10.10.2018

Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?

Vielä Pariisin ilmastosopimusta laadittaessa ilmastopolitiikassa oli päädytty siihen, että maapallon keskilämpötilan nousu 2℃ teollisen ajan alun jälkeen olisi ilmastonmuutoksen “turvaraja”. Tiedettiin, että jo siihen mennessä tapahtuisi merkittäviä ympäristömuutoksia, mutta niiden kanssa voitaisiin vielä elää. Kunnianhimoisempi tavoite pyrkiä kohti 1,5℃ nousua oli lähinnä myönnytys uhanalaisille pienille tai köyhille saari- ja rannikkovaltioille. IPCC sai silti mandaatin tutkia, miten siihen päästäisiin ja miten se eroaisi 2℃ nousun maailmasta. Kuitenkin 2℃ tavoitteen turvallisuus on jo aiemmin kyseenalaistettu, ja ilmastotutkija Kevin Anderson on kutsunut sitä eroksi vaarallisen ja erittäin vaarallisen ilmastonmuutoksen välillä. Maanantaina 8.10. julkaistu raportti Climate Warming of 1.5℃ vie keskustelun kertarysäyksellä tähän suuntaan. Raportti tarjoaa yhtaikaa karua kertomaa ja toivon kajoa. IPCC:n mukaan tutkimus osoittaa, että 2℃ ei ole enää mielekäs tavoite. Raportti kiskoo ilmastopolitiikkaa kohti tiukempaa ja vaikeampaa 1,5℃ maailmaa. Nykyiset Pariisin sitoumukset kuitenkin vievät kohti tuplasti suurempaa eli noin 3℃ lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä – ja lämpeneminen jatkuisi edelleen hamaan tulevaisuuteen. IPCC:n raportti osoittaa, että poikkeustilasta on tullut normaali. Mikäli maailma halutaan pitää siedettävänä niin ihmisyhteiskunnille kuin luvuttomille ekologisille yhteisöille, on puhuttava yhteiskuntien kaikkia sektoreita yhdistävästä mullistuksesta – ei enää erillisestä ilmastopolitiikasta.

Uuden ilmastoraportin johtopäätökset eivät tule yllätyksenä kenellekään, joka on seurannut tarkemmin viime vuosien ilmastotutkimusta. Lukemattomissa tutkimuksissa on varoitettu paitsi nykyisten ilmastotoimien riittämättömyydestä myös siitä, että maailma kohtaa vaarallisia muutoksia jo 1,5℃ nousun myötä, puhumattakaan korkeammasta. Yllätyksenä tuli kuitenkin se, että varovaisuudestaan tunnettu IPCC päätyi vetämään näin tiukkaa linjaa.

Vielä 2.8. julkaistussa MustRead-lehden haastattelussa Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas ennakoi IPCC:n raportin kertovan, että 1,5℃ tavoite on “käytännössä menetetty” ja että 3℃ nousu olisi “realismia”. Tällaiset puheet menivät nyt romukoppaan. Kävikin niin, että aiemmin liian tiukkoina pidetyt tieteelliset näkemykset muuttuivat realismiksi. Kolmen asteen nousun maailma, samoin kuin kahden, on siedettävälle elämälle kohtuuttoman epärealistinen.

Washington Postin artikkelissa IPCC:n varapuheenjohtaja Jim Skea totesi raportin kertoneen, “mitä maailman täytyy tehdä”, mutta vastuu on nyt päätösten tekijöillä. Tiede on sanansa sanonut. Tai kuten suomalainen Greenpeacen ilmasto- ja energiavastaava Kaisa Kosonen ilmaisi asian BBC:n artikkelissa, tiedeyhteisö sanoi numeroin ja kaavioin: “Toimikaa nyt, idiootit!”

Puolen asteen suuri ero

Tähän mennessä maapallon keskimääräinen pintalämpötila on noussut teollisen ajan alusta (1850–1900) 0,8–1,2℃, ja nykytrendeillä 1,5℃ nousu saavutettaisiin 2030–2052. (4) (Tässä tekstissä olevat sivunumerot viittaavat IPCC:n raportin päätöksentekijöille laadittuun yhteenvetoon.) On tärkeää muistaa, että esimerkiksi arktisilla alueilla keskimääräinen lämpeneminen on huomattavasti suurempaa, 2–3-kertaista. Samoin äärilämpötilat nousevat huomattavasti enemmän (8–9). Pariisin sopimuksen osapuolten ilmoittamat vapaaehtoiset kansalliset sitoumukset sen sijaan veisivät maailman kohti 3℃ lämpenemistä vuosisadan loppuun mennessä – eikä niitä edes tällä hetkellä noudateta (24). Alla oleva Climate Action Trackerin kuvaaja osoittaa, miten suuri ero nykyisillä trendeillä, Pariisin sitoumuksilla ja 2℃ tai 1,5℃ tavoitteilla on. Ne ovat eri maailmoista, hyvin kouriintuntuvasti.

Raportti toteaa useaan otteeseen, että maailma kokee vaarallisia ympäristömuutoksia jo 1,5℃ lämpenemisen myötä, mutta 2℃ on huomattavasti vaarallisempi (8–9). Pidemmällä aikavälillä Grönlannin ja Antrarktiksen jäätiköiden sulaminen etenee myös 1,5℃ maailmassa, mutta nopeammissa muutoksissa erot ovat kouriintuntuvia. Puolen asteen ero vaikuttaa esimerkiksi siihen, menetetäänkö maailman koralliekosysteemit kokonaan vai voidaanko vielä osa niistä pelastaa. Erot valtamerten happamoitumisessa ja happikadosta johtuvien “kuolleiden vyöhykkeiden” syntymisessä ovat myös huomattavia, ja tällä on suuri merkitys merten ekosysteemien selviämiselle. Kaiken kaikkiaan ekosysteemien olosuhteiden muutos ajaa väistämättä biodiversiteetin katoa, mutta jälleen puolella asteella on suuri merkitys muutosten laajuudelle. (9–11)

Ihmiskunnalle puolen asteen ero on niin ikään kuolettavan tärkeä. Haavoittuvuus ympäristömuutosten edessä lisääntyy väistämättä, mutta vuosisadan puoliväliin mennessä 2℃ nousujanalla muutoksille altistuvia ihmisiä olisi satoja miljoonia enemmän. (11) New York Timesin haastattelussa yksi raportin kirjoittajista, Aromar Revi (Indian Institute for Human Settlements) toteaa, että jo 2℃ nousun myötä valtiorajat muuttuisivat muuttoliikkeiden myötä merkityksettömiksi osassa maailmaa, sillä sellaisten väkimäärien kontrollointi pakkokeinoin ei onnistuisi.

Ruoantuotanto kärsii myös 1,5℃ maailmassa. niin sadot kuin satokasvien ravinteikkuus. Samoin kalakannat kärsivät. Mutta tässäkin puolella asteella olisi merkitystä. Samaten ilmastotekijöistä johtuvasta veden niukkuudesta kärsivien ihmisten määrä voisi jäädä jopa puoleen 1,5℃ nousulla. (11–12)

Mitä 1,5℃ tavoite vaatii?

Viime vuoden joulukuussa ilmestyneessä blogiartikkelissamme “Sadan vuoden urakka – miten ilmaston kanssa eletään” esittelimme kansainvälisen tutkijaryhmän laatiman tiekartan edellyttämän “hiilen lain”. Sen mukaan nettopäästöt (kasvihuonepäästöt miinus hiilinielut) tulisi puolittaa joka vuosikymmen, kunnes päästäisiin nettonollapäästöihin vuonna 2050. IPCC:n uusi raportti on nyt käytännössä vakiinnuttanut tämän tiedeyhteisön kannaksi. Kunnianhimoiset päästöleikkaukset on saatava käyntiin pian: 2010–2030 päästövähennysten täytyy olla 45% (15) – eli kunnianhimoisempia, koska niistä ollaan myöhässä. Ja nettonollapäästöihin täytyy päästä 2045–2055 skenaariosta riippuen (18–19). Kuten ilmastopaneelin johtaja Markku Ollikainen totesi Helsingin Sanomissa: “koko maailman pitäisi olla hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä.”

Mikä tärkeintä, nykyisessä raportissa kehotetaan tiukasti välttämään niin sanottua “overshoot” -tilannetta, jossa lämpeneminen päästettäisiin ensin yli 1,5℃ ja pyrittäisiin myöhemmin saamaan alemmaksi päästöleikkauksilla ja hiilen talteenotolla. Tämä on merkittävä muutos, sillä aiemmin “overshoot” ja laaja hiilen talteenotto oli huomattavasti suuremmassa roolissa ilmastoskenaarioissa. Nyt raportti varoittaa, että tällainen “ylilyönti” lisäisi ilmastoriskejä merkittävästi. (8) Lisäksi lämpenemisen peruminen “overshoot” -tilanteen jälkeen olisi epävarmaa, koska monimutkainen ilmastojärjestelmä ei toimi yksinkertaisesti soutamalla ja huopaamalla (23), puhumattakaan siitä, että jotkut ekologiset muutokset ylilyönnin aikana olisivat peruuttamattomia (8).

Kaikki raportin neljä skenaariota kohti 1,5℃ maailmaa onkin laadittu joko ilman overshootia tai pitämällä se rajoitettuna. Skenaariot pitävät sisällään tutun viestin. Mitä myöhemmin kunnianhimoisiin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä 1) vakavampia ovat haitallisten takaisinkytkentämekanismien käynnistymisen riskit, 2) sitä enemmän tulevaisuudessa jouduttaisiin nojaamaan vielä kokeiluasteella oleviin tai spekulatiivisiin teknologisiin hiilen talteenoton menetelmiin ja 3) sitä suuremmin myös “luonnolliset hiilinielut” kuten uudelleenmetsitys voivat joutua kilpailemaan muun maankäytön ja vedenkulutuksen kanssa.

IPCC varoittaakin, että skenaarioihin leivotut suuremmat hiilen talteenoton määrät kohtaisivat vakavia rajoitteita, ja että niissä ylitettäisiin olemassa olevan tutkimuskirjallisuuden arvioimien potentiaalien mittakaava. (23) Ja “overshoot” vain pahentaisi tätä ongelmaa. Tämä on merkittävä muutos IPCC:n kielenkäytössä, sillä aiemmin etenkin tekniset hiilen talteenoton menetelmät oli leivottu sisään skenaarioihin hyvin optimistisesti, mikä herätti paljon kritiikkiä. Nyt sanotaan ääneen, ettei niihin voida turvautua luotettavasti suuressa mittakaavassa. Myös raportin suomalaisessa tiedotustilaisuudessa VTT:n Laura Sokka varoitti tuudittautumasta negatiivisten päästöjen luomaan turvallisuudentunteeseen.

Toinen suuri muutos on, että metsittämiselle, kestävälle maataloudelle ja muille “luonnollisille ilmastoratkaisuille” on annettu aiempaa selvästi suurempi painoarvo. Mittakaavansa vuoksi metsät ovat avainasemassa. (Metsien roolia korostaa myös tuore tutkijoiden vetoomus.)

Kuten joulukuisessa blogiartikkelissamme totesimme, on jo pitkään ollut selvää, että monenlaisia hiilen talteenoton (CDR) menetelmiä tarvitaan tulevaisuudessa – etenkin koska ilmastotyö ei lopu vuoteen 2100. Mutta päästöleikkausten aloittamisen ajankohta ja leikkausten mittaluokka määrittävät sen, onko mahdollista keskittyä sellaisiin keinoihin, joista on saatavissa muitakin tärkeitä hyötyjä esimerkiksi ruokaturvan ja vesihuollon kannalta. Vai toimitaanko niin myöhään, että joudutaan lyömään vetoa sellaisten epävarmojen teknologioiden puolesta, jotka todennäköisemmin päätyvät törmäyskurssille etenkin YK:n kestävän kehityksen päämäärien (SDG) kanssa? Käytännössä siis päästövähennyksistä päätettäessä ratkaistaan myös se, otetaanko köyhyyden, nälän, väestönkasvun ja monien muiden ongelmien torjunta tosissaan.

Vaikka raportin kolme ensimmäistä skenaariota on laadittu tähtäimessä nettonollapäästöt vuoden 2050 tietämillä ja “no or limited overshoot”, niissä on valtava ero mitä tulee yhteiskunnallisen muutoksen nopeuteen, hiilen talteenoton menetelmiin ja ennen kaikkea skenaarioiden inhimillisiin seuraamuksiin.

Lähde: IPCC 2018, Global Warming of 1,5℃, Summary for Policymakers, 19.

Skenaario 1 perustuu energian kulutuksen vähentämiseen samalla, kun hyvinvointia pyritään lisäämään etenkin globaalissa Etelässä. Siinä käytössä ei ole lainkaan teknologisia hiilen talteenoton menetelmiä. Skenaariossa 2 niihin nojataan jonkin verran päästöleikkauksien tahdin keventämiseksi, mutta tavoitteena on silti monipuolinen hyvinvointi. Kummatkin näistä skenaarioista siis pyrkivät löytämään yhteyttä YK:n kestävän kehityksen päämääriin (SDG), ja raportin mukaan skenaariossa 1 on parhaat mahdollisuudet löytää synergiaa monipuolisen kestävän kehityksen ja ilmastotoimien välillä. (26)

Tämä on iso asia. Aiemmin puhe energiankulutuksen vähentämisestä, puhumattakaan sen yhteydestä köyhyyden ja nälän torjuntaan, terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja moniin muihin SDG-tavoitteisiin, on leimattu helposti haihatteluksi. Nyt tämä näkemys on tiedeyhteisön laajan tuen oikeuttama.

Sen sijaan “keskitien” skenaario 3 ja nykykehitystä eniten muistuttava ”high overshoot” skenaario 4, joissa päästövähennykset aloitetaan huomattavasti hitaammin ja teknologiset hiilen talteenoton keinot ovat suuressa roolissa, käytännössä hylkäisivät monia näistä päämääristä. Niissä jouduttaisiin ottamaan esimerkiksi käyttöön niin suuria maa-alueita hiilen sidontaan, että ne joutuisivat synergioiden sijaan törmäyskurssille muiden kehityspäämäärien kanssa (26).

Kaikkiaan IPCC:n uusi raportti esittää, että 1,5℃ tavoitteen saavuttaminen ilman merkittävää ja pitkäkestoista overshoot-tilannetta vaatisi mittakaavaltaan ennennäkemättömiä yhteiskunnallisia muutoksia (21). Kuten aina, IPCC on käytännön toimien ja etenkin poliittisten suositusten suhteen hyvin varovainen kielenkäytössään, mutta esimerkiksi köyhien ja haavoittuvaisten ihmisten suojaaminen, varallisuutta uudelleen jakavat toimet ja sosiaalinen tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus nousevat tekstissä esiin säännönmukaisesti.

On siis selvää, että nykyiset tavoitteet ja toimet ovat riittämättömiä, eikä niiden kiristämistä voida jäädä odottelemaan. Tässä valossa on hyvin huolestuttavaa, että ministeri Kimmo Tiilikainen sanoi heti raportin julkaisun jälkeisessä haastattelussa, että hallituksen nykyistä linjaa ei ennen vaaleja lähdetä tiukentamaan.

Kannat eivät tästä enää höllenny vaan tiukentuvat

Nykyinen raportti otti huomioon uusinta tutkimusta, joka osoitti aiemmat näkemykset ilmastonmuutoksen hillinnästä riittämättömiksi. Tämä prosessi ei pysähdy. Jatkossa IPCC ottaa vuorenvarmasti huomioon niitä tutkimuksia, jotka se vielä tällä kertaa jätti varovaisesti raportin ulkopuolelle, mistä sitä on ehditty kritisoidakin.

Huomiota on herättänyt etenkin hiilibudjetin määrittely. Hiilibudjetti on se määrä kasvihuonepäästöjä, joita ilmakehään voidaan vielä päästää tavoitteeseen (nyt siis 1,5℃) nähden. (Hiilibudjetista ja sen ongelmista lisää aiemmassa kirjoituksessamme.) Se on löyhempi kuin aiemmassa IPCC:n raportissa, kuten Washington Postin artikkelissa todettiin. Raportissa todetaankin, että budjetin määrittelyyn liittyy epävarmuuksia (16). Naturen raporttia käsittelevä artikkeli päättyykin tutkijan varoitukseen, että liian löyhä budjetti voi lähettää väärän signaalin.

Samoin erilaisia haitallisia takaisinkytkentämekanismeja (feedback) on huomioitu raportissa vielä vähän, ja niiden huomioon ottaminen vain lisäisi toimien kiireellisyyttä ja suuruusluokkaa. Useat tutkijat varoittavat Guardianin artikkelissa “keikahduspisteistä” (tipping point), jotka voivat kiihdyttää lämpenemistä ennakoitua nopeammin. Näistä varoitettiin elokuisessa tutkimusartikkelista, joka lanseerasi “pannuhuone-maapallon” metaforan. Toiset keikahduspisteet taas voivat aiheuttaa laajoja ympäristönmuutoksia arvioitua nopeammin. Jälkimmäisistä merkittävin lienee jäätiköiden hajoaminen, joka voisi johtaa jopa kahden metrin merenpinnan nousuun tällä vuosisadalla. Yllä mainitussa Naturen artikkelissa brittiläinen Antarktiksen tutkija Robert Larter kutsui niitä “nukkuviksi jättiläisiksi”, joita ei pitäisi töniä hereille.

IPCC:n linja ei nyt julkaistusta höllenny vaan tiukkenee, ja tätä olisi viisasta ennakoida. Virallisesti Suomi on 2℃ linjalla mutta käytännössä pikemmin toimii kohti 3℃ maailmaa. Sen sijaan, että “hivutellaan pikkuhiljaa” kohti 1,5℃ tavoitetta tai että EU päivittää tavoitteitaan vasta vuonna 2020, suunnitelmia olisi muutettava paljon nopeammin. Nykyiset päätökset ja investoinnit joutuvat elämään tiukkenevan ilmastopolitiikan maailmassa. Yhtäältä on riskinä, että tehdään päätöksiä, joiden peruminen pakon edessä tulee kalliiksi ja hukkaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Toisaalta, ja ennen kaikkea, väärät päätökset lukitsevat “polkuriippuvuuksia” – niillä on hitausvoimaa, kun esimerkiksi infrastruktuurin elinkaarta mitataan vuosikymmenissä. Nykyisten investointien inertiasta varoittivat Guardianin artikkelissa myös YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen entinen pääsihteeri Christiana Figueres sekä tunnettu ruotsalainen ympäristötutkija Johan Rockström.

