19.6.2019

Ympäristöturvallisuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa

Ympäristöturvallisuuden 3 tasoa

BIOS on yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa ollut toteuttamassa Tiina ja Antti Herlinin säätiön rahoittamaan Ympäristöturvallisuuden työpajasarjaa. Hankkeen tavoitteena oli tuoda ympäristötekijät ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen ja kehittää käytäntöjä niiden hallitsemiseksi. Työpajoissa tuotiin yhteen niin virkamiehiä, kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten edustajia kuin tutkijoita keskustelemaan ympäristönmuutoksen ulko- ja turvallisuuspoliittisista vaikutuksista. Tarkoituksena oli keskustelujen kautta kartoittaa Suomen näkökulmasta kriittisimpiä kysymyksiä, tuoda ne tiedoksi työskentelyyn eri politiikan toimijoille sekä kehittää valmiuksia käsitellä niitä osana ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Projektin keskusteluissa todettiin, että ympäristönmuutoksen turvallisuusuhkiin tulee varautua nykyistä laajemmin myös Suomessa. Varsinkin geopoliittisella ja rakenteellisella tasolla ilmeneviä turvallisuusvaikutuksia kuitenkin tunnetaan vielä verrattain huonosti, eikä niihin liittyviä riskejä pystytä riittävästi huomioimaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia- ja skenaariotyössä. Monialaiset vaikutukset edellyttävät toimenpiteitä niin ulkopolitiikan kuin sisäisen turvallisuuden piirissä, mutta strateginen kokonaiskäsitys ympäristöturvallisuudesta on silti tarpeen. Hallinnonalojen välinen verkostoituminen ja tiedonvaihto on siksi avainasemassa.

Työpajojen loppupäätelmät koottiin politiikkapaperiin, jonka BIOS julkaisee ohessa [PDF]. Saman hankkeen puitteissa on myös julkaistu kaksi samaa aihepiiriä käsittelevä tieteellistä artikkelia, jotka ovat avoimesti saatavilla Sustainability-lehdessä täällä ja täällä.

8.6.2019

Tekojen ja valintojen merkityksistä

 

Lehdistössä ja muissa medioissa kerrotaan ja keskustellaan yhä useammin ihmisten kulutusvalinnoista, joiden perustana ovat ilmasto- ja ympäristösyyt. Ruotsalaisen Greta Thunbergin aloittamat, Suomeenkin levinneet koululaisten ilmastolakot ovat saaneet paljon ansaittua huomiota ja rohkaisseet yhä useampia nuoria käsittelemään ilmastoahdistustaan julkisesti. Sosiaaliseen mediaan on syntynyt ryhmiä, joissa ihmiset sitoutuvat matkustamaan maitse ja järjestäytyvät jakamaan tavaraa ostamisen sijaan. Kasvisruokavaliosta keskustellaan ja siihen sitoudutaan yhä yleisemmin. Kuluttamisen ympäristövaikutuksia voi myös hyvittää erilaisilla tavoilla.

Julkiset kannanotot ja keskustelu ilmasto- ja ympäristötietoisista teoista ja valinnoista ovat herättäneet myös vastareaktioita. Koululakoista ja lakkoilevista nuorista kirjoitetuissa lehtijutuissa tai niiden kommenttiosioissa toistellaan, että yhden ihmisen tai yhden pienen valtion kaikkien kansalaistenkin teoilla on planeetan mittakaavassa häviävän pieni vaikutus. Samaa saavat kuulla ihmiset, jotka kertovat vähentävänsä yksityisautoilua, lentämistä tai lihankulutusta sekä ihmiset, jotka alkavat kasvattaa itse osan ruuastaan. Asioita tarkastellaan numeerisesti, laskemalla päästöjä tai erilaisten resurssien kulutusta. Yhden ihmisen, perheen tai yhteisön valinnat eivät tällöin merkitse mitään maapallon suuressa summapelissä.

Toisinaan kestävämmät elämäntavat ja avoin keskustelu niistä on liitetty myös julkiseen identiteetinmuodostukseen tai oman eettisen arvopohjan markkinointiin sosiaalisessa mediassa. Elämäntapojaan muuttavia panetellaan ”hyvesignaloinnista”.

Liian vähän puhutaan siitä, mikä merkitys ja arvo teoilla ja valinnoilla on ihmiselle itselleen, sekä siitä, millainen voimavara arvot ja arvojen mukainen elämä on, yksilölle ja yhteisölle. Eivät kuluttamistaan ilmastosyistä vähentävät ihmiset varmaankaan ajattele, että juuri heidän valintansa jotenkin ratkaisevasti laskevat kasvihuonekaasupäästöjä. Päätöksiin ja toimintaan vaikuttavat aina monet asiat ja ihminen tuskin on tietoinen kaikista motiiveistaan. On hyvä kuitenkin tunnistaa tekoihin ja valintoihin tietoisesti liitetyt merkitykset ja merkityksellisyyden kokemukset: kestävämmät valinnat voivat tuntua tärkeiltä, tulevien sukupolvien tai elonkehän kannalta hyödyllisiltä ja oikeilta ja siten hyviltä. Jaettuina tällaiset merkitykset ja kokemukset myös lujittavat yhteisöä.

Miksi keskustelu kestävistä valinnoista sivuuttaa niihin liitetyt merkitykset ja arvot ja takertuu mittakaavoihin ja moralismiin?

Päästö- ja kulutusmittakaavojen keskeisyys saattaa johtua siitä, että ympäristökeskustelu on tyypillisesti laskennallista. Meillä on taloudellinen puheenparsi, jossa ympäristöteotkin muuttuvat vaihtoarvon mukaan punnittaviksi: valtiot epäröivät ilmastotoimien kansantaloudellisia seurauksia ja vaikutuksia talouskasvuun, ja kansalaiset laskeskelevat mistä ovat valmiita luopumaan ja mitä pitäisi saada tilalle. Laskennallisuuden toinen ulottuvuus tulee tieteistä: meillä on yhä tarkempaa tietoa ilmastonmuutoksen osatekijöistä ja luonnonresurssien kulutuksesta liittyen ihmisen toimintaan. Luvut puhuvat omaa kieltään ja niillä voidaan puolustella monenlaisia kantoja, myös yhden ihmisen kulutuksen mitättömyyttä.

Moralisointia vastaan hyökkäävää, hyvesignaloinnista syyttelevää keskustelua käydään ensisijaisesti sosiaalisessa mediassa. Omasta elämästä ja siten kulutusvalinnoistakin viestitään usein lyhytsanaisissa, kuvapainotteisissa kanavissa toisille samoja arvoja jakaville ihmisille. Kohdeyhteisön ulkopuolelle tällaiset viestit saattavat näyttäytyä itsekeskeisenä oman elämän, arvojen ja valintojen esittämisenä ja sosiaalisen aseman nostamisena. Itselle merkityksellisten asioiden esille tuominen aletaan nähdä toisenlaisten valintojen ja tekojen tuomitsemisena, tarkoitushakuisestikin.

Taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus, laskennallinen ajattelu ja ihmisten väliset vastakkainasettelut ovat ajassamme vallitsevia ilmiöitä ja siksi ymmärrettävästi osa ympäristökeskustelujakin. Vallitsevuutensa vuoksi olemme myös valmiimpia tunnistamaan tällaiset elementit. Ympäristöongelmia ja kestäviä valintoja koskevaa keskustelua ei kuitenkaan tarvitse nähdä pelkkänä hajottavana, erilaisten ryhmien eriytymistä kiihdyttävänä kiistelynä. Pohjimmiltaan käynnissä on ympäristöä, ihmistä ja tulevaisuutta koskeva merkitysten, arvojen, käsitysten, kokemusten ja tulkintojen käymistila.

Vaikka siis näyttäisi siltä, että merkitysten ja arvojen sijaan keskustellaan mittakaavoista ja moralisoinnista, väittelyn taustalla on joukko laajoja, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Ympäristö- tai ilmastonmuutosahdistuksesta väitellessään ihmiset tunnustelevat, millaisia kokemuksia toisilla on ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöongelmista, ja millaisin tavoin näitä kokemuksia tulisi jäsentää ja jakaa. Ilmastolakkoilun yhteydessä pohditaan, mitä merkityksiä yksittäisten ihmisten tai ryhmien muuttuneelle käytökselle tulisi antaa – mitä he oikeastaan tarkoittavat, miksi he kokevat niin kuin kokevat ja tekevät niin kuin tekevät. Keskustelujen ytimessä pysyvät kysymykset siitä, mikä lopulta on ympäristön tila juuri nyt, ja kuinka paljon painetta luonto ihmiseltä kestää.

Samalla kun ihmiset kyselevät, mitä kukin yksilö, yhteisö ja taho voi tehdä tai on velvollinen tekemään, ihmiset ovat totuttelemassa ajatukseen siitä, että jokaisella teolla on kytköksensä ympäristön tilaan ja resurssien riittävyyteen. Käytännössä todistamme siis sellaisen luontokäsityksen rapautumista, jossa luonto on itseään korjaava loputtomien resurssien tarjoaja. Yhtä lailla neuvottelemme parhaillaan uudenlaisista tavoista olla ihmisiä ja ihmisyhteisöjä ei-inhimillisen luonnon kanssa, ei sen yläpuolella.

Tätä kriisiä tai käymistilaa on hankala jäsentää, koska olemme sen keskellä. Ympäristön tila on kuitenkin heikkenemässä nopeasti ja vaadittavat yhteiskunnalliset muutokset ovat valtavia. Ihmiset yrittävät parhaillaan jäsentää luontosuhdettaan uusiksi ja elintapojaan kestävämmiksi – tämä prosessi tulisi tunnistaa ja tunnustaa, ja sitä pitäisi tukea ja vahvistaa.

Kulttuurintutkimus voi osaltaan tarjota välineitä ympäristökeskustelun ja sen taustalla tapahtuvien merkitys- ja arvomurrosten jäsentämiseen. Mediaa on viime aikoina syytelty ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja maailmanlopun maalailusta. Näin luonnontieteilijöiden varoituksia vähätellään samastamalla ne apokalyptisiin ja dystooppisiin hengellisen ja kaunokirjallisen kerronnan muotoihin, joiden avulla nykykirjallisuuskin käsittelee ympäristöongelmia. Lopullisen tuhon kuvaston rinnalla luontoa on totuttu ajattelemaan myös runsaudensarvena ja itsensä alati ihmiselämälle suotuisaksi korjaavana systeeminä. Tähän kertomukseen yhä harvempi kuitenkaan enää uskoo.

Jos tekoja ja valintoja ajattelee merkitysten ja merkityksellisyyden kannalta, voi havaita niiden olevan luonteeltaan pikemminkin vertauskuvallisia kuin kirjaimellisia. On kyse teoista, jotka tarkoittavat itselle omien arvojen mukaista, huolehtivaa jokapäiväistä elämää. Yksittäiset kieltäytymiset, pidättäytymiset, huomionosoitukset, vaivannäöt ja lahjoitukset rakentavat oman käsityksen mukaista kestävämpää elämää ja tekevät arjesta merkityksellisempää ja rikkaampaa. Nämä teot, joista yksikään ei yksittäin tietenkään pelasta maailmaa, ovat merkkejä, jotka halutaan myös nähtävän ja ymmärrettävän juuri tässä tietyssä merkityksessä: ne ovat yksilön ja planeetan elämää kannattelevia tekoja.

Maailman luonnonsäätiön (WWF) vuosittain järjestämän Earth Hour -tapahtuman verkkosivuilla valojen sammuttamisen symbolisuus todetaan suoraan: “Tapahtuman aikana näytetään valomerkki ilmaston puolesta sammuttamalla turhat valot. Tämän symbolisen eleen avulla jokainen voi ilmaista huolensa ympäristön tilasta ja ilmastokriisistä päättäjille. Earth Hour ei siis ole sähkön- tai energiansäästötempaus.” Jos ilmastotekojen vertauskuvallisuutta haluaisi ruotia pidemmälle, voisi huomauttaa, että ne ovat nimenomaan metonyymisiä eli osittaisia tekoja. Retoriikan tutkimuksessa ja runousopissa metonymia on tuttuuteen ja jatkuvuuteen perustuva kielikuva, jossa tyypillisesti osa tarkoittaa kokonaisuutta, esimerkiksi purjeet veneitä. Yksittäinen teko tai valinta edustaa kulttuurisena merkkinä laajempaa toimintaa tai suunnanvalintaa osana ryhmää tai yksilön muilla elämän osa-alueilla. Metonyymiset teot ja valinnat voivat toimia esimerkkeinä ja inspiraationa toisille, mutta ne ovat aina sidoksissa omakohtaisiin arvoihin ja maailmankuvaan.

Ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyen on esitetty, että vastuuta ei saa sälyttää yksilöille. Suhtautumista ilmastonmuutokseen on myös tutkittu maailmankuvallisiin ja asenteellisiin eroihin paneutuen. Keskustelut yksilön vastuusta ja asenteista ympäristöongelmiin liittyen ovat tärkeitä, mutta niiden rinnalla on oltava herkkyyttä tekojen taustalla olevien arvojen ja merkitysten tunnistamiseen. Luopuminen ja pidättäytyminen tai vaihtoehtoiset valinnat eivät ole oman hyveellisyyden korostamista tai epäsuora tapa ilmaista halveksuntaa toisen valinnoista; ne eivät välttämättä ole edes tietyn identiteetin omaksumista ja ilmentämistä. Kyse on vakaumuksesta.

On tunnustettava, että yhä useampi meistä haluaa jo muutosta, ja että yhä useampi muutosta haluavista on nuoria.

Karoliina Lummaa

4.6.2019

UUTISKIRJE 6/2019

Tervetuloa lukemaan kesäkuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kesäkuun alkua Porkkalan saaristossa. Kuva Paavo Järvensivu.

MAAILMALTA

Laaja raportti luonnon monimuotoisuuden tilasta

Viime aikojen merkittävin ympäristöuutinen oli Hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:n julkaisema globaali selvitys maailman luonnon tilasta. Tiedot luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja ekosysteemien rapautumisesta eivät ole valitettavasti uusia, mutta yksiin kansiin koottuna ne antavat hätkähdyttävän kuvan tilanteesta. Luonnonvarojen hyödyntämisen lisääntyessä jatkuvasti jo 75% maapinta-alasta on merkittävästi ihmistoiminnan muokkaamaa, ja 66% merten alasta on kiihtyvästi hyödynnettyä. Lisääntyvien sukupuuttojen ohella seurauksena on ollut lukuisten lajien kantojen pienentymistä ja ekosysteemien korvautumista yksipuolisemmilla – esimerkiksi luonnonmetsien tilalle kasvatetuilla talousmetsillä. Kokonaisuudessaan ruoantuotanto maanviljelyksestä kalastukseen on merkittävin vaikuttava tekijä, ja ilmastonmuutos vaikeuttaa tilannetta entisestään. Sitran Oras Tynkkynen kirjoitti aiheesta tiivistelmän.

IPBES on vuonna 2012 perustettu YK:n alainen riippumaton tieteellinen elin, jonka raportteja luodaan eri maiden edustajien kesken nojaten tuhansiin tieteellisiin tutkimuksiin ja raportteihin. Konsensusmenettelystä huolimatta raportin sävy on kovasanainen, ja siinä peräänkuulutetaan perusteellisia järjestelmätason muutoksia kaikilla yhteiskuntien alueilla. Tämä edellyttää kokonaiskulutuksen ja saasteiden tuotannon vähentämistä, mukaan lukien niin väestönkasvun hillintä kuin henkilökohtaisen kulutuksen vähentäminen, mutta tietysti eri tavoin eri maailman alueilla. Aivan kuin taannoisessa IPCC:n raportissa, raportissa muistutetaan mahdollisuuksista yhdistää luonnonsuojelutavoitteita esimerkiksi koulutuksen, sukupuolten tasa-arvon, eriarvoisuuden vähentämisen ja rauhan tavoitteisiin. Vaikka ihmisten hyvinvointi on muusta luonnosta riippuvaista, tuloksena ei tarvitse olla nollasummapeliä.

Raportissa myös todetaan, että tämän mittakaavan muutos kohtaa varmasti vastarintaa niiltä tahoilta, joiden intresseissä on säilyttää status quo, mutta “vastarinta on mahdollista voittaa laajemman yhteisen hyvän saavuttamiseksi”.

BIOS

Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään.

Julkaisimme BIOS-blogissa 27.5. kirjoituksen, joka käy läpi Mustread-verkkolehden toimittajan ja osakkaan Heikki Pursiaisen artikkelia. Vaikka artikkelin sävy on poikkeuksellisen vihamielinen, se tarjoaa laajemminkin esimerkkejä sellaisista julkisen keskustelun ongelmista, joiden ylittäminen on tarpeen hedelmällisemmän ja moniäänisemmän vuoropuhelun mahdollistamiseksi.

“Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi.”

Eurooppalainen Green New Deal?

BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat 20.5. Politiikasta-lehdessä taannoisista vaatimuksista “eurooppalaisen Green New Dealin” luomiseksi. He käyvät läpi sitä poliittista ja taloudellista maastoa, johon vaatimukset asettuvat, ja vertaavat niitä yhdysvaltalaiseen keskusteluun. Miksi kokonaisvaltainen ja oikeudenmukainen siirtymä on tarpeen? Onnistuuko Eurooppa valitsemaan tällaisen tien?

“GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa. Ensi alkuun eurooppalaisen GND:n läpilyönti voisi ainakin osittain katkaista kansainvälisille ilmastotoimille ominaisen nollasummapelin, jossa jokainen valtio punnitsee toimiaan suhteessa enemmän saastuttavaan maahan löytääkseen perustelut päästötoimien viivyttelylle.”

Mitä on sivistys ekologisen kriisin aikakaudella?

Ville Lähteen kirjoitus sivistyksestä ekologisen kriisin aikakaudella julkaistiin 7.5. Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla. Hän pohtii sitä, millainen olisi laajan yhteiskunnallisen muutoksen edellyttämä “kulttuurinen muutos”. Moraalisten arvostusten ja luontoasenteiden roolista on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta Lähde muistuttaa kulttuurisen murroksen laajemmista edellytyksistä.

“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”

Fingon ruokaturvaryhmän kannanotto kestävästä ruokajärjestelmästä

BIOS osallistui suomalaisten kehitysjärjestöjen katto-organisaation Fingon ruokaturvaryhmän kannanoton “Ruoka ratkaisijana” laatimiseen. Suomen tuleva EU-puheenjohtajuus tarjoaa hyvän mahdollisuuden nostaa kestävää ruokajärjestelmää esille ja keskustella ruokaturvan paikasta EU:n kehityspolitiikassa. Huhtikuussa ilmestyneessä kannanotossa todetaan, että kestävä ja oikeudenmukainen ruokajärjestelmä tarjoaa ainutlaatuisen tavan tuoda yhteen ympäristöllisiä, sosiaalisia ja taloudellisia näkökulmia ilman, että niitä käsitellään erillään. Ilman kokonaisnäkemystä käy usein niin, että yhtä ulottuvuutta edistettäessä muut kärsivät. Kannanotossa peräänkuulutetaan panostamista laajasti ymmärrettyyn ruokaturvaan niin suomalaisessa kuin eurooppalaisessa kehityspolitiikassa. Globaalisti pienviljelijöiden rooli on ohittamattoman tärkeä.

“Ruokaan liittyvässä kehityspolitiikassa tulisi painottaa toimenpiteitä, jotka tukevat pienviljelijöiden järjestäytymistä, kehittävät omavaraistuotantoa, varmistavat ruoan saatavuutta paikallisesti ja kehittävät arvoketjuja oikeudenmukaisemmiksi raaka-aineiden tuottajien kannalta. Tämä edellyttää myös, että pienviljelijöille taataan maan ja muiden ruoantuotannon resurssien hallinta- ja omistusoikeudet.”

Kestävämpää rakennuspolitiikkaa hallitusohjelmaan

Laajan tutkijajoukon politiikkasuositus rakennusten puhtaiden energiaratkaisujen edistämiseksi ilmestyi 8.5. Allekirjoittajissa oli BIOS-tutkijoita. Dokumentti sisältää suuren joukon toimenpide-ehdotuksia, joilla voitaisiin edistää rakennuskannan energiankulutuksen ja ilmastopäästöjen vähentämistä aikataulussa, joka istuu kansainvälisiin ilmastotavoitteisiin.

BIOS-blogissa biotuotetehtaista ja ilmastopolitiikan uskottavuudesta

BIOS julkaisi 16.5. tiukkasanaisen kirjoituksen siitä, miten uudet biotuotetehtaat joutuvat törmäyskurssille Sipilän hallituksen lanseeraamien metsäenergiasuunnitelmien kanssa. Tutkijat ovat jo pitkään kritisoineet nykyisiä suunnitelmia ekologisen kestävyyden ongelmista, mutta uudet hankkeet näyttävät ylittävän myös kapeammin tarkastellun puuntuotannollisen kestävyyden.

“Jos ennusteet puun kasvun kiihtymisestä eivät toteudu, lisääntyneet hakkuutasot voivat ylittää jopa puuntuotannollisen kestävyyden. Riski on olemassa, koska kasvuennuste perustuu vain MELA-malliin, joka ei ota huomioon esimerkiksi ravinnetaseen ja sadannan mahdollisia tulevia muutoksia. Useampien miljardien investointien ja kansantaloudellisten tulonsiirtojen (esimerkiksi nielujen pienenemisestä aiheutuvat kulut) perustaminen yhden pitkäaikaisesti koettelemattoman mallinnuksen (päivitetty MELA) varaan ei ole vastuullista, varsinkaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä aikana.”

BIOS-tutkijat kirjoittivat aiheesta myös tutkija Tuomo Kalliokosken kanssa. Julkinen keskustelu sai vauhtia jo seuraavana päivänä, kun Luonnonvarakeskus ilmoitti laskelmistaan löytyneestä merkittävästä virheestä. Laskelma perustuivat juurikin yllä mainittuun MELA-malliin. Tutkija Sampo Soimakallio avasi Ylen uutisessa 21.5. sitä, millaisia konkreettisia eroja erilaisilla metsänäkemyksillä on.

BIOS kertasi blogissaan 21.5. metsälaskelmien virheiden sarjaa, joka syö suomalaisen ilmastopolitiikan uskottavuutta.

“Sikäli kun ilmastokriisin ja siihen Suomen osalta ratkaisevasti liittyvän metsien käytön voi tulevaisuudessa olettaa olevan entistä tärkeämpiä yhteiskunnan menestymisen kannalta, on syytä avata ja laajentaa tietopohjaa, pikemmin kuin siilouttaa sitä poliittisessa ohjauksessa olevalle sektoritutkimuslaitokselle.”

Vanhaa vai uutta ympäristöturvallisuutta?

BIOS-tutkija Emma Hakala kirjoitti 16.5. widersecurity-sivustolla turvallisuuskeskustelun muutoksesta kohti vahvempaa ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden huomioonottamista. Pitkään ja paljon puhuttu aihe on kuitenkin jäänyt poliittisesti epämääräiseksi, ja konkreettisia toimenpide-ehdotuksia on ollut vähän. Hakala peräänkuuluttaa turvallisuuskeskustelua, joka huomioi ympäristömuutosten aiheuttaminen uhkien lisäksi sen, millä tavoin yhteiskunnat sekä hillitsevät ympäristömuutoksia että pyrkivät sopeutumaan niihin.

“Tästä näkökulmasta ilmastoturvallisuus liittyy olennaisesti oikeudenmukaisuuteen, niin globaalisti kuin yhteiskuntien sisällä. Ilmastonmuutoksen on jo nyt todettu lisäävän taloudellista eriarvoisuutta maiden välillä, kun kehitysmaat kärsivät vaikutuksista länsimaita enemmän. Sama pätee tutkimusten mukaan myös maiden sisällä. Toisaalta mikäli ilmastonmuutoksen vastaisia toimia pidetään epäoikeudenmukaisina tai eriarvoisuutta lisäävinä, voivat myös ne johtaa vastustukseen ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen. Myös turvallisuuden ja vakauden kannalta on siten tärkeää, että oikeudenmukaisuus huomioidaan kaikessa ilmastopolitiikassa.”

BIOS on mukana kesäkuisessa taide- ja ruokatapahtumassa Nielu

Nuuksiossa Haltian luontokeskuksella järjestetään 8.–19.6. monipuolinen taidetapahtuma Nielu (Facebook-sivu), joka yhdistää erilaisia taidemuotoja ja illallisia, jotka pohjaavat kerättyihin ja lähellä tuotettuihin raaka-aineisiin. BIOS-tutkijat ovat osallistuneet Nielun tuottamiseen keskustelemalla taiteilijoiden kanssa heidän teoksistaan koko työprosessin ajan. Lisäksi olemme mukana tapahtumassa paikan päällä: Tere Vadén vetää 10.6. keskustelutilaisuuden “Mitä energian filosofia kertoo modernista teknologiasta?”, ja Karoliina Lummaa keskustelee runoilija ja esitystaiteilija Hanna Stormin 18.6. kanssa ympäristöstä ja runoudesta otsikolla “Miksi kertoa maailmanlopusta nyt?”. Päätöspäivänä 19.6. Karoliina Lummaa ja Ville Lähde johdattavat vieraat keskustelevalle taidekierrokselle.

BIOS tiedotusvälineissä

BIOS-tutkimusyksikkö oli esillä 28.4. ilmestyneessä Helsingin Sanomien artikkelissa, jossa tutkijamme kommentoivat Antero Vartian tuoretta Compensate-hanketta.

“Paavo Järvensivu jatkaa: ‘Tiedetään, että tätä teollista yhteiskuntaa ei voida kompensoida. Se on biofysikaalisesti mahdotonta. Reilusti ylikuluttaville pitäisi tulla fiilis, että ne ei voi tehdä muuta kuin vähentää kulutusta.’”

Suomen Kuvalehdessä 3.5. julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön työtä esittelevä laaja Paavo Järvensivun henkilökuva (maksumuurin takana). Helsingin Sanomissa 4.5. ilmestyneessä artikkelissa Tere Vadén pohtii öljyn lonkeroita nykyisen sivilisaation ytimessä. Moderni unelma ihmiskunnan itsenäistymisestä on ollut öljyn mahdollistama illuusio:

”Samalla on syntynyt illuusio siitä, että olemme voittaneet luonnon tai olemme riippumattomia siitä. Tässä on se ironia, että illuusion on synnyttänyt nimenomaan tietty luonnossa oleva ominaisuus. Siis se, että fossiilista energiaa on ollut niin paljon käytettävissämme.”

Tero Toivanen muistuttaa 4.5. ilmestyneessä Ylen jutussa, että ilmastonmuutoksen edessä ihmiskunta ei ole “samassa veneessä”. Helsingin Sanomien 5.5. ilmestyneessä artikkelissa hän taas pohtii ekologisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksia ja sitä, millaisia uusia työn mahdollisuuksia se voisi luoda.

“Toivasen mukaan muutos ei tapahdu itsestään. Hänen mukaansa julkisen vallan ja eri talouden toimijoiden – oli sitten kysymys yrityksistä, työntekijöistä tai vaikka eturyhmistä – olisi pelattava yhteen. Julkinen valta eli poliitikot ovat niitä, jotka pystyvät tarvittaessa ohjaamaan muiden toimintaa esimerkiksi tukia suuntaamalla.”

Edellisessä uutiskirjeessämme kerroimme BIOS-tutkijoiden Yhdysvaltain matkasta. Matkan peruja on myös 11.5. julkaistu Truthout-sivuston haastattelu, joka käsittelee siirtymää kohti hiilinegatiivisia yhteiskuntia, ilmastotoimien vastustusta ja kokonaisvaltaisen poliittisen vision tarvetta.

Antti Majava pohti Puhetta taiteesta -podcastissa taiteen roolia ilmastonmuutoksen hillinnässä.

BIOS lavalla

Ville Lähde keskusteli Tampereella 24.4. Eija-Riitta Korholan kanssa Veritas-tapahtumassa otsikolla “Miten elää ilmastonmuutoksen värittämässä todellisuudessa?” Seuraavana päivänä hän luennoi Tampereella Masters’ Conference 2019 -tilaisuudessa otsikolla “The Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present”.

BIOS oli näkyvästi mukana Maailman kylässä -tapahtumassa. Emma Hakala keskusteli ympäristöturvallisuudesta. Ville Lähde puhui yksilön toimintamahdollisuukista ja osallistui Ruoka vaarassa -keskustelutilaisuuteen.

LOPUKSI

Suosittelemme WISE-hankkeemme johtajan Janne Hukkisen demokratian mahdollisuuksia pohtivaa kirjoitusta Helsingin Sanomissa, Johanna Vuorelman oivaltavaa Politiikasta-lehden kirjoitusta eduskuntavaaleista ja perussuomalaisten määrittelyvallasta sekä Ylen Jenni Frilanderin syväluotaavaa juttua merten ekosysteemien muutoksista.

27.5.2019

Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien vaarallisimpien seurausten välttäminen vaatii yhteiskunnilta ja talouksilta suuria muutoksia lähivuosina ja -vuosikymmeninä. Oikeansuuntaisten muutosten aikaansaaminen edellyttää, että ymmärrämme riittävästi talouden dynamiikasta ja talouden poliittisista ohjauskeinoista. Minkälaista tietoa tarvitsemme ja miten sitä voidaan tuottaa? Erityisesti on kysyttävä: onko Suomessa edellytyksiä käydä taloudesta analyyttistä ja rakentavaa keskustelua suhteessa yhteiskuntaamme ravisteleviin ympäristökriiseihin?

Yhteiskunnat ympäri maailmaa etsivät kuumeisesti vastauksia eksistentiaalisiin ekologisiin ja sosiaalisiin murroksiin. BIOS-tutkimusyksikkö on viime vuodet saanut käydä antoisaa ja rakentavaa vuoropuhelua useiden eri tieteenalojen ja yliopistojen tutkijoiden kanssa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Samalla olemme olleet aktiivisessa vuorovaikutuksessa erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kuten elinkeinoelämän, politiikan toimijoiden ja erilaisten kansalaistahojen kanssa. BIOS:n työnkuvaan kuuluu kansainvälisen luonnontieteellisen ja monitieteisen tutkimuksen syntetisointi, oma tieteellinen tutkimus ja julkaiseminen sekä tämän tutkimustyön pohjalta syntyvien työkalujen tarjoaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. BIOS on itsenäinen ja riippumaton tutkimusyksikkö, joka käy keskustelua ensisijaisesti viimeisimmän tutkimustiedon pohjalta.

Iloksemme olemme saaneet huomata, että erityisesti viimeisen vuoden aikana mediassa käytävä julkinen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja myös muista ympäristöongelmista on parantunut merkittävästi. Politiikassa, liike-elämässä ja kansalaisten keskuudessa hahmotetaan nykyisin paljon paremmin ympäristöongelmien ja niiden hillitsemisen aiheuttamat vaikutukset myös suomalaisen yhteiskunnan ja talouden tulevaisuudelle. Näin ei ollut vielä joitakin vuosia sitten kun BIOS perustettiin. Samalla myös yliopistot ovat havahtuneet siihen, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden rajoittuneen tieteenalan lähtökohdista käsin. Yliopistot ovat ottaneet askeleita konkreettisempaan ja yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan monitieteiseen tutkimukseen.

Yhdessä kohdassa edistystä ei ole juuri tapahtunut. Taloustieteen yhteisön kanssa on edelleen ollut huomattavan vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua ympäristöongelmien aiheuttamasta yhteiskunnallisen muutoksen tarpeesta. Liian usein vastauksena on ollut ääneen lausuttuna tai muuten ilmaistuna: “taloustieteessä tuo on ratkaistu jo aikaa sitten” tai “noilla ehdoilla emme voi jatkaa keskustelua”. Näkemyksemme mukaan taloustieteellä – muiden yhteiskuntatieteiden ohella – tulisi olla oleellinen rooli kun yhteiskunnat kohtaavat eksistentiaalisen tason kriisejä ja hakevat niihin ratkaisuja. Tämän vuoksi olemme pyrkineet avoimeen ja aloitteelliseen keskusteluun myös taloustieteen edustajien kanssa.

Suomalaisessa taloustieteellisessä yhteisössä on akateemista ja soveltavaa tutkimusta tekeviä tutkijoita, jotka omista lähtökohdistaan ovat lähteneet mukaan avoimeen tieteelliseen vuoropuheluun, jossa lähtökohtaisesti myönnetään ympäristöongelmien laajuus ja vakavuus. Tätä orastavaa yhteistyötä kuitenkin heikentää julkisen keskustelun käytäntö, johon kuuluu taloustieteen (tai pikemminkin rajatun taloustiedekäsityksen) ärhäkäs puolustaminen. Puolustus tukeutuu ajatukseen, jonka mukaan hyvä taloustiede käy keskustelua yhden tietyn (nk. “valtavirtaisen”) kaikille osallistujille yhteisen teoreettisen ja menetelmällisen viitekehyksen sisällä: vain tällainen jaettu tieteellinen “kieli” mahdollistaa tutkijoiden vuoropuhelun. Tämä on muulle yhteiskuntatieteelle vieras lähtökohta ja vaikeuttaa monitieteistä yhteistyötä. Muissa yhteiskuntatieteissä nähdään, että tietyt teoriat ja lähestymistavat auttavat näkemään ilmiöstä, kuten taloudesta, tiettyjä ulottuvuuksia, ja samalla estävät tai jättävät vähemmälle huomiolle muita ulottuvuuksia. Eri teorioita ja menetelmiä hyödyntämällä ilmiöstä saadaan puolestaan parempi kokonaiskuva.

Kaikki taloustieteilijät eivät tee tällaista etukäteisrajausta, etenkään sen voimakkaassa muodossa. Julkisuudessa, erityisesti Twitterissä, rajanvetoa ovat ärhäkkäimmin tehneet muutamat ekonomistit ja heidän ajatteluaan komppaavat muutamat muut toimijat (lue lisää suomalaisen taloustieteellisen episteemisen yhteisön toimintatavoista täältä). Tällaisessa asetelmassa Heikki Pursiaisella, joka on laitaliberaalia talousajattelua edistävän ajatuspaja Liberan entinen toiminnanjohtaja ja nykyään Mustread-verkkomedian osakas ja toimittaja, on merkittävä asema. Kimmokkeen tälle kirjoitukselle tarjosikin Pursiaisen taannoinen teksti, jossa hän käsitteli ilmastonmuutoksen aikakaudella tarvittavan talousajattelun luonnetta. Samalla hän kuvasi BIOS-tutkimusyksikön talousajattelua muun muassa ”kotikutoiseksi”, ”vääräksi” ja ”oudoksi”.

