikriisinä. Käytännössä siis käytössä on monia monikriisin käsitteitä, joissa ei terminologisesta samuudesta huolimatta välttämättä ole juuri yhteistä.

Tällaiset tilanteet tahtovat toistua: terminologinen uutukainen leviää yllättävän nopeasti käyttöön, ja “kaikki” tuntuvat käyttävän sitä, mutta sanalle annetut merkitykset ovat hyvin kirjavia. Termin merkitys ei ole vakiintunut – ja kuten alla kuvaan, se tuskin vakiintuukaan koskaan. Mutta silti suuri joukko ihmisiä kokee, että termi tuntuu tavoittavan jotain tärkeää ajastamme ja maailmasta. Tällaisiin “käsitteellisen kumpuamisen” hetkiin kannattaa kiinnittää huomiota, koska silloin käydään kamppailua siitä, miten maailman tilannetta tulisi ja kannattaisi hahmottaa.

Alustavia määritelmiä

Uuden käsitteen arvoiselta ei tuntuisi tilanne, jossa monenlaisia toisistaan erillisiä kriisejä, onnettomuuksia tai muita ongelmia vain sattuu tapahtumaan samanaikaisesti. Tuskin koskaan maailmassa on ollut tilannetta, jossa näin ei olisi, ja esimerkiksi erilaisten luonnonkatastrofien Damokleen miekka roikkuu aina yllä.  

Monissa määritelmän yrityksissä onkin korostettu monikriisin keskeiseksi piirteeksi sitä, että useat yhtaikaiset systeemiset kriisit kohtaavat toisensa. “Systeeminen” tarkoittaa tässä sitä, että kriisit koskettavat laajempien sosio-ekologisten, taloudellisten tms. järjestelmien toimintaa: siten monikriisissä voivat kohdata ruokajärjestelmien, energiajärjestelmien, terveydenhuollon, globaalin kaupan ja kansainvälisten suhteiden laajat ongelmat, kuten on käynyt viime vuosina. 

Toinen olennainen piirre nähdäkseni on, että systeemisten kriisien kohdatessa totunnaiset sektorien ja elämäalueiden rajat sumentuvat. Vakaampina aikoina toimineet (tai ainakin toimivilta vaikuttaneet) rajaukset ja “eristykset” esimerkiksi eri politiikan toiminta-alueiden välillä käyvät yhä kyseenalaisemmiksi.

Kolmas toistuva piirre monikriisin alustavissa määritelmissä on keskinäisvaikutusten ja -vahvistumisen mahdollisuus. Pelkkä ongelmien rinnakkaisuus ja samanaikaisuus ei ole olennaista vaan niiden kytkeytyminen yhteen ja kyky vahvistaa toisiaan. Meidän ajallemme ominaista on erilaisten sosio-ekologisten järjestelmien lisääntyvä monimutkaisuus ja globaali verkottuneisuus sekä resilienssiä luovien “puskurien” heikentyminen, jolloin haavoittuvuudesta tulee systeeminen piirre jo lähtöjään – ja tämä lisää vahvistavan kytkeytymisen ja “dominovaikutusten” (cascade) mahdollisuutta. Olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani sitä, miten resilienssi on heikentynyt systemaattisesti globaalissa ruokajärjestelmien verkostossa, ja siihen liittyvät riskit realisoituvat parhaimmillaan monikriisissämme.

Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.

Käsitteellisten kamppailujen väistämättömyys

Vastaavassa tilanteessa tosiaankin on oltu monta kertaa: terminologinen uutuus lanseerataan, se otetaan käyttöön vauhdilla ja laajalti, ja sen merkitysten kirjo kasvaa räjähdysmäisesti. BIOS-tutkijat käsittelivät aikanaan artikkelissaan termin “antroposeeni” (anthropocene) vastaavaa suosittuutta ja merkityskirjoa. “Kestävän kehityksen” merkitysten kirjavuus ja ristiriitaisuuskin on klassinen esimerkki, ja viime vuosien ympäristötutkimuksessa “resilienssi” on sekin saanut hyvin erilaisia määritelmiä.

Merkityskirjo johtaa melkein väistämättä siihen, että eri tahot voivat puhua radikaalistikin eri asioista käyttäen samaa terminologiaa, mikä on tavan ihmiselle helposti hämmentävää. Yksi refleksireaktio tähän on peräänkuuluttaa yhtä sanakirjamääritelmää, sanan “oikeaa” merkitystä – oletuksena on, että kunhan kaikki omaksuvat sen, tolkullinen keskustelu on mahdollista. Tämä on luonteva mutta myös toivottoman epärealistinen reaktio, sillä sanat elävät ylipäätään, ja erityisesti tällaiset polttavan ajankohtaiset ja lukuisille eri aloille nopeasti leviävät.

Nähdäkseni tällaisissa tilanteissa merkitysten moneus, käsitteellinen hajaannus, on väistämätöntä. Koska ei ole mitään yhteistä jaettua keskustelua eikä lähtökohtaista pyrintöä yhteisymmärrykseen, millään yksittäisellä määritelmällä ei ole mahdollisuutta muuttua hallitsevaksi. Käsitteellinen vakiintuminen on toki mahdollista esimerkiksi rajatuissa tieteellisissä yhteisöissä, joissa termi otetaan osaksi yhteistä työkalupakkia. Tällöin eri tieteellisten yhteisöjen käsitteet voivat jopa menettää sukulaisyhteytensä, vaikka sama termi pysyisi käytössä. Esimerkiksi “resilienssi” sosiaalityössä ja ekologiassa ovat jo niin kaukana toisistaan, että analogisuutta ei juuri enää ole (tai siitä kiinni pitäminen voi jopa ruokkia harhakäsityksiä). Silti, omalla alueellaan, eri käsitteellistykset voivat vakiintua vahvastikin.

Mutta laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitteellinen kamppailu on väistämätöntä, ja se on nähdäkseni myös tärkeää yhteiskuntien itseymmärryksen kannalta. Kun väännetään kättä “vapaudesta”, “terrorismista”, “kestävästä kehityksestä” tai “monikriisistä”, ei olla tekemisissä vain sanakirjamääritelmien vaan sen kanssa, millaiset ymmärrystavat nousevat hallitseviksi – ja tällä voi olla hyvin konkreettisia seurauksia. Esimerkiksi: jos kestävä kehitys hahmotetaan tasapainotteluksi eri ulottuvuuksien (ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen, ehkä kulttuurinenkin) välillä, se tukee erilaista politiikkaa kuin “hääkakkumalli”, jossa ekologinen kestävyys luo materiaalisen perustan kaikelle muulle kestävyydelle. Kuten olemme BIOSissa useaan otteeseen todenneet, “kestävyyden ulottuvuuksien” käsitteellistys on muotoutunut myös keinoksi vastustaa ympäristötoimia, kiistää ekologisten reunaehtojen perimmäisyyttä.

Käsitteet ovat työkaluja, joiden avulla maailmaa tavoitellaan, ymmärretään ja pyritään muokkaamaan. (Kiinnostuneille: tämän tekstin näkökulma sanoihin ja käsitteisiin pohjaa väitöskirjassani luomalle ja kirjassa Paljon liikkuvia osia edelleen kehittelemälleni välineistölle.) Siksi myös “monikriisin” merkityksistä väiteltäessä ja kiisteltäessä käydään keskustelua siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja mitä se tarkoittaa. Tällaisessa tilanteessa yritys paukuttaa yhtä “oikeaa määritelmää” ohittaa tämän välineluonteen ja sanojen väistämättömän elävyyden käytössä. Yhden määritelmän sijaan tarvitaan jatkuvaa määrittelykamppailua – toistuvia yrityksiä ohjata keskustelua ja ymmärrystä hedelmälliseen suuntaan. Sillä ankein lopputulos on käsitteellinen liudentuminen, jolloin termistä tulee merkityksistä tyhjä rituaalisana, jota heittelemällä luodaan vaikutelmaa syvällisestä ymmärryksestä sanomatta kuitenkaan oikein mitään.

Erillisyyden, kausaalisuuden ja ajallisuuden illuusiot

Edellä käsiteltyjen alustavien määritelmien valossa vaikuttaa selvältä, että jotain monikriisin kaltaista käsitteellistä työkalua tarvitaan. Mitä olennaisia asioita sen avulla voitaisiin tavoittaa ja ymmärtää? Toisin sanoen, millä tavalla monikriisiä kannattaisi ajatella? Tartun seuraavassa kolmeen ulottuvuuteen.

Erillisyys: Tutkimuksellisesti on ollut jo iät ajat selvää, että maailman tarkastelu toisistaan täysin erillisten sektorien tai ongelma-alueiden valossa on problemaattista ja ymmärrystä vääristävää. Käsillämme ei ole joukkoa siististi erotettuja asiakysymyksiä tai ongelmia, joita voidaan ratkaista yksitellen. Toisin sanoen ei ole esimerkiksi “ympäristökysymystä”, jonka ratkaisussa ei tarvitse puuttua esimerkiksi taloudenhoidon tapoihin tai kulttuurisiin asenteisiin. Mitä kiireisemmiksi ja kipeämmiksi ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet, sitä selvemmäksi tällaisen sektorisen erottelun illusorisuus on käynyt. 

Erillisyyden illuusiota oli mahdollista ylläpitää ja nähdä uskottavana niin kauan kuin modernin edistyksen ja kasvun kiihtymisvaihe oli päällä, kun sen aiheuttamat systeemiset ongelmat pysyivät piilossa. Mutta kun “luonnon ääni” vahvistuu, modernia hallinnan harhaa on yhä vaikeampi ylläpitää.

Silti asiaa ei ole sisäistetty kunnolla käytäntöjen tasolla. Ympäristöpolitiikka on pysynyt ympäristöpolitiikkana, ja ekologisen siirtymän pyrinnöissä kummittelee ajatus entisenkaltaisen yhteiskunnan säilyttämisestä pääpiirteissään. Ekologisten reunaehtojen perimmäisyys tunnustetaan rituaalikielisesti, kun taas talouskasvun ensisijaisuus manifestoituu mitä konkreettisimmin kaikessa yhteiskunnan toiminnassa. Kun sosio-ekologisten järjestelmien nivoutuminen räjähtää kasvoille monikriisissä, syntyy mahdollisuus maailmankuvalliselle siirtymälle pois moderneista illuusioista.

Kausaalisuus: Monikriisissä lukuisten tekijöiden nivoutuminen yhteen ja mahdollisuus keskinäiseen vahvistamiseen tulee kouriintuntuvaksi. Tämä antaa tilaisuuden kyseenalaistaa edelleen vallitsevia yksiulotteisia tapoja hahmottaa syyn ja seurauksen luonnetta, kausaalisuutta. Populaari keskustelu ympäristöturvallisuudesta on tästä hyvä esimerkki. Vaikka tutkimusta ympäristö- ja luonnonvaraongelmien kompleksisista kytköksistä konflikteihin ja monenlaisiin muihin turvallisuuskysymyksiin on tehty vaikka kuinka, yksinkertaistava kysymyksenasettelu toistuu: Johtuiko tämä sota ilmastonmuutoksesta? Johtuiko tämä muuttoliikkeen aalto ympäristöongelmista? 

Kysymyksessä ei ole lähtökohtaisesti mitään järkeä, koska esimerkiksi sodille ei koskaan voi löytää noin selkeää kausaalista yhteyttä mihinkään yksittäiseen tekijään (moraalisen ja juridisen syyllisyyden määrittäminen on tietysti oma juttunsa). Edellä kuvattu erillisyyden illuusio kuitenkin tukee edelleen kausaalisen yksiulotteisuuden illuusiota: koska “luonto” tai “ympäristö” mielletään omaksi alueekseen, kausaalisuudessa penätään sen tarkkaa osallistuutta sen sijaan että jo alkujaan hahmotettaisiin kausaalinen kompleksisuus. 

Adam Tooze on monikriisikirjoituksissaan tulkinnut tätä asetelmaa niin, että monikriisien keskellä ongelmia ei ole enää mielekästä yrittää palauttaa yhteen alkujuureen. “Fundamentaalisten kamppailujen” aika on siis ohi. Käytännössä Tooze viittaa sellaisiin ajatuksiin, joiden mukaan vaikkapa ympäristökriisin ratkaisemiseksi on ensin päästävä yli esimerkiksi kapitalismin tai vapaiden markkinoiden puutteen fundamentaalisesta ongelmasta. Tämä ajatus varmasti herättää epäilystä monissa, sillä samalla tavalla kuin kompleksisuustutkimusta on pidetty epäpolitisoivana, tässä voidaan nähdä riski menettää näkökulma keskeisimpien valtasuhteiden merkitykseen. Niinpä Tooze itsekin epäilee tätä omaa näkemystään Financial Timesin kolumnissa: 

“Perhaps. But it is an unrelenting foot race, because what crisis-fighting and technological fixes all too rarely do is address the underlying trends. The more successful we are at coping, the more the tension builds.”

Epäröinti ei ole yllättävää, sillä tietenkin kausaalisen kompleksisuuden lisäksi on nähtävissä jonkinlaista hierarkkisuutta – jotkut syyt ovat laajempia, systeemisiä, “perustavia” siinä mielessä. Luonnonvarojen ylikulutus on laaja ja moniulotteinen ilmiö, joka vaikuttaa lukuisten ongelmien taustalla biodiversiteetin kadosta ilmastonmuutokseen ja esimerkiksi paikallisten kalakantojen tai vesivarojen hupenemiseen. Toisaalta luonnonvarojen ylikulutus juontaa monista juurista, joita voi hakea talouden rakenteista, tarvejärjestelmistä, demografiasta jne. Mutta on vissi ero sen välillä, nähdäänkö kausaalista hierarkkisuutta ja monenlaisia juurisyitä vai nähdäänkö yksi juurisyy, johon kaikki on perimmiltään palautettavissa. Monikriisi kyseenalaistaa jälkimmäisen “fundamentalismin”, jolloin sivumennen sanoen vanha vääntö materiaalisesta vs. ideologisesta ensisijaisuudesta tai vastaavasta vastakkainasettelusta menettää mielekkyyttään. (Ympäristöajattelussa on vanhastaan ollut taipumus universalisointiin ja yhteisen juurisyyn etsintään. Tämä on tietysti problemaattista jo siksi, että ympäristöongelmat ovat itsessään hyvin moninaisia, mistä biodiversiteettikato on paraatiesimerkki.)