Suomen bioenergiastrategia ja tietoinen lobbaaminen EU-tasolla on esimerkki tällaisesta kestämättömästä ratkaisusta, joka luo huonoja polkuriippuvuuksia silloin kun pitäisi kääntää suuntaa. Ilmastopaneelin johtaja Markku Ollikainen totesi Helsingin Sanomissa ykskantaan, että puusta tehdyt biopolttoaineet ovat neljä kertaa kuormittavampia kuin fossiiliset ja että nykyisiä päätöksiä pitäisi perua.

Kohtalon vuosikymmen, kohtalokkaat vuosisadat

Mikäli lämpeneminen halutaan tosissaan rajoittaa 1,5℃, on valmistauduttava yhteiskuntien perusteelliseen muutokseen, joka ulottuu syvemmälle kuin teknisten ratkaisujen asteittaiseen viilaamiseen. Näin on myös piskuisessa Suomessa. Kuten BIOS-tutkimusyksikön Tero Toivanen totesi Ylen artikkelissa: “Usein sanotaan, ettei Suomi voi pienenä maana tätä ratkaista. Mutta ilmastopolitiikassa on niin, että Suomen kaltaisten hyvinvoivien maiden pitää näyttää johtajuutta, sillä muuten voidaan sanoa hellurei globaalille ilmastopolitiikalle.”

Ilmastonmuutoksen hillinnästä on tultava muutakin kuin ilmastopolitiikkaa. Manchesterin yliopiston professori Kevin Anderson muistuttaa kirjoituksessaan, että maailman ylikuluttavien vähemmistö on edelleen vastuussa suurimmasta osasta päästöjä. Jos saastuttavimman 10% päästöt saataisiin laskettua edes nykyiselle eurooppalaiselle keskitasolle, voitaisiin nopeasti ja (inhimillisesti katsoen) kivuttomasti päästä eroon kolmanneksesta globaaleja päästöjä. Anderson esittää sodanjälkeisen Marshall-suunnitelmaan verrattavissa olevaa jälleenrakennusohjelmaa. BIOS-tutkimusyksikkö on hakenut vertauskuvaa suomalaisesta jälleenrakennuksesta sotien jälkeen. Kuten aiemmassa blogiartikkelissamme olemme esittäneet, tämä vaatii myös laajempaa näkökulmaa luonnonvarojen kestämättömään kulutukseen.

Mutta urakka ei lopu siihen. IPCC:n raportin tiivistelmä muistuttaa tästä heti kättelyssä: jo tähän asti kertyneet päästöt vaikuttavat vuosisatojen ja -tuhansien ajan esimerkiksi merten pinnan nousuun (4–5, 9). 1,5℃ on välietappi, mutta välttämätön sellainen. Haitallisten takaisinkytkentämekanismien estäminen ja etenkin merten happamoitumisen vähentäminen vaativat toimia hamaan tulevaisuuteen. Kuten ilmastokeskustelun pioneeri James Hansen totesi Guardianin artikkelissa, 1,5 asteen tavoitteen saavuttaminen tekisi kuitenkin tästä urakasta mahdollisen tuleville sukupolville.

9.10.2018

Kaksi pääsykoekysymystä ilmastovaaliehdokkaille

IPCC:n tuore raportti painottaa, että inhimilliset elinolosuhteet turvataksemme ilmastonmuutos on pysäytettävä pikemminkin 1,5 asteeseen kuin 2 asteeseen. Yhteiskuntien on tehtävä nyt päätökset, joiden myötä ne pääsevät eroon fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja laskevat ilmastopäästönsä 15–25 vuodessa hiilinielujen tasolle.

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen Pariisin sopimuksen mukaiseen alle kahteen asteeseen – mieluummin reilusti alle – vaatii Suomelta yhteiskunnan kaikkia aloja koskevia toimia. Julkisessa ja poliittisessa keskustelussa on käännettävä huomio retorisista ilmastokannoista kohti konkreettisia ratkaisuja ja väistämättä hankalia poliittisia päätöksiä. Vallankäyttäjä ei voi lausua yhtäällä kaunopuheita ilmastokunnianhimosta ja noudattaa toisaalla politiikkaa, joka vesittää Pariisin sopimuksen tavoitteet.

Sekä Valtioneuvoston teettämät vaikutusarviot että Tilastokeskuksen kokoama ilmastopolitiikan seurantaraportti YK:lle vahvistavat, että Suomen nykyiset ilmastotoimet eivät johda ilmastopäästöjen vähenemiseen vuoteen 2030 mennessä. Uudet valtakunnan metsien inventointitiedot (VMI) eivät muuta tätä kokonaiskuvaa.

Eduskuntavaalit pidetään keväällä 2019. Vaaleista tulee ilmastovaalit. Jotta kansalaiset voivat arvioida tulevien päättäjien kykyä ratkaista tulevaisuuden kohtalonkysymystä, on valtaan pyrkiviltä puolueilta ja poliitikoilta vaadittava ensisijassa rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Tässä tehtävässä medialla on suuri vastuu.

Helsingin Sanomat reagoi IPCC:n tuoreeseen raporttiin kysymällä eduskuntapuolueilta, mitä Suomen pitäisi tehdä taistelussa ilmaston­muutosta vastaan. Vastaukset osoittavat, että puolueet lähtevät vaaleihin ohjelmilla, joiden ilmastovaikutukset poikkeavat toisistaan rajusti.

Haluamme selkiyttää puolueiden ja ehdokkaiden näkemyseroja sekä tukea tulevia vaalikeskusteluja kahdella pääsykoekysymyksellä ja niihin liittyvillä jatkokysymyksillä. Vastaukset kertovat seuraavan kaavion mukaisesti, minkälaiseen maailmaan vastaajat ovat Suomea viemässä.

I PÄÄSYKOEKYSYMYS. Päästövähennystavoitteet: tavoitteleeko Suomi kaikkia mahdollisia toimia alle kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi vai hyväksyykö se vähintään kolmen asteen lämpenemisen?

IPCC:n raportti vahvistaa, että jo 1,5 asteen lämpeneminen on todella vaarallinen: yhteiskuntien toimintaedellytykset muuttuvat merkittävästi ja laajat sopeuttamistoimet ovat välttämättömiä. Valtioiden nykyisillä sitoumuksilla maailma on kuitenkin lämpenemässä vähintään kolme astetta, mikä tarkoittaa globaaleja olosuhteita, joissa järjestäytyneiden yhteiskuntien toiminnasta tulee äärimmäisen hankalaa.

Ilmastovaaleissa valtaan pyrkiviltä on kysyttävä, ovatko he valmiita toimimaan siten, että Suomi tekee omalta osaltaan kaikkensa lämpötilan nousun pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen vai ovatko he tyytyväisiä Suomen nykyisiin sitoumuksiin, jotka yhdessä muiden maiden sitoumusten kanssa johtavat vähintään kolmen asteen globaaliin nousuun.

Mikäli poliitikko on tyytyväinen nykyisiin sitoumuksiin, on seuraavaksi kysyttävä, mitä yli kolmen asteen lämpeneminen hänen mielestään tarkoittaa suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudelle.

Kun planeettamme lämpenee keskimäärin kolme astetta, Suomessa lämpötila nousee yli kaksinkertaisesti, 6-8 astetta. Mitään tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvaa ei ole olemassa siitä, millainen yli kuusi astetta lämpimämpi Suomi olisi kolme astetta lämpimämmällä maapallolla. Selvää kuitenkin on, että globaalisti sadat miljoonat ihmiset kärsivät nälkää ja ovat pakotettuja etsimään paremman elämän edellytyksiä muualta. Miljoonakaupunkeja on veden alla ja ympärivuotiset sään ääri-ilmiöt paitsi vaativat lukemattomia ihmishenkiä myös tuhoavat pysyvästi elinkeinojen mahdollisuuksia. Suuria alueita maapallosta on muuttunut ihmisasutukselle, maanviljelykselle tai tuotantoeläimille kelpaamatttomiksi, ja merkittäviä alueita lyhyidenkin oleskelujen kannalta sietämättömiksi.

Miten tällaisessa maailmassa vastataan kansalaisten perustarpeisiin? Millaiset mahdollisuudet on suomalaisella elinkeinoelämällä? Millaiset edellytykset on järjestäytyneen demokratian, kansalaisoikeuksien ja tasa-arvon ylläpitämiselle?

Kysymysten tavoite on ilmeinen. Kääntämällä katse nykyisten sitoumusten tuottamaan katastrofaaliseen tulevaisuuteen, voidaan ilmastokeskustelua kehystää tiukemmin siihen, mitkä ovat aikamme politiikan panokset ja mitä on tehtävä, jotta lämpeneminen pysäytetään alle kahteen asteeseen. Näin kansalaiset pääsevät arvioimaan, millaisia päättäjiä äänestävät ratkomaan lähivuosien viheliäisiä ongelmia.

II PÄÄSYKOEKYSYMYS. Talouden rakenteen uudistaminen: uudistaako Suomi taloutensa materiaalisen perustan vai ei?

Jotta ilmastopäästöt ja hiilinielut saadaan alle kahden asteen kehityksen vaatimassa aikataulussa tasapainoon, Suomen talous on uudistettava perusteitaan myöten. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä on päästävä eroon, mutta se on tehtävä siten, että ilmastopäästöt nettotasolla todella laskevat ja luonnon monimuotoisuus säilyy.

Keskitymme vain yhteen ratkaisevaan ja keskustelua herättäneeseen sektoriin eli metsään, koska hallituksen metsiä koskevat nykysuunnitelmat ajavat kaikki muut talouden sektorit päästövähennystavoitteiden vuoksi erittäin ahtaalle. Sipilän hallitus on perustanut ilmasto- ja energiapolitiikkansa olemassa olevien rakenteiden varaan sen sijaan, että olisi lähtenyt hakemaan Suomen taloudelle uusia suuntia. Suunnitelmien mukaan lämpölaitoksissa poltetaan kivihiilen sijaan puupellettejä ja muuta Suomesta ja muualta maailmasta peräisin olevaa biomassaa. Ajoneuvojen tankkeihin sekoitetaan bensan sekaan puupohjaisia biopolttoaineita.

Nämä muutokset suomalaisen teollisuuden on helppo toteuttaa. Ei tarvitse miettiä uusia ansaintalogiikoita tai toimintatapoja sen kummemmin tuotannossa kuin kulutuksessakaan. Ei tarvitse uudistaa ajoneuvokantaa. Voidaan keskittyä rakentamaan polttolaitoksia ja sellutehtaita kuten ennenkin. Sen sijaan esimerkiksi kaupunkirakenteen ja liikennejärjestelmän uudistaminen siten, että omia autoja ei tarvita ja sähköistetty julkinen liikenne saa energiansa vähäpäästöisistä lähteistä, vaatisi monia suuria uudistuksia.

Vanhoihin rakenteisiin nojaavan suunnitelmansa toteuttamiseksi hallitus on kaavaillut vuosittaisten hakkuumäärien lisäämistä. Ilmastopolitiikan näkökulmasta tämä on keskeinen ongelma, koska metsien hiilinielut vähenevät verrattuna tilanteeseen, jossa hakkuita ei tehdä. Suunnitellut lisähakkuut johtavat siihen, että hiilinielut vähenevät jopa enemmän kuin ilmastopäästöt, jolloin nettopäästöt kasvavat.

Jos ehdokas tavoittelee politiikallaan alle kahden asteen lämpenemistä, hänen on sitouduttava muuhun kuin hakkuiden lisäämiseen johtavaan politiikkaan. Tai vähintäänkin hänen on todettava, että jos metsähakkuita lisätään, on muun suomalaisen tuotannon ja kulutuksen päästöjä vähennettävä erittäin rajusti (esimerkiksi vähentämällä alle puoleen kaikki kulutus kuten liikennekilometrit, liha-ateriat, asumisneliöt, korkearesoluutiosten videoiden suoratoisto ja niin edelleen) jo vuoteen 2030 mennessä.

Pääsykoekysymysten jälkeen päästään varsinaiselle työmaalle: on kysyttävä, millaisin ohjaus-, rahoitus- ja rajoituskeinoin nopeat päästövähennykset voidaan toteuttaa. Tarvitaan konkreettisia näkemyksiä siitä, millaisin talouspoliittisin työkaluin jälleenrakennetaan vähähiilisiksi vain parissa vuosikymmenessä suomalaisen asumisen, liikenteen, energiajärjestelmän ja ruoantuotannon infrastruktuurit ja käytännöt.

Jos joku haluaa väittää, ettei Suomen pienenä maana kannata tehdä mitään, tarkoittaa tämä myös 6–8 asteen lämpötilannousun hyväksymistä. Jos Suomi ei tee voitavaansa, ei sillä ole mahdollisuuksia edellyttää toimintaa muiltakaan.

2.10.2018

UUTISKIRJE 10/2018

Tervetuloa lukemaan syksyn toista BIOS-uutiskirjettä!

Syksyn toinen kirje seuraa nopeasti ensimmäisen perään, sillä viime aikoina on tapahtunut paljon.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kainuulaista metsämaisemaa puukaasuautosta käsin. Kuva Paavo Järvensivu.

 

MAAILMALTA

EU:N UUSIUTUVAN ENERGIAN DIREKTIIVI UHKAA MAAILMAN METSIÄ

Guardian-lehti uutisoi syyskuun 12. päivä tuoreesta Nature Climate Changen kommenttikirjoituksesta, jossa kritisoidaan kovasti Euroopan unionin uusiutuvan energian direktiiviä. Näin jälleen uusi ääni liittyi kritiikkien kuoroon, jota käsittelimme muun muassa taannoisessa katsauksessamme.

Kirjoittajat muistuttavat etenkin tammikuisesta liki 800 tutkijan avoimesta kirjeestä Euroopan parlamentille. Kirjoittajien mukaan uusi direktiivi paitsi luo energiapuun kysyntää Euroopassa myös rohkaisee hakkuiden lisäämiseen kaikkialla maailmassa. Näin se muodostaa vakavan uhan maailman metsien hiilinielulle.

Mikäli Eurooppa tuottaisi puulla 40% suunnitelmissa olevasta uusiutuvan energian tuotannon lisäyksestä, pelkästään se vaatisi uutta puuraaka-ainetta saman verran kuin koko Euroopan hakkuut tuottavat tällä hetkellä. Jo nyt Eurooppa kuluttaa energiantuotannossa muualta maailmasta tuotua puuta, muun muassa runsaasti Yhdysvalloissa ja Kanadassa tuotettuja pellettejä. Nykykehitys vain lisäisi tätä ympäristövaikutusten ulkoistamista ja todellisten päästöjen huomiotta jättämistä, jonka Kioton sopimuksesta periytyvät ongelmalliset laskentatavat mahdollistavat. Laskentasääntöjen porsaanreiän vuoksi päästöt voivat laskennallisesti vähentyä, vaikka ne fysikaalisesti lisääntyvätkin.

Kirjoittajat muistuttavat, että fossiilisten korvaaminen puulla tuottaa vuoteen 2050 mennessä 2–3-kertaisen määrän hiilipäästöjä suhteessa tuotettuun energiaan. Ja nykytilanteessa aika on olennaista:

Lisää hiiltä ilmakehään vuosikymmenien ajan tarkoittaa lisää vahinkoja vuosikymmenien ajan, ja lisää peruuttamattomia vahinkoja johtuen ikiroudan, jäätiköiden ja jäälauttojen sulamisesta, ja lisää lämmön ja happamuuden kertymistä maailman valtameriin.

YLI 200 TUTKIJAA PERÄÄ KASVUN SIJAAN HYVINVOINTIA JA VAKAUTTA

Reilusti yli 200 tutkijaa, joukossa seitsemän suomalaista, kehottaa avoimessa kirjeessään (suomenkielinen versio) Euroopan unionia varautumaan nykymuotoisen talouskasvun jälkeiseen aikaan. Post-Growth 2018 -konferenssin alla julkaistu kirje esittää eurooppalaiseksi tavoitteeksi BKT-kasvun sijaan reilumpaa varallisuuden jakoa. Allekirjoittajat esittävät perustettavaksi erityiskomissiota, joka valmistautuisi kasvun jälkeiseen aikaan, BKT:lle vaihtoehtoisten mittarien sisällyttämistä EU:n ja jäsenvaltioiden makroekonomisiin tarkasteluihin, kasvu- ja vakaussopimuksen (SGP) korvaamista vakaus- ja hyvinvointisopimuksella sekä taloudellisen transition ministeriön perustamista kaikkiin jäsenmaihin.

 

BIOS

BIOS ”POLIITTISENA NYRKKINÄ”

Syyskuun alussa julkaisemamme katsaus Suomen ilmastopolitiikan tilasta on herättänyt näkyvää keskustelua Eduskunnan lehtereillä asti, ja julkista keskustelua energiapolitiikan linjauksista on muutenkin käyty taas kovasti viime kuukausina. Nyt odotellaan etenkin uusia valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) lukuja. Yksityiskohdat tarkentuvat vielä, mutta tiedeyhteisön kritiikeissä esittämä päälinja on selvä.

Keskustelu ei kuitenkaan pitäydy tieteellisen tutkimuksen tuloksissa ja niiden tulkinnassa ja saa välillä kummallisia sävyjä. Maaseudun Tulevaisuudessa 17.9. julkaistussa kolumnissaan toimittaja Jarmo Palokallio äityi syyttämään BIOS-tutkimusyksikköä “Jyväskylän yliopiston biologian laitoksen poliittiseksi nyrkiksi”. Jyväskylän yliopistolla ei ole biologian laitosta vaan Bio- ja ympäristötieteiden laitos. Yhdelläkään BIOS-tutkimusyksikön jäsenellä ei ole tutkimus- tai työsidosta Jyväskylän yliopistoon, eikä yliopistolla ole myöskään edustusta WISE-hankkeessa, johon BIOS osallistuu.

Kolumnissaan Palokallio mustamaalailee myös Koneen Säätiön toimintaa.  Koneen Säätiön tiedejohtaja kumosi nämä väitteet 24.9. julkaistussa kirjoituksessaan, ja BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava kommentoi sekä outoja Jyväskylä-väitteitä että varsinaista asiaa, tieteellisten tulosten raportointia, 28.9. julkaistussa kirjoituksessaan.

Mukavana yksityiskohtana mainittakoon, että myös Jyväskylän yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Mikko Mönkkönen kommentoi hänkin asiaa Twitterissä: BIOS-tutkimusyksikköä ei johdeta Jyväskylästä, mutta “ottaisimme mielellämme kunnian siitä.”

“EKOLOGISEN JÄLLEENRAKENNUKSEN TALOUSPOLITIIKKA” PUHUTTTAA

Viime uutiskirjeessä kerroimme BIOS-tutkimusyksikön tekemästä taustadokumentista, joka on osa YK:n kestävän kehityksen raportin 2019 laadintaprosessia. Dokumentin saama yllättävän laaja julkisuus jatkuu. Science Alert julkaisi dokumenttia käsittelevän artikkelin 10.9., samoin Independent 12.9., ja Ruotsissa dokumentin uutisoivat AktuelltFokus ja Proletären.