Jäljempänä tässä tekstissä oiomme keskeisimpiä Pursiaisen esittämiä virheellisiä käsityksiä. Jotkut Pursiaisen esittämistä käsityksistä perustuvat valtavirtaiseen taloustieteeseen, jotkut ovat pikemminkin hänen omia näkemyksiään. Yhtä kaikki niitä on tarpeen oikoa, koska ne näyttävät toistuvan julkisessa keskustelussa melko usein. Sen jälkeen nostamme Pursiaisen tekstistä esiin kohtia, jotka kaikesta huolimatta avaavat mahdollisuuksia monitieteiseen vuoropuheluun myös taloustieteellisen yhteisön kanssa. Mutta aloittakaamme ympäristökriisin ja talouden perusteista.

***

Parhaan kansainvälisen luonnontieteellisen tutkimustiedon mukaan (IPCC, IPBES, IRP) yhteiskuntien on täydellisesti remontoitava energian ja materiaalien käyttötavat seuraavien vuosikymmenten aikana, jotta yhteiskuntien perustoimintoja uhkaavat ympäristökatastrofit voidaan välttää. Remontilla on kiire. Ilmastopäästöt tulisi puolittaa seuraavan vuosikymmenen aikana, ja nettopäästöt pitäisi kääntää negatiivisiksi viimeistään vuosisadan puolivälissä, jotta säilyttäisimme kohtuulliset mahdollisuudet rajoittaa ilmastonmuutos 1,5 asteeseen. Nopeisiin toimiin olisi ryhdyttävä myös elämän monimuotoisuutta ylläpitävien järjestelmien turvaamiseksi, mikä tarkoittaa suuria muutoksia esimerkiksi ruoantuotantoon ja maankäyttöön. Samalla luonnonvarojen kulutusta olisi kyettävä tehostamaan mutta myös vähentämään merkittävästi.

BIOS-tutkimusyksikkö on monitieteiseen ympäristötutkimukseen nojaten esittänyt Suomelle ekologisen jälleenrakennuksen idean. Sen historiallinen viitepiste on toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa, jonka aikana rakennettiin yhteiskunnan raunioitunut infrastruktuuri entistä ehommaksi ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiolle. Nykyinfrastruktuuri ei ole fyysisesti raunioina, mutta se perustuu luonnonvarojen ja fossiilisten polttoaineiden massiiviseen liikakäyttöön ja käy siksi käyttökelvottomaksi. Kuten sodan jälkeen, myös nyt jälleenrakennus vaatii julkisvallalta kokoavaa visiota, organisointia ja rahoitusta. Valtio on olemassa juuri tätä varten: sen tehtävänä on ylläpitää ja uudistaa hallitusti yhteiskuntaa koossa pitäviä rakenteita.

Ilmastonmuutoksen hillinnässä tähän asti toteutetuilla tai niiden kaltaisilla yksittäisillä ja vähittäisillä ohjauskeinoilla ei saada aikaan riittävän suuria muutoksia siellä missä päästöt aiheutuvat (1, 2). Edes niissä maissa, joissa ilmastopäästöt on saatu laskuun, se ei ole onnistunut tarpeeksi nopeasti. Taloustieteen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen koskevat pääasiassa hiilelle asetettavaa hintaa. Toisinaan esitetään lisäksi tutkimuspanostuksia tai maltillisia yritys- ja innovaatiotukia. Hiilen hinnoittelu ja eri mekanismit sen toteuttamiseksi ovat epäilemättä tarpeellinen osa ilmastonmuutoksen hillinnän välineistöä. Tarvitaan kuitenkin keinoja kokonaisten sosio-teknisten järjestelmien uudistamiseksi.

Esimerkiksi liikenteen uudistaminen vähäpäästöiseksi on viheliäinen tehtävä juuri järjestelmätasoon liittyvien muutosten takia: ei ole kysymys vain polttoaineen vaihtamisesta tai jatkuvasta polttotekniikan kehittämisestä, jonka ohjaamiseen regulaatiot ja taloudelliset insentiivit ovat hyviä mekanismeja. Sen sijaan koko liikennejärjestelmä ja siihen kytkeytyvät muut järjestelmät on remontoitava. Tällöin monen uuden, toisiinsa kytkeytyvän palasen on loksahdettava kohdalleen yhtäaikaisesti. Yksi taho ei voi ajaa biopolttoaineita, toinen sähköautoja ja kolmas julkista liikennettä ja ilman ajoneuvoa liikkumista. Vaikka nämä kaikki voivat jossakin määrin kehittyä yhtäaikaisesti, päälinjan on oltava selvillä. Painotettavan järjestelmän valinnalla on merkittävät vaikutukset metsien käytölle, sähkön tuotannolle, kaupunkisuunnittelulle ja niin edelleen. Tarvitaan kokoavaa visiota ja organisointia, joka ylittää sektorirajat ja kehittää uusia ratkaisuja.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vuosia eletty historiallisen vähäisten investointien aikaa. Näkyvyys tulevaisuuteen on ollut heikkoa. Tiukentuessaan päästökaupan ja hiiliveron kaltaiset mekanismit kyllä rankaisevat korkeapäästöistä teollisuutta mutta eivät takaa riittäviä ja tarpeeksi nopeasti toteutuvia investointeja vähäpäästöiseen infrastruktuuriin. Nämä tekijät ovat johtaneet maailmalla ehdotuksiin erilaisista vihreän investoinnin ohjelmista ja instituutioista aina kokonaisvaltaisempiin Green New Deal -paketteihin. Ehdotuksia yhdistää ajatus yhteiskuntien muutosta ohjaavasta visiosta ja investointien suunnitelmallisuudesta, joskin eri painotuksin ja syvyyksin. Lisäksi ehdotuksia yhdistää ajatus, että rahaa elintärkeiden muutosten aikaansaamiseksi kyllä on saatavilla. Rahan sijaan muutoksia rajoittavat kestävästi käytettävissä olevat luonnonvarat, osaava työvoima, teknologia – ja tietysti ymmärrys siitä, mikä taloudessa ja politiikassa on tavoiteltavaa ja toivottavaa.

Kansainvälistä monitieteistä ympäristökeskustelua seuraavalle edellä läpikäydyt näkökulmat eivät varmasti ole yllättäviä. Niistä käydään laajaa keskustelua kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa (ks. esim. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 ja merkittävimpien medioiden etusivuilla (ks. medialinkkejä jäljempänä, mutta mainittakoon tässä erikseen myös The Guardianin toimituksen tuore linjaus).

OIKAISUJA PURSIAISEN NÄKEMYKSIIN

Käsittelemme seuraavaksi Pursiaisen kirjoituksen ongelmallisimmat väitteet kohta kohdalta – ensin lainaus Pursiaisen tekstistä, sitten näkemyksemme siihen. Yleisemmällä tasolla sanottakoon aluksi, että Pursiaisen tekstistä on tunnistettavissa tekstin kohteena olevien tahojen vähättely, heidän sanomansa tahallinen väärinymmärrys ja haluttomuus astua itselle mieluisan ja tutun ajatuskehikon ulkopuolelle. Näin voimakkaina nämä piirteet ovat varsin harvinaisia sekä journalismissa että tieteellisessä keskustelussa. Tästäkin huolimatta kirjoituksemme tarkoituksena on oikoa laajemmin esiintyviä väärinymmärryksiä ja sen kautta parantaa jatkossa edellytyksiä käydä monitieteistä vuoropuhelua talouden ja ympäristökriisien monimuotoisista suhteista Suomessa.

Yksityiskohta Heikki Pursiaisen tekstistä Mustread-verkkomediassa 8.5.2019.

“[I]lmastonmuutoksen varjolla pyritään tarjoilemaan epätieteellistä ja sekavaa talousteorisointia. Suosittu väite on esimerkiksi, että ilmastonmuutos vaatii taloudellisen ajattelun perinpohjaista muutosta ja talousjärjestelmän täydellistä uudistamista. […] Vaatimuksissa esiintyvä ”täysin uudenlainen” talousjärjestelmä on yleensä jonkinlaista epämääräisesti maalailtua sosialismia tai varhaiskeskiaikaista paikallistaloutta. […] Ongelma ja sen ratkaisuperiaatteet on siis täysin mahdollista ymmärtää aivan tavanomaisen, vieläpä perustason taloustieteen avulla. Ilmastonmuutoksesta tekeekin erityisen ja vaikeasti ratkaistavan sen mittakaava, ei sen aiheuttama haaste taloudelliselle ajattelulle. Uutta taloudellista ajattelua ei tarvita, vanha kelpaa ihan hyvin.”

Koska konkreettisilla päästövähennyksiin johtavilla muutoksilla on niin kiire, on hyödynnettävä olemassa olevia rakenteita eli käytännössä nykyisiä poliittisia instituutioita ja markkinatalouden mekanismeja. Tästä syystä juuri kukaan ei ole enää 2000-luvulla esittänyt, että ensin tulisi mullistaa koko yhteiskunta- ja talousjärjestys ja vasta sitten voisimme saavuttaa merkittäviä tuloksia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ei BIOS, ei IPCC, ei IPBES, ei degrowth-liike, eivät edes ekomarxilaiset. Ajattelutapojen erot syntyvät siitä, miten poliittisiin instituutioihin ja markkinatalouden mekanismeihin suhtaudutaan ja miten niitä nähdään hyödynnettävän. Ekologisen jälleenrakennuksen perusajatus on, että talous on väline toteuttaa tarvittavat sosiaaliset ja ekologiset muutokset, jotta välttäisimme pahimmat ympäristöongelmat ja turvaisimme hyvän elämän edellytykset kaikille.

On hämmentävä ajatus, että uutta taloudellista ajattelua ei tarvittaisi. Eikö millään tasolla? Valtiot, organisaatiot ja yksilöt ajatelkoot kuten tähänkin mennessä? Jos tarkastellaan vain taloustiedettä, niin tietysti kaikkea voi analysoida vakiintuneen teoreettisen viitekehyksen läpi. Mutta mitä se kertoo ja minkälaisia politiikkasuosituksia sen perusteella voidaan johtaa? Yhteiskunnat eivät voi odotella seuraaviakin vuosikymmeniä, alkaisiko poliittista tahtoa muodostua riittävän laajan ja tiukan päästökaupan toteuttamiseksi ja alkaisiko se tuottaa toivottuja seurauksia. Tai odottaa, että tulevaisuudessa teknologinen kehitys ratkaisee kaikki ilmasto- ja ympäristöongelmat. On löydettävä ohjauskeinoja, joilla taloudet saadaan nopeasti rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja käytäntöjä.

“Ajatuksena tuntuu olevan, että ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien aiheuttamat rajoitteet jotenkin ajavat tavallisen budjettirajoitteen yli, eikä se enää sido.”

Jos ympäristökriiseihin ei löydetä mielekkäitä vastauksia, kaiken taloudellisen ja muun toiminnan materiaalinen pohja romahtaa. Siitä syystä yhteiskuntien on priorisoitava investointeja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Kuten historiasta nähdään, budjettirajoite ei ole koskaan estänyt elintärkeiksi nähtyjä toimenpiteitä – nyky-Suomessa keskustelu hävittäjähankinnoista kumpuaa tästä taustasta. Samankaltaista tavanomaiset käytännöt ohittavaa rahoitusstrategiaa edustaa myös nyky-Euroopan (ja Yhdysvaltojen) määrällinen elvyttäminen, jonka EKP:n johtaja Mario Draghi lanseerasi sanoin “whatever it takes”. Määrällisessä elvytyksessä keskuspankki ostaa markkinoilta arvopapereita, kuten valtion velkakirjoja.

Vaadittu uudenlainen talousajattelu paljastuu kuitenkin joka kerran tarkemmin katsoessa talouskritiikin marginaaleista ennestään tutuksi kotikutoiseksi teorisoinniksi. […] Tieteellisen tutkimuslaitoksen ilmiasusta huolimatta BIOS:in taloudellinen analyysi on puhtainta tee-se-itse -talousteoriaa. Sen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen ovat sekä täysin mielikuvituksellisia että aika kammottavia. […] Budjettirajoite häviää BIOS-väen mielestä, kun sovelletaan ”jälkikeynesiläistä” ajattelua.

Taloustieteen koulukunnista yksi on jälkikeynesiläinen (eri koulukuntiin voi tutustua aluksi esim. tästä tai tästä). Ei sitä tarvitse kirjoittaa lainausmerkkeihin. Vaikka kirjoittaja olisi henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa eri koulukuntien analyysin laadusta, ei muihin koulukuntiin kuin valtavirtaan viittaaminen tee tutkimuksista tai muista kirjoituksista epätieteellisiä.

Taloustieteelle on tyypillistä, että eri koulukunnat kirjoittavat omille koulukunnilleen dedikoiduissa tieteellisissä journaaleissa. Valtavirran taloustiede ei kohtaa tieteellisissä julkaisuissa ns. heterodoksisia taloustieteitä, siis kaikkia niitä muita koulukuntia, jotka eivät sitoudu täysimääräisesti valtavirran taloustieteen periaatteisiin. Näin hukataan mahdollisuus syvään akateemiseen keskusteluun eri teorioiden välillä ja ylitse. Sen sijaan eri koulukuntien välistä keskustelua käydään kiivaasti kansainvälisen median välityksellä. Julkisessa keskustelussa lähtötiedot ovat usein ohuet, ja tilaa hyvin perustelluille puheenvuoroille on vähän.

Budjettirajoitteesta ja sen eri käsityksistä keskustellaan paraikaa maailmalla vilkkaasti, usein jälkikeynesiläistä analyysiä hyödyntävään moderniin rahateoriaan viitaten (Modern Monetary Theory, MMT): esimerkiksi New York Timessa (1, 2, 3), The Economistissa (1, 2), Bloombergissa, Huffington Postissa ja The Guardianissa. Mutta yhtä lailla keskustelua on käyty viime aikoina valtavirtaisen taloustieteen piirissä, kun esimerkiksi entinen IMF:n pääekonomisti Oliver Blanchard on haastanut perinteisen ajattelun budjettirajoitteesta ja julkisen talouden kestävyydestä. Näyttää siltä, että valtavirran makrotaloustieteenkin piirissä ollaan päätymässä hyvin samansuuntaisiin lopputuloksiin, kuin mihin jälkikeynesiläinen näkemys on johtanut jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

“Koska rahaa on ”rajattomasti”, sitä voidaan huoletta käyttää ilmastoinvestointeihin. En lakkaa hämmästelemästä tämän ajatuksen suosiota, koska se on niin ilmeisen järjetön. Rahaa voidaan toki painaa rajattomasti, mutta se ei auta ilmastoinvestointien tekemisessä. Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”

Kukaan ei puhu rahan rajattomuudesta siksi, että rahaa haluttaisiin painettavan rajattomasti, vaan muistuttaakseen, että julkisella vallalla on usein mahdollisuus investoida enemmän ja nopeammin esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseen kuin Pursiaisen peräänkuuluttama ”perustason taloustiede” opettaa. Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankkien määrälliset elvytykset kuluneiden kymmenen vuoden aikana ovat tehneet selviksi, että rahaa kyllä löytyy ja että myös julkisen talouden keskuspankkirahoitus ilman kiihtyvää inflaatiota on mahdollista. Mahdollisia toimenpiteitä rajoittavat osaaminen, teknologia, luonnonvarat, työvoima, ja niin edelleen – ei raha sinänsä. Sellaisessakin maassa kuin Suomi, jolla ei ole omaa valuuttaa eikä keskuspankkia, voidaan tehdä merkittäviä poliittisia valintoja investointihalukkuudesta ja eri investointikohteiden välillä. Myös edullista lainaa on saatavilla laajoihinkin investointiohjelmiin.

“Jokainen tajuaa, että jos BIOSin kellariin asennetaan rahanpainokone, jolla sen työntekijät voivat painaa mielin määrin rahaa, ihmiskunta ei rikastu vähääkään eikä ilmastonmuutoksen torjuntaan ole käytössä yhtään enempää voimavaroja.”

Tietysti. Moderni rahateoria, toisin kuin uusklassinen teoria, lähtee olemassa olevista rahatalouden instituutioista. BIOS ei ole valtio eikä sillä ei ole keskuspankkia, omaa valuuttaa eikä verotusoikeutta. Siksi se, mikä pätee esimerkiksi Yhdysvaltoihin, ei välttämättä päde BIOSiin.

“Läheistä sukua tälle ajattelulle ovat Linnasen haastattelussaan esittämät omituiset väitteet. Hänen mukaansa ”ylikulutus” johtuu siitä, miten ”raha liikkuu”. ”Rahaa syntyy, kun pankit antavat velkaa. Velasta täytyy maksaa korkoa, ja siksi sillä rahoitettavan toiminnan täytyy kasvaa. Syntyy silmukka, joka toistuu”, Linnanen luonnehtii. Ajatus on tuskin ymmärrettävä, mutta selvästi epätosi.”

Läheistä sukua nämä ajatukset eivät ole. Jälkikeynesiläiset ovat analysoineet tätä argumenttia ja todenneet sen epätodeksi.

