5.7.2021
Uutiskirje 7/2021 Tervetuloa keskikesän uutiskirjeen pariin. Kesäkuisen kirjeemme jälkeen on ehtinyt kertyä taas kaikenlaista BIOS-touhua, mutta kyllä me hieman lomailemmekin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä! Maailmalta IPCC & IPBES: Ilmasto- ja biodiversiteettikriisien hillintä on sovitettava yhteen Kesäkuussa julkaistiin ensimmäinen kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettipaneelien IPCC ja IPBES yhteistyöllä laadittu työpajaraportti, Biodiversity and Climate Change. Työpaja käynnistyi viime vuoden joulukuussa, […]

Tervetuloa keskikesän uutiskirjeen pariin. Kesäkuisen kirjeemme jälkeen on ehtinyt kertyä taas kaikenlaista BIOS-touhua, mutta kyllä me hieman lomailemmekin.
Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Näytteitä Valtion siementutkimuslaitoksessa vuonna 1953. Kuva U. Saarinen, Museovirasto.

Maailmalta

IPCC & IPBES: Ilmasto- ja biodiversiteettikriisien hillintä on sovitettava yhteen

Kesäkuussa julkaistiin ensimmäinen kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettipaneelien IPCC ja IPBES yhteistyöllä laadittu työpajaraportti, Biodiversity and Climate Change. Työpaja käynnistyi viime vuoden joulukuussa, ja siihen osallistui paneelien valikoima 50-henkinen kummankin alan asiantuntijoiden joukko. Raportti on organisaatioiden yhteistyön ensimmäinen askel eikä sillä siksi ole vielä kummankaan virallisen raportin asemaa, mutta se on käynyt läpi laajan tieteellisen vertaisarvioinnin.

Raportin pääsanoma on, että vaikka ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen väliset yhteydet on tunnustettu tieteessä jo pitkään, käytännössä ilmiöitä edelleen tutkitaan erillään, ja uhkien torjunnassa ja hillinnässä toimia ei juuri soviteta yhteen. Usein toimet ovat myös vakavassa ristiriidassa. Ilmastonmuutos aidosti globaalina prosessina ja biodiversiteetin rapautuminen lukemattomien paikallisuuksien mosaiikkina ovat hyvin erilaisia ilmiöitä, mutta niiden syyt ja vaikutukset kohtaavat monin tavoin lisäten ekologisten muutosten yllättävyyttä ja ennustamattomuutta.

Erillisenä pysytelleen tarkastelun vuoksi tarpeeksi huomiota ei ole kiinnitetty yhtäältä ilmasto- ja biodiversiteettitoimien synergioihin eli toimiin, jotka auttavat kummallakin suunnalla, eikä toisaalta konflikteihin toimien välillä. Esimerkiksi “luonnollisten ilmastoratkaisujen” kohdalla keskittyminen kapeasti mahdollisimman nopeaan hiilen sidontaan jättää huomiotta biodiversiteetin kannalta olennaiset pitkän aikavälin seuraukset sekä eriarvoistavat vaikutukset ihmisten hyvinvoinnille. Raportissa painotetaankin sellaista “luontoperustaisten ratkaisujen” (nature based solutions) määritelmää, joka edellyttää samanaikaista tukea ilmastonmuutoksen hillinnässä, biodiversiteetin tuessa ja inhimillisen hyvinvoinnin edistämisessä.

Tätä kuvataan “maisemalähestymistavalla”, jossa yksittäisten luonnon osien suojelun sijaan pyritään vaalimaan laajempia kokonaisuuksia ja niiden funktionaalisuutta. Raportissa peräänkuulutetaan perinteisten luonnonsuojelualueiden laajentamista mutta samalla yhtäältä niiden parempaa verkottumista ja toisaalta sitä, että luonnonjärjestelmien funktionaalisuuden turvaaminen myös suojelualueiden ulkopuolella on kriittisen tärkeää. Jokaisessa yksittäisessä tapauksessa “win-win”-ratkaisut eivät onnistu, mutta “win-win” -tavoitteen tulee ohjata laajempia kokonaisuuksia.

Tässä avainasemaan nousevat kummankin kriisin taustalla olevat suuret trendit, eli energian ja luonnonvarojen käytön jatkuva kasvu. Raportissa kyseenalaistetaankin näkyvästi bruttokansantuotteen käyttö yhteiskuntien menestystä mittaavana ja ohjaavana suureena ja muistutetaan, että tuotantotapojen lisäksi muutokset kulutuksessa ovat välttämättömiä.

Raportissa korostetaan biodiversiteettiä tukevien toimien paikallista ja alueellista omaleimaisuutta, joka juontuu yhtäältä ekologisista ja toisaalta yhteiskunnallisten olosuhteiden eroista. Tämä omaleimaisuus on muistettava silloinkin, kun pyritään hakemaan yhteensopivuutta globaalien ilmastotavoitteiden kanssa. Esimerkkeinä biodiveristeetin kanssa erittäin huonosti yhteensopivista ilmastotoimista nostetaan erityisesti bioenergian laajamittainen käyttö sekä monokulttuurinen metsittäminen – yhtäältä monilajisten metsien tuhon “korvaajaksi”, toisaalta metsittäminen ekosysteemeihin, joissa aiemmin ei ole kasvanut puita. 

Lyhyt raportti kärsii toki laajoja asiakokonaisuuksia syleilevästä otteestaan, mutta se onkin toisaalta keskustelunavaus ja pyrkimys käynnistää jatkuva yhteistyö näiden erillään pysytelleiden alueiden välillä. Science Media Centren keräämissä tutkijoiden reaktioissa tämä nousee toistuvasti esiin olennaisten kritiikkien ohella.

IPCC:n tulevan raportin luonnos julki

Uutistoimisto AFP sai kesäkuussa haltuunsa luonnoksen tulevasta IPCC:n raportista. Luonnoksesta uutisoitiin laajalti maailman lehdistössä, ja Ylekin käsitteli sitä 23.6. Hyvän englanninkielisen tiivistelmän voi lukea täältä. Luonnoksesta nouseva pääviesti on, että vaaralliset ilmastonmuutoksen seuraukset koetaan huomattavasti aikaisemmin ja todennäköisemmin kuin aiemmin on oletettu, ja vanha kahden asteen “turvaraja” on osoittautumassa toivottua turvattomammaksi (toki tämä perusviesti näkyi jo vuoden 2018 “puolentoista asteen raportissa”). Luonnoksen perusteella vaikuttaa myös siltä, että nopeita ja peruuttamattomia muutosprosesseja käynnistävät “keikahduspisteet” ovat tulevassa raportissa aiempaa näkyvämmässä asemassa. Aiemmin kesäkuussa Helsingin Sanomat uutisoikin uudesta tutkimuksesta keikahduspisteiden vaaroista – siinä niin ikään korostui kahden asteen lämpenemisen turvattomuus. 

BIOS

Artikkeli “Kestävyyssiirtymän tiedollisista puutteista”

Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 3/2021 julkaistiin BIOS-tutkijoiden artikkeli “Kestävyyssiirtymän tiedollisista puutteista”. Se perustuu tutkijoiden tekemiin haastatteluihin WISE-tutkimushankkeen piirissä. Tere Vadén kirjoitti WISE-hankkeen blogiin 21.6. julkaistun tiivistelmän artikkelin pohjalta:

Suomalaisessa julkisessa tiedontuotannossa ja suunnittelutyössä on ammottava resilienssiaukko. Perustavanlaatuiset yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutokset ovat parhaimman saatavilla olevan tieteellisen tiedon valossa välttämättömiä ja kiireellisiä, mutta niitä tukevaa ennakointityötä ei ole olemassa eikä sitä saada nykyisten instituutioiden resurssien, toimintatapojen eikä tehtävänantojen puitteissa nopeasti käyntiin – nämä puitteet voivat muodostua jopa muutoksen esteiksi. Tiedontuotannon, ennakoinnin ja suunnittelun päivittäminen vaatii kriisien ottamista vakavasti.

Mainittakoon myös WISE-kollegamme Henna Salmisen oivallinen kirjoitus “Mitä ilmastonmuutos tarkoittaa työyhteiskunnalle?

Nälästä, ruokaturvasta ja kehityspolitiikasta

Ville Lähteen artikkeli “Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin” julkaistiiin kesäkuussa Ulkoministeriön Kehitys-lehdessä. Lähde peräänkuuluttaa pienviljelijöiden merkityksen tunnustamista ja heidän poliittisten vaikutusmahdollisuuksiensa tukemista, jotta maailman ruokajärjestelmää voidaan suunnata laajasti kestävämmille urille:

Ensiksi on vahvistettava pientuottajien järjestöjen ääntä kansainvälisisissä neuvotteluissa. Toiseksi köyhille maille on sallittava mahdollisuus suojata kehittyvää paikallista tuotantoaan esimerkiksi tulleilla tai verotuksella. Globaalit vahvat toimijat hyödyntävät tätä oikeutta varjellakseen omaa tuotantoaan, kun taas köyhien valtioiden harjoittamana se mielletään vaaralliseksi protektionismiksi. Kolmanneksi tulisi tukea hankkeita, jotka rakentaisivat alueellisen kaupan verkostoja pientuottajavaltaisilla alueilla. Sen lisäksi, että pientuottajien on vaikea kilpailla kansainvälisillä markkinoilla, heidän on usein hankala päästä lähialueiden markkinoille huonojen liikenneyhteyksien tai monimutkaisten rajamuodollisuuksien takia.

Lähde oli myös mukana ulkopuolisena tieteellisenä asiantuntijana kehityspoliittisen toimikunnan laatimassa analyysipaperissa “Ruokaturva ja ruokajärjestelmien tulevaisuus – keskeisiä kysymyksiä Suomen kehityspolitiikalle” sekä laatimassa Fingon ruokaturvaryhmän avointa kirjettä ministeri Skinnarille YK:n ruokaturvahuippukokouksen alla. Pienviljelijöiden merkitys maailman ruokajärjestelmissä on avainroolissa kummassakin dokumentissa.

BIOS kuvassa ja äänessä

Paavo Järvensivu keskusteli saksalaisen virtuaalisen Transmediale-festivaalin jaksossa “Refusal of Projected Collapse” degrowth-ajattelusta ja kasvuideologian ongelmista. Hän oli myös mukana Kalevi Sorsa -säätiön 18.6. pidetyssä keskustelutilaisuudessa “Talouskasvusta politiikan sisältötavoitteisiin”. (Tilaisuudesta voi lukea lisää täältä.)

Emma Hakala ja Antti Majava keskustelivat IHME Helsinki -podcastissa professori Veli-Pekka Tynkkysen kanssa energiatutkimuksesta sekä taiteen roolista energiaidentiteeteissä ja energiajärjestelmissä. Tere Vadén taas keskusteli virtuaalisilla Maailma kylässä -festivaaleilla hyvästä ja kestävästä elämästä professori Arto O. Salosen kanssa. Ville Lähde ja Leo Stranius puhuivat Climate Moven podcastissa ilmastokriisin haasteellisuudesta demokratioille, ja Lähteen keynote-esitelmä konferenssissa Aesthetics in the Age of Environmental Crises on nyt katsottavissa verkossa.

Mainittakoon vielä, että Jyväskylän kesän avajaiskonsertti 7.7. perustuu ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaamme! Myös Jyväskylän kesän puheohjelmassa on 13.7. paneeli ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Ja muistattehan Helsingissä käydessämme tutustua Helsinki Biennaaliin ja meidän “tutkimusasemaamme” siellä!

Interventioita Twitter-maailmassa

Kyn Yle uutisoi 14.6. vuosittaisen kestävän kehityksen maaraportista ja Suomesta kestävän kehityksen maailmanmestarina, BIOS koosti Twitteriin kriittisen katsauksen siitä, millaisia ongelmia tällaisessa tarkastelussa on. 

Suomi on vauras, monin tavoin hyvinvoiva maa, mutta hv on rakennettu ekologisesti kestämättömästi. Jos kaikki maat seuraisivat Suomen ja vauraiden hv-valtioiden polkua, kaikki häviäisivät. Hyvä elämä kaikille planeetan rajoissa edellyttää yhteiskuntien perusteellista muutosta.

Juho Romakkaniemen Helsingin Sanomien kolumni käynnisti jälleen keskustelun irtikytkennän käsitteestä, ja kuten tahtoo käydä toistuvasti tämän teeman kohdalla, keskustelu vilisi tahattomia ja tahallisia väärinymmärryksiä. Koostimme 14.6. aiheesta pitkän twiittiketjun, jossa kävimme perusasioita läpi. Koska keskustelu lähti myöhemmin uudelleen laukalle ja sisälsi täysin virheellisiä väitteitä myös BIOS-tutkimusyksikön tieteellisistä näkemyksistä palasimme asiaan 29.6. julkaistussa ketjussa.

Ekologisen kestävyyden kannalta varovaisuusperiaatteen mukainen prioriteetti on selvä: rikkaiden maiden/rikkaiden kuluttajien on selvästi laskettava kulutustaan. Yhtäältä tämä tarkoittaa, että joitain asioita on kulutettava vähemmän ja tehtävä vähemmän, toisaalta sitä, että arkisia asioita kuten ruokaa tai liikennettä on saatava aikaan huomattavasti nykyistä vähäisemmällä luonnonvarojen kulutuksella. Tähän nähden on toissijaista, nouseeko vai laskeeko GDP/BKT, joten lopulta myös irtikytkennän onnistuminen/onnistumattomuus on toissijaista.

Lopuksi

Suosittelemme kesälukemiseksi Adam Toozen uutiskirjettä siitä, miten ilmasto-oikeudenmukaisuutta on tarkasteltava maiden välisten erojen lisäksi maiden sisäisten erojen näkökulmasta – eli eri ihmisryhmien välisenä eriarvoisuuden kysymyksenä. Varallisuuden ja ilmastopäästöjen välinen yhteys on vahva, ja keskittyminen kansallisiin keskilukuihin jättää huomiotta vauraimman vähemmistön kulutuksen sekä vaikutusvallan kehityksen suuntaan.

Finnwatch julkaisi kesäkuussa arvokkaan ilmastokompensaatioita käsittelevan raporttinsa “Anekauppaa vai ilmastotekoja?

Naturen kesäkuinen uutisartikkeli käsittelee arkeologisten löydösten uusia tulkintoja, joiden perusteella kuva muinaisten ihmisyhteisöjen ruokavaliosta rikastuu entisestään. Suosittelemme myös Tiedeykkösen jaksoa, jossa Aalto-yliopiston tutkijat kertovat uudesta tutkimuksestaan koskien ruoantuotannon tulevaisuutta.

1.6.2021
Uutiskirje 6/2021 Tervetuloa kesäisen uutiskirjeen pariin. Saa nähdä, sataako tämän tullessa, mutta pääskysiä joka tapauksessa pyörii ikkunan takana tätä kirjoittaessa. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä! Maailmalta Kansainvälisen energiajärjestön raportti lyö fossiilitaloutta kasvoille Loppukevään eittämättä merkittävin ilmastopoliittinen uutinen oli Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n raportin Net Zero by 2050 ilmestyminen. Perinteisesti ilmastopoliittisessa mielessä konservatiivinen IEA on povannut fossiilisten merkittävän roolin jatkuvan paljon […]

Tervetuloa kesäisen uutiskirjeen pariin. Saa nähdä, sataako tämän tullessa, mutta pääskysiä joka tapauksessa pyörii ikkunan takana tätä kirjoittaessa. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Leppäpirkkoja kalliolla. Kuva Tere Vadén.

Maailmalta

Kansainvälisen energiajärjestön raportti lyö fossiilitaloutta kasvoille

Loppukevään eittämättä merkittävin ilmastopoliittinen uutinen oli Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n raportin Net Zero by 2050 ilmestyminen. Perinteisesti ilmastopoliittisessa mielessä konservatiivinen IEA on povannut fossiilisten merkittävän roolin jatkuvan paljon pidemmälle tulevaisuuteen kuin ilmastotiekartoissa on esitetty, ja sen laskelmat energiankulutuksen kasvusta ovat olleet sitkeän nousujohteisia. Tosin kuten vuoden takaisessa uutiskirjeessä kerroimme, johtajansa Fatih Birolin suulla IEA on peräänkuuluttanut pandemia-aikana voimakkaita ilmastotoimia energiasiirtymän edistämiseksi, kun yhteiskunnat alkavat toipua poikkeusoloista. Sävy on siis muuttunut jo jonkin aikaa.

Mutta uudessa raportissa viesti oli tiukentunut ennenkuulumattomasti. Kuten Fatih Birol totesi 13.5. ilmestyneessä kirjoituksessaan, IEA on “täysin sitoutunut” globaaliin nettonollatavoitteeseen vuoteen 2050 mennessä, ja sen laatima tiekartta tähtää 1,5 asteen “turvarajaan” (tarkkaan ottaen 50% todennäköisyydellä). Samalla hän jälleen varoitti, että fossiilisiin polttoaineisiin nojaava elvytys uhkaa kasvattaa päästöjä ennennäkemättömän nopeasti pandemian aikaisen notkahduksen jälkeen.

Tuttuun tapaansa Carbon Brief julkaisi nopeasti analyysinsä, josta raportin pääkohdat saa hyvin selville. Pyrittäessä 1,5 asteen tavoitteeseen ei turvauduta “ylilyöntiin” (overshoot) eikä myöskään päästöjen kompensointiin maankäyttösektorilla – näin se on esimerkiksi useimpia IPCC:n 1,5 asteen skenaarioita “aggressiivisempi”. Niin ikään energian kokonaiskulutus on alhaisempi kuin IPCC:n skenaarioissa, ja jopa nykyistä tasoa 8% alhaisempi vuonna 2050. Samoin hiilen talteenottoon ja bioenergiaan turvaudutaan vähemmän (joskin määrät ovat edelleen merkittäviä). Uusiutuvan energian tähdätään vastaavan kahdesta kolmanneksesta globaalista energiantuotannosta vuonna 2050 ja valtaosasta sähköntuotantoa.

Energiamurroksessa tulee pyrkiä reiluun siirtymään globaalisti – toisin sanoen köyhempien maiden mahdollisuudet parantaa kansalaistensa elämää pitää turvata. Siirtymällä biomassan “perinteisestä” polttamisesta esimerkiksi uusiutuville rakentuvaan sähkönkäyttöön “universal energy access” saavutettaisiin 2030, eli energiaköyhyys pyrittäisiin hävittämään hyvin nopeasti. IEA vastaa siis raportissaan “ilmastohidastajien” ja “-hämärtäjien” väitteisiin, joiden mukaan maailman köyhien aseman parantuminen uhkaa ilmastotavoitteita. Se peräänkuuluttaa vahvaa globaalia yhteistyötä ja vauraampien maiden apua ja tukea köyhemmille siirtymässä – mutta muutoksen täytyy tapahtua kaikkialla yhtaikaa. Suomen kaltaiset maat eivät siten voi hidastella sillä perusteella, että muualla ilmastotoimet olisivat “kustannustehokkaampia” ja täällä ei kannata toimia “liian aikaisin” kilpailukyky vaarantaen. Tällaistahan linjaa esimerkiksi perussuomalaisten Halla-aho veti johdonmukaisesti taannoisessa Päättäjien luonto- ja ilmastotentissä, ja kaiken kaikkiaan se on ollut leimallista suurelle osalle suomalaista ilmastokeskustelua viime vuosina. Kun ei enää voida vastustaa ilmastotoimia sinänsä, sysätään ne toisten harteille. IEA:n raportti korostaa jälleen, miten kaikkien maiden on toimittava, eli moiseen “valistuneen itsekkääseen” valikointiin ei ole enää varaa.

Kärjekkäin yksittäinen viesti on, että investointien fossiilisten polttoaineiden tuotantoon tulisi loppua saman tien. Enää ei siis esimerkiksi esitetä maakaasua mittavana “siirtymäkauden polttoaineena”, mikä oli tavanomaista retoriikkaa vielä hetki sitten, vaikka sen käyttö kasvaakin skenaariossa vuoteen 2025 asti. Myöskään fossiilivoimaloita ei enää tulisi laittaa rakenteille tästä vuodesta lähtien, ellei niitä ole varustettu hiilen talteenoton tekniikalla. Tällaista ei olisi vielä vuosi sitten olettanut lukevansa IEA:n teksteistä. Tämä yksittäinen vaatimus on konkreettisin esimerkki muutoksesta, ja sen vaikutukset esimerkiksi rahoitusalaan ympäri maailmaa ovat varmasti merkittäviä. Auktoriteettituki fossiilitalouden “pehmeälle laskulle” häipyi.

Raportin tärkeä piirre on kaiken kaikkiaan, että siinä esitetään sadoittain kouriintuntuvia virstanpylväitä muutosprosessissa. Kuten viime uutiskirjeessä kuvasimme, nettonollatavoitteita on kritisoitu siitä, että niistä puuttuu näkemys konkreettisesta toimintapolusta. Ja koska ilmastonmuutoksen hillinnässä aikaisemmat toimet vaikuttavat voimallisemmin kuin myöhemmät (tai kääntäen muotoiltuna: viivyttely tekee urakan myöhemmin sitäkin vaikeammaksi), tästä vuodesta alkavien toimintakehotusten tekeminen on tärkeää.

Käyttäytymisen muutoksilla on skenaarioissa myös merkittävä rooli, ja siihen edellytetään yhteiskunnan aktiivisuutta infrastruktuurin kuten nopeiden raideyhteyksien rakentamisessa ja lentoliikenteen kasvun rajoittamisessa. Raportti ei siis esitä pelkästään teknisiä ratkaisuja nykyisen elämäntavan säilyttämiseksi, vaan siihen on sisäänkirjoitettu, että yhteiskuntien on muututtava laajemminkin – vaikka lähtöoletuksena onkin edelleen merkittävä BKT-mittainen talouskasvu.

On huomattavaa, että raportti keskittyy pelkästään energiasektorille, eli se ei esitä skenaariotaan pönkittämään toimia maankäyttösektorilla, ruokajärjestelmissä ja niin edelleen. Toisin sanoen nämä toimet tulisivat kaiken tämän päälle ja voisivat helpottaa urakkaa merkittävästi. Raportissa sivutaan näitä keinoja (s. 92–93) ja mainitaan muun muassa, että lihan kulutuksen kohtuullistaminen kaikkialla nykyiselle globaalille keskitasolle tuottaisi jo merkittäviä päästövähennyksiä. Ja kuten Carbon Brief toteaa pariin otteeseen, tällainen muutos myös vapauttaisi laidunmaata huomattavasti enemmän kuin skenaarion olettama bioenergian käyttö vaatisi. Tosin tietenkään nämä maa-alat eivät mitenkään automaattisesti vaihtuisi toisikseen, eli bioenergian käytön kasvu voisi silti kiihdyttää biodiversiteettikatoa ja kilpailla ruoantuotannon kanssa. Raportti onkin saanut osakseen kritiikiä bioenergian roolista, sillä vaikka sen osuus on vastaaviin skenaarioihin nähden alhaisempi, on sen volyymi silti merkittävä. Raportissa kuvatun mittakaavan vauhdikas sähköistyminen myös väistämättä tarkoittaa tiettyjen mineraalien louhinnan lisääntymistä, eli eri kestävyysnäkökohtien ristiriitaa ei voida välttää. Vetytalouden rooli on niin ikään skenaariossa suuri, ja sen mahdollisuuksista käydään paljon kriittistä keskustelua, myös taannoin Helsingin Sanomien sivuilla.

