15.9.2022
Uutiskirje 9/2022 – tervetuloa BIOS-festivaaleille! Tervetuloa lukemaan syyskuun uutiskirjettä: kutsumme lukijat BIOS-festivaaleille 12.–13.10!

Tervetuloa lukemaan syyskuun uutiskirjettä: kutsumme lukijat BIOS-festivaaleille 12.–13.10!

Syyskuun uutiskirje poikkeaa totutusta mallista, sillä lokakuussa siintää edessä ensimmäinen BIOS-festivaali. (Mikäli tutustuit uutiskirjeeseen ensimmäisen kerran verkkosivustomme kautta, kirjeen voi tilata täältä).

Helsingissä, Valkoisessa salissa Senaatintorin kupeessa (Aleksanterinkatu 16–18), järjestetään 12.-13.10. tiedettä ja taidetta ainutlaatuisesti yhdistävä tapahtuma. BIOS kutsuu uutiskirjeen lukijat mukaan! Festivaalin sivusto löytyy osoitteesta festivaali.bios.fi

BIOS-festivaali

BIOS-festivaali

Kaksipäiväinen BIOS-festivaali 12.-13.10. on ilmainen, mutta osallistujien on varattava etukäteen itselleen maksuton yhden tai kahden päivän lippu. Lippuvarauksen voi tehdä festivaalin sivustolla, ja sieltä saa tapahtuman lähestyessä päivittyvää tietoa ohjelmasta. Tiedotamme tapahtumasta myös Facebook-sivullamme sekä Twitterissä.

Festivaalin käynnistää keskiviikkoiltana 12.10. ekologisen jälleenrakennuksen ympärille rakentuva konsertti. Spoken word -henkisessä kokonaisuudessa yhdistyvät jazz, näyttelijäntaide ja yhteiskunnallinen ajattelu. Timo Lassy ja Teppo Mäkynen soittavat musiikkia kehutulta yhteisalbumiltaan ja Minttu Mustakallio esittää dramatisoituja osuuksia ekologisen jälleenrakennuksen aloitteesta, jonka BIOS julkaisi vuonna 2019. Esityksen on rakentanut ohjaaja-dramaturgi Tuomas Rinta-Panttila. Sen aiempi versio nähtiin viime vuoden Jyväskylän kesässä – tuolloin järjestettiin myös ekologista jälleenrakennusta käsittelevä keskustelutilaisuus, jonka alusti BIOS-tutkija Paavo Järvensivu (tallenteen voi katsoa täällä).

Toisena festivaalipäivänä, torstaina 13.10. jatketaan monipolvisella esitelmä- ja keskustelutilaisuudella, jota rikastavat Timo Lassyn välisoitot. Tilaisuudessa luodaan katse mullistuneeseen maailmantilanteeseen ja tulevaisuuteen sekä pohditaan, miten Suomen tulisi tässä tilanteessa toimia. Miten ekologisen jälleenrakennuksen ja siirtymäpolitiikan aloitteemme asettuvat tähän uuteen aikaan?

Historian murroskohdassa 

Torstain festivaalipäivän keskusteluja pohjustaa BIOS-tutkija Ville Lähteen puheenvuoro “Maailman tila ja Suomi”. Se pohjautuu hänen tuoreeseen BIOS-blogissa julkaistuun esseeseensä “Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka”. Siinä hän tarkastelee nykyistä “monikriisien” aikaa kahden vallitsevan historiakäsityksen valossa: yhtäältä sitkeä usko lineaariseen edistykseen, toisaalta kehämäinen käsitys historian kultakausien ja romahdusten vaihtelusta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tehnyt tällaisen sivilisaatiotason näkymän yhä akuutimmaksi. Millaista historiakäsitystä ja sivilisaationäkymää tarvitaan, että voidaan välttää valinta kahden mahdottoman vision väliltä?

“Ehkä aikakauden suuren kysymyksen voi asettaa näin: keillä on kykyä ajatella ja puhua maailmasta sivilisaation tasolla? Kiina esimerkiksi on toiminut näin eksplisiittisesti jo pitkään, Venäjä kulkee päätä pahkaa omanlaiseensa sivilisaatiopolitiikkaan, ja äärioikeisto ympäri maailman mobilisoi samankaltaisia ajatuksia. Tällaiselle ei ole vastustuskykyä, jos eletään ohimenevän poikkeustilan ja normaaliin paluun mielikuvastossa. Murtumien lietsojia vastaan on voitava asettaa jotain muuta kuin vain lineaarinen ja kestämättömäksi osoittautunut business as usual. Tarvitaan sivilisaation ja historian näkökulma, joka ohittaa elämän materiaalisista ja ekologisista reunaehdoista vieraantuneet kuvitelmat, joissa historia kulkee valmiiksi oletettujen kaarien mukaisesti. Vieraantuneessa ajattelussa kun maailmalla ei ole väliä, ei merkitystä.”

Miksi tarvitaan suunnittelua?

Päivä jatkuu BIOS-tutkija Paavo Järvensivun esityksellä “Teollisen murroksen tiedevetoinen suunnittelu” ja sen jälkeisillä kommenttipuheenvuoroilla kansallisilta tiedepaneeleilta. Festivaalin alla olemme julkaisseet vapaasti ladattavissa olevan ideapaperin, jossa käymme läpi teollisen murroksen suunnittelun teemaa. Näin festivaalin osallistujat voivat tutustua päivän keskustelujen teemoihin jo etukäteen. Miten teemme Suomessa mahdolliset ja houkuttelevat, kestävään talouteen johtavat konkreettiset tulevaisuuspolut näkyviksi?

BIOS on työstänyt teollisen murroksen suunnittelun kysymyksiä jo pitkään – teollinen murros on konkreettinen esimerkki siitä, mitä siirtymäpolitiikka edellyttää ja tarkoittaa Suomessa. Keskitämme näkökulman teollisuuteen, koska teollisuudenalat ovat niin energeettisesti kuin materiaalisesti yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ytimessä. Ekologinen siirtymä ei onnistu ilman eri alojen koordinointia ja suunnittelua, kuten totesimme kaksi vuotta sitten analysoidessamme suomalaisten teollisuudenalojen tiekarttaprosessia. BIOS-tutkijat ovat työstäneet teemaa sittemmin mm. Sitralle tuotetussa selvityksessä reilun ja kestävän talouden aloitteista sekä Venla Lankisen ja Paavo Järvensivun tuoreessa artikkelissa “Missiolähtöisyys Suomessa”.

Järvensivun esityksen ja tieteellisten kommenttien jälkeen keskustelua jatketaan politiikkapaneelissa “Määrätietoinen siirtymäpolitiikka ja teollisen murroksen suunnittelu seuraavassa hallitusohjelmassa”. Tieto suurimpien puolueiden panelisteista päivittyy tapahtuman lähestyessä festivaalisivustolle.

Tapahtuman kolmannesta keskusteluosiosta vastaa Demos Helsinki. Kotimaisille teollisen murroksen ja siirtymäpolitiikan pohdinnoille tuodaan kansainvälistä kaikupohjaa ulkomaisten vieraiden voimin. Millaisia muita siirtymäpolitiikan suunnittelun hankkeita on maailmalla vireillä tai käynnissä, ja mitä niistä voidaan oppia? Tieto vieraista tarkentuu festivaalisivustolle lähiaikoina.

Jokaiseen kolmeen osioon on varattu tilaa yleisökysymyksille.

Talvi on tulossa

Festivaalipäivän neljännessä pääosiossa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas luo ennakoivan katseen käynnissä olevaan energiakriisiin ja taloudelliseen kehitykseen puheenvuorossaan “Kohti kiristyvää talvea”.

Kuten BIOS-tutkimusyksikön toimintaa seuranneet ovat varmasti huomanneet, Ahokas on kommentoinut tätä kehitystä erittäin aktiivisesti. Erikseen on nostettava esiin hänen huhtikuinen kirjoituksensa “Venäjän energia ja makrotaloudelliset laskelmat”, joka kritisoi kaukonäköisesti ongelmallisia talousarvioita, joiden mukaan energiakriisin vaikutukset jäisivät vähäisiksi. Hänen ajankohtaista kommentointiaan on koottu aiempiin uutiskirjeisiin huhtikuussa ja kesäkuussa.

Tuoreemmin Ahokkaan analyyseihin on voinut tutustua mm. Seurassa, Kansan Uutisissa, Ylen uutisissa, Suomen Kuvalehdessä, Iltalehdessä ja Hufvudstadsbladetissa#neuvottelija-podcastissa Jussi keskusteli tutkija Antti Ronkaisen kanssa inflaatiosta, keskuspankkikapitalismista, Björn Wahlroosista ja Olli Rehnistä. Suosittelemme myös lämpimästi Inderes-podcastin pitkää jaksoa, jossa Jussi kertoo perusteellisesti, mitä “keskuspankkikapitalismi” tarkoittaa. Ja tietysti hänen samannimistä uutiskirjettään kannattaa seurata!

Päivän päättää BIOS-tutkijoiden yhteenveto, jonka jälkeen avaamme vielä tilan yleisökysymyksille ja -keskustelulle. Tervetuloa!

Muuta BIOS-toimintaa

Metsäpodcast jatkui politiikkakeskusteluilla

Syksyn toinen päätapahtuma oli perjantaina 9.9. järjestetty metsäkeskustelujen päivä, joka pohjasi Antti Majavan luotsaamaan kymmenosaiseen metsäpodcastien sarjaan. Ensimmäisessä keskustelussa mukana olivat poliitikkovieraina Mauri Pekkarinen (KESK), Sirpa Pietikäinen (KOK) ja Nils Torvalds (RKP) sekä tieteen edustajana Lukesta Jyri Maunuksela. Toinen keskustelu järjestettiin Helsingissä Eruooppasalissa. Poliitikkovieraina olivat Miapetra Kumpula-Natri (SDP), Ville Niinistö (VIHR) ja videokommentilla Silvia Modig (VAS) sekä tieteen edustajana Syken professori Jyri Seppälä. Tapahtuman keskustelut julkaistaan pian podcast-muodossa osana yllä mainittua sarjaa!

Tieteellisiä julkaisuja

Ville Lähteen tieteellinen artikkeli “The Appeal of Environmental Master Metrics” julkaistiin pohjoismaisessa filosofian journaalissa SATS. Artikkelissa Lähde jatkaa työtään erilaisten ympäristömittarien kriittistä analyysin parissa – BIOS-blogissa esimerkiksi saatiin aikanaan lukea esitys “ekologisen jalanjäljen” ongelmista ja biodiversiteetin mittaamisen problematiikasta. Artikkelissa hän kritisoi yhteismitattomien ongelmien “aggregointia” yhden mittarin alle, puntaroi tätä painottavia tiedonintressejä ja hakee toisenlaista suuntaa.

BIOS-tutkija ja Helsusin apulaisprofessori Jussi T. Eronen oli mukana kirjoittamassa Nature Communications -lehdessä ilmestynyttä artikkelia “Late quaternary biotic homogenization of North American mammalian faunas”. Häntä myös haastateltiin tieteellisenä asiantuntijana Ylen laajaan artikkeliin ja sen rinnakkaisartikkeliin, jotka käsittelivät luonnon monimuotoisuutta ja kuudetta sukupuuttoaaltoa.

“Luonnon resurssien saatavuus vähenee niin monella tasolla, ettei sitä pysty edes vielä hahmottamaan. Ihmiskunta on rakennettu luonnon resursseille. Jos ne katoavat, niitä on vaikea korvata.”

Muuta

Paavo Järvensivu piti Tulevaisuuskoulussa esitelmän “Kohti työn tulevaisuutta”.

Karoliina Lummaa ja Ville Lähde kirjoittivat Koneen Säätiön blogiin huhtikuussa järjestämästämme tilaisuudesta “Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella”.

Ville Lähde osallistui Fingon Ruokaturvaryhmän kannanoton “Globaali ruokakriisi vaatii kestäviä ratkaisuja” laatimiseen.

Lopuksi

Syksyn lukuvinkkeinä suosittelemme kolmea Helsingin Sanomien artikkelia Euroopan helleaalloista, Saksan jokien kuivumisesta ja metsittämisen ongelmista. Janne M. Korhosen blogikirjoitus sähkön hintakriisistä oli arvokas puheenvuoro – hänen blogiaan kannattaa muutenkin seurata! Mikko Pelttari kirjoitti Yliopisto-lehteen hienon esseen tutkijoiden yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta (ks. myös tämä Guardianin artikkeli aiheesta). Tuukka Tomperin ja Sonja Helkalan artikkeli demokratiakasvatuksesta on niin ikään olennaista luettavaa myös tieteen vaikuttavuuden näkökulmasta.

Suosittelemme myös tätä Afrikan ruokakriisiä käsittelevää Yle-juttua. Kiitokset Suomen Kuvalehdelle hienon konttiliikennettä käsittelevän artikkelin avoimesta julkaisusta.

Ja onneksi olkoon kymmenvuotiaalle Politiikasta-lehdelle!

7.9.2022
Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka Koronapandemia, ennakoitua nopeammat ja vakavammat ympäristökriisin vaikutukset sekä Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat ajaneet meidät maailmanhistoriallisten murtumien keskelle. Fossiilitalous on kriisissä, pahimmin sen syntykodissa Euroopassa. Kiinan asema maailmassa mullistuu. Maailmanlaajuinen erikoistumiseen, tehokkaisiin kulkuyhteyksiin ja nopeisiin toimitusaikoihin nojannut kaupankäynnin verkosto on melkoisessa sotkussa – Evergreen-laivan jumittuminen Suezin kanavaan oli näkyvä esimerkki verkoston haavoittuvuudesta, mutta pandemia paljasti ongelmien […]

Koronapandemia, ennakoitua nopeammat ja vakavammat ympäristökriisin vaikutukset sekä Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat ajaneet meidät maailmanhistoriallisten murtumien keskelle. Fossiilitalous on kriisissä, pahimmin sen syntykodissa Euroopassa. Kiinan asema maailmassa mullistuu. Maailmanlaajuinen erikoistumiseen, tehokkaisiin kulkuyhteyksiin ja nopeisiin toimitusaikoihin nojannut kaupankäynnin verkosto on melkoisessa sotkussa – Evergreen-laivan jumittuminen Suezin kanavaan oli näkyvä esimerkki verkoston haavoittuvuudesta, mutta pandemia paljasti ongelmien systeemisen luonteen. Globaali ruokajärjestelmien verkoston haavoittuvuus on niin ikään käynyt ilmeiseksi muillekin kuin asiaa tutkineille. Tilanne oli heikentynyt jo vuosikausia ympäristöongelmien ja lukuisten konfliktien vuoksi, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen seuraukset – etenkin energian ja lannoitteiden hintojen nousu ja toimitusvaikeudet yhteydessä samanaikaisiin laajoihin sään ääri-ilmiöihin – ovat laukaisseet akuutin ruokakriisin yhtäaikaisesti lukuisilla alueilla. Sota Ukrainassa uhkaa myös kansainvälisen ilmastopolitiikan (jo valmiiksi riittämättömiä) saavutuksia, kun useat maat käynnistävät uudelleen vanhoja fossiilisia laitoksiaan. Uusi historiallinen aikakausi orastaa, mutta millaisena? Asian hahmottamista voi auttaa, jos tarkastelemme nykytilannetta historiakäsitysten törmäyksenä.

Taloushistorioitsija Adam Tooze on tehnyt viime aikoina tunnetuksi “monikriisin” (polycrisis) käsitettä, ja nykyisessä maailmantilanteessa käsite saa lihaa luidensa päälle. Monikriisi ei tarkoita vain erilaisten ongelmien luettelointia vaan tilannetta, jossa useat kriisit osuvat samaan hetkeen ja kytkeytyvät yhteen vahvistaen toisiaan. Ympäristötutkimuksessa, etenkin ympäristöturvallisuuden näkökulmasta, tällaisista tilanteista on varoitettu jo pitkään. Ympäristökriisi ei yksioikoisesti korosta “pehmeitä” turvallisuusnäkökohtia perinteisten “kovien” sijaan, vaan nimenomaan ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen niukkuuden, ruokakriisien, biodiversiteetin kadon ja muiden ympäristömuutosten oloissa yhteiskunnalliset jännitteet ja konfliktit korostuvat – niitä vain ei voida torjua eikä ratkaista pelkästään perinteisillä “kovilla” keinoilla. 

Monikriisi myös vetää maton alta sellaiselta ajattelutavalta, jossa tämän maailmanajan suuria ongelmia voidaan tarkastella erillisinä haasteina ja pyrkiä niiden hillittyyn ja verkkaiseen muutokseen “siirtymävaiheiden” kautta (näin Euroopassa suhtauduttiin maakaasuun pitkään). Tällaisessa ajattelussa siirtymän voidaan ajatella tapahtuvan vailla merkittäviä yhteiskunnallisia konflikteja, laittamalla vain mahdolliset ratkaisukeinot kilpailemaan enemmän tai vähemmän reiluilla markkinoilla. On energiasiirtymä täällä, ruokatransitio tuolla, liikenteen muodonmuutos toisaalla, vailla kokonaiskuvan ja koordinaation tarvetta. Erilliset innovaatiot tehostavat toimintaa siellä täällä, ja muutos tapahtuu kuin itsestään, kunhan sitä ei liikaa häiritä politiikalla. Suuntaa saa antaa, sorkkia ei.

Mutta kun sodan ja pandemian kaltaiset “historian katalyytit” räjäyttävät näennäisesti erillisten ilmiöiden kytkökset näkyviin, paljastuu, miten totutut toimintatavat eivät olekaan enää elinkelpoisia uudessa maailmantilanteessa. Monikriisi osoittaa systeemitason ongelmia yhteiskunnissa, niiden resurssiperustassa ja luontosuhteissa. Kun perityn tilanteen ongelmat paljastuvat perinpohjaisesti, systeemisen muutoksen välttämättömyys on ilmeinen. Ja kun ongelmat ovat nivoutuneita monimutkaisesti yhteen, yhteiskunnan instituutioiden ja infrastruktuurin perustaa myöten, ratkaisuiltakin vaadittaisiin yhteen kytkeytymistä, koordinaatiota, suunnitelmallisuutta. Historian murroskohdassa tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on välttämätöntä.

Valitettavasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että Euroopassa eletään voittopuolisesti edelleen poikkeustilan ja normaaliin palaamisen tunnelmissa. Energia- ja ruokakriisien synty ja syyt paikannetaan niin voimakkaasti Venäjän hyökkäykseen, että muista taustatekijöistä muistuttaminen voi vaikuttaa jopa epäilyttävältä. On täysin totta, että juuri tällaista tilannetta ei olisi syntynyt ilman sotaa. Mutta on yhtä totta, että tällainen monikriisi ei olisi mahdollinen ilman niitä riippuvaisuuksia ja haavoittuvaisuuksia, jotka ovat nyt muuttuneet akuuteiksi. Jotain tällaista oli tuloillaan, ja siitä oli varoitettu vuosikausia. 

Monikriisin toteutuva muoto on väistämättä etukäteen tuntematon, hetken tekijöiden muovaama. Siksi tarkka ennustaminen on mahdotonta, tai pikemmin liian voimakas ennusteisiin nojaaminen voi olla vaarallista, kun maailma väistämättä yllättää. Sen sijaan tarvitaan ennakointia. Yhtäältä ennakointi on ymmärryksen tasapainoilua hahmottaen sen, mitkä suuret kehityskulut vaikuttavat todennäköisimmiltä (esimerkiksi ilmastonmuutoksen eteneminen, luonnonvarojen riittävyys) sekä sen, missä potentiaaliset yllätykset, haavoittuvuudet ja vaaralliset “dominovaikutukset” piilevät. Toisaalta ennakointi on konkreettista valmistautumista ja suunnitelmien luomista, ikään kuin etukäteen sopeutumista muutokseen. Monikriisin oloissa kun suunnitelmallisuus ei voi olla tulevaisuuden tiukkaan kontrolliin pyrkivää “suunnitelmataloutta” tai “komentotaloutta”. Sen sijaan pitää ennakoida tulevia kehityksen päälinjoja jättäen kuitenkin koko ajan mahdollisuuksia sopeutumiseen ja itsen muokkaamiseen. Tämä aika vaatii siis uudenlaista politiikkaa.