“Ilmastonmuutos ei myöskään pakota meitä muuttamaan arvojärjestystämme. Voimme edelleen pitää hyvinä ja arvokkaina kaikkia samoja asioita, joita olemme tähän asti tavoitelleet ja pitäneet hyvinä ja arvokkaina.”

Ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen liikakäytön, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja muiden suurten ympäristöongelmien ratkaisu vaatii aineellisen kulutuksen vähentämistä ja todennäköisesti ainakin lähitulevaisuudessa energiankulutuksen vähentämistä. Se tarkoittaa, että inhimillisiä tarpeita täytyy tyydyttää perustavanlaatuisesti erilaisella tavalla. Yhteiskuntien aineenvaihdunta muuttuu. Ihmiset eivät joudu luopumaan tarpeistaan, mutta monista tavoista tyydyttää niitä joudutaan luopumaan, mikä vaatii melkoista arvostusten muutosta kohti elämäntapaa, joka mahtuu elinkelpoisen planeetan rajoihin.

“Erityisesti paikallinen ruoantuotanto nähdään toivottavana. Näin tekee myös BIOS-instituutti sekä toisessa HS:n jutussa että esimerkiksi tässä Politiikasta-lehden artikkelissa. Ajatus on valitettava ja selvästi väärä. Asioiden tuottaminen siellä, missä tuotanto kuluttaa vähiten resursseja on pohjimmiltaan paitsi ekonomista, myös ilmeisellä tavalla ekologista. […] Kenties järkyttävimmän ruoan tuotantoa koskevan näyn tarjoaa taas BIOS-instituutti, jonka tutkijan mukaan merkittävä ratkaisu maailman nälkäongelmaan on ‘paikallinen pientuotanto’. Suurin osa ihmiskuntaa on koko sen historian aikana ollut ‘paikallisia pientuottajia’, eli juuri ja juuri itsensä ruokkimaan pystyviä omavaraistuotannossa eläviä pienviljelijöitä.”

Sekä Helsingin Sanomien vieraskynässä että Politiikasta-lehden artikkelissa käsitellään nälkää ja ruokaturvattomuutta sekä niiden syitä, ei tuotannon ekologisuutta. Kuten BIOS-tutkimusyksikön laajalle yleisölle suunnatussa artikkelissa todetaan, maailman ruokajärjestelmä kohtaa lukuisia ongelmia, joihin on löydettävä yhtaikaisia vastauksia. Miten torjua nälkää ja ruokaturvattomuutta, vähentää tuotannon ympäristövaikutuksia ja sopeutua ympäristömuutoksiin? Tämä on viheliäisen vaikea haaste: maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa, mutta muutoksen suunta voi jättää jonkin ulottuvuuden huomiotta ja aiheuttaa ongelmia ratkaistessaan toisia.

Maailman pientuottajien aseman parantaminen ja paikallisten ruokajärjestelmien tukeminen ovat ensisijaisen tärkeitä. Nälkä ja ruokaturvattomuus eivät nimittäin synny useimmiten ruoan puutteesta vaan kyvyttömyydestä myydä, ostaa, säilyttää, kuljettaa ja valmistaa turvallisesti ruokaa. Siksi nälkää on myös runsauden oloissa ja valtioissa, jotka vievät ruokaa. Pientuottajat kasvattavat valtaosan ruoasta kehittyvissä maissa, mutta he ovat järjestelmällisesti heikommassa asemassa niin taloudellisesti kuin ravitsemuksellisesti. Nälkä ei ole vain tuotantokysymys vaan eriarvoisuus- ja valtakysymys – eli nälkä- ja köyhyysrajalla eläminen ei ole pienviljelijän vääjäämätön osa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö on korostanut ruokaturvaraporteissaan yhä enemmän pientuottajien roolia ja paikallisten ruokajärjestelmien tuen tärkeyttä laajalle ja monipuoliselle inhimilliselle kehitykselle. Tutkimustieto tukee tätä laajasti (1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8). Yksiulotteinen pyrkimys keskittyneeseen suurtuotantoon ja ihmisten “vapauttamiseen paikallisen pientuotannon orjuudesta” (Pursiaisen ilmaisu) ohittaa koko tämän keskustelun.

Siksi etenkin köyhissä oloissa paikallisten pientuottajien aseman vahvistaminen on nälän voittamisen ytimessä. Se ei tarkoita, että kaiken ruoan kaikkialla tulisi olla lähellä ja pienimuotoisesti tuotettua. Ruoantuotannon tavat täytyy sovittaa kulloiseenkin ekologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen ympäristöön – juuri siksi on tärkeää, että ruokajärjestelmän muutos ei esimerkiksi köyhdytä laajoja väestönosia, kiihdytä kaupungistumista ennestään tai yksipuolista ruokavaliota.

Tämä ei liioin tarkoita ruoan maailmankaupan loppumista, mutta sen merkitys muuttuu. Ruoantuotannon olosuhteiden heikentyessä monilla maailman alueilla on hyvin odotettavissa, että tuotantoa täytyy suunnata enemmän oman väestön ruokkimiseen. Köyhemmissä maissa nimittäin lisääntyvä tuontiriippuvuus tekee entistä alttiimmaksi suhdanteiden ja tuotannon heilahtelulle. Suhteellisen omavaraisuuden merkitys kasvaa, mutta se ei tarkoita alueiden eristäytymistä toisistaan. Samansuuntaisia näkemyksiä paikallisen tuotannon merkityksestä ovat Suomessa esittäneet esimerkiksi e2 Tutkimus, Winland-hanke sekä professori Tiina Silvastin tutkimusryhmä.

“BIOS-instituutti julkaisee myös tieteelliseltä näyttäviä raportteja

Pursiaisen viittaama BIOS-tutkimusyksikön taustaraportti myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten perustuu tutkimuskirjallisuuteen ja pitää sisällään lähdeviitteet. Lukija voi siten perehtyä raportin tieteelliseen taustaan ja muodostaa näkemyksensä esitettyjen argumenttien perusteluista.

YHTEISTÄ MAASTOA MONITIETEISELLE YHTEISTYÖLLE YMPÄRISTÖONGELMIEN RATKAISEMISEKSI

Edellisistä virhekäsityksistä huolimatta Heikki Pursiaisen tekstistä voidaan nostaa esiin muutama talouden ja ympäristön välistä suhdetta koskeva kiteymä, joiden käsittelyllä tulisi olla tärkeä asema tulevaisuutta koskevassa monitieteisessä keskustelussa.

“Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”

Lukija ei voi olla varma, mitä tarkoittaa, että “investoinnit ovat oikeaa varallisuutta”, mutta hyväntahtoinen tulkinta on, että Pursiaisen mielestä ilmastoinvestointeja ajatellessa päähuomion tulisi kohdistua ihmistyöhön, luonnonvaroihin, teknologiaan, saavutettaviin päästövähennyksiin, ja niin edelleen. Jos tämä tulkinta on oikea, niin tältä pohjalta on hyvä rakentaa monitieteistä keskustelua. Se palauttaa usein varsin abstraktin talouskeskustelun oikeasti talouden toimintaa nyt ja tulevaisuudessa määrittäviin materiaalisiin tekijöihin. Toisaalta meidän on myös ymmärrettävä, miten raha- ja rahoitusjärjestelmä todellisuudessa ohjaavat ja ottavat käyttöön edellä mainittuja resursseja. Talouden ymmärtämiseksi molempia katsantokantoja tarvitaan.

“Olemme ilmastonmuutoksen vuoksi jonkin verran köyhempiä kuin aiemmin kuvittelimme. Meidän on käytettävä osa taloudellisista voimavaroista muun kulutuksen sijasta päästöjen vähentämiseen. Tämä ei ole taloudellinen menetys, sillä vastineeksi saamme paremman ilmaston. Mutta joudumme tinkimään muusta tämän päämäärän vuoksi.”

Juuri näin. Kun tästä osuudesta varsin varovainen “jonkin verran köyhempiä” muutetaan muotoon “huomattavasti köyhempiä”, on näkemys aivan linjassa kansainvälisen tieteellisen ympäristökeskustelun kanssa. Ekologinen jälleenrakennus suuntaa talouden voimavaroja vähäpäästöisen infrastruktuurin ja käytäntöjen rakentamiseen. Se on joksikin aikaa pois muusta taloudellisesta toiminnasta, mutta turvaa hyvän elämän mahdollisuudet jatkossakin. Elämän ei tarvitse olla köyhempää, mutta sen täytyy nojata vähempään energian ja luonnonvarojen käyttöön.

“Kasvu oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet toteuttaa omia päämääriään lisääntyvät.”

Tätä virkettä aiemmin Pursiainen oli lisäksi todennut, että bruttokansantuote on mittarina puutteellinen. Hyvä: lähtekäämme siitä, että taloudessa tavoitellaan tällaista kasvua bruttokansantuotteen kasvun sijaan. Sitä ei kai kukaan vastusta?

“Perusteluja tälle [talouskasvun lopettaminen] on monia, mutta varmaankin yleisin on se, ettei ns. irtikytkennästä ole näyttöä. Toisin sanoen ei ole suoraa empiiristä näyttöä siitä, että kasvu olisi mahdollista ilman päästöjen (tai muun luonnon tuhoutumisen) samanaikaista lisääntymistä. Mutta tietenkään näyttöä irtikytkennästä ei ole, koska sitä ei koskaan aikaisemmin ole yritetty.”

On aivan totta, että sen perusteella, että talouskasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkennästä ei ole näyttöä, ei voida suoraan sanoa, että niiden irtikytkeminen ei olisi lainkaan mahdollista. Samaa mieltä voi olla myös siitä, että irtikytkentää ei ole kunnolla yritetty, ja nyt sitä pitäisi toden teolla yrittää. Talouden ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkentää koskeva kirjallisuus viittaisi siihen suuntaan, että irtikytkentä on tietyin edellytyksin mahdollista tarvittavien ilmastotoimien aikataulussa. Se vaatisi radikaalien päästövähennysten lisäksi sitä, että toistaiseksi olemattomat hiilen talteenotto- ja varastointiteknologiat skaalattaisiin massiivisesti ja onnistuneesti käyttöön jo seuraavan vuosikymmenen kuluessa (erittäin epävarmaa) ja talouskasvu olisi historiallisesti erittäin maltillista, lähentelisi nollakasvua (varsin mahdollista) (ks. tiivis yhteenveto irtikytkennän haasteesta).

Ilmastopäästöt ovat kuitenkin helpompi osa yhtälöä. Luonnonvarojen ja talouden irtikytkennän osalta kysymys on vielä massiivisempi ja monimutkaisempi, eikä tästä puolesta ole oikein edes alettu keskustella. Globaali luonnonvarojen käyttö kasvaa jatkuvasti, mikä ruokkii ilmastonmuutoksen lisäksi biodiversiteetin katoa ja monia muita suuria ympäristömuutoksia. Irtikytkentä on siis kaikella mittapuulla valtava, erittäin vaikea tehtävä, mikä on pidettävä koko ajan mielessä. Muuten on vaarana, että politiikassa toistellaan vuodesta toiseen irtikytkentään liittyvää lepsua puheenpartta.

Taloustieteen ja potentiaalisten taloudellisten ohjausmekanismien osalta ilmastopäästöt ja luonnonvarat ovat hyvin erilaisia ilmiöitä. Ilmastonmuutoksen mekanismeja voidaan mielekkäästi ajatella globaalin, kaikille yhteisen ilmastoekosysteemin puitteissa hiilidioksidiekvivalentteina. Ilmastonmuutoksen aiheuttajat voidaan yhteismitallistaa ja niille voidaan etsiä yhteinen hinta. Luonnonvarat eivät sen sijaan palaudu yhteiseen nimittäjään vaan sisältävät laadullisesti hyvin erilaisia tekijöitä ja prosesseja. Vaikkapa biodiversiteetille voidaan myös antaa yksi hinta, mutta sen informaatio- ja ohjausarvo jäisi väistämättä hyvin alhaiseksi.

LOPUKSI

Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi.

Laajalle tiedeyhteisölle näyttäisi olevan ilmeistä, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden tieteenalan lähtökohdista käsin. Suurin osa tieteenaloista on ymmärtänyt omat rajoitteensa ilmastonmuutoksen, biodiversiteettikadon ja resurssikriisien edessä, ja niiden edustajat hakeutuvat yhä useammin poikkitieteelliseen vuoropuheluun. Me BIOS-tutkimusyksikössä toivomme, että yhä useammat taloustieteilijät liittyvät vuoropuheluun mukaan. Muuten on vaarana, että taloustiede ajautuu yhteiskunnallisessa päätöksenteossa marginaaliin, ja samalla menetämme osan talouden ymmärryksestä. Ensisijaiseksi nousevat joka tapauksessa tiedot ja työkalut, jotka auttavat yhteiskuntia rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja samanaikaisesti ratkaisemaan aikamme keskeisiä sosiaalisia ongelmia.

21.5.2019

Nielulaskelmien virhesarja syö ilmastopolitiikan uskottavuutta

Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kysyy 6.9. 2018 ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselta YK:n maaraportin ja BIOSin tiedotteen pohjalta, miksi Suomen nettoilmastopäästöt eivät näytä vähenevän.

BIOS-tutkimusyksikkö nosti syyskuussa 2018 esiin Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportin laskelmat, joiden mukaan Suomen nettoilmastopäästöt eivät merkittävistä päästövähennystoimista huolimatta laske lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Tämä johtuu raportin mukaan pääosin siitä, että hakkuutason nosto pienentää metsien hiilinieluja yhtä paljon kuin päästöjä vähennetään muualla yhteiskunnassa.

Sipilän hallituksen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen ja hänen avustajansa vihjailivat syksyn mittaan, että uudet tutkimustulokset tulisivat vaikuttamaan oleellisesti käsitykseen metsien hiilinielun kehityksestä eri hakkuutasoilla. Odotimmekin BIOS:issa kiinnostuneena uusia julkaisuja.

Lokakuun alussa julkaistiin valtakunnan metsien uudet inventointitiedot, joiden mukaan puuston vuosikasvu oli 107 miljoonaa kuutiota, eli 2 miljoonaa kuutiota enemmän kuin mihin YK:n maaraportin luvut pohjasivat. Päivitetyn aineiston mukainen metsien kasvun lisäys tuottaa kuitenkin vain muutaman prosentin lisäyksen hiilinieluihin eikä siten riitä korjaamaan hakkuista aiheutuvaa nielujen pienenemistä.

Luonnonvarakeskuksen (LUKE) pääjohtaja Johanna Buchert vähätteli syksyn aikana useita kertoja julkisuudessa hiilinielujen merkitystä ja puolusti hakkuutason nostoa. Kysyttäessä, mihin Buchert pohjaa näkemyksensä, hän viittasi Luken Metsä 150 -hankkeeseen, jossa on selvitetty mahdollisuutta lisätä metsien kasvua. Hankkeen näkemykset ovat kuitenkin hyvin alustavia, niitä ei ole julkaistu vertaisarvioituna tutkimuksena, eikä kasvun keinotekoisen lisäämisen (esimerkiksi lannoituksen, jalostettujen siementen ja maanmuokkauksen avulla)  ilmastovaikutuksia ole arvioitu.

Marraskuussa hiilinielulaskelmat näyttivät menevän kokonaan uusiksi, kun LUKE:n tutkimusylijohtaja Antti Asikainen esitteli eduskunnan talousvaliokunnalle uusia MELA-mallinnuksen tuottamia lukuja. Asikainen esitti puuston kasvun ja hiilinielujen olevan oleellisesti suuremmat kuin missään viime vuosina tehdyssä arviossa.

Asikaisen luvut pohjasivat MELA-mallin vielä keskeneräiseen päivitykseen. Monilla heräsikin kysymys, miksi Asikaisen luvut poikkesivat niin paljon aiemmista ja miksi hän esitteli lukuja ennen kuin niitä työstävä tiimi oli saanut työnsä valmiiksi.  

Pian talousvaliokunnan kuulemisen jälkeen huomattiin, että laskennassa oli verrattu metsien inventointiaineistoista vääriä pinta-aloja, mikä johti hakkuumahdollisuuksien yliarviointiin. Suomi kuitenkin lähetti epäselvyyksiä sisältäneen vertailutasoehdotuksensa EU-komission tarkistettavaksi joulukuussa.

Tammikuussa 2019 metsätaloustieteilijät nostivat esiin, että MELA-laskelmaan valittu korkotaso oli tarkoitushakuinen, mikä johtaa paineeseen hakata metsät keskenkasvuisina. Korkotason valinnalla on huomattava vaikutus siihen kuinka Suomi voi hyödyntää jatkossa taloudellisesti hiilinielujaan ja se vaikuttaa siten oleellisesti hiilinielujen kehitykseen ja metsätalouden kannattavuuteen.

Helmikuussa 2019 Suomen ilmastopaneeli julkaisi vertailun kuuden eri mallin eri hakkuutasoilla tuottamista hiilinielutasoista. Mallien tuottamissa tuloksissa oli huomattavaa hajontaa.  Vain yhden mallin, MELA:n, todettiin tukevan hallituksen hakkuutavoitteita.

MELA-mallin tarkastelussa on myös todettu sen huomioivan puutteellisesti muun muassa maaperän ravinnerajoitteiden sekä ilmastonmuutoksen (mahdolliset seuraukset esimerkiksi sadannalle) vaikutukset puiden kasvuun. Puutteet johtavat kasvun ja siten hakkuumahdollisuuksien yliarvioimiseen.

