22.6.2020
UUTISKIRJE 6/2020 Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin.

Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin.
Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Raakun inventointia. Kuva Kim Lindgren, Wikimedia Commons, GFDL.

MAAILMALTA

Ilmastonmuutoksen hillinnän kohtalonhetket

Kun pandemian pahimmista ajoista on toistaiseksi päästy yli, ilmastopäästöt ovat kääntymässä jälleen nousuun. Oli lähtöjään päivänselvää, että kestäviä päästöleikkauksia ei saataisi aikaan koronan hillinnän kaltaisella rysähdyksellä vaan tarvittaisiin pitkäjänteistä siirtymäpolitiikkaa. Aivan yhtä selvää on, että kolme vuotta sitten lanseeratun “hiilen lain” mukaan jatkuvien kunnianhimoisten päästövähennysten täytyisi alkaa juuri nyt, jotta minkäänlaisissa turvarajoissa pysyminen olisi mahdollista. Tämän vuosikymmenen aikana päästöt olisi puolitettava globaalisti. Siksi paluu entiselle epäonnistuneen ilmastopolitiikan uralle olisi kohtalokasta, kuten Maailman energiajärjestön (IEA) johtaja Fatih Birol muistutti kesäkuussa (yhtä tiukkaan sävyyn hän puhui maaliskuussakin).

Tilannetta kuvasivat karusti ilmastotutkijat Kevin Anderson, John F. Broderick ja Isak Stoddard toukokuun lopulla julkaistussa artikkelissa “A factor of two: how the mitigation plans of ‘climate progressive’ nations fall short of Paris-compliant pathways.” Artikkelin sanoma on tiivistetty tässä lehdistötiedotteessa sekä tutkijoiden kirjoittamassa Ecologist-lehden jutussa.

Artikkelin mukaan yhdenkään maan ilmastotoimien kunnianhimo ei ole linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa, ja jopa edistyksellisyydestään kiitettyjen Ruotsin ja Iso-Britannian täytyisi vähintään tuplata päästöleikkausten tahti ja aikaistaa hiilineutraalisuustavoitteitaan (minkä jälkeen tavoitteen täytyy olla hiilinegatiivisuus). Oikeudenmukaisuussyistä kehittyville maille on annettava enemmän liikkumavaraa, mutta silti niillekin artikkelissa asetetaan hyvin tiukat päästötavoitteet, jotka ylittävät reilusti näiden maiden nykyiset vapaaehtoiset sitoumukset. Lisäksi joitain runsaasti öljyä tuottavia maita on artikkelissa siirretty vastuiltaan “kehittyneiden” maiden kategoriaan. Vauraiden maiden vastuuta ei siis voi väistellä viittaamalla kehittyvien maiden kasvuun. Kaikkien on toimittava. Pikemmin tutkijat muistuttavat, että köyhemmät maat tarvitsevat tukea kovassa ilmastourakassaan, sillä ne eivät voi tukeutua vuosikymmenien (tai yli vuosisadan) aikana rakentuneeseen vauraaseen infrastruktuuriin toisin kuin vaikka Suomi.

Kirjoittajien mukaan heidän arvionsa eri maille jyvittyvästä päästöbudjetista on konservatiivinen, sillä tulevan IPCC-raportin mallinnukset (AR6) tiukentavat sitä oletettavasti entisestään. He eivät myöskään tukeudu laskelmissaan hiilen talteenottoon tai “negatiivisiin päästöihin” (NET), koska niiden käynnistymisestä ajoissa ja suuressa mitassa ei ole mitään merkkejä. Nämä päästötavoitteet ovat siis ehdoton minimi, jotta voidaan edes yrittää tavoitella 2 asteen turvarajaa. Tiukemman 1,5 asteen turvarajan tavoittaminen lienee jo käytännössä mahdotonta. Mutta kuten monta kertaa on muistutettu, jokaisen epäonnistumisen jälkeen on vielä pahempia epäonnistumisia: 2,5 astetta on valtavasti pahempi kuin 2 astetta, 3 asteesta puhumattakaan. Turvarajan ylittäminen siis tekee päästövähennyksistä vain entistä tärkeämpiä.

Artikkelissa peräänkuulutetaan samanlaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista mobilisaatiota kuin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Päästövähennysten taakkaa ei voida kaupata sektorilta toiselle, vaan niitä tarvitaan kaikilla yhteiskuntien aloilla. Edes Marshall-avun tai sotamobilisaation kaltaiset vertauskuvat eivät kuitenkaan heidän mukaansa tavoita sitä, että on muokattava nopeasti energiajärjestelmä, joka on pyörittänyt yhteiskuntia puolitoista vuosisataa.

Ecologist-lehden artikkelissaan Anderson ja Stoddard käyttävät kovaa kieltä puhuessaan siitä, miten “epäonnistumisia on kierrätetty orwellilaisesti onnistumisen kertomukseksi” nojaamalla etenkin unelmiin negatiivisista päästöistä sekä julkilausumiin ilman käytännön politiikkatoimia.

“Tämä voi olla kolonialismin pitkän historian ulottamista tulevaan, jolloin ylimielisesti odotetaan köyhien maiden hyväksyvän vieläkin pienemmät hiilibudjetit, jotta voidaan kompensoida rikkaiden maiden haluttomuus kyseenalaistaa sosioekonomisia paradigmojaan. Tai kenties vallalla on laaja mutta hiljainen hyväksyntä sille, että Pariisin sopimus oli lähinnä vain retorinen väline ja sen lämpenemisen turvarajat ovat vain kätevää ja valheellista harhautusta.”

Tilanteen kriittisyyttä korostavat myös toukokuussa julkaissut arviot siitä, että ilmastopolitiikan epäonnistuessa kunnolla jo 50 vuoden kuluttua jotkin planeetan osat olisivat kelvottomia ihmiselämälle, mikä ajaisi jopa 3 miljardia ihmistä kestämättömiin olosuhteisiin. Tällaisia olosuhteita ei olisi nähty tutkimusryhmään kuuluvan Tim Lentonin mukaan koko ihmisapinoiden historian aikana. Näin paha kehitysura vältetään, jos päästövähennyksissä edetään. Mutta jos päästöt jatkavat edelleen kasvuaan, tutkimus kuvastaa, miten nopeasti ja rajusti maailman tilanne pahenee. Tutkimusryhmän edustajat ovat kuvanneet haastatteluissa, miten luvut “löivät heidät kanveesiin”, sillä ennustetun muutoksen nopeus yllätti heidät täysin.

Kesäkuussa uutisoitiin näkyvästi tutkimuksesta, jonka mukaan ilmastomalleissa käytettyä  “ilmastoherkkyttä” voidaan joutua arvioimaan uusiksi. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon keskimääräinen lämpötila nousee suhteessa kasvihuonekaasujen pitoisuuteen ilmakehässä. (Kirjoitimme aiheesta parin vuoden takaisessa uutiskirjeessämme.) Mitä herkempi ilmasto on, sitä korkeampia ovat kuumenemisen ennusteet. Tuoreessa tutkimuksessa esitettiin, että aiempien vallitsevien näkemysten vastaisesti pilvillä olisikin nettona lämmittävä vaikutus. Ilmastoherkkyyttä koskevia tutkimuksia on käynnissä suuri määrä, ja niillä pyritään tarkentamaan arvioita tulevaa IPCC:n raporttia varten. Parin vuoden aikana on käyty kiihkeää tieteellistä keskustelua siitä, joudutaanko näkemyksiä ilmastoherkkyydestä joutua rukkaamaan ylöspäin. Tämä uusi tutkimus on siis vain yksi ääni keskustelussa, jossa ruoditaan ilmastotieteen ehkä tärkeintä yksittäistä muuttujaa. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi tästä Nature-lehden kirjoituksesta.

Tätä taustaa vasten oli hämmentävää lukea Nature-lehden kesäkuista kommenttikirjoitusta. Vaikka tekstin pääaiheena olivat koronakriisi ja vihreä elvytys, pääsanomaa varjosti ilmastopoliittisen “pragmatismin” ja “poliittisen realismin” peräänkuuluttaminen vastakohtana “vihreälle nirvanalle”. Käsittämättömästi tekstissä esimerkiksi puhuttiin kuluneen vuosikymmenen aikana “tasaantuneista” päästöistä. Positiivisia esimerkkejä toiminnalle haettiin neuvostovallan romahduksen ja vuoden 2008 talouskriisin jälkeisistä toimista – vaikka pienen notkahduksen jälkeen päästöt kuitenkin jatkoivat kiivasta kasvua. Kirjoituksen pyrkimys peräänkuuluttaa kestäviä ja samalla työllisyyttä luovia elvytystoimia on mielekäs, mutta sen tilanneanalyysi on niin aikansa elänyt, että sen julkaiseminen arvovaltaisessa tiedelehdessä oli kovin kummallista.

Sukupuuttoaalto kiihtyy

Kesäkuun alussa uutisoitiin myös tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkasteli käynnissä olevaa ja edelleen kiihtyvää kuudetta sukupuuttoaaltoa. Tutkimuksessa kartoitettiin sukupuuton partaalla olevia selkärankaisia maaeläinlajeja ja arvioitiin hyvin tiukoillakin kriteereillä yli 500 lajin kuolevan sukupuuttoon seuraavan parin vuosikymmenen aikana (suunnilleen saman verran on todettu kuolleen sukupuuttoon edeltävien sadan vuoden aikana). Sukupuuttotahti on aiempia arvioita paljon nopeampi ja kiihtyy siis edelleen. (Tutkimuksen tuloksista voi lukea näissä New York Timesin ja Helsingin Sanomien artikkeleissa.)

Huhtikuussa saatiin taas lisää tutkimustietoa myös hyönteistuhojen laajuudesta. Globaalisti yleistäen hyönteisten runsaus on tuoreen kartoituksen mukaan laskenut 25%, joskin erot ovat suuria eri hyönteisryhmien ja alueiden välillä. Koska tutkimustietoa asiasta on edelleen aivan liian vähän, kokonaisarviot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Joka tapauksessa on nyt täysin kiistämätöntä, että “hyönteisten joukkotuho” on käynnissä. Toisesta tuoreesta kattavasta kartoituksesta uutisoitiin lokakuussa.

Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin hupenemisen yhteyksiä käsittelevässä huhtikuisessa tutkimuksessa Nature-lehdessä taas varoitettiin siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset elonkirjoon voivat ilmetä hitaan heikkenemisen sijaan äkillisinä hyppäyksellisinä muutoksina monilla alueilla. Taustalla on, että samoilla alueilla elävillä lajeilla on samankaltaisia ympäristövaatimuksia. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen ei tarvitse olla rajua ja nopeaa aiheuttaakseen hyppäyksellisiä ekologiaia muutoksia. Monimutkaisissa ekologisissa järjestelmissä on omanlaisiaan “keikahduspisteitä”.

Suomessakin puhuttiin elonkirjon hupenemisesta pandemian keskellä, kun Syke tiedotti valmistumassa olevasta tutkimuksestaan toukokuussa (Ylen uutinen aiheesta). Vaikka Syke korostaa käytettävissä olevia keinoja biodiversiteetin hupenemisen pysäyttämiseksi, raportissa annetaan synkkiä arvioita tähänastisten toimien onnistumisesta – hyvin harvat ovat oikeasti parantaneet tai säilyttäneet luonnon monimuotoisuutta. Raportissa myös  muistutetaan, että talouskasvua ei ole saatu mitenkään “irtikytkettyä” tästä perustavasta ympäristövaikutuksesta.

 

BIOS

Ruokajärjestelmä on yhä alttiimpi kriiseille

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin tutkija Ville Lähteen pitkä artikkeli “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”, joka on populaari versio työn alla olevasta tieteellisestä näkökulma-artikkelista. Kymmeniä tutkimuksia kartoittavassa artikkelissa Lähde kuvaa globaalin ruokajärjestelmän luonteenpiirteitä, joiden ansiosta nopeasti leviävät häiriöt voivat saada aikaan yllättäviä laajoja ruokakriisejä. Etenkin COVID19-pandemian myötä on käyty kiihkeää keskustelua paikallisten ruokajärjestelmien ja huoltovarmuuden merkityksestä, mikä on eittämättä tärkeää. Vanha dogmaattinen ajatus globaalin ruokajärjestelmän taloudellisesta “optimaalisuudesta” ja ekologisista hyveistä ei kanna, kun tarkastellaan kokonaiskuvaa. Lähde kuitenkin muistuttaa, että liian vahva vetäytyminen paikallisuuteen olisi sekin tuhoisaa. Tarvitaan ruokajärjestelmää, joka yhdistää paikallisen omaleimaisuuden ja globaalin vaihdon hyveet, sillä kestävyyden ja resilienssin rakentaminen paikallisella, alueellisella ja globaalilla tasolla edellyttää eri keinoja.

“Kriisien aikana vallitsevaa ruokajärjestelmää haastavien lähestymistapojen uskottavuus voi kasvaa, mutta ei ole mitään tapaa, jolla ne itsestään laajentuvat tai ”skaalautuvat”. Itse asiassa muotikäsite skaalautuminen ei toimi hyvin tässä kysymyksessä, sillä samojen ”parhaiden käytäntöjen” leviämisen sijaan tarvitaan ruokajärjestelmän mosaiikkisuutta. Tarvitaan poliittista joukkovoimaa luomaan elintilaa paikallisille ja alueellisille ratkaisuille. Ruokapolitiikan valtarakenteet tukevat tällä hetkellä globaalia yhdenmuotoistumista ja kapeasti määritellyn ”tehokkuuden” sanelemaa työnjakoa.”

Mitä on posthumanismi?

Tiede & edistys -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa käytiin kiinnostava keskustelu “posthumanismin” käsitteestä filosofi Sami Pihlströmin kirjoituksen pohjalta. Filosofi Inkeri Koskisen lisäksi BIOS-tutkija Karoliina Lummaa analysoi ja kritisoi Pihlströmin näkemyksiä kirjoituksessaan “Posthumanismin puolustus”.

“En itse halua sellaista posthumanismia, joka kaventaisi ihmisen vapauksia esimerkiksi biologiaan vedoten, mutta en myöskään halua sellaista humanismia, joka asettaa eläimet lajin perusteella suljetun ja valmiin filosofisiin kategorioihin. Pelkään (ja tiedän), että filosofiasta on lyhyt matka käytäntöihin, joissa eläinten elämä konkreettisesti on suljettua ja valmista.”

Väestönkasvua ei hillitä kovilla asenteilla

Ville Lähde kirjoitti Ulkoministeriön Kehitys-lehden kesäkuun numerossa väestönkasvusta otsikolla “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”. Kirjoitus tiivistää väestötutkimuksen näkemyksiä, joita Lähde on esitellyt muun muassa BIOS-blogin kirjoituksissa “Väestökasvun perusasiat haltuun” ja “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä”. Tuoreessa kirjoituksessa hän muistuttaa:

“Käynnissä on itseään ruokkiva kehä. Köyhyyden ja turvattomuuden seurauksena keskimääräinen lapsiluku vähenee vain hitaasti tai ei lainkaan, mikä entisestään vaikeuttaa köyhyyden voittamista. Heikko terveydenhuolto lisää kuolleisuutta, mikä sekin pitää syntyvyyden korkeana. Sanotaan, että jokaista kuollutta lasta kohden syntyy kaksi tai kolme lisää. Pakkokeinoilla ei tällaista kierrettä katkaista.


Emme voi myöskään yksioikoisesti kieltää, etteikö väestönkasvu olisi ympäristöongelma, vaikka ihmisten kulutustaso ja ilmastopäästöt olisivat alhaiset. Tällainen naiivi ajattelu sivuuttaa sen, että paikallinen sitkeä väestönkasvu pahentaa alueellisia ympäristöongelmia, kuten metsäkatoa tai makean veden niukkuutta, vaikka alue tuottaisikin vain pienen osan globaaleista päästöistä. Myös tämä vaikeuttaa kurjuuden kierteen katkaisemista.”

Tieteen ja päätöksenteon avoimuudesta

Kesäkuisessa BIOS-blogikirjoituksessa “Pandemia osoittaa, miksi tutkimustiedon ja päätöksenteossa käytettyjen mallien avoimuus on tärkeää” käsitellään otsikon mukaisesti tutkimuksen avoimuuden kysymyksiä etenkin politiikkasuhteiden kannalta. Koska kipeissä asiantuntemusta vaativissa kysymyksissä ihmiset toimittajista tavan kansalaisiin joka tapauksessa muodostavat omia tulkintojaan tilanteesta ja arvioivat jatkuvasti suhdettaan tiedon auktoriteetteihin, tulisi tieteen yhteiskuntasuhteista pitää aktiivisesti huolta myös tieteen puolelta. Tieteellinen lukutaito edellyttää vaalimista. Avoimuus on myös kriittisen tärkeää siksi, että monimutkaisten ja vaikeiden ilmiöiden tutkimuksessa on väistämättä näkemyseroja tutkimustahojen välillä. Vain oletusten ja mallinnusten avoimuus mahdollistaa kunnollisen kriittisen keskustelun, joka on vastalääkettä silkalle tiede-epäluulolle. Suosittelemme myös Jaakko Kuorikosken ja Samuli Reijulan artikkelia Alusta! -lehdessä. Siinä he selittävät erinomaisesti tieteellisen mallintamisen merkitystä ja luonnetta.

Energiamuutos ei ole vain määrän vaan myös laadun kysymys

BIOS-tutkija Tere Vadén kirjoitti kesäkuussa WISE-hankkeen blogin tekstissä “Viheliäisyys ja skaalautuvuus energiamurroksen näkökulmasta” siitä, miten tärkeää energiantuotannon ja -kulutuksen kysymyksissä on, minkä laatuista energiaa saadaan käyttöön. Aivan kuten luonnonvarakysymyksissä, myös energiakysymyksissä olennaista on laadullisuuden ymmärtäminen. Esimerkiksi koronakriisin keskellä erilaisten öljytuotteiden laatujen merkitys on tullut esiin mitä kouriintuntuvimmin:

“Kriisi laski ensin (maaliskuun tienoilla) erityisesti kerosiinin ja bensan kulutusta, mutta vähemmän dieselin, jota kuluu etupäässä raskaammissa työkoneissa. Nyt kesäkuussa tilanne on kääntynyt toisinpäin: bensan kulutus toipuu ja dieseliä on liikaa. Koska bensaa ei saa tehtyä tekemättä samalla dieseliä ja toisinpäin, painaa vuoroin bensan vuoroin dieselin ylitarjonta jalostamojen taloutta.”

Fossiilitalouden mittakaavassa ja etenkin öljyn kätevässä monikäyttöisyydessä yhdistyvät ominaisuudet, jotka ovat mahdollistaneet nykyään muotisanaksikin muodostuneen “skaalautumisen”. Kun energiaa on käytössä kohtuukustannuksin mielin määrin, esimerkiksi ruoantuotannon olosuhteita on mahdollista yhtenäistää ja kasvutekijöitä pakottaa tiettyyn suuntaan niin, että periaatteessa mitä vain voi kasvattaa missä vain. Mutta kun fossiilienergian tietynlaisuuteen kuuluu myös lopulta ilmastonmuutos, skaalautumisen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi.

Öljystä kun puhutaan, niin mainittakoon myös, että edellä mainittu IEA:n johtaja Fatih Birol varoitti kesäkuussa myös siitä, että öljytuotteiden kysyntä voi nousta pandemiarajoitusten purkautumisen jälkeen ennätysmäisen korkeaksi, jos kehitystä ei ohjata oikeaan suuntaan. Lupaava signaali oli myös Economist-lehden kesäkuinen analyysi siitä, miten öljyalan investoinnit voivat olla romahtaneet pysyvästi.

LOPUKSI

Suosittelemme tutustumista “ekologista hyvinvaltiota” tutkivaan ORSI-tutkimushankkeen toimintaan, esimerkiksi tähän toukokuiseen kirjoitukseen. Jos on ihmetyttänyt, miten taloustuntijat voivat toistuvasti arvioida ilmastonmuutoksen taloudellisia kustannuksia olemattoman pieniksi, puoskaroinnin taustoihin voi tutustua tässä perusteellisessa kirjoituksessa. Kiitämme Finnwatchin oivallista kannanottoa “Hiilineutraaliuden tulee olla vain välitavoite” ja suosittelemme professori Janne Hukkisen kirjoitusta “Ympäristökriiseihin pitää varautua yhä paremmin”. Yhdysvaltain presidentinvaalien lähestyessä suosittelemme Eric Fonerin oivallista artikkelia London Review of Books -lehdessä.

9.6.2020
Pandemia osoittaa, miksi tutkimustiedon ja päätöksenteossa käytettyjen mallien avoimuus on tärkeää Käynnissä oleva koronaviruspandemia on monien muiden huomionarvoisten seikkojen muassa nostanut esiin myös tiedon avoimuuden merkityksen. Kun yhteiskunnassa tehdään laajamittaisia toimia, jotka vaikuttavat ihmisten elämään mukaan lukien taloudelliseen toimeliaisuuteen, on erityisen tärkeää, että toimien tietopohjaan voidaan luottaa ja että sitä voidaan arvioida. Asiantuntijatiedon merkitys ja asiantuntijatiedon ja poliittisen päätöksenteon suhteen merkitys korostuu. Molemmat seikat edellyttävät laajempaa ja syvempää asiantuntijatiedon saatavuutta (tiedon avoimuutta) ja arviointia (tiedon lukutaitoa). Ilman näitä perusedellytyksiä asiantuntijatiedon roolin korostuminen voi johtaa epäluuloihin ja väärinkäytöksiin. 

Käynnissä oleva koronaviruspandemia on monien muiden huomionarvoisten seikkojen muassa nostanut esiin myös tiedon avoimuuden merkityksen. Kun yhteiskunnassa tehdään laajamittaisia toimia, jotka vaikuttavat ihmisten elämään, mukaan lukien taloudelliseen toimeliaisuuteen, on erityisen tärkeää, että toimien tietopohjaan voidaan luottaa ja että sitä voidaan arvioida. Asiantuntijatiedon merkitys ja asiantuntijatiedon ja poliittisen päätöksenteon suhteen merkitys korostuvat. Molemmat seikat edellyttävät laajempaa ja syvempää asiantuntijatiedon saatavuutta (tiedon avoimuutta) ja arviointia (tiedon lukutaitoa). Ilman näitä perusedellytyksiä asiantuntijatiedon roolin korostuminen voi johtaa epäluuloihin ja väärinkäytöksiin. 

Oikeuskansleri Tuomas Pöysti esitti 13.5. sosiaali- ja terveysministeriölle (STM) selvityspyynnön otsikolla “Sosiaali- ja terveysministeriön menettely Covid-19-epidemiaa koskevien päätösten ja linjausten perusteena olevan tiedon julkisuudessa ja avoimuudessa”. Selvityspyynnössä todetaan, että koronapandemian vuoksi Suomessa on puututtu säännösperustaisesti ihmisten oikeuksiin, minkä lisäksi suosituksilla on ohjattu ihmisten käyttäytymistä. Koska sekä puuttumisilla että suosituksilla on perusoikeudellisia seurauksia, katsoo oikeuskansleri että hänellä ja virastollaan on omasta aloitteestaan syy pyytää lisäselvityksiä.

Selvityspyyntö kiinnittää huomion kahteen seikkaan.

  • “Viranomaisten toiminnan ja päätöksenteon epidemian hoidossa tulee perustua luotettavasti selvitettyihin seikkoihin ja objektiiviseen tilannetietoon.”
  • “Valittujen toimintalinjojen ja toimenpiteiden perusteita tulisi viranomaistoiminnan avoimuuden ja kontrolloitavuuden vuoksi lähtökohtaisesti voida yleisesti käsitellä ja arvioida.”

Kun näitä seikkoja arvioidaan yhdessä, on selvää, kuten myös oikeuskanslerin selvityspyyntö esittää, että yleisöllä tulisi olla pääsy niihin tietoihin ja perusteluihin (esimerkiksi niin kutsuttuihin epidemiologisiin mallinnuksiin), joihin päätökset ja suositukset nojaavat. Muuten sekä selvitysten luotettavuus että viranomaistoiminnan avoimuus ovat vaarassa, näin uhaten toimenpiteiden yleistä hyväksyttävyyttä ja tutkimukseen perustuvan päätöksenteon oikeutusta.(*)

Myös muita perusteita, joita oikeuskansleri ei käsittele, voidaan tiedon avoimuuden perusteeksi esittää. Esimerkiksi vuosisatojen mittaan syntyneessä tieteellisen tutkimuksen perinteessä on havaittu, että avoimuus, joka mahdollistaa vertaisarvioinnin, kritiikin ja puutteiden korjaamisen, on välttämätön edellytys tiedon luotettavuuden ja tilannetiedon edistämiseen. Myös oikeuskanslerin selvityspyyntö mainitsee julkisen arvioinnin perusteeksi arvioinnin mahdollisuuden vahvistaa tiedon objektiivisuutta ja monipuolisuutta. Mallinnuksia ei ole mahdollista toistaa, jos malleja ja niiden parametreja ja taustaoletuksia ei ole julkistettu.

Samoin voidaan esittää, että tutustuessaan tietopohjaan ja tilannekuvaan kansalaiset voivat myös säädellä omaa käytöstään tarkemmin ja tarkoituksenmukaisemmin (suoja- ja turvatoimenpiteitä olosuhteiden mukaan kiristäen tai höllentäen) kuin mihin koko väestöä koskevat säännöt ja ohjeistukset pystyvät. Koronakriisi on osoittanut, että kansalaiset joka tapauksessa arvioivat virallisia suosituksia ja toimia omaehtoisesti. Jos tiedon julkistamattomuutta perustellaan huhujen ja asiantuntemattoman spekuloinnin leviämisen estämisellä, on syytä huomata, että nimenomaan tiedon salaaminen itsessään (riippumatta tiedon sisällöstä) aiheuttaa luottamuspulaa, huhuja ja salaliittoteorioita.

Siksi avoimuus ja lisääntyvä ymmärrys avoimuuden merkityksestä ovat pitkällä tähtäimellä parempia vaihtoehtoja(**) kuin salaaminen ja sulkeminen, vaikka akuutissa tilanteessa voi olla perusteltua välittää tietoa rajoittuneesti, esimerkiksi paniikin syntymisen estämiseksi. Laajan julkisen keskustelun mahdollistamiseen vetosi myös ministeri Maria Ohisalo kertoessaan hallituksen linjanneen, että koronaepidemiaan liittyvän päätöksenteon taustatiedot ja laskelmat tulee julkistaa.(***)

Voidaan jopa ajatella, että avoimen tiedon jakaminen ja arvioiminen on yksi yhteiskunnan keskeisimmistä tehtävistä niin terveyden kuin demokratiankin kannalta, koska tietoperustan avoimuus ja päätösten perusteiden arvioitavuus on demokraattisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien edellytys. Tiedon avoimuus on ennakkoehto tiedon lukutaidon ja käytön kehittymiselle. 

Kansalaisten tiedonsaannin lisäksi tiedon avoimuus auttaa muun (kuin suoraan epidemiologiaan liittyvän) asiantuntijatiedon tuottamista ja asemaa. Pandemian kaltaisissa tilanteissa tarvitaan monitieteistä asiantuntemusta, joka hyötyy avoimesta tiedosta, jota kultakin tieteen erityissektorilta on saatavilla.

Kolmanneksi voidaan esittää taloudellinen perustelu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonka tietoihin ja asiantuntemukseen sosiaali- ja terveysministeriö nojaa, toimii julkisella mandaatilla ja suurelta osin julkisella rahoituksella. Voidaan edellyttää, että tällaisen toimijan tuottama tieto, mukaan lukien ne mallinnukset, jotka syötetystä datasta tuottavat lopputuloksen, on julkista eli avointa.

Lopulta tiedon ja sen arvioinnin avoimuutta, julkisuutta ja laajuutta voidaan pitää myös itseisarvona, toisin sanoen tavoitteena, jota muut yhteiskunnan toiminnot tukevat ja tavoittelevat. Tiedon ja sen kriittisen arvioinnin itseisarvoisuus kuuluu esimerkiksi suureen osaan eurooppalaista filosofista, tieteellistä ja humanistista perinnettä.

***

Suomessa on eri ministeriöiden alaisuudessa kaiken kaikkiaan 12 niin kutsuttua sektoritutkimuslaitosta. Kaikkien näiden tuottamalla asiantuntijatiedolla on mahdollisesti hyvin merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia päätöksenteon pohjana.

Ajankohtaisen THL-esimerkin lisäksi voidaan huomioida esimerkiksi Luonnonvarakeskus (LUKE) ja sen mallinnukset metsien kasvusta ja käytöstä. Mallinnukset tehdään LUKE:ssa käyttäen MELA-mallia, joka on niin kutsuttu suljetun koodin malli.(****) Toisin sanoen osat mallin toiminnasta (käytännössä tietokoneohjelman koodista) ovat vain sen omistajien tiedossa, eikä niitä siten ole vertaisarvioitu tai auditoitu. 

MELA-mallilla tehtyjen mallinnusten merkityksestä nousi julkista keskustelua erityisesti EU:n metsien (laajemmin LULUCF-sektorin) kasvua arvioivien ja hakkuumahdollisuuksia kehystävien vertailutasojen asettamisprosessin alkaessa. Suomen esittämät MELA-malliin pohjautuvat vertailutasolaskelmat osoittautuivat useampaan kertaan virheellisiksi. EU:n asiantuntijaelimet totesivat Suomen esittämien arvioiden myös osittain sisältävän yhteistä ohjeistusta toteuttamattomia laskentatapoja.