Julkisessa keskustelussa kuitenkin ollaan kiinnostuneempia ennustamisesta: kuka veikkaa paremmin sodan, pandemian, inflaation tai muun akuutin tekijän kulun lyhyellä aikavälillä? Monikriisille luontaisen ennustamattomuuden sekä lyhyen ja pitkän aikavälin muutosten yhteennivoutumisen keskellä tämä painotus heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Hetkellisten häiriöiden taustalla kun on rakenteellisia vikoja, ja niihin pitäisi kyetä tarttumaan etukäteen, ennakoiden – vain näin voidaan vähentää haavoittuvuutta ja laajentaa toiminnan mahdollisuuksia, kun tilanne muuttuu akuutiksi. Tapa, jolla Euroopan energiatalous yllätettiin “housut nilkoissa” sodan tullen, kertoo täysin päinvastaisesta ennakointivapaasta toiminnasta. Mikäli tähän historian murtumakohtaan suhtaudutaan ohimenevänä poikkeuksena, jonka jälkeen palataan vanhoille verkkaisen muutoksen urille, kohdataan varmasti vielä kurjempia yllätyksiä.

Sitkeä edistysusko, “kaupunki kukkulalla”

Nykyisen maailmanhistoriallisen murtuman rajuutta ja peruuttamattomuutta ei kuitenkaan ole sisäistetty alkuunkaan. Vallitseva ajatus Euroopassa on suunnilleen, että kunhan sota voitetaan (tarkoittaa se sitten Venäjän pakottamista rauhanneuvotteluihin tai sen nykyhallinnon sortumista), päästään jatkamaan entiseen malliin – muuttumaan kyllä mutta pysymään pohjimmiltaan samana. 

Vihreä siirtymä ei näin nähtynä (uusiutuva energia, kasvispainotteinen ruoka, kiertotalous) ole yhteiskunnallinen murros vaan kasvojenkohotus. Sotaa ja pandemiaa edeltäneessä kehitysmallissa ei nähdä vieläkään perusteellisempaa ongelmaa: kunhan kehitys kehittyy, saadaan ilmastonmuutos kuriin, kaikki muutkin ympäristöongelmat irtikytkettyä kasvusta, nälkäiset ruokittua ja nykymuotoinen elämäntapa turvattua (ainakin vauraimmissa maissa). Kriisit eivät ole perustavanlaatuinen haaste tälle mallille: ajatellaan, että parhaimmillaan ne jopa kiihdyttävät muutosta, kun vaikkapa sodan aikana rahaa laitetaan aiempaa enemmän energiasiirtymään. Tosin tällä hetkellä näyttää siltä, että houkutus palata entiselle fossiiliselle uralle on suuri – käytännössä tämä tarkoittaa päästövähennysten takapakkia ainakin väliaikaisesti, kun vanhojen voimaloiden käyttöikää pidennetään ja reservejä otetaan käyttöön. Pidempiaikaiseksi takapakki muuttuu, jos rakennetaan uutta fossiilista infrastruktuuria, puhumattakaan kansainvälisen ympäristöpolitiikan sakkaamisesta, etenkin jos Yhdysvaltain ja Kiinan kylmä sota lämpenee entisestään.

Globaalin erikoistumisen, tiiviin kaupankäynnin ja fossiilitalouden mallia noudattavan tehostumisen siunauksellisuus sinnittelevät kehityksen perusoletuksina. Joissain maailmantalouden riippuvuuksissa on kyllä alettu nähdä ongelmia – pääasiassa tietysti Venäjän suhteen, mutta myös esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa. Vielä ei ole kuitenkaan perinpohjaisesti pohdittu, mitä nykyisenkaltaisen tiiviin riippuvaisuuden purkautuminen tai rakenteen perustavanlaatuinen muutos tarkoittaisi materiaalisesti ja poliittisesti. Pienempi, hajautetumpi, säästeliäämpi ja paikallisempi tulkitaan edelleen paluuksi menneisyyteen. Ne ovat mielikuvissa synonyymejä nurkkakuntaisuudelle, takapajuisuudelle ja kehittymättömyydelle. 

Usko kehityksen ja edistyksen lineaarisuuteen, etenemiseen vääjäämättömästi, on syvässä. Toki kehityksen tiellä nähdään kuoppia: sotien ja pandemioiden lisäksi talous etenee nousu- ja laskukausien sykleinä. Markkinoiden “luova tuho” siivoaa pois kelvottomat ratkaisut, kun pienet romahdukset puhaltavat pelin poikki välillä. Näköpiirissä siintää kuitenkin aina “kaupunki kukkulalla”, kasvavaa vaurautta ja hyvinvointia yhä suuremmalle määrälle ihmisiä, kunhan vaikeiden aikojen jälkeen jaksetaan punnertaa ylös ja eteenpäin.

Tällaisen tulevaisuuden näkeminen vääjäämättömänä on vaarallista, kun edessä siintää todellinen tyytymättömyyden talvi nykyisten energia- ja ruokajärjestelmien kriisiytyessä. Erityisen petollista on, jos vapauden ja demokratian kaltaisten arvojen nähdään olevan kohtalonyhteydessä vallitsevaan kehitysmalliin. Jos nähdään, että ne voidaan toteuttaa vain pitämällä kiinni fossiilitalouden luomasta energian ja luonnonvarojen mittavan kulutuksen luomasta hyvinvoinnista, miten niiden käy akuutissa monikriisissä? Entä kun fossiilisten polttoaineiden tarjoamaa energiatalouden mittakaavaa ei voidakaan korvata? Entä jos vihreät siirtymät edellyttävätkin myös vaikeuksien sietämistä? 

Onko silloin vaihtoehtona vain puskea ja “kiihdyttää” läpi edessä siintävän kriisin, jonkinlaisen teknologisen utopian voimalla? Mitä tapahtuu, jos tai kun yhä useammat ihmiset menettävät uskonsa tähän? Mitä tarjotaan tilalle? Nimittäin jos demokratia, vapaus ja tasa-arvoisuus on kammitsoitu nykyiseen kehitysuskoon ja materiaalisen kulutuksen kasvun malliin, niitä on luontevaa vastustaa toisenlaisesta historiakäsityksestä ponnistaen – sellaisesta, jonka merkitystä ja vaaroja on viime vuosina pohdittu aivan liian vähän.

Murtumien lietsojat, “ohimenevät kultakaudet”

Nykymaailmassa monet tahot näyttävät toimivan vallan erilaisella historiakäsityksellä. Lineaarisen edistyksen mallin sijaan ne nojaavat kehämäisempään näkymään, jossa historia ei ole kohti edistystä vievä virta. Se on kultakausien ja suurten romahdusten vaihtelua, sivilisaation ja barbarian vuoropeliä, jossa toimijana ei ole edistyvä ihmiskunta vaan toisiaan vastaan taistelevat kansakunnat, rodut tai “sivilisaatiot”. Romahdukset eivät ole pohjimmiltaan hyödyllisiä notkahduksia kehityksen uralla, vaan ne pyyhkivät pöydän puhtaaksi ja antavat vahvoille ja armoitetuille mahdollisuuden rakentaa uudelleen. Ne eivät ole vahinkoja tai onnettomuuksia vaan suorastaan historian luonnonlaki. Kansakunnalle romahdus voi olla jopa tervehdyttävä, jos se palauttaa perusarvoihin ja syrjäyttää epäterveet ja korruptoituneet. Tämänkaltaiseen maailmankuvaan nojaavat monet etnonationalistit ja muilta perustoilta demokraattisia ihanteita vastustavat liikkeet. 

Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei voida tietenkään suoraan palauttaa tällaiseen näkemykseen. Minkään yksittäisen valtion toiminnan taustalla ei liene koskaan yhtä motiivia, ei edes autoritäärisen johtajan, vaan sisäisillä valtakamppailuilla, virheellisillä taustatiedoilla, strategisilla kömmähdyksillä ynnä muulla sellaisella on oma roolinsa. Voi kuitenkin olla avartavaa tarkastella Venäjän toimintaa myös tällaisesta historiallisesta näkökulmasta. Nyt se hahmotetaan lähinnä irrationaalisena sekoiluna, itsetarkoituksellisena julmuutena tai epäonnistuneena taktiikkana – jolloin taktiikkana olisi ollut, että onnistuneen “salamasodan” myötä Ukrainan valtauksesta olisi tullut fait accompli, johon “länsi” olisi hiljalleen joutunut sopeutumaan. Epäonnistumisen jälkeen sodan jatkaminen nähdään kollektiivisena mielipuolisuutena, taisteluna tutkainta vastaan, koska lopulta Venäjä häviää tavalla tai toisella. Edistyksen historiallista voimaa vastaan ei ole kamppaileminen.

Jos historiakäsitys ei kuitenkaan ole nätin lineaarinen, sodan voi nähdä osana brutaalia sivilisaatiotason politiikkaa, joka kurkottaa vuosikymmenten päähän. Suuret maailmanhistorialliset romahdukset nähdään suorastaan vääjäämättöminä ja jopa siunauksellisina, joten niiden vältteleminen ei ole mahdollista tai mielekästä. Tärkeintä on suojella omaa kansakuntaa tai sen konstruktiota (“Äiti Venäjää” tai muuta sellaista) historian kuohuissa ja luovia kohti seuraavaa kultaista kautta. Tällainen ajattelutapa voi olla jopa luontevaa, jos omassa maassa on historiallisia kokemuksia yhteiskunnan romahduksesta, ja niihin liittyviä kaunoja ja traumoja voidaan mobilisoida. “Seuraavaksi on meidän vuoromme.”

Tällaisen maailmankuvan sisäiseen rationaalisuuteen kuuluu oletus, että vallitseva globaali “liberaali” maailmanjärjestys ja etenkin “läntiset” vauraat yhteiskunnat eivät pysty selviämään moisista historian murroskohdista. Niiden kansalaiset ovat liian mukavuudenhaluisia ja haluttomia luopumaan omista saavutetuista eduistaan, ja niiden moniääninen poliittinen kulttuuri ei kykene reagoimaan tällaisiin haasteisiin. Ne joko sortuvat tai kääntyvät autoritääriselle ja vierasvihamieliselle uralle. Ja tällöin murtumien lietsoja on voittanut, vaikka olisikin näennäisesti hävinnyt sotilaallisesti tai poliittisesti.

Tällaisesta vinkkelistä maailmanhistoriallisen murtuman tietoinen edistäminen voi näyttää omanlaiseltaan kaukonäköisyydeltä. Vaikka sota hävittäisiinkin, voidaan silti uskoa, että oma kansakunta selviää voittajana esimerkiksi ilmasto- ja ruokakriiseistä, joita sodan voimalla ajettiin akuuteiksi. Karumpaan tulevaisuuteen varaudutaan kahmimalla resursseja, rakentamalla omavaraisuutta ja luomalla strategisia liittolaisuuksia muihin maihin, jotka kokevat olevansa tai konkreettisesti ovat altavastaajina tai syrjäytettyjä nykyisessä kehitysmallissa. Venäjän kaltaisessa yhteiskunnassa on myös mahdollista ajatella, että oma keskiluokka voi hyvin romuttua kriisin aikana – kansalaisyhteiskunnan perustan tuhoaminen vuosikymmenten aikana on käytännössä eliminoinut keskiluokan onnistuneen kapinan mahdollisuudet ja siten lieventänyt pakkoa pitää se tyytyväisenä. Jotain muuta voidaan rakentaa tilalle, kun aallonpohjasta on selvitty. 

Tietysti tällainen ajattelutapa on paitsi julmaa myös harhaista lukuisin tavoin. Ekologisten kriisien syvyyttä ei hahmoteta laisinkaan: kukaan ei selviä kunnialla maailmassa, jossa ilmasto lämpenee useita asteita ja elonkirjo rapautuu yhä syvemmin. Säällisen ihmiselämän ekologiset reunaehdot romuttuvat. Ylipäätään tällaisessa ajattelutavassa usko kykyyn kontrolloida omaa kohtaloaan on täysin ylimitoitettu. 

Harhaisuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei tällaista ajatusta voi ottaa joku tosissaan ja elää ja toimia sen mukaisesti. On houkutteleva ajatus, että historiallisen altavastaajan asemasta voisi murtautua voittajaksi, vaikka sitten katastrofeja lietsomalla. 

Irti ruton ja koleran välisestä valinnasta

Harhaisuudesta huolimatta murtumien politiikka on aito ja vakava haaste. Kukaan ei todellakaan osaa vielä vastata kysymykseen, kuinka hyvin esimerkiksi eurooppalaiset yhteiskunnat kestävät sodan luomaa painetta, jos se kestää vielä kauan – laajemmasta monikriisistä puhumattakaan. Nykyiset energiakriisit ja hintapiikit voivat olla vasta alkusoittoa sille, miten syvällisesti arkielämä vielä mullistuu vauraissakin yhteiskunnissa, ja paljon nopeammin kuin kukaan osaisi ennakoida. Seuraava talvi voi olla karu, eikä keväällä välttämättä helpota. Jos säännöllisistä mullistuksista tulee elämän normaali tila, miten kansalaiset sietävät sitä?

Toki Eurooppa voi löytää vastustus- ja sopeutumiskykyä synkeällä tavalla: linnoittautumalla joko yhtenäisesti tai hajaantuneemmin kansakuntina, pyrkimällä pitämään kiinni omasta hyvinvoinnistaan muiden kustannuksella. Juuri tällä tavalla monet etnonationalistiset tai äärioikeistolaiset tahot pyrkivät mobilisoimaan nykyistä kriisiä, kuten ne ovat yhä enemmän yrittäneet ottaa haltuun esimerkiksi ilmastokriisiä: edessä on vääjäämätön synkkä maailmankausi, josta meidän on mahdollista selviytyä, mutta kaikkien ei. 

Jos aiemmin mainittu ympäristöturvallisuuden näkökulma korostaa solidaarisuuden ja keskinäisriippuvuuden merkitystä, tällainen monikriisin “turvallistaminen” peräänkuuluttaa valistunutta itsekkyyttä. (Toisin sanoen “turvallistaa” voi monin eri tavoin – “turvallistamisella” ei ole vääjäämätöntä muotoa.) Ja valitettavasti itsekäs tulkinta on osoittautunut hyvin vetoavaksi. Jos uskotellaan, että omasta aineellisesta hyvinvoinnista ja arkiturvallisuudesta pystytään pitämään kiinni, on helppo luopua monista sivistyksellisistä ja moraalisista arvostuksista. On mahdollista tyytyä linnoittautuneeseen vaurauteen ja vakauteen kriisien runtelemassa maailmassa. Muille käy miten käy.

Ehkä aikakauden suuren kysymyksen voi asettaa näin: keillä on kykyä ajatella ja puhua maailmasta sivilisaation tasolla? Kiina esimerkiksi on toiminut näin eksplisiittisesti jo pitkään, Venäjä kulkee päätä pahkaa omanlaiseensa sivilisaatiopolitiikkaan, ja äärioikeisto ympäri maailman mobilisoi samankaltaisia ajatuksia. Tällaiselle ei ole vastustuskykyä, jos eletään ohimenevän poikkeustilan ja normaaliin paluun mielikuvastossa. Murtumien lietsojia vastaan on voitava asettaa jotain muuta kuin vain lineaarinen ja kestämättömäksi osoittautunut business as usual. Tarvitaan sivilisaation ja historian näkökulma, joka ohittaa elämän materiaalisista ja ekologisista reunaehdoista vieraantuneet kuvitelmat, joissa historia kulkee valmiiksi oletettujen kaarien mukaisesti. Vieraantuneessa ajattelussa kun maailmalla ei ole väliä, ei merkitystä.

Kriittinen kysymys on, onnistutaanko omaa historiakäsitystä päivittämään niin, että pystytään tähtäämään vuosikymmenien päähän ja ensi vuosisadalle – mutta ei kyynisesti pyrkien selviämään vääjäämättömässä maailmanpalossa vaan toimien niin, että pahin tuho voidaan välttää. Tässä palataan tekstin alussa käsiteltyihin ennakoinnin ja suunnittelun kysymyksiin, joita BIOS-tutkimusyksikössä on puntaroitu ekologisen jälleenrakennuksen käsitteen ympärillä. Kun yhteiskunnallista aineenvaihduntaa ja elämäntapoja täytyy pystyä muuttamaan nopeasti useilla alueilla yhtaikaa, tarvitaan koordinointia ja pitkäjänteisyyttä. On oltava kykyä pitää lyhyen aikavälin reagointi ja pidemmän tähtäimen suunnitelmallisuus mielessä yhtaikaa.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa juuri nyt esimerkiksi sitä, onko eurooppalaisilla yhteiskunnilla kunnollisia valmiuksia luopumiseen ja säännöstelyyn, jos ja kun energeettiset ja aineelliset kriisit kärjistyvät entisestään. Kyetäänkö sellaiseen “sotatalouteen”, joka mahdollistaisi paitsi Ukrainan pitkäaikaisen tukemisen sotatoimissa myös esimerkiksi energiajärjestelmän remontin kriisin aikana ja yhteiskuntien jälleenrakentamisen tuhoisan sodan jälkeen? Pystytäänkö mobilisoimaan ne mittavat voimavarat, jotka tarvittaisiin mahdollisimman nopeaan energiasiirtymään ja ruokajärjestelmien remonttiin? 

Tämän mittakaavan toimista ei vielä ole hajuakaan, ja osin akuutin kriisin hetkellä palataan lyhytnäköisesti vanhoihin toimintatapoihin. “Tämä on vain väliaikaista”, toistellaan, ja luvataan siirtymätoimien jatkumista kriisin väistyttyä. Mutta monikriisi voi muuttua krooniseksi, jolloin luvattua rauhallista hetkeä ei tule. Jokainen fossiilitalouteen ripustautuva “väliaikainen” vuosi tekee tulevaa urakkaa vaikeammaksi, seuraukset kipeämmiksi ja edellä kuvatun itsekkään politiikan houkuttelevammaksi. 

Ja toisaalta kyetäänkö tässä työssä ja ennen kaikkea ruokakriisien torjunnassa sellaiseen globaaliin solidaarisuuteen, joka murtaisi Venäjän ja Kiinan rakentamia koalitioita monien maailman köyhempien maiden kanssa? On helppo turhautua ja tuskastua siihen, miten esimerkiksi Venäjän kertomukset käymästään sodasta löytävät kuulevia korvia maailmalta, ja miten “imperialismin” ja “kolonialismin” vastaisuus nivotaan osaksi noita tarinoita. Syyt tällaiseen ymmärrykseen ovat varmasti moninaisia, osin yksinkertaisen aineellisiakin (tuontiriippuvaisuus), mutta harhaisissakin kertomuksissa voi olla osatotuuksia. Kolonialismin ja imperialismin historia on todellinen ilmiö, ja niiden vaikutusten keskellä miljoonat ihmiset elävät edelleen. Historiallisesti uusiutumattomien luonnonvarojen esikoisoikeus käytettiin perin juurin eriarvoisesti, mikä korostuu fossiilisista luopumisen pakon äärellä. Tämä ei muutu valheeksi sillä, että asiaan vedotaan vilpillisin motiivein ja perusteluin. 

Ja etenkin jos demokratian, tasa-arvon ja vapauden “pakettiratkaisu” yhdistyneenä lineaarisen edistyksen mallin on edelleen vallitseva taustaoletus, on helppo nähdä turhautuminen kaukaiseksi jäävään lupaukseen: “Kaikki tämä tulee teillekin, kunhan kehitys kehittyy ja edistys edistyy.” Tuo lupaus alkaa muuttua yhä ontommaksi olosuhteiden heiketessä, ja sen ylläpitäminen alkaa vaikuttaa valheelta. Jos nykymallisen kehityksen aineelliset ja ekologiset edellytykset ovat uhattuina, pakettiratkaisu tarkoittaa kääntäen sitä, että vapautta ja demokratiaakaan ei voikaan tavoittaa. Silloin synkeätkin vaihtoehdot alkavat houkutella, jos ne lupaavat nykyisille altavastaajille parempaa. Autoritäärisyyden ja epädemokraattisuuden ohella se tarkoittaa esimerkiksi, että omat fossiiliset varat otetaan maksimaalisesti käyttöön, kun kunnollista tukea fossiilivaiheen ylittävään energiasiirtymäänkään ei ole saatu. Murtumien lietsojilla ei ole intressiä moiseen tukeen, koska he uskovat selviävänsä voittajina historian myrskyistä. 

