BIOS

Sana kulttuuri esiintyy yhä useammin ympäristöongelmia, luonnonvarojen kulutusta ja hallintaa sekä yhteiskunnan kestävyysmurrosta koskevissa keskusteluissa ja julkaisuissa. Esimerkiksi suomalaisissa ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä strategioissa puhutaan kulttuurisesta muutoksesta, kulttuurisesta kestävyydestä ja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.¹ Lisäksi erilaisissa tutkimuksissa, mietinnöissä ja linjauksissa voidaan huomauttaa ympäristöongelmien ja kestävyyskriisin juurisyiden olevan kulttuurisia, tai että ympäristö- ja resurssikriiseihin tarvitaan kulttuurisia lähestymistapoja.²

Kulttuurin käsitteen käyttö ja kulttuuristen ilmiöiden huomioiminen liittyvät siihen, että ihmisen ja luonnon järjestelmiä tarkastellaan yhä enemmän toisiinsa kietoutuneina niin ympäristötutkimuksessa kuin luonnonvarahallinnassakin.³ ”Kulttuurilla” voidaan viitata joustavasti ja moninaisesti ihmisten ja ihmisyhteisöjen toimintaan ja toiminnan taustoihin, joiden ymmärtäminen on tärkeää ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tarkastelussa ja ratkaisuissa. Samalla kulttuurin käsitteen joustavuus ja moninaisuus tuottavat myös ongelman: mitä ”kulttuurilla” ja ”kulttuurisella” kulloinkin oikeastaan tarkoitetaan? Toiseksi voidaan kysyä, mitä kulttuurisilla näkökulmilla halutaan ja voidaan saavuttaa kestävyysmurroksen näkökulmasta.

Tässä kirjoituksessa ja sen jatko-osassa (julkaisu tiistaina 9.5.) luotaan tapoja, joilla kulttuurista puhutaan kestävyys-, ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä. Keskityn suomalaiseen keskusteluun, mutta käsitteiden määrittelyjen yhteydessä näkökulmani laajenee englanninkieliseen kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen. Tarkoitukseni on luoda tiivis ja yleisluontoinen katsaus kulttuuria ja kestävyysmurrosta koskevaan tutkimukseen ja keskusteluun, mutta myös luoda olemassa oleville puheenvuoroille kaikupohjaa ja esittää joitakin omiakin näkökulmia. Lähestymistapaani kulttuurisiin kysymyksiin hallinnee taiteentutkimuksellinen taustani.

Kulttuurin käsitteen käyttötapojen yleisluontoinenkin tarkastelu auttaa hahmottamaan kulttuurille annettuja merkityksiä ja tehtäviä kestävyysmurrosta, ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käyttöä koskevissa keskusteluissa. Samalla on mahdollista osoittaa, että kulttuuriset ulottuvuudet ovat olennaisia ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä, ja että näistä ulottuvuuksista on olemassa runsaasti tietoa ja tutkimusta. Kulttuuria koskevista keskusteluista voi myös jäljittää sellaisia ihmiskäsityksiä, jotka eivät pelkistä ihmistä luonnon ja luonnonvarojen hyödyntäjäksi tai hävittäjäksi vaan jotka näkevät ihmisessä myös elämää ylläpitävää luovuutta.

Aloitan tämän kirjoituksen käymällä lyhyesti läpi erilaisia kulttuurin määritelmiä. Siirryn sitten kahteen Suomessa ja maailmalla yleiseen ja ajankohtaiseen tapaan ajatella kulttuuria ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä: tarkastelen näkemyksiä kulttuurisesta muutoksesta sekä kulttuurista osana kestävää kehitystä. Lopuksi kysyn, miten ei-inhimillinen luonto ja kehkeytyvät ihmis- ja kulttuurikäsitykset vaikuttavat ajatukseen kulttuurista kestävyysmurroksen tekijänä.

Kulttuuri – määritelmiä ja käsityksiä

Kulttuurin käsitteen määritelmiä vertaillaan usein kysymällä, kuinka laajasti tai suppeasti kulttuuri ymmärretään. Laajimmillaan ja yleisimmillään kulttuurilla tarkoitetaan jaettuja merkityksiä, tapoja ja käytäntöjä – inhimillistä aineellista ja aineetonta toimintaa kokonaisuudessaan.⁴ Biologisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden tutkijat Sarah Pilgrim ja Jules Pretty määrittelevät kulttuurin “käytäntöjen, instituutioverkostojen ja merkityssysteemien kokonaisuudeksi”.⁵ Kulttuuriset systeemit muokkaavat heidän mukaansa “ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien tietoa, käytäntöjä, uskomuksia, maailmankatsomuksia, arvoja, normeja, identiteettejä, elinkeinoja ja sosiaalisia järjestyksiä”.