Toukokuun puolivälissä ulkopuolisen tutkijayhteisön tarkistuksessa huomattiiin, että hiilinielulaskennassa on huomattavia, jopa 50% virheitä päätehakkuiden pinta-aloissa.

Tässä yhteydessä LUKE onkin ilmoittanut tekevänsä hiilinielujen vertailutasolaskelmat uusiksi ja julkaisevansa uudet luvut kesäkuussa. Uusien arvioiden mukaan EU voi vaatia Suomea alentamaan hakkuutasoehdotustaan 10-18 miljoonaa kuutiota.

Jo huhtikuussa EU-komission arviointiryhmä totesi, että LUKE:n laskelmiin perustuvat arviot Suomen metsien käytön vaikutuksista hiilinielujen kehitykseen eivät ole uskottavia.

Edellisestä ilmastosopimuksen maaraportin julkaisusta on kulunut nyt puolitoista vuotta, ja BIOS-tutkimusyksikön maaraporttia koskevan tekstin julkaisusta ja niiden synnyttämästä keskustelusta Eduskunnassa kahdeksan kuukautta. Tänä aikana ei ole saatu minkäänlaista selvyyttä hiilinielulukuihin.

Ei voi kuin ihmetellä, miten maamme tulevaisuuden kannalta aivan keskeiset hiilinielulaskennat voivat olla näin sekaisin? Miten laskelmien uskottavuus saadaan palautettua?

Luotettavaa tutkimustietoa tarvitaan käyttöön nopeasti. LUKE on kertonut avaavansa MELA-mallin tiedeyhteisön tarkasteltavaksi neljän vuoden kuluessa. Odottavan aika uhkaa käydä pitkäksi.

Sektoritutkimuslaitoksena LUKE:n ensisijainen tehtävänä on palvella Maa- ja metsätalousministeriön poliittisen päätöksenteon tietotarpeita. Strategiassaan Luke kertoo päätehtävikseen tukea biotaloutta ja tuottaa uutta biopohjaista liiketoimintaa.

EU-valtioiden välisen nielukaupan samoin kuin markkinaehtoisen päästö/nielukaupan on tarkoitus nostaa ilmastohaittoja tuottavan energian ja raaka-aineen käytön kustannuksia. Määrättävien kannusteiden ja sanktioiden on luonnollisesti oltava sellaiset, että ne johtavat haluttuun lopputulokseen. Virheet nielulaskelmissa ja mahdolliset virheellisin tiedoin tehdyt investointipäätökset voivat tuottaa miljardilaskun.

Koska metsäteollisuuden sivuvirrat eivät riitä kattamaan kuin pienen osan kaavaillusta puun käytön lisäämisestä, tulisi suurin osa energia- ja ilmastostrategian mukaisesta puun käytön kasvusta kohdistumaan hiinieluja pienentävään metsien käyttöön. Riski hakkuutasoa nostavien energia-, ilmasto- ja biotalouslinjausten karahtamisesta kiville on todellinen.

MELA-mallin käyttöön liittyneiden virheiden, tunnettujen puutteiden ja mahdollisten vääristymälähteiden valossa on huolestuttavaa, että merkittävät strategiset päätökset perustuvat vain MELA-mallin antamiin lukuihin. Ylipäätään on kyseenalaista, voiko julkinen tietopohjainen politiikka perustua malliin, jonka rakenne ei ole tiedeyhteisölle avoimesti tarkasteltavissa.

Sikäli kun ilmastokriisin ja siihen Suomen osalta ratkaisevasti liittyvän metsien käytön voi tulevaisuudessa olettaa olevan entistä tärkeämpiä yhteiskunnan menestymisen kannalta, on syytä avata ja laajentaa tietopohjaa, pikemmin kuin siilouttaa sitä poliittisessa ohjauksessa olevalle sektoritutkimuslaitokselle.

Ilmastopaneelin kuuden eri mallin vertailu kertoo, että nojaaminen yhteen malliin, ja yhden mallin tietyn version tietyllä ajanhetkellä antamiin tuloksiin sisältää helposti vääränlaista uskoa täsmällisyyteen.

Hakkuutasojen ja hiilinielujen kehitykseen vaikuttaa suuri joukko tekijöitä. Malleilla laadittuja lukuarvioita on syytä pitää nimenomaan arvioina ja ymmärtää, että esimerkiksi hakkuutason nostaminen yhden mallin tietynlaisilla parametreillä tehdyn ajon sallimalle korkeimmalla tasolle voi hyvinkin ylittää tosiasiallisen kestävyyden rajat – kuten jokin toinen malli ehkä ennustaakin. Näin ohuella nuoralla käveleminen ei mitenkään voi olla yhteiskunnan ja kansantalouden riskienhallinnan kannalta järkevää.

16.5.2019

Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergian lisäkäytöstä

Tutkijoiden mukaan Sipilän hallituksen tavoite nostaa metsien hakkuuta 66 miljoonasta kuutiosta 80 miljoonaan kuutioon vaaransi ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet. Puuntuotannollisesti kestävä hakkuiden yläraja, jossa ei huomioida ilmastoa tai monimuotoisuuden kapenemista, on Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan vuosille 2015–2024 84,2 miljoonaa m3.

Vuoden 2017 hakkuutaso oli 72 miljoonaa kuutiota, ja hakkuiden ennakoidaan lähestyvän tänä vuonna 80 miljoonaa kuutiota. Hakkuut ylittävät siis jo nyt ekologisesti kestävänä pidetyn tason. Pelkästään Kemiin suunnitellun uuden biotuotetehtaan myötä puun tarve uhkaa ylittää myös puuntuotannollisen kestävyyden.

Pohdittaessa puun käytön linjauksia olisi huomioitava ainakin seuraavat tekijät:

1. Yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta puun käytön on noudatettava ajojärjestystä, joka priorisoi korkeimman taloudellisen ja ekologisen hyödyn. Bioenergia jää ajojärjestyksessä viimeiseksi.

2. Puun käytön ylimitoittaminen johtaa puuraaka-aineen saatavuusongelmiin. Metsä- ja energiasektoreiden jatkuvuuden hallinnalle on keskeistä, että metsäresurssin käyttö mitoitetaan ekologisesti ja taloudellisesti kestävälle tasolle.

3. Metsäteollisuus ja metsätalous hyödyntävät raaka-aineen yhä tarkemmin. Siten energiapitoisten sivuvirtojen määrä ei ole lisääntymässä, vaan pikemminkin vähenemässä. Tämä vaikuttaa keskeisesti mahdollisuuteen lisätä puubioenergian käyttöä yhteiskunnan muihin tarpeisiin.

4. Yli 800 tutkijaa on kritisoinut julkisessa kirjeessä kovin sanoin EU:n bioenergiapolitiikkaa. Suomen nykyisen, epäkestävää puun käyttöä tukevan linjan jatkaminen EU:n puheenjohtajamaana tulisi todennäköisesti aiheuttamaan voimakkaita reaktioita ja voisi vahingoittaa vakavasti metsäsektorin kansainvälistä julkisuuskuvaa.

TAUSTAA

Korkean jalostusasteen biotuotteita tehdään enimmäkseen juuri puun energiapitoisista jakeista. Samaa puuainesta ei samana vuonna voi käyttää rakentamiseen, selluksi ja lämmöntuotantoon. Jos puusta halutaan enemmän lisäarvoa sellun ja muiden biotuotteiden valmistuksessa, on bioenergian lisäämisestä luovuttava.

Kasvavan puun kaataminen energiakäyttöön voi tuottaa jopa kaksi kertaa puulla korvattavan fossiilienergiayksikön aiheuttamia päästöjä suuremman nieluhäviön. Energian tuottamista tällaisesta puusta ei siten voi pitää keinona torjua ilmastonmuutosta.

Sipilän hallitus perusteli puun energiakäytön lisäämistä sillä, että metsäsektorilta olisi löydettävissä huomattavia sivuvirtoja, joita ei voitaisi hyödyntää muuhun kuin energiaksi. Biotuotetehdas eroaa sellutehtaasta kuitenkin juuri siinä, että se pystyy hyödyntämään puuraaka-aineen monipuolisesti erilaisiin tuotteisiin. Jos muuhun kuin energiaksi kelpaamattomia sivuvirtoja syntyy, ne kuluvat metsäteollisuuden oman energian tarpeen tyydyttämiseen.

Bioenergiavirtoja kaavaillaan saatavan myös purkamalla hakkuurästejä. Kyseessä on kuitenkin vain kertaluontoinen lisäys, jolla ei voida kattaa bioenergiainvestointien pitkän aikavälin tarpeita. Ensiharvennusten lykkääminen siihen, että puu saavuttaa ainespuun mitat voi olla metsänomistajalle ja teollisuudelle järkevää. Lisääntyvä jatkuvapeitteinen metsänhoito, joka palvelee ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteita, vähentää oleellisesti energiapuun saatavuutta.

Myöskään puun tuonti ei ole ratkaisu ongelmaan. Ilmaston kannalta on samantekevää, kaadetaanko kasvava ja vielä vuosikymmeniä hiiltä ilmakehästä imevä puu bioenergialaitosten käyttöön Suomessa tai jossain muussa Pohjois-Euroopan maassa. Muuhun kuin energiaksi kelpaamattomia sivuvirtoja ei todennäköisesti olekaan saatavilla järkevien kuljetusetäisyyksien päässä.

Sipilän hallituksen Energia- ja ilmastostrategiassa oli riskejä useammalla tasolla. Jo nykyinen hakkuutaso on luonnon monimuotoisuuden kannalta liian korkea. Metsien käytön ilmastovaikutuksia kuvaaviin malleihin liittyy useita epävarmuuksia, eikä luottaminen vain yhteen, MELA-malliin, ole riskitöntä. Taloudellisesti hiilinielujen huomattava pieneneminen asettaa uhan, että joudumme vähentämään päästöjä rajummin muilta sektoreilta ja/tai ostamaan korvaavia nieluja.

Jos ennusteet puun kasvun kiihtymisestä eivät toteudu, lisääntyneet hakkuutasot voivat ylittää jopa puuntuotannollisen kestävyyden. Riski on olemassa, koska kasvuennuste perustuu vain MELA-malliin, joka ei ota huomioon esimerkiksi ravinnetaseen ja sadannan mahdollisia tulevia muutoksia. Useampien miljardien investointien ja kansantaloudellisten tulonsiirtojen (esimerkiksi nielujen pienenemisestä aiheutuvat kulut) perustaminen yhden pitkäaikaisesti koettelemattoman mallinnuksen (päivitetty MELA) varaan ei ole vastuullista, varsinkaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä aikana.

Alkavalla hallituskaudella energia- ja ilmastolinjausten painopiste on syytä siirtää puun poltosta energian ja muiden resurssien kulutuksen minimointiin, älykkäiden energiaverkkojen kehittämiseen, liikenteen ja lämmöntuotannon sähköistämiseen sekä tuulivoiman, energiavarastojen ja lämpöpumppujen nopeaan lisäämiseen.

29.4.2019

Ruokaturva ja kestävä ruokajärjestelmä kehityspolitiikan ytimeen

BIOS-tutkimusyksikkö oli laatimassa Fingon koordinoiman ruokaturvaryhmän tuoretta kannanottoa “Ruoka ratkaisijana“. Se peräänkuuluttaa ruokaturvaa ja kestäviä ruokajärjestelmiä suomalaisen kehityspolitiikan painopisteeksi. Ruoka on monien ympäristö- ja kehityskysymysten polttopiste, ja laajasti kestävä ruokajärjestelmä on elimellinen osa väestönkasvun hillintää, naisten ja lasten oikeuksien edistämistä ja yhteiskunnallisen vakauden edistämistä. Suomen EU-puheenjohtajuus tarjoaa maalle ainutlaatuisen tilaisuuden edistää sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpää ruokajärjestelmää.

“Köyhissä maatalousvaltaisissa maissa, suurimmat vaikutukset köyhyyden vähentämiseksi on saatu panostamalla maatalouteen ja maaseudun elinkeinoihin. Ruokaturva tarjoaa mahdollisuuden tuoda sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset näkökulmat yhteen, sen sijaan, että niitä tarkastellaan erillään.”

“Ruokaan liittyvässä kehityspolitiikassa tulisi painottaa toimenpiteitä, jotka tukevat pienviljelijöiden järjestäytymistä, kehittävät omavaraistuotantoa, varmistavat ruoan saatavuutta paikallisesti ja kehittävät arvoketjuja oikeudenmukaisemmiksi raaka-aineiden tuottajien kannalta. Tämä edellyttää myös, että pienviljelijöille taataan maan ja muiden ruoantuotannon resurssien hallinta- ja omistusoikeudet.”

Ruoka ratkaisijana PDF

 

26.4.2019

UUTISKIRJE 4/2019

UUTISKIRJE 4/2019

Tervetuloa lukemaan huhtikuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Prof. Anthony Barnosky ja BIOSlaisia Jasper Ridgellä.

BIOS MAAILMALLA

Kolme BIOS-tutkijaa teki parin viikon tutkimusvierailun Yhdysvaltain länsirannikolle huhtikuussa. Reissu alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A System Unraveling?” julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”.

Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Barnosky vieraili Suomessa pari vuotta sitten Koneen säätiön ja BIOS-tutkimusyksikön kutsumana ja esitteli kirjaansa Loppupeli (Vastapaino 2017). Hän on BIOS-tutkimusyksikön perustamista inspiroineen “Consensus for Action” -hankkeen ydinhenkilöitä. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoiden kanssa.

MAAILMALTA

Suureellinen suunnitelma biodiversiteetin suojelemiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi

Kansainvälinen tutkijaryhmä julkaisi 19.4. Science Advances -lehdessä kunnianhimoisen suunnitelman, joka yhdistää luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja elvyttämisen ilmastonmuutoksen hillintään ja muiden merkittävien ympäristöuhkien torjuntaan. Global Deal for Nature eli GDN tulee nimeltään tuskin sattumalta lähelle toista viime aikoina tutuksi tullutta ilmaisua Green New Deal eli GND. Tämä suunnitelma on kuitenkin huomattavasti suurisuuntaisempi – ja samalla paljon kauempana poliittisesta toteuttamisesta. Luonnontiedepainotteisessa suunnitelmassa ei käsitellä poliittisia toteutumispolkuja käytännössä lainkaan. Kuvaavaa on, että Pariisin ilmastosopimus otetaan inspiraatioksi sen ilmeisistä puutteista huolimatta.

Ehdotuksen tärkein arvo lienee, että se osoittaa käsillä olevien haasteiden ja tarvittavien ratkaisujen mittaluokkaa. Pähkinänkuoressa tutkijat nimittäin peräänkuuluttavat, että kolmannes maista ja meristä muodostettaisiin luonnonsuojelualueiksi, merkittäviä alueita varattaisiin luonnollisille hiilinieluille ja muu ihmistoiminta rajattaisiin 50% planeetasta samalla, kun päästöjä leikattaisiin voimakkaasti ja tuotantokäytäntöjä mullistettaisiin. Tässä artikkelissa kuvataan ehdotuksen pääkohdat.

Kansainvälistä energiajärjestöä vaaditaan luopumaan business as usual -hengestä

Tutkijoiden, sijoittajien ja liike-elämän toimijoiden joukko vaati huhtikuun alussa Kansainvälistä energiajärjestöä (International Energy Agency, IEA) luopumaan “vaarallisen ilmastonmuutoksen normalisoinnista”. Allekirjoittajien mukaan IEA:n korostama business-as-usual -skenaario vie maailmaa kohti vaarallista ilmastonmuutosta ja kohtalokkaita seurauksia koko maailmalle. Hämäävästi nimetty “New Policy Scenario” on vuosittaisissa raporteissa paraatipaikalla, mikä vahvistaa käsitystä, että se on politiikkaa ohjaava, vaikka siihen kuuluvien ilmastotoimien riittämättömyys on selviö.

Kritiikkiä IPCC:n kielenkäyttöä kohtaan

Maaliskuisessa tutkimusartikkelissa kritiikkiä saavat myös IPCC:n raportit. Tutkijoiden mukaan raporteissa esiintyvät tilastolliset ilmaisut ovat liian varovaisia ja konservatiivisia, mikä haittaa ilmastonmuutosta koskevaa viestintää ja tekee raportit turhaan haavoittuviksi ilmastonmuutoksen kieltäjien argumenteille. Ilmaisujen selkiyttämisen lisäksi artikkelissa peräänkuulutetaan myös, että IPCC perustaisi oman työryhmän viestinnän parantamiseksi, sillä avoimen vihamielisten keskustelijoiden keskellä ei voida olettaa, että parhaimmallakaan tavalla laaditut tieteelliset ilmaisut ymmärretään oikein.

BIOS

Kaksi tieteellistä artikkelia ympäristöturvallisuudesta

Sustainability-lehden erikoisnumerossa “Enhancing Security, Sustainability and Resilience in Energy, Food and Water” ilmestyi kaksi BIOS-tutkimusyksikön vertaisarvioitua artikkelia, jotka on kirjoitettu tutkijamme Emma Hakalan johdolla. Ensimmäinen artikkeli “Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden” käy läpi pohjoismaisen ympäristöturvallisuuskeskustelun kenttää ja esittelee käsitteellinen kehikon, joka laajentaa totunnaista tarkastelutapaa. Toinen artikkeli “A Lot of Talk, But Little Action—The Blind Spots of Nordic Environmental Security Policy” soveltaa edellisen artikkelin metodologiaa ja tarkastelee suomalaisen ja ruotsalaisen ympäristöturvallisuuden poliittisia ja institutionaalisia ansioita ja etenkin puutteita. Keskeinen huomio on, että ilmastonmuutoksen ja muiden suurten ympäristöuhkien torjuntaan tarvittavan yhteiskunnallisen siirtymän turvallisuusulottuvuuksia on toistaiseksi tarkasteltu hyvin vähän.