Kivinen tie globaaliin solidaarisuuteen

Ainoa tie ulos tästä “murtumien maailmanpolitiikan koalitiosta” on valmius sellaiseen globaalin eriarvoisuuden vähentämiseen, joka menee avustustoimintaa paljon pidemmälle: luonnonvarojen oikeudenmukaisempaa jakoa, perusteellisesti reilumpaa kauppaa, joka ei pakottaisi köyhempiä yhteiskuntia ekologisesti tuhoisaan toimintaan, ja paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä kehityksen malleja. 

Toisin sanoen, vallitsevasta yhä tiiviimmästä ja kiihtyvämmästä globalisaatiosta olisi luovuttava ja rakennettava uudenlaisia tasavertaisempia yhteyksiä, alueellista omaleimaisuutta ja haavoittuvuutta vähentävää omavaraisuutta, mutta ei kuitenkaan absoluuttista autarkiaa. Sillä vaikka nykyinen fossiiliperustainen globaali yhteenkietoutuminen on tavalla tai toisella tiensä päässä, tilalle ei tarvitse tulla toisistaan irrallisten alueiden mosaiikkia. Yhteistyö voi hakea sellaisia muotoja, joissa pyritään turvaamaan myös vastustus- ja mukautumiskykyä kriisiaikoina. Ruoantuotannon, lääketieteen, tiedonvälityksen ja monien muiden alojen ymmärryksestä ja osaamisesta ei voida pitää kiinni ilman globaalia yhteistyötä. Alueiden radikaali erkaantuminen tarkoittaisi myös tiedon ja osaamisen maailmanpaloa.

Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen. 

Millaisen kuvaston varaan toisenlainen käsitys voisi rakentua? Kaukainen “kaupunki kukkulalla” ja historian kehä ovat voimallisia mielikuvia. Ennakoiva ja suunnitteleva asenne, jota ekologisessa jälleenrakennuksessa tarvitaan, on aktiivista pyrkimystä vaarallisten romahdusten välttämiseen, mutta se on myös jotain muuta kuin lineaarinen näkymä kasvuun ja edistykseen. Se on dynaamista vakautta, elämän edellytysten ja hyvinvoinnin perustan turvaamista maailmassa, jossa on muitakin voimia kuin ihmiset ja kansakunnat. Siitä on vaikeampi luoda mobilisoivaa kuvastoa, mutta sellaista tarvitaan.

Toinen ja kipeämpi vaikeus on, että ajatus globaalista solidaarisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta on yhä heikommissa kantimissa. Niiden mobilisoiva voima on kuihtumassa: niihin viittaaminen vaikuttaa naiivilta haihattelulta, kun suurvaltojen sota on muuttumassa jälleen arkiseksi uhkakuvaksi ja kun äärioikeisto nousee valtaan yhä useammassa maassa. On selvää, että solidaarisuutta tarvitaan kipeästi, mutta on yhtä selvää, että tie on kivinen ja kuoppainen. 

Tämä on kriittinen kysymys myös ekologiselle jälleenrakennukselle historian murtumakohdassa. Miten Suomessa voidaan rakentaa  kohtuulliseen kulutukseen ja kestävään hyvinvointiin perustuvaa yhteiskuntaa, joka ei nojaa elämän edellytysten heikentämiseen muualla? Ja miten tällainen yhteiskunta voi paitsi konkreettisella esimerkillään ja aineellisilla vaikutuksillaan myös poliittisilla toimillaan tukea sellaisia globaaleja suhteita, joita tarvitaan? 

Ehkä ensimmäinen askel voisi olla sen tunnistaminen ja tunnustaminen, että Suomi ja Eurooppa eivät saa olla vain turvaamassa “eurooppalaista sivistystä” tai “eurooppalaista sivilisaatiota”, vaan niiden täytyy turvata ja luoda uudenlaisten globaalien suhteiden edellytyksiä. Yhtäällä se on lujaa vastarintaa autoritäärisyydelle ja pakkovallalle, toisaalla se on kouriintuntuvaa auttamista ja omista eduista luopumista. 

Ville Lähde

6.9.2022
Keskusteluja Suomen metsälinjauksista ja metsäsektorin kehittämisestä pe 9.9. BIOS-tutkimusyksikkö on viime syksystä alkaen toteuttanut yhteensä kymmenen jaksoa sisältävän podcast-sarjan Metsäsektorin ekologinen siirtymä. Olemme kutsuneet keskusteluihin yhteensä 19 metsä-, energia- ja rahoitussektorin sekä vihreän siirtymän johtavaa asiantuntijaa yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja alan yrityksistä.  Sarja huipentuu perjantaina 9.9. 2022 kahteen keskusteluun, joissa suomalaiset europarlamentaarikot kommentoivat sarjan keskeisiä viestejä, vihreän siirtymän metsäsektorille avaamia uusia mahdollisuuksia sekä kansallisia […]

BIOS-tutkimusyksikkö on viime syksystä alkaen toteuttanut yhteensä kymmenen jaksoa sisältävän podcast-sarjan Metsäsektorin ekologinen siirtymä. Olemme kutsuneet keskusteluihin yhteensä 19 metsä-, energia- ja rahoitussektorin sekä vihreän siirtymän johtavaa asiantuntijaa yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja alan yrityksistä. 

Sarja huipentuu perjantaina 9.9. 2022 kahteen keskusteluun, joissa suomalaiset europarlamentaarikot kommentoivat sarjan keskeisiä viestejä, vihreän siirtymän metsäsektorille avaamia uusia mahdollisuuksia sekä kansallisia ja EU-tason metsälinjauksia.

Metsäsektorin muutos 9.9. klo 10.30-11.30

Aamulla 9.9. klo 10:30-11:30 keskustelemassa ovat europarlamentaarikot Mauri Pekkarinen (KESK), Sirpa Pietikäinen (KOK) ja Nils Torvalds (RKP) sekä tieteen edustajana johtava asiantuntija Jyri Maunuksela (LUKE). Keskustelun erityisenä painopisteenä ovat uusien biojalostusteknologioiden potentiaalit sekä yritysten ja julkisen sektorin yhteistyö potentiaalien hyödyntämisessä. Keskustelu lähetetään livestreamina ja tallennetaan podcastina kuunneltavaksi.

Metsäsektorin kestävyys 9.9. klo 15.45-16.45

Iltapäivällä 9.9. klo 15:45-16:45 järjestetään Eurooppasalissa (Malminkatu 16) Helsingissä yleisökeskustelu, johon osallistuvat europarlamentaarikot Miapetra Kumpula-Natri (SDP), Ville Niinistö (VIHR) ja videokommentilla Silvia Modig (VAS) sekä tieteen edustajana Tuotannon ja kulutuksen keskuksen johtaja, professori Jyri Seppälä (SYKE). Keskustelun erityisteemana on metsien käytön sovittaminen ympäristön ja ilmaston kannalta kestäviin raameihin. Yleisö on tervetullut tilaisuuteen klo 15:30 alkaen. Myös tämä keskustelu on nähtävissä livestreamina sekä podcast-tallenteena. 

Moniäänisestä podcastsarjasta voidaan kiteyttää muutamia keskeisiä viestejä:

  • Suomen maankäyttösektorin nielut ovat heikentyneet ja nettopäästöt kasvaneet pääosin metsien käytön takia, myöskään luontokatoa ole pystytty pysäyttämään. 
  • Tieteen valossa EU:n ja kansallisten ilmasto- ja ympäristötavoitteiden voidaan arvioida kiristyvän eikä biotalouden menestys voi jatkossa perustua puun käytön kasvattamiseen.
  • Metsien kasvua voidaan paikoin myös lisätä ja Suomessa olisi syytä siirtyä laajamittaisesti “ilmastoviisaaseen” metsätalouteen.
  • Metsäsektorilla on jatkossakin oleellinen rooli maamme hyvinvoinnin turvaajana, mutta tuotannon energian ja raaka-aineiden käytön tehokkuutta ja jalostusastetta on pyrittävä nostamaan.
  • Biopohjaisen hiilen, metsänielujen sekä monimuotoisuuden hinnoittelu osana päästöoikeusmarkkinoita voisi kannustaa metsäsektoria uudistumaan.
  • Metsäteollisuuden osuus Suomen teollisuuden sähkönkulutuksesta on 60% ja kokonaisenergiankulutuksesta 25%. Ala tarvitaan siten välttämättä mukaan energiaverkon tasapainottamiseen. 
  • Ligniinin ja muiden sivuvirtojen hyödyntäminen korkean lisäarvon tuotteissa, vetytalous, päästöjen kierrättäminen hiilivedyiksi ja niihin pohjaaviksi energiatuotteiksi sekä energiaverkon tasapainottaminen energian tuotannon ja käytön älykkäällä ohjauksella voisivat luoda valtaisia uusia liiketoimintamahdollisuuksia metsäteollisuudelle.
  • Riskien torjuminen ja mahdollisuuksiin tarttuminen vaativat tiivistä sektori-integraatioita sekä julkisen sektorin ja yritysten yhteistyötä.

Keskustelujen taustaksi kannattaa kuunnella podcastsarjan jaksoja, erityisesti yhteennivova 10. jakso, sekä lukea jaksojen tekstitiivistelmät.

Eurooppasalissa osoitteessa Malminkatu 16, Helsinki on noin 100 yleisöpaikkaa, jotka täytetään saapumisjärjestyksessä. 

Keskustelujen livestreamit:

  1. Aamupäivän tilaisuus: metsäsektorin tulevaisuus
  2. Iltapäivän tilaisuus: metsäsektorin kestävyys 

Tilaisuuksien jälkeen keskustelut löytyvät podcast- tallenteina osoitteesta: https://bios.fi/metsapodcast/ 

Keskustelut tuottaa ja juontaa BIOS-tutkimusyksikön tutkija Antti Majava. Kaikille lämpimästi tervetuloa etänä, paikan päälle tai tallenteena ääreen itselle parhaiten sopivana ajankohtana.

28.6.2022
Uutiskirje 6/2022 Kesän uutiskirjeessä metsäasiaa ja BIOS-kuulumisia.

Tervetuloa lukemaan kesän uutiskirjettä! (Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä.) Tällä kertaa tutun Maailmalta-osion korvaavat kotimaiset metsäkysymykset.

Suomalaisen metsäkysymyksen nyrjähdys

Metsien rooli suomalaisessa ilmastopolitiikassa ja koko yhteiskunnallisessa aineenvaihdunnassa joutui jälleen valokeilaan, kun Tilastokeskus julkaisi toukokuussa  ennakkotietoja vuoden 2021 kasvihuonekaasuinventaariosta (ks. Luonnonvarakeskuksen tiedote täällä). Pääviesti oli karu: maankäyttösektori (LULUCF) on muuttunut nielusta päästölähteeksi, millä on vakavat seuraukset Suomen ilmastopolitiikalle. 

Metsät ovat edelleen hiilinielu, mutta niiden nielu on pienentynyt rajummin kuin pessimistisimmissäkään arvioissa osattiin odottaa. Niinpä lisääntyneiden hakkuiden ja puuston kasvun vähenemisen vuoksi metsien nielu ei enää riitä kattamaan muita maankäyttösektorin päästöjä. Vuoden 2021 hakkuut olivatkin ennätyskorkealla tasolla, ja raakapuuta käytettiin enemmän kuin koko tilastohistorian aikana. Taustalla ei ole vain hakkuiden määrä, vaan Helsingin Sanomat siteerasi Luken tiedotustilaisuudessa puhuneen johtavan tutkijan Kari T. Korhosen lausuntoa, jonka mukaan myös hakkuutapojen muutos on vähentänyt metsien kasvua.

Kasvihuonekaasuinventaarioita tullaan myös takautuvasti korjaamaan aiemmille vuosille, eli kuva takavuosien kehityksestä muuttuu todennäköisesti samaan suuntaan. Toisin sanottuna on täysin selvää, että nykyinen hakkuutaso ei ole nielujen suhteen kestävä, ja aiempienkin tasojen kestävyys voi vielä kyseenalaistua. Tästähän lukuisat tutkijat, myös BIOS, ovat varoittaneet jo vuosia.

Sekä Ilmastopaneelista että Suomen ympäristökeskuksesta on varoitettu painokkaasti, että tämä voi johtaa miljardien lisälaskuun Suomessa (varoittamassa jälleen mukana myös BIOS-tutkijoita). Pyrittäessä kasvihuonekaasujen päästöjen nettonollaan on päästövähennysten suunnittelussa nojattu arvioihin LULUCF-sektorin nielusta, ja nyt nuo laskelmat menevät täysin uusiksi. Vähennyksiä on saatava aikaan nopeasti jossain muualla tai homma on hoidettava päästökaupassa, ja se on kallista. Myös EU-sanktiot ovat todennäköisiä.

Ilmastopaneeli on peräänkuuluttanut hiilinielujen pelastusohjelmaa. Metsänieluihin kohdistuvien toimien lisäksi tarvitaan toimia muualla LULUCF-sektorilla: paneeli on ehdottanut esimerkiksi pellonraivauksen luvanvaraisuutta ja maankäyttömaksua kaikelle raivaamiselle. Paneeli on peräänkuuluttanut myös hiilitukijärjestelmää, jossa nielujen tukemisesta maksettaisiin.

Ilmastopaneeli ja Syke ovat vaatineet maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman laittamista uusiksi, koska siltä on pudonnut pohja. “Kaikki pitäisi miettiä uudestaan”, kuten Markku Ollikainen totesi Ylen jutussa 10.6., mutta metsä- ja maatalousministeri Kurvinen kiisti täyskäännöksen tarpeen. Tuttuun suomalaiseen tapaan hän totesi, että tarvitaan lisäselvityksiä.

Aiemmin toukokuussa Suomen ympäristökeskus tiedotti tutkimuksestaan, jonka mukaan hakkuiden lisääminen vähentää metsien hiilinielua näillä kasvillisuusvyöhykkeillä hyvin pitkäksi aikaa, jopa sadaksi vuodeksi. Syken katsaus kokoaa yhteen lukuisia tutkimustuloksia, jotka osoittavat harhaluuloksi yleisen oletuksen, että hakkuiden lisääminen heikentäisi nieluja vain hetkeksi. Sampo Soimakallio totesi Syken tiedotteessa, että fossiilisten tuotteiden korvaamisesta saatava hyöty sekä puutuotteiden hiilivaraston kasvu ei keskimäärin pysty tätä haittaa korvaamaan.

Toukokuussa ilmestyi myös Ilmastopaneelin metsäraportti, jossa varoitettiin voimakkaasti metsien hakkuiden lisäämisestä. Raportin johtopäätökset jossain määrin vanhenivat uusien maankäyttösektorin tietojen myötä, sillä tuolloin vielä paneeli ei esittänyt rajoituksia hakkuiden nykytasoon. Johtopäätöksiä pitää siis käytännössä päivittää vielä tiukemmiksi. Johtopäätösten päälinja on kuitenkin ennallaan, eli paneeli varoittaa vakavasti yrityksestä korvata fossiilisia polttoaineita laajasti metsäbiomassalla. Jotta se olisi toimivaa, niin sanottujen korvaushyötyjen tulisi olla nykyisiä huomattavasti suurempia – ja mitä enemmän hakkuita lisätään, sitä vähäisemmiksi hyödyt suhteessa käyvät. Koska uudet tiedot maankäyttösektorin tilasta ovat muuttaneet kuvaa, tämän voi olettaa perustellusti koskevan myös nykyistä käyttötasoa.

Ilmastopaneelissa toimiva Suomen ympäristökeskuksen Jyri Seppälä totesi Helsingin Sanomissa: ”Intensiiviseen puunkäytön lisäämiseen ei löydy ilmastollisia perusteita. Päinvastoin se vaarantaa sekä ilmasto- että monimuotoisuustavoitteet”. 

BIOS-tutkimusyksikön metsäpodcast ehtikin sopivasti tämän uutiskirjeen ilmestymisen alla kymmenenteen jaksoon, jossa tutkijamme keskustelivat sarjan tekijän Antti Majavan johdolla kaikesta siitä, mitä matkan varrella on opittu. Edellä kuvatut tutkimusuutiset toivat lisää latausta näihin keskusteluihin. Sarjan sanoma tiivistyy huomioon, että metsäsektorilla ja metsäteollisuudella on hyvät ja innostavat tulevaisuuden mahdollisuudet, mutta ei nykyisillä tuotantoprosesseilla, jotka kuluttavat liikaa monimuotoisuutta ja hiilivarastoja. Tämän ainutlaatuisen laajan ja moniäänisen mutta tieteellisissä kannattimissa tiukasti pysyttelevän sarjan kuuntelemista voikin suositella entistä painokkaammin ihan jokaiselle suomalaiselle (ja erityisesti metsänomistajille).

Kaiken kaikkiaan suomalainen toistuva vääntö metsien hiilinielujen, päästövähennysten ja EU-kontekstissa sovittujen nettonollatavoitteiden välillä tuntuu suistuvan yhä uudelleen samanlaiseen yksisilmäisyyteen. Julkista keskustelua seuraavalle maallikolle voisi helposti näyttää siltä, että kaikki olisi kunnossa niin kauan kuin päästöjen ja nielujen välinen “kuilu” saadaan kurottua umpeen ja ilmastosuunnitelmissa luonnostellut toimet tehtyä. Voi jopa vaikuttaa siltä, että kaikki on lopulta kiinni laskentasäännöistä, ja että “lisäselvityksiä” odottelemalla voidaan toivoa, että uudet laskentatavat hävittäisivät ongelman. Tällöin koko ilmastokriisin luonne oikeastaan ymmärretään väärin.

BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui tuoreessa blogiesseessään harhakäsityksiin ja yksiulotteisiin ajattelutapoihin koskien päästövähennyksiä ja hiilen talteenottoa. Vaikka esseen pääaiheena olikin kysymys teknologisen hiilen talteenoton roolista, Lähde muistutti kovin helposti unohtuvasta asiasta: nettonolla on vain välietappi, ja etenemisen nettonegatiiviseen vaiheeseen mahdollisimman nopeasti pitäisi olla varsinainen päämäärä. Kun asiaa tarkastellaan näin, hiilinielujen tarkka vertailu päästöihin käy vähemmän tärkeäksi, koska joka tapauksessa nettonollasta on jatkettava vauhdilla eteenpäin. Tarvitaan maksimaalisen vähän päästöjä, niin suuria nieluja kuin suinkin ja mahdollisimman vakaita hiilivarastoja. On yhä selvempää, että nettonollaan pyrittäessä ei voida rakentaa sellaiseen intensiivisen metsäpohjaisen energian käyttöön, joka paitsi vaarantaa nieluja myös luo teknologista polkuriippuvuutta nykyisen kaltaiseen polttamiskeskeiseen toimintamalliin.

“Tämän takia muuten loputon tarkka laskeskelu päästöjen ja nielujen suhteesta, jotta nettonollaan päästäisiin, on lopulta vähän turhaa hommaa. Suomessahan pyrittäessä täyttämään kansallisia nettonollatavoitteita on väännetty tuskaisen paljon etenkin metsänielujen koosta ja oikeista laskutavoista. Perusasia on kuitenkin todella simppeli: päästöt pitää saada niin alas kuin suinkin, ja nieluista ja hiilivarastoista täytyy pitää huolta niin hyvin kuin osataan. Koska mitä paremmin tämä klaarataan, sitä pienempi negatiivisten päästöjen luomisen urakka jatkossa on.”