MELA-mallin suljetun luonteen vuoksi tätä keskustelua käytäessä tutkijat, jotka eivät omista MELA-mallia, joutuvat mallin tuloksista ja tuntemistaan sille syötetyistä arvoista päättelemään (“reverse engineering”), mitä mallissa kenties on laskettu ja millä parametreilla. MELA-mallin epäselvyyksistä johtuen Suomen esittämiin vertailutasolukuihin sisältyi virhemahdollisuus, joka realisoituessaan tarkoittaisi jopa useamman miljardin laskua valtiolle. Toisella tavalla ilmaisten seurauksena voisi olla miljardien varainsiirto veronmaksajilta metsäteollisuudelle, koska valtio veronmaksajineen vastaa päästövähennysten toteutumisesta, kun taas metsäteollisuus hyötyy hakkuumahdollisuuksista. 

Selvityspyynnössä STM:lle oikeuskansleri korostaa, että avoimuudella on erityistä merkitystä, kun “kysymys on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevista tiedoista.” On selvää, että vaikuttaessaan ylipäätään suomalaiseen metsäpolitiikkaan ja suoraan miljardien kokoluokan taloudellisiin seurauksiin, myös MELA-mallissa on kyse “laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevista tiedoista.” 

Uutisoidessaan oikeuskanslerin selvityspyynnöstä Helsingin Sanomat (14.5.) toteaa: “Julkisuuslain mukaan tutkimus, tilasto sekä niihin verrattavissa oleva selvitys tulee julkiseksi, kun se on valmis käyttötarkoitukseensa. Säännöksessä todetaan erikseen, että selvitys tulee julkiseksi silloinkin, kun se liittyy keskeneräiseen asiaan.” Tämäkin julkisuuden vaatimus koskee ilmiselvästi MELA-mallinnuksia, joiden pohjalta tehtyjä lukuja on käytetty EU:ssa käytävissä neuvotteluissa. 

Kuten pandemiaa koskevien mallinnusten tapauksessa, myös MELA:n tapauksessa avoimuus ei voi ulottua vain mallin käytön lopputuloksena syntyviin numeroihin, vaan sen pitää koskea itse mallia sekä sen parametreja ja taustaoletuksia. Muuten arviointi, joka on julkisuuden ja avoimuuden tavoittelema lopputulos, on mahdotonta. Myös erilaisten mallien välinen vertailu on rationaalista vain, jos mallien toiminta on avoimesti arvioitavissa – näin niin epidemiologisten mallien kuin metsän kasvua koskevien mallien kohdalla. Molemmissa tapauksissa useita erilaisia malleja on käytettävissä.

Koronakriisin terveydenhoitosektoria laajempien hoitotoimenpiteiden joukossa on hyvä tarttua järjestelmällisesti sektoritutkimuslaitoksissa käytettyjen mallien avoimuuden toteutumiseen. Laajavaikutuksista tiedon tuotantoa tehdään kaikissa sektoritutkimuslaitoksissa: juuri tällaisen laajavaikutteisen tiedon tuottaminen on keskeinen peruste niiden olemassaololle. Keskeiset perustelut sektoritutkimuslaitosten olemassaololle ovat samalla perusteluja niiden tuottaman tiedon avoimuudelle. Tällainen avoimuus lisää yhteiskunnallista kestokykyä ja tukee demokratiaa. Jos avoimuuden toteutumiseen riittää nykyisen julkisuuslainsäädännön noudattaminen, muutos tarkoittaa toimintatapojen korjaamista ja mahdollisesti laillisuuden valvonnan tehostamista. Jos puolestaan julkisuuslaki on liian epäselvä jättäen ulkopuolelleen mallit ja mallinnustyökalut (esimerkiksi mallien lähdekoodin), joilla luvut ja tilastot tuotetaan, on lakia näiltä osin täsmennettävä. (*****) Julkisrahoitteisen tutkimuksen ja julkisten päätösten pitää koko ketjultaan olla avoimia.

(*) Myös mm. LUKEn tutkimusprofessori Raisa Mäkipää on tällä perusteella toivonut terveyden- ja hyvinvoinnin laitokselta pandemiaan liittyvän tutkimuksen avoimuutta.

(**) Avoimuuden lisääminen, avoimuuden tarkoitusperien ymmärrettäväksi tekeminen ja avoimen tiedon arvioinnin kehittäminen edellyttävät kaikilta asiantuntijoilta ja tieteen julkistajilta (samoin kuin koko koulutusjärjestelmältä) pedagogista osaamista, jotta ei päädytä kevään mittaan ironisoituun ilmiöön, jossa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on yhtenä viikkona hurja määrä itsensä epidemologian osaajiksi asemoivia, jotka seuraavalla viikoilla muuttuvat oikeusoppineiksi ja niin edelleen.

(***) Tällaista linjausta hallitukselta olivat toivoneet mielipidekirjoituksessa professori Thomas Wallgren, akatemiatutkija Leo Lahti ja akateemikko Markku Kulmala.

(****) Hanke MELA-mallin avaamiseksi on käynnissä, mutta sen tuloksia ei vielä ole julkaistu. Ei myöskään ole selvää, missä määrin LUKE jatkossa tulee käyttämään tätä avointa MELA-mallia mallinnuksissaan, ja tuleeko esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön toiminta pohjaamaan avoimeen MELA-malliin.

(*****) Vastauksessaan DI Antti Viitalan esittämään tietopyyntöön, THL on todennut lähdekoodin valmistelun “teknologiseksi kehittämistyöksi, joka voidaan patentoida, ja on siten salassa pidettävää tietoa.” Kuten Viitala toteaa, perustelu on sikäli ontuva, että ohjelmistot eivät EU:n lainsäädännön mukaan lähtökohtaisesti ole patentoitavissa. Jos kaupallisten tavotteiden vuoksi sektoritutkimuslaitoksille poikkeaminen julkisuuslaista on nykyisen lainsäädännön puitteissa mahdollista, on lakia näiltä osin muutettava, silloin kun se koskee julkisella rahoituksella tehtyä tutkimusta ja laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevia tietoja.

20.5.2020
Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit Fossiilisten polttoaineiden tarjoaman energian varaan on rakentunut monimutkainen globaali ruokajärjestelmä, jonka muuttaminen on välttämätöntä mutta väistämättä myös riskialtista. Ilman kunnollista tajua ongelmien luonteesta muutoksessakin voidaan valita vaarallisia kehityspolkuja.

COVID19 -pandemia muutti tieteelliset pohdinnat sosioekologisten järjestelmien hauraudesta kertaheitolla kouriintuntuviksi. Kriisin aikana myös nykyisten ruokajärjestelmien kriisialttiudesta on puhuttu julkisuudessa enemmän kuin kertaakaan sitten vuosien 2008–2011 ruoka- ja talouskriisien. Ruoan tuottamisen, jalostuksen, kaupan ja kulutuksen rakenteet ovat kärsineet pandemian torjuntatoimista ja tuoneet esiin arkisten oletusten ongelmia. Kuinka omavaraista ”kotimainen” tuotanto onkaan vauraissa tuottajamaissa? Kuinka toimivaa ja oikeudenmukaista globalisaation sanelema taloudellinen optimointi lopulta on kriisiherkässä todellisuudessa? Toisaalta kriisi on herättänyt ennalta-arvattavia reaktioita kuten paikallisen ja globaalin yksiulotteista vastakkainasettelua tai oman tuotannon suojelua karuine seurauksineen maailman haavoittuvimmassa asemassa oleville. Fossiilisten polttoaineiden tarjoaman energian varaan on rakentunut monimutkainen globaali järjestelmä, jonka muuttaminen on välttämätöntä mutta väistämättä myös riskialtista. Ilman kunnollista tajua ongelmien luonteesta muutoksessakin voidaan valita vaarallisia kehityspolkuja.

Kuva Ville Lähde.

Globalisoituneiden ruokajärjestelmien kriisiherkkyydestä on varoitettu lukuisissa tässä katsauksessa käsitellyissä tutkimuksissa ja raporteissa, sekä ennen vuosikymmenen takaisia ruokakriisejä että niiden jälkeen. Ruokajärjestelmät ovat silti toimineet pitkälti entisillä linjoilla. Lähtöoletus on ollut, että ongelmista huolimatta nykyinen järjestelmä tuottaa enemmän hyvää kuin mikään muu.

Tietoisuus yhtäältä ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksista ja toisaalta ympäristömuutosten uhkasta ruoantuotannolle on kasvanut (esim. Campbell et al. 2017, Poore & Nemecek 2018, Springmann et al. 2018). On täysin selvää, että muutokset ovat välttämättömiä. Mutta koska ekologiseen ja materiaaliseen perustaan liittyvät ongelmat kehkeytyvät asteittain ja koskettavat ensin maailman köyhimpiä ja haavoittuvaisimpia, ratkaisuja on helppo viivyttää ja sälyttää toisten ihmisten kontolle ja tulevien teknologisten edistysaskelten varaan. Näin voidaan ylläpitää ristiriitaista uskoa sekä ruokajärjestelmän erinomaisuudesta että sen syvistä ongelmista. 

Ympäristötietoisuus ei ole siten tuonut luontevasti mukanaan ymmärrystä akuutista kriisistä. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmien esittämä haaste on helppo ottaa haltuun produktionistisen eli tuotantokeskeisen ruokaparadigman kehykseen (Lang & Barling 2012, Gaitán-Cremachi et al. 2019, Lähde 2019). Produktionismin näkökulmasta ruokapolitiikan keskeinen ongelma on aina tuotannon riittämätön määrä, joten myös ympäristöolosuhteiden muutokseen vastataan tehostamalla tuotantoa. Oikeuttajana on tarina toisen maailmansodan jälkeisen teollistuneen ja globalisoituneen ruokajärjestelmän menestyksestä. Tuotannon määrä on kasvanut, akuutin nälän määrä on vähentynyt ja tuhoisat nälänhädät ovat käyneet harvinaisemmiksi. 

Produktionistinen menestystarina on menettänyt kuitenkin uskottavuuttaan, vaikka sillä onkin kiistämättömiä saavutuksia. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat osoittavat sen ekologisen kestämättömyyden, vaikka varoitussignaaleja onkin peitetty pitkään intensiivisen energia- ja luonnonvarasyötteen avulla. Globaalisti verkottuneen kaupan ansiosta tilanteen heikkenemistä laajalti ympäri maailman on myös vaikeampi hahmottaa, kun oman kulutuksen seurauksia ei havaitse. (Nyström et al. 2019, Kummu et al. 2020) Lisäksi lukuisat tutkijat ovat kyseenalaistaneet, kuinka menestyksekkäästi nälkää on todella onnistuttu voittamaan, ja nykyään myös YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO varoittaa nälän lisääntymisestä. Laajojen kriisien koittaessa suuret ihmisjoukot ovat vaarassa romahtaa köyhyyteen ja akuuttiin nälkään, eli normaalitilanteessakin he elävät eräänlaisessa näkymättömässä nälässä keikkuen virallisten nälkärajojen tuntumassa. (Lähde 2019) Tätä kuvaa hyvin, miten Maailman ruokaohjelman (WFP) johtaja varoitti huhtikuussa ”raamatullisesta nälänhädästä” koronakriisin seurauksena.

Näiden ongelmien rinnalla on ollut merkittävä kehityskulku, joka on saanut vähemmän huomiota: 1960-luvulta lähtien ruokajärjestelmissä on koettu yhä taajemmin erilaisia shokkeja ja kriisejä, niin paikallisia kuin laajoille alueille leviäviä (Cotrell et al. 2019). Globaali ruokajärjestelmä on herkkä häiriöille. Tutkijoiden toistuvat varoitukset globalisoituneiden ruokajärjestelmien sisäsyntyisestä kriisiherkkyydestä ja alttiudesta ”dominovaikutuksille” (cascading change) on kuitenkin pitkälti sivuutettu ennen koronakriisiä. Tulevaisuuden haasteita pohditaan edelleen kehyksessä, jossa ruokajärjestelmän perusluonne säilyy ennallaan (Puma et al. 2015). Tarvitaan vain sen asteittaisia parannuksia. Koronakriisi voi kuitenkin avata mahdollisuuden ikkunan ruokajärjestelmien systeemisten ongelmien ymmärtämiselle ja luoda painetta poliittiselle mobilisaatiolle niiden korjaamiseksi. 

RUOKAKRIISIEN LUONTEESTA

Ruokakriisit ja -shokit eivät välttämättä kumpua tuotannon ongelmista, vaikka julkinen mielikuvitus keskittyy niihin. Ongelmat voivat juontua tuotannon lisäksi ruoan jakaantumisesta (logistiikka, kuljetus, eriarvoinen pääsy ruoan äärelle), sen hinnasta tai sen laadusta. Ja koska ruokajärjestelmät ovat yhä monimutkaisemmin levittäytyviä ja muuhun yhteiskuntaan nivoutuvia, muutoksen ajuri voi tulla myös niiden ”ulkopuolelta” – mistä nykyinen pandemiakriisi on karu esimerkki (Cotrell et al. 2019).

Tuotantohäiriöt ovat kriittisen tärkeä kysymys, kuten ovat myös pidemmällä aikavälillä tuotantoa heikentävät ympäristömuutokset. Keskittyminen pelkästään tuotantoon voi kuitenkin itse muodostua kriisien ajuriksi, jos tuotantoa lisätään kestämättömin keinoin. Produktionistinen fokus kaventaa ratkaisuvaihtoehtojen etsimistä muodostaen oman ”reaalipolitiikkansa”, jossa toivo laitetaan ensi sijassa uusiin teknologioihin (Lang 2010).

Tuotantohäiriöt eivät myöskään koskaan vaikuta itsestään, vaan vaikutukset toteutuvat aina yhteiskunnallisen jakelujärjestelmän (supply system) kautta. Se on yhdistelmä hintamekanismeja, valtiollisia väliintuloja, tulevaisuudella spekulointia, köyhyyttä, turvallisuutta ja turvattomuutta. Siksi tuotannon ”luonnonvoimaisuus” toteutuu eri tavoin eri ympäristöissä. Hintaheilahtelut toteutuvat esimerkiksi rajummin köyhemmissä maissa (Schipanski et al. 2016). Mikäli olosuhteet ovat piilevästi epävakaat tai yhteisöt haavoittuvaisia, yksittäisistä häiriöistä voi seurata yllättäviä muutosten sarjoja – ”Arabikevään” levottomuuksien taustalla vaikutti osaksi globaalin ruokajärjestelmän kriisi. (Suweis et al 2015, d’Amour et al. 2016, Jones & Phillips 2016) Lisääntyvä alttius häiriöille voi kuitenkin lopulta johtaa globaaleihin ongelmiin, joille vauraammatkaan alueet eivät ole immuuneja (Cotrell et al. 2019). Siksi kriisiymmärrys on ulotettava yksittäisten häiriöiden ennakoinnista laajemmaksi käsittämään koko ruokajärjestelmää (Lang 2010). 

VALLITSEVAN JÄRJESTELMÄN LUONTEENPIIRTEET

Ruokajärjestelmien monimutkaisuutta ja niiden rajojen sumeutta kuvataan usein kutsumalla niitä ”verkostojen verkostoiksi” (networks of networks) (Helbing 2013, Nyström et al. 2019). Niinpä yhtäältä on perusteltua sanoa, että ei ole globaalia ruokajärjestelmää vaan joukko paikallisia ja alueellisia, mutta toisaalta globaalisti yhteenkietoutuessaan yksikään ruokajärjestelmä ei ole muista erillinen (Paloviita et al. 2017). Käsitteellinen valinta ei kuitenkaan muuta itse asiaa. 

Globaalin ruokajärjestelmän tai ruokajärjestelmien sikermän kolme tärkeää luonteenpiirrettä ovat: 1) yksinkertaistaminen ja yhdenmuotoistuminen, 2) vahva kytkeytyneisyys ja työnjako ja 3) ekologisen perustan heikkeneminen. 

(1) Yksinkertaistaminen tarkoittaa ennen kaikkea ruoantuotannon ylläpitämistä runsaalla energia- ja luonnonvarasyötteellä, mikä näennäisesti irrottaa sen paikallisen ympäristön erityispiirteistä. Tuotannossa ei jouduta sopeutumaan vaihteleviin olosuhteisiin muokkaamalla omaa toimintaa vaan ”pakotetaan” olosuhteita intensiivisellä resurssien ja energian käytöllä. Yksinkertaistaminen on tietysti illuusio, sillä se johtaa kompleksisiin ekologisiin ongelmiin. Tähän kiinteästi liittyvä yhdenmuotoistuminen viittaa taas lajivalikoiman, tuotantotapojen ja kulutustottumusten yhdenmukaistumiseen ympäri maailman. Laajat maailman alueet muuttuvat harvojen kasvi- ja eläinlajien tuotantoalueiksi. Vaikka yhdenmuotoistumisen aste vaihtelee maailman eri alueilla ja tapahtuu hieman eri tavoin, yhä harvempiiin suuriin toimijoihin keskittyvä globaali elintarviketeollisuus ajaa voimakkaasti tiettyjen bulkkituotteiden kuten maissin, vehnän soijan ja palmuöljyn tuotantoa. (d’Amour et al. 2016, Nyström et al. 2019, Kummu et al. 2020, Kinnunen et al. 2020) Vaihtelusta huolimatta kehityksen päälinja on yhdenmukaistuminen.

Tämän laadullisen muutoksen rinnalla on tapahtunut valtava määrällinen kasvu, kun luonnon hyödyntämisen mittakaava on räjähtänyt muodostaen ”globaalin tuotantoekosysteemin” (global production ecosystem) (Nyström et al. 2019). Ruoantuotannossa ravinnevirtojen (erityisesti typpi, fosfori) vaikutus on ylittänyt aikaa sitten ekologisen kestävyyden rajat. Ravinnevirtojen alentaminen kestävälle tasolle leikkaisi nykyisillä tuotanto- ja kulutustavoilla ruoan tuotantoa vaarallisesti lisäten nälkää ja ruokaturvattomuutta. Toisin sanoen ruokajärjestelmä vaatii perusteellisempaa muutosta kuin vain resurssisyötteen vähentämistä, mutta ”peritty tilanne” tekee muutoksesta vaikean juuri yksinkertaistamisen ja yhdenmuotoistumisen vuoksi. (Lähde 2013, Kahiluoto et al. 2014) 

(2) Vahva kytkeytyneisyys ja työnjako on leimallista globalisoituneelle ruokajärjestelmälle. Riippuvaisuus kaupasta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, ja kaupattavien ruokatuotteiden ja tuotantopanosten (lannoitteet, maatalouskemikaalit, rehu jne.) volyymi on kasvanut hurjasti (Kummu et al. 2020). Ruoasta ja sen tuotantoon käytetystä vedestä ja maa-alasta 20–24% on mukana kansainvälisessä kaupassa, ja valtaosa maailman väestöstä elää alueilla, jotka ovat jossain määrin riippuvaisia ruoan ja tuotantopanosten tuonnista. (Tu et al. 2019, Kummu et al. 2020) Paikalliset ja alueelliset ruokajärjestelmät ovat näin yhä vähemmän paikallisten luonnonolosuhteiden määrittämiä. Globaalisti katsoen ruokajärjestelmän ”modulaarisuus” (modularity) on siis vähentynyt, eli kaikki alueet ovat yhä enemmän tekemisissä keskenään, ja paikallisten tai alueellisten ruokajärjestelmien omavaraisuusaste laskee. Tämä on yhtäältä suojannut paikallisilta ruokajärjestelmien häiriöiltä kuten katovuosilta, kun vaihtoehtoisia hankintakanavia on tarjolla. Toisaalta se on lisännyt haavoittuvuutta, kun häiriöt voivat levitä nopeasti globaalien yhteyksien kautta. Leviämistä torjuvia puskureita on vähemmän. Lisäksi kauppasuhteiden eriarvoisuus on heikentänyt monia paikallisia ruokajärjestelmiä, kun paikallinen tuotanto ei pysty kilpailemaan tuonnin kanssa (Lähde 2019).

Kaupan kasvun rinnalla on lisääntynyt alueellinen erikoistuminen, globaali työnjako, jolle on ominaista myös alueellinen eriarvoisuus. Kehityksen päälinja on, että vienti on keskittynyt harvoille toimijoille, ja nettotuojamaat ovat yhä riippuvaisempia tietyistä maista. Etenkin Yhdysvaltain asema on yhä tärkeämpi, ja esimerkiksi Venäjän merkitys on kasvanut viime vuosina. Tämä heikentää ruokajärjestelmän sopeutumis- ja mukautumiskykyä eli resilienssiä (resilience), kun verkosto on riippuvainen harvoista solmukohdista. Tutkimuksessa toistuu näkemys, että taloudellisesta näkökulmasta tehokkaana pidetty työnjako ruokkii globaalia eriarvoisuutta ja on epävakauden lähde. (Puma et al. 2015, d’Amour et al. 2016, Tu et al. 2019, Kummu et al. 2020, Heslin et al. 2020) 

Eri tuotannonalojen välille on niin ikään kehittynyt vahvaa keskinäisriippuvaisuutta. Tärkeä esimerkki on kalastuksen, kalanviljelyn ja maaeläinten kasvatuksen ja rehukasvien tuotannon muodostama neksus, jossa samat tuotteet toimivat jalosteina ja rehuina toisilleen muodostaen häiriöille alttiita kehiä (Cotrell et al. 2019). Vaikka yksittäisten satokasvien kohdalla järjestelmä voi olla hajautuneempi, kokonaisuutena katsoen on syntynyt yhdenmukaistumista ajava globaali ruokajärjestelmä (Kinnunen et al. 2020).

Etäisten alueiden keskinäisen kytkeytymisen seurauksena paikallisten ja alueellisten häiriöiden siirtyminen eteenpäin ja ketjuuntuminen käy yhä todennäköisemmäksi. Selkeämmin hahmotettavan kaukokytkennän (telecoupling) ohella – esimerkiksi tuotantohäiriö yhtäällä, hinnan nousu ja levottomuuksia toisaalla – tapahtuu vaikeammin ennakoitavia oheisvahinkoja (spillover effects), kun häiriöt leviävät laajemmalle ruokajärjestelmässä esimerkiksi kauppapolitiikan, hyödykespekulaation, kuljetusvaikeuksien ja muiden välittävien tekijöiden kautta. (Liu et al. 2013, Schipanski et al. 2016) Kaukokytkennän käsite on saanut inspiraationsa ilmakehätieteessä käytetystä kaukovaikutuksen (teleconnection) käsitteestä, mutta kaukokytkennälle on ominaista vaikutusten molemminsuuntaisuus ja eteneminen monimutkaisten sosioekologisten prosessien kautta yhden järjestelmän (esim. ilmasto) sijaan. (Jones & Phillips 2016)

(3) Ekologisen perustan heikkenemisestä on ruokajärjestelmää koskien kertynyt valtavan laaja kirjallisuus, johon en syvenny tässä katsauksessa. Tarjolla on useita erinomaisia kokonaiskatsauksia (esim. Campbell et al. 2017, Poore & Nemecek 2018, Springmann et al. 2018). Ilmastonmuutos ja siihen osin liittyen merten tilan heikkeneminen, makean veden varantojen ja virtausten hupeneminen, viljelysmaan tuhoutuminen ja ruoantuotannon laajeneminen yhä uusille alueille sekä ruoantuotannolle elintärkeiden ”ekosysteemipalveluiden” vaurioituminen ja luonnon monimuotoisuuden kato vaikeuttavat nyt ja tulevaisuudessa monin tavoin ruoantuotantoa. Sen lisäksi, että ruokajärjestelmät kärsivät näistä muutoksista, ne itse edistävät niitä voimakkaasti. 

Produktionistinen pyrkimys vastata kasvavaan ravinnontarpeeseen ennen kaikkea tuotannon lisäyksellä eikä esimerkiksi ruokavalioiden muutoksella, vähemmän resurssi-intensiivisillä tuotantokäytännöillä sekä hävikin ja haaskuun vähentämisellä pahentaa ympäristömuutoksista kärsimisen ja niiden voimistamisen noidankehää. Paikallisten ruokajärjestelmien oikeudenmukaisuuden edistäminen, pientuottajien aseman parantaminen sekä eriarvoisuuden ja köyhyyden torjunta ovat myös merkittäviä tapoja torjua nälkää, mutta ne tahtovat jäädä edelleen produktionistisen painotuksen varjoon (Lähde 2019).

Pitkän aikavälin ekologiset muutokset heikentävät useimpien ennusteiden mukaan ruoantuotannon mahdollisuuksia globaalisti, ja varsinaisia voittajia ei ole kuin hetkellisesti. Tämän katsauksen kannalta olennaisinta on kuitenkin olosuhteiden vaihtelevuuden lisääntyminen, sillä se vaikuttaa ruokajärjestelmiin jo nyt ja nivoutuu yhteen edellä kuvattujen kriisialttiutta rakentavien peruspiirteiden kanssa. (Heslin et al. 2020) Olosuhteiden vaihtelevuus tietysti lisääntyy ja muuttuu yhä äärimmäisemmäksi sitä mukaan kun hitaat ekologiset muutokset etenevät, eli tiukkaa rajaa niiden välille ei voi vetää. 

Tulvat, kuivuus, lämpöaallot, taudit ja tuholaiset vaikuttavat paikallisesti tai alueellisesti, mutta globaalissa ruokajärjestelmässä niistä tulee merkittäviä leviävien kriisien ajureita. Etenkin Yhdysvaltain kaltaisessa suuressa tuottaja- ja viejämaassa vakava paikallinen häiriö muuttuisi nopeasti globaaliksi, millä olisi pitkäaikaisia systeemisiä seurauksia ympäri maailman (Heslin et al. 2020). Tutkimuksessa kannetaan huolta etenkin useiden maailman ”vilja-aittojen” yhtaikaisista häiriöistä (multiple breadbasket failure), joiden todennäköisyys lisääntyy globaalien ympäristömuutosten edetessä. Kansainvälisen kaupan kyky toimia häiriöiden puskurina ei välttämättä riitä tällaisessa tilanteessa, ja varmuusvarastojen tyhjeneminen on kohtalokasta perättäisten häiriöiden osuessa kohdalle. Varmuusvarastojen koko onkin kriittinen kysymys. (Suweis et al. 2015, Gaupp et al. 2019, Heslin et al. 2020) 

Yhdessä nämä vallitsevan järjestelmän luonteenpiirteet tarkoittavat, että vaikka kansainvälinen kauppa ja modernit tuotantomenetelmät ovat lisänneet sietokykyä paikallisille häiriöille, globaalista ruokajärjestelmästä on tullut yhä haavoittuvaisempi laajoille systeemisille kriiseille (Puma et al. 2015, Jones & Phillips 2016, Seekell et al. 2017, Nyström et al. 2019). Sopeutumis- ja mukautumiskyky eli resilienssi ei ole yksiselitteinen järjestelmän kyky tai ominaisuus, vaan sitä on tarkasteltava erikseen eri aika- ja paikkamittakaavoissa. Juuri siksi yhdestä näkökulmasta onnistunut järjestelmä (produktionistinen menestystarina) voi olla toisesta näkökulmasta kohtalokkaasti kriisialtis (ekologisen perustan murentuminen, lisääntyvä kriisi- ja shokkiherkkyys). Resilienssin heikkous juontuu myös eri alueilla eri asioista, eli myös vauras ja vakaa maa voi osoittautua haavoittuvaksi, kuten nykyinen pandemiakriisi on osoittanut. (Jones & Phillips 2016, Seekell et al. 2017)

On tähdennettävä, että pelkkä globaalin ruokajärjestelmän monimutkaisuus ei itsessään selitä ongelmia. ”Monimutkaisuus” ja ”kompleksisuus” ovat helposti rituaalisanoja, joiden avulla selitellään pois asioita, joihin ei jakseta perehtyä. Ekologiset järjestelmät ovat usein resilienttejä (kaikki eivät ole) ja erittäin monimutkaisia (Holling 1973, Scheffer et al. 2001). Globaalin ruokajärjestelmän haavoittuvaisuus kumpuaa sen organisoitumisen luonteesta, tietynlaisesta monimutkaisuudesta, eli etenkin korkeasta yhdistyneisyyden asteesta, yhdenmukaisuudesta ja siitä, että monimutkaiset vuorovaikutussuhteet koostuvat vahvoista eli samalla jähmeistä kytköksistä (Fraser et al. 2005, Helbing 2013, Liu et al. 2013, Suweis et al. 2015, Puma et al. 2015, Lunt et al. 2016, Paloviita et al. 2017, Tu et al. 2019). Tällaisissa järjestelmissä laajalle leviävät häiriöt eivät välttämättä tarvitse ulkoista ajuria, vaan ne voivat kummuta myös järjestelmän omasta normaalista toiminnasta (Helbing 2013). Konkreettinen esimerkki tästä voisi olla esimerkiksi hyödykespekulaation aiheuttama hintaheilahtelu, joka iskee haavoittuvaiseen väestöön. 