Myös BIOS-tutkijat ovat päässeet selvittämään kantaamme. Deutsche Welle haastatteli Paavo Järvensivua 14.9. ilmestynyttä artikkelia varten. BIOS pääsi kirjaimellisesti ääneen, kun Paavo Järvensivu ja Tere Vadén esiintyivät chicagolaisen This is Hell! -radio-ohjelman haastattelussa ja Paavo niin ikään chicagolaisen WBEZ 91.5 -kanavan haastattelussa.

RADIOSSA JA VIDEOLLA

Kotimaassakin BIOS on ollut esillä sekä äänenä että kuvana. Ville Lähdettä haastateltiin 8.9. Radio Suomi Tampereessa puutarhanhoidosta ja luontokäsityksistä, ja Yle Puheella hän keskusteli 18.9. Juuso Pekkisen ohjelmassa Ulla Lehmijoen kanssa väestönkasvusta ja ilmastonmuutoksesta. Ville Lähde oli myös haastateltavana asiantuntijana Sitran Leadership for Sustainable Change -verkkokurssin videolla, jolla hän käsittelee irtikytkennän ongelmaa ja kiertotalouden haasteita. BIOS tuotti myös ensimmäisen oman luentovideonsa ”Millä tolalla maailma on?”, jolla Ville Lähde käy läpi suurimpia tämän maailmanajan haasteita ja niiden syitä.

LEHTIARTIKKELEITA

Tere Vadénin ajattelua käsiteltiin Ylioppilaslehden 6.9. ilmestyneessä artikkelissa “Tulevaisuus on tuhottu”. Ville Lähdettä taas haastateltiin Helsingin Sanomien artikkeliin, joka käsitteli YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n tuoretta lippulaivaraporttia The State of Food Security and Nutrition in the World 2018. Raportin tiimoilta on lähiaikoina luvassa myös laajempi nälkää ja ruokaturvaa käsittelevä BIOS-blogiartikkeli.

EMMA HAKALA VÄITTELI

BIOS-tutkimusyksikön Emma Hakala väitteli 29.9. Helsingin yliopistossa ympäristöturvallisuuden laajemmasta ja avoimemmasta käsitteestä. Hakalan tutkimuksen pääaihe olivat Länsi-Balkanin 1990-luvun konfliktit ja niiden myötä politisoitunut ympäristöturvallisuusnäkökulma.

LOPUKSI

BIOS onnittelee Hyvän sään aikana -kirjan tekijöitä ansaitusta kunnianosoituksesta, tiedejulkistamisen valtionpalkinnosta.

Suosittelemme Kansan Uutisten poikkeuksellisen perusteellista ja hyvin lähteistettyä artikkelia Intian vesikriiseistä ja kuivuusongelmista.

Fridays for Future -liike on ottanut mallia ruotsalaisen Greta Thunbergin ilmastolakosta ja kannustaa ihmisiä jokaperjantaisiin mielenilmauksiin kunnollisen ilmastopolitiikan puolesta.

6.9.2018

UUTISKIRJE 09/2018

Tervetuloa lukemaan BIOS-tutkimusyksikön hellekesää kertaavaa uutiskirjettä!

Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Jälkifossiilinen tilanne Björkskärillä kesällä 2018.

Jälkifossiilinen tilanne Björkskärillä kesällä 2018. Kuva Tere Vadén.

 

NOSTO

BIOS julkaisi 5.9. katsauksen Suomen ilmastopolitiikan tilasta. Katsaus perustuu joulukuussa 2017 julkaistuun tilastokeskuksen kokoamaan YK:n ilmastosopimuksen seurantaraporttiin, joka arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta. Karu ja mediassa aiemmin esilläolematon tulos kuuluu: metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasupäästöjen merkittävään kasvuun. Kuten Yle uutisoi:Raportti arvioi, että vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta.”

Nettopäästöt saadaan, kun bruttopäästöistä vähennetään nielujen nielemät päästöt. Sekaannusta syntyy, jos yksi puhuu bruttopäästöistä ja toinen nettopäästöistä. Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset.

Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Kevään vaalien lähestyessä kansalaisten on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Myös medialla on tärkeä tehtävä luottettavan tiedon levittämisessä ja poliitikkojen retoriikan kyseenalaistamisessa.

 

MAAILMALTA

PITKÄ KUUMA KESÄ

Kesällä Suomessa kärvisteltiin helteissä tai nautittiin niistä. Etenkin viljelijät toivoivat sateita, joita ei juuri tullut – monin paikoin koettiin täydet satotappiot. Poikkeukselliset sääolot olivat pohjoisella pallonpuoliskolla enemmän sääntö kuin poikkeus: maasto- ja metsäpaloja, kuivuutta, tappavia helleaaltoja. Kaliforniassa koettiin maailman kuumin sade, Omanissa mitattiin korkein yölämpötila koskaan. Kun suomalaisissa viestimissä yritettiin ymmärtää ilmaston ja sääilmiöiden suhteita, arkikieleen tuli uudenlaisia ilmaisuja kuten “käristyskupoli” tai “suihkuvirtausten liikenneruuhka”. Alettiin hiljalleen ymmärtää, että vanha hokema “sää on eri asia kuin ilmasto” ei ole enää kovin hyödyllinen – ei ainakaan kiistämään yksittäisten sääilmiöiden merkitystä ilmastonmuutoksessa. Nature-lehti muistutti kesäkuisessa pääkirjoituksessaan ja laajemmassa artikkelissaan, että ilmastonmuutoksen ja sään ääri-ilmiöiden yhteyksiä ymmärretään yhä paremmin.

Kesän kokemukset loivat hedelmällisen maaperän kansainvälisen tutkijaryhmän artikkelille “Trajectories of the Earth System in the Anthropocene”, joka ilmestyi elokuun alussa PNAS-julkaisussa. (Itse tutkimusartikkeli ei ole avoimesti luettavissa, mutta Climate Feedback -ryhmän faktantarkistus Guardian-lehden uutisartikkelista on erinomainen tietolähde.) Siinä varoitettiin eräänlaisesta ilmastonmuutoksen dominovaikutuksesta, joka tekisi planeetasta lopulta “pannuhuoneen” – ilmastonmuutos voi lähteä kehitysuralle, jonka myötä ilmaston kanssa ei enää voida oppia elämään. Artikkeli tuo havainnollisesti yhteen pitkän ja lyhyen ajan. Yhtäältä itseään ruokkiva kehitys voi saada aikaan tuhansia vuosia kestävän kiihtyvien muutosten kauden – tärkeä muistutus siitä, että ilmastopolitiikan vuodet 2030, 2050 tai 2100 ovat vain historian välietappeja. Toisaalta kehityksen “tienhaara” on hyvin lähellä. Parin vuosikymmenen aikana ratkaistaan, kulkeeko ilmastojärjestelmä kohti pannuhuonetta vai stabiilimpaa tilaa, jonka kanssa on mahdollista opetella elämään. Artikkelin tuskaisin viesti on, että Pariisin 2 asteen tavoite ei ehkä ole tähän tarpeeksi kunnianhimoinen.

Artikkeli on herättänyt ennennäkemätöntä kiinnostusta, ja tutkijaryhmään kuuluvan Hans Joachim Schnellnhuberin mukaan vastaavaa ei ole näkynyt kymmeneen vuoteen. Olisiko nyt heräämässä sellainen laajan yleisön huoli, joka saa aikaan uudenlaista politiikkaa? Toisaalta ennustukset “pannuhuonemaapallosta” synnyttivät myös lehtijuttuja, joissa aikamittakaavat menivät sekaisin ja tutkijoiden pääviesti unohtui. Eric Holthaus muistuttaa artikkelissaan, että uusi tutkimus ei saarnaa tuomiopäivää vaan vaatii toimintaa. Päämäärä ei ole muuttunut: päästöjen leikkaukset, hiilinielujen vaaliminen ja uudelleen rakentaminen, eliökehän järjestelmää säätelevien ekosysteemien suojelu ja yhteiskuntien mukautuminen niihin muutoksiin, joita vakiintuvakin ilmasto toisi muassaan.

ILMASTOPANEELI VAATII TIUKEMPIA TOIMIA

Kuumasta kesästä huolimatta juhannussäät eivät olleet kummoisia, mutta juuri juhlinnan alla ilmestyi Suomen ilmastopaneelin muistio pitkän aikavälin päästövähennystavoitteista. Ottaen huomioon, että tämä oli toistaiseksi vuoden merkittävin suomalainen tiederaportti, sen julkaisemista juhannusjuhlinnan tiedotuskatveessa ei voi kuin ihmetellä.

Ilmastopaneelin viesti on tiukka ja selvä: nykyinen ilmastopolitiikka ei ole läheskään tarpeeksi kunnianhimoista, ja vahva nojautuminen bioenergian tuotantoon vaarantaa päästötavoitteet. Käytännössä Suomen päästöjen tulee olla nieluja pienemmät pian vuoden 2030 jälkeen. Ero nykypolitiikkaan on merkittävä, sillä helmikuussa 2017 julkaistussa valtioneuvoston selvityksessä todettiin, että nykyisellä ilmasto- ja energiastrategialla päästöt eivät vähene lainkaan vuoteen 2030 mennessä, kun hiilinielujen heikkeneminen huomioidaan. Saman ankaran sanoman vahvistaa Suomen 7. maaraportti (ks. 5 luku, taulukot sivulla 154).

Päästöleikkausten tason määrittely riippuu siitä, miten kansainvälinen oikeudenmukaisuus ymmärretään. Joka tapauksessa mikäli etenkin metsien hiilinielu heikkenee nykytasosta suunnitelmien mukaan, fossiilisten ja prosessiperäisten ilmastopäästöjen leikkausten tarve kasvaa 85–100 prosenttiin. Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen selvitti muistion johtopäätöksiä Politiikkaradion haastattelussa.

 

BIOS

VIRHEELLISIÄ VÄITTEITÄ MUOVIN KIERRÄTYKSESTÄ

Heinäkuun alussa useissa Lännen Median lehdissä ilmestyi hyvin ongelmallinen muovin kierrätystä käsittelevä artikkeli, jossa muovin kierrätystä väitettiin turhaksi touhuksi. Se perustui ympäristönsuojelulle vihamielisistä kannoistaan tunnetun Mikko Paunion raporttiin, jonka julkaisi brittiläinen ajatushautomo GWFP (joka taas on tunnettu ilmastotoimien vastustuksesta). Artikkeli sisälsi useita virheellisiä väitteitä etenkin muovijätteen “dumppaamisesta” ulkomaille. Sosiaalisessa mediassa moni ympäristötietoinenkin ihminen alkoi epäillä kierrätyksen mielekkyyttä. Ville Lähde pureutui BIOS-tutkimusyksikön Facebook-sivulla julkaistussa kirjoituksessaan alkuperäisen artikkelin ongelmiin ja pohti kierrätyksen, kiertotalouden ja materiaalisen kulutuksen vähentämisen problematiikkaa. Paunion kirjoitus herätti paljon kritiikkiä, ja toivoa sopii, että jatkokeskustelusta seurasi myös hyvää. Ainakin Turun Sanomat on korjannut alkuperäistä juttuaan. Journalistisesti on joka tapauksessa huolestuttavaa, että näin heikolla pohjalla horjuva juttu pääsi alkujaan läpi.

BIOS TUPLANA KAINUUN SANOMISSA

Heinäkuun lopulla Kainuun Sanomissa ilmestyi Tero Toivasen ja Antti Majavan kaksi ilmastonmuutosta ja siihen reagoimista käsittelevää artikkelia. Tero käy kirjoituksessaan läpi edellä mainitun ilmastopaneelin muistion johtopäätöksiä ja peräänkuuluttaa ekologista jälleenrakennusta: mittavat ilmastopäästöleikkaukset, hiilinielujen edistäminen ja koko yhteiskunnan mukauttaminen uuteen energiatalouteen vaativat vahvaa julkista ohjausta, jonka inspiraatiota voidaan hakea esimerkiksi sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Antti peräänkuuluttaa järkeä metsien käyttöön. Tämä ei ole vain päästö- ja nielulaskelmien kysymys: kun kansainvälinen ilmastopolitiikka etenee ja EU joutuu väistämättä miettimään tavoitteitaan uusiksi, nyt tehtävät suomalaiset investoinnit voivat osoittautua myös taloudellisesti mielettömiksi. Teron ja Antin Kainuun Sanomien kirjoitukset julkaistiin osana ensimmäistä kertaa Kainuussa järjestettyä Ärjän ekologista taidefestivaalia.

WISE-HANKE JULKISUUDESSA

BIOS on osa WISE-tutkimushanketta “Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin”. Hankkeen johtaja professori Janne Hukkinen kertoi Ylen haastattelussa ympäristötietoisuuden ja -liikehdinnän historiasta ja viheliäisten kriisien ajan politiikasta, jossa on tunnustettava ja otettava tosissaan maailman järjestelmien lipuminen radikaalin epävarmuuden aikaan.

BLOGISSA EKOLOGISESTA JALANJÄLJESTÄ

Elokuun 1. päivä vietettiin globaalia ylikulutuspäivää, jonka ajoittaminen perustuu Global Footprint Networkin lanseeraamaan ekologisen jalanjäljen mittariin. Huoli on mitä aiheellisin, mutta mittari on hyvin ongelmallinen. Ville Lähde käsitteli kirjoituksessaan “Joka päivä on ylikulutuspäivä” perusteellisesti ekologisen jalanjäljen ympärillä käytyä kriittistä keskustelua ja totesi, että ylikulutuspäivän viesti on oikeastaan liian ruusuinen. Tuolla mittarilla tilanne ei olisi alkuunkaan kestävä, vaikka ihmiskunta eläisi “yhden maapallon rajoissa”.

“Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ‘miinuksella’. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa ja ilmastonmuutos etenee, ylikulutuspäivä on joka päivä.”

WORLD-ECOLOGY 2018 -KONFERENSSI HELSINGISSÄ

World-ecology Research Networkin konferenssi järjestettiin elokuun puolivälissä Helsingissä. BIOS-tutkimusyksikkö oli paikalla kunnon edustuksella. Tere Vadén ja Jussi T. Eronen esittelivät yksikön tutkimusartikkeleita (vertaisarvioinnissa) luonnonvarojen kulutuksen ja irtikytkennän problematiikasta. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu käsittelivät esityksessään suomalaista metsä- ja bioenergiakeskustelua. Ville Lähde käsitteli ruokaturvan ja ruokasuvereniteetin käsitteitä sekä nälän monitahoisuutta.

ARTIKKELI ILMASTOTURVALLISUUDESTA

Emma Hakala ja Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen kirjoittivat Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä ilmastonmuutoksen haasteesta turvallisuuspolitiikalle. Kun ilmastonmuutos nousee politiikan ytimeen, sen tulee näkyä turvallisuuspolitiikassakin. Suomen puolustusvoimat on todennut ensimmäistä kertaa tänä vuonna, että ilmastonmuutos on kansallinen turvallisuusuhka. Olennainen kysymys on, tuoko “ilmastoturvallisuus” mukanaan avoimempaa ja moniäänisempää turvallisuuskeskustelua vai jääkö se vain turvallisuustoimien asiaksi. “Pohjoinen ulottuvuus” nousee artikkelissa näkyvästi esiin, ja kirjoittajat kritisoivat politiikan ristiriitaisuutta:

“Lähestymistapa paljastaa Suomen arktiseen politiikkaan liittyvän ristiriidan: ympäristöriskit tunnustetaan, mutta kaupalliset edut asetetaan niiden edelle. Poliitikot ja intressiryhmät perustelevat Suomen osallistumista lisäksi cleantech-osaamisella. Sen väitetään takaavan arktisten resurssien käytön ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Viesti siitä, että arktisella alueella tapahtuva ilmastonmuutos koituisi Suomelle hyödyksi, on kuitenkin ongelmallinen. Vastuullisen ilmastopolitiikan kannalta erityisesti fossiilisten energiavarojen hyödyntäminen arktisella alueella on kestämätöntä.”

BIOS-VIESTI MAAILMALLE YLLÄTTÄVÄSSÄ MUODOSSA

BIOS-blogissa julkaistiin 21.8. tutkimusyksikön laatima tieteellinen taustadokumentti, joka on osa YK:n kestävän kehityksen raportin 2019 laadintaprosessia. Dokumentissa käsitellään sitä, millaisia muutoksia talousajatteluun tarvitaan ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskuntien on saavutettava hiilineutraalius ja tehtävä perusteellinen energiantuotannon, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon remontti. Pääviesti on ankara: “Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten.” Dokumentti nostaa esiin talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka ovat toistaiseksi jääneet marginaaliseen asemaan.

Dokumentti sai varsin laajaa kansainvälistä julkisuutta, mutta pääviesti eli huomion kiinnittäminen tarvittavaan talousajatteluun ei valitettavasti juuri välittynyt. Vice Motherboardin artikkelissa otsikoitiin, että tutkijat varoittavat kapitalismin nurkan takana olevasta romahduksesta. Uutinen levisi laajalle, ja myöhemmissä otsikoissa esitettiin BIOS-dokumentin jo vaativan “kapitalismin kuolemaa”. Sana ”kapitalismi” nousi keskeisemmäksi kuin ratkaiseva kysymys: millainen talousajattelu helpottaa siirtymää hyvinvoinnin takaamiseen paljon nykyistä niukemmilla energia- ja materiaaliresursseilla.

Oppitunti tiedeviestinnästä tämäkin. Onneksi Paavo Järvensivu pääsi selittämään HuffPostin ja Suomen Kuvalehden haastatteluissa mitä tutkimusyksikön dokumentissa oikeasti sanottiin.

“After 20 to 30 years, we don’t know what this [economy] would look like, if we actually managed to achieve radically lower emissions and still secure possibilities for a good life … are we then even concerned whether this was capitalism or not, or are we looking for other things,” he says. “Probably we are.”

 

LOPUKSI

Lauri Lahikainen, BIOS-tutkimusyksikön työtoveri WISE-hankkeessa, väitteli kesäkuun alussa otsikolla “Yksilöiden vastuu ilmastonmuutoksesta”. Alusta! -lehden kirjoituksessaan Lahikainen kritisoi yksilökeskeistä ilmastokeskustelua ja tarkasteee ilmastonmuutosta yhteiskuntarakenteellisena ongelmana.

Yliopisto-lehden toimittajan Mikko Pelttarin artikkeli antaa hyvät perustiedot Golf-virran tilasta ja sen muutosten mahdollisista seurauksista.