Pahimmillaan kausaalisen kompleksisuuden korostaminen voi johtaa sellaiseen heuristiseen tyhjyyteen, jossa mitään tällaista ensisijaisuutta tai perimmäisyyttä ei ole, “kaikki liittyy kaikkeen” ja on niin perin juurin kompleksista, että ymmärtäminen halvaantuu ja etääntyy kaikesta käytännön politiikasta. Ainahan lapsi voi mennä pesuveden mukana ja tärkeä oivallus voidaan haaskata, mutta kompleksisen kausaalisuuden ideassa on vissi pointtinsa: inhimillisiin suhteisiin keskittyneet poliittiset teoriat ja liikkeet ovat pystyneet hyvin huonosti tavoittamaan ei-inhimillisen luonnon roolia. Vaistomainen taipumus on nimenomaan ollut nähdä ympäristö- ja luonnonvaraongelmat inhimillisten valtasuhteiden, eriarvoisuuden tai vastaavan sivutuotteina, ei varsinaisina osallisina historiassa. Tämä on toinen mahdollinen maailmankuvallinen opetus, jonka monikriisin tarkastelu voi antaa.

Ajallisuus: Koronapandemian alkuvaiheessa BIOS korosti toistuvasti nopeiden ja hitaiden kriisien erottelua (englanniksi). Jos pitää tiukkaan kiinni sanakirjamääritelmistä tai haetaan “oikeaa merkitystä” etymologiasta – mikä kuten sanottua harvoin tuo suurta viisautta – niin “kriisi” määritelmällisesti tarkoittaa käännekohtaa tai vaikeaa aikaa, jolla on alkunsa ja loppunsa. Puhuminen verkkaisista jopa yli vuosisadan mittaisiksi venyvistä kriiseistä voi tässä valossa vaikuttaa oudolta. Mutta olemme tottuneet puhumaan ilmastokriisistä ja ajattelemaan sitä sekä globaalina että ajallisesti hyvin pitkänä. Valmius kriisien hahmottamiseen paitsi nopeina myös hitaina on siis olemassa.

Sen sijaan heikompi on valmius hahmottaa ajallisesti erilaisten kriisien keskinäisiä suhteita, mistä olemme toistuvasti muistuttaneet. Kun pandemia, logistiikkakriisi tai sota iskevät päälle, on edelleen taipumuksena ajatella niitä erillisinä pitkäkestoisista kriiseistä – vaikka hyvin konkreettisiakin yhteyksiä on nähtävissä kuten Venäjän hyökkäyksen ja energiasiirtymän tai koronapandemian ja biodiversiteetin kadon välillä. Tämä on tavallaan yksi muoto erillisyyden illuusiosta: akuutin kriisin aikana kaikki muu pitää unohtaa, kunnes palataan “normaaliin” ja verkkaisten kriisien hoitoon voidaan palata. Mutta on täysin selvää, että tällaisella asenteella reaktiot nopeisiin kriiseihin voivat luoda esteitä ja polkuriippuvuuksia, jotka haittaavat verkkaiden kriisien hoitoa. Venäjän käynnistämän sodan vaikutukset energiasiirtymään ovatkin kahtalaisia: sitä vauhdittavia ja fossiilisia polkuriippuvuuksia pidentäviä.

Tämä on kolmas mahdollinen ulottuvuus, jonka uudelleenajattelua monikriisi mahdollistaa. Sen sijaan, että mielletään hitaat kriisit osana business as usualia, “normaalia”, jota hoidetaan asteittaisesti akuuttien kriisien tuolla puolen, monikriisi avaa näkökulman kroonistuneisiin systeemisiin kriiseihin. Kun yhtäältä on saatava aikaan perustavanlaatuisia yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksia ja toisaalta parannettava reagointi- ja mukautumiskykyä yllätysten äärellä, tästäkin modernista kontrollin illuusiosta on luovuttava. Toisaalla kirjoitin, että se vaatii historiakäsityksen muutosta. Ja kuten Paavo Järvensivu totesi WISE-hankkeen blogissa, aika edellyttää myös suunnittelun ja luovan sopeutumisen uudenlaista synteesiä.

Kenen työkalu ja mitä varten?

Kuten sanottua, käsitteet ovat työkaluja. Sanan “monikriisi” asussa syntyy väistämättä monenlaisia työkaluja eri tarkoituksiin. Toisin asian voi ilmaista niin, että eri käsitteellistykset ovat vastauksia eri kysymyksiin. Tämä tuo yhden tärkeän ja väistämättömän käsitteellisen eroavaisuuden.

Yhtäältä monikriisin käsite voi tarjota edellä kuvatulla tavalla yleisen maailmankuvallisen haasteen, eräänlaisen kutsun uudelleenajatteluun. Silloin se väistämättä myös pysyy yleistasolla, ja tällaista työkalua ei voi eikä tulisikaan yrittää soveltaa minkä tahansa yksittäisen tilanteen ja ilmiön tarkasteluun. Se avartaa ymmärrystä mutta ei ole analyysin väline. Kuten Adam Tooze on ilmaissut hauskasti, “It will be a bit too Zeitgeisty for some”, mutta yleistason uudelleenajattelu on tarpeen tässä maailmanajassa. Tosin tällöin kohdataan kysymys siitä, mitä erityistä monikriisi onnistuu sanomaan. Jos kaikki on monikriisiä (vs. että jokin on), menettääkö sana käsitteellisen iskuvoimansa? Esimerkiksi Craig Berry ruotii Toozen ajatuksia kirjoituksessaan sillä oletuksella, että monikriisi on maailman tilan, tämän maailmanhistoriallisen vaiheen, kuvaus, jolloin siitä on vaarassa sukeutua loputon yksittäisten vaikuttavien tekijöiden listaus.

Toisaalta tätä ei pidä sekoittaa sellaisiin käsitteellistyksiin, joissa monikriisistä yritetään tehdä operationalisoitu tutkimuksellinen käsite. Adam Tooze itse huojuu edellä kuvatun “Zeitgeistyn” käytön ja analyyttisten tarkastelujen välillä. Pyrkimyksessä luoda tutkimuksellista käsitettä (jolloin sen määritelmän tulee myös olla tarkempi ja jonkin tieteellisen yhteisön jakama) törmätään vaikeisiin kysymyksiin. Jos monikriisissä spesifit sosio-ekologiset järjestelmät kriiseineen nivoutuvat yhteen historiallisesti ainutlaatuisella tavalla luoden laadullisia hyppäyksiä, voidaanko tällaisesta radikaalin kontekstuaalisesta asiasta tehdä yleisempää metodologiaa? 

Ja kannattaako se? Tällöin sukelletaan syvälle kysymyksiin tieteellisten käsitteiden ja metodien luonteesta. Yhtäältä on tieteellinen pyrintö hakea lainalaisuuksia, toistuvuutta, “skaalautuvuutta” ja kykyä ennustamiseen. Toisaalta radikaali kontekstuaalisuus voi opettaa ennakoinnin, reagoinnin ja sopeutumisen taitoja. Nämä pyrinnöt eivät todennäköisesti ole yhdistettävissä: toisin sanoen tieteellisenä teknisenä käsitteenä monikriisi voi haarautua kahdelle yhteismitattomalle polulle. Jos tätä ei hahmoteta, seuraa ohipuhumista tai silkkaa kommunikaatiokyvyttömyyttä. 

Seurauksena voi olla myös eräänlainen “kompleksisuusparalyysi”, jossa kaikki liittyy kaikkeen niin perinjuurisesti, että asioihin ei enää päästä käsiksi. Financial Timesin Martin Wolf varoitti tästä riskistä kommentissaan Toozelle. Pähkinänkuoressa: tunnustaessaan edellä kuvatun “siiloutumisen” ongelman Wolf samalla peräänkuuluttaa ajattelua myös “siiloissa”, että niiden sisällä kehitettyä osaamista ei hukata. Kompleksisessa puurossa tieteelliset metodit muuttuvat hampaattomiksi.

Tieteenfilosofisesta näkökulmasta Wolf puhuu tutkimuksellisista sulkeumista, joita käsittelin itsekin teoksessani Niukkuuden maailmassa. Kaikkea ei voi tarkastella koko ajan yhtaikaa, vaan tarkastelua on fokusoitava lähemmäs ja kauemmas aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Into siilojen murtamiseen voi johtaa mielekkään monitieteisyyden lisäksi myös siihen, että syntyy ylioptimismia kokonaisvaltaisia systeemisiä malleja kohtaan: vanha tieteellinen unelma, että kun detaljeja saadaan tarpeeksi “koneeseen”, se alkaa mallintaa koko maailmaa. Mutta tämä ei koskaan voi eliminoida tutkimuksellisten sulkeumien tarvetta: paras mahdollinen globaali mallinnus antaa arvokasta tietoa, mutta se väistämättä hävittää sellaisen paikallisen tiedon, joka on toisiin tarkoituksiin tarpeen. Välineet tarkoituksen mukaan. 

Kolmanneksi, monille ihmisille “monikriisi” voi olla hyvin epämääräisesti käsitteellistetty ilmaus eksistentiaaliselle epävarmuudelle, pikemmin hädän ilmaus kuin yritys analysoida ja ymmärtää. Laajojen kriisien samanaikaisuus ja nivoutuminen yhteen voi synnyttää tunteen, että maailmaa on yhä vaikeampi ymmärtää, että asiat jyräävät yli. Samalla tavoin tuntemusta maailman muuttumisesta toisenlaatuiseksi on sanallistettu “antroposeenilla”. Erona on ehkä kuitenkin se, että jos “antroposeenilla” sanallistetaan planetaarista näkökulmaa ja hämmennystä aikaperspektiivin laajenemisesta maailmankautiseksi, “monikriisillä” tavoitellaan juuri nyt elettävää muutosta ja tuntumaa vanhojen ajattelutapojen riittämättömyydestä. 

Tällainen sanojen tapaileva, raakilemaisesti käsitteellistetty käyttö on sekin ominaista käsitteellisen kumpuamisen hetkille ja lisää merkitysten moninaisuutta. Siihen ei tietenkään tule reagoida vähättelevästi viittaamalla “oikeaan” tieteelliseen määritelmään vaan jatkamalla sitä keskustelua, kiistelyä ja valistustyötä, joka on käsitteellisen kamppailun ytimessä. Me kaikki joudumme ajattelemaan uudelleen, millaisessa maailmassa elämme, tai pikemmin millaisessa maailmoiden sikermässä – sillä käsillä oleva monikriisi vaikka energian, ruoan, turvallisuuden ja kansainvälisten suhteiden ulottuvuuksissaan koskettaa maailman eri alueita ja ihmisryhmiä radikaalisti eri tavoin. Tämä ulottuvuus ehkä lopulta jää helpoimmin vaille ajattelua.

Ville Lähde

Merkittävä osa työstämme kytkeytyi kuluneena vuonna tavalla tai toisella sotaan, sen vaikutuksiin sekä Suomen ja EU:n reaktioihin. Maaliskuussa BIOS-blogissa julkaistiin kolme kirjoitusta: ensimmäisessä käsiteltiin sodan vaikutusta energiamurrokseen, toisessa irtautumista riippuvuudesta Venäjän energiatuonnista, ja kolmannessa Ville Lähde tarttui kriittisesti kysymykseen omavaraisuudesta ruokakriisissä. Huhtikuussa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pureutui makrotaloudellisiin laskelmiin, joissa arvioitiin energiakriisin vaikutuksia. Syyskuisessa kirjoituksessaan Ville Lähde tarkasteli sotaa ja sen tuomia mullistuksia laajempien historiakäsitysten näkökulmasta.

BIOS-tutkijat osallistuivat myös aktiivisesti julkiseen keskusteluun näistä kysymyksistä. Tammikuussa Jussi Ahokas kommentoi Kansan Uutisille eurooppalaista energia- ja talouspolitiikkaa, maaliskuussa hän selitti Politiikasta-lehden artikkelissa SWIFT-järjestelmää, ja huhtikuussa hän keskusteli A-Studiossa sodan vaikutuksesta vihreään siirtymään. Tere Vadén peräänkuulutti Ylen jutussa maaliskuussa energiansäästöä, ja Emma Hakala ja Antti Majava olivat Ympäristödialogissa keskustelemassa energiasta ja turvallisuudesta. Emma Hakala myös kirjoitti WISE-hankkeen kollegan Helmi Räisäsen kanssa Politiikasta-lehteen artikkelin kokonaisturvallisuudesta ja Freek Van der Vetin kanssa Kehitys-lehteen sodan ympäristötuhoista. Kesäkuussa Ville Lähde pohti Sitran blogissa sivistystä Euroopassa, jossa lyhdyt sammuvat yksitellen. 

BIOS-festivaalin yleisöä. Kuva Paavo Järvensivu.