Tutkimuskirjallisuudessa käytetään usein ekologisia analogioita, joissa korostetaan tuotannon ja kulutuksen monimuotoisuutta (diversity) resilienssin lähteenä. Taloudellisen optimoinnin nimessä ruokajärjestelmistä on poistunut päällekkäisyyttä (redundancy), ”löysää”, joka mahdollistaa järjestelmän toiminnan häiriötilassa. Koronakriisin aikana etenkin teollisen lihateollisuuden pullonkaulat ja niihin liittyvät terveys- ja ihmisoikeusongelmat ovat olleet tapetilla. Päällekkäisyys on monille ekologisille järjestelmille ominainen piirre, mutta jälleen ei kaikille. Onkin muistettava, että ekologisten analogioiden soveltaminen sosioekologiisin ilmiöihin ei ole yksioikoinen asia, vaan ne on sovitettava ruokajärjestelmän ominaispiirteisiin (Seekell et al. 2017). On myös muistettava, että yhteyksien puute ja resurssiköyhyys voivat nekin tuottaa haavoittuvaisuutta. Kytköksien vähentäminen ei siis ole itseisarvo. (Fraser et al. 2005)

PAIKALLISTA VAI GLOBAALIA?

Yhteiskuntien yritykset hillitä COVID19-pandemiaa ovat tehneet näkyviksi arkisen elämän taustalla olevat pitkät ja monimutkaiset toimitusketjut sekä järjestelmän riippuvaisuuden heikossa asemissa olevista, huonosti palkatuista ja muutoin näkymättömiin jäävistä ihmisistä. Kaukaa tulevat hedelmien, marjojen ja vihannesten poimijat tai turvattomissa olosuhteissa työskentelevät lihanleikkaajat ovat nousseet yhtäkkiä julkisuuden valokeilaan. Yksi reaktio, myös Suomessa, on ollut valtiollisen omavaraisuuden merkityksen korostaminen. Korkean omavaraisuusasteen ylläpito tai siihen pyrkiminen näyttäytyi kriisiä edeltävässä valtavirran politiikassa tehottomalta nostalgialta, ja sikäli keskustelun muutos on tervetullut, mutta siinä on myös ongelmallisia nationalistisia painotuksia.

Kansainvälinen ruoan kauppa on sekä lisännyt resilienssiä että heikentänyt sitä (d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016, Kummu et al. 2020). Kuten edellä todettiin, resilienssi ei ole yksiselitteinen kyky tai ominaisuus. Kaupankäynti on monilla alueilla mahdollistanut irrottautumisen paikallisista luonnonvarojen rajoitteista, ja joissain tapauksissa se on säästänyt luonnonvaroja. Se toimii myös parhaimmillaan puskurina paikallisia häiriöitä vastaan. Samalla se on mahdollistanut väestömäärän kasvua yli paikallisen ruoantuotannon tai tehnyt mahdolliseksi siirtymisen muuhun tuotantoon: kohti teollistumista tai raaka-aineiden tuottamista muulle maailmalle, esimerkiksi ”valuuttakasvien” viljelyyn. Tämän kehityksen myötä väestöä ei kaikkialla voitaisi ruokkia ilman kansainvälistä kauppaa. Vaikka paikallista tuotantoa saataisiin elvytettyä, haaskuuta ja hävikkiä vähennettyä ja ruokavalioita monipuolistettua etenkin paikallisia lajeja suosivaksi, jotkin alueet olisivat silti riippuvaisia tuonnista esimerkiksi väestömäärän kasvun ja kaupungistumisen, muuttuneen elinkeinorakenteen ja ympäristömuutosten vuoksi. (Porkka et al. 2017, Kinnunen et al. 2020) Tietysti mainittuja muutoksia kannattaa edistää myös niillä alueilla, koska ne vähentäisivät silti tuontiriippuvuudesta juontuvaa haavoittuvuutta hintaheilahteluille ja toimitusvaikeuksille.

Eli vaikka nykyisessä ruokajärjestelmässä on syviä systeemisiä ongelmia, kaupankäynnistä luopuminen ei tietenkään olisi toivottavaa, eikä se olisi mitenkään mahdollista. Vaikka ympäristökriiseihin alettaisiin puuttua voimalla, parhaimmassakin tapauksessa ruoantuotannon edellytykset heikkenevät monilla alueilla, jotka ovat jo entisestään riippuvaisia tuonnista. Se rajoittaa paikallisen tuotannon elyttämisen mahdollisuuksia. 

Toisaalta olosuhteet voivat heikentyä myös merkittävillä viejäalueilla, jolloin maailmanmarkkinoiden luotettavuus ja ennakoitavuus heikkenee. Siksi paikallisten ruokajärjestelmien vahvistaminen on yhtä lailla tärkeää, jotta ne eivät ole niin haavoittuvia tuonnin häiriöille. Paikallisten järjstelmien tukeminen on myös tärkeää pientuottajille. He ovat korvaamattomassa asemassa maailman ruokajärjestelmässä ja ennen kaikkea köyhemmillä alueilla, mutta he ovat samalla ruokajärjestelmän haavoittuvaisimpia ja kärsivät sellaisesta kaupan eriarvoisuudesta, joka heikentää paikallista tuotantoa halpatuonnin kustannuksella (Samberg et al. 2016, Chappell 2018).

Eli samalla kun tiedostetaan kansainvälisen kaupan välttämättömyys, on ymmärrettävä nykymuotoisen kaupankäynnin ongelmat ja tunnustettava tarve kansainvälisen ruokajärjestelmän muutokseen. Yksiulotteinen vastakkainasettelu paikallisen ja globaalin tai omavaraisuuden ja kaupan välillä, joka on valitettavan yleistä, menee siksi pahasti metsään. On hahmotettava niitä nimenomaisia piirteitä, joiden vuoksi nykymuotoinen maailmankauppa lisää kriisialttiutta ja tuottaa muita ongelmia.

Globaalin ruokajärjestelmän tehokkuutta ja produktionistista mallia oikeutetaan toistuvasti viittaamalla sen ekologisiin hyötyihin. Väitetään, että asioita kannattaa tuottaa vain siellä, missä se on kannattavaa tai “optimaalista”. Siitä on muodostunut dogmaattinen vastaväite paikallisten ruokajärjestelmien ja korkeamman omavaraisuusasteen puolustamiselle tai ylipäätään maailman ruokajärjestelmän ongelmien kritiikille. Tällainen tehokkuus ei kuitenkaan nojaa pelkästään esimerkiksi kasvuolosuhteisiin vaan paljolti myös alempaan palkkatasoon ja heikompaan työ- tai ympäristölainsäädäntöön. Globaalista näkökulmasta taloudellisesti tehokas toiminta voi heikentää paikallisia ruokajärjestelmiä, mikä pahentaa nälkä- ja köyhyysongelmia. Kansainvälinen ruoan kauppa on myös lisännyt luonnonvarojen ylikäyttöä tehdessään siitä taloudellisesti houkuttavaa. (Schipanski et al. 2016, Rasmussen et al. 2018, Lähde 2019, Kummu et al. 2020) Dogmaattinen vetoaminen “tehokkuuteen” sivuuttaa kaiken tämän.

Nykyistä mallia oikeutetaan myös sillä, että kansainvälinen ruoan kauppa on lisännyt tarjolla olevan ruoan moninaisuutta. Tämä pitää paikkansa mutta ennen kaikkea niille ihmisille, joilla on varaa monipuolisempaan ruokavalioon. Käytännössä ympäri maailman on kuitenkin käynnissä ravitsemusmuutos (nutrition transition) kohti yhdenmukaisempaa, korkeaenergistä ruokavaliota. Muutosta ajavat esimerkiksi kaupungistuminen, ruokajärjestelmän suurten toimijoiden valta-asema etenkin aiemmin mainittujen merkittävien satokasvien aseman pönkittämisessä sekä vauraiden väestönosien elämäntavan näkeminen tavoiteltavana esimerkkinä. Muutos on luonut ravitsemusongelmien “kolmoistaakan”, jossa nälkä, ylipainoisuus ja ravinnepuutoksesta johtuvat ongelmat kietoutuvat usein yhteen – ja haavoittuvaisimpia ovat maailman köyhimmät. (Khoury et al. 2014, Schipanski et al. 2016, Lähde 2019, Kummu et al. 2020)  

Vaikka ruoan kauppa kauppa luo yhtäältä edellytyksiä resilienssille, se tuottaa toisaalta piilevää epävakautta, joka tulee esiin kriisitilanteissa. Harvoista kauppakumppaneista riippuvaiset ja neuvotteluasemaltaan heikot tuontiriippuvaiset köyhät maat kärsivät tällöin ensimmäisenä. (Nyström et al. 2019)

Tarvitaan siis sekä oikeudenmukaisempaa kansainvälistä kauppaa että paikallisten ruokajärjestelmien elvyttämistä. Peritystä tilanteesta ei ole kuitenkaan nopeaa ja yksinkertaista tietä maailmaan, jossa globaali ruokajärjestelmä rakentuu vahvasti paikallisten ruokatalouksien varaan mahdollistaen kuitenkin kaupankäynnin hyödyt. 

Kansainvälinen kauppa on aina korvaamattoman tärkeä osa ruokajärjestelmää. Sillä ilman globaaleja yhteyksiä oltaisiin alttiita tuhoisille paikallisille häiriöille, vaikka ne eivät silloin leviäisikään yhtä herkästi laajasti ympäri ruokajärjestelmää. Tämä on kriittisen tärkeää hahmottaa myös ympäristökeskustelussa, jossa yksiulotteinen paikallisen ja globaalin vastakkainasettelu toistuu yhä uudelleen. Liian vahva paikallinen omavaraisuus on sekin vaarallista. Paikallisen omavaraisuuden ylikorostaminen myös osuu hyvin yksiin nurkkakuntaisen ja vierasvihamielisen nationalismin kanssa – mikä on myös ollut ilmeistä nykyisen pandemiakriisin aikana. 

ENSIMMÄISIÄ ASKELEITA KOHTI KESTÄVÄMPIÄ RUOKAJÄRJESTELMIÄ

Koronakriisi on tuonut esiin produktionistisen ruokajärjestelmän ongelmat vielä kärkevämmin kuin runsaan vuosikymmenen takaiset ruokakriisit. Business as usual -kehitys on kriisissä, eivätkä sitä oikeuttavat tutut argumentit enää kanna, mutta tämän tiedostaminen ei itsessään muuta kehityssuuntaa. Ruokapolitiikkaa tehdään edelleen voimakkaimpien valtioiden ja taloudellisten toimijoiden ehdoilla, ja tulevaisuuden haasteita projisoidaan nykykehityksestä käsin. (Schipanski et al. 2016, Campbell et al. 2017) Järjestelmän uudistaminen ei siten voi tapahtua ilman poliittista kamppailua. Intressiristiriitoja ei voida välttää (Paloviita et al. 2017).

Kuten tämän katsauksen alussa todettiin, vaikka ympäristö- ja luonnonvaraongelmat muodostavatkin pohjimmiltaan suurimman nykyisten ruokajärjestelmien kriisin, niiden pohjalta ei automaattisesti synny tarvittavaa poliittista mobilisaatiota. Mikäli ongelmia tarkastellaan erillisinä haasteina, ne on helppo ottaa haltuun osaksi kehityslinjaa, jossa valta keskittyy edelleen suurille toimijoille, kansainvälisen kaupan rakenteiden eriarvoisuus säilyy ja pienten tuottajien asema heikkenee entisestään. (Loos et al. 2014, Gaitán-Cremachi et al. 2019, Lähde 2019) Tällöin ongelmat eivät haasta ruokajärjestelmän perusluonnetta vaan ne nähdään instrumentaalisesti hoidettavina yksittäisinä vikoina muuten toimivassa järjestelmässä. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan onnistu, jos ymmärretään edellä kuvattu ruokajärjestelmien systeeminen haavoittuvuus, josta ympäristö- ja luonnonvaraongelmat muodostavat vain yhden osan.

 Vaikka tuotanto-ongelmat ovat vain osa monimutkaista ongelmavyyhtiä, niitä ei voi jättää huomiotta. Ruokakeskustelussa sorrutaan usein naiiviin vastakkainasetteluun, jossa esimerkiksi nälkä ongelmat nähdään joko tuotannon tai jakamisen syynä. Produktionistista tuotantokeskeisyyttä vastaan käydään kiistämällä tuotantonäkökulma ja korostamalla vallan, oikeuksien ja varallisuuden eriarvoisuutta. Ne ovat kriittisen tärkeitä mutta eivät sulje pois monia tuotantoon liittyviä kipeitä ongelmia. (Lähde 2019) Tuotannon tehostaminen on välttämätöntä esimerkiksi monilla Afrikan alueilla, joilla tuontiriippuvuus altistaa globaalin järjestelmän häiriöille mutta joilla toisaalta on mahdollisuudet kotoisen tuotannon kasvattamiseen ja monipuolistamiseen – joskin kuten edellä todettiin, ympäristömuutosten uhka toimii näitä pyrintöjä vastaan. 

Keskeinen ruokapolitiikan ja -tutkimuksen haaste onkin, miten tuotantoa voidaan lisätä niin, että hyöty valuu sitä tarvitseville torjuen tehokkaasti nälkää ja köyhyyttä tuhoamatta tuotannon ekologisia edellytyksiä.

Parin vuoden takaisessa tutkimuksessa (Rasmussen et al. 2018) käytiin lävitse suuri joukko tapaustutkimuksia siitä, miten pyrkimykset tehostaa maataloustuotantoa eli lisätä maa-alalta saatavaa tuottoa ovat vaikuttaneet erilaisiin sosiaalisiin, kulttuurisiin ja ekologisiin päämääriin. Tutkimuksessa todettiin, että tehostaminen ei ole missään nimessä “hopealuoti” positiivisten tulosten saavuttamiselle olosuhteiden radikaalien moninaisuuden vuoksi. Sen sijaan, että tehostaminen vähentäisi uuden viljelysmaan raivaamisen tarvetta (land-sparing), se voi päätyä kiihdyttämään raivaamista toiminnan lisääntyneen taloudellisen houkuttelevuuden vuoksi. Se ei myöskään välttämättä hyödytä juuri niitä tahoja, joilla olisi suurin tarve, jos heillä ei ole resursseja valittuihin tehostamisen käytäntöihin. 

Kuten edellä todettiin, dogmaattinen usko “tehokkuuteen” ei kanna, sillä tehokkuus määrittyy väistämättä eri tavoin eri ihmisille ja eri alueilla. Tämä ei siksi ole vain tekninen ja ekologinen kysymys vaan nivoutuu myös talouteen, politiikkaan, tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja moneen muuhun asiaan. Keinot on sovitettava paikallisiin tarpeisiin, mikä vaatii osallisten valtaa vaikuttaa muutosprosessiin. Vallitseva produktionistinen malli toimii tällaisia pyrkimyksiä vastaan. 

Kriisien aikana vallitsevaa ruokajärjestelmää haastavien lähestymistapojen uskottavuus voi kasvaa, mutta ei ole mitään tapaa, jolla ne itsestään laajentuvat tai ”skaalautuvat”. Itse asiassa muotikäsite skaalautuminen ei toimi hyvin tässä kysymyksessä, sillä samojen ”parhaiden käytäntöjen” leviämisen sijaan tarvitaan ruokajärjestelmän mosaiikkisuutta. Tarvitaan poliittista joukkovoimaa luomaan elintilaa paikallisille ja alueellisille ratkaisuille. Ruokapolitiikan valtarakenteet tukevat tällä hetkellä globaalia yhdenmuotoistumista ja kapeasti määritellyn ”tehokkuuden” sanelemaa työnjakoa. 

Paikallisten ja alueellisten ruokajärjestelmien elvyttäminen ja omavaraisuusasteen nosto ovat kriittisen tärkeitä asioita yhä kriisialttiimmassa maailmassa. Tarvitaan sellaista systeemistä ”tehottomuutta”, joka on vastoin ruokajärjestelmän perittyä tilannetta. Päällekkäisyys on myös tärkeää siksi, että ruoantuotanto on ”epäelastista” (inelastic), eli toisin sanoen sitä ei voida mielekkäästi ajaa alas ja käynnistää nopeiden suhdannevaihteluiden myötä. ”Luova tuho” ei toimi ruoantuotannossa samalla tavalla kuin vaikkapa teollisuudessa, sillä ruoantuotannon mahdollistavaan sosioekologiseen perustaan (esimerkiksi peltomaa, siemenkannat, viljelytaidot, tuottajayhteisöt) on kasautunut vuosikymmenten perintö, sen ylläpito edellyttää jatkuvuutta. 

Tuotannon ja kulutuksen valikoiman monipuolistaminen on toinen tavoite, joka vie vastaan vallitsevia ruokajärjestelmän intressejä. Tavoitteena ovat verkostot, joiden solmukohtien väliset kytkökset eivät ole niin vahvoja ja joissa on enemmän vaihtoehtoisia kulkureittejä. (Fraser et al. 2005, Helbing 2013) 

Mutta kuten sanottua, paikallisten ja alueellisten ruokajärjestelmien elvyttämisen rinnalla tarvitaan kansainvälistä kauppaa. Sen valtasuhteisiin ja käytäntöihin kaivataan kuitenkin kipeästi muutoksia. Haavoittuvimmat alueet, eli samaan aikaan köyhemmät ja tuontiriippuvaisemmat, tarvitsevat omien ruokajärjestelmiensä elvyttämisen rinnalla kauppakumppanien monipuolisuutta, eli oikeudenmukaisempia kaupan käytäntöjä. (Fraser et al. 2005, d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016, Kinnunen et al. 2020) Keskusteluissa huomio keskittyy lähinnä kansainväliseen kauppaan, mutta myös haavoittuvaisten alueiden ”klustereissa” alueellisen kaupankäynnin edistämisellä olisi vielä suurempi merkitys, sillä ne tukisivat paikallisten ruokajärjestelmien elpymistä (d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016). Juuri tätä edellä mainittu modulaarisuuden lisääminen tarkoittaisi. (Tu et al. 2019) 

Päämääränä ei saa olla vain lisääntyvä tuotanto. Hyvin mahdollinen produktionistiseen malliin nojaava kehityskulku olisi kapeassa mielessä resilientti globaali ruokajärjestelmä, joka onnistuisi jopa kasvattamaan tuotantoa vähentäessään ympäristökuormaa sekä torjumaan tuhoisia nälänhätiä. Systeeminen eriarvoisuus ja haavoittuvuus voisivat silti säilyä järjestelmän ominaispiirteinä, ja ne vaikuttavat ihmisten kykyyn hankkia elantoa, kouluttautua, pysyä terveinä ja järjestäytyä poliittisesti. Ruokajärjestelmän toimijoiden välisen tasa-arvon edistäminen ja nyt heikompien toimijoiden, etenkin pientuottajien, itsemääräämisoikeuden lisääminen ovat välttämättömiä askeleita kohti ruokajärjestelmän vahvaa ja laajaa resilienssiä. (Schipanski et al. 2016, Lähde 2019)

Erilaiset ruokajärjestelmät rakentavat erilaisia yhteiskuntia. Tämä tarkoittaa kääntäen sitä, että ruokajärjestelmiä ei voida kestävästi uudistaa erillään muista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Ville Lähde 

 

KIRJALLISUUS:

 d’Amour, C. et al., Teleconnected food supply shocks. Environmental Research Letters 11, 2016. https://doi.org/10.1088/1748-9326/11/3/035007

Campbell, B. et al., Agriculture production as a major driver of the Earth system exceeding planetary boundaries. Ecology and Society 22 (4) 2017. https://doi.org/10.5751/ES-09595-220408 

Chappell, Beginning to end hunger. Food and environment in Belo Horizonte, Brazil, and beyond. University of California Press, Oakland 2018.

Cotrell, R.S. et al., Food production shocks across land and sea. Nature Sustainability 2, 2019. https://doi.org/10.1038/s41893-018-0210-1

Fraser, E.D.G. et al., A framework for assessing the vulnerability of food systems to future shocks. Futures 37(6) 2005. https://doi.org/10.1016/j.futures.2004.10.011

Gaitán-Cremachi, D. et al., Characterizing diversity of food systems in view of sustainability transitions. A review. Agronomy for Sustainable Development 39, 2019. https://doi.org/10.1007/s13593-018-0550-2

Gaupp F. et al, Increasing risks of multiple breadbasket failure under 1.5 and 2°C global warming. Agricultural Systems 175, 2019. DOI:10.1016/j.agsy.2019.05.010

Helbing, D., Globally networked risks and how to respond. Nature 497, 2013. https://doi.org/10.1038/nature12047 

Heslin, A. et al., Simulating the Cascading Effects of an Extreme Agricultural Production Shock: Global Implications of a Contemporary US Dust Bowl Event. Frontiers in Sustainable Food Systems 20 March 2020. https://doi.org/10.3389/fsufs.2020.00026

Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. Annual Review of Ecology and Systematics 4, 1973. https://doi.org/10.1146/annurev.es.04.110173.000245 

Jones, W. & Phillips, A., Historic Food Production Shocks: Quantifying the Extremes. Sustainability 8 (5) 2016. https://doi.org/10.3390/su8050427

Kahiluoto, H. et al., Taking planetary nutrient boundaries seriously: Can we feed the people? Global Food Security 3 (1), 2014. https://doi.org/10.1016/j.gfs.2013.11.002

Khoury, C. et al., Increasing homogeneity in global food supplies and the implications for food security. PNAS 111 (11) 2014. https://doi.org/10.1073/pnas.1313490111

Kinnunen, P. et al. Local food crop production can fulfil demand for less than one-third of the population. Nature Food 1, 2020. https://doi.org/10.1038/s43016-020-0060-7 

Kummu, M. et al. Interplay of trade and food system resilience: Gains on supply diversity over time at the cost of trade independency. Global Food Security 24, 2020. https://doi.org/10.1016/j.gfs.2020.100360

Liu, J. et al., Framing Sustainability in a Telecoupled World. Ecology and Society. Vol. 18, No 2, 2013. http://dx.doi.org/10.5751/ES-05873-180226

Lang, T., Crisis? What Crisis? The Normality of the Current Food Crisis. Journal of Agrarian Change. 10(1), 2010. https://doi.org/10.1111/j.1471-0366.2009.00250.x

Lang, T. & Barling, D. Food security and food sustainability: reformulating the debate. The Geographical Journal 178(4), 2012. https://doi.org/10.1111/j.1475-4959.2012.00480.x

Loos, J. et al., Putting meaning back into ”sustainable intensification”. Frontiers in Ecology and the Environment 12(6) 2014. https://doi.org/10.1890/130157

Lunt, T. et al., Vulnerabilities to agricultural production shocks: An extreme, plausible scenario for assessment of risk for the insurance sector. Climate Risk Management 13, 2016. https://doi.org/10.1016/j.crm.2016.05.001

Lähde, V. Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013. 

Lähde, V. Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? Alue ja ympäristö 1, 2019. https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/79663 

Nyström et al. Anatomy and resilience of the global production ecosystem. Nature, Vol. 575, 2019, 98–109. https://doi.org/10.1038/s41586-019-1712-3

Paloviita, A. et al., Insights into food system exposure, coping capacity and adaptive capacity. British Food Journal 119(12) 2017. https://doi.org/10.1108/BFJ-02-2017-0057

Porkka, M. et al., The use of food imports to overcome local limits of growth. Earth’s Future 5(4) 2017. https://doi.org/10.1002/2016EF000477

Poore, J. & Nemecek, T. Reducing food’s environmental impacts through producers and consumers. Science 360(6392) 2018. https://doi.org.10.1126/science.aaq0216

Puma, M.J. et al., Assessing the evolving fragility of the global food system. Environmental Research Letters 10, 2015. https://doi.org/10.1088/1748-9326/10/2/024007 

Rasmussen, L.V. et al., Social-ecological outcomes of agricultural intensification. Nature Sustainability 1, 2018. https://doi.org/10.1038/s41893-018-0070-8

Samberg, L. et al., Subnational distribution of average farm size and smallholder contributions to global food production. Environmental Research Letters 11(12), 2016. https://doi:10.1088/1748-9326/11/12/124010

Scheffer, M. et al., Catastrophic Shifts in Ecosystems. Nature, Vol. 413, 2001. https://doi.org/10.1038/35098000

Schipanski, M. et al., Realizing resilient food systems. BioScience 66 (7) 2016. https://doi.org/10.1093/biosci/biw052

Seekell, D. et al, Resilience in the global food system. Environmental Research Letters 12 (2) 2017. https://doi.org/10.1088/1748-9326/aa5730

Springmann, M. et al., Options for keeping the food system within environmental limits. Nature 562(7728) 2018. https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0

Suweis, Samir et al., Resilience and reactivity of global food system. PNAS 112(22), 2015. https://doi.org/10.1073/pnas.1507366112

Tu, C. et al., Impact of globalization on the resilience and sustainability of natural resources. Nature Sustainability 2, 2019. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0260-z

19.5.2020
UUTISKIRJE 5/2020 Toukokuun BIOS-uutiskirje poikkeaa rakenteeltaan aiemmista, sillä edellisen uutiskirjeen jälkeen kaikki tutkimusyksikkömme julkaistu työ on käsitellyt tavalla tai toisella käynnissä olevaa pandemiaa, sen hillintätoimia ja niiden vaikutuksia yhteiskuntiin. Tällä kertaa uutiskirjettä ei ole siksi tuttuun tapaan jaettu temaattisiin osioihin. 

Toukokuun BIOS-uutiskirje poikkeaa rakenteeltaan aiemmista, sillä edellisen uutiskirjeen jälkeen kaikki tutkimusyksikkömme julkaistu työ on käsitellyt tavalla tai toisella käynnissä olevaa pandemiaa, sen hillintätoimia ja niiden vaikutuksia yhteiskuntiin. Tällä kertaa uutiskirjettä ei ole siksi tuttuun tapaan jaettu temaattisiin osioihin. 

Totta kai olemme tällä välillä jatkaneet työtä myös muiden aiheiden parissa, ja seuraavassa uutiskirjeessä on luvassa asiaa muun muassa ruokajärjestelmien kriisialttiudesta. Eivätkä ympäristö- ja luonnonvarakriisit ole tietenkään mihinkään poistuneet koronakriisin aikana. Seuraamme niitä koskevia uutisia ja tutkimusta päivittäin. Tuttuja Maailmalta-katsauksia jatketaan seuraavissa uutiskirjeissä.

Nyt kuitenkin olemme historiallisesti kriittisellä hetkellä, jolloin huomion keskittäminen on tärkeää. Kun yhteiskunnat kamppailevat siitä, millä tavalla koronakriisin aikainen ja sen jälkeinen elvytys toteutetaan, määritetään tulevien vuosien politiikan reunaehtoja. Elvytys voi joko rakentaa ekologisen jälleenrakennuksen edellytyksiä tai muodostaa kohtalokkaita esteitä siirtymäpolitiikalle. Nyt tehdään konkreettisia päätöksiä siitä, otetaanko politiikan ja talouden aikajänteeksi seuraavat pari kolme vuotta vai päädytäänkö pandemiakriisin motivoimina aidosti suunnittelemaan pitkäjänteisempää toimintaa. Taloudellisten instituutioiden rooleista, Euroopan yhtenäisyydestä ja globaalista solidaarisuudesta tehdään kauaskantoisia päätöksiä kuluvan vuoden aikana. 

Olemme usein käyttäneet “polkuriippuvuuden” käsitettä puhuessamme esimerkiksi teknologisen infrastruktuurin kehitystä ohjaavasta voimasta. Polkuriippuvuutta synnytetään myös taloudellisilla ja poliittisilla päätöksillä. Historiallisina saranahetkinä rakennetaan tulevia vuosikymmeniä. Onko edessä ekologisen siirtymäpolitiikan menetetty vuosikymmen, vai antaako kriisi mahdollisuuden ymmärtää sen välttämättömyys? Tällaisiin kysymyksiin BIOS-tutkimusyksikön työ on etsinyt vastauksia viime kuukausina.

Kuva Paavo Järvensivu.

Edellisessä uutiskirjeessä mainittujen kirjoitusten “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa” ja “Koronakriisin taloudellinen hallinta” teemoja käsiteltiin kolmessa podcast-keskustelussa huhti-toukokuussa. BIOS-harjoittelija Venla Lankinen haastatteli Ville Lähdettä BIOS-podcastissa 10.4. ensin mainitun kirjoituksen teemoista, ja Tero Toivasta ja Paavo Järvensivua jälkimmäisen teemoista podcastissa 4.5. Toivanen ja Järvensivu olivat keskustelemassa myös 20.4. julkaistussa Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “Yhteiskunnan kriisit ja niihin sopeutuminen”. Tämän lisäksi Ville Lähde esitteli BIOS-näkemyksiä 11.5. julkaistussa Elokapinan asiantuntijavieraan haastattelussa.

Tero Toivanen käsitteli koronakriisin herättämiä kysymyksiä laajasti Tiede & Edistys -lehden pääkirjoituksessa “Kuka haluaa takaisin normaaliin?”, jossa hän nosti esiin myös pandemiakeskustelun keskittymisen vauraiden vanhojen teollisuusmaiden kohtaloihin: 

“Koronakeskustelu on ollut tähän saakka jopa häpeällisen länsikeskeistä. Paradoksaalisesti siis globaaliksi kehystetyn pandemiaongelman käsittely on ollut kaikkea muuta kuin globaalia. Erityisesti globaali etelä on puuttunut keskustelusta lähes täysin. Vaihtoehtoisesti on luotu kehys, jonka mukaan globaalin etelän mailla on kädessään kaksi erityistä koronavalttia: nuori väestö, johon virus ei vaikuta yhtä pahoin kuin läntisten maiden vanhenevaan väestöön, ja kuumuus, jossa viruksen leviämisen edellytykset ovat heikommat. Vaikka molemmat väitteet ovat virologisesti päteviä, ovat ne täysin irti globaalin etelän yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja harhaanjohtavuudessaan vahingollisia politiikkatoimille, joita globaalin pandemian hillitseminen edellyttäisi.”

