8.4.2021
BIOS: podcastit ja videot BIOS on vuosien mittaan julkaissut kasvavan joukon podcasteja ja videoita. Lisäksi BIOSlaiset ovat esiintyneet vierailijoina lukuisten muiden toimijoiden ääni- ja kuvanauhoilla. Olemme koonneet alle podcasteja ja videoita, tuoreimmasta vanhimpaan. Podcastit // Videot Podcastit BIOSin omat podcastit: Irtikytkennästä Energiaelvytys Koronakriisin taloudellinen hallinta Ekologista jälleenrakennusta epävarmassa maailmassa Ilmastovaalit Meneekö maailmassa kaikki paremmin Ilmastopolitiikka ja suomalainen elinkeinoelämä Muualla […]

BIOS on vuosien mittaan julkaissut kasvavan joukon podcasteja ja videoita. Lisäksi BIOSlaiset ovat esiintyneet vierailijoina lukuisten muiden toimijoiden ääni- ja kuvanauhoilla. Olemme koonneet alle podcasteja ja videoita, tuoreimmasta vanhimpaan.

Podcastit // Videot

Podcastit

BIOSin omat podcastit:

Muualla 2021 // 2020 // 2019 // 2018 // 2017

2021

2020

2019

2018

2017

Videot

BIOSin omat videot (YouTube)

Muualla 2021 // 2020 // 2019 // 2018 // 2017 // 2016 // 2015 // 2014 // 2013
Soittolista YouTube-videoista (sisältää suurimman osan alla olevista)

2021

2020

2019

2018

2017

2015

2014

2013

10.3.2021
Uutiskirje 3/2021 Tervetuloa vuoden 2021 ensimmäisen uutiskirjeen pariin. Aiheina mm. #DasguptaReview ja BIOSin viimeaikojen toiminta.

Tervetuloa vuoden 2021 ensimmäisen uutiskirjeen pariin. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Suomen Pankki ja J.V. Snellmanin patsas talvella. Kuva Paavo Järvensivu.

MAAILMALTA

The Dasgupta Review – massiivinen raportti biodiversiteetin taloustieteestä

Helmikuun alussa ilmestyi taloustieteen professori Partha Dasguptan kokoama raportti The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review, joka laadittiin Iso-Britannian valtiovarainministeriön aloitteesta. Julkaisua verrattiin heti ilmestyttyään vaikutusvaltaiseen “Sternin raporttiin” (2006), joka käsitteli ilmastonmuutoksen vaikutuksia taloudellisesta näkökulmasta ja josta muodostui maamerkki aiheesta käydyssä keskustelussa. The Dasgupta Review’lle povattiin saman tien vastaavanlaista asemaa. Toisaalta julkisessa keskustelussa lausuttiin heti epäilyksiä siitä, että “luonnolle asetetaan hintalappu”.

BIOS-tutkimusyksikössä todettiin, että julkisen ymmärryksen ja keskustelun edistämiseksi tarvittaisiin kunnon analyysi yli 600-sivuisen raportin sisällöstä ja sen pääviesteistä. Sellainen puuttui, ja olisi erityisen tärkeä hahmottaa, lähestyykö raportti biodiversiteettikysymyksiä vakiintuneista taloustieteellisistä lähtökohdista vai haastaako se niitä. Mahdollisimman laajaa yleisöä syleilevät tiedotemateriaalit eivät tätä kertoisi. Sen vuoksi BIOS-tutkija Ville Lähde syventyi raporttiin ja kirjoitti siitä analyysin, joka ilmestyi BIOS-blogissa 5.3.

Lähteen analyysin mukaan Dasguptan raportti viestii vahvasti politiikan roolin välttämättömyydestä, kun taloudellista toimintaa pyritään ohjaamaan kestävämpään suuntaan etenkin biodiversiteetin kannalta. Raportti korostaa biodiversiteetin moninaista luonnetta ja sen perustavaa roolia niissä aineen ja energian kierroissa, jotka tekevät ihmiselämän ja siten myös kaiken taloudellisen toiminnan mahdolliseksi. Näin “hintalappua luonnolle” ei koskaan voida laskea millään yhtenäisellä kalkyylillä, lajien määrää tai populaatioiden kokoa luetteloiden. Talouspuheesta tuttu lausuma “ulkoisvaikutusten sisäistämisestä” ei siksi ole koskaan vain taloudellista hinnan määrittelyä vaan jopa ensisijaisesti politiikkaan ja kollektiiviseen toimintaan palautuva asia. Raportti muistuttaa toistuvasti, että vaarallisten keikahduspisteiden uhatessa suorat kiellot ja rajoitukset luonnon hyödyntämiselle menevät markkinalähtöisten keinojen edelle.

Lähde huomauttaa myös raportin ongelmista. Vahvasta BKT-kritiikistä huolimatta siinä nojataan pitkän aikavälin tarkastelussa hyvin kyseenalaisiin BKT-arvioihin. Niin ikään aiemmassa BIOS-analyysissä ongelmalliseksi kuvattuun ekologisen jalanjäljen mittariin tukeudutaan tavalla, joka heijastuu ongelmallisina johtopäätöksinä koskien esimerkiksi väestöä ja globaalia tasa-arvoa. 

Raportin sisältöä käsiteltiin havainnollisesti Ylen Politiikkaradiossa 2.3. VATT:n Anni Huhtalan haastattelussa – joskin yllä mainitut ongelmat unohtaen. Sitra julkaisi raportista oman tiivistelmänsä, ja Anni Huhtala kirjoitti siitä VATT-blogiin. Filosofi Simo Kyllönen taas tarkasteli raportin eettisiä oletuksia

Bathin yliopiston Nick Langridge kiittää kirjoituksessaan raporttia uskaliaista kannanotoista mutta näkee sen käytännön suositusten jäävän vaillinaisiksi. Science Media Centre julkaisi koosteen tutkijoiden reaktioista raporttiin. Samankaltainen kooste löytyy edie-sivustolta.

BIOS

BIOS lausui kestävän kasvun ohjelmasta

Työvuosi alkoi kirjallisen asiantuntijalausunnon laatimisella eduskunnan talous- ja valtiovarainvaliokunnille. Lausuntoa oli pyydetty Suomen kestävän kasvun ohjelmasta, ja julkaisimme lausunnon myös BIOS-blogissa 15.1. Kiitimme ohjelman kunnianhimoisia tavoitteita mutta totesimme, että se nojaa liian vahvasti toimialakohtaisiin tiekarttoihin, joiden ongelmia olimme käsitelleet perusteellisesti joulukuisessa kirjoituksessa. Kaiken kaikkiaan totesimme ohjelman tietopohjan puutteelliseksi, sillä siitä puuttui ekologisten reunaehtojen kokonaisvaltainen tarkastelu, ja kritisoimme taustalla olevaa kasvustrategiaa. Ehdotimme lausunnossa järjestelmäpäivityksen suunnitteluyksikön perustamista.

“Paras ymmärrys toteuttamiskelpoisista järjestelmäpäivityksistä saavutetaan tiedevetoisesti, tarvittaessa teollisuuden, sektoritutkimuslaitosten ja julkisen hallinnon teknistä asiantuntemusta hyödyntäen. Kuten KKO:ssa todetaan, koronaelvytys on hyödynnettävä strategisesti, ei hajanaisia sinänsä hyviä kohteita tukemalla. Paras alkuinvestointi olisi tiedevetoiseen suunnitteluun, joka ylittäisi teollisuuden tiekarttojen puutteet ja tarjoaisi vakavasti otettavan näkymän teollisuuden ja muun yhteiskunnan tulevaisuudelle ekologisten reunaehtojen näkökulmasta.”

…ja kommentoi ehdotusta kiertotalouden ohjelmaksi

Tammikuu jatkui samankaltaisissa merkeissä, kun BIOS kommentoi blogissaan ympäristöministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön ehdotusta kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi. Ohjelman merkittävimpiä uusia piirteitä oli luonnonvarojen käyttöä rajaavan tavoitteen lanseeraaminen sekä sen korostaminen, että kiertotalouden on johdettava luonnonvarojen käytön laskuun, ei vain sen tehostamiseen. Kirjoituksessamme nostimme esiin mainitun luonnonvaratavoitteen asettamiseen liittyviä ongelmia. Se nimittäin jättää pitkälti huomiotta suomalaisen elämäntavan “ulkoistettuja” ympäristövaikutuksia, jotka liittyvät luonnonvarojen “piilovirtoihin”. Lisäksi kun valitut indikaattorit eivät huomioi suomalaiseen vientiin liittyvää merkittävää luonnonvarojen “läpivirtausta” tuonnista vientiin, luonnonvaratavoitteella ei kyetä hahmottamaan tarvittavaa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta.

Luonnonvaratavoite ei myöskään ole järin kunnianhimoinen, sillä valittujen indikaattorien tasolla tavoitteena ei olekaan luonnonvarojen käytön vähentäminen, vaan sen pitäminen entisellään, eivätkä kierrätysasteen kasvutavoitteet ole nekään kummoisia aikana, jolloin olisi saatava aikaan laaja yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus. Keskittyminen vuosittaiseen kulutukseen myös sivuuttaa aivan keskeisen näkökulman:

“Ohjelmaehdotuksessa ei myöskään käsitellä kokonaisvaltaisen kiertotalouden kannalta keskeistä kysymystä, kasvavia varantoja (stocks). Kiertotalouden tutkimuksessa varannon käsitteellä viitataan rakennettuun infrastruktuuriin laajassa mielessä, rakennuskannasta autokantaan, pitkäaikaisista käyttöesineistä tiestöön ja tuotantolaitoksiin. Mikäli vuosittaiset yhteiskunnassa kulkevat materiaalivirrat jatkuvasti lisäävät näiden varantojen kokonaismäärää, kasvaa paitsi energiantarve myös ylläpitoon ja huoltoon liittyvä luonnonvarojen tarve.”

Karoliina Lummaa Avain-lehden metsänumeron toimittajana

BIOS-tutkija Karoliina Lummaa ja Turun yliopiston Elsi Hyttinen toimittivat vuoden ensimmäisen Avain-lehden numeron, jonka teema on metsä. Numerossa ilmestyi toimittajien yhteinen johdanto sekä Lummaan essee “Metsän poeettinen kuvaus – luonnos”.

WISE-hankkeen politiikkapäämaja-harjoituksen raportti

BIOS oli avainroolissa laatimassa WISE-tutkimushankkeen politiikkapäämaja-harjoitusta (policy operations room) Helsingin päättäjille marraskuussa 2019. Harjoituksesta kertova raportti ilmestyi helmikuussa. Raportissa korostetaan pitkän aikavälin muutoksiin ja hitaasti rakentuviin kriiseihin varautumista sekä toiminnan harjoittelemista tällaisilla skenaarioilla perinteisten nopeiden kriisitilanteiden lisäksi. Tässä tieteellisen asiantuntemuksen rooli korostuu.

“Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksentekoon on haaste poliittiselle demokratialle, koska se herättää epäilyn asiantuntijavallan lisääntymisestä suhteessa poliittiseen valtaan. Vaikka esimerkiksi kaupungin koronakriisin koordinaatioryhmän toiminta on yleisesti ottaen koettu toimivaksi, huolta on herättänyt poliittisten päättäjien roolin kaventuminen kriisitilanteissa (KPMG 2020). Kriisien on tyypillisesti ajateltu olevan ajallisesti ja paikallisesti rajattuja. Koronakriisin ominaispiirteitä taas ovat laaja-alaisuus, pitkäkestoisuus ja suuret epävarmuudet. Kokemukset korostavat politiikkapäämajan kaltaisten kokeilujen merkitystä, kun halutaan varautua pitkäkestoisiin ympäristön ja yhteiskunnan kriiseihin. Kokeilujen avulla asiantuntijavallan pelisäännöt voidaan täsmentää niin, ettei edustuksellinen demokratia heikenny.”

Strategisen tutkimuksen hankkeiden politiikkasuositus kestävyyden hallintaan

WISE osallistui myös strategisen tutkimuksen hankkeiden yhteiseen politiikkasuositukseen, “Suomen kestävyyspolkujen on kuljettava samaan suuntaan”, joka julkaistiin 12.2. Politiikkasuositus korostaa, että pandemian jälkihoidossa on ohjattava kestävyyspolkuja yhtenäisesti, monialaisen tiedon pohjalta. Nykyiset kestävyyteen tähtäävät toimenpiteet eivät riitä, hidastelu tulee koko ajan kalliimmaksi ja pandemian aiheuttama murros antaa oivan tilaisuuden oikeudenmukaisen siirtymän edistämiseksi. Hiilineutraaliuteen, sisävesien ja meren hyvään tilaan ja luontokadon pysäyttämiseen tähtääviä toimia on toteutettava ripeästi.

Politiikkasuositus sisältää joukon välittömiä ja konkreettisia toimia metsätalouteen, maatalouteen, vesienhoitoon ja liikkumiseen, sekä laajemmat suositukset kestävyysmurroksen hallintaan.

BIOS mediassa 

Ville Lähde oli mukana Ylen uudessa podcast-sarjassa Äiti, kuolevatko jääkarhut (hänen haastatteluosioitaan on 2. ja 6. jaksossa).

Emma Hakalaa haastateltiin Iltalehdessä 10.2. ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista. Jutun taustalla oli Hakalan esiintyminen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Hän erittelee haastattelussa ilmastonmuutoksen suoria ja ketjuuntuvia vaikutuksia, 

“Hakalan mukaan Suomea koskevia ketjuuntuvia uhkia ovat myös huoltovarmuuden heikkeneminen, toimitusketjujen vaarantuminen ja ruoantuotannon ongelmat eri puolilla maailmaa, jotka voivat heiluttaa markkinahintoja ja vaikeuttaa myös Suomessa ruokatavaroiden saantia.”

Viime vuoden puolella edellisen uutiskirjeen ilmestymisen jälkeen Ville Lähde puhui Voiman Häiriköt-sarjan jutussa ruokajärjestelmän muutoksista, ja Kansan Uutisisten haastattelussa hän palasi alkuvuoden haastattelun teemoihin, pandemiavuoden kokemuksiin. 

Niin ikään joulukuussa Tero Toivanen oli mukana sekä ohjelmassa Riku Rantala & 100 kysymystä ilmastosta että Suomen Fridays for Futuren “varjo-ohjelmassa” FFF Suomi & 100 kysymystä ilmastosta.

BIOS podcasteissa (ja kirjamuodossa)

Ville Lähdettä haastateltiin YK-liiton Kestävä kehitys haltuun -podcastin ruokajaksossa. Paavo Järvensivu taas esiintyi Ilmastoterapia-podcastin jaksossa “Miksi talous menee aina ilmastotekojen edelle?

Järvensivu esiintyi myös maaliskuussa julkaistussa Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa, joka käsitteli tuoretta Into-kustannuksen kirjaa Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille. Järvensivu kirjoitti kirjaan kestävyyssiirtymien johtamisesta kunnissa.

LOPUKSI

Suosittelemme tuoretta Jussi Ahokkaan toimittamaa ja SOSTE:n julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Hyvinvointitaloudessa eteenpäin. Mainittakoon erikseen Asku Holstilan artikkeli “Hyvinvointitalous ja ekologinen jälleenrakennus”, joka tukeutuu myös BIOS-tutkimusyksikön työhön.

Maailman kuvalehdessä maaliskuussa ilmestynyt Karoliina Knuutin ja Mika Niskasen artikkeli “Hiilineutraali valtio, jossa asustaa hiilisyöppö kansa – ulkoistammeko päästömme?” on onnistunut populaarikatsaus ympäristövaikutusten ulkoistamisen teemaan, joka on ollut myös BIOS-työn keskeisiä juonteita.

Inside Climate Newsin tammikuinen artikkeli kokoaa pätevästi yhteen viimeaikaista tutkimuskeskustelua siitä, kuinka nopeasti päästöjen vähentäminen ja ennen kaikkea nettonollaan pääseminen alkaisi vaikuttaa ilmaston keskilämpötilaan. Näyttää siltä, että lämpenemistä ei olekaan “putkessa” läheskään niin paljon kuin on pelätty. Tämä on hyvä uutinen ilmastonmuutoksen hillinnälle.

Suosittelemme lämpimästi myös Perry Andersonin kolmiosaista Euroopan Unioni -aiheista kirjoitussarjaa London Review of Books -lehdessä. Ensimmäinen osa “The European Coup” ilmestyi viime vuoden joulukuussa, toinen osa “Ever Closer Union?” ja kolmas osa “The Breakaway” tammikuussa.

5.3.2021
Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta? Dasguptan tärkein yleisö ovat hänen kollegansa, joille hän pyrkii lukuisin tavoin osoittamaan, miten taloustiede on mennyt harhaan maailman ymmärtämisessä.

Iso-Britannian valtiovarainministeriö (HM Treasury) antoi vuonna 2019 taloustieteen professori Partha Dasguptalle komennuksen koota laaja raportti elonkirjon eli biodiversiteetin merkityksestä talouden näkökulmasta. The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review ilmestyi helmikuun 2021 alussa, ja sai saman tien näkyvää kansainvälistä julkisuutta. Ympäristökysymyksiä on otettu haltuun taloustieteellisellä käsitteistöllä monituisia kertoja aiemminkin, ja julkisessa keskustelussa nousi saman tien esiin sekä innostusta että epäilystä “luonnon taloudellistamisen” seurauksista. Ollakseen merkityksellistä kritiikin täytyy kuitenkin pureutua syvemmälle. Mitä yli 600-sivuisessa raportissa pohjimmiltaan sanotaan?

Kuva: Ivan Bandura/Unsplash

Tämän arvioiminen riippuu pitkälti siitä, mikä raportin lähtökohdaksi tulkitaan. Onko pyrkimyksenä osoittaa, että ympäristökysymykset ja erityisesti elonkirjon hupeneminen voidaan hahmottaa parhaiten taloustieteellisesti? Eli oikeuttaako raportti taloustieteellisen tarkastelutavan ensisijaisuutta muihin nähden, jolloin se olisi nykyisen tieteellisen valta-aseman puolustus? Vai onko se kriittinen puheenvuoro ennen kaikkea taloustieteen ja vallitsevien taloudellisten ajattelutapojen suuntaan? Raporttia lukiessa käy hyvin selväksi, että lähestymistapa on jälkimmäinen. Dasguptan tärkein yleisö ovat hänen kollegansa, joille hän pyrkii lukuisin tavoin osoittamaan, miten taloustiede on mennyt harhaan maailman ymmärtämisessä. Hän ei siis väitä, että elonkirjon ongelmat voidaan hahmottaa ja hoitaa kuntoon olemassa olevilla taloustieteen käytännöillä, vaan hän esittää lähtökohtia koko taloustieteen ja taloudellisten ajattelu- ja toimintatapojen uudistamiseen. Kuten raportissa useaan kertaan todetaan, tämä urakka on hädin tuskin alussa.

Asian ymmärtämistä vaikeuttaa kuitenkin, että Dasgupta käsittelee aiheitaan tiukasti vallitsevalla taloustieteellisellä termistöllä. Hän puhuu luonnosta omaisuutena, varallisuutena, jopa sijoituksina (raportissa keskeinen englannin termi asset kantaa kaikkia näitä merkityksiä). Suhteessaan muuhun luontoon ihmiset ovat omaisuuden hoitajia, asset managers, ja biodiversiteetistä puhuttaessa Dasgupta tuo peliin sijoitustermistöä kuten sijoitusportfolion hajauttamisen (portfolio diversity). Läpi raportin kulkeva puhetapa voi vaikuttaa maallikosta oudolta ja epämiellyttävältä, mutta nähdäkseni pyrkimyksenä on käydä käsitteellistä määrittelykamppailua nimen omaan taloustieteen kentällä. Yksinkertaistaen: käytetään samaa terminologiaa, mutta pyritään juurruttamaan sanoille uusia merkityksiä ja siten muokkaamaan sitä, mitä ja mistä puhutaan. Tämä on päinvastainen strategia oletukselle, jonka mukaan uudenlainen ajattelu edellyttää uusia sanoja. Dasgupta pyrkii muuttamaan taloustieteen käyttämien termien merkityksiä ja käyttöjä mieluummin kuin tuomaan kentälle uusia termejä. Jos Dasguptan sanoja kuuntelee ikään kuin ne tarkoittaisivat samaa kuin ennen Dasguptaa, kuulostaa raportti vanhan jatkolta.

*

Tästä erinomainen esimerkki on, miten raportti käyttää tuttua taloustieteellistä terminologiaa ulkoisvaikutuksista (externalities) ja niiden “sisäistämisestä” (internalisation). Julkisessa talouspuheessa termien käyttö on tuttua: ympäristökriisi on markkinoiden epäonnistuminen (market failure), koska ympäristöongelmien hintaa ei ole saatu sisäistettyä markkinahintoihin. Luonnolle tarvitaan hintalappu Kunhan asia saadaan kuntoon, markkinat hoitavat homman. Ulkoisvaikutusten termistö on raportissa niin läpitunkevaa, että moni saattaa oletusarvoisesti tulkita sen yllä kuvatussa mielessä. Dasgupta kuitenkin pyrkii käsitteellistämään ulkoisvaikutukset uudella tavalla niin, että perspektiivi laajenee kapean taloudellisesta. 

Kautta linjan Dasgupta muistuttaa lukijoita siitä, että ympäristöongelmat eivät termin “ulkoisvaikutus” käytöstä huolimatta ole mitenkään miellettävissä “ulkoisiksi”. Ihmistoiminnan väistämätön upottautuneisuus (embeddedness) muuhun luontoon on raportin vahvimpia temaattisia juonteita, ja sen unohtaminen on suurin modernin talousajattelun synti:

“Vasta sitten, kun ymmärrämme olevamme osa luontoa ja tajuamme luonnon hoivaavan ja ravitsevan meitä, meillä on vähemmän tarvetta katsauksille biodiversiteetin taloustieteeseen.” (186)

Luontoyhteyden väistämättömyys ei jää kuitenkaan tällaisten suureellisten toteamusten varaan, vaan raportin kuvaus biodiversiteetin luonteesta ja sen merkityksestä on yllättävän oppinut ja monisyinen. Elonkirjo ei ole yksi mitattavissa oleva ominaisuus, esimerkiksi lajien määrä, vaan se käsittää myös populaatioiden koon ja niiden sisäisen geneettisen kirjon ja ekosysteemien toiminnallisuuden – mikä mahdollistaa monimutkaiset aineen ja energian kierrot planeetalla (51). Koska yhtä mitattavaa “ulkoista” tekijää (“biodiversiteetti”) ei ole, ei sitä voida myöskään yksinkertaisesti “sisäistää”.

Raportti korostaa tiettyjä luonnon yleisiä ominaisuuksia, jotka tekevät sen yksioikoisen hinnoittelun tai palastelun “omaisuudeksi” mahdottomaksi ja tällaiset yritykset tuhoisiksi. Luonto on liikkuvaista (mobility), inhimilliset rajanvedot ylittävää. Se on hiljaista (silence), kyvytöntä puolustamaan omaa etuaan tai kertomaan selkeästi, milloin ja missä sen järjestelmät ovat vaarassa häiriintyä. Se on usein myös näkymätöntä (invisibility), eli lukemattomat luonnon prosessit tapahtuvat mikroskooppisella tasolla, jonka seuraaminen on vaikeaa ja usein käytännössä mahdotonta. Luonnon kompleksiset järjestelmät toimivat epälineaarisesti (non-linearity), eli yllättävät muutokset laadullisesti uudenlaiseen tilaan tai “regiimiin” (regime shift) ovat mahdollisia. Luonnon järjestelmissä on myös vastavuoroisuutta tai limittäisyyttä (complementarity), minkä vuoksi sen toimintaa ei voi ymmärtää erillisinä osasina. Sen vuoksi monet luonnon piirteet eivät myöskään ole korvattavissa toisilla tai teknologisilla korvikkeilla (non-substitutability).

Havainnollistaakseen näiden ominaisuuksien merkitystä Dasgupta käyttää termiä, joka saa monet varpailleen: ekosysteemipalvelu (ecosystem service). Mutta jälleen termin käyttötapa horjuttaa edellä kuvattua naiivia ajatusta luonnon sisäistämisestä hintoihin. Raporttiin on omaksuttu erottelu tuotantopalveluiden (provision services), ylläpitopalveluiden (maintenance services) ja säätelypalveluiden (regulation services) välillä. Yhä kiihtyvämmin yhteiskuntien luontosuhteissa on korostettu tuotantopalveluita eli resurssien hyödyntämistä muiden palveluiden kustannuksella, mikä näkyy esimerkiksi viljelysmaan vaurioitumisena, veden laadun ongelmina, haavoittuvaisuutena sään ääri-ilmiöille, pölyttäjäkatona ja niin edelleen. Tämä epätasapaino kumpuaa nimen omaan edellä kuvatuista luonnon peruspiirteistä: luonnosta otettuja raaka-aineita voidaan, harhaisesti tosin, hahmottaa omistettuina ja hinnoiteltuina palasina, mutta tämä ei onnistu ylläpito- ja säätelypalveluiden kohdalla. Niiden toiminta nojaa edellä mainittuun vastavuoroisuuteen ja limittäisyyteen. Yhden toiminta edellyttää muita, ja yhden häiriöt häiritsevät muita. Tämä on erityisen tärkeää, koska häiriöt eivät etene ennustettavan lineaarisesti, vaan keikahduspisteet radikaalisti heikompaan tilaan ovat mahdollisia.

“Ulkoisvaikutusten sisäistäminen” ei sen vuoksi voi olla simppeliä markkinahintojen rukkaamista jonkinlaisella ympäristökalkyylillä, koska biodiversiteetin merkitys luonnon monisyistä toiminnallisuutta mahdollistavana piirteenä ei taivu moisiin laskelmiin (53). Raportin terminologialla biodiversiteetti on “sosiaalisen pääoman” eli esimerkiksi tapojen, taitojen ja instituutioiden lailla “mahdollistavaa”, enabling asset, eli biodiversiteetin arvo ei ole vain sen itsensä osittaisissa määritelmissä (esimerkiksi lajien määränä tai DNA-kirjona) vaan luonnon toiminnallisuuden perustana. (43, 75) 

*

Markkinahintojen (market prices) rinnalla on hahmotettava “kirjanpidolliset hinnat” (accounting prices), mutta vaikka raportti tarjoaa laskukaavoja toistensa perään, viesti on selvä: kokonaisvaltaisten “kirjanpidollisten hintojen” määrittely markkinahintojen kielelle ei onnistu suoraan. Biodiversiteettiä itseään ei voi tyhjentävästi mitata, vaan on tarkasteltava sen toiminnan tai heikkenemisen seurauksia, biodiversiteetin funktionaalisuutta. Tämä ei hintakalkyyliksi taivu.

“Sisäistäminen” tapahtuukin kiertäen, poliittisin keinoin esimerkiksi verotuksella, tukiaisilla tai niiden poistolla, kannustavilla julkisilla investoinneilla, lainsäädännöllä ja niin edelleen. Taloudelle ei siis ikään kuin vain luovuteta (jotenkin) uusia hintoja, vaan talous on pakotettava toimimaan niin, että ulkoisvaikutukset otetaan huomioon. Markkinoiden epäonnistumisen lisäksi ympäristökriisin taustalla on siis myös instituutionaalinen epäonnistuminen (institutional failure).