BIOS-festivaali lokakuussa

Vaikka vuoden tunnelmia hallitsivatkin sota, energiakriisi, ruokakriisi ja edelleen jatkuva pandemia, syksyllä pääsimme viettämään ensimmäistä BIOS-festivaalia. Taidetta, tiedettä ja politiikkaa yhteen nivova tapahtuma toi Valkoisen salin täpötäyteen väkeä, ja pääsimme kaikki nauttimaan ensimmäisen päivän konsertista, jossa ekologista jälleenrakennusta sovitettiin Teppo Mäkysen ja Timo Lassyn jazzin säveliin Minttu Mustakallion lausumana. Toisena festivaalipäivänä BIOS-tutkijat esittivät näkemyksiään maailman tilanteesta ja esittivät vieraileville poliitikoille ehdotuksemme teollisen murroksen suunnittelusta. 

WISE-hankkeen tulevaisuuden tilannehuone

Huhtikuussa saatiin maailmalle WISE-hankkeessa suunniteltu tulevaisuuden tilannehuone, maksuton ja avoimesti saatavilla oleva päätöksenteon ja suunnittelun harjoitus erityisesti kuntien käyttöön. Työpajamuotoisessa harjoituksessa kuntapäättäjät ja -asiantuntijat ylittävät tavanomaiset roolinsa, ajattelevat laajoja kokonaisuuksia ja kehittävät luovia mutta sosiaaliset ja ekologiset reunaehdot tunnistavia tulevaisuuden suunnitelmia. 

Metsistä ja hiilinieluista

BIOS-tutkimusyksikkö on alusta lähtien ollut aktiivisena herättäjänä suomalaisessa metsäkeskustelussa, etenkin mitä tulee ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin ja metsien rooliin suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa. Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Merkittävin kontribuutio oli varmasti Antti Majavan menestyksekkääksi päätökseen luotsaama metsäpodcast-sarjan ensimmäinen kausi, jonka päätteeksi syyskuussa järjestettiin kaksi keskustelutilaisuutta. Podcast-sarja on ainutlaatuinen yritys murtautua metsäkiistojen totunnaisista asetelmista pohtimaan sitä, miten metsäteollisuus voisi löytää uuden roolinsa ekologisessa jälleenrakennuksessa, osana uudenlaisia teollisuudenalojen yhteenliittymiä.

Vuoden aikana julkaistiin myös tieteellinen artikkelimme “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target”, joka luotasi suomalaisia teollisuuden vähähiilitiekarttoja. Kirjoitimme aiheesta myös Versus-lehteen. Vuoden lopussa ehti ilmoille myös Tere Vadénin ja Antti Majavan artikkeli ”Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa”.

Antti Majavaa haastateltiin maaliskuussa Voiman metsäjuttuun, ja huhtikuussa Helsingin Sanomissa ilmestyi LUT:in professori Jero Aholan, Antti Majavan ja Tere Vadénin mielipidekirjoitus tuulivoimasta ja metsäenergiasta. Karoliina Lummaa kirjoitti Turun yliopiston tutkijakollegiumien yhteisblogiin metsänhoidosta runoudessa ja Tiede & Edistys -lehteen arvion Ilona Hankosen teoksesta Ihmisiä metsässä.

Joulukuussa kerkesimme vielä kirjoittaa analyysin siitä, miltä Suomen ilmastopolitiikan saavutukset näyttävät nielujen heikkenemisen valossa. 

Raportteja energiasiirtymästä, reilun talouden aloitteista ja turvallisuuskysymyksistä

Tere Vadén ja Jussi T. Eronen olivat mukana GTK:n laatimassa raportissa Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland (ks. tiedote). Raporttiin nojaten BIOS-tutkijat loivat myös energialaskurin, jonka avulla kuka tahansa voi tutustua energiasiirtymän problematiikkaan ja rakentaa omia skenaarioitaan. 

Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen taas laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista. He tarkastelivat raportin johtopäätöksiä vielä kesäkuisessa BIOS-blogissa kytkien sen siirtymäpolitiikan aloitteeseemme.

Emma Hakala oli mukana kahden FIIA:n raportin laatimisessa: Nordic Resilience ja Re-securitizing climate.

Muita yhteistyöhankkeita

Huhtikuussa Koneen Säätiön tiloissa järjestettiin BIOS-vetoinen tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella”. Lukuisat opetuksen ja kasvatuksen alan tutkimushankkeet ja muut tahot tutustuivat toisiinsa, esittelivät omaa työtään ja ideoivat tulevia yhteistyöhankkeita. Jatkotapaamisia järjestetään vuonna 2023. BIOS-tutkijat osallistuivat myös edelleen Tulevaisuuskoulun koulutusten järjestämiseen.

Paavo Järvensivu osallistui biodiversiteettiareenan tapaamisiin. Ville Lähde oli edelleen mukana Fingon ruokaturvaryhmän toiminnassa ja erityisen aktiivisena kattojärjestön ruokakriisikannanoton laatimisessa. Karoliina Lummaa osallistui Porin taidemuseon ”Chorus Sinensis” -näyttelyn laatimiseen ja kirjoitti katalogiesseen. BIOS-tutkijat olivat myös mukana Long Play -lehden ympäristötoimituksessa asiantuntijoina.  

BIOS-ekonomisti liittyi joukkoon 

Vuoden merkittävimpiä muutoksia BIOS-tutkimusyksikön arjessa oli Jussi Ahokkaan liittyminen riveihimme. BIOS-ekonomisti nousikin pian näkyväksi hahmoksi suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Edellä mainittujen kontribuutioiden lisäksi Ahokkaalla oli kymmeniä mediaesiintymisiä lukuisista aiheista, ja hän vastasi useiden valiokuntalausuntojen laatimisesta.

Lokakuussa Ahokas kirjoitti Helsingin Sanomissa velkahuolesta, ja marraskuussa hän kommentoi BIOS-blogissa julkisen talouden ohjausta VM:n raportin herättämän keskustelun pohjalta. Hän myös vieraili A-Studiossa kommentoimassa valtion menoleikkauksia. Ahokkaan johdolla laadittiin myös BIOS-tutkimusyksikön talousnäkemyksiä erittelevä kirjoitus ”Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalous”. 

Valiokuntalausunnot

Kuluneen vuoden aikana BIOS-tutkimusyksikön väki laati liki 20 valiokuntalausuntoa. Näistä voidaan nostaa esiin erityisesti muutama: maaliskuussa ilmastolaista, kesäkuussa ilmastotoimia koskevan sosiaalirahaston perustamisesta, lentoverosta, jakeluvelvoitteesta sekä luonnonsuojelulaista. Lokakuussa lausuimme taas kaivoslaista, ennallistamisasetuksesta sekä kolmesta merkittävästä ilmasto- ja energiastrategiasta.

Tieteelliset artikkelit

Edellä mainitut mukaan lukien BIOS-tutkijoilta ilmestyi vuonna 2022 yhteensä 18 tieteellistä artikkelia, joista valtaosa oli vertaisarvioituja.

Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen olivat mukana WISE-tutkijoiden artikkelissa ”Coping with policy errors in an era of chronic socio-environmental crises”. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa niin ikään WISE-yhteisartikkelia ”The policy operations room: Analyzing path-dependent decision-making in wicked socio-ecological disruptions”. Karoliina Lummaa ja Tanja Tiekso kirjoittivat artikkelin ”Deep Listening the animal other”. Ville Lähde pohti ympäristömittareiden ongelmia artikkelissa ”The Appeal of Environmental Master Metrics”. 

Jussi T. Eronen oli mukana yhteisartikkeleissa ”Late quaternary biotic homogenization of North American mammalian faunas” sekä ”Mammalian body size evolution was shaped by habitat transitions as an indirect effect of climate change”. Emma Hakala taas oli kirjoittajana yhteisartikkelissa ”A socio-technical lens on security in sustainability transitions: Future expectations for positive and negative security”. Karoliina Lummaa osallistui kirjoittajana artikkeliin Ihmistieteelliset näkökulmat ja rinnakkaiset tulevaisuuspolut – katsaus metsäsuhdetutkimuksen kenttään.

Kirja-artikkeleita ilmestyi kahdeksan: Tero Toivanen teoksissa Lupaus paremmasta, Tulevaisuuden vasemmisto sekä Do Not Believe Everything, Ville Lähde teoksessa Planeetan kokoinen arki, Antti Majava kirjassa Murroksen arkkitehdit, Karoliina Lummaa kokoelmissa Ympäristömuutos ja estetiikka ja Squirrelling. Human-Animal Studies in the Northern-European Region sekä Emma Hakala teoksessa Innovative Technologies and Renewed Policies for Achieving a Greener Defence. 

Muut kirjoitukset 

Emma Hakala oli mukana toukokuisessa Peace Review’n kirjoituksessa ”European Perception of Climate Change as a Security Issue”. Syyskuussa Paavo Järvensivu ja BIOS-harjoittelija Venla Lankinen kirjoittivat Politiikasta-lehteen missiolähtöisyydestä Suomessa. Jussi Ahokkaan arvio Elizabeth Popp Bermanin teoksesta Thinking like an economist ilmestyi Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Paavo Järvensivu kirjoitti lokakuisessa Laboressa teollisen murroksen suunnittelusta. Ville Lähde kirjoitti BMAOL:in Natura-lehdessä koulutuksesta ekologisen jälleenrakennuksen aikana.  

WISE-blogissa ilmestyi Paavo Järvensivun kirjoitus suunnittelusta ja luovasta sopeutumisesta monikriisissä. Edellä mainittujen lisäksi BIOS-blogissa ilmestyi helmikuussa Ville Lähteen laaja englanninkielinen essee Dasguptan raportista ja kesäkuussa essee päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhteesta.  

Podcastit ja videot

BIOS-tutkijoiden video- ja podcast-esiintymiset on koottu kotisivuillamme olevaan arkistoon. Kuluneen vuoden aikana edellä mainitun metsäpodcastin lisäksi tutkijamme esiintyivät lukuisissa muissa. Helmikuussa Emma Hakala ja Ville Lähde puhuivat Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa. Huhtikuussa Emma Hakala oli äänessä Ulkopolitistissa sekä Politiikkaradiossa. Antti Majava ja Emma Hakala puhuivat ORSI-podcastissa huoltovarmuudesta. Tere Vadén vieraili kesäkuussa Eloradiossa.

Ville Lähde sai viljelyksilleen vieraaksi kesäkuussa Dimitri Ollikaisen, jonka kanssa hän keskusteli ruokakriisistä.

Syyskaudella Ville Lähde esiintyi Koneen Säätiön uudessa Reviving the Wild -podcastissa. Jussi Ahokas vieraili inderesPodissa ja Neuvottelija-podcastissa sekä Politiikkaradiossa ”Sanna Marinin twiitin” tiimoilta. Karoliina Lummaa esiintyi Untame-podcastissa ja Tere Vadén englanninkielisessä My Energy -podcastissa. Emma Hakala vieraili Ilmastokriisilinjalla. 

Muita esiintymisiä

Vuoden aikana BIOS-tutkijat pitivät viitisenkymmentä luentoa tai muuta julkista esiintymistä. Emma Hakala oli tammikuussa UP Livessä: Valtapolitiikkaa öljyn jälkeen | Ulkopolitiikka ja huhtikuussa hän esiintyi IPCC-raportin Suomen julkaisutilaisuudessa. Paavo Järvensivu puhui Tulevaisuuskoulu-webinaarissa. Ville Lähde esiintyi professori emeritus Yrjö Hailan kanssa Nokialla taiteilija Ossi Somman muistoseminaarissa, ja toukokuussa hän ja Tero Toivanen esitelmöivät Politiikan tutkimuksen päivillä ilmastoviivyttelyn retoriikasta. Huhtikuussa Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Eläintutkimuspäivillä Turussa. Tere Vadén esitti toukokuussa kutsutun luennon Jenassa pidetyssä konferenssissa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén esitelmöivät NESS-konferenssissa Göteborgissa ja sama kolmikko oli äänessä myös YHYS-seminaarissa Tampereella.

Tero Toivanen piti syyskuussa keynote-esitelmät Industrial Relations in Europe -konferenssissa (IREC) sekä Työelämän tutkimuspäivillä. Jussi Ahokas esiintyi Suomen Attacin ja Vasemmistofoorumin tilaisuudessa ”Mitä inflaatiolle pitäisi tehdä?”. Paavo Järvensivu oli asiantuntijana webinaarissa ”Mitä tapahtuu työlle ekokriisin ajassa?”.

Marraskuussa Antti Majava oli mukana Ylen Aurora-tapahtumassa ja Tero Toivanen oli keskustelijana Tiedekulman tilaisuudessa ”Miten käy kapitalismin?”. Ville Lähde piti Keynote-esitelmän seminaarissa ”Kohti vastuullista johtamista”.

Erilaisia mediaesiintymisiä kertyi vuoden varrelta nelisenkymmentä. BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas vastasi suuresta osasta, mutta myös muut tutkijamme olivat vahvasti esillä. Mainittakoon Ahokkaan tammikuinen haastattelu Maaseudun tulevaisuudessa ja helmikuinen Rakentajassa. Jussi T. Eronen oli helmikuussa asiantuntijana Helsingin Sanomien IPCC-ennakkojutussa sekä elokuussa kahdessa biodiversiteettikriisiä käsittelevässä jutussa. 

Syyskuussa Jussi Ahokas kommentoi Suomen Kuvalehdessä sähkötukia. Tere Vadén puhui Moreenimedian lokakuisessa jutussa kaivosmineraaleista, ja marraskuussa Tero Toivasta haastateltiin Yliopisto-lehden juttuun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Lopuksi

Helpoimmin toimintaamme voi alkaneena vuonnakin seurata tilaamalla tämän uutiskirjeen. Sosiaalisessa mediassa tiedotamme myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa.