Skenaariot tietysti vaativat toteuttamista, ja IEA tähtääkin raportillaan syksyn ilmastoneuvotteluihin, jotka varmasti ovat entistäkin vaikeammat pandemian luomissa poikkeusoloissa. Joka tapauksessa tarvittavan muutoksen mittakaava ja konkretia on nyt esitetty sellaiselta taholta, jonka sivuuttaminen on vastaanhangoittelijoille paljon vaikeampaa. Kuten ilmastotutkija Glen Peters huomautti, IEA:n skenaario on kuitenkin hyvin kaukana nykysuunnasta. Tämänhetkiset toimet ovat johtamassa vasta päästöjen kasvun loppumiseen, ja julkisten päästöleikkauslupaustenkin mittakaava jää vielä kovasti kauas IEA:n kuvaamasta tasosta. Fatih Birolin sanoin, “retoriikan ja reaalisen välillä on vielä ammottava kuilu”. 

Kuten todettu, IEA:n raportti olettaa BKT:n kasvua. Sopivasti samoihin aikoihin Naturessa julkaistiin myös kiinnostava keskustelunavaus, 1,5 asteen degrowth-skenaarion tarkastelu. Kirjoittajat toteavat, että verrattuna tavanomaisiin skenaarioihin, jotka nojaavat negatiivisiin päästöteknologioihin ja äkilliseen talouden ja ympäristön heikentymisen iritkytkentään, degrowth-skenaariot vähentävät huomattavasti päästövähennysten epäonnistumisen riskiä, ja ovat tietysti myös toteuttamiskelpoisempia, koska eivät vaadi vielä olemassaolematonta teknologiaa. Toteutuksen poliittiset esteet kirjoittajat kuvaavat vastaavasti mittaviksi.

David Wallace-Wells käsitteli optimististen tavoitteiden ja reaalimaailman, “retoriikan ja reaalisen” jännitteitä taidolla tuoreessa New York Magazinen esseessään.

Kuka on oikeassa? Pään pistää pyörälle se, että todellisuudessa kummatkin osapuolet. Nopea dekarbonisaatio on samanaikaisesti mahdollista jopa näkyvässä lähitulevaisuudessa, kiitos viime vuosien ennennäkemättömän mobilisaation, ja äärimmäisen hankalaa – melkein käsittämättömän mullistavaa ja mahdotonta saada aikaan millään teknokraattisella “napsautanpa sormia ja homma on hoidettu” tavalla. Energiamurros ei ole laskuliitoa, kuinka laskettelurinteiltä vuoteen 2050 piirretyt käyrät dekarbonisaatiosta näyttäisivätkään, tai kuinka olettaisimmekaan, että pääsemme perille. Sitä ei kuitenkaan voi sivuuttaa vain otaksumana, eikä sitä voida siirtää tuonnemmaksi myöskään odotellessamme, että työsarka muuttuisi vähemmän kivikkoiseksi. Ei muutu, päinvastoin. Miltä tahansa ilmasto- ja energiatulevaisuutemme näyttääkään, sitä rajoittavat kummatkin faktojen joukot, ei vain toinen niistä. Meillä on kuitenkin onneksi olemassa myös tämä toinen, optimistisempi joukko. Kysymys kuuluu, mitä teemme sillä.

Raportissa myös todetaan, että tämän mittakaavan muutos kohtaa varmasti vastarintaa niiltä tahoilta, joiden intresseissä on säilyttää status quo, mutta “vastarinta on mahdollista voittaa laajemman yhteisen hyvän saavuttamiseksi”.

Samaan aikaan toisaalla…

Koska IEA:n raportin käsittely vei jo kosolti tilaa, lueteltakoon sähkösanomatyyliin joukko tuoreita tapahtumia, jotka ovat omiaan kiihdyttämään ilmastonmuutoksen hillintää ja sen politiikkaa. G7-maat sopivat toukokuussa lopettavansa hiilen tuotannon tukemisen muualla maailmassa ja sitoutuivat 1,5 asteen tavoitteeseen. Shell hävisi Alankomaissa historiallisen oikeusjutun, jossa Maan ystävät -järjestön johtama kanne vaati yhtiötä sopeuttamaan toimintansa Pariisin sopimukseen. Exxon Mobil ja Chevron kohtaavat osakkaiden “kapinan” ilmastosuunnitelmiensa puutteellisuuden takia. Helsingin Sanomat uutisoi näistä tapahtumista myös. Ilmastoaktiivi Bill McKibben kirjoitti tästä tapahtumaryppäästä New Yorkerissa. (Tässä kohtaa on mainittava myös ExxonMobilin denialistisesta, viivyttävästä ja hämärtävästä retoriikasta tehty tutkimus, josta Helsingin Sanomatkin uutisoi.) Australialainen oikeusistuin taas ilmoitti päätöksessään, että maan ympäristöministerillä on velvollisuus suojella nuoria ilmastonmuutokselta, joskaan päätös ei estänyt kiisteltyä hiilikaivoksen laajennusta.

Aika näyttää, syntyykö näistä tapahtumista yhdessä IEA:n raportin kanssa vyöry, joka muuttaa tilannetta kunnolla ennen syksyn ilmastoneuvotteluita. Retoriikan ja reaalisen välillä on umpeen kurottavaa.

BIOS

BIOS lausui jälleen valiokunnille

Lausuimme 21.5. pyynnöstä Eduskunnan talousvaliokunnalle Julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2022–2025. Lausunnon pääsanomat olivat:

  • JTS:sta puuttuvat tieto ekologisesta kestävyydestä ja työkalut ohjata taloutta sitä kohti. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.
  • JTS:n tavoite talouskasvun vahvistamisesta on ekologisen kestävyyden suhteen välinpitämätön ja pahimmillaan kielteinen. Kasvustrategian sijaan ekologinen kestävyyssiirtymä vaatii siirtymäpolitiikkaa, joka suoraan ja sisällöllisesti ohjaa taloutta ekologisiin raameihin.
  • Ekologinen kokonaisnäkemys tarvitaan perustaksi aktiiviselle ja suunnitelmalliselle finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikalle, jonka tehtävänä on tuottaa tavoiteltu talouden rakennemuutos.
  • Uusi kansainvälinen talouspoliittinen ympäristö mahdollistaa aktiivisen finanssipolitiikan, jolla ekologinen kestävyyssiirtymä ja sen mukainen teollinen murros saadaan liikkeelle.

Lausuimme myös 28.5. pyynnöstä Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle Agenda 2030 selonteosta “Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa. Pääviestimme olivat:

  • Ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvien Agenda2030-tavoitteiden on oltava Suomessa ensisijaisia.
  • Ylikulutus on nähtävä systeemisenä, kaikkea yhteiskunnan toimintaa koskevana ja globaalia kestävää kehitystä vaarantavana ongelmana.
  • Bioenergian rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja kiertotaloudessa vaatii tarkennusta, jotta ristiriidat ekologisen kestävyyden kanssa vältetään.
  • Kasvustrategia on korvattava siirtymäpolitiikalla, joka luo Suomeen kestävää vaurautta.
  • Kulttuuri on tunnistettava keskeisenä yhteisöllisenä ja yksilöllisenä voimavarana kestävyyssiirtymässä.

Muuta

BIOS-tutkija Tero Toivanen siirtyy elokuussa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumiin, missä hänen tutkimushankkeensa on “The Climate of the Far Right – Ideological and Materialist Articulations of Environmentalism in the Finnish and European Far Right”. Tero kuitenkin pysyy myös BIOS-tutkijana. 

Teron artikkeli “A Player Bigger Than Its Size: Finnish Bioeconomy and Forest Policy in the Era of Global Climate Politics” on julkaistu tuoreessa Biotaloutta laajasti käsittelevässä kokoelmassa. Hän osallistui myös Politiikasta-lehden “Paradigman muutos” -raatiin, jonka näkemykset julkaistiin huhtikuussa, sekä toukokuiseen Tiedekulman “Työn kestävä tulevaisuus” -paneeliin.

Tere Vadénin ja emeritusprofessori Erkki Lähteen yhteiskirjoitus “Ruotsin metsätalouden malli” julkaistiin 12.5. Versus-lehdessä.

Ei ole epäselvää, etteikö metsätalous niin Ruotsissa kuin Suomessakin olisi ollut laajaa kannatusta ja kunnioitusta nauttivan hyvinvointivaltion perustoja, Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa myös alunperin köyhyydestä nousemisen edellytys. Mutta maailma on muuttunut, ja erityisesti luonnonvarojen käyttöä olisi harkittava uudelleen, uusien tavoitteiden mukaisesti. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat vakavia ongelmia, ja köyhyyden poistoon on muitakin keinoja kuin maksimoitu selluteollisuus. Ruotsissa helmikuussa julkaistussa debattiartikkelissa professorit Erland Mårald ja Camilla Sandström peräävät, että poliitikkojen olisi astuttava kentälle, jotta aikaan saataisiin kattava keskustelu, uusi ”yhteiskuntasopimus” metsien käytöstä.

Ville Lähteen essee “Näin kompostini opetti minua” julkaistiin Suomen Luonnossa (vain tilaajille). Lähde oli myös yksi Voima-lehden artikkelin “Miten maailma ruokitaan” 5/2021 haastateltavista.

Nälkää ei torjuta kestävästi tuomalla ruokaa. Ihmiset tarvitsevat vakaan elannon, mutta omistuksen epätasaisuus ja eriarvoistava kauppapolitiikka estävät vakauden saavuttamisen. Akuutti nälänhätä on ikään kuin jäävuoren huippu ruokaturvattomassa maailmassa, jonka pelisäännöt ovat epäreilut.

Samaan aikaan julkaistun Voiman talousliitteen 1/2021 artikkelissa “Ympäristötuhon pysäyttäminen vaatii tiedevetoista suunnittelua ja uutta talousajattelua” haastateltiin Paavo Järvensivua ja Tere Vadénia.

Tarvitaan siirtymäpolitiikkaa, jossa valtio ohjaa taloutta ekologisista reunaehdoista lähtien. Pitkään on ajateltu, että talous on vain teknologisesti neutraalia rahataloutta ja markkinat tuottavat parhaat ratkaisut. Jotta saavutetaan siirtymäpolitiikan tavoitteet, tarvitaan ekologisista reunaehdoista lähtevää, tieteeseen perustuvaa aktiivista teollisuuspolitiikkaa. Ei voida enää ajatella, että katsotaan mitä markkinoilta tulee. Valtion täytyy ohjata taloutta ja tarvittaessa investoida itse.

Emma Hakala julkaisi yhdessä Freek van der Vetin kanssa Ulkopoliittisen instituutin Briefing paperin “Protecting the environment during armed conflict: From principles to implementation”. Julkaisussa todetaan, että konflikteihin liittyvät ympäristövahingot aiheuttavat pitkäaikaisia ongelmia kansanterveydelle, ekosysteemeille ja rauhanvälitystyölle. Tätä on erityisesti viime vuosina pyritty hillitsemään uusilla, kansainväliseen lakiin perustuvilla toimintaperiaatteilla. Näiden kehysten toimeenpanoa kuitenkin hidastaa itsenäisten seurantamekanismien puute. Kirjoittajien mukaan valtio- ja kansalaisyhteiskuntatason toimijoiden on pyrittävä kohti läpinäkyvää seurantajärjestelmää, joka auttaisi painostamaan konfliktien osapuolia määräysten noudattamiseen.

Emma Hakalalta julkaistiin Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminnan (VNTEAS) Tieto käyttöön -blogissa kirjoitus Miten jäsentää muuttuvan ilmaston vaikutuksia turvallisuuteen? Blogikirjoitus liittyy VNTEAS-rahoitettuun hankkeeseen Ilmastonmuutos ja Suomen turvallisuus

Ilmastoturvallisuuden kohdalla aiheen jäsentäminen on erityisen tärkeää, sillä se poikkeaa monin tavoin perinteisestä uhkakuva-ajattelusta. Osin tämä johtuu ilmiön kokonaisvaltaisuudesta. Kuten hankkeemme edellisessä blogissa kuvataan, ilmastonmuutos vaikuttaa lähes kaikkeen yhteiskunnan toimintaan, mutta yksittäisiin vaikutuksiin ja erityisesti niiden muodostamiin vaikutusketjuihin liittyviä syy-seuraussuhteita on usein vaikea hahmottaa. Lisäksi ilmastonmuutosta on kuvattu toimijattomaksi uhaksi (“actorless threat”), minkä vuoksi sitä ei voi torjua kukistamalla yksittäinen vastustaja, vaan siihen varautuminen edellyttää pitkäjänteistä toimintaa monelle eri alalla.

Lopuksi

Onnittelut Pieta Hyväriselle Vuoden tiedekynä -palkinnosta!

Suosittelemme Naomi Kleinin riipaisevaa kirjoitusta Kalifornian maastopalojen synnyttäneestä kodittomuudesta, jota voi hyvin kutsua maan sisäiseksi ilmastopakolaisuudeksi. Lämmin suositus myös Ian Anguksen neliosaiselle kalastuksen historiaa käsittelevälle artikkelisarjalle. The New Yorkerin artikkeli vähenevän väestön maista on hyvä katsaus aiheeseen. Samoin kannattaa tutustua lehdessä julkaistuun puheenvuoroon hyödykekaupan globaaleista ongelmista

Lopuksi suosittelemme Etiikka.fi -sivuston tuottamaa sarjaa ilmastoaiheisia videohaastatteluita. Tämä uusi tapa julkaista tutkimushaastatteluita on kiinnostava ja palvelee tieteen avoimuutta komeasti.

28.5.2021
Tulevaisuusvaliokunnalle: Agenda2030 – Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa Ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvien Agenda2030-tavoitteiden on oltava Suomessa ensisijaisia, ja ylikulutus on nähtävä systeemisenä, kaikkea yhteiskunnan toimintaa koskevana ja globaalia kestävää kehitystä vaarantavana ongelmana.

Kirjallinen asiantuntijalausunto eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle 24. toukokuuta 2021

Asia: VNS 3/2020 vp Valtioneuvoston selonteko kestävän kehityksen globaalista toimintaohjelmasta Agenda2030:sta Kohti hiilineutraalia hyvinvointiyhteiskuntaa https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/VNS+3/2020

Aihe: Mitkä ovat edustamanne tahon näkökulmasta keskeiset synergiat ja ristiriidat Agenda 2030 -tavoitteiden välillä ja mitä mahdollisia positiivisia ja negatiivisia kehityskulkuja niihin voi esimerkiksi liittyä?

Lausunnon pääsanomat:

  • Ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvien Agenda2030-tavoitteiden on oltava Suomessa ensisijaisia.
  • Ylikulutus on nähtävä systeemisenä, kaikkea yhteiskunnan toimintaa koskevana ja globaalia kestävää kehitystä vaarantavana ongelmana.
  • Bioenergian rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja kiertotaloudessa vaatii tarkennusta, jotta ristiriidat ekologisen kestävyyden kanssa vältetään.
  • Kasvustrategia on korvattava siirtymäpolitiikalla, joka luo Suomeen kestävää vaurautta.
  • Kulttuuri on tunnistettava keskeisenä yhteisöllisenä ja yksilöllisenä voimavarana kestävyyssiirtymässä.

***

Kiitämme mahdollisuudesta antaa monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta asiantuntijalausunto Valtioneuvoston selonteosta koskien kestävän kehityksen globaalia toimintaohjelmaa Agenda2030:a.

Lausunnossa keskitymme Agenda2030 -ohjelman tavoitteiden keskeisiin synergioihin ja ristiriitoihin sekä niihin liittyviin mahdollisiin kehityskulkuihin, kuten ne valtioneuvoston selonteon perusteella meille hahmottuvat. Painotamme suomalaisen yhteiskunnan kestävyyskehitystä erityisesti suhteessa ekologisiin reunaehtoihin ja globaaliin oikeudenmukaisuuteen.

Ristiriita: Agenda2030:n tavoitteiden keskinäiset jännitteet

Globaali kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda2030 on yleisiltä tavoitteiltaan ja periaatteiltaan tärkeä ja arvokas päätöksenteon ja toiminnan ohjaaja, ja sen tavoitteisiin on Suomikin sitoutunut aiheellisen kunnianhimoisesti. Suomen ei kuitenkaan tule painottaa jokaista toimintaohjelman 17 tavoitetta samanarvoisesti. Osassa tavoitteista on saavutettu kauan sitten hyvä perustaso, mutta hyvinvoinnin tuottamisen tapa on osoittautunut ekologisesti kestämättömäksi.[1] Suomen tilanteessa ekologiseen kestävyyteen liittyvät tavoitteet on siksi asetettava ensisijaisiksi. Lisäksi on arvioitava uudelleen jo saavutettuja tavoitteita ja muutettava hyvinvoinnin tuottamisen tapoja siten, että ekologinen kestävyys ei vaarannu eivätkä köyhemmät maat jää kehityksessä jälkeen.[2]

Keskeisin ristiriita Agenda2030:ssa vallitsee talouskasvun ja ympäristötavoitteiden välillä. Selonteon kohdassa “Taloudellisesti kestävä Suomi” (s. 17) todetaan, että “Agenda 2030 keskeisenä teemana on edistää kaikkia koskevaa kestävää talouskasvua”. Talouskasvustrategian sijaan Suomessa tarvitaan seuraavan 10–30 vuoden aikana siirtymäpolitiikkaa[3], jossa yhteiskunnan kaikki toiminnot suunnitellaan ekologisia reunaehtoja aidosti noudattaen. BIOS-tutkimusyksikön ehdottama, hallitusohjelmassakin mainittu ekologinen jälleenrakennus talouden, työn ja teollisuuden sekä muiden perustavien toimintojen uudelleensuunnitteluna ja -toteutuksena tarjoaa yhden esimerkin ja mallin siirtymäpolitiikasta. Tämänhetkisessä kansainvälisessä keskustelussa vastaavia siirtymäpoliittisia avauksia on tehty useita. Agenda2030:n tavoitteiden synergiat hahmottuvat realistisimmin juuri tällaisessa kokonaisvaltaisen kestävyyssiirtymän kehyksessä jota käsittelemme lausunnon loppupuolella.

Globaalisti katsoen Suomi on ylikuluttava yhteiskunta, jonka vauraus riippuu myös muihin maihin ulkoistetusta luonnonvarojen kulutuksesta ja ympäristövaikutuksista (vrt. selonteko s. 12).[4] Kansallisen talouskasvun tavoittelu muiden maiden sosiaalisen, taloudellisen ja ekologisen kestävyyden hinnalla ei ole missään tapauksessa kestävyyden periaatteiden mukaista. Kuten Naidoo ja Fisher totesivat kesällä 2020 Nature-lehden kannanotossaan, Agenda2030:n päämääriä täytyy säätää koronapandemian kokemusten opettamana, irrottaen kestävyystavoitteet talouskasvutavoitteesta.[5] Näin myös siksi, että talouskasvu aiheuttaa muita SDG-tavoitteita heikentäviä kehityskulkuja. Viesti toistettiin lehden pääkirjoituksessa.[6]

Selonteossa suomalaisen yhteiskunnan ylikulutus mainitaan useassa yhteydessä, ja luonnon hyvinvointi ja kantokyvyn rajat tunnistetaan keskeisenä reunaehtona kaikelle toiminnalle (s. 14). Suomen osalta talouskasvusta visioidaankin, että “[k]asvu voi perustua sekä aineellisten resurssien tehokkaampaan ja kestävämpään käyttöön että aineettomaan arvon luontiin.” Ilmastonmuutos, biodiversiteettikato ja useat muut selonteossa mainitut vakavat Suomea koskevat ja maailmanlaajuiset ympäristöongelmat kyseenalaistavat kuitenkin sen, kuinka pitkälle pelkkä resurssien käytön tehokkuus riittää. Toistaiseksi suomalainen luonnonvarojen kulutus, mukaan lukien muualle maailmaan ulkoistettu kulutus, on edelleen kasvussa.[7]

Luonnonvarojen käytön tehokkuus tai selonteossa sekä muissa kansallisissa luonnonvarojen käyttöön liittyvissä strategioissa ja tiekartoissa tiuhaan mainittu kiertotalous eivät auta, jos kokonaisuutena luonnonvarojen kulutuksen kasvusuunta jatkuu. Talouskasvu ilman materiaalista kasvua olisi historiallisesti ennenkuulumaton yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos: kestävän kehityksen suunnittelun ja ohjaamisen tulee lähteä liikkeelle ekologisten ja materiaalisten reunaehtojen kunnioittamisesta – sen ei voida vain olettaa tapahtuvan tehostamisen tai kiertotalouden sivutuotteena.[8] Nykyisellään pyrkimys kasvuun on syvässä ristiriidassa Agenda2030:n tavoitteiden kanssa koskien esimerkiksi vedenkäytön kestävyyttä (tavoite 6), ilmastonmuutoksen hillintää (tavoite 13) sekä meri- ja maaekosysteemien suojelua (tavoitteet 14 ja 15).

Ristiriita: uusiutuva energia ja bioenergia

Selonteossa käsitellään uusiutuvaa energiaa erittelemättä niin, että kaikki muodot ovat samalla viivalla. “Uusiutuva” ei kuitenkaan välttämättä tarkoita samaa kuin “vähäpäästöinen”, ja uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö kestämättömästi ei tietenkään enää ole aidosti uusiutuvaa. Suomen kohdalla olennainen kysymys on bioenergia ja etenkin metsien energiakäyttö. Tiedeyhteisö Suomessa ja muissa maissa on toistuvasti varoittanut siitä, että liian voimakas nojaaminen bioenergian käyttöön voi kääntyä ilmastonmuutoksen hillinnän päämääriä vastaan – puhumattakaan siitä, että se voi haitata luonnon monimuotoisuuden suojelua (ja monissa maissa myös esimerkiksi vesihuoltoa ja ruoantuotantoa).[9] Jotta tällaisia ristiriitoja voitaisiin välttää, bioenergian käytön kestävyyttä (laatu ja mittakaava) täytyisi ehdottomasti käsitellä selonteossa kunnolla. Sen olettaminen kestäväksi peittää lukuisia ongelmakohtia.

Tämä kytkeytyy olennaisesti myös viimeaikaiseen tieteelliseen kritiikkiin “nettonollatavoitteiden” epämääräisyyttä kohtaan.[10] On hienoa, että yhä useampi taho tekee nettonollasitoumuksia tai -lupauksia, mutta niiltä on edellytettävä konkreettisia toimintapolkuja, joissa päästöleikkausten ajoitus sekä niiden toteuttamisen keinot on kirjoitettu auki. Suomalaisten päästöleikkausten sitominen vahvasti bioenergiaan, jonka vähäpäästöisyys on tarvittavalla aikataululla kyseenalaista, on merkittävä ongelma. BIOS-tutkimusyksikkö on nostanut tämän ongelman esiin myös toimialakohtaisten tiekarttojen kohdalla.[11]

Selonteossa suuri osa kiertotaloutta koskevista maininnoista liittyy biokaasun hyödyntämiseen. Biokaasu on ehdottomasti kannatettava tekninen polku, mikäli sen syötteet ovat kestäviä. Selonteon biokaasukeskustelu nojaa kuitenkin sille oletukselle, että biokaasun käytön perustana on nykymuotoinen vahvasti eriytyneeseen eläintuotantoon nojaava ruoantuotanto. Tieteellisessä tutkimuksessa on vahva konsensus siitä, että eläintuotannon roolia ruoantuotannossa on vähennettävä.[12] Vahvaan kestävyyteen pyrkiessään Suomi ei siis voi nojata siihen, että kiertotalous rakentuu ensisijaisesti hyödyntämään sivuvirtoja sellaisesta tuotannosta, jonka volyymia pitäisi saada vähennettyä. Biokaasusuunnitelmat tulisi siis ehdottomasti kytkeä kokonaisvaltaiseen näkemykseen suomalaisen ruokajärjestelmän kehityksestä.