Muuta BIOS-toimintaa

BIOS-tutkijat laatimassa tutkimusraportteja

Geologian tutkimuskeskus (GTK) julkaisi huhtikuun lopussa raportin, joka käsitteli skenaarioita fossiilisista polttoaineista luopumiseksi Suomessa. BIOS-tutkijat Jussi T. Eronen ja Tere Vadén olivat mukana raportin laatimisessa. Kuudessa skenaariossa tutkailtiin mahdollisuuksia sille, että Suomi pyrkisi korvaamaan kaiken nykyisen fossiilisten polttoaineiden käytön vähäpäästöisillä energiamuodoilla. Raportin tuloksia voi lukea tiiviissä muodossa tässä Janne M. Korhosen kirjoituksessa. Lähtökohdaksi skenaarioiden laatimisessa otettiin pandemiaa edeltäneen ajan “normaali” kulutustaso, mistä kiinnipitäminen osoittautui erittäin vaikeaksi. Kuten raportin pääkirjoittaja Simon Michaux totesi GTK:n tiedotteessa: 

“Kun otetaan huomioon raaka-aine- ja energiatarpeet sekä aika, jota meillä on käytettävissämme, kaikissa tulevaisuuden skenaarioissa on vakavasti pohdittava yhteiskunnan energian ja resurssien kysynnän merkittävää vähentämistä.”

BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen tuottivat Sitralle kesäkuussa julkaistun muistion reilun ja kestävän talouden aloitteista. Tarkastelussa olivat donitsitalous, ekohyvinvointivaltio, ekologinen jälleenrakennus, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma, Green New Deal for Europe, hyvinvointitalous ja missiotalous:

”Kaikki tutkitut aloitteet ovat erittäin relevantteja ja iskevät kiinni tämän hetken talouskeskustelun ytimeen. Jos ne pystyvät leviämään nykyistä laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun – erityisesti talouskeskusteluun – niillä on paljon annettavaa.”

BIOS-blogissa muistion kirjoittajat jatkavat keskustelua talousaloitteiden merkityksestä:

Reilun ja kestävän talouden aloitteet yhtäältä monipuolistavat ja toisaalta suuntaavat suomalaista keskustelua taloudesta. Aloitteiden näkökulmasta huoli julkisen talouden kestävyysvajeesta ja vaatimukset menokurista ovat saaneet liian suuren painoarvon. Julkisen talouden uhkakuvien korostamisella on lamauttava vaikutus: kapeiden kehysten läpi on vaikea nähdä tulevaisuuden taloutta rakentavia investointeja, uudenlaisia toimintatapoja ja uutta osaamista. Sen sijaan näkemys reilusta ja kestävästä taloudesta syntyy monialaista tietoa yhdistämällä. Perinteisen talousosaamisen lisäksi tarvitsemme ymmärrystä niin ekologisista ja teknologisista reunaehdoista kuin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kulttuurisista toisin elämisen tavoista.

Tieteellisiä artikkeleita

Paavo Järvensivu ja WISE-hankkeen kollegat kirjoittivat Ecological Economics -lehdessä julkaistun artikkelin “Coping with policy errors in an era of chronic socio-environmental crises”. Mitä ajankohtaisimmassa artikkelissa peräänkuulutetaan tarvetta ymmärtää välittömien kriisitoimien pitkän aikavälin vaikutuksia. Kun laajat ympäristöhäiriöt muuttuvat kroonisiksi, ei kriiseihin voida reagoida vain erillisinä tapahtumina. Tällaisessa toiminnassa virheet ovat kuitenkin väistämättömiä, ja artikkelissa pohditaan tapoja selvitä näiden virheiden kanssa.

Karoliina Lummaalta ilmestyi artikkeli “Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa” teoksessa Ympäristömuutos ja estetiikka. Hän kirjoitti myös Tanja Tiekson kanssa yhteisartikkelin “Deep Listening the animal otherSound Studies -lehteen.

Muita BIOS-kirjoituksia

Ville Lähteen kirjoitus “Millaista sivistystä tarvitaan, kun lyhdyt sammuvat ympäri Euroopan?” ilmestyi Sitran verkkosivuilla osana Sivistys+ -hankkeen päättävää kirjoitussarjaa. Lähde palasi aiemman sivistysaiheisen esseensä teemoihin uudessa maailmantilanteessa, jossa uhkaavat samanaikaisesti sota sekä laajat energia- ja ruokakriisit. 

“Ekologisen jälleenrakennuksen dilemma ei ole siten vain teknis-taloudellinen vaan myös sivistyksellinen. Miten huolehtia, että yhteiskunnan aineenvaihdunnan perinjuurinen muutos ei synnytä ylitsekäymättömiä vastavoimia? Jos viime vuodet jotain opettavat niin sen, että yhteiskuntien suunta voi muuttua hyvin äkillisesti. 

Ongelma muuttuu entistäkin kipeämmäksi, kun sota-aikana kiireiset hätätoimet ja pidemmän aikavälin muutokset joutuvat helposti ristiriitaan. On houkuttelevaa perua aiempia vaikkapa energia- tai ruokajärjestelmää koskevia päätöksiä väliaikaisesti yhteiskunnallisten ristiriitojen välttämiseksi. Mutta väliaikaisesta tulee helposti pysyvämpää nykyajan kroonistuneessa hätätilassa.”

Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat yhdessä LUT:in professori Jero Aholan kanssa Helsingin Sanomiin tuulivoiman mahdollisuuksista verraten sitä etenkin metsäenergian potentiaaliin:

“Fossiiliset polttoaineet sisältävät paljon energiaa tiiviissä muodossa.

Kaikki niitä korvaavat energianlähteet ydinvoimaa lukuun ottamatta vaativat enemmän tilaa. Tämä koskee myös biomassasta, kuten puusta, saatavaa energiaa. Puu vaatii tuotettua energiayksikköä kohden huomattavasti enemmän maa-alaa kuin esimerkiksi tuulienergia.

Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan tuulivoiman suora maankäyttövaikutus on noin 1,3 neliökilometriä terawattituntia kohden ja maisemavaikutus noin 126 neliökilometriä terawattitunnilta, kun vaikutukset bioenergialla ovat jopa yli 800 neliökilometriä terawattituntia kohden.”

Karoliina Lummaa oli mukana Porin taidemuseon Chorus Sinensis -esityksen laatimisessa ja kirjoitti teoksen katalogiin esseen. Hän myös kirjoitti Tiede & Edistys -lehteen arvion Ilona Hankosen teoksesta Ihmisiä metsässä.

BIOS äänessä

Emma Hakala ja Antti Majava keskustelivat ORSI-hankkeen Kristallipallo-podcastissa huoltovarmuudesta. Ville Lähde oli Dimitri Ollikaisen vlog-vieraana: Lähteen parsapenkkien ja tattipastan äärellä pohdittiin käynnissä olevia hitaita ja nopeita ruokakriisejä. Ja Tere Vadén vieraili Elokapinan Eloradiossa puhumassa ilmastonmuutokseen liittyvistä tieteenfilosofisista kysymyksistä.

BIOS-ekonomisti tiedotusvälineissä

Vuoden alusta tutkimusyksikössä aloittanut BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas on ollut näkyvästi esillä tiedotusvälineissä. Viime uutiskirjeen jälkeen hän vieraili A-Studiossa puhumassa energiasiirtymästä. Kansan Uutisten (2.6.) jutussa hän pohti käynnissä olevaa “täydellistä myrskyä”. Iltalehdessä (6.6.) taas hän tarkasteli inflaatiota ja kritisoi velkasuhdetta indikaattorina. Suomen Kuvalehden (22.6., maksumuuri) haastattelussa hän analysoi käynnissä olevan inflaation syitä ja tapoja reagoida siihen. Koska inflaatiopaineet johtuvat etenkin Venäjän hyökkäyksesta Ukrainaan ja sen seurauksista, keskuspankeilla ei ole helppoja keinoja puuttua asiaan. Energiansäästö ja uusien energianlähteiden nopea käyttöönotto auttavat, samoin oikeudenmukaisempi voitto–palkka-tulonjako – mutta sen instituutioita on tietoisesti rapautettu ja tuhottu. Ahokas kommentoi myös Iltalehdessä (24.6.) presidentti Niinistön velkakommentteja tuoreeltaan (aiheesta tarkemmin hänen uutiskirjeessään).

Valiokuntalausuntoja

Tämä vuosi on ollut kiireinen myös Eduskunnan valiokuntalausuntojen parissa. Kaikkiaan olemme tehneet niitä pitkälti toistakymmentä. Viime uutiskirjeen jälkeen olemme lausuneet Euroopan Unionin omista varoista, turvallisuusympäristön muutoksesta, julkisen talouden suunnitelmasta, ilmastotoimia koskevan sosiaalirahaston perustamisesta, lentoverosta, jakeluvelvoitteesta, REPowerEU-suunnitelmasta (kahdelle valiokunnalle) sekä esityksestä luonnonsuojelulaiksi.

Lopuksi

Sitten viime uutiskirjeen olemme lukeneet muun muassa Guardianin reportaasin “hiilipommeista” ei suunnitteilla olevista jättimäisistä fossiilisten polttoaineiden hankkeista sekä saman lehden perusteellisen artikkelin siitä, miten Saksan riippuvaisuus Venäjän energiasta rakentui. Ilmastopaneeli julkaisi äärimmäisen kiinnostavan turveraporttinsa. Long Playssa Hanna Nikkanen palasi päästökompensaatioiden villiin maailmaan.

Ylen reportaasi Pakistanin helleaallosta oli karua luettavaa, samoin kuin juttu Libanonin ruoka- ja talouskriisistä. London Review of Booksin podcastin jakso “Great Replacement Theory” tutustuttaa tähän etnonationalistisen liikehdinnän uskomukseen. 

Tämä haastattelu IPCC:n raporttien sisäisistä ristiriidoista on erittäin avartavaa luettavaa. Kesälukemiseksi suosittelemme myös kirjailija Jeff VanderMeerin ympäristöluentaa Ursula Le Guinin teoksesta Pimeyden vasen käsi sekä Salla Tuomivaaran kirjoitusta eläinten kohtaamisesta heistä kertomisesta. Tämä artikkeli mukasalaliittoteoriasta, jonka mukaan lintuja ei ole, voi naurattaa synkeinä aikoina.

Suosittelemme myös niin & näin -kirjasarjassa avoimena julkaistua Veli-Matti Värrin juhlakirjaa Maailman tärkein tehtävä.

27.6.2022
Johtopäätökset Sitralle tekemästämme selvityksestä: reilu kestävyyssiirtymä vaatii siirtymäpolitiikkaa Kerromme näkemyksemme kestävyyssiirtymän edellytyksistä Suomessa ja hahmottelemme askeleita kohti siirtymäpolitiikkaa, jonka avulla kestävyyssiirtymä on mahdollista toteuttaa.

Laadimme Sitran tilauksesta 17. kesäkuuta 2022 julkaistun selvityksen seitsemästä viimeaikaisesta reilun ja kestävän talouden aloitteesta: donitsitalous, ekohyvinvointivaltio, ekologinen jälleenrakennus, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma, Green New Deal for Europe, hyvinvointitalous ja missiotalous. Selvitys antaa nähdäksemme hyvän kuvan näiden tutkimukseen nojaavien aloitteiden lähtökohdista, lähestymistavoista ja tärkeimmistä työkaluista. Lisäksi selvitys kuvaa, miten aloitteet on otettu vastaan Suomessa ja miten ne haastavat suomalaista talousmallia ja talouden tulevaisuudesta käytävää keskustelua.

Viemme tässä tekstissä keskustelua vielä yhden askeleen eteenpäin. Kerromme näkemyksemme kestävyyssiirtymän edellytyksistä Suomessa ja hahmottelemme askeleita kohti siirtymäpolitiikkaa, jonka avulla kestävyyssiirtymä on mahdollista toteuttaa. Nostamme tekstissä esiin aloitteiden lisäksi havaintojamme keskeisten suomalaisten talousasiantuntijoiden haastatteluista, jotka teimme osana selvitystä.

Jaetut lähtötiedot kestävyyssiirtymän edistämiseksi Suomessa

Arviomme mukaan Suomessa tunnistetaan tällä hetkellä eli keskikesästä 2022 laajasti, että fossiilisten polttoaineiden käyttöön nojaavat tuotanto- ja elämäntavat käyvät lähivuosina ja -vuosikymmeninä läpi syvän murroksen. Muutospaine yhdistetään erityisesti tavoitteeseen ajaa kasvihuonekaasupäästöt alas. Venäjän Ukrainaan käynnistämän laajamittaisen hyökkäyksen myötä keskusteluun on äkillisesti noussut myös tarve nopeaan irtaantumiseen Venäjältä tuoduista fossiilisista polttoaineista, puuraaka-aineista ja muista tuotteista. Lyhyen aikavälin tavoitteena ja toimenpidekokonaisuutena se ei ole täysin yhteneväinen ympäristötavoitteiden kanssa. Venäjältä tuotuja polttoaineita voidaan hetkellisesti korvata esimerkiksi kotimaisella turvetuotannolla, mutta pidemmän aikavälin ratkaisuksi tästä ei korkeiden hiilipäästöjen ja muun ympäristökuormituksen takia ole. Polttoaineiden kulutuksen vähentäminen ylipäätään on sen sijaan linjassa myös pitkän aikavälin tavoitteiden kanssa. Myös luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on noussut viime vuosina tärkeiden teemojen joukkoon, mutta sen käytännön merkitystä esimerkiksi teollisuusrakenteen muutoksille ei vielä hahmoteta. Samaan tapaan luonnonvarojen kestävä käyttö on jäänyt vielä varsin sumeaksi käsitteeksi ja tavoitteeksi.

Ekologiset ja materiaaliset reunaehdot ovat vielä heikosti tunnistettuja talouden tulevaisuutta hahmotettaessa. Ei ole jaettua ymmärrystä, miten nämä reunaehdot vaikuttavat fossiilisten polttoaineiden alasajoon ja mahdollisuuksiin siirtyä radikaalisti vähemmän ilmastopäästöjä aiheuttaviin tuotanto- ja kulutusrakenteisiin. Talouden kielellä asia voidaan ilmaista niin, että bruttokansantuotteen taustalla vaikuttavien talouden rakenteiden ennakoidaan muuttuvan suuresti, mutta kysymykset siitä, mitä nämä muutokset käytännössä ovat ja minkä materiaalisten reunaehtojen puitteissa ne tapahtuvat, jäävät toistaiseksi avoimiksi ilman selkeitä vastauksia. Käytännön esimerkkinä toimii energia- ja materiavirtojen solmukohdassa sijaitsevan metsäsektorin uudistuminen: uusista innovaatioista on puhuttu vuosikausia, mutta edelleen poliittinen ja taloudellinen huomio kohdistuu vanhaan alhaisen lisäarvon tuotantoon (kuuntele aiheesta BIOS:n metsäpodcast-sarja).

Kansainvälisessä tarkastelussa hyvinvoinnin mahdollisuudet ovat Suomessa hyvät ja jakautuvat kohtuullisen tasaisesti, vaikka joka päivä on tehtävä töitä sen eteen, että ihmiset eivät jää osattomiksi ja syrjään. Viimeistään Sanna Marinin hallitusohjelman myötä Suomessa on noussut yleiseen keskusteluun ajatus kestävyyssiirtymän oikeudenmukaisuudesta. Kestävyyssiirtymän onnistuminen edellyttää, että ihmiset kokevat siirtymän reiluksi ja itsensä osallisiksi siihen. Muutoin poliittisen päätöksentekokoneiston toimintakyky voi tulla uhatuksi vailla järkeviä vaihtoehtoja. Koronapandemia on herätellyt päättäjiä myös siihen, että henkinen ja fyysinen terveys sekä sosiaali- ja terveyspalvelut ovat tärkeitä erityisesti akuuteissa kriisikohdissa ja murrostilanteissa. Suomessa tapahtuvan siirtymän oikeudenmukaisuus- ja hyvinvointivaikutukset Suomen rajojen ulkopuolella eivät kuitenkaan tyypillisesti nouse esiin. Katkos lienee yhteydessä siihen, että materiaaliset resurssivirrat ja niihin liittyvät ympäri maailmaa sijoittuvat paikalliset työskentelyolosuhteet ja ympäristövaikutukset eivät yleensä ole talouskeskustelussa mukana.

Aloitteiden kuvaamien lähestymistapojen etenemismahdollisuudet Suomessa

Talousjärjestelmä uusiksi vs. tiukat ympäristörajat nykyisessä talousjärjestelmässä vs. hallittu teollinen murros

Vaatimukset talousajattelun tai talousjärjestelmän kokonaisvaltaisesta muutoksesta kohtaavat suomalaisessa julkisessa keskustelussa pääsääntöisesti joko täystyrmäyksen tai varovaisen hiljaisuuden.

Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaa voidaan pitää tästä näkökulmasta taitavasti laadittuna aloitteena. Se ei väitä uudistavansa talouden perusteita tavoin, jotka jämähtäisivät talouskeskustelun ylläpitäjien ja portinvartijoiden seulaan. Vakiintuneen talousajattelun mukaan on hyvä, että tiukoista ympäristörajoituksista sovitaan useiden valtioiden kesken, toki mielellään vielä Euroopan unioniakin laajemmalla joukolla. Silti vihreän kehityksen ohjelma sisältää tavoitteita ja työkaluja, jotka aidosti uhkaavat hiili- ja luonnonvaraintensiivistä taloudellista toimintaa – siis nykyistä status quota. Luonnonvarojen kestävän käytön osalta ohjelma on ainakin vielä toistaiseksi hampaattomampi. Monet selvityksessä käsittelemämme aloitteet näkevätkin, että ansioistaan huolimatta vihreän kehityksen ohjelma on osin väärin suunnattu, eikä se mene riittävän pitkälle.

Taustakeskusteluissamme talousasiantuntijoiden kanssa havaitsimme, että periaatteellisena etenemistapana “hyvin tiukat ympäristörajoitteet hyvin nopeasti” saattaa tuntua houkuttelevalta: politiikka säätäköön tavoitteet ja säännöt – markkinat toteuttakoon muutokset näissä puitteissa parhaaksi katsomallaan tavalla. Reaalitaloudessa muutosten laadulla ja nopeudella on kuitenkin rajansa. Yksi raja liittyy äänestäjien poliittiseen vastustukseen: liian isot ja nopeat muutokset voivat saada osan kansasta takajaloilleen – ellei peräti kaduille. Poliitikot kokevat painostusta aktiivisten kansalaisten lisäksi myös teollisuuden puolelta: liike-elämän toimijat eivät voi sopeutua säädöksiin loputtoman joustavasti. Niinpä Suomessa erityisesti metsäteollisuus on käynyt vastustamaan monia Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan kuuluvia tavoitteita ja säädöksiä (Toivanen 2021, Kellokumpu 2021).

Uuden teollisuuden ja uusien toimintatapojen nopea mutta hallittu ylösajo onkin välttämätöntä, jotta ympäristörajoitteet voidaan viedä läpi – jotta hiili-intensiivinen ja ylikuluttava taloudellinen toiminta voidaan ajaa alas. Jos ei ole näkymää uuteen kukoistavaan toimintaan, on vanhasta erittäin vaikeaa päästää irti. Erityisesti missiotalouden, Green New Deal for Europen ja ekologisen jälleenrakennuksen aloitteet tarttuvat tähän ongelmaan. Ne peräänkuuluttavat mittavia julkisen ja yksityisen sektorin suunnattuja yhteispanostuksia tutkimukseen, innovaatiotoimintaan ja koordinoituun uuden infrastruktuurin ja teollisuuskapasiteetin käyttöönottoon. Tähtäimen on oltava kaikista oleellisimpien teknologisten ja sosiaalisten järjestelmäesteiden ylittämisessä ja vääntömomenttien hyödyntämisessä. Euroopan vihreän kehityksen ohjelmassa uuden teollisuuden ylösajo jää kohottavista puheista huolimatta melko pieneen rooliin.