Laajasti ymmärretyn kulttuurin käsitteen rinnalla on olemassa kirjava joukko rajatumpia tapoja puhua kulttuurista. Länsimaisen kulttuurin käsitteen ja kulttuurikäsitysten historiaa jäljittänyt Raymond Williams erottelee kolme modernille ajalle tyypillistä tapaa ymmärtää kulttuuri. Näistä ensimmäinen viittaa kaikkeen älylliseen, hengelliseen ja esteettiseen kehitykseen (vastaten edellä kuvailtua laajaa merkitystä). Toiseksi Williams erottaa kulttuurin älyllisinä ja luovina aloina (erityisesti taiteina), niiden toimintana ja tuotantoina. Suomessa eduskuntavaalien alla leimahtanut poliittinen keskustelu kulttuurin merkityksistä ja rahoituksesta ilmentää tätä määritelmää. Kolmas tapa ymmärtää kulttuuri on viitata erityiseen elämisen tapaan: vaikkapa tiettyihin ajallis-paikallisesti vallitseviin elämänmuotoihin (”tukkilaiskulttuuri”) tai menneiden elämänmuotojen periodisiin hahmotuksiin (”kampakeraaminen kulttuuri”), toimintatapojen ja niiden taustalla olevien käsitysten kokonaisuuksiin (”yrityskulttuuri”, ”ruokakulttuuri”) tai tietyn ryhmän identiteettiin, tapoihin tai toimintaan (”urheilukulttuuri”).⁶

Kulttuurin määrittelyissä voidaan painottaa myös sen olemuksellisia tai toiminnallisia ulottuvuuksia. Kulttuuri voidaan mieltää rakenteiksi tai puitteiksi, joiden mukaisesti ihmisten toiminta, ajattelu ja kokemisen tavat muotoutuvat. Toisaalta kulttuuri voidaan ymmärtää myös dynaamisemmin, sosiaalisena uudistumisprosessina.⁷ Tällaiseen käsitykseen on vaikuttanut esimerkiksi Ulf Hannerz luonnehdinnallaan kulttuurista virtana, jonka kaukaa (historiallisen, maantieteellisen tai analyyttisen etäisyyden päästä) havaittu pysyvyys paljastuu lähempää katsoen jatkuvaksi muutokseksi.⁸

Kulttuurin käsitteelle on siis olemassa useita erilaisia, erilaisista painotuksista ja kulttuurille mielletyistä tehtävistä syntyviä määritelmiä. Määritelmäeroista johtuvien sekaannusten lisäksi keskustelu kulttuurista voidaan kokea haastavaksi siihen liittyvien arvolatausten, oletusten ja odotusten vuoksi. Kysymys arvoista ja arvostuksista kuuluukin kulttuurista käytyjen nykykeskustelujen ytimeen.⁹ Kipeitä ja äärimmäisen tärkeitä nämä keskustelut ovat vähemmistöjen oikeuksien yhteyksissä. Vaikka esimerkiksi saamelaiskansojen kulttuuriset oikeudet usein tunnustetaan virallisissakin yhteyksissä, päätöksenteossa niitä ei osata (tai haluta) edelleenkään huomioida. Viime vuosina on keskusteltu myös paljon kulttuurisesta omimisesta, jossa etuoikeutetut hyödyntävät haavoittuvammassa asemassa olevien ryhmien kulttuurin tuotteita omiin (usein kaupallisiin) tarkoituksiinsa. Kulttuurin, identiteetin sekä alueellisten ja historiallisten erityisyyksien yhteydet poliittisine ulottuvuuksineen ovat aivan olennaisia myös ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä.