Erilaisia tallenteita esiintymisistä löytyy runsaasti kotisivuillemme kerätystä listasta, jossa on eritelty vuosittain videot ja podcastit. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuilla on myös erikseen luettelo ja linkit julkaisuihin.

Juuri julkaistut tiedot vuoden 2021 kasvihuonekaasupäästöistä ovat järkyttäviä. Pandemian jälkeisen yhteiskunnan avautumisen saattoi odottaa johtavan tilapäiseen päästöjen lisääntymiseen, ja seurauksena olikin hyvin pieni bruttopäästöjen kasvu. Nielujen puolella vahvistui ennakoitu jyrkkä pudotus, ja maankäyttösektori kokonaisuutena oli ensimmäistä kertaa pieni päästölähde. Yhdessä nämä tulokset tarkoittavat, että Suomen vuotuiset nettopäästöt (päästöt mukaanlukien maankäyttösektori bruttonieluineen) kohosivat ja ovat itse asiassa jälleen korkeammalla kuin vuonna 1990, joka on kansainvälisten ilmastosopimusten referenssivuosi ja josta tilastot alkavat.

Vuonna 2019 kirjoitimme Sipilän hallituksen perinnöstä otsikolla “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Tekstin ydin oli huomauttaa, että metsänielujen heikentymisen myötä Suomen nettopäästöt eivät olleet vähentyneet ja että tämä ikävä tilanne oli tutkijoiden useaan kertaan huomauttamalla tavalla seurausta hakkuumääriä lisäävästä politiikasta.

Tuolloin toivoimme seuraavalta hallitukselta parempaa vastuunkantoa. Nyt tiedämme, että toive oli turha. Kuten alla olevasta kuvaajasta nähdään, nettopäästöjen kehitystä kuvaava ohut punainen viiva, nettopäästöjen trendiviiva, on käytännössä vaakatasossa, kuin pysähtyneen sydämen sähkökäyrä. Toisin sanoen 1990-luvulta lähtien, vaihtuvista hallituksista ja muista trendeistä riippumatta, Suomen nettopäästöt ovat pysyneet muuttumattomina.

Tehtävä oli yksinkertainen. Piti vähentää päästöjä hukkaamatta ainutlaatuisia metsänieluja. Tässä ei onnistuttu.

Miten tämä on mahdollista ja mitä väliä sillä on?

Kansallisen tason nettopäästöillä on väliä kahdesta syystä. Ensinnäkin ilmastonmuutosta määrittää ilmakehässä oleva hiilidioksidin määrä, mikä puolestaan riippuu siitä, kuinka paljon hiilidioksidia ilmakehään päästetään ja kuinka paljon sitä ilmakehästä pois sitoutuu – siis nettopäästöistä. Toisekseen siksi, että kasvihuonekaasupäästöjen kansainvälisten raportointimallien mukaan puun polttamisesta syntyviä hiilidioksidipäästöjä ei raportoida muiden päästöjen tavalla, vaan asia otetaan huomioon laskemalla puun hakkuista johtuva hiilinielun pienentyminen maankäyttösektorilla. Näin ollen runsaasti puuta käyttävän yhteiskunnan kuten Suomen päästöjen kokonaisuus näkyy vain nettopäästöistä, joihin lasketaan mukaan maankäyttösektori.

Miten sitten on mahdollista, että nettopäästöt eivät ole vähentyneet 30 vuodessa, kaikesta huolimatta?

Kuvaajasta näkyy myös, että bruttopäästöt ovat vähentyneet. Vähennys johtuu lähinnä päästökauppasektorilla toimivan energiantuotannon päästöjen pienenemisestä, kun fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käyttö hiipuu. Taakanjakosektorin, johon kuuluvat muun muassa liikenne ja maatalous, päästövähennykset ovat huomattavasti pienempiä.

Valitettavasti energiasektorin päästövähennyksiä tarkastelemalla selviää, että suuri osa vähennyksistä johtuu lisääntyneestä puuperäisen energian käytöstä. Tuulivoiman tuotanto on vasta kasvussa.

Valitettavaa tämä on siksi, että puun energiakäyttöä voidaan pitää vähäpäästöisenä tai peräti päästöttömänä vain, jos polttoa korvaavat hiilinielut ovat olemassa (ja siten maankäyttösektorin hiilivarastot kasvavat tai vähintään pysyvät ennallaan). Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta sen poltosta syntyy hiilidioksidia, jonka päästöt mitätöityvät vain nielujen avulla. Nyt nielut ovat liian pienet. Nykykäytännöt puun käytössä johtavat väärään suuntaan, kuten professorit Seppälä ja Kanninen toteavat: “puuston hakkuut vähentävät keskimäärin noin 1,7 kertaa enemmän hiilinieluja vuosina 2015−2055 kuin mitä hakkuiden mukana siirtyy puun hiiltä jatkojalostukseen.”¹

Tilastokeskuksen kuviosta näkyy, miten vuoden 2010 paikkeilta alkaa nielujen vähentymisen trendi, joka nostaa nettopäästöjä.

Kerrataan. Suuri osa energiantuotannon päästövähennyksistä johtuu puun käytön lisääntymisestä. Puun päästövähennysvaikutus on riippuvainen nielujen olemassaolosta. Nyt nieluja ei ole. Jos tilanne jatkuu tällaisenaan, on osa energiasektorinkin päästövähennyksistä illuusiota.² Joka tapauksessa on mahdotonta sanoa, että Suomi olisi niiden edistyksellisten maiden joukossa, jotka ovat saaneet päästönsä laskemaan. Ja vielä: nykyiset vähähiilisuunnitelmat, kuten teollisuuden sektorien vähähiilitiekartat, nojaavat mahdottomiin hakkuumääriin.

Kun nettopäästöjen tasaista punaista viivaa pohtii, ei voi välttyä vaikutelmalta, että Suomen ilmastopolitiikkaan sisältyy yhtenä osana hölmöläisten peitonjatke: fossiilisten polttoa on korvattu niin suurella määrällä puun polttoa, että nielut ovat hävinneet ja nettopäästöt siksi pysyneet ennallaan. Fossiilisten polttoaineiden tarjoama energiamäärä on niin suuri, että sen korvaaminen puuenergialla (nieluja tuhoamatta) ei ole mahdollista.³

Jatkossa tuulivoima tullee auttamaan energiasektorin aidoissa päästövähennyksissä. Jos ja kun näin käy, tämän ei pidä hämärtää näkymää siihen, että puun energiakäytön vähäpäästöisyys on oletus, joka edellyttää riittäviä metsänieluja. Käytännössä puun energiakäytön kohtuullistaminen tarkoittaa muutosta myös metsäteollisuuden energiaintensiivisissä toimintatavoissa.⁴

Ilmastopolitiikka saadaan raiteilleen vain joko palauttamalla riittävät nielut tai vähentämällä päästöjä rajusti. Rationaalinen ilmastopolitiikka ei voi luottaa siihen, että nielut sattumoisin markkinoilla säätyvien puukauppojen perusteella päätyisivät olemaan tarvittavan suuruisia. Se polku on nyt nähty.

Ensimmäiseen vaihtoehtoon, nielujen kasvattamiseen, on esittänyt keinoja esimerkiksi Ilmastopaneeli, joka on vaatinut nielujen pelastusohjelmaa. Ohjelmaan sisältyy esimerkiksi maankäyttömaksu, turvemaiden päästöjen vähentäminen (turvepeltojen, suometsien ja turvetuotantoalueiden vettäminen, ennallistaminen ja metsittäminen) ja puun tuonti EU:n alueelta. Pelastusohjelmassa ei ole mainittu tehokkainta keinoa: hakkuiden kohtuullistamista.⁵ Allaolevassa kuvaajassa korrelaatio on selvä (ja mallinnukset vahvistavat yhteyden⁶): metsämaan negatiiviset kasvihuonekaasupäästöt (eli nielu) vaihtelee hyvin selkeästi hakkuumäärän mukaan.

Silti hakkuumäärään puuttumista on harvoin esitetty, kenties siksi, että se merkitsisi puumarkkinoihin puuttumista – ja siihen rähäkkään on vähän halukkaita.

Toinen mahdollisuus voi siis kuulostaa näennäisesti helpommalta: vähennetään päästöjä niin paljon, että nieluja ei tarvita. Leikkaukset esimerkiksi liikenteessä ja maataloudessa eivät kuitenkaan ole yhtään sen helpompia tai vähemmän rähäkkää aiheuttavia kuin hakkuutasoihin puuttuminen. (Päästökauppasektorin päästöt vähenevät nykyskenaarioillakin niin, ettei sieltä ole tarpeeksi leikattavissa). Lisäksi jää ongelma, että Suomi on EU:n jäsenenä sitoutunut noin 17 Mt nielujen säilyttämiseen. Jos näitä nieluja ei ole, seurauksena voi olla jopa miljardiluokan lasku. Ei siis helppo tämäkään reitti.

Tosiasiassa on tehtävä molempia: pelastettava nieluja monin keinoin ja alettava tosissaan vähentää päästöjä myös taakanjakosektorilla. Matalalla roikkuvia hedelmiä ei enää ole. Turvemaiden päästöjen pysäyttäminen, eläintuotannon ja yksityisautoilun reipas vähentäminen saavat aikaan kunnon päästövähennyksiä, ja niitä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän hakkuita kohtuullistetaan.

Ilman kunnon toimia Suomen omat lakiin kirjatut ilmastotavoitteet ja kansainväliset sitoumukset jäävät toteutumatta. Itse asiassa ristiriita päästökehityksen ja ilmastolain välillä on niin räikeä, että hallinto-oikeuteen on nostettu kanne, jonka tarkoituksena on selvittää, olisiko hallituksen jo kuulunut reagoida nielujen katoon.

Mielipidetiedustelujen mukaan ylivoimainen enemmistö suomalaisista kannattaa ilmastolain mukaista ilmastopolitiikkaa. Ilmastolaki on syntynyt demokraattisessa prosessissa, ja kahdeksan eduskuntapuoluetta sitoutui Pariisin sopimuksen 1,5-asteen tavoitteeseen vuonna 2018. On täysin kohtuutonta, että yhden – olletikin kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeän – runsaasti puuta käyttävän teollisuuden sektorin halu rajoittamattomaan puun käyttöön romuttaa näin tärkeän yhteisesti asetetun tavoitteen.

Johdanto

Talous ja talousjärjestelmien muutos on eittämättä keskeisellä sijalla hahmoteltaessa siirtymää kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa. On vaikea enää 2020-luvulla löytää julkisia puheenvuoroja ilmastokriisistä, luontokadosta tai kestävästä tulevaisuudesta, jotka eivät millään tavalla huomioisi talouden suhdetta näihin aikamme suuriin kysymyksiin. Yleisemmällä mahdollisella tasolla esitettynä huomio taloudesta puheenvuoroissa lienee, että taloutemme on sekä globaalisti että paikallisesti liian kuormittava ympäristölle ja sen kantokyvylle. Tämän jaetun huomion jälkeen keskustelu lähtee hyvinkin monenlaisille urille talouden käsitteellistämisessä, muutostarpeiden määrittelyssä sekä politiikkasuositusten antamisessa.

Talous ja talouden hallinta ovat olleet alusta asti keskeisellä sijalla BIOS-tutkimusyksikön tutkimuksessa ja toiminnassa, esimerkiksi ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa. Kyseinen aloite tähtää syvälliseen yhteiskunnan aineenvaihdunnan uudistamiseen. Talous, oli se sitten miten tahansa järjestetty, määrittää yhteiskunnan aineenvaihduntaa. Siksi myös talouden rakenteiden täytyy muuttua, jotta ekologinen jälleenrakennus saadaan tavoitteidensa mukaisesti maaliin.

Vaikka ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa ja BIOS-tutkimusyksikön työssä ylipäätään liikutaan tältä yleistasolta konkreettisempiin toimiin ja niissä pyritään hahmottelemaan myös makrotaloudellista kuvaa siirtymäpolitiikan toimeenpanon aikana, olemme kerta toisensa jälkeen havainneet keskustelun siirtymäpolitiikan taloudesta ja talouspolitiikasta vaikeaksi. Julkisessa keskustelussa on vaikeaa saada artikuloitua näkökulmia, jotka ovat selkeitä ja loogisia hyödyntämistämme tutkimusperinteistä käsin. Erityisen vaikeaa on saada aikaan näistä lähtökohdista tyydyttävää yhteisymmärrystä muiden keskusteluun osallistuvien kanssa.

Keskustelussa taloudesta ja talouspolitiikasta tuntuu olevan paljon juurtuneita ajatuksia, ja uudetkin ajatukset tuntuvat saavan nopeasti jonkin lukkoon lyödyn tulkinnan. Yleensä tulkinnat syntyvät aiemmin vallinneiden ajatusrakenteiden läpi uuttamalla, mutta myös niitä onnistuneesti haastaneet ajatukset ja avaukset – esimerkiksi sellaiset, jotka kyseenalaistavat nykymuotoista talouskasvua tai korostavat ekologisten rajojen merkitystä – tuntuvat jämähtävän talouskeskustelussa nopeasti paikalleen. Ne putoavat omiin eristyneisiin lokeroihinsa tai saavat tuottamansa alkujärkytyksen jälkeen keskustelussa jonkinlaisen hovinarrin roolin. Niinpä kysymykset kuten talouskasvu, valtion rooli talouden ohjauksessa, julkisen talouden rahoitus ja yleiset makrotalouden lainalaisuudet käsitellään viikosta toiseen samoista lähtökohdista, ja keskusteluissa päädytään samoihin, ennalta-arvattaviin lopputuloksiin. Talouskeskustelu junnaa paikallaan.