Vaikka talouspolitiikka ja -keskustelu ei etenisikään talousjärjestelmää koskevien kokonaisvaltaisten uudistusten kautta, talousasiantuntijoiden konsensusnäkemys onneksi puoltaa uuden teollisuuden hallitun ja ripeän ylösajon tärkeimpiä ulottuvuuksia. Ensinnäkin on olemassa yhteisymmärrys siitä, että tutkimus ja kehitystyö vaativat merkittävän julkisen rahoituksen ja muun organisointituen. Yhteisymmärrys on sitä selkeämpi mitä lähemmäksi mennään perustutkimusta; kaupallistaminen jääköön edelleen yritysten tehtäväksi. Toiseksi on selvää, että innovointia on suunnattava aikamme ja paikkamme merkittävien haasteiden ratkaisemiseen. Suuntaamista tarvitaan riittävästi muttei liikaa. Jää tutkittavaksi ja käytännössä koeteltavaksi, mikä on mielekäs suuntaamisen taso ja tapa. Kolmanneksi jaettu ymmärrys on siitä, että julkisen vallan on koordinoitava toimia ja toimijoita. Sektorirajat ylittävää ja myös muita kuin aloitteentekijää hyödyttävää verkostoitumista ja vastuiden jakamista ei tapahdu riittävästi ilman julkista toimijaa, joka ei ole kilpailuasetelmassa suhteessa verkoston muihin toimijoihin. Neljänneksi konsensuksen mukaan tarvitaan selkeitä ja pitkäjänteisiä kollektiivisia valintoja. Tietyissä asioissa jatkuvan kilpailuasetelman ylläpito ei ole mielekästä: näin on esimerkiksi liikenteen käyttövoiman valinnassa (ellei valinta nimenomaan ole se, että ainakin paikallisesti on järkevää pitää yllä monikäyttövoimaista liikennettä).

Kokonaisvaltaista tiedontuotantoa teollisen murroksen tueksi

Hieman vaikeammin artikuloitavissa on yhteisymmärrys teollisen ja taloudellisen murroksen – sekä uuden ylösajon että vanhan alasajon – vaatimasta uudenlaisesta tiedontuotannosta. Jos palaamme ajatukseen bruttokansantuotteeseen vaikuttavien tuotantotekijöiden laajoista ja syvistä muutoksista, kansallinen talouspolitiikan suunnittelu, jota etenkin valtiovarainministeriö toiminnallaan tukee, vaatii tietoa luonnonvarojen käytöstä, ekologisista reunaehdoista ja potentiaalisista teknologiapoluista, päästökaupan kehittymisestä sekä ennakointia kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutuksista Suomen talouteen. Samankaltainen monialainen tiedontuotanto on talouspolitiikan suunnittelun lisäksi välttämätöntä myös innovoinnin suuntaamisen ja talouden siirtymän koordinoinnin kannalta. Muuten valintoja joudutaan tekemään sumussa, eikä yhteistä suuntaa voida määrittää.

Siirtymän riittävän huolellinen suunnittelu, koordinointi ja hallinta vaatii tuekseen kokonaisvaltaista ja jatkuvaa monialaista tiedontuotantoa. Tieteeseen mahdollisimman pitkälle nojaava sekä lähtökohdiltaan, menetelmiltään ja tuloksiltaan avoin tiedontuotanto on myös siirtymän reiluuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta erittäin tärkeää. Kansalaisten ja eri toimijoiden on oltava laajalti selvillä mihin suuntaan ja minkä reunaehtojen puitteissa taloutta ollaan viemässä. Toisin sanoen siirtymää hahmotteleva tiedontuotanto ei voi jäädä omaa etuaan ajavien yksityisten tahojen vastuulle. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun työ- ja elinkeinoministeriö päätyi ohjeistamaan teollisuuden toimialajärjestöjä tuottamaan omat alakohtaiset vähähiilitiekarttansa. Teollisuuden tiekartat olivat sinänsä ansiokkaat mutta siirtymän suunnittelun kannalta edelleen varsin puutteelliset: ne eivät asettaneet tavoitteita riittävän korkealle, eivät huomioineet riittävästi alojen tulevaisuuksien yhteenkietoutuneisuutta eivätkä sisältäneet kokonaistarkastelua luonnonvarojen kestävästä käytöstä ja vaikutuksista luontokatoon (ks. Toivanen ym. 2021, Majava ym. 2022). Tieteeseen ja tieteen hyviin käytäntöihin nojaava avoin tiedontuotanto ehkäisee myös omien äänestäjä- ja taustajoukkojen etujen ajamiseen tähtäävää politikointia. Näin poliitikot ja puolueet eivät voi lähteä ajamaan omilleen mieluisia teollisia siirtymäohjelmia vailla kokonaisuuden kannalta mielekkäitä perusteluita.

BIOS on jälleenrakennusaloitteen julkaisemisen jälkeen ehdottanut tiedontuotantohaasteen ratkaisemiseksi teollisen murroksen tiedevetoisen suunnitteluyksikön perustamista. Marinin hallituksen esittämän ja eduskunnan hyväksymän uuden ilmastolain edellyttämä pitkän aikavälin ilmastosuunnitelma voisi myös olla mahdollinen alusta hallitun teollisen murroksen tietopohjan kartuttamiseksi. Toki on huomioitava, että tällä hetkellä ajatus ilmastosuunnitelmasta ei sisällä edellä kuvaamaamme teollisen murroksen tietopohjaa, eikä se ole riittävässä yhteydessä luontokadon ehkäisemiseen ja luonnonvarojen kestävään käyttöön.

Talouskuri kestävyyssiirtymän esteenä

Reilun ja kestävän talouden aloitteista useimmat pyrkivät tekemään julkisille investoinneille ja työllistämiselle enemmän tilaa kuin tiukassa talouskuripolitiikassa näyttää mahdolliselta. Aloitteissa toistuu hieman eri muodossa toteamus, että raha sinänsä ei ole esteenä, jos haluamme yhdessä jotakin toteuttaa ja meillä on siihen riittävät luonnonvarat, teknologiat ja työvoima. Tätä eivät myöskään talousasiantuntijat kiistä. Silti talouspolitiikassa tuntuu, että nimenomaan rahasta on pulaa. Tämä liittyy talouskeskustelun keskeiseen piirteeseen, jossa rahamääräisen budjetin ajatellaan lopulta kertovan myös reaalisista materiaalisista rajoitteista riittävän oikein ja kattavasti. Tällöin voidaan ajatella, ja usein ajatellaankin, että on järkevää keskittyä rahamääräiseen budjettiin ja sen tasapainottamiseen – materiaaliset resurssit järjestyvät kyllä budjetin mukaan.

Aloitteet pyrkivät ravistelemaan tätä ajatusrakennetta, jotta voisimme ainakin hetkittäin ajatella luonnonvaroja, teknologiaa ja työvoimaa sekä niiden uudelleenjärjestämistä myös sellaisenaan. Tämä on tärkeää, jotta voimme hahmottaa minkälaisen tuotantorakenteen muutoksen edessä olemme, minkälaista muutosta haluamme ja mitkä muutoksen materiaaliset reunaehdot ovat. Yhtä mieltä voitaneen olla siitä, että ennen pitkää on kuitenkin kyettävä myös kertomaan, mihin julkisia investointeja ja työllistämistä talouden siirtymässä täsmälleen tarvitaan, jos tarvitaan. Tämä on yksi edellä kuvatun uudenlaisen monialaisen tiedontuotannon tehtävistä.

Kokoava kansallinen visio tarvitaan

Maalailut talouden ja talousajattelun kokonaisvaltaisesta uudistamisesta eivät juuri ole vieneet keskustelua eteenpäin. Kuitenkin aloitteiden lisäksi myös talousasiantuntijat näkevät, että valtion tulee luoda kansakuntaa kokoava agenda tai visio, joka ohjaa ja kannattelee talouden eri toimijoita valittuun suuntaan. Aloitteissa on ehdotuksia elementeistä, joista kansalliset talouden uudistamiseen tähtäävät tarinat voisivat rakentua. Aloitteet puhuvat sen puolesta, että agendan tai vision täytyy olla jollakin tapaa vetoava ja uusia näköaloja avaava; se ei voi olla täysin tekninen kuvaus tavoitteista, joita pyritään saavuttamaan jo pitkään koetelluin työkaluin.

Osa kokoavaa agendaa on näkemys kestävyyssiirtymän reilusta toteutuksesta. Kuten aloitteet toteavat, kansalaisten on koettava osallisuutta – että he voivat osaltaan olla ohjaamassa ja toteuttamassa muutoksia mielekkääseen suuntaan. Kansalaisten on koettava, että heidän perustavanlaatuiset hyvinvoinnin edellytyksensä eivät heikkene, vaikka ne muuttuisivatkin. Heidän on koettava, että heidän osaamisestaan on hyötyä, ja että tarvittaessa he voivat kouluttautua uusille aloille. Konkreettisemmin kansalaisilla on oltava mahdollisuus riittävään toimeentuloon ja mielekkääseen työhön ja tekemiseen. Ekologisen jälleenrakennuksen aloite painottaa nimenomaan kestävää ja laadukasta työelämää. Jälleenrakennus on massiivinen urakka, ja jos työt eivät tule tehdyksi markkinaehtoisesti, viime kädessä julkisen sektorin on tuotava siihen liittyvät työt kaikkien halukkaiden saataville mielekkäin työehdoin. On mahdotonta kuvitella uuden teollisuuden ja muiden uusien toimialojen menestyksekästä ylösajoa ilman siihen osallistuvien tahojen aitoa sitoutumista. Avoin tietopohja ja suunnitelmallinen siirtymäpolitiikka auttavat ennakoimaan osaamisen, koulutuksen ja työllisyyden siirtymiä.

Reilu kestävyyssiirtymä vaatii siirtymäpolitiikkaa

Reilun ja kestävän talouden aloitteet yhtäältä monipuolistavat ja toisaalta suuntaavat suomalaista keskustelua taloudesta. Aloitteiden näkökulmasta huoli julkisen talouden kestävyysvajeesta ja vaatimukset menokurista ovat saaneet liian suuren painoarvon. Julkisen talouden uhkakuvien korostamisella on lamauttava vaikutus: kapeiden kehysten läpi on vaikea nähdä tulevaisuuden taloutta rakentavia investointeja, uudenlaisia toimintatapoja ja uutta osaamista. Sen sijaan näkemys reilusta ja kestävästä taloudesta syntyy monialaista tietoa yhdistämällä. Perinteisen talousosaamisen lisäksi tarvitsemme ymmärrystä niin ekologisista ja teknologisista reunaehdoista kuin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kulttuurisista toisin elämisen tavoista.

Aloitteet eivät kuitenkaan peräänkuuluta vain keskustelun monipuolistamista, vaan myös määrätietoisia toimia reilun ja kestävän talouden aikaansaamiseksi. Aloitteet peräänkuuluttavat siirtymäpolitiikkaa, joka ottaa päätehtäväkseen taloutemme aineenvaihdunnan uudistamisen seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana niin, että aiheutamme radikaalisti nykyistä vähemmän hiilipäästöjä ja käytämme luonnonvaroja kestävästi. Siirtymäpolitiikka kohdistuu tiettyyn aikaan ja paikkaan. Se tunnistaa, että muutoksilla on kiire ja että elämme ratkaisevia vuosia hallittujen järjestelmämuutosten kannalta. Se näkee, että muutoksilla on historiallisesti rakentuneet sosiaaliset, taloudelliset, teknologiset ja materiaaliset rajoituksensa ja hitausvoimansa. Lisäksi siirtymäpolitiikka tunnustelee, mitkä ovat ne ainutlaatuiset voimavarat ja mahdollisuudet, joiden varaan tulevaisuuden talous voidaan rakentaa.

Hyvinvointi ja reiluus ovat siirtymäpolitiikassa erityisasemassa. Yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosten myötä hyvinvoinnin edellytykset muuttuvat. Emme voi enää rakentaa arkista hyvinvointiamme fossiilisten polttoaineiden ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksen varaan. Tässä muutoksessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä tai pelottavaa: hyvinvoinnin edellytykset ovat viimeistään teollistumisen alusta lähtien olleet kiihkeässä muutoksessa, emmekä joudu hallitun siirtymän takia tinkimään perustarpeistamme. Siirryttäessä ylikuluttavasta elämäntavasta eteenpäin avautuu myös monia mahdollisuuksia, joista kaikkia emme vielä näe. Keskustelu muuttuvasta hyvinvoinnista on ollut Suomessa jatkuvasti käynnissä, mutta sen uutta luovat ulottuvuudet eivät oikein ole saavuttaneet politiikan ja talouden ydintä. Keskustelua ovat toistaiseksi hallinneet hyvinvoinnin uhkakuvat. Reiluutta määrittävät siirtymäpolitiikassa tavanomaisten tulonjako-, oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvokysymysten lisäksi ainakin teollisuuden ylös- ja alasajoihin liittyvät työllisyyden muutokset, osaamistarpeiden muutokset, kuluttajahintojen muutokset, muutoksiin liittyvän tiedon avoimuus ja ymmärrettävyys sekä osallisuus siirtymäpolitiikan agendojen ja toimintatapojen määrittämiseen. Politiikan tehtävänä on huolehtia, että kansalaiset eivät joudu kohtaamaan muutoksia kohtuuttomina ja yksin, vaan muutokset ennakoidaan ja kohdataan kollektiivisesti.

Ilmastonmuutos, luontokato, koronapandemia ja viimeisimpänä Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ovat kipeästi osoittaneet yhteiskuntien haavoittuvuuksia. Siirtymäpolitiikan ydintä on kollektiivinen kyky ennakoida haavoittuvuuksia ja vaikuttaa oman kansakunnan tulevaisuuteen hallitusti – itsenäisesti mutta yhteistyössä muiden kanssa. Lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet ja toimenpiteet on sovitettava yhteen, ja kestävät siirtymät ovat mahdollisia vain, kun ne toteutetaan reilusti. Tästä syystä tarkastelemamme reilun ja kestävän talouden aloitteet ovat vähintään yhtä ajankohtaisia nyt kuin ilmestyessään. Aloitteet tarjoavat edellytyksiä talouskeskustelulle, joka on monipuolista ja kokonaisvaltaista. Ympäristökriisejä on hoidettava strategisesti ja jatkuvasti, yhtäaikaisesti kaikkien muiden ja lopulta yhteen kietoutuvien kriisien kanssa. Oikea aika siirtymäpolitiikalle on juuri nyt.

Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas, Tero Toivanen
BIOS-tutkimusyksikkö

16.6.2022
Päästövähennykset ja hiilen talteenotto – ei yhtäläisyysmerkkiä Viime aikoina olen useaan otteeseen törmännyt näkemykseen, jonka mukaan kasvihuonekaasujen päästöjen vähennyksiä ja hiilidioksidin talteenottoa (tai “negatiivisia päästöjä”) tulisi tarkastella samalla tavalla, samanarvoisina asioina. Onhan päästötonnin vähentämisellä ja hiilitonnin sitomisella sama lopputulos, joten eivätkö kummatkin ole yhtä tärkeitä asioita? Arkisella matematiikalla asia vaikuttaa selvältä, mutta tarkemmin katsoen väite samanarvoisuudesta ei päde. Väitteessä sivuutetaan ilmastonmuutoksen hillinnän […]

Viime aikoina olen useaan otteeseen törmännyt näkemykseen, jonka mukaan kasvihuonekaasujen päästöjen vähennyksiä ja hiilidioksidin talteenottoa (tai “negatiivisia päästöjä”) tulisi tarkastella samalla tavalla, samanarvoisina asioina. Onhan päästötonnin vähentämisellä ja hiilitonnin sitomisella sama lopputulos, joten eivätkö kummatkin ole yhtä tärkeitä asioita? Arkisella matematiikalla asia vaikuttaa selvältä, mutta tarkemmin katsoen väite samanarvoisuudesta ei päde. Väitteessä sivuutetaan ilmastonmuutoksen hillinnän aikataulut, mittakaavat sekä olennaisia laadullisia ja ekologisia kysymyksiä. Näin voidaan päätyä viivyttelemään kriittisen tärkeitä ilmastotoimia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hiilen talteenotto olisi kaikkiaan epäilyttävää ja harhauttavaa hommaa. Teknologian kehittäminen on välttämätöntä tulevaisuutta varten, mutta siitä ei ole päästövähennysten “vapaudu vankilasta” -kortiksi.

Kokeellista hiilen talteenottoa, Imperial College London. Kuva: Wikimedia Commons.

Kun hiilen talteenottoa kuvataan yhtä tärkeäksi kuin päästövähennyksiä, taustalla vaikuttaa olevan ajatus, että erilaisia hiilen talteenoton keinoja “vähätellään” tai niitä vieroksutaan jonkinlaisen epämääräisen teknologiapelon vuoksi. Jälkimmäinen koskee etenkin teknologisia suoran talteenoton (direct air capture, DAC) muotoja, jotka ovat vielä hyvin alkuvaiheen kehitysasteella. (Suorassa talteenotossa hiiltä yritetään kaapata ympäröivästä ilmasta, kun taas CCS/CCU, carbon capture and storage/utilization -teknologiassa se napataan “piipun päästä” joko fossiilivoimalassa tai bioenergialaitoksessa: jälkimmäisessä termi on BECCS.) Sanotaan, että globaalin kriisin äärellä kaikki keinot tulisi ottaa käyttöön, ja olisi pistettävä resursseja myös lastenkengissään olevien teknologioiden kehittämiseen.

Tämä on yllättävä keskustelun käänne sikäli, että tutkijat ovat varoitelleet liioitellusta innostuksesta koskien hiilen talteenoton eri keinoja toistuvasti. Äskettäin Guardian uutisoi asiaa koskevan kyselyn tuloksesta: kantaa kysyttiin näiden keinojen parissa työskenteleviltä tutkijoilta, joiden selvä enemmistö oli epäileväinen niiden potentiaalista. Yhä uudestaan tutkijat ja ilmastoaktiivit ovat varoittaneet, että IPCC:n skenaarioissa lasketaan liikaa “negatiivisten päästöjen” varaan – näin urakka vaikuttaa helpommalta kuin se todellisuudessa onkaan, mikä väistämättä johtaa riittämättömiin ponnisteluihin päästövähennyksissä. Näin tullaan käytännössä nojanneeksi hyvin riskialttiiseen ylilyöntiin (oveshoot): toisin sanoen ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden annetaan nousta vaarallisen korkeaksi, kunhan hiili imetään jotenkin takaisin myöhemmin. (Käsittelimme tämän ajatuksen ongelmaa vuoden 2019 videossamme.)

Huolimaton puhe päästövähennysten ja hiilen talteenoton “samanarvoisuudesta” hämärtää ymmärrystä ilmastokriisin ja sen hillinnän luonteesta. Lyhyesti sanottuna, päästövähennysten suhteellinen merkitys on kertaluokkaa suurempi, ja ne ovat kiireellisempiä ja tärkeämpiä muistakin syistä etenkin lähivuosikymmeninä, kun lämpeneminen pyritään pysäyttämään. Mutta samaan aikaan tässä historiallisesti perityssä tilanteessa, jossa ilmastonmuutos jo etenee, hiilen talteenottoa ei enää voida sivuuttaa kokonaan. Se täytyy kuitenkin asettaa oikeisiin suhteisiin: mittakaavaltaan, aikataulultaan ja yhteiskunnalliselta sovelluksiltaan. Käyn tärkeimmät syyt läpi tässä kirjoituksessa.

Päästöjä ja pitoisuuksia ei pidä sekoittaa

Päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta hahmottaaksemme pitää palata ilmastonmuutoksen perusasiaan, joka menee julkisessa keskustelussa harmittavan usein pieleen. Yhtäältä on nähtävä kasvihuonekaasujen vuosittaiset päästöt ja niitä sitovat nielut (meret, maaperä, kasvien kasvu, ja mahdollinen hiilen sidonta), joista saadaan vuosittaiset nettopäästöt. Tämä on se määrä, joka hiilidioksidia kertyy lisää ilmakehään joka vuosi. Toisaalta on ilmastokaasujen, ennen kaikkia hiilidioksidin, kertynyt pitoisuus ilmakehässä. Vuosittaiset nettopäästöt lisäävät pitoisuutta. 

Teknisellä kielellä ensimmäinen eli nettopäästöt ovat virta (flow) ja toinen eli pitoisuus on varanto (stock), ja näitä ei tulisi koskaan sekoittaa keskenään. Ne kertovat eri asioista.