Kulttuurin käsite kytkeytyy tyypillisesti myös luovuuteen, itseilmaisuun sekä uuden tai mahdollisen kuvitteluun ja esittämiseen. Tällä tavalla ymmärrettynä kulttuuriin liittyy arvoja, odotuksia ja oletuksia ilmaisunvapaudesta. Ympäristökriisien sosiaalisista juurisyistä sekä kestävyyssiirtymistä tai -murroksesta puhuttaessa nostetaan usein esiin kulttuurin muutosvoima. Koska kulttuurin käsite (laajana tai suppeana, puitteina tai prosessina) viittaa monenlaiseen inhimilliseen toimeliaisuuteen, luovuuteen ja ylisukupolvisiin kehityskulkuihin, kulttuuriin onkin luontevaa viitata ratkaisuna kestävyyskriisiin. Jos kulttuuri ymmärretään suppeasti taiteeseen ja muihin luoviin aloihin viittaavana ja samalla ladataan siihen odotuksia kestävyyskriisin ratkaisemisesta, joudutaan kuitenkin ongelmiin. Taiteellisen ja muun luovan toiminnan ytimessä on vapauden ihanne, ja ulkopuolisen ohjaamisen tai ohjelmallisuuden nähdään joko rajoittavan tätä vapautta tai rapauttavan lopputulosten (taiteen) laatua.

Kulttuurinen muutos

Kuten kulttuuri myös kulttuurinen muutos (tai kulttuurin muutos) merkitsee nykykeskustelussa montaa eri asiaa. Termiin törmää usein yrityskielessä: erilaiset valmennus- ja konsultointiyritykset korostavat kulttuurista muutosta organisaatioiden kehittämisen välineenä. Muutos koskee tällöin toimintakulttuuria – sitä, miten johdetaan, tehdään päätöksiä, työskennellään ja viestitään. Kulttuurintutkimuksessa, tulevaisuudentutkimuksessa ja muilla humanistisilla aloilla kulttuurinen muutos tarkoittaa jatkuvaa sosiaalista prosessia, jossa ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen käsitykset, käytännöt ja toiminnot muotoutuvat ja muuntuvat. Toisaalta kulttuurisella muutoksella voidaan viitata tietyn ilmiön tai tapahtuman käynnistämään, selkeästi havaittavaan, historiallisesti tai maantieteellisesti paikantuvaan muutokseen. Suomen kaupungistuminen 1960-luvulla muuttuvine sosiaalisine suhteineen on kuvaava esimerkki.

Myös ympäristötutkimuksessa ja -keskustelussa käsitteellä kulttuurinen muutos on usein välineellinen tehtävä. Eri tieteenaloja edustavat tutkijat ovat jo pitkään jakaneet näkemyksen siitä, että luonnontieteellinen tieto ei yksin riitä ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.¹⁰ Myös kansallisen ja kansainvälisen politiikan mahdollisuuksia kohtaan ollaan epäluuloisia: tarvittavia päätöksiä tehdään liian hitaasti, ne eivät sido tarpeeksi monia osapuolia, eivätkä ne ainakaan johda konkreettisiin toimiin riittävän nopeasti. Ratkaisuna viitataan kulttuuriseen muutokseen yhtä aikaa yksilöllisenä ja kollektiivisena voimana, jonka ansiosta erilaiset ihmisyhteisöt omaksuvat kestävämmän elämän periaatteita sekä taipuvat ylemmiltä tahoilta tuleviin säädöksiin. Kulttuurinen muutos tarkoittaa tällöin yleistä arvopohjan muutosta tai konkreettisia kulutusvalintoja ja elämäntapoja – tai molempia.

Kulttuurista muutosta alettiin yleisesti ehdottaa kestävyyskriisin (osa)ratkaisuksi 2010-luvun puolivälissä. Eurooppalaisissa hallinnon ja yhteistyön elimissä ympäristö- ja resurssikysymyksiä ryhdyttiin tarkastelemaan kulttuurisista näkökulmista. Esimerkiksi Euroopan komissiossa vilkastui keskustelu ilmastonmuutoksen vaatimista elintapojen ja elämäntyylin muutoksista. Näkemykset kulttuurisista – tyypillisesti elämäntapoihin, arvoihin ja käyttäytymiseen liittyvistä – ratkaisuista kulkeutuivat nopeasti myös suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon. Pääministeri Juha Sipilän johtaman Valtioneuvoston Kestävän kehityksen toimikunnan Sitoumus 2050 kutsui erilaisia yhteisöjä ja yrityksiä tekemään julkisesti kestävän kehityksen tavoitteisiin liittyviä sitoumuksia. Valtioneuvoston nimittämän Ilmastopaneelin vuonna 2015 julkaistussa ilmastokasvatuksen raportissa ihmisten käsityksiin ja toimintaan liittyvät kysymykset nousivat esiin. Samoihin aikoihin kulttuurisen muutoksen mahdollisuuksiin viittailtiin myös hengellisissä yhteyksissä. Katolisen kirkon Paavi Fransiskus nosti toukokuussa 2015 julkaistussa kiertokirjeessään “Laudato Si” keskeiseksi aiheeksi ympäristöongelmat.

