Arthur Dove, Red Sun. 1935. Lähde: Wikimedia Commons.

Ilmaston lämpenemisen kiihtymistä koskevassa kiistassa käsitellään joukkoa erillisiä kysymyksiä. Itse ilmiö, lämpenemisen kiihtyminen, ei ole kiistanalainen, vaan se näkyy havaintodatasta, joskin kiihtymisen suuruusluokasta on eri näkemyksiä. Mutta olennainen kysymys on, mahtuuko kiihtyminen nykyisten ilmastomallien vaihteluväliin, eli onko se selitettävissä tutulta pohjalta, vai onko pelissä jokin erityinen, malleissa huomioimaton tekijä. Seuraava kysymys kuuluu: onko tuo erityinen tekijä aiemmin tunnettu, mutta sen vaikutusta on arvioitu väärin, vai vaikuttaako kiihtymiseen jokin aiemmin tuntematon asia? 

Käytännössä juuri kukaan ei esitä vakavasti tällaista “yksisarvista”, toisin sanoen kiihtymisen ei nähdä haastavan ilmastomallien perusteita. On aivan eri asia kiistellä esimerkiksi pienhiukkasten, pilvien tai luontaisten nielujen merkityksestä, kuten alla näemme, kuin väittää ilmastotutkimuksen olleen sokea jollekin tuntemattomalle tekijälle. Julkisen keskustelun kannalta tilannetta monimutkaistaa kuitenkin erilaisten ilmastodenialistien, hämärtäjien ja estäjien tarttuminen tähän “joku muu, mikä” -argumenttiin hyökätäkseen ilmastotiedettä vastaan. 

Kolmas kysymys kuuluu: onko lämpeneminen ohimenevä ilmiö vai pysyvä trendi? Vastaus tähän kysymykseen riippuu luonnollisesti siitä, mikä osoitetaan lämpenemisen kiihtymisen tärkeimmäksi syyksi. 

Vastausten saaminen näihin kysymyksiin on tärkeää, sillä mikäli lämpenemisen kiihtyminen osoittautuu trendiksi, se vaikuttaa merkittävästi tulevaisuuteen. Toisaalta, kuten alempana näemme, väliaikainen lämpenemisen kiihtyminen voisi paljastaa arvioiden ilmaston lämpenemisen potentiaalista olevan alakanttiin. 

Samalla on syytä ymmärtää, että kaikki kiistaan osallistuvat tutkijat ovat samaa mieltä kasvihuonekaasujen päästöjen alasajamisen ensisijaisuudesta ja kiireellisyydestä. Kukaan ei kiistä fossiilisten polttoaineiden käyttöä ilmastonmuutoksen tärkeimpänä syynä.

Vuosi 2024 osoittautui mittaushistorian lämpimimmäksi vuodeksi, ja vuosi 2025 oli toiseksi tai kolmanneksi lämpimin, joten ei ole ihme, että asia on pysynyt tapetilla. Aiemmassa blogikirjoituksessa maininitut Zeke Hausfather ja Gavin Schmidt palasivat aiheeseen marraskuussa 2024 New York Timesin vieraskynässä otsikolla “We Study Climate Change. We Can’t Explain What We Are Seeing”. Tieteellistä konsensusta vuoden 2023 poikkeuksellisesta lämpenemisestä, joka hyppäsi syyskuussa ennustuskirjon yläpuolelle, ei ollut saavutettu. Kirjoittajat peräänkuuluttivat nopeampaa mittausdatan keräämistä ja analyysiä sekä kansainvälistä koordinaatiota, jotta ilmastotutkimus pääsisi nopeampaan tahtiin. IPCC:n raporttien rytmi, tiedon kokoaminen joka seitsemäs vuosi, ei riitä tällaisten lyhytaikaisempien muutosten tarkasteluun.

Onko ilmastojärjestelmä oletettua herkempi lämpenemään?

Helmikuussa 2025 ilmestyi ilmastotutkimuksen veteraanin James Hansenin johdolla kirjoitettu artikkeli “Global Warming Has Accelerated: Are the United Nations and the Public Well-informed?” Kirjoittajien mukaan taannoisesta lämpenemisen kiihtymisestä puolet on selitettävissä El Niñon perusteella, mutta toinen puoli vaatii selitystä. Heidän mukaansa mitään tuntematonta tekijää ei tarvita, vaan etenkin laivaliikenteen pienhiukkaspäästöjen (aerosolien) väheneminen vuodesta 2020 lähtien riittää selitykseksi. Pienhiukkaset sirottavat auringonsäteilyä, jolloin osa siitä säteilee takaisin avaruuteen, eli ne viilentävät ilmastoa. Artikkelin sanoin ilmansaasteet ovat olleet “faustinen sopimus”: ne ovat piilottaneet osan lämpenemisestä mutta aiheuttaneet toisaalta vakavia terveysongelmia ja muita haittoja. Päästöjen vähentäminen auttaa jälkimmäisiin ongelmiin mutta paljastaa piileskelleen lämpenemisen potentiaalin.

Hansen ja kumppanit esittävät, että aerosolien viilentävää vaikutusta on aliarvioitu, eli kääntäen myös päästöjen lopettamisesta johtuva kiihtynyt lämpeneminen on ollut odotettua suurempaa. (“Terminaatioshokista” puhutaan myös ilmastonmuokkauksen yhteydessä, mutta ehdotetut yläilmakehään suihkutettavat aerosolit olisivat tavallisia ilmansaasteita pitkäikäisempiä.) Toisin ilmaisten: mikäli aerosolien viilentävä vaikutus on ollut luultua suurempi, kääntäen ilmastoherkkyys on suurempaa. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon ilmasto reagoi kasvihuonekaasujen päästöihin. Sitä kuvataan useimmiten arviolla siitä, kuinka paljon ilmasto lämpenisi teollisen ajan alkuun nähden, jos hiilidioksidipitoisuus tuplaantuisi.

Artikkelin kirjoittajat esittävät tämän perusteella, että koska ilmastoherkkyys on arveltua suurempi, eli koska aerosolit ovat piilottaneet luultua enemmän lämpenemisen potentiaalia, edessä on enemmän lämpenemistä. Niinpä he esittävät, että käytännössä 1,5 asteen lämpenemisen raja on jo rikottu, ei vasta lähitulevaisuudessa, ja että lämpenemistä on luvassa enemmän kuin IPCC:n raportit esittävät. 

Hyvä uutinen kuitenkin on, että lämpenemisen kiihtymisen ei pitäisi kestää pitkään. Se ei ole jatkuva trendi, vaan aerosolien “piilottama” lämpeneminen paljastuu ja lämpenemisen käyrä tasoittuu. Hansenin ja kumppanien mukaan käynnissä ei siis näyttäisi olevan vielä lämpenemistä ruokkivia keikahduspisteitä. Hansen on myös kritisoinut keikahduspisteen käsitteen huolimatonta käyttöä, sillä esimerkiksi liian usein peruuttamattomiksi keikahduspisteiksi kuvataan sellaisia prosesseja, joita olisi mahdollista peruuttaa. Tulevaisuudessa on kyllä uhkaavia muutoksia, joiden jälkeen ei olisi palaamista inhimillisessä aikamittakaavassa – artikkelissa nostetaan esiin AMOC-virtausjärjestelmän heikentymisen yhteys antarktisten jäätiköiden sulamiseen, kun merivirrat eivät enää kuljettaisi lämpöä eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiseen niin tehokkaasti.

Artikkelissa sivutaan myös teemaa, joka aiheuttaa toistuvasti väärinymmärryksiä. Hansenin tulkitaan usein väittävän, että lämpenemistä on runsaasti “putkessa”, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään globaalin nettonollan jälkeen. Väärinymmärrys johtuu osin siitä, että termejä warming in the pipeline ja equilibrium warming käytetään joskus huolimattomasti, vaikka ne oikein käytettynä tarkoittavat eri asiaa. Edellisellä viitataan lämpenemiseen kasvihuonekaasujen päästöjen nettonollan jälkeen: nykytiedon mukaan lämpenemistä ei ole putkessa sen jälkeen juurikaan. Jälkimmäinen taas tarkoittaa lämpenemistä, joka olisi luvassa kasvihuonekaasujen pitoisuuksien vakiintuessa pitkäksi aikaa samalle tasolle – mikä tarkoittaisi jatkuvia päästöjä hamaan tulevaisuuteen. (Asiaa selitetään mm. täällä, täällä ja täällä.) Ilmaisua committed warming käytetään julkisuudessa niin ikään sekavasti viitaten kumpaankin, joten väärinymmärrykset eivät ole yllättäviä.

Kirjoittajat kyseenalaistavat mittavan hiilen talteenoton ja varastoinnin mahdollisuudet vaikuttaa lämpenemiseen, etenkään tarvittavassa ajassa. He puolustavat voimakkaasti ydinvoimaa, joskin artikkelissa rakennetaan ongelmallista olkiukkoa uusiutuvien energialähteiden valtavirrasta. Hyvin paljon huomiota on herättänyt tässä artikkelissa ja Hansenin monessa muussa yhteydessä esittämä “auringon säteilyn hallinnan” (SRM, solar radiation management) puolustaminen. Kuten olen toisaalla kirjoittanut, tämä ilmastonmuokkauksen kategoria on kaikkein kiistellyin. Nojaten arvioonsa korkeammasta ilmastonherkkyydestä artikkelin kirjoittajat väittävät, että uskottavaa polkua alle 2 asteen lämpenemiseen ei saada aikaan ilman tätä keinoa.

