19.3.2019

UUTISKIRJE 3/2019

Tervetuloa lukemaan maaliskuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös blogiimme.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kuvio blogitekstistä Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? (Versus 12.3.) Suomen talouden materiaalitehokkuus (BKT/DMC): havaittu arvo (vuodet 1976-2015), projektio (2016-2050). Vihreä käyrä – “onnistunut irtikytkentä”; harmaa käyrä – materiaalien per capita käyttö vuoden 2015 tasolla; punainen käyrä – käytön kasvu nykytrendin mukaisesti.

MAAILMALTA

Miten jotkut maat ovat saaneet kasvihuonekaasujen päästöt laskemaan?

Globaalit kasvihuonekaasujen päästöt ovat edelleen kasvussa, mutta pieni joukko maita on onnistunut laskemaan päästöjään. Nature Climate Change -lehdessä julkaistu (25.2.) tutkimus (avoin versio täältä) tarkasteli 18 tällaisen maan päästökehitystä vuosina 2005–2015. Yhdessä nämä maat vastaavat 28% fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuvista päästöistä. Tiivistelmän tutkimuksen tuloksesta voi lukea näistä kahdesta The Conversationin artikkelista.

Tutkimuksen pyrkimyksenä oli ottaa selville, mitkä asiat ovat tehonneet päästöjen vähentämisessä. Tulos on selkeä: merkittävimpiä tekijöitä on fossiilisten polttoaineiden korvaaminen vähäpäästöisemmillä energianlähteillä (ei siis vain lisäkapasiteetin rakentaminen entisen rinnalle) ja energian käytön lasku – osittain käytön tehostamisen, osittain heikomman talouskasvun ansiosta. Tutkimus muistuttaakin, että jos talouskasvu palaa voimakkaaksi, energiankulutuksen vähentyminen voi lakata tai kääntyä kasvuksi, mikäli tukena ei ole tiukkaa ilmasto- ja energiapolitiikkaa.

Politiikkatoimien vaikutus on mitä ilmeisimmin kolmas avaintekijä päästöjen laskussa, vaikka tutkimuksessa ei keskityttykään tarkastelemaan niitä. Näyttää kuitenkin selvältä, että energiantuotannon muutos ei itsessään riitä, vaan tarvitaan ohjausta tuotannon ja kulutuksen suitsimiseksi.

Vertailuryhmissä, joiden maissa päästöt ovat kasvaneet, vastaavasti energiankulutuksen kasvu on pääosassa. Kasvavan energiankulutuksen oloissa edes voimakas vähäpäästöisen tuotannon lisääntyminen ei auta. Lisäksi edes mainittujen 18 maan päästöjen laskuvauhti ei sekään ole riittävää Pariisin sopimuksen päämäärien saavuttamiseen, tiukemmasta 1,5°C tavoitteesta puhumattakaan. Varaa itsetyytyväisyyteen ei ole, vaikka Suomi on tuossa joukossa, etenkin kun osaa bioenergiantuotannosta ei todellisten nettopäästöjen vuoksi voi pitää järin ilmastoystävällisenä.

Tutkimuksessa todetaan myös, että päästöjen “ulkoistaminen” ei ole enää ajanut näiden vauraiden maiden päästövähennyksiä voimakkaasti toisin kuin 2000-luvun alussa, ennen kansainvälistä talouskriisiä. Tämä viesti on helppo ymmärtää väärin. Merkittävä osa vauraiden maiden päästöistä on edelleen ulkoistettu muualle kaupankäynnin keinoin – eli kulututettujen tuotteiden tuotannon päästöt tapahtuvat muualla kuin omassa maassa. Joidenkin vauraiden maiden ulkoistetut päästöt voivat olla suurempia kuin kotimaassa tapahtuvat. Tämä prosessi ei kuitenkaan enää näytä kiihtyvän, vaan ulkoistamisen taso vakiintuu tai jopa laskee esimerkiksi Kiinan kotimarkkinatuotannon kasvaessa ja tuotantorakenteen muuttuessa. Siksi ulkoistamisen osuus nykyisestä päästöjen pienenemisestä on tutkimuksen mukaan pieni. Aiheesta voi lukea tästä ja tästä tutkimusartikkelista.

Hiilinielut eivät riitä, päästöleikkauksia tarvitaan

Innostus metsittämiseen ja muihin “luonnollisten ilmastoratkaisuiden” (natural climate solutions) on vihdoin murtautunut tutkimuskeskustelusta politiikkaan, mutta valitettavasti siinä hötäkässä mittakaavakysymykset voivat jäädä unohduksiin tai alkujaan opettelematta. Kuten totesimme jo taannoisessa ilmastonmuutosta käsittelevässä blogiartikkelissamme, optimistisimpienkin laskelmien mukaan luonnollisilla ilmastoratkaisulla vain täydennetään päästöleikkauksia, joiden suhteellinen merkitys vain kasvaa, mitä pidemmälle mennään.

Joukko alan tutkijoita toteaa yhteisessä Science -lehden kannanotossaan (1.3.) (tiivistelmä täällä) yksikantaan, että luonnollisilla ilmastoratkaisuilla ei korvata päästöleikkauksia. Ei “joko–tai” vaan “sekä–että”.

BIOS

Ruokaturvasta ja paikallistuotannon tärkeydestä

BIOS-tutkija Ville Lähde ja Aallon tutkija Galina Kallio kirjoittivat Helsingin Sanomien (25.2.) vieraskynässä nälästä, ruokaturvasta, tuotantokeskeisen ruokajärjestelmän ongelmista ja paikallisen pientuotannon tärkeästä roolista. He myös peräänkuuluttavat tuotannon ympäristöongelmien vähentämistä – joka on haaste myös paikalliselle tuotannolle, kuten Ville Lähde muistuttaa taannoisessa blogiartikkelissaan.

“Erityisen heikossa asemassa ovat pientuottajat. Toisin kuin moni luulee, he tuottavat suurimman osan maailman ruoasta. Valitettavasti pientuottajat ympäri maailman – niin köyhissä kuin vauraissakin maissa – kamppailevat toimeentulostaan, sillä he eivät voi vaikuttaa siihen, miten ruoasta käydään kauppaa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta.”

Green New Deal ja ekologinen jälleenrakennus

Paavo Järvensivu, Tere Vadén ja Tero Toivanen kävivät Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla julkaistussa kirjoituksessaan (27.2.) läpi yhdysvaltalaisen Green New Dealin ja BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen eroja ja yhtäläisyyksiä. Yhteiskunnallisen uudistuksen on otettava huomioon planeetan materiaaliset ja energeettiset reunaehdot.

“On siis nähtävissä, että teollistuneissa maissa energiankäyttö vähenee pikemminkin kuin lisääntyy. Materiaalisten resurssien rajoitteet nousivat edellä esiin suomalaisten metsien talouskäyttöpaineiden yhteydessä. Tiedämme myös, että globaali luonnonvarojen käyttö on nykyisellään kestämättömällä tasolla. Alammekin kokemuksellisesti – ja samalla myös esimerkiksi liiketoimintastrategisesti – huomata, että mikä tahansa ei olekaan energeettisessä ja materiaalisessa mielessä mahdollista.”

BIOS-tutkimusyksikön työ huomioitiin myös New Politics -julkaisussa, kun Ashley Dawson pohti tarvetta kehittää Green New Dealia (vaikkemme me “think tank” olekaan):

“As the green think tank Bios recently noted, we currently lack viable models of economic governance since the dominant economic theories of today were all developed during an era of energetic and material abundance.”

Myös Sitran Mari Pantsar nostaa esiin BIOS-työn Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissaan (20.2):

“Lähellekään tämän mittaluokan muutoksia on historiassa nähty vain poikkeusoloissa. Historiantutkija Tero Toivanen onkin verrannut ilmastokriisin ratkaisemista suuruusluokaltaan meille suomalaisille tuttuun toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakentamiseen.”

“Maailman vihertymistä” koskevan uutisen faktantarkistus

Yle julkaisi 1.3. iloisen uutisen “Maapallon kasvipeitteinen ala kasvaa“. Se pohjasi NASA:n sivuilla julkaistuun tiedotteeseen, ja taustalla on Nature Sustainability -lehdessä julkaistu tutkimusartikkeli (11.2.). Ylen uutinen oli valitettavasti harhaanjohtava ja sisälsi suoranaisia virheitä. Aihetta iloon on, mutta tutkimuksen kuvaama “vihertyminen” ei nimityksestään huolimatta ole pelkästään hyvä asia. Myöskään Carbon Briefin perusteellisempi artikkeli ei selittänyt asiaa kunnolla. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde oikoi uutisoinnin virheitä kirjoituksessaan Facebookissa ja kotisivuillaan.

“Tutkimuksen käsittelemä “maapallon vihertyminen” ei tarkoita kasvipeitteisen maa-alan kasvua. Uutisessa mainittu 5% kasvu “vihreässä alassa” tarkoittaa konkreettisesti lehtien tai muiden vastaavien kasvipintojen lisääntymistä.

Toisin sanoen vihertymistä (tai “rusehtumista”) voi tapahtua entisestään kasvipeitteisillä mailla – ja tämä koskee niin metsiä, ruohikoita kuin viljelymaitakin! Intensiivinen viljely, jossa maasta saadaan enemmän satoa, on siis vihertymistä yhtä lailla kuin uudelleenmetsittäminen tai esimerkiksi metsien kasvaminen tuuheammiksi.”

Raportti “Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet”

Paavo Järvensivu osallistui Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuun Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet artikkelilla “Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?” Raportin julkaisutilaisuus pidettiin 6.3. Helsingin yliopiston Juhana Aunesluoma totesi julkaisun loppusanoissa:

“Paavon Järvensivun hahmottelema tilanne antaa kenelle tahansa maailman tulevaisuudesta kiinnostuneelle ajattelemisen aihetta: ‘Niin kauan kuin ilmastopäästöjen nollaus on pikemminkin musta joutsen kuin yhteiskunnallinen muutos, jonka sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet pyritään ymmärtämään ja käsittelemään mahdollisimman hyvin, Eurooppa kulkee kohti lisääntyvän epävarmuuden ja turvattomuuden aikaa.”

Voidaanko talouskasvu kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta?

BIOS-tutkimusyksikössä on tehty jo pitkään töitä luonnonvarojen kulutusta koskevan tutkimuksen parissa, ja erityisesti olemme perehtyneet tutkimuksiin, joissa tarkastellaan kysymystä taloudellisen kasvun ja luonnonvarojen kulutuksen kasvun “irtikytkennästä” (decoupling). Aihetta koskeva pitkä blogiartikkeli ilmestyi viime vuonna, ja ensimmäinen tieteellinen artikkelimme ilmestyy alkukesästä Alue ja ympäristö -lehdessä. Kirjoitimme Versus -verkkolehteen (12.3.) alustavan katsauksen tulevan artikkelimme aihepiiriin. Tekemämme ajatuskoe “onnistuneesta irtikytkennästä” ei ole kovin lupaava, mikä kyseenalaistaa käsitteen hyödyllisyyden politiikkaa (tai politiikkatoimien puutetta) ohjaavana päämääränä.

“[O]nnistunut irtikytkentä’ edellyttää ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta: jokaisesta materiaalitonnista pitäisi saada rahamääräistä arvonlisäystä 6,6 kertaa enemmän kuin vuonna 2015 (vuonna 2015 materiaalien käyttö noin 135 miljoonaa tonnia ja BKT 196 miljardia, vuonna 2050 materiaalien käyttö noin 41 miljoonaa tonnia ja BKT 379 miljardia) samaan aikaan kun materiaalien käyttö absoluuttisesti laskee noin 70 prosenttia. On vaikea ymmärtää, mitä tällainen materiaalien käytön tehostuminen ylipäätään tarkoittaisi. Jos tehostuminen koskisi kaikkea materiaalinkäyttöä tasaisesti, silloin niin silakka- ja soratonneista kuin älypuhelimistakin pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän reaaliarvoa kuin nyt.”

Kysymyksiä WMO:n Petteri Taalakselle

Tuorein BIOS-blogin julkaisu (13.3.) on avoin kirje Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) pääsihteerille Petteri Taalakselle. Taalaksen viimeaikaiset lausunnot ovat herättäneet ihmetystä, ja koska niistä on tullut poliittisen pelin lyömäaseita, on lausumien tieteellisen taustan selvittäminen paikalleen.

“On erikoista, että näiden näkemysten yhteydessä Taalas on huomauttanut, että Suomen Ilmastopaneeli on painottanut liikaa tutkijoiden mielipiteitä sen sijaan, että olisi tehnyt metsätutkimusta: ‘On ihan hyvä, että Suomessa on tällainen [taho], josta saadaan tiedeyhteisön ääni ilmoille, mutta pitäisi katsoa, että mielipiteet eivät ohjaa niin paljon vaan ennemmin tuotetaan faktaa päätöksentekijöiden käyttöön’. Nythän näyttää siltä, että Taalaksen omat näkemykset eivät pidä yhtä sen paremmin metsäntutkimuksen kanssa kuin IPCC:n ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulun arvioiden kanssakaan.”

BIOS mediassa

Tere Vadén keskusteli (28.2.) Ylen Kulttuuriykkösessä menneiden aikojen metsäuskomuksista ja suomalaisesta metsäsuhteesta. Ville Lähdettä haastateltiin Huvudstadsbladetissa (27.2.) Eduskunnan pikkuparlamentissa järjestetyn Ilmastomenu-keskustelutilaisuuden pohjalta. Antti Majavaa haastateltiin 6.3. Ylen uutisessa, joka käsitteli bioenergiakysymystä tuonnin näkökulmasta. Paavo Järvensivu kommentoi 8.3. Maan Suolassa kirkon ilmastostrategiaa.

BIOS teatterilavalla

BIOS on vahvasti esillä Kansallisteatteri tuoreessa Yhdestoista hetki -produktiossa. Esa Keskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama näytelmä on Demokratia-trilogian toinen osa. Tutkimusyksikön osuutta kiitettiin Helsingin Sanomien arviossa:

“Näytelmän lopussa käsitelty ekologinen kriisi ja BIOS-tutkimusyksikön tuominen mukaan tuntuu raikkaalta. Kun turhautunut tutkija Paavo Järvensivu vaatii ihmiskuntaa uudistamaan koko toimintatapansa ja infrastruktuurinsa, tai kun filosofi Tere Vadén selittää lähes raamatullisella tavalla öljyn vallasta, on sellainen olo, ettei tätä kaikkea ole kuullut jo aikaisemmin.”  

LOPUKSI

Suosittelemme lämpimästi Elina Järvisen ja Vappu Kaarenojan kirjoittamaa Suomen Kuvalehden artikkelia “Olipa kerran Pasila” (22.2.). Se on hämmentävän taidokkaasti laadittu johdatus maailmanhistorian “syvään aikaan” ja menneisiin maailmanloppuihin, joukkosukupuuttoihin.

Sukupuutoista puheen ollen, suosittelemme niin ikään Suomen Kuvalehdessä ilmestynyttä Tiina Raevaaran kolumnia “On aika ymmärtää, mitä luonnon monimuotoisuus merkitsee” (23.3.). Raevaara kommentoi taannoista tutkimusta käsitellyttä uutisointia, jossa intouduttiin puhumaan hyönteisten katoamisesta sadan vuoden aikana. Varomaton ja liioitteleva tiedotus ja uutisointi paitsi aiheuttaa vastareaktioita myös heikentää ymmärrystä luonnosta. Samaa aihetta käsitteli akatemiaprofessori Johanna Mappes Suomen Akatemian blogissa ja Riikka Kaartinen Suomen Luonnossa. BIOS kiittää myös Ylen hienoa juttua, jossa vastattiin yleisön kysymyksiin.

13.3.2019

Ilmastotutkijan vastuu

Suomalainen Petteri Taalas johtaa YK:n alaista Maailman ilmatieteen järjestöä (WMO). WMO isännöi kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n sihteeristöä, joten sen rooli ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on ohittamaton. WMO ja IPCC tekevät ratkaisevan tärkeää työtä ilmastonmuutoksen seurannassa ja ennakoinnissa. Näiden järjestöjen ja niihin kuuluvien henkilöiden lausunnoilla on oikeutetusti suuri kantavuus. Esimerkiksi juuri Taalaksen lausuntoihin viitataan suomalaisessa keskustelussa toistuvasti. Aina ei ole kuitenkaan ollut selvää, mihin tutkimuslähteisiin Taalaksen näkemykset perustuvat tai se, esittääkö Taalas näkemyksensä WMO:n pääsihteerinä vai yksityishenkilönä. Jos väitteiden perusteet ja se, miltä pohjalta ne esitetään, eivät ole selvillä, voi epäselvyys haitata tieteeseen perustuvan julkisen keskustelun käymistä niin esitettyjen yksittäisten väitteiden kohdalla kuin yleisemminkin.

Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki ilmiöstä, jonka arvioinnissa tieteellisen tiedon ja muiden yhteiskunnan osa-alueiden, kuten politiikan, yhteispeli on tärkeässä roolissa. Ilmiö itse etenee varsinkin alkuun hitaasti ja oireilee niin monin eri muodoin, että arkiset havainnot eivät sitä tunnista. Ilmaston tutkiminen vaatii kattavan mittalaitteiden verkoston, pitkiä tarkastelujaksoja ja tuhansien tieteentekijöiden yhteistyötä. Koska ilmiöllä on valtava merkitys yhteiskuntien tulevaisuudelle, on tutkimuksen tulokset myös syytä varmistaa äärimmäisen huolellisesti. IPCC:n toiminta on esimerkki pitkäjänteisestä kansainvälisestä tieteellisestä yhteistyöstä.

Ilmastonmuutosta koskevien tieteellisten faktojen poliittinen painoarvo korostaa tarvetta huomioida, mistä täsmälleen ottaen tieteen viestien painokkuus syntyy. Tieteen itsensäkorjaavuus on tieteellisen prosessin ja tiedeyhteisön ominaisuus, ei yksittäisen tieteentekijän harteilla. Vertaisarviointi ja yhteisten menetelmien käyttö ovat tieteellisten tulosten arvioinnin ja luotettavuuden perusta.

Samaan aikaan on ymmärretävää, että tieteentekijöille siirtyy poliittista arvovaltaa, kun he puhuvat julkisuudessa tieteen äänellä. Tutkijoilla on myös syy ja oikeus käyttää julkisia puheenvuoroja, varsinkin asiassa, joka koskee ihmiskunnan tulevaisuutta. Näkemys, jonka mukaan tieteentekijän pitää julkisuudessa esiintyä vain oman alansa faktatiedon esittäjänä, ymmärtää niin faktatiedon käsitteen kuin tieteen julkisen roolinkin liian kapeasti.

Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta seuraa herkkä tasapainottelu. Arvostetun tieteentekijän on hyvä käyttää julkisia puheenvuoroja ja on hyvä, jos puheenvuoroilla on tieteen arvovaltaa. Samaan aikaan tieteentekijän pitäisi pystyä välittämään viestinsä niin, että vastaanottajien on mahdollista erottaa, mikä osa tieteentekijän viestistä on hänen oman alansa vakiintunutta tietoa, mikä taas hänen omia käsityksiään, joihin hän on päätynyt kenties tieteentekijnä, kenties kansalaisena, kenties poliittisena vaikuttajana.

Oman tieteenalansa vakiintuneen käsityksen esittäjänä tutkija nauttii julkisuudessa koko tieteenalansa arvovaltaa. Tieteentekijänä hänellä puolestaan on oma tieteilijän integriteettinsä, jota arvioidaan niin tieteen kuin laajemman julkisuuden piirissä. Nämä kaksi ovat eri asioita, ja niiden arvioinnin pohjaksi on nimenomaan erotettava seikat, joita tieteentekijä esittää oman alansa vertaisarvioituna asiantuntijana ja seikat, jotka hän esittää henkilökohtaisen arvovaltansa nojalla. Kolmantena voidaan vielä erottaa tieteentekijä yksityishenkilönä, jolla samoin on oma arvovaltansa, joka voi liittyä tai olla liittymättä hänen integriteettiinsä tieteentekijänä.

WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas on asemansa ja ansioidensa vuoksi huomattava julkisen keskustelun osallistuja. Kuten Taalas äskettäisessä haastattelussa toteaa, myös IPCC:n sihteeristö työskentelee WMO:n ja siten Taalaksen alaisuudessa. Tätä taustaa vasten Taalaksen lausunnoilla on oikeutetusti Suomessa poikkeuksellinen painoarvo ja niihin viitataan toistuvasti poliittisessa keskustelussa.

Lausunnoista on kuitenkin myös syntynyt edellä kuvatun kaltaisia ongelmia. Ei aina ole ollut selvää, milloin Taalas puhuu ilmastotieteessä yleisesti hyväksytyistä tosiasioista, milloin taas esittää oman arvionsa tutkijana tai yksityishenkilönä. Erityisen ongelmallista on ollut, että lausunnoista ei aina käy ilmi, mihin Taalaksen esittämät arviot perustuvat.