Kulttuurista muutosta peräänkuuluttavat avaukset ovat edelleen yleistyneet 2000-luvun kuluessa niin politiikassa kuin monitieteisessä ympäristötutkimuksessakin. Kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden merkitys luonnonvarojen kulutuksessa ja erilaisten ympäristömuutosten synnyssä on tunnustettu esimerkiksi yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ja infrastruktuurien tutkimuksessa, antroposeenitutkimuksessa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa.¹¹ Kulttuuri ymmärretään näissä yhteyksissä yleensä laajasti ajattelemisen, kokemisen ja toiminnan tapoihin viittaavana terminä. Aina kulttuurin käsitettä ei käytetä vaan puhutaan yleisemmin yhteiskunnallis-sosiaalisista kehityskuluista ja odotuksista.

Luonnontieteilijöiden ja yhteiskuntatieteilijöiden vuoropuheluun osallistuvat nykyisin yhä useammin humanistiset tieteet kuten taiteen luontoesityksiä ja käsityksiä tarkasteleva ekokritiikki, ympäristöfilosofia, ympäristöhistoria ja humanistinen maantiede. Tutkimusalojen samanaikaisen nopean eriytymisen ja niiden uudenlaisten liitosten vuoksi humanistisen ympäristötutkimuksen kirjo on tänä päivänä valtava. Kulttuurisen muutoksen ajatus on humanistiselle ympäristötutkimukselle samaan aikaan haaste ja mahdollisuus. Kulttuuri ymmärretään sekä käsitteenä että ilmiönä humanistisessa tutkimuksessa hyvin moninaisesti, mikä lisää käsitteellisten sekaannusten ja ohipuhumisen vaaraa. Kuitenkaan kulttuurista muutosta ei voi tutkia ilman humanistista käsitteistöä ja lähestymistapoja, mikä näyttäisi tarjoavan humanistiselle tutkimukselle aiempaa vakaamman aseman ympäristötutkimuksen kentällä.

Vaikka toive kulttuurisesta muutoksesta on laajasti jaettu ja usko sen vaikuttavuuteen on perusteltu, kulttuuriseen muutokseen liittyy käsitteenä ja ilmiönä monia avoimia kysymyksiä. Ensinnäkin, kulttuurisessa muutoksessa voi olla kyse sekä välttämättä toteutuvista että toivottavista muutoksista. Voidaan siis puhua esimerkiksi ruokakulttuurin muuttumisesta joko elintarvikkeiden saatavuusongelmien seurauksena tai kuluttajien tekemänä tietoisena valintana. Toiseksi, kulttuurinen muutos voi olla ylhäältä ohjattu yhteiskunnan laajuinen ilmiö tai jotakin suppeampaa ja pienemmän vaikuttajajoukon aikaansaamaa. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään laveasti merkitysten ja käytäntöjen muutoksena, ympäristö- ja resurssikriiseihin ratkaisuja luovat kulttuuriset muutokset tapahtuvat kollektiivisesti, osin poliittisen ohjauksenkin avulla. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään suppeammin, ympäristöarvoihin ja -tekoihin kannustaminen voidaan mieltää esimerkiksi taiteilijoiden tehtäväksi. Kolmanneksi, keskustelua kulttuurisesta muutoksesta hankaloittaa vaihtoehtoisten kehityspolkujen lukuisuus ja ristiriitaisuus. Yhtä aikaa ollaan asuttamassa Marsia ja palaamassa vaihto- ja omavaraistalouteen. Keskustellaan kansallisvaltioiden ja liittovaltioiden, avoimien ja suljettujen rajojen, talouskasvun ja talouskriisin huolestuttavista ja lupaavista tulevaisuudennäkymistä, ja niin edelleen.

Kulttuuri osana kestävää kehitystä

Luonnontieteiden ja ihmistieteiden lisääntyvän yhteistyön rinnalla kiinnostus kulttuuriseen muutokseen kestävyyskriisin ratkaisuna on jäljitettävissä yhteen tiettyyn tutkimusalaan, kestävyystieteeseen. Esimerkiksi Donella Meadowsin käsitteellistys systeemisen muutoksen vipuvaikutuskohdista on tarjonnut välineitä kulttuurisen muutoksen käsitteellistämiseen ja tutkimiseen.¹² Suurin muutos systeemiin syntyy Meadowsin mukaan silloin, kun vaikutetaan suoraan systeemin perustana oleviin uskomuksiin, tavoitteisiin, rakenteisiin ja sääntöihin, ne haastaen tai jopa hyläten.¹³ Jos ajatellaan kestävyysmurrosta koko yhteiskuntaa koskevana ilmiönä, muutoksen tulisi tapahtua kaikkea yhteiskunnallista merkityksenmuodostusta ja toimintaa jäsentävien perusideoiden eli kulttuuristen käsitysten tasolla.¹⁴