On kuitenkin tärkeä huomata, että kirjoittajat eivät peräänkuuluta auringon säteilyn hallinnan käyttöönottoa nyt tai lähitulevaisuudessa, vaan päästöjen alasajo on aina kiireisin tehtävä. Auringon säteilyn hallintaa ei tule kuvata ihmelääkkeeksi tai vapaudu vankilasta -kortiksi vaan täydentäväksi keinoksi päästövähennyksille. Vaikka kirjoittajat suhtautuvat epäilevästi ilmastonmuokkauksen “moraaliseen riskiin”, he kuitenkin myöntävät, että on äärimmäisen tärkeää kehystää se ja puhua siitä oikein, ettei ruokita vääränlaisia oletuksia – poliittisesta haltuunotosta puhumattakaan. Muutoin on vaara ajautua omituiseen seuraan, tukemaan vaarallisia pyrkimyksiä. Näitä poliittisia kysymyksiä Wim Carton ja Andreas Malm pohtivat kirjassaan The Long Heat, josta kirjoitin taannoin (ks. myös podcast aiheesta). (Artikkelissa on myös erikoinen loppu, eräänlainen James Hansenin poliittinen jälkipuhe, johon tässä esseessä ei ole tilaa paneutua.)

Kiistan välivaiheita

Vuoden 2025 mittaan kysymys ilmastonmuutoksen kiihtymisestä on ollut tasaisesti esillä. Toukokuussa julkaistussa artikkelissa “Earth’s Energy Imbalance More Than Doubled in Recent Decades” ymmärrys lämpenemisen kiihtymisestä kuvataan edelleen puutteellisena. Artikkelin kirjoittajien mukaan pysyminen 2 asteen lämpenemisen piirissä on edelleen mahdollista, mutta siitä huolimatta nykyiset ilmastomallit eivät ole onnistuneet kuvaamaan viimeaikaista lämpenemisen kiihtymistä, jolle esitetään joukko selityskandidaatteja planeetan heijastavuuden (albedo) muutoksista pienhiukkasten päästöihin, pilvien muodostumiseen ja merten lämpenemisen vaikutuksiin. Artikkeli muistuttaa myös siitä, että monet ilmiön tarkkailulle tärkeät satelliitit lähestyvät käyttöikänsä loppua, eikä riittävästi korvaavia laukaisuja ole näkyvissä. Kesäkuussa The New York Times nosti aiheen näkyvästi esille (maksumuuri) ja totesi, että konsensusta syistä ei ole vieläkään saavutettu, joskin ilmastotutkija Zeke Hausfather nosti esiin aerosolipäästöjen vähenemisen merkittävimpänä tekijänä. Hän kirjoitti aerosolien vaikutuksesta Carbon Briefiin kesäkuussa: artikkelista näkyy hyvin, miten suuri ero Hansenin ja kumppanien arviolla on muihin arvioihin nähden.

Hausfather kirjoitti aiheesta myös The Climate Brink -Substackissa otsikolla “The great acceleration debate” kesäkuussa 2025. Hän muistuttaa, että tutkijoiden varovaisuus kiihtymisen kysymyksestä juontaa huonoista kokemuksista koskien vuosien 1998–2013 näennäistä “lämpenemistaukoa”. Huolimaton ja etupainotteinen viestintä ruokki denialistista keskustelua. Hausfather toteaa kuitenkin, että nyt empiirinen todistusaineisto on vahvempaa ja lämpenemisen kiihtyminen selvää. Asetelma on myös päinvastainen: kun “lämpenemistauon kohdalla” tauko hävisi näkyvistä, kun luontainen vaihtelu otettiin huomioon, nyt luontaisen vaihtelun poistaminen laskuista vain vahvistaa kiihtymisen signaalia. Hän muistuttaa, että kiihtyminen ylipäätään on odotettavissa ilmastomallien valossa, sillä vuosipäästöt ovat olleet edelleen kasvussa.

Samassa kuussa ilmestynyt raportti “Indicators of Global Climate Change 2024: annual update of key indicators of the state of the climate system and human influence” sivusi sekin tätä teemaa. Siitä kirjoitettiin tässä Yale Climate Connectionsin artikkelissa. Raportti vahvistaa lämpenemisen kiihtyneen 50% 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä, minkä lisäksi merenpinnan nousu on kiihtynyt. Lämpenemisen kiihtymisestä huolimatta pääseminen alle 2 asteen olisi edelleen mahdollista, mutta nyt ollaan matkalla 3 asteen lämpenemiseen vuosisadan loppuun mennessä.

Lokakuisessa jutussaan The Guardian nosti esiin luontaisten hiilinielujen heikkenemisen vaikutuksen osaselityksenä sekä hiilidioksidipitoisuuden nopeammalle kasvulle että siten kiihtyvälle lämpenemiselle. Mitä enemmän merten ja maan nielut heikkenevät, sitä suurempi osa päästöistä päätyy ilmakehään lämmittämään ilmastoa. 

Super-El Niño tulossa?

Edellä mainittu El Niño ja sen vastinpari La Niña ovat Tyynen valtameren tuulten vaihteluun liittyviä ilmiöitä, jotka vaikuttavat ilmastoon: ensimmäinen lämmittävästi, jälkimmäinen viilentävästi. Tämän vuoden mittaan on esitetty varoituksia lähestyvästä “Super-El Niñosta”, joka puskisi lämpenemistä nopeasti korkeammalle ja poikkeuksellisen nopeasti edellisen El Niñon jälkeen. Helmikuisessa kirjoituksessaan “Another El Nino Already? What Can We Learn from It?” James Hansen ja joukko muita kirjoittajia varoittivat lähestyvästä lämpenemisestä, mutta he kyseenalaistivat puheen “Super-El Niñosta”. Koska ilmiö on tulossa poikkeuksellisen nopeasti edellisen vastaavan jälkeen, ei poikkeuksellisen suurta lämpökuormaa ole voinut kertyä merivirtojen kuljetettavaksi. Olennaista ei ole “super” vaan se, että kumpikin ilmiö muuttuu ilmaston lämmetessä: La Niñan minimit ovat korkeammalla kuin aiemmat El Niñon maksimit, koska perustaso siirtyy. Hansen ja kumppanit jatkoivat aiheesta maaliskuisessa tekstissä “Super El Nino? Super Warming is the Main Issue” ja kertoivat rakentavansa ilmiön seurantaan keskittyvää sivustoa. 

Tämä keskustelu nivoutuu laajempaan kiistaan ilmaston lämpenemisestä juuri siinä, että poikkeuksellisen vahva El Niño antaisi Hansenin ja kumppanien mukaan lisätukea väitteelle suuremmasta ilmastoherkkydestä. Näissä artikkeleissa paistaa läpi myös Hansenin ärhäkkä ja taistelunhaluinen retoriikka sekä toistuvat hyökkäykset kollegoiden näkemyksiä kohtaan. Koko keskustelu onkin myös valtajulkisuudessa saanut kitkerämpiä sävyjä. Helmikuisessa Salon-lehden jutussa “A recent report finds climate change is accelerating faster than predicted. Some experts disagree” tutkijat Kevin Trenberth ja Michael Mann kyseenalaistavat Hansenin rajuja väitteitä.

Mann etenkin on kritisoinut Hansenia siitä, että tämä ei tunnista lausumiensa laajempia vaikutuksia ja sitä, miten ne otetaan haltuun muihin päämääriin. Kritiikki liittyy juuri keskusteluun ilmastonmuokkauksesta. Mannin ja Hansenin välinen sananvaihto on äitynyt välillä hyvin katkeraksi, ja kiista on jopa henkilöitynyt heihin. Riitelyn taustalta toisaalta paistavat hyvin erilaiset näkökulmat. Kun Hansen kritisoi IPCC:tä ja tutkijoita “vaarallisesta pidättyväisyydestä” ja vierittää syytä yllättävän paljon heidän (ja esimerkiksi ydinvoiman vastustajien) niskaansa, hän kirjoittaa ikään kuin katkerasta sivullisesta näkökulmasta. Mann puolestaan kirjoittaa keskeltä Yhdysvaltain tulehtunutta poliittista kenttää, jossa ilmastotutkimus ja tiede ylipäätään ovat uhan alla. Mannin näkökulmasta Hansen tulee antaneeksi aseita ilmastotoimien vastustajille.

Tuore tutkimus vahvistaa lämpenemisen kiihtymisen?

Maaliskuussa 2026 ilmestyneessä artikkelissa “Global Warming Has Accelerated Significantly” Grant Forster ja Stefan Rahmstorf esittivät uuden arvion lämpenemisen kiihtymisestä (ks. myös Carbon Briefin juttu aiheesta). He tarkastelevat viittä eri datajoukkoa ja pyrkivät poistamaan niistä El Niñon ja La Niñan vaihtelun, vulkaanisen toiminnan ja auringon säteilyn vaihtelun paljastaakseen muutokset ilmastopakotteessa (kasvihuonekaasut, aerosolit jne). Näin analysoituna kiihtyminen on hyvin selvästi nähtävissä vuodesta 2015 lähtien, ja kuluneella vuosikymmenellä lämpeneminen on ollut nopeampaa kuin millään mittaushistorian vuosikymmenellä. Aihetta käsiteltiin laajalti The Guardianissa, The New York Timesissa (maksumuuri) ja New Scientistissa (maksumuuri).