BIOS-tutkijat Emma Hakala ja Tero Toivanen käsittelivät aihetta myös maaliskuisissa puheenaihe.fi-sivuston kirjoituksissaan otsikon “Voiko ilmastonmuutoksen torjuminen olla turvallisuusuhka?” alla. Tero Toivanen toteaa:

“Olisi täysin väärä johtopäätös ajatella Ranskan [keltaliivien] esimerkin osoittavan, että ilmastotoimien – jollaisena Macronin veronkorotus esiteltiin – toteuttaminen ei tule vastustuksen vuoksi onnistumaan saati, että niihin ei tulisi ryhtyä lainkaan. Keltaliivien pitäisi sen sijaan herättää pohtimaan, miten ilmastotoimet toteutetaan kokonaisvaltaisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.”

Harhakuvitelmia metsäteollisuuden sivuvirroista

BIOS-blogissa julkaistu kirjoitus “Metsäteollisuuden sivuvirrat, onko niitä?” (26.3.) avaa tärkeän näkökulman metsien energiakäytöstä käytävään keskusteluun. Koska käyttöä on paljolti puolustettu sellaisilla sivuvirroilla, joilla ei energiantuotannon lisäksi ole muuta käyttöä, pitää mahdollisten sivuvirtojen määrää arvioida kunnolla. BIOS-tutkimusyksikön lopputulema on tyrmäävä:

“Suomen on nostettava resurssi- ja energiatehokkuuttaan rajusti, jos se aikoo pärjätä kansainvälisen talouden toimintaympäristön muutoksessa. Vain polttamiseen kelpaava sivu- tai jätevirta on todennäköisesti tuntematon käsite tulevaisuuden teollisuudessa. Uusi hallitus joutuukin hakemaan päästövähennykset jostain muualta, kuin olemattomista sivuvirroista.”

Miksi kulutuksen vähentäminen herättää niin rajuja vastareaktioita?

Vaalien alla BIOS-blogissa julkaistiin myös kirjoitus “Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio”. Laajalti luetussa kirjoituksessa käsitellään sitä, miksi ympäristö- ja luonnonvarakysymysten läpilyönti julkisuuteen on herättänyt ennennäkemätöntä vastarintaa myös Suomessa. Perussuomalaisten selkeän ilmastotoimia vastustavan linjan lisäksi vaalikeskusteluissa oli esillä paljon virheellisiä ja harhaanjohtavia näkemyksiä kulutuksen ympäristövaikutuksista. Pitkä kirjoitus luotaa vaalikeskustelun lisäksi, mitä ongelmia liittyy yksilökulutusta ylikorostavaan näkökulmaan ja liian yksinkertaiseen puheeseen kulutuksen vähentämisestä. Kuten BIOS-tutkimusyksikkö on pitkään peräänkuuluttanut ja toiminnallaan ilmentänyt, ympäristö- ja luonnonvarakysymykset on saatava todella osaksi laajaa poliittisten ja yhteiskunnallisten kysymysten kenttää. Laajalla yhteiskunnan ekologisella murroksella ei ole mahdollisuuksia, jos ympäristötoimet asettuvat oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvoisuuskysymysten vastakohdaksi.

“Kuten sanottua, pysyvän joukkovoiman syntyminen kestävien elämäntapojen puolesta on kuitenkin mahdollista vain, jos aineellisen kulutuksen vähentäminen yhdistetään tasa-arvoon. Jos kulutusta leikataan vain tekemällä kalliimpia sellaisista asioista, jotka ovat ihmisille välttämättömiä tai kulttuurisesti vielä tärkeitä, vastareaktiot ovat voimakkaita. Ei pidä olla naiivi: joissakin asioissa siirtymä voi olla hyvin vaikeakin saada aikaan tasa-arvoisesti, ja silloin tarvitaan kompensaatioita. Monissa maissa puhutaan nyt paljon oikeudenmukaisesta siirtymästä esimerkiksi silloin, kun joidenkin elinkeinojen häviäminen luo tarvetta uudelleenkouluttautumiselle ja uusien elinkeinojen tukemiselle. Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.”

Madonlukuja Sipilän hallituksen ilmastopoliittiselle perinnölle

Paavo Järvensivu esitti Politiikasta.fi -lehdessä arvion Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta kirjoituksessaan “Biotalous ohitti ilmastotavoitteet” (12.4.) Hän käy yksityiskohtaisesti läpi hallituksen energia- ja ympäristöpoliittisten linjausten taustoja vuonna 2015 hyväksytystä ilmastolaista lähtien sekä tarkastelee tiedettä väheksyvän tai sille jopa vihamielisen retoriikan nousua osaksi hallituksen viestintää.

“Biotaloustarmossaan Sipilän hallitus on joutunut puhumaan vastoin tieteellistä tietoa. Hallitus on pyrkinyt luomaan kuvaa epävarmasta ja eripuraisesta tutkijayhteisöstä, vaikka tieteilijät päinvastoin ovat korostaneet, että keskeisistä metsiin ja ilmastoon liittyvistä vaikutussuhteista ollaan tiedeyhteisössä varsin yksimielisiä – toki jatkuvaan epäilyyn ja itsekorjaavuuteen perustuvien tieteen mekanismien rajoissa. Tämä on ollut erityisen valitettavaa aikana, jolloin trumpilainen tietokäsitys on nostanut päätään eri puolilla maailmaa ja yllättävän vahvasti myös Suomessa.”

BIOS kuuluu

BIOS-podcastien kolmannessa osassa “Ilmastovaalit, onko niitä?” Emma Hakala, Antti Majava, Tere Vadén, Ville Lähde ja Tero Toivanen keskustelivat vaalien alla siitä, millaiset mahdollisuudet todellisten “ilmastovaalien” toteutumiselle on ja millaiset asiat toimivat tätä päämäärää vastaan. Pääsiäisen alla Tero Toivanen esiintyi myös Oikeus tulevaisuuteen -podcastissa keskustellen ilmastonmuutoksesta ja kapitalismista. Tere Vadén puolestaan keskusteli Ylen muovin kulttuurihistoriaa käsittelevässä sarjassa suomalaisten suhteesta muoviin ja ämpäreihin.

BIOS näkyy

Uusi infovideomme “Miksi päästövähennyksiä ei voi viivytellä?” ilmestyi huhtikuussa sekä Vimeossa että Youtubessa. Videolla selitetään, minkä vuoksi päästövähennyksiä ei voida korvata hiilen talteenotolla, ja miksi päästövähennysten aloittamisella on kiire. Tere Vadénin ja Ville Lähteen suunnittelemalla ja Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) toteuttamalla videolla on äänessä Tere Vadén.

Huomasithan, että Youtube-kanavallemme on kerätty myös soittolista kymmenistä luennoistamme, paneelikeskusteluista ja muista julkisista esiintymisistä!

BIOS tiedotusvälineissä ja esiintymisissä

Paavo Järvensivua haastateltiin Ylen laajassa jätteenpolttoa käsitelleessä jutussa (25.3.):

“Ei ole kestävä ratkaisu, että tuotamme rajallisista luonnonvaroista jotain, poltamme sen ja lämmitämme sillä kaupunkeja. Meidän pitäisi tehdä kaikkemme, että jätteitä ei synny. Polttaminen on aina viimeinen ratkaisu.”

Ville Lähdettä haastateltiin Voima-lehden artikkelissa “Muutokset tapahtuvat jo” (2.4.):

”Nykyinen kapitalismi nojaa talouden pidättelemättömiin mahdollisuuksiin, markkinoille jopa pedataan helpoimmat mahdollisuudet toimia. Niinpä ympäristölainsäädäntö, ihmisoikeuksien turvaaminen ja demokratian yllä­pito asettuvat taloudellisen toiminnan kanssa vastakkain.”

Paavo Järvensivu esiintyi 27.3. järjestetyssä Tiedekulman tilaisuudessa “Sopeudu suomalainen”, jota voi seurata jälkikäteen niin videotallenteena kuin podcastina. Karoliina Lummaa taas esiintyi 7.4. Kansallisteatterissa pidetyssä tilaisuudessa “Seuraava näytös”.

LOPUKSI

Professori Markku Wilenius kirjoitti WISE-hankkeemme blogissa otsikolla “Viheliäisten riskien maailmasta”. Suosittelemme myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Heikki Taimion kirjoitusta “Loppu on lähellä”.

Ylen Areenasta löytyy perusteellinen ja laadukas kolmiosainen historiallinen dokumenttisarja nälkävuosista 1866–1868. On ihailtavaa, miten hyvin tutkijat ovat pystyneet avaamaan monisyistä aihetta, josta vallitsee paljon yksinkertaistavia myyttejä. Suosittelemme myös lämpimästi Tiedekulman keskustelutilaisuutta “Uusi maatalous”, jossa BIOS-tutkijoille monin tavoin tutut tutkijat Tuomas Mattila, Kaisa Karttunen ja Juha Helenius keskustelevat ruoantuotannon tulevaisuudesta maanmainion Hanna Nikkasen juontamana.

Kehotamme myös kaikkia Helsingissä käyviä hakeutumaan Kiasmaan Alma Heikkilän teossarjan ’ , ’ /~` väliaineet,.’_ ” kehot,.’_ ” ° ∞ rungot,∞ ’ , ’ /~` ’ onkalot, .’ `-. ` .’ — °elinympäristöt / /`‘ * ‘-’ . ’ , ’ /~`haluan tuntea (,) sinut sisällä \| * . . * * \| * . . *./. .-. ~ .’ ’ , ’ /~` ❅ ☼ ~ äärelle. Näyttely on esillä 28.7. asti. Samoin suosittelemme Amos Rexin Drifter-näyttelyssä etenkin arkisen elämämme materiaalista perustaa luotaavaa osiota.

4.4.2019

Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?

Kirjoitus on julkaistu alun perin teoksessa Aunesluoma, Juhana & Kansika, Suvi (toim.): Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet. Helsinki, Tulevaisuusvaliokunta, 2019. 80 s. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 6/2018.

JOHDANTO

Maailmassa kuultaisiin äänekäs kohahdus, jos eräänä päivänä huomattaisiin, että EU-alueen ilmastopäästöt on saatu nollaan nykyisessä tavoiteaikataulussa. Kasvihuonekaasupäästöjen ja -nielujen tasapainoon saattaminen on musta joutsen, koska sen edellyttämiä sosiaalisia, materiaalisia, taloudellisia ja poliittisia muutoksia ei ole ymmärretty alkuunkaan.

Viimeistään Pariisin ilmastosopimuksen myötä, vuodesta 2015 alkaen, kaikki maailman maat ovat tienneet ja myöntäneet, että ilmastopäästöjä pitää vähentää ja hiilinieluja lisätä nopeasti niin, että ilmaston lämpeneminen saadaan hillittyä selvästi alle kahteen asteeseen. EU on pyrkinyt osoittamaan asiassa edelläkävijyyttä ja ottanut alueellaan esimerkiksi käyttöön kansainvälisen päästökaupan ensimmäisenä maailmassa vuonna 2005. Tällä hetkellä se on maailman laajin päästökauppajärjestelmä.

Monin paikoin päästöt ovatkin viime vuosina laskeneet, esimerkiksi Suomessa ja Saksassa. Mutta eivät likimainkaan tarpeeksi. Nettopäästöjen pitäisi vähintään puolittua vuodesta 2020 vuoteen 2030 mennessä ja pudota Euroopassa nollaan mahdollisimman pian sen jälkeen.

MUSTA JOUTSEN: ILMASTOPÄÄSTÖJEN NOLLAUS PIAN 2030 JÄLKEEN

Euroopassa keskeisen roolin ovat saaneet panostukset bioenergiaan. Euroopan unionin tavoitteena on, että energiantuotannosta 27% nojaisi uusiutuviin lähteisiin vuoteen 2030 mennessä. Bioenergian osuus uusiutuvasta energiantuotannosta on tällä hetkellä yli puolet (muut kategoriat ovat vesi, tuuli, aurinko, geoterminen energia ja jätteet), ja suurin osa bioenergiasta on puuperäistä. Puuta on päätetty käsitellä päästöttömänä energianlähteenä, ainakin toistaiseksi.

Puubiomassan poltto on helppo vaihtoehto, koska se istuu suhteellisen hyvin olemassa olevaan energia- ja muuhun infrastruktuuriin ja tekniikka on vuosien saatossa todettu toimintavarmaksi. Laajassa mittakaavassa toteutettuna se ei kuitenkaan tarvittavassa ajassa vähennä ilmastopäästöjä lainkaan. Puun nykyisen teollisuuskäytön sivuvirrat ja jätteet eivät riitä, ja lisähakkuut pienentävät hiilinieluja juuri sinä aikana, kun niitä olisi lisättävä.

Bioenergiaa pidetään eksplisiittisesti välivaiheen ratkaisuna. Välivaiheeseen ei IPCC:n mukaan kuitenkaan ole mahdollisuutta, ja joka tapauksessa energiainvestoinnit tehdään useiksi vuosikymmeniksi. Aidosti ja merkittävästi ilmakehässä kasvihuonekaasuja vähentävät ratkaisut antavat odottaa itseään.

Kansainvälinen tutkijaryhmä on ympäristötieteilijä Johan Rockströmin johdolla laatinut tiekartan, joka konkretisoi päästötavoitteita ilmastotieteen näkökulmasta. Poimintoja tiekartasta kahdelle seuraavalle vuosikymmenelle: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, uusien polttomoottoriautojen myynti lopetetaan ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentopolttoaine on hiilineutraalia, ja betonin ja teräksen valmistus on joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla.

Tarvittavat toimenpiteet ovat paljon jyrkempiä kuin mistä Euroopassa keskustellaan. Euroopan komission Puhdas planeetta kaikille -raportti marraskuulta 2018 listaa esimerkiksi energiatehokkuuden kehittämisen, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton maksimoinnin, puhtaan, turvallisen ja konnektoituneen liikkuvuuden omaksumisen sekä kierto- ja biotalouden. Eikä keskustelussa olevissa toimenpiteissäkään ole päästy kuin aivan alkuun.

Syntyy vaikutelma, että ääneen sanotut tavoitteet ovat ihmisten mielissä ja ilmastopoliittisessa keskustelussa muuttuneet jo saavutuksiksi. Tällöin esimerkiksi Euroopan kaupungit voivat huoletta asettaa yhä aikaisempia tavoitteita hiilineutraaliudelleen suunnittelematta sen kummemmin, miten ne voitaisiin saavuttaa. Näin ”nostetaan kunnianhimoa”. Sinänsä tavoitteiden aikaistus on linjassa ilmastotieteen perussanoman kanssa – mitä myöhemmin päästöjä aletaan toden teolla vähentää, sitä nopeammin vähennys pitää tehdä – mutta tietysti myös suunnitelmien ja etenkin toimenpiteiden pitäisi olla samassa linjassa.

Monesti todetaan, että tavoitteiden saavuttaminen on vain poliittisesta tahdosta kiinni. Tai että riittää, kun poliitikot rajoittavat kansainvälisesti päästöoikeuksien määrää tarpeeksi. Tietyssä mielessä näin onkin, mutta tällöin unohdetaan, kuinka riippuvaisia yhteiskuntiemme perusinfrastruktuurit ovat fossiilisista polttoaineista. Fossiilisia polttoaineita ei voi suoraan tai häviöttä korvata millään muulla. Samalla unohdetaan yhteiskuntien polkuriippuvuus laajemminkin.

Palataanpa Rockströmin ja kumppaneiden ilmastotiekarttaan, jonka mukaan betonin ja teräksen valmistuksen tulisi 2030-luvun aikana olla joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla.

Sementti on betonin tärkeä ainesosa. Sen valmistuksessa käytetään kalkkikiveä, jonka polttaminen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Teräksen valmistuksessa rautaoksidi pelkistetään koksin eli hiilen avulla, mikä jälleen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Molemmissa prosesseissa käytetään myös merkittäviä määriä fossiilisia polttoaineita. Betonin ja teräksen valmistajien itseymmärryksen mukaan päästöjen radikaali vähentäminen nykyiseen verrattuna on hyvin vaikeaa. Kehitystyötä on tehty jo pitkään, ja kehittyneiden valmistajien prosessit ovat entistä tehokkaampia päästöjen suhteen. Pian lienemme suorien päästöjen suhteen tilanteessa, jossa jäljellä ovat sementin ja teräksen valmistuksesta aiheutuvat välttämättömät päästöt, ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöiset.

Puutuotteiden valmistus ei ole lainkaan niin energiaintensiivistä kuin betonin ja teräksen. Lisäksi pitkäikäiset puutuotteet toimivat hiilivarastoina. Ilmastonäkökulmasta siirtyminen puurakentamiseen on selkeä tavoite, mutta siirtymässä on edistytty varsin hitaasti.