“Ei siten ole yhtään liioittelua väittää, että kansalaiset ilmaisevat eroavat näkemyksensä kirjanpidollisista hinnoista äänestämällä suosimiaan poliittisia ehdokkaita.” (302)

On huomattavaa, että raportti käsittelee laajalti kahdessa pääluvuistaan myös erilaisia yhteisöllisiä tapoja ja käytäntöjä luonnon hyödyntämisessä ja sen rajoittamisessa. Vaikka raportissa käytetään Garret Hardinin “yhteismaiden tragediasta” tuttua ilmaisutapaa, että ympäristöongelmien takana on omistusoikeuksien puutteellisuus, Dasgupta toteaa eksplisiittisesti, että hän ei puhu pelkästään yksityisomistuksesta ja toiminnasta markkinoilla (48). Etenkin Elinor Ostromin työstä ponnistaen (209) raportti muistuttaa, että usein erilaiset luottamukseen ja yhteistyöhön nojaavat yhteisölliset käytännöt ovat paljon toimivampia kuin markkinaratkaisut, mutta niiden haavoittuvuutta käsitellään myös perusteellisesti. Tämä on hyvin tärkeä ulottuvuus, sillä lait ja yksityisomaisuus ovat olleet (ja edelleen ovat) tapoja tuhota perinnäistapoja ja niillä hallittuja yhteismaita. Toisaalta ne voivat olla myös ainut keino suojella tuollaisia käytäntöjä, kun ne ovat uhattuina.

Lisäksi raportti muistuttaa useaan otteeseen painokkaasti, että haitallisten keikahduspisteiden vaaran vuoksi suorat luonnon hyödyntämisen kiellot ja rajoitukset ovat hyvin usein parempi keino kuin vaikuttaminen markkinoiden kautta esimerkiksi verotuksellisesti. Hinta on niin suuri, että sen taloudellistaminen ei ole mielekästä. (124) Monet muutokset ovat käytännöllisessä mielessä peruuttamattomia (86), ja ylipäätään suojelu on ekosysteemien toiminnan palautamista helpompaa (488). Luonnon hyödyntämiselle tarvitaan myös absoluuttisia rajoja. Mutta raportin käsitteistössä kollektiivinen rajoittaminenkin on yksi tapa “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, samoin kuin esimerkiksi perinteisten yhteisöjen luomat tavat hillitä ympäristön ylikäyttöä (211). Tutulla terminologialla haastetaan siis vanhoja kapeita taloudellisia ajattelutapoja.

*

“Kirjanpitohintojen” rinnalla toinen raportin avainkäsitteistä on kokonaisvarallisuus tai kattava varallisuus (inclusive wealth). Yksinkertaisimmillaan asia ilmaistaan pääomakäsitteistöllä niin, että kokonaisvarallisuus koostuu taloudellisesta, inhimillisestä ja luonnollisesta pääomasta. Ympäristökriisin taustalla on “vaikutusten epäsuhta” (impact inequality): arvostuksen keskittyminen taloudelliseen pääomaan ja inhimilliseen pääomaan (joskaan ei niidenkään välillä tasavertaisesti) on johtanut luonnon pääoman arvon systemaattiseen vähentymiseen. Mutta kuten sanottua, luonnon pääoma ei ole pelkkiä resursseja vaan edellä kuvattua monisyisempää toiminnallisuutta, joten jälleen sitä ei voida simppelisti muuttaa yhteismitalliselle taloudelliselle kielelle.

Kokonaisvarallisuuden käsite liittyy läheisesti raportissa toistuvaan bruttokansantuotteen (BKT) kritiikkiin. Dasguptan kritiikki ei kuitenkaan lähde tutusta argumentista, että BKT ei huomioi ulkoisvaikutuksia (jotka voivat olla monenlaisia, esimerkiksi terveyshaittoja, henkistä kärsimystä, ei siis vain ympäristöongelmia) eikä pysty erottamaan hyödyllisen ja haitallisen toiminnan välillä. Kritiikin lähtökohtana on, että BKT kuvaa virtaa (flow), ei varantoa (stock). Virtojen tarkastelu ei ole onnistunut mittari minkäänlaisen pitkäjänteisen kestävyyden tarkasteluun (334, 343). Tuotannon virtaahan voi kasvattaa lyhytjänteisesti tuhomalla varantoa, hävittämällä inhimillistä elämää, muuta luontoa tai tuotantokapasiteettia hyödyntämällä (riistämällä) sitä äärimmilleen. BKT-keskeisyys ei siis huomioi kokonaisvarallisuuden heikkenemistä, ei tuotannollisen, inhimillisen eikä ekologisen. Siksi kysymys “onko BKT-kasvu mahdollista kestävästi?” on oikeastaan mieletön, ja yritys luoda “vihreitä BKT-mittareita” on lähtökohtaisesti ongelmallinen (338, 343). Kestävyyttä on verrattava kattavan varallisuuden kehitykseen, mutta koska sen eri muodot eivät ole yhteismitallisia, tähän ei yhtä metriikkaa löydy. 

Raportti rinnastaa tämän keskustelun onnistuneesti myös ekologisten järjestelmien ymmärtämiseen. Biologinen nettoperustuotanto (net primary production, NPP) on hyödyllinen suure ekologisten järjestelmien toiminnan tarkastelussa, mutta se ei kerro niiden kestävyydestä, monimuotoisuudesta tms. Esimerkiksi moderni maatalous perustuu perustuotannon maksimointiin, mistä maksetaan kovaa hintaa säätely- ja ylläpitopalveluiden heikkenemisenä ja elonkirjon kaventumisena (68). Siksi esimerkiksi Matti Vanhasen Eduskunnassa esittämä tulkinta raportista, jonka mukaan luonnon monimuotoisuus “lisää luonnon tuottavuutta”, on epäonnistunut, ja Dasguptan raportissa itse asiassa varoitetaan moisesta virhetulkinnasta (71–72). Kuten raportti monin tavoin kuvaa, luonnon tarkasteluun kestävyysnäkökulmasta ei ole mitään yhtä “tuottavuuden” kriteeriä, sillä rajusti yksinkertaistettu ja tuhoutuva ympäristö voi olla (historiallisesti lyhyen hetken) äärimmäisen NPP-tuottavaa (65). Myös tuotannollisesti kestävä “virran” hyödyntäminen voi tuhota varantoa, kun se hahmotetaan ekologisena kokonaisuutena resurssiyksiköiden sijaan. Toisin sanoen, esimerkiksi uusiutuvien luonnonvarojen käyttö ei välttämättä ole kestävää, vaikka ne uusiutuisivat kapeasti tarkastelleen (esim. puumääränä). Yksikkötuotanto voi pysyä kestävänä, vaikka luonnon monimuotoisuus tuotannon vaikutusalueella laskee (eli Dasguptan kielellä säätely- ja ylläpitopalveluja menetetään). Esimerkkinä voi ajatella viljeltyä metsäaluetta, joka pystyy tuottamaan puuta kestävästi, mutta samaan aikaan esimerkiksi metsän monikäytön edellytykset heikkenevät, lajikirjo yksipuolistuu ja metsän kyky säädellä veden ja ilmakehän kaasujen kiertoa heikkenevät.

Kestävyys vaatii siis ennen kaikkea varallisuuden kehityksen seurantaa, ja varallisuudessa on huomioitava myös luonto, ei pelkkinä resursseina vaan myös edellä kuvatussa laajemmassa “mahdollistavassa” mielessä. Toisin kuten usein väitetään, Dasguptan mukaan BKT ei ole siis mitenkään erityisen luonteva talouden mittari edes taloudellisiin näkökohtiin rajautuen (jos sellainen rajaus olisi edes mahdollinen). Sen mielekkyys on rajattua hyvin lyhytaikaiseen tarkasteluun – ja silloinkin tarvitaan tietysti edellä kuvattua yhteiskunnallista painetta luonnontekijöiden roolin huomioimiseen. 

*

Valitettavasti raportissa on myös joitain merkittäviä ongelmia. Yksi hankalimmista on piiloutunut siihen, miten Dasgupta tulkitsee yhteiskuntien vaurastumisen ja ympäristövaikutusten välistä suhdetta. Raportin sivulla 120 esitetään monesta yhteydestä tuttu kaavio tulotason ja ekologisen jalanjäljen välisestä suhteesta. Yhtäältä toki huomioidaan kuvion esittävän, miten vauraampien maiden kulutus on suhteettoman suuri. Raportissa käsitellään globaalia eriarvoisuutta monessa kohtaa, myös esimerkiksi luonnonvaravirtojen laskelmiin pohjautuen. Kaupankäyntiä käsittelevän luvun pääviesti jopa on, että tähän mennessä kiihtyvä globaali kaupankäynti on paitsi lisännyt luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä ja luonnonjärjestelmien toiminnan heikentämistä, se on myös johtanut globaalin eriarvoisuuden lisääntymiseen ja vaurauden nettovirtaan kohti vallan ja vaurauden keskuksia. Tässä kontekstissa ja tälle yleisölle viesti on suorastaan radikaali.

Dasgupta lisää kuitenkin kuvioon tulkintaan yllättävän kierteen. Koska käyrä on kupera, se tarkoittaa, että ympäristökuormitus nousee jyrkästi siirrytäessä alhaiselta tulotasolta korkeammalle. Näin hän tulkitsee, että pyrkiminen varallisuuden tasaiseen globaaliin jakoon päätyisi lisäämään ympäristökuormitusta. Tähän tulokseen viitataan monta kertaa läpi koko raportin, ja se on monien johtopäätösten taustaoletus.

Tässä analyysissa on kuitenkin pari merkittävää ongelmaa. Ympäristökuormitusta mitataan Global Footprint Networkin tunnetulla Ecological Footprint -mittarilla, jonka isot ongelmat on todettu tutkimuskeskustelussa. Mittari ei sovellu raportissa käsiteltyjen monipuolisten ympäristövaikutusten tarkasteluun, sillä se mittaa lähinnä ilmastopäästöjä, ja niitäkin omituisella menetelmällä. Yllä olevan käyrän muoto perustuu siis käytännössä siihen, noustaanko köyhyydestä fossiilisilla polttoaineilla vai ei. Jos ei, käyrä muuttuukin koverammaksi, ja analyysi ei enää päde. Toisaalta tällöinkin jäävät huomiotta monet muut ympäristöongelmat, joista jotkut ovat leimallisia vauraudelle, jotkut köyhyydelle. Tässä Dasguptan raportti itse asiassa rikkoo itseään vastaan, sillä se on aiemmin muistuttanut, miten perin juurin ongelmallista laadullisesti erilaisten ympäristöongelmien tarkastelu samalla mittarilla on ja kritisoi tältä pohjalta esimerkiksi näkemyksiä irtikytkennästä (45–45). Raportin alkuvaiheessa Dasgupta huomauttaa tiukkasanaisesti siitä, miten ilmastopäästöjä ei voi käyttää yleispätevänä mallina ympäristövaikutukselle: 

“Huomaamme kuitenkin neljännessä luvussa, että globaali ilmastonmuutos on vain yksi nykyään kohtaamistamme luvuttomista ympäristöongelmista. Ja koska se taipuu teknologisiin ratkaisuihin… se ei ole edustava esimerkki. Globaali ilmastonmuutos herättää huomiota intellektuaalien ja lukevan yleisön silmissä ongelman vakavuuden vuoksi mutta ehkä myös siksi, että se on mahdollista kuvitella hoidettavan tutuilla hyödykkeiden verottamisen, säätelyn ja luonnonvarojen hinnoittelun keinoilla luopumatta materiaalisten elintason kasvusta vauraissa maissa.” (27)

Ottaen huomioon, miten paljon raportti kritisoi BKT-pohjaisia tarkasteluja, on myös täysin kummallista, että kuvion kuvaamaa pitkän aikavälin kehityksen kestävyyttä tarkastellaan per capita BKT-laskelmilla. Jos kestävää kehitystä ei voi arvioida BKT-virtojen tarkastelulla, miten ihmeessä voisi arvioida myöskään yllä mainittua kysymystä tasaisemmasta globaalista jaosta? Muutamaa sivua aiemmin (24) on myös nojattu vahvasti historialliseen laskelmaan, jossa ihmisten elintason ja hyvinvoinnin kehitystä on tarkasteltu BKT-arvioilla yli kahden vuosituhannen ajalta. Tällaisissa laskelmissa ei tietenkään ole mitään järkeä, mutta ne ovat olleet suosittuja viime vuosien “ihmiskunnalla menee koko ajan paremmin kuin koskaan” -keskustelussa. Dasgupta ei tietenkään lipsahda tällaiseen vaan kuvaa Dickens-henkeen meidän elävän “aikakausista parasta ja pahinta”. 

“Parhauden” kuvauksissa yksioikoinen BKT-tarkastelu kuitenkin vie uskottavuutta tekstiltä, etenkin kun toisaalla raportissa huomioidaan hyvin, miten merkittävässä roolissa luonnonantimien suora hyödyntäminen on maailman köyhille (376). Raportti turvautuu myös monessa kohtaa kansainväliseen köyhyysrajaan ottamatta lainkaan huomioon laajaa kriittistä tutkimuskeskustelua – mikä jälleen värittää “parhauden” hahmottamista. On täysin selvää, että edellä kuvatun kaltainen historiallinen tarkastelu ei voi tavoittaa esimerkiksi kolonialistisen ja imperialistisen ajan systemaattista “yhteismaiden tuhoa” ja sitä edeltäneen hyvinvoinnin aineksia. Sivumennen sanoen, raportin alkupuolen ympäristöhistorialliset osuudet ovat nekin harmillisen huonoja – esimerkiksi Jared Diamondin laajasti kritisoitu luenta Pääsiäissaaren ekologisesta ja sosiaalisesta romahduksesta on omaksuttu sellaisenaan (29).

Valitettavasti yllä kuvattu ongelmallinen tulkinta myös värittää raportin tapaa käsitellä väestönkasvua. Väestö kasvaa joillain alueilla, toisilla se on tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Kuten edellä todettiin, ympäristöongelmia on erilaisia, ja jotkut niitä ovat leimallisempia sellaisissa tilanteissa, joita leimaa köyhyys, nälkä ja nopea väestönkasvu. Toiset ovat leimallisemmin vauraan jälkiteollisen maailman vaikutusta. Vaikka raportti muuten hahmottaa tämän, se lipuu yhä uudelleen kohti harhaanjohtavaa yksinkertaistusta, jossa abstrakti väestö rinnastetaan abstraktiin ympäristövaikutukseen. Niinpä raportista puuttuu täysin kunnollinen analyysi siitä, millä tavoin ja milloin väestökehitys liittyy ympäristöongelmien kasvuun, ja usein sen vain oletetaan selittyvän epämääräisesti esimerkiksi tulojen kasvulla. 

Väestönkasvun tarkastelu on raportissa valitettavasti muutenkin harmittavan puutteellista. Aivan oikein mainitaan koulutuksen ja naisten oikeuksien edistäminen lisääntymisterveydenhuollon ja perhesuunnittelun rinnalla väestönkasvun hillitsemisessä. Kokonaan kuitenkin puuttuu systemaattinen tarkastelu siitä, miksi väestönkasvu on jatkunut voimakkaana tietyillä alueilla, jolloin yllä mainittuja keinoja ei suhteuteta ruokaturvaan, sanitaatioon, turvattomuuteen, energiaköyhyyteen ja perusterveydenhuoltoon yleisemmin. Väestönkasvun tarkastelu painottuu siksi pääosin sosiaalisten tapojen tarkasteluun ja yksilön valintoihin kulttuurisessa kontekstissa. Sekin on tärkeä mutta toivottoman puutteellinen tarkastelunäkökulma, ja tämä on ehdottomasti raportin suurimpia puutteita.

*

Edellä kuvatuista ongelmista huolimatta Dasguptan raportti peräänkuuluttaa painavasti tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien globaalia muutosta, jotta moninaiset ympäristövaikutukset saadaan planetaarisiin rajoihin. Se myös argumentoi tyylikkäästi, minkä vuoksi asteittain etenevä muutos ei onnistu vaan tarvitaan myös pyrkimystä transformatiivisiin, hyppäyksellisiin muutoksiin (348). Vaikka edellä kuvattu tulkinta globaalin tasajaon vaikutuksesta perustuu ongelmallisiin oletuksiin, Dasgupta ei jumitu siihen vaan toteaa Daniel O’Neillin ja kumppanien hengessä (ks. myös täältä), että johtopäätös ei ole eriarvoisuuden legitimointi vaan tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien perusteellinen uudistaminen. Kollektiivinen toiminta, poliittinen paine tähän taloudelliseen muutokseen on ensisijaista. 

Mutta onnistuuko  alussa kuvaamani taloustieteen sisäinen käsitteellinen määrittelykamppailu? Pitäytyessään kiinni tietyissä tutuissa iskulauseissa kuten “ongelmana on omistusoikeuksien puute” sekä edellä kuvatuissa tutuissa inhimillisen kehityksen harhaanjohtavissa yksinkertaistuksissa raportti ei ainakaan tee määrittelykamppailun ymmärtämistä helpoksi. Voi tietysti olla, että taloustieteen piirissä toimiville viesti välittyy helpommin. Tai sitten tieteenalalla vallalla olevat  näkemykset estävät hahmottamasta kritiikkiä. Joka tapauksessa julkisen keskustelun ja raportin poliittisten vaikutusten kannalta on äärimmäisen tärkeää, että tulkinta ei jää vain taloustieteellisiin piireihin. Raportin kriittistä sanomaa pitää lukea ulos taloustieteen kentältä, haastaen sellaisia tulkintoja, jotka yrittävät kiinnittää sitä talousajattelun vanhaan maailmaan. 

“Keskustelu itsensä ja muiden kanssa on olennaista, jos sosio-ekologisessa maailmassa halutaan luovia viisaasti. On paljon parempaa, että näitä keskustelua käydään ja ymmärryksen erot tuodaan esiin kuin että kansalaiset nostavat kätensä ylös ja antavat taloustieteilijöiden asettaa luonnon arvoksi nollan, kun politiikasta päätetään.” (302)

Ville Lähde

20.1.2021
Kiertotalouden suuret pienet askeleet Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

Vientiä Vuosaaren satamassa. Kuva: Google Maps.

Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta (lisätietoja). Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi ohjelmaehdotuksesta näyttävästi 13.1.: “”Kiertotalous on Suomelle elinehto. Luonnonvarojen ylikulutusta on pakko vähentää”, sanoo työelämäprofessori Reijo Karhinen”. Uutisoinnissa nostettiin näkyvästi esille, että ensimmäistä kertaa ehdotettiin asetettavaksi luonnonvarojen kulutusta rajaava tavoite. Tämä oli lupaavaa.

Tällaisen tavoitteen lanseeraaminen on ehdottomasti tärkeä askel, sillä luonnonvarojen käytön vähentäminen ei ole saanut tarpeeksi tunnustusta kestävyyden välttämättömänä edellytyksenä. BIOS-tutkimusyksikkö on esittänyt luonnonvaratavoitetta siirtymäpolitiikan kojelaudassa ja valiokuntalausunnoissaan.

On kuitenkin tärkeää arvioida kriittisesti tavoitteen kunnianhimoa nykyisten ympäristökriisien mittakaavan ja kiireellisyyden suhteen. “Kiertotalous” on laajalti viljelty termi, jonka alle mahtuu kaikenlaista. Yhtäältä tällaiset termit mahdollistavat uutta luovan yhteiskunnallisen keskustelun, mutta toisaalta ne muuttuvat helposti rituaalikieleksi, joka jää merkitykseltään ontoksi. Ei riitä, että jotain sanotaan kiertotaloudeksi, sen täytyy myös tarkoittaa jotain ja johtaa johonkin. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

*

Ohjelmaehdotuksessa on lähtökohtaisesti monia ehdottoman hyviä puolia. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja luonnonvarojen ylikulutus nostetaan rinnakkaisiksi ongelmiksi, joiden yhtaikainen hoitaminen on tärkeää (8). Korostetaan, että kiertotalouden tavoitteena on vähentää luonnonvarojen kulutusta, ei siis vain tehostaa sitä – tehostaminenhan voi yhdistyä ja on yhdistynyt kokonaiskulutuksen kasvuun (11, 26). Ohjelmassa muistutetaan aivan oikein, että Suomi on vasta alkutaipaleella ja monia EU-maita jäljessä, vaikka täällä usein nähdään meidät mallimaana tai edelläkävijöinä (11, 30–31).

Pyrkimys kattavaan ohjelmallisuuteen ja eri sektoreita yhdistäviin toimiin osuu myös hyvin yksiin BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Tosin kuten ohjelmaehdotuksen vaikutusarviossa todetaan, se sisältää hyvin vähän konkreettisia päätösehdotuksia, ja kannusteet jättävät varjoonsa toimet, joilla puututtaisiin kiertotalouden kehitystä estäviin tai sitä kalliimmaksi tekeviin asioihin (92). Vaikutusarviossa kiitetty “kansallinen sopimus” (96) olisi sekin lopulta vain kokoelma vapaaehtoisia sitoumuksia.

Kuvio kiertotalouden muodoista. Uusi suunta, s. 66.

Hyvää on myös, että kiertotaloutta ei mielletä pelkästään eikä edes ensisijaisesti kierrätykseksi, vaan se ulottuu laajalle tuotteiden ja infrastruktuurin elinkaaren pidentämiseen korjaamalla ja muokkaamalla, jakamistalouteen ja niin edelleen (20, 23). Aivan oikein muistutetaan, että kiertotalouden käytäntöjen hierarkiassa raaka-aineiden kierrätys, puhumattakaan niiden käyttämisestä yhä vähäarvoisempiin käyttötarkoituksiin (esim. täyttömää, jätteiden poltto) eli downcycling on edellisiin nähden kiertotalouden “ulkokehää”, materiaali- ja energiataloudellisesti vähämerkityksisempää (27). Esimerkiksi rakennusjätteen käyttäminen täyttömaana kyllä voi vähentää maa-aineksen kaivuun tarvetta, mutta ei se varsinaisesti edistä materiaalin kiertoa yhteiskunnan aineenvaihdunnassa.

*

Ohjelmassa esitetään tavoitteeksi, että “vuonna 2035 primääriraaka-aineiden kotimainen kokonaiskulutus ei ylitä vuoden 2015 tasoa” (34). Mitä tämä tarkoittaa? Millä tavalla luonnonvaratavoite on asetettu?

Ohjelmassa käsitellään luonnonvarojen kokonaiskulutusta kahdella hyvin erilaisella tavalla. Yhtäältä nojataan Tilastokeskuksen luonnonvarojen kokonaiskäyttöä (TMR) seuraaviin lukuihin, jotka osoittavat suomalaisen kulutuksen jatkuvaa ja merkittävää kasvua (32).

Luonnonvarojen kokonaiskäyttö 1970-2019. Tilastokeskus, Kansantalouden materiaalivirrat/findikaattori.fi

Näissä luvuissa ovat mukana niin kotimaiseen kulutukseen kuin vientiin kuluvat luonnonvarat piilovirtoineen – ne toisin sanoen kertovat siitä, millainen laajempi aineellinen hyörinä yhteiskuntamme pyörittämisen taustalla on. Tuontiin sisältyvien piilovirtojen kasvu on merkittävin tekijä luonnonvarojen kokonaiskäytön kasvussa. Suomi kuluttaa “toisen Suomen verran” muualla maailmassa. Ohjelmaehdotuksen tekstissä ei kuitenkaan mainita tätä lainkaan eriteltäessä syitä suomalaiselle korkealle, EU:n piirissä kaikkein korkeimmalle, kulutustasolle (31). Sen sijaan korostetaan tuttujen maantieteellisten ja demografisten syiden rinnalla kotimaisista luonnonvaroista syntyvää vientiä. Korkeasta aineellisesta elintasosta ei puhuta.

Luonnonvaratavoitteen asettamisessa käytetään kuitenkin mittaria raaka-aineiden kokonaiskulutus (RMC) (34), jossa kotimaiseen kulutukseen sisältyvät ulkomaiset piilovirrat jäävät huomiotta. Näin määriteltynä luonnonvaratavoite ei sisällä myöskään lainkaan vientiin suuntaavaa tuotantoa (“se ei ota huomioon vientisektorin raaka-ainekulutusta” (34, av. 42, lisää täältä ja täältä)[1].

Tarkastelutapa on ongelma kahdella tavalla. Ensinnäkin suomalaisen kotimaisen kulutuksen ulkomaiset piilovirrat jäävät pääosin vaille huomiota – mikä sulkee pois merkittävän osan etenkin biodiversiteettivaikutuksista. Esimerkiksi Suomeen tuotavien elintarvikkeiden tuotannossa syntyy paljon ympäristöhaittaa tuotantomaissaan, muun muassa niukkojen vesivarojen kulutuksena, metsäkatona ja muina maankäytön muutoksina.

Toiseksi valitun mittarin vuoksi vientiin suuntaava tuotanto jää kokonaan kiertotalouspyrintöjen ulkopuolelle! Niinpä esimerkiksi vuoden 2015 luvuilla – mikä on asetettu tavoitetasoksi – hieman yli puolet luonnonvarojen käytöstä ei kuuluisi tavoitteen piiriin. Kuten asia Maaseudun Tulevaisuudessa ilmaistiin, “raaka-aineen käyttökatto ei koske vientiteollisuutta”. Kiertotalouden edistämisen kannalta ei olisi siis väliä sillä, kuinka paljon luonnonvaroja otetaan käyttöön kotimaassa vientituotantoa varten ja kuinka suuri määrä tuontia “läpivirtaa” vientiä varten. Jos esimerkiksi Suomeen tuodaan raaka-aineita ja puolivalmisteita, joista valmistetaan vientituotteita, tämä läpivirta ei pääosin näy RMC-luvussa (jättäen huomiotta muun muassa Suomessa tapahtuvan venäläisen öljyn jatkojalostuksen ja -viennin, jolla on merkittäviä vaikutuksia niin öljyn tuotantoalueilla kuin öljynjalosteiden kulutusalueillakin).

RMC-lukujen käytössä on oma järkensä tietyissä tilanteissa, etenkin kun pyritään vertailemaan eri maita. Vientiin kuluvia luonnonvaroja ja niiden käytön aiheuttamia ympäristöhaittoja ei tietenkään voi noin vain laskea “Suomen synniksi”. Se on samalla tavalla toisten maiden Suomeen “ulkoistamaa” kulutusta kuin tänne tuonnissa virtaavat luonnonvarat Suomen “ulkoistettua” kulutusta. Mutta kiertotalousohjelman tarkoituksena ei pitäisi olla maiden “syntitaakan” erittely vaan koko suomalaisen yhteiskunnan sosioekologisen aineenvaihdunnan muutos. Silloin on tarpeellista pyrkiä kiertotalouden käytäntöjen edistämiseen kaikilla aloilla.

Näin ollen tavoitteen asettamisessa on merkityksellistä myös, miten paljon luonnonvaroja kulutamme tuottaaksemme vientiä. Tämä on erityisen tärkeää siksi, koska suomalaisen yhteiskunnan kyky tuottaa taloudellista hyvinvointia luonnonvaroista ei kaikkiaan ole kovin hyvällä tolalla, toisin kuin selonteon kielenkäyttö antaa ymmärtää (19). RMC-mittarin käyttö synnyttää kuitenkin “vientiaukon”. Laskennallisesti jos viennin raaka-ainekulutus nousee nopeammin kuin tuonnin raaka-ainekulutus, RMC laskee, vaikka raaka-aineiden käyttö kotimaassa kasvaa.[2] Tällä on iso merkitys ohjelmaehdotuksen toiselle makrotason tavoitteelle. Ohjelmaehdotuksessa tavoitteeksi asetetaan “resurssituottavuuden kaksinkertaistaminen” vuoteen 2035 mennessä (34). Koska sitä mitataan kotimaisen kulutuksen ja bruttokansantuotteen suhteella (RMC/BKT), tuottavuuden parantuminen onnistuisi siis mainiosti tuhlailevallakin vientiin suuntautuvalla tuotannolla, koska vienti kasvattaa BKT:ta, mutta sitä ei lasketa mukaan kotimaiseen kulutukseen.