Kestävyystieteen perustana on kestävän kehityksen käsite, joka esiteltiin vuonna 1987 niin kutsutussa Brundtlandin raportissa. Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland perusti Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin kutsusta Ympäristön ja kehityksen maailmankomission, jonka keskeisenä tehtävänä oli pohtia yhteisiä ratkaisuja maailmanlaajuisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin sekä ympäristöongelmiin. Raportissa Our Common Future esiteltiin kestävän kehityksen määritelmä ja jako kolmeen kestävyyden ulottuvuuteen: ekologiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen. 2000-luvun kuluessa näiden kolmen ulottuvuuden lisäksi on tyypillistä tunnistaa neljäs eli kulttuurinen kestävyys omana ulottuvuutenaan.

Kulttuurin ja kestävän kehityksen suhdetta on jäsennetty kolmen erilaisen mallin avulla. Kulttuuri voidaan ensinnäkin mieltää omaksi erilliseksi ulottuvuudekseen ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen rinnalle. Kulttuurin merkitys rajautuu melko kapeaksi – tyypillisesti ”korkeakulttuuriksi” tai yleisemmin luoviin aloihin viittaavaksi. Toisessa mallissa kulttuuri kannattelee ja ohjaa kestävän kehityksen toteutumista talouden, sosiaalisten suhteiden ja luonnon kantokyvyn kannalta sekä tasapainottaa taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden keskinäisiä suhteita. Kulttuuri rajautuu tässäkin käsittämään luovia, sivistyksellisiä ja viestinnällisiä aloja. Kolmannessa mallissa kulttuuri ymmärretään laajemmin ihmisten kaikenlaista ajattelua ja toimintaa ohjaavaksi. Kulttuuri ymmärretään kokonaisvaltaisena perustana, jonka varassa kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa.¹⁵

Mitä laajemmin kulttuuri ymmärretään, sitä moninaisempana ja vaikuttavampana kulttuuri näyttäytyy kestävyysmurroksen muutosvoimana. Kestävää kehitystä tukee esimerkiksi se, että ihmiset työstävät omia luontoa ja ympäristön tilaa koskevia ajatuksiaan, tunteitaan ja arvojaan kulttuuristen teosten ja tuotantojen parissa, jolloin tietoisuus ihmisen ja luonnon kohtalonyhteyksistä syventyy. Toisaalta, luontokäsitykset, luontosuhteet ja luonnon kanssa toimimisen tavat (eli kulttuuri laveammassa merkityksessä) ovat miellettävissä avaimiksi ekologiseen kestävyyteen – kunhan luontoa ei oleteta ehtymättömäksi ja vahingoittumattomaksi.¹⁶

Kestävyystieteessä ja sen lähitieteissä kuten tulevaisuudentutkimuksessa kulttuurista kestävyyttä tarkastellaan myös itsessään suojeltavana asiana. Kestävyystieteen näkökulma kulttuuriin ja kulttuuriseen kestävyyteen on tällöin kulttuuripoliittinenkin, kulttuuriperinnön tai tulevaisuusperinnön vaalimista kannattava. Tällaisen jäsennyksen tarjoaa esimerkiksi tulevaisuudentutkija ja etnologi Katriina Siivosen tutkimus ihmisten metsäsuhteista ja kulttuurisesta kestävyydestä. Siivosen mukaan

”kulttuurinen kestävyys on kulttuurin muutosvoiman suojelemista aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa siten, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus osallistua muutoksen määrittämiseen vahingoittamatta muita ja ympäristöä ja riskeeraamatta mahdollisia, toivottavia tulevaisuuksia.”¹⁷

Kokonaisuudessaan Siivosen artikkeli tarkastelee kestävyysmurrosta tai Siivosen termein kestävyystransformaatiota, jonka ytimessä on ihmisen toiminnan sovittaminen maapallon kantokyvyn rajoihin. Yllä lainaamassani kohdassa korostuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä ja inspiroivia kulttuurin muutosvoiman kannalta: ihmiset yksilöinä vaikuttavat kulttuuriseen muutokseen, ja kulttuurin muotoutuminen tapahtuu elimellisessä yhteydessä ei-inhimilliseen luontoon.

