25.10.2019

BIOS:n asiantuntijalausunto: Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020

Asiantuntijalausunto
BIOS-tutkimusyksikkö
24.10.2019

Asia: HE 29/2019 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020
https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/HE+29/2019

Teema: Pl 32 – Hiilineutraalitalous ja toimenpiteet ilmastotavoitteiden edistämiseksi

Erityisesti; Vuoden 2020 valtion talousarvioehdotuksen toimenpiteet ja haasteet ilmastotavoitteiden ja hiilineutraalin Suomen edistämiseksi erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla (PL 32)

 

Kiitämme mahdollisuudesta antaa asiantuntijalausunto valtion talousarvioon sisältyvien ilmastotavoitteiden toimenpiteistä ja haasteista monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta, erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla.

Tuoreiden kansainvälisten luonnontieteellisten konsensusraporttien (IPCC, IPBES, GSDR, IRP) valossa on selvää, että välttääksemme yhteiskuntien elinvoiman kannalta välttämättömien luonnonjärjestelmien romahtamisen, niin Suomen kuin muidenkin maiden on toteutettava nopea ja tavoitteellinen siirtymä, jonka myötä maat kuluttavat radikaalisti vähemmän luonnonvaroja ja sitovat hiiltä enemmän kuin päästävät ilmakehään. Suomen hiilineutraaliustavoite vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen on linjassa tämän kokonaistavoitteen kanssa.

Välineet hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi kuitenkin vielä pitkälti puuttuvat. Valtion talousarviossa on hyviä yksittäisiä toimenpiteitä, kuten panostukset energiatehokkuuteen (s. 600, 604), biokaasu- ja sähköliikennejärjestelmiin (s. 610) ja tuulivoiman lisäämiseen (s. 612). Työ- ja elinkeinoministeriön toimintatavoista mainitaan lisäksi esimerkiksi “ekosysteeminen lähestymistapa”, joka “korostaa erikokoisten yritysten ja tutkimusorganisaatioiden verkottumista ja keskinäistä vuorovaikutusta” (s. 564). Toimenpiteiden mittakaava on kuitenkin liian pieni, eivätkä yksittäiset politiikkatoimet yhdisty selkeäksi ja voimakkaaksi strategiseksi ohjelmaksi.

Nopea ja tavoitteellinen siirtymä vähäpäästöiseen yhteiskuntaan vaatii kokonaisvaltaista tarkastelua: työ- ja elinkeinopolitiikka, ja talouspolitiikka laajemmin, on tästä hetkestä vuoteen 2050 asti radikaaleihin päästövähennyksiin tähtäävää oikeudenmukaisen siirtymän politiikkaa. Samoin kuin hallitusohjelma, BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut tarvittavaa siirtymää ekologiseksi jälleenrakennukseksi. Historiallisesti se viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa uudistettiin fyysinen infrastruktuuri ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiokehitykselle. Valtiovetoisella kollektiivisella politiikalla on jälleenrakennuksessa keskeinen rooli: julkinen valta muodostaa kokonaisvaltaisen näkemyksen yhteiskunnan tulevasta suunnasta sekä koordinoi ja osaltaan rahoittaa tarvittavat toimenpiteet. Talous ei sanele yhteiskunnan tavoitteita ja reunaehtoja vaan toteuttaa poliittisesti päätettävät toimenpiteet. Tarkempi kuvaus ekologisesta jälleenrakennuksesta on luettavissa sivustolta https://eko.bios.fi.

Politiikkakokonaisuuden kehystäminen selkeällä tavalla on tärkeää, jotta yhteiskunnan eri toimijat, yritykset, virkahenkilöt, järjestöt ja kansalaiset, hahmottavat roolinsa kokonaisuudessa ja jotta eri tavoitteet ja toimenpiteet osoittavat mahdollisimman laajasti samaan suuntaan. Siirtymäpolitiikan ja erityisesti päästöjen ripeän vähentämisen näkökulmasta työ- ja elinkeinopolitiikan kehystäminen kasvupolitiikaksi (s. 564), joka kytkee yhteen yksittäiset politiikka-alueet, on harhaanjohtavaa (ks. OECD 2019[1]). Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, miten oikeudenmukaisessa ekologisessa siirtymässä edistytään. Kasvupolitiikan nostamisella kärkeen on voimakkaita vaikutuksia, jotka ovat ristiriidassa ekologisen jälleenrakennuksen kanssa: yksityisen kulutuksen kasvu ja minkä tahansa työn ja tuotannon lisääntyminen nähdään tavoiteltavana. Näiden tavoitteiden toteutuminen ei lähtökohtaisesti edistä ekologista jälleenrakennusta, eivätkä ne siten ole mielekkäitä lähtökohtia yksittäisten politiikka-alueiden suuntaamiselle. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti kasvaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä keskimääräisen kasvun tavoitteen kanssa. Valtion maksukyvystä huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava yleisestä talouskasvutavoitteesta omaksi analyysin kohteekseen. Analyysin tulee tunnistaa Suomen historiallisesti erityinen asema suhteessa euroalueen epätavanomaiseen rahapolitiikkaan, johon kuuluvat negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat ja joka yhä enemmän kannustaa elvyttävään finanssipolitiikkaan.

Ehdotamme, että tulevissa talousarvioissa työ- ja elinkeinopolitiikan kokoavaksi tavoitteeksi otetaan ekologinen jälleenrakennus tai vaihtoehtoisesti oikeudenmukainen siirtymä hiilinegatiiviseen yhteiskuntaan pian 2035 jälkeen. Tälle tavoitteelle on luotava yhtä tarkat talouden seurannan välineet kuin nyt kasvu- ja työllisyystavoitteille. Valtion talousarviossa talouden materiaalista nyky- ja tavoitetilaa tarkastellaan erityisesti päästökaupan ulkopuolisten kasvihuonekaasupäästöjen vähentymisenä (s. 600), uusiutuvan energian käytön loppukulutusosuuden lisääntymisenä (s. 600) ja energian loppukäytön määrän vähentymisenä (s. 601). Ilmastonmuutoksen hillinnän osalta tärkeintä olisi arvioida päästölähteiden ja -nielujen kehitystä päästökauppasektorilla, päästökaupan ulkopuolisella sektorilla ja maankäyttösektorilla. On säännöllisesti arvioitava, mitkä tekijät vaikuttavat eniten päästöjen kehitykseen nettotasolla ja mitä toimenpiteitä tarvitaan päästöjen vähentämiseksi.

Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.

Innovaatiotutkimuksesta nouseva keskeinen työkalu t&k&i-toiminnan suuntaamiseksi yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti on tavoitteellinen innovaatiopolitiikka (Mariana Mazzucato[2] ym.). Siinä julkinen valta antaa innovaatiotoiminnalle pitkän aikavälin tavoitteen, saattaa relevantit julkiset ja yksityiset toimijat yhteen ja huolehtii väistämättä riskipitoisesta, pitkäjänteisestä rahoituksesta. Näin on aikoinaan syntynyt muun muassa internet, ja suomalaisittain voimme ajatella telekommunikaatioklusterin menestystarinaa. Nyky-Suomessa esimerkiksi kaupunkien vähäpäästöiset lämmitysratkaisut voivat muodostaa yhden tavoitteellisen innovaatiopolitiikan alueen.

Valtion talousarviossa työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalaan kuuluvat politiikka-alueet eivät kuitenkaan yhdisty tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi työllisyyttä, teollisuutta ja tutkimusta ei juurikaan ohjata sisällöllisesti vaan lähes yksinomaan määrällisesti, esimerkiksi suhteessa yritysten kasvutavoitteisiin. Sisällöllinen ohjaus keskittyy kiertotalouteen, mutta sen määrittely jää hyvin vajaaksi ja voi sisältää käytännössä minkä tahansa materiaalivirtoja sisältävän taloudellisen toiminnan. Ehdotamme, että tulevaisuudessa talousarvioihin sisällytetään tavoitteellisen innovaatiopolitiikan mukainen eri politiikka-alat yhdistävä taloudellisen toiminnan kehityksen sisällöllinen ohjaus, talouden sektorit ylittävä koordinointi ja rahoitus.

Kun ilmastonmuutoksen torjuntaan sisältyvien toimenpiteiden kokonaisuus hahmotetaan, voidaan työ- ja elinkeinopolitiikassa muodostaa tietoinen politiikkaohjelma siirtymän oikeudenmukaisuudesta huolehtimiseen: ketkä hyötyvät ja ketkä kärsivät toimenpiteistä; minkälainen jakopolitiikka takaa, että kaikilla on mahdollisuus perusoikeuksien mukaiseen elämään; miten uudelleenkoulutetaan ja työllistetään työntekijät siirtymän myötä katoavilta aloilta.

On myös huomattava, että valtion talousarvio ei muodosta johdonmukaista kantaa ilmastonmuutokseen varautumiseen, vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat olemaan Suomessakin väistämättä merkittävät ja ne koskettavat eri alueita, organisaatioita ja ihmisryhmiä ei tavoin. Tavanomainen poikkeusoloihin keskittyvä huoltovarmuuspolitiikka (s. 573) ei varautumiseen riitä. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat luonteeltaan pitkäkestoisia ja koettelevat yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. Yhteiskunta ei myöskään voi palautua niistä ennalleen vaan on löydettävä luovia, eteenpäin katsovia politiikkatoimenpiteitä (ks. STN-rahoitteinen WISE-hanke: https://wiseproject.fi).

Kaikkiaan hiilineutraaliustavoitteen kannalta on tärkeää, että ilmastopäästöt ja -nielut otetaan suoraan mukaan kehysmenettelyyn. Niitä on ennakoitava yhtä tarkasti kuin valtion euromääräisen budjetin ja tulevaisuuden maksukyvyn kehittymistä. Kuinka paljon ilmastotase on ensi vuonna alijäämäinen ja miten sen arvioidaan kehittyvän vuoteen 2035 mennessä? On arvioitava miten suunnitellut toimenpiteet riittävät ilmastokestävyysvajeen umpeenkuromiseksi ja mitä jatkotoimenpiteitä tarvitaan.

Kunnioittavasti,

BIOS-tutkimusyksikkö
contact@bios.fi
https://bios.fi

[1] OECD: Accelerating Climate Action – Refocusing Policies through a Well-Being lens, 20. syyskuuta 2019, http://www.oecd.org/environment/accelerating-climate-action-2f4c8c9a-en.htm

[2] Mazzucato, “Keynote”, Suomen EU-puheenjohtajuuskausi, kilpailukyvystä vastaavien ministerien kokous 4. heinäkuuta 2019, https://areena.yle.fi/1-50228170

4.10.2019

UUTISKIRJE 9/2019

Tervetuloa lukemaan lokakuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Eating Dirt. Kuva: Marcus Quigmire. Wikimedia Commons, CC-by-sa-2.0.

MAAILMALTA

IPCC:n erikoisraportit maankäytöstä sekä meristä ja jäätiköistä

Sitten elokuun alun uutiskirjeemme hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut kaksi uutta erikoisraporttia. Syyskuun alkupuolella ilmestynyt Climate Change and Land käsitteli maankäyttöä ja maaekosysteemien merkitystä ilmastonmuutoksessa. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde pureutui raporttiin ja kävi läpi sen kotimaista vastaanottoa Politiikasta.fi -lehden artikkelissaan. Juttu sisältää myös linkkejä, joita seuraamalla raportin sisältöön pääsee tutustumaan tarkemmin.

Syyskuun loppupuolella ilmestyi Special Report on the Ocean and Cryosphere in a Changing Climate, joka käsitteli valtameriä ja jäätikköalueita. Sen sisältöön voi tutustua tarkemmin esimerkiksi CarbonBriefin julkaisemassa artikkelissa, jonka lopussa on myös kriittinen katsaus raportin uutisointiin. Because the Ocean -hanke on julkaissut tiivistelmän raportin pääkohdista. Myös Climate Change Newsin artikkeliin kannattaa tutustua.

Raportin pysäyttävimpiä viestejä on jo käynnistyneiden muutosten hitausvoima. Vaikka päästöjä saataisiinkin vähennettyä reilusti, monet muutokset jatkuvat vuosisatoja. Jäätiköiden sulaminen, merten pinnan nousu, meriveden lämpeneminen ovat tällaisia inhimillisessä katsannossa peruuttamattomia muutoksia, joiden vuoksi tulevat sukupolvet elävät kovin erilaisessa maailmassa. Päästöleikkausten ja ilmaston lämpenemisen taso kuitenkin määrittää, kuinka rajusti nuo muutokset etenevät. Joka tapauksessa raportti muistuttaa kipeästi, että paljon puhutut tavoitevuodet 2050 ja 2100 ovat vain välietappeja – lopulta päämääränä täytyy olla ilmakehään kertyneen hiilidioksidin tason alentaminen, ei vain kertymisen pysäyttäminen.

Kaukaisempien horisonttien lisäksi raportti tuo yhteen monia vakavia jo käynnissä olevia ja yhä pahenevia muutoksia, jotka vaikuttavat ekosysteemeihin ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Monet tutkijat ovat reaktioissaan nostaneet esiin etenkin merten lämpöaaltojen lisääntymisen, sillä niiden ekologiset seuraukset voivat olla tuhoisia. Myös aikaisemmin harvinaisten sään ääri-ilmiöiden muuttuminen säännöllisiksi on nostettu uutisoinnissa esiin.

Kriittistä keskustelua ilmastoskenaarioista

Ilmastoraporttien tulkinnan kannalta on äärimmäisen tärkeää myös ymmärtää, mitä skenaariot ovat syöneet. Suosittelemmekin tätä CarbonBriefin artikkelia. Se muistuttaa, että korkeiden päästöjen skenaario RCP 8.5 tulkitaan usein virheellisesti business-as-usual-kehitykseksi, jossa yhteiskunnat pysyvät nykyisen jahkailun tiellä. Artikkelissa skenaariota luomassa olleet tutkijat kuitenkin korostavat, että se on pahimman mahdollisen kehityskulun kuvaus. Vaikka nykykehitys on viemässä vaaralliseen lämpenemiseen, ovat tähänastiset ilmastotoimet kuitenkin jo tehneet tämän skenaarion onnellisen epätodennäköiseksi.

Samaan syssyyn suosittelemme Naturen julkaisemaa kriittistä keskustelua yhteiskunnallista ja ilmastopoliittista kehitystä ennakoivista malleista (IAM, integrated assessment models). Kuten tunnettu ilmastotutkija Kevin Anderson toteaa:

“Edelleen jatkuva päästöjen vähentämisen epäonnistuminen on muuttanut haasteen talousjärjestelmän kohtuullisesta muokkaamisesta vallankumoukselliseen järjestelmän remonttiin. Tämä ei ole ideologinen kanta; se kumpuaa suoraan Pariisin ilmastosopimuksen tieteellisestä ja matemaattisesta tulkinnasta.”

Pessimismillä ei ole aina kunnon perusteita

New Yorker julkaisi syyskuussa artikkelin “What if We Stopped Pretending?” Synkkä ilmastotuhoa ennustava teksti levisi yllättäen laajalle myös suomalaisessa sosiaalisessa mediassa ottaen huomioon, että kirjoittaja on yhdysvaltalainen kaunokirjailija Jonathan Franzen, jolla ei ole taustaa ilmastotutkimuksessa, tiedejournalismissa tai millään vastaavalla jonkinlaista pätevyyttä antavalla alueella. Franzenin kirjoitus nojasi pitkälti ajatukseen, että koska ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 2°C ei näytä onnistuvan, maailma suistuu ilmastotuhoon.

Tutkijoiden reaktio New Yorkerin julkaisupäätökseen oli kauttaaltaan tyrmistynyt. Franzenin esittämä ajatus, että 2 asteen jälkeen “paluuta ei ole”, osoitettiin useissa analyyseissa tutkimustiedon väärinymmärrykseksi – tai haluttomuudeksi edes paneutua tutkimukseen. Climate Feedback julkaisi tapansa mukaan pikaisesti faktantarkistuksen, ja Guardianissa Alison Flood kävi läpi tutkijoiden reaktioita.

On huomattavaa, että keskustelu on täysin erilaista kuin David Wallace-Wellsin vuoden 2017 artikkelin jälkeen. Wallace-Wellsin artikkelin tieteellistä perustaa ei kyseenalaistettu – joskin kirjoittajan ilmaisuja ja painotuksia kritisoitiin – vaan keskusteltiin ennen kaikkea toivon ja epätoivon, optimismin ja pessimismin kysymyksistä. Tämä jakoi myös tutkijoita. Franzenin artikkeli sai sen sijaan täystyrmäyksen, sillä todellista ilmastotutkimusta ei keksitä omasta päästä.

Franzenin puutaheinäisen artikkelin sijaan suosittelemme mitä lämpimimmin Bill McKibbenin syyskuista kirjoitusta Time-lehdessä. Siinä hän kuvittelee ja ennakoi vuotta 2050 tavalla, joka ei mahdu optimismin ja pessimismin yksioikoiseen vastakkainasetteluun – ja pohjaa kaiken vankasti tutkimustietoon.