Debatti jatkuu, sillä toukokuussa 2026 julkaistussa artikkelissaan “2024 global temperature record is consistent with model-predicted warming” Michael Mann ja kumppanit esittävät, että vuosien 2023–2024 lämpöennätykset mahtuvat ilmastomallien vaihteluväliin. Artikkelissa esitetään aerosolipäästöjen vaikutuksen olevan monin verroin vähäisempää kuin Hansenin ja kumppanien arviossa ja korostetaan, että lämpenemisen kiihtymisessä ei ole mitään erityisen yllättävää, vaan että se on selitettävissä ennen kaikkea kasvaneiden kasvihuonekaasujen päästöjen pohjalta. Toukokuinen artikkeli “The role of reduced aerosol masking from air pollutant emission reductions in recent global warming acceleration (2013–2023)” esittää hieman suuremman arvion pienhiukkasten vaikutuksesta, mutta kuitenkin samassa mittaluokassa Hanseniin ja kumppaneihin verrattuna.

Lopuksi

Yhdysvaltain länsirannikolla äimistellään poikkeuksellista meren lämpöaaltoa, Euroopan suurkaupungeissa kärvistellään kuumuudessa, ja Intiassa on esitetty uusia korkeampia arvioita lämpöaaltojen uhriluvusta. Kysymys ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä pysyy varmasti tapetilla lähiaikoina, kunnes sen syistä päästään paremmin perille ja varmistuu, onko ilmiö ohimenevä vai pysyvä – onneksi jälkimmäinen vaihtoehto näyttää näiden tutkimusten valossa epätodennäköiseltä.

Joka tapauksessa kiistassa on pohjimmiltaan kyse siitä, millä tasolla ilmastoherkkyys on, eli mille tasolle lämpeneminen etenee parhaimmissa tai pahimmissa tapauksissa. Se kertoo paljon tulevaisuuden maailmoista ja muutoksiin sopeutumisen mahdollisuuksista. (Ihan oma juttunsa on se, että monet ilmaston lämpenemisen vaikutukset tulevat nopeammin kuin on ennakoitu.)

On kuitenkin tärkeää, että tutkijat, journalistit, poliitikot tai aktivistit eivät heittäydy yksioikoiseen “koska lämpeneminen on kiihtynyt, niin…” -puheeseen, mitä tahansa johtopäätöksiä siitä tehdäänkään. Vastaukset kysymyksiin kiihtymisen syistä eivät muuta perusasiaa. Päästöt on saatava alas niin nopeasti ja niin suurelta osin kuin mahdollista, ja kaikki muut keinot ovat vain täydennystä tähän. Ilmastotoimien puolustajat ja niitä eteenpäin ajavat eivät hyödy epätarkoista hälytyshuudoista. Sen sijaan monenlaiset muut toimijat, joita kiinnostaa ilmastotoimien hidastaminen, koko asetelman sumentaminen tai vaikkapa hiilen talteenoton ja ilmastonmuokkauksen ajaminen vaihtoehtoina päästövähennykselle, voivat helposti napata kiinni “kiihtymisfatalismista”.

Kysymys lämpenemisen kiihtymisestä on tärkeä osa käynnissä olevaa ilmastotutkimusta, ja vastaukset määrittävät tulevaisuuden reunaehtoja, mutta asiaa ei pidä muuttaa epäkriittiseksi iskulauseeksi.

Ville Lähde

Ihmistoimien aiheuttama ilmastonmuutos on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen ilmiö, mutta se on myös osa tämän planeetan pitkää mullistusten ja hiilen kiertojen jatkumoa. Ymmärtääksemme nykyistä ilmastonmuutosta ja sen mittakaavaa on hyvä katsoa planeetan menneisyyteen, aina elämän syntyyn asti. Sillä ilmastonmuutos on mahdollista vain tällaisella planeetalla, jolla on juuri tällainen ilmakehä. Tämän planeetan historia on hiilen ja hapen yhteenkietoutunut tarina, jonka päähenkilöitä ovat elämä ja planeetan sisuksen myllertävät voimat – ja viimeisillä sivuilla ihmisen yhteiskunnat. 

Peter Brannen, The Story of CO2 Is the Story of Everything. Allen Lane/ Penguin Random House, London 2025.

Peter Brannenin edellinen teos The Ends of the World (2017) käsitteli maailmanhistorian joukkosukupuuttoja. Kirjassaan Brannen nosti esiin tärkeän huomion: julkinen mielikuva joukkosukupuutoista tuo mieleen avaruudesta Maahan syöksyvän taivaankappaleen ja kuolevat dinosaurukset. Näyttää kuitenkin siltä, että lähes kaikissa joukkosukupuutoissa planeetan omat voimat, niin elämä kuin mannerlaattojen myllerrys, ovat pääosassa – edes dinosaurusten häviäminen ei olisi ollut mahdollista ilman niitä (166–167). Syvän ajan joukkosukupuuttojen kumppanina ovat aina olleet planetaarisen hiilen kierron häiriöt.

Uusi kirja The Story of CO2 Is the Story of Everything (2025) sukeltaa syvemmälle tähän aiheeseen: Brannen kertoo planeetan tarinan aina elämän synnystä nykypäivään asti hiilidioksidin ja sen vastinparin hapen näkökulmasta – happi kun innokkaasti odottaa päästäkseen polttamaan kaikenlaista orgaanista ja vapauttamaan sitoutuneen hiilen takaisin ilmoille. Joukkosukupuutot ovat osa tämänkin kirjan kerrontaa mutta eivät enää pääaihe. Kirja kuvaa, miten nykyinen ihmistoiminnasta johtuva ilmastonmuutos kytkeytyy syvään aikaan ja miten se on erityisyydestään huolimatta ymmärrettävissä vain hiilen kiertojen taustaa vasten.

Maapallo on juuri tällainen paikka siksi, että täällä on elämää ja mannerlaattojen liikettä, laattatektoniikkaa. Hiljaisempi planeetta, jonka kuori ei olisi alituisessa liikkeessä, ja jonka sisusten myllerrys ei tuottaisi suojaavaa magneettikenttää, tuskin pystyisi elämää synnyttämään. Tai jos se pystyisi, tuo elämä jäisi todennäköisesti kulkemaan yksinkertaista ja yksitotista polkua hamaan tulevaisuuteen. Meidän kaltaisemme elämä tarvitsee toimintaa. 

Kuvio on tavallaan yksinkertainen: hitaassa hiilen kierrossa planeetta syöksee sisuksistaan hiilidioksidia, ja toisaalta mannerlaattojen liike puskee ilmoille kiveä, jonka kuluminen imee hiilidioksidia pois. Nopeassa kierrossa elämä rakentaa hiilidioksidista ja vedestä auringon energian avulla orgaanista ainetta, elävää hiiltä – kosmisesti katsoen erittäin epätodennäköistä asiaa, jonka ylläpitäminen tarvitsee jatkuvaa energian läpivirtaavaa vuota. Valtaosa tästä elämästä kuolee ja hajoaa palauttaen hiilidioksidin taivaisiin, mutta pieni osa siitä päätyy merten syvänteisiin tai maankuoren kätköksiin, pääsemättömiin hapelta. Hiili ei päädy varastoon, jos joku kerkeää syömään tai polttamaan sen. Maankuoren hiilivarastoa kertyy, kun hiili päätyy nopean kierron kannalta “hukkaan”, piiloon maan tai veden alle. Hiiltä on kätkeytynyt tällä tavoin satojen miljoonien vuosien ajan, koko elämän historian ajan, minkä vuoksi on olemassa muun muassa fossiilisia polttoaineita. Osa kätkeytymisestä on verkkaista, mutta kirjassa kuvataan myös, miten monet merkittävät fossiilisten polttoaineiden esiintymät ovat vaatineet planeetan mittakaavassa nopeita mullistuksia, jotta suuret määrät biomassaa on päätynyt kerralla pois ahnaan hapen ulottuvilta.

Oikeasti tämä kaikki on hyvin monimutkaista, mutta Brannen onnistuu journalistisella tyylillään kuvaamaan asian ymmärrettävästi ja viihdyttävästi. Maallikolle tai kaltaiselleni tutkijalle, joka ei ole näiden alojen ekspertti, kirja auttaa syventämään aiempaa tietämystä. Esimerkiksi elämän syntyä käsittelevä osio tuo tyylikkäästi esiin kilpailevia näkemyksiä – onko aineenvaihduntaa tietyssä mielessä ollut ennen elämää, vai tarvittiinko ensin jonkinlaista RNA:n kaltaista informaatiota, mikä taas edellyttäisi hyppäyksellisempää muutosta? Brannen kuvaa myös hyvin, miten elämän synnyn etsintä jää väistämättä spekulatiiviseksi, sillä tuo muinainen maailma on pitkälti pyyhkiytynyt olemattomiin.