Kestävyyssiirtymä

Selonteossa (s. 22) korostetaan Kestävyyspaneelin alkuvuonna 2020 julkaistuun raporttiin viitaten Agenda 2030:n tavoitteiden keskinäisriippuvuutta: “kestävä muutos tapahtuu toisiinsa kietoutuneiden järjestelmien ja kansalaisten toiminnan kautta”. Agenda 2030:n tavoitteisiin liittyvien positiivisten ja negatiivisten kehityskulkujen hahmottaminen tarkoittaa juuri tällaisten yhteisvaikutusten pohdintaa, joka on tehtävä realistisesti ja avoimesti, ekologisten reunaehtojen ja tämänhetkisen globaalin tilanteen valossa.

Kestävyyssiirtymä edellyttää monenlaisia muutoksia niin yhteiskunnan rakenteissa ja toiminnoissa kuin yksittäisten ihmistenkin ajattelussa ja toiminnassa. Kestävyystieteessä ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden rinnalle hahmotellaan nykyisin kulttuurinen kestävyys, jolla viitataan tapojen, arvojen sekä merkki- ja merkitysjärjestelmien tärkeyteen kestävyyden osatekijöinä tai kannattelijoina.[13] Selonteossa (s. 15) kulttuurinen kestävyys mainitaan Kansallisen metsästrategian yhteydessä. Kansallisen metsästrategian päivityksessä[14] korostetaankin suomalaisten metsäsuhteiden sekä metsäkulttuurisen näkökulman merkitystä sillä, että “kaikessa metsiin liittyvässä toiminnassa on aina kyse ihmisen ja metsän välisestä vuorovaikutuksesta”.

Kulttuurinen kestävyys on kuitenkin huomattavasti laajempi kysymys. Agenda2030:n positiivisten kehityskulkujen kartoituksessa on tärkeää nähdä kulttuurisen kestävyyden moninaiset mahdollisuudet yleisen kestävyyssiirtymän kannattelijoina. Selonteossa sekä siinä viitatussa Suomen kestävän kehityksen politiikan arvioinnissa Polku2030:ssa mainittu ylikulutus on esimerkki ongelmasta, joka on perustaltaan keskeisesti kulttuurinen: tapoihin, tottumuksiin, arvoihin ja arvostuksiin liittyvä.[15] Myös Kestävyyspaneelin odotukset kestävän kehityksen tavoitteiden yhteisvaikutuksiin pureutumisesta (selonteko s. 22) ovat liitettävissä kysymyksiin kulttuurisesta kestävyydestä.[16] Kulttuurinen ulottuvuus voi auttaa hahmottamaan kestävyystavoitteiden keskinäisiä yhteyksiä eli esimerkiksi kaupunkisuunnittelun ja eriarvoisuuden vähentämisen kytköksiä. Tällaisen synergiaa luovien ja mahdollisia ristiriitoja tutkivien yhteyksien sijaan edelleen harmittavan usein erilaisia kestävyyden muotoja asetetaan vastakkain ikään kuin vaakakupissa, jolloin tuloksena on tyypillisesti taloudellisen kestävyyden ensisijaisuus ekologiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen nähden. Kulttuurinen kestävyys kokonaisvaltaista kestävyyssiirtymää edistävänä voimana auttaa hahmottamaan tietä pois tästä.

Kulttuurisessa kestävyydessä olennaista on kasvatuksen ja koulutuksen kehittäminen sekä tieteellisen tutkimuksen korkea taso näiden toimintojen perustana. Kansalaisten kykyjä ja halukkuutta ekologiseen jälleenrakennukseen vahvistaa myös moninaisuutta arvostava, kaikille tasapuolisesti mahdollisuuksia antava yhteiskunta. Selonteossa tällaisen yhteiskunnan kehittämiseen viitataan muun muassa globaaleilla kansalaistaidoilla (s. 36, 38). Agenda2030:n tavoitteiden saavuttamista seuraamaan on perustettu Kestävän kehityksen kansalaisraati, jonka kuuleminen päätöksenteossa on olennainen tapa tukea aktiivista kansalaisuutta. Viimeisimmässä kokoontumisessaan raati on ilmaissut huolenaiheinaan nuorten lukutaidon heikkenemisen, luonnon monimuotoisuuden nykytilan, ympäristölle haitallisten tukien määrän, suomalaisen kulutuksen jalanjäljen sekä jokien ravinnekuormituksen Itämereen. Lisäksi ongelmina mainittiin perustoimeentulotuen saajien sekä vastentahtoisesti osa-aikatyötä tekevien määrä ja sukupuolten välinen palkkaero.[17] Kansalaisraadin jäsenet ovat nimenneet siis erityisesti ympäristön tilaan ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen liittyviä haasteita. Ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvien kestävyystavoitteiden asettaminen ensisijaisiksi on siten osaltaan perusteltavissa kansalaisten tuella.

Merkityksellisyyden kokemukset, mielekkäänä koettu työ, yleinen yhteiskunnallinen tasavertaisuus ja reiluus sekä rikkaat ja monimuotoiset kulttuuri- ja luonnonympäristöt tuottavat ihmisille hyvinvointia ja rohkaisevat huolehtimaan ympäristön tilasta sekä heikommassa asemassa olevista. Tällaiset kulttuurisen kestävyyden osatekijät eivät käänny helposti konkreettisen päätöksenteon kohteiksi, mutta menestyksekkään kestävyyssiirtymän päämäärinä ne ovat välttämättömiä.

[1] O’Neill, D. et al., A good life for all within planetary boundaries. Nature Sustainability 1, 88–95, 2018. https://doi.org/10.1038/s41893-018-0021-4

[2] Fanning, A. et al., Provisioning systems for a good life within planetary boundaries. Global Environmental Change 64, 2020. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2020.102135

[3] BIOS-tutkimusyksikkö: Siirtymäpolitiikan kojelauta, https://kojelauta.bios.fi/

[4] Dorninger, C. et al., Global patterns of ecologically unequal exchange: Implications for sustainability in the 21st century. Ecological Economics 179, 2021. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2020.106824

[5] Naidoo, R. & Fisher, B. (2020). Reset Sustainable Development Goals for a Pandemic World. Nature 583, 198–201. https://doi.org/10.1038/d41586-020-01999-x

[6] https://www.nature.com/articles/d41586-020-02002-3

[7]https://findikaattori.fi/fi/88#:~:text=Luonnonvarojen%20kokonaisk%C3%A4ytt%C3%B6%20oli%20vuonna%202019,k%C3%A4ytt%C3%A4m%C3%A4t%C3%B6n%20otto%20sek%C3%A4%20tuonnin%20piilovirrat

[8] https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/76338

[9] EASAC. (2018). Commentary by the European Academies’ Science Advisory Council (EASAC) on Forest Bioenergy and Carbon Neutrality. https://easac.eu/fileadmin/PDF_s/reports_statements/Carbon_Neutrality/EASAC_commentary_on_Carbon_Neutrality_15_June_2018.pdf
Raven et al. (2021). Letter Regarding use of Forests for Bioenergy.
https://www.dropbox.com/s/hdmmcnd0d1d2lq5/Scientist%20Letter%20to%20Biden%2C%20von%20der%20Leyen%2C%20Michel%2C%20Suga%20%26%20Moon%20%20Re.%20Forest%20Biomass%20%28February%2011%2C%202021%29.pdf?dl=0
Searchinger, T. D., Beringer, T., Holtsmark, B., Kammen, D. M., Lambin, E. F., Lucht, W., Raven, P., & van Ypersele, J.-P. (2018). Europe’s renewable energy directive poised to harm global forests. Nature Communications, 9(1), 3741. https://doi.org/10.1038/s41467-018-06175-4
Beddington J. et al 2018. Letter from Scientists to the EU Parliament Regarding Forest Biomass. https://empowerplants.files.wordpress.com/2018/01/scientist-letter-on-eu-forest-biomass-796-signatories-as-of-january-16-2018.pdf

[10] https://www.nature.com/articles/d41586-021-00864-9

[11] https://bios.fi/tiekartoista/

[12] Poore, J. & Nemecek, T. Reducing food’s environmental impacts through producers and consumers. Science 360(6392) 2018. https://doi.org/10.1126/science.aaq0216

Springmann, M. et al., Options for keeping the food system within environmental limits. Nature 562(7728) 2018. https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0

[13] Culture in, for and as Sustainable Development. Conclusions from the COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability. Edited by Joost Dessein, Katriina Soini, Graham Fairclough and Lummina Horlings. Jyväskylä: University of Jyväskylä, 2015. http://www.culturalsustainability.eu/conclusions.pdf

[14] Kansallinen metsästrategia 2025 – päivitys, s. 17. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-453-889-3

[15] Berg, Annukka, Lähteenoja, Satu, Ylönen, Matti, Korhonen-Kurki, Kaisa, Linko, Tyyra, Lonkila, Kirsi-Marja, Lyytimäki, Jari, Salmivaara, Anna, Salo, Hanna, Schönach, Paula & Suutarinen, Ira 2019. POLKU2030 – Suomen kestävän kehityksen politiikan arviointi. Valtioneuvoston selvitys-ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 23/2019. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-653-9

[16] https://www.kestavyyspaneeli.fi/2021/05/06/agenda2030-tiekarttatyopaja/

[17] https://kestavakehitys.fi/kansalaisraati

21.5.2021
Talousvaliokunnalle: Julkisen talouden suunnitelma 2022-2025 Julkisen talouden suunnitelmasta puuttuvat tieto ekologisesta kestävyydestä ja työkalut ohjata taloutta sitä kohti. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

Kirjallinen asiantuntijalausunto eduskunnan talousvaliokunnalle 19. toukokuuta 2021

Asia: VNS 3/2021 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2022—2025 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/VNS+3/2021

Lausunnon pääsanomat:

  • JTS:sta puuttuvat tieto ekologisesta kestävyydestä ja työkalut ohjata taloutta sitä kohti. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.
  • JTS:n tavoite talouskasvun vahvistamisesta on ekologisen kestävyyden suhteen välinpitämätön ja pahimmillaan kielteinen. Kasvustrategian sijaan ekologinen kestävyyssiirtymä vaatii siirtymäpolitiikkaa, joka suoraan ja sisällöllisesti ohjaa taloutta ekologisiin raameihin.
  • Ekologinen kokonaisnäkemys tarvitaan perustaksi aktiiviselle ja suunnitelmalliselle finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikalle, jonka tehtävänä on tuottaa tavoiteltu talouden rakennemuutos.
  • Uusi kansainvälinen talouspoliittinen ympäristö mahdollistaa aktiivisen finanssipolitiikan, jolla ekologinen kestävyyssiirtymä ja sen mukainen teollinen murros saadaan liikkeelle.

***

Kiitämme mahdollisuudesta antaa monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta asiantuntijalausunto Valtioneuvoston selonteosta koskien julkisen talouden suunnitelmaa (JTS) vuosille 2022–2025.

Kiinnitämme huomiota erityisesti siihen, minkälaisia edellytyksiä JTS antaa nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa. Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Lisäksi Suomi on sitoutunut pysäyttämään luontokadon mahdollisimman pian. Kuten selonteossa todetaan:

”Pääministeri Marinin hallituksen ohjelman talouspolitiikan päämääränä on hyvinvoinnin lisääminen. Tällä tarkoitetaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, korkeaa työllisyyttä ja kestävää julkista taloutta.”

Jotta talouspolitiikka kykenisi ohjaamaan taloutta kohti ”ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua”, sen tulisi kyetä tekemään erottelu kestävän ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan välillä. Vain kestävän taloudellisen toiminnan tulisi kasvaa, ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan tulisi supistua. Talouspoliittinen kasvustrategia, jossa ekologinen kestävyys on vasta toissijainen tavoite taloudellisen toimeliaisuuden ja sisällöltään minkä tahansa työllisyyden kasvun jälkeen, ei riitä nopean ja hallitun kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi. Tällaisen kasvustrategian sijaan tarvitaan siirtymäpolitiikkaa, joka aktiivisesti ja tavoitteellisesti tähtää sisällöllisiin muutoksiin taloudessa[1].

JTS:n talouden kestävyyden tärkeimmät kiintopisteet talouskasvu, työllisyysaste ja velkasuhde eivät kerro mitään talouden ekologisesta kestävyydestä. Nämä tavoitteet ovat ekologisesti “sokeita”, toisin sanoen ne eivät sisällä tietoa ekologisesta kestävyydestä tai järjestelmällisesti ohjaa sen suuntaan. Historiallisesti talouskasvu on johtanut luonnonvarojen kulutuksen kasvuun, eikä tutkimuksessa ole viitteitä tämän yhteyden katkeamisesta Suomessa. Talouskasvun vahvistaminen ilman tiukkaa kriteeristöä millainen talous kasvaa, on ekologisen kestävyyden kannalta vahingollista. Työllisyystavoitetta koskee samanlainen huomio, johon palaamme alempana.

Ekologisen kestävyyden kannalta kielteisten tai ekologista kestävyyttä sattumanvaraisesti tai välillisesti edistävien toimien sijaan ekologisesti kestävää taloutta tulee tavoitella tietoisesti ja suoraan, tavoittein ja indikaattorein, jotka ohjaavat julkista taloutta vähintään yhtä määräävästi kuin JTS:n priorisoimat talouskasvu, työllisyysaste ja velkasuhde. Alle 15 vuoden päässä oleva hiilineutraalisuustavoite ja vielä haastavammat tehtävät luontokadon pysäyttämisessä ja luonnonvarojen kulutuksen saattamisessa laskuun vaativat julkiselta vallalta IPCC:n (2018)[2] sanoin “ennennäkemättömiä, laaja-alaisia ja nopeita” toimia. Tällaiset toimet eivät ole mahdollisia satunnaisina taloudellisen kestävyyden sivutuotteina. Kaikkea julkisen talouden suunnittelua tulee ohjata näkemys talouden todellisista aineellisista ja ekologisista rajoitteista ja konkreettisista sektorikohtaisista toimista, joita ekologisen kestävyyden saavuttaminen edellyttää.

Ekologisena tavoitteena JTS kiinnittää jonkin verran huomiota nykyisiin ilmastopäästöihin ja päästöjen tavoitetasoon, mutta ei lainkaan muihin ekologisen kestävyyden ulottuvuuksiin – erityisesti luontokatoon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön[3]. Ekologisen kestävyyden kokonaisarviointi on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta voidaan hahmottaa minkälaisen teollisuuden ja työllisyyden varaan Suomea voidaan lähivuosina ja vuosikymmeninä rakentaa. Ilmastotavoitteiden lisäksi luonnon monimuotoisuuden edistäminen ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen asettavat ehtoja sille, millainen taloudellinen toiminta ylipäätään on mahdollista. Samalla siirtymäpolitiikan toteuttaminen energiajärjestelmien, asumisen, liikenteen ja maa- ja metsätalouden sektoreilla antaa mittavasti mahdollisuuksia uusien työpaikkojen muodostumiselle. Kestävän ja ei-kestävän talouden mukaan erottuvat myös kestävät ja ei-kestävät työpaikat. Ekologista kokonaistarkastelua tarvitaan erityisen painokkaasti juuri poistuvan ja lisääntyvän työn hahmottamiseen.

Konkreettisena esimerkkinä ilmastopäästönäkökulman riittämättömyydestä voidaan ajatella liikennettä. Jos tarkastellaan vain ilmastopäästöjä, esimerkiksi koko nykyisen ja kasvavan autokannan sähköistäminen voi vaikuttaa kestävältä. Sen sijaan luonnonvarojen kestävän kulutuksen kannalta ei ole mahdollista rakentaa liikkumista kasvavan autokannan sähköistämisen varaan. Nykyisillä tai kasvavilla ajosuoritteilla ja nykyisillä teknologioilla liikenteen sähköistymisessä tarvittavien luonnonvarojen rajat tulevat pian vastaan. Lisäksi  tarvittava kokonaisvaltainen murros vaikeutuu, jos infrastruktuuriratkaisut lukitsevat Suomen tiheän autokannan käyttöön vuosikymmeniksi tai jos liikenteen energiankulutus vie kohtuuttoman suuren osan puhtaasta sähköntuotannosta.

Onnistunut siirtymäpolitiikka edellyttää sekä tietopohjaa kestävyydestä että keinoja ohjata taloutta. JTS on vaillinainen molempien suhteen. Tietopohjan ja siihen perustuvan tilannekuvan luomiseksi olemme ehdottaneet tiedevetoista teollisen murroksen suunnitteluyksikköä[4], jonka tehtävänä on luoda monitieteinen suunnitelma teollisuuden rakennemuutokselle Suomessa (toimitamme päivitetyt lisätiedot ehdotuksesta pyydettäessä). Uskottava tietopohja on välttämätön askel sekä ekologisten reunaehtojen huomioimiseksi talouspolitiikassa että viitoittamaan tietä elinvoimaiselle teollisuudelle ja muulle taloudelle. Kuten selonteko huomioi, Suomi on jäänyt tuottavuuskehityksessä verrokkimaistaan jälkeen. Erityisen huonosti Suomi pärjää tuottavuudessa suhteessa käytettyihin luonnonvaroihin.

Arvioidessaan Suomen kohtaamia riskejä JTS korostaa julkisyhteisöjen velkakehitystä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Riskiarviointeja tulee kuitenkin päivittää suhteessa kansainvälisen taloustilanteen ja talousajattelun muutoksiin. Julkisen velan tasot ovat nousseet voimakkaasti kaikkialla, ja keskuspankkien kasvanut rooli on vähentänyt markkinavoimien vaikutusta valtioiden velanhoitokykyyn. Lisäksi yhä useammat maat siirtyvät aktiiviseen teollisuuspolitiikkaan. Ne panostavat tutkimukseen ja innovaatioihin ja pyrkivät harppaamaan teollisuutensa kyvyssä vastata aikamme sosiaalisiin ja erityisesti ekologisiin vaatimuksiin. Ne eivät myöskään enää laske sen varaan, että niiden tarvitsemat tuotteet ja palvelut ovat saatavilla kansainvälisiltä markkinoilta kaikissa tilanteissa järkevillä ehdoilla. Suomi on vaarassa jäädä jalkoihin, jos se ei kykene aktiivisen finanssi-, teollisuus- ja innovaatiopolitiikan myötä kehittämään teollista rakennettaan. Teollisen rakenteen uudistaminen ekologisesti kestäväksi on ratkaisevaa myös työllisyyskehityksen kannalta. Vain ekologisesti kestävällä tuotantorakenteella on mahdollista luoda työpaikkoja pitkäjänteisesti.

Suomen talouden toimintaedellytyksiä määrittävät yhä enemmän ekologinen kestävyys ja kansainvälisen talouden viimeaikaiset kehityspolut, mutta JTS ja ylipäätään talouspoliittinen arviointi keskittyvät lähinnä julkiseen velkaan ja väestön ikääntymiskehitykseen. Suomi on ottanut varovaisia mutta toistaiseksi riittämättömiä askelia ekologisen kestävyystiedon sisällyttämiseksi taloudelliseen suunnitteluun. Suomi on samoin ottanut ensimmäisiä askelia talouden ohjaamiseksi vihreän siirtymän mukaisesti, mutta kuten selonteko osoittaa, tieto ekologisesta kestävyydestä ei tavoita julkisen talouden suunnittelua ja Suomen kyky ohjata taloutta aktiivisesti ekologisen kestävyyden ja tulevaisuudessakin elinvoimaisen teollisuusrakenteen saavuttamiseksi on edelleen varsin vajavainen. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

[1] Olemme hahmotelleet viisi indikaattoria sisältävän Siirtymäpolitiikan kojelaudan siirtymäpolitiikan suunnitteluun ja arviointiin: https://kojelauta.bios.fi

[2] https://www.ipcc.ch/sr15/

[3] Kokonaistarkastelun puute vaivaa myös sektorikohtaisia vähähiilitiekarttoja, jotka ovat toistaiseksi yksityiskohtaisin esitys teollisuuden tuotantorakenteen muutoksesta hiilineutraalisuustavoitteen mukaisesti, ks. https://bios.fi/tiekartoista/

[4] BIOS-tutkimusyksikkö, Kirjallinen asiantuntijalausunto eduskunnan talousvaliokunnalle, 11. tammikuuta 2021, Asia: VNS 6/2020 vp Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle Suomen kestävän kasvun ohjelma https://bios.fi/wp-content/uploads/2021/01/TaV_lausunto_BIOS_2021.pdf

19.4.2021
Uutiskirje 4/2021 Huhtikuun uutiskirjeessä: nettonollatavoitteet, irtikytkentä, ja paljon BIOS-tutkijoiden julkaisuja, haastatteluja ja muita sanomisia.

Tervetuloa huhtikuisen uutiskirjeen pariin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Pasi Karjulan teos Mustarinda 2015 – Kompositio -näyttelyssä. Kuva Paavo Järvensivu.

MAAILMALTA

Miksi nettonollatavoitteet voivat olla ongelmallisia?

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC linjasi vuoden 2018 raportissaan, että globaali ilmastopäästöjen nettonollatavoite on välttämätön, jotta ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5 asteeseen teollisen ajan alkuun verrattuna. Nettonollatavoite tarkoittaa, että kasvihuonekaasujen päästöt pitäisi saada tasolle, jossa ne eivät ylitä hiilen nieluja. Globaali tavoitevuosi on 2050, mutta Suomi on mm. kansallisen ilmastopaneelin lausuntoihin pohjaten sitoutunut tavoittelemaan nettonollatasoa tai “hiilineutraaliutta” huomattavasti aiemmin, vuonna 2035, globaalin oikeudenmukaisuuden nimissä. Viime vuoden joulukuun uutiskirjeessä käsittelimme muiden maiden tuoreita nettonollalupauksia. Nämä olivat lupaavia uutisia: olimmehan puolta vuotta aiemmin käyneet läpi uutiskirjeessämme valtioiden ilmastotoimien riittämättömyyttä. Mitä useammat maat sitoutuvat nettonollapäästöihin ja mitä aikaisemmin, sitä mahdollisemmalta ilmastonmuutoksen hillintä kriittisten rajojen alle näyttää.

Tutkijat ovat kuitenkin pitkään muistuttaneet, että nettonollatavoitteisiin liittyy myös ongelmia. Vailla yhteisesti sovittua ilmastopoliittista määritelmää nettonollapuhe voi olla harhauttavaa. Nature-lehdessä 16.3. julkaistussa tutkijoiden kommenttipuheenvuorossa peräänkuulutettiin rotia nettonollakeskusteluun, ja lehden pääkirjoituksessa 31.3. nostettiin esille samat huolenaiheet. 

Yksi tärkeä kysymys on, sisällytetäänkö tavoitteeseen kaikki kasvihuonekaasut vai pelkkä hiilidioksidi (EU sisällyttää, Kiina ei). Tämä vaikuttaa merkittävästi ilmastotoimien lopputulokseen sekä siihen, miten nopeasti ilmastotoimet alkavat purra – voimakkaiden mutta lyhytikäisten kasvihuonekaasujen päästöihin puuttuminen vaikuttaa hyvin nopeasti, kun taas hiilidioksidipäästöissä kertyvät pitoisuudet luovat merkittävää “hitausvoimaa”. Toisaalta esimerkiksi maatalouden päästöt ovat pääosin muuta kuin hiilidioksidia, joten niiden jättäminen pois tavoitteista mahdollistaisi kasvua sillä sektorilla. Näille muille päästöille ei myöskään ole olemassa hiilidioksidia vastaavia nieluja.