Suomen ympäristökeskuksen professori Mikael Hildén selittää Kaleva-lehden artikkelissa ilmastonmuokkauksen ongelmia: “Jos tällaiseen mennään ja samalla jatketaan hiilidioksidin päästämistä ilmaan, tässä tulee ikään kuin narkkarin dilemma. Annoksia joudutaan ottamaan jatkuvasti lisää, koska jos toiminta lopetetaan, seuraukset ovat ikäviä.”

Hyvän sään aikana tuotti perusteellisen kyselyn suomalaisten puoluejohtajien ilmastokannoista. Nähdäänkö ensi keväänä ensimmäiset ilmastovaalit? Näin sopii toivoa, ja myös BIOS toimii tämän edistämiseksi.

5.9.2018

Suomen ilmastopolitiikka kriisissä

Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti vahvistaa, että metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset.

Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportti arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta.

Raportin mukaan Suomen kasvihuonepäästöjen kokonaismäärä maankäyttösektori (LULUCF) mukaan lukien vuonna 2015 oli 29 516 kilotonnia (kt) CO2-ekv. Lukuun on sisällytetty hiilidioksidin lisäksi myös muut ilmastoa lämmittävät päästöt, kuten metaani (CH4) ja typpioksiduuli (N2O). Vuonna 2030 päästöjen arvioidaan olevan 44 272 kt CO2-ekv. Päästöt tulevat nykyisillä politiikkatoimilla kasvamaan lähes 15 000 kt, eli 50 prosenttia vuoden 2015 tasosta.

Suomen päästöt vuonna 2015 olivat raportin mukaan 55 507 kt CO2-ekv ja nielut (pääosin metsät) 25 991 kt CO2-ekv. Kun päästöistä vähennetään nielut, saadaan faktisesti ilmakehään päätyvien päästöjen määräksi mainittu 29 516 kt CO2-ekv.

Maaraportti arvioi hiilinielujen pienenevän voimakkaasti. Vuonna 2015 hiilinielut olivat 26 000 kt CO2-ekv ja vuonna 2030 niiden arvioidaan olevan tasolla 4 200 kt CO2-ekv. Nielujen koon määrittämiseen liittyvät epävarmuustekijät huomioidenkin on selvää, että metsänielujen pieneneminen mitätöi muilla aloilla saavutetut päästövähennykset.

Vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat raportin mukaan silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta. Myös kahden aikaisemman ilmastosopimuksen kaksivuotisraportin sekä hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarvioinnin luvut kertovat, että hiilinielujen huomattava heikkeneminen vie edellytykset päästövähennysten saavuttamiselta.

Ilmastosopimuksen maaraportti on ilmastopolitiikan keskeisimpiä dokumentteja, jonka pohjalta arvioidaan, onko Suomella edellytykset saavuttaa ilmastosopimuksen asettamia tavoitteita. Suomen seitsemäs maaraportti on toimitettu YK:lle jo 13.12.2017. Ottaen huomioon raportin sisällön, on erikoista, että raporttia ei tähän mennessä ole lainkaan käsitelty julkisuudessa.

Ilmastopäästöjen vähentämisessä merkitsevimpiä tekijöitä ovat ilmakehään päätyvien maapalloa lämmittävien kaasujen kokonaismäärä ja päästöjen ajoitus. Suomen ilmakehään päätyvät nettopäästöt lasketaan ihmistoiminnan tuottamien päästöjen ja metsien ja maaperän hiilinielujen eli negatiivisten päästöjen summana.

Nielujen pieneneminen johtuu eri biotaloussektoreiden, muun muassa sellun ja biopolttoaineiden valmistuksen, raaka-aineiden tarpeiden kasvusta. Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden vuoteen 2030 mennessä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös vuosikymmeniä sen jälkeen.

Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä milloinkin puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä huomattavastikin, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset.

Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Näin siitä huolimatta, että maankäyttösektorin hiilivaraston muutokset tulee hallitusten välisen ilmastopaneelin (IPCC) mukaan laskea ja raportoida täysimääräisenä, jotta biomassan polton hiilidioksidipäästöt voidaan laskea nollana, kuten on sovittu tehtävän.

Koska metsien ja maaperän hiilinielujen ja varastojen kehityksellä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöihin ja siihen, voidaanko nettopäästöjen katsoa vähenevän vai kasvavan, on niiden huomiotta jättämistä mahdotonta perustella ilmaston kannalta. Keskustelua seuraavan tulisikin aina varmistaa viitataanko lukuihin, joissa maankäyttösektorin kehitys on huomioitu.

Lukuisat tutkimusyhteisön kannanotot ja Suomen Ilmastopaneelin selvitykset vahvistavat, että lisääntyvästä puun käytöstä seuraava metsänielujen heikkeneminen aiheuttaa ilmakehään päätyvien päästöjen kasvun juuri sinä aikana, jona olisi välttämätöntä saavuttaa merkittäviä päästövähennyksiä katastrofaalisen lämpenemisen torjumiseksi.

Lämpenemisen pysäyttämisen alle kahteen asteeseen katsotaan edellyttävän sitä, että ihmiskunnan päästöt ja nielut ovat yhtä suuret viimeistään vuonna 2050, jonka jälkeen päästöjen pitää olla negatiivisia, eli nielujen on oltava päästöjä isommat. Ilmastopaneelin mukaan Suomen tulisi saavuttaa hiilineutraalius mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen ja sitten päästöjen on käännyttävä negatiiviseksi.

Hallituksen strategioiden mukaan metsien hiilinieluja on mahdollista väliaikaisesti heikentää, koska metsien kasvu vuoden 2030 jälkeen korvaisi hiilinielun heikkenemisen. Suomen ilmastopaneeli kuitenkin toteaa, että metsien käytön lisääminen pienentää metsien hiilinielua vuosikymmeniksi suhteessa tilanteeseen, jossa hakkuita ei lisätä.

Hallituksen suunnittelemalla noin 80 milj. m3 hakkuutasolla metsätalousmaan puuston kokonaistilavuus pienenee ainakin vuoteen 2070 asti verrattuna tilanteeseen, jossa hakkuut säilytettäisiin alemmalla tasolla. Tämä johtaa hyvin todennäköisesti myös metsien hiilinielujen pienenemiseen jopa tämän vuosisadan loppuun asti.

Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden kannalta tämä tarkoittaisi, että metsien hiilinielujen kasvulla ei pystyttäisi kompensoimaan Suomen hiilipäästöjä ainakaan vuoteen 2050 mennessä, jolloin ilmakehään päätyvien päästöjen on tarkoitus nollaantua globaalisti. Hiilineutraalius on kuitenkin mahdollista saavuttaa vain siten, että päästöjä pystytään laskemaan ja hiilinieluja samaan aikaan kasvattamaan.

Yhtenä biomassan hiilineutraaliuslaskelmiin liittyvän sekaannuksen alkusyynä on Kioton ilmastosopimus vuodelta 1992, jossa maankäytön (maanviljelyksen ja metsien hoidon) päästöjen laskeminen päätettiin irrottaa omaksi kokonaisuudekseen. Muun muassa Euroopan ympäristökeskuksen tieteellinen komitea on kutsunut päätöstä ja sen jälkeistä sekaannusta jo vuonna 2011 kirjatussa lausunnossaan vakavaksi virheeksi, joka tulisi korjata välittömästi.

Maankäyttösektorin irrottaminen päästöskenaarioista palvelee erityisesti metsäteollisuutta, jonka vaikutusta nettopäästöjen kasvuun (tai negatiivista vaikutusta hiilinielujen kehitykseen) ei huomioida vastaavalla tavalla kuin muiden alojen päästöjä. Paine virheellisen laskutavan korjaamiseen on ilmastonmuutoksen edetessä ilmeinen.

Hämmentävää on myös se, että hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarviointien tiivistelmässä, samoin kuin maaraportin tiivistelmässä ja tekstisisällöissä, jätetään mainitsematta taulukoista ja kuvaajista ilmenevä päästöjen kasvu. Tämä on todennäköisesti vaikuttanut siihen, ettei maaraportin sisällöstä ole syntynyt julkista keskustelua.

Suomen ilmastopolitiikan vaikuttavuudesta vallitsee laajasti virheellisiä ja ristiriitaisia käsityksiä. Ilmastopolitiikan ja julkisen keskustelun lähtökohdaksi on otettava luotettavin käytettävissä oleva tieto Suomen ilmastopäästöjen kehityssuunnasta.

Suomi on sitoutunut ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen selvästi alle kahden asteen turvarajan. Mikäli ilmastopäästöt todellisuudessa jatkuvasti kasvavat niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa nykyisten suunnitelmien mukaisesti, ilmasto lämpenee globaalisti yli 3 astetta ja Suomessa yli 6 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Näin raju lämpeneminen uhkaa globaalisti muun muassa ravinnontuotantoa ja voi nostaa ilmastopakolaisten määrän jopa satoihin miljooniin. Kansainvälisen toimintaympäristön kriisiytyminen uhkaa suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteita jo lähivuosikymmeninä.

Kansan on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Nyt tehtävät päätökset ja linjaukset ratkaisevat sen, pystytäänkö globaalien ympäristöuhkien katastrofaaliset seuraukset torjumaan.

Lisätiedot ja yhteydenotot:
contact@bios.fi
+358400655883

AIHEPIIRIN KESKEISIÄ TUTKIMUSRAPORTTEJA JA TIETEELLISIÄ LAUSUNTOJA. LINKEISTÄ LÖYTYVÄT MYÖS KATTAVAT KIRJALLISUUSVIITTEET.

YK:n ilmastosopimuksen maaraportit:
https://www.stat.fi/tup/khkinv/khkaasut_maaraportit_en.html

Raportin osio, josta selviää LULUCF-sektorin / hiilinielujen kehitys (taulukko 5.8):
https://www.stat.fi/static/media/uploads/tup/khkinv/nc7_chapter_5.pdf

Hallituksen Energia ja -ilmastostrategian vaikutusarviointien yhteenvetoraportti:
https://tietokayttoon.fi/julkaisu?pubid=16902

Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön lausunto biomassojen hiilineutraaliudesta:
https://easac.eu/publications/details/commentary-on-forest-bioenergy-and-carbon-neutrality/

Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön raportti biotalouden vaikutuksista:
https://easac.eu/publications/details/multi-functionality-and-sustainability-in-the-european-unions-forests/

Suomen ilmastopaneelin lausunto metsien käytön ilmastovaikutuksista:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Ilmastopaneeli_mets%C3%A4v%C3%A4itt%C3%A4m%C3%A4t_final_%202017.pdf

Suomen ilmastopaneelin raportti metsien käytön ilmastovaikutuksista:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Metsien%20hy%C3%B6dynt%C3%A4misen%20ilmastovaikutukset%20ja%20hiilinielujen%20kehittyminen.pdf

Suomen ilmastopaneelin muistio Suomen ilmastotoimien vaikuttavuudesta:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Ilmastopaneelin%20muistio_hyv%C3%A4ksytty_4.6.2018.pdf

Tutkijoiden julkilausuma metsien käytön ilmasto- ja biodiversiteettivaikutuksista:
http://bios.fi/tutkijoiden-julkilausuma-suomen-metsankayttosuunnitelmat-kiihdyttaisivat-ilmastonmuutosta-ja-heikentaisivat-luonnon-monimuotoisuutta/

Tutkimus metsien kehityksestä eri hakkuutasoilla:
https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1389934116303823

21.8.2018

Ekologisen jälleenrakennusajan talouspolitiikka: BIOS-tutkimusyksikön tieteellinen taustadokumentti YK:n kestävän kehityksen raporttiin 2019

BIOS kutsuttiin valmistelemaan tieteellinen taustadokumentti talouden transformaatiosta vuonna 2019 ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten.

Mitä tapahtuu seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana, kun uudistamme energiajärjestelmän, leikkaamme ilmastopäästöjä ja kohtaamme yhä vakavampia ilmastonmuutoksen aiheuttamia seurauksia? Millaista talousajattelua ja -politiikkaa tarvitsemme ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskunnat käyvät läpi asteittaisten muutosten sijaan laajan transformaation?

Siinä missä ekonomistit tyypillisesti painottavat päästöjen hinnoittelua poliittisena työkaluna ilmastonmuutoksen torjumiseksi, luonnontieteilijät ja monitieteiset ympäristötutkijat argumentoivat syvällisemmän poliittisen sitoutumisen ja proaktiivisen talouspolitiikan puolesta.

Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten. Taustadokumentissa nostamme esiin liian vähälle huomiolle jääneitä talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka voivat auttaa valtioita suuntaamaan taloudellisen toiminnan siten, että yhteiskunnat kuormittavat luontoa radikaalisti nykyistä vähemmän ja takaavat kansalaisilleen tasapuoliset mahdollisuudet hyvään elämään. Keskitymme nimenomaan murrosvaiheeseen eli seuraavien vuosikymmenten talouspoliittisiin haasteisiin.

Lataa taustadokumentti (englanniksi).

Lisätietoa tulevasta YK:n kestävän kehityksen raportista: https://sustainabledevelopment.un.org/globalsdreport/2019

Lisätietoa BIOS-tutkimusyksiköstä: https://bios.fi/

Yhteydenotot: Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi

31.7.2018

Joka päivä on ylikulutuspäivä

Elokuun 1. päivä vietetään globaalia ylikulutuspäivää, jolloin ihmiskunta on ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Tuolla tavoin päivää kuvaa Global Footprint Network, jonka kehittämään ekologisen jalanjäljen mittariin päivä pohjaa. Ekologinen jalanjälki on maailman tunnetuin ympäristömittari, jota sovelletaan globaalilta aina valtiolliselle tasoille ja yritysten ja yksilöiden toimintaan. Viesti on selvä: ihmiskunta elää yli planeetan ekologisten reunaehtojen. Viesti on osuva, mutta mittari on tieteellisesti hyvin ongelmallinen. Se myös esittää tilanteesta liian ruusuisen kuvan. Global Footprint Networkin mukaan tarvittaisiin 1,7 maapalloa, että ihmiskunta voisi elää nykykulutuksella kestävästi. Tilanne ei kuitenkaan olisi kestävä, vaikka tällä mittarilla ihmiskunta eläisi yhden maapallon rajoissa – mittari ei nimittäin pysty tavoittamaan monia merkittäviä ympäristöongelmia lainkaan. Moninaisten ympäristöongelmien ahtaminen saman mittarin alle ei onnistu. Mielekäs ympäristötoiminta kuitenkin edellyttää kunnollista tietoa.

Globaalia ylikulutuspäivää vietetään joka vuosi yhä aikaisemmin, ja ylikulutuksen (overshoot) määrääkin on päivitetty. Vielä jokunen vuosi sitten todettiin, että ihmiskunta käyttää 1,5 maapallon uusiutuvat luonnonvarat – nyt luku on 1,7 maapalloa. Suunta on huonompaan, mikä ei yllätä ketään ympäristöasioita seuraavaa.

Selvä ja yksinkertainen luku tuntuu iskevältä, ja ylikulutuspäivän viesti välittyykin näkyvästi tiedotusvälineisiin Suomessa ja muualla maailmassa. Suomalaisten oma ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 11.4. Suomessa asiasta tiedottaa WWF, jonka mukaan ”jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset, tarvitsisimme 3,6 maapalloa”.

Global Footprint Networkin tunnuslause on ”You can’t manage what you can’t measure”, mikä eittämättä pitää paikkansa. Toimiva ympäristöpolitiikka edellyttää kunnon tietoa ja välineitä. Ekologisen jalanjäljen mainostetaan olevan ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari yksilöille, hallituksille ja yrityksille”. Järjestön tunnetuimman edustajan Mathis Wackernagelin mukaan sen tarkoituksena on ”mitata, kuinka suuri talousjärjestelmän aineenvaihdunta on verrattuna luonnon kykyyn tarjota ainekset tälle aineenvaihdunnalle.” (Wackernagel 2014, 20)

Guardian-lehden artikkelissa (23.7.) Wackernagel toteaa, että talousjärjestelmämme ovat pyramidihuijaus planeetan kustannuksella. Lainaamme maapallon tulevaisuuden resursseja pitääksemme nykyiset taloutemme käynnissä. Kun kansakunnat, yritykset ja kotitaloudet velkaantuvat ekologisesti yhä syvemmin, ne lopulta romahtavat.

Kovia sanoja. Mutta mitä niiden taustalla on? Miten tähän lukuun – 1,7 maapalloa – on päädytty, ja miten ekologista jalanjälkeä lasketaan?

Ihmistoimintaa arvioidaan hehtaareina

Global Footprint Network esittelee metodologiaa verkkosivustollaan. Ekologista jalanjälkeä mitataan ihmistoiminnan kulutuksen ja luonnon tarjoaman biokapasiteetin suhteena. Sekä ekologinen jalanjälki että biokapasiteetti erotellaan kuudelle alueelle: viljelysmaa, laidunmaa, kalastusalueet, rakennettu maa, metsätalous ja tarvittavat hiilinielut. Kummatkin ilmaistaan globaaleina hehtaareina – ei siis kirjaimellisina maa-alueina (tai vesialueina kalakantojen tapauksessa) vaan laskennallisina hypoteettisina alueina, jotka kuvaavat keskimääräistä luonnonjärjestelmien tuottavuutta kunakin laskentavuonna. Globaali hehtaari ei siis ole vakioinen, vaan se vaihtelee esimerkiksi käytössä olevien tuotantoteknologioiden mukaan. (Galli et al. 2016, 225; Wackernagel 2014, 20) Jos esimerkiksi kalastukseen käytetyt troolit paranevat niin, että tietyltä alueelta saadaan enemmän kalaa saaliiksi, ”globaali kalahehtaari” pienenee (koska sama kalamäärä saadaan pienemmältä alueelta). Kulutusta ja biokapasiteettia vertailemalla arvioidaan, onko tarkastellulla alueella ”velkaa” (deficit) vai ”varantoa” (reserve).

Tarkastellut kuusi aluetta jakaantuvat kahteen ryhmään. Hiilinieluja tarkastellaan ikään kuin fiktiivisenä, virtuaalisena maa-alana: kuinka paljon metsää tarvittaisiin, että se sitoisi vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden käytön päästöt? (Maankäyttösektorin päästöjä ei ilmeisesti edelleenkään oteta mukaan laskelmaan.) Muilla viidellä alueella sen sijaan tarkastellaan nyt käytössä olevaa biokapasiteettia. Kaikki kuitenkin ilmaistaan samalla mittayksiköllä riippumatta siitä, puhutaanko metsien hiilinieluista vai esimerkiksi viljan tuotannosta. (Fiala 2008, 519)

Kaavio 1: Ekologisen jalanjäljen jakaantuminen eri maatyypeille 2018. (Lähde: Global Footprint Network)

Hyvä ja huono Suomi?