Kertyneet pitoisuudet kertovat, miten paljon ilmakehä lämpenee. Ilmastotutkimuksen iso kysymys on, kuinka korkeaksi lämpötila tarkkaan kohoaa tietyllä pitoisuudella (ilmastoherkkyys eli climate sensitivity). Tiukan tarkkaa laskelmaa ei ole, koska lämpenemiseen vaikuttaa joukko muitakin asioita viheliäisen monimutkaisessa järjestelmässä. Mikäli herkkyys päästöille on arvioitua suurempaa, ilmastotoimet ovat arvioitua kiireellisempiä eli esimerkiksi päästöbudjetit ennakoitua pienempiä. Tutkimuskeskustelu aiheesta jatkuu.

Silti perusasia on selkeä ja kiistämätön: mitä korkeampi on kasvihuonekaasujen kertynyt pitoisuus, sitä suurempaa lämpeneminen. Ja tämä oikeastaan riittää käytännön politiikan kannalta: lämpeneminen jatkuu niin kauan kuin pitoisuus kasvaa. Kuvasin tätä taannoin Helsingin Sanomien jutussa vertauksella ammeeseen, johon valutetaan vettä nopeammin kuin tulppa-aukosta pääsee pois.

Siksi siis niin kauan kuin vuosittaiset nettopäästöt ovat positiiviset eli päästöjä on enemmän kuin nieluja, pitoisuus kasvaa ja ollaan menossa huonompaan suuntaan. Nettopäästöjen tason väheneminen – jossa siis globaalisti ei olla edes vielä – ei siis vielä oikeastaan ole kunnon käänne parempaan. Silloin vasta jarrutetaan kulkua kohti jyrkänteen reunaa. Käänne tapahtuu vasta, kun pitoisuus lakkaa kasvamasta.

Vuosittaisten nettopäästöjen muutos (kasvu, tasaantuminen tai lasku) kuitenkin kertoo, miten päästöjen hillinnän kanssa edistytään. Jos nettopäästöt laskevat, laskevatko ne tarpeeksi tavoitteisiin nähden? Nämä ilmastopolitiikan tavoitteet on saatu arvioimalla tieteellisesti lämpenemisen “turvaraja”, eli 1,5°C lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna (tai korkeintaan 2°C lämpeneminen). Sekin on vaarallista mutta ei toivottavasti katastrofaalista. 

Tämän ja yllä mainitun ilmastoherkkyyden pohjalta on laskettu jäljellä olevia päästöbudjetteja ja niiden pohjalta päästöleikkausten aikatauluja – eli kuinka nopeasti nettopäästöjä pitää leikata, että lämpeneminen pysähtyisi suunnilleen tietylle rajalle. Näitä sitten jaetaan maiden kesken erilaisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden pohjalta. Tällä hetkellä yksikään maa ei ole omissa toimissaan puolentoista asteen tahdissa, ja globaalisti ollaan menossa reilusti yli kahden asteen katastrofaaliselle vyöhykkeelle.

Kumpaakin tarkastelulukua, vuosittaisia päästöjä ja kertyneitä pitoisuuksia, tarvitaan, sillä yhden antamaa tietoa ei voida lukea toisesta. Tarvitaan tietoa pitoisuuksista, jotta nähdään lämpenemisen määrä. Tarvitaan tietoa päästöistä ja nieluista, jotta pitoisuuksien kasvun syihin voidaan pureutua – ja sitä tarvitaan alue- ja maatasolla, jotta voidaan ottaa huomioon yhteiskuntien perityt tuotanto- ja kulutusrakenteet ja historiallinen oikeudenmukaisuus.

Silti nämä kaksi asiaa menevät kummallisen usein sekaisin keskenään. Takavuosina, kun luultiin, että hiilidioksidin vuosipäästöjen kasvu oli pysähtynyt, useissa lehtijutuissa ihmeteltiin, miten ilmakehän hiilidioksidipitoisuus edelleen kasvaa. Tämä ei ole mikään arvoitus vaan päivänselvä asia. Pitoisuus kasvaa niin kauan kuin päästöjen nettovirta on positiivinen, eli niin kauan kuin päästöt ovat nieluja suuremmat. Pitoisuus siis kasvaisi vielä pitkään, vaikka vuosittaiset nettopäästöt kääntyisivät tänään laskuun – koska päästöt ovat lähtöjään niin korkeat.

Samankaltaista sekaannusta on ollut keskustelussa koronapandemian vaikutuksista. Oli hämmentävää, miten jopa ympäristötutkimuksen alalla toimiva ihminen selitti äskettäin twiitissään, että koronapandemia laski vähäisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia. Ei laskenut. Päästöihin tuli kyllä notkahdus, mutta koska nettopäästöt olivat siitä huolimatta positiiviset, pitoisuus tietysti jatkoi kasvuaan. Kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien jutussa totesin, koronapandemia ei tarjonnut “hengähdystaukoa luonnolle”. 

Nettonolla on vain välietappi

Tämän vuoksi siis puhutaan niin paljon nettonollasta (net zero) eli tilanteesta, jolloin nettopäästöt ovat nollassa eli pitoisuus ei enää kasva. Hiilidioksidin pitoisuuden kasvu ilmakehässä täytyy saada pysähtymään, koska vain siten lämpeneminen pysähtyy. Mutta vain pysähtyy: hiilidioksidi säilyy ilmakehässä pitkään, joten nettonollassa (noin suunnilleen) vakiinnutaan pitkäksi aikaa uudelle tasolle. 

Sivuhuomio: Aiemmin arveltiin, että “putkessa” (in the pipeline) on vielä lisää lämpenemistä – toisin sanoen että ilmasto jatkaisi lämpenemistään vielä pitkäänkin nettonollan saavuttamisen jälkeen. Tämä käsitys elää vielä vahvana ilmastokeskustelussa. Nykyisin ilmastotutkijat ovat kuitenkin kääntymässä sille kannalle, että lämpeneminen pysähtyisi nopeammin, melkein heti nettonollan saavuttamisen jälkeen. Sen jälkeen hiilidioksidin pitoisuus kyllä laskisi “itsestään” hiljalleen erilaisten luonnonprosessien ansiosta – elleivät sitten erilaiset pitoisuuksia lisäävät positiiviset takaisinkytkennät käynnistyisi – mutta aivan liian hitaasti katastrofaalisten muutosten torjumisen kannalta. Inhimillisessä mittakaavassa nettonolla olisi uusi normaalitila.

Tämähän on hyvä uutinen! Mutta tietysti nettonollasta ollaan vielä todella kaukana. Se, osoittautuuko näkemys lämpenemisen pysähtymisestä näin nopeasti oikeaksi, ei lopulta vaikuta tässä tekstissä käsiteltyjen asioiden perusteisiin – siitä lähinnä riippuu kiireellisyyden aste. Kiire on joka tapauksessa.

Mutta sitten tullaan ohittamattoman tärkeään asiaan, joka perustelee sitä, että hiilen talteenotto on myös välttämätöntä. Nettonolla ei riitä. Se on väliaskel, jonka jälkeen on siirryttävä nettonegatiiviseen vaiheeseen. Toisin sanoen: ilmakehästä on vuositasolla saatava imettyä pois hiiltä, jotta pitoisuudet laskisivat tarpeeksi nopeasti. Minkä vuoksi?

Se hiilidioksidin pitoisuus, johon päädytään nettonollassa – vaikka se jäisi lämpenemisen “turvarajojen” sisään – ei ole turvallinen taso pidemmällä aikavälillä. Pitkälle menneisyyteen ulottuva ilmastotutkimus osoittaa, että nykyisen kaltaisia pitoisuuksia ei ole nähty ehkä miljooniin vuosiin, ja aiemmin vastaavilla tasoilla planeetta oli hyvin erilainen paikka. Jäätiköt olivat pienempiä, merenpinta oli korkeammalla. Sellaiseen maailmaan ei kukaan halua – ja ihmistoiminta on myös muokannut ekosysteemejä ja heikentänyt biodiversiteettiä niin monenlaisin tavoin, että tuo tulevaisuuden planeetta olisi vielä monin verroin kurjempi paikka asua. Lämpenemisen rajoittaminen “turvarajojen” piiriin on siis (suhteellisen) turvallista vain väliaikaisesti, ei pidemmällä aikajänteellä.

Eli mikäli halutaan estää ja hillitä tällaisia vaarallisia mutta hitaampia muutoksia vuosisadan jälkipuolella ja seuraavalla vuosisadalla, hiilidioksidin pitoisuudet täytyy saada vakiinnutettua lopulta alemmalle tasolle. (Tästä kirjoitin aikanaan BIOS-blogissa tekstissä “Sadan vuoden urakka”.) Kuten sanottua, hiilidioksidin pitoisuus laskisi myös vuosisatojen ja -tuhansien saatossa monenlaisten luonnonprosessien myötä – mutta se on aivan liian hidasta katastrofaalisen muutosten estämiseksi. Lisäksi on vaarana että pysyttäessä pidempään “turvarajojen” piirissä voi ehtiä käynnistyä positiivisia takaisinkytkentöjä, jotka nostavat kasvihuonekaasujen pitoisuuksia.

Erilaiset biologiset hiilen talteenoton keinot kuten metsittäminen, kosteikkojen ennallistaminen ja maaperän hiilivarastojen kasvattaminen riittävät vain osaan tästä urakasta, etenkin kun biologisten hiilivarastojen pysyvyys on aina epävarmaa. Eli on aika varmaa, että tulevaisuudessa myös suora teknologinen talteenotto (DAC) on tarpeen.

Tämän takia muuten loputon tarkka laskeskelu päästöjen ja nielujen suhteesta, jotta nettonollaan päästäisiin, on lopulta vähän turhaa hommaa. Suomessahan pyrittäessä täyttämään kansallisia nettonollatavoitteita on väännetty tuskaisen paljon etenkin metsänielujen koosta ja oikeista laskutavoista. Perusasia on kuitenkin todella simppeli: päästöt pitää saada niin alas kuin suinkin, ja nieluista ja hiilivarastoista täytyy pitää huolta niin hyvin kuin osataan. Koska mitä paremmin tämä klaarataan, sitä pienempi negatiivisten päästöjen luomisen urakka jatkossa on. 

Niinpä nettonollaa tavoitellessa ja jäljellä olevaa hiilibudjettia käytettäessä pitäisi myös jatkuvasti ajatella sitä, että päädytään tilanteeseen, josta päästään jatkamaan sujuvasti nettonegatiiviseen eli hiilidioksidin kertyneen pitoisuuden alentamiseen. Ei siis pitäisi missään nimessä luoda sellaisia teknologisia polkuriippuvuuksia, joiden vuoksi on vaikea jatkaa kohti nettonegatiivista. Esimerkiksi mittava nojaaminen biomassaan energianlähteenä loisi tällaista haitallista polkuriippuvuutta. 

Ilmastonmuutoksen hillinnän epäsymmetrinen aika

Pidemmällä aikavälillä siis teknologinen hiilen talteenotto on välttämätön keino, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita “samanarvoisuutta”. Se ei tarkoita, että päästöt ja talteenotto olisivat nätin matemaattisesti kolikon kaksi puolta. Sillä ilmastonmuutoksessa ja sen hillinnässä on aikajänteitä, lyhyempiä ja pidempiä. Pähkinänkuoressa: päästövähennyksillä on lyhyellä aikavälillä monin verroin isompi merkitys, ja hiilen talteenoton merkitys taas kasvaa, mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään.

Nettonollaan pääsemisellä on kiire, jotta lämpeneminen saadaan pysäytettyä mahdollisimman alhaiselle tasolle ja jotta hiilen talteenoton urakka on mahdollisimman pieni.  

Näin riski peruuttamattomille ekologisille muutoksille ja vaarallisten keikahduspisteiden (tipping point) käynnistymiselle olisi mahdollisimman pieni. Juuri siksi ylilyöntiin (overshoot) turvautuminen olisi vaarallista: ei voida vain rauhassa päästellä ja ajatella, että lopuksi jarrutetaan massiivisella hiilen talteenotolla. 

Aika ei ole ilmastonmuutoksen hillinnässä symmetristä. Koska lähtötilanne on se, että päästöt ovat niin suuret, on täysin selvää, että lähivuosikymmeninä päästövähennysten rooli on valtavasti suurempi. Hiilen talteenoton taso on nyt vielä käytännössä nolla, ja puhe “samanarvoisuudesta” käytännössä tukee ajatusta, että talteenottoa voitaisiin yhtäkkiä skaalata paitsi nopeasti myös vastaamaan päästöjen mittakaavaa. Juuri tämä vaara on siinä, jos ilmastoskenaarioihin upotetaan epäuskottavia määriä erisorttisia hiilen talteenoton keinoja. Niistä tulee harhauttava “vapaudu vankilasta” -kortti.

Toinen ongelma on se, että hiilen talteenoton teknologiat eivät ole mikään neutraali väline, vaan ne saapuvat tietynlaiseen yhteiskunnalliseen ympäristöön. Fossiilisten polttoaineiden käytön ja kasvihuonekaasujen päästämisen kannustin on se, että näin tuotetaan energiaa myytäväksi ja asioiden tekemiseksi. Lähtökohtaisesti hiilen talteenotto sen sijaan on kuluerä. Tosin joissain muodoissa kuten BECCSissä, jossa bioenergian tuotanto yhdistetään hiilen talteenottoon ja varastointiin, tuotetaan myytävää energiaa. Mutta BECCSin ongelmana on etenkin kilpailu viljelysmaasta ja kasteluvedestä maanviljelyksen kanssa ja biodiversiteettivaikutukset. Tutkijat ovat varoittaneet siihen nojaamisesta jo pitkään.

Fossiiliseen tuotantoon yhdistetty “piipunpään” talteenotto (CCS) taas ei luo nielua, se vain neutraloi tuon voimalan päästöt. Siksi monille suorasta hiilen talteenotosta (DAC) on tullut Graalin malja. Mutta suora hiilen talteenotto ilmakehästä on työlästä ja energiaintensiivistä touhua: siivoaminen on vaikeampaa kuin sotkeminen

Työläyden rinnalla on toinen, kenties visaisempi ongelma: ilmakehästä kaapattu hiili olisi potentiaalisesti myös erittäin hyödyllinen resurssi. Hiilen talteenoton ja varastoinnin (storage, CCS) sijaan hiilen talteenotto ja hyödyntäminen (utilization, CCU) on erittäin houkutteleva teknologinen polku, mikä koskee kaikkia teknologisen talteenoton muotoja. Hiilidioksidia käytetään monilla tuotannonaloilla, ja siitä olisi tulevaisuudessa myös mahdollista jalostaa synteettisiä polttoaineita ja monenlaisia muita tuotteita. Uudenlaisten “kiertävien hiilituotteiden” talous voisi olla mahdollisuus korvata esimerkiksi sitä osaa petrokemiasta, jota dekarbonisaatio uhkaa ja jolle korvikkeiden kehittäminen on erittäin vaikeaa. Ja tämä voikin olla oikeasti lupaava osa tulevaisuuden tuotantojärjestelmiä – joskin moni verroin nykyistä fossiilitaloutta pienempi.

Mutta: tällöin hiilen talteenotto ei luo uutta nettonielua! Talteenotetun hiilen kierrätys esimerkiksi polttoaineina ei nettona vähennä kierrossa olevaa hiilen määrää, eli silloin hiilen talteenotto ei auta ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentämisessä. Tämä on kriittisen tärkeää ymmärtää. Meillä on toistaiseksi vielä melko spekulatiivinen teknologinen polku, jonka toteuttaminen niin, että sen lupaus hiilen pitoisuuksien laskusta realisoituu, on sekin spekulatiivista – koska taloudelliset intressit vievät helposti eri suuntaan

Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa se raha, jolla maksettaisiin energiaintensiivisestä kaappauksesta ja varastoinnista, tulisi todennäköisesti päästöjen kompensoinnista. Toisin sanoen esimerkiksi yrityksissä tavoiteltaisiin nettonollaa, mutta “subjektiivisesti”. Oman toiminnan fossiilisia päästöjä ei tarvitsisi laskea, kunhan toisaalla otettaisiin vastaava määrä talteen. Guardianin jutussa mainittu brittiläinen pyrkimys “syyllisyysvapaisiin lentoihin” kuvaa tätä kylmäävästi. 

Tässä on hiilen talteenoton tämänhetkinen hallitseva intressi. Jos yksittäiset tahot vain pyrkivät pitämään entisen toimintamallinsa ja kompensoimaan toisaalla energiaintensiivisellä hiilen talteenotolla, ei se kokonaisuutena aja kohti nettonollaa ja sen jälkeen nettonegatiivista maailmaa. Se hyvin konkreettisesti hidastaa päästövähennyksiä. 

Happamoituvat meret

Lopuksi on vielä pari aivan olennaista näkökohtaa, joiden vuoksi päästöjä ja hiilen talteenottoa ei voi pitää saman kolikon eri puolina. 

Ensimmäinen koskee hiilidioksidin luontaisia nieluja. Yksi tärkeimmistä hiilidioksidin nieluista ovat valtameret. Ne ovat ottaneet vastaan merkittävän osan fossiilisten polttoaineiden polttamisen päästöistä ja näin hillinneet ilmastonmuutosta (niihin on myös imeytynyt lämpöä, mutta tämä on oma juttunsa). Samalla meret ovat kuitenkin happamoituneet. Eli vaikka meret ovat “auttaneet” ilmastonmuutoksen hillinnässä, samalla on syntynyt toinen ja mittakaavaltaan yhtä pelottava ympäristömuutos. Merten ekosysteemien keikahduspisteet kun ovat olleet tärkeässä roolissa maailmanhistorian monissa joukkosukupuutoissa.

Niin kauan kuin fossiilisia polttoaineita poltetaan, väistämättä osa hiilidioksidista päätyy mereen ja happamoituminen jatkuu. Meret eivät kohteliaasti lakkaa hiilidioksidin nielemistä sillä vastaavalla määrällä, jolla kehitämme “teknologisia nieluja”. Fossiilisten polttaminen täytyy lopettaa, ja tämä on toinen syy sille, että päästövähennykset ovat lähivuosikymmeninä monin verroin tärkeämpi asia kuin hiilen talteenotto.

Tietysti pitää myös muistaa, että hiilidioksidin rinnalla päästelemme muitakin kasvihuonekaasuja: ennen kaikkea metaania. Sille ei ole olemassa vastaavia nieluja, eikä sitä voida ottaa samalla tavalla talteen. Metaani on lyhytikäisempi mutta voimallisempi kasvihuonekaasu, ja sen päästöt ovat olleet voimakkaasti kasvussa. Ja maanviljelyksen rinnalla merkittävin lähde on fossiilisten polttoaineiden tuotannossa. Kuten edellä kuvattiin, ilmastonmuutoksen hillinnässä on lyhyempi, kiireellisempi, ja hitaampi aikajänteensä. Metaanipäästöjen hillintä on erityisen kiireellinen asia, koska yhtäältä päästöjen kasvu voi romuttaa lopullisesti toiveet “turvarajoissa” pysymisestä, ja toisaalta niiden nopea leikkaaminen ostaisi aikaa, koska metaanipäästöjen leikkaukset vaikuttaisivat nopeasti ja isosti.

Nyt päätetään tulevien polvien savotan suuruus

Hiilen teknologisen talteenoton menetelmien merkitys kasvaa sitä isommaksi mitä pidemmälle vuosisadan jälkipuoliskolle ja seuraavalle vuosisadalle mennään. Niiden tarve on sitä suurempi ja urakka sitä työläämpi, mitä pahemmin päästövähennyksissä on epäonnistuttu nyt ja lähivuosikymmeninä. Kuten sanottua, siivoaminen on sotkemista työläämpää (eli erittäin energiaintensiivistä), ja kun tulevaisuudessa käytettävissä olevan energian määrä lienee muutenkin kortilla, on täysin selvää, että puhe “samanarvoisuudesta” menee metsään.