Toinen kriittinen kysymys on se, että nettonollatavoitteissa ei kirjoiteta auki, kuinka paljon lasketaan yhtäältä oikeiden päästöleikkausten ja toisaalta erilaisten “negatiivisten päästöjen” (biologisten nielujen tai teknologisen talteenoton) varaan. Tämä on tärkeää ensinnäkin siksi, että biologisilla nieluilla tai “luonnollisilla ilmastoratkaisuilla” on rajansa: ne ovat parhaimmillaankin täydentävä toimenpide, eivät päästöleikkauksien korvaaja (ks. esimerkiksi tästä uutiskirjeestämme). Kuten BIOS-tutkimusyksikkö on vuosien varrella monta kertaa osoittanut, “nielupolitiikkaa” voidaan tehdä myös ilmastotavoitteita hämärtämään. Maaliskuun lopulla metsäasiossa toimiva eurooppalainen kansalaisjärjestö FERN herätti huomiota sille, miten Saksa kaunisteli ilmastotoimiaan kirjanpidollisella tempulla. Muuttamalla vertailuvuoden 1990 metsät hiilinielusta hiilen lähteiksi saatiin tilanne näyttämään yhtäkkiä siltä, että ilmastotoimet olivat menestyksekkäämpiä – ilman, että oikeasti tapahtui yhtään mitään.

Teknologiset talteenoton menetelmät puolestaan ovat edelleen lapsenkengissään. (Syitä talteenotto-projektien epäonnistumiseen on ruodittu esimerkiksi tässä Yhdysvaltoja koskevassa artikkelissa). Hillidioksidipäästöt ovat niin massiivisia, että ilman suuria päästöleikkauksia talteenotto vaatisi optimistisimmissakin kuvitelmissa käsittämättömän valtavan infrastruktuurin ja loppusijoituspaikat. Suosittelemme Andreas Malmin ja Wim Cartonin artikkelia “Seize the Means of Carbon Removal: The Political Economy of Direct Air Capture”, jossa tarkastellaan tätä problematiikkaa. Kirjoittajat haluavat syventää keskustelua teknologian kehitysasteesta ja teknisistä mahdollisuuksista siihen, miten teknologisilla lupauksilla vaikutetaan ilmastopolitiikkaan eli käytännössä argumentoidaan tiukempia päästörajoituksia vastaan. He myös haluavat herättää keskustelua toistaiseksi vähälle huomiolle jääneestä aiheesta: mitä talteenotetulle hiilelle tapahtuu? Pyritäänkö sitä loppusijoittamaan jonnekin, jolloin tuloksena on ilmakehän pitoisuuksien todellinen lasku, vai pyritäänkö siitä saamaan irti taloudellista hyötyä raaka-aineena? Jälkimmäinen käytännössä tarkoittaisi korkeintaan teknisesti “hiilineutraaleja” polttoaineita tai hiilen kierrätystä muuten tuotannollisessa käytössä, mutta se ei johtaisi uusien nielujen luomiseen. Ero on mitä merkittävin, mitä tulee ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kehitykseen.

Kolmas kriittinen kysymys nettonollatavoitteissa ovat erilaiset kompensaatiomekanismit. Toisin sanoen: jätetäänkö omia päästöleikkauksia tekemättä joko toteuttamalla niitä muualla tai luomalla erilaisia biologisia tai teknologisia nieluja? Kompensaatiot esimerkiksi valtioiden välillä avaavat mahdollisuuden “tuplakirjanpitoon”, eli samojen nielujen tai päästöleikkauksien laskemiseen monta kertaa. Lisäksi mahdollisuudet kompensaatioihin ovat rajoitettuja, eli lopulta globaalin nettonollatavoitteen mittakaavassa niistä voidaan päätyä kilpailemaan rajustikin. “Turvarajoissa” pitäytyvät ilmastotavoitteet kuitenkin vaativat ehdottomasti myös todellisia päästöleikkauksia korkeiden päästöjen mailta: tästä ei päästä yli eikä ympäri. Suosittelemme Carbon Briefin helmikuista tekstiä, joissa arvioitiin uusien kansallisten ilmastositoumusten riittämättömyyttä. 

Neljänneksi, erityisen ongelmallisia ovat monien yritysten nettonollalupaukset. Tavoitteiden määrittely on tarpeeksi hankalaa valtiotasolla, mutta mitä oikein tarkoittaa yrityksen julistautuminen “hiilineutraaliksi” tai pyrkiminen siihen? Pyritäänkö siihen koko toiminnassa sijoituksia ja tuotantoketjuja myöten, vai rajoitetaanko ne koskemaan toimistokiinteistöjä tai muita “ydintoimintoja”? Kyseenalaisimpia esimerkkejä lienevät lentoyhtiöt, jotka eivät ulota nettonollasitoumuksia lentoihin. Tällöin niiden sitoumukset saattavat kattaa vain prosentin pari toiminnan päästöistä. Tätä aihetta sivusi Naturessa 2.3. entinen Saksan hallituksen neuvonantaja Claudia Kemfert, joka kutsui nettonollaa tai hiilineutraalia provokatiivisesti “valheeksi”. Guardianissa käsiteltiin samaa asiaa maaliskuussa.

Viidenneksi, missä aikataulussa ja millaista polkua nettonollaan pyritään? Välitavoitteilla on väliä, koska kertyvät hiilidioksidin pitoisuudet vaikuttavat pitkään, ja toisaalta muiden päästöjen leikkaaminen voi vaikuttaa nopeasti. Tavoitteiden lisäksi tarvitaan siis konkreettisia suunnitelmia. Tästä näkökulmasta on erityisen tärkeä muistaa, että nettonolla on vain välitavoite. Sen jälkeen globaalisti, myös Suomessa, on pyrittävä nettonegatiivisiin päästöihin, eli nielujen ja muun hiilen talteenoton olisi oltava päästöjä suurempaa, jotta hiilidioksidin pitoisuudet saataisiin laskettua pidemmällä aikavälillä turvallisemmalle tasolle. Pitkällä aikavälillä erilaiset talteenoton menetelmät ovat siis joka tapauksessa tarpeen. Tämän täytyisi näkyä myös suunnitelmissa: jos tavoitteena on nettonolla eli hiilineutraalius ilman näkymää siitä eteenpäin, saatetaan lukita sellaisia teknologisia ratkaisuja tai infrastruktuureja, jotka estävät kehitystä eteenpäin.

BIOS

Irtikytkennästä

Tere Vadén ja Tero Toivanen palasivat huhtikuisessa BIOS-podcastissa irtikytkentään ja taannoisiin tutkimuksiimme aiheesta. Samoihin aikoihin ilmestyi Sitran tutkimus “Growth-positive zero-emission pathways to 2050”, joka käsitteli talouskasvun ja ilmastopäästöjen irtikytkentää. Tere ja Tero kävivät keskustelussaan perusteellisesti läpi irtikytkentäkeskusteluun liittyviä epämääräisyyksiä ja ongelmia. Tämä olikin hyödyllinen taustoitus, kun sosiaalisessa mediassa käytiin laajaa keskustelua Sitran raportista, osin myös Ylen uutisoinnin pohjalta – siinä kun esitettiin väite, ettei tutkimusta luonnonvarojen irtikytkennän mahdollisuuksista olisi löytynyt. Tätä väitettä ei kuitenkaan ilmeisesti esiintynyt Sitran tutkimuksessa tai viestinnässä ainakaan näin karkeasti, vaan tutkimus oli lähtökohtaisesti rajattu ilmastopäästöihin. 

Mutta kuten podcastissa todetaan, irtikytkentäkeskustelussa hypätään usein epäkriittisesti ja harhauttavasti yhdestä irtikytkennän muodosta toiseen, vaikkei niiden välillä ole mitään välttämätöntä yhteyttä. Ja kun ilmastopäästöjen irtikytkennästä puhutaan, täytyisi puhua myös mittakaavasta, aikataulusta ja toteuttamisen polusta – siis samoista aiheista, joista yllä kuvatussa nettonollakritiikissä muistutettiin. Abstrakti puhe irtikytkennän mahdollisuudesta ei kerro lopulta mistään.

Julkaisimme podcastin jälkeen myös blogikirjoituksen “Miksi puhe irtikytkennästä on hankalaa?”. Se käy läpi irtikytkentäkeskustelun tahallisia ja tahattomia sekaannuksia ja erittelee, miksi tarkkuus on tässä asiassa kriittisen tärkeää.

Tästä irtikytkentä-ilmiöiden moninaisuudesta ja mahdollisesta ristiriitaisuudesta seuraa, että kun tutkimuksessa kerrotaan, että irtikytkentää on havaittu, on syytä tarkastella, millaisesta ilmiöstä on kysymys ja mihin muihin ilmiöihin se kytkeytyy. Tutkimuksesta viestiville moninaisuus asettaa erityisiä vaatimuksia, koska niin kutsuttu ”suuri yleisö” ei ymmärrettävästi ole vihkiytynyt ilmiöiden yksityiskohtiin. Kun uutisoidaan esimerkiksi, että ”päästöjen lasku ja talouskasvu ovat yhdistettävissä”, kysymykseksi jää, ajatteleeko kuulija tai lukija “kasvu on toivottavaa ja mahdollista, koska irtikytkentä toteutuu” vai “päästöjen irtikytkentä on mahdollista, jos nämä ja nämä erittäin kovat ja riskialttiit ehdot toteutuvat, ja jäljelle jää vielä isompi haaste luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä.”

Podcast- ja videoesiintymisiä

Listasimme kotisivuillemme tutkijoidemme esiintymisiä radiohaastatteluissa, podcasteissa sekä erilaisia luento- ja infovideoita vuosien varrelta. Mainittakoon tässä yhteydessä erityisesti Karoliina Lummaan esiintymiset Sukupuuttoparatiisi-podcastissa (osat 2 ja 6), joista emme olleet aiemmin kerenneet tiedottaakaan.

Julkaisuja

Tere Vadénin artikkeli “What Does Fossil Energy tell us About Technology?” ilmestyi kirjassa Sustainability Beyond Technology. Paavo Järvensivu taas kirjoitti muun muassa BIOS-tutkimusyksikön synnystä Mustarinda-lehden artikkelissa “Tulevaisuuden melko lyhyt historia” eli A rather short history of the future”. 

Jussi T. Eronen oli kirjoittajana kolmessa kansainvälisessä yhteisartikkelissa, joissa käsiteltiin muun muassa ilmastovaihteluiden merkitystä eliöyhteisöjen muutoksissa ja evoluutiossa.

Ville Lähde käsitteli ruoantuotannon tulevaisuutta kahdessa tuoreessa kirjoituksessa. Vuoden ensimmäisessä Animalia-lehden numerossa, jonka vieraileva asiantuntijatoimittaja Lähde oli, julkaistiin hänen kirjoituksensa “Eläinkysymys ruokamurroksessa”. Samaa aihetta käsitteli hänen artikkelinsa “Ruoan tulevaisuus” Animalian julkaisemassa Eläinoikeusraportissa. Lähteen kirjoitus nostettiin näkyvästi esiin myös Maaseudun Tulevaisuuden uutisoinnissa aiheesta. Lähde kommentoi ruoantuotannon kysymyksiä niin ikään Tiede-lehden numeron 3/2021 jutun “Solumaatalous mullistaa ruokamme” asiantuntijahaastateltavana.

WISE-tutkimushankkeen blogissa ilmestyi 15.4. Helmi Räisäsen, Atte Harjanteen ja Jussi T. Erosen kirjoitus “Suomen pandemiapolitiikka ja ilmastopolitiikka”. Blogikirjoitus perustui viime vuoden lopussa ilmestyneeseen artikkeliin Tiede & Edistys -lehdessä.

Ääniä lehdissä ja verkossa

Ville Lähdettä ja WISE-hankkeen johtaja Janne Hukkista haastateltiin Acatiimi-lehden numerossa 2/2021 yhteiskuntatieteiden sivullisen asemasta ilmastonmuutosta koskevan tutkimuksen rahoituksessa. 

Ydin-lehti julkaisi vuoden ensimmäisessä numerossa Emma Hakalan haastattelun ympäristöturvallisuudesta. Haastattelussa Hakala nostaa esiin myös ympäristömuutoksiin sopeutumiseen liittyvät turvallisuuskysymykset:

Suomessa ei olla vielä systeemisellä tasolla tunnistettu, että sopeuttamis- ja hillintätoimissa piilee riskejä. Yleensä ajatellaan, että sopeuttamistoimet ovat automaattinen hyvä, eikä niillä olisi muita seuraamuksia. Radikaalit hillintätoimet ovat sitäkin riskialttiimpia… Näitä muutoksia pitää tehdä todella varoen ja ottaa niistä syntyvät riskit huomioon, mutta silti voi syntyä vastakkainasetteluja – myös geopoliittisesti. Tämä saattaa helposti kuulostaa uhkakuvien maalailulta, mutta viime vuosina on tapahtunut maailmanpoliittisesti niin odottamattomia asioita, että etukäteen varautumisen tärkeys on korostunut entisestään. Ilmastonmuutos vaikeuttaa ehdottomasti yhteiskunnallista ennustettavuutta.

Helsingin Sanomat haastatteli Ville Lähdettä laajaa julkisuutta saaneesta Netflixin Seaspiracy-dokumentista (juttu on maksumuurin takana). Yksittäisistä asiavirheistä huolimatta Lähde totesi dokumentin esittävän pääpiirteissään osuvan kuvan valtamerten tilasta ja kalastuksen ongelmista, mutta sen viesti muutoksen mahdollisuuksista jää ohueksi:

Sertifikaatit ja yksilöiden kulutusmuutoksiin liittyvät pohdinnat ovat riittämättömiä ”näin monipuoliseen ja moninaisesti juurtuneeseen ongelmaan, jossa on kyse valtiotasoisista kannustimista”.

”Tämä näkyy myös Itämeren ylikalastuksessa, jossa EU:n tukipolitiikan ja tutkimuksen välillä on pitkä jännite.”

Maailmanlaajuisesti kalastuksen tukemiseen käytetään noin 30 miljardia euroa vuodessa.

Kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden kannalta dokumentin lopputulema on Lähteen mielestä ”aika hampaaton”.

Aiheesta jatkettiin tässä BIOS-tutkimusyksikön Twitter-ketjussa.

Tero Toivanen osallistui helmikuussa paneelikeskusteluun “Tulevaisuus 2021 – tunteita, turhautumista ja toivoa?

Ville Lähde oli asiantuntijavieraana Elokapinan järjestämässä keskustelussa “Kirjoita kriisistä”, joka käsitteli tiedotusvälineiden toimintaa ympäristökriisissä.

LOPUKSI

Viime aikoina olemme lukeneet muun muassa metsistä. Suosittelemme Ylen maaliskuista artikkelia tutkijoiden arviosta, mitä ilmastokestävä metsätuotteiden valmistus tarkoittaisi nykyisillä hakkuumäärillä. Guardianin maaliskuisessa jutussa käsiteltiin kuivuuden vaikutuksia maailman metsissä.

Kiinan lähivuosien ilmastosuunnitelmista luimme sekä Carbon Briefistä että New York Timesin sivuilta.

Filosofi Simo Kyllönen jatkoi keskustelua Dasguptan raportista, ja hänen kirjoituksestaan löysimme hyvän lukuvinkin, Naturen artikkelin diskonttokoron problematiikasta ilmastopolitiikassa.

Intersektionaalisuus puhuttaa, aina kummallisia tiedekommentaareja myöten, joten kannattaa tutustua niin & näin -lehdessä julkaistuun Leena-Maija Rossin opettavaiseen artikkeliin aiheesta.

Mainittakoon myös, että Climate Moven podcast-sarja käynnistyi!

Lopuksi suosittelemme vielä Nature Climate Changen 10-vuotiskoostetta. Monet mainituista artikkeleista ovat olleet tärkeitä virstanpylväitä meidänkin työssämme.

16.4.2021
Miksi puhe irtikytkennästä on hankalaa? Irtikytkennän käsittely kaipaa paljon terävöitystä ja tarkennusta. Irtikytkentää on monenlaista, ja keskustelua haittaa, että erilaisia irtikytkennän muotoja ei riittävän täsmällisesti erotella toisistaan.

Talouden ja ympäristövaikutusten ja/tai luonnonvarojen käytön irtikytkentä on noussut taas keskusteluun sekä kansainvälisesti että Suomessa, kimmokkeina esimerkiksi Breakthrough-instituutin ja Sitran julkaisemat raportit. Aihe on tärkeä, mutta valitettavasti keskustelu on usein epäselvää tai harhaanjohtavaa. Näyttääkin siltä että irtikytkennän käsittely kaipaa paljon terävöitystä ja tarkennusta. Olemme aiemmin omiin tutkimusartikkeleihimme [1, 2, 3] perustuen julkaisseet aiheesta podcastin ja englanninkielisen blogi-tekstin artikkelien sanomasta. Keskustelun tuoksinassa olemme huomanneet muutaman seikan korostamisen arvoiseksi.

 

Ensinnäkin: irtikytkentää on monenlaista, ja keskustelua haittaa, että erilaisia irtikytkennän muotoja ei riittävän täsmällisesti erotella toisistaan. Tämä ei johda ainoastaan käsitteelliseen epätarkkuuteen vaan siihen, että yhteiskunnan kehityssuuntia oikeutetaan riittämättömin perustein. Toiseksi: nykyisen ympäristökriisin oloissa vaadittavan irtikytkennän koko, laatu ja aikataulu eivät vastaa sellaista irtikytkentää, josta on historiallista kokemusta. Kun nämä kaksi seikkaa jätetään huomiotta, vaikuttaa irtikytkentä paljon helpommalta tehtävältä ja mielekkäämmältä tavoitteelta kuin se tosiasiassa on. Tarvitaan katseen tarkennusta. Aloitamme irtikytkennän määrittelystä ja tarkastelemme sitten tarvittavan irtikytkennän “kokoa” ja laatua. Lopuksi arvioimme irtikytkennästä esitettyjä tutkimushavaintoja.

Irtikytkennän määrittelyä: mihin käsitteellistä tarkkuutta tarvitaan?

Irtikytkentä tarkoittaa tilannetta, jossa talous kasvaa mutta talouden aiheuttama ympäristöhaitta ja/tai luonnonvarojen kulutus ei kasva yhtä nopeasti (suhteellinen irtikytkentä) tai jopa laskee (absoluuttinen irtikytkentä). Talouskasvu on siis aina mukana irtikytkentä-käsitteen taustaoletuksena.1 Irtikytkentää on käsitteellisellä tasolla ainakin neljää eri laatua: suhteellista ja absoluuttista irtikytkentää sekä irtikytkentää ympäristöhaitasta (impact decoupling) ja luonnonvarojen käytöstä (resource decoupling), siis kaikkiaan suhteellinen ja absoluuttinen ympäristöhaitan irtikytkentä, ja suhteellinen ja absoluuttinen luonnonvarojen käytön irtikytkentä.

Tässä on heti ensimmäisen painavan käsitteellisen huomion paikka. “Irtikytkentä” abstraktina käsitteenä (ilman määritteitä suhteellinen/absoluuttinen, ympäristöhaitan/luonnonvarojen käytön irtikytkentä ja ilman sitomista kulloinkin tarkasteltaviin aineellisen maailman tapahtumiin) voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Niinpä kaksi keskustelijaa voi yhtä aikaa olla oikeassa sanoessaan “irtikytkentä on x” ja “irtikytkentä on ei-x”. Irtikytkentää esimerkiksi tapahtuu ja ei tapahdu samaan aikaan samassa paikassa – yksi ympäristöhaitta voi irtikytkeytyä samaan aikaan kun toinen ei, ympäristöhaitta voi irtikytkeytyä samaan aikaan kun luonnonvarojen kulutus ei ja päinvastoin, ja niin edelleen.

Edelleen käsitteellisellä tasolla pysytellen: abstraktina asiana irtikytkentä on aina mahdollista. Ei voida mitenkään käsitteellisellä tasolla osoittaa, että irtikytkentää ei voisi tapahtua. Tästä seuraa valitettavan sitkeä hämäryys keskusteluun. Esimerkiksi poliitikko voi aina sanoa, että yhteiskunnan kestävyyden ongelma voi ratketa irtikytkennällä – ja jos keskustelussa ei pystytä täsmentämään, minkälaisesta, millä alueella ja missä aikaraamissa tapahtuvasta irtikytkennästä puhutaan, ei keskustelu etene. On siis oltava tarkkana: älä osta irtikytkentää säkissä!

Ekologisesta näkökulmasta tavoite on selvä. Absoluuttista irtikytkentää tarvitaan kaikissa niissä ympäristöhaitan muodoissa, joissa ollaan ylitetty kestävyysrajoja.2 Paraatiesimerkki tästä ovat kasvihuonekaasujen nettopäästöt, jotka on saatava vuoteen 2050 mennessä lopetettua ja sen jälkeen ilmakehästä on edelleen poistettava hiilidioksidia.

Kasvihuonekaasut ovat myös hyvä esimerkki globaalista ympäristöhaitasta. Globaaleja uhkia on muitakin, kuten esimerkiksi valtamerten tila. Monet muut uhkaavat ympäristökriisit sen sijaan koostuvat paikallisesti ja alueellisesti hyvin erilaisin tavoin, joten tietystä paikallisesta kriisistä selviäminen irtikytkien ei välttämättä kerro onnistumisesta toisaalla.

Tutkimuksessa onkin yhä enemmän tarkasteltu irtikytkentää suhteessa luonnonvarojen kokonaiskulutukseen, sillä se on energian kulutuksen ja monien ympäristöongelmien taustalla oleva ajuri. Mitä suurempi kulutus, sitä moninaisemmat ongelmat.

Koska luonnonvarojen kulutus on tällä hetkellä (Suomessa ja globaalisti) ekologisesti kestämättömällä tasolla, tarvitaan ekologiseen kestävyyteen absoluuttisen kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkennän lisäksi absoluuttista luonnonvarojen käytön irtikytkentää (talous kasvaa, mutta luonnonvarojen kulutus vähenee). Tämän irtikytkennän tarve on eri alueilla erilainen, koska luonnonvarojen käyttö on eri alueilla erilaista ja eri mittaluokissa.3

Lisähaasteen täsmälliselle keskustelulle aiheuttaa, että erilaiset irtikytkennäksi kutsutut ilmiöt voivat olla tai voivat olla olematta (loogisesti, aineellisesti) yhteydessä toisiinsa. Täsmälleen ottaen vaihtoehtoja on kolme: yksi irtikytkennän muoto voi a) liittyä toisenlaiseen irtikytkentään, b) olla liittymättä tai c) liittyä toisaalla tapahtuvaan lisä-kytkentään. Näin ollen tietystä irtikytkentä-havainnosta ei voi hypätä päättelemään, että jokin toisenlainen irtikytkentä toisaalla on mahdollista.

Otetaan pari esimerkkiä.

Suhteellinen irtikytkentä ei välttämättä koskaan johda absoluuttiseen irtikytkentään. Määritelmän mukaisesti suhteellisessa irtikytkennässä ympäristöhaitan ja/tai luononvarojen kulutuksen määrä edelleen kasvaa. Suhteellinen irtikytkentä, joka johtuu esimerkiksi koneiden toiminnan tehostumisesta, voi jatkua vaikka kuinka kauan ilman, että koskaan päädytään absoluuttiseen irtikytkentään (näin esimerkiksi silloin, kun koneita otetaan koko ajan enemmän käyttöön talouden kasvaessa).

Vastaavasti absoluuttinen ympäristöhaitan irtikytkentä ei välttämättä koskaan johda absoluuttiseen luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentään. Se voi jopa olla suoraa seurausta suuremmasta luonnonvarojen kulutuksesta. Esimerkiksi laivojen piipuista tulevat rikkipäästöt (ympäristöhaitta) saadaan absoluuttisesti irtikytkettyä ottamalla käyttöön rikkipesurit (jotka kuluttavat aikaisempaa enemmän ainetta ja energiaa).