*

BIOS-tutkijat ovat myös osallistuneet aktiivisesti keskusteluun koronakriisin torjunta- ja hillintätoimista. Paavo Järvensivu esiintyi kutsuttuna lausunnonantajana eduskunnan talousvaliokunnalle 24.4. sekä valtionvarainvaliokunnalle 28.4. Kummassakin tilaisuudessa käsiteltiin valtioneuvoston selontekoa julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2021–2024. Ensimmäinen lausuntomme julkaistiin myös BIOS-blogissa. Korostimme lausunnoissamme talouspoliittisen näkökulman laajentamista kapeasti ymmärretystä “kestävyysvajeesta” kokonaisvaltaisempaan riskien hallintaan, jossa huomioidaan yhteiskunnan kyky torjua ympäristö- ja luonnonvarakriisejä ja sopeutua niihin tavalla, joka pitää huolta yhteiskunnallisesta vakaudesta. Kritisoimme paitsi ympäristönäkökulmien olematonta roolia selonteossa myös sitä, miten etenkin keskuspankkien muuttunut rooli sekä muutokset eurooppalaisessa talouskeskustelussa jäivät huomioimatta selonteossa. Vaarana on, että Suomi sitoo itsensä talouspoliittiseen kehykseen, joka on aikansa elänyt.

“Selonteosta ja valtiontalouden kestävyysvajeen käsittelystä jää täysin huomiotta rahatalouden institutionaalinen ja poliittinen ulottuvuus. Puute on räikeä, kun otetaan huomioon, minkälaisen roolin euroalueen uudet talousmekanismit ja erityisesti keskuspankki ovat ottaneet etenkin vuoden 2008 kansainvälisen finanssikriisin jälkeen. Keskuspankit ovat pitäneet muun muassa määrällisen helpottamisen toimillaan ja korkopolitiikallaan markkinoiden rattaat pyörimässä ja huolehtineet julkisten talouksien maksukyvystä. Tästä huolimatta selonteko ei mainitse keskuspankkeja sanallakaan.”

WISE-tutkimushanke, jossa BIOS on mukana, julkaisi oman politiikkasuosituksensa 22.4. Siinä peräänkuulutetaan sellaisten asiantuntijatiedon rakenteiden luomista, jotka auttaisivat paitsi kriisitilanteessa toimimista myös ennen kaikkea kriisitilassa tehtävien päätösten luomien polkuriippuvuuksien tunnistamista. Suosituksissa korostetaan myös normaalitilanteessa “tehottomalta” vaikuttavan liikkumavaran ja päällekkäisyyden tärkeyttä yhteiskunnan instituutioissa, sillä ne mahdollistavat luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Ajatus virtaviivaistetusta normaalitilasta ei toimi maailmassa, jossa peräkkäisten, yhtaikaisten ja toisiaan vahvistavien kriisien todennäköisyys kasvaa.

*

BIOS-blogissa julkaistiin toukokuussa myös kaksi tärkeää elvytystoimia ja siirtymäpolitiikkaa kommentoivaa kirjoitustamme. 11.5. julkaistu kannanotto “Energiaelvytys” oli suunnattu ennen kaikkea elvytystoimia pohtiville ministeriöiden työryhmille. Kannanotossa lueteltiin konkreettisia energiasektorille suunnattavia toimenpiteitä, joilla olisi sekä elvyttävä että kasvihuonekaasupäästöjä leikkaava vaikutus. On selvää, että Suomen energiantuotannon kehityksen päälinjan täytyy olla polttamattomassa tuotannossa, josta kannanotto nostaa esiin ennen kaikkea tuulivoiman mahdollisuudet sekä sen rinnalla ei-fossiiliset kaasut ja energiankäytön tehostamisen. Energiaelvytyksen teemoja pohditaan myös jo kuudennessa BIOS-podcastissa, jossa äänessä ovat Venla Lankinen, Antti Majava ja Tere Vadén.

Vesa Vihriälän johtama taloustyöryhmä julkaisi 8.5. raporttinsa Talouspolitiikan strategia koronakriisissä. BIOS kommentoi tätä “kipupakettia” tuoreeltaan 13.5. julkaistussa kannanotossaan, joka kiinnitti huomiota erityisesti ennakoitujen sopeutumis- ja leikkaustoimien muodostamaan vaaraan:

“Vihriälän raportti linjaa selkeästi, että vaadittavia talouden rakennemuutoksia ja sopeuttamista koskeva poliittinen suunnittelu ja päätöksenteko on aloitettava välittömästi, tai muuten politiikalle aiheutuu ”uskottavuusongelma” (s. 95). Tässä mielessä raportti voi hyvinkin muotoutua suomalaisen koronakeskustelun kulminaatiopisteeksi, jossa koronakriisin alkuvaiheen poliittisesta yhteisymmärryksestä – niin sanotusta lipun ympärille käpertymisestä – irrottaudutaan ja 2020-luvun politiikka ohjataan edellisen “menetetyn vuosikymmenen” tapaan kiistelyyn talouden sopeutuksista ja leikkausten kohteista.”

Kritisoimme kannanotossa edellä mainittua kapeaa käsitystä kestävyysvajeesta sekä kyseenalaistamme sen, miten huoli velkaantumisesta ohittaa huolen yhteiskunnan perustavammasta ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä. Sopimuksenvaraiseen velkakattoon ripustautuva Vihriälän ryhmän raportti peräänkuuluttaa “resilienssiä ja kriisinsitetokykyä” mutta ehdottaa toimintalinjaa, joka pikemminkin heikentää niitä.

“Riskien arvioinnin näkökulmasta voidaan asettaa jälleen yksinkertainen kysymys: ollaanko vuoden 2030 Suomessa tyytyväisiä, jos velkasuhde on kurottu 90 prosenttiin mutta samalla on heikennetty leikkauspolitiikalla suomalaisen yhteiskunnan ja tulevien sukupolvien edellytyksiä kohdata yhä tiheneviä viheliäitä kriisejä? Onko todella niin, että juuri ”kohtuullinen velkaantuneisuus” on järkevin näköala turvata yhteiskunta esimerkiksi tulevilta pandemioilta tai kasvavilta ilmastomuutoksen aiheuttamilta vaikutuksilta? Miksi talouspolitiikkaa pitäisi ohjata juuri 90 prosentin velkasuhde? Miksei 100 prosenttia, joka voi olla yhtä hyvin kaikkialla euroalueen kasvavien velkamäärien kanssa sopusoinnussa? Miksi hirttää talouspolitiikka ja julkisen talouden suunnittelu ensisijaisesti abstraktiin velkasuhdetavoitteeseen aikana, jolloin Suomen muiden maiden ohella on toteutettava historiallisen nopeat päästövähennystoimet? Ympäristötutkimuksen näkökulmasta ei juuri ole epäselvyyttä, että ilmastoimissa epäonnistuminen tuottaa yhteiskunnille julkisvelan kasvua suuremman torjuttavan riskin.”

Toukokuussa harjoittelijakautensa päättänyt BIOS-harjoittelija Venla Lankinen kirjoitti BIOS-blogiin kaksi ajankohtaista kirjoitusta EU:n vihreän kehityksen ohjelman tulevaisuudesta. “Miten Euroopan Green Dealin käy koronakriisissä?” (5.5.) kartoittaa koronakriisin aikaisia Green Dealia puolustavia ja sitä vastustavia kantoja sekä sitä, miten kriisi on viivästyttänyt ohjelman toimeenpanemista. Vaikka kannanotot ovat pääosin olleetkin puolustavia, käytännössä toimia on siirretty tulevaisuuteen. Tätä taustoittava kirjoitus “EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä” esittelee niin sanottua EU-taksonomiaa, jonka on tarkoitus muodostua merkittäväksi taloudellisen toiminnan kestävyyskriteeristöksi.

*

Näinä poikkeuksellisina aikoina on ilmeistä, että ihmiset haluavat ja jaksavat lukea aiempaa enemmän ja syvällisempiä analyysejä. Tähdellisen luettavan poimiminen voi kuitenkin olla työn ja tuskan takana. Siksi edellisen uutiskirjeen tapaan esittelemme joukon kirjoituksia, jotka ovat mielestämme nyt erityisen arvokasta luettavaa

Adam Toozen “The Pandemic Has Ended the Central Bank Myth” auttaa ymmärtämään, minkä takia Saksan perustuslakituomioistuimen taannoinen päätös on niin kriittinen EU:n tulevaisuuden kannalta. Toozen kirjoitus selittää myös perusteellisesti keskuspankkien muuttuneen roolin merkitystä viime vuosina. Suosittelemme myös Antti Ronkaisen kirjoitusta mainitusta päätöksestä.

Kysymys koronakriisin vaikutuksesta ilmastopäästöihin nousee yhä uudelleen esiin julkisuudessa. Keskustelu on osoittanut, miten vaikeaa ilmastonmuutoksen torjunnan mittakaavaa on hahmottaa. Samalla koronakriisi on konkretisoinut, miten suuri ero on hetkellisellä kulutuksen notkahduksella ja pitkäjänteisillä ilmastotoimilla, jotka pyrkivät pysyvään tuotanto- ja kulutustapojen muutoksiin. Koska kertaus on opintojen äiti, perusasioiden äärelle on hyvä palata näissä Carbon Briefin ja Gristin artikkeleissa. 

Koska pandemia hämmentää meitä kaikkia, suosittelemme lämpimästi Ed Youngin artikkelia “Why the Coronavirus is so Confusing?Atlantic-lehdessä. Se käy läpi koronaviruksen ja sen aiheuttaman COVID-19-taudin ominaispiirteiden lisäksi läpi aiheeseen liittyvän tutkimuksen, viestinnän ja informaation tulkinnan problematiikkaa. Artikkeli käy ansiokkaasti kiinni kysymyksiin, jotka liian usein pelkistyvät yksiulotteiseksi auktoriteettiuskon ja epäilyn vastakkainasetteluksi. Sigal Samuel taas kokoaa yhteen Voxin artikkelissa olennaisia kysymyksiä teollisen eläintuotannon ja tartuntatautien yhteyksistä. 

Helsingin yliopiston tutkija Daria Krivonos kirjoittaa ukrainalaisten vierastyöläisten asemasta ja ristiriitaisesta kohtelusta Suomessa. Ari Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen kirjoittavat Kalevi Sorsa -säätiön blogissa Suomen kriisinsietokyvystä ja peräänkuuluttavat normaaliaikojen “tehokkuusajattelun” yli kurottavaa perspektiiviä. He muistuttavat, että kansalaisten todellisten vaikutusmahdollisuuksien edistämistä ei voi korvata kosmeettisella “osallistamisella”. 

Lopuksi suosittelemme science fiction -kirjailija Kim Stanley Robinsonin esseetä “The Coronavirus Is Rewriting Our Imaginations”. Ajatelkaa tulevaa.

“We’re now confronting a miniature version of the tragedy of the time horizon. We’ve decided to sacrifice over these months so that, in the future, people won’t suffer as much as they would otherwise. In this case, the time horizon is so short that we are the future people. It’s harder to come to grips with the fact that we’re living in a long-term crisis that will not end in our lifetimes. But it’s meaningful to notice that, all together, we are capable of learning to extend our care further along the time horizon. Amid the tragedy and death, this is one source of pleasure. Even though our economic system ignores reality, we can act when we have to. At the very least, we are all freaking out together. To my mind, this new sense of solidarity is one of the few reassuring things to have happened in this century. If we can find it in this crisis, to save ourselves, then maybe we can find it in the big crisis, to save our children and theirs.”

15.5.2020
EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä Maaliskuun alussa julkaistiin päivitetty Euroopan unionin kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä, ”EU-taksonomia”, joka ainakin Suomessa jäi vähäiselle huomiolle. Tämä komission liikkeelle paneman ”teknisen asiantuntijaryhmän” (Technical Expert Group on Sustainable Finance, TEG) kahden vuoden ajan kehittelemä paketti on osa Euroopan vihreän kehityksen ohjelman kestävien rahoitusmarkkinoiden toimenpidekokonaisuutta. Sen käyttöönotto osana EU:n ilmastopoliittisia toimia on aikataulutettu Green Dealissa tämän vuoden loppupuoliskolle. Eri toimijoiden tulee julkistaa ensimmäiset taksonomiatietonsa vuosien 2021–2022 kuluessa.

Maaliskuun alussa julkaistiin päivitetty Euroopan unionin kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä, ”EU-taksonomia”, joka ainakin Suomessa jäi vähäiselle huomiolle. Tämä komission liikkeelle paneman ”teknisen asiantuntijaryhmän” (Technical Expert Group on Sustainable Finance, TEG) kahden vuoden ajan kehittelemä paketti on osa Euroopan vihreän kehityksen ohjelman kestävien rahoitusmarkkinoiden toimenpidekokonaisuutta. Sen käyttöönotto osana EU:n ilmastopoliittisia toimia on aikataulutettu Green Dealissa tämän vuoden loppupuoliskolle. Eri toimijoiden tulee julkistaa ensimmäiset taksonomiatietonsa vuosien 2021–2022 kuluessa.

Taksonomiassa määritetään kolme käyttäjäryhmää, joiden käyttöön luokittelujärjestelmä ensisijaisesti soveltuu. Nämä ovat (1) rahoitusmarkkinoiden toimijat ja yksityiset sijoittajat, jotka tarjoavat rahoituksia EU-alueella, (2) suuret yritykset ja konsernit, joiden on jo nyt annettava tiedot liiketoimintamalleistaan, toimintaperiaatteistaan, saavuttamistaan tuloksista, merkittävimmistä riskeistä ja keskeisistä suoritusindikaattoreista, jotka liittyvät muun muassa, ympäristöasioihin, sosiaalisiin näkökohtiin ja työntekijöihin, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja korruption ja lahjonnan torjuntaan sekä (3) laajemmin EU:n jäsenvaltiot, jotka ohjaavat julkista taloutta ja asettavat standardeja vihreiksi luokitelluille tuotteille ja toimijoille sekä valtion rahoitustyökaluille. 

Taksonomiaan sisällytettyjä toimenpiteitä voidaan arvioida annetun kattavan kestävyyskriteeristön pohjalta ja suunnata näin rahoitusta ja investointeja todella tulevaisuutta rakentaviin ja ekologista siirtymää edistäviin toimenpiteisiin. Tulevaisuudessa kaikkien sellaisten sijoitusten ja rahoitustyökalujen, joiden markkinoidaan tukevan siirtymää, tulisi olla linjassa taksonomiakriteeristön kanssa. Sekä taksonomian pohjana toimiva lainsäädäntö että itse maaliskuussa julkaistu työkalupakki ovat saaneet komission alustavan hyväksynnän, mutta vasta toisen lukukierroksen jälkeen sen toimeenpano saatetaan aloittaa. Tämän tulisi tapahtua 2020 loppupuoliskolla.  

TAKSONOMIAN PERUSTEET

EU-taksonomia on työkalu, joka auttaa sijoittajia, yrityksiä ja liike-elämän toimijoita sekä EU:n jäsenvaltioita suunnittelemaan ja suuntaamaan rahoitusta vähähiilisten, resilienttien ja resurssitehokkaiden yhteiskuntien siirtymää edistäviin toimenpiteisiin. Taksonomian tarkoitus on luoda Euroopan unionin laajuinen yhteinen luokittelujärjestelmä, jonka perusteella sijoituksia voidaan kohdentaa. Taksonomia asettaa toimenpidekohtaisia kestävyyteen liittyviä raja-arvoja (thresholds) eri toimenpiteille. Tällä hetkellä taksonomia tarjoaa kriteeristön noin 70:lle eri toimialojen toimenpiteelle, mutta tavoite on laajentaa luokittelujärjestelmää koskemaan myös toistaiseksi ajan ja resurssien puutteesta johtuneista syistä käsittelemättä jääneitä toimenpiteitä. Tätä ajamaan on tarkoitus asettaa Euroopan unionissa oma alustansa, jossa taksonomian kehittämisen lisäksi tarjotaan teknistä apua tämän työkalun toimeenpanossa yritysten, sijoittajien ja muiden toimijoiden tasolla. TEG on kehitellyt myös valmiita excel-työkaluja, joilla toimijat voivat kartoittaa toimintansa taksonomiakelvollisuutta.

Yleisesti ottaen ollakseen taksonomiakelvollinen toimenpiteen on:

1. hyödytettävä merkittävästi vähintään yhtä kuudesta ympäristötavoitteesta
2. olla tuottamatta merkittävää haittaa viidelle muulle tavoitteelle (DNSH; do no significant harm -periaate)
3. oltava YK:n, OECD:n ja ILO:n eettisten työ- ja ihmisoikeusperiaatteiden mukainen.

Toistaiseksi raportissa käsitellään vain yhtäältä toimenpiteitä, joissa on toimintaa parantamalla saavutettavissa suurin mahdollinen ilmastohyöty (esim. energiaintensiivinen teollisuus) ja toisaalta mahdollistavia toimenpiteitä, jotka tukevat toisten toimialojen siirtymää kestävälle tielle (esim. aurinkopaneelien valmistus). Myös ns. vihreimmistä vihreimmät toimenpiteet luokitellaan taksonomiakelvollisiksi (esim. tuulivoimalla tuotettu energia). 

Vaikka varsinainen arviointi tapahtuu toimenpidekohtaisesti, on toimet jaoteltu myös toimialojen mukaan. Luokittelu perustuu EU:ssa yleisesti käytettyyn 21-portaiseen (A-U) toimialaluokitukseen (TOL2008/NACE2008). Osa toimialoista on käsitelty taksonomiassa kokonaisuudessaan, osa osittain ja osa on jätetty käsittelemättä kokonaan. Taksonomiassa käsittelemättä jätettyjen toimialojen puuttumista perustellaan sillä, ettei niillä ole päästöihin perustuvasti suurta ilmastonmuutoksen hillintäpotentiaalia tai siirtymää mahdollistavaa potentiaalia.

Taksonomiassa kokonaan käsiteltyjä toimialoja ovat A. Maatalous, metsätalous, kalatalous, D. Sähkö-, kaasu-, lämpö- ja jäähdytysliiketoimet, E. Vesi-, viemäri- ja jätevesihuolto; jätehuolto ja ennallistamistoiminta sekä J. Informaatio ja viestintä. Osin käsiteltyjä toimialoja ovat B. Kaivostoiminta, C. Teollisuus, F. Rakentaminen, H. Kuljetus ja varastointi, L. Kiinteistöalan liiketoiminta ja M. Ammatillinen, tieteellinen ja tekninen toiminta. Näiden lisäksi on käsitelty joitakin toimialaluokituksen ulkopuolisia toimenpiteitä. 

Kultakin toimialalta on myös mainittu joitain sellaisia toimenpiteitä, jotka eivät missään tapauksessa ole taksonomiakelvollisia. Tällaisia ovat muun muassa plantaasiviljely, korkean hiilivaraston maa-alan raivaaminen pelloksi (esim. turvemaiden viljely), jätteenpoltto ja fossiilisten polttoaineiden kuljettamiseen erikoistunut liikenne. Toimenpidekohtaisten raja-arvojen lisäksi taksonomiassa ohjataan käyttäjiä huomioimaan paikallinen systeemitaso (esim. tietty taloudellinen toiminta suhteessa Suomessa määritettyihin siirtymäpolkuihin, ei vain suhteessa yleiseen taksonomiakriteeristöön), mutta tähän ei toistaiseksi tarjota työkaluja.

Kuusi ympäristötavoitetta, joista taksonomiakelvollisen toimenpiteen on hyödytettävä ainakin yhtä ja oltava tuottamatta muille merkittävää haittaa ovat:

1. Ilmastonmuutoksen hillintä
2.
Ilmastonmuutokseen sopeutuminen
3. Veden ja merellisten resurssien kestävä käyttö ja suojelu
4. Siirtymä kiertotalouteen; jätteen ehkäisy ja kierrätys
5. Saasteiden ehkäisy ja kontrollointi
6. Terveiden ekosysteemien suojelu

Kussakin tavoitteessa voidaan tehdä mainittu jako itsessään siirtymää edistäviin toimenpiteisiin, kuten vähäpäästöisiin energiamuotoihin, ja toisaalta siirtymää muualla mahdollistaviin toimenpiteisiin, kuten vähäpäästöisessä energiantuotannossa tarvittavien laitteiden tuotantoon. Mahdollistaviksi toimenpiteiksi määritellään sellaiset, jotka parantavat jonkin toisen toimenpiteen suoritetta suhteessa taksonomiakriteeristöön, eivätkä itsessään aiheuta merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille. Toistaiseksi taksonomiassa on varsinaiset merkittävän hyödyn kriteeristöt vain kahdelle ensimmäiselle ympäristötavoitteelle, ja tavoitteita 3-6 on tarkasteltu vain haitan tuottamista koskettavasta DNSH-näkökulmasta. Vuoteen 2022 mennessä taksonomia olisi kuitenkin tarkoitus päivittää sellaiseksi, että myös muille ympäristötavoitteelle tuotettu merkittävä hyöty pystytään huomiomaan. 

Ennen kuin esittelen ympäristötavoitteita tarkemmin, on hyvä nostaa esiin yksi hillinnän/mitigaation ja sopeutumisen/adaptaation keskeinen ero: siinä missä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehdyt toimet ovat paikasta riippumattomia – vähennetty CO2 on samanarvoinen kaikkialla – adaptaatio on hyvin paikka- ja kontekstiriippuvaista. Tästä johtuen taksonomiassa mainitut toimet adaptaation yhteydessä, toisin kuin mitigaatiossa, eivät ole suoraan sovellettavissa kaikkiin toimenpiteisiin ja kaikilla alueilla. 

ILMASTONMUUTOKSEN HILLINTÄ

Taksonomia keskittyy toistaiseksi selvästi muita ympäristötavoitteita enemmän ilmastonmuutoksen hillinnän kriteeristöön. Ilmastonmuutoksen hillinnässä käytetään tavoitetta 50–55% kasvihuonekaasupäästövähennyksestä vuoteen 2030 mennessä EU:n vihreän kehityksen ohjelman mukaisesti. Jotta toimenpide olisi taksonomiakelvollinen, sen olisi siis todennettava vastaavuus pitkän ja keskipitkän aikavälin ilmastotavoitteiden kanssa. Sellaisille suuripäästöisille sektoreille, joille vähähiilisiä vaihtoehtoja ei toistaiseksi ole tarjolla, on siirtymäpolkujen hahmottelussa käytetty seuraavia periaatteita:

1. varmistetaan, ettei lukita varoja kiinni sellaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät ole linjassa ilmastotavoitteiden kanssa
2.
toimenpiteen ympäristösuorite on merkittävästi sektorin keskiarvoa parempi.

Lisäksi taksonomiassa määritetään ilmastonmuutoksen hillintää tukevien toimenpiteiden kolme luokkaa: 

1. ennestään vähähiiliset toimenpiteet (esim. nollapäästöinen liikenne, metsitys)
2.
toimenpiteet, jotka tukevat siirtymää hiilineutraaliuteen (esim. korjausrakentaminen)
3. toimenpiteet, jotka mahdollistavat kahden ensimmäisen toimenpiteen toteutumista (esim. tuuliturbiinien tuotanto).

Siirtymä vähähiilisiin yhteiskuntiin tulee vaatimaan joidenkin toimenpiteiden asteittaista lopettamista, minkä vuoksi vähäpäästöisimpiäkään fossiilisiin polttoaineisiin perustuvia toimenpiteitä ei pidetä taksonomiakelvollisina. Ainoastaan kaasumaisiin fossiilisiin polttoaineisiin liittyviä toimenpiteitä voidaan pitää taksonomiakelvollisina ja näitäkin vain, jos saavutetaan määritetty raja-arvo: tuotannon päästöjen on oltava alle 100g CO2ekv/kWh, ja niiden on laskettava viiden vuoden erissä nollatasolle vuoteen 2050 mennessä. Merkittävää hyötyä ilmastonmuutoksen hillinnälle on käsitelty toimenpidekohtaisesti lähinnä tällaisten kvantitatiivisten raja-arvojen kautta. Ilmastonmuutoksen hillintään liittyvien toimien raportointi toimijakohtaisesti tapahtuu liikevaihdon ja tarvittaessa menojen avulla. 

ILMASTONMUUTOKSEEN SOPEUTUMINEN

Sopeutumistoimenpiteet ovat taksonomiakelvollisia silloin, kun ne eivät aiheuta merkittävää haittaa muiden taksonomiakriteerien toteutumiselle. Raportissa todetaan, että kaikkien taloudellisten sektoreiden tulisi parantaa resilienssiään, mikä on opittu kantapään kautta esimerkiksi nykyisen koronakriisin myötä. Sopeutumistoimenpiteiksi voidaan hyväksyä myös ns. sopeutumista mahdollistavia toimenpiteitä, joita koskevat samat vaatimukset kuin muitakin taksonomiakelvollisia toimenpiteitä. Lisäksi on pystyttävä arvioimaan toimenpiteiden tehokkuutta ilmastonmuutoksen aiheuttamien riskien vähentämisessä. Sopeutumistoimille annetaan kolme pääperiaatetta, joista kaikkien on toteuduttava.

1. Toimenpide vähentää kaikkia materiaalisia ja/tai fyysisiä ilmastoriskejä parhaalla mahdollisella tavalla.
2.
Toimenpide ei heikennä muiden toimijoiden mahdollisuuksia sopeutua ilmastonmuutokseen.
3. Toimenpiteellä on sopeutumiseen liittyviä lopputulemia, jotka voidaan määritellä etukäteen ja joita voidaan mitata ja seurata sopivia indikaattoreita käyttäen.

Nämä toimet voivat niin ikään olla joko suoria sopeutumistoimia tai sopeutumista mahdollistavia toimia, mutta monet toimenpiteet saattavat loppujen lopuksi kuulua kumpaankin kategoriaan. Sopeutumisen raportoinnissa ei tulisi lähtökohtaisesti käyttää liikevaihtoa vaan lähinnä sopeutumistoimenpiteiden toteuttamisesta toimijalle aiheutuneita investointi- ja muita menoja 

VEDEN JA MERELLISTEN RESURSSIEN KESTÄVÄ KÄYTTÖ JA SUOJELU, SIIRTYMÄ KIERTOTALOUTEEN; JÄTTEEN EHKÄISY JA KIERRÄTYS, SAASTEIDEN EHKÄISY JA KONTROLLOINTI, TERVEIDEN EKOSYSTEEMIEN SUOJELU

Toistaiseksi taksonomiassa on lähinnä arvioitu loppuja neljää ympäristönäkökulmaa, vettä, kiertotaloutta, saastumista ja ekosysteemejä DNSH-periaatteen kautta. Tämä tullaan päivittämään vuoteen 2022 mennessä vastaavaksi kriteeristöksi ilmastotavoitteiden kanssa. Kriteeristö on annettu jokaiselle toimenpiteelle erikseen, mutta DNSH-näkökulmasta nämä ovat toimenpiteiden välillä usein hyvin yhteneväisiä. Periaatteita sovelletaan toimenpidekohtaisesti. “Merkittäviä haittoja” on eritelty seuraavasti.

1. Vesi: toimenpiteet, jotka uhkaavat pinta-, pohja- tai merivesien laatua ja ekologista potentiaalia.
2.
Kiertotalous: toimenpiteet, jotka johtavat materiaalien tai luonnonvarojen käytön tehottomuuteen, suorasti tai epäsuorasti, kuten uusiutumattomien energialähteiden hyödyntäminen, yleinen raaka-aineiden kestämätön käyttö ja runsas maan- tai vedenkäyttö tuotteen yhdessä tai useassa elinkaaren vaiheissa. Arvioissa on otettava huomioon tuotteen käyttöikä, korjattavuus, päivitettävyys, uudelleenkäytettävyys, kierrätettävyys. Merkittävinä haittoina pidetään lisääntyviä jätemääriä tai jätteeksi päätyviä tuotteita ja niiden kiertotalouden periaatteita laiminlyövää käsittelyä, pois lukien kierrätyskelvottoman vaarallisen jätteen poltto tai muu kiertotalouden vastainen jätteen käsittely tilanteessa, jossa se muuten voisi aiheuttaa merkittävää haittaa ympäristölle.
3. Saastuminen: toimenpiteet, jotka aiheuttavat huomattavan lisäyksen saasteissa ilmaan, veteen tai maaperään verrattuna toimenpidettä edeltävään tilaan kyseisessä ympäristössä.
4. Ekosysteemit: toimenpiteet, jotka uhkaavat merkittävästi ekosysteemien hyvinvointia ja resilienssiä tai suojeltujen habitaattien tai lajien hyvinvointia tai laatua, mukaan lukien habitaatit ja lajit, joilla on yhteiskunnallisia hyötyjä (esim. ekosysteemipalvelut).

KÄYTÄNTÖ

Havainnollistaakseni kestävän rahoituksen taksonomiaa esittelen hypoteettisen energiantuotantoyhtiön, jonka toimenpiteitä arvioin taksonomiakriteeristön perusteella. Todellisuudessa laskentatavat eroavat toki toimija- ja toimenpidekohtaisesti sekä sen suhteen, millaisesta rahoitustyökalusta on kyse. 

Käytännössä ja yksinkertaistaen toimijan taksonomiakelvollisuuden arviointi toteutuu viiden askeleen kautta. Ensimmäisessä vaiheessa tulee jaotella, mitä toimenpiteitä toimija suorittaa. Esimerkissä toimija on energiayhtiö, jonka tuotannon liikevaihdosta puolet on tuulivoimaa, neljäsosa vesivoimaa ja neljäsosa hiilivoimaa. Hiilivoima voidaan välittömästi todeta taksonomiakelvottomaksi. 