Hengitämme historiaa

Fossiiliset polttoaineet siis ovat muinaisen elämän tuotosta, tämänhän me kaikki tiesimme – ja nykyään yhä yleisemmin myös muistetaan, että auton tankkiin ei pistetä kuolleita dinosauruksia vaan muinaista levää ja planktonia. (Kaiken kaikkiaan fossiiliset polttoaineet ovat syntyneet kasvien ja pieneliöiden jäänteistä, eivät paljon vähälukuisempien eläinten.) Tarinan toista puolta kuitenkin tulee harvemmin ajateltua. Edellä kuvattu hiilen hautautuminen selittää myös hapen runsauden ilmakehässä. Yhteyttävät kasvit kyllä tuottavat happea mutta myös kuluttavat sitä, samoin niiden kuolleiden jäänteiden maatuminen tai syöminen. Jos kaikki elämä kuoltuaan hajoaisi hapen voimalla, tulos olisi plus miinus nolla. Ainoastaan maankuoren myllerryksen ansiosta hiiltä on häipynyt tavoittamattomiin niin paljon, että hapen osuus ilmakehässä on kasvanut näin korkeaksi. Olemme siis tavallaan elossa siksi, että maailmassa on fossiilisia polttoaineita (129). Ja saatamme tappaa tulevaisuutemme samasta syystä.

Koska happi on ahnas hapettaja, polttaja, korkea happipitoisuus on epätodennäköinen olosuhde. Happea tuottava fotosynteesi syntyikin todella paljon aikaisemmin ennen kuin ilmakehän happipitoisuus lähti kunnolla nousuun. Tarvittiin juuri sopivia olosuhteita, että aerobinen elämä pääsi punkemaan anaerobisen elämän taustalle (missä se edelleen tekee elämälle täysin korvaamattomia asioita). Ja silti hapen osuus ilmakehässä on ollut pitkään paljon alhaisempi. Suurimmassa osassa planeetan historiaa ei ole ollut tulta, sillä maanpinnalla liekit edellyttävät vähintään 16% happea (245). Tarvitaan tietysti myös jotain poltettavaa, eli maalla elävää elämää (246). Toisaalta on ollut myös nykymaailmaa paljon runsashappisempia historian vaiheita, joiden roihuja on hyvin vaikea kuvitella.

Me emme siis hengitä ensisijaisesti nykyisen elämän tuottamaa happea, sillä juuri tällä hetkellä kuhisevan elämän, myös sademetsien ja merten planktonin, happituotanto on, kuten todettua, likimäärin plus miinus nolla. Meret ja metsät niin tuottavat kuin kuluttavat happea. Hengitämmekin satojen miljoonien vuosien happiperintöä. Se on niin valtava, että jos ihmiskunta onnistuisi polttamaan aivan kaikki tavoitettavissa olevat fossiiliset polttoaineet, ilmakehän happitason ei saataisi merkittävää lovea – kaikki muun tällä planeetalla menisi kyllä muutoin tyystin tuhoisasti sekaisin. Tämä johtuu siitä, että muinaista elämää on piilossa moninkertaisesti enemmän kuin koskaan edes scifiteknologisesti voitaisiin kaivaa, pumpata ja säröttää esiin.

“Niinpä jokainen elämää ylläpitävä henkäyksemme ei ole Maan pinnalla kuhisevan elämän ansiota vaan sen alla piilevän valtaisan vanhan elämän varannon perintöä. Me saatamme pitää sitä tavanomaisena, mutta hengitämme todella omituista ja tulenarkaa ilmaa. Sen ei pitäisi olla olemassa. Se on tullut mahdolliseksi vain erottelemalla fotosynteesin reaktiiviset ainesosat planeetan mittakaavassa ja pitämällä ne erillään toisistaan satoja miljoonia vuosia.” (107)

Kirja käy läpi myös kiintoisia tieteellisiä kiistoja siitä, mikä mahdollisti hapen kertymisen – oliko se vääjäämätön seuraus yhteyttävän elämän synnystä, vai vaatiko se mahdollisesti muinaisen “jääpalloplaneetan”, joka pyyhkäisi pois miljardi vuotta historiaa ja avasi ikkunan muutokselle, vai oliko joitain muita syitä? (117–121) 

Joka tapauksessa monisoluista elämää ei voisi olla ilman runsaan hapen mahdollistamaa energeettisempää aineenvaihduntaa. Tästä kaikesta avautuu isoja kysymyksiä. Elämä saattaa olla maailmankaikkeudessa yleinen, jopa tietynlaisissa olosuhteissa vääjäämätön ilmiö, joka kumpuaa eräänlaisena tehokkaana energiaerojen purkajana (tai sitten ei). Yhtä tehokasta elämän energiataloutta kuin happeen ja hiileen nojaava ei ole tiedossa, joten on melko todennäköistä, että monisoluinen elämä, eläimistä puhumattakaan, edellyttää hapen kertymisen ilmakehään. Historia, jossa näin käy, on hämmentävän ainutlaatuinen. Siksi vaikka elämä olisi yleistä maailmankaikkeudessa, monisoluinen elämä voi olla paljon harvinaisempaa, ja eläinten mahdollistava happipitoisuus sitäkin harvinaisempaa. Tämä voi tehdä Maasta paljon epätodennäköisemmän ja omaleimaisemman planeetan kuin kosmologisissa laskelmissa älyllisen elämän yleisyydestä ja Fermin paradoksista oletetaan. Lisähaasteen tuo, että eläimiksi muodostuneen elämän säilyminen planeetalla voi sekin olla onnenkauppaa (123). Maapallolla pöytä on pyyhkäisty melkein puhtaaksi useaan otteeseen.

Planetaarinen patteri purkautuu

Energiatiheää hautautunutta hiiltä yhtäällä, runsashappinen ilmakehä toisaalla. Brennan kuvaa tätä “planeetan patteriksi”, joka muodostaa valtaisan energeettisen epätasapainon. Tämän patterin energiaa ihmiset ovat purkaneet pikkuhiljaa jo vuosituhansia polttaessaan hiiltä ja maanpinnalle tunkeutunutta öljyä (ja Kiinassa hämmästyttävän kauan sitten maakaasua), mutta homma lähti kunnolla käyntiin vasta 1800-luvun teollisen vallankumouksen myötä. Fossiiliset polttoaineet eivät kuitenkaan ole uinuneet koko ihmistä edeltänyttä syvää historiaa, vaan ne ovat heränneet ennenkin.

“Neljä miljardia vuotta sitten hiilidioksidi heräsi elämään. Se on edelleen kaiken elämän hiilen perimmäinen lähde, maapallon lämpötilan ensisijainen säätelijä ja meidän lajimme pääasiallinen tuote. Kautta historiansa se on kummunnut kivistä ja päätynyt taivaalle ja meriin. Osasta siitä on tullut elämää, ja osasta tuosta elämästä on tullut jälleen kiviä. Tätä tulivuorien syöksemää hiilidioksidia on pääosin tasapainottanut hautautuminen kiviin miljoonien vuosien ajan. Kun tämä kierto menee sekaisin, monet asiat Maassa kuolevat.” (447)

Tässä palaamme Brannenin edellisen kirjan teemoihin eli joukkosukupuuttoihin. Kuten sanottua, joukkosukupuuttoihin näyttää aina liittyvän suuria häiriöitä planeetan hiilen kierroissa. Hiilidioksidin määrä nousee rajusti, lämpötilat kasvavat ja meret happamoituvat ja muuttuvat vähähappisiksi, mikä on tappanut pahimmillaan valtaosan elämästä ja jättänyt selviäjät sinnittelemään miljoonia vuosia karmivissa olosuhteissa. Tai hiilidioksidin määrä laskee hyvin alas, jolloin pahimmillaan koko planeetta on jäätynyt “lumipalloksi” ja elämän säilyminen on ollut karvan varassa. 

Brannenin kaksi kirjaa kuvaavat joukkosukupuuttoja ja niiden syistä käytyjä tutkimuskiistoja perusteellisesti, eikä yksityiskohtiin voi mennä yhdessä esseessä. Joskus elämä on voinut aiheuttaa näitä mullistuksia – ensimmäisten metsien synty ja hiilidioksidin nopea sitoutuminen saattoi viilentää planeettaa kohtalokkaasti. Ylipäätään elämän historiassa kehittyneet uudet biologiset järjestelmät ovat monimutkaistaneet hiilen kiertoja jo siitä lähtien, kun merten “biologinen pumppu” aikanaan syntyi. 

Laattatektoniset mullistukset ovat vielä suurempi vaikuttava tekijä: kun Himalajan vuoristo aikanaan kohosi, tuli tarjolle runsaasti enemmän “tuoretta” kivimassaa kulutettavaksi, mikä loi hiilidioksidin uuden nielun (222–223). Toisaalta vulkaaninen toiminta tuo peliin uutta hiilidioksidia syvyyksistä, ja joskus on käynyt onnettomia sattumia. Erittäin suuret vulkaaniset tapahtumat, “superpurkaukset”, ovat itsessäänkin mullistaneet maailmaa. Mutta joskus maan sisuksissa myllertävän magman tielle osuu jotain muuta – esimerkiksi laajoja fossiilisen polttoaineen esiintymiä. Näin lie käynyt nykyisen Siperian alueella permikauden joukkotuhon aikoihin. Valtavat vulkaaniset purkaukset olivat jatkuneet jo 300 000 vuotta ennen kuin joukkosukupuutto näyttää kunnolla käynnistyneen. Asiat menivät kunnolla pieleen vasta, kun magma osui valtaviin kivihiilen, maakaasun ja karbonaattikiven esiintymiin. Planeetta oli vähällä kuolla. (180–188) 

Tässä permikauden ragnarökissä planeetta poltti huimasti enemmän fossiilisia polttoaineita ja muita hiilen esiintymiä kuin ihmiskunta koskaan kykenisi. Sen sijaan viime vuosisatojen ja -kymmenten nopeus on ollut Siperian superpurkausta kymmenen kertaa suurempi (189). Hiilen kiertojen häiriöissä ja elämän selviämisessä niistä nopeus on aivan yhtä tärkeää kuin määrä (167).