Suomessa ylikulutuspäivää vietetään tällä hetkellä huhtikuussa. Kuten edellä kuvattiin, sen perusteena on se, montako maapalloa tarvittaisiin, jos kaikki ihmiset eläisivät kuin suomalaiset. Tässä mielessä Suomi elää ”yli planeetan varojen”. Global Footprint Network mainostaa, että ekologinen jalanjälki on ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari” – mitä se siis sanoo Suomen rajoissa? Järjestön sivuilta löytyvällä maakohtaisella työkalulla voi katsoa täkäläisiä lukuja. Yllättäen Suomi ei eläkään velaksi, vaan sillä on varantoa! Biokapasiteetti päätä kohti on tuplasti suurempi kuin henkilökohtainen keskikulutus. Suomella ei siis ole koskaan omaa ylikulutuspäivää, jos mittaria käytetään tällä tavalla – eli kuten järjestö suosittelee sitä käytettävän, kansallisen politiikan työkaluna.

Työkalun esittämä Suomen käyrä seuraa sekä jalanjäljen että biokapasiteetin kehitystä 1960-luvun alusta nykypäivään. Siinä on muutakin omituista. Ekologinen jalanjälki on nimittäin pysynyt tasaisena! Kuten taannoisessa blogiartikkelissamme esitimme, suomalainen luonnonvarojen kulutus on kuitenkin kasvanut tasaisesti tänä aikana. Jotain on pielessä. Mitä?

Osviittaa saa katsomalla yllä olevaa Kaaviota 1 globaalista ekologisesta jalanjäljestä. Ainoastaan kasvihuonepäästöjä kuvaava hiilinielujen osuus on kasvanut merkittävästi vuodesta 1960 lähtien. Samaan aikaan kuitenkin väestö, materiaalinkulutus, bruttokansantuote, ruoantuotanto ja monet muut asiat ovat kasvaneet voimakkaasti. Mario Giampietro ja Andrea Saltelli ovat osoittaneet tämän ongelman oivaltavalla graafisella keikauksella:

Kaavio 2: Ekologisen jalanjäljen ”viiden alueen” outo tasaisuus. (Lähde: Giampietro & Saltelli 2014, 612)

Global Footprint Networkin kuvio on muuttunut hieman yllä käytetyn vuoden 2006 jälkeen, mutta perusongelma pysyy: miten ihmeessä ekologisen jalanjäljen taso ”viidellä alueella” (kalastus, viljelysmaa, ladunmaa, rakennettu maa, metsätalous) on pysynyt liki vakaana vuosikymmeniä? (Giampietro & Saltelli 2014, 612–613) Jos väestö, taloudellinen toimeliaisuus ja materiaalinen tuotanto ovat kasvaneet huimasti, onko planeetan biokapasiteetti lisääntynyt radikaalisti samalla?

Ei olekaan ihme, että tieteellisessä keskustelussa mittaria on kritisoitu paljon, vaikkei tämä keskustelu juurikaan ole näkynyt julkisuudessa. Ehkä kritiikki tulkittaisiin helposti niin, että se kyseenalaistaa globaalin ylikulutuspäivän viestin. Asia on kuitenkin päinvastoin: kriitikkojen mukaan ekologinen jalanjälki aliarvioi pahanlaisesti ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia ja antaa harhaanjohtavan kuvan nykytilanteesta.

Kritiikkiä ekologista jalanjälkeä kohtaan

Kun hiilinielujen osuus on ekologisen jalanjäljen laskelmissa ainoa merkittävästi muuttuva osuus, biokapasiteetin ja ylikulutuksen määrittely on lopulta kiinni vain fossiilienergiasta (Galli et al. 2016, 229). Ilmastonmuutoksesta tulee oikeastaan ainoa merkittävä ongelma. Se eittämättä onkin kohtalokas ympäristöongelma, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Mutta katsotaanpa Kaaviota 1. Jos ilmastopäästöt onnistuttaisiin nollaamaan päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla, ekologinen jalanjälki olisi enää noin puoli maapalloa. Olisiko tilanne silloin kestävä? Mitä ilmeisimmin ei, sillä maailmassa on suuria ongelmia vesivarojen, biodiversiteetin, viljelysmaan, metsäkadon ja monen muun asian kanssa. Kasvihuonepäästöjen eliminoiminen ei yksinään johtaisi kestävään maailmaan.

Ekologisen jalanjäljen laskelmissa käytettyä hiilinielun määritelmää on myös kritisoitu. Määritelmä perustuu siihen, kuinka paljon metsiä tarvittaisiin, jotta kaikki nykyiset fossiilisten polttoaineiden käytöstä syntyneet vuosittaiset kasvihuonepäästöt sitoutuisivat puun kasvuun. Mittauksiin on käytetty laskennallista metsien hiilinielun keskiarvoa. Mutta entä jos metsät alkavat muuttua globaalisti hiilinielusta hiilen lähteeksi? Ekologinen jalanjälki muuttuisi äärettömäksi, kun mikään määrä fiktiivisiä metsiä ei riittäisi. Tai toisaalta: eivätkö nopeasti kasvavat puuplantaasit ole tällä laskelmalla paras tapa pienentää ekologista jalanjälkeä? Kriitikkojen mukaan tämä laskentatapa ei myöskään kykene havaitsemaan metsäkatoa tai metsien vaurioitumista. (Blomqvist et al. 2013, 2–4; Giampietro & Saltelli 2014, 619)

Toinen olennainen kritiikki on, että ekologinen jalanjälki ei pysty tekemään merkityksellistä eroa luonnon hyödyntämisen tapojen välillä. Kaikki kalastus, metsätalous, maatalous ja rakentaminen on pohjimmiltaan samanlaista – pois luonnolta. Biodiversiteettiä, maaperän eliöstöä, vesivarojen uusiutumista tai hiilinieluja tukevia ihmistoiminnan muotoja ei voida havaita, ei liioin kestävämpää metsätaloutta tai kalastusta. Global Footprint Networkin omissakin kuvauksissa poissulkeva käyttö on julkilausuttu oletus. (Galli et al. 2016, 225)

Kestävien käytäntöjen sijaan itse asiassa intensiivisempi luonnon hyödyntäminen näyttää lisäävän biokapasiteettia. Tämä tukee yksiviivaista oletusta, että esimerkiksi intensiivinen maatalous on aina parempaa ja tehokkaampaa, koska se käyttää vähemmän maa-alaa. Tämä kuitenkin sivuuttaa kaikelle ympäristötutkimukselle olennaisen asian, laadut. Maataloudessa suurempi maantieteellinen jalanjälki voi olla parempi, jos käytännöt ovat kestäviä. Ekologisen jalanjäljen mittarilla viljelysmaata vaurioittava toiminta voi kuitenkin näyttää kestävältä, koska se ei pysty huomioimaan kunnolla maaperän laadullista heikkenemistä. (Fiala 2008, 523–524) Kalastuksen ekologinen jalanjälki on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tutkimus sanoo kalakantojen tilasta (Blomqvist et al. 2013, 4). Teknologinen osaaminen voi totta kai myös lisätä kestävyyttä lisäämällä tuottavuutta ja tehostamalla vesivarojen käyttöä ja näin estämällä uuden viljelysmaan raivaamista. Mutta jos kestävyyden mittari ei pysty huomioimaan luonnonedellytysten heikkenemistä, se on kelvoton. (Giampietro & Saltelli 2014, 612–615)

Kriitikot huomauttavat, että ”viidellä alueella” eli kaikessa muussa paitsi kasvihuonepäästöjen osalta ylikulutusta ei voi syntyä. Tämä kertoo mittarin pahanlaisesta valuviasta. Koska viidellä alueella päädytään väistämättä laskennalliseen tasapainoon, ylikulutus (overshoot) jää vain hiilinielujen osaksi. (Giampietro & Saltelli 2014, 618; Blomqvist et al. 2013, 2) Biokapasiteetti jollain alueella on tarjonta, jonka kulutus käyttää – muita kestävyysnäkökulmia laskelmaan ei mahdu. Tämä kuulostaa hassulta, mutta näin se on. Menetelmän puolustajat ovat tässä tosin hieman ristiriitaisia. Yhtäältä he sanovat, että totta kai biokapasiteettia mitatessa näin on, mutta toisaalta he sanovat, että luonnon varantojen heikkeneminen näkyy laskelmissa. (Rees & Wackernagel 2013, 2; Lin et al. 2015, 465)

Kuten sanottua, biokapasiteettia mittaavat globaalit hehtaarit eivät ole konkreettisia hehtaareja vaan perustuvat laskelmiin luonnon tuottokyvystä ja sen hyväksikäytöstä. ”Viiden alueen” ekologinen jalanjälki, puolisen maapalloa, osuu kuitenkin suunnilleen samaan kuin laskelmat siitä, kuinka suuri osa planeetan maanpinta-alasta on ihmiskunnan käytössä – yli 50% – ja määrä on kasvanut voimakkaasti kuluneen vuosisadan aikana (UNCD 2017). Yhden tuoreen tutkimuksen mukaan 75% maa-alasta, pois laskien Antarktis, kokee ”mitattavaa ihmisvaikutusta”, joskaan tämä ei ole suoraan verrattavissa kummankaan yllä mainitun kanssa (Venter et al. 2016) Kertooko biokapasiteettia mittaava hypoteettinen maa-ala jotain olennaista, jos konkreettinen maa-ala osuu samaan mittaluokkaan tai on jopa suurempi?

Maailma ei mahdu yhteen numeroon

Global Footprint Networkin edustajat ja menetelmän kannattajat ovat vuosien varrella reagoineet ja vastanneet kritiikkiin, mutta keskustelua ei voi luonnehtia kovin hedelmälliseksi. Paras lähde tähän on artikkeli ”Questioning the Ecological Footprint” (Galli et al. 2016), joka tuo osapuolet yhteen vertailemaan näkemyksiään, mutta kunnollista lopputulemaa ei ole edes siitä, mistä puhutaan.

Yleisin vastaus on se, että kritiikki menee ohi maalin: ekologinen jalanjälki ei mittaa niitä asioita, joita kriitikot kaipaavat, vaan ainoastaan biokapasiteettia. Mikään muu mittari ei mittarin puolustajien mukaan kuitenkaan onnistu tavoittamaan sitä, minkä osuuden luonnon tuotantokyvystä ihmistoiminta kuluttaa. Tämän kuvaaminen ei ole heidän mukaansa riittävää, mutta se on välttämätöntä. Usein he myös esittävät kritiikkiä muita menetelmiä kohtaan, jotka esittävät globaaleja arvioita yhdellä mittarilla. (Wackernagel 2014, 20–21; etenkin Galli et al. 2016)

Kritiikin ydin on kuitenkin juuri tässä: voidaanko ympäristö- ja luonnonvaraongelmien moninaisuutta koskaan palauttaa yhteen mittariin? Paras mittari ei riitä, jos tehtävänasettelu on pielessä. (van den Bergh & Grazi 2015, 461; Giampietro & Saltelli 2014, 619–620) Mittarin puolustajat usein kiistävät niputtavansa monisyisiä ongelmia yhteen, mutta käytännössä Global Footprint Network kuitenkin itse sanoo tekevänsä niin. (van den Bergh & Grazi 2015, 461–462)

Retoriikan ja käytännön todellisuuden ristiriita näkyy menetelmän puolustajien puheessa muutenkin. He toteavat, että ekologinen jalanjälki ”ei mittaa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia” eikä se ole ”kestävyyden mittari” – siis täysin päinvastoin kuin mitä järjestön sivusto mainostaa! (Galli et al. 2016, 230)

Ylikulutus on selvä asia, ja tutkimusraportit ilmastosta, maaperästä, kalakannoista, vesivaroista, biodiversiteetistä ja monesta muusta asiasta kertovat sen ilman tieteellisesti ongelmallista ja laskennallisesti monimutkaista palauttamista yhteen muuttujaan. (Fiala 2008, 524) Mutta miksi ekologista jalanjälkeä pitäisi kritisoida? Kai se kuitenkin välittää tärkeän viestin? Kritiikki on helppo nähdä pilkunviilaamisena ja asian hämärtämisenä, kiireellisen ympäristötyön hidasteena tai pahimmillaan sen vastustamisena.

Ympäristökriisistä ei kuitenkaan päästä perille ilman tutkittua tietoa eletystä elämästä. Jotta asioille voidaan tehdä jotain, tarvitaan tietoa. Kritiikin tärkein viesti on, että ekologinen jalanjälki ei anna meille todellista tilannekuvaa poliittisten toimien perustaksi vaan aliarvioivan kuvan tilanteen vakavuudesta (van den Bergh & Grazi 2013, 13; Giampietro & Saltelli 2014, 610). Itse asiassa myös menetelmän puolustajat ovat todenneet tämän (Lin et al., 2015, 464).

Tieteellinen ongelma tiivistyy siihen, että näin korkealle abstraktiotasolle nousten, näin rajusti laadullista moninaisuutta yhteen niputtaen, ei päästä sanomaan mitään kovin hyödyllistä. Kaikki pelkistyy luonnon ”primäärituotannoksi”, ja kaikesta tulee oikeastaan keskenään vaihdettavaa ja samanarvoista – sama ongelma kuin materiaalivirtalaskelmissa, jos niitä sovelletaan väärin. (Blomqvist et al. 2013, 5; van den Bergh & Grazi 2013, 13, 15) Kriitikkojen mukaan menetelmän puolustaminen muistuttaa BKT-keskustelua: ”ei meillä ole parempaakaan” (van den Bergh & Grazi 2014, 24). Menetelmän puolustajille niputtaminen taas on hyve (Wackernagel 2014, 22). Tai sitten he esittävät, että hienojakoisemman mittarin kehittämisen esteenä on datan puute (Rees & Wackernagel 2013, 2). Ei ihme, että keskustelu ei ole päätynyt mihinkään hedelmälliseen, kun tieteelliset näkemykset ovat näin radikaalisti erilaiset.

Kriitikot myös pelkäävät, että ekologista jalanjälkeä soveltamalla voidaan päätyä turmiollisiin politiikkasuosituksiin. Esimerkiksi Ruotsissa omaa ekologista jalanjälkeä on pienennetty monokulttuurimetsillä (Giampietro & Saltelli 2014, 615–616). Onko esimerkiksi hitaasti kasvavan vanhan metsän vaihtaminen metsäplantaasiksi kuitenkaan mielekäs tapa parantaa ekologista tasetta?

Ylikulutuspäivä on joka päivä

Mikä tärkeintä, emme ole enää tilanteessa, jossa hiilipäästöjen nollaaminen päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla riittäisi. Päästöt täytyy saada lähivuosikymmeninä negatiivisiksi. Jätetään hetkeksi metodologinen kritiikki sikseen ja mietitään ekologisen jalanjäljen mittarin toimivuutta sen omilla ehdoilla – eli kun ylikulutus määrittyy käytännössä vain kasvihuonekaasupäästöjen perusteella.

Nykyisessä tilanteessa ei riittäisi, että pääsisimme ”yhden maapallon rajoihin”, mikä siis voisi tarkoittaa sitä, että koko maapallon maapinta-ala ja biokapasiteetti olisi tuotannollisessa käytössä, kunhan kasvihuonekaasupäästöjä ei olisi tai nielut kattaisivat ne. Täytyisi päästä reilusti alle yhden maapallon.

Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ”miinuksella”. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. (Galli et al. 2016, 225) Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa ja ilmastonmuutos etenee, ylikulutuspäivä on joka päivä.

Mikään yksittäinen luku ei pysty tavoittamaan tätä moninaisuutta. Tällaisia helposti omaksuttavia lukuja rakastavat niin poliitikot kuin toimittajatkin. Yksinkertaistus on tieteessä välttämätöntä, mutta kaikki yksinkertaistukset eivät kuitenkaan ole hyviä. Ympäristötyössä tarvitaan monia mittareita moniin tarkoituksiin, ja siksi tutkijoiden ja järjestöjen ei pitäisi tarttua retorisesti ja pedagogisesti houkutteleviin mutta sisällöllisesti ongelmallisiin työkaluihin. (Giampietro & Saltelli 2014, 611)

Ja mitä koko ongelman tiivistäminen yhdeksi lukuarvoksi oikeastaan kertoo meille? Sillä voidaan viestiä, että tilanne on huono. Mutta jos halutaan etsiä toivon ja toiminnan mahdollisuuksia, tarvitaan viestejä ja välineitä, jotka kertovat meille, mitä on tehtävä. Ekologinen kengännumeromme ei anna siihen osviittaa.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS

Blomqvist, Linus et al., Does the Shoe Fit? Real versus Imagined Ecological Footprints. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

Fiala, Nathan, Measuring Sustainability: Why the Ecologial Footprint is Bad Economics and Bad Environmental Science. Ecological Economics. 67, 2008, 519–525.

Galli, Alessandro et al., Questioning the Ecological Footprint. Ecological Indicators. Vol. 69, 2016, 224–232.

Giampietro, Mario & Andrea Saltelli, Footprints to Nowhere. Ecological Indicators. Vol. 26, 2014, 610–621.

Lin, David et al., Ecological Footprint: Informative and Evolving – A Response to van den Berg and Grazi (2014). Ecological Indicators. Vol. 58, 2015, 464–468.

Rees, William E. & Mathis Wackernagel, The Shoe Fits, but the Footprint is Larger than Earth. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

UNCD, Global Land Outlook 2017. Bonn, Germany.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2013, 10–19.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Response to Wackernagel. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 23–25.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Reply to the first systematic response by the Global Footprint Network to criticism: A real debate finally? Ecological Indicators. Volume 58, 2015, 458–463.

Venter, Oscar et al., Sixteen years of change in the global terrestrial human footprint and implications for biodiversity consevation. Nature Communications. 7, 2016.

Wackernagel, Mathis, Comment on Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 21–23.

6.6.2018

UUTISKIRJE 06/2018

Tervetuloa BIOS-tutkimusyksikön kesäkuisen uutiskirjeen pariin! Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kesäkuun alun parsanpoimintaa Ville Lähteen puutarhassa. Kuva: Paavo Järvensivu

Maailmalta

LÄMPÖTILAN NOUSU 1,5 ASTEESTA 2 ASTEESEEN TUPLAA ILMASTOHAAVOITTUVAISTEN MÄÄRÄN

Ilmastonmuutoksen riskit kohdistuvat voimakkaimmin maailman köyhimpiin. Suurin osa heistä asuu riskialtteimmilla alueilla, ja heillä on heikoimmat mahdollisuudet sopeutua muutoksiin. Environmental Research Letters -lehdessä julkaistu uraauurtava artikkeli “Global Exposure and Vulnerability to Multi-Sector Development and Climate Change Hotspots” (ladattavissa täältä) tarttuu aiheeseen poikkeuksellisen kattavasti. Siinä tarkastellaan ympäristömuutosten vaikutusta laajalla kirjolla ja suhteutetaan se yhteisöjen haavoittuvuuteen. Tutkimus kartoittaa useilla eri sektoreilla syntyvien riskien “leimahduspisteitä” ja osoittaa, miten suureen ja samalla erityisen haavoittuvaiseen ihmisjoukkoon ne kohdistuvat.