Entä luonto?

Yksilöllisen luovuuden ja ei-inhimillisen vaikuttavuuden ulottuvuudet ovat nähdäkseni ratkaisevia ja samalla jääneet nykykeskustelun katveeseen. Edelleenhän ympäristövaikutukset mielletään usein ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen teoista johtuviksi vahingollisiksi (tai joskus korjaaviksi) seurauksiksi luonnolle. Tällöin luonto supistuu passiiviseksi resurssivarastoksi ja tuhoutujaksi, ja ihminen mieltyy passiiviseksi yksilö-kuluttajaksi tai aktiiviseksi joukkotoimijaksi (positiivisin tai negatiivisin seurauksin). Tällaisista käsityksistä poiketen ajatus jokaisen ihmisen mahdollisuudesta osallistua kulttuuriseen muutokseen ”aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa” ehdottaa sellaista ihmiskäsitystä, jossa ihminen on merkityksiä luova, syvästi kokeva ja eläviä yhteyksiä tarvitseva ja rakentava olento, ei vain taloudellinen hyötyjä tai luonnon tuhoaja.¹⁸ Luonto puolestaan ymmärretään ihmisten toimintaan, elämänmuotoihin ja merkitysjärjestelmiin aktiivisesti vaikuttavaksi tahoksi, jonka kanssa myös kulttuuri muotoutuu – kuinka suppeasti tai laveasti kulttuuri sitten määritelläänkään.

Sekä kulttuurisen muutoksen että kestävän kehityksen hahmotusten taustalla on ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden ja ympäristötekijöiden keskinäisistä kytköksistä. Luonnonvarojen ja energian riittävyys, erilaiset paikalliset, kansalliset ja globaalit ympäristöongelmat sekä tuotannossa ja materiaalien kierrossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat jaettuihin tapoihin, joilla ihmiset toimivat ja jaettuihin merkityksiin, joita ihmiset asioille antavat. Vastaavasti kulttuuri eri tavoin ymmärrettynä vaikuttaa luonnonvarojen saatavuuteen ja jakautumiseen sekä ympäristön ja eliöiden tilaan. Kulttuurinen muutos (osana kestävää kehitystä) jäsentyy siten suhteessa muuttuviin aineellisiin oloihin, puhuttiinpa ohjatusta tai itsestään kehkeytyvästä muutoksesta.

Kestävyysmurros edellyttää murroksia myös ihmistä ja luontoa sekä ihmisen ja luonnon suhdetta koskevissa käsityksissä. Tulevassa kirjoituksessani nostan esiin joitakin näyttöjä siitä, että tällaisia murroksia on jo käynnissä. Tarkastelen kulttuurin käsitettä luonnonvarahallinnassa, erityisesti ekosysteemipalveluita koskevassa suomalaisessa keskustelussa ja strategioissa.

Kirjoittaessani olen paininut kulttuurin käsitteen monimerkityksisyyden kanssa, tiedostaen myös sosiaaliset, poliittiset ja eettiset lataukset, joita kulttuurista puhumiseen liittyy. En ole tarjonnut kulttuurille yhtä tarkkaa määritelmää, mutta olen yrittänyt tuoda esiin, missä mielessä olen käsitettä kulloinkin käyttänyt. Kulttuurin muutospotentiaalin hahmottamiseksi on olennaistakin sietää käsitteen ja siihen kohdistuvien oletusten ja odotusten moninaisuutta.

Kulttuurin muutospotentiaaliin sisältyvät myös ne muutokset, joita itse kulttuuriin liittyy, käsitteenä ja inhimillisen toiminnan ulottuvuuksina.¹⁹ Jos kestävyysmurros on ihmiskäsitysten murros, on se myös kulttuurikäsitysten murros. Kun ihmisten järjestelmiä ja luonnon järjestelmiä tutkitaan yhä tiiviimmin yhteydessä toisiinsa, syntyy kulttuurin käsitteellekin uusia merkityksiä ja käyttötapoja. Ja mikä kestävyysmurroksen kannalta merkittävämpää, kulttuuriset käytännöt, merkityksenannot ja verkostot laajenevat ei-inhimillisen luonnonkin suuntiin. Tällaiset kehityskulut voivat olla ympäristö- ja resurssikriisien yhteydessä nopeita, ja ne saattavat lähteä liikkeelle yksittäisistä teoista.

Karoliina Lummaa