Juuri siksi nykyinen ilmastonmuutos on verrattavissa syvän ajan maailman mullistuksiin, tietyssä mielessä “luonnollisuuttaan” (381). Ihmisen yhteiskunnilla on mahdollisuus pistää planeetta perinjuurin sekaisin juuri siksi, että niin on käynyt aiemminkin. Planeetta olisi voinut kuolla omia aikojaan, ilman ihmistä. Onneksi olemme vielä hyvin, hyvin, hyvin kaukana siitä mittakaavasta, jota syvän historian joukkosukupuutot ovat vaatineet. Kuljemme kuitenkin sillä polulla hälyttävän nopeasti.

Hyvä uutinen on toisaalta se, että planeetan hiilen kierron järjestelmät ovat todennäköisesti nyt resilientimpiä kuin aikanaan. Supermantereet kuten Rodinia (noin 1,26–0,9 miljardia vuotta sitten) ja Pangaia (noin 335–200 miljoonaa vuotta sitten) vaikuttavat tehneen maailman alttiiksi tuhoisille kehityskuluille. Samoin esimerkiksi mainitun biologisen pumpun synty nopeutti “toipumista” korkean hiilidioksidin kausista (202). Niinpä planeetalla, jonka historiassa rajut joukkosukupuutot ovat olleet toistuvia, alkoi Pangaian hajottua suhteellisesti turvallisempi kausi ja dinosaurusten hämmästyttävän pitkä valtakausi. Jos laskemme linnut mukaan, dinosauruksia on ollut olemassa 60% koko maanpäällisen elämän ajasta, mikä on melkoista sitkeyttä ja varsinainen menestystarina. Nykyään muuten ihmiset tappavat vuosittain enemmän dinosauruksia kuin kuoli liitukauden joukkotuhossa 66 miljoonaa vuotta sitten (389).

Ihmisen näkökulmasta planeetan parempi toipumisnopeus on tosin suhteellista. Jos aikanaan hiilen kiertojen palautuminen uuteen vakaaseen tilaan myllerryksen jälkeen saattoi viedä jopa miljoonia vuosia, nykyään se voisi tapahtua jo kymmenissä tuhansissa vuosissa. Niin “ilmasto on aina muuttunut”, kuten kaikenlaiset denialistit, sumuttajat ja ilmastoestäjät tykkäävät toistaa, mutta tästä historiasta ei kannata ottaa mallia. Kun ilmasto muuttuu tällä tavalla, iso osa elämästä pyyhkiytyy olemattomiin. Supertulivuoreksi ei kannata ryhtyä.

Ihmisyhteiskuntien “superpurkaus”

Jos lukiessani kirjan ensimmäistä osaa, joka käsittelee syvää historiaa, olin koko ajan innoissani, jälkiosan varrella kulmani menivät harmittavan usein kurtulle. Ensimmäisessä osassa Brannen nimittäin käsitellessään vaikkapa elämän syntyä tai eri joukkosukupuuttojen syitä osaa asettaa rinnakkain erilaiset näkemykset ja avata lukijalle, miksi tutkijat ovat erimielisiä. Mutta kun hän lähtee tekemään ihmiskunnan historian pikakelausta, radikaalisti erilaisia näkemyksiä tuodaan lukijan eteen sikin sokin, vailla vastaavaa kriittistä silmää ja pedagogista tukea. 

Journalistisella tyylillä kirjoittavalla Brannenilla on ollut halu luoda ikään kuin katkeamaton historiallinen kaari, jotta hän voi kertoa “hiilidioksidin tarinaa kaikesta”. Matkan varrella kuljetaan kuitenkin välillä aika kauas hiilidioksidista ja kirjan pääteemoista, ja Brennan tulee tukeutuneeksi yleistyksiin ja kattoselityksiin, jotka oikeastaan eivät edes hänen kirjaansa istu. Kirja yksinkertaisesti olisi voinut olla paljon lyhyempi, eikä koko ihmiskunnan historiaa olisi kannattanut yrittää tunkea sisään välinäytöksenä syvän historian ja teollisen vallankumouksen väliin. 

Tästä syntyy valitettavasti kirjaan ongelmallisia ristiriitoja. Yhtäältä Brannen nojaa epäkriittisesti sellaiseen korkean abstraktiotason termodynaamiseen puhetapaan, jossa kaikki yhteiskunnat ovat “pohjimmiltaan” samanlaisia kuin vaikkapa hurrikaanit, tai jossa yhteiskunnat noudattavat kautta historian samaa kasvukäyrää kuin organismit (285). Välillä hän kuvaa koko ihmisyhteisöjen pitkää historiaa samalla energeettisen tehostumisen idealla (288). Kuitenkin toisaalla hän nimenomaan suhtautuu hyvin kriittisesti tällaiseen ajatteluun ja nostaa ihmiskunnan historian varrelta yhteiskuntien radikaalit erot ja toteaa, että niitä ei voi verrata hurrikaaniin tai bakteereihin petrimaljassa (439). Samoin hän kyseenalaistaa juuri sellaiset elämän energeettisen tehokkuuden ideat, joita hän on aiemmin kirjassa soveltanut (446). Nämä kriittiset näkökulmat tulevat etenkin maallikkolukijan kannalta aivan liian myöhään, parisataa sivua myöhemmin ja paljon nopeammin esitettynä. Moni voikin poimia tästä kirjasta helppoja mutta tieteellisesti hyvin ongelmallisia kiteytyksiä. Tämä on äärimmäisen harmillinen ongelma muutoin hyvässä ja tärkeässä kirjassa.

Kirjan toisen osan pääteemana on kuitenkin viime vuosisatojen teollistumisen, kapitalismin ja globalisoitumisen “superpurkaus”, joka on ottanut käyttöön planeetan patterin kiihkeämmällä tahdilla kuin koskaan aiemmin. Ainoastaan maankuoren syvässä myllertävät voimat voivat pintaan noustessaan saada mitään samanlaista aikaan. Siksi fossiilisilla polttoaineilla teollistuneiden yhteiskuntien tai fossiilisivilisaation, jos sellaista sanaa haluaa käyttää, nousua ei voi verrata kunnolla mihinkään muuhun ihmiskunnan historiassa, ei ehkä edes maatalouden syntyyn ja leviämiseen, vaikka se saattoikin estää uuden jääkauden alkamisen (300–301). Vertauskohtaa on haettava syvästä ajasta (158). 

Ihmisyhteiskunnat ja -yhteisöt ovat toimillaan vaikuttaneet muuhun luontoon lukemattomin eri tavoin vuosituhansien ajan, koko lajin historian ajan. Mutta nykyinen ilmastonmuutos tapahtuu maailmassa, jossa pääosin ihmisten käyttöön on vallattu yhä enemmän alueita, jossa merten suurten nisäkkäiden populaatiot on metsästetty pieniksi ja kalakannat ovat yhä ahtaammalla, jossa ekosysteemien välisiä yhteyksiä on katkottu ja jossa on monenlaisia uusia ympäristöongelmia – joten elämän järjestelmät voivat siinä mielessä olla herkempiä joukkosukupuutolle, vaikka planeetan hiilen kierrot olisivatkin muuttuneet edellä kuvatulla tavalla toipumiskykyisemmiksi, kun niille annetaan tarpeeksi – tuhansia vuosia – aikaa.

Silti mikään muun ihmistoiminta ei ole onnistunut ennen fossiilisten voimaperäistä polttamista puuttumaan koko elämää mahdollistavaan planetaariseen kiertoon. Tällainen ihmisyhteiskuntien “superpurkaus” voi myös tapahtua vain kerran, sillä planeetan patterin “lataaminen” vei satoja miljoonia vuosia (325–326). Vain tämän muinaisen elämän varannon avulla ihmisten oli mahdollista puskea läpi energeettisten rajoitusten, joita biosfäärin (eli pohjimmiltaan yhteyttämisessä kaapatun auringon energian), sekä tuulen ja veden kiertojen (auringon energialla pyöriviä nekin) hyödyntäminen mahdollisti esiteollisella ajalla. Ilman tuota energiasyötettä ei esimerkiksi metallien käsittelyn skaala olisi voinut kasvaa vastaavalla tavalla. Kyllä monenlaista kekseliäisyyttä ja teknologiaa kehitettiin jo ennen fossiilista aikaa, mutta energeettinen hyppy skaalassa on ollut silti ainutlaatuinen. Teollistumista ei olisi varmaankaan voinut tapahtua mitään muuta kuin fossiilista polkua pitkin. Nykyinen rakennettu maailma on äärimmäisen epätodennäköinen, ja sen ylläpitäminen vaatii käsittämättömät määrät energiaa ja ainetta (388).