Muutosten paikallisia vaikutuksia erittelevä ote antaa korvaamatonta osviittaa tulevaisuuden politiikalle. Ensinnäkin se, kuinka suuri joukko ihmisiä kohtaa lukuisia samanaikaisia riskejä, riippuu vahvasti siitä, miten paljon ilmasto lämpenee. Alttiiksi joutuvan väestön määrä kaksinkertaistuu siirryttäessä 1,5 asteesta 2 asteeseen ja tuplaantuu jälleen 3 asteessa! Toiseksi tutkimus luo kouriintuntuvan kuvan siitä, miten haavoittuvaisin väestö keskittyy näille riskialttiille alueille, etenkin Aasiassa ja Afrikassa. Kolmanneksi tutkimus osoittaa, miten haavoittuvaisuutta voidaan vähentää kaikkein tehokkaimmin monipuolisella kestävällä kehityksellä, joka puuttuu ilmiselvien ilmastoriskien lisäksi yhteiskunnallisiin rakenteisiin:

“Kestävä kehitys, joka aktiivisesti vähentää sosioekonomista epätasa-arvoa, köyhyyttä ja väestönkasvua Afrikassa ja Aasiassa pienentää lopulta kaikkein tehokkaimmin sitä ihmisjoukkoa, joka luokitellaan alttiiksi ja haavoittuvaiseksi ilmastonmuutoksen riskeille.”

Samalla tutkijat muistuttavat, että tällaista kehitystä tuskin saadaan aikaan ilman kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa. Voimakas lämpeneminen söisi kehityksen saavutukset. Ilmastonmuutoksen hillitseminen, köyhyyden torjunta, väestönkasvun taittaminen ja ruokaturvan edistäminen edellyttävät toisiaan.

MILTÄ KUNNIANHIMOINEN ILMASTOPOLITIIKKA NÄYTTÄISI?

Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä kohti 1,5 tai edes 2 asteen lämpenemistä vaan jonnekin yli 3 asteen. Lisäksi niissä ilmastoskenaarioissa, joissa alempia arvoja tavoitellaan, nojataan edelleen vahvasti erilaisiin negatiivisiin päästöihin – etenkin lapsenkengissään oleviin teknologioihin. David Roberts pohtii Vox-lehden artikkelissa, millaiselta tosissaan Pariisin sopimuksen tavoitteisiin pyrkivät yhteiskunnat näyttäisivät. Hän tarkastelee kolmea tuoretta tutkimusta, joissa keskitytään pääosin uusiutuviin energianlähteisiin ja energiatehokkuuteen. Roberts muistuttaa kuitenkin, että ilmastotoimien joukossa on paljon muitakin kuin energiantuotantoon liittyviä keinoja. Niitä ei kuitenkaan oteta skenaarioissa läheskään yhtä tosissaan kuin spekulatiivisia negatiivisten päästöjen teknologioita. Roberts viittaa Paul Hawkenin Drawdown -teokseen, jossa tehokkaimmiksi toimiksi nousevat tyttöjen koulutus ja perhesuunnittelu. Samoin kasvispohjainen ruokavalio ja ruokahävikin vähentäminen nousevat merkittävimpien ilmastotoimien joukkoon.   

BIOS

EMMA HAKALA BIOS-TUTKIMUSYKSIKKÖÖN

Emma Hakala käsitteli poliittisen historian väitöskirjassaan ympäristöturvallisuuden käsitettä ja kansainvälisten järjestöjen roolia sen edistäjinä Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen. Hän on perehtynyt turvallistamisteoriaan ja tarkastelee sen avulla, miten ja millaisin seurauksin ympäristö ja ilmastonmuutos on yhdistetty turvallisuuskeskusteluun. Hakala on aikaisemmin työskennellyt ympäristöyhteistyön parissa muun muassa YK:lla ja tekee tällä hetkellä tutkimusta Ulkopoliittisessa instituutissa. Jo ennen liittymistään BIOS-tutkimusyksikköön hän on ollut suureksi avuksi esimerkiksi ympäristöturvallisuutta koskevan blogikirjoituksen laatimisessa.

Hakala on omassa tutkimuksessaan usein törmännyt siihen, miten vaikeaa ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin varautuminen on. Suomessa siihen ei myöskään ole vielä kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tieteellinen tieto aiheesta ei sellaisenaan taivu käytännössä sovellettaviksi politiikkatoimiksi eikä aina ole helppoa omaksuttavaa. BIOS:in työlle on tässä Hakalan mielestä merkittävä tarve, sillä se voi toimia tiedon välittäjänä ja yleistajuistajana eri alojen viranomaisille ja päätöksentekijöille.

METSÄSYMPOSIO

BIOS on mukana järjestämässä symposiota “The trade-offs between forest use, climate mitigation and society” (”Ilmastonmuutos ja Suomen strategiat metsien käytöstä – Eri vaihtoehtojen ekologisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelua”). Symposium järjestetään Jyväskylän Paviljongissa (Lutakonaukio 12, Auditorio A1 Wilhelm) 12.6. klo 11–17 osana Euroopan luonnonsuojelubiologian kongressia.

Ilmastonmuutoksen nopea eteneminen uhkaa myös suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta. Tutkijoiden mukaan viimeistään nyt on otettava käyttöön tehokkaita keinoja ilmastopäästöjen hillitsemiseksi. Metsien ja maan käytöllä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöjen kehittymiselle. Symposiossa pohditaan, miten päästöjen vähentäminen ja hiilinielujen kasvattaminen nopeassa aikataulussa saadaan sovitettua yhteen.

Päivän aikana kuullaan alustuksia metsien käytön ilmastovaikutuksista johtavilta kansainvälisiltä asiantuntijoilta. Iltapäivän paneelikeskustelussa tutkijat pohtivat yhdessä suomalaisten julkishallinnon ja taloudellisten vaikuttajien kanssa metsien käyttöä koskevien linjausten vaikutuksia ja erilaisten keinojen toteutettavuutta. Paneelissa keskustelevat mm. seuraavan IPCC:n arviointiraportin pääkirjoittaja professori Felix Creutzig, Eduskunnan varapuhemies Mauri Pekkarinen, sekä elinkeinoelämän edustajana Cargotecin hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin.

Tilaisuus pidetään englanniksi. Ilmoittautumismaksu 20€. Tiedotusvälineiden edustajilla vapaa pääsy.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset:
Tuomo Kalliokoski, +358 50 4487536, tuomo.kalliokoski@helsinki.fi
Sampo Soimakallio, +358 40 707 6891, sampo.soimakallio@ymparisto.fi

Symposion lehdistötiedote ja tarkempi ohjelma löytyy täältä.

TEFI 2018

Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Lapin yliopiston Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin sekä Tourism Education Futures Initiative -verkoston järjestämässä kansainvälisessä matkailuntutkimuksen ja matkailualan konferenssissa, joka järjestettiin 3.- 6.6. Pyhätunturilla. ”Knowing with nature – The future of tourism education in the Anthropocene” -konferenssissa pohdittiin matkailuun liittyviä kestävyyden, oikeudenmukaisuuden ja luontosuhteiden kysymyksiä. Esitelmässään “Anthropocene beyond the hype – everyday experiences of environmental change” Lummaa etsi keinoja antroposeeniin liitettyjen kauaskantoisten ympäristömuutosten kokemukselliseen jäsentämiseen.

BIOS:N JA YLE:N YHTEISTYÖN YHTEENVETOA

Jussi Eronen ja Paavo Järvensivu kirjoittavat Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -kirjoitusten kokoelmassa tutkimusyksikkömme ja Ylen monivaiheisesta yhteistyöstä. Miten tieteellisten taustapaperien laatimisesta päädyttiin kuunnelmien kirjoittamiseen? Mitkä aiheet olivat yhteistyölle otollisia, ja miksi etenkin taloudesta keskusteleminen osoittautui vaikeaksi?

“Nähdäksemme väestökysymyksessä ja monilla muilla alueilla toimittajien ei ole vaikeaa hyväksyä, että tutkimusmenetelmiin sisältyy väistämättä valintoja ja rajoituksia. Talouskysymyksissä erilaisten teorioiden ja menetelmien käsittely ja vertailu tuntuu sen sijaan toimittajasta monesti hankalalta, jopa epämiellyttävältä. Se, mikä väestökysymyksessä on normaalia lähdekritiikkiä, tunnutaan kokevan talouskysymyksessä lipuvan tieteen politisoinnin vaaralliseksi koetulle alueelle.”

VÄESTÖKYSYMYKSIÄ BLOGISSA

Ville Lähde tutustui väestötutkimuksen uusiin tuuliin, keskusteli väestötutkijoiden kanssa ja kirjoitti väestökehityksestä vauraissa maissa ja väestökeskustelun umpikujista. Uusi tutkimus osoittaa, että syntyvyys ei ehkä olekaan ollut vauraissa maissa niin alhaista, kuin on oletettu. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että syntyvyydestä johtuva väestönkasvu alkaisi uudestaan. Myös uusien menetelmien valossa syntyvyys on vauraissa maissa keskimäärin kuolleisuutta vähäisempää, ja väestönkasvu johtuu kokonaan tai pääosin maahanmuutosta. Kuten edellisessä väestökirjoituksessa, Ville Lähde tarttuu keskustelun yksinkertaistuksiin ja muistuttaa, että “väestönkasvu vai kulutus?” ei ole joko–tai-asetelma.

“Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.”

KOHTALOKASTA METSÄLOBBAUSTA

Antti Majava tarttuu Politiikasta.fi-sivuston kirjoituksessaan “Kohtalokasta edunvalvontaa” Suomen biotaloussuunnitelmiin ja etenkin metsien käytön lyhytnäköisyyteen. Kun Suomeen rakennetaan miljardien eurojen uutta infrastruktuuria, joka osoittautunee ilmastonmuutoksen hillinnän vuoksi lyhytikäiseksi, yhteiskunnalle lankeaa kova lasku. Metsäteollisuuden lobbaus vie Suomea ilmastopolitiikan vapaamatkustajaksi.

“Vääntö metsien käytön ilmastovaikutuksista muistuttaa kansainvälistä kamppailua ilmastotutkijoiden ja öljyteollisuuden välillä. Aitoja ilmastohyötyjä tuottavien ratkaisujen kehittämisen sijaan teollisuus käyttää miljoonia julkisuudenhallintaan ja päättäjävaikuttamiseen.”

TULEVAISUUDEN TYÖ

Suomen on toteutettava lähivuosina nopeita päästövähennyksiä. Samalla on varauduttava ilmastonmuutoksen paikallisille elinkeinoille ja maailmankaupan toiminnalle aiheuttamiin muutoksiin. Nämä tekijät vaikuttavat syvällisesti suomalaisen yhteiskunnan ja talouden perustoimintoihin kuten tulevaisuudessa tehtävään työhön. Silti ilmastonmuutoksen konkreettisista vaikutuksista työelämään, työn ennakointiin ja työllisyyspolitiikkaan keskustellaan suomalaisessa päätöksenteossa niukasti.

Tuoreessa artikkelissa Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? BIOS:n Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen tutkivat, miten suomalainen lähivuosikymmenien työ muuttuu, jos Suomessa toteutetaan Pariisin sopimuksen mukaiset päästövähennystavoitteet, varaudutaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja toteutetaan yhteiskunnan jälkifossiiliseen aikaan siirtävä ekologinen jälleenrakennus. Järvensivun ja Toivasen tarkastelu osoittaa, että suomalainen työelämä kokee useita merkittäviä muutoksia.

Fossiilienergian kadotessa yhteiskuntien käytöstä työ voi joiltakin osilta työvoimavaltaistua uudelleen. Ekologisen jälleenrakennuksen toimet kuten energiajärjestelmän ja muun infrastruktuurin uudistaminen luovat paljon uutta työtä. Jos päästövähennykset hidastavat maailmakauppaa ja kehittyvien talouksien tuotanto suuntautuu ilmastonmuutoksen ja materiaaliniukkuuksien vaikutuksesta enemmän paikalliseen tarpeeseen, on myös suomalaisen tuotannon omavaraistuttava ja monipuolistuttava. Esimerkkejä tästä ovat ruoantuotannon ja maatalouden monipuolistuminen ja suomalaisen kestävän tekstiiliteollisuuden uusi tuleminen. Samalla monia perusteollisuuden aloja on tarkasteltava uusin silmin: esimerkiksi metsäteollisuuden on etsittävä lyhytkestoisten massatuotteiden tuottamisen sijaan uusia ratkaisuja pitkäkestoisista puupohjaisista tuotteista.

Järvensivu ja Toivanen esittävät, että julkisella vallalla tulee olla merkittävä rooli lähivuosikymmenten aikana toteutettavan ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelussa, toteuttamisessa ja rahoituksessa. Koska työelämän muutokseen kytkeytyvät elimellisesti myös kysymykset koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, on suomalaisessa ennakointityössä ja päätöksenteossa viipymättä siirryttävä tarkastelemaan ilmastonmuutoksen työlle ja työllisyyspolitiikalle asettamia muutosvaatimuksia.

Artikkeli on julkaistu Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino, 2018).

AFRIKAN VÄESTÖKEHITYKSESTÄ

Emma Hakalaa ja Ville Lähdettä haastateltiin Suomenmaa -lehdessä 25.5. ilmestyneeseen artikkeliin “Afrikan väestöräjähdys odottaa kulman takana”. Jutussa Ville huomauttaa, että korkeiden väestölukujen skenaariot perustuvat oletukseen, että koulutus, naisten oikeudet ja ruokaturva eivät edisty merkittävästi lähitulevaisuudessa. Emma muistuttaa, että Afrikan maiden muuttoliikkeet ovat pääosin sisäisiä ja suuntautuvat kaupunkeihin, jotka toimivat kestämättömällä pohjalla. Parempi kehitys edellyttää kehitysyhteistyön lisäksi reilumpaa kauppapolitiikkaa.

Lopuksi

Hyvän sään aikana -verkkomedia on avattu! Kuten viime uutiskirjeessämme kerroimme, kirjan tekijätiimi sai apurahaa uuteen projektiinsa, jossa jatkavat ilmastojournalismin kehitystyötä.

SKS ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjestävät kestävän kehityksen kirjoituskilpailun”Kerro meille, millaisia ajatuksia kestävä kehitys sinussa herättää. Miten kestävä kehitys näkyy sinun ja lähipiirisi elämässä? Kirjoituksessasi voit kuvata omia valintojasi ja syitä, miksi olet niihin päätynyt. Ehkä haluat pohtia myös valintoihin mahdollisesti liittyviä vaikeuksia. Millaisia muutoksia sinä olisit valmis tekemään kestävän kehityksen edistämiseksi? Mikä taas tuntuisi mahdottomalta?”

25.5.2018

Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.

Väestötutkimuksen vakiintunut näkemys on, että syntyvyys laskee hyvinvoinnin kasvun mukana. Väestönkasvu siis hidastuu ja taittuu, kun ihmiset saavuttavat kunnollisen ruokaturvan, pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä, saavat koulutusta, naisten oikeudet edistyvät ja yhteiskunnat muuttuvat vakaammiksi. Historiallisesti tällainen kehitys onkin johtanut syntyvyyden voimakkaaseen laskuun, ja vaurastumisen myötä syntyvyys voi olla kuolleisuutta vähäisempää. Uusi väestötutkimus kuitenkin osoittaa, että kaikkein vauraimmissa maissa syntyvyyden lasku on pysähtynyt viime vuosikymmeninä, ja joissain maissa syntyvyys on kääntynyt jopa nousuun. Jotkut intoutuvat väittämään, että tämä vie syntyvyydestä johtuvaan väestönkasvuun myös vauraissa maissa. Tämä on harhakäsitys, sillä tutkimus ei tue tätä väitettä.

Lyhyen ajan sisällä olen törmännyt kaksi kertaa yllättävään tilanteeseen, jossa korkeasti koulutetut ja ympäristöasioita tuntevat tutut tutkijat ovat väittäneet syntyvyyden nousun alkavan uudelleen vauraissa maissa. Käynnissä olisi jonkinlainen heiluriliike: pitkän historiallisen laskun jälkeen syntyvyys tai ”hedelmällisyysaste” lähtisi nousuun. Heidän mukaansa tämä kyseenalaistaa ajatuksen väestönkasvun hiipumisesta.

Kirjoitin taannoin väestönkasvusta BIOS-blogiin ja kuvasin ”väestöllistä muuntumista” (demographic transition), väestötutkimuksessa vakiintunutta käsitettä. Se kuvaa siirtymää tasaisesta väestömäärästä nopeaan väestönkasvuun, väestönkasvun taittumista ja saapumista uuteen vakaaseen vaiheeseen. Väestötutkimus osoittaa, että tämä prosessi on käyty läpi lukuisissa maissa, mutta se on edennyt eri tahtia eri alueilla vaihdellen vuosisadasta tai parista kymmeniin vuosiin. Edesmennyt tieteen popularisoijana tunnettu Hans Rosling intoutui välillä kuvaamaan prosessia vääjäämättömäksi – tai niin hänen sanojaan on tulkittu, kuten tässä kirjoituksessa.

Mutta väestötutkimuksessa moista väitettä vääjäämättömyydestä ei esiinny: väestöllinen muuntuminen on seurausta monien tekijöiden (ihmisoikeudet, koulutus, ruokaturva ja niin edelleen) yhteisvaikutuksesta, eikä se toteudu tai se hidastuu, jos nuo tekijät puuttuvat. Afrikan hidastunutta väestöllistä muuntumista kuvasin yllä mainitussa kirjoituksessani, samoin kuin esimerkiksi Latinalaisen Amerikan ennakoitua huomattavasti nopeampaa. Onkin tärkeää erottaa globaali väestönkasvu ja alueelliset väestömuutokset – yhtäällä väestö kasvaa, toisaalla se pysyy suht vakaana tai vähenee. Syntyvyyden lisäksi tähän vaikuttavat etenkin elinajanodote ja muuttoliikkeet.

Kohtaamani yllättävän väitteen mukaan vakiintunut näkemys ei kuitenkaan pitäisi paikkansa. Syntyvyyden päätyminen alhaiselle tasolle vauraammissa maissa ei olisikaan pysyvää, vaan uusi kasvukäyrä olisi alussa. Kysyin kiinnostuneena asiaa tutulta tiedetoimittajalta, ja hänkin kertoi törmänneensä väitteeseen julkisessa keskustelussa – ja kuten minulle, hänellekin esitettiin Tanskaa esimerkkinä maasta, jossa tuo muutos olisi jo käynnissä. Koska tällaiset väitteet alkavat elää helposti omaa elämäänsä, niihin on tärkeä pureutua. Konsultoin suomalaisia väestötutkijoita ja tutustuin tutkimuksiin, joiden tulosten tahattomasta tai tahallisesta väärinymmärryksestä tämä väite kummunnee.