BIOS

“Talousteoriamme eivät kykene käsittelemään nykyistä sosio-ekologista tilannetta”

London School of Economics Business Review tilasi BIOS-tutkimusyksiköltä blogiinsa tekstin, joka käsittelisi samoja teemoja kuin taannoinen YK-taustadokumenttimme. Paavo Järvensivun kirjoittama “Current economic theory can’t deal with our socio-economic situation” ilmestyi syyskuun lopussa. Kirjoitus esittelee lanseeraamaamme ekologisen jälleenrakennuksen ideaa ja käy läpi vallitsevan talousajattelun ongelmia sosio-ekologisten kriisien hahmottamisessa.

YK-taustadokumentti jatkoi myös journalistista elämäänsä Business Insiderin elokuisessa jutussa (alkuperäinen espanjankielinen juttu) sekä BBC Newsissa.

Artikkeli Helsingin kaukolämpökeskustelusta

Kuten BIOS-työtä säännöllisesti seuraavat tietävät, tutkimusyksikkömme on ollut aktiivinen Helsingin kaukolämmön tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Energy Research & Social Science -lehti julkaisi yhteisartikkelimme “To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland”. Artikkeli tutkii, miten “vihreä paradoksi” voi syntyä pyrittäessä päästöjen vähentämiseen tavoilla, jotka päätyvät lukitsemaan jopa vuosikymmeniksi päästöjä lisääviä tai ennallaan pitäviä teknologisia ratkaisuja.

Ruoantuotannon synkkä utopia

Ville Lähteen kirjoitus “Ruoantuotannon synkkä utopia” julkaistiin BIOS-blogissa syyskuussa. Siinä hän kritisoi kärkevästi näkemyksiä, jossa maaseutu ja jopa maaperään pohjaava ruoantuotanto nähdään menneisyyden haipuvana maailmana, jonka korvaa korkeateknologinen sfääri. Tällaiset visiot ruoantuotannosta yhdistyvät tutkimustiedon väheksyntään, erityisesti jopa halveksuvaan asenteeseen yhteiskuntieteellistä, humanistista ja monitieteistä ympäristötutkimusta kohtaan. Toisaalta tällaisten näkemysten vastareaktiona syntyvä siilipuolustus takertuu sekin nykyiseen maailmaan eikä suostu näkemään muutoksen välttämättömyyttä.

“Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.”

Marta Gorska EU-vaihdossa

Syyskuussa BIOSilla on ollut tutkijavaihdossa puolalainen tohtoriopiskelija Marta Gorska Poznanin yliopistosta. Gorskan väitöstutkimus koskee puumateriaalien koostumusta saastuneilla alueilla. Hänen vierailunsa on osa Euroopan unionin Climate KIC -ohjelman Pioneers into Practice -vaihtoa, jossa eri alojen asiantuntijat työskentelevät muutaman viikon ajan jossakin eurooppalaisessa organisaatiossa. Vierailua varten laaditaan työsuunnitelma, jonka tarkoituksena on laajentaa niin vierailijan kuin isäntäorganisaationkin näkökulmia ilmastokysymyksiin. Syyskuun aikana Gorska on yhteistyössä BIOSin kanssa perehtynyt puun polttamisen ilmastovaikutuksiin Suomessa. Aiheesta on valmistunut posteri Lundissa lokakuussa järjestettävään Annual Meeting of the Northern European Network for Wood Science and Engineering – WSE2019 -konferenssiin ja tarkoituksena on työskennellä jatkossa yhteisartikkelin parissa.

Työntäyteisinä viikkoina Marta ehti tutustua BIOSin tutkijoiden kanssa muun muassa Vallisaareen Helsinki Biennaalin tulevana tapahtumapaikkana ja käydä kuuntelemassa Krunikan festivaalien musiikkiesityksiä.

Kirjeenvaihto tulevaisuudesta, toivosta ja toivottomuudesta

Dramaturgi Ilja Lehtisen pitkä essee “Toivottomuuden puolesta” herätti kesällä huomiota aina Helsingin Sanomia myöten, ja sitä jaettiin ja luettiin laajasti. BIOS-tutkija Ville Lähde ja Lehtinen aloittivat kirjoituksen tiimoilta ajatuksenvaihdon, joka muuntui lopulta niin & näin -lehden verkkosivuilla julkaistuksi avoimeksi kirjeenvaihdoksi. Kirjoittajat pureutuivat yhä uudelleen pinnalle nouseviin aiheisiin: miksi toivo ja toivottomuus muodostavat niin vahvan poissulkevan vastinparin ympäristökeskustelussa? Miksi toivo on niin suuri mörkö? Ja millaisiin aineellisen maailman prosesseihin nämä kysymykset kiinnittyvät? Miten ajatella tulevaisuutta radikaalisti muuttuvassa maailmassa?

Tiedekulman keskustelu “Talouden uusjako”

BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui syyskuun 26. päivä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestettyyn keskusteluun “Talouden uusjako”. Reetta Rädyn johdattamana Ville-Pekka Sorsa, Juha Siltala, Minna Ruckenstein ja Lähde keskustelivat työstä ja taloudesta tulevien muutosten keskellä. Lähteen alkuhaastattelun voi katsoa erikseen myös Youtube-tallenteena.

“Kaikki on rakennettava uudelleen”

Yhteishyvä-lehden syyskuun numeron haastattelussa Paavo Järvensivu esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ideaa.

”Voimme laskea oman hiilijalanjälkemme eri asumismuodoista, syömisestä ja liikkumisesta ja tehdä valintoja laskelmien mukaan. Yksittäiset valinnat eivät kuitenkaan riitä. Suomen nettopäästöt kasvoivat viime vuonna, kun niiden pitäisi laskea kovaa vauhtia. Sekä Suomessa että maailmalla pitäisi tapahtua paljon 10–20 vuodessa. Meidän on mietittävä todella konkreettisesti, minkä energiantuotannossa, liikenteessä, asumisessa, ruoan tuotannossa ja rakentamisessa täytyy muuttua. Tarvitsemme ekologista jälleenrakennusta.”

LOPUKSI

Suosittelemme Jenna Kunnaksen ja Mikko Pelttarin ihastuttavaa lastenkirjaa Näkymätön myrsky (Otava)!

18.9.2019

Ruoantuotannon synkkä utopia

Nykymaailman hallitseva kehityssuunta on, että ruokaa on tuotettava yhä enemmän ja yhä tehokkaammin. Samalla ruokaa täytyy saada yhä halvemmalla, mistä hinnan maksavat sekä miljoonat ruoantuotannon parissa raatavat ihmiset että eläin- ja kasvikunnan moninaisuus. Ruoantuotanto on ihmiskunnan toimeliaisuuden tärkein alue, mutta se on myös väheksytyin. Vallitsevassa utopiassa maailman maaseudut haipuvat historian sumuun, ja ne korvaa luonnosta itsenäistyvä teknologinen maailma.

Tehokkuuden ja halpuuden pyrintöjen pohjalta kumpuaa vallitseva ruoantuotannon teknis-taloudellinen utopia. Sen silmin ”maaseutu” tai laajemmin kaikki ruoan alkutuotantoon keskittyvät elämäntavat ovat katoava sivilisaation vaihe. Tuottajien elannon heikentyminen tulkitaan viljelemisen, kalastamisen ja muiden tuotantotapojen sisäsyntyiseksi piirteeksi, historiallisen kehityksen vääjäämättömyydeksi.

Niinpä kurjistumisesta on vapauduttava. Tulevaisuuden – myös ruoantuotannon – nähdään olevan kaupungeissa, intensiivisillä suurviljelmillä, tehdasmaisissa kasvattamoissa ja tulevaisuuden ruokareaktoreissa. Näin ihmiskunta voi vetäytyä pois laajoilta valtaamiltaan maa-aloilta – tämä on teknis-taloudellisen utopian ekologisena näyttäytyvä puoli. Ihmiskunta vetäytyy ja muu luonto saa tilaa.

Utopian varjossa auringon säteilyn, maaperän hedelmällisyyden ja veden kiertojen varaan rakentuva ruoantuotanto on kuitenkin pysynyt sivilisaation selkärankana. Vaikka alkutuotantoa väheksytään systemaattisesti ja sitä pidetään haipuvana maailmana, ruokajärjestelmän alkuvaiheista puristetaan taloudellista arvoa kuin verta kivestä. Tärkeimpiä menetelmiä tässä kehityksessä ovat olleet tuotannon kasvava resurssi- ja energiaintensiivisyys sekä ihmisten hyväksikäyttö – puhumattakaan miljardeista eläimistä ja lukemattomista ekosysteemeistä.

*

Ruoantuotannon globaali tehostuminen on tarkoittanut yhä haavoittuvampien alkutuottajien kilpailuttamista toisiaan vastaan sekä vahvempien ympäristö- ja työsuojelusäännösten pakoilua. Suurin osa maailman ruokaturvattomista työskentelee viljelijöinä, kalastajina tai muuten ruoantuotannon parissa, mutta tuottajien taloudelliset ongelmat ovat suuria myös esimerkiksi Suomessa. Tämä ei tietenkään estä ruoantuotantoa olemasta hyvä bisnes – maailman ruokajärjestelmiä hallitsevat suuret toimijat.

Taloudellinen tehokkuus kumpuaa ensi sijassa tältä pohjalta ja vain toissijaisesti siitä, että tuotanto olisi järjestynyt parempien kasvuolosuhteiden mukaan – vaikka juuri tällä perusteella nykyistä globaalia ruokajärjestelmää legitimoidaan.

Ekologista tehokkuutta perustellaan niin ikään tarkastelemalla yksittäisiä valikoituja mittareita. Esimerkiksi tarkasteltaessa energiankulutusta tai hiilidioksidipäästöjä maailmankaupan ”työnjako” voi usein näyttää ekologisesti tehokkaalta (ja etenkin kansainvälisten kuljetusten merkitys asettuu tällöin suhteellisen pieneksi), mutta vaikkapa veden niukkuuden lisääntymisen, viljelysmaan heikentymisen tai luonnon monimuotoisuuden kannalta tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Yhdestä näkökulmasta tehokas kaupan verkosto mahdollistaa toisesta näkökulmasta ympäristöongelmien ”ulkoistamisen” kauas globaaleista keskuksista. Tätä teemaa käsitellään BIOS-tutkimusyksikön tuoreessa tutkimusartikkelissa ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?

Samaan aikaan ruoantuotanto on materiaalis-ekologisissa vaikeuksissa kahdesta suunnasta. Yhtäältä sen ympäristövaikutuksia täytyisi vähentää. Eläintuotannon osuuden täytyisi olla nykyistä huomattavasti pienempi kokonaistuotantoalan pienentämiseksi, viljelysmaan heikentyminen tulisi saada loppumaan ja metaani- ja dityppioksidin päästöt olisi saatava laskuun. Tämän takia tehokkuutta ei voida enää myöskään hakea jatkuvasti lisääntyvästä resurssi- ja energiaintensiivisyydestä – mikä on ollut toisen maailmansodan jälkeisen tuotannon kasvun aineellinen perusta.

Toisaalta tuotannon pitää muuttua sopeutuvammaksi muuttuvissa ja epävarmoissa olosuhteissa. Se vaatii niin ikään käytäntöjen muutosta: esimerkiksi lajikevalikoiman monipuolistamista, vesitalouden parantamista sekä valmistautumista uusiin tauteihin ja tuholaisiin.

Monipuolinen tuotantokäytäntöjen muutos on kuitenkin erittäin vaikeaa juuri sellaisessa tilanteessa, johon alkutuotanto on ajautunut. Pakko tuottaa ruokaa mahdollisimman halvalla sekä kysynnän pitäytyminen entisissä tottumuksissa eivät juuri anna tilaa oman toiminnan muuttamiselle. Riskit elinkeinon harjoittajille ovat suuret. Tämä on elämän ja kuoleman kysymys maailman köyhimmille alkutuottajille, ja vauraammilla alueilla se uhkaa syöstä suuren osan tuottajista köyhyyteen. Tuottajien ahdinko näkyy ympäri maailmaa lisääntyvinä itsemurhina ja mielenterveysongelmina.

*

Kotimaisessa, eurooppalaisessa tai globaalissa ruokapoliittisessa keskustelussa ainoa muutosvisio, jolla on todellista vaikutusvaltaa tässä tilanteessa, on edellä kuvattu teknis-taloudellinen utopia. Ongelmat vaikuttavat niin mahdottomilta ja sotkuisilta, että (muotitermiä käyttääkseni) ”disruptiivinen” kehitys näyttää houkuttelevalta, vaikka se toisikin mukanaan melkoisia yhteiskunnallisia mullistuksia ja luvuttomien ihmisten kurjistumista. ”Kyllä kehitys kehittyy ja tuo heille uutta elantoa, kunhan he ensin vapautuvat auran ikeestä.” Maaseutujen tyhjentyminen ja kiihtyvä kaupungistuminen nähdään suorastaan edistyksen ytimenä.

Tieteellisen tutkimuksen parissa tällaista konsensusta ei suinkaan vallitse. Pikemminkin lukuisilla aloilla on vuosikymmeniä kritisoitu teknis-taloudelliseen utopiaan pohjaavaa ”produktionistista” ruokapolitiikkaa, jonka johtotähti on globaalin tuotannon lisääminen hinnalla millä hyvänsä ja suurten toimijoiden vallan kasvu. Artikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” käyn läpi tätä kriittistä keskustelua. Yksisilmäinen keskittyminen tuotannon kasvuun ei voi ratkaista köyhyyden ja nälän yhteen kietoutuneita ongelmia eikä siten myöskään auttaa taittamaan jatkuvaa väestönkasvua maailman köyhimmillä alueilla.

Tämä kriittinen tutkimus kumpuaa monilta eri aloilta akroekologiasta kehitystutkimukseen, poliittisesta ekologiasta ruokajärjestelmien tutkimukseen. Sen vaikutus näkyy esimerkiksi FAO:n lisääntyvässä pienviljelyn merkityksen painottamisessa, mutta ruoantuotannon teknis-taloudellisen utopian julkiseen viehätysvoimaan se ei pure. Ongelmaa lähestytään julkisessa keskustelussa ja politiikassakin edelleen pääosin yksinkertaisesta asetelmasta: maailmassa on nälkäisiä ja väestö kasvaa, joten ruokaa pitää tuottaa lisää ja tehokkaammin.

Pikemmin kriittisen tutkimuksen äänenpainoja väheksytään. Taannoin ilmestyneen Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teoksen Mitä rikkaat todella ajattelevat synnyttämä julkinen kiistely yhteiskuntatieteiden metodeista osoitti, että yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä on helppo mollata julkisuudessa ilman minkäänlaista omaa asiantuntemusta – ja palstatilaa saa. Vaikka pientuottajien suuri merkitys ja paikallisen ruoantuotannon avainasema maailman ruokajärjestelmän ongelmien ratkaisussa on laajalti jaettu näkemys tutkijoiden kesken, niiden puolustamista on helppo haukkua mielettömäksi. Tukena on tulevaisuuden visio, jossa maaseutujen tyhjentyminen on ihmiskunnalle pelkästään hyväksi.

*

Tässä tulevaisuudennäkymässä ruoantuotanto muuttuu robottien työksi, irtaantuu maaperästä ja vetäytyy auringon alta keinovalon valaisemiin halleihin. Tämä on johdonmukainen jatke ”luonnosta itsenäistymisen” ajatuksille, jotka ovat olleet leimallisia parin viime vuosisadan kehitykselle.

Mittakaavat ovat kuitenkin hakusessa. Salaatin, marjojen ja yrttien kasvattaminen pystyviljelmillä on kaukana siitä käsittämättömästä mittakaavasta, josta maapallon pellot, laidunmaat ja kalastusalueet vastaavat. Auringonvalon, ihmiskunnan tärkeimmän energianlähteen, korvaaminen keinovalolla on melkoinen uskonhyppy tilanteessa, jossa yhteiskuntien pitäisi pikemmin kyetä vähentämään kokonaisenergiankulutustaan. Samanlainen mittakaavaharha on ajatus, että voisimme luopua kaikesta siitä näkymättömästä työstä, ”ympäristön yhteishyvästä”, jonka ekosysteemit tekevät inhimillisen ruoantuotannon mahdollistamiseksi.

Toisenlaisen ruoantuotannon utopian vakiinnuttaminen vaatisi ruoan ja ruoantuotannon arvonpalautusta. Tällä hetkellä siihen suuntaan tähtäävät hankkeet ovat kuitenkin pääosin globaalisti suhteellisen hyvin toimeentulevan vähemmistön yrityksiä. Poikkeuksen muodostavat jotkin köyhempien maiden alkutuottajien liikkeet, joille koko oman elämäntavan tuhoutuminen on ilmeinen uhka, tai vauraiden maiden köyhien kaupunkiaktiivien liikkeet. Niiden vaikutusvalta on kuitenkin pieni, eikä kunnollisia liittolaisia tahdo löytyä. Vallitsevan utopian silmin ne ovat puuhastelua ja pyristelyä historian teilapyörässä.

Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.