Kun tavoitteenamme on tarkastella taloutta ja sen muutosmahdollisuuksia avoimesti sekä käydä niistä rakentavaa, progressiivista keskustelua, tällainen junnaaminen käy turhauttamaan. Vuonna 2022 monikriisissä, keskellä vakavaa nopeaa ja vielä vakavampaa hidasta kriisiä, talouskeskustelun tila tuntuu paikoin todellisuudesta irtautuneelta. Kun taloudellisia ja talouspoliittisia ongelmia vyöryy päällemme koko ajan rajumpaa tahtia, paikallaan polkeva talouskeskustelu alkaa tuntua paikoin jopa absurdilta. Herää kysymys, pystymmekö lainkaan ennakoiden ja tarpeeksi laaja-alaisesti ymmärtämään aikamme taloudellisia ilmiöitä ja sen jälkeen suunnittelemaan niihin ratkaisuja. Onko meidän mahdollista irtautua vanhoista ajatusmalleista ja talouskeskustelun rakenteista, johonkin tuoreeseen ja ratkaisuja tehokkaasti tuottavaan?

Entä voisimmeko itse joillain toimilla muuttaa keskustelun suuntaa? Yhtenä vastauksena tähän kysymykseen on noussut, että ehkä oman ajattelun kirkastaminen vielä selkeämmäksi sekä ymmärrettävämmäksi – muiden keskustelijoiden ennakkokäsitykset huomioiden – voisi viedä keskustelua eteenpäin. Toisaalta sitten pitää myös käydä määrätietoisesti keskustelua julkisuudessa, jotta omat ajatukset, esimerkiksi talouden ja materiaalis-ekologisten reunaehtojen suhteesta, voisivat todella edistää keskustelua.

Tämä kirjoituksemme nojaa edellisiin lähtökohtiin. Sen tavoitteena on päivittää ja kirkastaa ekologisen jälleenrakennuksen taustalla olevaa ja BIOS-tutkimusyksikön piirissä vallitsevaa makrotaloudellista sekä talouspoliittista ajattelua, pitäen mielessä 2020-luvun meille tarjoamat yhteiskunnalliset haasteet. Yritämme pysyä esityksessämme tarpeeksi yleisellä tasolla, vaikka sektori- ja toimialakohtaiset kysymykset välttämättä sisältyvät siihen taloudelliseen kokonaismalliin, johon esimerkiksi ekologinen jälleenrakennus nojaa. Hahmottelemme ensin makrotaloudellisen yleiskuvan tulevien vuosien siirtymäpolitiikalle BIOS:n aiempiin tulevaisuushahmotteluihin nojaten, minkä jälkeen tarkastelemme erityiskysymyksenä valtion roolia talouden ohjauksessa. Uskomme, että nimenomaan näiden kysymysten osalta ekologisen jälleenrakennuksen poliittinen talous on jäänyt kaikkein useimmin hämäräksi. Toivomme, että tarkastelumme luo edellytyksiä mielekkäälle siirtymäpoliittiselle makrotalouskeskustelulle ja sitä kautta ennen pitkää myös menestyksekkäälle politiikalle.

Makrotaloudelliset lähtökohdat – kysyntä, tarjonta, määrä, laatu

Kansantalouden tilinpidon käsitteillä on ollut suuri merkitys makrotaloudellisen ymmärryksemme muovaajana. Kun seuraavaksi tarkastelemme ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta, hyödynnämmekin surutta toisen maailmansodan jälkeen käyttöön vakiintuneita talouskäsitteitä. Näitä ja niiden käyttöä on viime vuosina kritisoitu esimerkiksi osana laajempaa BKT-kritiikkiä. Kritiikissä on tuotu esiin monia ongelmia, kuten talousymmärryksen kaventuminen, vääränlaisten taloudellisten motiivien painottuminen erityisesti politiikassa sekä BKT:n mittaamiseen liittyvät erityiset ongelmat. Koska kansantalouden tilinpidon varaan rakentuva makrotalousymmärrys on kuitenkin laajasti jaettu ja sen pääkäsitteistö on yhdistetty tietoisesti todellisuuden talouden rakenteisiin ja prosesseihin, pidämme hedelmällisenä seuraavan analyysimme esittämistä (väljästi) kyseisessä kehikossa.

Kun siis puhumme makrotaloudesta ja sillä tasolla tapahtuvista muutoksista, puhumme jatkossa kokonaistarjonnasta, jonka jaamme kokonaistuotantoon ja tuontiin, sekä kokonaiskysynnästä, jonka jaamme kulutukseen, investointeihin ja vientiin eli ulkomaiseen kysyntään. Emme tee erottelua julkisen ja yksityisen kulutuksen sekä investointien välillä. Ajattelemme, että kokonaistuotanto muodostuu dynaamisesti sekä käytössä olevien resurssien (työvoima, raaka-aineet, energia) että kokonaiskysynnän määrittämänä. Koska ilman tuotannossa syntyvän tuotoksen käyttöä ei ole kansantalouden tilinpidon määritelmien mielessä tuotantoa ja ilman tuotantoa ei voi olla käyttöä, lopulta kokonaiskysyntä ja -tarjonta ovat tietyllä ajanjaksolla aina yhtä suuret. Tätä kansantalouden ja sen kirjanpidon logiikkaa ei tule sekoittaa niihin dynamiikkoihin, jotka todellisuudessa kirjanpitotuloksen saavat aikaan. Dynamiikan synnyttävät taloudellisten toimijoiden päätökset valmistaa, kuluttaa ja investoida sekä heidän kykynsä organisoida tuotantoa, jonka tuotoksille taloudessa löytyy kysyntää.

Tarkastelemme läpi tekstin Suomen taloutta, jonka rakenteellista uudistamista BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen aloite tavoittelee. Vuonna 2021 Suomen talouden kokonaistarjonta on noin 139 prosenttia BKT:sta, josta kokonaistuotanto on luonnollisesti 100 prosenttia ja tuonti 39 prosenttia. Kokonaiskysynnästä kotimaisen kulutuksen osuus on 75 prosenttia, investointien noin 25 prosenttia ja viennin noin 39 prosenttia. Nettovienti oli siis nolla, eli Suomeen tuotiin samasta nimellisarvosta hyödykkeitä kuin täältä vietiin maailmalle. Korostamme, että tässä tarkastellaan taloudellista arvoa ja oikeammin markkinahintojen sekä hyödykevolyymien perusteella määrittynyttä arvoa, ei konkreettisia materiaalivirtoja. Materiaalivirtojen suhteen Suomi on nettohyötyjä, etenkin kun otetaan huomioon tuonnin takana olevat ns. piilovirrat eli tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden tuotantoon tarvittu luonnonvarojen käyttö.

Taloutta voidaan tarkastella myös toimialoittain. Tällainen tarkastelu kertoo, millaista taloudellinen toiminta on sisällöllisesti, eli millaisia hyödykkeitä taloudessa konkreettisesti tuotetaan ja kuinka paljon työvoimaa tähän käytetään. Vuonna 2021 kokonaistuotannosta alkutuotannon eli maa- ja metsätalouden osuus oli 2,6 prosenttia, jalostuksen eli teollisuuden ja rakentamisen osuus 28,4 prosenttia ja palveluiden 69 prosenttia. Työllisyyden kautta katsottuna samat osuudet olivat 3,3 prosenttia, 21,6 prosenttia ja 74,8 prosenttia. Luvut kuvaavat samalla, kuinka arvonlisäyksen ja työpanoksen suhteena laskettava työn tuottavuus on jalostuksessa alkutuotantoa ja palvelutuotantoa korkeampi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomen talous on 2020-luvun alussa palvelutalous, joka on integroitunut voimallisesti kansainväliseen kauppaan. Teollisuudella on kuitenkin Suomen taloudessa yhä suuri merkitys. Edelleen viennistä selvästi suurin osa on tavaravientiä, vaikka palveluiden osuus on vähitellen kasvanut. Tuonnista energia ja tuotannossa käytetyt raaka-aineet sekä välituotteet ovat noin puolet. Kulutushyödykkeiden osuus on reilu neljännes ja investointihyödykkeiden viidennes. Vuonna 2022 viennin ja tuonnin rakenteet ovat Ukrainan sodan ja talouspakotekamppailun tuottamien hintamuutosten ja alueellisten siirtymien vuoksi muuttuneet radikaalisti, mikä vaikeuttaa ulkomaankaupan pidemmän tähtäimen rakenteiden ennakointia.

Edellisistä luvuista hahmottuva talous tuottaa tällä hetkellä sen ekologisen kuorman, jonka sitten esimerkiksi hiilidioksidipäästöistä, luonnonvarojen käytöstä sekä energian käytöstä kertovat tilastot paljastavat. Tällä hetkellä meillä ei ole käytössämme tilastointia, joka helposti kertoisi, miten esimerkiksi ilmastopäästöt jakautuvat eri tuotannon toimialojen välillä, mikä osa tulee kulutuksesta, mikä investoinneista ja mikä ulkomaansektorilta. Toisin sanoen päästöjä ei – kuten ei myöskään luonnonvarojen ja (fossiilisen) energian käyttöä – ole suoraan yhdistetty niihin taloustoimiin, joiden kautta kansantalouden tilinpitoa laaditaan ja BKT:ta lasketaan.

Voimme tietysti yrittää eri lähteistä yhdistellä esimerkiksi teollisuuden eri toimialojen ekologista kuormaa niiden tuotannosta ja myynneistä kertoviin taloustoimiin sekä niiden työvoiman käyttöön. Sama voi olla mahdollista myös sektoreittain (kotitaloudet, yritykset, julkinen sektori, ulkomaat) sekä kysyntäkomponenteittain (kulutus, investoinnit). Tällaiset ad hoc -hahmotelmat ”talouden laadusta” ovatkin tärkeitä niin kauan kuin yleisempi tiedon puute vallitsee eikä tilastointia tehdä määrätietoisesti ja johdonmukaisesti.

Edellä kuvattu tiedon puute on suuri rajoite ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelulle. Käytännössä yhteiskunnalla ei ole selvää kuvaa taloudellisen toimintamme laadusta. Kun yritämme hahmottaa, miten talouden rakenteita pitäisi ekologisen jälleenrakennuksen edistämiseksi muuttaa tai miten rakenteet muuttuvat, kun ekologista jälleenrakennusta tehdään, nykyiset käytössämme olevat tilastojärjestelmät voivat auttaa meitä vain rajatusti. On kuitenkin mahdollista auttavasti haarukoida – puutteellisia tietolähteitä hyödyntäen – mitä ekologinen jälleenrakennus voisi ”talouden” näkökulmasta tarkoittaa. Seuraavaksi teemme tällaista haarukointia.

Ekologinen jälleenrakennus ja makrotaloudelliset muutokset

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteena on uudistaa yhteiskunnan aineenvaihdunta siten, että inhimillisestä toiminnasta tulee ilmastollisesti ja ympäristöllisesti kestävää pitkällä aikavälillä. Jälleenrakennus on käytännössä pitkäkestoinen investointiprojekti, joka muuttaa taloutemme pitkälti toisenlaiseksi laadullisesti ja jossain mitassa myös määrällisesti. Jälleenrakennuksen jälkeen teemme vähemmän nykyisin tehtäviä asioita ja enemmän uusia asioita. Tietyt tässä ajassa tehtävät asiat pyritään säilyttämään ja osaa niistä pyritään myös tekemään enemmän. Keskeistä on, että kaikki tulevaisuudessa tekemämme on sopusoinnussa luonnon kestävyyden kanssa. Siirtymäkauden aikana sopusoinnussa oleminen tarkoittaa sitä, että tietyt tiukat yhteiskunnalliset välitavoitteet on pystyttävä saavuttamaan tietyssä aikaikkunassa. Muutoin voi syntyä vaarallisia polkuriippuvuuksia, jotka estävät sopusoinnussa olemisen myöhemmin.

Mitä ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen projekti tarkoittaa makrotalouden näkökulmasta? Eli miten sen toteuttaminen näkyy niiden suureiden lävitse, joita edellisessä osiossa kuvasimme? Pyrimme vastaamaan näihin kysymyksiin seuraavaksi melko väljällä skenaarioanalyysilla. Koska lopulta vastaus on erittäin moniulotteinen ja siksi pitkä, seuraava tarkastelu on välttämättä yksinkertaistus. Teemme lisäksi kaksi muuta yksinkertaistusta: tarkastelemme jälleenrakennusta yhden maan (Suomen) näkökulmasta, emmekä edelleenkään erottele taloudellista toimintaa yksityiseen ja julkiseen. Näitä valintoja perustelee se, että ekologinen jälleenrakennus on esitelty kansallisena aloitteena ja se, että sektorirajat sekoittavat tarkastelua usein poliittis-ideologisista syistä. Joskus nimittäin ajatellaan, että julkinen tuotanto tai julkisesti järjestetty tuotanto eroaa tehokkuudeltaan merkittävästi yksityisestä tuotannosta. Tai ajatellaan jopa niin, että yksityinen tuotanto ja arvonluonti ovat aina julkisen tuotannon edellytys. Nähdäksemme edelliset näkemykset ovat virheellisiä tulkintoja todellisuudesta. Käsittelemme valtion roolia ekologisessa jälleenrakennuksessa erikseen tekstin seuraavassa osiossa.

Heti alkuun voidaan esittää ennakkopohdintojen pohjalta hypoteesi: lopulta makrotalous muuttuu ekologisen jälleenrakennuksen aikana jonkin verran mutta ei radikaalisti, jos taloutta hahmotetaan karkeilla makrosuureilla. Rakenteellisia muutoksia varmasti tullaan havaitsemaan ja niiden tiedostaminen ennalta auttaa ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelussa sekä talouspoliittisessa ohjaamisessa. Merkittävä osa tavoitelluista ja toivottavasti saavutettavista muutoksista tapahtuu kuitenkin toimialojen sisällä, on laadullista käytäntöjen muutosta ja näkyy selkeämmin muissa tilastoissa kuin kansantalouden tilinpidossa.