Yhden perheen erillistaloista kymmenisen prosenttia rakennetaan Euroopassa puusta. Osuus on pysynyt samankaltaisena vuosikymmeniä. Puun osuus monikerroksisten kiinteistöjen rakenteista on huomattavasti pientaloja pienempi, vaikka se onkin kasvanut viime vuosina. Vielä 1980-luvulla monikerroksiset puurakennukset olivat monissa Euroopan maissa kiellettyjä. Taustalla oli huoli rakennusten tulenkestävyydestä. Tämä huoli on pitkälti väistynyt, muun muassa uudenlaisten puutuotteiden myötä, mutta monet muut polkuriippuvuudet hidastavat puurakentamisen yleistymistä.

Merkittäviä polkuriippuvuustekijöitä ovat esimerkiksi sopivan puuaineksen ja puutuotteiden saatavuus, rakennussäädökset ja niiden tulkinta sekä rakennusalan osaaminen. Puurakentamisen prosessit eroavat betoni- ja teräsrakentamisesta merkittävästi – ei voida vain ajatella, että tilataan alihankkijalta betonielementin sijaan puuelementti. Esimerkiksi rakennustarkkuuden täytyy olla toista luokkaa. Rakennusalan toimijoiden näkökulmasta puurakentamiseen liittyy siis riskejä, joita ei haluta ehdoin tahdoin ottaa.

Politiikka voi kannustaa tai pakottaa rakennusalan muutokseen. Puurakentamisesta voidaan poliittisin päätöksin tehdä suhteessa edullisempaa, ja rakennussäädökset ja kaavoitus voivat asettaa puurakentamisen etusijalle. Mutta vaikka nyt tehtäisiin poliittisesti kaikki voitava läpi Euroopan, 2030-luku tulee hyvin nopeasti rakennusalan täydellisen uudistumisen näkökulmasta. 95 prosenttia toimijoista tulisi kouluttaa uudelleen, ja heille kaikille tulisi löytää osaavat opettajat. Puun toimittajien tulisi saattaa markkinoille rakentamiseen kelpaavaa puuta monikymmenkertainen määrä nykyiseen nähden. Aikaskaalojen vertailun vuoksi: Suomen boreaalisissa metsissä puu kasvaa sopivaan mittaan 60-80 vuodessa.

Rakennusalan esimerkin valossa voimme kysyä, onko muutos todella kiinni vain poliittisesta tahdosta? Mitä tapahtuu, jos EU rajoittaa päästöoikeuksia 1,5 asteen tavoitteen tahdissa – kun muistamme, että teräksen ja sementin valmistus ovat mukana päästökaupassa?

Seurauksena näyttäisi olevan, että monen sektorin toimintaa pitäisi rajoittaa, ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Eli yksinkertaisesti esimerkiksi rakennettaisiin asuntoja vähemmän, kunnes opitaan rakentamaan radikaalisti vähäpäästöisemmin. Ilman muita poliittisia toimenpiteitä hinnat nousisivat tuotteiden alhaisemman saatavuuden myötä rajusti, ja monilla ei olisi varaa perustarpeidensa tyydyttämiseen. Yritykset irtisanoisivat työntekijöitä suurissa määrin. Tästä olisi lyhyt matka täydelliseen kaaokseen.

Ilmastopäästöjen nollaaminen onkin eurooppalaisen tulevaisuuden yksi mustista joutsenista. Vaikka siitä keskustellaan jatkuvasti, öljynmustassa virrassa lipuvaa joutsenta ei kyetä näkemään. Jos vaaditut toimenpiteet oikeasti tehtäisiin tavoitellussa aikataulussa, se yllättäisi varmasti kaikki.

POHDINTAA

Miten tähän on tultu? Miksi emme Euroopassa näe ilmastonmuutoksen sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä järjestelmätasolla? Nostaisin yhdeksi tekijäksi ylitse muiden eräänlaisen ekonomismin. Sen hengessä voimme ajatella, että kyllä hätä keinot keksii ja markkinat osaavat hinnoitella tuotteet fiksusti. Jos jokin raaka-aine olisi loppumassa, sen hinta nousisi hyvin korkeaksi, ja markkinat keksisivät, miten kyseinen raaka-aine korvataan.

Historialliset esimerkit resurssien korvautumisesta eivät kuitenkaan vastaa sitä, että koko globaalin sivilisaation käyttövoima joudutaan muuttamaan. On selvää, että markkinat eivät alkuunkaan pysty hinnoittelemaan ekosysteemien kykyä käsitellä kasvaneita ja edelleen kasvavia kasvihuonekaasumääriä. Aikamme keskeinen ”raaka-aineniukkuus” on juuri tämä ekosysteemien ilmastopäästöjä käsittelevä ominaisuus, kuten ilmastonmuutos osoittaa.

Koska arviointivirhe on jatkunut niin pitkään – se on ollut läsnä teollistumisen alusta asti – ja koska se on kulkeutunut käytännössä eurooppalaisten yhteiskuntien joka ikiseen sopukkaan, korjausliike ei voi olla pieni tai yksinkertainen. Hiilineutraalius lienee mahdollista saavuttaa nopeallakin aikavälillä, mutta se vaatii järjestelmätason muutoksia. Pienet poikkeamat historiallisiin trendeihin eivät riitä.

BIOS-tutkimusyksikössä olemme hakeneet vertauskohtaa toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioitunut infrastruktuuri rakennettiin lyhyessä ajassa entistä ehommaksi, ja samalla luotiin edellytykset hyvinvointivaltiolle, johon kuuluvat edistykselliset instituutiot perusturvasta tasa-arvoon. Voimme ajatella, että elämme nyt fossiilitalouden raunioissa. Perimämme infrastruktuuri on monin tavoin hieno, mutta se ei toimi ilman jatkuvaa ja mittavaa fossiilisten polttoaineiden syöttöä.

Tarvitaan ekologinen jälleenrakennus, joka tähtää ripeään ja suunnitelmalliseen energiantuotannon, liikkumisen, asumisen ja ruoantuotannon kehittämiseen. Jälleenrakennus lähtee konkreettisista tavoitteista päästöjen vähentämiseksi, jolloin talous ei luo yhteiskunnan tavoitteita vaan toteuttaa niitä. Ekologiset reunaehdot ja sosiaaliset tavoitteet korvaavat vakiintuneita käsityksiä talouden reunaehdoista ja tavoitteista.

Vaikka kehitystyö onnistuisi äärimmäisen hyvin, peritystä tilanteesta ja teknologisten muutosten hitausvoimasta johtuen eurooppalaiset todennäköisesti kokisivat ostovoimansa vähentyvän ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Tuotannon päästöt saadaan tarpeeksi nopeasti alas vain rajoittamalla samalla tuotannon määrää, jolloin kaupan olevat tuotteet ja palvelut ovat aiempaa arvokkaampia. Näin yksityiseen kulutukseen aiemmin suuntautunut rahavirta ohjautuu päästöjä vähentäviin investointeihin.

Tästä huolimatta valmius merkittäviin päästövähennyksiin voisi olla hyvinkin laajaa, jos samaan aikaan kaikille kansalaisille taattaisiin esimerkiksi perustulon ja työpaikkatakuun myötä mahdollisuus perustarpeidensa tyydyttämiseen ja mielekkäitä töitä jälleenrakennuksen parissa. Turvattomuus omasta ja yhteisestä tulevaisuudesta väistyisi yhteisen ja eteenpäin katsovan eurooppalaisen, globaalia suuntaa näyttävän projektin tieltä.

Fundamentaalista rahataloudellista estettä tällaiselle tuotannon ja työn uudelleen organisoinnille ei ole – raha on velkaa ja velkasuhteet sopimuksenvaraisia –, mutta poliittinen mielikuvitus ei ole Euroopassa toistaiseksi laajentunut tähän suuntaan. Ympäristö-, pakolais-, velka- ja turvattomuuskriisit voidaan ratkaista vain yhdessä. Edistyksellinen talouspolitiikka tai kehityspolitiikka ilman resurssi- ja ekosysteemikytkentöjä ei löydä oikeita suuntia ja sisältöjä, vaikka työkalut periaatteessa olisivat kunnossa. Tultaisiin vain lisänneeksi tuotantoa ja kulutusta kokonaistasolla, kuten tähänkin asti. Toisaalta ympäristö- ja turvattomuuskysymyksiä ei voida ratkaista talouskurin periaattein. Ratkaisut vaativat kollektiivisia investointeja, joiden hyödyt näkyvät vasta viiveellä.

Niin kauan kun ilmastopäästöjen nollaus on pikemminkin musta joutsen kuin yhteiskunnallinen muutos, jonka sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet pyritään ymmärtämään ja käsittelemään mahdollisimman hyvin, Eurooppa kulkee kohti lisääntyvän epävarmuuden ja turvattomuuden aikaa. Joteensakin hallittu muutos on mahdollinen, mutta se vaatii kykyä murtaa ekonomismin tuottamat abstraktiot ja tarkastella niitä kouriin- ja mieleentuntuvia sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä, jotka ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyvät. Lisäksi tarvitaan aimo annos politiikkaa, joka välineellistää talouden.

Paavo Järvensivu

1.4.2019

Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio

Kuvakaappaus: YLE, Eduskuntavaalit 2019, Suuri vaalikeskustelu, 14.3. 2019.

Julkisessa ympäristökeskustelussa on vihdoin päästy tilanteeseen, jossa energian ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen tunnustetaan laajalti välttämättömäksi, jotta ilmastonmuutoksen ohella voidaan vastata lukuisiin muihin ongelmiin kuten merten tilan heikkenemiseen, luonnon monimuotoisuuden katoon, viljelysmaan tuhoutumiseen, makean veden niukkuuteen ja saastumiseen sen monissa muodoissa.

Luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen ei tietenkään ole politiikan ja talouden valtavirtaa, ja tosiasiassa kehitys vie edelleen lujaa päinvastaiseen suuntaan niin Suomessa kuin globaalisti. Energian kulutus ja ilmastopäästöt kasvavat globaalisti, mutta joissain harvoissa maissa ne ovat laskussa – joskaan eivät tarpeeksi nopeasti.

Enää ei ole kuitenkaan poliittinen itsemurha peräänkuuluttaa kulutuksen vähentämistä julkisuudessa, ja tutkijatahoillakin on uskallusta sanoa asia ääneen muualtakin kuin marginaaleista. Materiaalisen kulutuksen kasvu-uralla mitään aikamme suuria ongelmia ei hoideta – ei lopulta edes nälän ja köyhyyden eliminointia tai monia muita YK:n kestävän kehityksen päämääriä, koska suuret ympäristömuutokset vievät pohjaa tähänastisilta saavutuksilta.

Syy keskustelun muutokseen on lopulta yksinkertainen: ongelmista on tullut niin vakavia, että niitä ei enää voida ohittaa eikä työntää jonnekin kauas tulevaisuuteen. Ajat sitten on ohitettu mahdollisuus estää ilmastonmuutos, sitten pysäyttää se, ja nyt puhutaan vain pahimpien seurauksien välttämisestä. Toiminnan ikkuna kaventuu koko ajan. Tästä kertoo myös IPCC:n raportti Climate Warming of 1,5°C, jossa tilanne kuvattiin yllättävän suorasukaisesti – entinen ilmastonmuutoksen “turvaraja” eli 2°C lämpeneminen teollisen ajan alusta todettiin sekin liian vaaralliseksi. Suomalaisittain esimerkiksi tuoreet tiedot lajien uhanalaistumisesta ovat pysäyttäviä.

Vaatimus ilmastovaaleista ei siis enää tarkoita vain poliittisten irtopisteiden kalastelua. Puhe perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta – ekologisesta jälleenrakennuksesta, ekologisesta rakennemuutoksesta, Green New Dealista tai oikeudenmukaisesta siirtymästä – leviää politiikan arkipäivään. Tällaista muutosta ei ollut näkyvissäkään silloin, kun BIOS-tutkimusyksikköä ideoitiin viitisen vuotta sitten. Asiat lähtivät liikkeelle jyrähtäen.

*

Nopea muutos tuo kuitenkin myös vastareaktionsa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on nähty, eikä Suomi ole tässä poikkeus. Vaalikamppailua on alettu käydä jo hyvissä ajoin puolustamalla oikeutta yksityisautoiluun, pelottelemalla pihvien kieltämisellä ja syyttelemällä ilmastoeliittiä maaseudun kurjistamisesta ja leivän viemisestä köyhien suusta.  

Tällaisten vastareaktioiden tarkoituksena on luoda räikeä vastakkainasettelu ympäristötoimien kannattajien ja niiden vastustajien välille. Yhtäälle asetetaan arkisesta elämästä vieraantunut tutkijoiden, kaupunkilaisten tai minkä milloinkin ”eliitti”, joka ei ymmärrä ”tavallisen kansan” murheita. On kuvaavaa, että samaan aikaan kun esimerkiksi kasvissyöntiä edistävissä liikkeissä on yhä enemmän luovuttu moralisoinnista ja elämäntapaidentiteeteistä, moraalipaniikkien luominen ja vahva identiteettipolitiikka korostuu ympäristötoimien vastustuksessa.

Totta kai puhdasoppisuutta ja syyllistävää moraalipolitikointia on esiintynyt ja esiintyy myös ympäristöliikehdinnässä – mutta myös ympäristötoimijoiden kritiikki sitä kohtaan on ollut pitkään vahvaa. Yksilövalintoihin keskittyvä syyllistäminen ja moralisointi tahtoo purra lähinnä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suopeita itse asialle. Jo kulutustaan vähentänyt ihminen voi päätyä tuskailemaan entisestään yhä pienempiä valintoja, joilla ei ole juuri merkitystä. Merkittävimmät kulutukseen liittyvät kysymykset kun ovat lopulta yksinkertaisia peukalosääntöjä – vähemmän eläinkunnan tuotteita ravinnossa (ei siis joka ikisen pihvin riistämistä suomalaisten lautasilta), vähemmän yksityisautoilua ja lentomatkustamista, alhaisempi asumislämpö ja kohtuullisen kokoinen asunto – ja fossiiliset polttoaineet tai ylipäätään polttaminen pois lämmityksestä, joskaan yksilö ei sitä usein voi valita. Neljäs tärkeä alue on tavaroiden kulutuksen kohtuullistaminen. Luvuttomien pienten yksittäisten valintojen vahtaaminen hukkaa kokonaiskuvan, ja ympäristötoimien kannattajat hahmottavat tämän ongelman onneksi vihdoin yhä paremmin. Tällaista itsekriittistä keskustelua ei tietenkään huomioida, kun yritetään luoda vahvaa kaksinapaista vastakkainasettelua. “Ympäristöpuritanismi” leimataan kaikkien ympäristönsuojelua kannattavien helmasynniksi.

Toinen yleinen vastareaktio on vetoaminen ”realismiin” ympäristönsuojelijoiden ja tutkijoiden ”idealismin” vastapainona. Ympäristö- ja luonnonvarahaasteiden suuruus ja kiireellisyys ollaan tunnustavinaan, mutta todetaan, että niiden torjumisen hintalappu on liian suuri. ”Ihmiset” eivät muka koskaan suostuisi siihen. NIMBY-ilmiö (not in my backyard) poimitaan poliittiseksi lyömäaseeksi. Tämä siis samalla, kun esimerkiksi tuore ilmastobarometri osoittaa suomalaisten olevan hyvin valmiita ympäristötoimiin ja tekevän niitä jo ilman yhteiskunnallista tukea, ja kun tuoreessa tutkimuksessa enemmistö suhtautui penseästi vapaamatkustamiseen. Silti vapaamatkustamisella houkutellaan, esimerkiksi vetoamalla Suomen pienuuteen. ”Ei meidän kannata, koska eivät ne kiinalaisetkaan” kääntyy muotoon ”Ei meidän tarvitse, koska kyllä ne kiinalaiset”.

Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.

*

Edellä kuvatun “liian kallista” -realismin rinnalla keskustelussa näkyy toisenlainen “realismi”, jota voisi luonnehtia kylmäksi ja laskelmoivaksi. Tämä korostuu osassa oikeistopopulistista katsantoa. Tässä näkökannassa ei pidetä todennäköisenä sitä, että suurten ympäristöuhkien torjunnassa onnistutaan. Maailman tila tulee heikkenemään radikaalisti, ja ainoa mahdollisuus on yrittää viimeiseen asti turvata omaa etuaan. Esimerkiksi Perussuomalaisten ilmastopolitiikka perustuu irrottautumiseen kansainvälisestä yhteistyöstä. Samoin hylätään saastuttaja maksaa -periaate, joka perustuu historialliseen vastuuseen ja nykyisiin per capita -päästöihin. Millään muulla tavalla ei voisikaan ainakaan näennäisen johdonmukaisesti sekä vastustaa ilmastotoimia että väittää Suomen ilmastopolitiikkaa riittävän tiukaksi.

Iso ongelma ajatuksessa on tietysti, että Suomen kaltainen maa ei missään tapauksessa pysty turvaamaan itseään romahtavien yhteiskuntien maailmassa – unelma on harhainen. Tällaisella asenteella on silti retorista voimaa, etenkin jos sitä ei uskalleta kohdata ja kritisoida kunnolla julkisuudessa. Pohjimmiltaan vastaväite on moraalinen: kuka haluaa elää maassa, joka on valmis hyväksymään miljardien muiden ihmisten kärsimyksen oman väliaikaisen etunsa vuoksi?