*

Kunnollista haastajaa teknis-taloudelliselle utopialle ei kuitenkaan synny, ja siihen on tietyt selvät syyt. Ensinnäkin ruoan kallistumista pelätään niin paljon, että nykyinen malli näyttäytyy ikuisena nykyhetkenä, josta on pidettävä kiinni. Vaikka alkutuotanto kurjistuu koko ajan, minkä tahansa muutoksen pelätään vievän tuhkatkin pesästä. Tässä tilanteessa alkutuottajien etua (ainakin näennäisesti) ajavat tahot ruokapolitiikassa, maaseutupolitiikassa ja kalastuspolitiikassa jumittuvat reaktiivisuuteen, jäljellä olevien asetelmien puolustamiseen. Kaikkia muutoksia pelätään, koska ne voisivat vaarantaa elinkeinoa entisestään.

Toisekseen muutosta estävät näkemykset uhkakuvista. Yhtäällä on työpaikat vievä teknologia ja toisaalla luonnosta vieraantuneet ympäristövaatimukset. Ulkopuoliset eivät ymmärrä, että ”me” osaamme työmme ja teemme sen jo nyt parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä on paikoilleen jämähtänyt suomalainen ruokapoliittinen vastaus kaikkiin muutoksen merkkeihin. On pysyttävä paikallaan, ettei kaikki mene pieleen. Tältä pohjalta ponnistaa viimeisen parin vuoden aikana levinnyt retoriikka, jonka mukaan mikä tahansa suomalaisessa ruoantuotannossa on ”ekoteko”. Jos tämä on ainoa vaikutusvaltainen ääni, joka nousee teknis-taloudellista utopiaa vastaan, ei mielekkäitä vaihtoehtoja ole.

Kolmas ongelma on, että reaktiivisessa politiikassa korostuu kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu, mikä ajaa keskustelua moraali- ja identiteettipoliittisiin vääntöihin. Kaksinapaistumisella on tapana yksinkertaistaa ajattelua, jossa tietoa tulkitaan vain oman näkemyksen vahvistamiseksi. Kaupunkilaiset kasvissyöjät ovat vieraantuneita luonnosta, tai maalaiset eivät välitä eläimistä. Lähellä tuotettu on aina hyvää, tai sitten kuljetusetäisyyksillä ei ole mitään väliä. Koska ”maalaiset” tulkitaan moraalipoliittisella kartalla vanhoillisiksi, heidän etujensa ajamista myös arkaillaan.

*

Ruokajärjestelmän muutos vaatisi kuitenkin uudenlaisia poliittisia liittolaisuuksia, sillä alkutuotannon elinkelpoisuuden elvyttäminen ei voi olla nykyisen säilyttämistä eikä liioin paluuta menneisyyteen. Perustavanlaatuiset materiaalis-ekologiset ongelmat pitävät siitä huolen. Kestävä ruoantuotanto ei voi nojata vanhoihin toimintatapoihin, vaan täytyy kehittää uusia, mutta niiden täytyisi myös soveltua tuottajien ja heidän yhteisöjensä elinkelpoisuuteen.

Siksi vaikka monet ”korkeateknologiset” keinot varmasti ovat merkittäviä tulevaisuudessa, niin ovat ”matalateknologisetkin”. Korkeaa ja matalaa kun ei määritä mikään lineaarisen edistyksen kehityskaari vaan soveltuminen kulloisiinkin ekologisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin oloihin. Ekologisen kestävyyden lisäksi uusien keinojen täytyisi siis mahdollistaa säällinen monipuolinen elämä muuallakin kuin kaupungeissa. Maaseudun ja kaupungin konfliktisuhde ei mahdollista tällaisen kehityksen luomista.

Kuten edellä viittasin, maailman maaseutujen tyhjentyminen voi näyttää hyvältä sellaisessa yksiulotteisessa ekologisessa analyysissä, jossa mikä tahansa ihmistoiminnan vähentyminen maailman maa-alueilla on hyväksi. Ruoantuotantoalueet, etenkin rehun tuotantoalat ja laidunmaat, vievätkin yhdessä leijonanosan jäättömästä maapinta-alasta (ja kalastus on vienyt valtaosan kalastuskannoista kestävyyden rajoille tai romahduttanut ne). Tätä alaa olisi kyllä mahdollista vähentää samalla, kun maailman ruoantuotantoa lisättäisiin ja nälkäongelmiin pureuduttaisiin kunnolla – tuotteiden ylituotannolla ei maailman nälkäisiä joka tapauksessa ruokita.

Tämä ei tarkoita eläinten poistumista ruoantuotannosta kokonaan, vaikka polarisoituneessa suomalaisessa keskustelussa asia tahdotaan yhä uudelleen kuvata näin. Se kuitenkin tarkoittaa eläintuotannon osuuden pienentymistä ja sen integroimista uudelleen osaksi muuta tuotantoa niin, että se ei ole esimerkiksi massiivisen jäteongelman tuottaja.

Tuotantorakenteen suunnitelmallinen muuttaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin taloudellisen tehostamisen ja globaalin ”optimoinnin” nimissä tapahtuva maaseutujen tyhjentäminen. Se kiihdyttää kaupungistumista maissa, joiden kaupunki-infrastruktuuri kamppailee jo nyt kasvavien väkimäärien kanssa. Tällainen kehitys pahentaa nälkä- ja köyhyysongelmia – ja lopulta paisuvien kaupunkien kuluttamat luonnonvarat tulevat jostakin. Maaseudulla työskentelevien miljoonien elannon tuhoaminen ei tarkoita, että luonnonvarojen ylikulutus noilta mailta loppuisi. Ruoantuotanto ei koskaan itsenäisty luonnosta. Kytkökset vain muuttuvat toisenlaisiksi.

Juuri tästä myös IPCC varoittaa tuoreessa maankäyttöä ja ilmastoa koskevassa raportissaan. Vaikka metsittäminen on tärkeä keino lisätä hiilen sitoutumista ilmakehästä ja voi parhaimmillaan tukea paikallista vesitaloutta, luonnon monimuotoisuutta ja ruoantuotantoa, se voi myös olla tuhoisaa. Puuviljelmät voivat kestämättömien bioenergian muotojen tavoin olla vesivaroja huventavia ja ravinteita kuluttavia monokulttuureja, jotka rapauttavat paikallista ruokaturvaa.

Yhä uudelleen on myös osoitettu, että ympäristöjen suojelu tarvitsee tuekseen yhteisöjä, joilla on intressi suojella niitä. Maatalousympäristöt nekään eivät ole automaattisesti ”luonnolta pois” vaan voivat hyvin hoidettuna ruokkia luonnon monimuotoisuutta niin maan alla kuin sen päällä. Tätä ei ymmärretä, jos maankäyttö nähdään ihmistoiminnan ja muun luonnon nollasummapelinä.

Tällainen näkökulma on kieltämättä ymmärrettävä silloin, kun asiaa tarkastellaan historian syvän ajan näkökulmasta, maapallon elämän muutoksena yhä ihmiskasvoisemmaksi. Nykyisten ongelmien ratkaisuja on kuitenkin haettava nykyisen ”perityn tilanteen” antamista mahdollisuuksista käsin – ajan pyörää ei voida kääntää vuosimiljoonia taaksepäin. Se maailma on mennyttä.

*

Mikäli yhteiskunnat onnistuvat kohtaamaan käsillä olevia ympäristö- ja luonnonvaraongelmia ja muuttumaan niiden vaatimalla tavalla, myös eri elämänalueiden väliset tärkeysjärjestykset muuttuvat. Kun luonnonvaroja täytyy kuluttaa harkitummin, ruoan väheksynnän aikakauden täytyy päättyä. Tuo aikakausi on ollut sisäisesti ristiriitainen: kasvavaa yltäkylläisyyttä mutta yhä suurempaa haaskuuta ja hävikkiä. Tehostuvaa tuotantoa ja haavoittuvaisempia tuottajia.

Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa pelkästään sitä, että tuottajien asemaa parannetaan. Se voi tapahtua hyvin tai huonosti. Jos kannustetaan enemmän kuormittaviin tuotantotapoihin ja niistä palkitaan, ei paljon auta, että lähellä elävä tuottaja saa työstään kunnon elannon. Lähellä tuotettu ei ole mitenkään itsestään kestävää. Nykyinen ”ekoteko”-mantra osuu lopulta omaan nilkkaan, koska tuotantotapoja pitää joka tapauksessa sopeuttaa muuttuvaan maailmaan. Nykyinen suomalainen keskustelu on juuri tässä kohtaa pahasti lukossa.

Maaseudulla ei ole mitään automaattisesti kestävää luontosuhdetta kuten ei kaupungissakaan väistämättä kieroutunutta. Kestävyys vaatii opettelua ja tukea. Joitain asioita täytyy tuottaa vähemmän ja toisia enemmän, jotta ruoantuotannon vaatimaa kuormitusta voidaan pienentää mutta samalla lisätä tuotannon moninaisuutta ja sopeutumiskykyä.

Se vaatii muutosta niin kaupungeissa kuin maaseudulla, sillä tuottajien on mahdotonta muuttaa suuressa mittakaavassa toimintaansa ellei sitä mahdollista kulutusta mullistava kulttuurinen muutos. Toisiaan tukien, ei toisiaan vastaan.

Ville Lähde

5.8.2019

UUTISKIRJE 8/2019

Tervetuloa lukemaan elokuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Metsää Kvikkjokk-Kabla suojelualueella. Kuva Tere Vadén.

MAAILMALTA

Onko metsittäminen paras tapa torjua ilmastonmuutosta?

Science-lehdessä julkaistiin heinäkuun alussa artikkeli, jossa arvioitiin metsänistutuksen globaaleja mahdollisuuksia ilmastonmuutoksen hillintään. Tutkimuksesta uutisoitiin näkyvästi maailmalla ja Suomessa, ja viesti oli innostunut: puiden istuttaminen onkin tehokkain ja halvin keino hillitä ilmastonmuutosta! Lapin Kansassa jopa intouduttiin toteamaan, että “suhteellisen pienellä maailmanlaajuisella metsän pinta-alan lisäämisellä hiilidioksidin määrä pystyttäisiin palauttamaan esiteolliselle tasolle ja pysäyttämään hallitsematon ilmaston lämpeneminen.” Tutkimus oli tärkeä ja uraauurtava, mutta tiedeviestintä osoittautui jälleen vaikeaksi lajiksi, sillä lehtijuttujen perusteella moni lukija sai asiasta virheellisen kuvan.

Tutkimuksessa kehitettiin uusia menetelmiä kartoittaa metsittämisen potentiaalia koko maailmassa ottaen huomioon alueellisia eroja. Menetelmällistä kehitystyötä on kiitetty laajasti. Tutkimus osoittaa, että IPCC:n esittämä tarve uusien metsien alalle, noin miljardi hehtaaria, on ainakin laskennallisesti saavutettavissa. Tämä vastaa noin 11 prosenttia planeetan maapinta-alasta, mutta hyvä uutinen on se, ettei se söisi esimerkiksi nykyistä ruuantuotantoon käytettyä alaa (tutkimuksessa tosin arvioidaan, että laidunmaille voitaisiin istuttaa jonkin verran metsää).

Conversationin artikkelissa kuitenkin huomautetaan, että arvio hiilensidonnan potentiaalista (205 Gt) on monin verroin suurempi kuin IPCC:llä ja muissa tutkimuksissa. Vaikka siis arvioita metsäalan koosta on kiitetty, sen vaikutuksia on kriitikkojen mukaan reilusti yliarvioitu. Lisäksi vaikka arvio olisi kohdallinen, tuo hiilivarasto toteutuisi vasta yli sadan vuoden kuluessa metsien ikääntyessä. Eikä aikaa odotteluun ole.

Ennen kaikkea, koska globaaliksi tavoitteeksi täytyy asettaa negatiiviset päästöt, ei metsittäminen voi edes tällä optimistisella tasolla korvata päästövähennyksiä. Kumpienkin pitää onnistua. Tutkija Stefan Rahmstort muistutti Twitterissä, että tutkimuksen arvioimalla tasolla uudet metsät imisivät hiiltä 2–4 Gt vuodessa, kun nykyinen päästötaso on 11 Gt vuodessa. Siksi on yksinkertaisesti harhaanjohtavaa sanoa, että metsittäminen on “paras tapa” torjua ilmastonmuutosta – ja tutkimusryhmän jäseniä onkin kritisoitu huolimattomasta viestinnästä tässä kohtaa.

National Geographicin jutussa ilmastotutkija Glen Peters viittaa uuteen Naturessa julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaa ilmastotavoitteet. Yhtään ei pitäisi rakentaa lisää, ja olemassa olevaa pitäisi purkaa reippaasti ennen normaalin käyttöiän loppua. Metsittämällä ei tätä kuviota muuteta.

Samassa jutussa tutkimusryhmän seniori Tom Growther muistuttaa itsekin sekä päästöleikkausten että olemassa olevien metsien suojelun tarpeesta. Uudelleenmetsittämisen lisäksi pitäisi tietysti saada metsäkato loppumaan siellä, missä sitä tapahtuu. Lisäksi ilmastonmuutos näyttää myös heikentävän globaalilla tasolla metsittymisen mahdollisuuksia, vaikka joillain alueilla ne voivatkin parantua.

Tutkimus on siis tärkeä, ja se antaa toivoa pitkälle tulevaan, kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus täytyisi saada laskemaan turvallisemmalle tasolle. Se ei kuitenkaan missään nimessä osoita, että päästövähennyksistä voitaisiin livetä metsittämisen nimissä – kuten monet Suomessakin unelmoivat.

 

BIOS

Onnistuuko talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä?

Alue ja ympäristö -lehden kesäkuussa ilmestyneessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” Kuten uutiskirjeemme lukijat tietävät, artikkeliin perustuva essee julkaistiin jo aiemmin keväällä Versus-lehdessä.

Kävimme laajasti läpi kansainvälistä tutkimuskenttää selvittääksemme, miltä ajatus talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen “irtikytkennästä” vaikuttaa tutkimustiedon valossa. Irtikytkennällä tarkoitetaan sitä, että luonnonvarojen kulutus tai jokin ympäristöhaitta kasvaa hitaammin kuin talous (suhteellinen irtikytkentä) tai pysyy vakaana tai laskee talouden kasvaessa (absoluuttinen irtikytkentä). Lopputulema oli, että nykyisten merkittävien ympäristö- ja luonnonvarakriisien vaatimassa aikataulussa riittävän suuri absoluuttinen irtikytkentä näyttää mahdottomalta. Toteamme, että tämän vuoksi irtikytkentä ei ole toimiva käsite ohjaamaan politiikkaa.

Ville Lähde kertoi tutkimuksestamme Suomen Kuvalehden haastattelussa 23.7.:

“Myös suomalaisten elintaso nojaa luonnonvarojen virtauksiin muualta maailmasta. Korkealla pysyvä aineellinen kulutus vauraissa maissa luo myös kestämättömän esimerkin tavoiteltavaksi niille lukemattomille ihmisille, jotka ovat nousseet tai nousevat köyhyydestä.”

Ilolla panimme merkille tämän uuden irtikytkentää käsittelevän tutkimusraportin, jossa on tehty niin ikään laajaa tutkimuskirjallisuuden kartoitustyötä.

Miten maailman nälkä voitetaan?

Samassa Alue ja ympäristö -lehden numerossa ilmestyi Ville Lähteen vertaisarvioitu katsausartikkeli “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?Versus-lehti julkaisi heinäkuussa hänen esseensä “Miten maailman nälkä voitetaan?”, joka tiivistää artikkelin ajatukset. Lähde käy läpi arvioita nälkäisten määrästä ja nälkäkehityksestä sekä niitä kritisoivia näkemyksiä. Hän esittelee ruokaturvaa ja ruokajärjestelmiä koskevaa tutkimusta, joka kyseenalaistaa yksioikoisen näkemyksen nälän torjumisesta tuotantoa lisäämällä. Sen sijaan hän pureutuu nälän, köyhyyden ja turvattomuuden yhteen nivoutuneisiin syihin ja peräänkuuluttaa oikeudenmukaisempaa kansainvälistä kauppaa sekä tuottajien asemaa ja itsemääräämisoikeutta korostavaa ruokapolitiikkaa.

“YK:n vaatimus, että tarvitsemme 50 prosenttia lisää ruokaa vuosisadan puoliväliin mennessä, on tästä syystä ongelmallinen. Se ei nimittäin kuvaa ruoan todellista tarvetta vaan ennakoi ruoan ostovoimaisen kysynnän kasvua. Toisin sanoen se ei vastaa kysymykseen ”miten maailman nälkä voitetaan?” vaan kysymykseen ”kuinka paljon ruoan kysyntä lisääntyisi nykyisen kaltaisen ruokajärjestelmän jatkuessa?” Vaikka tuotannon lisääminen siis onnistuisi, nälkä ei loppuisi maailmasta, jos ruokajärjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan.”