Viime vuoden elokuussa, hiukan ennen IPCC:n raportin “Global Warming of 1,5°C” julkaisemista Taalas esitti näkemyksen, jonka mukaan “yli kolmen asteen lämpeneminen on realismia”. Tällaisen näkemyksen tulkitsemisen ensimmäinen ongelma on, että jää epäselväksi, millaisesta realismista on kyse. Ilmastotieteellisestä vai poliittisesta? Ja esittääkö Taalas arvion ilmastotieteilijänä vai laajemmin julkisena keskustelijana? Kuten Sitran vanhempi neuvonantaja Oras Tynkkynen vastatessaan Taalaksen haastatteluun kirjoitti blogi-tekstissään, luonnontieteellisesti, teknisesti ja taloudellisesti ilmastonmuutoksen pysäyttäminen alle 1,5° lämpenemiseen on mahdollista. Erityisesti Tynkkynen korosti, että sen, mikä on poliittisesti mahdollista tai realistista, päättävät politiikan tekijät. Ilmeisesti on tulkittava, että Taalas tarkoitti arvioineensa, että yli kolmen asteen lämpeneminen on poliittista realismia, koska IPCC:n raportti esitti, että toteutettavissa olevia reittejä paljon pienempään lämpenemiseen on olemassa. Näin ollen IPCC:n sihteeristön johtajan viesti poliittisesta realismista on käytännössä päinvastainen kuin esimerkiksi raportin kirjoittamiseen ja kokoamiseen osallistuneen Debra Robertsin raportin julkaisun yhteydessä esittämä toive, että raportti “mobilisoi ja antaa kolauksen välinpitämättömyydelle”.

Taalas on antanut arvovaltaisen tuen myös Suomessa viime vuosina harjoitetulle metsäpolitiikalle, jossa tavoitellaan hakkuumäärien kasvua hiilinielujen kustannuksella. Hän on esimerkiksi esittänyt, että ilmastonmuutoksen tai ilmakehän kannalta ei ole ongelma, jos hiilinielut väliaikaisesti pienenevät, jos hiili myöhemmin sidotaan takaisin. (1, 2, 3). Väitteen ongelma on, että se on suorassa ristiriidassa esimerkiksi IPCC:n raportin kanssa. Raportti huomauttaa ensinnäkin kielteisten vaikutusten, peruuttamattomien muutosten ja riskien lisääntymisestä sitä enemmän, mitä korkeammalla hiilidioksidipitoisuus ja lämpötila käyvät (A3.2.). Lisäksi se korostaa, että overshoot-tilanteen palauttamiseen liittyy tuntemattomia tekijöitä, jotka asettavat huteralle pohjalle ajatuksen, että hiilidioksidipäästöjen myöhempi poistaminen palauttaisi ilmaston suotuisampaan tilaan (C3.3.). Raportin mukaan päästövähennysten aikajänne nimenomaan on ratkaiseva tekijä kielteisten muutosten ja riskien vähentämisessä.

Toisekseen Taalas on esittänyt, että hiilivarastojen kasvattaminen ei onnistu vanhoissa metsissä, jotka ovat pikemminkin hiilen lähde  (1, 2, 3). Kuitenkin tutkimuksen (1, 2, 3) mukaan vanhat metsät toimivat hiilinieluina hyvin pitkään, myös havumetsävyöhykkeellä.* Tämän lisäksi vanhoilla metsillä on huomattava merkitys biodiversiteetin kannalta. Siksi näkemys, jonka mukaan vanhat metsät ovat hiilinielunäkökulmasta kannatettavia hakkuukohteita (tai jopa kannatettavampia kuin nuoret metsät), on kaksinkertaisesti ongelmallinen.

Yhdessä näihin kahteen näkemykseen sisältyy ajatus, että metsien suhteellisen nopea kierto taloudellisessa käytössä on ilmaston kannalta neutraalia. Hakkuissa syntyy kuitenkin hiilivelkaa eli ilmakehään päässyttä hiiltä, joka pitää sitoa takaisin ennen kuin puiden käyttö muodostuu hiilineutraaliksi. Hiilivelka on suurimmillaan verrattuna tilanteeseen, jossa ei olisi hakattu lainkaan, jolloin hiiltä olisi varastoitunut lisää ja pienempi verrattuna tilanteeseen, jossa olisi hakattu vähemmän, jolloin hiilinielu ja -varasto olisi osittain säilynyt. Hiilivelka säilyy suhteellisen pitkään hakkuiden jälkeen, koska sekä puuston että maaperän palautuminen lähtötilanteen hiilitaseeseen vie vähintään useita vuosikymmeniä. (1, 2, 3). Ongelmana on lisäksi jo yllä mainittu tekijä: vaikka hiili sidottaisiin myöhemmin, se on jo ehtinyt olla vuosikymmeniä ilmakehässä, lämpötilaa nostaen ja mahdollisesti osaltaan aiheuttaen myös peruuttamattomia muutoksia.

On erikoista, että näiden näkemysten yhteydessä Taalas on huomauttanut, että Suomen Ilmastopaneeli on painottanut liikaa tutkijoiden mielipiteitä sen sijaan, että olisi tehnyt metsätutkimusta: “On ihan hyvä, että Suomessa on tällainen [taho], josta saadaan tiedeyhteisön ääni ilmoille, mutta pitäisi katsoa, että mielipiteet eivät ohjaa niin paljon vaan ennemmin tuotetaan faktaa päätöksentekijöiden käyttöön”. Nythän näyttää siltä, että Taalaksen omat näkemykset eivät pidä yhtä sen paremmin metsäntutkimuksen kanssa kuin IPCC:n ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulun arvioiden kanssakaan.

Koska Taalaksen edellä lainattuja näkemyksiä on jo käytetty poliittisten näkemysten perusteluina, on syytä tarkastella niiden tieteellisiä perusteluja. Edustavatko perustelut  tieteenalan vakiintuneita ja huolellisesti vertaisarvioituja näkemyksiä, vai onko niiden taustalla käsitysten esittäjän henkilökohtainen auktoriteetti?

Kysyimme sekä Taalakselta että hänen kollegoiltaan WMO:ssa, näkevätkö he ristiriitaa Taalaksen yllä dokumentoitujen näkemysten ja IPCC:n ja muiden tutkimustulosten välillä. Taalas vastasi viestiin, mutta ei esitettyihin kysymyksiin. WMO:lta emme ole saaneet vastausta.


Raportti Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northern forests sisältää sivulta 76 lähtien katsauksen empiiriseen tutkimukseen vanhojen metsien hiilensidonnasta. SYKE:n ryhmäpäällikkö Sampo Soimakallio kuvaa metsän hiilinielujen ja hiilivarastojen kehittymistä blogikirjoituksessa.
Vielä on syytä huomata, että Suomessa luonnontilaista tai luonnontilaa vastaavaa metsää on alle viisi prosenttia koko metsäpinta-alasta ja vastaavasti lähes kaksi kolmasosaa metsistä on alle 80-vuotiaita. Toisin sanoen metsien hiilitaseen kannalta ratkaisevaa on talouskäytössä olevien metsien hiilensidonta, eikä ikääntyminen (toisin kuin esimerkiksi metsäpalot) ole merkittävä uhka metsien hiilensidonnan jatkumiselle.

18.2.2019

UUTISKIRJE 2/2019

Tervetuloa vuoden ensimmäisen uutiskirjeen pariin! Aikaisemmat uutiskirjeet löytyvät blogistamme ja sen voi tilata täältä.

Green New Deal on ollut viime aikoina hyvin näkyvästi esillä Yhdysvaltain politiikassa ja valtamedioissa. Ruutukaappaus: https://www.nytimes.com/2019/02/07/climate/green-new-deal.html

 

MAAILMALTA

Green New Deal murtautui yhdysvaltalaiseen päivänpolitiikkaan

Yhdysvaltalaisen politiikan kentiltä kuuluu kummia. Toista vuosikymmentä ympäristötutkijoiden ja -aktiivien puheissa kummitellut käsite Green New Deal on murtautunut valtapolitiikkaan – ja mikä ällistyttävintä, marginaalisen vision sijaan siitä on muotoutunut kunnianhimoinen lupaus demokraattisen puolueen nahanluonnista ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamisesta. Green New Dealin esikuvana on joukko presidentti Franklin D. Rooseveltin vuosina 1933–1937 läpiajamia uudistuksia suuren laman selättämiseksi. “Vihreällä uusjaolla” pyritään yhdistämään ilmastonmuutoksen ja muiden suurten ympäristöongelmien torjunta sosiaalisen tasavertaisuuden ja monipuolisemman hyvinvoinnin tavoitteluun. Vaikka sen yksityiskohdat vaativat vielä tarkempia määrittelyjä, on yhteiskunnan systeemistä muutosta hahmottava aloite ollut esillä läpi mediakentän: kaikki ovat joutuneet kommentoimaan Green New Dealia.

Visio muuttui kouriintuntuvammaksi helmikuun alussa, kun demokraattipuolueen Alexandria Ocasio-Cortez laati yllättävän laajalla poliittisella tuella Green New Dealia koskevan ohjelmaluonnoksen kongressille. Luonnoksessa puhutaan “systeemisestä epäoikeudenmukaisuudesta” ja kohdistetaan huomio niihin “etulinjassa oleviin ja haavoittuvaisiin yhteisöihin”, jotka jäivät varjoon myös alkuperäisen New Dealin toteuttamisessa. Tekstissä nostetaan esiin ajatus “oikeudenmukaisesta siirtymästä” pyrittäessä päästöjen vähentämiseen. Oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus kytkeytyvät vahvasti ja sisällöllisesti ohjelman ympäristöteemoihin, eli ajatuksena ei ole satunnainen hyvien asioiden koalitio.

Voxin artikkelissa David Roberts analysoi ohjelmaluonnoksen tekstiä, ja toisessa kirjoituksessaan hän käy läpi Green New Dealin historiaa ja ennakoi kriittisiä kysymyksiä ja haasteita. The Washington Postin Eric Rauchway sen sijaan vertailee uutta visiota alkuperäiseen New Dealiin ja muistuttaa sen ongelmista. Guardianin mielipidekirjoituksessa tutkija- ja toimittajanelikko muistuttaa Rooseveltin ajatuksesta “viidestä vapaudesta” Green New Dealin inspiraatioksi. The Economist puolestaan muotoili aloitteeseen kriittistä kantaa.

Green New Dealilla on edessään eittämättä vaikeita ja likaisiakin kamppailuita, sillä se kulkee yhdysvaltalaisen politiikan valtavirtaa vastaan. Tarpeeksi vahvan koalition kerääminen vaatii myös väistämättä vaikeita kompromisseja. Silti näin nopea ja epätodennäköinen muutos maan poliittisella kentällä kertoo siitä, että ilmastonmuutos voi murtaa totuttuja poliittisia realiteetteja. BIOS-tutkimusyksikkö on tuonut suomalaiseen keskusteluun vastaavaa visiota ekologisesta jälleenrakennuksesta. Kun Yhdysvaltain poliittinen kenttä mullistuu, ei Suomessakaan voida enää jättää huomiotta ajatusta yhteiskunnan perustavasta muutoksesta ilmastonmuutoksen aikana. Onkin hämmästyttävää, että GND:ä ei ole juuri käsitelty suomalaisessa mediassa, vaikka se on ollut viime viikkojen yhdysvaltalaisen politiikan keskeinen keskustelun aihe.

Parempia ja huonompia ilmastouutisia

Faktantarkistuspalvelu Climate Feedback teki koosteen viime vuoden suosituimmista ilmastonmuutosta koskeneista uutisartikkeleista, ja tulos oli ilahduttava. Suosituimpien joukossa nimittäin ei ollut yhtään tieteellisesti kovin ongelmallista, ja enemmistöä kiitettiin tieteellisestä tarkkuudesta! Muutos on merkittävä, sillä vuonna 2017 ongelmallisten artikkelien osuus oli korkea.

Varsinaiset ilmastouutiset sen sijaan eivät olleet kovin rohkaisevia. Carbon Action Trackerin joulukuisen koosteen mukaan kehityssuunta on edelleen kehno. Yksikään maa ei ole vielä kiristänyt omia Pariisin sopimukseen liittyviä tavoitteitaan, ja nykypolitiikalla ollaan kulkemassa yli kolmen asteen lämpenemiseen vuosisadan loppuun mennessä.

BIOS

Viime vuosi oli toiminnantäyteinen – kertasimme tapahtumia tammikuisessa blogikirjoituksessamme. Uusi vuosi taas alkoi muutoksella, kun siirryimme laajempiin toimistotiloihin samassa Meritullintorin talossa.

Voiko Suomi pärjätä vapaamatkustajana?

Tammikuussa Tere Vadén kysyi WISE-hankkeen blogissa: “Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?” Vastaus oli karu ja kärjekäs:

“Tiivistäen sanottuna: tulevaisuutta, jossa Suomi ei tee osaansa ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä 1,5°C lämpenemiseen ja jossa samaan aikaan rauhanomaisen ja laajoja kansankerroksia hyödyttävän sopimus- ja sääntöperustaisen suomalaisen elinkeinoelämän ja pääoman toimintaedellytykset säilyvät, ei ole olemassa. Tästä näkökulmasta käsitys, että demokraattis-rauhanomaisen elinkeinoelämän ja pääoman kannattaa Suomessa noudattaa linjaa, jonka mukaan Suomi ei tee muita enemmän eikä ainakaan ensimmäisenä, näyttäytyy itsetuhoisena.”

Tere Vadén ja Tero Toivanen jatkoivat asian ruotimista BIOS-tutkimusyksikön ensimmäisessä podcastissa “Ilmastopolitiikka ja suomalainen elinkeinoelämä”.

Kokonaisvaltainen katsaus ruokajärjestelmään

Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen artikkeli “Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – miten niitä pitäisi kysyä?” Pitkässä tekstissään Ville pohtii, miten ruokakysymyksen eri ulottuvuuksia tulisi suhteuttaa toisiinsa, jotta ei päädytä ristiriitaiseen politiikkaan ja sirpaleiseen ymmärrykseen.

“Ruokajärjestelmän kohtalonkysymys ei olekaan: ”Miten ruokaa voidaan tuottaa tarpeeksi tulevaisuuden väestölle?”. Ensin on vastattava kysymykseen: ”Miten nykyisen kokoisella tuotannolla voitaisiin ruokkia maailman väestö tasavertaisesti?” Määrällisesti nykyinen tuotanto riittäisi, mutta se vaatisi tuotannon tapojen, kaupan rakenteiden ja ruokajärjestelmän valta-asetelmien mullistusta. Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, voidaan pohtia mielekkäämmin, missä ruokaa täytyisi tuottaa enemmän, missä vähemmän, millä keinoin ja kenen se pitäisi tuottaa.”

Artikkelia elävöitti Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) tekemä infografiikka-animaatio.

Meneekö kaikki koko ajan paremmin?

Helmikuussa Ville Lähde pohti erästä julkisen keskustelun toistuvaa ongelmaa WISE-blogin kirjoituksessaan “Ei pidä hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan.” Mistä kumpuavat ne lukuisat näkökulmat, jossa yhtäältä väitetään kaiken menevän paremmin kuin koskaan ja toisaalta syyllistetään esimerkiksi ympäristötutkijoita ja -aktiiveja maailmanlopun maalailusta? Kirjansa Paljon liikkuvia osia eväillä Ville purkaa tätä retoriikka osoittaen sen hyveitä ja ongelmia. Suurin ongelma on se, että itse asian ymmärtämisen sijaan päädytään rakentelemaan hedelmättömiä kahtiajakoja.  

“Tämä argumenttien kimara päätyy tieteen väheksymiseen – on kunnioitettava faktoja, mutta vain niitä faktoja, joista itse sattuu pitämään tai joihin itse uskoo. Vääjäämättömän edistyksen tarina on kuitenkin houkutteleva, ja se on mitä ilmeisimmin helppo niellä, sillä se luo mielikuvan tieteellisestä sivistyksestä ja positiivisesta meiningistä. Monille nimen omaan positiivisuus ja toiveikkuus lieneekin tässä sanomassa houkuttavinta – useimmat eivät varmaankaan edes tule ajatelleeksi sen tieteellistä problemaattisuutta ja valikoivaa näkökulmaa. Vahva vastakkainasettelu toivon ja pelon välillä on leimallista ympäristökeskustelulle, ja vaihtoehdot tahdotaan nähdä poissulkevina. Mutta miksi ihmeessä maailma ei voisi antaa eväitä kumpaankin? Jos faktat jotain kertovat niin sen, että nykymaailma on sekä toiveikas että pelottava – ja kuten edellä kuvasin, aikakauden viheliäisin ongelma on yrittää rakentaa kehityskulku, joka voi erottaa näitä juonteita toisistaan.”

Ville Lähde ja Tero Toivanen jatkoivat aiheen käsittelyä BIOS-tutkimusyksikön toisessa podcastissa ”Meneekö maailmassa kaikki paremmin?”. Suosittelemme artikkelissa linkattujen lukuvinkkien lisäksi tätä mainiota Jason Hickelin kirjoitusta.

BIOS tiedotusvälineissä

Tammikuisessa Huili-lehden artikkelissa “Näin ilmastonmuutos mullistaa työn” haastateltiin  Tero Toivasta ja Sitran Mikko Dufvaa. Tero toi esiin BIOS-työssä pitkään korostetun näkökulman, että fossiilitalouden alasajo ja sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin vaativat hyvin todennäköisesti ihmistyön lisäämistä – tulevaisuuskeskustelussa kun on keskitytty pääosin ihmistyötä tuhoaviin kehityskulkuihin. Työ ei lopu, mutta se muuttuu, kun yhteiskunta muuttuu.

”Usein sanotaan, että kaikki työ on arvokasta. Se ei pidä paikkaansa. Jotkut työt ovat hyvinvoinnille haitallisia tai ympäristölle haitallisia tai molempia”, sanoo myös Tero Toivanen. […] ”Työssä pitäisi kuitenkin näinä aikoina olla kysymys juuri siitä, että se parhaassa tapauksessa hoivaa sekä ihmistä että ympäristöä: luo suoraan hyvinvointia ihmisille ja pitää samalla luonnon puolta. Sellaisen työn arvostuksen pitäisi nousta merkittävästi.”

Helmikuisessa Aino-lehden artikkelissa “Paavo poikkiteloin” haastateltiin Paavo Järvensivua. Haastattelussa kuvattiin BIOS-työn arkea ja historiaa, ja Paavo kertoi omasta polustaan BIOS-aiheiden pariin.

“Käytännössä BIOS-tutkijoiden mielestä koko energia, liikenne ja ruoantuotanto pitäisi rakentaa uusiksi 12 vuodessa pitkälti valtion koordinoimana ja rahoittamana. Tällä hetkellä yksityinen sektori ei uskalla investoida, joten valtion tulisi silloittaa tie vähäpäästöiseen yhteiskuntaan. Järvensivun mukaan koko teollisuuden mullistaminen veisi töitä monilta aloilta, mutta kokonaisuudessaan jälleenrakennuksessa riittäisi töitä enemmän kuin on tekijöitä esimerkiksi korjausrakentamisessa, uusissa liikenneratkaisuissa ja maanviljelyssä, hoivatyössä ja uudelleenkoulutuksessa. Jos yksityinen sektori ei kuitenkaan työllistäisi riittävästi, BIOSin mukaan valtion tulisi taata jokaiselle työpaikka.”

Luentoja ja seminaareja

BIOS oli läsnä Tieteen päivillä (9.–13.1.) ja Tieteiden yössä (10.1) komealla edustuksella. Tieteen päivillä torstaina 10.1. Ville Lähde puhui fossiilitalouden metkuista ja sunnuntaina 13.1. Paavo Järvensivu rohkeudesta taiteessa. Tieteiden yössä Paavo puhui pelosta, Jussi T. Eronen esiintyi samaan aikaan järjestetyssä Kapitalismin yössä ja Ville osallistui tilaisuuteen Ilmastonmuutos: sanoista tekoihin.

WISE-projekti järjesti 16.1. Tiedekulmassa tutkijoiden ja ehdokkaiden välisen paneelikeskustelun. Tutkijoiden esitysten materiaaliin voi tutustua verkossa.

WISE oli myös mukana järjestämässä 5.2. tilaisuutta “Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”. Esitelmien materiaalit voi ladata verkosta, ja myös tallenne on katsottavissa.

BIOS kuuluu

Edellä mainittiin BIOS-tutkimusyksikön käynnistynyt oma podcast-sarja, mutta sen lisäksi tutkijamme ehtivät esiintymään muissakin lähetyksissä. Paavo Järvensivu osallistui 360°-podcastiin “Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?”. Paavo ja Tero Toivanen olivat yhdessä puhumassa myös Poliittinen talous -podcastin jaksossa “Ilmastopolitiikka ja konsensuksen rajat”.

BIOS näkyy

Keräsimme omalle Youtube-kanavallemme erillisen soittolistan “BIOS mediassa” – siellä pääsee tutustumaan tutkijoidemme sanomisiin vuosien varrella, BIOS-vuosina ja niitä ennenkin. Uusimpia esimerkkejä on Attacin tuottama video “Suomi, ilmastonmuutos ja globaali eriarvoisuus”, jolla esiintyy Ville Lähde. Ville vieraili myös Vegaanihaasteen videolla, jossa hän kertoo ruoantuotannon ympäristövaikutuksista sekä siitä, miten niitä kannattaa tarkastella.