Seuraavan vaiheen tarkastelussa katsotaan energiayhtiön tuottamaa tuuli- ja vesivoimaa taksonomiakriteeristön perusteella. Kummankin näistä potentiaalisesti taksonomiakelvollisen toiminnan tulee läpäistä kaikki annetut kriteerit. Vesivoimalle taksonomiassa annetaan ilmastonmuutoksen hillintää koskeva raja-arvo, joka on muullekin energiantuotannolle tyypillinen > 100 g CO2ekv/kWh. Jos arviointiin tarvittavaa dataa ei ole saatavilla, on oletettava, ettei raja-arvoa saavuteta. Tuulivoimaa koskee sama raja-arvo, mutta tämä saavutetaan käytännössä kaikessa tuulivoimassa, eli tuulivoimaa voidaan lähes aina pitää taksonomiakelvollisena.

Seuraavassa vaiheessa ilmastonmuutoksen hillinnän kriteerit läpäisseille toimenpiteille suoritetaan DNSH-tarkastelu, joka tarkoittaa esimerkiksi vesistöihin aiheutuvan haitan, meluhaitan, tuotannossa syntyvän jätteen käsittelyn ja monimuotoisuudelle aiheutuvien riskien tarkastelua. Tämä menettely on hyvin lähellä nykyäänkin sovellettua YVA-menettelyä.

Jos kaikki annetut kriteerit toteutuvat, voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jossa tarkastellaan toimenpidettä vielä YK:n, OECD:n ja ILO:n eettisten ihmis- ja työoikeuskriteerien pohjalta: on siis varmistettava, että työntekijöiden oikeudet tulevat kohdatuksi. Tarkastellaan esimerkiksi minimipalkkojen, turvallisten työolojen sekä tasa-arvon periaatteiden noudattamista. Tämän jälkeen voidaan laskea, mikä osuus yhtiön kokonaisliikevaihdosta on taksonomiakelvollista.

Tässä esimerkissä kaikki kriteerit läpäiseväksi toiminnaksi hyväksytään vain tuulivoimaan liittyvä liiketoiminta, mikä tarkoittaa, että yhtiön liikevaihdosta noin puolet on taksonomiakelvollista. Tämänkaltaisen tiedon tulisi taksonomian käyttöönoton myötä välittyä kaikille sijoittajille, jolloin rahoitustoiminnan kohdentamien kestäviin ratkaisuihin on mahdollista. Toimenpidekohtaisesti määritetään myös aikatauluja, joilla toimista raportoidaan ja tavoitteiden toteutumista seurataan. Jos kyse on esimerkiksi maataloustuotannosta, jossa ilmastonmuutoksen hillinnän tavoitteiden toteutuminen osoitetaan kasvavilla hiilivarastoilla viiden vuoden välein, on toimijoiden seurattava ja raportoitava näiden tavoitteiden toteutumisesta. Myös taksonomiaan liitettyjä raja-arvoja tulee päivittää ajan myötä.

Esimerkki viisiportaisesta tarkastelusta, kun yrityksen kokonaisliikevaihto koostuu hiilivoimasta (25%), vesivoimasta (25%) ja tuulivoimasta (50%). Johdettu “Taxonomy: Final report of the Technical Expert Group on Sustainable Finance, March 2020” s. 44 kuvaajan pohjalta

PUUTTEET

Taksonomiassa tunnistetaan myös joitakin luokittelujärjestelmän keskeneräisyyksiä ja puutteita. Kuten alussa todettiin, kyseisessä luokittelussa käsitellään vasta noin 70 liike-elämän toimenpidettä. Raportti jättää toistaiseksi esimerkiksi sekä suuren osan teollisuudesta että lähestulkoon koko kaivostoiminnan käsittelemättä. Lisäksi esimerkiksi koulutukselle ja terveydenhuollolle ei taksonomiassa ole kriteerejä: toki näiden arviointi rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta tai pelkkiin ympäristönäkökulmiin keskittyen ei välttämättä olekaan kovin tarkoituksenmukaista, mutta samankaltaisen, vielä kokonaisvaltaisemmin kestävyyttä arvioivan kehikon kehitteleminen muillekin toimialoille voisi olla hyödyllistä laajamittaisen ekologisen jälleenrakennuksen kannalta. 

Raportissa todetaan myös, että ns. ”ruskean” tai vaihtoehtoisesti ”punaisen” taksonomian kehittäminen tämän ”vihreän” luokittelujärjestelmän rinnalle mahdollistaisi sijoittajille vielä selkeämmän kokonaiskuvan. Ruskeilla tai punaisilla kriteereillä viitataan sellaisiin toimenpiteisiin, jotka aiheuttavat merkittävää haittaa ympäristö- tai ilmastotavoitteille. Tällaisen taksonomian avulla toimia voitaisiin luokitella vihreisiin, ”siirtymää tukeviin” ja ruskeisiin ”siirtymää jarruttaviin/haittaaviin”, mikä mahdollistaisi osaltaan myös kolmannen luokan muodostamisen: näiden kahden väliin jäävien, ei vielä vihreiden mutta ei myöskään ruskeiden toimenpiteiden muodostaman ryhmän. Se antaisi mahdollisuuden sellaisille toimijoille, jotka eivät vielä aivan yllä taksonomiakriteereihin mutta todistavat parantavansa toimintatapojaan huomattavasti, näyttää edistyksensä rahoitusmarkkinoilla. Lisäksi merkittävän hyödyn kriteerien arvioiminen myös muille kuin ilmastonmuutoksen hillinnälle ja ilmastonmuutokseen sopeutumiselle on tarpeellista yhä kokonaisvaltaisemman tarkastelun mahdollistamiseksi, ja tämä toteutetaankin vuoteen 2022 mennessä.

Todetaan myös, että kokonaisvaltaisemmassa taksonomiassa sen lisäksi, että saavutetaan ns. eettiset työ- ja ihmisoikeusminimit, tulisi olla kriteeristö myös toimenpiteille, jotka merkittävästi hyödyttävät sosiaalisia tavoitteita samaan tapaan kuin ympäristötavoitteita hyödytetään. Tällaisen taksonomian myötä myös nykyisessä käsittelemättä jääneitä toimialoja, kuten kulttuuri-, koulutus- ja terveydenhuoltoalat, voitaisiin paremmin sisällyttää luokitteluun. 

Näistä puutteista huolimatta taksonomia on jo nyt varsin kattava työkalu, jonka avustuksella rahoitusmarkkinoiden suuntaaminen kestävälle uralle voidaan käynnistää. Tämän työkalun laajamittainen käyttöönotto sekä itse työkalun laajentaminen ovat välttämättömiä vihreän kehityksen ohjelman toteutumiselle.

Venla Lankinen

13.5.2020
Vihriälän työryhmän “kipupaketti” ja ekologinen siirtymäpolitiikka Ennen kuin suomalainen politiikka asemoidaan vuosikymmeneksi kivuliaaksi sopeutustoiminnaksi tai elvytyslistoista poimitaan miellyttäviä tai vastenmielisiä ideoita, on käytävä keskustelu Vihriälän raportin talouspolitiikan lähtökohdista ja kehystyksestä, jotka ovat tähän saakka omaksuttu mediassa ja julkisissa puheenvuoroissa varsin kritiikittömästi.

Vesa Vihriälän työryhmän raportti muodostaa koronakriisin politiikassa erään kulminaatiopisteen. Siksi on tarkasteltava kriittisesti työryhmän talouden sopeuttamiseen tähtäävän ”kipupaketin” taustaoletuksia, erityisesti näkemystä julkisen velkasuhteen kasvun taittamisesta. Keskeistä on kysyä, onko ehdotettu talouden sopeuttaminen mielekäs talouspolitiikan päämäärä aikana, jolloin yhteiskunnan tärkein tehtävä on nopean ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen.

Valtiovarainministeri Katri Kulmunin asettama Vesa Vihriälän taloustyöryhmä julkisti viime perjantaina (8.5.) odotetun koronakriisin talousvaikutuksia käsittelevän raporttinsa. Raporttia voi pitää erittäin tärkeänä Suomen tulevaa talouspolitiikkaa linjaavana paperina jo sen arvovaltaisen tilaajan ja tekijäjoukon vuoksi. Raportti onkin herättänyt tuoreeltaan paljon keskustelua. Moni poliittinen taho on poiminut siitä yksittäisiä kannatettavia tai vastustettavia seikkoja, koskivat nämä sitten ilmastopoliittisia ratkaisuja, koulutussatsauksia tai lukukausimaksuja. Yksittäisten asioiden poimimista on helpottanut se, että raportti suosittaa kriisin alkuvaiheessa kaikille sopivaa elvytystä. Jotkut ovat ehtineet tilapäisesti huokaista helpotuksesta, koska raportti ajoittaa myöhemmän vaiheen talouden kivuliaat sopeutustoimet – niin sanotun ”kipupaketin” – vasta vuodelle 2023 eli seuraavan vaalikauden alkuun.

Helpotukseen ei ole kuitenkaan syytä. Vihriälän raportti linjaa selkeästi, että vaadittavia talouden rakennemuutoksia ja sopeuttamista koskeva poliittinen suunnittelu ja päätöksenteko on aloitettava välittömästi, tai muuten politiikalle aiheutuu ”uskottavuusongelma” (s. 95). Tässä mielessä raportti voi hyvinkin muotoutua suomalaisen koronakeskustelun kulminaatiopisteeksi, jossa koronakriisin alkuvaiheen poliittisesta yhteisymmärryksestä – niin sanotusta lipun ympärille käpertymisestä – irrottaudutaan ja 2020-luvun politiikka ohjataan edellisen “menetetyn vuosikymmenen” tapaan kiistelyyn talouden sopeutuksista ja leikkausten kohteista.

Pahimmillaan tällainen näköala muodostaisi suomalaiseen moderniin taloushistoriaan täysin poikkeuksellisen ajanjakson, jossa kahta peräkkäistä vuosikymmentä leimaisivat sekä historiallisen matala talouskasvu että jatkuvat sopeutustoimet. Raportin mukaan talouden sopeutustavoite on tulevalla vuosikymmenellä 3–4 prosenttia BKT:stä, mikä vastaa korkeimmillaan 10 miljardia euroa. Ennen kuin suomalainen politiikka asemoidaan vuosikymmeneksi kivuliaaksi sopeutustoiminnaksi tai elvytyslistoista poimitaan miellyttäviä tai vastenmielisiä ideoita, on käytävä keskustelu Vihriälän raportin talouspolitiikan lähtökohdista ja kehystyksestä, jotka ovat tähän saakka omaksuttu mediassa ja julkisissa puheenvuoroissa varsin kritiikittömästi.

Erityisen tärkeää on huomioida, että raportin ehdottamat elvytystoimet ja kipupaketti ajoittuvat aikavälille, joka kattaa käytännössä kaksi kolmasosaa siitä ajasta, joka on käytettävissä Suomen ilmastopoliittisten (hiilineutraalius 2035) – mutta myös muiden ympäristöpoliittisten tavoitteiden – saavuttamiseksi. BIOS-tutkimusyksikössä tätä aikaväliä on kutsuttu siirtymäpolitiikan ajaksi, jolloin suomalainen yhteiskunta toteuttaa kokonaisvaltaisen ekologisen jälleenrakennuksen niin, että ilmastopäästöt nollataan, luonnonvarojen kulutusta vähennetään rajusti ja samalla pidetään kiinni ihmisten tasa-arvoisesta mahdollisuudesta hyvään elämään. Käytännössä tällä ajanjaksolla talouden painopiste siirtyy yksityisestä kulutuksesta julkisiin ja yksityisiin pitkän aikavälin investointeihin vähähiiliseen infrastruktuuriin. Samalla kulutus suuntautuu aiempaa selvästi painokkaammin hoivaan ja kulttuuriin.

JULKISEN VELKASUHTEEN KASVUN TAITTAMINEN

Vihriälän työryhmän esittämä tarve kipupaketille muodostuu ensinnäkin tarpeesta taittaa julkisen velkasuhteen kasvu. Raportti asettaa koronakriisin jälkeiseksi Suomen ”kohtuulliseksi” velkasuhteeksi 90 prosenttia BKT:sta kuluvan vuosikymmenen loppuun mennessä (s. 14, 76). Ilman kipupaketin mukaisia sopeutustoimia raportti katsoo Suomen velkasuhteen kasvavan sataan prosenttiin, jota se pitää käytännössä kestämättömänä. Toiseksi kipupaketti perustellaan jo kriisiä edeltäneellä julkistatalouden kestävyysvajeella, jonka katsotaan johtuvan ennen kaikkea vanhenevasta väestöstä. Siten koronakriisistä seuraava julkisvelan nopea kasvu ja aiempi kestävyysvaje yhdessä synnyttävät raportin vaatimuksen rakennemuutoksille, leikkauksille ja veronkorotusten tarpeelle.

Olemme jo aiemmin kritisoineet kestävyysvajeen mielekkyyttä siirtymäpolitiikan aikakauden taloutta ohjaavana kehyksenä ja ehdottaneet julkistalouden suunnittelun lähtökohdaksi kokonaisvaltaista riskianalyysia. Talouspolitiikkaa suunniteltaessa on kestävyysvajeen lisäksi arvioitava ainakin kestävyysvajeen umpeen kuromisen seurauksena heikentyneiden sosiaali- ja terveyspalveluiden riskejä, vanhentuneen ja korkeapäästöisen teollisuus- ja palvelurakenteen riskiä kansainvälisen markkinakilpailun ja tiukentuvien päästörajoitusten maailmassa sekä koronapandemian kaltaisten ja muiden ekologisten kriisien riskiä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Riskianalyysin näkökulmasta tulevien vuosikymmenten talouspolitiikkaa ei voikaan ohjata ensisijaisesti kestävyysvajeajattelu, sillä esimerkiksi ilmastotoimissa epäonnistuminen voi muodostaa Suomen kansantaloudelle kestävyysvajetta suuremman riskin.

Vihriälän raportti tuo ansiokkaasti talouspolitiikan arviointiin mukaan sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden varallisuuden, demokraattisen vaikutusmahdollisuuksien ja myös ilmastovelan näkökulmasta (s. 86–88). Silti ehkä tärkein sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta koskeva yhtälö jää raportissa käsittelemättä: jos julkisen velan kasvun taittamiseen tähtäävän politiikan seurauksena tulevien sukupolvien materiaaliset elinehdot – eli esimerkiksi julkisten palvelujen saatavuus tai säädyllisen toimeentulon hankinnan edellytykset – heikkenevät samalla kun ilmastoimien toteuttamisessa viivästytään, joutuvat tulevat sukupolvet elämään entistä epävarmemmassa kriisien maailmassa.

Ekologinen siirtymäpolitiikka vaatii yhteiskunnan laajaa kokonaishallittavuutta. Onkin kysyttävä: onko julkisen velan kasvu osana kansainvälistä kehitystä automaattisesti niin suuri riski tuleville sukupolville, että sen edessä yhteiskunta kannattaa pakottaa esimerkiksi julkisen sektorin leikkauksiin ja jatkuviin työmarkkinauudistuksiin? Onko näin vaikka tiedetään, että leikkaukset ja työmarkkinaturvaa purkavat uudistukset altistavat ihmisten toimeentuloa ja elämiä erilaisille riskeille entisestään ja siten heikentävät siirtymäpolitiikassa kaivattavan yhteiskunnan kokonaishallinnan mahdollisuuksia? On huomionarvoista, että Vihriälän työryhmä katsoo juuri julkisvelan kasvun taittamiseen tähtäävän politiikan lisäävän yhteiskunnan “resilienssiä ja kriisinsietokykyä” (s. 76). Molemmat käsitteet ovat pitkään olleet käytössä ympäristötutkimuksessa, jossa niillä kuvataan (yhden taloudellisen mittarin tarkastelun sijaan) yhteiskunnan kokonaisvaltaista kykyä varautua, sopeutua ja ratkaista sosioekologisia ongelmia.

Raportin ehdottamaa velkasuhteen kasvun taittamista koskee myös toinen kriittinen huomio: jos velkasuhteen kasvu taitetaan, mistä kohtaa kasvukäyrä pitäisi taittaa. Raportin tavoitteenasettelu näyttäisi nimittäin lopulta irrottavan Suomen koronakriisin aiheuttamasta laajemmasta kansainvälisestä talouden ja politiikan velkakehityksestä. Koronakriisin vaikutuksesta kaikkien maiden alijäämät ja julkinen velka ampaisevat nopeaan kasvuun – siis kaikkien maiden, ei vain Suomen. Euroalueen keskiarvon arvioidaan nousevan yli sataan prosenttiin, ja monien maiden kuten Ranskan mutta erityisesti niin sanottujen eurokriisimaiden velkasuhteet nousevat reilusti tätä korkeammalle. Tästä syystä on todennäköistä, että euroalueen kasvu- ja vakaussopimuksen säännöstöä, jonka noudattamisessa monilla euromailla on ollut koko valuuttaunionin historian varrella vaikeuksia, tarkastellaan koronakriisin seurauksena uudestaan.

Olisikin kummallista, että Suomen pitäisi lukita jo tässä vaiheessa itsensä – mahdollisista kansainvälisen järjestelmän merkittävistä muutoksista huolimatta – abstraktiin ja käytännössä täysin sopimuksenvaraiseen 90 prosentin velkasuhdetavoitteeseen. Raportissa 90 prosentin kattoa perustellaan toteamalla, että korkeampi suhde on riskialtis. Näin varmasti on, ja korkeamman velkasuhteen riskiä on syytä arvioida. Samaan aikaa ei voi välttyä huomaamasta, että 90 prosenttia on sama luku, jota esimerkiksi finanssikriisin aikaan esitettiin Reinhartin ja Rogoffin (2010) tutkimukseen perustuen raja-arvona, jonka yläpuolella talouskasvu kärsii. Sittemmin on tullut tietoon, että luku kyseisessä tutkimuksessa perustui koodausvirheeseen taulukkolaskennassa. Jokin muu prosentti kuin 90 on siis myös mahdollinen kandidaatti kohtuullisen velkasuhteen katoksi, varsinkin kun otetaan huomioon kaikkia valtioita kohtaava velkaantuminen koronakriisissä.

Riskien arvioinnin näkökulmasta voidaan asettaa jälleen yksinkertainen kysymys: ollaanko vuoden 2030 Suomessa tyytyväisiä, jos velkasuhde on kurottu 90 prosenttiin mutta samalla on heikennetty leikkauspolitiikalla suomalaisen yhteiskunnan ja tulevien sukupolvien edellytyksiä kohdata yhä tiheneviä viheliäitä kriisejä? Onko todella niin, että juuri ”kohtuullinen velkaantuneisuus” on järkevin näköala turvata yhteiskunta esimerkiksi tulevilta pandemioilta tai kasvavilta ilmastomuutoksen aiheuttamilta vaikutuksilta? Miksi talouspolitiikkaa pitäisi ohjata juuri 90 prosentin velkasuhde? Miksei 100 prosenttia, joka voi olla yhtä hyvin kaikkialla euroalueen kasvavien velkamäärien kanssa sopusoinnussa? Miksi hirttää talouspolitiikka ja julkisen talouden suunnittelu ensisijaisesti abstraktiin velkasuhdetavoitteeseen aikana, jolloin Suomen muiden maiden ohella on toteutettava historiallisen nopeat päästövähennystoimet? Ympäristötutkimuksen näkökulmasta ei juuri ole epäselvyyttä, että ilmastoimissa epäonnistuminen tuottaa yhteiskunnille julkisvelan kasvua suuremman torjuttavan riskin.

YMPÄRISTÖTOIMIEN RIITTÄMÄTTÖMÄT VAIHTOEHDOT

Vihriälän raportti olettaa vahvasti, että ankaran kipupaketin toteuttaminen on mielekkäästi yhteensopiva välttämättömien ilmasto- ja ympäristötoimien kanssa. Kiinnostavasti Vihriälän raportti ottaa ympäristötavoitteiden toteuttamisen vertailukohdaksi niin sanotun degrowth-ajattelun, jonka työryhmä samaistaa talouden romahdustilaan, jossa myös päästöt väistämättä putoavat (s.85). Yksikään degrowthia koskevaa tutkimuskirjallisuutta tunteva henkilö ei määrittelisi degrowthin ajatusta tällä tavoin. Sen sijaan kyseinen kirjallisuus on pyrkinyt tarkastelemaan, miten rakennetaan sellaisia talouden ohjaustapoja, joilla voidaan vähentää ympäristökuormitusta ja lisätä samalla mahdollisuuksia hyvään elämään ilman, että ollaan ensisijaisesti riippuvaisia talouskasvusta. Olipa degrowthista mitä mieltä tahansa, on erikoista, että raportti asettaa omien ympäristöpoliittisten ehdotusten ainoaksi vertailukohdaksi juuri epämääräisen retorisen viittauksen talousromahdukseen. Lienee kuitenkin hedelmällistä ajatella, että ympäristötavoitteiden toteuttamiseksi on muitakin vaihtoehtoja kuin talousromahdus ja Vihriälän kipupaketti.

Työryhmän ehdottama ilmastopoliittinen linja koostuu vihreän teknologian ja kiertotalouden edistämisestä päästökaupan, mahdollisten ympäristöverojen ja tutkimussatsausten avulla. BIOS-tutkimusyksikössä olemme pitäneet näitä kolmea ilmastopolitiikan työkalua tarpeellisina mutta ei riittävinä. Ne tarjoavat tarvittavia hiilipäästöjä aiheuttavan talouden rajoitustoimia ja uusien teknologisten ratkaisujen synnyttämisen edellytyksiä mutta eivät luo riittäviä edellytyksiä viedä yhteiskuntaa nopeasti hiilineutraaliustavoitteeseen. Vihriälän työryhmän mukaan koronakriisin hoidossa korostuu entisestään ”kasvupolitiikan” merkitys (s.82). Tällainen kasvupolitiikka ottaa yhteiskunnan ohjaamisen päätavoitteeksi velkasuhteen kasvun taittamisen, BKT:n kasvattamisen ja työllisyysasteen noston sen sijaan, että päähuomio olisi yhteiskunnassa tapahtuvan työn ja tuotannon sisällössä. Siirtymäpolitiikka eroaa kasvupolitiikasta merkittävästi, sillä se ottaa ensisijaiseksi tavoitteeksi ilmasto- ja ympäristötavoitteiden toteuttamiseksi vaadittavat sektorikohtaiset (energia, teollisuus, asuminen, liikenne ja ruoantuotanto) tehtävät, eli sitä määrittävät ensisijaisesti tuotannon ja työn laadullinen sisältö.

Vihriälän raportti olettaa myös vahvasti, että tavoiteltu talouden kasvu on irrotettavissa teknologisen kehityksen ja hiilen hinnoittelun avulla sekä kasvihuonekaasupäästöistä että luonnonvarojen kulutuksesta. Olemme aiemmin tuoneet esille, että politiikan ohjaaminen optimistisella irtikytkennän oletuksella johtaa helposti harhaan. Poliittista keskustelua tulisi konkreettisten laadullisten tavoitteiden lisäksi ohjata aina realistinen käsitys irtikytkennän mahdollisuuksista. Valitettavasti pelkät toiveet kiertotaloudesta ja vihreästä teknologiasta eivät enää riitä.

SIIRTYMÄAJAN TALOUTTA TARKASTELTAVA KOKONAISVALTAISESTI JA MONITIETEISESTI

Talouspolitiikan ratkaisut ovat ehdottoman keskeisiä siinä, miten nykyisiä sosioekologisia ongelmia kyetään kansantalouden tasolla ratkaisemaan, ja tämän vuoksi talouspolitiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena ja monitieteisestä perspektiivistä. Ei esimerkiksi ole lainkaan selvää, ovatko Vihriälän raportin esiin tuomat työmarkkinoiden rakenteelliset muutokset eli käytännössä palkkojen joustaminen alaspäin ja paikallisen sopimisen lisääminen (mikäli se kääntyy työehtojen heikentämiseksi) kokonaisuuden kannalta mielekkäitä tavoitteita. Ei ole myöskään itsestään selvää, että juuri nämä toimet lisäisivät työmarkkinoiden ”resilienssiä”, kuten raportti toteaa (s.84). Työelämätutkimuksen näkökulmasta kun voidaan myös todeta, että suomalaiset työmarkkinat ovat olleet koronakriisissäkin verrattain joustavat, ja edellytykset paikalliseen sopimiseen ovat Suomessa varsin hyvät.

Ekologisen siirtymäpolitiikan näkökulmasta puolestaan säädylliset työolosuhteet, työntekijöiden osallisuus ja työmarkkinarauha ovat ekologisessa jälleenrakennuksessa vaadittavaa “työmarkkinaresilienssiä”: jos työmarkkinaneuvottelujärjestelmä on jatkuvassa kriisissä, myös yhteiskunnan kokonaishallittavuus heikkenee. Voi siis hyvinkin olla, että paljon parjatusta kolmikantaisesta työmarkkinasopimisesta voi kehkeytyä Suomelle yhteiskuntarauhaa vahvistava kansainvälinen kilpailuvaltti, kun edessä ovat nopeat – ja myös ”kivuliaat” – ilmastotoimet. Joka tapauksessa myös Suomen työmarkkinajärjestelmää ja sen mahdollisuuksia on arvioitava kattavasti ja uusin edellytyksin.

Vastaavasti myös kestävyysvajeen aiheuttavan vanhenevan väestön ongelma (terveydenhoidon ja eläkkeiden kasvavat kustannukset) on syytä ottaa tähänastista laajempaan tarkasteluun (valtion lainanhoitokulut eivät tällä hetkellä aiheuta ylitsepääsemätöntä kestävyysvajepainetta). Koska väestön vanheneminenkaan ei koske yksin Suomea, vaan on suurimman osan läntisten talouksien (ja myös Kiinan) ongelma, voidaan myös heikkenevän huoltosuhteen kysymystä lähestyä riskianalyysin näkökulmasta. Voi siis hyvinkin olla perusteltua lähestyä vanhenevan väestön ongelmaa läntisiä talouksia koskevana poikkeusajanjaksona, jolloin pidetään kiinni säädyllisestä vanhushoivasta, vaikka se kasvattaisikin julkisen talouden menoja, kunhan politiikan tärkein päämäärä eli ilmastokriisin hillintä ei vaarannu. Vanheneva väestökään ei rasita julkisen talouden toimintakykyä ikuisesti. Ilmastokriisin hillintä sen sijaan on ensi vuosisadalle ulottuva urakka.

Lopuksi on vielä mainittava, että myös Vihriälän raportin taustalla olevat – ja laajemminkin Suomen talouspolitiikan suunnittelua koskevat – mallinnusoletukset on syytä tuoda laajan yhteiskuntatieteellisen keskustelun piiriin. SOSTE:n pääekonomisti Jussi Ahokas on huomauttanut, että raportissa käytetyt VM:n taustalaskelmat eivät huomioi sopeutustoimien vaikutusta talouden kehitykseen pidemmällä aikavälillä, vaikka epäilemättä tällaisia, hyvinkin merkittäviä vaikutuksia talouskehitykseen on. Raportin taustalaskelmien rajoittuneisuus osoittaa yhdestä näkökulmasta laajempaakin tarvetta arvioida talouspolitiikan ennakoinnissa ja suunnittelussa käytettäviä ajatusmalleja ja välineistöä. Onhan nimittäin niin, että talouspolitiikkaa koskevista tutkimuksellisista ja poliittisista erimielisyyksistä huolimatta niin Suomen kuin maailmankaan talous ei ole palaamassa takaisin ”normaaliksi” mielletyille urille. “Normaalia” laajemman tarkastelun tarvetta kehystää ero kahden käsitteellisen lähestymistavan välillä: onko koronakriisi yksittäinen “markkinahäiriö”, joka hoidetaan muiden häiriöiden tapaan, vai onko se ainakin osittain talousjärjestelmän “normaalin” toiminnan ennakkoehtoja koskeva kriisi, joka ilman ennakkoehtoihin puuttumista ennakoi lisää samankaltaisia kriisejä tulevaisuudessa? Jos kyse on jälkimmäisestä, “normaali” hoitotapa ja “normaaliin” paluu valitettavasti lisäävät järjestelmän kriisiherkkyyttä, alentavat resilienssiä ja kuluttavat voimavaroja, joita tarvittaisiin kipeästi jatkuvuuden hallintaan.

“Normaaliuden” menettäminen korostaa tiedon tuotannon ja arvioinnin roolia. Laskelmia ja mallinnuksia on myös talouden (kuten epidemioiden) suhteen pystyttävä tekemään useampien erilaisten mallien avulla käyttäen useampia erilaisia taustaoletuksia ja parametrejä. Laskelmien ja mallinnusten arvioinnissa puolestaan on otettava huomioon paitsi taustaoletusten olemassaolo ja mallien systemaattiset ominaisuudet myös laskelmien ja mallien virhemarginaalit. Jos talouden kehitystä koskeva mallinnus ja osaaminen esimerkiksi Suomen kaltaisessa kansantaloudessa perustuu vain yhdentyyppiseen malliperheeseen (jota käytetään niin valtiovarainministeriössä kuin tutkimuslaitoksissa), on taloudellinen osaaminen “normaalin” murtuessa liian haurasta. Malleihin sisältyvä voimakas tendenssi paluusta entiselle kasvu-uralle (josta Ahokas yllä kuvatulla tavalla huomauttaa), kertoo mallien riippuvan oletuksista, joita ei laajemmassa tarkastelussa voida pitää itsestäänselvinä. Pähkinänkuoressa: jatkuvasti korostuva huomio “kestävyysvajeelle” kertoo paitsi ideologisista valinnoista myös “tarkkaavaisuusvajeesta” suhteessa siihen, mitä talouden yhteiskunnalliselle tehtävälle on konkreettisessa historiallisessa tilanteessa tapahtumassa. Vielä vakavampi puute on, jos malliperheiden monotonisuus ja yksipuolisuus johtaa osamisvajeeseen “normaalin” ulkopuolella.