Keskustelua kestävyydestä

Kuten BIOS-työtä seuranneet tietävät, vuoden 2019 YK:n kestävän kehityksen raportin laatimisprosessia varten kirjoittamamme taustadokumentti sai viime vuonna aikaan melkoisen julkisuusmylläkän. Terra-lehti julkaisi heinäkuussa dokumentin vastaanottoa koskevan koosteen, joka sisälsi päätoimittaja Hannu Linkolan pitkän johdannon sekä Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen lisäksi kolme kutsuttua tutkijakommenttia. Hannu Linkola haki johdannossaan koko tapauksesta oppituntia nykyiseen tiedeviestintään:

“Tiedonkulun uusista rakenteista ja logiikoista on tullut huolestuttavine oheisvaikutuksineenkin realiteetti, jonka kanssa ja jonka sisällä tutkijoiden pitää osata elää ja kommunikoida. Tässä suhteessa BIOS:n kaltaiset itsenäiset, aktiivisesti sosiaalista mediaa ja verkkoviestintää hyödyntävät, tutkimuksen ja yhteiskunnan välille joustavasti asemoituvat tutkimusryhmät ovat optimaalisessa asemassa. Niiden näyttämää esimerkkiä on pystyttävä kuitenkin noudattamaan myös vakiintuneiden tieteenala- ja yliopistorakenteiden puitteissa.”

Tekojen ja valintojen merkityksistä BIOS-blogissa

BIOS-blogissa julkaistiin kesäkuun alussa Karoliina Lummaan paljon luettu ja kiitetty essee “Tekojen ja valintojen merkityksistä”. Siinä hän luotaa viimeaikaista keskustelua ihmisten elämäntapa- ja kulutusvalinnoista sekä niihin liittyvästä monensorttisesta moralisoinnista ja väheksynnästä, josta esimerkiksi ilmastolakkoilevat koululaiset ovat saaneet oman osansa. Lummaa kohtaa syytteet “hyvesignaloinnista” pureutumalla siihen, miten yksilöiden ja yhteisöjen elämänvalinnat ovat osa elämän merkityksellisyyden kokemusta, yhteisöjen lujittamista, monisyistä identiteetin rakentamista ja tärkeä osa toimintakyvyn säilyttämistä vaikeassa tilanteessa – eikä niitä siksi voi mielekkäästi tarkastella ja laskeskella erillisinä tekoina jonkinlaisella tehokkuuskalkyylillä.

“Samalla kun ihmiset kyselevät, mitä kukin yksilö, yhteisö ja taho voi tehdä tai on velvollinen tekemään, ihmiset ovat totuttelemassa ajatukseen siitä, että jokaisella teolla on kytköksensä ympäristön tilaan ja resurssien riittävyyteen. Käytännössä todistamme siis sellaisen luontokäsityksen rapautumista, jossa luonto on itseään korjaava loputtomien resurssien tarjoaja. Yhtä lailla neuvottelemme parhaillaan uudenlaisista tavoista olla ihmisiä ja ihmisyhteisöjä ei-inhimillisen luonnon kanssa, ei sen yläpuolella.”

Seminaari ympäristöturvallisuudesta

BIOS järjesti yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa sarjan ympäristöturvallisuuden työpajoja. Päätösseminaari järjestettiin 19.6., ja puheenvuorot ovat katsottavissa verkossa. Työpajasarjan loppuraporttiin voi tutustua BIOS-tutkimusyksikön sivuilla.
Kirjoitus Nielu-taidenäyttelyyn

Kuten viime uutiskirjeessä kerroimme, BIOS osallistui kesällä järjestettyyn Nielu-taidenäyttelyyn Haltian luontokeskuksessa. Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén kävivät esiintymässä paikan päällä, ja Karoliina kirjoitti näyttelyn sivuille esseen “Metsän nielu”.

“Metsän kehojen ja ihmiskehojen ja niiden nielujen ajatteleminen voi johdatella kohti muutosta, jossa metsää ei nähdä enää ihmiskeskeisesti ansainnan alueena tai ihmisen hallitsemien tapahtumien paikkana. Ajallisesti kauaskantoiset prosessit sekä mikroskooppiset, ihmissilmin näkymättömät eliöt tulisivat ehkä huomioiduiksi. Metsä olisi tarkasteltavissa merkeistä ja merkityksistä sekä niiden lukemiseen kykenevistä olioista koostuvina paikkoina, joilla on omat historiansa. Ihmisen kokemus metsästä olisi aistimellisempi, alttiimpi.”

Artikkeli kulttuurisesta jätteentutkimuksesta

Jätteistä tehdään tänä päivänä runsaasti yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta. Karoliina Lummaa esitteli kulttuurista jätteentutkimusta kirjallisuudentutkijoille tutkimusartikkelissaan “Kuinka lukea jätettä: Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”, joka ilmestyi Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen numerossa 2/2019.

BIOS tiedotusvälineissä

Ville Lähteen kirjoitus “Tulevaisuus ei ole vaakakupissa” ilmestyi kesän Maailman kuvalehdessä. Numero ilmestyi parahiksi Maailma kylässä -festivaalille, jonka aikana Lähde oli myös haastateltavana ruokaturvasta Kyläradiossa.

 

LOPUKSI

Kesän aikana olemme lukeneet muun muassa Thomas Pikettyn kirjoitusta ilmastonmuutoksen hillinnän ja eriarvoisuuden vastustamisen kohtalonyhteydestä, Fingon Outi Hakkaraisen koostetta Green New Dealista ja muista uusista yhteiskunnallisista visioista, Helsingin Sanomien hienoa verkkojuttua ruoantuotannosta ja ilmastosta, sekä Steve Keenin kritiikkejä William Nordhausin tekemiä ilmastonmuutoksen hinnan arvioita kohtaan.

19.6.2019

Ympäristöturvallisuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa

Ympäristöturvallisuuden 3 tasoa

BIOS on yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa ollut toteuttamassa Tiina ja Antti Herlinin säätiön rahoittamaan Ympäristöturvallisuuden työpajasarjaa. Hankkeen tavoitteena oli tuoda ympäristötekijät ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen ja kehittää käytäntöjä niiden hallitsemiseksi. Työpajoissa tuotiin yhteen niin virkamiehiä, kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten edustajia kuin tutkijoita keskustelemaan ympäristönmuutoksen ulko- ja turvallisuuspoliittisista vaikutuksista. Tarkoituksena oli keskustelujen kautta kartoittaa Suomen näkökulmasta kriittisimpiä kysymyksiä, tuoda ne tiedoksi työskentelyyn eri politiikan toimijoille sekä kehittää valmiuksia käsitellä niitä osana ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Projektin keskusteluissa todettiin, että ympäristönmuutoksen turvallisuusuhkiin tulee varautua nykyistä laajemmin myös Suomessa. Varsinkin geopoliittisella ja rakenteellisella tasolla ilmeneviä turvallisuusvaikutuksia kuitenkin tunnetaan vielä verrattain huonosti, eikä niihin liittyviä riskejä pystytä riittävästi huomioimaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia- ja skenaariotyössä. Monialaiset vaikutukset edellyttävät toimenpiteitä niin ulkopolitiikan kuin sisäisen turvallisuuden piirissä, mutta strateginen kokonaiskäsitys ympäristöturvallisuudesta on silti tarpeen. Hallinnonalojen välinen verkostoituminen ja tiedonvaihto on siksi avainasemassa.

Työpajojen loppupäätelmät koottiin politiikkapaperiin, jonka BIOS julkaisee ohessa [PDF]. Saman hankkeen puitteissa on myös julkaistu kaksi samaa aihepiiriä käsittelevä tieteellistä artikkelia, jotka ovat avoimesti saatavilla Sustainability-lehdessä täällä ja täällä.

8.6.2019

Tekojen ja valintojen merkityksistä

 

Lehdistössä ja muissa medioissa kerrotaan ja keskustellaan yhä useammin ihmisten kulutusvalinnoista, joiden perustana ovat ilmasto- ja ympäristösyyt. Ruotsalaisen Greta Thunbergin aloittamat, Suomeenkin levinneet koululaisten ilmastolakot ovat saaneet paljon ansaittua huomiota ja rohkaisseet yhä useampia nuoria käsittelemään ilmastoahdistustaan julkisesti. Sosiaaliseen mediaan on syntynyt ryhmiä, joissa ihmiset sitoutuvat matkustamaan maitse ja järjestäytyvät jakamaan tavaraa ostamisen sijaan. Kasvisruokavaliosta keskustellaan ja siihen sitoudutaan yhä yleisemmin. Kuluttamisen ympäristövaikutuksia voi myös hyvittää erilaisilla tavoilla.

Julkiset kannanotot ja keskustelu ilmasto- ja ympäristötietoisista teoista ja valinnoista ovat herättäneet myös vastareaktioita. Koululakoista ja lakkoilevista nuorista kirjoitetuissa lehtijutuissa tai niiden kommenttiosioissa toistellaan, että yhden ihmisen tai yhden pienen valtion kaikkien kansalaistenkin teoilla on planeetan mittakaavassa häviävän pieni vaikutus. Samaa saavat kuulla ihmiset, jotka kertovat vähentävänsä yksityisautoilua, lentämistä tai lihankulutusta sekä ihmiset, jotka alkavat kasvattaa itse osan ruuastaan. Asioita tarkastellaan numeerisesti, laskemalla päästöjä tai erilaisten resurssien kulutusta. Yhden ihmisen, perheen tai yhteisön valinnat eivät tällöin merkitse mitään maapallon suuressa summapelissä.

Toisinaan kestävämmät elämäntavat ja avoin keskustelu niistä on liitetty myös julkiseen identiteetinmuodostukseen tai oman eettisen arvopohjan markkinointiin sosiaalisessa mediassa. Elämäntapojaan muuttavia panetellaan ”hyvesignaloinnista”.

Liian vähän puhutaan siitä, mikä merkitys ja arvo teoilla ja valinnoilla on ihmiselle itselleen, sekä siitä, millainen voimavara arvot ja arvojen mukainen elämä on, yksilölle ja yhteisölle. Eivät kuluttamistaan ilmastosyistä vähentävät ihmiset varmaankaan ajattele, että juuri heidän valintansa jotenkin ratkaisevasti laskevat kasvihuonekaasupäästöjä. Päätöksiin ja toimintaan vaikuttavat aina monet asiat ja ihminen tuskin on tietoinen kaikista motiiveistaan. On hyvä kuitenkin tunnistaa tekoihin ja valintoihin tietoisesti liitetyt merkitykset ja merkityksellisyyden kokemukset: kestävämmät valinnat voivat tuntua tärkeiltä, tulevien sukupolvien tai elonkehän kannalta hyödyllisiltä ja oikeilta ja siten hyviltä. Jaettuina tällaiset merkitykset ja kokemukset myös lujittavat yhteisöä.

Miksi keskustelu kestävistä valinnoista sivuuttaa niihin liitetyt merkitykset ja arvot ja takertuu mittakaavoihin ja moralismiin?

Päästö- ja kulutusmittakaavojen keskeisyys saattaa johtua siitä, että ympäristökeskustelu on tyypillisesti laskennallista. Meillä on taloudellinen puheenparsi, jossa ympäristöteotkin muuttuvat vaihtoarvon mukaan punnittaviksi: valtiot epäröivät ilmastotoimien kansantaloudellisia seurauksia ja vaikutuksia talouskasvuun, ja kansalaiset laskeskelevat mistä ovat valmiita luopumaan ja mitä pitäisi saada tilalle. Laskennallisuuden toinen ulottuvuus tulee tieteistä: meillä on yhä tarkempaa tietoa ilmastonmuutoksen osatekijöistä ja luonnonresurssien kulutuksesta liittyen ihmisen toimintaan. Luvut puhuvat omaa kieltään ja niillä voidaan puolustella monenlaisia kantoja, myös yhden ihmisen kulutuksen mitättömyyttä.

Moralisointia vastaan hyökkäävää, hyvesignaloinnista syyttelevää keskustelua käydään ensisijaisesti sosiaalisessa mediassa. Omasta elämästä ja siten kulutusvalinnoistakin viestitään usein lyhytsanaisissa, kuvapainotteisissa kanavissa toisille samoja arvoja jakaville ihmisille. Kohdeyhteisön ulkopuolelle tällaiset viestit saattavat näyttäytyä itsekeskeisenä oman elämän, arvojen ja valintojen esittämisenä ja sosiaalisen aseman nostamisena. Itselle merkityksellisten asioiden esille tuominen aletaan nähdä toisenlaisten valintojen ja tekojen tuomitsemisena, tarkoitushakuisestikin.

Taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus, laskennallinen ajattelu ja ihmisten väliset vastakkainasettelut ovat ajassamme vallitsevia ilmiöitä ja siksi ymmärrettävästi osa ympäristökeskustelujakin. Vallitsevuutensa vuoksi olemme myös valmiimpia tunnistamaan tällaiset elementit. Ympäristöongelmia ja kestäviä valintoja koskevaa keskustelua ei kuitenkaan tarvitse nähdä pelkkänä hajottavana, erilaisten ryhmien eriytymistä kiihdyttävänä kiistelynä. Pohjimmiltaan käynnissä on ympäristöä, ihmistä ja tulevaisuutta koskeva merkitysten, arvojen, käsitysten, kokemusten ja tulkintojen käymistila.

Vaikka siis näyttäisi siltä, että merkitysten ja arvojen sijaan keskustellaan mittakaavoista ja moralisoinnista, väittelyn taustalla on joukko laajoja, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Ympäristö- tai ilmastonmuutosahdistuksesta väitellessään ihmiset tunnustelevat, millaisia kokemuksia toisilla on ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöongelmista, ja millaisin tavoin näitä kokemuksia tulisi jäsentää ja jakaa. Ilmastolakkoilun yhteydessä pohditaan, mitä merkityksiä yksittäisten ihmisten tai ryhmien muuttuneelle käytökselle tulisi antaa – mitä he oikeastaan tarkoittavat, miksi he kokevat niin kuin kokevat ja tekevät niin kuin tekevät. Keskustelujen ytimessä pysyvät kysymykset siitä, mikä lopulta on ympäristön tila juuri nyt, ja kuinka paljon painetta luonto ihmiseltä kestää.

Samalla kun ihmiset kyselevät, mitä kukin yksilö, yhteisö ja taho voi tehdä tai on velvollinen tekemään, ihmiset ovat totuttelemassa ajatukseen siitä, että jokaisella teolla on kytköksensä ympäristön tilaan ja resurssien riittävyyteen. Käytännössä todistamme siis sellaisen luontokäsityksen rapautumista, jossa luonto on itseään korjaava loputtomien resurssien tarjoaja. Yhtä lailla neuvottelemme parhaillaan uudenlaisista tavoista olla ihmisiä ja ihmisyhteisöjä ei-inhimillisen luonnon kanssa, ei sen yläpuolella.

Tätä kriisiä tai käymistilaa on hankala jäsentää, koska olemme sen keskellä. Ympäristön tila on kuitenkin heikkenemässä nopeasti ja vaadittavat yhteiskunnalliset muutokset ovat valtavia. Ihmiset yrittävät parhaillaan jäsentää luontosuhdettaan uusiksi ja elintapojaan kestävämmiksi – tämä prosessi tulisi tunnistaa ja tunnustaa, ja sitä pitäisi tukea ja vahvistaa.

Kulttuurintutkimus voi osaltaan tarjota välineitä ympäristökeskustelun ja sen taustalla tapahtuvien merkitys- ja arvomurrosten jäsentämiseen. Mediaa on viime aikoina syytelty ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja maailmanlopun maalailusta. Näin luonnontieteilijöiden varoituksia vähätellään samastamalla ne apokalyptisiin ja dystooppisiin hengellisen ja kaunokirjallisen kerronnan muotoihin, joiden avulla nykykirjallisuuskin käsittelee ympäristöongelmia. Lopullisen tuhon kuvaston rinnalla luontoa on totuttu ajattelemaan myös runsaudensarvena ja itsensä alati ihmiselämälle suotuisaksi korjaavana systeeminä. Tähän kertomukseen yhä harvempi kuitenkaan enää uskoo.

Jos tekoja ja valintoja ajattelee merkitysten ja merkityksellisyyden kannalta, voi havaita niiden olevan luonteeltaan pikemminkin vertauskuvallisia kuin kirjaimellisia. On kyse teoista, jotka tarkoittavat itselle omien arvojen mukaista, huolehtivaa jokapäiväistä elämää. Yksittäiset kieltäytymiset, pidättäytymiset, huomionosoitukset, vaivannäöt ja lahjoitukset rakentavat oman käsityksen mukaista kestävämpää elämää ja tekevät arjesta merkityksellisempää ja rikkaampaa. Nämä teot, joista yksikään ei yksittäin tietenkään pelasta maailmaa, ovat merkkejä, jotka halutaan myös nähtävän ja ymmärrettävän juuri tässä tietyssä merkityksessä: ne ovat yksilön ja planeetan elämää kannattelevia tekoja.