LOPUKSI

BIOS onnittelee Yliopisto– ja Politiikasta.fi -julkaisuja Suomen tiedetoimittajain liiton myöntämästä tunnustuksesta!

Suosittelemme Mikko Pelttarin antroposeenikeskustelua ruotivaa artikkelia “Mihin uutta aikaa tarvitaan?”, Ilja Lehtisen pitkää esseetä “Täysin automatisoitu pakofantasia” sekä Anna Pulkan ilmastoviestintää käsittelevää kirjoitusta “Ilmastoviestintä on haastavaa, mutta onneksi siitä on tuotettu valtavasti tutkimusta”. Ja kun kohdalle osuu puoli tuntia kiinnostavan keskustelun seuraamiseen, suosittelemme tallennetta “A Rule Book for the Climate Casino”, jossa käsitellään muun muassa ilmastonmuutoksen perustavaa epäoikeudenmukaisuutta.

7.2.2019

Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?

Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin. Tämä kirjoitus viitoittaa ruokakysymysten välisiä suhteita ja pohjustaa tulevia BIOS-tutkimusyksikön tieteellisiä artikkeleita ja niihin pohjaavia populaareja kirjoituksia aiheesta.

Ruoan tuottaminen, jalostaminen ja kuluttaminen muodostavat yhdessä ihmiskunnan toimeliaisuuden laajimman alueen. Se on myös kaikesta elämän teknologisesta ja kulttuurisesta monimutkaistumisesta huolimatta toimistamme perustavin. Ilman ruoan kasvattamista elämä olisi mahdotonta. Ruoantuotanto muistuttaa yhtäältä inhimillisen luontosuhteen välttämättömyydestä: pelkästään fotosynteesin vuoksi Aurinko on ihmiskunnan tärkein energianlähde, ja ilman lukemattomien eliöiden toimintaa maanviljelys ei onnistuisi. (Lähde 2013, 69–71) Toisaalta ruoantuotanto on näkyvimpiä merkkejä luontosuhteen ongelmista: yli 40% jäättömästä maapinta-alasta on maatalousmaata, ja 50% valtamerten alasta on teollisen kalastuksen kohteena (Poore & Nemecek 2018, 987; Kroodsma et al., 2018).

Kun tutkimuksessa puhutaan ruokajärjestelmästä, tarkoitetaan ruoan tuotannon, kuljetuksen, varastoinnin, jalostuksen, kaupan, valmistamisen, kulutuksen ja jätehuollon muodostamaa kokonaisuutta. Laajemmin tarkasteltuna ruokajärjestelmään kuuluvat myös toiminnalliset suhteet lukuisiin ekosysteemeihin ja laajempiin materiaalisiin kiertoihin. Sen mielekäs tarkastelu on myös perin juurin monitieteistä: siinä kohtaavat yhtäältä monenlaiset ekologiset kysymykset ja toisaalta inhimillisen toimeliaisuuden laajuuden vuoksi mitä kipeimmät kysymykset taloudesta, vallasta ja hyvinvoinnista. Rajaamisen vaikeus tekee ruokajärjestelmän ymmärtämisestä paljon monimutkaisempaa kuin esimerkiksi yhteiskuntien energia- tai liikennejärjestelmien – ja siksi sen suunnittelu ja ohjaaminen on huomattavasti vaikeampaa. (ks. esim. Ericksen 2007)

Keskustelu ruoantuotannosta, hyvinvoinnista, nälästä, ruokaturvasta ja ympäristöstä yhdistää monia kysymyksiä. Maailmassa on edelleen reilusti yli miljardi aliravittua ihmistä (kun aliravitsemusta mitataan inhimillisin kriteerein), ja jopa 40% maailman väestöstä kärsii eriasteisesta vajaaravitsemuksesta. (Hickel 2016; Lappé et al. 2013)

Tietyillä alueilla väestö kasvaa edelleen, ja kaikkialla se kaupungistuu, mikä johtaa nykykehityksellä ruokailutottumusten muutokseen – ruokavalion ”länsimaistumiseen” vanhahtavasti ilmaisten. (SOFI 2018, 26–27) Samaan aikaan ruoantuotantoa kohtaa kahtalainen ympäristöhaaste. Yhtäältä ilmastonmuutos ja muut suuret ympäristömuutokset uhkaavat heikentää ruoantuotantoa laajoilla alueilla. (ks. esim. IPCC 2018) Toisaalta kaikkialla ruoantuotannon ympäristövaikutuksia olisi saatava vähennettyä. Sosiaalisesti ja taloudellisesti sadat miljoonat ruoantuottajat ympäri maailman ovat kuitenkin ahtaalla, mikä tekee suunnanmuutoksen vaikeaksi.

Maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa. Joko sitä ehditään muokata niin, että tuleviin muutoksiin ei törmätä päistikkaa. Tai sitten murros voi olla hallitsematon, mistä seuraisi väistämättä laajaa nälänhätää, yhteiskuntien hajaantumista ja suuria väestöliikkeitä ympäri maailman. Todennäköisesti parhaassakin tapauksessa lopputulos on vähän molempia, sillä käynnissä olevissa muutoksissa ja perityissä tuotannollisissa ja taloudellisissa rakenteissa on hitausvoimaa, joka toimii parhaitakin aikomuksia vastaan. (Lähde 2013, 24–31) Silti mitä myöhemmin ja hitaammin muutoksia saadaan aikaan, sitä enemmän ongelmia kertyy. Toimivan ruokapolitiikan kehittämisellä on kiire.

ON KYSYTTÄVÄ OIKEITA KYSYMYKSIÄ

Jotta maailman ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiin löydettäisiin oikeita vastauksia, kysymykset ymmärtää oikein ja suhteuttaa toisiinsa. Yksinkertaistaen tärkeimmät kysymykset ovat:

  • Ketkä kärsivät puutteesta ja miksi?
  • Kuinka paljon ruokaa tarvitaan?
  • Mitä ruokaa tuotetaan ja kuinka paljon?
  • Millä keinoin ruokaa tuotetaan, ja mitä seurauksia sillä on?
  • Millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan, ja muuttuvatko olosuhteet?
  • Kuka ruokaa tuottaa ja kenelle?
  • Saavatko tuottajat työstään elannon, ja onko kuluttajilla varaa ruokaan?
  • Kuka käyttää ruokajärjestelmässä valtaa?
  • Miten ruokajärjestelmän muutokset yhtäällä vaikuttavat toisaalla?

Kuten sanottua, näitä kysymyksiä käsitellään liian helposti erillä toisistaan – yhtäältä luonnontieteellisen ja teknisen ja toisaalta yhteiskuntatieteellisen tiedon kuilu on ruokakysymyksissä erityisen leveä. Viimeinen kysymys kuitenkin pitää sisällään ruokajärjestelmänäkökulman kinkkisimmän ongelman – eri osatekijöiden monisyiset vaikutukset toisiinsa. Se, miten vastaamme yhteen kysymykseen, vaikuttaa siihen, millä tavoin ymmärrämme muita kysymyksiä. Ratkaisut jollain osa-alueella voivat joko kaventaa tai laventaa toiminnan mahdollisuuksia toisella. Se tekee tutkimuksesta, ennakoinnista, suunnittelusta ja asioihin puuttumisesta vaikeaa ja oppimiskykyisestä keskustelusta tieteenalarajojen yli välttämätöntä.

Näin monisyisen vyyhden äärellä on kuitenkin kaksi hankalaa houkutusta. Ensimmäinen on turhautua monimutkaisuuden äärellä. Voidaan todeta, että maailman olisi tuotettava yhä enemmän ruokaa yhä kasvavalle ja kaupungistuvalle väestölle yhä vaikeammissa ympäristöoloissa samalla vähentäen radikaalisti ruoantuotannon ympäristövaikutuksia ja voittaen maailman nälkä. Näin esitettynä ruokakysymykseen ei ole vastauksia, ja ainoa mahdollisuus on fatalismi. Tulevaisuus on nälänhätien ja linnoitettujen rajojen.

Toinen tavallinen vaihtoehto on tarkastella jotain edellä kuvatuista ulottuvuuksista erikseen, ottamatta huomioon eri ulottuvuuksien keskinäisvaikutuksia. Tällöin muu ruokajärjestelmä pysyy ikään kuin ”ikuisessa nykyhetkessä”, ja vain yhtä sen kulmaa tarkastellaan. Näin rajatusta näkökulmasta hyvin yksinkertaisetkin ratkaisut voivat näyttää realistisilta.

Jälkimmäinen on tyypillistä esimerkiksi sellaisille lähestymistavoille, joissa ongelmaksi nähdään vain kehittymättömät tuotantotavat ja logistiikka, ja ratkaisua haetaan ensisijaisesti teknologiasta. Yhtä lailla yksisilmäistä on sellainen tarkastelu, jossa ongelman ytimeksi määritellään ruoan ja siitä saatavan elannon eriarvoinen jakautuminen – kunhan nämä ongelmat ratkaistaan, ei muutosta tuotannossa tarvita. Tällainen politiikka–teknologia -polarisaatio on leimallista aiheesta käytävälle julkiselle keskustelulle, ja se vaivaa valitettavasti myös monia tutkijoita.

Niin tutkimuksessa kuin politiikassakin täytyisi kyetä hahmottamaan systemaattisesti näitä ruokakysymyksen eri ulottuvuuksia yhtaikaa ja pyrkiä ymmärtämään niiden keskinäisvaikutuksia. Muutoin takerrutaan vahvoihin oletuksiin esimerkiksi ruoan kulutuksen tarpeesta, väestökehityksestä, kansainvälisen kaupan rakenteista ja ruoantuotannon tavoista. Nämä oletukset ”luonnollistavat” nykyisen business as usual -kehityksen niin, että mielekkäitä muutoksen suuntia on vaikeaa tai mahdotonta hahmottaa. Samalla tarvitaan kuitenkin tutkimuksellista ja poliittista nöyryyttä: ruokajärjestelmän monimutkaisuus asettaa rajoja sille, kuinka tarkkaan muutoksia voidaan suunnitella ja koordinoida.

Näin monisyisen ja -mutkaisen kokonaisuuden hahmottaminen ei onnistu mitenkään muuten kuin aidolla monitieteisellä yhteistyöllä. Ruoka on yhtä aikaa luonnontieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen kysymys, ja tarkastelun pilkkominen tieteenalarajojen mukaan voi tuottaa vain huonoa tiedettä ja kohtalokkaita politiikkasuosituksia.

Tämän kirjoituksen pyrkimyksenä on kartoittaa alustavasti tärkeimpiä ruokajärjestelmää koskevia kysymyksiä ja hahmottaa niiden välisiä suhteita kokonaisuudeksi, joka avittaisi tutkimustyötä ja keskustelua eteenpäin. Kaikkea ei tietenkään voi tutkia yhtaikaa – tutkimukselliset sulkeumat kuuluvat tieteeseen. Rajauksia tehtäessäkin on kuitenkin ymmärrettävä, millaiseen maailmaan toiminta- ja politiikkaehdotuksia ja uusia teknologioita tuotetaan. Uusia tutkimuksia täytyy pystyä suhteuttamaan olemassa olevaan tietämykseen. Samaten tutkimuksia, raportteja ja politiikkasuosituksia täytyy pystyä arvioimaan siltä kantilta, näkyykö niissä tajua kokonaisuuksista. Jos ei, niihin tulisi suhtautua vahvalle epäilyksillä, ja niiden puutteista tulisi käydä kriittistä keskustelua. Tutkimuskirjallisuudessa tällaista kriittistä keskustelua käydään jonkin verran, mutta sen on ulotuttava myös ruokapolitiikan arkeen.

KUINKA PALJON RUOKAA TARVITAAN?

Nykyisen ruokajärjestelmän kaksi peruspiirrettä ovat yhtäältä laaja nälkä ja ruokaturvattomuus ja toisaalta systemaattinen haaskuu. Nälästä puhuttaessa siteerataan yleensä FAO:n laskelmaa, joka vuoden 2018 raportissa oli 821 miljoonaa. (SOFI 2018) Tämä kuvaa kuitenkin vain äärimmäisintä kalorien puutetta, ja inhimillisemmillä mittareilla kalorivajeesta kärsii jopa 1,5 miljardia ja ravintoaineiden puutteesta jopa 3 miljardia ihmistä. (Hickel 2016, 761; Lappé et al. 2013, 253) Lisäksi on otettava huomioon, että liiallinen energiansaanti ja liikalihavuus osuvat yhä useammin yksiin vajaaravitsemuksen kanssa, ja tämä tuplataakka on yhä enemmän maailman köyhempien osa. (Chappell 2018, 22; SOFI 2018, 26–29)

Maailmassa kuitenkin tuotetaan kokonaisuutena enemmän kuin tarpeeksi ruokaa nykyiselle väestölle, ja mikä tärkeintä, nälästä ja vajaaravitsemuksesta kärsitään myös alueilla, joista viedään ruokaa. (Chappell 2018, 12–15, 45) Siksi nälkä ja vajaaravitsemus eivät läheskään aina johdu ruoan puutteesta, vaikka joskus ne johtuvatkin. Tämän vuoksi puhutaan laajemmin ruokaturvattomuudesta: onko ihmisillä kykyä hankkia oikeanlaista ruokaa, mahdollisuudet käyttää sitä turvallisesti ja onko heidän elämäntilanteensa haavoittuvainen? (ks. Chappell 2018; Mooney & Hunt 2010; SOFI 2018)

Niinpä ruokakysymysten ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi ei riitä, että katsotaan vain nykyisiä tuotantomääriä ja nykyistä kysyntää ja sitten ennustetaan tulevaa tarvetta kysynnän kasvuna. Usein toistettu vaatimus, että ruokaa tarvitaan maailmassa +50% vuoteen 2050 mennessä, perustuu pohjimmiltaan tällaiseen ajatteluun. (Tomlinson 2013; Wise 2013) Kysynnän kasvu ei kuitenkaan ole sama asia kuin todellinen tarve: jos nälkää ja ruokaturvattomuutta ei saada poistettua nykyisen kokoisella, periaatteessa kaikille riittävällä tuotannolla, ei tuotannon kasvukaan ongelmaa ratkaise – sillä samat rakenteelliset ongelmat säilyvät.

Nälkä, vajaaravitsemus ja ruokaturvattomuus kumpuavat pitkälti köyhyydestä, eriarvoisuudesta, terveydenhuollon ja sanitaation ongelmista, infrastruktuurin heikkoudesta ja poliittisen ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden puutteesta. Juuri näitä kysymyksiä tarkastellaan eri tavoin esimerkiksi ruokaturvan, ruokasuvereniteetin ja ruokaoikeudenmukaisuuden käsitteillä. (ks. esim. Lang & Barling 2012, Mooney & Hunt 2010) Tuotannon lisääminen ei auta, mikäli nämä muut ulottuvuudet pysyvät ennallaan. Siksi on tärkeää, kuka ruokaa tuottaa, millaista ruokaa, kenelle ja millaisiin oloihin, ja kuka saa siitä elannon.

Pitää kuitenkin välttää harhaanjohtavia yksinkertaistuksia. Vaikka läheskään aina tuotannon heikkous ja ruuan puute eivät ole varsinainen ongelma, joillain alueilla ne ovat. Etenkin Afrikassa on alueita, joilla tuotannon kasvattaminen on kiireellinen kysymys. Valitettavan usein juuri näillä samoilla alueilla väestönkasvu jatkuu edelleen, mikä luo painetta tuotannon kasvulle – eikä yhteys ole satunnainen, sillä sekä väestönkasvulla että tuotanto-ongelmilla on yhteyksiä köyhyyteen, kouluttamattomuuteen ja turvattomuuteen. Lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset uhkaavat tuotantoa näillä alueilla.

Näitä asioita ei kuitenkaan voida hahmottaa globaaleja tuotantolukuja katsomalla. Tässäkin kohdennetummat kysymykset ovat elintärkeitä: missä ruokaa tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee? Sillä vain näin voidaan löytää mielekkäitä vastauksia.

MITÄ OVAT RUOANTUOTANNON YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET?

Kokonaisuutena katsoen maailman ruoantuotanto on ekologisesti kestämättömällä pohjalla. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018) Tästä syystä myös nykymuotoisen valtavirran ruoantuotannon kasvattaminen on mieletön pyrkimys. Ruoantuotannon ympäristövaikutukset ovat osaksi globaaleja tai alueellisia, osaksi paikallisia. Tämä pätee laajemminkin – ei ole yhtä ympäristöongelmaa vaan lukuisia, osin yhteen liittyneitä, osin erillisiä. (Lähde 2013, 120–129) Siksi niistä ei voi tehdä pätevää yleiskuvausta tiiviisti, mutta tässä kohtaa riittää, että tarkastellaan merkittävimpien ongelmien mittaluokkia.

Näkyvin vaikutus on maankäyttö. Maatalousmaasta on tullut planeetan yleisin maastotyyppi, ja maatalous onkin merkittävin maankäytön muutosten, metsäkadon ja ylipäätään luonnon monimuotoisuuden kadon aiheuttaja. Sen lisäksi, että uusia alueita päätyy viljelyskäyttöön, vuosittain suuria alueita muuttuu maatalouskäyttöön kelvottomaksi huonojen viljelykäytäntöjen, liiallisen kastelun tai ylilaidunnuksen vuoksi sekä viljelysmaan siirtyessä muuhun käyttöön. (Global Land Outlook, 2017) Viljelysmaan köyhtyminen vahingoittaa myös sitä maanlaista elon kirjoa, jonka ansiosta esimerkiksi ravinteet kiertävät.

Satavuotinen maankäytön historia. Lähde: Global Land Outlook 2017, 35.

Vaikka valtaosa maailman maataloudesta on edelleen sadeveden varassa, makean veden otosta suurin osa kuuluu keinokasteluun. Ihmistoiminnan ”vesijalanjäljestä” jopa 92% syntyy maataloudessa. (Hoeksta & Mekonnen 2012) Niin sadevesi kuin kasteluvesikin haihtuvat maatalousmaasta tehokkaammin kuin pysyvän kasvillisuuden maastotyypeistä, joten vettä siirtyy pinta- ja pohjavesiin vähemmän (ja usein myös ravinnevalumilla höystettynä). Haihtuminen ja maatalousmaan huono vedenpidätyskyky ovat merkittäviä ongelmia makean veden niukkuudesta kärsivillä alueilla, ja ruoantuotanto onkin pääasiallisesti vastuussa niukkuutta lisäävästä vedenkäytöstä.

Koko ruoantuotantoketju aiheuttaa arvioista riippuen 25–33% kasvihuonekaasupäästöistä, etenkin kun otetaan huomioon maankäytön muutokset. Tämän lisäksi ruoantuotanto on keskeinen typpi- ja fosforipäästöjen lähde. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018)

Kalastukseen liittyy omaleimaisia ongelmia: sehän on lopulta vain metsästystä toisessa muodossa. Kalastustoiminta lisääntyy koko ajan, mutta kalansaaliit pysyvät ennallaan, eli yhä suurempi osa kalakannoista on ylikalastettuja. Kalankasvatus ei helpota tilannetta, sillä nykyisessä muodossaan se kuluttaa enemmän villikalaa kuin siitä saadaan kasvatettua kalaa. Lisäksi merkittävä osa maailman kalansaaliista kuluu maaeläinten rehuksi kalajauhona ja -öljynä. (Pauly & Zeller 2016; SOFIA 2018)

Näiden erilaisten ympäristövaikutusten vertaaminen toisiinsa ja yhdistäminen ympäristöindikaattoreiksi on hyvin vaikeaa. Yleensä tarkasteluissa painottuvat kasvihuonekaasupäästöt, koska ne ovat ainoa asia, jota voidaan vertailla melko ongelmattomasti globaalilla tasolla – kaikki päästöt osallistuvat samaan globaaliin ilmiöön. Muuten vaikutuksia on suhteutettava paikallisten resurssien ja luonnonympäristöjen tilanteeseen. Vedenkulutus satakuntalaisella tai espanjalaisella tomaattitilalla ei ole sama asia, kun taas energiankulutuksen vertailu on paljon helpompaa.

Ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskevassa julkisessa keskustelussa huomiota keskitetään liian paljon tuotekohtaisiin vertailuihin, kuluttajien henkilökohtaisten ”ympäristöjalanjälkien” mittaamiseen ja muihin mikrotason tarkasteluihin. Yksilötasolta ei ole pääsyä ongelmien ytimeen jo siksi, että ruokajärjestelmä haaskaa useiden arvioiden mukaan jopa kolmanneksen tuotetusta ruoasta. Haaskuu ja hävikki on merkittävää niin köyhissä kuin vauraissa maissa, mutta se kohdistuu järjestelmän eri osiin. (Alexander et al. 2017; WRI 2018, 14)

Ruoan haaskuu ja hävikki maailman eri alueilla ja ruokajärjestelmän eri osissa. Lähde: WRI 2018, 14.