Asetelma on erityisen kummallinen ottaen huomioon, että ohjelmaehdotuksessa puhutaan “kiertotalousulkopolitiikasta” (6, 83–84), Suomen osallisuudesta globaalissa muutoksessa. Nykyisellään teksti antaa ymmärtää, että tämä koskee vain kiertotalouden käytäntöjen ja ideoiden innovointia ja tuotteistamista maailmalle, ei varsinaisia materiaalisia vientituotteitamme. Ainakaan tavoitteita ei aseteta niin.

*

Entä asetettu tavoitetaso? Vaikka käytetyllä tarkastelutavalla (RMC) suomalaisen yhteiskunnan luonnonvarojen kulutus on ollut lievästi nousussa, tavoitteen asettaminen vuoden 2015 tasolle tarkoittaa käytännössä sitä, että pyritään kasvun pysäyttämiseen. Ei siis luonnonvarojen käytön vähentämiseen. Ja kuten todettua, jatkuvasti kasvavat tuonnin piilovirrat ja vientiin suuntautuvat luonnonvarat jäävät kokonaan huomioimatta.

Tästä huolimatta, kuten vaikutusarviossa todetaan, vuoden 2015 tasolla suomalainen kulutus (RMC) oli moninkertaisesti kestävää tasoa korkeampi (93, vaikutusarvio 6). Pysytteleminen tällä tasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen tai “edelläkävijän” tavoite yhteiskunnalle, jonka tulisi pyrkiä laajaan ekologiseen jälleenrakennukseen. Niin ikään kovin kunnianhimoisena ei voi pitää toista määrällistä tavoitetta, jonka mukaan “materiaalien kiertotalousaste kaksinkertaistuu 2035 mennessä”, mikä tarkoittaa kierrätysmateriaalien prosenttiosuutta raaka-aineista. (31, 34). Nykyinen osuus (7%) on reilusti eurooppalaista keskitasoa (11%) pienempi, joten 15 vuoden aikana pääsyä 14 prosentin tasolle ei voi vallan radikaalina pitää.

Pysytteleminen luonnovarojen kulutuksen nykytasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen edelläkävijän tavoite.

Lepsu tavoite voi vaarantaa koko kiertotalous-ajattelun uskottavuuden, kuten Ilmastopaneeli toteaa ohjelmaluonnoksesta antamassaan lausunnossa (s. 3):

“Suomen kulutusperäinen luonnonvarojen käyttö per asukas on korkeimpia maailmassa. Jos emme selvästi viesti, että Suomi tavoittelee kiertotalouden edistämisohjelmalla luonnonvarojen kulutuksen vähenemistä, Suomi menettää uskottavuuden kiertotalouden edelläkävijämaana. Tällöin myös välittyy viesti, että Suomen asettamat kiertotaloustoimenpiteet eivät ole vastaus kestävyysongelman ratkaisuun.”

Vaikutusarviossa päädytään pitämään RMC-mittarin käyttöä perusteltuna valintana, varmaankin lähinnä siksi, että se on leviämässä laajempaan eurooppalaiseen käyttöön ja “harmonisoitavalle” metriikalle on tarvetta. Piilovirtojen tarkastelun puute kyllä nostetaan esiin. Lisäksi todetaan, että “RMC-arvioon tulisi liittää tarkastelut muutoksista niissä tekijöissä, jotka ylläpitävät Suomen poikkeuksellisen korkeaa RMC-tasoa.” (96, vaikutusarvio 27) Peräänkuulutetaan myös kehityksen seurantaa suhteessa verrokkimaihin, mikä on tärkeää riippumatta siitä, mitä mittaria käytetään.

Itse ohjelmatekstissä nostetaan esiin kiertotalouden indikaattorien puutteellisuus ja kehitystyön tarve (30, 88–89),[3] mutta edellä kuvattuja makrotason tarkastelun ongelmia ei huomioida.

Ohjelmaehdotuksessa ei myöskään käsitellä kokonaisvaltaisen kiertotalouden kannalta keskeistä kysymystä, kasvavia varantoja (stocks). Kiertotalouden tutkimuksessa varannon käsitteellä viitataan rakennettuun infrastruktuuriin laajassa mielessä, rakennuskannasta autokantaan, pitkäaikaisista käyttöesineistä tiestöön ja tuotantolaitoksiin. Mikäli vuosittaiset yhteiskunnassa kulkevat materiaalivirrat jatkuvasti lisäävät näiden varantojen kokonaismäärää, kasvaa paitsi energiantarve myös ylläpitoon ja huoltoon liittyvä luonnonvarojen tarve. Juuri tämän vuoksi on tärkeä seurata ja pyrkiä rajoittamaan luonnonvarojen kulutusta kokonaisuudessaan, myös esimerkiksi erilaisten maa-ainesten, vaikka niiden ympäristöhaitat eivät suhteessa massaan aina niin merkittäviä olisikaan (poikkeuksia on – globaalisti esimerkiksi hiekan kulutus on kasvava ja hyvin vakava ongelma).

Varantojen kasvu ei ole pysähtynyt edes vauraissa maissa, mikä on merkittävä este todelliselle kiertotaloudelle. EU-maissa noin kolmasosa materiaalivirroista kului vuonna 2014 varantojen kasvattamiseen. Ohjelmaehdotuksessa aihetta sivutaan lähinnä rakennuskannan elinkaari- ja käyttöastekysymyksissä (esim. 70), mutta makrotason tavoitteenasettelussa se vaatisi kunnollista huomiota.

*

Kuten edellä viitattiin, luonnonvarojen määrän lisäksi tärkeitä ovat niiden laadulliset erot. Fossiilisten polttoaineiden käytön alasajo on kiireellistä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta, ja esimerkiksi uusiutuvan sähköntuotannon kannalta kriittisiä kaivannaisia ei voida haaskata. Ohjelmaehdotuksessa laadullisena kysymyksenä nousee esille lähinnä biomassa. Uusiutuvat luonnonvarat voivat olla kestävä ratkaisu, jos niitä käytetään niin, että ne uusiutuvat ja samalla pidetään huolta uusiutumisen ekologisista reunaehdoista. Jos näin ei käy, biomassan hyödyntämistä ei voi laskea kiertotaloudeksi, eikä sitä voi pitää kestävänä. Ohjelmaehdotuksen tekstissä biomassaan kuitenkin viitataan lähinnä fossiilisten polttoaineiden korvaajina, minkä ongelmallisuus nykyisellä energiantuotannon ja -kulutuksen volyymillä on osoitettu lukuisia kertoja.

Kaiken kaikkiaan biomassan energiakäytön ylikorostuminen rikkoo edellä kuvattua kiertotalouden käytäntöjen hierarkiaa. Tärkeysjärjestyksessä viimeisestä tulee ensimmäinen. Tekstin viittaus siihen, että “metsäteollisuus kehittää globaalisti skaalattavia biotalousratkaisuja” (85), kaipaisi huomattavaa tarkennusta. Mitkä metsätalouden tuotteista voidaan lukea osaksi kestävää kiertotaloutta? Mikä on näiden tuotteiden osuus metsäteollisuuden kokonaisvolyymistä? Pelkkä biomassaisuus ei riitä, kun myös ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteet täytyy ottaa tosissaan.

On huomattavaa, että TEM ja MMM tekivät ohjelmaan eriävän lausunnon nimenomaan tässä kohtaa. TEM (34, av. 43) haluaisi, että fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tähtäävä biomassaa laskettaisiin “tarvittaessa” luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle.

“Tarpeella” on kaksi muotoa: kotimainen ja vienti. Molempiin kiinnitetään huomiota edellä mainitussa Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa “Kiertotalousohjelma sallii puunkäytön lisäämisen” (19.1.) Artikkelissa todetaan yleisenä luonnonvarojen käytön lisäämisen perusteena, että uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta vähennettäessä on uusiutuvien kulutusta voitava lisätä, lainaten valtiosihteeri Kimmo Tiilikaista: “Hallituksen tarkennus on myös senkaltainen, että kun uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä vähennetään, silloin on mahdollisuus jopa kasvattaa uusiutuvien käyttöä. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että fossiilisia polttoaineita korvataan uusiutuvalla metsäpohjaisella energialla.” Artikkelissa mainitaan, että mahdollisuus koskee esimerkiksi turpeen korvaamista puulla. Lisäksi erikseen palataan yllä kuvattuun “vientiaukkoon” eli siihen, että RMC ei sisällä viennin raaka-ainekulutusta. Nyt se tosin mainitaan hyveenä, ei ongelmana. Näin ollen RMC-tavoite sallii vientiteollisuuden raaka-aineen käytön kasvun: “Hallituksen piirissä on Tiilikaisen mukaan jo sovittu kiertotalousohjelmatyöryhmän esitykseen tarkennuksesta, jonka mukaan linjaus koskee kotimaista kulutusta, mutta vientiteollisuuden raaka-aineen käyttöön ei tule rajoitteita.”

Biomassan jättämiseen luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle sisältyy merkittävä todennettavuuden ongelma. Riippuen biomassaperäisen tuotteen ja fossiilisen tuotteen yksityiskohdista, biomassaperäinen fossiilista korvaava tuote voi olla niin ilmastovaikutuksiltaan kuin luonnon monimuotoisuuden kannalta fossiilista haitallisempi, tai päinvastoin. Kuten sanottua, biomassan käyttö tuotteen raaka-aineena ei sinällään takaa, että korvausvaikutus olisi (ilmaston tai biodiversiteetin kannalta) positiivinen. Erityisesti juuri fossiilisen polttoaineen korvaaminen metsäpohjaisella energialla on monipolvinen kysymys – joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavissa ilmaston kannalta paremmaksi, joissain käyttömuodoissa todennettavuus on erittäin hankalaa, ja joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavasti fossiilista haitallisempaa.[4] Tilanne mutkistuu edelleen, kun luonnon monimuotoisuustavoitteet otetaan huomioon.

Yhdessä biomassan korvaavuuden haasteet (jos siis biomassa lasketaan ulos RMC-luvusta) ja edellä kuvattu “vientiaukko” asettavat kovia paineita RMC-mittarin käytölle tavalla, joka aidosti kuvaa edistymistä niin ilmasto- kuin biodiversiteettitavotteiden kannalta.

MMM suorasanaisemmin vastustaa koko luonnonvaratavoitetta ja toteaa, että kiertotalousohjelma ei ole paikka sellaisen asettamiselle (99). Vastustus perustuu tässäkin kohtaa biomassan käytölle. Numeerisen tavoitteen sijaan MMM ehdottaa löyhää sanamuotoa: “Kestävän kasvun reunaehtona on luonnonvarojen kestävä käyttö ja tuotannon ja kulutuksen suuntaaminen ympäristölle ja ilmastolle vähiten haitallisiin tuotteisiin.” (100)

Kestävyyden pitää olla kestävää. Tavoitteenasettelu se kai tuokin.

*

MMM:n kritiikki sisältää kyllä oikeita huomioita edellä mainituista laadullisten virtojen “aggregoinnin” ongelmista. Soraa, silakoita, tukkipuuta ja kivihiiltä ei voi asettaa noin vain samalle viivalle. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä argumentti yleistä luonnonvaratavoitetta vastaan. Suomalainen luonnonvarojen käyttö on täysin kestämättömällä tasolla – tästä ei ole tutkimuksessa erimielisyyttä. Tarvitaan yleisen tason kestävyysrajoja, että voidaan alkaa rakentaa tarkempia työkaluja sen ohjaamiseen, mitä asioita vähennetään, mitä lisätään ja mitä muokataan.

MMM:n eriävässä lausunnossa ikään kuin oletetaan, että luonnonvaratavoitteen pitäisi ollakseen pätevä samaan aikaan yhtäältä asettaa makrotason tavoite ja toisaalta mikromanageroida luonnonvarojen käytön yksityiskohtia. Tämä on tietysti hupsu vaatimus. Tietysti makrotason tavoitteen rinnalla tarvitaan konkreettisempia ja kohdennetumpia välineitä, joissa olennaiset laadulliset erot huomioidaan. Kokonaiskulutuksen vähentäminen ei sulje pois kasvua joillain aloilla, kuten lausunto antaa ymmärtää, mutta ilman tavoitteenasetusta ei ole myöskään pyrkimystä pois ylikulutuksesta. Muistettakoon, että ohjelmaehdotuksessa nyt asetettu tavoitetaso vain pitää kiinni nykyisestä ylikulutuksen tasosta, eli on riittämätön.

Vastalauseet kertovat siitä, että puutteineenkin nykyinen ohjelmaehdotus on poliittisen kamppailun tulos. Ajatus kiertotaloudesta, joka aidosti vähentäisi luonnonvarojen käyttöä, herättää voimakasta vastustusta. Sen sijaan ensimmäistä kertaa yhteen samaa ohjelmaa arvioimaan tuodut tiedepaneelit (kestävyyspaneeli, ilmastopaneeli, talouspolitiikan arviointineuvosto sekä luontopaneeli) korostivat luonnonvarojen käytön tehostamista ja vähentämistä ensisijaisena kiertotalouden tavoitteena. Myös vaikutusarviossa kiitettiin luonnonvaratavoitteen asettamista.

Kamppailu kiertotalouden merkityksestä ja sen kouriintuntuvasta ilmiasusta siis jatkuu. Nykyinen ohjelmaehdotus on merkittävä muutos suomalaisessa keskustelussa ja irtiotto totunnaisista ajattelutavoista, kuten eriävät lausunnot kertovat. Se on kuitenkin ensimmäinen varovainen askel aikana, jolloin täytyy opetella harppaamaan.

[1] Tarkemmin ottaen RMC lasketaan lisäämällä kotimaiseen raaka-aineen ottoon (DE) tiettyjen kaavojen mukaan laskettu tuotujen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEIMP) ja tästä kokonaisuudesta vähennetään jälleen tiettyjen kaavojen mukaan laskettu vietyjen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEEXP). Ilmaus “ekvivalentti” pitää sisällään muun muassa sen, että laskentaa tehdään myös tuotteiden ja raaka-aineiden rahallisen arvon (hintojen) perusteella, ei suoraan fyysisten suureiden (esim. paino) perusteella. Handbook for estimating raw material equivalents (RME) – of imports and exports and RME

[2] Esimerkiksi Espanjaa koskien on julkaistu tutkimus, jossa RMC-luku on laskenut, koska biomassan vienti on lisääntynyt (biomassan vienti-RME on noussut nopeammin kuin tuonti-RME). M. Rodríguez, J. A. Camacho, The development of trade of biomass in Spain: A raw material equivalent approach, Biomass and Bioenergy, 133, 2020, https://doi.org/10.1016/j.biombioe.2019.105450

[3] Kiertotalouden edistämisohjelman arvio toteaa (s. 5), että “Luonnonvarojen kulutusta RMC-jaottelulla ei tällä hetkellä seurata säännöllisesti Suomessa eikä kansainvälisesti. Parhaillaan käytössä olevat RMC-luvut perustuvat siis yksittäisiin valtakunnallisella tai alueellisella tasolla tehtyihin laskelmiin ja aikasarjoihin.” Ratkaisevaa taloudellista murrosta ja edelläkävijyyttä voidaan tuskin perustaa “yksittäisiin” laskelmiin. Luonnonvarojen kulutuksen seurantaan tarvitaan ehdottomasti lisää panostusta niin kansallisella kuin EU-tasolla.

[4] Esim. Ilmastopaneeli 2017, “Tutkijoiden pääviestit metsien käytön ilmastovaikutuksista” https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2018/10/Ilmastopaneeli_metsavaittamat_final_-2017.pdf & S. Soimakallio, L. Saikku, L. Valsta, and K. Pingoud, Climate Change Mitigation Challenge for Wood Utilization—The Case of Finland, Environmental Science & Technology, 2016 50 (10), 5127-5134 https://doi.org/10.1021/acs.est.6b00122

15.1.2021
Talousvaliokunnalle: Kestävän kasvun ohjelma Kestävän kasvun ohjelmasta puuttuu ekologisten reunaehtojen järjestelmällinen, kokonaisvaltainen tarkastelu, minkä vuoksi käsitys kestävyydestä ja vaadittavista kestävyystoimista on puutteellinen. Ehdotamme valtioneuvoston kanslian alaisuuteen tiedevetoista järjestelmäpäivitysten suunnitteluyksikköä.

Kirjallinen asiantuntijalausunto eduskunnan talousvaliokunnalle 11. tammikuuta 2021

Asia: VNS 6/2020 vp Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle, Suomen kestävän kasvun ohjelma, https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/VNS+6/2020

Lausunnon pääsanomat:

  • Kestävän kasvun ohjelmasta (KKO) puuttuu ekologisten reunaehtojen järjestelmällinen, kokonaisvaltainen tarkastelu, minkä vuoksi käsitys kestävyydestä on puutteellinen.
  • Ilmastopäästöjen tavoin valtioneuvoston tulisi määritellä myös luonnonvarojen kulutukselle tavoitetaso ja -vuosi, jotta kestävyyssiirtymää voidaan seurata ja suunnitella määrätietoisesti ja reaaliaikaisesti.
  • KKO:n kuvaamat työkalut talouden ohjaukseen ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti ovat vajavaiset.
  • Ehdotamme valtioneuvoston kanslian alaisuuteen tiedevetoista järjestelmäpäivitysten suunnitteluyksikköä.

***

Kiitämme mahdollisuudesta antaa monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta asiantuntijalausunto Valtioneuvoston selonteosta koskien Suomen kestävän kasvun ohjelmaa (KKO). Keskitymme lausunnossa KKO:n osiin, jotka ovat tärkeimpiä nopean kestävyyssiirtymän toteuttamisen näkökulmasta.

Kestävyyssiirtymän taitekohta

Suomen kestävän kasvun ohjelma ajoittuu taitekohtaan kestävyyssiirtymän toteuttamisessa. Ympäristötutkimuksen valtavirta on koronapandemian ja ympäristötavoitteiden suhdetta arvioidessaan todennut, että pandemian taloudellinen jälkihoito tulee toteuttaa linjassa seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä koskevan ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Jos jälkihoito luo kasvuedellytyksiä korkeapäästöiselle ja luonnonvaroja ylikuluttavalle taloudelliselle toiminnalle, ympäristötavoitteiden saavuttaminen muuttuu likipitäen mahdottomaksi. Sen sijaan oikein kohdennettuna koronaelvytys voi toimia vipusimena sitä seuraavalle merkittävästi laajemmalle talouden ekologiselle rakennemuutokselle.

Suomi aivan oikein tavoittelee edelläkävijän asemaa ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamisessa. Suomi tähtää pysäyttämään luontokadon pikaisesti, ja Suomen hiilineutraaliustavoite (2035) on tiukempi kuin EU:n (2050). Tiukan ilmastotavoitteen taustalla ovat yhtäältä korkeiden historiallisten ja asukaskohtaisten päästöjen taakka ja kansainvälisesti arvioiden erinomaiset kyvyt toteuttaa hallittu kestävyyssiirtymä sekä toisaalta korkean lisäarvon ja kilpailukyvyn strategia, joka luo edellytyksiä kansainväliselle viennille ja elinvoimaiselle taloudelle.

Edelläkävijyys vaatii, että Suomen kestävän kasvun ohjelma kuvastaa parhainta mahdollista käsitystä nopean kestävyyssiirtymän ekologisista reunaehdoista (erityisesti ilmastopäästöjen leikkaamisen ja luonnonvarojen liikakäytön osalta) ja asetettujen ympäristötavoitteiden mukaisista toimista. Tässä lausunnossa tarkastelemme erityisesti 1) miten KKO huomioi ekologiset reunaehdot ja 2) kuinka uskottavasti KKO:n avulla voidaan vauhdittaa yhteiskunnan laajaa ja oikeansuuntaista, kaikki talouden sektorit käsittävää ekologista jälleenrakennusta.

KKO tähtää Suomen edelläkävijyyteen ja sisältää monia hyviä yksittäisiä tavoitteita: julkisin toimin vauhditetaan talouden ekologista rakennemuutosta, investoidaan vähäpäästöiseen ja tietoteknisesti kehittyneeseen infrastruktuuriin, huolehditaan työllisten uudelleenkoulutuksesta ja -työllistymisestä siirtymän aikana, ja niin edelleen. Kokonaisuus muistuttaa kuitenkin pikemminkin toiveiden tynnyriä kuin toimeenpanokelpoista johdonmukaista ohjelmaa. Tämä ei johdu vain siitä, että KKO on tässä vaiheessa alustava hahmotus, jota tarkennetaan kevään aikana. Syitä johdonmukaisuuden puutteeseen on kaksi: 1) KKO:sta puuttuu ekologisten reunaehtojen järjestelmällinen, kokonaisvaltainen tarkastelu, minkä vuoksi käsitys kestävyydestä on tyhjän päällä. 2) KKO:n kuvaamat työkalut talouden ohjaukseen ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti ovat vajavaiset.

KKO:n tietopohjan puutteet

KKO hahmottaa Suomen hiilineutraaliustoimet pitkälti TEM:n kokoamien ja teollisuuden ja konsulttiyritysten laatimien vähähiilisyystiekarttojen kautta. KKO:n mukaan “toimialakohtaiset vähähiilitiekartat osoittavat, että päästövähenemät ovat toteutettavissa” (KKO, s. 30). Väite on harhaanjohtava, jos sen oletetaan tarkoittavan, että tiekartat toimeenpanemalla hiilineutraalisuus on tavoitettavissa. Tehtävänantonsa mukaisesti tiekartat kertovat miten päästövähenemät toteutuvat, jos tietyt ehdot (teknologiset kehitysaskeleet, kansalliset ja kv. politiikkatoimet, markkinoiden kehitys) toteutuvat. Tiekartoissa myös todetaan, että suureen osaan ehdoista ei pystytä vaikuttamaan. Toisin sanoen tiekartat eivät kerro, miten hiilineutraalisuuteen päästään omissa käsissä olevin toimin. Ne eivät arvioi, miten hiilineutraalisuus saavutetaan, jos ehdot eivät toteudu. Tiekartat eivät tarkastele järjestelmällisesti, mitä riskejä ja esimerkiksi luonnonvarojen kestävään käyttöön liittyviä rajoitteita päästövähennyspolkuihin liittyy. Eri sektoreiden tiekarttoja ei myöskään ole käsitelty kokonaisuutena, jolloin ne voivat sisältää keskenään risteäviä polkuja tai laskea samat rajalliset luonnonvarat käytettäväksi moneen kertaan eri sektoreilla. Näistä syistä KKO ei voi luovuttaa vastuuta hiilineutraalisuustavoitteen suunnitelmallisesta saavuttamisesta teollisuuden tiekartoille.

BIOS-tutkimusyksikkö on tarkastellut tiekarttoja erityisesti luonnonvarojen käyttöön liittyvien reunaehtojen näkökulmasta. Esimerkiksi metsä-, energia- ja kemianteollisuuden tiekarttojen tarkastelun perusteella voidaan todeta, että biomassojen saatavuuteen ja niihin kytkeytyviin metsänkäytön hiilinieluvaikutuksiin liittyy merkittäviä riskejä resurssien riittävyyden, hiilineutraaliustavoitteen ja luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta.[1] Kaikkien tiekarttojen ja niiden projisoiman suomalaisen teollisuuden tulevaisuuden edellyttämää resurssien käyttöä on arvioitava riskien näkökulmasta, esimerkkinä mainittakoon akkuklusterin kehittämisen resurssi- ja ympäristövaikutukset[2]. Teollisuuden tiekartoissa ja KKO:ssa myös nojataan voimakkaasti esimerkiksi vetyteknologian tai hiilen talteenotto- ja varastointiteknologioiden skaalautuvuuteen lähitulevaisuudessa. Molempien kehitystä voi pitää toivottavana (kuitenkin jälleen kerran: kyse on odotuksista, ei toteutuneista kehityskuluista), mutta samalla niiden tulevaisuuteen liittyy merkittäviä riskejä, jotka tulee arvioida teollisuuden kestävyyssiirtymän suunnittelussa.

Tiekarttojen lisäksi KKO nojaa Agenda 2030 -toimintaohjelmaan. Kuitenkin myös valtioneuvoston laatimasta Agenda 2030:a koskevasta selonteosta puuttuu systemaattinen näkemys luonnonvarojen käytön nykytilasta ja kestävästä tasosta. Kuten lausuimme aiemmin eduskunnan ympäristövaliokunnan pyynnöstä:

“Agenda 2030:n eri tavoitteita ei tule arvioida samalla painoarvolla kaikissa yhteiskunnissa. Niiden tärkeysjärjestystä ja kiireellisyyttä tulee painottaa eri yhteiskuntien kipeimpien ekologisten, sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten ongelmien mukaan. Suomi on ylikuluttava maa, jossa luonnonvarojen käyttö on kestämättömällä tasolla. Siksi agendan ympäristö- ja luonnonvaratavoitteet ovat ensisijaisia. Hyvät saavutukset muissa tavoitteissa eivät ole kestäviä, sikäli kun ne perustuvat ylikulutukseen. Lähtökohtana tulee olla systemaattinen näkemys luonnonvarojen käytön nykytilasta ja kestävästä tasosta. Ilman tätä määrittelyä viittaukset kestävään talouskasvuun tai kiertotalouteen jäävät sanahelinäksi.”[3]

Kokonaisarviota kestävään ja hiilineutraaliin talouteen siirtymisestä ei siis sisälly sen paremmin toimialojen tiekarttoihin kuin Agenda 2030 -toimintaohjelmaankaan, eikä näin ollen KKO:hon. Ei ole odotettavissa, että hallituksen itselleen asettamat edelläkävijyyden tavoitteet toteutuvat ilman laadullista ja määrällistä talouden ekologisten reunaehtojen kokonaisarviota. Ilman kokonaisnäkemystä toimet voivat pahimmillaan johtaa ei-toivottuun tilanteeseen, jossa yksi kestävyystavoite saavutetaan toisen kestävyystavoitteen kustannuksella (kuten Agenda 2030:n tarkastelu osoittaa; sosiaalisia tavoitteita on saavutettu ekologisten kustannuksella).[4]

Ilmastopäästöjen tavoin valtioneuvoston tulisi määritellä myös luonnonvarojen kulutukselle tavoitetaso ja -vuosi, jotta kestävyyssiirtymää voidaan seurata ja suunnitella määrätietoisesti ja reaaliaikaisesti. Talouskehityksen ja -politiikan ajankohtaisessa arviomisessa näille indikaattoreille tulisi antaa esimerkiksi työllisyysasteen kehityksen seuraamisen kaltainen merkitys: jos riittävää muutosta tavoiteltuun suuntaan ei havaita, on voimakkaampien luonnonvarojen kulutusta vähentävien toimien aika.