Silti näitä menetelmiä on kehitettävä, jotta tulevilla sukupolvilla on keinot “sadan vuoden urakkaansa” – kuinka katkerina aiempia sukupolvia kohtaan ne niitä joutuvat sitten käyttämäänkään. He joutuvat siivoamaan jälkiämme, jotta heidän kaupunkinsa ja rannikkoseutunsa eivät häviäisi kartalta ja jotta heidän jäljelle jäänyt ikiroutansa ei sulaisi. 

Näiden menetelmien kehittäminen on myös osa uudenlaisten teollisuudenalojen kehitystä, siis sellaisen, jossa dekarbonisaation jälkeen fossiilisten polttoaineiden tiettyjä käyttötarkoituksia korvataan hiilen kierron teollisilla “ekosysteemeillä” (mutta jälleen: nykyistä selkeästi pienemmässä mittakaavassa). Kaikkein sitkeimpiä päästölähteitä joudutaan ehkä myös “kompensoimaan” pidemmälle tulevaisuuteen. Mutta samalla olisi edistettävä sellaista poliittista ja taloudellista muutosta, joka ei ruoki edellä kuvatun uuden “kaapatun hiilen resurssitalouden” syntyä. Toisin sanoen: miten saadaan ohjattua resursseja massiiviseen hiilen sidontaan niin, että hiili myös varastoidaan. Ja miten tässä urakassa saadaan pidettyä kiinni globaalista ja historiallisesta oikeudenmukaisuudesta? Tästä ei puhuta ilmastopolitiikassa ja -tutkimuksessa vielä juuri lainkaan. Teknologiasta puhutaan edelleen neutraaliin sävyyn.

Tutkimus on siis tarpeen, mutta sen rahoituksessa, poliittisessa tuessa ja niitä propagoivassa retoriikassa ei saa päätyä hämärtämään ilmastonmuutoksen hillinnän aikajänteitä ja mittakaavoja. Se on karhunpalvelus tulevaisuudelle. Tässä tilanteessa ja lähivuosikymmeninä hiilen teknologisen talteenoton rooli on väistämättä vähäisempi ja sekundäärinen. Ja näin on täysin riippumatta siitä, miten nopeasti tuo teknologia kehittyy. Nopeus ei muuta päästöjen suurempaa mittaluokkaa, ei “ylilyönnin” riskejä, ei merten happamoitumisen kaltaisia ilmiöitä. Hiilen talteenoton alisteisuus päästövähennyksille on kirjoitettu sisään asioiden tilaan.

Toisaalta teknologista hiilen talteenottoa ei pidä vastustaa huolimattomasti ja ylimalkaisesti. Lopulta niitä tullaan tarvitsemaan, mutta niiden varsinainen arvo tulee vasta myöhemmin, nettonollan jälkeen, kun urakan ensimmäinen osa on saatu hoidettua.

Ville Lähde

13.6.2022
Eduskunnan talousvaliokunnalle: REPowerEU Annoimme 13. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asia: E 76/2022 vp Valtioneuvoston selvitys: Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi asetuksen (EU) 2021/241 muuttamisesta elpymis- ja palautumissuunnitelmien REPowerEU-lukujen osalta sekä asetusten 2021/10160, 2021/2115, direktiivin 2003/87/EY ja päätöksen – KOM(2022) 231 muuttamisesta. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Liiteasiakirja/Documents/EDK-2022-AK-33897.pdf Lausunnon pääsanomat:   Suomen myönteinen kanta REPowerEU-suunnitelmaan varauksella, että EU:n 55-valmiuspaketin tavoitteita ja […]

Annoimme 13. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia: E 76/2022 vp Valtioneuvoston selvitys: Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi asetuksen (EU) 2021/241 muuttamisesta elpymis- ja palautumissuunnitelmien REPowerEU-lukujen osalta sekä asetusten 2021/10160, 2021/2115, direktiivin 2003/87/EY ja päätöksen – KOM(2022) 231 muuttamisesta. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Liiteasiakirja/Documents/EDK-2022-AK-33897.pdf

Lausunnon pääsanomat:

 

  • Suomen myönteinen kanta REPowerEU-suunnitelmaan varauksella, että EU:n 55-valmiuspaketin tavoitteita ja ilmastotavoitteita ei pitkällä aikavälillä vaaranneta, on BIOS-tutkimusyksikön mielestä perusteltu.
  • Toistaiseksi REPowerEU-suunnitelman rahoitus vaikuttaa pirstaleiselta eikä esitetyistä laskelmista käy ilmi, onko rahoitusvolyymi riittävä tarvittavien toimenpiteiden aikaansaamiseksi.
  • Nykyisessä tilanteessa Suomen kanta, jonka mukaan suunnitelman rahoitus on syytä toteuttaa pääasiassa olemassa olevan EU-rahoituksen puitteissa, jäsenvaltioiden päätösvaltaa rahoituksen uudelleenkohdentamisessa kunnioittaen, on perusteltu ja tukee EU- ohjelmien hyväksyttävyyttä jäsenvaltioissa jatkossa.
  • Lähitulevaisuudessa tarvitaan kuitenkin rohkeampia rahoitusratkaisuja, joiden valmistelu on aloitettava EU:ssa välittömästi. Seuraavien vastaavien suunnitelmien ja ohjelmien toimeenpano saattaa tulla eteen nopeasti ja rahoitustarpeet voivat olla mittavia.
  • EU-tasolla tarvitaan edelleen parempaa talous- ja investointipoliittista koordinaatiota, jotta tulevien vuosien siirtymäpolitiikka voisi saavuttaa sille asetetut tavoitteet.

Suomen kanta REPowerEU-suunnitelman rahoitukseen

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan talousvaliokunnalle Euroopan komission valmistelemasta REPowerEU-ohjelmasta ja sen rahoituksesta.

 

Suomen myönteinen kanta REPowerEU-suunnitelmaan varauksella, että EU:n 55- valmiuspaketin tavoitteita ja ilmastotavoitteita ei pitkällä aikavälillä vaaranneta, on BIOS-tutkimusyksikön mielestä perusteltu. Koska energiariippuvuuden katkaiseminen Venäjästä on tehtävä nopeasti, tässä tilanteessa on jokseenkin välttämätöntä turvautua toimenpiteisiin, jotka sinällään ovat pidemmän ajan päästövähennystavoitteiden vastaisia. Niiden osalta tulee varmistua siitä, että vihreää siirtymää tulevina vuosina viivyttäviä polkuriippuvuuksia ei synny ja toimenpiteistä aiheutuvaa takamatkaa kiritään umpeen kovemmilla päästötoimilla jatkossa.

 

BIOS-tutkimusyksikkö näkee, että toistaiseksi REPowerEU-suunnitelman rahoitus vaikuttaa pirstaleiselta eikä Euroopan komission esittämistä laskelmista käy selvästi ilmi, onko rahoitusvolyymi riittävä tarvittavien toimenpiteiden aikaansaamiseksi. Ylipäätään REPowerEU:n sisällöllinen koordinaatio vaikuttaa hajanaiselta, eikä ole helppoa saada kokonaiskuvaa siitä, mihin EU-maissa tulevina kuukausina tämän suunnitelman mukaisesti pyritään ja ennen kaikkea mitä on mahdollista tässä aikataulussa saavuttaa.

 

Ennen kaikkea REPowerEU-suunnitelman rahoituksen volyymia määrittää se, että Euroopan komissio esittää sen järjestämistä pääosin olemassa olevan EU-rahoituksen kautta sitä uudelleen kohdentamalla ja käyttämättä jääneitä valtuuksia hyödyntämällä. Suomi pitää tätä hyvänä lähtökohtana, eikä halua laajentaa rahoitusta uusilla rahoitusvälineillä tai esimerkiksi päästökauppajärjestelmän periaatteita muuttamalla. Päästölupien hintojen tuleekin pidemmällä aikavälillä nousta tasaisesti ja jos rahoitukseen liittyvät erityistoimenpiteet estävät tämän tavoitteen saavuttamista, niitä ei tule toteuttaa.

 

Suomen kanta on yleisemminkin ymmärrettävä, sillä sovittujen rahoitus- ja ohjausmekanismien nopea muuttaminen tekee politiikan koordinaatiosta tempoilevaa ja rahoituskokonaisuudesta pirstaleisen. Suomi painottaa jäsenvaltioiden päätösvaltaa olemassa olevan rahoituksen uudelleenkohdentamisessa sekä RFF-rahoituksessa että koheesiorahoituksessa. Myös tämä on hyvä periaate, joka tukee EU-ohjelmien hyväksyttävyyttä jäsenvaltioissa jatkossa.

 

EU-tasolla tarvitaan edelleen parempaa talous- ja investointipoliittista koordinaatiota, jotta tulevien vuosien siirtymäpolitiikka voisi saavuttaa sille asetetut tavoitteet. REPowerEU-suunnitelma ja sen toimeenpano on hyvä testi sille, missä EU:n päätöksenteossa tällä hetkellä siirtymäpolitiikan kentällä mennään. Vaikka tilanne on monesta näkökulmasta vakava ja tilanteen vakauttamiseksi tarvittavat toimenpiteet todennäköisesti ennennäkemättömän laajoja, jäsenvaltioissa suhtautuminen suunnitelman rahoitukseen on varsin konservatiivinen.

Jatkossa suhtautuminen uusiin rahoitusvälineisiin ja rahoituksen volyymin kasvattamiseen pitäisi olla kautta linjan myötämielisempää, sillä uusia negatiivisa yllätyksiä siirtymäpolitiikan tiellä varmasti vielä nähdään. Jo nyt EU:ssa pitäisikin alkaa valmistella uusia rahoitusmekanismeja, jotka voidaan tarpeen tullen ottaa käyttöön seuraavien ohjelmien ja suunnitelmien toimeenpanemisen yhteydessä.

 

Esimerkiksi EU:n yhteisvelalla rahoitetut koordinoidut investointiohjelmat, joissa hankkeiden laatua ja kokonaisuuden johdonmukaisuutta valvotaan EU-komission sekä jäsenmaiden yhteistoiminnassa, voisivat olla tulevaisuudessa ratkaisu pirstaleisuuden vähentämiseksi. Sekä päätöksentekijöillä että kansalaisilla tulisi olla riittävästi tietoa siitä, mihin siirtymäpoliittisilla toimilla todella pyritään, mihin niillä pystytään ja miten ne suhteutuvat asetettuihin tavoitteisiin. Tällä hetkellä muun muassa kokonaiskoordinaation puutteiden vuoksi tietoa ei ole saatavilla likimainkaan tarpeeksi.

13.6.2022
Eduskunnan talousvaliokunnalle: esitys luonnonsuojelulaiksi Annoimme 13. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asia: HE 76/2022 vp Hallituksen esitys eduskunnalle luonnonsuojelulaiksi ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+76/2022 Lausunnon pääsanomat: Hallituksen esitys luonnonsuojelulaiksi seuraa pääpiirteissään vakiintunutta luonnonsuojelun linjaa, joka on osoittautunut riittämättömäksi. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on kiihtynyt entisestään. Luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen edellyttää tärkeimpien ajurien eli maankäytön tapojen ja luonnonvarojen […]

Annoimme 13. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia: HE 76/2022 vp Hallituksen esitys eduskunnalle luonnonsuojelulaiksi ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+76/2022

Lausunnon pääsanomat:

  • Hallituksen esitys luonnonsuojelulaiksi seuraa pääpiirteissään vakiintunutta luonnonsuojelun linjaa, joka on osoittautunut riittämättömäksi. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on kiihtynyt entisestään.
  • Luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen edellyttää tärkeimpien ajurien eli maankäytön tapojen ja luonnonvarojen ylikäytön hillintää. Hallituksen esityksessä luonnonsuojelulain keinovalikoima ei juuri ulotu näille alueille.
  • Kansainvälinen luontopaneeli IPBES peräänkuuluttaa järjestelmätason muutoksia. Suomessa BIOS on esittänyt ekologista jälleenrakennusta, joka löytyy myös nykyisestä hallitusohjelmasta. Esitys luonnonsuojelulaiksi ei sisällä pyrkimystä tällaiseen kokonaisvaltaiseen muutokseen, vaan luonnonsuojelulain suhde muuhun lainsäädäntöön jää julkilausutusti entisen kaltaiseksi.
  • Hallituksen esityksessä ei konkretisoidu riittävästi luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja elvyttäminen suojelualueiden ulkopuolella, mikä olisi välttämätöntä monien korvaamattomien ekosysteemipalveluiden jatkuvuudelle. Luonnon monimuotoisuus on tärkeää kaikkialla, ei vain suojellussa luonnossa.
  • Erityisen ongelmallista esityksessä on tapa, jolla ekologinen kompensaatio tuodaan lakiin yhtäältä vapaaehtoisena ja toisaalta epäselvästi määriteltynä suhteessa suojelutoimien hierarkiaan (välttäminen, minimoiminen, korjaaminen, ja kompensaatio). Toimivuusarvioissa viimekätiseksi suositeltu keino uhkaa muuttua ensisijaiseksi ja luonnon monimuotoisuuden heikentämistä oikeuttavaksi keinoksi. Tällöin esimerkiksi Dasguptan raportin korostama luonnon toiminnallisten piirteiden olennainen korvaamattomuus sivuutetaan.
  • BIOS-tutkimusyksikkö toteaa, että kiihtyvän luonnon monimuotoisuuden kadon aikana tarvittaisiin rohkeammin yhteen nivoutuvaa lainsäädäntöä, jonka raamit muodostaa tieteellinen tieto ekologisista reunaehdoista, mukaan lukien luonnonvarojen käytön laadulliset ja määrälliset rajat.

Luonnon monimuotoisuuden tila on jatkanut heikentymistään niin globaalisti kuin Suomessa, ja heikentymisen vauhti on kiihtynyt. Nykymuotoinen lainsäädäntö ja muut toimet luonnon monimuotoisuuden kadon hillitsemiseksi ja pysäyttämiseksi ovat täten osoittautuneet riittämättömiksi, jopa epäonnistuneiksi. Huolimatta joistakin kiitettävistä muutoksista ja lisäyksistä voimassa olevaan luonnonsuojelulakiin nähden, BIOS-tutkimusyksikkö toteaa, että hallituksen esitys luonnonsuojelulaiksi sekä eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta seuraa edelleen pääpiirteissään vallitsevaa lainsäädännön linjaa. Näin esitys on riittämätön kiihtyvän luonnon monimuotoisuuden kadon keskellä.

 

Tieteellinen tutkimus on vastaansanomattomasti osoittanut, kuten hallituksen esityksessä kuvataan (15), että luonnon monimuotoisuuden kadon tärkeimmät ajurit ovat maankäytön tavat ja maankäytön muutokset sekä kaiken kaikkiaan luonnonvarojen kulutuksen kestämättömyys niin määrällisesti kuin laadullisesti. Luonnon monimuotoisuus on monisäikeinen ilmiöjoukko, ja sen heikkenemisen taustalla on monia muitakin syitä, mutta ilman näihin perustaviin ajureihin puuttumista ei nykyistä yhä huonompaa suuntaa ole mahdollista kääntää. Lajien ja elinympäristöjen suojelu on yksinään riittämätön keino siihen. Vaikka hallituksen esitys mainitsee tarpeen laajeta tämän alueen ulkopuolelle, merkittäviä askeleita sitä kohti ei esitykseen sisälly.

 

Kuten hallituksen esityksessäkin mainitaan (15), kansainvälinen luontopaneeli IPBES on todennut, että nykymuotoisten toimien sijaan tarvitaan järjestelmätason muutoksia. BIOS-tutkimusyksikkö on kuvannut tällaista muutosta Suomessa ekologiseksi jälleenrakennukseksi – käsite on omaksuttu myös Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan. On huolestuttavaa, että maininnasta huolimatta tällaista järjestelmätason pyrkimystä ei ole havaittavissa hallituksen esityksessä. Luonnonsuojelulain keinovalikoima ei merkittävästi laajene, vaikka laajennuksen tarve on todettu voimassa olevan lain toimivuusarvioissa (32). Näin edellä kuvattuihin luonnon monimuotoisuuden kadon tärkeimpiin ajureihin ei päästä merkittävästi vaikuttamaan.

 

Merkittävä tapa edistää tällaista järjestelmätason muutosta olisi luonnonsuojelulain vahvempi synergia muun lainsäädännön kanssa, ja tällaisen muutoksen tarve todetaankin hallituksen esityksessä useaan otteeseen (mm. 32, 98). Suhteessa muihin lakeihin pyrkimykseksi kuitenkin määritellään “pysyttää nykyinen säätelytila” (65) ja todetaan, että “merkittävä osa sääntelystä, samoin kuin lain keskeinen rakenne säilyvät voimassa olevan luonnonsuojelulain mukaisina” (66). Niin ikään todetaan, että “uudet suojelukeinot ovat varsin rajattuja” (70). Nämä pyrkimykset ovat ilmiselvässä ristiriidassa sen kanssa, että vallitsevat luonnonsuojelulain keinot on todettu hallituksen esityksessäkin riittämättömiksi.

 

Hallituksen esitys luonnonsuojelulaiksi on rakentunut pitkälti edelleen sille pohjalle, että luonnon monimuotoisuuden suojelu koskee ensisijaisesti lajien ja niiden elinympäristöjen suojelua. Uudet lisäykset koskien luontotyyppien uhanalaisuutta ovat sinänsä kiitettäviä, mutta koska “säännös olisi luonteeltaan informatiivinen, eikä aiheuttaisi välittömästi luonnonsuojelulakiin perustuvia uusia velvoitteita” (84), sen vaikutus uhkaa jäädä vähäiseksi. Nämä perinteiset suojelun muodot ovat välttämätön osa luonnon monimuotoisuuden kadon torjumista, mutta ne eivät riitä.

 

Vaikka esityksessä todetaankin useaan otteeseen luonnon monimuotoisuuden merkitys suojelualueiden ulkopuolella, konkretia jää vähäiseksi. BIOS muistuttaa, että luonnon monimuotoisuus ei ole vain lajimäärän ja elinympäristöjen kirjon asia, vaan siitä riippuu myös sellaisten aineen ja energian kiertojen ylläpito ja uusiutuminen, josta kaikki ihmiselämä ja hyvinvoinnin luominen on riippuvaista. “Luonnon monimuotoisuus liittyy läpileikkaavasti kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan, ja viime kädessä asettaa sille myös reunaehtoja”, todetaan myös hallituksen esityksessä (98). Nykyään on tullut tavaksi puhua kestävyyden lajeista (ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen) rinnakkaisina ja tasa-arvoisina, mutta tällainen puhetapa tahtoo sivuuttaa ekologisten reunaehtojen perimmäisyyden. Ilman niiden säilymistä mitkään muut kestävyyden lajit eivät ole mahdollisia.

 

Juuri siksi luonnonvarojen käyttö on luonnon monimuotoisuuden varjelun ja elvyttämisen ydinasia – kaikkialla, ei vain suojellussa luonnossa. Esityksessä toistuvasti esiin nostetut ekosysteemipalvelut eivät synny vain siinä luonnossa, jota rajataan luonnonsuojelualueille tai suojellaan muutoin erillisinä alueina, vaan ekosysteemipalveluita tuottavat luonnon prosessit kaikkialla – toisin sanoen myös maatalousalueilla, talousmetsissä, vesistöissä ja niin edelleen. Näitä prosesseja häiritsevät kestämättömät tuotannon, teollisuuden, kulutuksen, asumisen yms. käytännöt, ja niiden turvaaminen vaatii laajaa elämänkäytäntöjen muutosta – edellä kuvattua järjestelmätason muutosta. Kuten sanottua, tämä jää pääosin hallituksen esityksen ulkopuolelle.

 

Hallituksen esityksessä ohimennen mainittu Dasguptan raportti (67) on tuonut osaltaan laajempaa keskustelua luonnon monimuotoisuudesta Suomeen. Tosin kuten BIOS-tutkimusyksikkö on todennut (https://bios.fi/life-matters-everywhere-the- notion-of-biodiversity-in-the-dasgupta-review/), raportista hallituksen esitykseenkin omaksuttu luonnon tarkastelu varallisuutena tai pääomana tahtoo painottaa sellaista ymmärrystä, että tuo varallisuus sijaitsee ennen kaikkea erillisillä luontoalueilla ja niiden monimuotoisuudessa. Kun luontoa turvataan, se tuottaa ihmisille palveluita, on ajatus yksinkertaisessa muodossaan.