Maailman luonnonsäätiön (WWF) vuosittain järjestämän Earth Hour -tapahtuman verkkosivuilla valojen sammuttamisen symbolisuus todetaan suoraan: “Tapahtuman aikana näytetään valomerkki ilmaston puolesta sammuttamalla turhat valot. Tämän symbolisen eleen avulla jokainen voi ilmaista huolensa ympäristön tilasta ja ilmastokriisistä päättäjille. Earth Hour ei siis ole sähkön- tai energiansäästötempaus.” Jos ilmastotekojen vertauskuvallisuutta haluaisi ruotia pidemmälle, voisi huomauttaa, että ne ovat nimenomaan metonyymisiä eli osittaisia tekoja. Retoriikan tutkimuksessa ja runousopissa metonymia on tuttuuteen ja jatkuvuuteen perustuva kielikuva, jossa tyypillisesti osa tarkoittaa kokonaisuutta, esimerkiksi purjeet veneitä. Yksittäinen teko tai valinta edustaa kulttuurisena merkkinä laajempaa toimintaa tai suunnanvalintaa osana ryhmää tai yksilön muilla elämän osa-alueilla. Metonyymiset teot ja valinnat voivat toimia esimerkkeinä ja inspiraationa toisille, mutta ne ovat aina sidoksissa omakohtaisiin arvoihin ja maailmankuvaan.

Ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyen on esitetty, että vastuuta ei saa sälyttää yksilöille. Suhtautumista ilmastonmuutokseen on myös tutkittu maailmankuvallisiin ja asenteellisiin eroihin paneutuen. Keskustelut yksilön vastuusta ja asenteista ympäristöongelmiin liittyen ovat tärkeitä, mutta niiden rinnalla on oltava herkkyyttä tekojen taustalla olevien arvojen ja merkitysten tunnistamiseen. Luopuminen ja pidättäytyminen tai vaihtoehtoiset valinnat eivät ole oman hyveellisyyden korostamista tai epäsuora tapa ilmaista halveksuntaa toisen valinnoista; ne eivät välttämättä ole edes tietyn identiteetin omaksumista ja ilmentämistä. Kyse on vakaumuksesta.

On tunnustettava, että yhä useampi meistä haluaa jo muutosta, ja että yhä useampi muutosta haluavista on nuoria.

Karoliina Lummaa

4.6.2019

UUTISKIRJE 6/2019

Tervetuloa lukemaan kesäkuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kesäkuun alkua Porkkalan saaristossa. Kuva Paavo Järvensivu.

MAAILMALTA

Laaja raportti luonnon monimuotoisuuden tilasta

Viime aikojen merkittävin ympäristöuutinen oli Hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:n julkaisema globaali selvitys maailman luonnon tilasta. Tiedot luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja ekosysteemien rapautumisesta eivät ole valitettavasti uusia, mutta yksiin kansiin koottuna ne antavat hätkähdyttävän kuvan tilanteesta. Luonnonvarojen hyödyntämisen lisääntyessä jatkuvasti jo 75% maapinta-alasta on merkittävästi ihmistoiminnan muokkaamaa, ja 66% merten alasta on kiihtyvästi hyödynnettyä. Lisääntyvien sukupuuttojen ohella seurauksena on ollut lukuisten lajien kantojen pienentymistä ja ekosysteemien korvautumista yksipuolisemmilla – esimerkiksi luonnonmetsien tilalle kasvatetuilla talousmetsillä. Kokonaisuudessaan ruoantuotanto maanviljelyksestä kalastukseen on merkittävin vaikuttava tekijä, ja ilmastonmuutos vaikeuttaa tilannetta entisestään. Sitran Oras Tynkkynen kirjoitti aiheesta tiivistelmän.

IPBES on vuonna 2012 perustettu YK:n alainen riippumaton tieteellinen elin, jonka raportteja luodaan eri maiden edustajien kesken nojaten tuhansiin tieteellisiin tutkimuksiin ja raportteihin. Konsensusmenettelystä huolimatta raportin sävy on kovasanainen, ja siinä peräänkuulutetaan perusteellisia järjestelmätason muutoksia kaikilla yhteiskuntien alueilla. Tämä edellyttää kokonaiskulutuksen ja saasteiden tuotannon vähentämistä, mukaan lukien niin väestönkasvun hillintä kuin henkilökohtaisen kulutuksen vähentäminen, mutta tietysti eri tavoin eri maailman alueilla. Aivan kuin taannoisessa IPCC:n raportissa, raportissa muistutetaan mahdollisuuksista yhdistää luonnonsuojelutavoitteita esimerkiksi koulutuksen, sukupuolten tasa-arvon, eriarvoisuuden vähentämisen ja rauhan tavoitteisiin. Vaikka ihmisten hyvinvointi on muusta luonnosta riippuvaista, tuloksena ei tarvitse olla nollasummapeliä.

Raportissa myös todetaan, että tämän mittakaavan muutos kohtaa varmasti vastarintaa niiltä tahoilta, joiden intresseissä on säilyttää status quo, mutta “vastarinta on mahdollista voittaa laajemman yhteisen hyvän saavuttamiseksi”.

BIOS

Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään.

Julkaisimme BIOS-blogissa 27.5. kirjoituksen, joka käy läpi Mustread-verkkolehden toimittajan ja osakkaan Heikki Pursiaisen artikkelia. Vaikka artikkelin sävy on poikkeuksellisen vihamielinen, se tarjoaa laajemminkin esimerkkejä sellaisista julkisen keskustelun ongelmista, joiden ylittäminen on tarpeen hedelmällisemmän ja moniäänisemmän vuoropuhelun mahdollistamiseksi.

“Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi.”

Eurooppalainen Green New Deal?

BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat 20.5. Politiikasta-lehdessä taannoisista vaatimuksista “eurooppalaisen Green New Dealin” luomiseksi. He käyvät läpi sitä poliittista ja taloudellista maastoa, johon vaatimukset asettuvat, ja vertaavat niitä yhdysvaltalaiseen keskusteluun. Miksi kokonaisvaltainen ja oikeudenmukainen siirtymä on tarpeen? Onnistuuko Eurooppa valitsemaan tällaisen tien?

“GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa. Ensi alkuun eurooppalaisen GND:n läpilyönti voisi ainakin osittain katkaista kansainvälisille ilmastotoimille ominaisen nollasummapelin, jossa jokainen valtio punnitsee toimiaan suhteessa enemmän saastuttavaan maahan löytääkseen perustelut päästötoimien viivyttelylle.”

Mitä on sivistys ekologisen kriisin aikakaudella?

Ville Lähteen kirjoitus sivistyksestä ekologisen kriisin aikakaudella julkaistiin 7.5. Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla. Hän pohtii sitä, millainen olisi laajan yhteiskunnallisen muutoksen edellyttämä “kulttuurinen muutos”. Moraalisten arvostusten ja luontoasenteiden roolista on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta Lähde muistuttaa kulttuurisen murroksen laajemmista edellytyksistä.

“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”

Fingon ruokaturvaryhmän kannanotto kestävästä ruokajärjestelmästä

BIOS osallistui suomalaisten kehitysjärjestöjen katto-organisaation Fingon ruokaturvaryhmän kannanoton “Ruoka ratkaisijana” laatimiseen. Suomen tuleva EU-puheenjohtajuus tarjoaa hyvän mahdollisuuden nostaa kestävää ruokajärjestelmää esille ja keskustella ruokaturvan paikasta EU:n kehityspolitiikassa. Huhtikuussa ilmestyneessä kannanotossa todetaan, että kestävä ja oikeudenmukainen ruokajärjestelmä tarjoaa ainutlaatuisen tavan tuoda yhteen ympäristöllisiä, sosiaalisia ja taloudellisia näkökulmia ilman, että niitä käsitellään erillään. Ilman kokonaisnäkemystä käy usein niin, että yhtä ulottuvuutta edistettäessä muut kärsivät. Kannanotossa peräänkuulutetaan panostamista laajasti ymmärrettyyn ruokaturvaan niin suomalaisessa kuin eurooppalaisessa kehityspolitiikassa. Globaalisti pienviljelijöiden rooli on ohittamattoman tärkeä.

“Ruokaan liittyvässä kehityspolitiikassa tulisi painottaa toimenpiteitä, jotka tukevat pienviljelijöiden järjestäytymistä, kehittävät omavaraistuotantoa, varmistavat ruoan saatavuutta paikallisesti ja kehittävät arvoketjuja oikeudenmukaisemmiksi raaka-aineiden tuottajien kannalta. Tämä edellyttää myös, että pienviljelijöille taataan maan ja muiden ruoantuotannon resurssien hallinta- ja omistusoikeudet.”

Kestävämpää rakennuspolitiikkaa hallitusohjelmaan

Laajan tutkijajoukon politiikkasuositus rakennusten puhtaiden energiaratkaisujen edistämiseksi ilmestyi 8.5. Allekirjoittajissa oli BIOS-tutkijoita. Dokumentti sisältää suuren joukon toimenpide-ehdotuksia, joilla voitaisiin edistää rakennuskannan energiankulutuksen ja ilmastopäästöjen vähentämistä aikataulussa, joka istuu kansainvälisiin ilmastotavoitteisiin.

BIOS-blogissa biotuotetehtaista ja ilmastopolitiikan uskottavuudesta

BIOS julkaisi 16.5. tiukkasanaisen kirjoituksen siitä, miten uudet biotuotetehtaat joutuvat törmäyskurssille Sipilän hallituksen lanseeraamien metsäenergiasuunnitelmien kanssa. Tutkijat ovat jo pitkään kritisoineet nykyisiä suunnitelmia ekologisen kestävyyden ongelmista, mutta uudet hankkeet näyttävät ylittävän myös kapeammin tarkastellun puuntuotannollisen kestävyyden.

“Jos ennusteet puun kasvun kiihtymisestä eivät toteudu, lisääntyneet hakkuutasot voivat ylittää jopa puuntuotannollisen kestävyyden. Riski on olemassa, koska kasvuennuste perustuu vain MELA-malliin, joka ei ota huomioon esimerkiksi ravinnetaseen ja sadannan mahdollisia tulevia muutoksia. Useampien miljardien investointien ja kansantaloudellisten tulonsiirtojen (esimerkiksi nielujen pienenemisestä aiheutuvat kulut) perustaminen yhden pitkäaikaisesti koettelemattoman mallinnuksen (päivitetty MELA) varaan ei ole vastuullista, varsinkaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä aikana.”

BIOS-tutkijat kirjoittivat aiheesta myös tutkija Tuomo Kalliokosken kanssa. Julkinen keskustelu sai vauhtia jo seuraavana päivänä, kun Luonnonvarakeskus ilmoitti laskelmistaan löytyneestä merkittävästä virheestä. Laskelma perustuivat juurikin yllä mainittuun MELA-malliin. Tutkija Sampo Soimakallio avasi Ylen uutisessa 21.5. sitä, millaisia konkreettisia eroja erilaisilla metsänäkemyksillä on.

BIOS kertasi blogissaan 21.5. metsälaskelmien virheiden sarjaa, joka syö suomalaisen ilmastopolitiikan uskottavuutta.

“Sikäli kun ilmastokriisin ja siihen Suomen osalta ratkaisevasti liittyvän metsien käytön voi tulevaisuudessa olettaa olevan entistä tärkeämpiä yhteiskunnan menestymisen kannalta, on syytä avata ja laajentaa tietopohjaa, pikemmin kuin siilouttaa sitä poliittisessa ohjauksessa olevalle sektoritutkimuslaitokselle.”

Vanhaa vai uutta ympäristöturvallisuutta?

BIOS-tutkija Emma Hakala kirjoitti 16.5. widersecurity-sivustolla turvallisuuskeskustelun muutoksesta kohti vahvempaa ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden huomioonottamista. Pitkään ja paljon puhuttu aihe on kuitenkin jäänyt poliittisesti epämääräiseksi, ja konkreettisia toimenpide-ehdotuksia on ollut vähän. Hakala peräänkuuluttaa turvallisuuskeskustelua, joka huomioi ympäristömuutosten aiheuttaminen uhkien lisäksi sen, millä tavoin yhteiskunnat sekä hillitsevät ympäristömuutoksia että pyrkivät sopeutumaan niihin.

“Tästä näkökulmasta ilmastoturvallisuus liittyy olennaisesti oikeudenmukaisuuteen, niin globaalisti kuin yhteiskuntien sisällä. Ilmastonmuutoksen on jo nyt todettu lisäävän taloudellista eriarvoisuutta maiden välillä, kun kehitysmaat kärsivät vaikutuksista länsimaita enemmän. Sama pätee tutkimusten mukaan myös maiden sisällä. Toisaalta mikäli ilmastonmuutoksen vastaisia toimia pidetään epäoikeudenmukaisina tai eriarvoisuutta lisäävinä, voivat myös ne johtaa vastustukseen ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen. Myös turvallisuuden ja vakauden kannalta on siten tärkeää, että oikeudenmukaisuus huomioidaan kaikessa ilmastopolitiikassa.”

BIOS on mukana kesäkuisessa taide- ja ruokatapahtumassa Nielu

Nuuksiossa Haltian luontokeskuksella järjestetään 8.–19.6. monipuolinen taidetapahtuma Nielu (Facebook-sivu), joka yhdistää erilaisia taidemuotoja ja illallisia, jotka pohjaavat kerättyihin ja lähellä tuotettuihin raaka-aineisiin. BIOS-tutkijat ovat osallistuneet Nielun tuottamiseen keskustelemalla taiteilijoiden kanssa heidän teoksistaan koko työprosessin ajan. Lisäksi olemme mukana tapahtumassa paikan päällä: Tere Vadén vetää 10.6. keskustelutilaisuuden “Mitä energian filosofia kertoo modernista teknologiasta?”, ja Karoliina Lummaa keskustelee runoilija ja esitystaiteilija Hanna Stormin 18.6. kanssa ympäristöstä ja runoudesta otsikolla “Miksi kertoa maailmanlopusta nyt?”. Päätöspäivänä 19.6. Karoliina Lummaa ja Ville Lähde johdattavat vieraat keskustelevalle taidekierrokselle.

BIOS tiedotusvälineissä

BIOS-tutkimusyksikkö oli esillä 28.4. ilmestyneessä Helsingin Sanomien artikkelissa, jossa tutkijamme kommentoivat Antero Vartian tuoretta Compensate-hanketta.

“Paavo Järvensivu jatkaa: ‘Tiedetään, että tätä teollista yhteiskuntaa ei voida kompensoida. Se on biofysikaalisesti mahdotonta. Reilusti ylikuluttaville pitäisi tulla fiilis, että ne ei voi tehdä muuta kuin vähentää kulutusta.’”

Suomen Kuvalehdessä 3.5. julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön työtä esittelevä laaja Paavo Järvensivun henkilökuva (maksumuurin takana). Helsingin Sanomissa 4.5. ilmestyneessä artikkelissa Tere Vadén pohtii öljyn lonkeroita nykyisen sivilisaation ytimessä. Moderni unelma ihmiskunnan itsenäistymisestä on ollut öljyn mahdollistama illuusio:

”Samalla on syntynyt illuusio siitä, että olemme voittaneet luonnon tai olemme riippumattomia siitä. Tässä on se ironia, että illuusion on synnyttänyt nimenomaan tietty luonnossa oleva ominaisuus. Siis se, että fossiilista energiaa on ollut niin paljon käytettävissämme.”

Tero Toivanen muistuttaa 4.5. ilmestyneessä Ylen jutussa, että ilmastonmuutoksen edessä ihmiskunta ei ole “samassa veneessä”. Helsingin Sanomien 5.5. ilmestyneessä artikkelissa hän taas pohtii ekologisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksia ja sitä, millaisia uusia työn mahdollisuuksia se voisi luoda.

“Toivasen mukaan muutos ei tapahdu itsestään. Hänen mukaansa julkisen vallan ja eri talouden toimijoiden – oli sitten kysymys yrityksistä, työntekijöistä tai vaikka eturyhmistä – olisi pelattava yhteen. Julkinen valta eli poliitikot ovat niitä, jotka pystyvät tarvittaessa ohjaamaan muiden toimintaa esimerkiksi tukia suuntaamalla.”

Edellisessä uutiskirjeessämme kerroimme BIOS-tutkijoiden Yhdysvaltain matkasta. Matkan peruja on myös 11.5. julkaistu Truthout-sivuston haastattelu, joka käsittelee siirtymää kohti hiilinegatiivisia yhteiskuntia, ilmastotoimien vastustusta ja kokonaisvaltaisen poliittisen vision tarvetta.

Antti Majava pohti Puhetta taiteesta -podcastissa taiteen roolia ilmastonmuutoksen hillinnässä.

BIOS lavalla

Ville Lähde keskusteli Tampereella 24.4. Eija-Riitta Korholan kanssa Veritas-tapahtumassa otsikolla “Miten elää ilmastonmuutoksen värittämässä todellisuudessa?” Seuraavana päivänä hän luennoi Tampereella Masters’ Conference 2019 -tilaisuudessa otsikolla “The Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present”.

BIOS oli näkyvästi mukana Maailman kylässä -tapahtumassa. Emma Hakala keskusteli ympäristöturvallisuudesta. Ville Lähde puhui yksilön toimintamahdollisuukista ja osallistui Ruoka vaarassa -keskustelutilaisuuteen.

LOPUKSI

Suosittelemme WISE-hankkeemme johtajan Janne Hukkisen demokratian mahdollisuuksia pohtivaa kirjoitusta Helsingin Sanomissa, Johanna Vuorelman oivaltavaa Politiikasta-lehden kirjoitusta eduskuntavaaleista ja perussuomalaisten määrittelyvallasta sekä Ylen Jenni Frilanderin syväluotaavaa juttua merten ekosysteemien muutoksista.