Talouden ohjauksen puutteet

KKO, samoin kuin sitä ohjaava EU:n Vihreä sopimus, kuvaavat kasvustrategiaa. Ilmastopäästöjen, luonnonvarojen kulutuksen ja muiden luonnonjärjestelmille kohdistuvien paineiden vähentämiseksi kestävälle tasolle on seuraavan 15–30 vuoden aikaista politiikkaa kuitenkin ajateltava kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkana, kuten olemme aiemmin esittäneet.[5] Kasvustrategiaan liittyy nykymaailmassa pyrkimys talouskasvun irtikytkentään luonnon kuormituksesta. Myös KKO tavoittelee yhtäaikaisesti sekä talouskasvua että ympäristötavoitteiden saavuttamista. KKO:n mukaan “luonnonvarojen kestävä käyttö ja tuotannon kulutuksen suuntaaminen ympäristölle ja ilmastolle vähiten haitallisiin” ovat kestävän kasvun reunaehtoja (KKO, s. 29).

Kasvustrategiassa on kaksi pääongelmaa. Ensinnäkään ei ole tutkimuksellista näyttöä kasvavasta taloudesta, joka olisi kyennyt vähentämään ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen kulutusta tai muita luonnon järjestelmiin kohdistuvia paineita riittävän laaja-alaisesti, pysyvästi ja nopeasti.[6] Tutkimustiedon valossa ympäristötavoitteiden mukaiseen irtikytkennän mahdollisuuteen tulee siis suhtautua hyvin kriittisesti. Samalla on huomioitava, että Suomi on luonnonvarojen käytön osalta voimakkaasti ylikuluttava maa – kansainvälisessäkin vertailussa Suomi on hyvin korkealla tasolla.[7] Siten talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä on suuri haaste juuri Suomessa.

Talouskasvu voidaan katsoa kestäväksi vain eksplisiittisesti ja kvantitatiivisesti todentamalla, että esitetyn talouskehyksen toteutuessa ilmastopäästöt ovat hiilineutraalisuus-uralla ja luonnonvarojen kulutus vähenemässä. Kestävän kasvun ohjelma ei sisällä pyrkimystä kiinnittää Suomen talouskehitystä ilmastopäästöjen tai luonnonvarojen kulutuksen täsmälliseen seurantaan ja arviointiin. KKO:ssa arvioidaan kyllä työllisyysasteen (71,5 %) ja työttömyyden (8%) kehitystä (vuoteen 2022) sekä BKT:n kehitystä ilman elvytystä ja sitä toteuttaen (2% kasvu). Kestävää taloutta suunniteltaessa välittömänä minimivaatimuksena voidaan pitää vastaavanlaisten arvioiden esittämistä myös ilmastopäästöjen ja luonnonvarojen kulutuksen kehityksestä. Vaadittujen hillintätoimien nopeus ja mittakaava edellyttävät, että mitään merkittävää valtiontalouden suunnittelutyötä ei voida enää toteuttaa ilman, että suunnitelmiin sisällytetään arviot ehdotetun talouskehyksen vaikutuksista ilmastopäästöihin ja luonnonvarojen kulutukseen[8].

Toiseksi kasvustrategian kyky ohjata taloutta kestävyyden kannalta haluttuun suuntaan on heikko ja ristiriitainen: kun on ensisijaisesti saatava aikaan talouskasvua, käy liian helposti niin, että päädytään lisäämään mitä tahansa työtä, kulutusta tai tuotantoa niiden ympäristövaikutuksista huolimatta. KKO:n kuvaama kasvustrategia lähtee lisäksi siitä, että valtion tehtävänä on luoda pelisääntöjä ja edellytyksiä talouden (yksityiselle) toiminnalle, mutta valtion toteuttava, tuottava ja työllistävä rooli taloudessa on pidettävä mahdollisimman pienenä. Se ei sisällä arviota tai näkemystä toimenpiteistä, jotka toteutetaan siinä tapauksessa, että yksityinen sektori ei riittävän nopeassa ajassa tuota ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavia järjestelmäuudistuksia (esim. rakenna energia- ja liikenneinfrastruktuuria, jonka myötä voimme irtautua fossiilisiin polttoaineisiin nojaavasta liikenteestä ja teollisuudesta).

Esimerkiksi KKO:n sisältämät aloitteet julkisiksi investoinneiksi pyrkivät lähinnä saamaan aikaan lisää yksityisiä investointeja, joiden KKO uskoo tuottavan riittävät järjestelmäuudistukset. Viidentoista vuoden tavoiteaikataulu hiilineutraaliuteen kuitenkin edellyttää, että suuret investoinnit esimerkiksi energia- ja liikennesektoreilla käynnistyvät välittömästi. Ympäristötavoitteiden saavuttamisen kannalta on selvää, että viime kädessä vastuu on valtiolla: valtion tulee tehdä kaikkensa, jotta tarvittavat investoinnit tapahtuvat. Viime kädessä valtion on investoitava itse, jos yksityinen sektori ei sitä riittävissä määrin tee.

KKO painottaa koulutuksen sekä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan roolia, mutta on senkin osalta kovin varovaisesti. Se tarjoaa esimerkiksi tukea yritysten tutkimusyhteistyölle ja innovaatiotoiminnalle, mutta ei suoraan ns. missiopohjaisen innovaatiopolitiikan tavoin lähde siitä, että valtio ensin selvityttää kestävyyssiirtymän kipukohdat ja tietoaukot ja sitten kutsuu kokoon relevantit toimijat ja tarjoaa heille riittävät resurssit tunnistettujen ongelmien selättämiseksi.

Oikeudenmukaiseen siirtymään liittyvien toimenpiteiden osalta KKO on pidemmällä. KKO korostaa, että kestävyyssiirtymien myötä tapahtuvissa työllisyysmuutoksissa valtion tulee huolehtia kansalaisten uudelleenkoulutuksesta ja -työllistymisestä. Kuitenkin myös työllisyyden osalta KKO:n työkalupakki jää vajaaksi. Siinä ei hahmoteta, miten valtio ja kunnat voisivat työllistää esimerkiksi ns. valtion työpaikkatakuun mukaisesti työkykyisiä ja työhaluisia, jotka eivät löydä mielekkäitä yksityisen sektorin töitä, kestävyyssiirtymien mukaisiin töihin, joita voivat olla esimerkiksi uudenlainen luontoa radikaalisti vähemmän kuormittava maatalous (mm. monilajinen viljely ilman fossiilisia polttoaineita), luontoalueiden ennallistaminen, energiamurrokseen liittyvät asennustehtävät ja taloyhtiöiden energia- ja jäteneuvonta.

KKO, siirtymäpolitiikka ja uusi järjestelmäpäivitysten suunnitteluyksikkö

Jotta KKO toimisi jäsentyneen ja seurattavissa olevan siirtymäpolitiikan välineenä, se tarvitsisi 1) kokonaisvaltaisen arvion talouden ekologisista reunaehdoista, 2) ekologisen jälleenrakennuksen mukaisen toteutussuunnitelman ja toimenpiteiden priorisoinnin ja 3) tehokkaampia siirtymäpolitiikan välineitä toimenpiteiden toteuttamiseksi. Näistä jälkimmäisiä, siirtymäpolitiikan välineitä, olemme kuvanneet edellä (erityisesti suorat julkiset investoinnit, missiopohjainen innovaatiopolitiikka, valtion työpaikkatakuu), ja olemme toisaalla luoneet vapaasti nähtäville siirtymäpolitiikan kojelaudan ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseen, arviointiin ja seuraamiseen (https://kojelauta.bios.fi).

KKO toteaa (s. 14): “Riittävän poikkihallinnollisuuden, ekosysteemien edistämisen ja eri toimijoiden verkostoimisen varmistamiseksi ohjelman toimeenpanoon voidaan luoda myös uusia nykyisten viranomaisten yhteistyötä edellyttäviä toimintamalleja.” Jos ja kun kompetensseja kohtien 1) ja 2) toteuttamiseen ei tällä hetkellä ole, on syytä pohtia myös uusien institutionaalisten rakenteiden tarvetta.

Ehdotamme perustettavaksi valtioneuvoston kanslian alaisuuteen tiedevetoista järjestelmäpäivitysten suunnitteluyksikköä (System Upgrade Design Unit, SUDU – Yhdysvaltojen NASA:n alkuperäistä avaruusohjelmaa mukaillen). Kuten KKO:n puutteista ilmenee, Suomi tarvitsee kokonaiskuvan sosio-teknisten järjestelmien (energia, liikenne, asuminen, ruoka, teollisuus) uudistamisesta seuraavien 15–30 vuoden aikana ekologisesti kestäviksi. Ilman järjestelmäuudistusten kokonaiskuvaa ja toteuttamiskelpoisia suunnitelmia julkinen valta – ja osaltaan teollisuus – eivät voi määrätietoisesti investoida, työllistää ja ohjata innovaatiopolitiikkaa, ja huolehtia ennakoiden siirtymän koulutus- ja työllisyysvaikutuksista. Kokonaiskuva myös varmistaa, että eri sektoreilla tehtävät poliittiset ja taloudelliset toimenpiteet tukevat toisiaan ja ovat kokonaisuuden näkökulmasta järkeviä toteuttaa.

Paras ymmärrys toteuttamiskelpoisista järjestelmäpäivityksistä saavutetaan tiedevetoisesti, tarvittaessa teollisuuden, sektoritutkimuslaitosten ja julkisen hallinnon teknistä asiantuntemusta hyödyntäen. Kuten KKO:ssa todetaan, koronaelvytys on hyödynnettävä strategisesti, ei hajanaisia sinänsä hyviä kohteita tukemalla. Paras alkuinvestointi olisi tiedevetoiseen suunnitteluun, joka ylittäisi teollisuuden tiekarttojen puutteet ja tarjoaisi vakavasti otettavan näkymän teollisuuden ja muun yhteiskunnan tulevaisuudelle ekologisten reunaehtojen näkökulmasta.

KKO:n kuvaamien rahoitusmekanismien hyödyntäminen sijoittamalla 100 MEUR suunnitteluyksikön perustamiseksi ja toimintaan 5 vuodeksi tuottaisi erittäin merkittävän positiivisen yhteiskunnallisen vaikutuksen. Suunnitteluyksikön jatkosta ja jatkorahoituksesta voitaisiin päättää sen aikaansaamien tulosten perusteella myöhemmin. Sen lisäksi, että suunnitteluyksikkö tuottaisi kokonaisnäkymän ja riskiarvion eri sektorien uudistamisesta vähäpäästöisiksi ja riittävän vähän luonnonvaroja käyttäviksi, se tarjoaisi Suomelle edelläkävijyyden mukaista kansainvälistä näkyvyyttä sekä tiedeperustaisessa kestävyyssiirtymän toteuttamisessa että linjakkaan vientipotentiaalin luomisessa. BIOS on luonnostellut suunnitelman suunnitteluyksikön perustamiseksi, ja esittelemme sitä pyydettäessä.

[1] Vaden, T & Majava, A: “Mahdolliset ja mahdottomat tulevaisuudet – Biomassojen rooli ja riskit huomioitava ilmastostrategiassa”, saatavilla: https://bios.fi/tiekartoista/.

[2] Ylipäätään luonnonresurssien voimaperäiseen käyttöön perustuvan teollisuuden (kaivannaisteollisuus, matalan jalostusasteen metsäteollisuus) kasvu on ristiriidassa sekä KKO:n tavoitteleman tuottavuuden kohottamisen että irtikytkennän kanssa. Ks. Vaden, T. et al. “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?”, saatavilla: https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/76338

[3] BIOS: “Lausunto eduskunnan ympäristövaliokunnalle: Agenda 2030”, saatavilla: https://bios.fi/bios-lausunto-eduskunnan-ymparistovaliokunnalle-agenda-2030/

[4] Esimerkiksi kun KKO:n sivulla 31 todetaan: “Biopohjaisilla, fossiilisia korvaavilla raaka-aineilla ja tuotteilla on merkittävä rooli hiilineutraaliuden saavuttamisessa.” Tarvitaan kvantitatiivinen käsitys siitä, kuinka merkittävä, jotta rooli ei ole liian suuri. Käsitystä yhteenlasketusta tarpeesta ei sisälly toimialakohtaisiin tiekarttoihin.

[5] BIOS: “Lausunto valtioneuvoston selvityksestä EU:n komission Vihreän kehityksen ohjelmasta”, saatavilla: https://bios.fi/lausunto-vihrean-kehityksen-ohjelmasta-green-deal/

[6] Ks. esim. yhteenvetotutkimus irtikytkentää koskevasta kirjallisuudesta: Vaden, T. et al. Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review of research literature. Environmental Science & Policy, 112, 236-244.

[7] Ks. Vaden, T. et al. “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?”, saatavilla: https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/76338

[8] Ks. lisää BIOS: Lausunto valtioneuvoston selonteosta julkisen talouden suunnitelmaksi vuosille 2021–2024. Saatavilla: https://bios.fi/lausunto-valtioneuvoston-selonteko-julkisen-talouden-suunnitelmasta-vuosille-2021-2024/

5.1.2021
BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2020 Vuoden töitä hallitsivat kannanotot niin koronakriisiin kuin tuleviin elvytystoimiin.

Kiireisen ja tuloksekkaan vuoden 2019 jälkeen hengähdimme alkuvuodesta tekemään tulevaisuudensuunnitelmia. Ekologisen jälleenrakennuksen paketti oli saatu menestyksekkäästi maailmalle, ja oli aika pohtia tulevia tekemisiä. Suunnitelmat olivat oivallisia, ja kuten varmaan kaikki muutkin vuoden suunnitelmat, ne lensivät roskiin tai palautettiin piirustuspöydälle. 

BIOS-tutkijat etäkokouksessa. Kuva: Paavo Järvensivu.

Vuoden merkkitapaus, Helsinki Biennaali Vallisaaressa, siirtyi tulevaan vuoteen. Vallisaaren “Tutkimusasemaa” varten rakennettu Siirtymäpolitiikan kojelauta kuitenkin päätettiin julkaista jo syksyllä. Julkaisutilaisuus pidettiin HAMissa 15.9., ja kojelauta julkaistiin verkossa suomeksi ja englanniksi 2.12. 

Vuoden töitä hallitsivat kannanotot niin koronakriisiin kuin tuleviin elvytystoimiin. Niiden ja pitkäjänteisemmän tutkimustyömme lisäksi suunnittelimme tulevien vuosien tutkimushankkeita, ja poikkeusaikojen keskellä tutkimusyksikössä työskenteli kaksi aikaansaavaa harjoittelijaa, Venla Lankinen ja Johan Wahlsten. Työ WISE-hankkeessa jatkui. Ja heti tammikuussa iloitsimme Tero Toivasen valinnasta Tiede & edistyksen uudeksi päätoimittajaksi

Kuten kaikissa tutkimushankkeissa, vuotta on vallinnut uusien työtapojen opettelu. Olemme tavanneet koko porukalla kasvokkain harvemmin kuin koskaan, ja kollegiaalinen ikävä on ollut suurta, kuten varmasti kaikilla. Julkisten esiintymisten määrä väheni tietysti myös, vaikka niitäkin kertyi vuoden varrella lopulta yllättävän paljon, pääosin tietysti etänä. Toinen tutkimustyötä laajemminkin luonnehtiva piirre on itseymmärryksen nurinkääntyminen: totutusta turvattomuudesta ja väliaikaisuudesta tulikin suoranaista vakautta. Parin vuoden varmistettu rahoitus on näinä turvattomina aikoina melkoinen etuoikeus. Kiitämme rahoittajiamme Koneen Säätiötä ja Strategisen tutkimuksen neuvostoa tuesta, joka tekee työmme jatkumisen mahdolliseksi.

Koronakriisi

Ensimmäinen puheenvuoromme koronakriisin tiimoilta julkaistiin 12.3. WISE-hankkeen blogissa. Esseessään “Viheliäinen korona ja luova sopeutuminen sosio-ekologisiin murroksiin” Paavo Järvensivu pohti, mitä hankkeen POR-harjoituksista voitaisiin oppia poikkeusaikoina. Tätä seurasi BIOS-blogissa 25.3. julkaistu Ville Lähteen johdolla kirjoitettu artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa”, jonka englanninkielinen versio “Quick, slow and intertwined crises” päätyi myös uudelleenjulkaisuun  yhdysvaltalaisen Food First -järjestön sivuilla 27.4.

Maalis-huhtikuussa tutkijamme käsittelivät kriisiä useissa mediahaastatteluissa. Emma Hakala puhui pandemioiden ja ympäristömuutosten yhteyksistä Ylen haastattelussa 28.3., Paavo Järvensivu puhui vihreästä elvytyksestä Ylen haastattelussa 3.4. Ville Lähde kertoi kriisin vaikutuksesta ruokajärjestelmiin Kauppalehti Optiossa 9.4. ja tiivisti yllä mainitun kirjoituksen ajatuksia Kansan Uutisten haastattelussa 11.4.

Seuraava merkittävä kannanottomme “Koronakriisin taloudellinen hallinta” julkaistiin BIOS-blogissa 6.4. Esitimme kolmevaiheisen mallin koronakriisin kohtaamisessa: välittömistä toimenpiteistä täytyy siirtyä suunnitelmallisesti kohti ekologista jälleenrakennusta. Kirjoituksen ajatuksia sekä kritiikkiämme Vesa Vihriälän selvitysryhmän koostumusta kohteen esiteltiin Kansan Uutisissa.

WISE-hanke julkaisi politiikkasuosituksensa 22.4., harjoittelijamme Venla Lankinen pohti Green Dealin kohtaloa koronakriisin keskellä BIOS-blogikirjoituksessa 5.5., ja Tero Toivanen ruoti ajatusta “paluusta normaaliin” Tiede & edistyksen pääkirjoituksessa 6.5.

BIOS-blogissa pohdittiin Antti Majavan ja Tere Vadénin johdolla energiaelvytystä 11.5., ja 13.5. pureuduimme edellä mainittuun Vihriälän selvitysryhmän lanseeraamaan “kipupakettiin”

WISE-projektin johtaja Janne Hukkinen ja Paavo Järvensivu muistuttivat ympäristökriisien ja pandemian yhteyksistä sekä vihreän elvytyksen välttämättömyydestä Ylen haastattelussa 21.5. BIOS-blogissa peräänkuulutimme 9.6. tutkimuksen ja päätöksenteon mallien avoimuutta. Tere Vadén kirjoitti Politiikasta.fi-lehdessä öljystä koronakriisin ensikuukausina. Paavo Järvensivu kommentoi Talouselämässä 9.7. koronakriisin vaikutuksia luonnonvarojen kulutukseen ja ympäristöpäästöihin. Ville Lähde porautui 20.7. BIOS-blogissa EVA:n täysin kummalliseen kyselytutkimukseen, joka käsitteli kansalaisten näkemyksiä koronakriisistä. Kansan Uutiset palasi Ville Lähteen kanssa keväisen haastattelun kysymyksiin 30.12.

Valiokuntalausunnot

Koronakriisi sekä kysymykset kriisin torjunnan ja elvytyksen luonteesta olivat vahvasti läsnä myös BIOS-tutkimusyksiköltä pyydetyissä valiokuntalausunnoissa. Maaliskuussa laadimme ympäristövaliokunnalle lausunnon EU:n kestävän kehityksen ohjelmasta. Huhtikuussa lausuimme sekä talousvaliokunnassa että valtionvarainvaliokunnassa julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2021–2024. Joulukuussa lausuimme ympäristövaliokunnalle Valtioneuvoston Agenda 2030 -selonteosta.

Tieteelliset artikkelit

Viime vuonna alkanut luonnonvarojen kulutusta ja “irtikytkennän” (decoupling) käsitettä koskeva työmme sai jatkoa, kun kaksi Tere Vadénin johdolla laadittua englanninkielistä artikkelia saatiin maailmalle. Environmental Politics -lehdessä ilmestynyt “Raising the Bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” esitti viimevuotisen suomenkielisen artikkelimme perusväitteet päivitetyssä ja laajennetussa muodossa. Environmental Science & Policy -lehdessä ilmestynyt “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review for research literature” taas oli perusteellinen katsaus irtikytkentää koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Avasimme syyskuussa myös tutkimusten taustoja avaavan englanninkielisen sivun ja tietopankin. Toimittaja Nafeez Ahmed törmäytti kesäkuisessa Vice-lehden jutussa BIOS-tutkimusta Andrew McAfeen teokseen More From Less.

Emma Hakalalta ilmestyi Kosmopolis-lehden numerossa 3/2020 artikkeli “Turvallistamisen uudet tuulet: Ilmastonmuutos osana Suomen kokonaisturvallisuuden toimintamallia” sekä artikkeli “Environmental security for the promotion of pan-European integration: the OSCE as a ‘Europeanising Actor’ in the Balkans.” teoksessa : European Integration Beyond Brussels: Unity in East and West Europe Since 1945

Karoliina Lummaan johdolla laadittu BIOS-yhteisartikkeli “Humanistinen ympäristötutkimus” ilmestyi Alue ja ympäristö -lehden numerossa 2/2020. Karoliina Lummaa oli myös toimittajana ja kirjoittajana posthumanistista kirjallisuudentutkimusta edustavassa Sotkuiset maailmat -artikkeliantologiassa.

Muita kirjoituksia

Tammikuussa Ville Lähde palasi vanhan teoksensa Niukkuuden maailmassa (2013) teemoihin BIOS-blogiartikkelissa “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Hänen kritiikkikirjoituksensa George Monbiot’n “laboratorioruokaa” koskevia näkemyksiä kohtaan julkaistiin 29.1. Open Democracy -lehdessä.

Jussi T. Eronen kirjoitti 5.3. WISE-hankkeen blogissa sosio-ekologisista systeemeistä ja resilienssistä. Emma Hakala kirjoitti luvun raporttiin “Winds of Change, or More of the Same?

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin harjoittelija Venla Lankisen kirjoitus EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmästä. Ville Lähde kirjoitti ruokajärjestelmien kriisialttiudesta. Karoliina Lummaa osallistui Tiede & edistyksen numerossa 1/2020 käytyyn debattiin posthumanismista, ja toukokuussa hän kirjoitti Turun yliopiston sivuille kestävyyteen pyrkimisestä.

Kesäkuussa Ulkoministeriön Kehitys-lehdessä julkaistiin Ville Lähteen kirjoitus “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”. Tere Vadén kirjoitti 17.6. WISE-hankkeen blogissa viheliäisyydestä energiamurroksessa. Emma Hakalan kolumni “Sähköistääkö vesivoima kansalaisyhteiskunnan Balkanilla?” Ilmestyi Idäntutkimuksen numerossa 2/2020.

Lokakuussa Ville Lähde osallistui Agenda 2030 Art -tapahtumaan kirjeenvaihdolla Aura Raulon kanssa. Tero Toivasen kirjoitus “Minä väitän: Työtä ja työllisyyttä on ohjattava ekologisella siirtymäpolitiikalla” ilmestyi 21.10. Maj ja Tor Nesslingin säätiön sivuilla. Paavo Järvensivun essee “Tarina Uudeltamaalta, jossa opittiin puhaltamaan yhteiseen potkuriin” ilmestyi 23.10. Uudenmaan liiton sivuilla. Harjoittelijamme Johan Wahlstenin kirjoitus “To Assemble Society Anew?” vertaili eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia “Green New Deal” -tyyppisiä yhteiskunnallisen muutoksen malleja, mukaan lukien ekologinen jäklleenrakennus, Helsinki Center for Global Political Economy-keskuksen työpaperissa.

Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat 11.12. Politiikasta.fi-lehdessä biomassojen roolista eri taollisuudenalojen ilmastostrategioissa. Laajempi teollisuudenalojen “tiekarttoja” ruotiva artikkeli julkaistiin 15.12. BIOS-blogissa.

Podcastit ja videot

Kevätpuolella vuotta julkaistiin kolme BIOS-podcastia harjoittelijamme Venla Lankisen juontamana: 10.4. hän keskusteli Ville Lähteen kanssa ekologisesta jälleenrakennuksesta epävarmassa maailmassa, 4.5. Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kanssa koronakriisin taloudellisesta hallinnasta sekä 18.5. Antti Majavan ja Tere Vadénin kanssa energiaelvytyksestä. Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen esiintyivät myös 17.4. Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “Yhteiskunnan kriisit ja niihin sopeutuminen”.

Ville Lähde oli asiantuntijavieraana Elokapinan Rethinking-sarjan videohaastattelussa toukokuussa ja ORSI-hankkeen Kristallipallo-podcastissa 16.9. Emma Hakala esiintyi FIIA-podcastissa 7.9. Paavo Järvensivu esiintyi etävieraana 9.9. Tiedekulman Kulutuskulttuuri-tilaisuudessa sekä keskusteli talouden ja ilmastotoimien suhteesta Ilmastoterapia-podcastissa 18.11.

Joulukuussa Tero Toivanen oli vieraana Riku Rantalan ohjelmassa “100 kysymystä ilmastosta” sekä Fridays for Futuren samannimisessä haastattelussa, joka ilmestyi jouluna.

Julkisia esiintymisiä

Esiintymisten määrä luonnollisesti oli edellistä kiireistä ja liikkuvaista vuotta vähäisempi, mutta tutkijamme kerkesivät siltä luennoida ja keskustella niin livenä kuin etäyhteydellä lukuisissa tilaisuuksissa. Tammikuussa Tere Vadén osallistui Tampereella Suuri systeeminsäätöilta -tilaisuuteen. Tero Toivanen keskusteli helmikuussa ekologisesta jälleenrakennuksesta Helsingin seudun ilmastoseminaarissa. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu esiintyivät 27.2. Turun  yliopiston kollegiumien Sustainable futures -päivässä. Emma Hakala osallistui 10.6. Ilmastoturvallisuuden työpajaan (VNTEAS).

Syyskuussa Ville Lähde esiintyi Suomenlinnassa Platonin Akatemian tilaisuudessa, Tero Toivanen pohjoismaisten ay-liikkeiden kattojärjestön tilaisuudessa ja Emma Hakala Lappeenrannan rehtoriseminaarissa. 

Lokakuussa Emma Hakala ja Ville Lähde luennoivat etänä turkulaisille lukiolaisille opiskelijoiden tuottamassa vierailuhankkeessa. Tero Toivanen esiintyi Paradigman muutos? -tilaisuudessa Tieteiden talolla. Ville Lähde oli Pirkanmaan ruokafoorumin avajaistilaisuuden keynote-puhuja. Tero Toivanen oli keskustelijana työn tulevaisuutta käsittelevässä Ympäristödialogi-tilaisuudessa.

Marraskuussa Ville Lähde oli keynote-puhuja pohjoismaisten kirjastoammattilaisten tilaisuudessa Nordic Annual Libraries: Towards Sustainable Futures, ja hän osallistui Ekosäätiön tilaisuuteen “Ilmastohätätila ja kriisinhallinta” Oodissa.

BIOS tiedotusvälineissä

Yllä mainittujen koronakriisiä koskettavien mediaesiintymisten lisäksi BIOS-tutkijat käsittelivät julkisuudessa laajalti muita aiheita.

Lapin Kansa julkaisi alkuvuodesta moniosaisen lehtijuttujen ja podcastien sarjan, jonka ytimessä oli ekologisen jälleenrakennuksen ajatus. Jälleenrakennus 2.0 -podcastin ensimmäisessä osassa haastateltiin Ville Lähdettä ja Tere Vadénia. Seuraavassa osassa Ville Lähde puhui ruokajärjestelmien muutostarpeesta. Neljännessä osassa Paavo Järvensivu pohti, miten käsitykset luonnonvarojen ja rahan niukkuudesta ovat perustavasti pielessä. Viimeisessä osassa Karoliina Lummaa ja Tere Vadén keskustelivat ekologisen jälleenrakennuksen henkisistä ja kulttuurisista ulottuvuuksista.