 

On kuitenkin kriittisen tärkeää ymmärtää, että lukuisten ekosysteemipalveluiden turvaamisessa on pikemminkin kyse erilaisten virtojen (ravinnekierrot, veden puhdistuminen jne.) jatkuvuuden turvaamisesta, jolloin avainasemassa ovat tuotanto- ja kulutuskäytäntöjemme muutokset ja luonto niiden piirissä. Kuten Dasguptan raportissa todetaan, luonnon prosessit ovat usein korvaamattomia (non- substitutability): siksi yhden vaurion tai haitan korvaaminen muualla ei välttämättä laisinkaan korvaa menetettyjä luonnon toiminnallisia piirteitä. Niinpä esityksen ohjaavaksi periaatteeksi omaksuttu “ei luonnon nettohävikkiä” on ongelmallinen: yhtäällä hävitetyn luonnon monimuotoisuuden korvaamisesta toisaalta ei seuraa nettonollaa, vaan häviämisen vaikutukset luonnon toiminnallisuuteen säilyvät.

 

Tämän vuoksi BIOS-tutkimusyksikkö toteaa lopuksi, että hallituksen esityksessä luonnonsuojelulaiksi ehdotettu ekologisten kompensaatioiden rooli on syvästi ongelmallinen. Ensinnäkin puhtaasti vapaaehtoisena sen vaikuttavuudesta vallitsee suuri epävarmuus, kuten esityksessäkin todetaan. Toiseksi, vuoden 2020 toimivuusarviossa ekologisia kompensaatioita ehdotettiin yleistä etua ajavien hankkeiden poikkeuslupiin tai tilanteisiin, joissa luontoarvojen heikentämistä ei voida välttää (62). Tällaisessa lähestymistavalla ekologinen kompensaatio on luonnonsuojelutoimien hierarkiassa viimekätinen, ja sen edellä ovat tärkeysjärjestyksessä haitan välttäminen, minimoiminen ja sen korjaaminen. Hallituksen esityksessä ekologinen kompensaatio ei kytkeydy minkäänlaiseen hierarkiaan. Juuri tällöin yksiulotteinen “ei nettohävikkiä” -ajatus voi saada muodon, että luonnon monimuotoisuuden hävittäminen oikeutetaan korvaamalla se toisaalla. Mutta kuten sanottua, varsinainen korvautuvuus ei juuri koskaan ole mahdollista – juuri siksi ekologisen kompensaation tulisi olla viimekätinen “last resort”. Hallituksen esityksessä taas “ekologisen kompensaation säännöksillä vastattaisiin yritysten ympäristövastuun osoittamistarpeeseen” (62), mikä kuvastaa pikemmin keinon ensisijaisuutta.

 

Hallituksen esityksessä todetaan useita kertoja, että kunnollisia kokemuksia ekologisen kompensaation toimivuudesta ja eri toimijoiden halusta omaksua sen käytäntöjä ei juuri ole. Tästä huolimatta ekologinen kompensaatio on esityksen näkyvimpiä ellei näkyvin uusi toimi. Tarvittavia kokemuksia kompensaatioiden toiminnasta saataisiin ainoastaan laajoilla kokeiluilla, joissa kompensaatioiden suhdetta muuhun luonnonsuojelun keinohierarkiaan voitaisiin testata. Sen sijaan esityksessä lanseerataan vapaaehtoisuuteen perustuvaa käytäntöä, jonka määritelmät ovat niin löyhät, että riski muuttua luonnon monimuotoisuuden heikentämisen oikeuttamisen välineeksi on ilmeinen.

 

Luonnon monimuotoisuuden turvaamiselle ja elvyttämiselle on kriittisen tärkeää, että joillekin asioille voidaan sanoa “ei”. Ekologisen kriisin oloissa on asioita, joille ei ole mielekästä määritellä hintaa. Tämä on myös eräs mainitun Dasguptan raportin ydinviestejä.

 

Hallituksen esityksessä todetaan lisäksi: “Tavoitteena tulisi olla tasapainon löytäminen luontoarvoja heikentävien ja niitä suojelevien toimenpiteiden kesken. Kyse on käytännössä ekologisesta kompensaatiosta, jota tässä hallituksen esityksessä ehdotetaan vapaaehtoisena sisällytettäväksi osaksi luonnonsuojelulakia.” (30)

 

Tavoitteen asettaminen heikentämisen ja suojelun tasapainoksi tilanteessa, jossa luonnon monimuotoisuuden tilaa olisi pikemminkin elvytettävä laajalti, kuvastaa sitä, miten epävarmalla pohjalla ekologinen kompensaatio on nykyisessä esityksessä. BIOS-tutkimusyksikkö kehottaa painavasti muokkaamaan ekologista kompensaatiota kohti toimivuusarvioissa esitettyä viimekätistä linjaa.

 

Hallituksen esityksen kohdassa “Muut toteuttamisvaihtoehdot” mainitaan, että uuden luonnonsuojelulain valmisteluvaiheessa esillä on ollut myös puitelain kaltainen biodiversiteettilaki. Tämä mahdollisuus on hylätty, koska se olisi vaatinut “huomattavan laajaa yhteiskunnallista keskustelua koko ympäristölainsäädännön lähtökohdista ja tavoitteista” (103). Hallitus on päätynyt lakiesitykseen, joka painottaa monessa kohdin vapaaehtoisuutta ja suhteellisen kevyitä taloudellisia kannustimia luonnonsuojelukäytännöissä. Kiihtyvän luontokadon aikana on ihmeteltävä, miksi laajapohjaisemman ympäristölainsäädännön mahdollisuus on hylätty.

 

BIOS-tutkimusyksikkö toteaa, että pahenevan luonnon monimuotoisuuden tilan korjaaminen edellyttäisi juuri edellä kuvattua ympäristölainsäädännön lähtökohtien ja tavoitteiden uudelleenarviointia, sekä kytkemistä vahvasti ja läpäisevästi muuhun lainsäädäntöön. Lisääntyvä ja syventyvä tieto luonnon monimuotoisuuden merkityksestä ja moniulotteisuudesta osoittaa, että pelkät perinteiset suojelukeinot eivät riitä. Ympäristö- ja luonnonsuojelulainsäädännössä ja läpäisevästi kaikessa luonnonvarojen käyttöön liittyvässä lainsäädännössä lähtökohdaksi olisi otettava ne ekologiset reunaehdot, joiden puitteissa inhimillisen hyvinvoinnin luominen ja ylläpitäminen on mahdollista. Nämä reunaehdot rapautuvat nykyisellään yhä pahemmin, vuosi vuodelta. Luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja elvyttämisen kannalta tämä tarkoittaa, että lainsäädännön lähtökohdaksi olisi otettava pysyminen luonnonvarojen käytön kestävissä laadullisissa ja määrällisissä rajoissa.

13.6.2022
Eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle: REPowerEU-suunnitelma Annoimme 13. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle. Asia: E 68/2022 vp Valtioneuvoston selvitys: Komission tiedonanto, REPowerEU-suunnitelma https://www.eduskunta.fi/pdf/E+68/2022  Lausunnon pääsanomat: Suomen myönteinen kanta REPowerEU-suunnitelmaan varauksella, että EU:n 55-valmiuspaketin tavoitteita ja ilmastotavoitteita ei pitkällä aikavälillä vaaranneta, on BIOS-tutkimusyksikön mielestä perusteltu. Suomen tulisi asettaa energiansäästössä komission suositusta (-13 %) kovempi kansallinen tavoite. Sähköistyminen ja kulutuksen vähentäminen ovat […]

Annoimme 13. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle.

Asia: E 68/2022 vp Valtioneuvoston selvitys: Komission tiedonanto, REPowerEU-suunnitelma https://www.eduskunta.fi/pdf/E+68/2022 

Lausunnon pääsanomat:

  • Suomen myönteinen kanta REPowerEU-suunnitelmaan varauksella, että EU:n 55-valmiuspaketin tavoitteita ja ilmastotavoitteita ei pitkällä aikavälillä vaaranneta, on BIOS-tutkimusyksikön mielestä perusteltu.
  • Suomen tulisi asettaa energiansäästössä komission suositusta (-13 %) kovempi kansallinen tavoite.
  • Sähköistyminen ja kulutuksen vähentäminen ovat tavoitteita, jotka on kyettävä toteuttamaan yhtä aikaa, eivätkä ne oikein toteutettuna vaaranna toisiaan.
  • Energiansäästötoimet eivät voi perustua pelkästään valistukseen, vaan sekä kansallisesti että EU-tasolla valmisteltava myös verotuksellisia keinoja.
  • Uusiutuvien energialähteiden lisääminen ei saa johtaa biomassajakeiden ylikäyttöön; kestävästi tuotetuilla biomassoilla on dynaaminen mutta ehdoton maksimimäärä. 
  • EU-tasolla tarvitaan edelleen parempaa talous- ja investointipoliittista koordinaatiota, jotta tulevien vuosien siirtymäpolitiikka voi saavuttaa sille asetetut tavoitteet. 

Suomen kannanmuodostus REPowerEU-suunnitelmaan

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle Euroopan komission valmistelemasta REPowerEU-ohjelmasta, sen tavoitteista ja ehdotetuista toimenpiteistä, ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta. 

REPowerEU-suunnitelman tavoitteet

Suomen myönteinen kanta REPowerEU-suunnitelmaan varauksella, että EU:n 55-valmiuspaketin tavoitteita ja ilmastotavoitteita ei pitkällä aikavälillä vaaranneta, on BIOS-tutkimusyksikön mielestä perusteltu.

Koska energiariippuvuuden katkaiseminen Venäjästä on tehtävä nopeasti, tässä tilanteessa on jokseenkin välttämätöntä turvautua toimenpiteisiin, jotka sinällään ovat pidemmän ajan päästövähennystavoitteiden vastaisia. Niiden osalta tulee varmistua siitä, että vihreää siirtymää tulevina vuosina viivyttäviä polkuriippuvuuksia ei synny ja toimenpiteistä aiheutuvaa takamatkaa kiritään umpeen kovemmilla päästötoimilla jatkossa.

Suomen tulisi tukea määrätietoisesti REPowerEU-suunnitelman energiansäästöön ja fossiilisten polttoaineiden nopeaan korvaamiseen liittyviä aloitteita. Koska Suomen per capita energia- ja luonnonvarakulutus on EU:n korkeimpia, Suomen tulee asettaa esimerkiksi energiansäästössä komission suositusta (-13 %) kovempi kansallinen tavoite.

BIOS-tutkimusyksikkö muistuttaa, että sähköistyminen ja kulutuksen vähentäminen ovat tavoitteita, jotka on kyettävä toteuttamaan yhtä aikaa, eivätkä ne oikein toteutettuna vaaranna toisiaan. Polttamattoman sähköntuotannon tulee korvata ensisijaisesti runsaspäästöistä energiantuotantoa, ja kulutusvähennysten tulee kohdentua myös ensisijaisesti runsaspäästöiseen tuotantoon. Verotuksellisten keinojen avulla on varmistettava, että sähköistyminen ja energiatehokkuustoimet todella vähentävät päästöjä, eivätkä mitätöidy rebound-efektien kautta.

REPowerEU-suunnitelman toimeenpano

Energiansäästötoimet eivät voi perustua pelkästään valistukseen, vaan sekä kansallisesti että EU-tasolla on alettava valmistella laajempaa toimenpidekokonaisuutta, jossa myös verotukselliset keinot ovat mukana.

Uusiutuvien energialähteiden lisääminen on kannatettavaa, mutta se ei saa johtaa biomassajakeiden ylikäyttöön; kestävästi tuotetuilla biomassoilla on dynaaminen mutta ehdoton maksimimäärä. Biomassan tuonnin kestävyyskriteereitä on tarkistettava ja tiukennettava.

Suomen tulisi suhtautua myötämielisesti EU:n aurinkovoiman Solar Strategyyn ja edistää aurinkoenergiaa myös kansallisesti.

Toistaiseksi REPowerEU-suunnitelman rahoitus vaikuttaa pirstaleiselta eikä esitetyistä laskelmista käy ilmi, onko rahoitusvolyymi riittävä tarvittavien toimenpiteiden aikaansaamiseksi. 

EU-tasolla tarvitaan edelleen parempaa talous- ja investointipoliittista koordinaatiota, jotta tulevien vuosien siirtymäpolitiikka voisi saavuttaa sille asetetut tavoitteet. Esimerkiksi päästökauppaa tulee jatkuvasti kehittää johdonmukaisesti siten, ettei yksittäisten rahoitustarpeiden vuoksi poiketa aiemmin sovitusta linjasta.

EU:n yhteisvelan laajempi käyttö siirtymäpolitiikan rahoituksessa jatkossa voisi olla hyvä tapa vähentää edellä mainittua pirstaleisuutta. Määrittämällä rahoituksen käytön ehdot EU:n ja jäsenvaltioiden yhteistoiminnassa siten, että niillä mahdollistettavat investoinnit aidosti tukevat johdonmukaista siirtymäpolitiikkaa, yhteisrahoitukseen yleensä liitetyt tehottomuusongelmat voidaan ratkaista. Koska siirtymäpolitiikan ratkaisut välttämättä ovat osaltaan ylikansallisia, myös ylikansallista rahoitusta tarvitaan niiden toteuttamiseksi.

7.6.2022
Eduskunnan talousvaliokunnalle: jakeluvelvoite Annoimme 7. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asia: HE 85/2022 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi uusiutuvien polttoaineiden käytön edistämisestä liikenteessä annetun lain 5 §:n muuttamisesta ja 5 b §:n väliaikaisesta muuttamisesta https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+85/2022 Lausunnon pääsanomat:   Hallituksen esitys eduskunnalle uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteen alentamiseksi 7,5 prosenttiyksiköllä (12 prosenttiin) vuodeksi 2022 ja jakeluvelvoitteen ylittämistä koskevan sääntelyn lieventämiseksi […]

Annoimme 7. kesäkuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia: HE 85/2022 vp Hallituksen esitys eduskunnalle
laiksi uusiutuvien polttoaineiden käytön edistämisestä liikenteessä
annetun lain 5 §:n muuttamisesta ja 5 b §:n väliaikaisesta
muuttamisesta https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+85/2022

Lausunnon pääsanomat:

 

  • Hallituksen esitys eduskunnalle uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteen alentamiseksi 7,5 prosenttiyksiköllä (12 prosenttiin) vuodeksi 2022 ja jakeluvelvoitteen ylittämistä koskevan sääntelyn lieventämiseksi on reaktio Venäjän hyökkäyssodan seurauksena tapahtuneeseen polttoaineiden hinnannousuun.
  • BlOS-tutkimusyksikön arvion mukaan esitetyn toimenpiteen seuraukset voivat jäädä varsin maltillisiksi sekä hintojen muutoksen että pidemmän ajan ilmastovaikutusten suhteen.
  • On mahdollista, että esitetty muutos ei vaikuta juuri lainkaan kuluttajahintoihin, joiden alentamisella toimenpidettä ensisijaisesti perustellaan. On mahdollista, että hyödyn hinnan alenemisesta saavat jopa täysimääräisesti polttoaineiden tuottajat sekä jakelijat.
  • Jos tuottajat ja jakelijat reagoivat laskemalla polttoaineen myyntihintoja, jakeluvelvoitteen pienentäminen voi olla toimiva väliaikainen keino helpottaa inflaatiopainetta taloudessa. Samalla se on kuitenkin tuki fossiiliselle polttoaineelle, jonka käyttö pidemmän päälle tulee lopettaa.
  • Määräaikainen jakeluvelvoitteen pienentäminen ei synnytä niin sanottua polkuriippuvuutta. Velvoite voidaan palauttaa nopeasti entiselle tasolleen ja sitä voidaan kiristää jatkossa tarpeen mukaan, jopa hallituksen esitystä enemmän.
  • Keskeinen kysymys pidemmällä aikavälillä on se, onko jakeluvelvoite ja biopolttoaineen käyttö maaliikenteessä ylipäätään kestävä ratkaisu ekologisesti ja ilmastopäästöjen näkökulmasta. Erityisesti viimeaikaiset tiedot Suomen hiilinielujen tasosta muuttavat kuvaa biopolttoaineiden
    mahdollisuuksista olla osa tulevaisuuden energiapalettia.

Jakeluvelvoitteen väliaikainen muuttaminen

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan talousvaliokunnalle uusiutuvienpolttoaineiden liikennekäytöstä ja sen säätelystä ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta.

Hallituksen esitys eduskunnalle uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteen
alentamiseksi 7,5 prosenttiyksiköllä (12 prosenttiin) vuodeksi 2022 ja jakeluvelvoitteen ylittämistä koskevan sääntelyn lieventämiseksi on reaktio Venäjän hyökkäyssodan seurauksena tapahtuneeseen polttoaineiden hinnannousuun. Fossiilisen energian hinnat ovat nousseet nopeasti vuoden 2021 lopulta lähtien, mutta sodan ja talouspakotteiden seurauksena nousuvauhti entisestään kiihtyi.

BlOS-tutkimusyksikön arvion mukaan hallituksen esityksen mukaisten
toimenpiteiden seuraukset voivat jäädä varsin maltillisiksi sekä hintojen muutoksen että pidemmän ajan ilmastovaikulusten suhteen. Tästä huolimatta ne ovat nykyisessä tilanteessa harkinnanarvoisia, sillä taloudelliset olosuhteet ovat muuttuneet nopeasti haasteellisiksi.

Ensinnäkin on mahdollista, että esitetty muutos ei vaikuta juuri lainkaan
kuluttajahintoihin, joiden alentamisella toimenpidettä ensisijaisesti perustellaan. On mahdollista, että hyödyn hinnan alenemisesta saavat jopa täysimääräisesti polttoaineiden tuottajat sekä jakelijat kasvattamalla katteitaan.

Jos tuottajat ja jakelijat reagoivat laskemalla polttoaineen myyntihintoja,
jakeluvelvoitteen pienentäminen voi olla toimiva väliaikainen keino helpottaa
inflaatiopainetta taloudessa. On kuitenkin syytä tiedostaa, että samalla se on tuki fossiiliselle polttoaineelle, jonka käyttö pidemmän päälle tulee lopettaa.

On selvää, että jatkossakin fossiilisten polttoaineiden hinta tulee nousemaan, eikä tätä kehitystä ole myöskään syytä pyrkiä pysyvillä tulonsiirroilla lopettamaan. Määräaikaisilla toimenpiteillä, kuten jakeluvelvoitteen pienentämisellä, voidaan kuitenkin tasoittaa yllättäviä hintapiikkejä, josta viime viikkojen polttoaineiden hintakehitys käy esimerkiksi.

Määräaikaiset tasoittavat loimet tulee kuitenkin valita harkiten niin, että ne eivät
patoa pidemmän aikavälin siirtymäpolitiikkaa muuttamalla ja lukitsemalla
yhteiskunnan rakenteita ongelmallisesta Hallituksen esittämä määräaikainen
jakeluvelvoitteen pienentäminen on hyvä toimenpide juuri siitä syystä, että se ei
synnytä niin sanottua polkuriippuvuutta. Velvoite voidaan palauttaa nopeasti entiselle tasolleen ja sitä voidaan kiristää jatkossa tarpeen mukaan, jopa hallituksen esitystä enemmän.

Keskeinen kysymys pidemmällä aikavälillä on se, onko jakeluvelvoite ja
biopolttoaineen käyttö maaliikenteessä ylipäätään kestävä ratkaisu ekologisesti ja ilmastopäästöjen näkökulmasta. Erityisesti viimeaikaiset tiedot Suomen hiilinielujen tasosta muuttavat kuvaa biopolttoaineiden mahdollisuuksista olla osa tulevaisuuden energiapalettia. Biopolttoaineista ei ole nykyisillä maankäytön päästöarviolla korvaamaan kestävästi fossiilisia polttoaineita henkilöautoilussa siinä laajuudessa, kuin olisi tarpeellista nykyisten ja ennustettujen liikennemäärien ylläpitämiseksi.