27.5.2019

Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa Onko Suomessa edellytyksiä käydä taloudesta analyyttistä ja rakentavaa keskustelua suhteessa yhteiskuntaamme ravisteleviin ympäristökriiseihin?

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien vaarallisimpien seurausten välttäminen vaatii yhteiskunnilta ja talouksilta suuria muutoksia lähivuosina ja -vuosikymmeninä. Oikeansuuntaisten muutosten aikaansaaminen edellyttää, että ymmärrämme riittävästi talouden dynamiikasta ja talouden poliittisista ohjauskeinoista. Minkälaista tietoa tarvitsemme ja miten sitä voidaan tuottaa? Erityisesti on kysyttävä: onko Suomessa edellytyksiä käydä taloudesta analyyttistä ja rakentavaa keskustelua suhteessa yhteiskuntaamme ravisteleviin ympäristökriiseihin?

Yhteiskunnat ympäri maailmaa etsivät kuumeisesti vastauksia eksistentiaalisiin ekologisiin ja sosiaalisiin murroksiin. BIOS-tutkimusyksikkö on viime vuodet saanut käydä antoisaa ja rakentavaa vuoropuhelua useiden eri tieteenalojen ja yliopistojen tutkijoiden kanssa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Samalla olemme olleet aktiivisessa vuorovaikutuksessa erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kuten elinkeinoelämän, politiikan toimijoiden ja erilaisten kansalaistahojen kanssa. BIOS:n työnkuvaan kuuluu kansainvälisen luonnontieteellisen ja monitieteisen tutkimuksen syntetisointi, oma tieteellinen tutkimus ja julkaiseminen sekä tämän tutkimustyön pohjalta syntyvien työkalujen tarjoaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. BIOS on itsenäinen ja riippumaton tutkimusyksikkö, joka käy keskustelua ensisijaisesti viimeisimmän tutkimustiedon pohjalta.

Iloksemme olemme saaneet huomata, että erityisesti viimeisen vuoden aikana mediassa käytävä julkinen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja myös muista ympäristöongelmista on parantunut merkittävästi. Politiikassa, liike-elämässä ja kansalaisten keskuudessa hahmotetaan nykyisin paljon paremmin ympäristöongelmien ja niiden hillitsemisen aiheuttamat vaikutukset myös suomalaisen yhteiskunnan ja talouden tulevaisuudelle. Näin ei ollut vielä joitakin vuosia sitten kun BIOS perustettiin. Samalla myös yliopistot ovat havahtuneet siihen, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden rajoittuneen tieteenalan lähtökohdista käsin. Yliopistot ovat ottaneet askeleita konkreettisempaan ja yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan monitieteiseen tutkimukseen.

Yhdessä kohdassa edistystä ei ole juuri tapahtunut. Taloustieteen yhteisön kanssa on edelleen ollut huomattavan vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua ympäristöongelmien aiheuttamasta yhteiskunnallisen muutoksen tarpeesta. Liian usein vastauksena on ollut ääneen lausuttuna tai muuten ilmaistuna: “taloustieteessä tuo on ratkaistu jo aikaa sitten” tai “noilla ehdoilla emme voi jatkaa keskustelua”. Näkemyksemme mukaan taloustieteellä – muiden yhteiskuntatieteiden ohella – tulisi olla oleellinen rooli kun yhteiskunnat kohtaavat eksistentiaalisen tason kriisejä ja hakevat niihin ratkaisuja. Tämän vuoksi olemme pyrkineet avoimeen ja aloitteelliseen keskusteluun myös taloustieteen edustajien kanssa.

Suomalaisessa taloustieteellisessä yhteisössä on akateemista ja soveltavaa tutkimusta tekeviä tutkijoita, jotka omista lähtökohdistaan ovat lähteneet mukaan avoimeen tieteelliseen vuoropuheluun, jossa lähtökohtaisesti myönnetään ympäristöongelmien laajuus ja vakavuus. Tätä orastavaa yhteistyötä kuitenkin heikentää julkisen keskustelun käytäntö, johon kuuluu taloustieteen (tai pikemminkin rajatun taloustiedekäsityksen) ärhäkäs puolustaminen. Puolustus tukeutuu ajatukseen, jonka mukaan hyvä taloustiede käy keskustelua yhden tietyn (nk. “valtavirtaisen”) kaikille osallistujille yhteisen teoreettisen ja menetelmällisen viitekehyksen sisällä: vain tällainen jaettu tieteellinen “kieli” mahdollistaa tutkijoiden vuoropuhelun. Tämä on muulle yhteiskuntatieteelle vieras lähtökohta ja vaikeuttaa monitieteistä yhteistyötä. Muissa yhteiskuntatieteissä nähdään, että tietyt teoriat ja lähestymistavat auttavat näkemään ilmiöstä, kuten taloudesta, tiettyjä ulottuvuuksia, ja samalla estävät tai jättävät vähemmälle huomiolle muita ulottuvuuksia. Eri teorioita ja menetelmiä hyödyntämällä ilmiöstä saadaan puolestaan parempi kokonaiskuva.

Kaikki taloustieteilijät eivät tee tällaista etukäteisrajausta, etenkään sen voimakkaassa muodossa. Julkisuudessa, erityisesti Twitterissä, rajanvetoa ovat ärhäkkäimmin tehneet muutamat ekonomistit ja heidän ajatteluaan komppaavat muutamat muut toimijat (lue lisää suomalaisen taloustieteellisen episteemisen yhteisön toimintatavoista täältä). Tällaisessa asetelmassa Heikki Pursiaisella, joka on laitaliberaalia talousajattelua edistävän ajatuspaja Liberan entinen toiminnanjohtaja ja nykyään Mustread-verkkomedian osakas ja toimittaja, on merkittävä asema. Kimmokkeen tälle kirjoitukselle tarjosikin Pursiaisen taannoinen teksti, jossa hän käsitteli ilmastonmuutoksen aikakaudella tarvittavan talousajattelun luonnetta. Samalla hän kuvasi BIOS-tutkimusyksikön talousajattelua muun muassa ”kotikutoiseksi”, ”vääräksi” ja ”oudoksi”.

Jäljempänä tässä tekstissä oiomme keskeisimpiä Pursiaisen esittämiä virheellisiä käsityksiä. Jotkut Pursiaisen esittämistä käsityksistä perustuvat valtavirtaiseen taloustieteeseen, jotkut ovat pikemminkin hänen omia näkemyksiään. Yhtä kaikki niitä on tarpeen oikoa, koska ne näyttävät toistuvan julkisessa keskustelussa melko usein. Sen jälkeen nostamme Pursiaisen tekstistä esiin kohtia, jotka kaikesta huolimatta avaavat mahdollisuuksia monitieteiseen vuoropuheluun myös taloustieteellisen yhteisön kanssa. Mutta aloittakaamme ympäristökriisin ja talouden perusteista.

***

Parhaan kansainvälisen luonnontieteellisen tutkimustiedon mukaan (IPCC, IPBES, IRP) yhteiskuntien on täydellisesti remontoitava energian ja materiaalien käyttötavat seuraavien vuosikymmenten aikana, jotta yhteiskuntien perustoimintoja uhkaavat ympäristökatastrofit voidaan välttää. Remontilla on kiire. Ilmastopäästöt tulisi puolittaa seuraavan vuosikymmenen aikana, ja nettopäästöt pitäisi kääntää negatiivisiksi viimeistään vuosisadan puolivälissä, jotta säilyttäisimme kohtuulliset mahdollisuudet rajoittaa ilmastonmuutos 1,5 asteeseen. Nopeisiin toimiin olisi ryhdyttävä myös elämän monimuotoisuutta ylläpitävien järjestelmien turvaamiseksi, mikä tarkoittaa suuria muutoksia esimerkiksi ruoantuotantoon ja maankäyttöön. Samalla luonnonvarojen kulutusta olisi kyettävä tehostamaan mutta myös vähentämään merkittävästi.

BIOS-tutkimusyksikkö on monitieteiseen ympäristötutkimukseen nojaten esittänyt Suomelle ekologisen jälleenrakennuksen idean. Sen historiallinen viitepiste on toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa, jonka aikana rakennettiin yhteiskunnan raunioitunut infrastruktuuri entistä ehommaksi ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiolle. Nykyinfrastruktuuri ei ole fyysisesti raunioina, mutta se perustuu luonnonvarojen ja fossiilisten polttoaineiden massiiviseen liikakäyttöön ja käy siksi käyttökelvottomaksi. Kuten sodan jälkeen, myös nyt jälleenrakennus vaatii julkisvallalta kokoavaa visiota, organisointia ja rahoitusta. Valtio on olemassa juuri tätä varten: sen tehtävänä on ylläpitää ja uudistaa hallitusti yhteiskuntaa koossa pitäviä rakenteita.

Ilmastonmuutoksen hillinnässä tähän asti toteutetuilla tai niiden kaltaisilla yksittäisillä ja vähittäisillä ohjauskeinoilla ei saada aikaan riittävän suuria muutoksia siellä missä päästöt aiheutuvat (1, 2). Edes niissä maissa, joissa ilmastopäästöt on saatu laskuun, se ei ole onnistunut tarpeeksi nopeasti. Taloustieteen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen koskevat pääasiassa hiilelle asetettavaa hintaa. Toisinaan esitetään lisäksi tutkimuspanostuksia tai maltillisia yritys- ja innovaatiotukia. Hiilen hinnoittelu ja eri mekanismit sen toteuttamiseksi ovat epäilemättä tarpeellinen osa ilmastonmuutoksen hillinnän välineistöä. Tarvitaan kuitenkin keinoja kokonaisten sosio-teknisten järjestelmien uudistamiseksi.

Esimerkiksi liikenteen uudistaminen vähäpäästöiseksi on viheliäinen tehtävä juuri järjestelmätasoon liittyvien muutosten takia: ei ole kysymys vain polttoaineen vaihtamisesta tai jatkuvasta polttotekniikan kehittämisestä, jonka ohjaamiseen regulaatiot ja taloudelliset insentiivit ovat hyviä mekanismeja. Sen sijaan koko liikennejärjestelmä ja siihen kytkeytyvät muut järjestelmät on remontoitava. Tällöin monen uuden, toisiinsa kytkeytyvän palasen on loksahdettava kohdalleen yhtäaikaisesti. Yksi taho ei voi ajaa biopolttoaineita, toinen sähköautoja ja kolmas julkista liikennettä ja ilman ajoneuvoa liikkumista. Vaikka nämä kaikki voivat jossakin määrin kehittyä yhtäaikaisesti, päälinjan on oltava selvillä. Painotettavan järjestelmän valinnalla on merkittävät vaikutukset metsien käytölle, sähkön tuotannolle, kaupunkisuunnittelulle ja niin edelleen. Tarvitaan kokoavaa visiota ja organisointia, joka ylittää sektorirajat ja kehittää uusia ratkaisuja.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vuosia eletty historiallisen vähäisten investointien aikaa. Näkyvyys tulevaisuuteen on ollut heikkoa. Tiukentuessaan päästökaupan ja hiiliveron kaltaiset mekanismit kyllä rankaisevat korkeapäästöistä teollisuutta mutta eivät takaa riittäviä ja tarpeeksi nopeasti toteutuvia investointeja vähäpäästöiseen infrastruktuuriin. Nämä tekijät ovat johtaneet maailmalla ehdotuksiin erilaisista vihreän investoinnin ohjelmista ja instituutioista aina kokonaisvaltaisempiin Green New Deal -paketteihin. Ehdotuksia yhdistää ajatus yhteiskuntien muutosta ohjaavasta visiosta ja investointien suunnitelmallisuudesta, joskin eri painotuksin ja syvyyksin. Lisäksi ehdotuksia yhdistää ajatus, että rahaa elintärkeiden muutosten aikaansaamiseksi kyllä on saatavilla. Rahan sijaan muutoksia rajoittavat kestävästi käytettävissä olevat luonnonvarat, osaava työvoima, teknologia – ja tietysti ymmärrys siitä, mikä taloudessa ja politiikassa on tavoiteltavaa ja toivottavaa.

Kansainvälistä monitieteistä ympäristökeskustelua seuraavalle edellä läpikäydyt näkökulmat eivät varmasti ole yllättäviä. Niistä käydään laajaa keskustelua kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa (ks. esim. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 ja merkittävimpien medioiden etusivuilla (ks. medialinkkejä jäljempänä, mutta mainittakoon tässä erikseen myös The Guardianin toimituksen tuore linjaus).

OIKAISUJA PURSIAISEN NÄKEMYKSIIN

Käsittelemme seuraavaksi Pursiaisen kirjoituksen ongelmallisimmat väitteet kohta kohdalta – ensin lainaus Pursiaisen tekstistä, sitten näkemyksemme siihen. Yleisemmällä tasolla sanottakoon aluksi, että Pursiaisen tekstistä on tunnistettavissa tekstin kohteena olevien tahojen vähättely, heidän sanomansa tahallinen väärinymmärrys ja haluttomuus astua itselle mieluisan ja tutun ajatuskehikon ulkopuolelle. Näin voimakkaina nämä piirteet ovat varsin harvinaisia sekä journalismissa että tieteellisessä keskustelussa. Tästäkin huolimatta kirjoituksemme tarkoituksena on oikoa laajemmin esiintyviä väärinymmärryksiä ja sen kautta parantaa jatkossa edellytyksiä käydä monitieteistä vuoropuhelua talouden ja ympäristökriisien monimuotoisista suhteista Suomessa.

Yksityiskohta Heikki Pursiaisen tekstistä Mustread-verkkomediassa 8.5.2019.

“[I]lmastonmuutoksen varjolla pyritään tarjoilemaan epätieteellistä ja sekavaa talousteorisointia. Suosittu väite on esimerkiksi, että ilmastonmuutos vaatii taloudellisen ajattelun perinpohjaista muutosta ja talousjärjestelmän täydellistä uudistamista. […] Vaatimuksissa esiintyvä ”täysin uudenlainen” talousjärjestelmä on yleensä jonkinlaista epämääräisesti maalailtua sosialismia tai varhaiskeskiaikaista paikallistaloutta. […] Ongelma ja sen ratkaisuperiaatteet on siis täysin mahdollista ymmärtää aivan tavanomaisen, vieläpä perustason taloustieteen avulla. Ilmastonmuutoksesta tekeekin erityisen ja vaikeasti ratkaistavan sen mittakaava, ei sen aiheuttama haaste taloudelliselle ajattelulle. Uutta taloudellista ajattelua ei tarvita, vanha kelpaa ihan hyvin.”

Koska konkreettisilla päästövähennyksiin johtavilla muutoksilla on niin kiire, on hyödynnettävä olemassa olevia rakenteita eli käytännössä nykyisiä poliittisia instituutioita ja markkinatalouden mekanismeja. Tästä syystä juuri kukaan ei ole enää 2000-luvulla esittänyt, että ensin tulisi mullistaa koko yhteiskunta- ja talousjärjestys ja vasta sitten voisimme saavuttaa merkittäviä tuloksia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ei BIOS, ei IPCC, ei IPBES, ei degrowth-liike, eivät edes ekomarxilaiset. Ajattelutapojen erot syntyvät siitä, miten poliittisiin instituutioihin ja markkinatalouden mekanismeihin suhtaudutaan ja miten niitä nähdään hyödynnettävän. Ekologisen jälleenrakennuksen perusajatus on, että talous on väline toteuttaa tarvittavat sosiaaliset ja ekologiset muutokset, jotta välttäisimme pahimmat ympäristöongelmat ja turvaisimme hyvän elämän edellytykset kaikille.

On hämmentävä ajatus, että uutta taloudellista ajattelua ei tarvittaisi. Eikö millään tasolla? Valtiot, organisaatiot ja yksilöt ajatelkoot kuten tähänkin mennessä? Jos tarkastellaan vain taloustiedettä, niin tietysti kaikkea voi analysoida vakiintuneen teoreettisen viitekehyksen läpi. Mutta mitä se kertoo ja minkälaisia politiikkasuosituksia sen perusteella voidaan johtaa? Yhteiskunnat eivät voi odotella seuraaviakin vuosikymmeniä, alkaisiko poliittista tahtoa muodostua riittävän laajan ja tiukan päästökaupan toteuttamiseksi ja alkaisiko se tuottaa toivottuja seurauksia. Tai odottaa, että tulevaisuudessa teknologinen kehitys ratkaisee kaikki ilmasto- ja ympäristöongelmat. On löydettävä ohjauskeinoja, joilla taloudet saadaan nopeasti rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja käytäntöjä.

“Ajatuksena tuntuu olevan, että ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien aiheuttamat rajoitteet jotenkin ajavat tavallisen budjettirajoitteen yli, eikä se enää sido.”

Jos ympäristökriiseihin ei löydetä mielekkäitä vastauksia, kaiken taloudellisen ja muun toiminnan materiaalinen pohja romahtaa. Siitä syystä yhteiskuntien on priorisoitava investointeja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Kuten historiasta nähdään, budjettirajoite ei ole koskaan estänyt elintärkeiksi nähtyjä toimenpiteitä – nyky-Suomessa keskustelu hävittäjähankinnoista kumpuaa tästä taustasta. Samankaltaista tavanomaiset käytännöt ohittavaa rahoitusstrategiaa edustaa myös nyky-Euroopan (ja Yhdysvaltojen) määrällinen elvyttäminen, jonka EKP:n johtaja Mario Draghi lanseerasi sanoin “whatever it takes”. Määrällisessä elvytyksessä keskuspankki ostaa markkinoilta arvopapereita, kuten valtion velkakirjoja.