11.5.2020
Energiaelvytys Suomessa tarvitaan huomattava määrä uutta, polttamatonta energiantuotantoa. Tuulivoima on jo laajassa käytössä oleva vähähiilinen energian tuotantomuoto. Tuuli on monin paikoin jo nyt myös kustannustehokkain energialähde. Tuekseen tuulivoima tarvitsee säätövoimaa tuotannon vaihtelevuuden vuoksi. Myös sähköverkon on oltava riittävä ja oikean rakenteinen tukemaan vaihtelevaa tuotantoa ja sen säätelyä. Toinen Suomessa jo käytössä oleva ja nopeasti kehitettävissä oleva energiantuotannon muoto ovat erilaiset ei-fossiiliset kaasut, ensisijassa biokaasu ja synteettinen metaani. 

Koronakriisin vaikutuksia yhteiskuntaan on hillittävä nopeilla julkisen sektorin interventioilla. Suomessa koronakriisin taloudellisia seurauksia hallitsemaan on perustettu valtiovarain- ja työ- ja elinkeinoministeriön ja ympäristöministeriön työryhmätRyhmillä on ministeriöidensä mukaisesti hieman erilaiset tehtävänannot. Ympäristöministeriön työryhmän erityisenä tehtävänä on laatia elvytysehdotuksia, jotka vastaavat ilmastokriisiin ja luonnon köyhtymiseen. Nostamme tässä kirjoituksessa esiin joitakin elvytyskohteita, joilla uskomme saatavan suurimmat systeemiset hyödyt ilmaston, ympäristön ja yhteiskunnan kannalta. Koska noin 75 prosenttia Suomen ilmastopäästöistä syntyy energiatuotteista, keskitymme erityisesti energiasektorin päästövähennyksiin.

Ehdotusten kohdentuminen ja valikointi perustuu BIOS-tutkimusyksikön kokonaisvaltaiseen näkemykseen Suomessa tarvittavasta yhteiskunnan sosio-ekonomisesta siirtymästä, jota olemme kutsuneet ekologiseksi jälleenrakennukseksi. Taustalla on monitieteisen ympäristötutkimuksen synteesi globaalien ekologisten kriisien ja resurssikysymysten vaikutuksesta Suomelle. Tämän blogikirjoituksen esitykset elvytyksen kustannuksista, taloudellisista ja energeettisistä hyödyistä ja työllisyysvaikutuksista ovat karkeita mittaluokka-arvioita, jotka perustuvat julkisuudessa saatavilla oleviin selvityksiin ja raportteihin.

ENERGIANTUOTANNON TAUSTAA

Niin kutsutun uusiutuvan energian osuus Suomen energiankulutuksesta on suuri, noin 40 prosenttia. Noin 80 prosenttia tästä uusiutuvasta energiasta puolestaan on puuperäistä energiaa (puulla tuotetaan kaiken kaikkiaan yli neljännes energiasta). Suurin osa tästä puuperäisestä uusiutuvasta energiasta käytetään metsäteollisuudessa, joka käyttää noin 23 prosenttia kaikesta energiasta. Noin neljä viidesosaa metsistä hakatusta kuitupuusta menee kuidun sijasta energiaksi metsäteollisuuden käyttöön. Toisin sanoen suuri osa “uusiutuvasta energiasta” eli puuperäisestä energiasta ei ole muun yhteiskunnan käytössä. Metsäsektorin ulkopuolisen yhteiskunnan energian käytöstä vain noin 15 prosenttia on uusiutuvaa. 

Vuonna 2017 Suomen energiankulutus oli 367 TWh, ja viimeisimmän energia- ja ilmastostrategian (EIS) ilmasto- ja ympäristötoimiltaan kaikkein kunnianhimoisin skenaario (WAM, With Additional Measures) ennakoi kulutuksen olevan vuonna 2030 416 TWh (muissa skenaariossa kulutus on korkeampi). Vuoteen 2030 mennessä öljyn kulutuksen on EIS:n mukaisesti määrä puolittua. Hiilen energiakäyttö on lailla kielletty vuodesta 2029 lähtien, ja turpeesta pitää hiiltä saastuttavampana energiamuotona päästä eroon vielä nopeammin. Kun lasketaan yhteen energiankulutuksen kasvu, poistuva öljy, hiili ja turve, on lopputuloksena, että vuoteen 2017 verrattuna vuonna 2030 tarvitaan yli 100 TWh uutta uusiutuvaa energiaa.(*)

Puubiomassan polton lisääminen ei tule kyseeseen, jo yksistään sen vuoksi, että puun polttaminen lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta useamman kymmenen vuoden aikajanalla, eli juuri silloin, kun päästövähennykset ovat ratkaisevimmillaan. Puubiomassa ei myöskään pystyisi kattamaan energian tarvetta.(**)

Näistä syistä on selvää, että Suomessa tarvitaan huomattava määrä uutta, polttamatonta energiantuotantoa. 

Tuulivoima on jo laajassa käytössä oleva vähähiilinen energian tuotantomuoto. Tuuli on monin paikoin jo nyt myös kustannustehokkain energialähde. Tuekseen tuulivoima tarvitsee säätövoimaa tuotannon vaihtelevuuden vuoksi. Myös sähköverkon on oltava riittävä ja oikean rakenteinen tukemaan vaihtelevaa tuotantoa ja sen säätelyä.

Toinen Suomessa jo käytössä oleva ja nopeasti kehitettävissä oleva energiantuotannon muoto ovat erilaiset ei-fossiiliset kaasut, ensisijassa biokaasu ja synteettinen metaani. 

Suomalaisen energiantuotannon merkittävä omalaatuisuus on tarve runsaalle lämmitykselle talven pakkasjaksoina. Esimerkiksi kaukolämmitysjärjestelmien huippukuormia on kallista ja vaikeaa tuottaa pelkästään sähköllä. Tähän tarpeeseen varastoitu ei-fossiilinen kaasu antaa hyvän vastauksen. Tuulisähkön ja kaasun yhdistelmä antaa mahdollisuuden tuottaa kaasua silloin, kun sähkön tuotanto on runsaimmillaan, riippumatta vuodenajasta. 

Tuulivoima ja biokaasu ovat vihreän elvytyksen kohteina suotuisia myös työllisyyden näkökulmasta. Työ- ja elinkeinoministeriön vuonna 2015 teettämän selvityksen mukaan tuulivoiman elinkaaren aikaisista rahavirroista 59 prosenttia jää Suomeen, ja hankkeen elinkaaren aikana tehdystä työstä suomalaisilla toimijoilla teetettyä on noin 76 %. Näitä prosentteja on mahdollista ja syytä kohottaa kehittämällä kotimaista osaamista ja suunnittelemalla hankkeet oikein. 

TUULIVOIMAN LISÄÄMINEN

Tuulivoiman nopea lisääminen on välttämätöntä sekä ilmastotavoitteiden että energian toimitusvarmuuden kannalta. 

Suomessa on toiminnassa ja rakenteilla olevien hankkeiden lisäksi yhteensä 69 rakennusluvitettua tai kaavassa hyväksyttyä tuulivoimahanketta, joihin voidaan rakentaa yhteensä 845 voimalaa. Hankkeiden yhteenlaskettu nimellisteho on 3800 MW ja vuosituotto 15,2 TWh, mikä vastaa noin 17% Suomen kokonaissähkönkulutuksesta ja kattaisi noin 70% sähkön tuonnista.

Kevääseen 2019 mennessä rakennetun noin 2000 MW tuulivoimakapasiteetin elinkaaren aikaisen kokonaistyöllisyysvaikutuksen on arvioitu olevan jopa 55 800 henkilötyövuotta. Rakentamisvaihe on työllistänyt noin 13 000 ja suunnittelu 1500 henkilötyövuoden verran. Lisäksi kotimainen tuulivoimakomponenttien valmistaminen työllistää noin 2000 henkilöä. Loput vaikutukset tulevat käytön aikaisesta huollosta, ylläpidosta ja niin edelleen.

Tuulivoimarakentaminen tehostuu jatkuvasti ja hankeosaaminen kehittyy. Tämä huomioiden luvitetun ja kaavoitetun 3800MW tuulivoimapotentiaalin rakentaminen nopeutetussa aikataulussa toisi työtä rakentamisvaiheessa vähintään 20 000 henkilötyövuotta, suunnittelussa ja lupakäsittelyssä noin 2500 henkilötyövuotta, komponenttien valmistuksessa noin 3000 henkilötyövuotta. Välittömät työllisyysvaikutukset olisivat siten noin 25 000 henkilötyövuotta, ja koko elinkaaren kokonaistyöllisyysvaikutukset noin 80 000 henkilötyövuotta. Merkittävä osa työllisyysvaikutuksista kohdistuu syrjäisille alueille, jotka kärsivät erityisen vaikeasta työllisyystilanteesta.

Iso osa nopeasti aloitettavista tuulivoimahankkeista on markkinaehtoisesti kannattavia jo nykyisillä sähkön hinnoilla. Erityisesti merituulivoiman rakentaminen on kuitenkin haastavaa vallinneella sähkön hintatasolla. Koronakriisiä seuraava taantuma voi laskea väliaikaisesti sähkön hintoja, mikä voi hidastaa hankkeiden toteutumista. Pitemmällä noin 5–10 vuoden aikavälillä ja ennakoidulla päästöoikeuden hintakehityksellä kaikki nyt luvitetut tai kaavoitetut hankkeet, myös merituulivoima, tulevat suurella todennäköisyydellä kannattaviksi.

Keskeisin este tuulivoimapotentiaalin käyttöönotolle on, että suuri osa tuulivoimahankkeiden rakennusluvista on myönnetty jo vanhentuneille voimalatyypeille ja voimalakokoluokille. Luvat pitäisi päivittää uuden teknologian mukaisille voimaloille. Tuulivoimahankkeiden lupakäsittely on pahasti ruuhkautunut, ja käsittelyyn tarvittaisiin lisäresursseja, jotka voitaisiin sisällyttää elvytyspaketteihin.

Sekä lupien että valitusten käsittelyyn voidaan yksinkertaisesti palkata ja tarvittaessa kouluttaa lisää työvoimaa, jotta suma purkautuu ja luvat saadaan nopeasti ja asianmukaisesti käsiteltyä. Työvoimaa tarvitaan niin ely-keskuksiin kuin hallinto-oikeuksiin. 

Niin sanottu norminpurku eli ympäristölupamenettelyn ja valvonnan heikentäminen heikentävät tuulivoiman sosiaalista hyväksyttävyyttä ja ekologista kestävyyttä. Koska tuulivoimarakentamisen mittakaava tulee olemaan jatkossa huomattava, ja vaikutukset ulottuvat laajoille alueille, on panostaminen lupakäsittelyyn “norminpurkua” parempi keino rakentamisen nopeuttamiseen.

Tehokkaita toimia tuulivoiman edistämiseksi ovat:

  • Lupa- ja valituskäsittelyjen nopeuttaminen lisähenkilökuntaa palkkaamalla
  • Sähköveron muuttaminen niin, että se ei kannusta turpeen ja puun polttoon vaan tukee aidosti vähähiilisiä energiamuotoja kuten tuulivoimaa ja lämpöpumppuja
  • pitkät PPA (Power Purchase Agreement) -sopimukset tukevat tehokkaasti uuden tuulivoiman rakentamista. Julkinen sektori voisi tehdä nopeutetulla aikataululla tällaisia sopimuksia kotimaisiin tuulivoimakohteisiin
  • Tuulivoiman taloudellinen kannattavuus ja hyöty yhteiskunnalle kasvaa oleellisesti, jos tuulienergiaa voidaan tehokkaasti varastoida. Suomessa on merkittävää osaamista tällä hetkellä tehokkaimman varastointimuodon eli Power to Gas -teknologian tuomiseksi markkinoille. Näitä hankkeita kannattaisi resursoida elvytysvaroista. Synteettisen metaanin hankkeet kannattaa linkittää vahvasti biokaasuhankkeisiin. 
  • Tuulivoiman rahoituskustannusten kompensoiminen esimerkiksi valtiontakauksilla tai ostosopimuksilla
  • Sähkönsiirtoverkkojen vahvistaminen tuulivoiman nopealle lisäykselle, ja energian varastoinnin huomioonottaen
  • Myös tuulivoiman hankeosaamista tulisi vahvistaa. Osaamista tarvitaan kasvavan tuulivoimatuotannon istuttamiseksi muuhun energian tuotannon ja kulutuksen infrastruktuuriin. Lisäksi tuulivoiman sosiaalista hyväksyttävyyttä on syytä parantaa varmistamalla, että voimalat tuovat niiden sijoitusalueille enemmän hyötyjä kuin haittoja.

EI-FOSSIILISET KAASUT

Biokaasun tuotanto on selkeästi tehokkain tapa tuottaa eloperäisista massoista fossiilienergiaa korvaavia energiasyötteitä. Biokaasun tuotanto voitaisiin kotimaisia jäte- ja sivuvirtoja hyödyntämällä jopa 16-kertaistaa tasolle 16 TWh/vuosi. Biokaasutuotannon lisääminen parantaisi monien kriittisten alojen kannattavuutta, erityisesti maanviljelyksessä ja elintarvikkeiden tuotannossa. Biokaasuhankkeet voidaan tehdä pitkälti kotimaisena työnä ja niiden työllisyysvaikutukset ovat huomattavat.

Nykyisellään maatalouden energiantuotannon hyötysuhde on alle yksi. Maanviljelykseen käytetään siten enemmän energiaa (pääasiassa polttoaineiden ja fossiilisiin perustuvien lannoitteiden muodossa) kuin sieltä saadaan elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden muodossa.(***) Maanviljelyksen energiataloutta olisikin syytä pikaisesti tehostaa niin ilmasto- kuin huoltovarmuussyistä. Tässä helpottaa myös kysynnän muutos vähemmän energiaintensiivisiin ruokatuotteisiin.

Biokaasua voidaan siirtää tuotantopaikoilta kulutuskohteisiin tehokkaasti olemassaolevassa maakaasuputkistossa. Maatilat voivat puolestaan hyödyntää biokaasun kohtuullisilla muutoksilla omissa koneissaan. Käyttö kannattaa valtakunnallisessa mittakaavassa suunnata kohteisiin, joiden hiilineutraalisuus on muuten erittäin vaikea saavuttaa, kuten kaukolämpö ja raskaan liikenteen ajoneuvot, laivat ja työkoneet. 

Biokaasutuotantoa lisäämällä saadaan energian lisäksi lannoitteita, joilla voidaan korvata merkittävästi fossiilipohjaisia tuontituotteita. Markkinoiden luominen kierrätyslannoitteille on arvoitu yhdeksi tehokkaimmista tavoista lisätä biokaasutuotannon kannattavuutta.

Keskeinen laitosinvestointeja hidastava tekijä on heikko kannattavuus nykyisillä energian ja lannoitteiden hinnoilla. Kannattavuutta voidaan parantaa kiristämällä edelleen fossiilipohjaisten tuotteiden verotusta ja helpottamalla vastaavasti biokaasutuotannon verotuskohtelua. Nämä toimenpiteet on tehtävä joka tapauksessa lähivuosina ja voidaan tehdä elvytysmielessä nopeutetulla aikataululla.

Biokaasua voidaan käyttää korvaamaan fossiilisia liikennepolttoaineita. Laajan jakeluinfrastruktuurin rakentaminen, ajoneuvojen muunnokset biokaasulle sopiviksi ja polttomoottoreiden huono hyötysuhde heikentävät liikennekäytön kokonaishyötyjä. Biokaasun siirtäminen putkiverkossa sähköä ja lämpöä tuottaviin voimalaitoksiin ja sähkön käyttäminen sähköisessä liikenteessä lisää käytön hyötysuhdetta oleellisesti.

Biokaasutuotantoa voidaan oleellisesti tehostaa hyödyntämällä siinä syntyvä hiilidioksidi synteettisen metaanin valmistamiseen. Prosessin sähkön tarve voidaan kattaa tuulivoimalla silloin, kun sille ei ole muuta kysyntää. Tuulivoimakapasiteetin kasvaessa ylituotantotilanteita syntyy yhä useammin, ja tuotannon tasaaminen synteettisten kaasujen tuotannolla on energiataloudellisesti järkevää.

Tuulisähköllä voidaan tuottaa synteettistä vetyä ja metaania myös suoraan ilmasta. Tuulivoiman yhdistäminen hiilidioksidia tuottavien tuotantolaitosten kanssa tuottaa kuitenkin suurimmat hyödyt. Synteettisten kaasujen tuottamisella ja varastoinnilla voidaan taata yhteiskunnalle tasainen energiasyöte ja nostaa kaasun käyttö moninkertaisesti suuremmaksi kuin mihin orgaaniset syötteet riittäisivät.

Biokaasun verotuksen keventämisen lisäksi hyviä ja nopeasti toteutettavia elvytystoimenopiteitä ovat: 

  • Jo päätettyjen biokaasulaitosten investointitukien aikaistaminen
  • Hallitusohjelmassakin mainittu jakeluvelvoite välittömästi toimeen, kuitenkin siten, että painopisteenä olisi raskas liikenne
  • Biokaasun käytön lisääminen paikallisliikenteessä

Maanviljelykselle biokaasu on merkittävä uusi tulonlähde, joka tuottaa myös säästöä, kun ulkoa pitää hankkia vähemmän energiaa ja lannoitteita. Biokaasun taloudelliseen ekosysteemiin kuuluu myös esimerkiksi autokauppa ja autokorjaamot, jotka voivat hyötyä paikallisesti kun seudulle tulee biokaasun tuotantolaitos.

ENERGIAN KÄYTÖN TEHOSTAMINEN

Vähähiilisen energiantuotannon kustannuksia on pyrittävä laskemaan isoilla valmistus- ja asennussarjoilla ja panostamalla teknologiseen kehitystyöhön. Energian tuotannon kustannuksia ja ilmastopäästövähennyksiä on jatkuvasti verrattava energiaa säästävien investointien kustannuksiin. Energian säästö on useissa tapauksissa tehokkain energiainvestointi.

Yhteiskunnan nykyiset toimintatavat ja tuotantorakenteet pohjaavat pitkälti edullisen tuontienergian varaan. Noin puolet metsäteollisuuden ulkopuolisen yhteiskunnan energian käytöstä pohjaa fossiilisiin polttoaineisiin. Vähähiilisen energiantuotannon rakentamisen lisäksi tarvitaankin keinoja tehostaa energian käyttöä.

Teollisuuden osuus energiankulutuksesta on noin 45%. Suomi saa EU-maiden vertailussa käyttämäänsä luonnonvarayksikköä kohden kutakuinkin vähiten taloudellista hyötyä. Tuotantorakenteen energiatehokkuutta olisikin kehitettävä nopeasti. Teollisuuslaitosten hukkalämpöjä olisi hyödynnettävä laajasti esimerkiksi kaukolämmön tuotannossa.

Rakennusten lämmitykseen menee noin 25% tuotetusta energiasta. Hukkalämpöjen hyödyntämisen lisäksi lämpöpumpuilla ja energiatehokkuusremonteilla voitaisiin vähentää rakennusten energiankulutusta jopa puoleen nykyisestä. Lisäksi lämpötilojen paremmalla huonekohtaisella hallinnalla ja lämpötilojen laskemisella terveyden kannalta parhaalle tasolle saavutetaan huomattavaa säästöä.

Liikenne kuluttaa noin 16 prosenttia energiasta. Myös siellä on huomattava energiansäästöpotentiaali parantamalla julkisia kulkuyhteyksiä ja vähentämällä polttomoottoreiden käyttöä. Sähköautojen osalta on tärkeää huomioida, että akustojen valmistamisella on huomattavia ympäristövaikutuksia, ja siksi niiden mitoituksen tulisi vastata todellista käyttötarvetta.

Puun poltto energiaksi on sekä ilmaston että talouden kannalta huonoin vaihtoehto. Metsäteollisuuden energian käyttöä tehostavia ja tuotteiden jalostusarvoa nostavia hankkeita voitaisiin käynnistää nopealla aikataululla. Puun käyttöä pitkäkestoisiin tuotteisiin erityisesti julkisessa rakentamisessa on syytä tukea. Julkiseen rakentamiseen voidaan ottaa käyttöön kiristyvä “sekoitevelvoite” puurakentamista.

  • Energian säästöä voidaan tehostaa parhaiten tukemalla teollisuuden ja kotitalouksien energiaremontteja ja lämmitysjärjestelmien uudistamista. 
  • Myös kaukolämpöjärjestelmien kehittäminen ja korjaaminen sekä hukkalämpöjen hyödyntäminen tarjoavat runsaasti mielekkäitä työkohteita.

(*) Jos oletetaan maakaasun ja ydinvoiman osuuden molempien kasvavan 15 TWh; jos niiden kasvu on alhaisempaa, tarvitaan uutta uusiutuvaa energiaa vielä enemmän.

(**) Ensinnäkin metsäteollisuus käyttää jo tällä hetkellä omat sivuvirtansa tehokkaasti. Toiseksi, hakkuiden lisäys ei riitä vajetta kattamaan (eikä olisi hiilitaseen kannalta järkevää). Vuonna 2017 puuperäinen energiantuotanto oli hiukan yli 100 TWh, kun toteutuneet hakkuut olivat 72 miljoonaa kuutiota. Jos hakkuut nousisivat tasolle 86 miljoonaa kuutiota, jota on esitetty suurimpana mahdollisena puuntuotannollisena hakkuumääränä (kun metsien vuosikasvuksi arvioidaan 110 miljoonaa kuutiota) olisi puuperäisen energian maksimimäärä nykyisellä puunkäytön tavalla noin 120 TWh. Edelleen tarvittaisiin siis noin 80 TWh uutta uusiutuvaa energiaa. Kotimainen puuperäinen energia ei mitenkään pysty kattamaan tarvittavaa uusiutuvan energian tarvetta, ellei sitten luovuta suurista määristä mekaanista ja kuiduttavaa metsäteollisuutta.

(***) Koska maatalouden tuotantopanokset (fossiiliset polttoaineet, lannoitteiden raaka-aineet, koneet ja laitteet, kausityövoima ja niin edelleen) ovat suurelta osin tuontitavaraa, alle yhden energiatehokkuus tarkoittaa myös, että maatalouden omavaraisuusaste on alhaisempi kuin nettoenergiaa huomioonottamaton tarkastelu olettaa.

5.5.2020
Miten Euroopan Green Dealin käy koronakriisissä? Euroopan vihreän kehityksen ohjelman, Green Dealin, teemat ovat olleet näkyvästi esillä koronakriisin hallinnasta käydyssä julkisessa keskustelussa. Useat tahot ovat peräänkuuluttaneet ilmastotoimien ja muiden ympäristönäkökohtien roolia elvytyksessä – soraäänet ovat olleet selvässä vähemmistössä. Käytännön toimia on kuitenkin nähty toistaiseksi vähän. Itse asiassa monia Green Dealin ensi askeleita on hidastettu tai viivästetty koronakriisin takia. Isoja EU:n budjettipäätöksiä tehdään kuitenkin toukokuun aikana, eli sanojen täytyisi muuttua teoksi.

Euroopan vihreän kehityksen ohjelman, Green Dealin, teemat ovat olleet näkyvästi esillä koronakriisin hallinnasta käydyssä julkisessa keskustelussa. Useat tahot ovat peräänkuuluttaneet ilmastotoimien ja muiden ympäristönäkökohtien roolia elvytyksessä – soraäänet ovat olleet selvässä vähemmistössä. Käytännön toimia on kuitenkin nähty toistaiseksi vähän. Itse asiassa monia Green Dealin ensi askeleita on hidastettu tai viivästetty koronakriisin takia. Isoja EU:n budjettipäätöksiä tehdään kuitenkin toukokuun aikana, eli sanojen täytyisi muuttua teoksi.

Joulukuussa 2019 Euroopan komissio hyväksyi vihreän kehityksen ohjelman (European Green Deal) tulevien vuosien kasvustrategiaksi Euroopan unionille. Siinä esitetään etenemissuunnitelma toimille, joilla edistetään resurssien tehokasta käyttöä siirtymällä puhtaaseen kiertotalouteen, suojellaan ja ennallistetaan biologista monimuotoisuutta sekä vähennetään saastumista. Ohjelman tavoitteena on muun muassa tehdä Euroopan unionista ensimmäinen hiilineutraali maanosa vuoteen 2050 mennessä sekä pyrkiä irtikytkemään talouskasvu luonnonvarojen käytöstä. Ohjelmassa peräänkuulutetaan reilua siirtymää, jossa yksikään ihminen tai alue ei jää jälkeen.

Green Deal koostuu seitsemästä eri toimialoille kohdistetusta päätoimenpideohjelmasta, joille on asetettu alustava aikataulu. Nämä ohjelmat ovat Puhdas energia eli vaihtoehtoisten, puhtaampien energialähteiden käytön edistäminen; Kestävä teollisuus eli kestävämmän, ympäristöä säästävän tuotannon varmistaminen; Rakentaminen ja kunnostaminen eli tavoitteena puhtaampi rakennusala; Kestävä liikkuvuus eli kestävämpien liikennemuotojen käytön edistäminen; Biologinen monimuotoisuus eli toimenpiteet herkkien ekosysteemien suojelemiseksi; Pellolta pöytään eli tavoitteena kestävämpi elintarvikeketju sekä Ympäristön pilaantumisen torjunta eli toimenpiteet pilaantumisen vähentämiseksi nopeasti ja tehokkaasti.

Seitsemän strategian sisällä on erinäisiä aloitteita ja toimenpidepaketteja sekä jo olemassa olevien direktiivien ja lainsäädännön tarkistuksia ja päivityksiä, joista EU:ssa olisi päätettävä ja/tai jotka olisi toimeenpantava kuluvan kahden vuoden aikana (2020–2021). Nämä aloitteet ja niiden edistyminen sekä ohjelmalle hahmoteltu alustava aikataulu on esitetty alla olevassa taulukossa.

TAULUKKO: Green Dealin aloitteet, suunniteltu aikataulu ja nykytilanne
(vihreä = ajallaan, punainen = viivytetty, sininen = etenee parhaillaan, musta = ei varmaa tietoa)

Keväällä 2020 globaaliksi pandemiaksi muodostunut COVID-19 on kuitenkin vaikuttanut EU:n vihreän kehityksen ohjelman suunnitteluun ja pakottanut päättäjiä uudelleenharkitsemaan ja -aikatauluttamaan monia sen sisältämiä toimenpiteitä (ks. Taulukko). Osaa toimenpideohjelman joulukuussa hahmotelluista aikarajoista on jo koronakriisin akuuttivaiheen vuoksi jouduttu lykkäämään. Ilmasto- ja ympäristökriisi ei pandemiasta huolimatta ole kuitenkaan väistynyt. Asenteet vaihtelevat: Green Dealia on sekä liputettu Euroopan yhteisenä kestävänä elpymissuunnitelmana että pidetty luksuksena, johon jäsenvaltiolla ei juuri nyt koronakriisin aiheuttamassa uudessa taloustilanteessa ole varaa.

Kuten BIOS-tutkimusyksikkö ja monet muut tahot ovat todenneet, ekologinen jälleenrakennus on koronakriisin jälkeisessä elvytyksessä ensisijaisen tärkeää. Siksi vihreän kehityksen ohjelman tavoitteita ei saa unohtaa, vaan niitä tulisi tarkastella osana poliittisia toimia, joilla EU-alue nostetaan taloudellisesti ja sosiaalisesti takaisin jaloilleen. Vihreän kehityksen ohjelmaa seuraava elvytys mahdollistaa oikein toteutettuna eteenpäin loikkaamisen takaisinponnahduksen sijaan (bounce back vs. bounce forward).

Tällä hetkellä EU:n tukirahat, lainantakaukset ja muut rahoitustyökalut kohdentuvat laajalti pahimman iskun saaneisiin yrityksiin sekä terveydenhuollon tukemiseen. Varsinaisesti tällaisista paikallisista, lyhytaikaisista tuista, joilla yritykset säilytetään elinkelpoisina, ei ilmastotavoitteiden saavuttamisen kannalta ole varsinaista riskiä. Pitkän ja keskipitkän aikavälin elvytyssuunnitelmissa tulisi kuitenkin olla huomattavasti enemmän suunnitelmallisuutta ja tarkkuutta: jos niitä ei tehdä kestävyystavoitteita silmällä pitäen, saatetaan luoda polkuriippuvuuksia kestämättömiin kehityskulkuihin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Euroopan vihreän kehityksen ohjelman toteuttamiseen liittyviä rintamalinjoja koronakriisin Euroopassa sellaisina, jollaisina ne huhti-toukokuussa 2020 näyttäytyvät, sekä käyn läpi suunniteltua aikajanaa suhteessa strategian todelliseen etenemiseen. Esittelen sekä ohjelman puolesta että sitä vastaan esitettyjä kantoja. Tämän kartoituksen pohjalta voidaan hahmottaa paremmin, miten ja millä aikataululla toteutumista voidaan odottaa muuttuneessa tilanteessa. Lopuksi peilaan lyhyesti vihreän koronaelvytyksen nykytilaa Suomen tähänastisiin suunnitelmiin. 