Kolikon toinen puoli on, että edelleen pääosin fossiilisten polttoaineiden voimalla pyörivä ihmisten maailma (enemmän yksien, vähemmän toisten) tuottaa enemmän hiilidioksidia kuin mitään muuta: se on päätuotteemme (393). “Superpurkaus” vie planeettaa kohti tuntematonta tulevaisuutta, joka on parhaimmillaankin tyystin erilainen kuin nyt asuttamamme (233).

“Fossiilisten polttoaineiden maailmaa pitää pyörimässä sama kemiallinen reaktio, joka on ruokkinut eläinten elämää sen alkuajoista lähtien: elämän energiatiheän orgaanisen hiilen muuntaminen takaisin hiilidioksidiksi. Ilmastonmuutos on niin viheliäinen, jopa kosminen ongelma juuri siksi, että nykyisyyden yhteiskunnat ovat niin riippuvaisia tästä ainutlaatuisen runsaasta, kaloritiheästä ja ainutkertaisen vaarallisesta energiamuodosta. Se johtuu siitä, että hiilidioksidin tarina on kaiken tarina. Ja kuten olemme nähneet, se aine voi saada aikaan maailmanlopun.” (393)

Ei vain energiasiirtymä vaan aivan uusi maailma

Pohtiessaan tulevaisuuden mahdollisuuksia kirjan lopuksi Brannen kulkee osin samassa maastossa kuin Jean-Baptiste Fressoz teoksessaan More and More and More (2024). Fossiilisten käytön varaan rakennettu yhteiskuntien energiankulutus on niin huimaa, ja fossiiliset ovat lonkeroineet myös aineellisesti niin moniaalle, että ei voida visioida sujuvaa yksi–yhteen energiasiirtymää, jossa vanha maailma pidetään pyörimässä vain uusilla puhtaammilla energianlähteillä.

Brennanilta kuitenkin puuttuu välineitä tämän asian tarkasteluun. Hän katsoo asiaa helpon vastakkainasettelun kautta: joko yritys pitää yllä nykyistä yhteiskuntien aineenvaihdunta vähäpäästöisellä energialla tai kulutuksen raju ja nopea lasku (428–429). Aivan liian usein hän tulee rinnastaneeksi taloudellisen kasvun, energeettisen kasvun ja hiilipäästöjen kasvun, kun tarvitaan nimenomaan näiden erojen ymmärtämistä. Hän puhuu energiatehokkuudesta mutta aivan liian kapeasta vinkkelistä eikä esimerkiksi sellaisista järjestelmätason muutoksista, joita olemme BIOS-tutkimusyksikössä käsitelleet tarpeentyydytyksen järjestelmien käsitteen avulla (ja tietysti monet muut, joilta olemme oppia ottaneet, ovat käsitelleet muilla käsitteillä). Niinpä energiantuotannon laadullisen muutoksen ja kulutuksen kohtuullistamisen minkäänlainen yhdistelmä ei ole Brennanin kiikarissa näkyvissä.

Vailla tällaisia työkaluja Brannen rakentaa fossiilitaloudesta irtaantumisesta liiankin vaikean kysymyksen, vaikka tuskaisen vaikea se onkin. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edes jotenkin siedettäville turvarajoille ja hiilidioksidipitoisuuden laskeminen tulevina aikoina ihmistoimin alemmas (koska edellä mainitut kymmenet tuhannet vuodet ovat meille liian hidas aika) on jotain aivan muuta kuin mikään aiempi ihmiskunnan historiassa. 

Tähän asti ihmiskunta on nojannut orgaanisen aineksen polttamiseen, tapahtuu se sitten nuotiossa, voimalassa tai ruoansulatuksessa, omassa tai työeläinten. Fossiiliset polttoaineet ovat “ulkoinen” syöte siinä mielessä, että niiden avulla on ollut mahdollista rikkoa tämänhetkisen elämän kuhinan ja auringon ylläpitämien kiertojen energian rajat. Mutta ne eivät ole ulkoisia siinä mielessä, että ne ovat edelleen samalla luvuttomien vuosien polttamisen polulla. Luopuminen fossiilisista ottamatta jotain muuta tilalle, palaaminen noihin vanhoihin energeettisiin rajoituksiin, tarkoittaisi joukkotuhoa ihmisille sekä sitä ennen todennäköisesti kaikelle elolliselle, kun ihmiset yrittäisivät kiskoa fotosynteesin nykyisyydestä irti kaiken mahdollisen.

Siksi tarvitaan jotain muuta, ja ennen kaikkea se tarkoittaa sähköistymisen mahdollistamaa auringon energian suoraa hyödyntämistä ilman välissä olevaa fotosynteesin polkua, tuulen yhä tehokkaampaa valjastamista sekä valikoimaa muita täydentäviä keinoja. Energian on siis tultava pääosin hiilen kiertojen ulkopuolelta.

Brannen aloittaa kirjan katsomalla syvää historiaa ja päätyy pohtimaan syvää tulevaisuutta. Onko sitä, vai päädymmekö viemään planeetan uuden hiilen kiertojen myllerryksen aikaan? Kaikki on kiinni siitä, päästäänkö tästä fossiilisista polttoaineista luopumisen pullonkaulasta ohi. Tässä on nykyisen ilmastonmuutoksen ajallinen omituisuus. Syvästä historiasta voimme ottaa oppia karmeista tapahtumista, jotka kestivät satoja tuhansia tai miljoonia vuosia. Kuitenkin näitä oppeja pitäisi soveltaa vuosikymmenien mittakaavassa, jotta ihmiskunnalle ja muille suunnilleen tämän kaltaisella planeetalla eläville pysyisivät auki seuraava vuosisadat ja -tuhannet. Menneisyys on syvä ja tulevaisuus pitkä aika, mutta nykyisyys on pelottavan lyhyt.

Tarvitaan myös synkeää realismia sen seikan äärellä, että fossiilisten polttoaineiden probleeman ratkaiseminen ei selätä automaattisesti muita suuria ongelmiamme, että fossiilisesta ajasta ei varmasti siirrytä sujuvasti ja vailla kompurointia elämään “planeetan rajoissa”. Biodiversiteetin tila moninaisissa muodoissaan jää varmasti huolenaiheeksi pitkälle tulevaisuuteen – tavallaan sen pitäisikin olla jokaisen kuviteltavan yhteiskunnan asia. Samoin fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaa materiaalisen myllerryksen määrää ei varmasti saada kohtuulliselle tasolle samalla aikataululla ja samassa tahdissa kuin ilmastonmuutoksen hillintää – yhtäällä materiaalinen vähentäminen auttaisi tuota siirtymää, toisaalla siirtymä voi vaatia uutta materiaalista kasvua. Kulkeminen pois fossiilisesta maailmasta on vain alkua kestävämmän maailman rakentamiselle syvemmässä tulevaisuudessa, mutta ilman sitä kaikki muu muuttuu lopulta turhaksi. 

Ville Lähde

Karoliina Lummaa, Antti Majava, Jussi T. Eronen, Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen vuonna 2016.

Tulevat BIOS-tutkijat eivät osuneet yksiin sattumalta. Antti ja Paavo tunsivat toisensa taidetta ja tiedettä yhteen tuovasta Mustarindasta, joka oli tehnyt monimuotoista työtä ympäristökysymysten tiimoilta vuodesta 2010. Ville Lähde oli julkaissut vuonna 2013 kirjan Niukkuuden maailmassa ja luennoinut ympäri maata samankaltaisista teemoista, myös Antin ja Paavon järjestämillä kursseilla. Karoliina Lummaa oli kirjoittanut ekokritiikistä ja ollut toimittamassa kirjaa Monitieteinen ympäristötutkimus (2012), jossa myös Ville oli mukana. Tere Vadén oli kirjoittanut ja luennoinut jo vuosikausia energiakysymyksistä esimerkiksi niin & näin -lehdessä ja Antti Salmisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa Energia ja kokemus (2013). Ville ja Tere olivat vanhoja niin & näin -kollegoita. (Lisää alkuvaiheistamme voi lukea tästä blogikirjoituksesta.)

Ensimmäinen rahoitushakemus vuonna 2014 ei tuottanut tulosta, mutta hakemista jatkettiin sitkeästi. Mukaan otettiin Tero Toivanen, joka oli kirjoittanut mm. yhteisvauraudesta ja Kainuun ympäristöhistoriasta tulevaa väitöskirjaansa varten. Hänen ja Juhana Venäläisen yhteisartikkeli, joka julkaistiin vuonna 2016, voitti Vuoden Tiedekynä -palkinnon. Hakemusonni suosi meitä Koneen Säätiön vuoden 2015 Jakautuuko Suomi? -haussa otsikolla ”Realiteetit ja visio Suomesta: Tutkijaryhmän ja Ylen yhteiskuntatoimituksen kaksivuotinen yhteystyöhanke”.

Porukka oli tuolloin vielä hajallaan eri suunnilla. Antti oli Hyrynsalmella, missä on Mustarindan residenssi, Paavo taas interraililla. Jussi oli edelleen tutkijana Frankfurtissa, Ville vierailemassa Philadelphiassa opettajansa Chuck Dyken luona. Karoliina asui Forssassa, Tere Tampereella, Tero Helsingissä. Suurin osa porukasta pääsi kerääntymään yhteen kesäkuussa, jolloin tutkimusyksikölle keksittiin nimi. Ensimmäiset työtilat hankittiin Kalliolanrinteeltä. Ensimmäisten kuukausien aikana pääsimme tutustumaan toisiimme, oppimaan toisiltamme ja opettelemaan yhteistä kieltä. Samaan aikaan käynnistyi BIOS-tutkimusyksikön ensimmäinen hanke.