Yksilötarkastelu ei myöskään tavoita tuotantotapojen eroja, sillä saman tuotteen tuotannon ympäristövaikutukset voivat vaihdella 50-kertaisesti monissa ympäristövaikutusten kategorioissa erilaisissa tuotantotavoissa. Eläintuotannon rooli on täysin keskeinen, sillä se vastaa valtaosasta ruoantuotannon maankäyttöä ja saa aikaan suurimman osan kasvihuonekaasupäästöistä. Ylipäätään keskimäärin eläintuotteiden ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin ravitsemuksellisesti vastaavien kasvistuotteiden – mutta poikkeuksia on, kuten on myös merkittävää vaihtelua kasvistuotteiden tai eläintuotteiden keskinäisissä vaikutuksissa. (Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018)

Siksi asiaa on tarkasteltava ruokajärjestelmän tasolla, jolla myös vaikutetaan tuotantotapoihin sekä siihen, minkä tuottamista tuetaan. Ruokajärjestelmä ei muodostunut nykymuotoiseksi kuluttajien toiveista, vaan kulutusta ohjaa myös se, millaisesta ruoasta on tullut ja tehty halvempaa ja ennen kaikkea kilpailukykyisempää.

Kokonaisuudessaan ruoantuotanto on siis merkittävimpiä ympäristöongelmien aiheuttajia, mutta tämä johtuu etenkin nykyisistä tuotantotavoista ja siitä, minkä tuottamista tuetaan tai on muuten tehty kannattavammaksi. Parhaimmillaan ruoantuotanto voi osallistua myös luonnon monimuotoisuuden elvyttämiseen, maaperän eliöstön monipuolistumiseen, hiilinielujen kasvattamiseen ja vesivarojen varjeluun. Jos asiaa tarkastellaan lähtökohtaisesti nollasummapelinä ihmisen ja luonnon välillä, hyviä vaihtoehtoja ei määritelmällisesti ole.

MITEN YMPÄRISTÖMUUTOKSET VAIKUTTAVAT RUOANTUOTANTOON?

Ruoantuotannon ympäristöongelmat ovat kaksisuuntaisia, sillä ympäristömuutokset myös uhkaavat ruokajärjestelmää nopeammin ja pahemmin kuin mitään muuta inhimillistä toimintaa. Jotkut vaikutussuhteet ovat välittömiä: pahentaessaan veden niukkuutta ja tuhotessaan maatalousmaata ruoantuotanto murentaa suoraan omia toimintaedellytyksiään.

Toiset vaikutukset ovat epäsuorempia eivätkä juonnu vain ruoantuotannosta itsestään. Ekologisten järjestelmien vaurioituminen vaarantaa niitä ekologisia toimintoja, joista ruoantuotanto on riippuvainen – pölyttäjien toiminta, maaperän eliöstö ravinnekierron ylläpitäjinä ja makean veden kierrot ovat tästä tunnetuimmat esimerkit. (Lähde 2013, 86–91) Ja tietysti etenkin ilmastonmuutoksen monet vaikutukset uhkaavat ruoantuotantoa ympäri maailman lukuisin erilaisin tavoin. (IPCC 2018)

Mikäli kriittisiä rajoja ylitetään, tilanne muuttuu toivottomaksi. Siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen ”turvarajat” ovat ohittamaton kohtalonkysymys koko ruokajärjestelmälle – mutta eivät valitettavasti ainoa, sillä esimerkiksi viljelysmaan vaurioituminen, makean veden ongelmat ja kalakantojen heikkeneminen etenevät nykykehityksellä muutenkin. Joka tapauksessa käynnissä olevat muutokset hankaloittavat ruokajärjestelmän muutosta entisestään ja tekevät ruokaturvattomuudesta sitkeämpää.

Synkimmissä ennusteissa globaali ruoantuotanto uhkaa vähentyä, mikä olisi koko modernilla ajalla ainutlaatuinen tilanne. Mikä pahinta, uhka kohdistuu voimakkaimmin maailman köyhimmille ja ruokaturvasta kärsiville alueille, joista monilla väestönkasvu on vielä merkittävää.

Joka tapauksessa ruoantuotantoa joudutaan siis muuttamaan paitsi ympäristövaikutusten vähentämiseksi myös tuotannon sopeuttamiseksi ympäristömuutoksiin. Kaikessa kehitystyössä tämä kaksoishaaste on otettava tosissaan, kaikkialla maailmassa paikallisiin oloihin sovitettuna. Väistämättä se tarkoittaa myös tuotetun ja kulutetun ruoan valikoimien muuttumista – tuotannon monipuolistuminen on parhaimpia keinoja varmistaa ruokajärjestelmän toimivuus epävarmemmissa ja huonommin ennustettavissa oloissa, joita on edessä. Näitä uusia toimintatapoja ei kuitenkaan voida mielekkäästi miettiä erillään muista ruokajärjestelmän haasteista.

MITEN RUOKAJÄRJESTELMÄÄ PITÄÄ MUUTTAA?

Joillain alueilla ruoantuotantoa täytyy lisätä nykyisten tuotanto-ongelmien, kasvavan väestön ja kiihkeän kaupungistumisen takia. Toisilla alueilla tuotantoa tulisi vähentää, sillä haaskuun ja eläintuotannon merkittävän aseman vuoksi tuotantoa ja siten sen ympäristövaikutuksia on liikaa. Mutta mikäli asiaa tarkastellaan vain tuotantomäärien ja ympäristövaikutusten näkökulmasta, jää huomiotta se, millä tavalla nälkä ja ruokaturvattomuus syntyvät – ja miten niitä voidaan parhaiten torjua. Jos nälän ja ruokaturvattomuuden syyt ymmärretään väärin, päädytään etsimään vääriä ratkaisuja. On välttämätöntä tarkastella myös sitä, kuka saa ruoan tuottamisesta, jalostamisesta ja kaupasta elannon, ja onko se riittävää ja tasaista turvaamaan säällisen elämän.

Maailman nälkää ei voiteta vain lisäämällä tuotantoa. Yhtä naivia on kuitenkin sanoa, että ruokaa tuotetaan maailmassa jo nyt tarpeeksi koko maailman väestölle, ja ongelmana on vain jakautuminen. Ruoka ei auta mitään, jos se on väärässä paikassa ja väärissä käsissä. Ruokaturvaa ei rakenneta vauraampien maiden ylituotannolla tai pelkästään suurten taloudellisten toimijoiden hallitsemalla tuotannolla. Ruoan maahantuonti on usein välttämätöntä täydentämään paikallista tuotantoa ja tasaamaan satovaihteluita, eikä siksi päämääränä voi olla täydellinen alueellinen omavaraisuus. Maahantuonti voi kuitenkin myös aiheuttaa sellaista riippuvaisuutta, joka rapauttaa omaa tuotantoa ja tekee ihmiset haavoittuvaisiksi ruokakriiseille. (SOFI 2018, 70)

Ruokajärjestelmän kohtalonkysymys ei olekaan: ”Miten ruokaa voidaan tuottaa tarpeeksi tulevaisuuden väestölle?”. Ensin on vastattava kysymykseen: ”Miten nykyisen kokoisella tuotannolla voitaisiin ruokkia maailman väestö tasavertaisesti?” Määrällisesti nykyinen tuotanto riittäisi, mutta se vaatisi tuotannon tapojen, kaupan rakenteiden ja ruokajärjestelmän valta-asetelmien mullistusta. Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, voidaan pohtia mielekkäämmin, missä ruokaa täytyisi tuottaa enemmän, missä vähemmän, millä keinoin ja kenen se pitäisi tuottaa.

Tuotantokeskeisestä näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää, että pienviljelijät ovat maailman ruoantuotannon keskiössä. Heillä on hallussaan vähemmistö ruoantuotannon resursseista, mutta he tuottavat valtaosan maailman ruoasta. (SOFI 2015, 31) Tosin tämän kunnollinen arvioiminen on erittäin vaikeaa tuotannon hajaantumisen vuoksi. Mutta koska nykyisessä ruokajärjestelmässä pienviljelijöiden asema on taloudellisesti ja poliittisesti alisteinen, suuri osa maailman pahimmin ruokaturvattomista ihmisistä on ruoan tuottajia. (Chappell 2018, 24–25; SOFI 2018, 91) Siksi täytyy sekä parantaa heidän mahdollisuuksiaan että kehittää sellaisia uusia ruoantuotannon tapoja, jotka soveltuvat heidän oloihinsa ja ovat ympäristöllisesti kestäviä.

Tämän vuoksi pelkästään ruoantuotannon käytäntöjen ja teknologian muutos ei riitä, vaan nuo muutokset on suhteutettava koko ruokajärjestelmän taloudellis-poliittiseen muutokseen. Juuri tässä tahtoo olla sokea piste niin tieteellisessä, poliittisessa kuin julkisessa keskustelussa. Tarvittava tutkimustieto on pääosin olemassa, ja paljon tärkeää työtä tehdään, mutta näkökulmien erillisyys on ongelma.

On muistettava, että myöskään väestönkasvun ja kaupungistumisen kehitys eivät ole itsenäisiä muuttujia. Jos ne otetaan kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi, ei nähdä mahdolliseksi nopeita muutoksia köyhyydessä, ruokaturvassa, eriarvoisuudessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa ja muissa väestökehityksen päätekijöissä. (Chappell 2018, 18–19) Ja vaikka kerran käynnistynyt kaupungistuminen tuskin helposti kääntää suuntaa etenkään väestönkasvun oloissa, sen vauhti on olennainen kysymys, sillä se vaikuttaa siihen, keretäänkö yhteiskunnan infrastruktuuria rakentaa ja ehtiikö työpaikkoja syntyä. Mikäli maailman pienviljelijöiden ja -kalastajien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema kohentuu, vähentyy myöskin paine maaseutujen tyhjentymiseen ja paikallisen tuotannon rapautumiseen. Tässä valtavirtaiset ajatukset yhteiskunnallisesta edistyksestä kääntyvät nurin.

MILLAISIA TUOTANTOTAPOJA TARVITAAN?

Ruokajärjestelmän pitää mullistua taloudellisesti ja poliittisesti, mutta millaisia uusien tuotantotapojen pitäisi olla? Kuten edellä todettiin, on vähennettävä haitallisia ympäristövaikutuksia, sopeuduttava ympäristömuutoksiin ja sovitettava toimintatavat paikalliseen ympäristöön – myös sosiaalisesti ja taloudellisesti turvaamaan tasa-arvoista yhteiskunnallista kehitystä, joka takaa kestävää ruokaturvaa.

Tuotantotapoja koskeva keskustelu jumittuu helposti polarisoivaan ”matalan” ja ”korkean” teknologian vastakkainasetteluun. Hedelmättömimmillään väännetään kättä luomutuotannon ja tehotuotannon hyveistä ja paheista. Tulevaisuuden tuotanto ei voi olla kumpaakaan niistä, eikä kumpikaan termi edes kuvaa nykyisten tuotantotapojen kirjoa tyydyttävästi. Termin ”tehotuotanto” alle mahdutetaan keskenään hyvin erilaisia toimintatapoja, ja luomutuotanto taas on ennen kaikkea kaupankäynnin näkökulmasta tuotteita standardisoiva säännöstö. Luomu siis ei ole synonyymi ympäristöystävälliselle tai kestävälle ruoantuotannolle.

Tulevien tuotantotapojen täytyy olla yhtäältä vähemmän energiaa ja luonnonvaroja kuluttavaa ja toisaalta paikallisiin oloihin sopeutuvaa, mihin standardisoidut käytännöt istuvat huonosti. Keskustelussa on käytössä monia termejä: agroekologia, regeneratiivinen maatalous, ilmastoviisas maatalous ja kestävä tehostaminen. Ne ovat osittain päällekkäisiä, mutta niillä on erilaiset painotukset. Yksikään ei kuitenkaan kuvaa mitään standardisoitua menetelmien joukkoa, vaan ruoantuotantoa lähestytään joko osana paikallisia ekosysteemejä ja kulttuurisia systeemejä tai jonkin tietyn lopputuloksen kuten esimerkiksi maaperän eliöstön hoitamisen ja hiilivarantojen elvyttämisen tai kasvihuonepäästöjen eliminoimisen näkökulmasta. Samaan tulokseen voi päätyä monin keinoin.

Yksi näitä näkökulmia yhdistävä piirre on pyrkiä siirtämään ruoantuotantoa edellä kuvatusta ihminen–ympäristö-nollasummapelistä kohti tuotantoa, joka voi tukeutua ”ympäristön yhteishyvään” (Lähde 2013, 86–91) ja auttaa sen elvyttämisessä. Tämä vaatii kuitenkin aina sovittamista paikallisiin oloihin, koska luonto ei ole yksi ja yhtenäinen.

Tiukkojen säännöstöjen välttäminen lieneekin mielekkään muutoksen ytimessä: tuotantotavat ja tuotetun ruoan valikoima täytyy sovittaa paikallisiin olosuhteisiin – niin ekologisiin kuin taloudellis–yhteiskunnallisiin. On aina muistettava ne ihmiset, joiden pitää kyetä omaksumaan uudet toimintatavat ja voida hyötyä niistä, ettei päädytä etenkin ruokaturvan kannalta huonoihin tuloksiin. Tästä nousee uusia kysymyksiä. Millaisia investointeja uudet toimintatavat vaativat? Kuinka paljon uutta oppimista ne edellyttävät? Millaisessa infrastruktuurissa ne toimivat? Teknologinen neutraalius on vaarallinen harhakuva ruoantuotannossa.

Innostuneissa teknologisissa utopioissa ruoantuotanto on siirretty kokonaan pelloilta ja meristä täysin keinotekoisiin ympäristöihin vertikaaliviljelmiin, ruokareaktoreihin rakennusten katoille ja vielä futuristisempiin paikkoihin. Tällaisilla keinoilla voi olla aikansa ja paikkansa etenkin suurkaupunkien ruokahuollon kannalta. Mutta jos joku väittää niiden korvaavan maaperän ja Auringon merkityksen, hän ei ymmärrä ruoantuotannon mittakaavaa. Etenkin hiilihydraatti- ja kuitupitoisten kasvien tuotannon mittakaava on niin valtaisa, että unelmat ”peltojen lopusta” ovat haihattelua.

Ja mikä tärkeintä, näissä unelmissa sivuutetaan se lukuisa väki, jonka elämä on edelleen riippuvaista maasta ja meristä. Mitä tälle joukolle kävisi heidän elantonsa murentuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin? Tällainen muutos voisi vain lisätä maailman nälkää ja epävakautta.

LOPUKSI

Nykyinen maailman ruokajärjestelmä ei voi pysyä ennallaan. Sen on muututtava ongelmien hillitsemiseksi ja kestävän ruokaturvan rakentamiseksi, ja se muuttuu väistämättä myös sellaisten ympäristömuutosten vuoksi, joita ei enää voida estää. Kuten IPCC:n raportti Global Warming of 1.5°C muistuttaa, maailman ruoantuotanto kohtaisi ongelmia, vaikka lämpeneminen onnistuttaisiin pitämään 1,5 asteessa teollisen ajan alusta lähtien. (IPCC 2015)

Tämä ilmastonmuutoksen ”turvaraja” on hyvin vaikeaa ja ehkä mahdotontakin saavuttaa, joten ruokajärjestelmän mukautumiskykyä pitää rakentaa varautuen myös maailmaan, jossa ilmasto lämpenee enemmän ja ympäristömuutokset ovat suurempia. Osittainen epäonnistuminen on skenaario, joka täytyy pitää mielessä. Ilmastonmuutoksen hillinnän tarvetta tämä ei silti vähennä, sillä jossain tulevat vastaan kriittiset rajat, jonka jälkeen koko järjestelmä romahtaa.

Ilmastonmuutoksen myötä monet nykyiset ruoantuotannon hedelmällisimmät alueet muuttuvat epäsuotuisammiksi, ja joillain ruoantuotannosta voi tulla mahdotonta. Tämä mullistaa väistämättä ruoan maailmankauppaa ja globaalia työnjakoa. Monista nykyisistä ruoan viejistä voi tulla ruoan tuojia, mikä lisää suhteellisen omavaraisuuden merkitystä koko maailmassa. Tämä ei tarkoita ruoan maailmankaupan loppua, mutta monien köyhempien maiden syvenevä tuontiriippuvuus ja oman tuotannon heikkeneminen on katastrofaalinen yhdistelmä ilmastonmuutoksen maailmassa.

Muutos koskettaa kuitenkin myös Suomen kaltaisia maita. Vaikka Suomi on kulutetussa ruoassa suhteellisen omavarainen, ruoan tuotantopanoksissa eli energiassa, rehussa, lannoitteissa ja maatalouskemikaaleissa se on syvästi tuontiriippuvainen – ja samalla monia ruoantuotannon ympäristövaikutuksia on ”ulkoistettu” muualle maailmaan (Lähde 2013, 64, 81). Moinen riippuvaisuus ei välttämättä ole enää mahdollista ruokajärjestelmän mullistuessa. Omavaraisuusasteen parantaminen ja oman ruoantuotannon monipuolistaminen lisäävät sopeutumis- ja mukautumiskykyä paikallisten viljelyolojen muuttuessa. Oman tuotannon monipuolistuminen edellyttää kuitenkin myös kuluttajakäyttäytymisen muutoksia, mikä on tuotannon ohjaamista visaisempi kysymys. Niin suurissa muutoksissa, joita väistämättä tarvitaan, ei kuitenkaan voida edetä vain seuraten hitaita kuluttajasignaaleja. Tarvitaan julkista tukea ja ohjausta.

Maailman ruokajärjestelmä on niin monimutkainen, että näin laajojen muutosten tarkka suunnitteleminen ja kontrollointi ei ole koskaan mahdollista. Tutkijat voivat esittää laskennallisia harjoituksia siitä, miten ruoantuotanto ja ruokaturva voitaisiin teoreettisesti järjestää parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ajatuskokeiden hyöty on kuitenkin rajallinen – on mietittävä taloudellis–poliittisia kehityskulkuja nykyisestä ”peritystä tilanteesta” lähtien. (Lähde 2013, 24–31)

Näiden polkujen askelmerkkejä ei voida uskottavasti suunnitella etukäteen. Sen sijaan monimutkaisten järjestelmien muutoksessa on mahdollista etsiä sellaisia ajureita, vaikuttavia tekijöitä, joihin voidaan kohdistaa yhteiskunnallista huomiota ja poliittista painetta. Missä ovat ne avainkohdat, joihin tarttumalla nykyinen ruokajärjestelmä voisi nytkähtää kohti uutta tilaa? Tässä etenkin kansainvälisen kaupankäynnin sopimukset ja instituutiot, ruoantuotannon tukimuodot, alkutuottajien poliittiset oikeudet, kehitysyhteistyön määrä ja muodot sekä ruokaketjun taloudellisen tuloksen jakautuminen ovat avainasemassa. Jotta kunnollista politiikkaa voidaan tehdä näihin suuntiin, tarvitaan tässä artikkelissa viitoitettua kokonaisvaltaista otetta sirpaleisten näkökulmien sijaan.

Ruoantuotannon tulevaisuutta voidaan miettiä mielekkäästi vain pitämällä mielessä tämä laajempi ruokajärjestelmän murros – silloinkin, kun kehitetään mitä kouriintuntuvimpia ja arkisimpia tuotannon uusia menetelmiä, rakennetaan uudenlaisia paikallisen ruokatalouden muotoja tai tehdään työtä ruoantuotannon ympäristövaikutusten parissa. Kun kaikki muuttuu, ei uutta voi suunnitella entisen pohjalle.

KIRJALLISUUS

Alexander, Peter et al., Losses, Inefficiencies and Waste in the Global Food System. Agricultural Systems 153, 2017, 190–200. https://doi.org/10.1016/j.agsy.2017.01.014

Chappell, Jahi, Beginning to End Hunger. University of California Press, Oakland 2018.

Ericksen, Polly, Conceptualizing Food Systems for Global Environmental Change Research. Global Environmental Change. Vol. 18. Iss. 1, 2007, 234–245. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2007.09.002

FAO, IFAD & WFP, The State of Food Insecurity in the World 2015. Rome, FAO, 2015 (SOFI 2015) http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf

FAO, IFAD, UNICEF, WFP & WHO, The State of Food Security and Nutrition in the World 2018. Rome, FAO, 2018. (SOFI 2018) http://www.fao.org/3/I9553EN/i9553en.pdf

FAO, The State of World Fisheries and Aquaculture 2018. Rome (SOFIA 2018)

Hickel, Jason, The True Extent of Global Poverty and Hunger. Third World Quarterly. Vol. 37, Iss. 5, 2016, 749–767. https://doi.org/10.1080/01436597.2015.1109439

Hoekstra, Arjen & Mesfin Mekonnen, The Water Footprint of Humanity. PNAS. Vol 109, Iss. 9, 2012, 3232–3237.