Vaadittu uudenlainen talousajattelu paljastuu kuitenkin joka kerran tarkemmin katsoessa talouskritiikin marginaaleista ennestään tutuksi kotikutoiseksi teorisoinniksi. […] Tieteellisen tutkimuslaitoksen ilmiasusta huolimatta BIOS:in taloudellinen analyysi on puhtainta tee-se-itse -talousteoriaa. Sen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen ovat sekä täysin mielikuvituksellisia että aika kammottavia. […] Budjettirajoite häviää BIOS-väen mielestä, kun sovelletaan ”jälkikeynesiläistä” ajattelua.

Taloustieteen koulukunnista yksi on jälkikeynesiläinen (eri koulukuntiin voi tutustua aluksi esim. tästä tai tästä). Ei sitä tarvitse kirjoittaa lainausmerkkeihin. Vaikka kirjoittaja olisi henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa eri koulukuntien analyysin laadusta, ei muihin koulukuntiin kuin valtavirtaan viittaaminen tee tutkimuksista tai muista kirjoituksista epätieteellisiä.

Taloustieteelle on tyypillistä, että eri koulukunnat kirjoittavat omille koulukunnilleen dedikoiduissa tieteellisissä journaaleissa. Valtavirran taloustiede ei kohtaa tieteellisissä julkaisuissa ns. heterodoksisia taloustieteitä, siis kaikkia niitä muita koulukuntia, jotka eivät sitoudu täysimääräisesti valtavirran taloustieteen periaatteisiin. Näin hukataan mahdollisuus syvään akateemiseen keskusteluun eri teorioiden välillä ja ylitse. Sen sijaan eri koulukuntien välistä keskustelua käydään kiivaasti kansainvälisen median välityksellä. Julkisessa keskustelussa lähtötiedot ovat usein ohuet, ja tilaa hyvin perustelluille puheenvuoroille on vähän.

Budjettirajoitteesta ja sen eri käsityksistä keskustellaan paraikaa maailmalla vilkkaasti, usein jälkikeynesiläistä analyysiä hyödyntävään moderniin rahateoriaan viitaten (Modern Monetary Theory, MMT): esimerkiksi New York Timessa (1, 2, 3), The Economistissa (1, 2), Bloombergissa, Huffington Postissa ja The Guardianissa. Mutta yhtä lailla keskustelua on käyty viime aikoina valtavirtaisen taloustieteen piirissä, kun esimerkiksi entinen IMF:n pääekonomisti Oliver Blanchard on haastanut perinteisen ajattelun budjettirajoitteesta ja julkisen talouden kestävyydestä. Näyttää siltä, että valtavirran makrotaloustieteenkin piirissä ollaan päätymässä hyvin samansuuntaisiin lopputuloksiin, kuin mihin jälkikeynesiläinen näkemys on johtanut jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

“Koska rahaa on ”rajattomasti”, sitä voidaan huoletta käyttää ilmastoinvestointeihin. En lakkaa hämmästelemästä tämän ajatuksen suosiota, koska se on niin ilmeisen järjetön. Rahaa voidaan toki painaa rajattomasti, mutta se ei auta ilmastoinvestointien tekemisessä. Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”

Kukaan ei puhu rahan rajattomuudesta siksi, että rahaa haluttaisiin painettavan rajattomasti, vaan muistuttaakseen, että julkisella vallalla on usein mahdollisuus investoida enemmän ja nopeammin esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseen kuin Pursiaisen peräänkuuluttama ”perustason taloustiede” opettaa. Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankkien määrälliset elvytykset kuluneiden kymmenen vuoden aikana ovat tehneet selviksi, että rahaa kyllä löytyy ja että myös julkisen talouden keskuspankkirahoitus ilman kiihtyvää inflaatiota on mahdollista. Mahdollisia toimenpiteitä rajoittavat osaaminen, teknologia, luonnonvarat, työvoima, ja niin edelleen – ei raha sinänsä. Sellaisessakin maassa kuin Suomi, jolla ei ole omaa valuuttaa eikä keskuspankkia, voidaan tehdä merkittäviä poliittisia valintoja investointihalukkuudesta ja eri investointikohteiden välillä. Myös edullista lainaa on saatavilla laajoihinkin investointiohjelmiin.

“Jokainen tajuaa, että jos BIOSin kellariin asennetaan rahanpainokone, jolla sen työntekijät voivat painaa mielin määrin rahaa, ihmiskunta ei rikastu vähääkään eikä ilmastonmuutoksen torjuntaan ole käytössä yhtään enempää voimavaroja.”

Tietysti. Moderni rahateoria, toisin kuin uusklassinen teoria, lähtee olemassa olevista rahatalouden instituutioista. BIOS ei ole valtio eikä sillä ei ole keskuspankkia, omaa valuuttaa eikä verotusoikeutta. Siksi se, mikä pätee esimerkiksi Yhdysvaltoihin, ei välttämättä päde BIOSiin.

“Läheistä sukua tälle ajattelulle ovat Linnasen haastattelussaan esittämät omituiset väitteet. Hänen mukaansa ”ylikulutus” johtuu siitä, miten ”raha liikkuu”. ”Rahaa syntyy, kun pankit antavat velkaa. Velasta täytyy maksaa korkoa, ja siksi sillä rahoitettavan toiminnan täytyy kasvaa. Syntyy silmukka, joka toistuu”, Linnanen luonnehtii. Ajatus on tuskin ymmärrettävä, mutta selvästi epätosi.”

Läheistä sukua nämä ajatukset eivät ole. Jälkikeynesiläiset ovat analysoineet tätä argumenttia ja todenneet sen epätodeksi.

“Ilmastonmuutos ei myöskään pakota meitä muuttamaan arvojärjestystämme. Voimme edelleen pitää hyvinä ja arvokkaina kaikkia samoja asioita, joita olemme tähän asti tavoitelleet ja pitäneet hyvinä ja arvokkaina.”

Ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen liikakäytön, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja muiden suurten ympäristöongelmien ratkaisu vaatii aineellisen kulutuksen vähentämistä ja todennäköisesti ainakin lähitulevaisuudessa energiankulutuksen vähentämistä. Se tarkoittaa, että inhimillisiä tarpeita täytyy tyydyttää perustavanlaatuisesti erilaisella tavalla. Yhteiskuntien aineenvaihdunta muuttuu. Ihmiset eivät joudu luopumaan tarpeistaan, mutta monista tavoista tyydyttää niitä joudutaan luopumaan, mikä vaatii melkoista arvostusten muutosta kohti elämäntapaa, joka mahtuu elinkelpoisen planeetan rajoihin.

“Erityisesti paikallinen ruoantuotanto nähdään toivottavana. Näin tekee myös BIOS-instituutti sekä toisessa HS:n jutussa että esimerkiksi tässä Politiikasta-lehden artikkelissa. Ajatus on valitettava ja selvästi väärä. Asioiden tuottaminen siellä, missä tuotanto kuluttaa vähiten resursseja on pohjimmiltaan paitsi ekonomista, myös ilmeisellä tavalla ekologista. […] Kenties järkyttävimmän ruoan tuotantoa koskevan näyn tarjoaa taas BIOS-instituutti, jonka tutkijan mukaan merkittävä ratkaisu maailman nälkäongelmaan on ‘paikallinen pientuotanto’. Suurin osa ihmiskuntaa on koko sen historian aikana ollut ‘paikallisia pientuottajia’, eli juuri ja juuri itsensä ruokkimaan pystyviä omavaraistuotannossa eläviä pienviljelijöitä.”

Sekä Helsingin Sanomien vieraskynässä että Politiikasta-lehden artikkelissa käsitellään nälkää ja ruokaturvattomuutta sekä niiden syitä, ei tuotannon ekologisuutta. Kuten BIOS-tutkimusyksikön laajalle yleisölle suunnatussa artikkelissa todetaan, maailman ruokajärjestelmä kohtaa lukuisia ongelmia, joihin on löydettävä yhtaikaisia vastauksia. Miten torjua nälkää ja ruokaturvattomuutta, vähentää tuotannon ympäristövaikutuksia ja sopeutua ympäristömuutoksiin? Tämä on viheliäisen vaikea haaste: maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa, mutta muutoksen suunta voi jättää jonkin ulottuvuuden huomiotta ja aiheuttaa ongelmia ratkaistessaan toisia.

Maailman pientuottajien aseman parantaminen ja paikallisten ruokajärjestelmien tukeminen ovat ensisijaisen tärkeitä. Nälkä ja ruokaturvattomuus eivät nimittäin synny useimmiten ruoan puutteesta vaan kyvyttömyydestä myydä, ostaa, säilyttää, kuljettaa ja valmistaa turvallisesti ruokaa. Siksi nälkää on myös runsauden oloissa ja valtioissa, jotka vievät ruokaa. Pientuottajat kasvattavat valtaosan ruoasta kehittyvissä maissa, mutta he ovat järjestelmällisesti heikommassa asemassa niin taloudellisesti kuin ravitsemuksellisesti. Nälkä ei ole vain tuotantokysymys vaan eriarvoisuus- ja valtakysymys – eli nälkä- ja köyhyysrajalla eläminen ei ole pienviljelijän vääjäämätön osa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö on korostanut ruokaturvaraporteissaan yhä enemmän pientuottajien roolia ja paikallisten ruokajärjestelmien tuen tärkeyttä laajalle ja monipuoliselle inhimilliselle kehitykselle. Tutkimustieto tukee tätä laajasti (1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8). Yksiulotteinen pyrkimys keskittyneeseen suurtuotantoon ja ihmisten “vapauttamiseen paikallisen pientuotannon orjuudesta” (Pursiaisen ilmaisu) ohittaa koko tämän keskustelun.

Siksi etenkin köyhissä oloissa paikallisten pientuottajien aseman vahvistaminen on nälän voittamisen ytimessä. Se ei tarkoita, että kaiken ruoan kaikkialla tulisi olla lähellä ja pienimuotoisesti tuotettua. Ruoantuotannon tavat täytyy sovittaa kulloiseenkin ekologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen ympäristöön – juuri siksi on tärkeää, että ruokajärjestelmän muutos ei esimerkiksi köyhdytä laajoja väestönosia, kiihdytä kaupungistumista ennestään tai yksipuolista ruokavaliota.

Tämä ei liioin tarkoita ruoan maailmankaupan loppumista, mutta sen merkitys muuttuu. Ruoantuotannon olosuhteiden heikentyessä monilla maailman alueilla on hyvin odotettavissa, että tuotantoa täytyy suunnata enemmän oman väestön ruokkimiseen. Köyhemmissä maissa nimittäin lisääntyvä tuontiriippuvuus tekee entistä alttiimmaksi suhdanteiden ja tuotannon heilahtelulle. Suhteellisen omavaraisuuden merkitys kasvaa, mutta se ei tarkoita alueiden eristäytymistä toisistaan. Samansuuntaisia näkemyksiä paikallisen tuotannon merkityksestä ovat Suomessa esittäneet esimerkiksi e2 Tutkimus, Winland-hanke sekä professori Tiina Silvastin tutkimusryhmä.

“BIOS-instituutti julkaisee myös tieteelliseltä näyttäviä raportteja

Pursiaisen viittaama BIOS-tutkimusyksikön taustaraportti myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten perustuu tutkimuskirjallisuuteen ja pitää sisällään lähdeviitteet. Lukija voi siten perehtyä raportin tieteelliseen taustaan ja muodostaa näkemyksensä esitettyjen argumenttien perusteluista.

YHTEISTÄ MAASTOA MONITIETEISELLE YHTEISTYÖLLE YMPÄRISTÖONGELMIEN RATKAISEMISEKSI

Edellisistä virhekäsityksistä huolimatta Heikki Pursiaisen tekstistä voidaan nostaa esiin muutama talouden ja ympäristön välistä suhdetta koskeva kiteymä, joiden käsittelyllä tulisi olla tärkeä asema tulevaisuutta koskevassa monitieteisessä keskustelussa.

“Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”

Lukija ei voi olla varma, mitä tarkoittaa, että “investoinnit ovat oikeaa varallisuutta”, mutta hyväntahtoinen tulkinta on, että Pursiaisen mielestä ilmastoinvestointeja ajatellessa päähuomion tulisi kohdistua ihmistyöhön, luonnonvaroihin, teknologiaan, saavutettaviin päästövähennyksiin, ja niin edelleen. Jos tämä tulkinta on oikea, niin tältä pohjalta on hyvä rakentaa monitieteistä keskustelua. Se palauttaa usein varsin abstraktin talouskeskustelun oikeasti talouden toimintaa nyt ja tulevaisuudessa määrittäviin materiaalisiin tekijöihin. Toisaalta meidän on myös ymmärrettävä, miten raha- ja rahoitusjärjestelmä todellisuudessa ohjaavat ja ottavat käyttöön edellä mainittuja resursseja. Talouden ymmärtämiseksi molempia katsantokantoja tarvitaan.

“Olemme ilmastonmuutoksen vuoksi jonkin verran köyhempiä kuin aiemmin kuvittelimme. Meidän on käytettävä osa taloudellisista voimavaroista muun kulutuksen sijasta päästöjen vähentämiseen. Tämä ei ole taloudellinen menetys, sillä vastineeksi saamme paremman ilmaston. Mutta joudumme tinkimään muusta tämän päämäärän vuoksi.”

Juuri näin. Kun tästä osuudesta varsin varovainen “jonkin verran köyhempiä” muutetaan muotoon “huomattavasti köyhempiä”, on näkemys aivan linjassa kansainvälisen tieteellisen ympäristökeskustelun kanssa. Ekologinen jälleenrakennus suuntaa talouden voimavaroja vähäpäästöisen infrastruktuurin ja käytäntöjen rakentamiseen. Se on joksikin aikaa pois muusta taloudellisesta toiminnasta, mutta turvaa hyvän elämän mahdollisuudet jatkossakin. Elämän ei tarvitse olla köyhempää, mutta sen täytyy nojata vähempään energian ja luonnonvarojen käyttöön.

“Kasvu oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet toteuttaa omia päämääriään lisääntyvät.”

Tätä virkettä aiemmin Pursiainen oli lisäksi todennut, että bruttokansantuote on mittarina puutteellinen. Hyvä: lähtekäämme siitä, että taloudessa tavoitellaan tällaista kasvua bruttokansantuotteen kasvun sijaan. Sitä ei kai kukaan vastusta?

“Perusteluja tälle [talouskasvun lopettaminen] on monia, mutta varmaankin yleisin on se, ettei ns. irtikytkennästä ole näyttöä. Toisin sanoen ei ole suoraa empiiristä näyttöä siitä, että kasvu olisi mahdollista ilman päästöjen (tai muun luonnon tuhoutumisen) samanaikaista lisääntymistä. Mutta tietenkään näyttöä irtikytkennästä ei ole, koska sitä ei koskaan aikaisemmin ole yritetty.”

On aivan totta, että sen perusteella, että talouskasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkennästä ei ole näyttöä, ei voida suoraan sanoa, että niiden irtikytkeminen ei olisi lainkaan mahdollista. Samaa mieltä voi olla myös siitä, että irtikytkentää ei ole kunnolla yritetty, ja nyt sitä pitäisi toden teolla yrittää. Talouden ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkentää koskeva kirjallisuus viittaisi siihen suuntaan, että irtikytkentä on tietyin edellytyksin mahdollista tarvittavien ilmastotoimien aikataulussa. Se vaatisi radikaalien päästövähennysten lisäksi sitä, että toistaiseksi olemattomat hiilen talteenotto- ja varastointiteknologiat skaalattaisiin massiivisesti ja onnistuneesti käyttöön jo seuraavan vuosikymmenen kuluessa (erittäin epävarmaa) ja talouskasvu olisi historiallisesti erittäin maltillista, lähentelisi nollakasvua (varsin mahdollista) (ks. tiivis yhteenveto irtikytkennän haasteesta).

Ilmastopäästöt ovat kuitenkin helpompi osa yhtälöä. Luonnonvarojen ja talouden irtikytkennän osalta kysymys on vielä massiivisempi ja monimutkaisempi, eikä tästä puolesta ole oikein edes alettu keskustella. Globaali luonnonvarojen käyttö kasvaa jatkuvasti, mikä ruokkii ilmastonmuutoksen lisäksi biodiversiteetin katoa ja monia muita suuria ympäristömuutoksia. Irtikytkentä on siis kaikella mittapuulla valtava, erittäin vaikea tehtävä, mikä on pidettävä koko ajan mielessä. Muuten on vaarana, että politiikassa toistellaan vuodesta toiseen irtikytkentään liittyvää lepsua puheenpartta.