BIOS-tutkimusyksikkö esitteli ekologisen jälleenrakennuksen aloitteen vuonna 2019. Tämän jälkeen tiedon karttuessa ja materiaalisen todellisuuden eläessä näkökulmat jälleenrakennuksen rakennuskohteisiin ovat jossain määrin muuttuneet. Tästä syystä skenaariotarkastelua ei rakenneta tässä tiukasti aloitteen mukaisesti, vaan jälleenrakennusta käsitellään kokonaisvaltaisemmin keskeisiin toimialoihin ja muutostarpeisiin tarttuen. Tutkimusyksikkö on käsitellyt makrotaloudellisia kysymyksiä myös esimerkiksi vuonna 2020 julkaistussa Siirtymäpolitiikan kojelaudassa. Näitäkin näkökulmia hyödynnetään soveltaen seuraavassa tarkastelussa.

Ekologinen jälleenrakennus: energia, liikenne, rakentaminen, ruoka, metsät, teollisuus ja hoiva

Seuraavassa ekologisen jälleenrakennuksen skenaariotarkastelussa esiin nousevat rakennuskohteet ovat monelle lukijalle ilmeisiä ja tuttuja. Siten ekologisen jälleenrakennuksen talouden jäsentäminen niiden kautta on helpompaa. Kohteet ovat myös volyymiltaan suuria, mikä sekin helpottaa tarkasteluamme: makrotaloudelliset vaikutukset tulevat riittävän selkeästi näkyviin. Tarkastelemme järjestyksessä energian, liikenteen, rakentamisen, ruoantuotannon, metsätalouden, teollisuuden ja hoivan toimialoja.

Energiasektorilla jälleenrakennus tiivistyy talouden ja yhteiskunnan sähköistämiseen sekä fossiilisen sähköntuotannon lopettamiseen. Vähäpäästöiseen energiantuotantoon tarvitaan jatkossakin lisää investointeja, kuten myös sähköverkkoon sekä uuteen sähköä hyödyntävään infrastruktuuriin esimerkiksi teollisuudessa. Toinen keskeinen investointialue on lämmittäminen. Polttamiseen perustuvasta lämmittämisestä on siirryttävä muun muassa lämpöpumppuihin ja -kaivoihin perustuvaan lämmittämiseen sekä hukkalämmön parempaan hyödyntämiseen. Tästä muodostuu niin ikään merkittävä investointiprojekti tuleviksi vuosiksi ja vuosikymmeniksi.

Toteutuessaan energiasektorin jälleenrakennus tarkoittaa merkittävää lisäystä investointikysyntään. Työllisyysvaikutus lienee suurin rakentamisen ja asentamispalveluiden toimialoilla, mutta mahdollisesti myös teollisuudessa, jos kasvava osa energiamurroksesta tarvittavista hyödykkeistä valmistetaan jatkossa kotimaassa. Koska energiamurros vaatii raaka-aineita ja välituotteita, joita Suomessa ei riittävästi ole, myös tuonti lisääntyy energia- ja lämmitysinvestointien myötä. Investointien edetessä ja sähköntuotannon kotimaistuessa energiahyödykkeiden tuonti kuitenkin todennäköisesti vähenee, mikä tasoittaa vaihtotaseen heikkenemistä ja lopulta ulkoinen tasapaino energian osalta voi kääntyä selvästi positiiviseksi. Ennen kaikkea ulkomailta tuotavan fossiilisen polttoaineen tuonnin merkittävä väheneminen on keskeinen ulkoista tasapainoa parantava muutos.  Iso investointiprojekti luo jatkuvasti talouteen merkittävästi tuloja hanketta toteuttavien yritysten voittoina ja työntekijöiden palkkoina. Näistä tuloista seuraa kysyntäpainetta kulutushyödykemarkkinoille sekä kotimaassa että ulkomailla. Vaihtotase voi siis heikentyä rakennusprojektien aikana myös tätä kautta.

Myös liikenteen jälleenrakennus on ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa mittava operaatio. Keskeisiä tehtäviä ovat joukkoliikenteen sähköistäminen sekä raskaan liikenteen radikaalit päästövähennykset soveltuvin teknologioin ja yksityisten autojen käyttötarpeen vähentäminen. Liikennettä ei jälleenrakenneta pelkästään korvaamalla fossiilienergiaa käyttävät kulkuneuvot sähkökulkuneuvoilla. Myös kaupunkirakenne ja ympärivuotiset väylät, jotka tukevat joukkoliikenteen lisäksi kävelyä ja pyöräilyä, ovat muutoksessa avainasemassa.

Kuten energiasektorilla myös liikenteessä ekologinen jälleenrakennus hahmottuu suurena investointiprojektina. Sekä rakentamista että kulkuneuvojen valmistamista tarvitaan mittavasti, ja näiden myötä monenlaista välituotteiden tuotantoa ja tuontia. Liikenteen investoinnit kasvattaisivat myös kokonaiskysyntää lyhyellä aikavälillä, ja niiden rahoittamistavasta riippuen investoinnit ruokkisivat kulutushyödyketoimialojen kohtaamaa kysyntää laaja-alaisesti. Työllisyysvaikutukset näkyisivät ennen kaikkea rakentamisen ja valmistuksen toimialoilla, mutta myös suunnittelua ja projektinjohtamista tarvittaisiin runsaasti. Ulkomaisen velkaantumisen näkökulmasta liikenteen jälleenrakennus todennäköisesti heikentäisi vaihtotasetta lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmän päälle liikenteestä tulisi sähköistymisen kautta omavaraisempaa kuin se on tällä hetkellä, kun fossiilisten polttoaineiden tuonti merkittävästi vähenisi.

Kuten energian ja liikenteen kohdalla huomattiin, myös niillä toimialoilla merkittävä osa jälleenrakennuksesta on rakentamista. Rakentamisen toimiala on tällä tavalla ekologisen jälleenrakennuksen talouden ytimessä. Rakentaminen tuottaa paljon ilmastopäästöjä ja kuluttaa paljon luonnonvaroja. Siksi rakentamista tulee lähestyä ennen kaikkea rationalisoinnin ja priorisoinnin kautta. Tämä koskee sekä muiden toimialojen siirtymähankkeita että asuinrakentamista ja kaupunkirakentamista.

Jälkimmäisten osalta uudisrakentamisen tarve on arvioitava tarkasti ja lähtökohdaksi pitäisi ottaa olemassa olevan rakennuskannan muutos- ja korjausrakentaminen. Tulevaisuudessa rakentamisessa pitää tähdätä yhtäältä mahdollisimman pitkään käyttöikään ja matalaan käytönaikaiseen ympäristökuormaan, toisaalta rakentamisen ympäristökuorman alentamiseen ja rakennusmateriaalien kierrätettävyteen. Tämä edellyttänee sekä puurakentamisen lisäämistä ja kehitystyötä että teräs- ja betonituotannon ilmastopäästöjen vähentämistä uusilla teknologioilla. Rakennusmateriaalin kierrätettävyys olisi niin ikään huomioitava jo suunnitteluvaiheessa paljon nykyistä voimallisemmin. Korjausrakentamisen kautta on mahdollista edelleen parantaa asuntojen energiatehokkuutta, minkä pitää olla yksi tulevaisuuden rakennusprojekteja keskeisesti määrittävä tavoite.

Koska rakentaminen kirjautuu investointikysyntään, asumiseen ja kaupunkeihin liittyvän rakennetun ympäristön jälleenrakennus lisää jossain mitassa talouden investointikysyntää. Priorisoinnin ja rationalisoinnin vuoksi lisäys kysyntään ei välttämättä ole kovin suuri muiden jälleenrakennuskohteiden, ennen kaikkea energian ja liikenteen, ulkopuolella. Toisin sanoen asunto- ja kaupunkirakentamisen tarkempi suunnittelu ja hankkeiden laadun muutos sekä niiden ajoitus vähentävät samanaikaisesti toteutuvan rakentamisen volyymia. Rakentamisen työllisyys pysyttelee joka tapauksessa korkeana ekologisen jälleenrakennuksen aikana. Mitä enemmän rakentamisessa siirrytään kotimaisiin välituotteisiin ja raaka-aineisiin, sitä pienempi negatiivinen vaikutus rakentamisen uudelleenrakennuksella on ulkomaiseen velkaantumiseen ja nettovientiin.

Ekologinen jälleenrakennus ruoantuotannon, -kulutuksen ja maanviljelyn alueella nojaa kahteen tavoitteeseen: tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutusten vähentämiseen sekä tuotannon muuttamiseen sopeutumiskykyisemmäksi ympäristömuutoksille. Käytännössä suuri osa jälleenrakennuksesta on laadullista siinä mielessä, että nykyisiä hyödykkeitä ja valmistustapoja korvataan uusilla. Sama koskee myös kulutusta. Kuitenkin myös investointeja tarvitaan, jotta uudenlaiset ruoantuotannon tavat saadaan tehokkaasti käyttöön.

Kun ekologinen jälleenrakennus pidemmän päälle lisää omavaraisuutta ruoantuotannossa, ennen kaikkea maatalouden tuotantopanoksien omavaraisuutta, on lopputuloksena tuonnin väheneminen ja sen korvautuminen kotimaisella tuotannolla. Mitä isompi osa energiasta ja raaka-aineista saadaan maanviljelyyn jatkossa kotimaasta, sitä suuremmaksi positiivinen vaikutus nettovientiin muodostuu.

Suomen ruokaomavaraisuus on jo nyt hyvin korkealla tasolla, joten loppukulutetun ruoan osalta tuonnin ja viennin määrä ja niiden suhde eivät välttämättä muutu radikaalisti. Lähihistoriassa ruoan ulkomaankauppa on ollut Suomen osalta useamman miljardin euron verran alijäämäistä. Laadullinen muutos kuitenkin on väistämätön etenkin viennissä, kun kotimaisen ruokajärjestelmän muuttuessa on löydettävä uusia kestävämpiä vientituotteita. Suurimmat vaikutukset makrotalouteen ruokajärjestelmän jälleenrakennuksesta tulevat kuitenkin todennäköisesti panosten tuonnin vähenemisen ajaman nettoviennin kasvun kautta.

Metsien ja maankäytön jälleenrakennus tapahtuu käytännössä usealla eri toimialalla yhtä aikaa: metsätaloudessa, maataloudessa, metsäteollisuudessa, rakentamisessa, energiantuotannossa sekä muutamilla muilla jalostavan teollisuuden toimialoilla. Päätavoitteena tällä jälleenrakennuksen alueella on metsien hiilinielujen vahvistaminen sekä puun materiaalikäytön muuttaminen niin, että lopulta vain vähäinen osa puumassasta käytetään polttamalla. Metsien käytöllä ja maankäytöllä on myös keskeinen rooli luonnon monimuotoisuuden vaalimisessa. Kun Suomen hiilinielut ovat vastikään osoittautuneet oletettua pienemmiksi, on metsien käytöllä ja maankäytöllä entistäkin tärkeämpi tehtävä suomalaisessa ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Jatkossa metsiä tulee hakata jonkin verran nykyistä vähemmän kaikkeen käyttöön. Maatalouden ilmastovaikutusten vähentämisessä nopein ja tehokkain toimi taas olisi poistaa osa turvemaita tuotannosta ja metsittää niitä uudelleen. Loppuja turvemaita tulisi lisäksi uusien viljelykäytäntöjen kuten kosteikkoviljelyn piiriin. Ylipäätään maataloudessa tulisi ottaa käyttöön viljelymenetelmiä, jotka parantavat viljelymaan hiilitasetta. Metsäteollisuudessa ja muussa teollisuudessa sekä rakentamisessa puumateriaaleja tulisi käyttää koko ajan jalostusastetta nostaen ja niin, että puusta valmistetut tuotteet sitovat hiiltä vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

Tarkemmin sanottuna metsien ja maankäytön jälleenrakennuksesta merkittävä osa on uudelleensuuntaamista, mikä vaatii ainakin lyhyellä aikavälillä investointeja sekä niihin rinnastuvia tutkimus- ja tuotekehityspanostuksia. Metsätaloudessa painopiste siirtyy hakkuista metsänhoitoon ja kasvun edellytysten vahvistamiseen, mikä voi jossain määrin jopa lisätä käytettävää työvoiman määrää. Jos esimerkiksi hakkuutavat muuttuvat siten, että työstä tulee nykyistä enemmän työllistävää ja kaikista suurimpia koneita voidaan käyttää työssä vähemmän, siirtymän vaikutus toimialan työllistävyyteen voi olla selvästi positiivinen.

Metsien osalta suurimmat jälleenrakennustarpeet ovat metsäteollisuudessa. Kun tuotepalettia muovataan uuteen uskoon, hakkuita vähennetään ja tuotantotapoja sähköistetään, tarvitaan metsäteollisuudessakin suuria investointeja lähivuosina. On todennäköistä, että teollisuuden sähköistäminen edellyttää raaka-aineiden ja välituotteiden tuonnin lisäämistä, kun kaikkea tarvittavaa ei ole saatavissa kotimaasta. Se vaikuttaa negatiivisesti nettovientiin. Mikäli Suomen sähköverkon investoinnit viipyvät ja vähäpäästöisen energian tuotantokapasiteetti jää jälkeen teollisuuden energiatarpeista, myös sähköntuonti voi lisääntyä ja edelleen heikentää nettovientiä. Energiasektorin jälleenrakennuksen onkin syytä edetä yhtä jalkaa metsäteollisuuden jälleenrakennuksen kanssa myös siitä syystä, ettei ulkoisen rahoituksen tarvetta – ennen kaikkea sähköntuonnin muodossa – kasvateta liikaa.