IPCC, Global Warming of 1,5°. 2018. https://www.ipcc.ch/sr15/

Kroodsma, David et al., Tracking the Global Footprint of Fisheries. Science. Vol. 359, Iss. 6378, 2018, 904–908. https://doi.org/10.1126/science.aao5646

Lang, Tim & David Barling, Food Security and Food Sustainability: Reformulating the Debate. The Geographical Journal. Vol. 178, Iss. 4, 2012, 313–326. https://doi.org/10.1111/j.1475-4959.2012.00480.x

Lappé, Frances Moore, et al., How We Count Hunger Matters. Ethics & International Affairs. Vol. 27, Iss. 3, 2013, 251–259. https://doi.org/10.1017/S0892679413000191

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

Mooney, Patrick & Hunt, Scott, Food Security: The Elaboration of Contested Claims to a Consensus Frame. Rural Sociology. Vol. 74, Iss. 4, 2010, 469–497 https://doi.org/10.1111/j.1549-0831.2009.tb00701.x

Pauly, Daniel & Dirk Zeller, Catch Reconstructions Reveal that Global Marine Fisheries Catches Are Higher than Reported and Declining. Nature Communications. 7, 2016. https://www.nature.com/articles/ncomms10244 

Poore, J. & T. Nemecek, Reducing Food’s Environmental Impacts Through Producers and Consumers. Science. Vol. 360, Iss. 6392, 2018, 987–992. https://doi.org/10.1126/science.aaq0216

Springmann, Marco, Options for Keeping the Food System within Environmental Limits. Nature. Vol. 562, 2018, 519–525.https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0

Tomlinson, Isobel, Doubling Food Production to Feed the 9 billion: A Critical Perspective on a Key Discourse of Food Security in the UK. Journal of Rural Studies. Vol 29, 2013, 81–90. https://doi.org/10.1016/j.jrurstud.2011.09.001

UN Convention to Combat Desertification, The Global Land Outlook. Bonn, Germany 2017.

Wise, Timothy, Can We Feed the World in 2050? A scoping paper to assess the evidence. Global Development and Environment Institute. Working Paper No. 13–04, 2013. http://www.ase.tufts.edu/gdae/Pubs/wp/13-04WiseFeedWorld2050.pdf

World Resources Institute, Creating a Sustainable Food Future, 2018.

8.1.2019

BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2018

Tutkimusyksikkömme toimintaa on voinut seurata kuluneena vuonna entistä läheisemmin, kun tammikuussa aukesivat BIOSin Facebook-sivut ja toukokuussa aloitettiin säännöllisen uutiskirjeen julkaiseminen. Tiedotimme myös tärkeistä julkaisuista tai tapahtumista ePressi-tiedotepalvelun kautta. Viime vuoden tapaan kokoamme tässä kirjoituksessa yhteen vuoden tärkeitä tapahtumia, julkaisujamme ja muuta toimintaamme.

BIOS ON OSA WISE-TUTKIMUSHANKETTA

Vuoden alussa käynnistyi Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittama WISE-tutkimushanke, jonka konsortioon BIOS kuuluu. Hankkeessa tutkitaan viheliäisiä ekososiaalisia murroksia, jotka “syntyvät toisiinsa kytkeytyvien hyvin monimutkaisten teknis-taloudellisten, ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden seurauksena. Niiden taustalla vaikuttavat usein kansainväliset muutosvoimat, joihin on vaikea vaikuttaa. Mikä pahinta, niitä koskevien päätösten on pakko tapahtua kiihtyvässä noidankehässä: on löydettävä kiireesti ratkaisuja ongelmiin, joita ei ymmärretä hyvin, joista ollaan eri mieltä ja joiden ratkaisut voivat synnyttää yhä uusia ongelmia.”

Hankkeen pyrkimyksenä on parantaa suomalaisen yhteiskunnan kykyä ennakoida tällaisia muutoksia ja valmistautua niihin. Keskeisenä työkaluna on policy operations room, eräänlainen politiikkapäämaja, joka toimii sekä hankkeen luomien harjoitusten alustana että mahdollisen tulevan politiikkamekanismin pohjana. Hankkeen johtaja professori Janne Hukkinen esitteli viheliäisten ongelmien problematiikkaa Ylen haastattelussa heinäkuussa.

EMMA HAKALA MUKAAN & JUSSI T. ERONEN PROFESSORIKSI

Kesällä joukkoomme liittyi uusi tutkija, Emma Hakala, joka on ympäristöturvallisuuden tutkimuksen pioneereja Suomessa. Muun muassa YK:lla ja Ulkopoliittisessa instituutissa työskennellyt Hakala on tärkeä lisä monitieteiseen joukkoomme.

Yksikkömme tutkija Jussi T. Eronen aloitti kesäkuussa kestävyystieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa. Tarkemmin ottaen hänen alaansa on pitkäaikaisten ekologis-sosiaalisten muutosten mallintaminen arktisessa ympäristössä. Uudesta työstään huolimatta Jussi pysyy BIOS-tutkimusyksikön korvaamattomana jäsenenä.

KESÄKUINEN METSÄSYMPOSIO JYVÄSKYLÄSSÄ

BIOS oli mukana järjestämässä kansainvälistä metsäsymposiota “The trade-offs between forest use, climate mitigation and society”, joka pidettiin Jyväskylässä Euroopan luonnonsuojelubiologian konferenssin yhteydessä. Symposiossa kuultiin lukuisten tieteellisten asiantuntijoiden esityksiä koskien biodiversiteetin ja ekosysteemien tilaa, metsien energiakäyttöä, LULUCF-kriteerejä, ilmastotavoitteita ja erilaisten biologisten hiilinielujen mahdollisuuksia. Tutkijoiden luennot ja paneelikeskustelussa esitetyt näkemykset olivat yhteneviä: energiantuotannon tulevaisuutta ei voida laskea merkittävästi puun energiakäytön varaan ilman että se vaarantaisi sekä luonnon monimuotoisuutta että biologisen hiilensidonnan mahdollisuuksia.

BIOS-NÄKEMYKSET PONNISTIVAT MAAILMALLE

BIOS-tutkimusyksikkö kutsuttiin laatimaan tieteellinen taustadokumentti vuonna 2019 ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten. Elokuussa julkaistussa ekologisen jälleenrakennusajan talouspolitiikkaa käsittelevässä tekstissä tarkastelimme, millaisia haasteita edessä oleva välttämätön ja perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen murros tuo talousajattelulle ja -politiikalle. (Englanninkielinen kirjoitus on luettavissa täällä.)

Työmme levisi yllättävän laajasti maailmalle, kun vajaan viikon kuluttua toimittaja Nafeez Ahmed puki tekstin ajatukset raflaavaan muotoon Motherboardin jutussaan “Scientists Warn the UN of Capitalism’s Imminent Demise”. Samaan tapaan railakkaasti asian ilmaisi Gritpostissa Scott Alden artikkelissaan “UN Scientific Paper Suggests Capitalism Has to Die in Order for Planet to Be Saved”. Bigthinkin Stephen Johnsonin otsikko oli “Scientists to U.N.: To stop climate change, modern capitalism needs to die”. Mail Onlinen Chris Pleasance uutisoi asiasta otsikolla “Capitalism as we know it is dying because it is too focused on short-term profit and not on long-term good, Scientists warn the UN”.

Syyskuisessa ScienceAlertin jutussa “To Save Ourselves It’s Time to Rethink Our Economic System, Warn Scientists” Tessa Koumoundouros tuli lähemmäs dokumenttimme henkeä ja kirjainta ja vertasi sitä vastaaviin kannanottoihin maailmalta. Vihdoin BIOS pääsi myös uutisoinnissa ääneen, kun Huffington Postin Laura Paddison haastatteli Paavo Järvensivua artikkeliinsa “We Cannot Fight Climate Change With Capitalism, Says Report”. Paavo totesi artikkelissa, että yksioikoinen keskustelu kapitalismin lopusta on oikeastaan harhaanjohtavaa. Vaadittavat materiaaliset, taloudelliset ja poliittiset muutokset ovat niin suuria, että tulevat yhteiskunnat ovat joka tapauksessa perustavasti erilaisia.

Paavo Järvensivua haastateltiin myös Elina Venesmäen kirjoittamassa Suomen Kuvalehden artikkelissa “Lajikato kiihtyy, halpa energia ehtyy – Tutkijat: kapitalistinen järjestelmä ei selviä ilman vahvaa ohjausta”. BIOS-väen ääni kantautui Atlantin yli, kun Paavo Järvensivua ja Tere Vadénia haastateltiin yhdysvaltalaisella This is Hell! -radiokanavalla. Paavo Järvensivua haastateltiin myös chicagolaisella Wbez-kanavalla. Brittitoimittaja Nafeez Ahmed palasi aiheen ääreen Independentin artikkelissa “This is how UN scientists are preparing for the end of capitalism”, jota varten hän oli haastatellut Paavo Järvensivua. Myös Deutsche Welle haastatteli häntä artikkeliin “After Lehman, climate activists urge economy rethink”.

BIOS VIDEOLLA

Tuotimme syyskuussa ensimmäisen oman luentovideomme “Millä tolalla maailma on?”, jolla Ville Lähde käsitteli maailman tilaa ja merkittävimpiä käynnissä olevia ympäristömuutoksia ja resurssikysymyksiä. Syyskuussa ilmestyi myös Ville Lähteen videohaastattelu “Circular economy and decoupling”, joka oli osa Tampereen ja Helsingin yliopistojen ja SITRAn yhteishankkeena toteutettua Leadership for Sustainability Change -luentosarjaa. Marraskuussa Tero Toivanen kertoi Tiedekulman videolla ilmastonmuutoksesta ja tulevaisuuden työelämästä.

KÄDENVÄÄNTÖÄ METSIEN HIILINIELUISTA

BIOS otti jälleen näkyvästi osaa metsien energiakäytöstä ja hiilinieluista käytävään julkiseen kiistaan syyskuussa. Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportin hälyttävät luvut metsien hiilinielujen kehityksestä olivat jääneet vähälle huomiolle, joten BIOS toi niitä julkisuuteen kirjoituksessaan “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Aiheesta oli väännetty kättä jo pitkään, mutta maaraportin luvut saivat keskustelun kiihtymään jälleen. Asiaa käsiteltiin muun muassa Vihreässä Langassa, Ylen sivuilla, Kansan Uutisissa ja Maaseudun Tulevaisuudessa, ja aikanaan vaille julkisuutta jääneet laskelmat saivat ansaittua julkisuutta.

Keskustelu sai myös omituisia käänteitä, kun Maaseudun Tulevaisuus julkaisi toimittaja Jarmo Palokallion kolumnin. Se sisälsi sarjan kummallisia väitteitä, joihin vastattiin lehden palstoilla niin BIOS-tutkijoiden omassa kuin Koneen Säätiön Kalle Korhosen kirjoituksessa. Myöhemmin syksyllä Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistiin toinen laaja BIOS-tutkimusyksikön toimintaa kritisoiva artikkeli, johon vastasimme omalla kirjoituksellamme.

Toisaalta loka-marraskuussa Maaseudun Tulevaisuus taas pyysi BIOS-tutkimusyksiköltä kommentteja samaan aiheeseen koskien Lauri Valstan kirjoitusta. BIOS julkaisi myös aiheesta oman pidemmän blogikirjoituksen. Marraskuussa julkaisimme vielä metsien käyttöä ja ilmastopolitiikkaa käsittelevän kirjoituksen “Metsien käytön ajojärjestyksestä”.

REAKTIOT IPCC:N GLOBAL WARMING OF 1,5°C -RAPORTTIIN

Lokakuun alkupuolella ilmestynyt IPCC:n tutkimusraportti mullisti niin kansainvälistä kuin kotimaista ilmastokeskustelua. Aiemmin suhteellisen turvallisena tavoitteena pidetty 2 asteen lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna todettiin nyt virallisesti hyvin vaaralliseksi verrattuna 1,5 asteen rajaan. BIOS-blogissa julkaistu essee “Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?” kävi läpi raportin pääkohtia, ja samoihin aikoihin julkaistu kirjoitus “Kaksi pääsykoekysymystä ilmastovaaliehdokkaille” tarjosi etenkin toimittajille eväitä julkisen ilmastokeskustelun parantamiseen. Antti Majavan essee “Hallituksen ilmastostrategia ei johda päästöjen vähenemiseenPolitiikasta.fi -lehdessä käsitteli asiaa kotimaisen ilmasto- ja metsäkeskustelun näkökulmasta.

JAKAUTUUKO SUOMI? -KIRJA

Lokakuussa ilmestyi Koneen Säätiön hankkeiden tutkijoiden kirjoittama teos Jakautuuko Suomi? Innon kustantamana. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde oli toinen kirjan toimittajista Johanna Vehkoon rinnalla. Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen kertoivat Yle-yhteistyöhankkeen kokemuksista artikkelissa, joka kaikkien kirjan tekstien tapaan julkaistiin ensin Koneen Säätiön sivuilla ja sitten painettuna. Teos sai ilmestyessään hyvin huomiota, ja Ville Lähde kommentoi sen sisältöä Helsingin Sanomissa ja Yle Radion Ajantasassa sekä esiintyi kirjan julkaisutilaisuudessa Koneen kartanolla.

TALOUS- JA ILMASTOPOLITIIKKA VAALIKAUDELLA 2019–2013 -SEMINAARI 22.11.

BIOS järjesti yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa 22.11. tulevan vaalikauden ilmasto- ja talouspolitiikkaa käsitelleen seminaarin Helsingissä. Seminaarissa tieteellisistä puheenvuoroista vastasivat Ilmatieteen laitoksen Jari Liski ja BIOS-tutkija Paavo Järvensivu. Tutkimusyksikkömme oli laatinut tilaisuuden taustaksi dokumentin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Puheenjohtajat Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät) kommentoivat tilaisuuden tutkijapuheenvuoroja, ja esittelivät puolueidensa ilmastolinjauksia. Tilaisuus keräsi Balderin salin täpötäyteen yleisöä, ja siitä kirjoitettiin Demokraatissa ja Vihreässä Langassa.

TIEKARTTA HIILINEUTRAALIIN KAUKOLÄMPÖÖN HELSINGISSÄ -JULKISTUSTILAISUUS 11.12.

BIOS-tutkimusyksikkö tilasi Valor-konsulttiyhtiöltä tiekartan hiilineutraaliin lämmöntuotantoon siirtymiseksi Helsingissä. Tiekartta luovutettiin pormestari Jan Vapaavuorelle 11.12. Balderin salissa järjestetyssä tilaisuudessa. Tiekartta sai paljon näkyvyyttä julkisuudessa muun muassa Helsingin Sanomissa, Maaseudun Tulevaisuudessa, Vihreässä Langassa ja Helsingin Uutisissa.

Asian tiimoilta käyty julkinen keskustelu sai välillä kipakoitakin sävyjä. Tämä ei ole yllättävää, sillä tiekarttaan sisältynyt kritiikki nykymuotoista ehdotettua kivihiilen käyttökieltoa vastaan osui samaan aikaan kahteen asiaan: yhtäältä kiellon kiistämättömään symboliseen merkitykseen – onhan fossiilisista polttoaineista luovuttava – ja toisaalta siihen seikkaan, että fossiilisten polttoaineiden laajamittainen korvaaminen biomassan energiakäytöllä ei ole kestävää. Julkaisimme joulukuussa tiekarttaselvityksen taustaa ja keskeisiä löydöksiä selkeyttävän kirjoituksen “Aidot ilmastopäästövähennykset ilman välivaiheita kaukolämmön tuotannossa Helsingissä”.

TIETEELLISIÄ JULKAISUJA

BIOS-tutkimusyksikössä juhlittiin syksyllä kahta väitöstä. Syyskuun lopussa Emma Hakala väitteli Helsingin yliopistossa otsikolla “International Organisations and the Securitisation of the Environment in Post-Conflict Western Balkans”. Marraskuun puolivälissä Tero Toivanen väitteli niin ikään Helsingin yliopistossa otsikolla “Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa”. Teron lektio julkaistiin myöhemmin Ennen ja nyt -lehdessä, ja hän selitti väitöskirjansa löydöksiä myös Ylen Ykkösaamussa.

Alkuvuodesta ilmestyi Ville Lähteen artikkeli “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” (niin & näin, 1/2018). BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadén kirjoitti kollegansa Antti Salmisen kanssa teoksen Elo ja anergia (niin & näin), joka ilmestyi keväällä. Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen yhteisartikkeli “Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?” ilmestyi teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino). Emma Hakalan artikkeli “Demokratisoituminen ja ympäristöpolitiikka EU:n itäisissä jäsenmaissa” ilmestyi teoksessa Demokratian karikot (Gaudeamus).

KIRJOITUKSIA BIOS-BLOGISSA

Edellä mainittujen kirjoitusten lisäksi BIOS-blogissa julkaistiin paljon muuta. Huhtikuinen artikkeli “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?” tarkasteli luonnonvarojen käyttöä ja unelmaa irtikytkennästä, joka mahdollistaisi kasvun jatkumisen ympäristöongelmien vähentyessä. Kirjoitus peräänkuulutti todellisten mittaluokkien ymmärtämistä tällaisissa keskusteluissa.

Toukokuisessa kirjoituksessaan “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä” Ville Lähde jatkoi julkisessa keskustelussa sitkeästi esiintyvien virheellisten väestönäkemysten kritiikkiä. Kirjoitusta varten hän tutustui uusimpaan tutkimukseen ja haastatteli kahta suomalaista eturivin tutkijaa. Myös heinäkuisessa esseessään “Joka päivä on ylikulutuspäivä” Ville Lähde perkasi virheellisiä tai ongelmallisia käsityksiä ihmistoiminnan ympäristövaikutusten mittaamisesta – esimerkkinä tunnettu “ekologinen jalanjälki”.

MUITA KIRJOITUKSIA

BIOS-tutkijat julkaisivat ahkerasti myös laajan yleisön julkaisuissa ja osallistuivat populaariin tiedekeskusteluun. Helmikuussa Paavo Järvensivu pohdiskeli yhdessä Mikko Dufvan kanssa OP-mediassa talouskasvun merkitystä kirjoituksessa “Meidän pitää laajentaa ajatteluamme talouskasvusta”. Maaliskuisessa kirjoituksessaan “Tulevaisuus ansaitsee paremman käsikirjoituksen” Antti Majava pohti Sitran blogissa näkymiä mahdollisesta maailmasta.

Huhtikuisessa Turun Sanomissa ilmestyi Emma Hakalan ja Hanna-Leena Lammen kirjoitus “Ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen, myös Suomessa”. Toukokuisessa Politiikasta.fi-esseessään “Kohtalokasta edunvalvontaa” Antti Majava kritisoi hallituksen energia- ja ilmastolinjauksia. Heinäkuussa Antti Majava kirjoitti sinileväesiintymistä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla.

Heinäkuussa BIOS esiintyi Kainuun Sanomissa kahdella kirjoituksilla. Ensin julkaistiin Tero Toivasen Ärjän taidefestivaalien esiintymiseen perustunut kirjoitus, sitten Antti Majavan kirjoitus “Järkeä metsien käyttöön”. Elokuussa ilmestyi Suomen Kuvalehdessä ja Kanavassa Emma Hakalan ja Vihreän Langan Riikka Suomisen yhteiskirjoitus “Ilmastonmuutos vaatii uutta turvallisuuspolitiikkaa – Puolustusvoimat kiinnostui jo, ja se voi herättää poliitikot”. Samassa kuussa ilmestyi Emma Hakalan working paper “India and the geoeconomics of climate change”.

Lokakuussa Versus-lehti pyysi Antti Majavalta kommenttikirjoituksen “Uusiutuva energiaoperetti”. Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat Politiikasta.fi-lehdessä otsikolla “Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen?” Marraskuussa ilmestyi Antti Majavan Versus-lehden kirjoitus “Planeetta muuttuu, politiikka muuttuu vielä nopeammin”.

Politiikasta.fi aloitti marraskuussa laajan “Miksi maailma on niin vaikea pelastaa?” -kirjoitussarjan, jonka toimittamisessa Emma Hakala on mukana. BIOS-tutkijat ovat myös sekä ideoineet sarjan kirjoittajia että kommentoineet kirjoituksia. Sarjan ensimmäinen julkaisu oli Ville Lähteen essee “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä”. Antti Majavan essee “Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin” ilmestyi joulukuussa.

BIOS LUENNOIMASSA

BIOS-väki luennoi akateemisissa ja muissa yhteyksissä pitkälti yli puolen sataa kertaa. Tieteellisistä esiintymistä voidaan mainita huhtikuinen Radical Relevances -konferenssi Helsingissä Viikissä. BIOS-väki piti tapahtumassa sekä luennon että paneelikeskustelun. Kesäkuussa Emma Hakala esiintyi Tukholmassa “Security beyond tanks and rifles” -työpajassa. Karoliina Lummaa piti keynote-luennon TEFI2018-konferenssissa. Elokuussa Helsingissä pidetyssä World Ecology -konferenssissa oli kolme BIOS-esitelmää.

Tammikuussa Emma Hakala ja Ville Lähde luennoivat ympäristöturvallisuudesta AY-väen rauhanpäivillä Helsingissä. Antti Majava piti esitelmän “Sata länsimetroa kymmenessä vuodessa?” Helsingin seudun ilmastoseminaarissa helmikuussa. Maaliskuussa Paavo Järvensivu luennoi Aalto-yliopiston Media intervention in the city -kurssilla. Huhtikuussa Tero Toivanen esiintyi Tiedekulman Ympäristöterapia-illassa, ja Ville Lähde luennoi Kansallisella Maanpuolustuskurssilla.