Samaan tapaan esimerkiksi energian tuotannon siirtyminen pois fossiilisten polttoaineiden poltosta (tai hiilen ja öljyn poltosta kaasun polttoon), mikä on välttämätöntä ilmastopäästöjen absoluuttiselle irtikytkennälle, voi joko lisätä tai vähentää luonnonvarojen kulutusta. Näin ollen esimerkiksi juuri ilmastopäästöjen irtikytkentää voi tapahtua samaan aikaan kun luonnonvarojen kokonaiskulutus ja monet muut ongelmat (kuten etenkin biodiversiteetin kato) entisestään pahenevat. Varsinkin jos energiatiheitä fossiilisia polttoaineita korvataan energiaköyhemmillä bioperäisillä energialähteillä, on seurauksena väistämättä luonnonvarojen kulutuksen kasvu ja sitä tietä vaara biodiversiteetille, jos energian kulutus ei samalla jyrkästi laske.

Tästä irtikytkentä-ilmiöiden moninaisuudesta ja mahdollisesta ristiriitaisuudesta seuraa, että kun tutkimuksessa kerrotaan, että irtikytkentää on havaittu, on syytä tarkastella, millaisesta ilmiöstä on kysymys ja mihin muihin ilmiöihin se kytkeytyy. Tutkimuksesta viestiville moninaisuus asettaa erityisiä vaatimuksia, koska niin kutsuttu ”suuri yleisö” ei ymmärrettävästi ole vihkiytynyt ilmiöiden yksityiskohtiin. Kun uutisoidaan esimerkiksi, että ”päästöjen lasku ja talouskasvu ovat yhdistettävissä”, kysymykseksi jää, ajatteleeko kuulija tai lukija “kasvu on toivottavaa ja mahdollista, koska irtikytkentä toteutuu” vai “päästöjen irtikytkentä on mahdollista, jos nämä ja nämä erittäin kovat ja riskialttiit ehdot toteutuvat, ja jäljelle jää vielä isompi haaste luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä.”

Onnistunut” irtikytkentä

Ekologisen kestävyyden kannalta tarvitaan siis ainakin4 kasvihuonekaasujen absoluuttinen irtikytkentä ja absoluuttinen luonnonvarojen käytön irtikytkentä. Minkä kokoisia haasteita nämä ovat?

Aloitetaan luonnonvarojen kulutuksesta.

Kun arvioidaan, mikä materiaalien kulutuksen taso voisi olla ekologisesti kestävä, ja annetaan talouden kasvulle jokin vuosittainen lukema, voidaan suoraviivaisesti laskea, millainen irtikytkentä johonkin vuoteen mennessä tarvittaisiin: toisin sanoen kuinka paljon enemmän taloudellista arvoa (irtikytkentätutkimuksissa lähes aina mitattuna BKT:lla) pitää saada kustakin käytetystä materiaalitonnista. “Onnistunut irtikytkentä Suomessa”-artikkelissa käytimme arviona maltillista 2 % vuosittaista talouskasvua, globaalin resurssien käytön kestävänä tasona noin 68 Gt ja Suomen väestönkasvun määränä Tilastokeskuksen arviota.

Tällainen laskelma on tietysti karkea arvio ja kertoo vain suurusluokista. Tulos on, että jokaisesta materiaalitonnista pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän BKT:ta kuin vuonna 2015, jotta Suomen talous olisi onnistuneesti absoluuttisen iritkytkeytynyt reurssien käytöstä vuonna 2050. Samalla materiaaleja käytettäisiin kaiken kaikkiaan noin 70 prosenttia vähemmän kuin nykyään.5

On vaikea sanallisesti kuvailla, miten suuri tämä haaste on. Historiallisessa kokemuksessa materiaalitonneista saatavan bruttokansantuotteen määrä on vuosikymmenten säteellä parhaimmillaan tuplaantunut, samaan aikaan kun materiaalien käyttö on kasvanut. Nyt siis pitäisi materiaalitonneista saatavan bruttokansantuotteen yli kuusinkertaistua 30 vuodessa, samaan aikaan kun materiaalien käyttö laskee yli 70 prosenttia. ”Onnistuneen irtikytkennän” talous näyttäisi niin erilaiselta kuin nykyinen talousjärjestelmä, että sitä olisi ylipäätään vaikea tunnistaa. Lettenmeier, Liedtke ja Rohn (2014) ovat artikkelissaan “Eight Tons of Material Footprint” kuvanneet 8 tonnin per capita kulutusta, mikä tulee lähelle “onnistunut irtikytkentä” -laskelmamme per capita kulutuksen lukuja. Toisin sanoen “onnistuneen irtikytkennän” aineelliset olosuhteet (ruoka, liikkuminen, asuminen) ovat kuviteltavissa; epäselvää sen sijaan on, mitä tarkoittaa, että tuon talouden BKT olisi noin kolme kertaa nykyistä suurempi. Muodostuisiko BKT siis suurelta osin kokonaan muualla kuin yksityistalouksissa? Tai jostain kulutuksen muodoista, jotka ovat tällä hetkellä tuntemattomia? Tai mikä ylipäätään on rahan ja tavaroiden tuotannon rooli tällaisten aineellisten olosuhteiden vallitessa?

Jos materiaaleista pitää saada 6,6 kertaa enemmän BKT:ta samalla, kun käytetään 70 prosenttia vähemmän materiaaleja, ei kyse ole nykyisen tai historiallisesti tunnetun kehityskulun jatkumisesta tai edes sen vähittäisestä voimistumisesta. “Onnistunut irtikytkentä” olisi murros johonkin lähes tunnistamattomaan. Onnistuneesta irtikytkennästä ei ole “normaalin” jatkajaksi.

Tästä seuraa keskustelulle haaste. Tahojen ja henkilöiden, jotka luottavat irtikytkennän mahdollisuuteen, tulisi paljon nykyistä yksityiskohtaisemmin esittää, millainen onnistuneesti irtikytketty talous voisi olla ja minkä konkreettisten toimien avulla siihen päästään. Vähintäänkin pitäisi pystyä hahmottamaan ensimmäisiä konkreettisia askeleita kohti murrosta. Mistä yli kuusi kertaa suurempi materiaalien käytön tuottavuus koostuu? Millä aloilla käyttö tehostuu kolminkertaiseksi, missä nelinkertaiseksi, missä vielä enemmän? Mikä talouden ala kasvaa BKT-arvoltaan ja miten paljon, samaan aikaan kun sen resurssien käyttö laskee miten paljon? Energian tuotanto? Teknologiateollisuus? Kauppa? Digitaaliset palvelut? Montako prosenttia kukin? Miten moninkertainen arvonlisäys toteutuu näillä aloilla? Kaikilla saman verran? Missä enemmän, missä vähemmän? Kuinka paljon kussakin? Entä miten luonnonvarojen kulutus pienenee talouden eri sektoreilla? Liikenteessä? Asumisessa? Kaupassa? Teollisuudessa? Maanviljelyksessä? Mitä luonnonvaroja keskiverto suomalainen perhe käyttää ”onnistuneen irtikytkeytyneessä” taloudessa? Mitä palveluita? Mitkä ovat heidän kuukausitulonsa? Mitä on kaupassa ostettavissa?

Jotta talouden muutosta ekologisen kestävyyden suuntaan ei tarvitsisi tehdä tyhjän päällä, näihin kysymyksiin tarvitaan selkeitä vastauksia. Taloudenhoito ja kestävyyssiirtymä eivät saa olla vain uskon asioita. Niistä pitää myös hankkia tietoa.

Entä sitten absoluuttinen ilmastopäästöjen irtikytkentä?

Käytetään esimerkinä Sitran tuoretta irtikytkentä-raporttia “Growth-positive zero-emission pathways to 2050”. Raportin tavoitteena on mallintaa päätymistä tilanteeseen, jossa ilmasto on korkeintaan 1,5°C lämpimämpi kuin esiteollisella ajalla, samaan aikaan kuin talous kasvaa.6 Ilmastotavoitteelle voidaan useammalla eri tavalla laskea “budjetti”: kuinka nopeasti päästöjen pitää vähentyä, ja pyritäänkö hiilidioksidia myös poistamaan ilmakehästä päästövähennysten lisäksi. Raportissa päästövähennykset on ajateltu toteutettavaksi tahdilla, jonka mukaisesti lämpötila ehtii ensin nousta noin 1,9°C, kunnes se päästövähennysten ja hiilidioksidin ilmakehästä poistamisen jälkeen lähtee laskuun.7 Lisäksi edellytetään hiilivoiman erittäin nopeaa poistumista, maankäytön muutoksia (mm. lihansyönnin reipasta laskua), energiatehokkuuden paranemista niin, että energian kulutus on vuonna 2100 samalla tasolla kuin 2020, massiivisia investointeja päästöttömään energiantuotantoon ja niin edelleen.

Nämä ovat kovia ehtoja. Ensinnäkin lämpötilan päästäminen yli 1,5°C asteen tavoitteen (overshoot) on riskialtista. Ei ole luonnontieteellisesti varmaa, että lämpötila palaa alemmas, jos ja kun hiilidioksidia poistetaan ilmakehästä tai että korkeampi lämpötila ei ehtisi käynnistää peruuttamattomia kielteisiä kehityskulkuja.8 Toiseksi hiilidioksidin poistoon sisältyy suuria teknologisia ja taloudellisia epävarmuuksia.9

Taas ollaan yksityiskohtien äärellä. Raportin ehdot ovat niin kovat, että niiden perusteella voisi perustella myös väitettä, että hiilidioksidipäästöjen irtikytkentä ei ole mahdollista – perusteena esimerkiksi vaarallinen overshoot. Raportin perusteella on siis mahdollista sanoa: ”päästöjen irtikytkentä talouskasvusta on mahdollista”, mutta yhtä hyvin – kuten kestävyystieteen apulaisprofessori Jarkko Levänen toteaa – “ilmastotavoitteiden ja talouskasvun yhdistämiseen liittyy merkittäviä epävarmuuksia.”

Lisäksi on muistettava, että kuten raportissa itsessään (s. 3) ja Sitran viestinnässä on todettu, raportti ei lainkaan tarkastele irtikytkentää luonnonvarojen kulutuksesta, eikä esimerkiksi ilmastopäästöjen irtikytkennän vaikutuksia biodiversiteettiin.10. Sitran johtava asiantuntija Nani Pajunen toteaakin blogi-kirjoituksessaan, että koska raportin skenaario sisältää voimakasta (absoluuttista)  arvonlisäyksen kasvua usealla talouden sektorilla (rakentaminen, maatalous, uusiutuvan energian laitevalmistus),  raportti “vahvistaa siis käsitystä, että kasvihuonekaasupäästöjen alasajon lisäksi tarvitaan talouskasvun ja luonnonvarojen käytön irtikytkentä keskeisillä sektoreilla”.

Empiirisestä evidenssistä

Mallinnukset ja skenaariot ovat yksi juttu, empiiriset havainnot toinen. Ei ole yllättävää, että voidaan luoda malli, jossa mikä tahansa irtikytkennän laji toteutuu. Paperilla se varmasti saadaan toimimaan. Nihkeä ja kitkainen todellisuus on toinen juttu, ja irtikytkennän tutkiminen on haastavaa: millaista irtikytkentää on oikeasti tapahtunut?

Ilmiöiden moninaisuus ja mahdollinen ristiriitaisuus ovat yksi taso tutkimuksen haasteista. Toinen haasteiden lähde on ilmiön rajaaminen. Kun ”talous” irtikytkentään ”haitasta” tai ”kulutuksesta”, miten talous ja haitta/kulutus rajataan?

Mitä pienempi talouden yksikkö otetaan tarkasteluun (lyhyt aika, rajattu maantieteellinen kokonaisuus, vain tietty talouden sektori), sitä helpompaa irtikytkennän aikaansaaminen on. Samoin esimerkiksi yksittäisen raaka-aineen käytön irtikytkentä (käytön vähentäminen tai lopettaminen) on helpompaa kuin luonnonvarojen kokonaiskulutuksen irtikytkentä.

Irtikytkennän helpompia ja vaikeampia muotoja

Kolmas haaste on, että maailma ja maailmantalous ovat isoja ja monimutkaisia. Maailmantalouteen mahtuu erisuuntaisia kehityskulkuja: yhtäällä ollaan siirtymässä yhä enemmän palvelutalouden suuntaan, kun toisaalla teollistutaan, kolmannessa paikassa voimaperäistetään maataloutta ja vielä muualla eletään finanssispekulaatiolla. Same planet, different worlds, myös ympäristökuorman ja kulutuksen suhteen. Siksi on selvää, että empiirisessä tutkimuksessa saadaan erilaisilla rajauksilla myös hyvin erilaisia ja keskenään ristiriitaisia tuloksia.

Kuten yllä todettiin, eri alueiden ja maiden luonnonvarojen käyttö on hyvin erilaista ja eri mittaluokissa. Keskimäärin köyhissä maissa kulutetaan luonnonvaroja vähemmän kuin rikkaissa maissa. Esimerkiksi Suomessa luonnonvarojen kulutus (DMC) on luokkaa 24 tonnia per capita, Thaimassa noin 13 tonnia ja Pakistanissa 4,5 tonnia.11 Erot ovat hurjia. Myös kauppa on kovin epätasapainoista: jotkut maat ovat materiaalien nettoviejiä, toiset puolestaan saavat tuonnissa joko suoraan tai välillisesti tuotteiden materiaalisena selkäreppuna paljon luonnonvaroja. Jopa 40 prosenttia kaikesta globaalista materiaalivirrasta kulkee maailmankaupan kautta.12 Kuten YK:n alainen kansainvälinen resurssipaneeli toteaa, tuotannon paikallisia ympäristövaikutuksia ja luonnonvarojen kulutusta on pystytty välttämään ulkoistamalla tuotantoa tilanteessa, jossa monet matalan ja keskiverron tulotason maat ovat nettoviejiä rikkaisiin maihin. Tämä “epätasa-arvoinen vaihto” (unequal exchange) osaltaan selittää myös, miksi talous “dematerialisoituu” yhtäällä (rikkaissa maissa), samaan aikaan kuin se “materialisoituu” toisaalla (kehittyvissä maissa).

Näiden erilaisten talouden toisiinsa liittyvien muotojen ja alueiden ”syntien” oikeudenmukainen jyvitys on vaikeaa. Esimerkiksi: miten suuri osa Siperian öljyvahingoista kuuluu suomalaisen öljynkäytön ja öljyjalosteiden viennin kontolle? Ja edelleen: Nesteelle, valtiolle, kansalaisille? Jos olet Suomen kansalainen, missä määrin taloutesi on ”irtikytkeytynyt” venäläisestä öljystä, kun lähes 10 prosenttia Suomen vientituloista muodostuu venäläisen öljyn jalostamisesta?

Tutkimuksessa tämä “syntien jyvityksen” ongelma esiintyy esimerkiksi valtioiden tuotanto- ja kulutusperäisten päästöjen arvioinnissa. Vilkasta ulkomaankauppaa, tuontia ja vientiä, harjoittavan maan päästöjen jyvitys vaatii paitsi tarkkaa metodologista osaamista myös erityisesti huolellisia tilastoinnin ja kirjanpidon käytäntöjä.13

Irtikytkentätutkimusta yhteenvetävissä artikkeleissa14 on todettu, että ”helpompia” irtikytkentä-ilmiöitä todella löytyy: esimerkiksi rikki- ja muiden ilmastopäästöjen irtikytkentää, alueittain myös maan ja veden käytön irtikytkentää. Kaikkein eniten huomiota – ansaitustikin, koska kyse on paitsi vaativasta irtikytkennän muodosta, myös erittäin kiireellisestä ympäristökriisin muodosta – ovat saaneet tulokset absoluuttisesta ilmastopäästöjen irtikytkennästä tietyissä rikkaissa maissa.15

Päästöjen irtikytkentäkehitys on tervetullutta ja toivottavaa vaikka ei vielä läheskään riittävän nopeaa esimerkiksi Pariisin sopimuksen tavoitteiden kannalta. Tämä kehitys on myös hyvin ymmärrettävää. Olisihan melko yllättävää, jos monissa maissa käynnissä oleva energiamurros fossiilien polttamisesta tuuli- ja aurinkoenergiaan ja muihin polttoon perustumattomiin energianlähteisiin ei vähentäisi päästöjä.

Samalla on syytä muistaa, että globaalisti päästöt ovat korkeintaan suhteellisesti irtikytkeytyneet. Tälle vuodelle ennustetaan jälleen globaalia päästöjen kasvua. Paljon työtä on edessä, että globaali absoluuttinen päästöjen irtikytkentä toteutuu ja että päästöt vähentyvät riittävän paljon ja riittävän nopeasti, niin että ilmastonmuutoksen kriittisiä rajoja ei ylitetä. Tästä päästään ratkaisevaan kysymykseen: globaalisti ei varmastikaan ole mahdollista, että kaikki maailman maat päätyvät absoluuttiseen päästöjen irtikytkentään samaa talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen kasvun polkua16 kuin absoluuttisen päästöjen irtikytkennän esimerkkimaat, jotka ovat kaikki rikkaita maita ja edelleen järjestelmällisesti hyötyvät epätasa-arvoisesta globaalista kaupankäynnistä. Ensisijaista on, että rikkaat maat vähentävät nopeasti ympäristökuormitusta ja luonnonvarojen kulutusta, jotta kehittyville talouksille jää mahdollisuus kehittää ja sitkeyttää talouttaan polulla, joka ei voi perustua rikkaiden maiden soveltamaan kasvumalliin (vaikka jonkin verran köyhimpien maiden on myös luonnonvarojen kulutusta kasvatettava).

Valitettavasti empiirinen aineisto kertoo, että absoluuttisen luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennän suhteen suunta on väärä. Tällä vuosituhannella globaali talous on saanut tonnia kohti aikaan vähemmän bruttokansantuotetta kuin aiemmin.17 Absoluuttista resurssien kulutuksen irtikytkentää ei siis ole havaittu, vaan pikemminkin havainnot kertovat päinvastaisesta kehityksestä. Tässä tilanteessa rikkaissa maissa on paljon luontevampaa tavoitella ekologista kestävyyttä, (globaalin) köyhyyden vähentämistä ja demokratian kohentamista suoraan, edellyttämättä koukkausta repivän BKT-talouskasvun kautta.

1 Tutkimuksessa tarkastellaan toki muitakin tilanteita, esimerkiksi tilannetta, jossa talouskasvu on negatiivista (talous kutistuu) ja samaan aikaan ympäristöhaitta (ja/tai luonnonvarojen kulutus) laskee vielä nopeammin; tällöin puhutaan joskus “resessiivisestä irtikytkennästä”.

2 Näissä tapauksissa ympäristöhaittaa täytyy laskea joka tapauksessa: irtikytkentää tarvitaan, jos ympäristöhaitan laskun lisäksi halutaan samaan aikaan talouskasvua.

3 Köyhempien ja rikkaiden maiden resurssien kulutuksen kokoerot näkyvät esimerkiksi tässä kuviossa: https://twitter.com/timparrique/status/1382219308340772864/photo/1 Lähde: Schaffartzik, Duro & Krausmann, Global appropriation of resources causes high international material inequality – Growth is not the solution, Ecological Economics, Volume 163, 2019, https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2019.05.008.

4 Myös monien muiden ympäristöhaittojen on irtikytkeydyttävä, jotta ekologinen kestävyys toteutuu.

5 Artikkelissa “Raising the bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” esitimme samankaltaisen laskelman koko maailmantaloudelle. Koko maailmassa resurssien käytön pitäisi samankaltaiseen “onnistuneeseen irtikytkentään” tehostua 2,6 kertaisesti. Suomen lukema on huomattavasti korkeampi, koska Suomen BKT on jo nyt korkea ja koska Suomen resurssitehokkuus on esimerkiksi eurooppalaisessa vertailussa poikkeuksellisen matala – toisin sanoen saamme käytetyistä resurssitonneista vähemmän bruttokansantuotetta kuin muut eurooppalaiset maat.

6 Raportin mukaan talouskasvu tosin hiipuu noin 1 prosentin luokkaan.

7 Polkua 1,5 asteen maailmaan voidaan mallintaa myös toisenlaisilla olettamuksilla, esimerkiksi nojaamatta lämpötilan nousuun ensin yli 1,5° (overshoot) tai mittaviin negatiivisiin päästöteknologioihin, ks. esim. https://www.nature.com/articles/s41558-018-0119-8. Kestävyyskeskustelun kannalta olisikin hyödyllistä tarkastella tulevaisuutta myös tallaisten mallinnusten pohjalta.

8 Overshootin ongelmaa olemme tarkastelleet tällä videolla ja blogissa.

9 Ilman negatiivisien päästöteknologioiden käyttöönottoa raportin malli päättyy noin 1,7 C asteen lämpenemiseen, (s. 15).

10 Yllä mainittu Breakthrough-instituutin raportti koskee vielä rajatumpaa kokonaisuutta, esimerkiksi Suomen osalta vain energiantuotannosta syntyvien hiilidioksidipäästöjen (ei siis kaikkien ilmastopäästöjen) iritkytkentää, https://twitter.com/ipeltonen/status/1379546793332125701.

12 T.O. Wiedmann, H. Schandl, M. Lenzen, D. Moran, S. Suh, J. West, K. Kanemoto. The material footprint of nations. Proceedings of the National Academy of Sciences 112 (20) (2015), pp. 6271–6276, 10.1073/pnas.1220362110

13 Näistä metodologisista haasteista keskusteltiin jonkin verran em. Breakthrough-instituutin raportin julkaisun yhteydessä, ks. esim. https://twitter.com/hausfath/status/1379502568951312384

14 Ks. esim. Wiedenhofer et al 2020, A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part I: bibliometric and conceptual mapping, Environ. Res. Lett. 15 063002, https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/ab8429, Haberl et al 2020, A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part II: synthesizing the insights Environ. Res. Lett. 15 065003, https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/ab842a ja Vadén, T., Lähde, V., Majava, A., Järvensivu, P., Toivanen, T., , Hakala, E., & Eronen, J.T., Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review of research literature, Environmental Science & Policy, Volume 112, October 2020, Pages 236-244, https://doi.org/10.1016/j.envsci.2020.06.016

15 Le Quéré, C., Korsbakken, J.I., Wilson, C. et al. Drivers of declining CO2 emissions in 18 developed economies. Nat. Clim. Chang. 9, 213–217 (2019). https://doi.org/10.1038/s41558-019-0419-7

16 Esimerkiksi samoilla luonnonvarojen kulutuksen per capita lukemilla.

17 Esim.: Krausmann, F., Wiedenhofer, D., Lauk, C., Haas, W., Tanikawa, H., Fishman, T., Miatto, A., Schandl, H., Haberl, H., 2017. Global in-use material stocks in the 20th century. Proc. Natl. Acad. Sci. 114 (8), 1880–1885. https://doi.org/10.1073/pnas.1613773114, Wood, R., Stadler, K., Simas, M., Bulavskaya, T., Giljum, S., Lutter, S., Tukker, A., 2018. Growth in Environmental Footprints and Environmental Impacts Embodied in Trade. Resource efficiency indicators from EXIOBASE3. J. Ind. Ecol. https://doi.org/10. 1111/jiec.12735.