Metsäteollisuuden rinnalla myös muilla teollisuuden aloilla on vastaavia jälleenrakennuksen tarpeita. Metalliteollisuus, kemianteollisuus ja esimerkiksi elintarviketeollisuus joutuvat rakentamaan tuotantoprosessinsa, panoskäyttönsä ja lopputuotepalettinsa uuteen uskoon tulevien vuosikymmenien aikana. Mitä energiaintensiivisempää tuotanto tänään on, sitä suuremmat ovat muutostarpeet. Samat investointilogiikat kuin edellä energiassa, liikenteessä ja metsäteollisuudessa toteutuvat myös näillä toimialoilla. Isot investoinnit teollisuudessa tuottavat muiden toimialoittaisten investointiprojektien tavoin talouteen suuren kysyntävaikutuksen, joka näkyy kysyntäpaineena kulutushyödykesektoreilla sekä työvoiman kysynnän kasvuna taloudessa laajalti.

Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa hoivalla sekä sosiaali- ja terveyspalveluilla on keskeinen rooli yksilöiden ja yhteisön hyvinvoinnin rakentumisessa. Kun ekologista jälleenrakennusta pyritään tekemään hyvinvointivaltiokontekstissa, sen perusrakenteet säilyttäen, yhteiskunnan resursseja on edelleen suunnattava mittavasti palveluiden tuottamiseen ja hoivaan. Sen lisäksi, että sosiaali- ja terveyspalveluiden tarpeet lisääntyvät jatkossa väestön ikääntymisen seurauksena, myös monenlaiset muut yhteiskunnalliset kehityskulut näkyvät tarpeen kasvuna.

Esimerkiksi mielenterveyden ongelmien lisääntyminen kaikissa ja erityisesti nuorissa ikäluokissa on usein yhdistetty yhteiskunnallisen kehityksen yksilöille aiheuttamaan stressiin ja henkiseen kuormaan. Huoli tulevaisuudesta, merkityksen kokemuksen heikentyminen ja yhteiskunnallisten turvaverkkojen rapautuminen ovat viime aikaisissa tulkinnoissa usein esitettyjä syitä lisääntyneille mielenterveyden haasteille. Ekologinen jälleenrakennus voisi onnistuessaan olla keskeisesti ehkäisemässä tämänkaltaisia ongelmia. Sen nopea eteneminen todennäköisesti vähentäisi ekologisesta kiiristä juontuvaa ahdistusta ja mielten oireilua, mikä taasen vähentäisi korjaavien palveluiden tarvetta. Painopiste siirtyisi ennaltaehkäisyyn, kun osallisuuden ja pystyvyyden tunteet lisääntyvät, tekisimme hankalien haasteiden asioiden ratkaisemiseksi kollektiivisesti parhaamme ja kaikille olisi tarjolla mielekästä työtä.

Yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnin ottaminen ekologisen jälleenrakennuksen alueeksi tarkoittaa käytännössä, että jatkossakin vähintään nykyisen tasoiset ja laajuiset hyvinvointipalvelut pyritään tuottamaan, mutta mahdollisuuksien mukaan niitä pyritään myös parantamaan ja laajentamaan. Resursseja tarvitaan tutkimus- ja tuotekehitykseen sekä investointeihin mutta myös päivittäiseen palvelutoimintaan, joka makrotaloudellisesti jäsentyy kulutukseksi ja työllisyydeksi. Ottamalla huomioon myös hoivan niin sanottu näkymätön kulutus, eli kotitalouksien piirissä tapahtuva hoiva- ja hoitotyö, hoivan kulutuksesta tulee vieläkin suurempi kokonaisuus ja resurssitarve sektorilla hahmottuu koko laajuudessaan.

Nykyiseen verrattuna hoivan jälleenrakennus tarkoittaa väestörakenne huomioiden jatkossa suurempaa kulutuskysyntää, jonka laajemmat kysyntävaikutukset riippuvat kulutuksen rahoituksesta. Mikäli kulutus rahoitetaan kokonaan verotuksella tai yksityisillä maksuilla, ei kulutuksen lisääminen aiheuta positiivista kerroinvaikutusta. Koska valtaosa hoivan resursseista saadaan kotimaasta, hoivan kulutuksen laajentamisen vaikutus nettovientiin on vähäinen.

Summaus: ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudelliset vaikutukset

Kun edelliset tarkastelut vedetään yhteen, piirtyy melko selkeä kuva ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudellisista vaikutuksista. Ensinnäkin monet keskeiset jälleenrakennukseen liittyvät muutokset eivät tule näkyviin makrotaloudellisessa tarkastelussa, koska ne ovat luonteeltaan laadullisia, toimintatapojen, tuotantotapojen ja materiaalisten resurssien käytön muutoksia. Näitä muutoksia on arvioitava niitä suoraan kuvaavien tilastojen ja indikaattoreiden avulla.

Toiseksi ekologinen jälleenrakennus ilmenee makrotaloudellisesti valtavana investointikysynnän kasvuna. Investointeja tarvitaan monilla toimialoilla, ja jos ne kaikki pyritään toteuttamaan yhtä aikaa, talouden kaikki ekologisen kestävyyden rajoissa käytettävissä olevat resurssit tulevat melko todennäköisesti otetuksi käyttöön. Koska investoinnit lisäävät kokonaiskysyntää myös kerroinvaikutuksen kautta, myös kulutuskysyntätoimialat kotimaassa ja ulkomailla saavat oman osansa investointikysynnän kasvusta. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi työvoimasta tulee entistä niukempi resurssi ja talous päätyy täystyöllisyystilanteeseen vaivattomasti. Myös muista resursseista kuin työvoimasta tulee pulaa, ja tuonnin merkitys todennäköisesti korostuu erityisesti jälleenrakennuksen alkupäässä, kun esimerkiksi energiaomavaraisuutta vasta rakennetaan. Vaihtotaseen alijäämien rahoittaminen onkin yksi keskeinen rajoite ekologiselle jälleenrakennukselle. Pidemmän päälle tuonti pitää pystyä korvaamaan viennillä, jolloin kansantalouden (reaalinen) rahoitusasema jälleen tervehtyy.

Koska jälleenrakennus lisää investointikysyntää ja sitä kautta kokonaiskysyntää ja luo talouteen pysyvät täystyöllisyysolosuhteet, myös BKT todennäköisesti kasvaa jälleenrakennuksen aikana edelleen nykyisestä tasosta. Kun makrotalous on jatkuvassa täystyöllisyyden – työvoimapulat ovat selvästi akuutimpia ja voimallisempia kuin mihin olemme lähihistoriassa tottuneet –  ja ekologisen kestävyyden rajaamassa resurssien täyskäytön tilassa, tarjonnan pullonkaulojen kohtaaminen sekä hintojen ja palkkojen korotuspaineet muodostuvat pysyväksi taloudelliseksi kysymykseksi. Jälleenrakennus tapahtuu siis välttämättä inflatorisessa makrotaloudellisessa ympäristössä. Mitä pidemmälle ajanjaksolle investointihankkeet voitaisiin kohdentaa ja mitä enemmän aikaa tarjontarakenteille voitaisiin antaa sopeutumisaikaa tietyissä murrosvaiheissa, sitä pienemmäksi inflaatiohaasteet muodostuisivat. Koska ekologisella jälleenrakennuksella on kuitenkin valtava kiire, inflatorista talousympäristöä ei todennäköisesti ole mahdollista välttää. Talous- ja siirtymäpolitiikan suunnitelmallisella ohjauksella pahimmat inflaatiopaineet kuitenkin pystytään taittamaan.

Resurssien täyskäytön taloudessa liiallista kysynnän kasvua on pakko pyrkiä hallitsemaan erilaisin talouspoliittisin keinoin. Näitä ovat muun muassa säästämiseen kannustaminen, verotus, kulutuskysynnän ohjaaminen kestäviin ja vähäisemmän tarjontarajoitteen kohteisiin, palkka-hinta-spriaalin estävä tulopolitiikka sekä suora kulutuksesta luopumiseen kannustaminen (ja taivuttelu). Jälleenrakennuksen aikana keskeinen tulonjakokysymys onkin, että jokainen jälleenrakennukseen (investointeihin ja laadulliseen muutokseen) osallistuva saa toiminnastaan häntä siihen kannustavan palkkion materiaalisen kulutuksen tai muun hyvinvointia tuottavan toiminnan muodossa. Oikeudenmukainen jako jäsentyy tulojen, inflaation ja kollektiivisten kulutusmahdollisuuksien asettamissa raameissa.

Jälleenrakennuksen edetessä koettu materiaalinen niukkuus alkaa hellittää, kun luonnonvarojen kokonaiskulutustarve vähenee ja niiden käyttöä koordinoidaan ja priorisoidaan paremmin. Ekologisia rajoitteita on toki jatkossakin. Luonnonvarojen kulutustarvetta ei saa päästää uudestaan kasvu-uralle. Lisäksi ilmastonmuutoksen, luontokadon ja muiden ympäristöongelmien negatiiviset vaikutukset jatkuvat parhaimmillaankin pitkälle, ja niiden keskinäisvaikutukset voivat tuottaa yhä uusia yllätyksiä.

Mitä enemmän absoluuttista niukkuutta tuottavia rajoitteita tulee vastaan, sitä suurempaan rooliin nousee materiaalisen käytön vähentäminen, mikä tarkoittaa lisäpriorisointeja sekä jälleenrakennuksen investointiohjelmassa että yhteiskunnan juoksevassa kulutuksessa. Makrotaloudellisesti tällöinkin ollaan monelta osin resurssien täyskäytön tilanteessa, joten edellä kuvatut ongelmat eivät sinällään poistu. Kuitenkin esimerkiksi työpanoksesta voi tulla tällaisissa olosuhteissa vähemmän niukka resurssi, jolloin esimerkiksi vapaa-ajan lisääminen tasaisesti läpi yhteisön voi olla vastaus liiallisille kulutuspaineille sekä tuotantomahdollisuuksien vähenemiselle.

Mikäli ympäristölliset rajoitteet osoittautuvat tiukemmiksi kuin mitä tällä hetkellä ajatellaan, ekologista jälleenrakennusta on muutettava laadullisesti ja määrällisesti – sitä on skaalattava alaspäin, priorisointeja ja rajoituksia on lisättävä. Tällöin myös BKT:lla mitattu taloudellinen toiminta todennäköisesti vähenee, vaikka edelleen talous toimii käytännössä maksimitasollaan. Mitä tiukemmat materiaaliset rajoitteet ovat, sitä keskeisempi merkitys talouspolitiikassa on tulonjakopolitiikalla ja varallisuutta uudelleenjakavalla politiikalla.

Valtion rooli talouden ohjauksessa ekologisen jälleenrakennuksen aikana

Toistaiseksi olemme tietoisesti pidättäytyneet käsittelemästä valtion roolia ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudessa. Tärkein oletuksemme tähän suuntaan oli, että emme jakaneet eri toimialojen tuotantoa yksityisen tai julkisen sektorin toiminnaksi. Koska lopulta kansantalouden sisällä tuotanto perustuu samoihin käytettävissä oleviin resursseihin ja niiden käyttöönottoon, ei ole periaatteellista merkitystä sillä, millaisen organisoitumisen kautta tuo käyttöönotto tapahtuu.

Edellisen osion yhteenvedossa luettelimme muutamia politiikkatoimia, joita ekologisen jälleenrakennuksen täystyöllisyystaloudessa on syytä hyödyntää. Käytännössä kaikissa niissä toimeenpanijana on moderneissa yhteiskunnissa valtio, joka luo väkivaltamonopolinsa kautta puitteet markkinoille, verotukselle, rahoitukselle sekä taloudelliselle sopimiselle laajemmin. Kuten hoivan osalta huomasimme, valtio voi olla myös keskeinen taloudellisen toiminnan järjestäjä ja tuottaja. Historiassa valtiolla on ollut nykyistäkin suurempi rooli esimerkiksi teollisuudessa. Suomessakin toisen maailmansodan jälkeen teollista perustaa luotiin valtiojohtoisesti, valtioyhtiöihin ja valtiorahoitukseen vahvasti nojaten.

Valtio on näin ollen ekologisessa jälleenrakennuksessa ohittamaton toimija. Käsittelemme seuraavaksi, mitkä ovat nähdäksemme keskeisiä valtiollisen makrotaloudellisen ohjauksen elementtejä ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Investointien ohjaaja

Kun ekologinen jälleenrakennus on valtava ja monialainen investointiprojekti, se vaatii toteutuakseen monenlaista ohjausta. Investointeja pitää koordinoida laadullisesti ja määrällisesti, investoinnit pitää rahoittaa, investoinnit pitää toteuttaa käytännössä (hankkeet) ja investointien makrotaloudellisia seurauksia tulee arvioida sekä hallita. Valtion tulee kantaa vastuu siitä, että ekologisen jälleenrakennuksen investoinnit todella lähtevät liikkeelle ja sen tulee koordinoida niitä siten, että niistä välttämättä seuraavat merkittävät taloudellis-yhteiskunnalliset haasteet pystytään ratkaisemaan tyydyttävästi. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan uudistaminen pienessä aikaikkunassa välttämättä koettelee sosiaalisia rakenteita, eikä sen toteuttaminen ole myöskään poliittisesti neutraalia.