Taloustieteen ja potentiaalisten taloudellisten ohjausmekanismien osalta ilmastopäästöt ja luonnonvarat ovat hyvin erilaisia ilmiöitä. Ilmastonmuutoksen mekanismeja voidaan mielekkäästi ajatella globaalin, kaikille yhteisen ilmastoekosysteemin puitteissa hiilidioksidiekvivalentteina. Ilmastonmuutoksen aiheuttajat voidaan yhteismitallistaa ja niille voidaan etsiä yhteinen hinta. Luonnonvarat eivät sen sijaan palaudu yhteiseen nimittäjään vaan sisältävät laadullisesti hyvin erilaisia tekijöitä ja prosesseja. Vaikkapa biodiversiteetille voidaan myös antaa yksi hinta, mutta sen informaatio- ja ohjausarvo jäisi väistämättä hyvin alhaiseksi.

LOPUKSI

Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi.

Laajalle tiedeyhteisölle näyttäisi olevan ilmeistä, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden tieteenalan lähtökohdista käsin. Suurin osa tieteenaloista on ymmärtänyt omat rajoitteensa ilmastonmuutoksen, biodiversiteettikadon ja resurssikriisien edessä, ja niiden edustajat hakeutuvat yhä useammin poikkitieteelliseen vuoropuheluun. Me BIOS-tutkimusyksikössä toivomme, että yhä useammat taloustieteilijät liittyvät vuoropuheluun mukaan. Muuten on vaarana, että taloustiede ajautuu yhteiskunnallisessa päätöksenteossa marginaaliin, ja samalla menetämme osan talouden ymmärryksestä. Ensisijaiseksi nousevat joka tapauksessa tiedot ja työkalut, jotka auttavat yhteiskuntia rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja samanaikaisesti ratkaisemaan aikamme keskeisiä sosiaalisia ongelmia.

21.5.2019

Nielulaskelmien virhesarja syö ilmastopolitiikan uskottavuutta

Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kysyy 6.9. 2018 ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselta YK:n maaraportin ja BIOSin tiedotteen pohjalta, miksi Suomen nettoilmastopäästöt eivät näytä vähenevän.

BIOS-tutkimusyksikkö nosti syyskuussa 2018 esiin Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportin laskelmat, joiden mukaan Suomen nettoilmastopäästöt eivät merkittävistä päästövähennystoimista huolimatta laske lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Tämä johtuu raportin mukaan pääosin siitä, että hakkuutason nosto pienentää metsien hiilinieluja yhtä paljon kuin päästöjä vähennetään muualla yhteiskunnassa.

Sipilän hallituksen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen ja hänen avustajansa vihjailivat syksyn mittaan, että uudet tutkimustulokset tulisivat vaikuttamaan oleellisesti käsitykseen metsien hiilinielun kehityksestä eri hakkuutasoilla. Odotimmekin BIOS:issa kiinnostuneena uusia julkaisuja.

Lokakuun alussa julkaistiin valtakunnan metsien uudet inventointitiedot, joiden mukaan puuston vuosikasvu oli 107 miljoonaa kuutiota, eli 2 miljoonaa kuutiota enemmän kuin mihin YK:n maaraportin luvut pohjasivat. Päivitetyn aineiston mukainen metsien kasvun lisäys tuottaa kuitenkin vain muutaman prosentin lisäyksen hiilinieluihin eikä siten riitä korjaamaan hakkuista aiheutuvaa nielujen pienenemistä.

Luonnonvarakeskuksen (LUKE) pääjohtaja Johanna Buchert vähätteli syksyn aikana useita kertoja julkisuudessa hiilinielujen merkitystä ja puolusti hakkuutason nostoa. Kysyttäessä, mihin Buchert pohjaa näkemyksensä, hän viittasi Luken Metsä 150 -hankkeeseen, jossa on selvitetty mahdollisuutta lisätä metsien kasvua. Hankkeen näkemykset ovat kuitenkin hyvin alustavia, niitä ei ole julkaistu vertaisarvioituna tutkimuksena, eikä kasvun keinotekoisen lisäämisen (esimerkiksi lannoituksen, jalostettujen siementen ja maanmuokkauksen avulla)  ilmastovaikutuksia ole arvioitu.

Marraskuussa hiilinielulaskelmat näyttivät menevän kokonaan uusiksi, kun LUKE:n tutkimusylijohtaja Antti Asikainen esitteli eduskunnan talousvaliokunnalle uusia MELA-mallinnuksen tuottamia lukuja. Asikainen esitti puuston kasvun ja hiilinielujen olevan oleellisesti suuremmat kuin missään viime vuosina tehdyssä arviossa.

Asikaisen luvut pohjasivat MELA-mallin vielä keskeneräiseen päivitykseen. Monilla heräsikin kysymys, miksi Asikaisen luvut poikkesivat niin paljon aiemmista ja miksi hän esitteli lukuja ennen kuin niitä työstävä tiimi oli saanut työnsä valmiiksi.  

Pian talousvaliokunnan kuulemisen jälkeen huomattiin, että laskennassa oli verrattu metsien inventointiaineistoista vääriä pinta-aloja, mikä johti hakkuumahdollisuuksien yliarviointiin. Suomi kuitenkin lähetti epäselvyyksiä sisältäneen vertailutasoehdotuksensa EU-komission tarkistettavaksi joulukuussa.

Tammikuussa 2019 metsätaloustieteilijät nostivat esiin, että MELA-laskelmaan valittu korkotaso oli tarkoitushakuinen, mikä johtaa paineeseen hakata metsät keskenkasvuisina. Korkotason valinnalla on huomattava vaikutus siihen kuinka Suomi voi hyödyntää jatkossa taloudellisesti hiilinielujaan ja se vaikuttaa siten oleellisesti hiilinielujen kehitykseen ja metsätalouden kannattavuuteen.

Helmikuussa 2019 Suomen ilmastopaneeli julkaisi vertailun kuuden eri mallin eri hakkuutasoilla tuottamista hiilinielutasoista. Mallien tuottamissa tuloksissa oli huomattavaa hajontaa.  Vain yhden mallin, MELA:n, todettiin tukevan hallituksen hakkuutavoitteita.

MELA-mallin tarkastelussa on myös todettu sen huomioivan puutteellisesti muun muassa maaperän ravinnerajoitteiden sekä ilmastonmuutoksen (mahdolliset seuraukset esimerkiksi sadannalle) vaikutukset puiden kasvuun. Puutteet johtavat kasvun ja siten hakkuumahdollisuuksien yliarvioimiseen.

Toukokuun puolivälissä ulkopuolisen tutkijayhteisön tarkistuksessa huomattiiin, että hiilinielulaskennassa on huomattavia, jopa 50% virheitä päätehakkuiden pinta-aloissa.

Tässä yhteydessä LUKE onkin ilmoittanut tekevänsä hiilinielujen vertailutasolaskelmat uusiksi ja julkaisevansa uudet luvut kesäkuussa. Uusien arvioiden mukaan EU voi vaatia Suomea alentamaan hakkuutasoehdotustaan 10-18 miljoonaa kuutiota.

Jo huhtikuussa EU-komission arviointiryhmä totesi, että LUKE:n laskelmiin perustuvat arviot Suomen metsien käytön vaikutuksista hiilinielujen kehitykseen eivät ole uskottavia.

Edellisestä ilmastosopimuksen maaraportin julkaisusta on kulunut nyt puolitoista vuotta, ja BIOS-tutkimusyksikön maaraporttia koskevan tekstin julkaisusta ja niiden synnyttämästä keskustelusta Eduskunnassa kahdeksan kuukautta. Tänä aikana ei ole saatu minkäänlaista selvyyttä hiilinielulukuihin.

Ei voi kuin ihmetellä, miten maamme tulevaisuuden kannalta aivan keskeiset hiilinielulaskennat voivat olla näin sekaisin? Miten laskelmien uskottavuus saadaan palautettua?

Luotettavaa tutkimustietoa tarvitaan käyttöön nopeasti. LUKE on kertonut avaavansa MELA-mallin tiedeyhteisön tarkasteltavaksi neljän vuoden kuluessa. Odottavan aika uhkaa käydä pitkäksi.

Sektoritutkimuslaitoksena LUKE:n ensisijainen tehtävänä on palvella Maa- ja metsätalousministeriön poliittisen päätöksenteon tietotarpeita. Strategiassaan Luke kertoo päätehtävikseen tukea biotaloutta ja tuottaa uutta biopohjaista liiketoimintaa.

EU-valtioiden välisen nielukaupan samoin kuin markkinaehtoisen päästö/nielukaupan on tarkoitus nostaa ilmastohaittoja tuottavan energian ja raaka-aineen käytön kustannuksia. Määrättävien kannusteiden ja sanktioiden on luonnollisesti oltava sellaiset, että ne johtavat haluttuun lopputulokseen. Virheet nielulaskelmissa ja mahdolliset virheellisin tiedoin tehdyt investointipäätökset voivat tuottaa miljardilaskun.

Koska metsäteollisuuden sivuvirrat eivät riitä kattamaan kuin pienen osan kaavaillusta puun käytön lisäämisestä, tulisi suurin osa energia- ja ilmastostrategian mukaisesta puun käytön kasvusta kohdistumaan hiinieluja pienentävään metsien käyttöön. Riski hakkuutasoa nostavien energia-, ilmasto- ja biotalouslinjausten karahtamisesta kiville on todellinen.

MELA-mallin käyttöön liittyneiden virheiden, tunnettujen puutteiden ja mahdollisten vääristymälähteiden valossa on huolestuttavaa, että merkittävät strategiset päätökset perustuvat vain MELA-mallin antamiin lukuihin. Ylipäätään on kyseenalaista, voiko julkinen tietopohjainen politiikka perustua malliin, jonka rakenne ei ole tiedeyhteisölle avoimesti tarkasteltavissa.

Sikäli kun ilmastokriisin ja siihen Suomen osalta ratkaisevasti liittyvän metsien käytön voi tulevaisuudessa olettaa olevan entistä tärkeämpiä yhteiskunnan menestymisen kannalta, on syytä avata ja laajentaa tietopohjaa, pikemmin kuin siilouttaa sitä poliittisessa ohjauksessa olevalle sektoritutkimuslaitokselle.

Ilmastopaneelin kuuden eri mallin vertailu kertoo, että nojaaminen yhteen malliin, ja yhden mallin tietyn version tietyllä ajanhetkellä antamiin tuloksiin sisältää helposti vääränlaista uskoa täsmällisyyteen.

Hakkuutasojen ja hiilinielujen kehitykseen vaikuttaa suuri joukko tekijöitä. Malleilla laadittuja lukuarvioita on syytä pitää nimenomaan arvioina ja ymmärtää, että esimerkiksi hakkuutason nostaminen yhden mallin tietynlaisilla parametreillä tehdyn ajon sallimalle korkeimmalla tasolle voi hyvinkin ylittää tosiasiallisen kestävyyden rajat – kuten jokin toinen malli ehkä ennustaakin. Näin ohuella nuoralla käveleminen ei mitenkään voi olla yhteiskunnan ja kansantalouden riskienhallinnan kannalta järkevää.

16.5.2019

Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergian lisäkäytöstä

Tutkijoiden mukaan Sipilän hallituksen tavoite nostaa metsien hakkuuta 66 miljoonasta kuutiosta 80 miljoonaan kuutioon vaaransi ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet. Puuntuotannollisesti kestävä hakkuiden yläraja, jossa ei huomioida ilmastoa tai monimuotoisuuden kapenemista, on Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan vuosille 2015–2024 84,2 miljoonaa m3.

Vuoden 2017 hakkuutaso oli 72 miljoonaa kuutiota, ja hakkuiden ennakoidaan lähestyvän tänä vuonna 80 miljoonaa kuutiota. Hakkuut ylittävät siis jo nyt ekologisesti kestävänä pidetyn tason. Pelkästään Kemiin suunnitellun uuden biotuotetehtaan myötä puun tarve uhkaa ylittää myös puuntuotannollisen kestävyyden.

Pohdittaessa puun käytön linjauksia olisi huomioitava ainakin seuraavat tekijät:

1. Yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta puun käytön on noudatettava ajojärjestystä, joka priorisoi korkeimman taloudellisen ja ekologisen hyödyn. Bioenergia jää ajojärjestyksessä viimeiseksi.

2. Puun käytön ylimitoittaminen johtaa puuraaka-aineen saatavuusongelmiin. Metsä- ja energiasektoreiden jatkuvuuden hallinnalle on keskeistä, että metsäresurssin käyttö mitoitetaan ekologisesti ja taloudellisesti kestävälle tasolle.

3. Metsäteollisuus ja metsätalous hyödyntävät raaka-aineen yhä tarkemmin. Siten energiapitoisten sivuvirtojen määrä ei ole lisääntymässä, vaan pikemminkin vähenemässä. Tämä vaikuttaa keskeisesti mahdollisuuteen lisätä puubioenergian käyttöä yhteiskunnan muihin tarpeisiin.

4. Yli 800 tutkijaa on kritisoinut julkisessa kirjeessä kovin sanoin EU:n bioenergiapolitiikkaa. Suomen nykyisen, epäkestävää puun käyttöä tukevan linjan jatkaminen EU:n puheenjohtajamaana tulisi todennäköisesti aiheuttamaan voimakkaita reaktioita ja voisi vahingoittaa vakavasti metsäsektorin kansainvälistä julkisuuskuvaa.

TAUSTAA

Korkean jalostusasteen biotuotteita tehdään enimmäkseen juuri puun energiapitoisista jakeista. Samaa puuainesta ei samana vuonna voi käyttää rakentamiseen, selluksi ja lämmöntuotantoon. Jos puusta halutaan enemmän lisäarvoa sellun ja muiden biotuotteiden valmistuksessa, on bioenergian lisäämisestä luovuttava.

Kasvavan puun kaataminen energiakäyttöön voi tuottaa jopa kaksi kertaa puulla korvattavan fossiilienergiayksikön aiheuttamia päästöjä suuremman nieluhäviön. Energian tuottamista tällaisesta puusta ei siten voi pitää keinona torjua ilmastonmuutosta.

Sipilän hallitus perusteli puun energiakäytön lisäämistä sillä, että metsäsektorilta olisi löydettävissä huomattavia sivuvirtoja, joita ei voitaisi hyödyntää muuhun kuin energiaksi. Biotuotetehdas eroaa sellutehtaasta kuitenkin juuri siinä, että se pystyy hyödyntämään puuraaka-aineen monipuolisesti erilaisiin tuotteisiin. Jos muuhun kuin energiaksi kelpaamattomia sivuvirtoja syntyy, ne kuluvat metsäteollisuuden oman energian tarpeen tyydyttämiseen.

Bioenergiavirtoja kaavaillaan saatavan myös purkamalla hakkuurästejä. Kyseessä on kuitenkin vain kertaluontoinen lisäys, jolla ei voida kattaa bioenergiainvestointien pitkän aikavälin tarpeita. Ensiharvennusten lykkääminen siihen, että puu saavuttaa ainespuun mitat voi olla metsänomistajalle ja teollisuudelle järkevää. Lisääntyvä jatkuvapeitteinen metsänhoito, joka palvelee ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteita, vähentää oleellisesti energiapuun saatavuutta.

Myöskään puun tuonti ei ole ratkaisu ongelmaan. Ilmaston kannalta on samantekevää, kaadetaanko kasvava ja vielä vuosikymmeniä hiiltä ilmakehästä imevä puu bioenergialaitosten käyttöön Suomessa tai jossain muussa Pohjois-Euroopan maassa. Muuhun kuin energiaksi kelpaamattomia sivuvirtoja ei todennäköisesti olekaan saatavilla järkevien kuljetusetäisyyksien päässä.

Sipilän hallituksen Energia- ja ilmastostrategiassa oli riskejä useammalla tasolla. Jo nykyinen hakkuutaso on luonnon monimuotoisuuden kannalta liian korkea. Metsien käytön ilmastovaikutuksia kuvaaviin malleihin liittyy useita epävarmuuksia, eikä luottaminen vain yhteen, MELA-malliin, ole riskitöntä. Taloudellisesti hiilinielujen huomattava pieneneminen asettaa uhan, että joudumme vähentämään päästöjä rajummin muilta sektoreilta ja/tai ostamaan korvaavia nieluja.

Jos ennusteet puun kasvun kiihtymisestä eivät toteudu, lisääntyneet hakkuutasot voivat ylittää jopa puuntuotannollisen kestävyyden. Riski on olemassa, koska kasvuennuste perustuu vain MELA-malliin, joka ei ota huomioon esimerkiksi ravinnetaseen ja sadannan mahdollisia tulevia muutoksia. Useampien miljardien investointien ja kansantaloudellisten tulonsiirtojen (esimerkiksi nielujen pienenemisestä aiheutuvat kulut) perustaminen yhden pitkäaikaisesti koettelemattoman mallinnuksen (päivitetty MELA) varaan ei ole vastuullista, varsinkaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä aikana.

Alkavalla hallituskaudella energia- ja ilmastolinjausten painopiste on syytä siirtää puun poltosta energian ja muiden resurssien kulutuksen minimointiin, älykkäiden energiaverkkojen kehittämiseen, liikenteen ja lämmöntuotannon sähköistämiseen sekä tuulivoiman, energiavarastojen ja lämpöpumppujen nopeaan lisäämiseen.