8.4.2021
BIOS: podcastit ja videot BIOS on vuosien mittaan julkaissut kasvavan joukon podcasteja ja videoita. Lisäksi BIOSlaiset ovat esiintyneet vierailijoina lukuisten muiden toimijoiden ääni- ja kuvanauhoilla. Olemme koonneet alle podcasteja ja videoita, tuoreimmasta vanhimpaan. Podcastit // Videot Podcastit BIOSin omat podcastit: Irtikytkennästä Energiaelvytys Koronakriisin taloudellinen hallinta Ekologista jälleenrakennusta epävarmassa maailmassa Ilmastovaalit Meneekö maailmassa kaikki paremmin Ilmastopolitiikka ja suomalainen elinkeinoelämä Muualla […]

BIOS on vuosien mittaan julkaissut kasvavan joukon podcasteja ja videoita. Lisäksi BIOSlaiset ovat esiintyneet vierailijoina lukuisten muiden toimijoiden ääni- ja kuvanauhoilla. Olemme koonneet alle podcasteja ja videoita, tuoreimmasta vanhimpaan.

Podcastit // Videot

Podcastit

BIOSin omat podcastit:

Muualla 2021 // 2020 // 2019 // 2018 // 2017 // 2016

2021

2020

2019

2018

2017

2016

Videot

BIOSin omat videot (YouTube)

Muualla 2021 // 2020 // 2019 // 2018 // 2017 // 2016 // 2015 // 2014 // 2013
Soittolista YouTube-videoista (sisältää suurimman osan alla olevista)

2021

2020

2019

2018

2017

2015

2014

2013

10.3.2021
Uutiskirje 3/2021 Tervetuloa vuoden 2021 ensimmäisen uutiskirjeen pariin. Aiheina mm. #DasguptaReview ja BIOSin viimeaikojen toiminta.

Tervetuloa vuoden 2021 ensimmäisen uutiskirjeen pariin. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Suomen Pankki ja J.V. Snellmanin patsas talvella. Kuva Paavo Järvensivu.

MAAILMALTA

The Dasgupta Review – massiivinen raportti biodiversiteetin taloustieteestä

Helmikuun alussa ilmestyi taloustieteen professori Partha Dasguptan kokoama raportti The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review, joka laadittiin Iso-Britannian valtiovarainministeriön aloitteesta. Julkaisua verrattiin heti ilmestyttyään vaikutusvaltaiseen “Sternin raporttiin” (2006), joka käsitteli ilmastonmuutoksen vaikutuksia taloudellisesta näkökulmasta ja josta muodostui maamerkki aiheesta käydyssä keskustelussa. The Dasgupta Review’lle povattiin saman tien vastaavanlaista asemaa. Toisaalta julkisessa keskustelussa lausuttiin heti epäilyksiä siitä, että “luonnolle asetetaan hintalappu”.

BIOS-tutkimusyksikössä todettiin, että julkisen ymmärryksen ja keskustelun edistämiseksi tarvittaisiin kunnon analyysi yli 600-sivuisen raportin sisällöstä ja sen pääviesteistä. Sellainen puuttui, ja olisi erityisen tärkeä hahmottaa, lähestyykö raportti biodiversiteettikysymyksiä vakiintuneista taloustieteellisistä lähtökohdista vai haastaako se niitä. Mahdollisimman laajaa yleisöä syleilevät tiedotemateriaalit eivät tätä kertoisi. Sen vuoksi BIOS-tutkija Ville Lähde syventyi raporttiin ja kirjoitti siitä analyysin, joka ilmestyi BIOS-blogissa 5.3.

Lähteen analyysin mukaan Dasguptan raportti viestii vahvasti politiikan roolin välttämättömyydestä, kun taloudellista toimintaa pyritään ohjaamaan kestävämpään suuntaan etenkin biodiversiteetin kannalta. Raportti korostaa biodiversiteetin moninaista luonnetta ja sen perustavaa roolia niissä aineen ja energian kierroissa, jotka tekevät ihmiselämän ja siten myös kaiken taloudellisen toiminnan mahdolliseksi. Näin “hintalappua luonnolle” ei koskaan voida laskea millään yhtenäisellä kalkyylillä, lajien määrää tai populaatioiden kokoa luetteloiden. Talouspuheesta tuttu lausuma “ulkoisvaikutusten sisäistämisestä” ei siksi ole koskaan vain taloudellista hinnan määrittelyä vaan jopa ensisijaisesti politiikkaan ja kollektiiviseen toimintaan palautuva asia. Raportti muistuttaa toistuvasti, että vaarallisten keikahduspisteiden uhatessa suorat kiellot ja rajoitukset luonnon hyödyntämiselle menevät markkinalähtöisten keinojen edelle.

Lähde huomauttaa myös raportin ongelmista. Vahvasta BKT-kritiikistä huolimatta siinä nojataan pitkän aikavälin tarkastelussa hyvin kyseenalaisiin BKT-arvioihin. Niin ikään aiemmassa BIOS-analyysissä ongelmalliseksi kuvattuun ekologisen jalanjäljen mittariin tukeudutaan tavalla, joka heijastuu ongelmallisina johtopäätöksinä koskien esimerkiksi väestöä ja globaalia tasa-arvoa. 

Raportin sisältöä käsiteltiin havainnollisesti Ylen Politiikkaradiossa 2.3. VATT:n Anni Huhtalan haastattelussa – joskin yllä mainitut ongelmat unohtaen. Sitra julkaisi raportista oman tiivistelmänsä, ja Anni Huhtala kirjoitti siitä VATT-blogiin. Filosofi Simo Kyllönen taas tarkasteli raportin eettisiä oletuksia

Bathin yliopiston Nick Langridge kiittää kirjoituksessaan raporttia uskaliaista kannanotoista mutta näkee sen käytännön suositusten jäävän vaillinaisiksi. Science Media Centre julkaisi koosteen tutkijoiden reaktioista raporttiin. Samankaltainen kooste löytyy edie-sivustolta.

BIOS

BIOS lausui kestävän kasvun ohjelmasta

Työvuosi alkoi kirjallisen asiantuntijalausunnon laatimisella eduskunnan talous- ja valtiovarainvaliokunnille. Lausuntoa oli pyydetty Suomen kestävän kasvun ohjelmasta, ja julkaisimme lausunnon myös BIOS-blogissa 15.1. Kiitimme ohjelman kunnianhimoisia tavoitteita mutta totesimme, että se nojaa liian vahvasti toimialakohtaisiin tiekarttoihin, joiden ongelmia olimme käsitelleet perusteellisesti joulukuisessa kirjoituksessa. Kaiken kaikkiaan totesimme ohjelman tietopohjan puutteelliseksi, sillä siitä puuttui ekologisten reunaehtojen kokonaisvaltainen tarkastelu, ja kritisoimme taustalla olevaa kasvustrategiaa. Ehdotimme lausunnossa järjestelmäpäivityksen suunnitteluyksikön perustamista.

“Paras ymmärrys toteuttamiskelpoisista järjestelmäpäivityksistä saavutetaan tiedevetoisesti, tarvittaessa teollisuuden, sektoritutkimuslaitosten ja julkisen hallinnon teknistä asiantuntemusta hyödyntäen. Kuten KKO:ssa todetaan, koronaelvytys on hyödynnettävä strategisesti, ei hajanaisia sinänsä hyviä kohteita tukemalla. Paras alkuinvestointi olisi tiedevetoiseen suunnitteluun, joka ylittäisi teollisuuden tiekarttojen puutteet ja tarjoaisi vakavasti otettavan näkymän teollisuuden ja muun yhteiskunnan tulevaisuudelle ekologisten reunaehtojen näkökulmasta.”

…ja kommentoi ehdotusta kiertotalouden ohjelmaksi

Tammikuu jatkui samankaltaisissa merkeissä, kun BIOS kommentoi blogissaan ympäristöministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön ehdotusta kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi. Ohjelman merkittävimpiä uusia piirteitä oli luonnonvarojen käyttöä rajaavan tavoitteen lanseeraaminen sekä sen korostaminen, että kiertotalouden on johdettava luonnonvarojen käytön laskuun, ei vain sen tehostamiseen. Kirjoituksessamme nostimme esiin mainitun luonnonvaratavoitteen asettamiseen liittyviä ongelmia. Se nimittäin jättää pitkälti huomiotta suomalaisen elämäntavan “ulkoistettuja” ympäristövaikutuksia, jotka liittyvät luonnonvarojen “piilovirtoihin”. Lisäksi kun valitut indikaattorit eivät huomioi suomalaiseen vientiin liittyvää merkittävää luonnonvarojen “läpivirtausta” tuonnista vientiin, luonnonvaratavoitteella ei kyetä hahmottamaan tarvittavaa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta.

Luonnonvaratavoite ei myöskään ole järin kunnianhimoinen, sillä valittujen indikaattorien tasolla tavoitteena ei olekaan luonnonvarojen käytön vähentäminen, vaan sen pitäminen entisellään, eivätkä kierrätysasteen kasvutavoitteet ole nekään kummoisia aikana, jolloin olisi saatava aikaan laaja yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus. Keskittyminen vuosittaiseen kulutukseen myös sivuuttaa aivan keskeisen näkökulman:

“Ohjelmaehdotuksessa ei myöskään käsitellä kokonaisvaltaisen kiertotalouden kannalta keskeistä kysymystä, kasvavia varantoja (stocks). Kiertotalouden tutkimuksessa varannon käsitteellä viitataan rakennettuun infrastruktuuriin laajassa mielessä, rakennuskannasta autokantaan, pitkäaikaisista käyttöesineistä tiestöön ja tuotantolaitoksiin. Mikäli vuosittaiset yhteiskunnassa kulkevat materiaalivirrat jatkuvasti lisäävät näiden varantojen kokonaismäärää, kasvaa paitsi energiantarve myös ylläpitoon ja huoltoon liittyvä luonnonvarojen tarve.”

Karoliina Lummaa Avain-lehden metsänumeron toimittajana

BIOS-tutkija Karoliina Lummaa ja Turun yliopiston Elsi Hyttinen toimittivat vuoden ensimmäisen Avain-lehden numeron, jonka teema on metsä. Numerossa ilmestyi toimittajien yhteinen johdanto sekä Lummaan essee “Metsän poeettinen kuvaus – luonnos”.

WISE-hankkeen politiikkapäämaja-harjoituksen raportti

BIOS oli avainroolissa laatimassa WISE-tutkimushankkeen politiikkapäämaja-harjoitusta (policy operations room) Helsingin päättäjille marraskuussa 2019. Harjoituksesta kertova raportti ilmestyi helmikuussa. Raportissa korostetaan pitkän aikavälin muutoksiin ja hitaasti rakentuviin kriiseihin varautumista sekä toiminnan harjoittelemista tällaisilla skenaarioilla perinteisten nopeiden kriisitilanteiden lisäksi. Tässä tieteellisen asiantuntemuksen rooli korostuu.

“Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksentekoon on haaste poliittiselle demokratialle, koska se herättää epäilyn asiantuntijavallan lisääntymisestä suhteessa poliittiseen valtaan. Vaikka esimerkiksi kaupungin koronakriisin koordinaatioryhmän toiminta on yleisesti ottaen koettu toimivaksi, huolta on herättänyt poliittisten päättäjien roolin kaventuminen kriisitilanteissa (KPMG 2020). Kriisien on tyypillisesti ajateltu olevan ajallisesti ja paikallisesti rajattuja. Koronakriisin ominaispiirteitä taas ovat laaja-alaisuus, pitkäkestoisuus ja suuret epävarmuudet. Kokemukset korostavat politiikkapäämajan kaltaisten kokeilujen merkitystä, kun halutaan varautua pitkäkestoisiin ympäristön ja yhteiskunnan kriiseihin. Kokeilujen avulla asiantuntijavallan pelisäännöt voidaan täsmentää niin, ettei edustuksellinen demokratia heikenny.”

Strategisen tutkimuksen hankkeiden politiikkasuositus kestävyyden hallintaan

WISE osallistui myös strategisen tutkimuksen hankkeiden yhteiseen politiikkasuositukseen, “Suomen kestävyyspolkujen on kuljettava samaan suuntaan”, joka julkaistiin 12.2. Politiikkasuositus korostaa, että pandemian jälkihoidossa on ohjattava kestävyyspolkuja yhtenäisesti, monialaisen tiedon pohjalta. Nykyiset kestävyyteen tähtäävät toimenpiteet eivät riitä, hidastelu tulee koko ajan kalliimmaksi ja pandemian aiheuttama murros antaa oivan tilaisuuden oikeudenmukaisen siirtymän edistämiseksi. Hiilineutraaliuteen, sisävesien ja meren hyvään tilaan ja luontokadon pysäyttämiseen tähtääviä toimia on toteutettava ripeästi.

Politiikkasuositus sisältää joukon välittömiä ja konkreettisia toimia metsätalouteen, maatalouteen, vesienhoitoon ja liikkumiseen, sekä laajemmat suositukset kestävyysmurroksen hallintaan.

BIOS mediassa 

Ville Lähde oli mukana Ylen uudessa podcast-sarjassa Äiti, kuolevatko jääkarhut (hänen haastatteluosioitaan on 2. ja 6. jaksossa).

Emma Hakalaa haastateltiin Iltalehdessä 10.2. ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista. Jutun taustalla oli Hakalan esiintyminen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Hän erittelee haastattelussa ilmastonmuutoksen suoria ja ketjuuntuvia vaikutuksia, 

“Hakalan mukaan Suomea koskevia ketjuuntuvia uhkia ovat myös huoltovarmuuden heikkeneminen, toimitusketjujen vaarantuminen ja ruoantuotannon ongelmat eri puolilla maailmaa, jotka voivat heiluttaa markkinahintoja ja vaikeuttaa myös Suomessa ruokatavaroiden saantia.”

Viime vuoden puolella edellisen uutiskirjeen ilmestymisen jälkeen Ville Lähde puhui Voiman Häiriköt-sarjan jutussa ruokajärjestelmän muutoksista, ja Kansan Uutisisten haastattelussa hän palasi alkuvuoden haastattelun teemoihin, pandemiavuoden kokemuksiin. 

Niin ikään joulukuussa Tero Toivanen oli mukana sekä ohjelmassa Riku Rantala & 100 kysymystä ilmastosta että Suomen Fridays for Futuren “varjo-ohjelmassa” FFF Suomi & 100 kysymystä ilmastosta.

BIOS podcasteissa (ja kirjamuodossa)

Ville Lähdettä haastateltiin YK-liiton Kestävä kehitys haltuun -podcastin ruokajaksossa. Paavo Järvensivu taas esiintyi Ilmastoterapia-podcastin jaksossa “Miksi talous menee aina ilmastotekojen edelle?

Järvensivu esiintyi myös maaliskuussa julkaistussa Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa, joka käsitteli tuoretta Into-kustannuksen kirjaa Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille. Järvensivu kirjoitti kirjaan kestävyyssiirtymien johtamisesta kunnissa.

LOPUKSI

Suosittelemme tuoretta Jussi Ahokkaan toimittamaa ja SOSTE:n julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Hyvinvointitaloudessa eteenpäin. Mainittakoon erikseen Asku Holstilan artikkeli “Hyvinvointitalous ja ekologinen jälleenrakennus”, joka tukeutuu myös BIOS-tutkimusyksikön työhön.

Maailman kuvalehdessä maaliskuussa ilmestynyt Karoliina Knuutin ja Mika Niskasen artikkeli “Hiilineutraali valtio, jossa asustaa hiilisyöppö kansa – ulkoistammeko päästömme?” on onnistunut populaarikatsaus ympäristövaikutusten ulkoistamisen teemaan, joka on ollut myös BIOS-työn keskeisiä juonteita.

Inside Climate Newsin tammikuinen artikkeli kokoaa pätevästi yhteen viimeaikaista tutkimuskeskustelua siitä, kuinka nopeasti päästöjen vähentäminen ja ennen kaikkea nettonollaan pääseminen alkaisi vaikuttaa ilmaston keskilämpötilaan. Näyttää siltä, että lämpenemistä ei olekaan “putkessa” läheskään niin paljon kuin on pelätty. Tämä on hyvä uutinen ilmastonmuutoksen hillinnälle.

Suosittelemme lämpimästi myös Perry Andersonin kolmiosaista Euroopan Unioni -aiheista kirjoitussarjaa London Review of Books -lehdessä. Ensimmäinen osa “The European Coup” ilmestyi viime vuoden joulukuussa, toinen osa “Ever Closer Union?” ja kolmas osa “The Breakaway” tammikuussa.

5.3.2021
Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta? Dasguptan tärkein yleisö ovat hänen kollegansa, joille hän pyrkii lukuisin tavoin osoittamaan, miten taloustiede on mennyt harhaan maailman ymmärtämisessä.

Iso-Britannian valtiovarainministeriö (HM Treasury) antoi vuonna 2019 taloustieteen professori Partha Dasguptalle komennuksen koota laaja raportti elonkirjon eli biodiversiteetin merkityksestä talouden näkökulmasta. The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review ilmestyi helmikuun 2021 alussa, ja sai saman tien näkyvää kansainvälistä julkisuutta. Ympäristökysymyksiä on otettu haltuun taloustieteellisellä käsitteistöllä monituisia kertoja aiemminkin, ja julkisessa keskustelussa nousi saman tien esiin sekä innostusta että epäilystä “luonnon taloudellistamisen” seurauksista. Ollakseen merkityksellistä kritiikin täytyy kuitenkin pureutua syvemmälle. Mitä yli 600-sivuisessa raportissa pohjimmiltaan sanotaan?

Kuva: Ivan Bandura/Unsplash

Tämän arvioiminen riippuu pitkälti siitä, mikä raportin lähtökohdaksi tulkitaan. Onko pyrkimyksenä osoittaa, että ympäristökysymykset ja erityisesti elonkirjon hupeneminen voidaan hahmottaa parhaiten taloustieteellisesti? Eli oikeuttaako raportti taloustieteellisen tarkastelutavan ensisijaisuutta muihin nähden, jolloin se olisi nykyisen tieteellisen valta-aseman puolustus? Vai onko se kriittinen puheenvuoro ennen kaikkea taloustieteen ja vallitsevien taloudellisten ajattelutapojen suuntaan? Raporttia lukiessa käy hyvin selväksi, että lähestymistapa on jälkimmäinen. Dasguptan tärkein yleisö ovat hänen kollegansa, joille hän pyrkii lukuisin tavoin osoittamaan, miten taloustiede on mennyt harhaan maailman ymmärtämisessä. Hän ei siis väitä, että elonkirjon ongelmat voidaan hahmottaa ja hoitaa kuntoon olemassa olevilla taloustieteen käytännöillä, vaan hän esittää lähtökohtia koko taloustieteen ja taloudellisten ajattelu- ja toimintatapojen uudistamiseen. Kuten raportissa useaan kertaan todetaan, tämä urakka on hädin tuskin alussa.

Asian ymmärtämistä vaikeuttaa kuitenkin, että Dasgupta käsittelee aiheitaan tiukasti vallitsevalla taloustieteellisellä termistöllä. Hän puhuu luonnosta omaisuutena, varallisuutena, jopa sijoituksina (raportissa keskeinen englannin termi asset kantaa kaikkia näitä merkityksiä). Suhteessaan muuhun luontoon ihmiset ovat omaisuuden hoitajia, asset managers, ja biodiversiteetistä puhuttaessa Dasgupta tuo peliin sijoitustermistöä kuten sijoitusportfolion hajauttamisen (portfolio diversity). Läpi raportin kulkeva puhetapa voi vaikuttaa maallikosta oudolta ja epämiellyttävältä, mutta nähdäkseni pyrkimyksenä on käydä käsitteellistä määrittelykamppailua nimen omaan taloustieteen kentällä. Yksinkertaistaen: käytetään samaa terminologiaa, mutta pyritään juurruttamaan sanoille uusia merkityksiä ja siten muokkaamaan sitä, mitä ja mistä puhutaan. Tämä on päinvastainen strategia oletukselle, jonka mukaan uudenlainen ajattelu edellyttää uusia sanoja. Dasgupta pyrkii muuttamaan taloustieteen käyttämien termien merkityksiä ja käyttöjä mieluummin kuin tuomaan kentälle uusia termejä. Jos Dasguptan sanoja kuuntelee ikään kuin ne tarkoittaisivat samaa kuin ennen Dasguptaa, kuulostaa raportti vanhan jatkolta.

*

Tästä erinomainen esimerkki on, miten raportti käyttää tuttua taloustieteellistä terminologiaa ulkoisvaikutuksista (externalities) ja niiden “sisäistämisestä” (internalisation). Julkisessa talouspuheessa termien käyttö on tuttua: ympäristökriisi on markkinoiden epäonnistuminen (market failure), koska ympäristöongelmien hintaa ei ole saatu sisäistettyä markkinahintoihin. Luonnolle tarvitaan hintalappu Kunhan asia saadaan kuntoon, markkinat hoitavat homman. Ulkoisvaikutusten termistö on raportissa niin läpitunkevaa, että moni saattaa oletusarvoisesti tulkita sen yllä kuvatussa mielessä. Dasgupta kuitenkin pyrkii käsitteellistämään ulkoisvaikutukset uudella tavalla niin, että perspektiivi laajenee kapean taloudellisesta. 

Kautta linjan Dasgupta muistuttaa lukijoita siitä, että ympäristöongelmat eivät termin “ulkoisvaikutus” käytöstä huolimatta ole mitenkään miellettävissä “ulkoisiksi”. Ihmistoiminnan väistämätön upottautuneisuus (embeddedness) muuhun luontoon on raportin vahvimpia temaattisia juonteita, ja sen unohtaminen on suurin modernin talousajattelun synti:

“Vasta sitten, kun ymmärrämme olevamme osa luontoa ja tajuamme luonnon hoivaavan ja ravitsevan meitä, meillä on vähemmän tarvetta katsauksille biodiversiteetin taloustieteeseen.” (186)

Luontoyhteyden väistämättömyys ei jää kuitenkaan tällaisten suureellisten toteamusten varaan, vaan raportin kuvaus biodiversiteetin luonteesta ja sen merkityksestä on yllättävän oppinut ja monisyinen. Elonkirjo ei ole yksi mitattavissa oleva ominaisuus, esimerkiksi lajien määrä, vaan se käsittää myös populaatioiden koon ja niiden sisäisen geneettisen kirjon ja ekosysteemien toiminnallisuuden – mikä mahdollistaa monimutkaiset aineen ja energian kierrot planeetalla (51). Koska yhtä mitattavaa “ulkoista” tekijää (“biodiversiteetti”) ei ole, ei sitä voida myöskään yksinkertaisesti “sisäistää”.

Raportti korostaa tiettyjä luonnon yleisiä ominaisuuksia, jotka tekevät sen yksioikoisen hinnoittelun tai palastelun “omaisuudeksi” mahdottomaksi ja tällaiset yritykset tuhoisiksi. Luonto on liikkuvaista (mobility), inhimilliset rajanvedot ylittävää. Se on hiljaista (silence), kyvytöntä puolustamaan omaa etuaan tai kertomaan selkeästi, milloin ja missä sen järjestelmät ovat vaarassa häiriintyä. Se on usein myös näkymätöntä (invisibility), eli lukemattomat luonnon prosessit tapahtuvat mikroskooppisella tasolla, jonka seuraaminen on vaikeaa ja usein käytännössä mahdotonta. Luonnon kompleksiset järjestelmät toimivat epälineaarisesti (non-linearity), eli yllättävät muutokset laadullisesti uudenlaiseen tilaan tai “regiimiin” (regime shift) ovat mahdollisia. Luonnon järjestelmissä on myös vastavuoroisuutta tai limittäisyyttä (complementarity), minkä vuoksi sen toimintaa ei voi ymmärtää erillisinä osasina. Sen vuoksi monet luonnon piirteet eivät myöskään ole korvattavissa toisilla tai teknologisilla korvikkeilla (non-substitutability).