Investointien koordinointi tapahtuu valtiollisen teollisuuspolitiikan alueella. Valtion tulee käydä jatkuvaa dialogia eri teollisuustoimialojen ja yritysten kanssa sovittaessaan yhteen niiden intressejä ja hallitakseen epävarmuuksia jälleenrakennukseen liittyen. Esimerkiksi energiasektorin ja teollisuuden välisen vuoropuhelun rakentajana ja investointihankkeiden oikea-aikaisen toteuttamisen näkökulmasta teollisuuspolitiikalla voisi olla keskeinen rooli. Voi nimittäin olla, että ilman valtiota hankkeiden takaajana ja edistäjänä eri teollisuuden alat jättävät ne tekemättä, odottaen toisten toimivan ensin. Lisäksi ilman koordinaatiota alat voivat nojata tulevaisuuden suunnitelmissaan esimerkiksi kestämättömän laajaan bioresurssien kulutukseen ja jättää sen varjolla rakenteita kestävästi uudistavat investoinnit tekemättä.

Käytännössä valtio voi edistää ekologisen jälleenrakennuksen investointeja useampaa eri reittiä. Se voi rahoittaa hankkeita, muuttaa lainsäädäntöä investointimyönteiseksi, ohjata hankkeita ja investointivaroja verotuksen ja tukien kautta tiettyyn suuntaan, toimia itse hankkeen toteuttajana tai muodostaa investointiklustereita yhdessä eri toimialojen ja yritysten kanssa. Nykyisissä instituutioissa valtio saa todennäköisesti edullisempaa lainaa yrityksiin verrattuna, ja myös lainantakaukset laskevat investoijien rahoituksen hintaa. Ylikansallisen rahoituksen ja suoran keskuspankkirahoituksen kanavatkin voivat olla mahdollisia investointirahoituksen kokoamisessa ja myös rahoitusmarkkinoiden sääntelyllä – esimerkiksi tiukkojen taksonomioiden kautta – voi suunnata rahoitusta haluttuihin investointihankkeisiin. Ylipäätään investointimahdollisuudet ja kannustimet tulee yhteiskunnissa rakentaa nopeasti sellaisiksi, että vain aidosti ekologisesti kestäviä investointeja tästä eteenpäin kannattaa toteuttaa. Verotuksilla ja tuilla on tässä oma keskeinen roolinsa.

Mitä enemmän investointihankkeita saadaan käyttöön, sitä tärkeämmäksi toimenpiteeksi muodostuu niiden ajoittaminen sekä makrotaloudellisten vaikutusten hallitseminen (ks. seuraava osio). Jos esimerkiksi työvoimaresurssit ovat jo täysimääräisesti käytössä, uusille investoinneille ei yksiselitteisesti ole taloudessa tilaa. Porrastamalla investointeja rahoitusohjauksen tai vaikka lupajärjestelmien kautta valtio pystyy laittamaan hankkeet jonoon tärkeysjärjestyksessä. Jos kestävästi käytettävissä olevia resursseja vapautuu muualta kansantaloudessa, esimerkiksi kulutushyödyketoimialoilta, voidaan valmiiksi suunniteltuja investointihankkeita käynnistää nopeasti.

Kokonaiskysynnän säätelijä

Kun ekologinen jälleenrakennus johtaa kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäyttöön ja täystyöllisyyteen, investointien makrotaloudellisten vaikutusten hallinnasta tulee valtiolle keskeinen vaatimus. Edellä käsitelty investointien ohjaaminen, ajoittaminen, suunnittelu ja porrastaminen sinällään jo hallitsee investointien kysyntävaikutuksia, mutta toteutuessaan niillä on välttämättä makrotason vaikutuksia myös muilla kuin investointitoimialoilla. Tämä johtuu siitä, että reaali-investoinnit luovat aina toteutusvaiheessaan talouteen tuloja, mutta eivät vastaavaa kulutuspotentiaalia. Vasta kun investointihyödykkeistä aletaan maksaa esimerkiksi vuokraa, ne alkavat imeä kulutuspotentiaalia takaisin (kun niihin otettuja lainoja maksetaan pois vuokratuloilla).

Ekologisen kestävyyden määrittämän resurssien täyskäytön tilanteessa tai lähellä sitä investoinneista syntyvää kulutusvoimaa on siis pystyttävä vähentämään. Käytännössä valtio voi tehdä tätä verottamalla tuloja, kannustamalla kotitalouksia ja yrityksiä säästämään eli sijoittamaan osan tuloistaan rahoitusmarkkinoille (esimerkiksi valtion velkakirjoihin) tai suuntaamaan kulutusvoimaa sellaisiin kohteisiin, joissa vielä on mahdollista lisätä tarjontaa käyttämällä kestävästi energiaa ja luonnonvaroja sekä työvoimaa. Tulojen verotus on kaikkein suoraviivaisin toimenpide, joka pystyy samaan aikaan puuttumaan sekä kokonaiskulutuksen tasoon että tulonjakoon.

Säästämiseen kannustaminen kohdistuu niihin tuloluokkiin, joilla on tulojen riittävän tason vuoksi mahdollisuus säästää. Mikäli he tekevät sitä aiempaa enemmän, talouden kokonaiskulutus laskee, ja nämä kotitaloudet saavat vastineeksi korkotuloja, jotka on mahdollista kuluttaa myöhemmin kertyneen säästöpääoman lisäksi siinä vaiheessa, kun talouden resurssirajoite ei ole enää niin suuri. Jos tällainen ajanjakso siintää tulevaisuudessa edessä, säästämiseen kannustaminen voi olla erittäin hyvä tapa rajoittaa hetkellisesti kulutuskysyntää. Mikäli tulevaisuuden kulutusmahdollisuudet ovat sumeat, kannustimet säästämiseen tietysti pienenevät rakenteellisesti.

Hyvät kysyntäolosuhteet taloudessa johtavat siihen, että työvoimaa ohjautuu automaattisesti toimialoille, joilla tuotantorajoitteet ovat vähäisemmät, esimerkiksi kulttuurialoille ja vähemmän ekologisia resursseja käyttäville palvelualoille. Tätä siirtymää voidaan julkisen vallan toimin jossain mitassa nopeuttaa, varsinkin, jos tuollaiselle tuotannolle syntyy rahoitusrajoitteita. Täystyöllisyysolosuhteiden jatkuessa pitkään kulutuksen ohjaamisen mahdollisuudet mutta myös tarpeet todennäköisesti vähenevät. Joissain tilanteissa kulutuksen ohjaaminen voi kuitenkin tuoda jonkin verran pelivaraa kokonaiskysynnän ja -tarjonnan yhteensovittamiseen.

Kysynnän ja tarjonnan epätasapainon vuoksi inflaatiopainetta resurssien täyskäytön taloudessa voi syntyä nimellisen eli rahamääräisen sopimisen kautta. Toisin sanoen sekä yritykset että palkansaajat pyrkivät hinnoittelemaan tuotteensa ja työpanoksensa koko ajan kalliimmaksi yrittäen siten kasvattaa reaalista osuuttaan kokonaistuotannosta. Tämä voi käynnistää niin sanotun hinta-palkka-spiraalin, joka luo autonomisen inflaatioprosessin talouteen. Konkreettisesti tämä tarkoittaa, että nimellinen kokonaiskysyntä kasvaa koko ajan, vaikka tuotantopotentiaali pysyy jokseenkin entisellään.

Valtio voi puuttua asiaan käytännössä kahta kautta. Kilpailupolitiikalla, esimerkiksi rajoittamalla markkinavallan keskittymistä ja liian suurien markkinatoimijoiden syntymistä, se voi pyrkiä vähentämään yritysten hinnoitteluvaltaa, jolloin ne ovat ainakin hieman varovaisempia korottamaan hintojaan. Näin siksi, että hintojen korotus voi tarkoittaa, että kilpaileva yritys kerää jatkossa suuremman osan asiakkaista. Toinen väylä vaikuttaa hinta-palkka-spiraalin muodostumiseen on tulopolitiikka eli käytännössä talouden palkankorotuksiin vaikuttaminen. Kuten Suomessa menneinä vuosikymmeninä, valtio voi olla osapuolena räätälöimässä tulopoliittista kokonaisratkaisua, jossa kollektiivisesti sovitaan sopivasta yleiskorotustasosta. Myös pidemmälle meneviä ja niin sanottuja palkkaliukumia patoavia tulopolitiikan malleja on mahdollista ottaa käyttöön, jos juuri liukumien suuruus on syynä inflaatiopaineeseen täystyöllisyysolosuhteissa.

Valtiolla voi olla keinoja myös sellaisen kulttuurisen muutoksen edistämiseen, jossa materiaalisen kulutuksen tänään synnyttämää hyvinvointia korvataan tulevaisuudessa jostain muusta lähteestä tulevalla hyvinvoinnilla. Työhyvinvoinnin parantaminen, hoiva- ja hoitopalveluiden laadun sekä saatavuuden parantaminen ja muut elämänlaatua parantavat politiikat, kuten yhdyskuntasuunnittelu ja ympäristöpolitiikka voivat jatkossa kompensoida ihmisten elämässä vähenevää materiaalista kulutusta.

Laadullisen siirtymän mahdollistaja

Edelliset puutuntakeinot olivat siinä mielessä aidosti makrotaloudellisia, että niiden kautta pyritään ja pystytään vaikuttamaan suoraan makrotaloudelliseen tasapainoon jokaisena hetkenä ekologisen jälleenrakennuksen edetessä. Mutta kuten olemme useaan otteeseen todenneet, merkittävä osa ekologisesta jälleenrakennuksesta tapahtuu mikrotasolla – makrotarkastelulta piilossa. Valtiolla voi olla merkittävä rooli myös tämän niin sanotun laadullisen siirtymän mahdollistajana.

Osaltaan edellä kuvatut ohjauskeinot, kuten kulutuksen ohjaaminen kestäviin kohteisiin esimerkiksi verotuksen ja markkinasääntelyn keinoin, kannustavat taloudellisia toimijoita muuttamaan myös laadullisesti tuotantoaan, tuotantotapoja, välituotekäyttöä ja lopputuotteita. Siinä mielessä makrotalouspolitiikka nivoutuu yhteen laadullisen talousohjauksen kanssa. Valtio voi tehdä kuitenkin myös enemmän. Se voi käytännössä poistaa esteitä, joita nopean laadullisen siirtymän tiellä on. Esteet voivat olla teknologiaan, osaamiseen ja skaalaamisen rajoitteisiin liittyviä.

Koulutuspolitiikalla ja innovaatiopolitiikalla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että yhteiskunnalla on oikealla hetkellä käytettävissä oikeanlaista tietoa, tekniikoita ja osaamista hyödyntää edellisiä käytännössä. Sen lisäksi, että tämä innovaatioiden hyödyntämiskyky ylipäätään mahdollistaa siirtymän pois fossiilitaloudesta ja luonnonvaroja liikaa kuluttavasta taloudesta, se vähentää myös tarjonnan pullonkaulojen riskiä. Suunniteltu siirtymä, jossa makrotalouspolitiikka, teollisuuspolitiikka sekä innovaatio- ja koulutuspolitiikka pelaavat saumattomasti yhteen, on kaikin tavoin vakaampi prosessi kuin sellainen, jossa tähän ei kyetä.

Yhteenveto

Olemme tässä tekstissä tarkastelleet, miltä ekologinen jälleenrakennus voisi näyttää makrotalouden perspektiivistä. Keskeinen johtopäätös on, että ekologisen jälleenrakennuksen aikana investointikysynnän rooli korostuu Suomen kansantaloudessa, kun mittavia investointihankkeita toteutetaan yhtä aikaa ja perätysten eri toimialoilla ja yhteiskunnan alueilla. Käytännössä tämä johtaa siihen, että ekologisen jälleenrakennuksen talous on toteutuessaan täystyöllisyystalous ja ekologisesti kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäytön talous. Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikka ja talouspolitiikka laajemminkin pitää suunnitella näistä lähtökohdista.

Keskeistä ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikassa on kysynnän hallinta. Koska jatkuvasti korkealla oleva investointikysyntä tuottaa talouteen positiivisen kerroinvaikutuksen, myös kulutuskysyntä kasvaa vauhdilla ilman rajoittavia toimenpiteitä. Kokonaiskysyntä uhkaa tällä tavalla nousta kroonisesti liian korkealle. Investointien porrastaminen ja priorisointi ovat niin ikään keskeisiä yleisiä kysynnänhallinnan periaatteita ekologisen jälleenrakennuksen taloudessa.

Lähtökohtamme tekstissä oli tarkastella kysymystä mahdollisimman pitkälle kansantaloudellisesti eli ilman jakoa yksityiseen, julkiseen tai kolmanteen sektoriin. Sen sijaan toimialat otimme mukaan tarkasteluun jo aikaisessa vaiheessa. Tämän valinnan kautta pyrimme osoittamaan, että lopulta keskeinen kysymys on, kuinka paljon kansantaloudella on reaalisia resursseja käytettävissään ja kuinka paljon niitä käytetään, ei se kuka resursseja käyttää. Emme tällä valinnalla kuitenkaan halunneet peittää, että ekologisessa jälleenrakennuksessa valtiolla on väistämättä keskeinen rooli eri prosessien ja jopa projektien ohjaajana.

Tekstin lopussa kävimmekin läpi niitä politiikkakeinoja, joita ekologisen jälleenrakennuksen hallinnassa ja ohjauksessa mielestämme välttämättä tarvitaan. Listasta tuli pitkä ja monipuolinen. Se kuvaa hyvin, kuinka laajaa talouspolitiikan tulee ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella olla. Kun kyseessä on kompleksisen ongelman kattava ratkaisuyritys, miten muuten voisikaan olla. Toivomme, että edellä esittämämme kuvaus ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta sekä sen vaatimasta valtiollisesta ohjauksesta vie 2020-luvun talouspoliittista ajattelua sekä keskustelua laaja-alaisen ja monipuolisen talouspolitiikan suuntaan.