Helmikuisessa Ylen jutussa Ville Lähde pohti kaupungin ja maaseudun suhteiden muutosta tulevaisuudessa. Paavo Järvensivu puhui 25.3. Ylen Kulttuuri-ilmasto -ohjelmassa jälkifossiilisen ajan taiteesta.

Maaseudun Tulevaisuus haastatteli Tero Toivasta 12.7. ilmestyneeseen antroposeenia käsittelevään artikkeliin. Suomen Luonnon numerossa 7/2020 ilmestyi laaja artikkeli, jossa Ville Lähde pohti ruoantuotannon tulevaisuutta puutarhassaan. Jussi T. Eronen oli haastateltavana Tekniikka & Talouden juttuun, joka käsitteli ilmastonmuutoksen “keikahduspisteitä”.

Paavo Järvensivu puhui 27.9. Ylen Horisontti-ohjelmassa työn luonteesta. Emma Hakala oli yksi 29.10. Ylen sivuilla ilmestyneen turvallisuusuhkia käsittelevän jutun haastateltavista, ja hän puhui Radio Suomen Päivässä 3.11. ympäristöstä sodan hiljaisena uhrina.

Ville Lähde selitti 27.11. ilmestyneessä Ylioppilaslehdessä bruttokansantuotteen problemaattisuutta polittisesti vaikutusvaltaisena mittarina, ja 12.12. Helsingin Sanomien jutussa hän purki korona-ajan ilmastokeskusteluun liittyviä toistuvia väärinymmärryksiä. Voima-lehden Häiriköiden jutussa häneltä kyseltiin ruokajärjestelmän muutoksista.

15.12.2020
Mahdolliset ja mahdottomat tulevaisuudet – Biomassojen rooli ja riskit huomioitava ilmastostrategiassa Hiilineutraalisuus-tavoitetta silmälläpitäen teollisuuden toimialat ovat vuoden 2020 aikana julkaisseet "vähähiilitiekartat", joita on syytä pitää keskeisinä niin ilmastostrategian kuin teollisuuspolitiikankin näkökulmista.

Hiilineutraalisuus-tavoitetta silmälläpitäen teollisuuden toimialat ovat vuoden 2020 aikana julkaisseet “vähähiilitiekartat”, joita on syytä pitää keskeisinä niin ilmastostrategian kuin teollisuuspolitiikankin näkökulmista. Tiekarttojen näkemykset kertovat paljon siitä, mitä toimialat ajattelevat tapahtuvan seuraavina 10-20 vuotena, joita BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut ekologisen jälleenrakennuksen ajaksi. Tästä näkökulmasta olemme tarkastelleet vähähiilitiekarttoja ja Politiikasta.fi -sivusto julkaisi jo aiemmin, 11.12., lyhyemmän version  tarkastelustamme. Teksti herätti jonkin verran keskustelua ja kommentteja, joihin alla oleva pidempi teksti toivottavasti osaltaan vastaa.

Heti aluksi haluamme korostaa tarkastelumme lähtökohtaa.

Hallituksen asettama tavoite on, että Suomi on hiilineutraali vuonna 2035. Vähähiilitiekarttojen tarkoitus on kertoa, miten teollisuuden toimialat toteuttavat tätä tavoitetta. Vuoteen 2035 on 15 vuotta. Aika on erittäin lyhyt. Jotta Suomi on hiilineutraali vuonna 2035, täytyy päästöjen ja nielujen silloin olla yhtä suuret. Teollisuuden tuotantorakenteiden (tehtaiden, logistiikan, jne.) täytyy silloin jo toimia vähähiilisesti. Jotta tämä olisi mahdollista, on tarvittavien uusien tuotantolaitosten oltava käynnissä vuonna 2035 – todennäköisesti niiden on oltava ollut käynnissä jo jonkin aikaa, jotta toiminta on sujuvaa. Toisin sanoen olennaisesti tavoitteeseen vaikuttavien, todennäköisesti mittavien infrastruktuurien on oltava toiminnassa ja käytössä alle 15 vuodessa. Tämä puolestaan tarkoittaa, että ratkaisevia investointipäätöksiä ja rahoitusjärjestelyjä pitää tehdä hyvin pian, osin jopa välittömästi.

Aikataulu on tyrmistyttävä, kaikkeen totuttuun nähden erittäin kiireinen. Tehtävä ei ole minkään aiemmin elinkeino- tai teollisuuspolitiikassa kohdatun vertainen. Haastetta korostaa, että Suomi näyttäytyy kansainvälisessä tilastollisessa vertailussa resurssitaloutena, joka käyttää bruttokansantuoteensa ja hyvinvointinsa tuottamiseen selvästi enemmän luonnonvaroja ja tuottaa enemmän päästöjä kuin suurin osa muista EU- tai Pohjoismaista. Onnistumisen mahdollisuudet ovat rajalliset ja panokset valtavat. Siksi on syytä toivoa, että ratkaisuja koskeva tieto on vakaalla pohjalla, moneen kertaan varmistettua ja todennettua.

Tarkastelemme tiekarttoja tästä lähtökohdasta: tilanne on vakava, pelottavakin, haaste mittava. Siksi toivomme vähähiilitiekartoilta ongelman vakavuuden edellyttämää paneutumista ja tehtävässä onnistumista.

Valitettavasti karkeastakin tarkastelusta nouseva keskeinen huoli on, että tiekartat nojaavat biomassan käyttöön, jopa määrissä, jotka ylittävät vuotuisen metsänkasvun. Tästä karkean tarkastelun synnyttämästä huomiosta seuraa tyrmistys: onko tiekarttojen teko otettu riittävän vakavasti ja resursoitu kunnolla, jos raaka-aineiden tarvetta ei ylipäätään ole tarkasteltu? Voidaanko luottaa siihen, että markkinat ja kekseliäisyys tuottavat ratkaisun, kun ei ole kyse kymmenien vuosien vaan alle 15 vuoden aikataulusta?

Reaktioissa politiikasta.fi -tekstiin huomautettiin, aivan oikein, että suomalaiset yritykset toimivat globaaleilla markkinoilla, niin tuojina kuin viejinäkin. Näin ollen niiden energian tai raaka-aineen saanti ei ole rajoitettu siihen mitä Suomessa on tarjolla. (Samoin niiden hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki toteutuvat globaalisti). Toisin sanoen huoli kotimaisen (puu)biomassan riittävyydestä on turha, koska tarvittaessa biomassa voidaan tuoda, kuten tälläkin hetkellä tapahtuu.

Tähän sinänsä oikeaan huomioon sisältyy raju toteamus. Jos toimialojen tiekartat voivat toteutua vain tuotujen biomassojen varassa, se tarkoittaa että Suomen hiilineutraalius-tavoite on biomassan tuonnin varassa. Suomi on teollistunut, vauras maa, jolla on korkea koulutuksen ja teknologian taso. Suomi on myös Euroopan metsäisimpiä maita. On kohtalokasta, jos tällaisessa maassa ei päästä hiilineutraalisuuteen muuten kuin biomassaa tuomalla. Kaikki maailman maat eivät voi olla hiilineutraaleja biomassaa tuomalla. Tarkoittaako polku, joka johtaa biomassan tuontiin siis globaalia työnjakoa, jossa jotkin maat tuottavat biomassaa, jonka varassa toiset toteuttavat teollisuutensa hiilineutraaliuden?

Ihmiskunnan ravinnon ja muiden tarpeiden kasvu uhkaa romahduttaa ekosysteemien toimintakyvyn jo lähivuosikymmeninä ja fossiilisten energialähteiden laajamittainen korvaaminen bionergialla tulisi oleellisesti kiihdyttämään muutosta.1

Tällaiseen näkymään sisältyy ainakin kaksi vakavaa ongelmaa. Ensinnäkin globaali oikeudenmukaisuus. Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä biomassan tuotanto on erittäin haastavaa, ja siinä on onnistuttu vain poikkeustapauksissa. (Jopa Suomessa luonnon monimuotoisuutta koskevat sitoumukset ovat jääneet saavuttamatta). Ratkaisu “biomassan tuonnilla hiilineutraalisuuteen” sisältää valtavan potentiaalin epäoikeudenmukaisuuden ja ekologisten vaurioiden kasvuun. Valitettavan usein biomassan tuonti tarkoittaa kielteisten seurauksien ulkoistamista. Globaalien hiilidioksidipäästöjen vuoksi kaikkialla maailmassa tarvitaan kasvavaa biomassaa hiilinieluiksi. Toiseksi energia. Energeettisesti tarkastellen teollinen yhteiskunta voi toimia fossiilisten polttoaineiden tuonnin (kuljetuksen, siirron) varassa, koska fossiilisten polttoaineiden energiasisältö on niin suuri. Teollinen yhteiskunta –  monimutkainen, eriytynyt ja energia- ja raaka-aineintensiivinen – ei kuitenkaan voi toimia  biomassan tuonnin varassa, koska biomassan energiasisältö on niin pieni (verrattuna fossiilisiin polttoaineisiin). Biomassan lajista ja kuljetustavasta riippuen suuri osa biomassaerän energiasisällöstö kuluu kuljetukseen kymmenien, satojen tai viimeistään tuhansien kilometrien matkalla. Jokin määrä biomassaa varmasti kannattaa käyttää ja jokin määrä tuodakin. On kuitenkin valitettavaa, että vähähiilitiekartoissa seuraavan viidentoista vuoden sisällä toteutuva teollisuuden raaka-ainetarve jää suurelta osin spekulatiivisten teknologioiden sekä arvailujen varassa olevien tuontimäärien ja -laatujen varaan.

Tiekarttojen lähestymistapa ja sen riskit

Teollisuus on laatinut Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) johdolla toimialakohtaisia “vähähiilitiekarttoja”, joita yhteennivova raportti julkaistiin lokakuun 22. päivä. Raportin alussa todetaan:

“Tiekartat osoittavat, että hallituksen tavoite hiilineutraalista Suomesta 2035 on teollisuuden ja muiden toimialojen osalta saavutettavissa olemassa olevilla tai näköpiirissä olevilla teknologioilla. Tiekarttojen toteutuminen edellyttää kuitenkin, että investointiympäristö on suotuisa ja useat reunaehdot toteutuvat”.

Tiekarttatyö on merkittävä askel hallituksen hiilineutraalisuustavoitteen saavuttamikseksi, mutta tiekarttojen luonne ei vastaa päätöksenteon tärkeitä tarpeita. TEM:n tiekarttasivu toteaa: “Tarvittavien toimenpiteiden mittakaavasta ja hintalapusta on tarkoitus saada tarkempi käsitys tiekarttojen myötä.” Käsitys rahallisesta hintalapusta ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan käsitys myös toimenpiteiden vaikutuksesta luonnonvarojen käyttöön, myös muualla kuin Suomessa, ja sitä tietä ympäristöhaittoihin, myös muihin kuin kasvihuonekaasupäästöihin.

Kuten tiekarttojen yhteenvedossa todetaan (s. 13), “Tiekarttoihin liittyy useita epävarmuuksia, koska tarkastelun aikajänne on pitkä ja monet tekijät eivät ole suomalaistoimijoiden omissa käsissä.” Epävarmuuksien lisäksi tiekarttojen hyödyllisyyttä strategiatyössä heikentää niihin valittu lähestymistapa. Tiekartat ovat tiivistelmän sanoin “skenaarioita” eli eivät ennusteita, vaan kuvauksia “mahdollisesta tulevaisuudesta”, jos tietyt ehdot toteutuvat. Ehtoja on paljon, koskien teknologisia läpimurtoja, investointeja, luonnonjärjestelmien käyttäytymistä ja niin edelleen. Lisäksi on todettava skenaarioihin sisältyvien laskelmien rakenne. Jos skenaarioiden ehdot eivät toteudu, silloin eivät toteudu myöskään skenaarioiden laskelmat hiilijalanjäljestä ja hiilijalanjäljestä, toisin sanoen tavoitteeseen ei ainakaan ao. laskelmien mukaisesti päästä.

Tiekarttojen ehdollinen lähestymistapa (“jos näin ja näin käy, niin vähähiilisyyteen päästään”) jättää tarkoituksellisesti riskit käsittelemättä eikä puutu tapaukseen, miten hiilineutraalisuus saavutetaan, jos ehdot eivät toteudu. Tiekartat eivät ole laajapohjaisia näkemyksiä siirtymästä hiilineutraaliin yhteiskuntaan, eivätkä muodosta ylisektoraalista kuvaa.2 Tämä työ on edelleen kansallisella tasolla tekemättä.

Ylisektoraalisuuden puutteesta johtuen tiekarttojen kokonaisuuden arvioiminen on vaikeaa. Lukijalle on usein epäselvää, ovatko yhden tiekartan ilmoittamat syötteet ja tuotokset mukana toisessa tiekartassa vai eivät tai millaisilla oletuksilla erilaisten raaka-aineiden ja energiamuotojen väliset konversiot tai tuotantomuotojen hyötysuhteet on laskettu.

Näitä seikkoja on kuitenkin pyrittävä edes karkeasti arvioimaan,3 koska päättäjien on välittömästi tehtävä isoja linjauksia, joiden kannalta raaka-aineiden ja energian riittävyys ja niiden kulutuksen vaikutus päästöihin ja luonnon monimuotoisuuteen kaiken kaikkiaan – ei vain yhdellä toimialalla tai edes yhdessä maassa – on ratkaisevaa. Myös yritysten investointien aikajänne on pitkä, minkä vuoksi vakaa ja ennakoitava tietopohja on luotava mahdollisimman nopeasti.

Esimerkkejä talouden ja tuotannon kasvun riittävän laajasta ja nopeasta absoluuttisesta irtikytkemisestä ilmastopäästöjen tai muiden haitallisten ympäristövaikutusten kasvusta ei löydy tutkimuskirjallisuudesta.4  Teollisuudenalojen vähähiiliskenaariot kuitenkin perustuvat olettamukselle, jossa tuotantoa voidaan merkittävästi kasvattaa samalla kun ilmastovaikutukset merkittävästi pienenevät.

Lähemmässä tarkastelussa kolmen keskeisen sektorin, metsäteollisuuden, energiateollisuuden ja kemianteollisuuden, tiekartat edellyttävät huomattavaa biomassojen käytön lisäystä. Näin ollen Suomen ilmastopäästöjen kehitys riippuu käytännössä kyvystä lisätä radikaalisti biomassojen saantia: joko puun kasvua, biomassojen tuontia tai jonkin uuden biomassalajin – kuten kemianteollisuuden tiekartassa erikseen mainittujen levien – läpimurtoa. Kaikkiin näihin vaihtoehtoihin liittyy varsin merkittäviä ja tutkimuksessa laajasti tunnistettuja riskitekijöitä.

Vähähiilisyys ei toteudu, jos fossiilisten biomassojen sijaan tuotetaan vastaavia lyhytkestoisia tuotteita, kuten polttonesteitä, tuoreista biomassoista, jotka vapauttavat ilmakehään yhtä energiayksikköä kohden enemmän hiiltä kuin fossiiliset. Ilmakehään jäävät kokonaispäästöt voivat pienentyä vain, jos luonnon hiilinielut ovat suuremmat kuin ihmisen hiiltä vapauttava toiminta (jolloin hiilivarastot kasvavat), eikä hiilivarastoja oteta esimerkiksi biomassoina polttokäyttöön.

Biomassojen ratkaiseva rooli tuo skenaarioihin monia riskiketjuja. Konkreettinen riski liittyy biomassojen saatavuuteen. Joka tapauksessa kestäviä biomassoja on ja tulee aina olemaan rajallisesti. Metsiä hyödynnetään jo nyt niiden kantokyvyn äärirajoilla, eikä Suomi saavuta tavoitetta monimuotoisuuskadon pysäyttämisestä.5

Lisäksi biomassoihin sisältyy päästövähennysten tieteellistä todentamista, laskentaa ja sääntelyssä tehtävää määrittelyä koskevia riskejä. Ei ole selvää, miten paljon fossiilisen tuotteen korvaaminen bioperäisellä tuotteella vähentää päästöjä. Vähennys, jos sellaista syntyy, riippuu monista yksityiskohdista: biomassan kasvatuksesta, korjuusta, biomassan vaihtoehtoisesta käyttömuodosta, korvatun fossiilisen tuotanto- ja käyttömuodoista ja niin edelleen.6 Tieto näistä seikoista lisääntyy koko ajan. Kolmantena, taloudellisesti ratkaisevana tekijänä on sääntely. Tietyt biomassajakeet on määritelty esimerkiksi EU:n tasolla hiilineutraaleiksi tai kestävästi tuotetuiksi, toiset ei, mikä vaikuttaa myös verotuskohteluun. Sääntely voi tiedon kertyessä muuttua, jolloin myös jakeiden taloudellinen kannattavuus muuttuu.

Keskitymme seuraavassa erityisesti biomassojen saatavuuteen liittyvään riskiin, mutta sivuamme myös todentamisen ja sääntelyn riskejä, sikäli kun ne liittyvät saatavuuteen.

Tiekarttojen puu- ja muiden biomassojen tarve

Eloperäiset biomassat ovat yksinkertainen vaihtoehto, kun fossiilisten biomassojen käytöstä halutaan luopua. Periaatteessa puusta voidaan tehdä suurin piirtein sitä mitä maaöljystäkin. Tuoreiden biomassojen energiasisältö suhteessa painoon ja tilavuuteen on kuitenkin huomattavasti fossiilisia biomassoja pienempi. Kuivan puun lämpöarvo on keskimäärin 4 kWh/kg (puulajista riippuen), kun maaöljyllä se on noin 11,5 kWh/kg. Käytännössä lämpövoimalaan tulevan hake on kosteaa ja lämpöarvo suhteessa painoon alhaisempi. Kun huomioidaan karkeasti puun korjuun, kuljetusten ja varastoinnin energiankulutus sekä energiakäytön hyötysuhteet, saadaan puun lämpöarvosta noin neljä viidesosaa yhteiskunnan käyttöön.

Suomessa puulla tuotetaan nykyisellään (vuonna 2019) noin 105 TWh energiaa, mikä on 28 prosenttia kokonaisenergiankulutuksesta.7 Metsiä hakattiin vuonna 2019 noin 72 milj. m3, minkä lisäksi puuta tuotiin 10 milj. m3.8 Kaikesta korjatusta ja tuodusta puusta menee siis laskentatavasta riippuen nykyisellään noin 70-80 prosenttia energiaksi. Sahatavara ja puukuidut sisältyvät jäljelle jäävään 20-30 prosenttiin. Metsäteollisuus on erittäin energiaintensiivistä ja se kuluttaa lähes neljänneksen kaikesta Suomessa käytetystä energiasta. Puusta saatava energia kuluukin pääosin metsäteollisuustuotteiden valmistukseen ja puulla voidaan kattaa vain muutama prosentti metsäteollisuuden ulkopuolisen yhteiskunnan energian tarpeesta (puusta saadaan noin 28 prosenttia energiasta ja metsäteollisuus käyttää noin 25 prosenttia energiasta, mutta nämä eivät ole “sama” energiaerä, koska metsäteollisuuden ja muun yhteiskunnan välillä kulkee energiavirtoja, esimerkiksi sähköä muualta sellutehtaille ja kaukolämpöä sellutehtaista lämmitykseen).

TEM:n julkaisemassa yhteenvedossa on erikseen tarkasteltu toimialakohtaisten tiekarttojen yhteistä energiantarvetta (luku 4.3), investointitarvetta (4.4) ja osaamis- ja koulutustarpeita (4.6). Ekologisen kestävyyden kannalta rahan ja energian tarpeen tarkastelu ei kuitenkaan riitä. On tarkasteltava myös luonnonvarojen (raaka-aineiden) kulutusta, niin Suomessa kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan (ja laajemmin bioenergiaan), on erikoista, että tiekarttojen yhteistä puuntarvetta (ja biomassojen tarvetta) ei kuitenkaan ole arvioitu.

Metsäteollisuus kertoo ilmastotiekartassaan aikovansa lisätä tuotantomääriään ja kotimaisen puun käyttöään lähes 90 miljoonan kuution tasolle.9 Lisäksi metsäteollisuus aikoo jatkossa jalostaa osan energiapitoisista sivuvirroista biomuoveiksi ja muiksi tuotteiksi. Nykyistä osto- ja fossiilienergiaa metsäteollisuudessa korvataan puubioenergialla.

Metsäteollisuuden aikomuksena onkin käyttää Suomen metsäbiomassat yhä tarkemmin omiin tuotteisiinsa ja niiden valmistusprosessien energian tarpeisiin. Siksi on huolestuttavaa, että myös energiateollisuuden ilmastotiekartassa10 merkittävä osa päästövähennyksistä pohjaa bioenergian käytön lisäämiseen. Vähähiiliskenaariossa puupolttoaineen käyttö lisääntyy 11 TWh11 (n. 6 milj. puukuutiota vastaava määrä)12 vuoteen 2035 mennessä mm. kivihiilen poistumisen vuoksi. Myös kemianteollisuuden ilmastotiekartassa13 merkittävin päästövähennys saavutetaan korvaamalla fossiilisia raaka-aineita muun muassa liikennepolttoaineiden valmistuksessa biomassoilla ja jätteillä.

Miltä sektorien puun tarve kokonaisuutena näyttää?

Metsäteollisuus arvelee siis tarvitsevansa puuta noin 90 milj. kuutiometriä. Tätä määrää voidaan pitää puun käyttömäärän kannalta “suljettuna laatikkona”: vaikka metsäteollisuus tulee edelleen niin ostamaan energiaa kuin toimittamaankin sitä ulkopuolelleen, virrat sisään ja ulos koko lailla kumoavat toisensa.

Nykyisen vuotuisen puunkasvun kannalta 90 milj. m3 hakkuut ovat liian suuret metsien puuntuotannollisen kestävyyden kannalta. Metsäteollisuus kertookin tiekarttansa pohjaavan Luonnonvarakeskuksen (Luke) Metsäteollisuus ry:n toimeksiannosta tuottamaan malliin14, jossa metsien kasvua lisätään huomattavasti nykyistä intensiivisemmällä metsänhoidolla, uusilla puulajikkeilla ja lannoituksen moninkertaistamisella.

Energiasektori tarvitsee suuren määrän uutta vähähiilistä tuotantoa poistuvien hiilen, öljyn, turpeen ja maakaasun tilalle. Kuten yllä todettiin, hiilen korvaaminen puulla ja muu puuenergian käytön kasvu vaatii tiekartan mukaan noin 6 milj. m3 puuta. (Tämä puunkäytön kasvuerä sisältää vain hyvin vähän maakaasun ja öljyn energiakäytön korvaamista. Hiilen osuus energiantuotannossa oli 2019 noin 25 TWh, lisäksi öljyn, maakaasun ja turpeen yhteinen osuus kokonaisenergian kulutuksesta on noin 122 TWh.)

Kemianteollisuus tuottaa polttoaineita niin kotimaiseen käyttöön kuin vientiinkin. Vähäpäästöisyyden nimissä liikenteen biopolttoaineiden osuus tieliikenteen nestemäisissä polttoaineissa on päätetty nostaa ns. jakeluvelvoitelailla 30 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Liikenteen energiankulutus on luokkaa 45 TWh, josta 30 prosenttia on noin 13,5 TWh. Käytännössä suurin osa sekoitettavasta biopolttoaineeesta on Nesteen tuottamaa biodieseliä15, josta suuri osa syntyy tuontitavarana hankituista palmuöljyjakeista.16 On esitetty, että Nesteen alihankkijoina toimivat yhtiöt ovat osallisia metsä- ja biodiversiteettikatoa aiheuttaviin käytäntöihin toiminta-alueillaan.17 Tästä syystä riskinä on, että Nesteen käyttämät palmuöljyjakeet tullaan luokittelemaan uudelleen jakeluvelvoitteeseen kelpaamattomiksi.18 Jos sekoitevelvoitteen nesteet tuotettaisiin kotimaisilla puujakeilla, nykyisin käytössä olevalla teknologialla tarvittaisiin noin 11-15 milj. m3 puuta.19

Liikenteen sekoitevelvoitteen nykytoteutus (ja Nesteen biodieselin vienti) on siis vahvasti riskialtista. Palmuöljyjakeiden käytön ilmasto- ja muut ekologiset vaikutukset ovat varsin kyseenalaisia, ja niiden laajamittainen käyttö saattaa tulla regulaation uudistuessa mahdottomaksi.20 Siirtyminen kotimaisiin puuperäisiin raaka-aineisiin puolestaan nostaa yhdessä muiden sektorien puun tarpeen kanssa hakkuumääriä yli puuntuotannollisesti kestävien tasojen. (Metsäteollisuuden 90 milj. m3, energiateollisuuden 6 milj. m3 ja sekoitevelvoitteen 11 milj. m3 olisivat yhteensä lähes koko vuosikasvun verran puuta).

Jos metsästä otetaan joka vuosi vuosikasvun verran puuta, on jäljelle jäävästä puusta yhä suurempi osa juuri istutettua taimikkoa. Hakkuumäärien nostaminen lähelle vuosikasvua johtaa metsän puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen.21

Eikä tässä vielä kaikki. Kemianteollisuuden tiekartassa nykyistä fossiilisten raaka-aineiden käyttöä muuallakin kuin nestemäisten polttoaineiden tuotannossa pyritään korvaamaan biomassoilla. Kotimaan liikenteen polttoaineiden lisäksi tavoitteena on tuottaa merkittäviä määriä biopohjaisia polttonesteitä EU:n ja muun maailman käyttöön.22 Suomi onkin ollut aktiivisesti lobbaamassa liikenteen biopolttoaineille sekoitevelvoitetta myös EU-tasolla.23

Kemianteollisuus käyttää nykyisellään fossiilisia raaka-aineita noin 18,5 miljoonaa tonnia.24 Noin 40% tästä määrästä kohdistuu liikenteen polttoaineiden jalostukseen. Nykyistä vastaavien ja riittävän energiapitoisten polttonesteiden tuottaminen näköpiirissä olevilla teknologioilla puusta vaatisi noin 45 – 65 milj. m3 raaka-ainetta.25

Näin teollisuuden tiekarttojen yhteenlasketuksi bioraaka-aineen tarpeeksi tulisi jopa noin 150 miljoonaa puukuutiota vastaava määrä. Tiekarttatyön tavoitteena ei todennäköisesti ole puun käytön näin suuri lisääminen. Puun tarpeen kokonaistarkastelun puute asettaa kuitenkin riskin, että muiden biomassojen, kuten palmuöljyn tai levien, ja jätejakeiden saatavuuden yliarvointi (energia- ja kemianteollisuuden tarpeisiin) voi johtaa puun käytön hallitsemattomaan kasvuun ja joka tapauksessa ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta kielteiseen toimialojen keskinäiseen kilpailuun puusta.

Jos ei puuta, niin mitä muuta?

Kemianteollisuuden vuodelle 2045 asetettu tavoite uusiutuviin ja kierrätysraaka-aineisiin siirtymisestä on kunnianhimoinen; tiekartan vaatima uusiutuvien raaka-aineiden tarve on kaksi kertaa suurempi kuin Suomen nykyinen sellun tuotanto.26 Tämä merkitsee painetta myös tuonnille ja uusille raaka-ainelähteille, joista tiekartta mainitsee erikseen levät.