Havainnollistaakseen näiden ominaisuuksien merkitystä Dasgupta käyttää termiä, joka saa monet varpailleen: ekosysteemipalvelu (ecosystem service). Mutta jälleen termin käyttötapa horjuttaa edellä kuvattua naiivia ajatusta luonnon sisäistämisestä hintoihin. Raporttiin on omaksuttu erottelu tuotantopalveluiden (provision services), ylläpitopalveluiden (maintenance services) ja säätelypalveluiden (regulation services) välillä. Yhä kiihtyvämmin yhteiskuntien luontosuhteissa on korostettu tuotantopalveluita eli resurssien hyödyntämistä muiden palveluiden kustannuksella, mikä näkyy esimerkiksi viljelysmaan vaurioitumisena, veden laadun ongelmina, haavoittuvaisuutena sään ääri-ilmiöille, pölyttäjäkatona ja niin edelleen. Tämä epätasapaino kumpuaa nimen omaan edellä kuvatuista luonnon peruspiirteistä: luonnosta otettuja raaka-aineita voidaan, harhaisesti tosin, hahmottaa omistettuina ja hinnoiteltuina palasina, mutta tämä ei onnistu ylläpito- ja säätelypalveluiden kohdalla. Niiden toiminta nojaa edellä mainittuun vastavuoroisuuteen ja limittäisyyteen. Yhden toiminta edellyttää muita, ja yhden häiriöt häiritsevät muita. Tämä on erityisen tärkeää, koska häiriöt eivät etene ennustettavan lineaarisesti, vaan keikahduspisteet radikaalisti heikompaan tilaan ovat mahdollisia.

“Ulkoisvaikutusten sisäistäminen” ei sen vuoksi voi olla simppeliä markkinahintojen rukkaamista jonkinlaisella ympäristökalkyylillä, koska biodiversiteetin merkitys luonnon monisyistä toiminnallisuutta mahdollistavana piirteenä ei taivu moisiin laskelmiin (53). Raportin terminologialla biodiversiteetti on “sosiaalisen pääoman” eli esimerkiksi tapojen, taitojen ja instituutioiden lailla “mahdollistavaa”, enabling asset, eli biodiversiteetin arvo ei ole vain sen itsensä osittaisissa määritelmissä (esimerkiksi lajien määränä tai DNA-kirjona) vaan luonnon toiminnallisuuden perustana. (43, 75) 

*

Markkinahintojen (market prices) rinnalla on hahmotettava “kirjanpidolliset hinnat” (accounting prices), mutta vaikka raportti tarjoaa laskukaavoja toistensa perään, viesti on selvä: kokonaisvaltaisten “kirjanpidollisten hintojen” määrittely markkinahintojen kielelle ei onnistu suoraan. Biodiversiteettiä itseään ei voi tyhjentävästi mitata, vaan on tarkasteltava sen toiminnan tai heikkenemisen seurauksia, biodiversiteetin funktionaalisuutta. Tämä ei hintakalkyyliksi taivu.

“Sisäistäminen” tapahtuukin kiertäen, poliittisin keinoin esimerkiksi verotuksella, tukiaisilla tai niiden poistolla, kannustavilla julkisilla investoinneilla, lainsäädännöllä ja niin edelleen. Taloudelle ei siis ikään kuin vain luovuteta (jotenkin) uusia hintoja, vaan talous on pakotettava toimimaan niin, että ulkoisvaikutukset otetaan huomioon. Markkinoiden epäonnistumisen lisäksi ympäristökriisin taustalla on siis myös instituutionaalinen epäonnistuminen (institutional failure).

“Ei siten ole yhtään liioittelua väittää, että kansalaiset ilmaisevat eroavat näkemyksensä kirjanpidollisista hinnoista äänestämällä suosimiaan poliittisia ehdokkaita.” (302)

On huomattavaa, että raportti käsittelee laajalti kahdessa pääluvuistaan myös erilaisia yhteisöllisiä tapoja ja käytäntöjä luonnon hyödyntämisessä ja sen rajoittamisessa. Vaikka raportissa käytetään Garret Hardinin “yhteismaiden tragediasta” tuttua ilmaisutapaa, että ympäristöongelmien takana on omistusoikeuksien puutteellisuus, Dasgupta toteaa eksplisiittisesti, että hän ei puhu pelkästään yksityisomistuksesta ja toiminnasta markkinoilla (48). Etenkin Elinor Ostromin työstä ponnistaen (209) raportti muistuttaa, että usein erilaiset luottamukseen ja yhteistyöhön nojaavat yhteisölliset käytännöt ovat paljon toimivampia kuin markkinaratkaisut, mutta niiden haavoittuvuutta käsitellään myös perusteellisesti. Tämä on hyvin tärkeä ulottuvuus, sillä lait ja yksityisomaisuus ovat olleet (ja edelleen ovat) tapoja tuhota perinnäistapoja ja niillä hallittuja yhteismaita. Toisaalta ne voivat olla myös ainut keino suojella tuollaisia käytäntöjä, kun ne ovat uhattuina.

Lisäksi raportti muistuttaa useaan otteeseen painokkaasti, että haitallisten keikahduspisteiden vaaran vuoksi suorat luonnon hyödyntämisen kiellot ja rajoitukset ovat hyvin usein parempi keino kuin vaikuttaminen markkinoiden kautta esimerkiksi verotuksellisesti. Hinta on niin suuri, että sen taloudellistaminen ei ole mielekästä. (124) Monet muutokset ovat käytännöllisessä mielessä peruuttamattomia (86), ja ylipäätään suojelu on ekosysteemien toiminnan palautamista helpompaa (488). Luonnon hyödyntämiselle tarvitaan myös absoluuttisia rajoja. Mutta raportin käsitteistössä kollektiivinen rajoittaminenkin on yksi tapa “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, samoin kuin esimerkiksi perinteisten yhteisöjen luomat tavat hillitä ympäristön ylikäyttöä (211). Tutulla terminologialla haastetaan siis vanhoja kapeita taloudellisia ajattelutapoja.

*

“Kirjanpitohintojen” rinnalla toinen raportin avainkäsitteistä on kokonaisvarallisuus tai kattava varallisuus (inclusive wealth). Yksinkertaisimmillaan asia ilmaistaan pääomakäsitteistöllä niin, että kokonaisvarallisuus koostuu taloudellisesta, inhimillisestä ja luonnollisesta pääomasta. Ympäristökriisin taustalla on “vaikutusten epäsuhta” (impact inequality): arvostuksen keskittyminen taloudelliseen pääomaan ja inhimilliseen pääomaan (joskaan ei niidenkään välillä tasavertaisesti) on johtanut luonnon pääoman arvon systemaattiseen vähentymiseen. Mutta kuten sanottua, luonnon pääoma ei ole pelkkiä resursseja vaan edellä kuvattua monisyisempää toiminnallisuutta, joten jälleen sitä ei voida simppelisti muuttaa yhteismitalliselle taloudelliselle kielelle.

Kokonaisvarallisuuden käsite liittyy läheisesti raportissa toistuvaan bruttokansantuotteen (BKT) kritiikkiin. Dasguptan kritiikki ei kuitenkaan lähde tutusta argumentista, että BKT ei huomioi ulkoisvaikutuksia (jotka voivat olla monenlaisia, esimerkiksi terveyshaittoja, henkistä kärsimystä, ei siis vain ympäristöongelmia) eikä pysty erottamaan hyödyllisen ja haitallisen toiminnan välillä. Kritiikin lähtökohtana on, että BKT kuvaa virtaa (flow), ei varantoa (stock). Virtojen tarkastelu ei ole onnistunut mittari minkäänlaisen pitkäjänteisen kestävyyden tarkasteluun (334, 343). Tuotannon virtaahan voi kasvattaa lyhytjänteisesti tuhomalla varantoa, hävittämällä inhimillistä elämää, muuta luontoa tai tuotantokapasiteettia hyödyntämällä (riistämällä) sitä äärimmilleen. BKT-keskeisyys ei siis huomioi kokonaisvarallisuuden heikkenemistä, ei tuotannollisen, inhimillisen eikä ekologisen. Siksi kysymys “onko BKT-kasvu mahdollista kestävästi?” on oikeastaan mieletön, ja yritys luoda “vihreitä BKT-mittareita” on lähtökohtaisesti ongelmallinen (338, 343). Kestävyyttä on verrattava kattavan varallisuuden kehitykseen, mutta koska sen eri muodot eivät ole yhteismitallisia, tähän ei yhtä metriikkaa löydy. 

Raportti rinnastaa tämän keskustelun onnistuneesti myös ekologisten järjestelmien ymmärtämiseen. Biologinen nettoperustuotanto (net primary production, NPP) on hyödyllinen suure ekologisten järjestelmien toiminnan tarkastelussa, mutta se ei kerro niiden kestävyydestä, monimuotoisuudesta tms. Esimerkiksi moderni maatalous perustuu perustuotannon maksimointiin, mistä maksetaan kovaa hintaa säätely- ja ylläpitopalveluiden heikkenemisenä ja elonkirjon kaventumisena (68). Siksi esimerkiksi Matti Vanhasen Eduskunnassa esittämä tulkinta raportista, jonka mukaan luonnon monimuotoisuus “lisää luonnon tuottavuutta”, on epäonnistunut, ja Dasguptan raportissa itse asiassa varoitetaan moisesta virhetulkinnasta (71–72). Kuten raportti monin tavoin kuvaa, luonnon tarkasteluun kestävyysnäkökulmasta ei ole mitään yhtä “tuottavuuden” kriteeriä, sillä rajusti yksinkertaistettu ja tuhoutuva ympäristö voi olla (historiallisesti lyhyen hetken) äärimmäisen NPP-tuottavaa (65). Myös tuotannollisesti kestävä “virran” hyödyntäminen voi tuhota varantoa, kun se hahmotetaan ekologisena kokonaisuutena resurssiyksiköiden sijaan. Toisin sanoen, esimerkiksi uusiutuvien luonnonvarojen käyttö ei välttämättä ole kestävää, vaikka ne uusiutuisivat kapeasti tarkastelleen (esim. puumääränä). Yksikkötuotanto voi pysyä kestävänä, vaikka luonnon monimuotoisuus tuotannon vaikutusalueella laskee (eli Dasguptan kielellä säätely- ja ylläpitopalveluja menetetään). Esimerkkinä voi ajatella viljeltyä metsäaluetta, joka pystyy tuottamaan puuta kestävästi, mutta samaan aikaan esimerkiksi metsän monikäytön edellytykset heikkenevät, lajikirjo yksipuolistuu ja metsän kyky säädellä veden ja ilmakehän kaasujen kiertoa heikkenevät.

Kestävyys vaatii siis ennen kaikkea varallisuuden kehityksen seurantaa, ja varallisuudessa on huomioitava myös luonto, ei pelkkinä resursseina vaan myös edellä kuvatussa laajemmassa “mahdollistavassa” mielessä. Toisin kuten usein väitetään, Dasguptan mukaan BKT ei ole siis mitenkään erityisen luonteva talouden mittari edes taloudellisiin näkökohtiin rajautuen (jos sellainen rajaus olisi edes mahdollinen). Sen mielekkyys on rajattua hyvin lyhytaikaiseen tarkasteluun – ja silloinkin tarvitaan tietysti edellä kuvattua yhteiskunnallista painetta luonnontekijöiden roolin huomioimiseen. 

*

Valitettavasti raportissa on myös joitain merkittäviä ongelmia. Yksi hankalimmista on piiloutunut siihen, miten Dasgupta tulkitsee yhteiskuntien vaurastumisen ja ympäristövaikutusten välistä suhdetta. Raportin sivulla 120 esitetään monesta yhteydestä tuttu kaavio tulotason ja ekologisen jalanjäljen välisestä suhteesta. Yhtäältä toki huomioidaan kuvion esittävän, miten vauraampien maiden kulutus on suhteettoman suuri. Raportissa käsitellään globaalia eriarvoisuutta monessa kohtaa, myös esimerkiksi luonnonvaravirtojen laskelmiin pohjautuen. Kaupankäyntiä käsittelevän luvun pääviesti jopa on, että tähän mennessä kiihtyvä globaali kaupankäynti on paitsi lisännyt luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä ja luonnonjärjestelmien toiminnan heikentämistä, se on myös johtanut globaalin eriarvoisuuden lisääntymiseen ja vaurauden nettovirtaan kohti vallan ja vaurauden keskuksia. Tässä kontekstissa ja tälle yleisölle viesti on suorastaan radikaali.

Dasgupta lisää kuitenkin kuvioon tulkintaan yllättävän kierteen. Koska käyrä on kupera, se tarkoittaa, että ympäristökuormitus nousee jyrkästi siirrytäessä alhaiselta tulotasolta korkeammalle. Näin hän tulkitsee, että pyrkiminen varallisuuden tasaiseen globaaliin jakoon päätyisi lisäämään ympäristökuormitusta. Tähän tulokseen viitataan monta kertaa läpi koko raportin, ja se on monien johtopäätösten taustaoletus.

Tässä analyysissa on kuitenkin pari merkittävää ongelmaa. Ympäristökuormitusta mitataan Global Footprint Networkin tunnetulla Ecological Footprint -mittarilla, jonka isot ongelmat on todettu tutkimuskeskustelussa. Mittari ei sovellu raportissa käsiteltyjen monipuolisten ympäristövaikutusten tarkasteluun, sillä se mittaa lähinnä ilmastopäästöjä, ja niitäkin omituisella menetelmällä. Yllä olevan käyrän muoto perustuu siis käytännössä siihen, noustaanko köyhyydestä fossiilisilla polttoaineilla vai ei. Jos ei, käyrä muuttuukin koverammaksi, ja analyysi ei enää päde. Toisaalta tällöinkin jäävät huomiotta monet muut ympäristöongelmat, joista jotkut ovat leimallisia vauraudelle, jotkut köyhyydelle. Tässä Dasguptan raportti itse asiassa rikkoo itseään vastaan, sillä se on aiemmin muistuttanut, miten perin juurin ongelmallista laadullisesti erilaisten ympäristöongelmien tarkastelu samalla mittarilla on ja kritisoi tältä pohjalta esimerkiksi näkemyksiä irtikytkennästä (45–45). Raportin alkuvaiheessa Dasgupta huomauttaa tiukkasanaisesti siitä, miten ilmastopäästöjä ei voi käyttää yleispätevänä mallina ympäristövaikutukselle: 

“Huomaamme kuitenkin neljännessä luvussa, että globaali ilmastonmuutos on vain yksi nykyään kohtaamistamme luvuttomista ympäristöongelmista. Ja koska se taipuu teknologisiin ratkaisuihin… se ei ole edustava esimerkki. Globaali ilmastonmuutos herättää huomiota intellektuaalien ja lukevan yleisön silmissä ongelman vakavuuden vuoksi mutta ehkä myös siksi, että se on mahdollista kuvitella hoidettavan tutuilla hyödykkeiden verottamisen, säätelyn ja luonnonvarojen hinnoittelun keinoilla luopumatta materiaalisten elintason kasvusta vauraissa maissa.” (27)

Ottaen huomioon, miten paljon raportti kritisoi BKT-pohjaisia tarkasteluja, on myös täysin kummallista, että kuvion kuvaamaa pitkän aikavälin kehityksen kestävyyttä tarkastellaan per capita BKT-laskelmilla. Jos kestävää kehitystä ei voi arvioida BKT-virtojen tarkastelulla, miten ihmeessä voisi arvioida myöskään yllä mainittua kysymystä tasaisemmasta globaalista jaosta? Muutamaa sivua aiemmin (24) on myös nojattu vahvasti historialliseen laskelmaan, jossa ihmisten elintason ja hyvinvoinnin kehitystä on tarkasteltu BKT-arvioilla yli kahden vuosituhannen ajalta. Tällaisissa laskelmissa ei tietenkään ole mitään järkeä, mutta ne ovat olleet suosittuja viime vuosien “ihmiskunnalla menee koko ajan paremmin kuin koskaan” -keskustelussa. Dasgupta ei tietenkään lipsahda tällaiseen vaan kuvaa Dickens-henkeen meidän elävän “aikakausista parasta ja pahinta”. 

“Parhauden” kuvauksissa yksioikoinen BKT-tarkastelu kuitenkin vie uskottavuutta tekstiltä, etenkin kun toisaalla raportissa huomioidaan hyvin, miten merkittävässä roolissa luonnonantimien suora hyödyntäminen on maailman köyhille (376). Raportti turvautuu myös monessa kohtaa kansainväliseen köyhyysrajaan ottamatta lainkaan huomioon laajaa kriittistä tutkimuskeskustelua – mikä jälleen värittää “parhauden” hahmottamista. On täysin selvää, että edellä kuvatun kaltainen historiallinen tarkastelu ei voi tavoittaa esimerkiksi kolonialistisen ja imperialistisen ajan systemaattista “yhteismaiden tuhoa” ja sitä edeltäneen hyvinvoinnin aineksia. Sivumennen sanoen, raportin alkupuolen ympäristöhistorialliset osuudet ovat nekin harmillisen huonoja – esimerkiksi Jared Diamondin laajasti kritisoitu luenta Pääsiäissaaren ekologisesta ja sosiaalisesta romahduksesta on omaksuttu sellaisenaan (29).

Valitettavasti yllä kuvattu ongelmallinen tulkinta myös värittää raportin tapaa käsitellä väestönkasvua. Väestö kasvaa joillain alueilla, toisilla se on tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Kuten edellä todettiin, ympäristöongelmia on erilaisia, ja jotkut niitä ovat leimallisempia sellaisissa tilanteissa, joita leimaa köyhyys, nälkä ja nopea väestönkasvu. Toiset ovat leimallisemmin vauraan jälkiteollisen maailman vaikutusta. Vaikka raportti muuten hahmottaa tämän, se lipuu yhä uudelleen kohti harhaanjohtavaa yksinkertaistusta, jossa abstrakti väestö rinnastetaan abstraktiin ympäristövaikutukseen. Niinpä raportista puuttuu täysin kunnollinen analyysi siitä, millä tavoin ja milloin väestökehitys liittyy ympäristöongelmien kasvuun, ja usein sen vain oletetaan selittyvän epämääräisesti esimerkiksi tulojen kasvulla. 

Väestönkasvun tarkastelu on raportissa valitettavasti muutenkin harmittavan puutteellista. Aivan oikein mainitaan koulutuksen ja naisten oikeuksien edistäminen lisääntymisterveydenhuollon ja perhesuunnittelun rinnalla väestönkasvun hillitsemisessä. Kokonaan kuitenkin puuttuu systemaattinen tarkastelu siitä, miksi väestönkasvu on jatkunut voimakkaana tietyillä alueilla, jolloin yllä mainittuja keinoja ei suhteuteta ruokaturvaan, sanitaatioon, turvattomuuteen, energiaköyhyyteen ja perusterveydenhuoltoon yleisemmin. Väestönkasvun tarkastelu painottuu siksi pääosin sosiaalisten tapojen tarkasteluun ja yksilön valintoihin kulttuurisessa kontekstissa. Sekin on tärkeä mutta toivottoman puutteellinen tarkastelunäkökulma, ja tämä on ehdottomasti raportin suurimpia puutteita.

*

Edellä kuvatuista ongelmista huolimatta Dasguptan raportti peräänkuuluttaa painavasti tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien globaalia muutosta, jotta moninaiset ympäristövaikutukset saadaan planetaarisiin rajoihin. Se myös argumentoi tyylikkäästi, minkä vuoksi asteittain etenevä muutos ei onnistu vaan tarvitaan myös pyrkimystä transformatiivisiin, hyppäyksellisiin muutoksiin (348). Vaikka edellä kuvattu tulkinta globaalin tasajaon vaikutuksesta perustuu ongelmallisiin oletuksiin, Dasgupta ei jumitu siihen vaan toteaa Daniel O’Neillin ja kumppanien hengessä (ks. myös täältä), että johtopäätös ei ole eriarvoisuuden legitimointi vaan tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien perusteellinen uudistaminen. Kollektiivinen toiminta, poliittinen paine tähän taloudelliseen muutokseen on ensisijaista. 

Mutta onnistuuko  alussa kuvaamani taloustieteen sisäinen käsitteellinen määrittelykamppailu? Pitäytyessään kiinni tietyissä tutuissa iskulauseissa kuten “ongelmana on omistusoikeuksien puute” sekä edellä kuvatuissa tutuissa inhimillisen kehityksen harhaanjohtavissa yksinkertaistuksissa raportti ei ainakaan tee määrittelykamppailun ymmärtämistä helpoksi. Voi tietysti olla, että taloustieteen piirissä toimiville viesti välittyy helpommin. Tai sitten tieteenalalla vallalla olevat  näkemykset estävät hahmottamasta kritiikkiä. Joka tapauksessa julkisen keskustelun ja raportin poliittisten vaikutusten kannalta on äärimmäisen tärkeää, että tulkinta ei jää vain taloustieteellisiin piireihin. Raportin kriittistä sanomaa pitää lukea ulos taloustieteen kentältä, haastaen sellaisia tulkintoja, jotka yrittävät kiinnittää sitä talousajattelun vanhaan maailmaan. 

“Keskustelu itsensä ja muiden kanssa on olennaista, jos sosio-ekologisessa maailmassa halutaan luovia viisaasti. On paljon parempaa, että näitä keskustelua käydään ja ymmärryksen erot tuodaan esiin kuin että kansalaiset nostavat kätensä ylös ja antavat taloustieteilijöiden asettaa luonnon arvoksi nollan, kun politiikasta päätetään.” (302)

Ville Lähde

20.1.2021
Kiertotalouden suuret pienet askeleet Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

Vientiä Vuosaaren satamassa. Kuva: Google Maps.

Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta (lisätietoja). Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi ohjelmaehdotuksesta näyttävästi 13.1.: “”Kiertotalous on Suomelle elinehto. Luonnonvarojen ylikulutusta on pakko vähentää”, sanoo työelämäprofessori Reijo Karhinen”. Uutisoinnissa nostettiin näkyvästi esille, että ensimmäistä kertaa ehdotettiin asetettavaksi luonnonvarojen kulutusta rajaava tavoite. Tämä oli lupaavaa.

Tällaisen tavoitteen lanseeraaminen on ehdottomasti tärkeä askel, sillä luonnonvarojen käytön vähentäminen ei ole saanut tarpeeksi tunnustusta kestävyyden välttämättömänä edellytyksenä. BIOS-tutkimusyksikkö on esittänyt luonnonvaratavoitetta siirtymäpolitiikan kojelaudassa ja valiokuntalausunnoissaan.

On kuitenkin tärkeää arvioida kriittisesti tavoitteen kunnianhimoa nykyisten ympäristökriisien mittakaavan ja kiireellisyyden suhteen. “Kiertotalous” on laajalti viljelty termi, jonka alle mahtuu kaikenlaista. Yhtäältä tällaiset termit mahdollistavat uutta luovan yhteiskunnallisen keskustelun, mutta toisaalta ne muuttuvat helposti rituaalikieleksi, joka jää merkitykseltään ontoksi. Ei riitä, että jotain sanotaan kiertotaloudeksi, sen täytyy myös tarkoittaa jotain ja johtaa johonkin. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

*

Ohjelmaehdotuksessa on lähtökohtaisesti monia ehdottoman hyviä puolia. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja luonnonvarojen ylikulutus nostetaan rinnakkaisiksi ongelmiksi, joiden yhtaikainen hoitaminen on tärkeää (8). Korostetaan, että kiertotalouden tavoitteena on vähentää luonnonvarojen kulutusta, ei siis vain tehostaa sitä – tehostaminenhan voi yhdistyä ja on yhdistynyt kokonaiskulutuksen kasvuun (11, 26). Ohjelmassa muistutetaan aivan oikein, että Suomi on vasta alkutaipaleella ja monia EU-maita jäljessä, vaikka täällä usein nähdään meidät mallimaana tai edelläkävijöinä (11, 30–31).