Syyskuussa Karoliina Lummaa esiintyi Vantaan Heurekassa Finnsight Visiofest -tapahtumassa, ja Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen Metanoia-instituutin Työelämä ja ilmastonmuutos -seminaarissa. Lokakuussa Ville Lähde piti luennon ja osallistui paneelikeskusteluun Tampereen Poliisiammattikorkeakoulun johtamisaamussa. Karoliina Lummaa piti alustuksen WIDE Open Source Science -tapahtumassa. Marraskuussa Emma Hakala piti ulkoasianvaliokunnassa esityksen “Ympäristöturvallisuus yhteistyön välineenä Länsi-Balkanilla”.

BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ

Vuoden aikana BIOS-tutkijoita haastateltiin eri tiedotusvälineissä kolmisenkymmentä kertaa. Ville Lähdettä haastateltiin syyskuussa Radio Suomi Tampereella puutarhanhoidosta, ja samassa kuussa hän keskusteli Yle Puheella Juuso Pekkisen ohjelmassa ilmastonmuutoksesta ja väestönkasvusta. Emma Hakala kommentoi marraskuussa Ylen Ykkösaamussa Intian ilmastopolitiikkaa ja joulukuussa Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa ilmastonmuutoksen torjuntaa. Tero Toivanen vieraili toukokuussa Ylen Mitä maksaa -ohjelmassa puhumassa tulevaisuuden työelämästä.

Antti Majava kommentoi tammikuussa Ylen haastattelussa metsäluonnon monimuotoisuuden heikentymistä. Toukokuussa Emma Hakalaa ja Ville Lähdettä haastateltiin Suomenmaan artikkeliin, joka käsitteli väestönkasvua ja Afrikan tilannetta. Ville Lähde kommentoi Helsingin Sanomien syyskuisessa jutussa YK:n tuoretta nälkäraporttia. Tero Toivanen kuvasi Ylen lokakuisessa jutussa ekologisen jälleenrakennuksen ideaa, ja samassa kuussa hän puhui Kansan Uutisissa ja Huili-lehdessä ilmastonmuutoksen torjunnasta ja työllisyydestä. Emma Hakala kommentoi joulukuussa Huvudstadsbladetissa Intian ilmastopolitiikkaa. Paavo Järvensivua haastateltiin Taloussanomissa ja Tero Toivasta Yliopisto-lehdessä.

ENSI VUOTEEN

Eduskuntavaalien lähestyessä ja etenkin Suomen EU-puheenjohtajuuskauden kynnyksellä on selvää, että seuraavien vaalien aikana käyty keskustelu, vaalien tulokset ja vaalien jälkeinen politiikan tekemisen tapa ovat avainasemassa. BIOS-tutkimusyksikkö pyrkiikin tekemään työtä sen eteen, että seuraavat vaalit olisivat ilmastovaalit – mutta todellisessa mielessä, ei siis vain tavanomaiset vaalit ilmastopuheella kuorrutettuna. Miten ilmastonmuutos ja muut tämän hetken kohtalokkaat ympäristökysymykset voitaisiin saada todella osaksi politiikan tekemisen ja siitä puhumisen arkipäivää? Miten ympäristö- ja luonnonvarakysymysten kohtalokkaat mittakaavat voitaisiin hahmottaa lyhytnäköisessä politiikkapuheessa?

Kuluneen vuoden aikana olemme myös tehneet paljon tutkimustyötä, joka kantaa ensi vuonna hedelmää tutkimusartikkeleiden muodossa. Osa niistä on jo julkaisuprosessissa, osa viimeistelyvaiheessa. Jatkamme työtä WISE-tutkimushankkeen parissa sekä omissa pitkäjänteisissä pyrinnöissämme ylittää tieteen, journalismin, poliitiikan ja julkisen keskustelun välisiä esteitä.

18.12.2018

UUTISKIRJE 12/2018

Tervetuloa vuoden viimeisen BIOS-uutiskirjeen pariin! Aikaisemmat uutiskirjeet löytyvät blogistamme ja sen voi tilata täältä.

BIOS luovutti tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön pormestari Vapaavuorelle 11. joulukuuta.

NOSTO

BIOS kommentoi Helsingin kaukolämmön tulevaisuutta ja esitystä “hiililaiksi”

BIOS luovutti 11.12. pormestari Jan Vapaavuorelle tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymiseksi Helsingissä. Taustalla oli Valor-konsulttiyhtiöltä tilattu selvitys. Tiekartan lähtökohtana on ilmastopaneelin suositus saada Suomen nettopäästöt nollaan mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen. Koska kaukolämmön tuotanto muodostaa noin puolet Helsingin kasvihuonepäästöistä, on sen merkitys ohittamaton pohdittaessa kaupungin tulevaa kehitystä.

Esitetty laki, joka kieltäisi kivihiilen käytön vuonna 2029, ohjaisi kuitenkin nykyisessä muodossaan kaukolämmön tuotantoa voimakkaasti metsäbiomassan käyttöön. Tämä on julkilausuttu lain valmistelutyössä. Helsingissä kivihiilen käyttöä suunnitellaan korvattavaksi metsäbiomassaa käyttävillä biolämpölaitoksilla. Ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimalla aikataululla ne eivät kuitenkaan vähentäisi kasvihuonekaasupäästöjä, mikä on myös todettu lain valmistelussa.

Metsäbiomassan käyttöä on kutsuttu “välivaiheeksi”, mutta viimeistään IPCC:n tuoreen 1.5°C -raportin myötä on selvää, että moisille välivaiheille ei ole aikaa. Sitoutuminen polttamiseen perustuvaan kaukolämmön tuotantoon vuosikausiksi ja samalla todellisten kasvihuonekaasupäästöjen pysyminen korkealla tasolla ei ole siksi hyväksyttävä ratkaisu. Tavoitteeksi pitää asettaa todellinen hiilineutraalius ja polttamiseen perustuvan tuotannon mahdollisimman nopea lopettaminen kokonaisvaltaisesti ilman välivaiheita.

Tiekarttaa kommentoitiin laajalti ainakin Helsingin Sanomissa, Maaseudun Tulevaisuudessa, Vihreässä Langassa ja Helsingin Uutisissa. Aihe herätti myös närää, etenkin siksi, että kivihiilen kielto nähdään perustellusti myös tärkeänä symbolisena eleenä. BIOS-tutkimusyksikkö kuitenkin peräänkuuluttaa sellaisia linjanvetoja, joissa poliittinen symboliarvo yhdistyy todellisiin päästövähennyksiin – mitä nykymuotoinen esitys kivihiilen kielloksi ei tee. BIOS ei siis tietenkään vastusta kivihiilen käytön lopettamista, kuten jotkut ehtivät jo ihmettelemään, vaan peräänkuuluttaa kasvihuonekaasupäästöjen todellista vähentämistä mahdollisimman nopeassa ja systemaattisessa aikataulussa.

Tuoreessa blogikirjoitukessa  selvensimme tiekartan taustalla olevia näkemyksiä ja johtopäätöksiä.

MAAILMALTA

Nature-lehti varoittaa kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta

Joulukuisessa Nature-lehden kirjoituksessaan kolme yhdysvaltalaista ilmastotutkimuksen professoria varoittaa, että ilmaston lämpeneminen etenee lähitulevaisuudessa ennakoitua nopeammin. Tätä uhkaa ei oteta heidän mukaansa täysimääräisesti huomioon edes IPCC:n 1,5°C -raportissa.

Taustalla on kolme samanaikaista trendiä. Ensinnäkin kasvihuonekaasupäästöt kasvavat edelleen, eli maailma on tällä hetkellä sitkeästi IPCC:n pahempien skenaarioiden radalla. Toiseksi muiden ilmansaasteiden torjunta on onnistunut ennakoitua paremmin. Se on hyvä uutinen ihmisten terveyden ja muun ympäristön kannalta, mutta valitettavasti se myös kiihdyttää ilmaston lämpenemistä – esimerkiksi tietyt pienhiukkaspäästöt kun ovat tähän asti hillinneet lämpenemistä. Kolmanneksi planeetta saattaa olla siirtymässä myös luontaisen vaihtelun lämpimämpään kauteen, joka vahvistaisi muutosta.

Tutkijat peräänkuuluttavat muun muassa ilmastoraporttia, joka keskittyisi seuraavien 25 vuoden muutoksiin ja hillinnän keinoihin, sekä huomattavasti vakavampaa panostusta siihen, että yhteiskunnat voivat sopeutua tuleviin muutoksiin. He myös esittävät, että nyt olisi kiireellistä saada aikaan leikkauksissa voimakkaissa mutta lyhytkestoisissa ilmastopäästöissä (metaani, musta hiili, HFC-yhdisteet).

“Sukupuuttokapina” leviää 

Uusi tulokas ympäristöliikehdinnän kentällä, “Sukupuuttokapina” eli Extinction Rebellion on kasvanut piskuisesta hankkeesta nopeasti näkyväksi toimijaksi. Liikehdinnän ytimessä on tuskastuminen vakiintuneiden poliittisten toimijoiden kyvykkyyteen saada aikaan nopeita muutoksia, ja politiikan kiihdyttämiseksi kutsutaan laajojen kansanjoukkojen väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta. Iso-Britanniasta liikkeelle lähtenyt hanke on levinnyt jo 35 maahan vain puolen vuoden aikana. Joulukuisessa avoimessa kirjeessään 100 tutkijaa, kirjailijaa, poliitikkoa ja aktivistia kutsui ihmisiä mukaan liikehdintään, joukossa mm. Vandana Shiva, Naomi Klein, Bill McKibben, David Graeber, Kate Raworth ja Eric Holthaus.

BIOS

Seminaari talous- ja ilmastopolitiikasta 22.11.

BIOS järjesti yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa 22.11. seminaarin “Talous- ja ilmastopolitiikka vaalikaudella 2019–2023”. Paikalla oli BIOS-tutkimusyksiköstä puhumassa Paavo Järvensivu, joka esitteli yksikkömme laatiman taustapaperin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus” ajatuksia. Toisen asiantuntijapuheenvuoron esitti Jari Liski Ilmatieteen laitokselta. Puheenvuoroja kommentoivat seminaarissa Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät).

Metsien käytön ajojärjestyksestä

Kirjoituksessaan “Metsien käytön ajojärjestyksestä” BIOS ruoti suomalaisen metsä- ja ilmastokeskustelun ongelmakohtia. Yksittäisten toimien seurauksien ja laskennallisten yksityiskohtien arvioinnin ja niistä kiistelyn sijaan tarvitaan kokonaisnäkemystä. Metsien käytöstä puhuttaessa on nähtävä julkisen vallan merkittävä rooli käytön ohjaajana, metsien rooli hiilinieluina ja -varastoina sekä ilmastonmuutoksen nykykehityksen luoma aikajänne. Tämä luo prioriteettijärjestyksen, jossa metsäpuun energiakäyttö asettuu viimeiseksi.

Kirjoituksessa muistutetaan myös ilmastonmuutoksen aikajänteestä: ei ole samantekevää, milloin ilmastopäästöjä tapahtuu ja milloin hiiltä saadaan sidottua ilmakehästä. Mitä myöhemmin toimiin ryhdytään, sitä todennäköisempiä ovat peruuttamattomat tai käsistä lähtevät seuraukset. Juuri tästä “overshoot” -ongelmasta IPCC:n 1,5°C-raportti varoittaa. Siksi on vastuutonta esittää, että metsien käytön ilmastovaikutusten aikajänteellä ei olisi väliä.

“Näiden seikkojen valossa on ratkaisevasti väliä sillä, laskevatko nettopäästöt 20 vai sadan vuoden aikajänteellä. Mitä nopeammin, sitä todennäköisemmin vältetään pahemmat seuraukset ja riskit. Aikajänne koskee niin päästöjen vähentämistä kuin nielujakin. Päästövähennyksissä Suomi on edennyt kohtalaisesti, mutta vaarassa ovat nielut, joiden pienenemistä Suomessa uhkaavat nimenomaan suunnitelmat hakkuiden kasvattamisesta ja puun energiakäytön lisäämisestä.”

Kirjoitussarja “Miksi maailma on niin vaikea pelastaa”

BIOS osallistui Politiikasta.fi -lehden kirjoitussarjan “Miksi maailma on niin vaikea pelastaa” toimittamiseen ja kirjoittamiseen. Lehden toimituskunnan Emma Hakala on myös yksikkömme tutkija ja BIOS-tutkijat osallistuivat kirjoitusten toimittamiseen ja ideoimiseen. Ville Lähteen kirjoitus “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä” ilmestyi 21.11., ja Antti Majavan teksti “Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin” 14.12. Suosittelemme myös lämpimästi Yrjö Hailan kirjoitusta “Miksi biodiversiteetin suojelussa ei ole onnistuttu paremmin?”.

Muuta toimintaa

Antti Majavan kirjoitus “Politiikka muuttuu, planeetta muuttuu vielä nopeammin” ilmestyi Versus-lehdessä 15.11. Miksi suomalaisten puolueiden menneiden ohjelmien ympäristökannat tuntuvat radikaaleilta nykytilanteessa?

Emma Hakala kommentoi Intian ilmastotoimia Ylen Ykkösaamussa 26.11. Onko Intia ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan uusi suurvalta kuten se esittää, vai onko todellisuus toinen?

Tero Toivasta haastateltiin Helsingin yliopiston Tiedekulman videolla, jossa hän pohti ilmastonmuutoksen hillinnän vaikutuksia suomalaiseen työelämään.

Paavo Järvensivu kommentoi Taloussanomissa liikenne- ja viestintäministeriön tuoretta raporttia.

LOPUKSI

Suosittelemme New York Timesin laajaa kirjoitusta “The Insect Apocalypse is Here”, joka antaa kattavan yleiskuvan hyönteismaailman biodiversiteetin kadosta.

Hyvän sään aikana -sivuston toimittaja Erkki Mervaala kirjoitti Katowicen ilmastokokouksesta käsin mielenkiintoisen artikkelin metsäpalojen ilmastovaikutuksista.

World Resources Instituten odotettu raportti “Creating a Sustainable Food Future” ilmestyi joulukuussa. Raportin pääviesti on, että ympäristöllisesti kestävän ruokajärjestelmän luominen ei onnistu millään yhdellä keinolla, vaan se vaatii toimia monilla eri tahoilla.

17.12.2018

Aidot ilmastopäästövähennykset ilman välivaiheita kaukolämmön tuotannossa Helsingissä

Katri Valan puiston alla on Helenin vuonna 2006 valmistunut suuri lämpöpumppulaitos (lämpöä 100 MW, jäähdytystä 65 MW). (Kuvakaappaus: Google Maps)

  • Helsinki pyrkii nopeasti hiilineutraaliksi. Kaukolämmön tuotanto on suurin yksittäinen hiilidioksidin lähde Helsingissä.

  • Kivihiilelle ei tällä hetkellä ole kaukolämmön huippukulutuksen aikaan muuta 100% toimitusvarmaa vaihtoehtoa kuin puu.

  • Puun poltto on ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevalla aikavälillä kutakuinkin yhtä haitallista kuin kivihiilen poltto.

  • Biomassalaitosten rakentaminen korvaamaan Hanasaaren ja Salmisaaren hiili-CHP-laitokset olisi ilmaston ja Helsingin talouden kannalta virheinvestointi.

  • Koska kaukolämpövoimaloiden kaavoittaminen, rakentaminen ja käyttöönotto kestää vuosia, Helsingin kaupungin on tehtävä päätöksiä nyt ja lähivuosina. Pelkästään odottaa ei voi.

  • Polttamattomia lämmöntuotantomenetelmiä on ja niitä voidaan ottaa käyttöön heti. Lämpöpumpuilla ja esimerkiksi tuulisähköllä voidaan kattaa vuositasolla suurin osa lämmön tarpeesta.

  • Kylmien ajankohtien huippukulutuksen kattaminen vaatii teknologioita, jotka ovat vielä kehitysvaiheessa. Siksi päätöksiä hiili-CHP-laitosten sulkemisesta ja korvaamisesta on syytä lykätä, kunnes tarjolla on korvaavia teknologioita.

Suomen kasvihuonekaasujen nettopäästöt on Suomen Ilmastopaneelin suosituksen mukaisesti saatava nollaan mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen. Tämän jälkeen nielujen on oltava päästöjä suuremmat. Helsinki pyrkii hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä.

Tavoitteen saavuttamiseksi kokonaisuuden (“systeeminen”) tarkastelu on tärkeää. Jonkin osa-alueen tai näkökulman korostaminen muiden osien kustannuksella voi hyvinkin johtaa kokonaisuuden kannalta kielteiseen lopputulokseen, vaikka priorisoitu osa-alue saataisiin erinomaiseen kuntoon.

BIOS-tutkimusyksikön tarkoituksena on tarkastella parhaimpaan tutkittuun tietoon perustuen, miten Suomessa voidaan siirtyä yhteiskuntaan, joka mahtuu planeetan ekologisiin rajoihin. Yhden tärkeimmistä rajoista muodostavat juuri kasvihuonekaasupäästöt. Kaukolämmön tuottaminen ilman todellisia hiilidioksidipäästöjä Helsingin kokoisessa kaupungissa on tapaus, jossa kokonaistarkastelun tarve tulee hyvin ilmi.

KAUKOLÄMMÖN TUOTANTO ON HELSINGILLE RATKAISEVA KYSYMYS KASVIHUONEKAASUJEN VÄHENTÄMISPYRKIMYKSISSÄ

Kaukolämmön tuotanto vastaa noin puolesta Helsingissä syntyvistä kasvihuonekaasupäästöistä, ja muiden lämmitysmuotojen (sähkölämmitys, öljylämmitys) päästöt puolestaan alle 10 prosentista. Kaukolämpöä tuotetaan tällä hetkellä monin eri tavoin – polttamalla hiiltä, öljyä ja maakaasua, polttamalla puubiomassaa sekä lämpöpumpuilla. Erilaisin lämmön varastointitekniikoin tasapainotetaan verkon toimintaa. Kivihiili (61%) ja maakaasu (28%) ovat keskeisimmät lämmön raaka-aineet, ennen lämpöpumppuja (8%), joiden lämmön lähteenä käytetään esimerkiksi jätevesiä.

Pelkästään kaukolämmön tuotannon eri tavoitteiden (esim. hinta, toimitusvarmuus, huoltovarmuus) asettaminen erilaisiin arvojärjestyksiin johtaa erilaisiin lopputuloksiin järjestelmän kokonaisuuden kannalta. Entistä suurempia eroja priorisointien välille syntyy, kun kuvaan astuvat laajemmat tavoitteet, kuten hiilineutraalius tai aikataulurajoitteet lämmönlähteiden käytölle.

Keskustellessaan tutkijoiden, poliitikkojen, virkahenkilöiden, järjestöjen ja eturyhmien kanssa BIOS on havainnut, että energiantuotantoa koskevissa näkemyksissä eri toimijoiden välillä vallitsee huomattavia epäluuloja. Karkeasti jaoteltuna näitä on ainakin neljää lajia. Yksi epäilys on, että energian tuottajat haluavat tieten tahtoen polttaa hiiltä ja painavat siten keskustelua koko ajan suuntaan, jossa hiilestä luopumisen vaikeutta korostetaan. Toiseksi epäillään, että poliitikot eivät ymmärrä energiantuotannon todellisuutta ja asettavat energiantuotannolle epärealistisia tavoitteita. Kolmas epäilys on, että jotkut poliitikot haluavat vain ajaa puun energiakäyttöä päästövähennystavoitteista riippumatta. Viimeiseksi epäillään, että tutkijat eivät ymmärrä sen paremmin politiikkaa kuin liiketoimintaakaan.

Näissä epäluuloissa on epäilemättä mukana niin urbaania legendaa kuin kokemusten syvää rintaääntä. Yhtä kaikki epäluulojen olemassaolo kertoo tilanteesta, jossa osatavoitteet ja rajatut näkökulmat ylikorostuvat ja kokonaisuuden hallinnan mahdollisuus heikkenee. BIOS haluaa omalla panoksellaan minimoida tätä riskiä.

Helsingin kannalta akuutti kysymys kuuluu, miten korvata kivihiili lämmityksessä. Ennen kaikkea, kukaan ei ole uskottavasti esittänyt, miten lämpö (ja sähkö) tuotetaan Helsingissä ilman puun polttoa, jos kivihiilestä luovutaan 2029, mutta samalla halutaan säilyttää keskitetyn kaukolämmön ilmastopäästö- ja taloudelliset edut. Tilanne on kiireinen, koska hiilenkieltolaki pakottaisi tekemään päätökset uudesta kapasiteetista jo seuraavien parin vuoden sisällä.

TIEKARTTA PÄÄTÖKSENTEON TUEKSI

Ratkaisuja tarjotaksemme perehdyimme BIOSissa siihen, miten hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtyminen olisi Helsingissä mahdollista. Lisäksi tilasimme Valor-konsulttiyhtiöltä selvityksen aiheesta oman työmme tueksi. Selvityksen on tarkoitus toimia monitieteisen analyysin apuna ja mahdollistaa keskustelun kautta jaetun näkemyksen rakentaminen. Selvityksessä muodostetun tiekartan tarkoituksena ei ole takertua yksittäisiin lukuihin, vaan se etsii ratkaisuja, jotka ohjaavat kokonaisuuden, erityisesti aikajänteen ja mittakaavojen hahmottamista.