Aiheen käsittelyn tekee ajankohtaiseksi hiipuvan väestönkasvun tai alkavan väestön vähenemisen aiheuttama keskustelu syntyvyydestä Suomessa. Tehdäänkö täällä liian vähän lapsia? Suomessa on esitetty jopa ”synnytystalkoita”. Samoin Tanskassa käynnistyi taannoin melko epäilyttävää kuvastoa käyttävä ”Tee se äidin tähden. Tee se Tanskalle” -kampanja. Moralistinen ”synnytyspaniikki” herättää tunteita monella suunnalla, mutta siihen reagoiminen ei kaipaa tosiasioiden vääristelyä tai huonosti pureskeltua tutkimusta.

Toinen syy olla tarkka näissä asioissa on se, että syntyvyyden tarkastelu sekoittuu aivan liian helposti maahanmuuttoon – pikainen troolaus verkkokeskustelujen syvänteissä osoittaakin, että maahanmuuttoa vastustetaan sekä panikoimalla alhaisesta syntyvyydestä (”ne” sikiävät ”meitä” nopeammin) että kyseenalaistamalla syntyvyyden alhainen taso (emme ”me” tarvitse tänne ”niitä”). Esimerkiksi professori Janne Kotiahon Yle-haastattelussa todetaan huolimattomasti, että Suomen väestö kasvaa ”osin” maahanmuuton takia. Se kasvaa pelkästään maahanmuuton takia. ”Luonnollinen väestönkasvu” eli pelkästään syntyvyydestä johtuva kasvu on pääosin loppunut kaikissa vauraissa maissa, ja uusi tutkimus ei kyseenalaista tätä, kuten alla nähdään. Poikkeustapauksissakin luonnollinen väestönkasvu on hyvin vähäistä maahanmuuttoon verrattuna.

Palaan maahanmuuttokysymykseen kirjoituksen lopussa, mutta katsotaan ensin tarkemmin tätä väestöväitettä ja mitä tutkimus siitä sanoo.

Väestönkasvu ja hedelmällisyysaste ovat eri asioita

Väite vauraiden maiden syntyvyyden uudesta noususta ja ”luonnollisen väestönkasvun” jatkumisesta voi perustua useampaan väärinkäsitykseen. Ensimmäinen on yksinkertainen: sekoitetaan keskenään väestönkasvu ja hedelmällisyysaste (eli rajusti yksinkertaistaen: kuinka monta lasta nainen saa elämänsä aikana – tästä lisää myöhemmin). Katsotaan esimerkiksi Tanskaa. Tätä kirjottaessa maan väestö on World Population Review -sivuston mukaan (luvut perustuvat YK:n tuoreimpiin laskelmiin) noin 5 752 000 ja väestönkasvutahti on 0,36%. Väestö siis kasvaa hitaasti ja valtaosaltaan maahanmuuton vuoksi – Tanska ei siis Suomen tavoin ole ainakaan vielä päätynyt ”negatiiviseen luonnolliseen väestönkasvuun”, mutta mitään syntyvyyspiikkiä ei ole näkyvissä.

Toinen mahdollinen virhe liittyy syntyvyyden muutoksia kuvaavan ”hedelmällisyysasteen” (total fertility rate) tulkintaan. Kuten oheisesta Kuviosta 1 näkyy, hedelmällisyysaste on ”sahannut” melkoisesti viime vuosikymmeninä. Tanskan kohdalla on pikkuinen piikki ylöspäin reippaan romahduksen jälkeen – perustuuko väite Tanskan uudesta syntyvyyden kasvusta tähän? Jokaisen tutkijan pitäisi tietää, ettei tuollaisesta historiallisesta käyrästä voida erottaa vain yhtä mielivaltaista osaa ja tehdä päätelmiä sen pohjalta.

Tämä olisi kuitenkin hyvin karkea virhe tutkijoilta. Oletankin heidän ymmärtäneen väärin hedelmällisyysastetta koskevaa tuoretta tutkimusta. Oheisen kuvion ”sahaaminen” nimittäin kertoo siitä, että tavanomainen hedelmällisyysasteen mittaustapa ei todennäköisesti sovellu esimerkiksi pohjoismaiseen ympäristöön viime vuosikymmeninä. Siksi täytyy katsoa tarkemmin tutkimusmenetelmien eroja.

KUVIO (1) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Periodi-hedelmällisyysaste Pohjoismaissa 1975–2015, mikä näyttää sekä laskuja että nousuja. Jalovaara et al. artikkelissa käytetään kohortti-hedelmällisyysastetta (ks. alla) ja vertaillaan niitä periodilukuihin.

Miten hedelmällisyysastetta tulisi mitata?

Väestötutkimuksen kentällä on käynnissä kiinnostava ja mullistavakin tutkimuskeskustelu hedelmällisyysasteen mittaamisesta. Pöydälle on nostettu uudenlaisia metodeja, jotka muuttavat kuvaa etenkin vauraimpien maiden viime vuosikymmenien väestökehityksestä – mutta ne eivät osoita, että syntyvyys olisi lähtenyt tai lähdössä rajuun nousuun tai että väestöllisen siirtymän perusidea olisi kumottu.

Perinteinen periodi-hedelmällisyysaste tai periodi-TFR mittaa hedelmällisyyttä jonain tiettynä ajanjaksona kaikissa ikäryhmissä. Se on ikään kuin ajankohtaiskatsaus, johon monenlaiset hetkelliset muutokset heijastuvat voimakkaasti. Sen etuna on ajankohtaisuus mutta ongelmana on juuri edellä kuvattu käyrien ”sahaaminen”. Tämän vuoksi periodi-TFR-käyrien avulla ei voida hahmottaa käynnissä olevia pitkäaikaisia siirtymiä, jolloin esimerkiksi lastensaanti lykkääntyy yhä myöhemmälle iälle.

Juuri siksi monien tutkijoiden mukaan kohortti-hedelmällisyysaste eli kohortti-TFR on parempi menetelmä. Siinä tarkastellaan kohortteja tai ”syntymävuosiluokkia” jakamalla ihmiset esimerkiksi viiden vuoden luokkiin syntymävuoden mukaan. Näiden kohorttien toteutunut lapsiluku lasketaan – eli kuinka monta lasta ihmiset olivat saaneet esimerkiksi 40 tai 45 ikävuoteen mennessä. Kohorttimenetelmä antaa todenmukaisen kuvan toteutuneesta syntyvyydestä ja pidemmän aikavälin trendeistä. (Myrskylä et al. 2012, 2–4, 16; Myrskylä et al., 2013, 31–32, 42–43; Hvindtfeldt et al. 2010, 427, 431; Jalovaara et al. 2018, 6) (Tiivistelmä menetelmien eroista löytyy täältä.)

Kuten aina tieteessä, eri menetelmät valaisevat ilmiön eri puolia ja vastaavat eri kysymyksiin. Syntyy kuitenkin ongelmia, kun tietynlaisia vastauksia haetaan menetelmiltä, jotka eivät niitä pysty antamaan. Juuri siksi edellä kuvatut periodi-TFR:n käyrän suunnat eivät ole ennusteita käynnissä olevista muutoksista. Tätä havainnollistaa hyvin se, kun vertaillaan eri menetelmillä luotuja kehityskäyriä toisiinsa.

Kun tarkastellaan vauraimpia maita, kohorttimenetelmä antaa erilaisia tuloksia kuin periodimenetelmä. Niiden eroja havainnollistaa alla oleva Kuvio 2. Kohorttihedelmällisyyden arvot ovat korkeampia, ja kehityskäyrä ovat tasaisempi sen sijaan, että se ”sahaisi”.

KUVIO (2) Lähde: Myrskylä et al. 2012. Kaaviossa on kerätty 37 ”kehittyneen” maan hedelmällisyysasteen muutokset. HUOM! Periodi-TFR on kuvattu ajalle 1980–2009, kun kohortti-TFR on kuvattu 1950–1979 välisille kohorteille. Kohortti-TFR osoittaa tasaista laskevaa kehitystä.

Kuten kuviosta nähdään, vauraimmissa maissa hedelmällisyysaste on kummallakin menetelmällä tarkastellen laskenut aivan viime vuosiin tai vuosikymmeniin saakka. Periodi-TFR osoittaa huomattavasti alhaisempia lukuja sekä nousua tällä vuosituhannella. Kohortti-TFR kuitenkin osuu paremmin yksiin toteutuneen syntyvyyden kanssa. Se osoittaa, että vauraiden maiden väestökehitys on ollut ”sahaamisen” sijaan huomattavasti tasaisempaa, joskin laskevaa. Mutta viime vuosina lasku näyttäisi olevan pysähtymässä tai jopa lievässä nousussa. Vauraiden maiden välillä on kuitenkin melkoista vaihtelua hedelmällisyystasossa, eikä vaihtelun syitä vielä tunneta kunnolla. (Myrskylä et al., 2013, 32; Myrskylä et al., 2013, 49; Myrskylä et al. 2009, 742)

Mistä tämä ero juontaa? Hyvin pitkälti siitä, että kohorttilähestymistavalla havaitaan, jos ihmiset ovat saaneet keskimäärin vähemmän lapsia. Menetelmällä tarkastellaan todellisia syntymäkohortteja, kun taas periodi-hedelmällisyysaste kuvaa yhden ajankohdan syntyvyyttä. Se kuvaa usein huonosti sitä, montako lasta ihmiset lopulta saavat.

Periodikäyrät näyttävät esimerkiksi todellisuutta alempaa hedelmällisyysastetta silloin, kun ihmiset lastensaanti viivästyy yleisesti. Käyrä kuitenkin nousee, kun muutos päättyy ja uusi tilanne alkaa vakiintua. Sen jälkeen periodi- ja kohorttikäyrät alkavat lähestyä toisiaan. Muutos tuottaa siis periodikäyrään keinotekoisen ”kuopan”. Niinpä Kuvion 2 punaisen katkoviivan näyttämä ”uusi nousu” syntyvyydessä kertookin lähinnä siitä, että ollaan saapumassa eräänlaiseen uuteen normaaliin. Se ei kerro voimakkaasta syntyvyyden noususta. (Myrskylä et al. 2012, 30–32; Myrskylä et al. 2013, 48)

Merkittävää kuitenkin on, että kohorttimenetelmä osoittaa vauraissa maissa viime vuosikymmenten syntyvyyden laskun huomattavasti oletettua lievemmäksi, ja ennusteet näyttävät siltä, että syntyvyys on tasaista ja voi jopa hieman nousta. Tällä on suuri ero periodimenetelmän hyvin alhaisiin ennusteisiin, joihin moralisoivat ”synnytyspaniikit” perustuvat.

Juuri tässä kohtaa on helppo ymmärtää tutkimus väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että syntyvyys olisi lähdössä rajuun nousuun. Hedelmällisyysaste on edelleen niin sanotun ”uusiutumistason” (replacement level) (noin 2,1) alla. Uusiutumistaso tarkoittaa käytännössä sitä, kuinka suuren keskimääräisen syntyvyyden pitäisi olla, jotta nykyisellä kuolleisuudella väestö pysyy vakaana – mikäli maahanmuuttoa ei olisi. Kuten Kuviosta 2 nähdään, vauraammissa maissa ollaan keskimäärin edelleen tämän tason alla.

Toisin sanoen myös kohortti-TFR-lukujen valossa väestön pitäminen vakaana vauraissa maissa vaatisi edelleen maahanmuuttoa. Ilman maahanmuuttoa useimmissa maissa olisi korkeammista luvuista huolimatta odotettavissa väestön laskua – joskin huomattavasti periodimenetelmällä ennakoitua vähäisempää. (Myrskylä et al. 2012, 25–26; Myrskylä et al. 2013, 48–49; Myrskylä et al. 2009, 743) Lisäksi vähemmän vauraissa maissa, joissa hedelmällisyys on silti laskenut uusiutumistason alle, väestö vähenee edelleen. Siellä alhaisempaa hedelmällisyyttä ajavat kehityskulut ovat käynnistyneet mutta ei ole sellaista vaurautta, joka mahdollisesti johtaa kohti väestökäyrän tasaantumista. (Myrskylä et al. 2009, 743)

Tämä on klassinen esimerkki siitä, miten tutkimusten tulokset voidaan ymmärtää väärin tai niitä voidaan käyttää vääristellen. Tutkijoita kuitenkin kannattaa kuunnella:

”Niin kauan kuin kehittyneimmät maat keskittyvät kohentamaan kansalaistensa hyvinvointia ja kunnolliset instituutiot ovat pystyssä, lisäkehitys todennäköisesti kumoaa hedelmällisyyden laskua – vaikka emme voikaan odottaa hedelmällisyyden nousevan takaisin yli uusiutumistason. Tämän seurauksena odotamme kaikkein kehittyneimpien maiden päätyvän suhteellisen tasaiseen väestön kokoon tai jopa kokonaisväestön kasvuun niissä tapauksissa, joissa maahanmuutto on merkittävää.” (Myrskylä et al. 2009, 743, käännös Ville Lähde)

Entä Pohjoismaat?

Edellä esitetyssä Kuvio 1:ssä Pohjoismaiden hedelmällisyysaste näyttää hurjalta vuoristoradalta, jossa yksittäiset nousut ja laskut eivät juuri mitään trendiä osoita – paitsi että syntyvyys noin ylipitäen on uusiutumistason alapuolella. Mutta kun kehitystä katsotaan syntymäkohorttien mukaan, tilanne näyttää jälleen hyvin erilaiselta, kuten Kuvio 3 osoittaa. Yhtäkkisten laskujen ja nousujen sijaan on melko tasainen lievästi laskeva kehitys – eikä Tanskanmaalla näy mitään yllättävää nousua. (Jalovaara et al. 2018) Toisessa kohorttimenetelmää käyttävässä tutkimuksessa Tanskassa nähdään hyvin lievää nousua, jonka oletetaan johtuvan poikkeuksellisen varhaisesta ja laajasta hedelmöityshoitojen leviämisestä (Myrskylä et al., 2103, 38–39). Silti hedelmällisyys on alle uusiutumistason. Hieman toista menetelmää käyttävä ja yhtä lailla periodimenetelmää kritisoiva artikkeli päätyy sekin muistuttamaan, että lapsiluvut ovat Tanskassa alhaisia, vaikkeivät ne olekaan niin alhaisia kuin periodimenetelmä osoittaisi (Hvindtfeldt et al. 2010, 432).

KUVIO (3) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Toteutunut kohortti-TFR Pohjoismaissa vuodesta 1940 eteenpäin 45 vuoden iässä (miehet) ja 40 vuoden iässä (naiset).

Sen sijaan muutokset koulutuksen vaikutuksessa ja sukupuolirooleissa Pohjoismaissa ovat olleet kiintoisia ja merkittäviä, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan Jalovaaran et al. ilmestymässä olevaan artikkeliin ”Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries”. Artikkeli kuvaa hyvin, miten esimerkiksi koulutuksen vaikutukset kohorttien keskimääräisiin lapsilukuihin (ja lapsettomiksi jäävien osuuksiin) ovat Pohjoismaisessa ympäristössä hyvin erilaisia kuin köyhemmillä ja väkirikkaammilla alueilla, tai miten tietyt väestötutkimuksen sukupuolioletukset kyseenalaistuvat tällaisissa yhteiskunnissa. (Jalovaara et al. 2018)

Väestönkasvu ja maahanmuutto

Kuten sanottua, väestökeskustelu ja maahanmuuttokeskustelu tuottavat törmätessään helposti sekä tosiasioita hämärtävää että puhtaasti rasistista keskustelua. Muutama yksinkertainen asia unohtuu helposti.

Ensinnäkin: muuttoliike ei tee lisää ihmisiä vaan siirtää heitä paikasta toiseen. Niin hassulta kuin se tuntuu, tämä asia unohtuu usein. On kyllä totta, että mikäli ihmisiä muuttaa korkean syntyvyyden alueilta matalan syntyvyyden alueille, vastaanottajamaan hedelmällisyysaste voi nousta väliaikaisesti – riippuen tietysti siitä, kuinka suuri ero maiden välillä on, miten suuri on maahanmuuttajien osuus ja ennen kaikkea siitä, millaiseen yhteiskuntaan he saapuvat. Ydinkysymys on: pysyykö syntyvyys näissä väestöryhmissä korkealla? Tällöin ollaan tekemisissä aivan samojen kysymysten kanssa kuin väestönkasvussa ylipäätään: tuetaanko naisten oikeuksia ja valtaistumista, onko pääsyä koulutukseen ja työelämään, annetaanko ihmisille vakaan ja turvallisen elämän mahdollisuudet? Päädytäänkö korkeisiin etnisiin raja-aitoihin ja vieraantumiseen, vai sopeutuvatko tulijat yhteiskuntaan ja muu yhteiskunta heihin?

Elämän turvallisuus, vakaus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo eivät ylipäätään ole mitään pankissa korkoa kasvavaa omaisuutta. On aivan mahdollista, että nykyisin näistä asioista eniten nauttivat yhteiskunnat muuttuvat radikaalisti – eikä kukaan silloin voi ennustaa väestökehitystäkään, koska ollaan aivan uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on tärkeä kysymys niin maahanmuuton vaikutusten kannalta kuin muutenkin. Millaisia yhteiskuntia halutaan rakentaa?

Lisäksi maahanmuuttokeskustelussa keskitytään usein siihen, että vauraisiin maihin muuttaa ihmisiä korkean syntyvyyden maista. Euroopan vauraisiin maihin muuttaa kuitenkin myös paljon ihmisiä alueilta, joilla on matalampi syntyvyys kuin esimerkiksi Suomessa – kuten Venäjältä, Puolasta tai monista Aasian maista.

Toiseksi: muuttoliike on välttämätön globaali ”varoventtiili” tulevaisuuden muutoksiin sopeutumisessa. Parhaassakin mahdollisessa tapauksessa, jos maailma ottaa väestökehityksen taustalla olevat kehityskysymykset tosissaan, maailman väestö kasvaa vielä reippaasti. Se kasvaa eniten niillä alueilla, joilla on eniten köyhyyttä ja joita ympäristö- ja luonnonvaraongelmat uhkaavat pahiten. Maahanmuutto auttaa sopeutumista usealla tavalla. Kuten aiemmassa väestötekstissä todettiin, kun syntyvyys laskee nopean väestönkasvun maassa, on työikäisten osuus hetkellisesti suhteettoman suuri. Jos työtä ja koulutusta riittää kaikille, se tuottaa eräänlaisen ”väestöosingon”. Mikäli työtä ei riitä, syntyy helposti levottomuutta. Maahanmuutto lievittää tätä painetta Toiseksi siirtolaisten rahalähetykset kotiin ovat merkittävä voimavara, joskin ne jakaantuvat epätasaisesti. Lisäksi ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristömuutosten edetessä olosuhteet muuttuvat joillain maailman alueilla epäsuotuisemmaksi, mistä seuraa muuttoliikkeitä joka tapauksessa.