Vuosi 2016: Yle-yhteistyö

Jos eritaustaisten tutkijoiden piti opetella yhteistä kieltä ja ymmärrystä, vielä jyrkempi oppimiskäyrä oli edessä, kun lähdimme tekemään yhteistyötä Ylen toimittajien kanssa. Projektia käynnisteltiin syksyllä 2015, mutta virallisesti se alkoi vasta vuoden 2016 alussa.

Ensimmäisissä tapaamisissa toimittajat vielä tuskailivat, että ihmisiä on vaikea saada kiinnostumaan ympäristöjutuista, mutta Pariisin ilmastosopimus muutti tilannetta. Tilausta jollekin isommalle olisikin. Vaikka joitakin perinteisiä uutisjuttuja syntyi jo alkuvaiheessa, ne olivat vasta alkulämmittelyä. Monipolvisen ideoinnin päätteeksi syntyi Ylen ensimmäinen uutis- ja ajankohtaistoimituksen ja draamapuolen yhteishanke ”Tehtävänä tulevaisuus”. 

BIOS-tutkijat kirjoittivat pohjatekstejä kuunnelmille ja videoille, joita draaman puoli toteutti, ja uutispuolella he olivat mukana toteuttamassa juttuja nettiin, uutislähetyksiin ja ajankohtaisohjelmiin. (Linkkejä juttuihin ja videoihin löytyy täältä.) Pakettia nivoi yhteen Jari Hanskan podcast-sarja “Tulevaisuus hanskassa”.

Työtä tehtiin tiiviisti koko vuosi 2016, ja vielä seuraavan vuoden puolelle – kokonaisuus ilmestyi syksyllä 2017. Paavo ja Jussi kirjoittivat kokemuksista lokakuussa 2018 ilmestyneeseen kokoelmaan Jakautuuko Suomi? Sen toimittivat Johanna Vehkoo ja Ville Lähde. Vuonna 2016 ilmestyi myös Paavo Järvensivun kirja Rajattomasti rahaa niukkuudessa.

Vuosi 2017: Metsäjulkilausuma

Tutkijanelämä on usein jokavuotista kamppailua rahoituksesta, ja oli vaikea uskoa onneamme, kun vuoden 2016 lopussa Koneen Säätiö myönsi meille neljän vuoden rahoituksen toimintamme vakiinnuttamiseen. Muutimme keväällä Kalliosta Kruununhakaan Meritullintorille, ja näissä maisemissa viettäisimmekin kymmenen vuotta – tosin vaihtaisimme välillä isompiin toimitiloihin samassa talossa. BIOS-kotisivut laitettiin pystyyn alkuvuodesta. 

Työ Yle-yhteistyöhankkeessa jatkui edelleen tiiviinä, mutta vuoteen mahtui paljon muutakin. Hanna Nikkanen oli valittu edellisenä vuonna Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessoriksi, ja BIOS-tutkijat tekivät yhteistyötä hänen opiskelijoidensa laajassa Hyvän sään aikana -hankkeessa: järjestimme koulutuspäivän, autoimme opiskelijoita juttujen teossa ja osallistuimme Nafeez Ahmedin vierailun järjestämiseen. 

Järjestimme myös Anthony Barnoskyn Suomen vierailun. Osallistuimme Sitran ja Heurekan yhteisnäyttelyn “Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” suunnitteluun – näyttely juhlisti Sitran 50. ja Suomen 100. juhlavuotta. BIOS-tutkijat osallistuivat Koneen Säätiön ekologinen kompensaatio -tapahtumaan, olivat aktiivisesti mukana useissa Helsingin yliopiston Tiedekulman tilaisuuksissa sekä VNK:n kansallisessa ennakointiverkostossa. Antti osallistui Smart Energy Transition -hankkeeseen.

Tätä vuotta, ja oikeastaan kaikkia tulevia BIOS-vuosia ja koko suomalaista ympäristökysymystä, leimasi kuitenkin metsien kohtalo. Kiistat metsistä ja niiden hyödyntämisen tavoista, hiilinieluista ja -varastoista sekä biodiversiteetistä ovat niin vahva juonne BIOSin historiassa, että on hyvä syventyä niihin tässä kokonaisuutena, ennen kuin palaamme historian kertaamiseen vuosittain.

Oli käynyt selväksi, että suomalainen metsänkäyttö oli kestämättömällä tasolla niin luonnon monimuotoisuuden kuin ilmastopäästöjen kannalta. Alkuvuodesta 2017 valtioneuvoston selvityksessä todettiin, että silloisen Sipilän hallituksen suunnitelmat lisätä metsien hakkuuta “biotalouden” nimissä mitätöisivät muualla tapahtuvat päästövähennykset. Metsäpuun energiakäyttöä oli pitkään pidetty hyvänä osana kestävämpää energiajärjestelmää, mutta tutkijoiden ymmärrys asiasta oli alkanut muuttua jo hyvän aikaa sitten (esim. Ilmastopaneelin raportti vuodelta 2015).

Maaliskuussa 2017 BIOS fasilitoi tutkijoiden julkilausuman, jonka mukaan Suomen metsänkäyttösuunnitelmat heikentäisivät metsien hiilinieluja ja biodiversiteettiä. Siitä alkoi vuosikausia kestänyt myllytys, jonka pyörteissä Suomessa eletään edelleen. Julkilausuma leimattiin “adressitutkijoiden” työksi, “epäisänmaalliseksi”, “poliittiseksi pamfletiksi” ja “metsätrumpilaisuudeksi”. Tutkijoita syytettiin pyrkimyksestä “museoida metsät”, vaikka kukaan ei sitä vaatinut. Maaseudun Tulevaisuuden pilakuvassa Koneen Säätiö syyti rahaa BIOS-tutkimusyksikölle, ja lehdessä kutsuttiin meitä muun muassa “ympäristölobbyksi”. Jouduimme vastaamaan lehdessä esitettyihin väitteisiin useaan otteeseen. 

Kaiken kaikkiaan metsäkysymyksen ympärillä tehtiin salonkikelpoiseksi sellaista tiedevastaisuutta, johon aiemmin olivat Suomessa lähteneet lähinnä perussuomalaiset. Ympäristöteoillaan ylpeilevästä Suomesta kehkeytyi vastarannankiiski, joka kamppaili kaikin voimin EU:ssa sitä vastaan, että valittua metsätalouden linjaa ei jouduttaisi muuttamaan.

BIOS-tutkijat ovat julkaisseet tästä aiheesta vuosien varrella valtavan määrän kirjoituksia, joista kerrataan tässä olennaisimpia. Elokuussa 2017 Antti Majava peräänkuulutti Suomelle “suunnitelma B:tä”, koska suunnitelma A eli pitäminen kynsin hampain kiinni entisestä ei toimisi. Lokakuussa esitimme Suomelle kokonaisvaltaisempaa ilmastopoliittista näkemystä.

Seuraavan vuoden keväällä BIOS oli mukana järjestämässä kansainvälistä metsäsymposiota Jyväskylässä. Syksyllä Tilastokeskuksen kokoama YK:n seurantaraportti vahvisti ne huolet, joita tutkijat olivat esittäneet: Suomen ilmastopolitiikka oli kriisissä. Juuri tästä oli varoitettu: hiilinielujen romahdus vesitti myönteiset ilmastosaavutukset. Antti kirjoitti aiheesta lokakuussa Politiikasta-lehteen. Marraskuussa 2018 esittelimme näkemyksemme metsien käytön ajojärjestyksestä.

Vuonna 2019 BIOS oli erittäin aktiivinen metsäkysymyksessä – meiltä ilmestyi kahdeksan pidempää kirjoitusta aiheesta monenlaisten julkisten puheenvuorojen ohella, esimerkiksi koskien metsäteollisuuden sivuvirtoja, biotuotetehtaiden ja metsäpuun energiakäytön välistä suhdetta sekä tietysti taipaleensa päättävän Sipilän hallituksen karua ilmastopoliittista perintöä.

Koronakriisin keskellä metsistä kiisteltiin ymmärrettävästi vähemmän, mutta puutuimme asiaan mutkan kautta joulukuussa 2020, kun kritisoimme tuoreita teollisuuden “vähähiilitiekarttoja” erityisesti suunnitellun runsaan biomassan käytön takia. Tiekarttoja käsittelevä suomenkielinen tieteellinen artikkeli ilmestyi vuonna 2021, englanninkielinen vuonna 2022 ja toinen alkuvuodesta 2026. Vuosina 2021–2022 ilmestyi pitkä Antti Majavan luotsaama metsäpodcast-sarja, jonka 12 jaksossa tuotiin yhteen tutkijoita, metsäsektorin sekä muiden teollisuudenalojen väkeä keskustelemaan paremmista tulevaisuudennäkymistä. Sarjan päättivät kaksi julkista keskustelutilaisuutta.