Tällaista otetta tarvitaan, kun esimerkiksi Helsingissä parasta aikaa valmistellaan ja tehdään mittavia päätöksiä. Kuntapäättäjä ei voi tehdä päätöksiä pelkästään käyttökokemusta vailla olevien teknologisten ratkaisujen tai piirustusten varassa. Hän ei myöskään voi odottaa vuosikausia viime hetkeen, koska pitkiä valmistelu- ja rakennusaikoja vaativissa toimissa jahkaileminen estää järkevät investoinnit ja merkitsee siten vastuun laiminlyömistä.

Selvityksen reunaehdoksi BIOS asetti, että kaukolämmön tuotannossa on päästävä Ilmastopaneelin asettaman tavoitteen mukaisesti hiilineutraaliuteen mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen. Suomen ilmastopaneelin ja kansainvälisen hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n suositukset perustuvat tieteellisen tutkimuksen laajalle, toistuvalle, tarkalle ja pitkäjänteiselle arvioinnille. Näin ne voivat kertoa muun muassa, millaisiin ilmakehän hiilidioksipitoisuuksiin on päästävä esimerkiksi kansallisella ohjauksella ja säätelyllä, jotka usein muodostetaan huomattavasti nopeamman ja karkeamman valmistelun perusteella.

Tämän tavoitteen valossa on selvää, että Helsingin lämmöntuotannossa ei tule kysymykseen vaihtoehto, jossa Hanasaaren ja Salmisaaren kivihiilivoimalat korvattaisiin bioenergialla (puupelleteillä ja/tai -hakkeella). Skenaario ei tuota päästövähennyksiä asetetulla aikataululla, mikä jo itsessään riittää asetetun reunaehdon valossa skenaarion hylkäämiseen.

Lisäksi Suomesta ei löytyisi energiakäyttöön soveltuvaa puubiomassaa skenaarion vaatimassa mittakaavassa, mikä uhkaisi korkeamman jalostusarvon metsäteollisuuden puun saantia. Iso osa tarvittavasta puusta täytyisi tuoda ulkomailta. Selvityksessä tarkastellaan myös muita näistä kahdesta seikasta aiheutuvia taloudellisia, logistisia ja ilmastopoliittisia ongelmia.

Bioenergiaan siirtymistä on usealla taholla, kuten Helen Oy:n viestinnässä, kuvattu välivaiheeksi ennen kokonaan polttamatonta lämmöntuotantoa. Tämä ajattelu ei kuitenkaan ole kestävällä pohjalla. Välivaihe olisi kenties ollut mahdollinen, jos siirtymä pois hiilestä olisi aloitettu esimerkiksi kymmeniä vuosia sitten. Nyt välivaiheisiin ei ole enää aikaa. Tänä syksynä julkaistu IPCC:n 1,5 asteen raportti kiristi entisestään päästövähennysten aikataulua ja tarvetta skaalata aidosti päästöttömiä energiaratkaisuja, jollainen puun energiakäytön välivaihe ei ole.

On myös syytä todeta, että joitakin vuosia sitten puun energiakäyttöä pidettiin varsin laajasti ilmastoystävällisenä ratkaisuna. Nykyisen laajan tieteellisen tiedon valossa näin ei kuitenkaan ole: puun polttaminen on ilmastovaikutuksiltaan yhtä ongelmallinen kuin kivihiilen polttaminen ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimalla aikajänteellä. Lisäksi tulevat biodiversiteettiä koskevat näkökohdat: jo nyt metsien laajamittainen käyttö kaventaa ratkaisevasti eliöiden elinpiiriä, ja käytön massiivinen lisäys niin Suomessa kuin Suomen ulkopuolellakin kaventaisi biodiversiteettiä edelleen.

Välivaihe ei ole myöskään helsinkiläisten taloudellisen edun mukainen. Ei ole järkevää investoida väliaikaisesti teknologiaan, joka jo nyt tiedetään päästöiltään liian suureksi ja joka käy lainsäädännöllisen ja teknologisen kehityksen myötä todennäköisesti nopeasti vanhanaikaiseksi.

AIKATAULUPAINEET

Lämpöenergiaratkaisuille luo paineita esitetty kivihiililaki, jonka mukaan kivihiilen käyttö energian ja lämmön tuotantoon kielletään 2029. Pääasiallisen tavoitteen (todellisten päästöjen väheneminen) näkökulmasta tämä paine tuntuu jopa tarpeettomalta: hiilineutraalius välittömästi vuoden 2030 jälkeen on riittävän kova tavoite ilman, että yksittäisiä polttoaineita koskeva lainsäädäntö luo esteen välivaiheettomalle siirtymälle. Yksittäisiä polttoaineita koskeva lainsäädäntö ei välttämättä olekaan paras julkisen vallan käytössä oleva ohjauskeino.

Näistä varauksista huolimatta on selvää, että kivihiililain kaltaisilla merkkipaalutavoitteilla on suomalaisessa ja kansainvälisessä ilmastotyössä tärkeä mobilisoiva ja innoittava vaikutus. Lain säätämisellä on odotettavasti myönteisiä seurannaisvaikutuksia sekä Suomessa että Suomen ulkopuolella, kuten valtioneuvoston laatimassa esityksessä laista todetaan. Tällä perusteella kivihiililain ajatusta on syytä pitää kannatettavana, ainakin jossakin muodossa.

Lausuntojen pohjaksi esitetyssä kivihiililain muotoiluissa on kuitenkin vakavia ongelmia. Näistä keskeisin on julkilausuttu siirtymä biomassan käyttöön hiilen sijaan, ja siitä seuraava perustavoitteen eli aitojen päästövähennysten sivuuttaminen. Lakiesityksessä arvioidaan, että puun käyttö lisääntyisi kokonaisuudessaan noin 2.1 TWh, josta merkittävä osuus pohjaisi puun tuontiin:

Poistuva hiilikapasiteetti korvattaisiin suurimmaksi osaksi biomassalla”
”Merkittävä osa kiellosta johtuvasta biomassan lisäyksestä arvioidaan tuotavan ulkomailta (noin 1 terawattituntia)”
”Merkittävä osa polttoaineista kuitenkin tuotaisiin todennäköisesti merikuljetuksina johtuen myös polttoaineen saatavuushaasteista”.

Seurauksena hiilen korvautumisesta pääosin biomassalla on, että päästöt eivät kivihiililain ansiosta lyhyellä aikavälillä (joka, kuten yllä todettu, on ratkaiseva) vähene, kuten esitys suorasanaisesti toteaa:

Biomassan polttaminen ei myöskään vähennä hiilidioksidipäästöjä lyhyellä aikavälillä, vaikka laskennallisesti biomassan polttaminen ei tuota lainkaan hiilidioksidipäästöjä.”

Toisin sanoen esitetty laki ei tavoittele päästövähennyksiä suoraan vaan ainoastaan välillisesti, lähettämällä rohkaisevan retorisen signaalin. Lakiesityksen ilmaus “laskennallisesti” tarkoittaa, että tällä hetkellä käytössä olevien (Kioton sopimuksen ja EU-sopimusten) laskentamallien mukaisesti biomassan poltosta piipun päästä lähtevää hiilidioksidia ei lasketa polttolaitoksen päästöksi, toisin kuin hiilen poltosta syntyvä hiilidioksidi.

Hiilen kieltämisellä tavoiteltavaa kansainvälistä päästövähennyksiä tukevaa “symboliarvoa” tavoiteltaessa on tärkeää varmistaa, että hiilen energiakäyttö ei korvaudu muuallakaan kestämättömällä puun käytöllä. Valitettavasti esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa on lisätty baltialaisen, vain energiakäyttöä varten kaadetun ainespuun käyttöä lämmöntuotannossa.

BIOS-TUTKIMUSYKSIKÖN NÄKEMYS HELSINGIN TULEVASTA KAUKOLÄMMÖN TUOTANNOSTA

BIOSin tilaaman selvityksen pohjalta on mahdollista muodostaa yksityiskohtaisempia käsityksiä hiilineutraalin kaukolämmön tuotannosta ja tuotannon muutoksen aikataulusta. Esimerkiksi lämpöpumppujen, lämmön tuottamisen sähköllä (power-to-heat) ja pienydinvoiman rooleja ja niiden käyttökelpoisuutta voidaan arvioida eri tavoin.(*)

Priorisoimalla selvityksen ulkopuolelle jääneitä seikkoja – kuten esimerkiksi julkisen vallan toimintaa – päädytään myös toisenlaisiin näkemyksiin. BIOS katsoo, että julkisella vallalla pitää käynnissä olevassa talouden ja kulttuurin muutoksessa olla laajemminkin ohjaava, koordinoiva ja investoiva rooli. Helsingin kaukolämmön tuotannon kannalta tämä tarkoittaa esimerkiksi, että kaukolämmön kuluttajahinnan voidaan ajatella nousevan Valorin tekemän selvityksen skenaarioiden reunaehtoja korkeammaksi, koska samaan aikaan julkinen valta voi tukea lämmön käyttäjiä, joille korkeampi hinta olisi taloudellisesti liikaa. Näin hinta ohjaisi myös kulutuksen vähentämiseen, mikä lopulta on myös välttämätöntä.

Jälleen priorisointien voimakkuus, mahdollisuus tai mahdottomuus näyttää eri näkökulmista erilaiselta. Energian tuottajan kokemus kertoo, että esimerkiksi asuinlämpötilan alentamisella on tiukka lämmön käyttäjien toiveiden ja kokemusten asettama raja. Maailman tulevaisuuden muutoksen mittaluokkaa päivittäin pohtiva tutkija puolestaan voi ajatella, että sisälämpötilan laskeminen parilla asteella on pienimpiä niistä shokeista, joita tulevaisuus todennäköisesti tarjoaa.

On olemassa lämmön tuotannon ja varastoinnin muotoja, joiden rakentamiseen ja kehittämiseen Helsingissä voidaan huoletta investoida ilman pelkoa investointien vanhentumisesta tai päästötavoitteiden laiminlyömisestä. Tällaisia ovat esimerkiksi lämpöpumput ja -varastot, lämmön tuotanto sähköllä, lämmön talteenotto ja kaukojäähdytys. Näitä investointeja voidaan ryhtyä tekemään välittömästi ilman vaaraa, että ne osoittautuisivat 5-10 vuoden aikajänteellä ylimitoitetuiksi tai turhiksi. Koska näissä ratkaisuissa sähkön rooli on keskeinen, Helsingin ratkaisuja tukemaan tarvitaan tuulivoiman rakentamista valtakunnan tasolla. Sitä voidaan samaan tapaan tehdä käytännössä vailla huolta hukka- tai liikainvestoinneista.

Mainittujen polttamattomien lämmöntuotantomenetelmien mahdollinen mittaluokka täytyy kuitenkin selvittää. Arvioimme, että näillä lähteillä saadaan katettua leijonanosa (luokkaa neljä viidesosaa) Helsingin lämmöntuotannosta.

Ongelmaksi Helsinkiä koskevissa selvityksissä ja malleissa jää kylmimpien ajanjaksojen huipputehon tarve. Miten se katetaan polttamattomilla teknologioilla? Tähän yksikään julkaistu selvitys ei ole esittänyt ratkaisua, joka samaan aikaan säilyttäisi kaukolämpöverkon järjestelmätason edut. Olemassaolevilla polttamattomilla teknologioilla nykyisenkaltaisen huipputehon saavuttaminen ei välttämättä ole mahdollista edes mittavilla taloudellisilla panostuksilla.

BIOS-tutkimusyksikön näkemys on, että jos ja kun huipputehoa pidetään (kuluttajien ja lämmön tuottajan näkökulmasta) välttämättömänä, silloin tällä hetkellä on parempi antaa hiilivoimaloiden olla olemassa ja taata huipputehon saatavuus. (Pidemmällä tähtäimellä ilmastonmuutoksen pahimpien vaikutusten ehkäiseminen voi vaatia sitäkin, että kylmimpien jaksojen aikana lämmön jakelua säännöstellään.) Jos huipputehoja yhä vuoden 2029 jälkeen tarvitaan hiilivoimaloista, on parempi antaa hiilivoimaloille tiukasti säädelty poikkeuslupa rajoitettuun toimintaan kuin suurelta osin romuttaa ne lähivuosina ja rakentaa huipputehon takaajaksi puubiomassavoimaloita. Toisin sanottuna: parempi muutama vuosi tiukalla poikkeusluvalla säädeltyä hiilivoimaa kuin kymmeniä vuosia puun polttoa.

On tietysti sen parempi, jos hiilivoimaloiden tarve huipputehon takaamiseksi loppuu jo vuoteen 2029 mennessä tai sitä aiemmin. Käytännössä tämä edellyttäisi omistajien eli helsinkiläisten poliittista päätöstä siitä, että Helen investoi enemmän ja nopeammin polttamattomaan teknologiaan. Myös kaukolämmön kulutuksen laskuun on pyrittävä, esimerkiksi tottumusten ja lämmön käytön käytäntöjen muutoksen kautta.

Joka tapauksessa BIOS pitää kokonaisuuden kannalta parhaana suoraa siirtymää polttamattomaan kaukolämmön tuotantoon ilman biomassavälivaihetta.

Esitetyn kaltainen hiililaki ei välttämättä ole ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa, koska se sallii poikkeuslupamenettelyn huolto- ja toimitusvarmuuden perusteella.(**) Tällä hetkellä esitetty laki on kuitenkin valitettavasti “musta laatikko”, jonka täsmällinen vaikutus kuvatun kaltaisessa tilanteessa on tuntematon. Lakiesityksen kehittäminen edelleen on siis ehdottomasti tarpeen.

Sen sijaan, jos vuonna 2029 astuu voimaan absoluuttinen kivihiilen kielto, mikä puolestaan johtaa Helsingissä Hanasaaren ja Salmisaaren voimaloiden korvaamiseen (pääasiassa) puubiomassan poltolla, on kivihiilen kielto toiminut päästövähennystavoitetta vastaan (ja vaarantanut muitakin keskeisiä tavoitteita, kuten biodiversiteettiä). Tätä BIOS ei hyväksy, ei vaikka kivihiililailla olisi myönteinen poliittinen signaalivaikutus. Käsityksemme mukaan puubiomassan polton lähettämä kielteinen signaalivaikutus on suurempi, puun polton lähettämästä hiilidioksidista puhumattakaan. Jos on toteutettavissa keino yhdistää absoluuttinen hiilen kielto ja polttamaton kaukolämmön tuotanto vuonna 2029, se on tietysti parasta. Tällä hetkellä emme sellaisesta keinosta ole tietoisia, eikä tulevaa kaukolämmön tuotantoa voida rakentaa vain sille oletukselle, että keinot löytyvät.

Yksityiskohtainen malli polttamattomaan ja aidosti päästöjä vähentävään kaukolämmön tuotantoon 2030-luvulla on vaativa ongelma. Siksi tilasimme selvityksen, ja siksi toivomme kaikilta tahoilta jatkokeskustelua, johon BIOS aikoo omasta puolestaan aktiivisesti osallistua.

  • Lämpöpumppuihin ja power-to-heat-ratkaisuihin voidaan huoletta investoida Helsingissä välittömästi. Valtakunnan tasolla tuulivoiman rakentaminen on heti järkevää ja tukee Helsingin siirtymää.

  • Julkisella vallalla pitää olla rooli energian- ja lämmöntuotannon kustannusten jakautumisessa oikeudenmukaisesti.

  • Kulutuksen laskuun on päästävä – myös kaukolämmössä.

  • Miten kylminä jaksoina tarvittava kaukolämmön tuotannon huipputeho saavutetaan, vaatii vielä selvittämistä ja kokeilua.

  • Kivihiililain esimerkkivaikutus tai mobilisointivaikutus on eri asia kuin sen vaikutus ilmastopäästöihin: lakiesityksessä ei edes oleteta lain vaikuttavan vähentävästi päästöihin.

  • Ilmastotavotteiden kannalta muutaman vuoden erityislupa hiilen polttoon on parempi kuin joustamattoman lain aiheuttama kymmenien vuosien puun poltto.

(*)
Lämpöpumppujen kohdalla kysymys osien ja kokonaisuuden suhteesta ja verkon hallinnasta nousee esiin uudella tavalla. Lämpöpumppujen käyttö keskitettynä ratkaisuna johtaa erilaiseen tilanteeseen kuin hajautettu (esimerkiksi kiinteistökohtainen) lämpöpumppujen käyttö. Kun tulevaisuudessa on yhä enemmän mahdollista säätää lämmön käyttöä ja jakelua, kysymykseksi nousee esimerkiksi, kuka ja millä periaatteilla ohjaa lämmön tuotannon ja jakelun joustoa? Tehdäänkö säätely keskitetysti, jolloin esimerkiksi verkon haltija säätelee joustoa pitäen silmällä koko verkon tehokkuutta, vai säätelevätkö yksittäiset lämmön käyttäjät täysmääräisesti omaa käyttöään, jolloin verkon edut eivät tule hyödynnetyksi ja verkon olemassaolo kaiken kaikkiaan voi kyseenalaistua? Jos verkon ylläpito ei jälkimmäisessä tapauksessa enää ole tarkoituksenmukaista, on todennäköistä myös, että jotkin tällä hetkellä toimitusvarmaa ja kohtuuhintaisesta lämpöä saavat asiakkaat joutuvat luopumaan joko toimitusvarmuudesta tai maksamaan kovempaa hintaa, tai jopa molempia.

(**)
Sen sijaan “lain henki” saattaa olla tällaista poikkeuslupaa vastaan, koska esityksessä nimenomaan mainitaan, että poikkeuslupaa ei voi myöntää sillä perusteella, että laitos joutuisi polttamaan “kuitupuuta tai muita metsäjakeita, jotka soveltuvat korkeamman jalostusasteen tuotannon raaka-aineeksi.” Toisin sanoen laki esitysmuodossaan edellyttää, että laitoksen on poltettava pikemmin ainespuuta kuin hiiltä. Jos asiaa haluaisi kärjistää, voisi kivihiililakia tällä perusteella moittia runkopuunpolttolaiksi.

 

11.12.2018

Tiekartta hiilineutraaliin kaukolämpöön Helsingissä -julkistustilaisuus 11.12.2018 (lataa materiaalit)

Tiekartta luovutettiin pormestari Jan Vapaavuorelle aamupäivällä 11. joulukuuta Balderin salissa. Lataa julkistustilaisuudessa näytetyt esityskalvot ja varsinainen tiekartta.

Tilaisuuden tiedote, sis. ohjelma:

“Bioenergia ei tuota ilmastohyötyjä ja tulee Helsingille kalliiksi – Pormestari Vapaavuori vastaanottaa tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymiseksi Helsingissä

Julkistamistilaisuus 11.12.2018 klo 9.30–10.30, Balderin Sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki

Salmisaaren voimalaitos (kuvakaappaus, Google Maps)

Suomen ilmastopaneelin mukaan hiilineutraaliuteen on pyrittävä vuoteen 2035 mennessä. Tämä on myös Helsingin tavoite. Yhtenä konkreettisena toimenpiteenä Suomen hallitus on päättänyt, että kivihiilen käyttö kiellettäisiin energiantuotannossa vuonna 2029. Kivihiilen kokonaan kieltävä välitavoite on johtanut Helsingissä suunnitelmiin korvata kivihiiltä käyttävä yhdistetty lämmön ja sähkön tuotanto (CHP) biolämpölaitoksilla.

Toteutuessaan biolämpölaitokset eivät vähentäisi ilmastopäästöjä. Puupohjaisen bioenergian ilmastopäästöt piipun päästä mitattuna ovat kivihiiltä suuremmat, ja bioenergian lisäys Helsingissä vaatisi puun kansainvälisen tuonnin lisäystä tai hakkuiden lisäystä kotimaassa. Tutkijoiden mukaan hakkuiden lisääminen pienentää metsien hiilinielua ilmastotavoitteiden kannalta ratkaisevalla aikavälillä.

Vain välivaihetta varten tehtävät investoinnit tulisivat myös helsinkiläisille kalliiksi, ja energiapuun kuljetus vaatisi nykyistä energiantuotantoa merkittävästi tiheämmän laiva- tai rekkaliikenteen.

BIOS-tutkimusyksikkö on tilannut Valor-konsulttiyhtiöltä tiekartan hiilineutraaliin lämmöntuotantoon siirtymiseksi Helsingissä (toteuttajina energianeuvos, Helenin ex-toimitusjohtaja Seppo Ruohonen ja Kotkan Energian ex-toimitusjohtaja Pekka Passi). Tiekartassa kuvataan, miten kaukolämpö voidaan tuottaa Helsingissä ilman kivihiilen ja biomassan polttamista niin, että päästöt aidosti vähenevät tavoitellussa aikataulussa, huolehtien samalla toimitusvarmuudesta ja kustannusten kohtuullisuudesta.