Kemianteollisuus ilmoittaa pyrkivänsä kattamaan osan bioresurssien tarpeestaan kiertotaloudella ja kierrätysraaka-aineilla. On kuitenkin epäselvää, miten kemianteollisuuden päätuotteita, kuten liikenteen polttoaineita, lannoitteita ja lääkkeitä voidaan kierrättää. Nykyiselläänkin kiertotalouden ja energiakäytön ulkopuolelle jääviä jäte- ja sivuvirtoja on löydettävissä rajallisesti. Puupohjaiset sivuvirrat hyödynnetään tarkoin metsäteollisuudessa ja yhdyskuntajätteet lämpövoimaloissa.

Tärkeimmäksi kierrätysraaka-aineeksi kemianteollisuus mainitsee muovijätteet. Muovin osuus suomalaisen kemianteollisuuden tuotannosta on 10 prosenttia ja tehokkaimmalla mahdollisella kierrätyksellä sillä voitaisiin kattaa vain alle 10 prosenttia koko kemianteollisuuden raaka-aineen tarpeesta. Globaalisti muovien kierrättämisellä pystyttäisiin korvaamaan vain muutamia prosentteja fossiilisten raaka-aineiden vuotuisesta käytöstä.

Kemianteollisuus huomioi saatavuusriskin kotimaisiin metsäbiomassoihin liittyen. Jo nykyisellään merkittävä kemianteollisuuden uusiutuva raaka-aine on palmuöljy ja sen tuotannossa syntyvät sivuvirrat. Koska myös palmuöljyn saatavuuteen ja ekologiseen kestävyyteen liittyy huomattavia riskejä27, on tulevaisuuden merkittävimmäksi uusiutuvan raaka-aineen lähteeksi mainittu kasvatetut levät. Myös levien tuotantoon liittyy huomattavia riskejä ja kestävän tuotannon bio-fysikaalisia rajoja.28 Useita vuosikymmeniä jatkuneiden tutkimusten jälkeen suuri osa energiatoimijoista on luopunut leväpolttoaineiden kehitystyöstä.29

Kemianteollisuuden ja öljynjalostuksen siirtyminen pois fossiillisten käytöstä on välttämätöntä niin Suomen kuin globaalienkin ilmastotavoitteiden kannalta. Myös osa liikenteen päästövähennyksistä riippuu kemianteollisuuden kyvystä tuottaa aidosti vähähiilisiä polttoaineita. Onkin huolestuttavaa, että kemianteollisuuden vähähiilisyystiekartta nojaa jakeisiin joiden saatavuus on nykytiedon valossa hyvin epävarmaa. Ehkä juuri epävarmuudesta johtuen kemiateollisuuden kunnianhimoisimman skenaarion (Carbon neutral 2045) päästövähennykset alkavat vasta 30-luvulla.30

Tuotannon ja kulutuksen tehostamiseen pyrkivien kansallisten ja EU-tason päätösten on tarkoitus ensisijaisesti vähentää syntyvien jätteiden ja sivuvirtojen määrää. Jätteiden energiapotentiaalin voi ennustaa jatkossa pikemminkin pienenevän kuin kasvavan. Sivuvirroille syntyy jatkuvasti kaikkialla maailmassa energiakäyttöä korkeamman lisäarvon käyttökohteita, joiden kanssa suomalaiset toimijat joutuvat kilpailemaan. Maanviljelykseen kuluu enemmän energiaa kuin siitä elintarvikkeiden muodossa saadaan, joten maatalouden sivuvirtoja kannattaa hyödyntää ensisijaisesti siellä missä ne syntyvät, eli maataloudessa.

Maataloudessa ja jätehuollossa syntyvän biometaanin hyödyntämispotentiaali on luokkaa 11-15 TWh,31 ja tällä voidaan korvata noin 6-10 milj. m3 puunkäyttöä. Lisäksi teollisuuden hukkalämpöjen hyödyntämispotentiaaliksi on arvioitu noin 16TWh, jolla voitaisiin korvata maksimissaan noin 8-10 milj. m3 puun käyttöä.32 Jäljelle jäävän noin 130 milj. m3 puubiomassan tarpeen tyydyttämiseen on kaksi vaihtoehtoa.33 Joko täytyy noin viisinkertaistaa puun tuonti, tai yrittää lisätä metsien vuosikasvua 1,5-kertaiseksi nykyisestä.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa. Kysyntää kasvattavat luultavasti myös pyrkimykset kasvattaa metsien hiilinieluja ja varastoja. Puun ostaminen ulkomailta tuleekin olemaan jatkossa nykyistä haastavampaa, mitä on varsin riskialtista sovittaa yhteen sen tuonnin moninkertaistussuunitelman kanssa.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä. Ensinnäkin on aiheellista kysyä, miksi metsien kasvua ei jo aikaisempina puun kysynnän huippujaksoina ole kyetty nostamaan nykyistä suuremmaksi? Suomen metsiä hoidetaan jo nyt intensiivisesti eikä metsämaiden muokkauksen tai puulajien jalostuksen potentiaalista ja vaikutuksista monimuotoisuudelle ole kattavaa tutkimustietoa.

Luke:n tekemän skenaarion metsien käsittelyä koskeva osio toteaa ykskantaan: “Jos metsänhoitoa ei tehosteta nykytasosta, niin nielu pienenee hakkuiden lisääntyessä.”34 Vastaavasti nielujen kasvuun johtava tehostetun metsänhoidon skenaario edellyttää, että “esitetyt metsänkäsittelytoimet aloitetaan heti koko maassa ja kaikissa talousmetsissä.” Edellytys on melko epärealistinen, kun otetaan huomioon, että “Metsänhoitoskenaariossa puuston kasvua lisäävät toimenpiteet lisäävät metsänhoidon kustannuksia keskimäärin 16% tarkastelujakson loppuun mennessä.” Kuten tunnettua, suuri osa metsistä on yksityisomistuksessa. Kaikkien talousmetsien tehostettu hoito edellyttäisi näin ollen pakottavaa lainsäädäntöä.

Sähköistyminen ja synteettiset hiilivedyt

Kemianteollisuuden tiekartassa todetaan, että esimerkiksi metsäteollisuuden hiilidioksidin kierrättämiseen ja tuulivoiman lisäämiseen pohjaava synteettisten hiilivetyjen tuotanto voivat muodostua merkittäviksi tulevaisuuden mahdollisuuksiksi. Tämä teknologia- ja raaka-ainepolku on mahdollinen vaihtoehto biomassoille. Biomassojen saatavuusriski voi nostaa hiilidioksidin hyödyntämisen, vetytalouden ja synteettiset hiilivedyt kemian-, energia- ja metsäteollisuuden yhteiseksi mahdollisuudeksi, johon myös tutkimuspanoksia kannattaisi kohdentaa.

Vihjeitä tähän löytyy Kemianteollisuuden vähiilitiekartan sivulta 112, jossa on arvioitu fossiiliraaka-aineita korvaavien teknologioiden nykyistä kehitysastetta ja jatkonäkymiä. Riittävään mittakaavaan skaalattavia vaihtoehtoja näyttävät tarjoavan vain vähähiilisellä sähköllä tuotettuun vetyyn ja tuotantolaitosten hiilidioksidin kierrätykseen (CCU) perustuvat teknologiat sekä keinotekoiseen yhteyttämiseen perustuvat vetyä tuottavat solutehtaat.

Tuuli/aurinkosähkö-vety-CCU teknologiat ovat jo käytössä. Keinotekoinen fotosynteesi on puolestaan hyvin varhaisessa tutkimusvaiheessa. Vetyä tuottavia solutehtaita arvioidaan olevan toiminnassa vasta vuoden 2030 jälkeen ja fossiilisten korvaamiseen vaadittava tuotannon mittakaava saavutettaisiin vasta vuoden 2050 paikkeilla.

Jo käytössä olevalla tuuli- ja aurinkosähköteknologialla pystytään kattamaan merkittävä osa yhteiskuntien energian tarpeesta. Liikenteestä, teollisuudesta ja lämmityksestä/viilennyksestä merkittävä osa voidaan sähköistää. Tarvittavana energiavarastona voi toimia tuulivoimalla tuotettu vety tai siitä esimerkiksi metsäteollisuuden hiidioksidipäästöjen avulla jalostettu metaani. Vedyn ja hiilidioksidin yhdistelmästä voidaan jalostaa erilaisia hiilivetyjä samaan tapaan kuin maakaasusta tai maaöljystä.

Kemianteollisuuden tiekartan suurimpien päästövähennysten skenaarioissa vuoden 2045 raaka-aineiden käytöstä 8% katettaisiin vetyelektrolyysin ja CCU:n avulla. Kun teollisuus arvioi tämän jo käytössä olevan teknologian skaalautuvan näin hitaasti, ei paljon varhaisemmalla kehitysasteella olevien solutehtaiden osuutta vuoden 2045 raaka-aineen tarpeesta voi arvioida kovin korkeaksi. Ilmoitettu 45% osuus uusiutuvia raaka-aineita on siis tuotettava joko energiatehokkuudeltaan erittäin alhaiseksi todetulla levien kasvatuksella, tai metsä/peltobiomassoilla.

Nykyinen kiinteiden tai nestemäisten fossiilipolttoaineiden käyttö pystyttäisiin suurimmassa osassa käyttökohteita korvaamaan muutostöillä ja laitteistojen uusimisen yhteydessä vähähiilisillä sähköllä tai kaasumaisilla polttoaineilla seuraavan 10-20 vuoden aikana. Osan raskaasta pitkän matkan laiva-, rekka- ja lentoliikenteestä, jotka yhdessä tuottavat noin 10% päästöistä, arvioidaan tarvitsevan nestemäisiä polttoaineita jatkossakin, vaikka sähkö-, metaani- ja vetykaasukäyttöisiä laivoja ja rekkoja on jo markkinoilla.

Öljyteollisuuden kannalta yhteiskunnan toimintojen sähköistyminen ja energian varastointi kaasumaisiin polttoaineisiin muodostaa huomattavan kaupallisen riskin. On mahdollista, että merkittävä osa polttonesteiden jalostuskapasiteettista tulisi tällaisella energiamurrospolulla tarpeettomaksi. Muualla maailmassa on nähty öljy-yhtiöiden vahvaa muutosvastarintaa, ja Suomessa sama ilmiö näyttäytyy pyrkimyksenä pitää jalostamot toiminnassa siirtymällä fossiilisten sijaan tuoreiden biomassojen käyttöön.

Sähköistymisen myötä nestemäisten polttoaineiden tarve voi tulevaisuudessa jatkuvasti vähentyä. Tätä vastoin esimerkiksi kertakäyttöisille hygieniatuotteille, kuten wc-paperille, voidaan olettaa löytyvän käyttöä myös jatkossa, kuten myös puuvillaa korvaaville puukuiduille ja pakkauskartongeille ja biomuoveille. Kulutus ei ilmastokriisien ja päästövähennysttavoitteiden puitteissa voi globaalisti juurikaan kasvaa nykyisestä (ei edes väestön- tai elintason kasvun myötä) mutta perustarpeen voi nähdä säilyvän.

Jos arvioidaan, että tietty määrä puunjalostusteollisuutta säilyttää jatkossakin tarpeellisuutensa, ja että tuotannossa syntyvä merkittävä määrä hiildioksidia voitaisiin hyötykäyttää erilaisten hiilivetyjen valmistuksessa, on mahdollista että hiilivetytuotteiden valmistuskin voi siirtyä pitkälti metsäteollisuuslaitosten yhteyteen ja metsäyritysten portfolioihin. Näin syntyisi merkittävää uutta liikevaihtoa ja luultavasti myös työllisyyttä.

Puun ja biomassojen käytön järkeistämisestä

Tiekarttojen yhteenlaskettu puuntarve on vähintäänkin maksimaalinen, jollei suorastaan mahdoton. Metsäteollisuuden skenaario yksistään edellyttää puunkäytön lisääntymistä tavalla, joka joko uhkaa hiilinielujen kokoa tai edellyttää kattavan ja lainvoimaisen metsänhoidon tehostamisen aloittamista välittömästi. Molemmissa tapauksissa luonnon monimuotoisuustavoitteet ovat entistä uhatumpia.

Maksimaalisuuden sijaan on kuitenkin perusteluja kohtuullisemmalle puun käytölle. Hiilinielujen ja -varastojen kasvattaminen sekä monimuotoisuuskadon pysäyttäminen edellyttää maltillista hakkuutasoa.35

Eri selvitysten mukaan hakkuut pienentävät hiilinielua enemmän kuin lisääntyvällä puunkäytöllä saadaan (fossiilisten tuotteiden) korvausvaikutuksia.36 Tämä koskee niin kotimaista kuin sitä vastaavaa tuontipuutakin. Ällistyttävästi VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti koskien “metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia” ei käsittele “metsien käytön ilmastovaikutuksia” (s. 24), toisin sanoen se ei ota huomioon esimerkiksi hiilinielujen pienemistä, jota lisääntyvät hakkuut aiheuttavat.37

Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa tiekarttoja toteutettaessa käykin niin, että nyt käytössä olevat palmuöljyjakeet luokitellaan kestämättömiksi ja samaan aikaan metsien kasvun lisäys toteutuu vain osittain (tähän suuntaan voivat vaikuttaa esimerkiksi monimuotoisuustavoitteet, metsänomistajien muuttuneet metsänhoitotavat, ilmastonmuutoksen tuhot, jne.). Kotimaista puuta ei tällöin ole käytössä niin paljon kuin tiekarttojen laskelmat edellyttävät. Metsä-, energia- ja kemianteollisuus kuitenkin tarvitsevat raaka-aineensa tiekarttojen tavotteiden toteuttamiseen. Tällöin riskinä on, että nämä teollisuuden alat kilpailevat samasta niiden omien tavoitteiden kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä. Jos lisäksi metsäteollisuuden tuotannosta suuri osa on matalan jalostusasteen tuotantoa, on riskinä teollisuuden kilpailukyvyn suhteellinen lasku, kuten Pellervon taloudellinen tutkimus on raportissaan “Suomen pitkän aikavälin energia- ja ilmastopolitiikka ja teollisuuden kilpailukyky” arvioinut.38 Raportin loppupäätelmissä todetaan:

“Energiaintensiivisen teollisuudenkin pitää siirtyä korkeamman jalostusasteen tuotantoon. Jos kansantalouden tuotanto siirtyy elektroniikkateollisuudesta metsäteollisuuteen ja metsäteollisuus samaan aikaan vähentää paino- ja kirjoituspaperien valmistusta ja lisää selluntuotantoa, kansantalouden arvonlisäys (kilpailukyvyn lopullinen tavoite) heikkenee. […]. Energiaintensiivisen teollisuuden innovatiivisten korkeamman jalostusarvon tuotteiden kysyntä ei myöskään olisi yhtä herkkä energian hinnalle kuin perustuotteiden kysyntä.“

Toisin sanoen kilpailukyvyn kannalta riski on, että biomassoista lähtöisin oleva energia (metsäteollisuuden puuenergia) ja raaka-aine (ainespuu) käytetään matalan jalostusarvon tuotteisiin. Tämä merkitsee kilpailukyvyn suhteellista laskua verrattuna tilanteeseen, jossa halpaa energiaa tuotetaan muuten kuin biomassalla (Suomen tapauksessa ensisijaisesti tuulivoimalla), ja energia ja raaka-aine käytetään metsä- ja kemianteollisuudessa korkean jalostusarvon tuotteisiin. Jos Suomen keskeiset kilpailijamaat panostavat Suomea rajummin tuuli- ja aurinkosähköön ja niihin liittyvään synteettiseen tuotantoon (power-to-x), voi biomassa-energiaan ja biomassa-raaka-aineeseen perustuva matalan jalostusasteen tuotanto jäädä alakynteen.39

Biomassojen saatavuutta koskevat rajoitukset tulisi huomioida tarkasti ilmastostrategiatyössä. Yhteiskunnan vähähiilisen siirtymän on perustuttava sektori-integraatioon ja teollisiin symbiooseihin, ei veriseen kilpailuun samoista raaka-aineista.

Bioresurssit kaikissa muodoissaan ovat niukkoja ja niiden energiasisällöt riittävät korvaamaan vain osan nykyisestä fossiilienergian käytöstä. Siksi onkin oleellista, että resursseja käytetään tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Eri käyttökohteita on priorisoitava niiden systeemisten kokonaisvaikutusten perusteella. Yksittäisten alojen nykyiset ansaintalogiikat, yritysrakenteet tai halu pitää kiinni perinteisistä toimintamalleista on sopeutettava vähähiilisen murroksen kokonaisuuteen, jossa ei ole varaa epäonnistua.

Isojen energia- ja teollisuushankkeiden tie suunnittelupöydältä tuottaviksi laitoksiksi kestää yleensä yli 10 vuotta. Hiilineutraaliustavoitteessa onnistuminen vaatii merkittävien systeemitason energia- ja ilmastolinjausten tekemistä lähivuosina, jotta vaadittavat suuren kokoluokan infrahankkeet saadaan viiveettä käyntiin. Hyvin kireän aikataulun takia teollisuusaloilta ja niiden työtä koordinoivalta ministeriöltä voidaankin edellyttää parhaaseen mahdolliseen tietoon pohjaavia konkreettisia, uskottavia ja riskitasoltaan hallittuja suunnitelmia hiilineutraaliuden saavuttamikseksi.

Antti Majava
Tere Vadén

1 F. Krausmann, K.-H. Erb, S. Gingrich, H. Haberl, A. Bondeau, V. Gaube, C. Lauk, C. Plutzar, T. D. Searchinger. “Global HANPP trends”, Proceedings of the National Academy of Sciences Jun 2013, 110 (25) 10324-10329; DOI: 10.1073/pnas.1211349110

2 Tässä yhteydessä on silmiinpistävää, että toimialakohtaisten tiekarttojen muodostamisessa yhdellä konsulttitoimistolla (AFRY/Pöyry) on huomattavan suuri rooli. AFRY/Pöyry on kemianteollisuuden tiekartan laatija, energiateollisuuden tiekartan taustadokumentin laatija, metsäteollisuuden tiekartan päästöosuuden laatija, ja liikenteen ja logistiikan tiekartan laatija. Toisin sanoen yksi konsulttitoimisto vastaa tiekarttatyöstä koskien suurinta osaa Suomen maakohtaisista päästöistä. Puuttumatta ao. toimijan osaamiseen tai tietotasoon, strategiatyön ja tiedontuotannon näkökulmasta tällaista keskittymistä tuskin voidaan pitää parhaana mahdollisena tilanteena. Pikemminkin kestävyyssiirtymä vaatii osaamisen ja tiedontuotannon laajapohjaisuutta ja laajaa osallistumista.

3 Pyrimme seuraavassa aina kertomaan käyttämiemme arvioiden lähtökohdat ja pyöristämään arviot konservatiivisesti (eli pienemmän puun tarpeen ja siten pienemmän syntyvän risikin suuntaan).

4  Luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä näyttö on vielä ohuempaa: globaalisti luonnonvarojen kulutuksen kasvu on 2000-luvulla ollut nopeampaa kuin talouskasvu. R. Wood, K. Stadler, M. Simas, T. Bulavskaya, S. Giljum, S. Lutter, A. Tukker, A., 2018. Growth in Environmental Footprints and Environmental Impacts Embodied in Trade. Resource efficiency indicators from EXIOBASE3. J. Ind. Ecol. https://doi.org/10. 1111/jiec.12735.. Katsauksia viimeaikaisiin tutkimuksiin irtikytkennästä: H. Haberl, D. Wiedenhofer, D. Virág, G. Kalt, B. Plank, P. Brockway, T. Fishman, D. Hausknost, F. Krausmann, B. Leon-Gruchalski, A. Mayer, M. Pichler, A. Schaffartzik, T. Sousa, J. Streeck and F. Creutzig, 2020. “A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part II: synthesizing the insights.” Environmental Research Letters 15(6): https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/ab842a, T. Vadén,  V. Lähde, A. Majava, P. Järvensivu, T. Toivanen, E Hakala, & J.T. Eronen, “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review of research literature”, Environmental Science & Policy, Volume 112, October 2020, Pages 236-244, https://doi.org/10.1016/j.envsci.2020.06.016, Ks. myös: S. Stagl, “Opportunities of post COVID-19 European recovery funds in transitioning towards a circular and climate neutral economy”, European Parliament, Policy Department for Economic, Scientific and Quality of Life Policies, Directorate-General for Internal Policies, PE 658.186, November 2020, https://www.europarl.europa.eu/RegData/etudes/BRIE/2020/658186/IPOL_BRI(2020)658186_EN.pdf

5 T. Kontula & A. Raunio, (toim.). 2018. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161233,
E. Hyvärinen, A. Juslén, E. Kemppainen, A. Uddström, U.-M. Liukko, Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299501

6 Kuten esimerkiksi VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehdyssä materiaaleissa todetaan; M. Alarotu, T. Pajula, J. Hakala, A. Harlin, ”Metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutukset”, 16.6.2020, VTT-CR-00682-20, https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16151319/Asiakasraportti_Metry_VTT_160620.pdf

7 Suomen virallinen tilasto (SVT): Energian hankinta ja kulutus [verkkojulkaisu]. ISSN=1799-795X. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 20.11.2020]. http://www.stat.fi/til/ehk/tau.html

10 Energiateollisuus ry, “Energia-alan vähähiilisyystiekartta”, 9.6., 2020. https://energia.fi/files/4946/Energia-alan_vahahiilisyystiekartta_2020.pdf

11 AFRY/Metsäteollisuus, “Finnish Energy – Low carbon roadmap”, 1.6. 2020. https://energia.fi/files/4943/Finnish_Energy_Low_carbon_roadmap_FINAL_2020-06-01.pdf

12 Puun lämpöarvo 4 kWh/kg, kiintokuution paino käyttökuivana (20 prosentin kosteus) n. 440kg. Kiintokuution energiasisältö siten luokkaa 1755 kWh, joka käytännössä toteutuu vain harvoin voimalaitospolttoaineen osalta. 11 TWh:n tuottamiseen tarvitaan siten luokkaa 6,3 milj. m3 puuta.

13 Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020 https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/0GtI_g/kBevzvIQojOC9zfO-Ztyug/Kemianteollisuusroadmap.pdf

14 Malli kuvataan tarkemmin Luken tiekarttaa varten tekemässä osiossa “Metsien käsittelyskenaariot. Metsäteollisuus ry:n ilmastotiekartta”, 16.6. 2020. https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16112108/Ilmastotiekartta_mets%C3%A4skenaariot_loppuraportti_Luke_16_06_2020.pdf

15 Piia Elonen, “Bensa­kauppiaat syyttävät bio­polttoaineen jakelu­velvoitteen pakottavan heidät Nesteen asiakkaiksi”, Helsingin Sanomat, 21.1. 2020, https://www.hs.fi/talous/art-2000006379133.html 

16 Palmuöljytisleestä lyhenteeltään PFAD. Kuinka suuri osa? Sitä Neste ei kerro liikesalaisuuteen vedoten.

17 Friends of the Earth Netherlands, “The Dark Side of Neste’s Biofuel Production”, marraskuu 2020, https://en.milieudefensie.nl/news/02097-opm-rapport-neste-21.pdf/view

18 Tällä hetkellä EU maista vain Suomessa PFAD-tisleellä on jäte-status, mikä mahdollistaa verottomuuden; Ruotsi ja Norja poistivat jäte-statuksen hiljattain. Samankaltainen riski koskee tietysti myös metsäbiomassoja: “Myös hidaskasvuisesta pohjoisen puusta valmistettujen ja ensi sijassa liikenteeseen tarkoitettujen biopolttoaineiden tulevaisuus on hyvin epävarmalla pohjalla. Jokin muu innovaatio tai resurssi voi syrjäyttää ne nopeallakin tahdilla. Näin voisi tapahtua myös silloin, jos nykyinen tukipolitiikka tai sen säännökset muuttuisivat puulle epäedulliseen suuntaan. Esa-Jussi Viitala, “Metsäteollisuuden miljardit ja megatrendit”, Metsätieteen aikakauskirja, 2/2014, s. 126, https://jukuri.luke.fi/bitstream/handle/10024/532952/Viitala.pdf?sequence=1

19 Konversion arviossa käytetty pohjana tietoja raportista: “Wood-based biodiesel in Finland. Market-mediated impacts on emissions and costs.” J. Forsström, K. Pingoud, J. Pohjola, T. Vilén, L. Valsta, H. Verkerk, VTT Technology 7. Espoo 2012, https://www.vttresearch.com/sites/default/files/pdf/technology/2012/T7.pdf

20 EU on aloittanut mm. uusiutuvan energian direktiivin (RED) ja uusiutuvan energian lähteitä koskevan direktiivin (RES) uudellentarkastelun, jonka seurauksena uusia muotoiluja odotetaan kesäkuuksi 2021. Euroopan komissio, “Review of renewables and energy efficiency directives – Commission launches first steps in process”, 4.8. 2020. https://ec.europa.eu/info/news/review-renewables-and-energy-efficiency-directives-commission-launches-first-steps-process-2020-aug-04_en

21 Timo Pukkala, “Paljonko voi hakata”, Arvometsä -sivusto https://arvometsa.fi/blogi/paljonko-voi-hakata, marraskuu 2020

23 Maria Pohjala, “Suomelle hyviä uutisia: EU-jäsenmaat taipuivat kasvattamaan biopolttoaineiden tavoitetasoa liikenteessä”, Maaseudun Tulevaisuus, 14.6. 2018, https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/metsa/artikkeli-1.254596

24 Tiekartan vähähiilisyys-investointeja koskevassa osiossa vertailukohtana käytetään 15 miljoonan öljytonnin vuosikustannuksia, Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020, https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/W03X2Q/yulYl_o2iB7IOGSXBKBNSw/Kemianteollisuusroadmapandexecutivesummary.pdf, s. 15 ja 16.

25 Esimekiksi Kaidin Kemin tehdas pystyisi tuottamaan 2,8 miljoonasta kuutiometristä puuta 200 000 kuutiota biodieseliä ja bioetanolia. Yhdestä kiintokuutiosta puuta saadaan siten 70 litraa liikenteen polttoainetta: http://www.kaidi.fi/english?locale=fi#kemi-biofuel-refinery. Jatkossa tuotantoprosessi voi tehostua nykyisestä, toki vain puun fossiilisia alhaisemman energiasisällön puitteissa.

26 Koskien “Carbon neutral 2045”-skenaariota, tiekartta toteaa: “As a comparison, the amount of renewable materials is is equal to twice the current pulp production Finland, albeit the largest part of renewables come from algae oil production.” Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020 https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/0GtI_g/kBevzvIQojOC9zfO-Ztyug/Kemianteollisuusroadmap.pdf, s. 98.

27  V. Vijay S.L. Pimm, C.N. Jenkins, S.J. Smith, 2016, “The Impacts of Oil Palm on Recent Deforestation and Biodiversity Loss”. PLoS ONE 11(7): e0159668. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0159668 https://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0159668&xid=17259,15700022,15700186,15700190,15700256,15700259,15700262,15700265,15700271, J. Pirker, A. Mosnier, F. Kraxner, P. Havlík, M. Obersteiner, “What are the limits to oil palm expansion?, Global Environmental Change”, Volume 40, 2016, Pages 73-81, ISSN 0959-3780, https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2016.06.007.