Vihreää elvytystä: puolesta ja vastaan

Lukuisissa Euroopan maissa on eletty poikkeustilassa maaliskuusta lähtien. Huhtikuun myötä joitakin rajoitustoimia on kuitenkin alettu purkaa, ja Euroopan komissio on hahmotellut jäsenmailleen suuntaa-antavan exit-strategian, jota seuraten poikkeusmääräysten purkamista tulisi toteuttaa silloin, kun paikallinen tautitilanteen tasaantuminen sen sallii. Pelkästään yhteiskuntien vaiheittainen avaaminen ei kuitenkaan riitä palauttamaan niitä normaalitilaan. Exit-strategian loppupäätelmissä peräänkuulutetaan elvytysstrategioita, joissa kansalaisten tarpeet huomioon ottava talouden elvytys tapahtuu tavalla, joka mahdollistaa valtioiden pääsemisen takaisin kestävän kasvun uralle. Päämääriksi asetetaan vihreän ja digitaalisen siirtymien integraatio sekä EU:n resilienssin parantaminen kriisin antamin opetuksin. Tarvitaan siis selkeitä työkaluja, joilla yrityksiä ja yhteiskuntia autetaan samanaikaisesti elpymään ja selviämään koronakriisin aikaansaamasta taantumasta sekä suorittamaan tarvittu hyppäys kestävämpiin järjestelmiin. Tässä vihreän kehityksen ohjelmalla on merkittävä rooli. 

Euroopan unionista kuitenkin löytyy sekä vihreän elvytyksen kannattajia että vastustajia. Euroopan komission puheenjohtajat Ursula von der Leyen ja Charles Michel ovat koronaelvytykseen liittyvissä ulostuloissaan toistuvasti korostaneet tarvetta Euroopan yhteiselle, kestävälle ja vihreälle elpymissuunnitelmalle sekä Green Dealin välttämättömyyttä. Puheenjohtajat ovat myös todenneet, että vihreä siirtymä ja digitalisaatio ovat tärkeitä tekijöitä elpymistä koskevassa EU:n etenemissuunnitelmassa. Viimeisimmässä videolausunnossaan von der Leyen on myös vakuuttanut, että vihreä kehityksen ohjelma on EU:n ”moottori” kaikissa tulevissa elvytystoimissa ja että vihreän kehityksen ohjelma pidetään Euroopan tulevien vuosien kasvustrategiana koronakriisistä huolimatta.

Toistaiseksi missään ei ole kuitenkaan vielä eritelty, mitä vihreitä elvytystoimia toteutetaan, missä määrin ja millä aikataululla. Monet europarlamentin edustajat ovatkin vaatineet selkeämpää vihreää elvytysstrategiaa, mutta tällaista ei toistaiseksi ole muotoiltu. EU:n ympäristö-, terveys- ja ruokaturvakomission puheenjohtaja Pascal Canfin on perustanut epävirallisen vihreän elvytyksen koalition, jonka aloitteen ovat allekirjoittaneet lähes 160 MEPiä, kansalaisjärjestöä, liittoa, ajatushautomoa ja toimitusjohtajaa ja muuta tahoa. He vaativat muun muassa, että elvytykseen sijoitettujen rahojen tulee olla linjassa vihreän kehityksen ohjelman kanssa.

Toukokuun ensimmäisten viikkojen aikana julkistetaan Euroopan unionin seuraava budjetti tulevalle seitsemälle vuodelle. Aiemmissa ehdotuksissa 25% tuosta budjetista on suunniteltu kohdistettavan kestävyyden edistämiseen vihreän kehityksen ohjelman mukaisesti, mutta on oletettavaa, että koronakriisiin liittyvien toimien takia muutoksia budjetissa tullaan näkemään. Budjettikomitea on omassa lausunnossaan muistuttanut, että sitoutumisen vihreän kehityksen ohjelman toteuttamiseen olisi näyttävä myös uudistetussa budjetissa. Monet ovatkin varoitelleen EU:n budjetin liiallisesta hyödyntämisestä koronatyökaluna ja vaatineet ennemmin budjetista erillisiä koronaelvytyspaketteja. Näin vältettäisiin se, että koko seuraavan seitsemän vuoden suunnitelmasta tulisi ”koronabudjetti”, mikä voisi riskeerata muiden lähivuosille kaavailtujen kriittisten suunnitelmien, kuten Green Dealin, toteutumista.  

Huhtikuun 9. päivänä 13 Euroopan unionin jäsenmaata jättivät komissiolle vetoomuksen, jossa vaadittiin elvytystä, joka ottaa kaikissa toimissaan huomioon ilmasto- ja biodiversiteettikysymykset sekä muut ympäristönäkökohdat. Vetoomuksessa todettiin niiden olevan ensisijaisia myös ihmisten ja talouden hyvinvoinnin kannalta sekä vaadittiin vihreän kehityksen ohjelman käyttämistä kaikkien elvytystoimien ohjenuorana. Samaisen kannanoton ovat sittemmin allekirjoittaneet vielä neljä muuta EU-maata, mikä nostaa vihreää elvytystä vaativien EU-maiden osuuden selkeäksi enemmistöksi. (17/27) Allekirjoittajamaat ovat Suomi, Itävalta, Tanska, Italia, Latvia, Luxembourg, Hollanti, Portugali, Espanja, Ruotsi, Ranska, Saksa, Kreikka, Slovakia, Irlanti, Slovenia ja Malta. Allekirjoittaneet ovat maiden ilmasto- ja ympäristöministereitä.

EU:n ympäristö- ja ilmastotoimia ja vihreän kehityksen ohjelmaa puheenjohtava Frans Timmermans on niin ikään lausunnoissaan korostanut, ettei EU:n sovi unohtaa ilmasto- ja ympäristötavoitteitaan koronakriisinkään keskellä. Timmermans on todennut, että vaikka kahta vihreän kehityksen ohjelman toimenpidepakettia eli ”Pellolta pöytään” ja ”Biodiversiteettistrategia vuodelle 2030” on jouduttu akuutin kriisin vuoksi viivästyttämää joillakin viikoilla, Green Deal kokonaisuudessaan etenee yhä EU:n suunnitelmien mukaisesti, ja sitä tullaan käyttämään yhteiskuntien tyhjäkäynnistyksen apuna. Timmermansin mukaan vihreän kehityksen ohjelma ei ole joidenkin kritisoima ”kallis luksustuote” vaan ennemmin elinehto koko Euroopalle myös koronaelvytyksen näkökulmasta.

Myös monet yksittäiset poliitikot, järjestöt, yhdistykset ja liitot ovat tahoillaan vaatineet vihreän kehityksen ohjelman pitämistä kaikkien elvytyssuunnitelmien keskiössä. Kahdeksan kansainvälistä järjestöä on ehdottanut avoimessa kirjeessään EU:n puheenjohtajistolle viittä toimenpidettä, joilla varmistettaisiin yhteiskuntien ”hyppy eteenpäin” normaaliin palaamisen sijasta. Ehdotetut toimenpiteet ovat: taloudellisten stimulusten yhdenmukaistaminen Green Dealin tavoitteiden kanssa; yleinen rahoitussääntöjen uudistaminen sellaisiksi, että ne varmistavat jatkuvan julkisen investoinnin dekarbonisaatioon; erillisten kestävyysohjelmien käynnistäminen; EU:n kestävän rahoituksen politiikan tehostaminen niin, että rahoituksessa pystytään selkeästi taksonomiaa noudattaen erottelemaan ns. ruskeat ja vihreät sijoituskohteet; sekä tulevien pandemioiden riskin vähentäminen taistelemalla ilmastonmuutosta ja biodiversiteettikatoa vastaan.

Lisäksi esimerkiksi Greenpeace on vaatinut koronatoimissakin korostettavan siirtymää pois nykyisestä epätasa-arvoa ja ympäristötuhoa ajavasta politiikasta. EU:n ilmastolaista vastaava parlamenttiedustaja Jytte Guteland on todennut tukevansa ilmastopäästövähennystavoitteiden kiristämistä nykyisestään jopa -65% asti. GLOBE-EU -ryhmittymä on myös jättänyt unionin puheenjohtajille kirjeensä, jossa todetaan, että keskipitkällä aikavälilläkin tehtävien suunnitelmien tulisi kaikkien olla linjassa Green Dealin kanssa, että tulevan budjetin tulisi hyödyntää kestävän rahoituksen taksonomiaa ja ettei paluuta ”business as usual”- malliin enää ole.

GLOBE-EU:n mainitseman työkalun, kestävän rahoituksen taksonomian laatinut ryhmä TEG onkin tuoreessa kirjeessään komissiolle hahmotellut kolme työkalua, joilla kestävää koronaelvytystä voidaan alkaa toteuttaa. Taksonomian lisäksi esitetään ”Green bond -standardeja”, joilla tarkoitetaan parhaan mahdollisen toiminnan mallia, jossa rahoituksenhakijoiden on selostettava, miten rahoitusta tullaan suuntaamaan laajempaan kestävyystrategian toteuttamiseksi ja ympäristön tilan sekä sosiaalisen hyvinvoinnin kohentamiseksi. ”Pariisin sopimuksen mukaiset siirtymä raja-arvot” viittaavat työkaluihin, joilla suuria yksityisiä sijoituksia voitaisiin tehokkaammin suunnata ilmastokestäviin toimiin, jotka ovat linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa.

Myös yksittäisten ohjelmien suhteen on annettu kannanottoja: 39 eurooppalaisen organisaation ryhmittymä on lähettänyt komissiolle yhteisen kirjeen, jossa vaaditaan, ettei jo kertaalleen viivytettyä ”Pellolta pöytään”- strategiaa enää siirrettäisi. Kirjeessä todetaan, että ”Pellolta pöytään”- strategian julkistaminen ajallaan näyttäisi komission aktiivisesti ajavan yhä ilmastotavoitteiden saavuttamista ja kestävien ruokajärjestelmien rakentamista.

Myös Saksa on osoittanut viime aikoina kannanotoissaan vihreää kantaa elvytysrahastojen suunniteluun ja ilmastotavoitteiden kiristämiseen liittyen. Merkel on todennut, että siinä missä loppuvuoden 2020 Saksan EU-presidenttiyskaudella tullaan luonnollisesti keskittymään terveysnäkökulmiin, niin fokus aiotaan pitää myös edelleen ilmastoasioissa. Merkel on myös ilmaissut tukensa päästövähennystavoitteiden kiristämiselle -55 % asti. Saksansisäisesti 60 kansainvälisen yhtiön yhteisessä kirjeessä on vaadittu, että talouspolitiikan toimien tulisi olla linjassa ilmastopolitiikan tavoitteiden kanssa sekä ehdotettu Green Dealin muokkaamista EU:n yhteiseksi kasvustrategiaksi, joka tukee samanaikaisesti sekä koronaelvytystä että vihreää kehitystä. Saksan kehitysministeri Gerd Müller on jopa todennut, että Green Dealin laajentaminen myös unionin naapurimaihin sekä Afrikan maihin olisi varteenotettava toimenpide, jolla globaalia vihreää kehitystä voitaisiin tehokkaimmin tukea ja ajaa. Jos Saksa siis todella lähtee puheenjohtajakautenaan ajamaan vihreän kehityksen ohjelmaa EU:n yhteisenä ja jopa globaalina elvytyspakettina, voidaan tämän kunnianhimoisen ohjelman pysymistä elvytystrategioiden keskiössä ainakin puheiden perusteella odottaa.

Vihreän elvytyksen rintamalinjat huhtikuussa 2020
Vihreä: puolesta
Punainen: vastaan
Harmaa: kantaa ei ilmaistu

Toisaalta myös vihreän kehityksen ohjelman jarruttamisen puolestapuhujia EU-maista ja parlamenttiedustajista löytyy. Yleisesti vastustajien kannanotoissa korostuu, kuinka koronakriisin myötä ilmasto- ja ympäristötavoitteiden saavuttaminen on huomattavasti hankalampaa, ellei jopa ainakin joillain alueilla mahdotonta. Tšekin tasavallan pääministeri on lausunnossaan todennut, että EU:n tulisi nykytilanteen valossa hylätä vihreän kehityksen ohjelma ja keskittyä koronaviruksen torjuntaan. Samoin Tšekin tasavallan europarlamentaarikkojen joukosta löytyy edustajia, joiden mielestä on päivänselvää, että EU:n on uudelleenmietittävä koko vihreän kehityksen ohjelma. Myös Puola on asettunut vastahankaan ja vaatinut päästökauppajärjestelmän alasajoa. Tätä on perusteltu sillä, että monet hiilineutraaliutta kohden vievät projektit viivästyvät huomattavasti, kun yrityksillä ei ole varaa/uskallusta tehdä merkittäviä investointeja koronakriisin aikana. Samoin Romania on ollut vihreän kehityksen ohjelman hylkäämisen kannalla. Jopa 40 europarlamentin edustajaa on yhteisessä kirjeessään komissiolle vaatinut Green Dealin jäädyttämistä. Pääosin edustajat ovat ECR-ryhmittymän jäseniä. Belgia on myös jättänyt yllä mainitun 17 jäsenmaan kirjeen allekirjoittamatta, vaikka maasta yksittäisiä vihreän elvytyksen kannattajia löytyykin.

Viivytystä on vaadittu erikseen myös tälle keväälle aikataulutettuihin Green Dealin toimenpideohjelmiin. ”Pellolta pöytään” -strategian siirtämistä on ehdotettu EPP:n toimesta ja lisäksi Euroopan maatalousliitto COPA-COGEGA on vaatinut ohjelman jo kertaalleen siirtyneeseen takarajaan (huhtikuun loppu) lisäviivytystä.

Kaiken kaikkiaan julkisessa keskustelussa vihreän kehityksen ohjelman sisällyttäminen koronaelvytykseen näyttäytyy suhteellisen positiivisessa valossa, mutta varsinaisesti Green Dealin mukaisia elvytystoimia ei ole vielä tehty. Pikemmin siinä missä puhe on ollut enemmän ohjelman puolesta, vastatoimia on silti tehty runsaammin (strategioiden toteutusaikataulujen siirtäminen). Green Dealin toteutuminen koronaelvytyksen rinnalla ja jopa eräänlaisena elvytystoimien läpäisevä periaatteena on siis toistaiseksi lähinnä kauniita sanoja ja lupauksia vailla konkreettisia toimia. Euroopan unioni on kriisin akuuttivaiheessa käynnistänyt monia eri ohjelmia esimerkiksi yritysten ja terveydenhuollon auttamiseksi pahimman yli. Siinä vaiheessa, kun kaikista akuutein hätä saadaan selätettyä, olisi seuraavia toimia syytä pohtia kohdennetummin ja vankemmin Green Dealin kanssa linjassa: tukipakettien ehtoja ja suuntaamista olisi harkittava uudelleen vihreän elvytyksen näkökulmasta. Seuraavaksi käsittelen vihreän kehityksen ohjelma aikataulullista näkökulmaa ja sitä, missä vihreän kehityksen ohjelman suhteen todella mennään.

Aikataulun seuranta

Koronatilanteesta huolimatta osa Green Dealiin liittyvistä toimenpiteistä etenee yhä ajallaan. Maaliskuun lopussa avattiin kuuleminen EU:n hiilineutraaliustavoitteista, ja komissio ajaa yhä päästövähennystavoitteen nostoa jopa -55% asti. Huhtikuun alussa avattiin aikataulun mukaisesti vastaava kuuleminen koskien älykkään sektorien välisen integraation toimenpidekokonaisuutta. Timmermansin linjauksen mukaan viivästettyjä strategioita ei lykätä enää nykyisiä uudelleenaikataulutuksia pidemmälle. Lisäksi lukuisat tahot ovat julkaisseet omia, usein toimialakohtaisia tiekarttojaan kohti kestävää tulevaisuutta.

Myös jotkin yksittäiset maat ovat jo alkaneet hahmotella kansallisia vihreitä koronaelvytysstrategioita. Esimerkiksi Saksassa kansallinen tiedeakatemia Leopoldina julkaisi raportin, jossa korostettiin kestävän elvytyksen näkökulman huomioimista kaikkia tulevia elvytystoimia suunniteltaessa. CEPS on julkaissut EU:n tilannetta vihreän kehityksen ohjelmaa koronakriisin valossa käsittelevän dokumentin. Tässä maaliskuun lopussa julkaistussa raportissa todetaan, että vaikka toistaiseksi konkreettisten seuraavien askelten suunnittelu on tilanteen elämisen vuoksi ja akuutin kriisin yhä ollessa päällä hankalaa, kansallisen verotuksen, innovaation, infrastruktuurin, yrittäjyyden ja maatalouspolitiikan uudelleenmiettiminen Green Dealin valossa on koronakriisin elvytystoimia suunniteltaessa tärkeää.

Hollanti julkisti huhtikuun lopulla vihreän kehityksen ohjelmaa mukailevan toimenpidekehikon EU:n koronaelvytyksen ohjaamiseksi. Tässä ehdotuksessa eritellään toimialakohtaisia toimia, joiden toteuttaminen auttaisi sekä taloudellista elpymistä että olisi samanaikaisesti ilmasto- ja ympäristötavoitteiden sekä oikeudenmukaisen siirtymän mukaisia. Julkaisussa todetaan, että EU:n tulisi välttää houkutusta tukeutua lyhytaikaisiin ratkaisuihin, joissa on riski lukita paikoilleen vanhoja fossiilitalouksia. Vihreän investoinnin suunnitelmien tulisi edistää kansallisten energia- ja ilmastosuunnitelmien sekä oikeudenmukaisen siirtymän suunnitelmien toteutumista. Valtiontukijärjestelmän, jota tälläkin hetkellä kriisin hallinnassa käytetään, tulisi jatkossa jouduttaa siirtymää tukevia investointeja ja projekteja. Kirjoituksessa tarjotaan konkreettisia sektorikohtaisia toimia, joilla vihreää tyhjäkäynnistystä voidaan edistää, kuten hiilidioksidin lattiahinnan liittäminen päästökauppajärjestelmään, lisäinvestointi kevyen liikenteen infrastruktuurin rakentamiseen, ”Pellolta pöytään”- strategian kunnianhimoinen toimeenpano niin, että ruokaketjut otetaan huomioon kokonaisuuksina, ja rakennuskantauudistuksen tehostaminen. Yleisesti ottaen todetaan, että mikään toimenpide ei saisi haitata EU:n ilmasto ja ympäristötavoitteiden toteutumista ja että kaikkiin sellaisiin lyhytaikaisiin ohjelmiin sijoittaminen ja rahoittaminen, jotka eivät ole näiden kanssa linjassa, tulisi välttää.

Maaliskuussa julkistettu vihreän rahoituksen taksonomia tuli myös hyväksytyksi parlamentissa (tästä lisää myöhemmässä blogikirjoituksessa). Tämän työkalun laajamittaisen käyttöönoton tulisi Green Dealin aikataulun mukaan tapahtua loppuvuoden aikana, mutta koronaelvytystä ajatellen olisi taksonomian hyödyntäminen elvytystoimia ja investointeja suunnitellessa hyödyllistä jo tässä kohtaa. Joissain yksittäisissä maissa on myös otettu vihreän kehityksen ohjelman mukaisten tavoitteiden toteutumista edellyttäviä askelia aikataulun mukaisesti koronakriisinkin keskellä. Esimerkiksi Itävallassa ja Ruotsissa on huhtikuussa ilmastopäästävähennystavoitteiden mukaisesti suljettu maiden viimeiset hiilenpolttolaitokset.

Tällä hetkellä viivytettyjä strategioita ovat ”Pellolta pöytään”- strategia ja ”Biodiversiteettistrategia vuodelle 2030”, joissa takaraja on asetettu maaliskuun lopun sijaan huhtikuun loppuun. Euractiv-uutissivuston mukaan myös joidenkin muiden vihreän kehityksen ohjelman strategioiden viivyttämistä on kaavailtu. Tällaisiksi on listattu Ilmastonmuutokseen sopeutumisen, uuden metsästrategian, lento- ja meriliikenteen polttoaineuudistusten sekä kiertotalouteen liittyvän kuluttajien vihreän siirtymän aloitteet. Strategioiden toteuttamista lykätään mahdollisesti vuoteen 2021. 

Vihreän koronaelvytyksen seuraavat näkymät

Suomessakin on muodostettu kaksi erillistä työryhmää hahmottelemaan kestäviä koronaelvytysstrategioita, joiden julkaisu tapahtunee toukokuun loppuun mennessä. Suomen valtioneuvoston huhtikuun lopussa julkaisema neljän vuoden julkisen talouden suunnitelma mainitsee ajallemme tyypillisesti ilmastotavoitteiden tärkeyden luomatta kuitenkaan kokonaiskuvaa päästökuilusta ja konkreettisista toimenpiteistä kuilun umpeenkuromiseksi. Jos koronaelvytystä ei tehdä kestäviä yhteiskuntia rakentavaan toimintaan suuntaavia talouspoliittisia ja rahoitustyökaluja käyttäen, voidaan olettaa ilmasto- ja ympäristötavoitteiden jäävän saavuttamatta.

Seuraavaksi EU:lta voidaan odottaa tuota mainittua pitkän aikavälin budjettia (MFF). Siitä nähdään, miten eri toimet tulevat elvytyksessä painottumaan. Vihreään kehitykseen ohjatun rahan määrä ja elvytystoimien suuntaaminen on Euroopan vihreän kehityksen ohjelman tavoitteiden kannalta ratkaisevaa. Nykyisiä koronatukipaketteja voidaan mahdollisesti arvioida uudelleen kestävyyden näkökulmasta tai asettaa tällä hetkellä jaettuihin tukiin jonkinlaista Green Deal -kriteeristöä, esimerkiksi kestävän rahoituksen taksonomiaa hyödyntäen. Euroopan unionissa tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä tyhjinä kaikuvien lupausten sijaan, jotta vältetään takaisinponnahdus kestämättömiin järjestelmiin ja hyödynnetään nykytilanne parhaalla mahdollisella tavalla ponnahduslautana todella eteenpäin katsovaan ekologiseen jälleenrakennukseen.

Venla Lankinen

24.4.2020
Lausunto: Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2021–2024 Selonteko ylikorostaa kestävyysvajetta julkisen talouden suurimpana riskinä ja jättää huomiotta sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden. Budjettitasapainotavoitetta parempi periaate julkisen talouden suunnittelulle on riskien hallinta.

24.4.2020, asiantuntijalausunto, BIOS-tutkimusyksikkö

Eduskunnan talousvaliokunta

Asia: VNS 1/2020 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2021–2024, https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/VNS+1/2020

Lausunnon pääsanomat:

  • Koronakriisin aikana ja sen jälkeen julkisen talouden suunnittelua ei tule tehdä vain kapean kestävyysvajekehyksen ohjaamana, vaan julkisen talouden tulevaisuutta on tarkasteltava kokonaisvaltaisen riskiarvioinnin näkökulmasta.
  • Myös koronakriisin aikana julkisen talouden suunnitelma on laadittava siten, että se tukee hallituksen hiilineutraaliustavoitetta ja ekologisen jälleenrakennuksen mukaista siirtymäpolitiikkaa. Kaikkea julkisen talouden suunnittelua tulee ohjata näkemys talouden todellisista rajoitteista ja konkreettisista sektorikohtaisista toimista, joita ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen edellyttää.
  • Julkisen talouden suunnitelmassa on lähtökohtaisesti huomioitava koronakriisin aiheuttamat muutokset kansainvälisissä ja eurooppalaisissa talous- ja rahapolitiikkaa määrittävissä instituutioissa. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota keskuspankkien entisestään kasvavaan rooliin taloudessa, julkisen velanhoidon uusiin mekanismeihin ja euroalueen kasvu- ja vakaussopimuksessa mahdollisesti tapahtuviin merkittäviinkin muutoksiin.
  • Koronakriisin aikana ja välittömästi sen jälkeen on vältettävä leikkauspolitiikkaa, joka heikentäisi kansalaisten hyvinvoinnin edellytyksiä ja mahdollisuuksia toteuttaa ekologinen jälleenrakennus hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi.

*

Kiitämme mahdollisuudesta antaa monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta asiantuntijalausunto Valtioneuvoston selonteosta koskien julkisen talouden suunnitelmaa vuosille 2021–2024.

Selonteko on esitetty valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa. Tämä antaa väistämättä sävyn paitsi selonteolle myös lausunnollemme. On pystyttävä erottelemaan poikkeusolojen vaatima välitön reagointi, poikkeusolojen seuraus julkiselle taloudelle pidemmällä tähtäimellä ja julkisen talouden paras mahdollinen hoito ylipäätään. Seuraavassa käsittelemme ensiksi välitöntä reagointia ennen kuin tarkastelemme selontekoa laajemmin monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta.

Hallituksen taloutta rajoittavat toimenpiteet ovat olleet koronakriisin alkuvaiheessa parhaan käytettävissä olevan tiedon perusteella perusteltuja. Toki vasta aika näyttää, minkälaiseen valoon toimenpiteet asettuvat pidemmällä aikavälillä, kun tiedämme, miten pandemia on edennyt kansallisesti ja kansainvälisesti ja millä tavoin se on kytkeytynyt muihin mahdollisiin sosiaalisiin, taloudellisiin, poliittisiin tai ekologisiin kriiseihin.

Hallitus on pehmentänyt rajoitustoimenpiteiden vaikutuksia antamalla automaattisten vakauttajien toimia, helpottamalla yrittäjien työttömyysturvaa ja tukemalla yrityksiä erilaisten mekanismien kautta. Yritystukia on pyritty kohdentamaan erilaisin kriteerein, mutta ensitietojen mukaan näyttäisi siltä, että tuki- ja maksatusmekanismeja on kehitettävä. Koronakriisin keskellä on ensisijaista kohdentaa tukea niin, että apua saadaan sinne missä sitä oikeasti tarvitaan mutta samalla ajatella tukipolitiikkaa myös niin, että se suuntaa elinkeinoelämää ekologisesti kestävään suuntaan. Seuraavan kriisin varalta tukijärjestelmiä on myös arvioitava perustavasti uudella tavalla. Tällöin kyseeseen tulevat esimerkiksi perustulon kaltaiset ratkaisut, jotka luovat turvaa sekä muuttuvassa työelämässä että mahdollisissa talouden kriisitilanteissa.

Tähän asti hallitus ja julkinen hallinto ovat toimineet julkisen talouden suhteen laajassa yhteisymmärryksessä: on tehty tarvittaviksi koetut toimenpiteet ilman, että niitä olisi mikään taho pyrkinyt ratkaisevasti rajoittamaan budjettinäkökulmasta. Kuten selonteosta käy ilmi, hallitus tekee tilanteen edetessä jatkuvasti merkittäviä lisäpäätöksiä. Lausunnossa kiinnitämme huomion erityisesti selonteon seikkoihin, jotka kuvaavat ja luovat edellytyksiä näille jatkotoimenpiteille.

SOSIAALINEN JA EKOLOGINEN KESTÄVYYS PUUTTUVAT JULKISEN TALOUDEN TARKASTELUSTA

Monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta selontekoon sisältyy kaksi rakenteellista ongelmaa. Ensimmäinen on tavoitteiden ja niitä tarkastelevan analyysikehikon ristiriita. Toinen on liian kapea näkymä julkisen talouden riskeihin.

Julkisen talouden suunnitelman tarkoituksena on tukea julkista taloutta koskevaa päätöksentekoa. Julkisella taloudella taas on monenlaisia tehtäviä. Kuten selonteossa todetaan, pääministeri Marinin hallituksen talouspolitiikan päämääränä on hyvinvoinnin lisääminen. Edelleen selonteon mukaan hallitusohjelmassa asetettuja keskeisiä talouspolitiikan tavoitteita ovat:

  • normaalin kansainvälisen ja siitä heijastuvan kotimaisen talouskehityksen oloissa työllisyysaste nostetaan 75 prosenttiin ja työllisten määrä vahvistuu vähintään 60 000 henkilöllä vuoden 2023 loppuun mennessä
  • normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkinen talous on tasapainossa v. 2023
  • hallituksen päätöksillä eriarvoisuus vähenee ja tuloerot pienenevät
  • hallituksen päätöksillä Suomi kulkee kohti hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä.

Työllisyysasteeseen ja julkisen talouden tasapainoon liittyvät tavoitteet nousevat käytännöistä ja kehyksestä, joilla julkisen talouden suunnitelmaa on totuttu tekemään. Ne eivät ole tässä mielessä itsenäisiä talouspolitiikan tavoitteita, toisin kuin tasa-arvoon ja hiilineutraaliuteen liittyvät tavoitteet. Ensimmäiset kaksi tavoitetta ovat olemassa lähinnä suhteessa julkisen talouden suunnittelun totunnaisiin käytäntöihin. Jälkimmäiset kaksi tavoitetta sen sijaan ovat hallituksen asettamia poliittisesti perusteltuja, ja toki myös laajasti tutkimukseen nojaavia, tavoitteita.

Korkea työllisyysaste ja julkisen talouden tasapaino nähdään selonteossa talouspolitiikan ja laajemmin hallitusohjelman tavoitteiden – kootusti hyvinvoinnin – saavuttamisen edellytyksinä. Toisin sanoen, matala työllisyysaste ja julkisen talouden epätasapaino muodostavat riskejä hyvinvoinnin saavuttamiselle. Monitieteinen ympäristötutkimus sen sijaan on pitkään korostanut ympäristö- ja resurssitekijöihin liittyviä riskejä. Luonnonjärjestelmien toimivuus ja luonnonvarojen kestävä hallinta ovat kriittisiä edellytyksiä talouden kyvylle tuottaa hyvinvointia. Luonnontieteellisestä tutkimuksesta tiedämme, että riski näiden edellytysten rapautumiselle on erittäin korkea. Hallituksen talouspolitiikassa oikeudenmukainen siirtymä kohti hiilineutraaliutta tähtää juuri näiden riskien hillitsemiseen. Selonteko jättää nämä ulottuvuudet kuitenkin käytännössä kokonaan huomiotta.