Helenin tuottoja kannattaa ohjata päästöttömien vaihtoehtojen selvittämiseen, kehittämiseen ja pilotointiin. Näin voidaan lähivuosien aikana rakentaa hallittu järjestelmätason siirtymä suoraan muuhun kuin polttamiseen perustuvan teknologian käyttöön. Kivihiilestä luopuminen on oikea tavoite, mutta sen käytön kieltävä laki on muotoiltava niin, ettei se pakota Heleniä puun energiakäyttöön ja siten vaikeuta Helsingin ilmastotavoitteiden saavuttamista.

11. joulukuuta järjestettävässä tilaisuudessa pormestari Jan Vapaavuori vastaanottaa selvityksen ja kommentoi sitä Helsingin strategisesta näkökulmasta. Kommenttipuheenvuoron jälkeen Vapaavuori ja muut puhujat vastaavat toimittajien kysymyksiin.

Ohjelma:

9:30 Paavo Järvensivu (BIOS): Avaussanat
9:35 Seppo Ruohonen ja Pekka Passi (Valor): Ylätason tiekartta hiilineutraaliin energiantuotantoon siirtymiseksi Helsingissä
9:50 Sampo Soimakallio (Syke): Puun käytön ilmastovaikutukset
10.00 Antti Majava (BIOS): Saatesanat ja selvityksen luovutus pormestarille
10.10 Pormestari Jan Vapaavuori: Kommenttipuheenvuoro
10.20 Yleisökeskustelu ja median kysymykset
10.30 Tilaisuus päättyy

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Tutkimusyksikön toiminnan päärahoittaja on Koneen Säätiö. BIOS on myös osa Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa WISE-konsortiota. Lisätietoja: www.bios.fi

Yhteydenotot: Antti Majava, BIOS-tutkimusyksikkö, 0400-655883, antti.majava@bios.fi

26.11.2018

Metsien käytön ajojärjestyksestä

Ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevaa on ilmakehän tiettynä ajanjaksona sisältämien kasvihuonekaasujen määrä. Tästä luonnontieteellisestä näkökulmasta sekä päästöjen vähentäminen että nielujen lisääminen ovat tarpeellisia ja toimivia keinoja. Tarvittavien päästöleikkausten mittakaava on suurempi kuin potentiaalisten nielujen, mutta kummatkin vaikuttavat täysimääräisesti nettopäästöihin.

Poliittisesti tilanne on toinen, koska päästöjen suhteen käydään osittain kauppaa, osittain vähennyksiä tehdään sopimuksin. Nielut on ainoastaan luvattu (Kioton sopimuksen toisella kaudella) pitää vähintään entisellä tasolla ja nielukauppa on vasta suunnittelun asteella. Laskennallisesti esimerkiksi IPCC olettaa malleissaan, että tällä hetkellä olemassa olevat globaalit nielut pysyvät vähintäänkin entisen suuruisina.

Suomessa on hyvät edellytykset sekä päästöjen vähentämiseen että nielujen kasvattamiseen. Esimerkiksi Sitra on julkaissut laskelmia, joiden mukaan päästövähennyksiä on mahdollista saavuttaa hyvin vähäisin kustannuksin. Myös nieluja on mahdollista kasvattaa, kuten esimerkiksi hallituksen aloite metsityksen lisäämisestä esittää.

Tämä kokonaisnäkemys antaa puitteet arvioida eri yhteiskunnallisten alueiden ja talouden sektoreiden päästökehitystä kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuuden tarkasteleminen on ratkaisevan tärkeää muutoksessa, joka koskettaa kaikkia yhteiskunnan ja talouden osia ja joka jossakin muodossa, enemmän tai vähemmän kivuliaana, tapahtuu joka tapauksessa. Osa-optimointi sektorien sisällä tai sektoreittain johtaa helposti kokonaisuuden kannalta epäedullisiin tuloksiin (joista ilmastonmuutos itsessään on esimerkki).

Kokonaisnäkemystä tarvitaan erityisesti julkiselle vallalle. Vaikka monet toimet – kuten esimerkiksi puun osto ja myynti – nykyisessä yhteiskunnassa tapahtuvat markkinoilla, on julkisella vallalla ratkaiseva rooli markkinoiden mahdollistajana. Lisäksi julkinen valta säätelee liiketoiminnan kannattavuutta. Puumarkkinat ovat tästä erinomainen esimerkki. Markkinoiden rakennetta (mitä kannattaa myydä ja milloin) säätelee moni kulloisenkin hallituksen vallassa oleva asia, tärkeimpinä verotus ja erilaiset tukijärjestelmät, niin myyjiä kuin ostajiakin koskien. Näitä säätelemällä hallitus pyrkii toteuttamaan tietyn hakkuumäärän, jota linjataan hallitusohjelmassa ja kansallisessa metsästrategiassa. Keinoja ovat muun muassa (energia)verotus, kestävän metsätalouden rahoituslakiin perustuvat eli Kemera -tuet, metsähakkeen tuotantotuki (ja keskeisten kilpailijoiden, kuten turpeen, tuki- ja verokohtelu), investointituet ja kansallisen metsästrategian 11 erillistä ohjelmaa. Myös pääosin suojeluun pyrkivät ohjelmat kuten Metso vaikuttavat osaltaan asiaan. Kaiken kaikkiaan metsäsektorin (niin puun myyjien kuin ostajienkin) tukemiseeen on Suomessa käytetty miljardeja.

Ilmastonmuutos tuo metsäsektorin roolin kokonaisarvioon tärkeinä tekijöinä ainakin kysymykset metsistä hiilinieluina ja -varastoina, mikä puolestaan vaikuttaa kysymykseen puusta raaka-aineena.

Metsät toimivat sekä hiilinieluina että -varastoina. Nielu- ja varastotehtävät voivat sopia hyvin yhteen luonnon monimuotoisuuden tukemisen kanssa. Myös puusta tehtävät pitkäkestoiset tuotteet toimivat hiilivarastoina. Sen sijaan sellupohjaiset tuotteet ja varsinkin energiapuu vapauttavat hiilensä nopeasti. Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta ei päästötön. Poltettaessa puu päästää hiilidioksidia energiayksikköä kohden jopa enemmän kuin kivihiili. Jos metsän uusiutumisesta on pidetty huolta, takaisin kasvava metsä (mukaan lukien maaperä, johon hiiltä myös sitoutuu) sitoo toki hiilen jossain vaiheessa takaisin. Ilmastonmuutoksen etenemisen kannalta aikajänne on kuitenkin ratkaiseva. On paljonkin väliä sillä, hakataanko metsiä nyt vai useamman kymmenen vuoden päästä.(*)

Metsien käytön ajojärjestys asettuu tästä näkökulmasta sangen selkeästi. Ensin on varmistettava, että hiilinieluja ja -varastoja on riittävästi. Tämän jälkeen ajojärjestyksessä on mekaaninen metsäteollisuus, joka tekee tuotteita, joihin hiili sitoutuu suhteellisen pitkäksi ajaksi. Seuraavaksi ajojärjestyksessä on kuidutttava metsäteollisuus, jonka tuotteet ovat nopeampikiertoisia kuin mekaanisen metsäteollisuuden, eivätkä siksi muodosta hiilivarastoja. Näiden käyttötarkoitusten yhteydessä syntyy esimerkiksi hakkuutähteitä, joita on ainakin lyhyiden kuljetusyhteyksien päässä järkevää käyttää energiapuuna, varsinkin jos käyttö korvaa uusiutumattomia polttoaineita. Sen sijaan ainespuun käyttö polttotarkoituksiin ei ole kokonaisuuden kannalta järkevää, tuskin myöskään energiapuun kuljettaminen pitkiä matkoja, varsinkaan, jos puuta on tuotava ulkomailta. Hakkuiden kielteisten vaikutusten ulkoistaminen kaupan avulla ei ole vastuullista ilmastopolitiikkaa.

Metsäteollisuuden osien sisälle muodostuu vastaava prioriteettijärjestys. Mekaanisessa puuteollisuudessa kannattaa panostaa tuotteisiin, jotka ovat mahdollisimman pitkäkestoisia, sahauksesta jäävä puru, ja reunalauta kannattaa käyttää selluteollisuudessa, ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan niin kutsuttuina sivuvirtoina syntyvä puu kannattaa käyttää metsäteollisuudessa, raaka-aineena tai energiana. Kaskadikäytössä on paljon kehitettävää. Esimerkiksi puun käyttö rakennuksissa kannattaa suunnitella niin, että puu voidaan käyttää uudelleen ja vasta aivan viimeiseksi jos ollenkaan energiana.

Lisää tutkimusta tarvitaan varsinkin energiapuu-osion sisäisestä ajojärjestyksestä. Ohut ja nopeasti lahoava hakkuutähde (oksat) on ajojärjestyksessä ensimmäisenä, mutta esimerkiksi kantojen energiakäyttöä on kritisoitu.

Sivuvirtojen puu on jo pääasiallisesti metsäteollisuuden omassa energiakäytössä. Myös suunniteltujen investointien yhteydessä syntyvä metsäteollisuus mitä todennäköisimmin käyttää suurimman osan omista sivuvirroistaan. Näin ollen ajojärjestyksen alimmalle jakeelle, energiapuulle, ei ole syntymässä suuria lisäyksiä. Jo nyt energiapuuta tuodaan Suomeen ulkomailta, lähinnä Venäjältä ja Baltiasta. Koska päästöttömiä energiamuotoja on hyvin kustannustehokkaasti saatavilla, tuontienergiapuu on jo pelkästään logistiikan aiheuttamien päästöjen ja kulujen vuoksi ajojärjestyksessä kaikkein viimeisimpänä.

AIKAJÄNTEESTÄ

Aikajänne niin päästöjen vähentämisen kuin nielujen lisäämisenkin kannalta on tärkeä. Ilmakehän hiilidioksidimäärän kasvu pitää saada pysäytettyä ja laskuun nimenomaan nyt, eikä 100 vuoden päästä.

Jos olisi niin, että globaali lämpeneminen olisi täsmälleen sama asia kuin hiilidioksipitoisuuden määrä ja riippuisi vain ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta, voitaisiin ajatella, että nyt voidaan päästää hiilidioksidipitoisuus (ja lämpötila) korkeammaksi (overshoot), kunhan myöhemmin hiilidioksidia poistetaan enemmän (ja saadaan lämpötila laskemaan). Näin ei kuitenkaan ole.

Ilmakehän hiilidioksidi ”pakottaa” ilmakehää lämpenemään, millä puolestaan on seurannaisvaikutuksia käytännössä kaikille ekologisille järjestelmille eli kaikelle elämälle.

Ajatellaan, että hetkellä t1 hiilidioksidipitoisuus on x, hetkellä t2 pitoisuus on x+1 ja hetkellä t3 uudelleen x, koska hiilidioksidia on onnistuttu poistamaan 1 yksikkö (verrattuna hetkeen t2). Tällöin aikana, joka kuluu hetkestä t1 hetkeen t3 ilmakehässä ollut ”ylimääräinen” hiilidioksidi on jo tehnyt temppunsa, eli on lämmittänyt ilmakehää kaikkine seurannaisvaikutuksineen, joista kaikki eivät suinkaan pysähdy, saati käänny takaisin ”parempaan” pitoisuuksien palautuessa.

Toisin sanoen hiilineutraaliuden tavoittamisen lisäksi on ratkaisevaa, millä aikataululla ja mitä polkua pitkin hiilineutraaliuteen päästään. Näin siksi, että “polun varrella” tulevat päästöt ehtivät vaikuttaa jo nyt liian korkeisiin pitoisuuksiin ennen neutraaliuden saavuttamista. Lopulta myöskään hiilineutraalius ei ole riittävä maali, vaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden laskeminen kestävälle tasolle. Kuten vuosi sitten kirjoitimme, on katsottava kohti tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että vaaralliset itse itseään vahvistavat takaisinkytkennät tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivät ehdi käynnistyä.

IPCC’n “Global Warming of 1,5°C”-raportti huomauttaa nimenomaan tämän ”ylimääräisyyden” (overshoot) ongelmista, joista kaksi on erityisen huomattavia.

Ensinnäkin yllä mainittu ”temppujen tekeminen”: vaikka hiilidioksimäärän aiheuttamaa lämpenemistä saataisiin myöhemmin peruutettua, korjaamatonta ja mittavaa vahinkoa (esimerkiksi kokonaisten ekosysteemien menetyksiä tai laajojen jäätiköiden sulamisia) on jo erittäin suurella todennäköisyydellä syntynyt.

A3.2. Future climate-related risks depend on the rate, peak and duration of warming. In the aggregate they are larger if global warming exceeds 1.5°C before returning to that level by 2100 than if global warming gradually stabilizes at 1.5°C, especially if the peak temperature is high (e.g., about 2°C) (high confidence). Some impacts may be long-lasting or irreversible, such as the loss of some ecosystems (high confidence).

Esimerkiksi jos mittava jäätikkö sulaa, se ei todennäköisesti jäädy uudelleen millään nyky-yhteiskuntien kehitykseen vaikuttavalla aikajänteellä, vaikka hiilidioksidipitoisuutta saataisiin laskettua. Samoin esimerkkinä voi ajatella ajatella lämpenemisen seurauksena meriin kertynyttä lämpöä (energiaa), joka on pääasiallinen syy lisääntyneiden hirmumyrskyjen lisääntyneisiin voimiin. Vaikka hiilidioksidipitoisuutta ilmakehässä saataisiin laskettua, merien lisäenergia purkautuu hitaasti.

Mitä suurempi ”ylimääräisyys” (overshoot), sitä pahempia ja sitä todennäköisempiä ovat peruuttamattomat ja hitaasti peruuntuvat vahingot, ja itse itseään vahvistavien kierteiden karkaaminen. Siksi jälleen: mitä nopeammin ja mitä enemmän pitoisuuden kasvu saadaan pysäytettyä ja laskuun, sen parempi.

Toiseksi: ei ole riittävän luotettavaa varmuutta siitä, että hiilidioksidipitoisuuden laskeminen ”overshoot”-tilanteen jälkeen ylipäätään laskisi lämpötilaa. Tähän kannattaa pysähtyä hetkeksi: ei ylipäätään tiedetä varmaksi, että jos pitoisuudet päästetään korkealle ja lämpeneminen yli 1,5°C, takaisin voitaisiin palata, vaikka pitoisuuksia saataisiin laskettua. ”Overshoot”in syntyminen on jo itsessään venäläistä rulettia maapallon ilmastolla.

C3.3. Pathways that overshoot 1.5°C of global warming rely on CDR (carbon-dioxide removal) exceeding residual CO2 emissions later in the century to return to below 1.5°C by 2100, with larger overshoots requiring greater amounts of CDR (Figure SPM.3b). (high confidence). Limitations on the speed, scale, and societal acceptability of CDR deployment hence determine the ability to return global warming to below 1.5°C following an overshoot. Carbon cycle and climate system understanding is still limited about the effectiveness of net negative emissions to reduce temperatures after they peak (high confidence).

Tämä siis täysin riippumatta siitä, onko teknisesti mahdollista poistaa hiilidioksidia riittävän paljon. IPCC:n raportti on ilahduttavan optimistinen sen suhteen, että luonnonjärjestelmiä (metsiä, soita, maaperää ja niin edelleen) tukemalla hiiltä voidaan sitoa. Nämä ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen perustuvat keinot ovat huomionarvoisia siksikin, että osalla keinoista on muita hyötyjä esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Win-win -ratkaisujakin siis on olemassa. Mutta ongelma on, että vaikka sidonta onnistuisi, ilmasto ei silti välttämättä viilene tai käyttäytyy ”overshootin” jälkeen muuten tavoilla, jotka ovat epäsuotuisia (esimerkiksi heilahtelee rajusti).

Näiden seikkojen valossa on ratkaisevasti väliä sillä, laskevatko nettopäästöt 20 vai sadan vuoden aikajänteellä. Mitä nopeammin, sitä todennäköisemmin vältetään pahemmat seuraukset ja riskit. Aikajänne koskee niin päästöjen vähentämistä kuin nielujakin. Päästövähennyksissä Suomi on edennyt kohtalaisesti, mutta vaarassa ovat nielut, joiden pienenemistä Suomessa uhkaavat nimenomaan suunnitelmat hakkuiden kasvattamisesta ja puun energiakäytön lisäämisestä. Kuten LUKE toteaa: “Skenaariolaskelmien perusteella näyttää siltä, että puun käytön lisäys pienentää nielua enemmän kuin sen lisäyksellä saadaan aikaan päästövähennyksiä vuosisadan puoliväliin mennessä esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tai betonirakenteiden korvaamisesta.”

(*)
Lisäksi asiaan vaikuttaa IPCC’n käyttämä hiilibudjettien laskentatapa, joka korostaa nielujen lisäämisen tarvetta. IPCC’n laskelmat perustuvat hiilibudjeteille, joissa otetaan huomioon globaalit päästöt ilmakehään ja globaalit nielut. Toisin sanoen hiilibudjeteissa on jo mukana myös arvio Suomen hiilinielujen vaikutuksesta. Näin ollen kun IPCC korostaa nielujen tulevaa merkitystä esimerkiksi raportissaan “Global Warming of 1,5°C”, se puhuu ihmistoimin aikaansaaduista uusista nieluista, mikä Suomessa tarkoittaisi esimerkiksi metsitystä, soiden ennallistamista, pitkäkestoisiin puutuotteisiin sitoutuvaa hiiltä ja niin edelleen. Tai toisinpäin: globaalisti, mukaan lukien Suomen, nykytasoinen hiilinielu ei IPCC’n silmissä ole nielu, jota voin käyttää ilmakehään kertyneen hiilidioksidin “ylimäärän” (overshoot) palauttamiseen alkutilaan. Kuten erikoistutkija Antti-Ilari Partanen toteaa: “olemassa olevien metsien hiilinielujen nykyistä kehitystä ei [IPCC:n skenaarioissa] lasketa mukaan negatiiviseksi päästöksi”. IPCC’n laskemistavassa overshootin korjaamiseen tarvitaan uusia, nyt olemassaolemattomia nieluja. Näin ollen argumentti, että hakatut metsät kasvaessaan sitovat takaisin päästämänsä hiilidioksidin, ei koske IPCC:n skenaarioiden overshootin palauttamista lainkaan. Overshootia voidaan palauttaa vain tekemällä uusia nieluja. Laskentatavoista riippumatta huomio kannattaa kiinnittää nettopäästöihin ja niistä seuraaviin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksiin.

23.11.2018

Talous- ja ilmastopolitiikka vaalikaudella 2019–2023 -seminaari 22.11.2018 (lataa BIOS-materiaalit)

Puheenjohtajat Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät) hahmottivat tulevan vaalikauden talous- ja ilmastopolitiikkaa yhdessä tutkijoiden Jari Liskin (Ilmatieteen laitos) ja Paavo Järvensivun (BIOS) kanssa Kalevi Sorsa -säätiön ja BIOS-tutkimusyksikön järjestämässä seminaarissa.

BIOS laati seminaarin pohjaksi tulevien vuosien konkreettisia ilmastotoimia ja niiden toteuttamisen mahdollistavia talouspoliittisia työkaluja tarkastelevan taustapaperin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Voit ladata Järvensivun esityskalvot tästä ja taustapaperin tästä.

Myös Demokraatti ja Vihreä Lanka kirjoittivat seminaarista.

Avoimen tilaisuuden kutsuteksti:

“Ilmastonmuutos ja sen torjunta ovat puhuttaneet suomalaisia harvinaisen kuuman kesän ja IPCC:n tiukkasanaisen raportin jälkeen. Tutkijoilta odotetaan ratkaisuehdotuksia, poliitikoilta odotetaan tuntuvia toimenpiteitä.

Seuraavaa vaalikautta pohjustava, tutkijat ja puoluejohtajat yhteen tuova seminaari nostaa keskiöön talous- ja ilmastopolitiikan suhteen: Millaisen talouden rakennemuutoksen Suomi tarvitsee ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Mitä on ilmaston huomioon ottava vastuullinen taloudenpito? Miten valtiontalouden kysymyksenasettelu ja vastaukset muuttuvat, jos laajennamme tarkastelun kunnianhimoisiin ilmastotoimiin, energiamurrokseen ja niukkoihin luonnonvaroihin?

Julkinen keskustelu taloudesta ei ole pysynyt nopeasti etenevän ilmastonmuutoksen vaatimalla tasolla. Tuoreita monitieteiseen tutkimukseen pohjaavia näkökulmia esiin nostaakseen Kalevi Sorsa -säätiö kutsui tilaisuuden vierailevaksi järjestäjäksi BIOS-tutkimusyksikön.

Seminaari järjestetään 22.11.2018 klo 8.45–11.15, Balderin Salissa (Aleksanterikatu 17, Helsinki).

Tilaisuuden ohjelma:

8.45 Tarjolla kahvia
9.00 Kaisa Penny (Kalevi Sorsa -säätiö): Ilmastonmuutos ja politiikan innovaatiot
9.10 Jari Liski (Ilmatieteen laitos): Ilmastotieteen asettamat haasteet ilmastopolitiikalle
9.30 Paavo Järvensivu (BIOS-tutkimusyksikkö): Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus
9.50 Pekka Haavisto (Vihreät): Vihreiden talouspolitiikka ja ilmastonmuutos
10.10 Antti Rinne (SDP): SDP:n talouspolitiikka ja ilmastonmuutos
10.30 Paneelikeskustelu”