28 P. Kenny & K.J. Flynn, “Physiology limits commercially viable photoautotrophic production of microalgal biofuels”, J Appl Phycol (2017) 29:2713–2727 DOI 10.1007/s10811-017-1214-3. https://link.springer.com/epdf/10.1007/s10811-017-1214-3?author_access_token=sWz5jqN7mgG1iiHHLo66wve4RwlQNchNByi7wbcMAY5ZUEP6im8fLGmlyvr, A.J. Dassey, S.G. Hall, C.S. Theegala, “An analysis of energy consumption for algal biodiesel production: Comparing the literature with current estimates”, Algal Research, Volume 4, 2014, 89-95, https://doi.org/10.1016/j.algal.2013.12.006. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S221192641400006X# , IEA, “State of Technology Review – Algae Bioenergy”, 2017. https://www.ieabioenergy.com/wp-content/uploads/2017/02/IEA-Bioenergy-Algae-report-update-Final-template-20170131.pdf

29 B. Jones, “A decade ago, Big Oil bet on algae as the fuel of the future. Now Exxon is the only major firm still backing the biofuel, which several top algae scientists say is destined to flop”, Business Insider, 1.7. 2020, https://www.businessinsider.com/exxons-investment-in-algae-based-biofuels-with-synthetic-genomics-2020-6?r=US&IR=T, Eric Wesoff, “Hard Lessons From the Great Algae Biofuel Bubble”, Green Tech Media, 7.4. 2017https://www.greentechmedia.com/articles/read/lessons-from-the-great-algae-biofuel-bubble“Shell Exits Algae as it Commences a “Year of Choices”, Renewable Energy World, 31.1.2011,https://www.renewableenergyworld.com/2011/01/31/shell-exits-algae-as-it-commences-year-of-choices/?cmpid=rss

30 Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020 https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/0GtI_g/kBevzvIQojOC9zfO-Ztyug/Kemianteollisuusroadmap.pdf, s.132.

31Työ- ja elinkeinoministeriö, “Biokaasuohjelmaa valmistelevan työryhmän loppuraportti“, Helsinki 2020, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162032/TEM_2020_3_Biokaasuohjelmaa%20valmistelevan%20tyoryhman%20loppur%20.pdf, Piia Elonen, “Vähentääkö biopolttoaineen tankkaaminen liikenteen päästöjä? Kannattaako bensa-auto ajaa loppuun? HS etsi vastaukset kysymyksiin autoilun ilmasto­vaikutuksista” Helsingin Sanomat, 21.1. 2020, https://www.hs.fi/talous/art-2000006379007.html

32 Motivan esiselvitys teollisuuden hukkalämpöjen hyödyntämispotentiaalista https://www.motiva.fi/files/16214/Esiselvitys_-_Ylijaamalammon_potentiaali_teollisuudessa.pdf, Helsinki 2019.

33 Arvio 130 milj. m3 puun tarpeesta on varsin varovainen. Uusien bioraaka-aineita käyttävien tuotantoprosessien hukkalämpöjen määrä ja laatu on vielä avoin. Kemianteollisuuden osalta on laskettu mukaan vain nestemäisten biopolttoaineiden tuotanto, eli 40% raaka-aineen tarpeesta. Ala ilmoittaa kuitenkin korvaavansa fossiilisia bioraaka-aineilla myös muussa tuotannossa. Myöskään tiekartassa (s.91) arvioitua vuosittaista 0,75% tuotannon voluumin kasvua ei ole huomioitu.

34 Luke, “Metsien käsittelyskenaariot. Metsäteollisuus ry:n ilmastotiekartta”, 16.6. 2020, https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16112108/Ilmastotiekartta_mets%C3%A4skenaariot_loppuraportti_Luke_16_06_2020.pdf

35 Hiilinielujen ja hakkuutasojen suhteista ks. esim.: T. Heinonen, T. Pukkala, L. Mehtätalo, A. Asikainen, J. Kangas, H. Peltola, “Scenario analyses for the effects of harvesting intensity on development of forest resources, timber supply, carbon balance and biodiversity of Finnish forestry”, Forest Policy and Economics, 80, 2017; 80-98. https://doi.org/10.1016/j.forpol.2017.03.011 ja T. Kalliokoski, T. Heinonen, J. Holder, A. Lehtonen, A. Mäkelä, F. Minunno, M. Ollikainen, T. Packalen, M. Peltoniemi, T. Pukkala, O. Salminen, M.-J. Schelhaas, J. Seppälä, J. Vauhkonen, M. Kanninen, “Skenaarioanalyysi metsien kehitystä kuvaavien mallien ennusteiden yhtäläisyyksistä ja eroista.” Suomen Ilmastopaneeli, Raportti 2/2019, https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2019/02/Ilmastopaneeli_mets%C3%A4mallit_raportti_180219.pdf

36 Ks. esim. J. Seppälä, T. Heinonen, T. Pukkala, A. Kilpeläinen, T. Mattila, T. Myllyviita, A. Asikainen & H. Peltola, “Effect of increased wood harvesting and utilization on required greenhouse gas displacement factors of wood-based products and fuels”, Journal of Environmental Management, Volume 247, 2019; 580-587. https://doi.org/10.1016/j.jenvman.2019.06.031, ja Luke:n uutisointi tutkimuksesta: “Tuore tutkimus vahvistaa, että hakkuiden lisääminen Suomen metsissä pienentää hiilinielua niin paljon, ettei sen negatiivisia ilmastovaikutuksia pystytä korjaamaan kuluvan vuosisadan aikana, jos puusta valmistetaan nykyisen kaltaisia tuotteita “ https://www.luke.fi/uutinen/lisaantyvat-hakkuut-vaikeuttavat-ilmastonmuutoksen-hillintaa-jos-metsateollisuuden-tuotteet-pysyvat-nykyisen-kaltaisina/. Ks. myös. S. Soimakallio, L. Saikku, L. Valsta, K. Pingoud, “Climate Change Mitigation Challenge for Wood Utilization – The Case of Finland“, Environ. Sci. Technol. 2016, 50, 5127−5134. https://pubs.acs.org/doi/pdf/10.1021/acs.est.6b00122, T. Kalliokoski, J. Bäck, M. Boy, M. Kulmala, N. Kuusinen, A. Mäkeläi, K. Minkkinen, F. Minunno, P. Paasonen, M. Peltoniemi, D. Taipale, L. Valsta, A. Vanhatalo, L. Zhou, P. Zhou, F. Berninger, “Mitigation Impact of Different Harvest Scenarios of Finnish Forests That Account for Albedo, Aerosols, and Trade-Offs of Carbon Sequestration and Avoided Emissions”, Frontiers in Forests and Global Change, 3, 2020, 10.3389/ffgc.2020.562044 ja T. Kalliokoski, T. Heinonen, J. Holder, A. Lehtonen, A. Mäkelä, F. Minunno, M. Ollikainen, T. Packalen, M. Peltoniemi, T. Pukkala, O. Salminen, M.-J. Schelhaas, J. Seppälä, J. Vauhkonen, M. Kanninen, “Skenaarioanalyysi metsien kehitystä kuvaavien mallien ennusteiden yhtäläisyyksistä ja eroista.” Suomen Ilmastopaneeli, Raportti 2/2019, https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2019/02/Ilmastopaneeli_mets%C3%A4mallit_raportti_180219.pdf

37 Matias Alarotu, Tiina Pajula, Juha Hakala, Ali Harlin, “Metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutukset”, 16.6.2020, VTT-CR-00682-20, https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16151319/Asiakasraportti_Metry_VTT_160620.pdf

38  L. Kerkelä, M. Lahtinen, L. Esala, A. Kosunen K. Noro, “Suomen pitkän aikavälin energia- ja ilmastopolitiikka ja teollisuuden kilpailukyky”, PTT, Helsinki 2014, http://www.ptt.fi/media/liitteet/rap245.pdf

39 Tämä koskee osin myös puubiomassasta tuotettuja poltettavia nesteitä, jotka eivät ole (Suomesta muualle vietyinä) kilpailukykyisiä verrattuna energeettisemmistä biomassajakeista (toisaalla, lähmpänä käyttökohteita) valmistettuihin poltettaviin nesteisiin ja todennäköisesti jäävät (Suomesta muualle vietyinä) kannattavuudeltaan myös sähkön avulla valmistettuja keinotekoisia polttoaineita heikommaksi. On mahdollista, että nestemäisiä polttoaineita tarvitaan vielä vuosikymmenien ajan. Niiden tuottaminen biomassoilla ei kuitenkaan edusta edelläkävijyyttä, eivätkä ne ratkaise ilmastokriisiä. Nestemäisiä polttoaineita tarvitsevat muutamat hyvin kapeat erikoissektorit, joita ei voida sähköistää.

14.12.2020
Uutiskirje 12/2020 Siirtymäpolitiikan kojelauta on julkaistu.

Tervetuloa lukemaan joulukuun 2020 uutiskirjettä. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Siirtymäpolitiikan kojelauta osoitteessa kojelauta.bios.fi.

Siirtymäpolitiikan kojelauta on julkaistu

BIOS julkaisi joulukuun alussa siirtymäpolitiikan kojelaudan avoimen verkkoversion suomeksi ja englanniksi (ks. lehdistötiedote). Kojelauta on työkalu, joka on kehitetty ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin. Se esittelee viisi mittaria, joiden avulla siirtymäpolitiikan onnistumista voidaan seurata: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys.

Ilmastopäästöjen nopea vähentäminen ja luonnon monimuotoisuuden elvyttäminen vaativat perusteellista muutosta kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, ja tämä edellyttää yhteiskunnallisesti koordinoitua siirtymäpolitiikkaa. Vanhat hallitsevat mittarit, bruttokansantuote ja yleinen työllisyysaste, eivät auta tämän tehtävän toteuttamisessa, mutta ne ohjaavat edelleen sekä politiikkaa että julkista keskustelua. Siirtymäpolitiikan kojelauta paikkaa tätä aukkoa. Kojelauta on ensimmäinen askel työssä, jotta kattava ja jatkuva siirtymäpolitiikan seuranta saataisiin vakiintumaan osaksi suomalaista politiikkaa. 

Samassa hengessä BIOS-tutkimusyksikkö laati joulukuussa lausunnon eduskunnan ympäristövaliokunnalle koskien kestävän kehityksen toimintaohjelmaa (Agenda2030). Toteamme, että valtioneuvoston asiaa koskevassa selonteossa ei oteta alkuunkaan riittävästi huomioon luonnonvarojen ylikulutuksen merkitystä. Peräänkuulutamme luonnonvarojen kulutukselle samanlaista tavoitetasoa ja -vuotta kuin ilmastonmuutoksen hillinnässä. Tavoitteen asettamisessa ja toteutuksen seurannassa pitää käyttää mittareita, jotka kertovat kunnolla myös suomalaisen elämäntavan ulkoistetusta kulutuksesta. Ilman konkreettista tavoitetta selonteon viittaukset kestävään talouskasvuun ja kiertotalouteen jäävät sanahelinäksi.

Muistutamme myös, että YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelmasta ei tule hakea perusteita kasvustrategian jatkamiselle. Kestävän kehityksen tavoitteita tulee soveltaa eri tavoin köyhemmissä ja kehittyvissä tai vauraammissa ja ylikuluttavissa yhteiskunnissa:

“Suomen kaltaisissa vauraissa yhteiskunnissa Agenda 2030:n ympäristö- ja luonnonvaratavoitteille täytyy kuitenkin ehdottomasti antaa suhteellisesti suurempi painoarvo, sillä muiden kestävyystavoitteiden hyvä tila on saavutettu merkittävässä määrin suurella ympäristökuormituksella ja luonnonvarojen kulutuksella. Agenda 2030 ei siis ole neutraali asteikko, jota voidaan soveltaa samoin painotuksin minkä tahansa yhteiskunnan tarkasteluun, vaan se on työkalu globaalin kestävyyden rakentamiseksi ja kulloistenkin tärkeimpien haasteiden paikantamiseksi. Suomalaisen yhteiskunnan kestämätöntä ympäristökuormaa ei voi kuitata sillä, että tilanne on muissa tavoitteissa hyvä.”

Maailmalta

Dekarbonisaation hinta ja nettonollalupaukset

Lokakuisessa Carbon Briefin vieraskirjoituksessa tutkijat Marina Andrijevic ja Joer Rogelj esittävät, että koronakriisin jälkeisen elvytyksen ohjaaminen vahvojen ilmastotoimien mukaisesti voisi hillitä ilmastonmuutosta merkittävästi. Teksti pohjaa Science-lehdessä julkaistuun kirjoitukseen.

Kuten on lukuisia kertoja todettu, Pariisin ilmastokokouksen jälkeiset valtioiden vapaaehtoiset sitoumukset eivät riitä läheskään ilmastonmuutoksen pitämiseksi “turvarajoissa”. COVID-19 -pandemiasta taloudelliseen toipumiseen suunnatut varat ovat tutkijoiden mukaan kuitenkin globaalisti niin valtavia, että jos 10% osuutta vastaava summa suunnattaisiin energiasiirtymään seuraavan viiden vuoden ajan, maailma olisi lähtenyt voimalla liikkeelle kohti energiasiirtymää. Koko dekarbonisaatiourakka, eli globaalit nettonollapäästöt viimeistään vuosisadan puoliväliin mennessä, ei sillä valmiiksi tulisi, mutta olennaista on nimenomaan prosessin kunnollinen käynnistäminen.

Tämä kertoo, että suuruudestaan huolimatta energiasiirtymä ei ole suinkaan mikään mahdoton urakka. Käytännössä osa tästä rahoituksesta on jo olemassa nykyisissä energiasiirtymää edistävissä hankkeissa. Lisäksi investointien rinnalle tarvitaan tuen siirtämistä jatkuvasti ja johdonmukaisesti pois fossiilisten polttoaineiden tuotannosta (kulutukseen liittyvien tukimuotojen alasajon lisäksi). Kokonaisuutena katsoen uusien varojen tarve on siis huomattavasti pienempi. Energiasiirtymän rinnalla täytyy tietysti tapahtua vastaavia muutoksia muilla sektoreilla, mutta koska energiantuotanto vastaa kahta kolmasosaa päästöistä, tämä tarkastelu antaa hyvän kuvan mittaluokista.

“Nämä luvut korostavat sitä, että ilmastopositiivinen COVID-19-elvytys nojaa yhtä paljon vihreiden investointien tukeen kuin siihen, että vältetään lukittautumista saastuttaviin investointeihin”

Investointitarpeet ovat kuitenkin hyvin erilaisia ympäri maailman. Kehittyvillä mailla elvytykseen suunnatut varat ovat riittämättömiä, aivan eri mittaluokassa kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Intian kaltaisessa maassa taas energiasiirtymän tarpeet ovat huomattavasti suurempia suhteessa talouden kokoon kuin esimerkiksi Euroopassa. Energiasiirtymässä tarvitaan siis kansallisten toimien lisäksi kansainvälistä yhteistyötä, jotta siirtymän rahoittaminen onnistuu myös köyhemmissä kansantalouksissa. 

Science-lehden tekstissään tutkijat korostavat myös sitä, että koska valtioiden kyky suoraan infrastruktuurin rahoittamiseen on rajattu, investointien rinnalla tarvitaan ohjaavia toimia verotus- ja tukiaisuudistuksista aina työntekijöiden uudelleenkoulutukseen asti. Lisäksi elvytystoimien ohjaaminen kohti energiasiirtymää antaisi vahvan signaalin muulle yhteiskunnalle ja auttaisi estämään “fossiilikuplien” syntyä eli fossiilisiin polttoaineisiin sidoksissa olevien sijoitusten arvonromahduksen vaikutusta. Elvyttäminen aiemman kehityslinjan mukaan taas vahvistaa näitä riskejä. Elvytystoimien kytkeminen koherenttiin pitkän aikavälin visioon on välttämätöntä.

Koronavuoden aikana tilanne onkin muuttunut nopeasti, sillä useat maat ovat tehneet yllättäen näkyviä ilmoituksia nettonollatavoitteistaan. Kiinan syyskuista ilmoitusta seurasi Japanin lupaus. Tällä hetkellä puolet päästöistä tulee maista, joilla on vastaavia julkilausuttuja tavoitteita, ja mikäli Bidenin hallinnon aikana Yhdysvallat liittyy joukkoon, osuus on jo 63%. Climate Action Tracker julkaisi joulukuussa raporttinsa Paris Agreement Turning Point, jossa se arvioi näiden lupausten merkitystä. Toteutuessaan nämä tavoitteet riittäisivät ilmaston keskimääräisen lämpenemisen hillintään +2,1°C vuosisadan loppuun mennessä. Raportissa kuitenkin todetaan, että ihailtavat tavoitteet tarvitsevat rinnalleen uskottavia konkreettisia kansallisia sitoumuksia vuodelle 2030 – tavoitteiden päivitys tänä vuonna on olennainen osa Pariisin prosessia. 

Nettonollatavoitteet ovat muuttaneet koko pelin ja tehneet Pariisin sopimuksen “turvarajoista” jälleen relevantin tavoitteen, jopa keskellä globaalia pandemiaa. 

Climate Action Trackerin raportin perässä julkaistiin UNEP:in vuosittainen Emissions Gap Report. Sen perusviesti on sama, kuten Zeke Hausfather tiivistää Carbon Briefin artikkelissa: nettonollalupaukset ja “vihreä elvytys” avaavat ikkunan Pariisin tavoitteiden ja nykyisten sitoumusten välisen kuilun ylittämiseen. Mutta ilman koordinoivia politiikkatoimia tämä ikkuna voi sulkeutua, ja päästökehitys voi nopeasti palata entisille urille, joka tarkoittaisi päästöjen nopean laskun sijaan vain niiden tasaantumista. (Ks. myös Climate Action Trackerin tuore julkaisu CAT:n ja UNEP:in Emissions Gap -raporttien välisistä metodologisista eroista. CAT:n arviot lämpenemisestä ovat alhaisempia kuin jälkimmäisissä.)

Painavaa asiaa – ihmisluomukset ohittavat globaalin biomassan

Kuinka paljon ihmisten maailma painaa? Joulukuisessa Naturen artikkelissa todettiin antroposeenin ohittaneen jälleen yhden rajapyykin, kun ihmisen luomusten massa on ylittämässä elävän biomassan koko planeetalla (Guardianin uutinen aiheesta). Ihmiset itsessään vastaavat 0,01% biomassasta, mutta vaikutus muuhun biomassaan on ollut valtava: kasvibiomassan määrä on puolittunut pitkän maataloushistorian kuluessa. Vaikka moderni maatalous hyödyntää valtaosaa planeetan pinnasta, sen ympäristöt ovat pääosin huomattavasti köyhempiä. Viimeisen sadan vuoden aikana biomassan määrässä ei ole enää tapahtunut merkittäviä muutoksia, vaan lähinnä laadullisia muutoksia

Biomassan köyhtymisen rinnalla ihmisten elinympäristön aineelliset luomukset ovat sen sijaan kasautuneet huimaa vauhtia. Vuosisadan alussa ihmistuotteiden massa oli 3% biomassasta, mutta näinä vuosina ihmistuotteet ohittavat elävän biomassan. Tässä arviossa biomassaa (johon on laskettu mukaan ihmiset ja kotieläimet) on laskettu kuivapainona, mutta nykykehityksellä ihmistuotteet ohittaisivat biomassan märkäpainonakin jo 2040-luvun kynnyksellä.

Outo tutkimusväite “ääripäiden” ilmastonäkemuksistä mediassa

e2 Tutkimuksen ja Vaasan yliopiston Innolabin tutkimusraportti Ilmassa ristivetoa – Löytyykö yhteinen ymmärrys? ilmestyi marraskuun lopulla. Samannimisessä hankkeessa tutkittiin suomalaisten ilmastoasenteita. Laajalle levinneessä uutisoinnissa, joka seurasi pitkälti STT:n kautta kulkenutta alkuperäistä tutkimustiedotetta, esiintyi hämmentävä väite ilmastonäkemyksiin liittyvistä “ideologisista painotuksista”. Tutkimusuutisoinnissa ilmastonmuutoksen tai ihmisten roolin epäily rinnastettiin suorasukaisesti siihen, että “ihmisten roolia ylikorostetaan ilmastonmuutoksessa”. 

Käytännössä niiden vastaajien, jotka olivat vastanneet ilmastonmuutoksen johtuvan täysin ihmisen toiminnasta, katsottiin siis “ylikorostaneen” ihmisten roolia. Tämä ei kuitenkaan vastaa ilmastotutkijoiden kantaa. Vaikka kaikki ilmastoprosessit ovat väistämättä luvuttomien tekijöiden yhteisvaikutusta, käytännön toimien, politiikan ja moraalisten arvioiden näkökulmasta on aivan yhtä oikein sanoa, että nykyinen ilmastonmuutos on “täysin” tai “pääosin” ihmistoiminnasta johtuvaa. Jokaisen tällaista tutkimusta tekevän pitäisi myös tiedostaa, että kun asiaa kysytään maallikkoyleisöltä, tällaisten vastausvaihtoehtojen perusteella ei voi moisia tulkintoja tehdä. Tutkimuksessa käytetty tulkinta, joka ei edes vastannut sen tueksi otetta tieteellistä lähdettä, on omiaan hämärtämään ilmastonmuutoskeskustelua. 

Tutkimuksen ongelmiin pureutuivat ansiokkaasti kirjoituksissaan mm. ympäristöaktiivi Otto Bruun ja Long Playn Hanna Nikkanen. Nopeasti laajalle levinnyt julkinen kritiikki saikin e2:n korjaamaan tutkimustaan ja tiedotettaan viikonlopun jälkeen. Yle korjasi myös uutisointiaan poikkeuksellisen näkyvästi. Mutta vaikka esimerkiksi Suomenmaa muokkasi 1.12. eli e2:n korjauksen jälkeen ilmestynyttä uutistaan lukijapalautteen jälkeen, kärjekäs otsikko on entisellään. Tutkija Panu Pihkala kommentoi tutkimushankkeen kyselytutkimusta muuten jo aiemmin sekä omilla sivuillaan että Ylen jutussa. Rakenteellinen vaikuttaminen, eli muu toiminta kuin elämäntapavalinnat ja kuluttaminen, esimerkiksi loistavat poissaolollaan.

Tapaus on tuttu esimerkki siitä, miten ongelmallista tutkimustiedotteiden suoraviivainen ja kritiikitön muuttaminen uutisiksi on. Sillä vaikka alkuperäistä tiedotetta ja jopa raporttia muokattaisiin kritiikin myötä, virheellinen tai yksioikoinen uutisointi voi levitä kymmeniin tiedotusvälineisiin, ja ilman kriittistä kansalais- ja tutkijapalautetta niitä tuskin korjataan.

Tiedotusvälineiden vastuu on erityisen tärkeää, koska räväkältä kuulostavat ympäristöuutiset jäävät helposti elämään sosiaalisen median verkostoissa ja putkahtelevat säännöllisesti esiin jopa vuosien ajan.

Myös klikkejä kalastavien alkuperäisten otsikkojen muuttaminen olisi siksi tärkeää pelkkien leipätekstikorjausten lisäksi.

Ruokamysteerit-sivusto tarttui samaan asiaan käsitellessään uutisointia MTK:n Ruokien ravitsemus ja ilmastopäästöt -selvitystä. Jälleen tiedotusmateriaali pääsi laajalti läpi uutisointiin sellaisenaan. Sinänsä selvityksessä päädyttiin seuraamaan käytännössä kaiken aihetta koskevan tutkimuksen konsensusta, että runsaasti kasvispainotteinen ruokavalio on aina paras valinta. Mutta tutkimuksen tapa yhdistää terveys- ja ympäristötarkastelua ongelmallisesti valikoiduilla mittareilla, tarkoitushakuistesti rakennetut esimerkkiateriat sekä ongelmallinen tapa verrata ravitsemukselliselta käytöltään aivan erilaisia ruoka-aineita synnytti hämärtävää uutisointia. Niinpä suurelle joukolle lukijoita tästä jää lähinnä muistiin se, että “riisi onkin se suurin ilmastopahis”. 

Tällaisia tapauksia tulee vastaan aika taajaan. Elokuussa BIOS-tutkija Ville Lähde kirjoitti EVA:n kummallisesta tutkimuksesta, jossa puhuttiin koronasta “liikakansoituksen kitkijänä”. Viime vuonna tartuimme elokuisessa uutiskirjeessämme uutisointiin koskien “metsittämistä parhaana ilmastonmuutoksen torjuntakeinona” – tämäkin tavallaan oikea mutta kuitenkin harhaanjohtavasti ilmaistu uutinen pomppaa säännöllisesti esiin sosiaalisessa mediassa edelleen. (Aiheesta vuoden maaliskuisessa uutiskirjeessä myös.) Saman vuoden maaliskuussa perkasimme uutisointia “maailman vihertymisestä” koskevasta tutkimuksesta. Sitten on tietysti naudat, nurmet ja hiilinielut. Kaikki tiedeuutisointi vaatii tarkkuutta, eikä se voi nojata uskottavasti vain tutkimuslaitosten omiin tiedotteisiin. Toimittajilta ja toimituksilta pitää edellyttää sen verran vaivannäköä, että esimerkiksi tiedeyhteisöissä hyvin nopeasti ongelmallisiin tapauksiin puuttuva keskustelu huomioidaan. Se ei ole vaikeaa, eikä se vie järin paljon aikaa. Tätä työtä ei pidä ulkoistaa lukevassa yleisössä oleville tutkijoille ja kansalaisaktiiveille.

BIOS

Kirjeenvaihto kestävästä kehityksestä

Ville Lähde osallistui syksyllä kuvataiteilija ja tutkija Aura Raulon kanssa Agenda Art 2030 -taidetapahtumaan kirjeenvaihdolla, joka käsitteli kestävän kehityksen problematiikkaa. Lähde pureutui ensimmäisessä kirjeessään Sustainable Development Goals -prosessin historiaan ja tavoitteiden herättämään tutkijakritiikkiin. Raulo peräänkuulutti vastauksessaan moraalisten arvojen voimaa, niiden vaalimista ja julistamista. Hän nosti “filosofisen muutoksen” etusijalle ja korosti “kulttuurillisen identiteettikriisin tarvetta”, törmäämistä omien arvojen kestämättömyyteen. Lähde pohti vastauskirjeessään moraalisten arvojen ja käytäntöjen muutoksen välistä suhdetta: 

“Olen usein miettinyt, että suhde kulkee jopa toiseen suuntaan: ovatko tällaiset “perustat” pikemmin jälkikäteisiä rakennelmia? Pysyvätkö ne pystyssä vasta kun maaperä on valmisteltu, eli kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä on valmis elämään ja toimimaan uudenlaisilla tavoilla? Ja eikö tarvita myös lakeja, instituutioita, sopimuksia ja monia muita kollektiivisen toiminnan tuotteita, jotta tarpeeksi suuri määrä ihmisiä voi toimia niin ilman, että toiminnan pitää joka hetki nojata vakaumukseen tai jaettuihin arvoihin, ideologioihin tai sen sellaisiin? Rutinoitumisessa on puolensa. Arvomuutoksen tai uuden ideologian toiveiden yllä nimittäin roikkuu synkeä pilvi: jos käytännön muutoksessa pitää odottaa ensin, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä jakaa saman maailmankuvan, joudutaan helposti odottamaan maailman tappiin – tässä tapauksessa hyvin kirjaimellisesti.”

Tulevaisuuden Uusimaa

Paavo Järvensivu osallistui lokakuussa Uudenmaan liiton kirjoitussarjaan “Tulevaisuuden monet kasvot”. Omassa kirjoituksessaan “Tarina Uudeltamaalta, jossa opittiin puhaltamaan yhteiseen potkuriin” hän tarkasteli vuosikymmenen alkua ja visioi vuotta 2050 ekologisen jälleenrakennuksen  ajassa, jossa “järjestelmäpäivityksen suunnitteluyksikkö” SUDU on koonnut yhteen tieteen ja politiikan toimijoita siirtymäpolitiikan suunnitteluun.