Isoa osaa ympäristökeskustelusta voi kuitenkin kritisoida perustellusti siitä, että keskitytään yksittäisiin elämäntapa- ja kulutusvalintoihin, jolloin ongelmien ja ratkaisujen mittakaavat unohtuvat. Itse asiassa tässäkin asiassa ympäristötutkijat ja -aktiivit ovat olleet äänekkäimpiä kriitikkoja viime vuosina vaatien huomiota taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Mutta varmasti moni ympäristöaktiivi on myös edelleen jumittunut yksilökeskeiseen lähestymistapaan, jolla saa helposti huomiota. Nimittäin vaalikeskusteluissakin näkee, että toimittajat tahtovat palauttaa ympäristökeskustelua yhä uudelleen yksilöfokukseen, koska muunlaisen keskustelun edistäminen olisi muka liian vaikeaa.

Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa.

Sillä ei ole politiikassa valitettavasti merkitystä, että sama taho voi yhdistää “kylmän realismin” syytöksiin “ilmastohysteriasta”. Ristiriitaisuudesta harvoin rankaistaan politiikassa, kunhan sillä kerää ääniä. Tätä kirjoittaessa näyttääkin siltä, että Perussuomalaiset ovat onnistuneet valtaamaan ykköspaikan ilmastopolitiikan vastustajina. Muut isommat ja keskisuuret puolueet väittävät kannattavansa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, mutta esimerkiksi Kokoomus selvästi ajaa kaksilla rattailla yksityisautoilukysymyksessä, samoin Keskusta esimerkiksi turpeen verotusta koskien. Perinteisillä suurilla puolueilla ei ole selkeästi hahmotettavaa kantaa ilmastokysymykseen,  mikä identiteetti- ja yksilöpoliittisessa keskustelussa sataa “johdonmukaista” linjaa vetävien Perussuomalaisten laariin. Voikin käydä niin, että “ilmastovaalit” toteutuvat ihan eri tavalla kuin ilmastomarssijat, koululakkolaiset ja kampanjoijat toivovat – vastareaktion voittona.

Ristiriitojen rinnalla on tietysti väärän tiedon levittämistä. Yksittäisten tuotteiden, esineiden ja tekojen ekologisia jalanjälkiä mittaillessa on helppo esittää paikkansapitämättömiä väitteitä – ja ne jäävät helposti elämään, vaikka ne kumottaisiin. Hyvä esimerkki on vaalikeskustelussa toistunut väite kotimaisesta lihasta ympäristötekona tai taannoiset virheelliset väitteet muovin kierrätyksen tarpeettomuudesta.

Tutkijanäkökulmasta on tietysti turhauttavaa, kun kerran kuoliaaksi kritisoidut argumentit nousevat yhä uudestaan. Tämä kuitenkin on julkisen keskustelun perusluonne: ei ole mitään yhteistä jaettua tilaa, jossa kerran sovittu ja selvitetty asia pysyy. Tutkijan työ ei lopu tutkimustulosten julkaisuun, vaan niitä on tuotava julkisuuteen ja niiden avulla on käytävä julkista keskustelua jatkuvasti. Siksi ajatus yhteiskunnan laitamilla ”neutraalisti” ja ”objektiivisesti” puuhastelevista tutkijoista on lähtöjään väärä. Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta ja kestävyyttä. 

*

Kulutuksen vähentämisestä puhuttaessa täytyykin ymmärtää itse asia kunnolla ja opetella puhumaan siitä viisaasti. Epämääräinen puhe kulutuksen vähentämisestä on helposti naiivia ja altistaa myös edellä kuvatuille vastareaktioille, harhakäsitysten viljelylle ja “strategiselle pessimismille”. Asiassa on kaksi puolta.

Ensinnäkin, on hahmotettava kunnolla, mitä aineellisten luonnonvarojen ja energian kulutuksen vähentäminen konkreettisesti tarkoittaisi elämälle – asumisessa, liikkumisessa, syömisessä ja muilla elämänalueilla. Jos puhutaan vain yleisluontoisesti kulutuksen vähentämisestä, kohdataan samanlaisia ongelmia kuin yleisluontoisessa talouskasvukritiikissä. Minkä kasvusta puhutaan? Taloudellisen toimeliaisuuden vai hyvinvoinnin, ja nähdäänkö näiden välillä eroa? (Keskustelussa “irtikytkennästä” tällainen epämääräisyys on tyypillistä.) Mitä mittareita käytetään? Millä luonnonvaroilla kasvu toteutetaan? On puhuttava kouriintuntuvasti siitä maailman aineksesta, jota liikutetaan, ja sen laaduista. Silakka, sora ja koboltti eivät mahdu samaan mitta-asteikkoon. Ja yksittäisten tuotteiden vahtaamisen sijaan on pohdittava kokonaisuuksia: energiajärjestelmää, kaukolämmön tuotantoa, liikennejärjestelmiä, ruokajärjestelmää. Yksilöiden päätökset vaikuttaa näihin ovat hyvin rajallisia.

Toiseksi, kysymys jakamisen oikeudenmukaisuudesta tai eriarvoisuudesta on otettava mukaan alusta lähtien. Ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei voida ratkaista erillään muista yhteiskunnallisista kysymyksistä – ne eivät ole poliittisesti neutraaleja asioita, joita voidaan käsitellä teknokraattisesti, olkoon muut poliittiset suhdanteet millaisia tahansa. Siksi on otettava tosissaan se mahdollisuus, että ilmastonmuutoksen torjumisella voidaan pahentaa eriarvoisuutta, ja tällaisia seurauksia on torjuttava. Esimerkiksi jos muuten kuin polttamalla tehty kaukolämpö tulee huomattavasti kalliimmaksi, on taattava kaikille mahdollisuus luotettavaan ja kohtuulliseen asumislämpöön. Jos ruoka kallistuu, tarvitaan kompensaatioita niille pienituloisimmille, joiden kuluista ruoka muodostaa merkittävän osan. Juuri siksi ilmastonmuutoksen ottaminen tosissaan tarkoittaisi, että erillisen ilmastopolitiikan sijaan asia tulisi mukaan kaikille politiikan alueille.

Viisas puhe kulutuksesta ei tietenkään estä vastareaktioita, koska harvoin suuret ihmisjoukot ovat yhtä mieltä asioista. Eikä monien vastareaktioiden taustalla ole aito erimielisyys ympäristöpolitiikasta vaan ympäristön suojelun ja luonnonvarojen kulutuksen hillinnän vastustaminen. Se voi johtua intressiristiriidoista ja saavutettujen etujen puolustamisesta, koska tasa-arvoon tähtäävä kulutuksen vähentäminen tarkoittaa, että paremmassa asemassa olevat menettävät enemmän. Se voi juontua myös identiteettipolitiikan luomista asetelmista – joitain asioita on vain vastustettava, koska niin kuuluu tehdä. Kaksinapainen moraalipolitiikka tekee “niiden” vaatimuksesta lähtökohtaisesti epäilyttäviä, ja epäilyksen muurin yli on vaikea päästä.

On selvää, että kulutuksen vähentämiseen tähtäävät toimet eivät voi saada laajaa ja kestävää kannatusta, jos ne lisäävät eriarvoisuutta. Vaikka Ranskan ”keltaliivien” protestien takana on paljon muutakin kuin polttoaineveron vastustus, kertovat ne myös siitä, että eriarvoisuutta lisäävä ympäristöpolitiikka kerää helposti laajaa vastarintaa. Ja kuten keltaliivien protestit osoittavat, tällainen vastustus ei välttämättä ole kovin miellyttävää, ja siinä voidaan luoda liittolaisuuksia synkeisiinkiin voimiin. Kansanjoukkojen äänen ei kuitenkaan tarvitse olla puhtoisen hyveellinen, jotta sitä pitää kuunnella. Yhteiskunnan eriarvoisuuden ja osattomuuden kokemuksesta kumpuavat reaktiot kertovat, että ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tulevaisuus on väistämättä sidoksissa perinteisiin poliittisiin teemoihin.

*

Kulutuksen vähentämisessä yksikään ihminen ei ole saari, eikä sitä ole Suomikaan. Jos vertaillaan pelkästään yksittäisten tuotteiden välisiä elinkaarilaskelmia tai ”ekologisia jalanjälkiä”, tullaan helposti ajatelleeksi, että nykyinen elämäntapa säilyy pääpiirteittäin ennallaan, ja sen yksittäisiä palasia korvataan toisilla. Näin ei päästä käsiksi siihen laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on väistämättä käsillä. Ei riitä, että kuluttaja valitsee yksittäisen ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon ruokaosastolla, vaan on muutettava sitä, mitä tuotantoa (ja samalla kulutusta) tuetaan ja mitä tehdään kalliimmaksi. Ei riitä, että yksittäinen kuluttaja vaihtaa autonsa vähäpäästöiseen, vaan liikennejärjestelmää on muokattava niin, että oman auton omistaminen ei ole useimmissa tapauksissa tarpeen – ja on selvää, että tässä on suuri ero kaupunkien ja haja-asutusalueiden välillä.

Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä.

Kulutuksen vähentäminen ei ole liioin paluuta menneeseen vaan jotain aivan muuta. Viime aikoina suomalaisessa keskustelussa on toistunut ajatus siitä, että esimerkiksi vielä 1970-luvulla ”elettiin yhden maapallon rajoissa”. Tämä on hyvin ongelmallinen väite: jo 70-luvulla oli saatu käyntiin tuotannollinen kehitys, joka johti kiihtyen kohti nykyisyyttä – teollistuvan ja energiasyöpön maatalouden nousu eli vihreän vallankumouksen aika, fossiilitalouden kasvun aika. Ja jos katsotaan vain ilmastonmuutosta, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli kasvussa. Ei siis eletty “yhden maapallon rajoissa” missään merkityksellisessä mielessä. Sen sijaan jos asiaa tarkastellaan arjen näkökulmasta, menneistä ajoista voidaan oppia jotain: luonnonvarojen kokonaiskulutus oli pienempää, elämänpiiriin ei kuulunut oletus matkailusta kauas ja usein, mutta samalla esimerkiksi terveyden ja koulutuksen rakenteet olivat kunnossa.

Tässäkin on paikka ympäristötoimien vastustukselle: “ne” haluavat, että me palaamme viime vuosisatojen kurjuuteen ja hylkäämme edistyksen! Onhan selvää, että vielä maailmansotien jälkeisinä vuosina Suomessakin oli sellaista kurjuutta, johon kukaan ei kaipaa. Mutta kuten sanottua, aineellisen kulutuksen ja ympäristökuormituksen vähentäminen ei ole paluuta entiseen vaan jotain ihan uutta.

Ekologinen jälleenrakennus kohti fossiilitalouden jälkeistä aikaa on väistämättä yhdistelmä vanhaa ja uutta. Se on tavallaan paluuta kohti aikaisempaa kulutustasoa, mutta uudenlaisin keinoin, toisin tavoin toimien. On selvää, että monissa asioissa teknologinen kehitys on antanut keinoja tehdä samoja asioita pienemmällä kulutuksella, tehokkaammin. (Mutta kokonaisuudessaan tuloksena on ollut kulutuksen kasvu, koska talous- ja yhteiskuntajärjestys on ohjannut sitä kohti.) Ja ylipäätään maailman ilmiöitä on opittu tuntemaan uusin tavoin. Se antaa mahdollisuuden pitää ravitsemuksessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa, liikkumisessa, asumisessa ja kommunikaatiossa kiinni monista sellaisista asioista, joita fossiilitalouden aikana on saavutettu. Toisista pitää luopua.

*

Pari käsitteellistä erottelua auttaa tämän asian ymmärtämisessä. On erotettava tarpeet ja niiden tyydyttämisen tavat. Kulutuksen vähentäminen ei tarkoita luopumista tarpeista, mutta se tarkoittaa niiden tyydyttämisen tapojen muuttamista. Joskus se ei edes muuta asiaa merkittävästi: kestävän kotimaisen järvikalan syöminen ei ravitsemuksellisesti juuri kassilohesta tai tonnikalasta eroa, mutta ero ympäristökuormassa on huima. Kotimaisen kalan kulutuksen lisääminen vaatii tietysti kuluttajilta uusien taitojen ja tottumusten omaksumista, mutta samalla se elvyttää nyt katoavaa kalastuselinkeinoa. Systemaattisesti resursseja haaskaava ruoantuotanto aiheuttaa suuret määrät kerta kaikkiaan tarpeettomia ympäristövaikutuksia, eli yhtäältä hävikin vähentäminen ja toisaalta esimerkiksi eläintuotannon osuuden pienentäminen tuottavat arkisen elämäntavan näkökulmasta saman lopputuloksen vähemmällä luonnonvarojen kulutuksella.

On myös ymmärrettävä, että nykyiseen elämäntapaan kuuluu tarpeiden rinnalla tarpeentuotanto. Yhä uusia asioita tehdään mainonnan avulla haluttaviksi, niiden hankkimisen tahti kiihtyy (niin muodissa kuin tietotekniikassa), laitteita on suunniteltu vanhenemaan ennen aikojaan (planned obsolescence) ja joistain asioista tehdään haluttavan lisäksi välttämättömiä. Vaikka luksuksen ja välttämättömyyksien väliin ei voi piirtää tarkkaa viivaa (Onko romaanin lukeminen tai laulun kuunteleminen turhaa?), on hyväksyttävä, että jotkut asiat täytyy tehdä uudelleen tarpeettomiksi.

Siksi vaikka joitain asioita voidaan tehdä kestävämmin toisella tavalla, joistain asioista on myös eittämättä luovuttava – mikä tarkoittaa siirtymistä elämäntapaan, jossa esineitä ja asioita korjataan, käytetään uudelleen, lainataan, vuokrataan ja jaetaan enemmän. Tulevaisuus on toisin tekemistä, luopumista – mutta tilalle myös voidaan saada monia asioita.

Elämä ilman jatkuvaa autolainaa ja nopeaa auton uusimiskiertoa voi olla helpompaakin, jos sen mahdollistavat edulliset ja toimivat julkisen liikenteen ja esimerkiksi autojen yhteiskäytön muodot. Lentomatkailun kasvun pysäyttäminen tarkoittaisi, että ihmisten olisi totuttava matkustamaan kauas harvemmin ja hitaammin – mikä voi tuoda mukanaan myös elämysten monipuolistumista ja syventymistä. Korjaamisen, huoltamisen, osittaisen ruoka-omavaraisuuden tai hoivan taitojen lisääntyminen voi tuoda uudenlaista elämän hallinnan ja merkityksellisyyden tuntua.

Mutta kaikki tämä vaatii yhteiskunnallista muutosta, joka tukee uusia tekemisen ja elämisen tapoja. Muutoin kulutuksen vähentäminen jää yksilöiden ja ryhmien toteuttamaksi poikkeukseksi, eikä siitä koskaan tule sääntöä. Kuten taannoinen tutkimus totesi, nykyinen suomalainen yhteiskunta ei anna köyhimmillekään mahdollisuutta elää globaalissa mielessä kestävästi. Tämä ei ole köyhien syyllistämistä, eikä päämääränä ole viedä heiltä tuhkiakin pesästä. Päinvastoin: säällinen elämä pienellä luonnonvarojen kulutuksella on tehtävä mahdolliseksi kaikille, ei vain varakkaille tai tiettyjen alueiden asukkaille. Siksi se on kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen projekti.

*

Elämäntapakokeiluilla, vaihtoehtoisen talouden hankkeilla ja yksilöiden esimerkeillä on vaikutusta tällaisessa siirtymässä, kuten on edistyksellisillä yrityksillä ja muilla instituutioilla – esimerkiksi julkiset hankinnat voivat olla tehokas tapa kannustaa kestävämpään ruoantuotantoon ja ruokavalioon. ”Symboliset teot” voivat olla hyvin konkreettisia, jos ne kannustavat ja luovat yhteisöllistä toimintaa.

Erilaiset yhteisömuodot asukasyhteisöistä osuuskuntiin, ammattiliittoihin, kansalaisjärjestöihin, harrastuspiireihin ja kansanliikkeisiin ovatkin välittävä tekijä, joka unohtuu helposti puhuttaessa yksilön ja rakenteiden välisestä erosta ympäristökysymyksissä. Poliittiset ja taloudelliset rakenteet eivät muutu ilman poliittista joukkovoimaa, ja ihmiset ovat voimakkaampia liittyessään yhteisöiksi. Nuorten ilmastolakko  osoittaa, miten joukkovoimaa voi syntyä yllättäenkin, ”tyhjästä”.

Kuten sanottua, pysyvän joukkovoiman syntyminen kestävien elämäntapojen puolesta on kuitenkin mahdollista vain, jos aineellisen kulutuksen vähentäminen yhdistetään tasa-arvoon. Jos kulutusta leikataan vain tekemällä kalliimpia sellaisista asioista, jotka ovat ihmisille välttämättömiä tai kulttuurisesti vielä tärkeitä, vastareaktiot ovat voimakkaita. Ei pidä olla naiivi: joissakin asioissa siirtymä voi olla hyvin vaikeakin saada aikaan tasa-arvoisesti, ja silloin tarvitaan kompensaatioita. Monissa maissa puhutaan nyt paljon oikeudenmukaisesta siirtymästä esimerkiksi silloin, kun joidenkin elinkeinojen häviäminen luo tarvetta uudelleenkouluttautumiselle ja uusien elinkeinojen tukemiselle.

Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.