Koronakriisi on nostanut uudella tavalla esiin reaalisten resurssien merkityksen. Julkisen maksukyvyn sijaan talouden toimintaa ja hyvinvoinnin tavoittelua rajaavat sosiaaliset ja materiaaliset tekijät, erityisesti luonnonvarat, osaaminen, teknologia, ihmistyövoima, kaupan rakenteet ja poliittinen mielikuvitus. Juuri nämä tekijät määrittävät terveydenhuollon kyvyn vastata koronaepidemiaan. Rahaa on kaikkeen, mitä tuotetaan ja on omassa valuutassa myynnissä, mutta rahalla ei saa mitään, mitä ei pystytä tuottamaan. Tämä pätee yleisesti, ei vain koronakriisissä.

Poikkeuksellinen ajankohta nostaa erityisen terävästi esiin selonteon riskiarvion kapeuden sen keskittyessä painottamaan kestävyysvajetta julkisen talouden uhkana. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen keskuspankkien rooli talouden jatkuvuuden takaajana ja myös valtioiden velkakestävyyden määrittäjänä on saanut uudet mittasuhteet[1]. Nyt koronakriisin myötä kasvaneiden julkisten velkojen hoitamisesta epätavanomaisin keinoin keskustellaan Euroopassa ja muualla yhä kiihkeämmin. Jättämällä tämän historiallisen muutoksen huomiotta selonteko ottaa riskin vakavista virhearvioista ja -toimista. Riskinä on esimerkiksi toistaa finanssikriisin ja eurokriisin hoidossa tehtyjä toimia, jotka tutkimusten mukaan murensivat sosiaalista kestävyyttä.

Tiivistäen, monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta julkisen talouden suunnittelu vaatii:

  • selontekoa laajemman näkökulman talouteen reaalisina toimina ja materiaalivirtoina, jotta sosiaalinen ja ekologinen kestävyys olisivat saavutettavissa
  • käsityksen julkisen talouden riskeistä, jotka seuraavat talouden riippuvuudesta reaalisista resursseista
  • käsityksen julkisen talouden maksukyvystä, jota parhaillaan määritetään uudelleen kansainvälisten ja eurooppalaisten poliittisten ja taloudellisten instituutioiden murroksessa
  • uusia työvälineitä sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden seurantaan ja tavoitteluun.

KESTÄVYYSVAJE, TALOUDEN RAJOITTEET JA KESKUSPANKKIEN ROOLI

Selonteko ylikorostaa kestävyysvajetta julkisen talouden suurimpana riskinä. Yhdessä selonteon ydinkappaleista sanotaan: “Valtiovarainministeriö arvioi kestävyysvajeen olevan nykytilanteessa merkittävä. Näin ollen julkista taloutta on sopeutettava pysyvästi, julkisen talouden tulopohjaa vahvistettava esim. työllisyyttä kohentavin toimin tai tulevaisuuden menopaineita hillittävä rakenteellisin uudistuksin, jotta tulot ja menot olisivat pitkällä aikavälillä tasapainossa.” (s. 16-17) Selonteko nostaa kestävyysvajeen erityisiksi syiksi koronatilanteen ja väestön ikääntymisen. Valtiovarainministeriön viesti on ollut pitkään sama, jo ennen koronakriisiä, mutta nyt koronakriisin hoidon myötä julkisen velan kasvaessa ministeriö on huolissaan kestävyysvajeesta entistäkin painokkaammin.

Selonteosta ja valtiontalouden kestävyysvajeen käsittelystä jää täysin huomiotta rahatalouden institutionaalinen ja poliittinen ulottuvuus. Puute on räikeä, kun otetaan huomioon, minkälaisen roolin euroalueen uudet talousmekanismit ja erityisesti keskuspankki ovat ottaneet etenkin vuoden 2008 kansainvälisen finanssikriisin jälkeen. Keskuspankit ovat pitäneet muun muassa määrällisen helpottamisen toimillaan ja korkopolitiikallaan markkinoiden rattaat pyörimässä ja huolehtineet julkisten talouksien maksukyvystä. Tästä huolimatta selonteko ei mainitse keskuspankkeja sanallakaan.

Esimerkiksi valtiovarainministeri Katri Kulmunin nimittämän selvitysryhmän puheenjohtaja, työelämäprofessori Vesa Vihriälä on ehdottanut järjestelyä, jossa merkittävä osa koronakriisin seurauksena syntyneistä euroalueen julkisista veloista käytännössä unohdetaan.[2] Toisena esimerkkinä Englannin keskuspankki on ryhtynyt rahoittamaan valtion koronakuluja suoralla keskuspankkirahoituksella – ilman, että valtio edes teknisesti velkaantuu.

Niin kauan kuin suoran keskuspankkirahoituksen ja julkisten velkojen mitätöimisen – puhumattakaan muista lievemmistä mutta silti julkisen talouden maksukykyyn merkittävästi vaikuttavista toimenpiteistä – tiedetään olevan reaalisesti mahdollisia, ne on otettava julkisen talouden suunnittelussa huomioon. Samasta syystä niihin on muodostettava valtion tasolla poliittisesti harkittu kanta. Koko eurooppalainen talous- ja rahapolitiikka elää tällä hetkellä erittäin voimakkaasti, ja uudenlaisia ratkaisuja ja olemassa olevien sääntöjen kriittistä tarkastelua tarvitaan väistämättä euroalueen nostamiseksi takaisin jaloilleen. Tällaisessa tilanteessa julkisen talouden tarkastelun rajoittaminen kansallisten menopaineiden hillintään luo turhia rajoitteita ja synnyttää virheellisten arvioiden ja toimenpiteiden riskin.

Uusi tilanne korostaa tarvetta riskien kokonaisvaltaiseen arviointiin. Mikäli kestävyysvajeen umpeen kuromiseen tähtäävä politiikkakehys johtaa siihen, että Suomessa vähennetään panostuksia terveydenhuoltoon tai hoiva-alaan, seuraa heikennyksiä, jotka näkyvät elämänlaadussa ja kyvyssä torjua tulevia kriisejä. Samoin ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimiin tähtäävien investointien vähentäminen johtaa sopeutumiskykymme heikkenemiseen. Yhdessä tällaiset heikentymiset luovat yhä viheliäisempiä ongelmavyyhtejä. Tätä vastoin, jos julkisen velan määrä kasvaa, emme tiedä varmaksi, että siitä aiheutuisi merkittäviä ongelmia. Lisäksi, kuten yllä todettiin, kasvavan julkisen velan seurauksiin ja velkojen eurooppalaisen tason poliittisen käsittelyyn on mahdollista aktiivisesti vaikuttaa. Kuten viime vuosien valtionvelkojen korkotasot Euroopan maissa ovat osoittaneet, keskuspankkien uuden ratkaisevan roolin aikakaudella markkinat eivät yksiselitteisesti määritä julkisen velan seurauksia, sen tekevät pikemminkin politiikka ja julkinen hallinto yhdessä.

Valitettavasti selonteko on valinnut kapeamman lähtökohdan, jossa keskuspankkien viime vuosina uudistunut rooli ja sitä koskeva laajempi talouspoliittinen ymmärrys sivuutetaan. Esitetty julkisen talouden suunnitelma perustuu ajatukselle, että julkisten meno- ja tulovirtojen täytyy olla melko lyhyelläkin aikavälillä tasapainossa. Muuten valtio voi ajautua finanssimarkkinoilla tilanteeseen, jossa sen velanhoidon kulut kasvavat hallitsemattomasti ja se voi lopulta päätyä jopa maksukyvyttömyyteen. Tilanne ei varsinkaan kehittyneissä talouksissa ole näin suoraviivainen – hallitsematon kehitys vaatisi, että euroalueella tehtäisiin poliittinen päätös jonkin euromaan kurittamisesta. Politiikka ja julkinen hallinto, erityisesti keskuspankki, viime kädessä määrittävät millä ehdoilla valtio saa uutta lainaa, eli käytännössä, mikä valtion maksukyky on. Euromaana nämä päätökset eivät ole Suomessa kansallisen päätöksenteon vallassa, mutta eivät myöskään Suomen politiikasta irrallaan. Suomi voi Euroopassa aktiivisesti ajaa tietynlaista menettelyä.

Monia keskuspankin toimenpiteitä ja euroalueen päätöksiä pidetään toisinaan sellaisina, jotka koskevat vain poikkeusoloja, kuten finanssikriisin hallintaa tai akuuttia koronatilannetta. Tähän ajatteluun liittyy oletus, että julkista maksukykyä määrittävät ehdot palaavat ennalleen esimerkiksi koronakriisin hellittäessä. Kuitenkin epäkonventionaalisia toimenpiteitä ja päätöksiä on tehty jatkuvasti jo yli kymmenen vuoden ajan, eikä niille ole nähtävissä loppua. Pikemminkin koronakriisin aikana tehtävät päätökset kiinnittävät julkisen maksukyvyn yhä tiukemmin keskuspankkiin kytkeytyviin toimenpiteisiin ja poliittisiin päätöksiin. Ilmastonmuutoksen torjuntaa ja laajemmin ekologista jälleenrakennusta tehdään voimakkaimmin tästä hetkestä eteenpäin vuoteen 2050. On ennakoitavissa, että koko tämä aikajänne on finanssikriisin ja koronakriisin jälkeen muotoutunutta “epäkonventionaalisten” olojen aikaa, jossa keskuspankeilla ja euroalueen poliittisella päätöksenteolla on ratkaiseva rooli julkisen velan merkitykselle ja hoidolle.

RISKIEN HALLINTA JULKISEN TALOUDEN SUUNNITTELUUN

Edellä mainituista syistä budjettitasapainotavoitetta parempi periaate julkisen talouden suunnittelulle on riskien hallinta. Yksi riskeistä – mutta ei siis ainoa – liittyy valtion riittävän maksukyvyn ylläpitoon. Maksukykyä arvioitaessa pelkkä budjettitarkastelu ei riitä, vaan on tarkasteltava läheisesti myös euroalueen instituutioiden, tulkintakehysten ja päätöksenteon kehitystä sekä Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa niihin. Koronakriisin ajaksi euroalueen vakaus- ja kasvusopimus on pantu hyllylle. Suomen julkisen talouden tulevaisuuteen vaikuttaa ratkaisevasti, mitä sen jatkosta päätetään. Jos sopimus joudutaan neuvottelemaan uusiksi, sen alijäämiä ja velkasuhdetta koskevat rajat todennäköisesti asettuvat uudelleen.

Jo ennen koronakriisiä valtiot ovat noudattaneet vakaus- ja kasvusopimusta eri tavoin. Julkisen talouden kannalta myös Suomen on arvioitava, minkälaisia riskejä sopimuksen rikkomisesta aiheutuu, ja punnittava näitä riskejä verrattuna niihin seurauksiin, joita aiheutuu menojen vähentämisestä. Jos Suomi esimerkiksi toteuttaa ilmastotavoitteiden ja muiden ekologisten tavoitteiden mukaista työpaikkoja luovaa politiikkaa ja innovaatiopolitiikkaa, onko tästä mahdollisesti seuraava vakaus- ja kasvusopimuksen ehtojen rikkominen väistämättä pahempi asia kuin ilmastotavoitteiden laiminlyöminen? Menojen vähentämisestä aiheutuvia kielteisiä seurauksia ja riskejä on punnittava myös suhteessa erilaisiin kokonaisverotuloja kasvattaviin ratkaisuihin kuten varallisuus- ja pääomaverojen kasvattamiseen, joita mm. IMF:n asiantuntijat ovat suosittaneet koronakriisin seurauksien hoitoon.[3]

Monitieteisen ympäristöntutkimuksen näkökulmasta on selvää, että jos emme panosta merkittävästi lisää terveydenhuoltoon ja vanhustenhoitoon, otamme kestämättömän suuria riskejä suhteessa todennäköisiin tuleviin epidemioihin ja ylipäätään kansalaisten elämänlaatun. Samoin riskit nousevat kohtuuttomiksi, jos emme muokkaa teollisuus- ja palvelurakennettamme radikaalisti vähemmän ilmastopäästöjä aiheuttavaksi ja luonnonvaroja kuluttavaksi. Julkisen talouden kestävyyden kannalta on arvioitava myös, mitä rasitteita aiheutuu, jos kansainvälisiä päästötavoitteita tiukennetaan ilmastotieteen politiikkasuositusten mukaisesti, emmekä ole kyenneet uudistamaan tuotantoamme ja kotimaisia energia-, ruoka- ja liikennejärjestelmiä.

Merkittäviä riskejä liittyy myös selonteon mainitsemaan tavoitteeseen sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta (s. 6). Arviot rahamääräisen velan kestävyydestä ja ilmastonmuutosta ja muita ekologisia kriisejä ehkäisevien toimien kustannustehokkuudesta riippuvat suuresti siitä, miten nykyisiä ja tulevia kustannuksia ja hyötyjä vertaillaan toisiinsa (vaikuttavana tekijänä esimerkiksi laskelmissa käytetty diskonttokorko). Koronapandemia on osoittanut, että toteutunut kriisi voi muuttaa painotuksia rajustikin, pandemian tapauksessa “kustannustehottoman” varautumisen hyväksi. Julkisen talouden suunnitelmassa olisikin seurattava sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden toteutumista suhteessa ekologisiin ja niistä seuraaviin taloudellisiin kriiseihin, joita eri sukupolvet kohtaavat eri määrän ja eri intensiteetillä.

Riskien kokonaisuuden hallinta luo vaihtoehdon myös valtiontalouden kehysmenettelylle, joka määrittää julkisten menojen kokonaiskaton (tietyin varauksin). Riskianalyysi asettaa vaihtoehtoisten toimenpiteiden riskit rinnakkain. Jos julkisten menojen kasvattaminen näyttää pienemmältä riskiltä talouden tulevaisuuden kehityksen kannalta kuin joidenkin merkittävien menoerien välttäminen, ei julkisten menojen kokonaiskattoa ole järkevää asettaa. Tai jos kokonaiskatto asetetaan riskianalyysin jälkeen ja sen perusteella, tietyn kovan reunaehdon linjaamiseksi määräajaksi, on menojen kokonaiskaton rinnalle syytä ottaa ilmastopäästöjen kokonaiskatto. Sen avulla voidaan varmistua, että hiilineutraaliustavoite saavutetaan. Näin voidaan huolehtia, että hallituskauden aikaiset mahdolliset ”kipeät päätökset” eivät määrity vain julkisten menojen vaan myös talouden materiaalisten sisältöjen kautta.

Ensisijaisesti on vältettävä virhettä, että kriisin vallitessa tai välittömästi sen jälkeen sitoudutaan valtion velan kurissapidon vuoksi leikkauspolitiikkaan. Leikkauspolitiikka olisi virhe ensinnäkin siksi, että se vaikeuttaisi kohtuuttomasti kansalaisten hyvinvoinnin ja julkisen talouden tulevaisuuden kannalta välttämättömiä investointeja esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin tai nopeisiin ilmastotoimiin. Toiseksi siksi, että edellisen kriisin hoidosta tiedämme, että leikkaukset heikensivät julkisen talouden ja yhteiskunnan kykyä vastata ennakoituun pandeemiseen kriisiin. Kolmanneksi siksi, että vallitseva “epäkonventionaalinen” keskuspankkivetoinen valtion velkakestävyyden määräytyminen on poistanut keskeisimmän perusteen siltä, että velan määrää voitaisiin pitää julkisen talouden merkittävimpänä riskinä.

EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS[4]

Hallituksen sisällöllisten taloustavoitteiden kannalta (erityisesti ekologinen jälleenrakennus ja siihen sisältyvä talouden hiilineutraaliuden saavuttaminen vuoteen 2035 mennessä) on huomioitava, mitä julkisen talouden suunnitelmassa ei käsitellä. Siitä puuttuu kokonaistason hahmotus konkreettisista toimenpiteistä, joita talouden eri sektoreilla on tapahduttava, jotta hiilineutraalius saavutetaan oikeudenmukaisesti. Eri ministeriöissä on pohdittu monia niiden toimialaan rajautuvia yksittäisiä ilmastopäästöjä nettotasolla vähentäviä toimenpiteitä, mutta kokonaiskuvaa hiilineutraaliustavoitteen toteutumisesta on julkisen talouden suunnitelmasta mahdotonta saada: Kuinka kaukana nykytila on tavoitteesta? Mitkä ovat tärkeimmät keinot tavoitteen saavuttamiseksi? Miten keinoja on tähän mennessä onnistuttu toteuttamaan? Näitä arvioita tehdään rutiininomaisesti rahamääräisestä kestävyysvajeesta, talouskasvusta ja työllisyysasteesta, mutta hiilineutraaliuden osalta analyysi puuttuu likipitäen kokonaan.

Nämä puutteet ovat erityisen valitettavia nyt, kun hallitus päättää akuutin koronakriisin jälkeisistä elvytystoimista. Jos julkisen talouden suunnitelmaa olisi tavanmukaisesti laadittu niin, että suunnitelmasta selviäisi, mitä hiilineutraaliustavoitteen mukaisia toimenpiteitä on tarkoitus tehdä seuraavaksi, elvytystoimet voitaisiin kohdistaa niihin suunnitelman mukaisiin toimiin, jotka ovat laajoja, nopeasti käynnistettävissä ja tukevat kotimaista työllisyyttä. Erilaisia työryhmiä on nyt asetettu pohtimaan kestäviä elvytystoimenpiteitä. Onkin ensiarvoisen tärkeää varmistaa, että nyt kiireessä tehtävät päätökset luovat polkuja, jotka ovat linjassa pitkän aikavälin tavoitteiden kanssa[5]. Nyt hahmotettavat toimenpidekokonaisuudet ja kestävyyspolut on syytä ottaa kiinteäksi osaksi tulevia julkisen talouden suunnitelmia.

Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikkö

 

[1] Esim. Ronkainen, A., & Sorsa, V. P. (2018). Quantitative Easing forever? Financialisation and the institutional legitimacy of the Federal Reserve’s unconventional monetary policy. New political economy, 23(6), 711-727.

[2] “Make room for fiscal action through debt conversion”, 15. huhtikuuta 2020, https://voxeu.org/article/make-room-fiscal-action-through-debt-conversion

[3] IMF, Special Series on COVID-19, https://www.imf.org/en/Publications/SPROLLs/covid19-special-notes; “Tax Issues: An Overview”, https://www.imf.org/~/media/Files/Publications/covid19-special-notes/special-series-on-covid-19-tax-issues-an-overview.ashx?la=en

[4] Ekologinen jälleenrakennus: https://eko.bios.fi

[5] Koronakriisin taloudellisesta hallinnasta: https://bios.fi/koronakriisin-taloudellinen-hallinta/

9.4.2020
UUTISKIRJE 4/2020 Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.

UUTISKIRJE 4/2020

Vuoden toinen BIOS-uutiskirje saapuu poikkeuksellisissa oloissa. Toivomme turvaa ja terveyttä kaikille lukijoille. 

Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Vallisaari. Kuva: Paavo Järvensivu.

KORONAVIRUS-PANDEMIA

BIOS-tutkimusyksikön väki julkaisi 25.3. yhteisen kannanoton “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa”. Kirjoituksessa tarkastelemme nopeiden ohimenevien kriisien ja hitaasti etenevien, kertyvien ympäristö- ja luonnonvarakriisien eroa. Kuvaamme, miksi on ongelmallista vetää hätäisesti yhteyksiä pandemian ja ympäristökriisin välille. Muistutamme myös siitä, että monimutkaisten globaalien järjestelmien maailmassa nopeat ja hitaat kriisit nivoutuvat yhteen ja tekevät toistuvista kriisitilanteista todennäköisempiä. Siksi myös ekologista jälleenrakennusta täytyy suunnitella ja toteuttaa epävarmoissa olosuhteissa. Julkaisimme kirjoituksen englanninkielisen version 7.4.

“Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.” 

Jatkoimme keskustelua 6.4. kirjoituksella “Koronakriisin taloudellinen hallinta”, jossa peräänkuulutimme ekologisen siirtymäpolitiikan sisällyttämistä torjuntatoimiin jo varhaisessa vaiheessa.

“Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.” 

Tutkijamme käsittelivät aihetta myös tiedotusvälineissä. Emma Hakala kommentoi 28.3. Ylen artikkelissa pahenevan ilmastonmuutoksen vaikutusta tartuntatautien lisääntymiseen sekä muistutti erityisesti konfliktialueilla elävien ihmisten haavoittuvuudesta. Paavo Järvensivua haastateltiin 3.4. julkaistuun Ylen juttuun, jossa tutkijoilta kysyttiin toimista, joilla ilmastotoimet ja pandemian seurausten torjunta voitaisiin yhdistää. Kansan Uutiset nosti BIOS-linjaukset näkyvästi esiin 6.4. Ville Lähdettä haastateltiin 9.4. ilmestyneeseen Kauppalehti Option juttukokonaisuuteen, jossa hän puhui ruokajärjestelmän haavoittuvuudesta. Lähde kävi läpi BIOS-tutkimusyksikön näkemyksiä myös Kansan Uutisten haastattelussa 9.4.

WISE-hanke, jossa olemme mukana osallistui STN-hankkeiden yhdessä laatimaan tutkijoiden politiikkasuositukseen. WISE:n johtaja Janne Hukkinen taas muistutti 29.3. Ylen artikkelissa, millaisia vaaroja pandemia tuo myös ilmastonmuutoksen hillinnälle. Nykyiset poikkeustoimet ovat esimakua siitä, millaiseen maailmaan voidaan luisua krooniseksi muuttuvien kriisien maailmassa.

“Tämä on pelottava oppitunti siitä, jos emme rupea uskomaan tieteellisiä raportteja. Tämän pitäisi laukaista hyvin vakava pohdinta, miten täällä eletään ilman, että olemme kroonisissa poikkeusoloissa.”

Kuten kaikki muutkin, olemme lukeneet paljon pandemiaa koskevaa asiaa. Päivittäisen uutisvirran pyörteistä nousivat esiin esimerkiksi tämä analyysi lisääntyvien epidemioiden ja biodiversiteettikriisin yhteyksistä, muistutus siitä, miten puhtaan veden niukkuus on entistä kuolettavampaa pandemian oloissa, sekä kuvaus “sosiaalisen etäisyyden” mahdottomuudesta köyhissä oloissa esimerkiksi Afrikassa. Luimme monia analyyseja siitä, kuinka fossiiliteollisuudelle käy tässä kriisissä. Tieteellinen lukutaito on osoittautunut kriittisen tärkeäksi kansalaistaidoksi tässä tilanteessa: esimerkiksi on tärkeää ymmärtää, millaiseen tarkoitukseen epidemiologisia malleja luodaan. Tässä artikkelissa muistutetaan, että pandemian aiheuttaman pysähdyksen hetkelliset vaikutukset ilmastopäästöihin ovat rajuudessaan pienempiä kuin millaisia pysyviä nettopäästöjen leikkauksia tarvittaisiin joka vuosi, vuosikymmenten ajan.

Suomalaisesta keskustelusta haluamme nostaa esille professori Matti Tuomalan ansiokkaan puheenvuoron siitä, millä keinoin pandemian talousvaikutuksia pitäisi lieventää, sekä Helsingin Sanomien pääkirjoituksen, jossa tartuttiin niihin EU:n ongelmiin, joita myös Suomi on ollut pahentamassa.

MUUTA MAAILMALTA

Trooppisten metsien hiilinielu hiipuu

Alkuvuoden synkimmät ilmastouutiset käsittelivät maaliskuun alussa Nature-lehdessä julkaistua tutkimusta, jonka mukaan trooppisten sademetsien kyky toimia hiilinieluina on heikkenemässä. Taustalla on ennen kaikkea puiden kuolleisuuden lisääntyminen muuttuvien lämpötilojen ja sademäärien myötä, mutta myös metsätuhoilla on merkitys tässä kehityksessä. Helmikuisessa Naturen artikkelissa pohdittiin lisäksi Amazonin sademetsän uhkaavaa ekologista “keikahduspistettä”, joka saisi sen kehittymään hiljalleen kohti savannimaisia olosuhteita (tosin ilman luontaisten savannien biodiversiteettiä).  

Rikkaiden kulutus keskittyy kuormittaviin asioihin

On päivänselvää, että rikkaammat ihmiset kuluttavat muita enemmän energiaa ja luonnonvaroja jo siksi, että heillä on enemmän rahaa käytössään. Tuore Nature Energy -lehdessä julkaistu artikkeli pureutui kuitenkin siihen, millaisiin asioihin kulutus keskittyy köyhyyden ja vaurauden mukaan. Laajassa vertailussa kävi ilmi, että energiaintensiivisten asioiden kulutus keskittyy vauraammille ihmisille, eli kulutuserot ovat paljon suurempia kuin pelkästään käytetystä rahamäärästä voisi päätellä. Tutkimuksesta voi lukea tästä uutisesta.

BIOS

BIOS-tutkimusyksikön lausunto ympäristövaliokunnalle

Eduskunnan ympäristövaliokunta kutsui meidät antamaan lausunnon Valtioneuvoston selvityksestä, joka koskee EU:n Vihreän kehityksen ohjelmaa (Green Deal). Lausunnossa toteamme muun muassa seuraavaa:

“On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti kasvustrategia ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa.”

WISE-hankkeen blogissa

Professori Jussi T. Eronen kirjoitti WISE-hankkeen blogissa systeemiteoreettisesta perspektiivistä, jonka avulla pyritään hahmottamaan sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Paavo Järvensivu tarkasteli käynnissä olevan pandemian näkökulmasta WISE-hankkeen lanseeraamia “päämajaharjoituksia” ja tarvetta luovan sopeutumiskyvyn kehittämiselle. Hankkeen johtaja Janne Hukkinen taas käsitteli englanninkielisessä kirjoituksessaan sitä, miten ilmastopoliittisesta keskustelusta tuttu hillinnän (mitigation) ja sopeutumisen (adaptation) suhde tulisi ymmärtää, ja mitä onnettomuuksien ja katastrofien hoidon asiantuntijat voisivat opettaa tässä asiassa.

Lapin Kansan “Jälleenrakennus 2.0” -podcastsarja

Toimittaja ja tutkija Tapio Nykänen haastatteli alkuvuodesta BIOS-tutkijoita useaan otteeseen ja laati Lapin Kansaan podcast-sarjan “Jälleenrakennus 2.0” sekä sen rinnalla ilmestyneen lehtijuttujen sarjan. Inspiraationa oli viime vuonna esittelemämme ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Ensimmäisessä osassa Tere Vadén ja Ville Lähde puhuivat fossiilitalouden lopun ajoista, toisessa osassa Ville Lähde pohti ruoantuotannon tulevaisuutta, neljännessä osassa Paavo Järvensivu selitti, miksi rahasta ei ole pohjimmiltaan niukkuutta vaikka luonnonvaroista on, ja viidennessä osassa Tere Vadén ja Karoliina Lummaa puhuivat ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisista ja taiteellisista ulottuvuuksista. BIOS-väen lisäksi sarjassa haastateltiin muita tutkijoita ja ammattilaisia.

Taiteesta ja jälkifossiilisesta ajasta puhui myös Paavo Järvensivu Ylen Kulttuuri-ilmastossa 25.3.

Maaseudun toisenlainen tulevaisuus?

Ylen 29.2. julkaistussa artikkelissa käsiteltiin maaseudun tulevaisuudennäkymiä ja sitä, voisiko kehitys kääntyä maaseutujen elpymiseen kaupungistumisen “megatrendin” rinnalle. Ville Lähde oli yksi haastatelluista tutkijoista, ja hän toi esiin etenkin omavaraisuusasteen nostamisen tärkeyden – aiheesta tulikin pian yllättävän ajankohtainen. Ekologisen jälleenrakennuksen hengessä Lähde kuitenkin muistutti, että globaalin ruokajärjestelmän muutoksiin ja ympäristö- ja luonnonvarakriiseihin sopeutuva suomalainen ruokajärjestelmä ja elpyvä maaseutu eivät synny itsestään, vaan ne vaativat aktiivista siirtymäpolitiikkaa. Ilahduttavasti myös Maaseudun Tulevaisuus huomioi tämän artikkelin.

LOPUKSI

niin & näin laittoi useita julkaisusarjansa kirjoja jakoon ilmaiseksi sähköisessä muodossa, ja joukossa on myös niin & näin -kollektiivissa toimivan BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadénin ja niin & näin -lehden päätoimittajan Antti Salmisen teos Energia ja kokemus (2013). Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain on myös avannut arkistojaan, josta löytyy mm. BIOSin Karoliina Lummaan artikkeli “Kuinka lukea jätettä. Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”. Suosittelemme myös tätä Naturessa julkaistua puheenvuoroa tiedekäsitysten uudistamisen tarpeesta sekä tätä New York Magazinen artikkelia Shell-yhtiön sisäisistä keskusteluista. Onnittelemme tamperelaista Kulttuuritoimitusta vuoden kulttuuriteon palkinnosta!

Nauru tekee hyvää ankeina aikoina, ja suosittelemme tätä Ilmastouutisten jaksoa, jota ei voi katsoa vakavalla naamalla