“Aivan kuin NASA, SUDU muodostettiin parhaista eri tieteenaloja edustavista tutkijoista, joille annettiin tehtäväksi suunnitella miten Suomen infrastruktuuri ja niihin liittyvät käytännöt, eli sosiotekniset järjestelmät kuten energia-, liikenne- ja ruokajärjestelmät, voitaisiin seuraavien vuosikymmenten aikana uudistaa ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti. Yksikkö resursoitiin poikkeuksellisen hyvin, ja koko yhteiskunta seurasi alusta asti hyvin tarkasti ja suurella mielenkiinnolla, miten yksikön työskentely edistyi. Vuoden-parin sisällä alkoikin hahmottua viheliäisten ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvittavan järjestelmäpäivityksen kokonaiskuva, joka ohjasi julkista keskustelua ja tuotti pitkäjänteisen näkymän teollisuuden ja muun yhteiskunnan tulevaisuuteen.”

Ekologinen jälleenrakennus ja siirtymäpolitiikka

Alussa mainittiin jo siitymäpolitiikan kojelauta ja lausuntomme eduskunnan ympäristövaliokunnalle; molemmat kertovat siitä, mihin siirtymäpolitiikassa on ekologisen jälleenrakennuksen nimissä kiinnitettävä huomiota.

Ekologisen jälleenrakennuksen ja siirtymäpolitiikan hahmottamisessa suosittelemme myös marraskuussa ilmestynyttä Johan Wahlstenin työpaperia “To Assemble Society Anew?”, joka vertaili BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa muihin vastaaviin aloitteisiin maailmalla. Johan oli BIOS-harjoittelijana kuluneena vuonna.

Toimialakohtaisista ilmastotiekartoista 

Teollisuuden toimialat ovat Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) johdolla valmistelleet kukin oman vähähiilitiekarttansa, joiden tarkoituksena on hahmotella, miten teollisuus pääsee vuoden 2035 hiilineutraalisuus-tavoitteeseen. Lokakussa TEM julkaisi tiekarttojen yhteenvedon.

Antti Majava ja Tere Vadén ottivat tiekartat tarkasteluun niiden kokonaisuuden näkökulmasta ja löysivät kaksi ongelmaa, periaatteellisen ja konkreettisen. Tarkastelu julkaistiin lyhyempänä versiona Politiikasta.fi-sivustolla ja pidempänä BIOS-blogissa.

Periaatteellinen ongelma on, että tiekartat on laadittu ehdollisesta näkökulmasta: “jos näin ja näin käy, tavoitteeseen päästään (ja samalla toimiala kasvaa)”. Niissä ei ole tarkasteltu tapausta, jossa ehdot eivät toteudu, eikä myöskään ehtojen toteutumattomuuden todennäköisyyttä (toisin sanoen tiekarttojen päästöpolkujen riskejä).

Konkreettinen ongelma on, että kolmen suuren toimialan, metsä-, energia- ja kemianteollisuuden, tiekartat edellyttävät biomassojen käytön rajua lisäystä. Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Tähän sisältyy kolme riskiä

1. Kestävien biomassojen saatavuus on aina rajallinen.
2. Biomassojen kestävyyden todentaminen on haasteellista.
3. Biomassajakeiden sääntely tulee todennäköisesti muuttumaan.

Metsäteollisuuden, energiateollisuuden ja kemianteollisuuden tiekarttojen vaatimat puukuutiot olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran. Hakkuumäärien nostaminen lähelle vuosikasvua johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen. Metsäteollisuus kertookin tiekarttansa pohjaavan Luonnonvarakeskuksen tuottamaan malliin, jossa metsien kasvua lisätään huomattavasti intensiivisemmällä metsänhoidolla.

Riskien toteutuessa metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Työn tulevaisuudesta

Tero Toivanen osallistui lokakuussa Nesslingin ja Koneen säätiöiden sekä Ympäristötiedon foorumin Ympäristödialogeja-sarjan tilaisuuteen “Mitä tapahtuu työlle ekologisessa jälleenrakennuksessa?” Tero kirjoitti tapahtumaan kuuluvaan Minä väitän -sarjaan tekstin “Työtä ja työllisyyttä on ohjattava ekologisella siirtymäpolitiikalla”.

“Siirtymäpolitiikassa työtä häviää, mutta on todennäköistä, että kokonaisuutena työvoiman tarve pikemminkin lisääntyy. Tekeviä käsiä ja suunnittelevia aivoja tarvitaan vähähiilisessä maataloudessa, rakennusten energiatehokkuushankkeissa, liikenne- ja energiajärjestelmien suunnittelussa, metsien ennallistamisessa ja kalastuksessa – vain muutama esimerkki mainitakseni.

 

Työllisyyssiirtymä kytkeytyy elimellisesti koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan. Oikeudenmukaisen siirtymän mukaisesti työnsä menettäviä työntekijöitä on tuettava sosiaaliturvalla ja uusiin tehtäviin valmistavalla koulutuksella. Mikäli työtä ei synny markkinaehtoisesti, voi julkinen valta suunnata työvoimaa jälleenrakennustöihin esimerkki työpaikkatakuuohjelmalla. Nämä ratkaisut parantavat siirtymän sosiaalista hyväksyttävyyttä.”

Karoliina Lummaa “Sotkuiset maailmat” teoksen toimittajana

BIOS-tutkija Karoliina Lummaa oli mukana vuosina 2015–2018 toimineessa Sotkuiset maailmat -hankkeessa, jonka työhön pohjautuva samanniminen teos ilmestyi syksyllä Nykykulttuuri-sarjassa. Karoliina oli toinen teoksen toimittajista ja kirjoitti siihen johdatustekstit Elsi Hyttisen kanssa sekä oman artikkelinsa “Antroposeenidokumentit ympäristömuutosten ja kulttuuristen muutosten todisteina.”

WISE-hankkeen blogissa

Kollegamme Tapio Reinekoski kirjoitti lokakuussa ilmastoasiantuntemuksesta kuntahallinnossa. Liina-Maija Quist taas tarkasteli omassa kirjoituksessaan kansalaisaktiivisuutta Teksasissa koronavuoden aikana. 

BIOS mediassa ja esiintymässä

Emma Hakala kommentoi lokakuisessa Ylen jutussa turvallisuuspolitiikan muuttuvia haasteita. Ville Lähde selitti Ylioppilaslehden jutussa bruttokansantuotteen problematiikkaa hallitsevana yhteiskuntakehitystä ohjaavana mittarina. Tero Toivanen keskusteli tästä ja muista aiheista lokakuisessa Paradigman muutos -tilaisuudessa.

Ville Lähde oli keynote-puhuja lokakuussa Pirkanmaan ruokafoorumin avajaistilaisuudessa ja esiintyi marraskuussa Ekosäätiön paneelikeskustelussa “Ilmastohätätila ja kriisinhallinta” Helsingissä. Joulukuussa hän kommentoi Helsingin Sanomissa ilmastonmuutoksen tilaa koronapandemian aikana.

Lopuksi

Syyskuisessa London Review of Booksissa Bee Wilson loi katsauksen vehnän, tärkeimmän viljelykasvin, kulttuurihistoriaan. Suosittelemme Janne Säynäjäkankaan ja Ville Kellokummun lokakuista artikkelia “Biotaloutta vai kuitupuukapitalismia?Politiikasta.fi -lehdessä. Lucas Joel otti marraskuisessa The New York Timesin jutussaan vinkeän tulokulman menneeseen joukkosukupuuttoon. Thomas Oudman tarttui marraskuisessa esseessään David Attenboroughin jäähyväisdokumentin tiettyihin ongelmallisiin väitteisiin. Jenni Frilander kävi marraskuisessa Ylen jutussaan taas läpi ansiokkaasti luonnon monimuotoisuuden problematiikkaa lainsäädännön kannalta.

The New York Times julkaisi joulukuussa hienon Alexandra Keemanin kirjoittaman kirjailija Jeff VanderMeerin henkilökuvan. Ja niin & näin -lehden joulukuun numeron teemana on “Jäte”. Mukana on muun muassa Yrjö Hailan merkittävä essee, joka selventää “nielujen” ja “lähteiden” käsitteistöä, joka on olennaista ekologisten järjestelmien toiminnan hahmottamiselle ja nyky-yhteiskuntien aineenvaihdunnan omaleimaisuuden ymmärtämiselle.


BIOS-uutiskirje 12/2020. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

3.12.2020
BIOS:n lausunto eduskunnan ympäristövaliokunnalle: Agenda 2030 Suomi on ylikuluttava maa, jossa luonnonvarojen käyttö on kestämättömällä tasolla. Siksi agendan ympäristö- ja luonnonvaratavoitteet ovat ensisijaisia. Hyvät saavutukset muissa tavoitteissa eivät ole kestäviä, sikäli kun ne perustuvat ylikulutukseen. Lähtökohtana tulee olla systemaattinen näkemys luonnonvarojen käytön nykytilasta ja kestävästä tasosta. Ilman tätä määrittelyä viittaukset kestävään talouskasvuun tai kiertotalouteen jäävät sanahelinäksi.

Kirjallinen asiantuntijalausunto
BIOS-tutkimusyksikkö

Eduskunnan ympäristövaliokunta

Asia:
VNS 3/2020 vp Valtioneuvoston selonteko kestävän kehityksen globaalista
toimintaohjelmasta Agenda 2030:sta Kohti hiilineutraalia hyvinvointiyhteiskuntaa https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/VNS+3/2020

Lausunnon pääsanomat:

  • Agenda 2030:n eri tavoitteita ei tule arvioida samalla painoarvolla kaikissa yhteiskunnissa. Niiden tärkeysjärjestystä ja kiireellisyyttä tulee painottaa eri yhteiskuntien kipeimpien ekologisten, sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten ongelmien mukaan.
  • Suomi on ylikuluttava maa, jossa luonnonvarojen käyttö on kestämättömällä tasolla. Siksi agendan ympäristö- ja luonnonvaratavoitteet ovat ensisijaisia. Hyvät saavutukset muissa tavoitteissa eivät ole kestäviä, sikäli kun ne perustuvat ylikulutukseen. Lähtökohtana tulee olla systemaattinen näkemys luonnonvarojen käytön nykytilasta ja kestävästä tasosta. Ilman tätä määrittelyä viittaukset kestävään talouskasvuun tai kiertotalouteen jäävät sanahelinäksi.
  • Kuten ilmastopäästöille, myös luonnonvarojen kulutukselle tarvitaan konkreettinen tavoitetaso ja -vuosi toimenpiteiden suunnittelua ja niiden toteuttamisen seurantaa varten. Kumpaakin ekologisen kestävyyden indikaattoria tulee seurata jatkuvasti vähintään samalla vakavuudella ja ohjaavalla vaikutuksella kuin tällä hetkellä esimerkiksi työllisyyskehitystä: mikäli riittävää muutosta ei havaita, on voimakkaampien toimien aika.
  • Suomen kaltaisissa vauraissa ja ylikuluttavissa yhteiskunnissa Agenda 2030:sta ei tule hakea tukea talouskasvustrategialle. Talouskasvun ensisijaisuus houkuttelee lisäämään mitä tahansa tuotantoa, kulutusta ja työllisyyttä.
  • Kasvustrategian sijaan tarvitaan ekologista siirtymäpolitiikkaa, jonka ensisijaisena tavoitteena on turvata inhimillisen hyvinvoinnin materiaalinen ja ekologinen perusta. Agenda 2030 tulee tulkita tässä tärkeysjärjestyksessä.

***

Kiitämme mahdollisuudesta antaa monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta lausunto Valtioneuvoston selonteosta koskien kestävän kehityksen globaalia toimintaohjelmaa Agenda 2030.

Selonteon perustava ongelma on, että siinä ei oteta huomioon suomalaisen yhteiskunnan luonnonvarojen kulutusta riittävällä vakavuudella. Näin ekologinen kestävyys jää alisteiseksi muille kestävyystavoitteille huolimatta siitä, että sanatasolla selonteko tunnistaa sen ensisijaisuuden.

Agenda 2030:n tavoitteita ei pidä tarkastella samalla painoarvolla missä tahansa yhteiskunnallisessa tilanteessa, sillä ekologiset, taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset ongelmat ja haasteet vaihtelevat ympäri maailman. Tavoitteiden tärkeysjärjestystä ja kiireellisyyttä tulee siten painottaa kipeimpien haasteiden ja ongelmien mukaan.

Suomi on globaalisti katsoen ylikuluttava yhteiskunta. Myös vienti huomioiden suomalaisten luonnonvarojen kulutus on globaalisti hyvin korkealla tasolla ylittäen yli tuplasti eurooppalaisen keskitason ja ollen korkeampi kuin Kiinassa ja Yhdysvalloissa[1]. Kuten selonteossa mainitaan (s. 70), suomalainen per capita materiaalijalanjälki on erittäin korkealla tasolla, 29 tonnia – joskaan käytettyä indikaattoria ei mainita, mikä on iso puute (ks. indikaattoreista alempana).

BIOS-tutkimusyksikkö on kartoittanut työssään tutkimuksia, joissa on arvioitu kestävän luonnonvarojen kulutuksen tasoa, ja suomalaisen kulutuksen kestäväksi tasoksi olemme arvioineet parhaaseen tietoon perustuen noin 70% nykyistä alemman. Selonteosta puuttuu tyystin tällainen systemaattinen nykytason arviointi ja tavoitetason asettaminen. Sen sijaan arvio Suomesta kestävyyden kansainvälisenä kärkenä otetaan kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi (s. 9).

Suomen kaltaisissa vauraissa yhteiskunnissa Agenda 2030:n ympäristö- ja luonnonvaratavoitteille täytyy kuitenkin ehdottomasti antaa suhteellisesti suurempi painoarvo, sillä muiden kestävyystavoitteiden hyvä tila on saavutettu merkittävässä määrin suurella ympäristökuormituksella ja luonnonvarojen kulutuksella. Agenda 2030 ei siis ole neutraali asteikko, jota voidaan soveltaa samoin painotuksin minkä tahansa yhteiskunnan tarkasteluun, vaan se on työkalu globaalin kestävyyden rakentamiseksi ja kulloistenkin tärkeimpien haasteiden paikantamiseksi. Suomalaisen yhteiskunnan kestämätöntä ympäristökuormaa ei voi kuitata sillä, että tilanne on muissa tavoitteissa hyvä.

Ylipäätään kaikkia kestävän kehityksen päämääriä ei voi arvioida samalla viivalla, vaan toiset ovat perustavampia, edellytyksiä muiden toteuttamiselle. Selonteossa todetaankin: “Luonnon hyvinvointi on reunaehto ja edellytys myös ihmisten elämälle ja hyvinvoinnille.” (s. 14) Selonteossa viitataan myös kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin näkemykseen, että luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen on keskeinen edellytys kestävyysmuutokselle (s. 109). Kansainvälisessä tutkimuksessa on päädytty yhä uudelleen siihen näkemykseen, että yhteiskuntien ekologisen kestävyyden mittaamisessa ja seurannassa ilmastonmuutosta seuraavien indikaattorien rinnalla tarvitaan ehdottomasti kattavia luonnonvarojen kulutusta seuraavia indikaattoreita[2]. Luonnonvarojen kulutus ei ole vain yksi kestävyyttä mittaava asia muiden joukossa, vaan se antaa olennaisen tilannekuvan yhteiskuntien ekologisten ja materiaalisten edellytysten kehityksestä. Luonnonvarojen ylikulutus kiihdyttää lukuisia muita ympäristöongelmia, esimerkiksi elonkirjon hupenemista eri saroilla.

Selonteko ei kuitenkaan heijasta näitä näkemyksiä konkreettisesti. Luonnonvarojen kulutus on läsnä kansallisen kestävän kehityksen tilan seurannassa (Luku 2) ainoastaan seurantakorin “Resurssiviisas talous ja hiilineutraali yhteiskunta” yhtenä indikaattorina (RMC)[3], eikä koko asiaa edes mainita leipätekstin vastaavassa kohdassa (s. 10). Suomalaisten globaalisti katsoen poikkeuksellisen korkea materiaalijalanjälki todetaan, mutta kuten todettua, ilman tietoa käytetystä indikaattorista ja kansainvälistä vertailua (s. 70).

Edellä mainittu luonnonvarojen kulutusta seuraava indikaattori RMC on myös puutteellinen, sillä se ei ota huomioon suomalaisen yhteiskunnan kulutuksen “piilovirtoja” maailmalla. Tilastokeskuksen kokoamissa Luonnonvarojen kokonaiskäyttöä (TMR) koskevissa laskelmissa käy hyvin ilmi, miten suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunta on voimakkaasti riippuvainen muualle maailmaan ulkoistetusta kulutuksesta ja siihen liittyvistä ympäristöongelmista[4]. Esimerkiksi noin 90% suomalaisen ruoankulutuksen makean veden käytöstä tapahtuu maan rajojen ulkopuolella, ja yli 90% biodiversiteettivaikutuksista[5]. Mikä tärkeintä, piilovirrat huomioiden suomalaisen yhteiskunnan luonnonvarojen kokonaiskäyttö on edelleen kasvussa, eli kehityssuunta on kestävyyspäämäärille päinvastainen[6].

Osa tästä kulutuksesta kohdistuu muualle suomalaisten vientituotteiden muodossa, mutta viennin huomioiva kotimainen luonnonvarojen kokonaiskulutus (TMC) on joka tapauksessa hyvin korkealla ja korkeampi kuin selonteossa siteerattu materiaalijalanjälki. Suomalaisen elämäntavan ulkoistetut ympäristövaikutukset mainitaan selonteossa kuitenkin ulkoistetun vedenkulutuksen lisäksi (s. 46) vain ohimennen tietoaukkona (s. 12) kohdassa “Globaali vastuu ja johdonmukaisuus”, vaikka tämä on aivan keskeinen puute suomalaisen yhteiskunnan kestävyyden tilan tarkastelussa.

Oireellista on myös se, että seurantakorissa “Resurssiviisas talous ja hiilineutraali yhteiskunta” ei seurata yleisen kierrätysasteen kehitystä vaan Tekesin rahoitusta resurssitehokkaisiin hankkeisiin[7]. Rahoitus kehitystyöhön ei kerro vielä siitä, seuraako hankkeista sellaista kierrätystä ja materiaalitehokkuutta, joka vie kohti luonnonvarojen kokonaiskulutuksen vähentämistä. Kattavammin mitatun luonnonvarojen kulutuksen ja kierrätysasteen kehityksen rinnakkainen seuranta antaisi huomattavasti parempaa ohjausinformaatiota. Tämä on merkittävä tietoaukko kestävän kehityksen seurannassa.

Kokoavasti: luonnonvarojen kulutus tulisi nostaa kansallisen kestävän kehityksen tilan määrittelyssä keskeiseen asemaan. Sitä on seurattava tavalla, joka ottaa kunnolla huomioon suomalaisen elämäntavan ulkoistetun kulutuksen. Kuten ilmastopäästöille, myös luonnonvarojen kulutukselle tarvitaan konkreettinen tavoitetaso ja -vuosi toimenpiteiden suunnittelua ja niiden toteuttamisen seurantaa varten. Kumpaakin keskeistä ekologisen kestävyyden indikaattoria tulisi seurata jatkuvasti vähintään samalla vakavuudella ja ohjaavalla vaikutuksella kuin tällä hetkellä esimerkiksi työllisyyskehitystä: mikäli riittävää muutosta ei havaita, on voimakkaampien toimien aika. BIOS-tutkimusyksikkö on kehittänyt tällaisen työn pohjaksi siirtymäpolitiikan kojelaudan[8].

Ilman kestävyyden perustavien ekologisten ja materiaalisten tavoitteiden systemaattista määrittelyä selonteon toistuvat viittaukset “kestävään talouskasvuun” ja “kiertotalouteen” jäävät epämääräisiksi. Tämä liittyy Agenda 2030:n tavoitteiden yleisempään problematiikkaan, sillä tavoitteissa on myös sisäistä ristiriitaisuutta – etenkin jos niitä sovelletaan edellä kuvatulla tavalla hahmottamatta tavoitteiden välisiä tärkeyseroja ja kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta. Kuten heinäkuisessa Nature-lehden pääkirjoituksessa todettiin, kestävän kehityksen tavoitteiden (SDG) irrottaminen taloudelliseen kasvuun pohjaavista strategioista on välttämätöntä, samoin irrottautuminen sellaisista taloudellisen kehityksen mittareista, jotka eivät pysty tekemään eroa kestävän ja kestämättömän toiminnan välillä[9].

Oireellisesti Valtioneuvoston selonteossa kuitenkin todetaan: “Perinteisten taloudellisten mittarien tukena ja rinnalla päätöksenteon valmistelun tukena hyödynnetään mittareita, jotka kuvaavat taloudellista, ekologista ja sosiaalista hyvinvointia.” (s. 18) Politiikkaohjauksen lähtökohtana BKT kuitenkin nimenomaan ohjaa arvottamaan positiivisesti kasvua millä tahansa toiminnan saralla. Ilman perustavampaa uudistustyötä rinnakkaisten mittarien rooli jää vähäiseksi, yksityiskohtia täydentäväksi mutta alisteiseksi kestävyyden määrittelyssä.

Suomen kaltaisissa vauraissa ja ylikuluttavissa yhteiskunnissa Agenda 2030:sta ei tule hakea tukea talouskasvustrategialle. Talouskasvun ensisijaisuus houkuttelee lisäämään mitä tahansa tuotantoa, kulutusta ja työllisyyttä, mikä ajaa luonnonvarojen kulutuksen kasvua entisestään. Kasvustrategian sijaan kestävän kehityksen rakentamiseen tarvitaan siirtymäpolitiikkaa[10]. Nykyinen hallitus on todennut hallitusohjelmassaan edistävänsä ekologista jälleenrakennusta[11]. BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama käsite ekologinen jälleenrakennus tarkoittaa suomalaisen yhteiskunnan kriittisen tärkeää siirtymävaihetta nykyisestä kestämättömästä tilanteesta kohti yhteiskuntaa, joka pystyy turvaamaan kansalaisten monipuolisen hyvinvoinnin yhtäältä ensin hiilineutraalisti ja tulevaisuudessa hiilinegatiivisesti, mutta toisaalta myös vähentäen muuta ympäristökuormaa.

Siirtymäpolitiikka tarkoittaa pyrkimystä suunnitella yhteiskunnallisia kehityspolkuja, jossa toimet tukevat toisiaan ja kestävyyden päämäärät määritellään kiireellisyyden ja ensisijaisuuden pohjalta, ei kirjavana toimenpideluettelona. Myös Agenda 2030:n tavoitteita tulee tulkita ja asettaa tärkeysjärjestykseen Suomessa siirtymäpolitiikan näkökulmasta. Tällainen ajojärjestyksen määrittely on erityisen tärkeää pandemiakriisin aikana ja elvytystoimia silmällä pitäen[12]. Luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen on tässä aivan keskeinen päämäärä, ja se edellyttää koordinoitua toiminnan muutosta kaikilla sektoreilla. Taloudellista kasvua voi olla siksi joillain toiminta-alueilla, kun taas toisaalla toiminnan on vähennyttävä – nämä erottelut täytyy määritellä toimenpiteiden pohjaksi sen sijaan, että viitataan yleisluontoisesti “kestävään talouskasvuun”. Samalla työllisyydessä tapahtuu siirtymiä: yleisen työllisyysasteen sijaan on seurattava siirtymätyöllisyyttä eli tuettava ja organisoitava työtä, joka on ekologisen jälleenrakennuksen päämäärien mukaista.

Näin ollen BIOS-tutkimusyksikkö peräänkuuluttaa lausunnossaan kestävän kehityksen globaalin tavoiteohjelman kansallisten tavoitteiden uudelleenmäärittelyä ekologisen siirtymäpolitiikan mukaiseksi.

Kunnioittavasti,

BIOS-tutkimusyksikkö

2.12.2020
Siirtymäpolitiikan kojelauta: uusi valtionjohdon työkalu ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin Kojelauta kokoaa yhteen viisi mittaria, joita tarkkailemalla valtionjohto, toimittajat ja kansalaiset voivat seurata, miten Suomi onnistuu siirtymäpolitiikassaan. Mittarit ovat hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys.

Siirtymäpolitiikan kojelauta osoitteessa kojelauta.bios.fi

Suomi on sitoutunut vähentämään radikaalisti ilmastopäästöjään ja kääntämään luonnon monimuotoisuuden kasvuun seuraavien vuosien aikana. Onnistuminen edellyttää fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta luopumista. Jotta samaan aikaan voidaan turvata edellytykset hyvään ihmiselämään, on uudistettava energiaan, liikkumiseen, asumiseen ja ruokaan liittyvät perusjärjestelmät kokonaisvaltaisesti. Mittava urakka vaatii suunnitelmallisuutta ja määrätietoisuutta. Lisäksi se määrittää työllisyyden ja teollisuuden tulevaisuuden uusiksi.

Bruttokansantuotteen kasvu, julkinen velka ja yleinen työllisyysaste kertovat hyvin vähän tässä tehtävässä onnistumisesta. Kuitenkin juuri ne ohjaavat valtionjohdon työskentelyä ja suurta osaa julkisesta keskustelusta. Samalla on vaarana menettää mahdollisuus käyttää koronapandemian aiheuttama shokki hyödyksi: talouden uudelleensuuntaamisen sijaan talous pyritään elvyttämään entisen kaltaiseksi. Valtionjohdolla ei ole toimivia mittareita talouden laadulliseen muutokseen.

Tätä aukkoa paikatakseen BIOS-tutkimusyksikkö on rakentanut siirtymäpolitiikan kojelaudan ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin. Kojelauta kokoaa yhteen viisi mittaria, joita tarkkailemalla valtionjohto, toimittajat ja kansalaiset voivat seurata, miten Suomi onnistuu siirtymäpolitiikassaan. Mittarit ovat hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys.

Hiilitasapaino ja luonnonvarojen kokonaiskäyttö asettavat Suomelle kansallisen tason tavoitteet ilmastopäästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämiseksi tietyssä ajassa. Valtion maksukyky kuvaa rahataloudellisia edellytyksiä julkisten palveluiden ja investointien maksamiseksi ekologisen jälleenrakennuksen aikana ja sen jälkeen – ja irrottaa maksukyvyn bruttokansantuotteen kasvusta. Yhteiskunnallinen resilienssi osoittaa liikennevaloperiaatteella, kokevatko kansalaiset olevansa yhteisessä veneessä, kun Suomi toteuttaa ekologista jälleenrakennusta: vihreällä resilienssi on hyvällä tasolla, keltaisella koetusta oikeudenmukaisuudesta on syytä olla huolissaan ja punaisella ollaan vaarallisilla vesillä. Siirtymätyöllisyys näyttää sektorikohtaisesti, miten nykyinen työllisyystilanne vastaa ekologisen jälleenrakennuksen vaatimaa työllisyyttä.

Tutustu siirtymäpolitiikan kojelautaan tarkemmin osoitteessa https://kojelauta.bios.fi

Helsingin taidemuseo HAM tilasi BIOS-tutkimusyksiköltä teoksen alun perin kesäksi 2020 Helsinki Biennaaliin Vallisaareen. Siirtymäpolitiikan kojelauta on osa tätä teoskokonaisuutta, ja se oli ensimmäisen kerran esillä HAM-salissa 15.–27.9.2020.