Siksi tasa-arvoisemman kansainvälisen kaupan ja politiikan sekä kehitysyhteistyön rinnalla tarvitaan maahanmuuttoa. Ilman sitä köyhimpien yhteiskuntien pääsy paremmalle kehitysuralle (ja samalla nopeampi syntyvyyden lasku) lienee mahdotonta. Nämä eivät ole vaihtoehtoja vaan tukevat toisiaan.

Kolmanneksi: myös vauraiden yhteiskuntien elämäntavan pitää muuttua. ”Eihän tänne voi päästää lisää ihmisiä elämään länsimaista kuluttavaa elämäntapaa!” Tämä on yksi yleisimpiä (ainakin näennäisestä) ympäristönäkökulmasta kumpuavia argumentteja. Ensinnäkin se sivuuttaa edellä kuvatun olennaisen asian: kestävä elämäntapa vaatii globaalia yhteistyötä, koska maailman alueet eivät ole eristäytyneitä. Toiseksi se unohtaa sen, että elämäntavan on pakko muuttua nykyisissä vauraissa yhteiskunnissa, kuten kaikkialla muuallakin. Kaikkien nykyisissä vauraissa maissa elävien täytyy elää uudella tavalla, myös maahanmuuttajien. Hyvinvointia täytyy voida tuottaa tavoilla, jotka kuluttavat vähemmän luonnonvaroja ja aiheuttavat vähemmän erilaisia ympäristöongelmia. Maahanmuutto ja elämäntavan muutos eivät ole vaihtoehtoja eivätkä ristiriidassa, vaan ne ovat välttämättömiä vastauksia erilaisiin aikamme ongelmiin.

”Eikö väestönkasvu sitten ole ongelma?”

Väestökeskustelu lipuu niin helposti yksinkertaistaviin vastakkainasetteluihin, että ilmiön tarkempi tutkiminen saa helposti vastaan syytöksen väestönkasvun vähättelystä. Käsittelin tätä edellisessä väestökirjoituksessani, mutta palaan asiaan muutamalla huomiolla.

On ilmiselvää, että väestönkasvu on ongelma. On alueita, joilla väestö kasvaa edelleen todella nopeasti. Väestöllinen muuntuminen eri siirtyminen matalampaan syntyvyyteen ei ole edennyt tarpeeksi nopeasti, sillä sitä tukevaa kehitystä ei ole saatu aikaan. Kannattaa muistaa: väestöllisen muuntumisen käsite ei ole ennuste vääjäämättömyydestä vaan pikemmin toimintasuositus! Jos väestönkasvun halutaan taittuvan, tarvitaan tietynlaisia yhteiskuntia eli ihmisoikeuksia ja etenkin naisten ja lasten oikeuksia, koulutusta, ehkäisyvälineitä, perhesuunnittelua, ruokaturvaa, tasa-arvoa ja monta muuta asiaa.

Kun väestö kasvaa nopeasti, ruoantuotanto, vesihuolto, hygienia ja infrastruktuuri eivät tahdo pysyä perässä. Tämä on erityisen tuhoisaa niissä oloissa, joissa köyhyyden vuoksi ollaan vahvasti riippuvaisia paikallisesta ympäristöstä, joka on usein vielä monin tavoin uhattuna. Noidankehästä on vaikea päästä kehityksen ”hyvän kehiin”. Nopean väestöllisen muuntumisen aikaansaaminen on edellytys sille, että köyhemmillä maailman alueilla voidaan rakentaa inhimillistä hyvinvointia kestävällä tavalla.

Väestökysymys on kuitenkin erilainen eri alueilla. Jokainen syntyvä ihminen on pohjimmiltaan samanlainen olento, mutta ihmiset syntyvät erilaisiin maailmoihin. Siksi väestökysymystä ei voi käsitellä kaikkialla samalla tavalla.

Tämä yksinkertainen tosiseikka synnyttää helposti vahvoja moraalisia reaktioita. ”Kun huolehditaan köyhien väestönkasvusta, vapautetaan vauraat ihmiset vastuusta! Maailman ongelmat sälytetään köyhien harteille, vaikka varsinainen ongelma on kulutus!” Tämä ei pidä paikkansa. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat laadullisesti erilaisia eri puolella maailmaa – on äärimmäisen köyhyyden ja vaurauden ympäristöongelmia, ja kummatkin ovat vakavia. Kumpaakin täytyy pystyä ajattelemaan sortumatta yksiulotteiseen vastakkainasetteluun. Lisäksi vauraiden maiden kulutuksen seurauksia on ”ulkoistettu” niin tehokkaasti ympäri maailman, että meikäläisen elämäntavan vaikutukset näkyvät käytännössä kaikkialla. Me olemme väistämättä osallisia siinä, millä tavalla väestökehitys etenee muualla maailmassa – kaupan ja politiikan suhteiden kautta, emme pelkästään kehitysyhteistyötä tekemällä tai sen määrärahoja leikkaamalla.

Vaikka yksilöt tekevät ja ovat tekemättä lapsia, väestökehitys ei synny vain yksilöiden ratkaisuista, vaan se määrittyy hyvin pitkälti yhteiskunnallisten olojen mukaan. Tämä on täysin kiistattomasti osoitettu väestötutkimuksessa. Kun pohditaan planeetan pitämistä elinkelpoisena järjestäytyneille yhteiskunnille, kun punnitaan eroa 9, 11 tai 13 miljardin ihmisen populaation välillä vuosisadan loppuun mennessä, moraalinen tyrmistyminen ei vie kovin pitkälle. Vauraissakin maissa on ihan hyvä idea tehdä vähemmän lapsia, sillä sopivan alhainen hedelmällisyysaste vähentää hiljalleen väestömäärää. Hyvin alhainen hedelmällisyysaste sen sijaan voi tehdä yhteiskuntien kehityksen vaikeaksi, myös siirtymisen ympäristöystävällisempään elämäntapaan, kun syntyvyyden nopea lasku aiheuttaa muita yhteiskunnallisia ongelmia.

Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.

On aivan selvää, että Suomen tai Tanskan kaltaisissa maissa ei pitäisi alkaa panikoida ”liian alhaisesta” syntyvyydestä, etenkin kun kohorttinäkökulma osoittaa, että huoli on ollut ylimitoitettu. Kaikkialla maailmassa pitäisi päästä tilanteeseen, jossa väestö saadaan tasaantumaan ja hiljalleen laskuun. Siirtymä voi olla vaikea, mutta ”synnytystalkoot” eivät ole ratkaisu.

Mutta siirtymää ei myöskään auta, jos väestötutkijoita ei kuunnella vaan levitetään harhakäsityksiä siitä, että edessä on uusi väestönkasvun aalto, kun hyvinvointi vapauttaa lapsentekohalut.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS:

Hvintfeldt, Ulla A. et al., Are Low Danish Fertility Rates Explained by Changes in Timing of Births? Scandinacian Journal of Public Health, 38, 2010, 426–433.

Jalovaara, Marika et al., Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries. European Journal of Population, Forthcoming 2018.

Myrskylä, Mikko et al., Advances in Development Reverse Fertility Declines. Nature, Vol. 460, August 2009, 741–743.

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World. MPIDR Working Paper, 2012 (Revised April 2013).

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World: Rises, Falls, and Reversals. Population and Development Review, March 2013, 31–56.

7.5.2018

UUTISKIRJE 05/2018

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Arvaamattomien algoritmien aikana vanhat tiedottamisen tavat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi, sillä etenkin sosiaalisessa mediassa viestejä on vaikea saada enää maailmalle – ellei käytössä ole muhkeaa mainosbudjettia. BIOS-tutkimusyksikkö alkaa siksi julkaista uutiskirjettä. Se lähetetään kirjeen tilaajille sähköpostissa, mutta kaikki kirjeet arkistoidaan myös avoimesti tälle sivustolle.

Kokoamme uutiskirjeisiin silmään pistäneitä ja korviin särähtäneitä tutkimustuloksia, tapahtumia ja kommentteja maailmalta ja Suomesta. Käytämme tietysti myös tilaisuutta hyväksemme kertoaksemme BIOS-tutkimusyksikön viimeaikaisesta toiminnasta ja uusimmista julkaisuista.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä!

Maailmalta

TAUSTAOLETUKSET JA ILMASTOHERKKYYS

Carbon Brief -sivusto julkaisi kiinnostavan katsauksen tuoreeseen Nature Climate Change -lehdessä julkaistuun tutkimukseen. Tutkimus käsitteli sitä, voidaanko ilmaston keskimääräinen lämpeneminen tällä vuosisadalla pitää alle 1,5 asteen rajan turvautumatta voimakkaasti hiilen talteenoton menetelmiin, ennen kaikkea bioenergiaan ja sen päästöjen talteenottoon ja varastointiin (BECCS). Tavoitteen mahdollisuutta ja hiilen talteenottoahan käsiteltiin BIOS-tutkimusyksikön joulukuisessa kirjoituksessa.

Tutkimus on tärkeä etenkin, koska se nostaa esiin ilmastoskenaarioiden taustaoletuksia. Kun pohditaan 1,5 asteen tavoitteen mahdollisuutta, nojataan paitsi ilmastotutkimukseen myös siihen, miten uskottaviksi teknologiset, taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset muutokset nähdään. Mitä kapeammiksi nämä mahdollisuudet nähdään, sitä suuremmaksi vielä kehittymättömien hiilen talteenoton menetelmien rooli ilmastoskenaarioissa kasvaa. Mikäli syvällisemmät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset nähdään mahdollisiksi, avautuvat myös toisenlaiset ilmastopolitiikan mahdolliset maailmat.

Mahdollisuudet päästä 1,5 asteen tavoitteeseen ovat kiinni myös siitä, kuinka paljon pelivaraa on jäljellä – eli kuinka suuri käytettävissä oleva hiilibudjetti on. Kuten joulukuisessa BIOS-blogikirjoituksessa totesimme, hiilibudjetin määritteleminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Yksi epävarmuutta aiheuttava tekijä on “ilmastoherkkyys”, toisin sanoen se, miten paljon maapallon keskilämpötila nousee hiilidioksidin mukana. Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari kirjoitti blogissaan Ilmasto muuttaa kaiken tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkentaa arvioita ilmastoherkkyydestä.

”Jos ilmastoherkkyys olisi tuo Coxin ja kumppanien keskiarvo 2,8 astetta, tavoiteltuun puolentoista asteen lämpenemiseen olisi silti lähes mahdoton päästä, ja Petersin hahmottelemaan kahden asteen hiilibudjettiin pääseminen vaatisi isoja rakenteellisia muutoksia ja mittavia toimia.”

LENTOVERO

Ruotsi yllätti lanseeraamalla huhtikuussa lentoveron. Long Play -lehden Hanna Nikkanen kirjoitti aiheesta tuoreeltaan oivallisen kolumnin, jossa hän muistuttaa kansainvälisen lentoliikenteen erityisasemasta ilmastotoimien poikkeustapauksena. Vaikka toistaiseksi lentoliikenne aiheuttaa ilmastopäästöistä vasta 2–4%, halpalentojen maailmassa matkustajalentoliikenne kasvaa hurjaa vauhtia. Näin se syö onnistumisia muilla saroilla. Lentoliikenteen päästöjen leikkaaminen on visainen ongelma, sillä hiilidioksidipäästöt ovat vain osa koneiden ilmastovaikutuksista.

BIOS

BUSINESS AS USUAL -SKENAARIOTA EI OLE

BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava piti esityksen “Sata länsimetroa kymmenessä vuodessa? – Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisesta perustasta.” Helsingin seudun ilmastoseminaarissa 15.2. Viesti oli, että tämän hetken markkina-arvoihin ja hinnanmuodostukseen ei sisälly juurikaan informaatiota tai arvioita edes lähitulevaisuuden riskeistä. Euro ei siis ole ”paras konsultti” vaikkapa energiainvestointeja tehtäessä. Voimme kuitenkin elää terveempää, merkityksellisempää sekä sivistyksellisesti ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää nykyistä paljon pienemmällä energian ja materiaalien kulutuksella.

PESSIMISMIN JA OPTIMISMIN TUOLLA PUOLEN

niin & näin -lehti julkaisi numerossa 1/2018 Ville Lähteen artikkelin “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” Se käsittelee viime vuonna New York Magazinessa ilmestynyttä artikkelia “The Uninhabitable Earth” ja sen synnyttämää laajaa julkista kiistaa. Ville toteaa artikkelissaan, että optimismin ja pessimismin psykologiasta puhuvat nojaavat harvemmin tutkimustietoon, ja kun nojaavat, tekevät senkin väärin tai huolimattomasti. Myöhemmin Ville pohti omaa kantaansa otsikon kysymykseen:

“Käsillä olevien muutosten mittakaava on otettava tosissaan. Toivoa voi, saa ja pitää hakea, kunhan sitä hakee todellisen eikä toivemaailman ehdoilla. Tässä viestijänkin vastuu on raskas: muoto ei saa hallita sisältöä. Niin viestijän kuin vastaanottajan tulee ymmärtää, että paraskin tulevaisuus on reippaasti erilainen kuin nykyinen. Yhteiskuntien täytyy muuttua perustavasti, ja luonnonjärjestelmät muuttuvat väistämättä. Eli jos optimistinen tai pessimistinen viesti ei mene yksiin tutkimustiedon kanssa, se on väärässä, huonoa ja vastuutonta.”

PAINAVAA ASIAA BIOS-BLOGISSA

Kevään mittaan olemme tehneet raskasta työtä tuoreen luonnonvarojen käyttöä koskevan tutkimuksen kartoittamiseksi, ja olemme puntaroineet sen pohjalta kysymystä “irtikytkennästä” (decoupling). Toisin sanoen: mikä on inhimillisen hyvinvoinnin tuottamisen ja luonnonvarojen suhde, ja voiko se muuttua radikaalisti? Onko siirtymä aineettomampaan talouteen käynnissä? Huhtikuussa julkaisimme aiheesta blogikirjoituksen “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?

Tilanne on karu. Vaikka teollisuusmaista kuuluu välillä rohkaisevia uutisia, että päästöt tai materiaalien käyttö eivät kasva ihan yhtä lujaa kuin talous, globaalissa kuvassa materiaalien käyttö ja ilmastopäästöt jatkavat kasvuaan. Lisäksi kun huomioidaan vauraiden maiden kuluttamien tuontituotteiden kulutus, merkit paikallisestakaan irtikytkennästä eivät ole kovin uskottavia. Vauraammat maat ovat luonnonvarojen nettotuojia ja ympäristöongelmien viejiä.

Talouskasvu on edelleen kaiken politiikan lähtökohta, mutta vaatimus on vastuuton sellaisessa taloudessa, joka perustuu edelleen luonnonvarojen käytön lisäämiseen. Valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmaisi Vihreän Langan haastattelussa (11.4.2018) talouskasvun olevan välttämätöntä esimerkiksi koska “ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan ilman että talous kasvaa.” Vaikka päästöjen ja talouskasvun irtautumista ei ole vielä nähty, “uskon, että nyt kun tilanteeseen on laajasti herätty, niin teknologia ja vastuullisuus päätöksissä ohjaavat päästöjen irtautumiseen talouskasvusta. On pakko.”

Valitettavasti luonnonvarojen kulutuksen, ympäristöongelmien ja talouskasvun välisestä irtikytkennästä ei näy merkkejä, kun maailman materiaalivirtoja tarkastellaan tutkimustiedon valossa. Materiaalisen kasvun pysäyttäminen on välttämätöntä moninaisten ympäristöongelmien selättämiseksi.

Lopuksi

Ilmastokirjan Hyvän sään aikana tekemisestä syntynyt yhteisö sai Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä jatkorahoituksen toiminnalleen! Hankkeessa jatketaan kirjan ympärille syntynyttä monipuolista verkkojulkaisemista ja ilmastojournalismia. BIOS onnittelee!

Vuoden 2018 Tiedekynä-ehdokkaiden joukossa on BIOS-tutkimysyksikön Karoliina Lummaan teksti “Lintujen hiljeneminen ympäristön ja kielten katastrofina” (niin & näin, 2/2015). Palkinto julkaistaan 9. toukokuuta. BIOS jännittää!

Vuoden tiedekirjan palkinnon saivat Aki Suokko ja Rauli Partanen teoksesta Energian aika. Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen (WSOY). Palkinnon perustelut puhuvat paljon: “Aki Suokko ja Rauli Partanen osoittavat tinkimättömästi, mitä vallitseva käsitys talouskasvun pakosta merkitsee energiankulutukselle ja -tuotannolle. Kun hyvinvointia tavoitellaan lähinnä talouskasvun kautta, myös ympäristöhaitat lisääntyvät tuhoisasti. Hyvinvointi ei kuitenkaan edellytä energiankulutuksen kasvua, ja tavoitteeksi tulisikin asettaa eettisesti ja ympäristöllisesti kestävä hyvinvoinnin lisääminen ja oikeudenmukaisuus.” BIOS onnittelee!

Ajatuspaja e2 on julkaissut Kaisa Karttusen laatiman ruokaraportin otsikolla “Ruokitaan edes itsemme – selvitys ruokajärjestelmän kestävästä kehityksestä”. Raportin mukaan Suomen ruokajärjestelmä on moniin maihin verrattuna hyvällä tolalla, mutta matkaa ympäristöllisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään tilanteeseen on vielä paljon. Maatalous kannattaaa heikosti (ilman tukia tuskin lainkaan) ja ruokajonot ovat ilmestyneet katukuvaan. Ruoan tuotannon ympäristöjalanjälki on liian suuri, varsinkin kun otetaan huomioon rajojen ulkopuolella tuotetun ruoan ympäristökuorma. Raportti ehdottaa kokonaisvaltaista, sektoreita ja toimijoita yhdistävää ruokapolitiikkaa. BIOS lukee!

Suomen freelance-journalistit ry valitsi Vuoden 2017 freelanceriksi toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Jari Hanskan. Palkinnon perusteena nostetaan esiin vuonna 2017 Ylellä podcastina julkaistu 11-osainen Tulevaisuus Hanskassa -sarja, jossa studiovieraiden lisäksi kuullaan Villen ja käsikirjoittaja Juho Gröndahlin kirjoittamia lyhyitä fiktioita tulevaisuuden Suomesta. Tarinat perustuvat BIOS-tutkimusyksikön kokoamaan tutkimustietoon.  “Tästä asti meillä on sama matka.”