Pyrkimys kattavaan ohjelmallisuuteen ja eri sektoreita yhdistäviin toimiin osuu myös hyvin yksiin BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Tosin kuten ohjelmaehdotuksen vaikutusarviossa todetaan, se sisältää hyvin vähän konkreettisia päätösehdotuksia, ja kannusteet jättävät varjoonsa toimet, joilla puututtaisiin kiertotalouden kehitystä estäviin tai sitä kalliimmaksi tekeviin asioihin (92). Vaikutusarviossa kiitetty “kansallinen sopimus” (96) olisi sekin lopulta vain kokoelma vapaaehtoisia sitoumuksia.

Kuvio kiertotalouden muodoista. Uusi suunta, s. 66.

Hyvää on myös, että kiertotaloutta ei mielletä pelkästään eikä edes ensisijaisesti kierrätykseksi, vaan se ulottuu laajalle tuotteiden ja infrastruktuurin elinkaaren pidentämiseen korjaamalla ja muokkaamalla, jakamistalouteen ja niin edelleen (20, 23). Aivan oikein muistutetaan, että kiertotalouden käytäntöjen hierarkiassa raaka-aineiden kierrätys, puhumattakaan niiden käyttämisestä yhä vähäarvoisempiin käyttötarkoituksiin (esim. täyttömää, jätteiden poltto) eli downcycling on edellisiin nähden kiertotalouden “ulkokehää”, materiaali- ja energiataloudellisesti vähämerkityksisempää (27). Esimerkiksi rakennusjätteen käyttäminen täyttömaana kyllä voi vähentää maa-aineksen kaivuun tarvetta, mutta ei se varsinaisesti edistä materiaalin kiertoa yhteiskunnan aineenvaihdunnassa.

*

Ohjelmassa esitetään tavoitteeksi, että “vuonna 2035 primääriraaka-aineiden kotimainen kokonaiskulutus ei ylitä vuoden 2015 tasoa” (34). Mitä tämä tarkoittaa? Millä tavalla luonnonvaratavoite on asetettu?

Ohjelmassa käsitellään luonnonvarojen kokonaiskulutusta kahdella hyvin erilaisella tavalla. Yhtäältä nojataan Tilastokeskuksen luonnonvarojen kokonaiskäyttöä (TMR) seuraaviin lukuihin, jotka osoittavat suomalaisen kulutuksen jatkuvaa ja merkittävää kasvua (32).

Luonnonvarojen kokonaiskäyttö 1970-2019. Tilastokeskus, Kansantalouden materiaalivirrat/findikaattori.fi

Näissä luvuissa ovat mukana niin kotimaiseen kulutukseen kuin vientiin kuluvat luonnonvarat piilovirtoineen – ne toisin sanoen kertovat siitä, millainen laajempi aineellinen hyörinä yhteiskuntamme pyörittämisen taustalla on. Tuontiin sisältyvien piilovirtojen kasvu on merkittävin tekijä luonnonvarojen kokonaiskäytön kasvussa. Suomi kuluttaa “toisen Suomen verran” muualla maailmassa. Ohjelmaehdotuksen tekstissä ei kuitenkaan mainita tätä lainkaan eriteltäessä syitä suomalaiselle korkealle, EU:n piirissä kaikkein korkeimmalle, kulutustasolle (31). Sen sijaan korostetaan tuttujen maantieteellisten ja demografisten syiden rinnalla kotimaisista luonnonvaroista syntyvää vientiä. Korkeasta aineellisesta elintasosta ei puhuta.

Luonnonvaratavoitteen asettamisessa käytetään kuitenkin mittaria raaka-aineiden kokonaiskulutus (RMC) (34), jossa kotimaiseen kulutukseen sisältyvät ulkomaiset piilovirrat jäävät huomiotta. Näin määriteltynä luonnonvaratavoite ei sisällä myöskään lainkaan vientiin suuntaavaa tuotantoa (“se ei ota huomioon vientisektorin raaka-ainekulutusta” (34, av. 42, lisää täältä ja täältä)[1].

Tarkastelutapa on ongelma kahdella tavalla. Ensinnäkin suomalaisen kotimaisen kulutuksen ulkomaiset piilovirrat jäävät pääosin vaille huomiota – mikä sulkee pois merkittävän osan etenkin biodiversiteettivaikutuksista. Esimerkiksi Suomeen tuotavien elintarvikkeiden tuotannossa syntyy paljon ympäristöhaittaa tuotantomaissaan, muun muassa niukkojen vesivarojen kulutuksena, metsäkatona ja muina maankäytön muutoksina.

Toiseksi valitun mittarin vuoksi vientiin suuntaava tuotanto jää kokonaan kiertotalouspyrintöjen ulkopuolelle! Niinpä esimerkiksi vuoden 2015 luvuilla – mikä on asetettu tavoitetasoksi – hieman yli puolet luonnonvarojen käytöstä ei kuuluisi tavoitteen piiriin. Kuten asia Maaseudun Tulevaisuudessa ilmaistiin, “raaka-aineen käyttökatto ei koske vientiteollisuutta”. Kiertotalouden edistämisen kannalta ei olisi siis väliä sillä, kuinka paljon luonnonvaroja otetaan käyttöön kotimaassa vientituotantoa varten ja kuinka suuri määrä tuontia “läpivirtaa” vientiä varten. Jos esimerkiksi Suomeen tuodaan raaka-aineita ja puolivalmisteita, joista valmistetaan vientituotteita, tämä läpivirta ei pääosin näy RMC-luvussa (jättäen huomiotta muun muassa Suomessa tapahtuvan venäläisen öljyn jatkojalostuksen ja -viennin, jolla on merkittäviä vaikutuksia niin öljyn tuotantoalueilla kuin öljynjalosteiden kulutusalueillakin).

RMC-lukujen käytössä on oma järkensä tietyissä tilanteissa, etenkin kun pyritään vertailemaan eri maita. Vientiin kuluvia luonnonvaroja ja niiden käytön aiheuttamia ympäristöhaittoja ei tietenkään voi noin vain laskea “Suomen synniksi”. Se on samalla tavalla toisten maiden Suomeen “ulkoistamaa” kulutusta kuin tänne tuonnissa virtaavat luonnonvarat Suomen “ulkoistettua” kulutusta. Mutta kiertotalousohjelman tarkoituksena ei pitäisi olla maiden “syntitaakan” erittely vaan koko suomalaisen yhteiskunnan sosioekologisen aineenvaihdunnan muutos. Silloin on tarpeellista pyrkiä kiertotalouden käytäntöjen edistämiseen kaikilla aloilla.

Näin ollen tavoitteen asettamisessa on merkityksellistä myös, miten paljon luonnonvaroja kulutamme tuottaaksemme vientiä. Tämä on erityisen tärkeää siksi, koska suomalaisen yhteiskunnan kyky tuottaa taloudellista hyvinvointia luonnonvaroista ei kaikkiaan ole kovin hyvällä tolalla, toisin kuin selonteon kielenkäyttö antaa ymmärtää (19). RMC-mittarin käyttö synnyttää kuitenkin “vientiaukon”. Laskennallisesti jos viennin raaka-ainekulutus nousee nopeammin kuin tuonnin raaka-ainekulutus, RMC laskee, vaikka raaka-aineiden käyttö kotimaassa kasvaa.[2] Tällä on iso merkitys ohjelmaehdotuksen toiselle makrotason tavoitteelle. Ohjelmaehdotuksessa tavoitteeksi asetetaan “resurssituottavuuden kaksinkertaistaminen” vuoteen 2035 mennessä (34). Koska sitä mitataan kotimaisen kulutuksen ja bruttokansantuotteen suhteella (RMC/BKT), tuottavuuden parantuminen onnistuisi siis mainiosti tuhlailevallakin vientiin suuntautuvalla tuotannolla, koska vienti kasvattaa BKT:ta, mutta sitä ei lasketa mukaan kotimaiseen kulutukseen.

Asetelma on erityisen kummallinen ottaen huomioon, että ohjelmaehdotuksessa puhutaan “kiertotalousulkopolitiikasta” (6, 83–84), Suomen osallisuudesta globaalissa muutoksessa. Nykyisellään teksti antaa ymmärtää, että tämä koskee vain kiertotalouden käytäntöjen ja ideoiden innovointia ja tuotteistamista maailmalle, ei varsinaisia materiaalisia vientituotteitamme. Ainakaan tavoitteita ei aseteta niin.

*

Entä asetettu tavoitetaso? Vaikka käytetyllä tarkastelutavalla (RMC) suomalaisen yhteiskunnan luonnonvarojen kulutus on ollut lievästi nousussa, tavoitteen asettaminen vuoden 2015 tasolle tarkoittaa käytännössä sitä, että pyritään kasvun pysäyttämiseen. Ei siis luonnonvarojen käytön vähentämiseen. Ja kuten todettua, jatkuvasti kasvavat tuonnin piilovirrat ja vientiin suuntautuvat luonnonvarat jäävät kokonaan huomioimatta.

Tästä huolimatta, kuten vaikutusarviossa todetaan, vuoden 2015 tasolla suomalainen kulutus (RMC) oli moninkertaisesti kestävää tasoa korkeampi (93, vaikutusarvio 6). Pysytteleminen tällä tasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen tai “edelläkävijän” tavoite yhteiskunnalle, jonka tulisi pyrkiä laajaan ekologiseen jälleenrakennukseen. Niin ikään kovin kunnianhimoisena ei voi pitää toista määrällistä tavoitetta, jonka mukaan “materiaalien kiertotalousaste kaksinkertaistuu 2035 mennessä”, mikä tarkoittaa kierrätysmateriaalien prosenttiosuutta raaka-aineista. (31, 34). Nykyinen osuus (7%) on reilusti eurooppalaista keskitasoa (11%) pienempi, joten 15 vuoden aikana pääsyä 14 prosentin tasolle ei voi vallan radikaalina pitää.

Pysytteleminen luonnovarojen kulutuksen nykytasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen edelläkävijän tavoite.

Lepsu tavoite voi vaarantaa koko kiertotalous-ajattelun uskottavuuden, kuten Ilmastopaneeli toteaa ohjelmaluonnoksesta antamassaan lausunnossa (s. 3):

“Suomen kulutusperäinen luonnonvarojen käyttö per asukas on korkeimpia maailmassa. Jos emme selvästi viesti, että Suomi tavoittelee kiertotalouden edistämisohjelmalla luonnonvarojen kulutuksen vähenemistä, Suomi menettää uskottavuuden kiertotalouden edelläkävijämaana. Tällöin myös välittyy viesti, että Suomen asettamat kiertotaloustoimenpiteet eivät ole vastaus kestävyysongelman ratkaisuun.”

Vaikutusarviossa päädytään pitämään RMC-mittarin käyttöä perusteltuna valintana, varmaankin lähinnä siksi, että se on leviämässä laajempaan eurooppalaiseen käyttöön ja “harmonisoitavalle” metriikalle on tarvetta. Piilovirtojen tarkastelun puute kyllä nostetaan esiin. Lisäksi todetaan, että “RMC-arvioon tulisi liittää tarkastelut muutoksista niissä tekijöissä, jotka ylläpitävät Suomen poikkeuksellisen korkeaa RMC-tasoa.” (96, vaikutusarvio 27) Peräänkuulutetaan myös kehityksen seurantaa suhteessa verrokkimaihin, mikä on tärkeää riippumatta siitä, mitä mittaria käytetään.

Itse ohjelmatekstissä nostetaan esiin kiertotalouden indikaattorien puutteellisuus ja kehitystyön tarve (30, 88–89),[3] mutta edellä kuvattuja makrotason tarkastelun ongelmia ei huomioida.

Ohjelmaehdotuksessa ei myöskään käsitellä kokonaisvaltaisen kiertotalouden kannalta keskeistä kysymystä, kasvavia varantoja (stocks). Kiertotalouden tutkimuksessa varannon käsitteellä viitataan rakennettuun infrastruktuuriin laajassa mielessä, rakennuskannasta autokantaan, pitkäaikaisista käyttöesineistä tiestöön ja tuotantolaitoksiin. Mikäli vuosittaiset yhteiskunnassa kulkevat materiaalivirrat jatkuvasti lisäävät näiden varantojen kokonaismäärää, kasvaa paitsi energiantarve myös ylläpitoon ja huoltoon liittyvä luonnonvarojen tarve. Juuri tämän vuoksi on tärkeä seurata ja pyrkiä rajoittamaan luonnonvarojen kulutusta kokonaisuudessaan, myös esimerkiksi erilaisten maa-ainesten, vaikka niiden ympäristöhaitat eivät suhteessa massaan aina niin merkittäviä olisikaan (poikkeuksia on – globaalisti esimerkiksi hiekan kulutus on kasvava ja hyvin vakava ongelma).

Varantojen kasvu ei ole pysähtynyt edes vauraissa maissa, mikä on merkittävä este todelliselle kiertotaloudelle. EU-maissa noin kolmasosa materiaalivirroista kului vuonna 2014 varantojen kasvattamiseen. Ohjelmaehdotuksessa aihetta sivutaan lähinnä rakennuskannan elinkaari- ja käyttöastekysymyksissä (esim. 70), mutta makrotason tavoitteenasettelussa se vaatisi kunnollista huomiota.

*

Kuten edellä viitattiin, luonnonvarojen määrän lisäksi tärkeitä ovat niiden laadulliset erot. Fossiilisten polttoaineiden käytön alasajo on kiireellistä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta, ja esimerkiksi uusiutuvan sähköntuotannon kannalta kriittisiä kaivannaisia ei voida haaskata. Ohjelmaehdotuksessa laadullisena kysymyksenä nousee esille lähinnä biomassa. Uusiutuvat luonnonvarat voivat olla kestävä ratkaisu, jos niitä käytetään niin, että ne uusiutuvat ja samalla pidetään huolta uusiutumisen ekologisista reunaehdoista. Jos näin ei käy, biomassan hyödyntämistä ei voi laskea kiertotaloudeksi, eikä sitä voi pitää kestävänä. Ohjelmaehdotuksen tekstissä biomassaan kuitenkin viitataan lähinnä fossiilisten polttoaineiden korvaajina, minkä ongelmallisuus nykyisellä energiantuotannon ja -kulutuksen volyymillä on osoitettu lukuisia kertoja.

Kaiken kaikkiaan biomassan energiakäytön ylikorostuminen rikkoo edellä kuvattua kiertotalouden käytäntöjen hierarkiaa. Tärkeysjärjestyksessä viimeisestä tulee ensimmäinen. Tekstin viittaus siihen, että “metsäteollisuus kehittää globaalisti skaalattavia biotalousratkaisuja” (85), kaipaisi huomattavaa tarkennusta. Mitkä metsätalouden tuotteista voidaan lukea osaksi kestävää kiertotaloutta? Mikä on näiden tuotteiden osuus metsäteollisuuden kokonaisvolyymistä? Pelkkä biomassaisuus ei riitä, kun myös ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteet täytyy ottaa tosissaan.

On huomattavaa, että TEM ja MMM tekivät ohjelmaan eriävän lausunnon nimenomaan tässä kohtaa. TEM (34, av. 43) haluaisi, että fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tähtäävä biomassaa laskettaisiin “tarvittaessa” luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle.

“Tarpeella” on kaksi muotoa: kotimainen ja vienti. Molempiin kiinnitetään huomiota edellä mainitussa Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa “Kiertotalousohjelma sallii puunkäytön lisäämisen” (19.1.) Artikkelissa todetaan yleisenä luonnonvarojen käytön lisäämisen perusteena, että uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta vähennettäessä on uusiutuvien kulutusta voitava lisätä, lainaten valtiosihteeri Kimmo Tiilikaista: “Hallituksen tarkennus on myös senkaltainen, että kun uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä vähennetään, silloin on mahdollisuus jopa kasvattaa uusiutuvien käyttöä. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että fossiilisia polttoaineita korvataan uusiutuvalla metsäpohjaisella energialla.” Artikkelissa mainitaan, että mahdollisuus koskee esimerkiksi turpeen korvaamista puulla. Lisäksi erikseen palataan yllä kuvattuun “vientiaukkoon” eli siihen, että RMC ei sisällä viennin raaka-ainekulutusta. Nyt se tosin mainitaan hyveenä, ei ongelmana. Näin ollen RMC-tavoite sallii vientiteollisuuden raaka-aineen käytön kasvun: “Hallituksen piirissä on Tiilikaisen mukaan jo sovittu kiertotalousohjelmatyöryhmän esitykseen tarkennuksesta, jonka mukaan linjaus koskee kotimaista kulutusta, mutta vientiteollisuuden raaka-aineen käyttöön ei tule rajoitteita.”

Biomassan jättämiseen luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle sisältyy merkittävä todennettavuuden ongelma. Riippuen biomassaperäisen tuotteen ja fossiilisen tuotteen yksityiskohdista, biomassaperäinen fossiilista korvaava tuote voi olla niin ilmastovaikutuksiltaan kuin luonnon monimuotoisuuden kannalta fossiilista haitallisempi, tai päinvastoin. Kuten sanottua, biomassan käyttö tuotteen raaka-aineena ei sinällään takaa, että korvausvaikutus olisi (ilmaston tai biodiversiteetin kannalta) positiivinen. Erityisesti juuri fossiilisen polttoaineen korvaaminen metsäpohjaisella energialla on monipolvinen kysymys – joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavissa ilmaston kannalta paremmaksi, joissain käyttömuodoissa todennettavuus on erittäin hankalaa, ja joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavasti fossiilista haitallisempaa.[4] Tilanne mutkistuu edelleen, kun luonnon monimuotoisuustavoitteet otetaan huomioon.

Yhdessä biomassan korvaavuuden haasteet (jos siis biomassa lasketaan ulos RMC-luvusta) ja edellä kuvattu “vientiaukko” asettavat kovia paineita RMC-mittarin käytölle tavalla, joka aidosti kuvaa edistymistä niin ilmasto- kuin biodiversiteettitavotteiden kannalta.

MMM suorasanaisemmin vastustaa koko luonnonvaratavoitetta ja toteaa, että kiertotalousohjelma ei ole paikka sellaisen asettamiselle (99). Vastustus perustuu tässäkin kohtaa biomassan käytölle. Numeerisen tavoitteen sijaan MMM ehdottaa löyhää sanamuotoa: “Kestävän kasvun reunaehtona on luonnonvarojen kestävä käyttö ja tuotannon ja kulutuksen suuntaaminen ympäristölle ja ilmastolle vähiten haitallisiin tuotteisiin.” (100)

Kestävyyden pitää olla kestävää. Tavoitteenasettelu se kai tuokin.

*

MMM:n kritiikki sisältää kyllä oikeita huomioita edellä mainituista laadullisten virtojen “aggregoinnin” ongelmista. Soraa, silakoita, tukkipuuta ja kivihiiltä ei voi asettaa noin vain samalle viivalle. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä argumentti yleistä luonnonvaratavoitetta vastaan. Suomalainen luonnonvarojen käyttö on täysin kestämättömällä tasolla – tästä ei ole tutkimuksessa erimielisyyttä. Tarvitaan yleisen tason kestävyysrajoja, että voidaan alkaa rakentaa tarkempia työkaluja sen ohjaamiseen, mitä asioita vähennetään, mitä lisätään ja mitä muokataan.

MMM:n eriävässä lausunnossa ikään kuin oletetaan, että luonnonvaratavoitteen pitäisi ollakseen pätevä samaan aikaan yhtäältä asettaa makrotason tavoite ja toisaalta mikromanageroida luonnonvarojen käytön yksityiskohtia. Tämä on tietysti hupsu vaatimus. Tietysti makrotason tavoitteen rinnalla tarvitaan konkreettisempia ja kohdennetumpia välineitä, joissa olennaiset laadulliset erot huomioidaan. Kokonaiskulutuksen vähentäminen ei sulje pois kasvua joillain aloilla, kuten lausunto antaa ymmärtää, mutta ilman tavoitteenasetusta ei ole myöskään pyrkimystä pois ylikulutuksesta. Muistettakoon, että ohjelmaehdotuksessa nyt asetettu tavoitetaso vain pitää kiinni nykyisestä ylikulutuksen tasosta, eli on riittämätön.

Vastalauseet kertovat siitä, että puutteineenkin nykyinen ohjelmaehdotus on poliittisen kamppailun tulos. Ajatus kiertotaloudesta, joka aidosti vähentäisi luonnonvarojen käyttöä, herättää voimakasta vastustusta. Sen sijaan ensimmäistä kertaa yhteen samaa ohjelmaa arvioimaan tuodut tiedepaneelit (kestävyyspaneeli, ilmastopaneeli, talouspolitiikan arviointineuvosto sekä luontopaneeli) korostivat luonnonvarojen käytön tehostamista ja vähentämistä ensisijaisena kiertotalouden tavoitteena. Myös vaikutusarviossa kiitettiin luonnonvaratavoitteen asettamista.

Kamppailu kiertotalouden merkityksestä ja sen kouriintuntuvasta ilmiasusta siis jatkuu. Nykyinen ohjelmaehdotus on merkittävä muutos suomalaisessa keskustelussa ja irtiotto totunnaisista ajattelutavoista, kuten eriävät lausunnot kertovat. Se on kuitenkin ensimmäinen varovainen askel aikana, jolloin täytyy opetella harppaamaan.

[1] Tarkemmin ottaen RMC lasketaan lisäämällä kotimaiseen raaka-aineen ottoon (DE) tiettyjen kaavojen mukaan laskettu tuotujen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEIMP) ja tästä kokonaisuudesta vähennetään jälleen tiettyjen kaavojen mukaan laskettu vietyjen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEEXP). Ilmaus “ekvivalentti” pitää sisällään muun muassa sen, että laskentaa tehdään myös tuotteiden ja raaka-aineiden rahallisen arvon (hintojen) perusteella, ei suoraan fyysisten suureiden (esim. paino) perusteella. Handbook for estimating raw material equivalents (RME) – of imports and exports and RME

[2] Esimerkiksi Espanjaa koskien on julkaistu tutkimus, jossa RMC-luku on laskenut, koska biomassan vienti on lisääntynyt (biomassan vienti-RME on noussut nopeammin kuin tuonti-RME). M. Rodríguez, J. A. Camacho, The development of trade of biomass in Spain: A raw material equivalent approach, Biomass and Bioenergy, 133, 2020, https://doi.org/10.1016/j.biombioe.2019.105450

[3] Kiertotalouden edistämisohjelman arvio toteaa (s. 5), että “Luonnonvarojen kulutusta RMC-jaottelulla ei tällä hetkellä seurata säännöllisesti Suomessa eikä kansainvälisesti. Parhaillaan käytössä olevat RMC-luvut perustuvat siis yksittäisiin valtakunnallisella tai alueellisella tasolla tehtyihin laskelmiin ja aikasarjoihin.” Ratkaisevaa taloudellista murrosta ja edelläkävijyyttä voidaan tuskin perustaa “yksittäisiin” laskelmiin. Luonnonvarojen kulutuksen seurantaan tarvitaan ehdottomasti lisää panostusta niin kansallisella kuin EU-tasolla.

[4] Esim. Ilmastopaneeli 2017, “Tutkijoiden pääviestit metsien käytön ilmastovaikutuksista” https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2018/10/Ilmastopaneeli_metsavaittamat_final_-2017.pdf & S. Soimakallio, L. Saikku, L. Valsta, and K. Pingoud, Climate Change Mitigation Challenge for Wood Utilization—The Case of Finland, Environmental Science & Technology, 2016 50 (10), 5127-5134 https://doi.org/10.1021/acs.est.6b00122