Vuonna 2022 ilmestyi kaksi metsäaiheista tieteellistä artikkelia, Teron “A Player Bigger Than Its Size” ja Teren ja Antin “Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa”. Loppuvuodesta julkaisimme blogikirjoituksen, jossa totesimme, että Suomen valitseman linjan vuoksi nettopäästövähennyksiä ei ollut saatu aikaan 30 vuoteen. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Koronakriisin tauon jälkeen suomalainen metsänieludebatti alkoi uudelleen, mutta tutkijoita tuskastuttavasti se tuntuu lähtevän aina puhtaalta pöydältä. Asiat, joista oli varoitettu toistuvasti, tulivat “yllätyksenä” tai olivat “uutispommeja”. Vuonna 2023 jossain määrin hiilinieluja ja -varastoja koskevan kiistan varjossa olleet biodiversiteettihuolet nousivat voimakkaasti keskusteluun Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa ilmenneiden epäkohtien takia.  

Viime vuonna käsittelimme kaksiosaisessa kirjoitussarjassa suomalaisen metsäteollisuuden ilmastopoliittista erityisasemaa ja esitimme metsäalaa uudistavan “metsämission”. Samaan aikaan suomalainen metsäkeskustelu kuumeni jälleen, kun Luken laskelmat näyttivät metsien muuttuneen nielusta päästölähteeksi. Lukuisat tutkijat nostivat asian pöydälle, ja hetken keskustelu näytti pääsevän vihdoin uusille urille. Toivo oli kuitenkin turha, sillä jälleen tutkijoita vastaan hyökättiin, ja kurssin kääntämisen sijaan yhä uudet äänet alkoivat vaatia Suomen ilmastotavoitteista luopumista. (Keräsimme alkuvuoden tapahtumia tänne.) Nyt ilmastotavoitteita vastaan puhuttiin valtapolitiikassa entistä avoimemmin, ja ilmastotavoitteesta luopumista vaativat muutkin kuin perussuomalaiset.

Kun joulukuussa 2025 Luke ilmoitti, että metsät saattavat sittenkin olla pieni hiilinielu, kiista lähti taas uusille kierroksille. Kaikki aiempi unohdettiin, tahallaan tai tietämättömyydestä johtuen: koska metsät ovatkin (piskuinen) hiilinielu, saatettiin koko metsäkysymys julistaa ratkaistuksi ja tutkijoiden huolet leimata trumpilaisittan huuhaaksi. Kuitenkin: koko tämän kymmenen vuoden ajan on ollut täysin selvää, että ydinongelma on aiemmin mittavien metsänielujen romahtaminen. Metsäkysymyksen ytimessä ei ole se, asettuvatko metsät nieluksi tai lähteeksi nollaviivan tuntumaan. Ovat metsät pieni päästölähde tai nielu, se ei vaikuta siihen, että Suomi ei ole onnistunut vähentämään nettopäästöjään. Ja edelleen on muistettava, että suomalaisen metsäluonnon tila on heikentynyt jatkuvasti, joten metsätalouden käytäntöjä olisi muutettava ja suojelua lisättävä myös sen takia. Vaikka tieteenvastaisuus ja historiallisen muistin lyhyys tuskastuttavat, tutkijoiden on jatkettava työtä tämän pääviestin puolesta. Tuore esimerkki tutkijoiden aktiivisuudesta on Luken ja Syken selvitys toimista ja ohjauskeinoista metsien kestävyystavoitteiden saavuttamiseksi tammikuulta 2026.

Vuosi 2018: Ilmastoliikkeen uusi aalto & WISE-hanke

IPCC:n “puolentoista asteen raportti” nostatti uuden ilmastoliikehdinnän aallon, joka tietysti oli saanut voimaa jo Pariisin ilmastosopimuksen myötä ja siitä tyrmistyksestä, joka syntyi Trumpin hallinnon vetäydyttyä sopimuksesta. Greta Thunbergin aiemmin yksinäinen protesti levisi maailmalle, ja lukemattomat aktivistit globaalissa pohjoisessa ja etelässä saivat voimaa toisiltaan Fridays for Future -liikehdinnässä. Extinction Rebellion syntyi Iso-Britanniassa.

Suomessa ilmastohuolen ja -liikehdinnän nousu osui Sipilän hallituksen loppumetreille, ja Rinteen hallituksen alkuun, minkä vuoksi vuoden 2019 eduskuntavaaleista puhuttiin laajalti “ilmastovaaleina”. BIOS järjesti marraskuussa 2018 vaaleihin tähtäävän talous- ja ilmastopolittisen seminaarin.

Emma Hakala liittyi vuoden aikana BIOSin riveihin. Emma oli auttanut Ville Lähdettä edellisenä vuonna ilmestyneen ympäristöturvallisuutta käsittelevän esseen kirjoittamisessa, ja koska Emma oli ja on aiheen ohittamaton asiantuntija Suomessa, oli hänen mukaanlähtönsä melkoinen tapaus. Emma on toiminut koko ajan Ulkopoliittisen Instituutin tehtävissä ja julkaissut vuosien mittaan suuren määrän raportteja ja tieteellisiä artikkeleita aiheesta, myös yhteistyössä muiden BIOS-tutkijoiden kanssa. Emma myös väitteli, samoin Tero Toivanen, ja Jussi T. Erosesta tuli kestävyystieteen apulaisprofessori HELSUSissa.

Tammikuussa avattiin BIOSin Facebook-sivut, ja uutiskirjettä alettiin julkaista toukokuussa.  

BIOS-tutkijat laativat Valor-konsulttiyhtiön kanssa tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymisestä Helsingissä. Selvitys julkaistiin joulukuussa. Julkaisimme myös oman aihetta käsittelevän kirjoituksemme. Tiekartan julkistus herätti kosolti vihaisia reaktioita, koska se asetti kyseenalaiseksi kivihiilen käytön nopean ja täyden alasajon, jota ymmärrettävästi monet pitivät suurena ympäristösaavutuksena. Bioenergian käytön ongelmallisuutta ei ollut vielä kunnolla sisäistetty, eikä sitä, että kivihiilen alasajo voisi johtaa voimakkaan puunkäytön lisääntymisen myötä “vihreään paradoksiin”. Sittemmin tämä kuvio on hahmotettu paremmin – BIOS sai toimia eräänlaisena ukkosenjohdattimena kipeässä oppimisprosessissa. Tutkijamme kirjoittivat aiheesta vuonna 2019 julkaistussa artikkelissa “To continue to burn something?”

Vuoteen mahtui myös hämmentävä julkisuusepisodi. Tutkijoiltamme pyydettiin taustadokumenttia vuoden 2019 YK:n kestävän kehityksen raporttiin, ja saimme luvan julkaista sen myös itse. Ekologisen jälleenrakennusajan teollisuuspolitiikkaa koskeva tekstimme ilmestyi elokuussa sekä suomeksi että englanniksi. Hyvin nopeasti maailmalla ilmestyi lukuisia lehtijuttuja, joissa kirjoituksemme kerrottiin ennustavan kapitalismin loppua (olemme keränneet juttuja tänne ja tänne). Lopulta Paavo Järvensivu pääsi kommentoimaan asiaa Huffington Postille ja seuraavana vuonna London School of Economics Business Review’lle. 

Vuoden merkittävin tapahtuma BIOSille oli kuitenkin WISE-tutkimushankkeen alku. Olisimme seuraavat vuodet mukana Suomen Akatemian alaisuudessa toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa hankkeessa ”Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin”. Hanketta veti Janne Hukkinen, jonka kanssa olimme tehneet aiemminkin paljon yhteistyötä. WISE:n aikana tiivistynyt suhde johtaisi lopulta vuonna 2025 Jannen liittymiseen BIOS-riveihin emerituksena.

WISE-hankkeessa julkaistiin suuret määrä tieteellisiä artikkeleita ja muita kirjoituksia, mutta päätuotos olivat politiikkapäämaja-harjoitukset (policy operations room). Vuonna 2019 ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingissä BIOS-johtoisesti, ja sen ohella pari avointa keskustelutilaisuutta. Koronavuonna 2020 WISE julkaisi omat politiikkasuosituksensa päätöksenteosta kriisiaikana. BIOSin toinen keskeinen WISE-hankkeen tuotos oli vuonna 2022 lanseerattu “tulevaisuuden tilannehuone”: se on kuntien päättäjille ja asiantuntijoille kehitetty ilmainen, avoimesti käytettävissä oleva harjoitus. WISE-hanke päättyi vuonna 2023, ja hankkeen politiikkasuositukset julkaistiin Tiedekulmassa pidetyssä tilaisuudessa. 

Vuosi 2019: Ekologinen jälleenrakennus

Alusta lähtien bioslaisten keskusteluissa pyöri jonkinlaisen avoimen tietokoosteen rakentaminen. Ensimmäiset ideat olivat perinteisiä: ympäristötiedon vapaasti käytettävä arkisto, jotain sellaista. Melko pian kuitenkin ymmärsimme, että ei sellaista niinkään tarvittu vaan jotain aivan muuta. 

Olimme seuranneet kiinnostuksella erilaisia maailmalla esitettyjä kollektiivisia ekologisen murroksen visioita, joita yhdisti ajatus valtiosta olennaisena toteuttavana tai koordinoivana tahona. Angloamerikkalainen keskustelu Green New Dealista, joka käynnistyi kunnolla 

Trumpin ensimmäisellä kaudella, oli tärkein näistä kansainvälisistä viitepisteistä. Paavo, Tero ja Tere kirjoittivat aiheesta helmikuussa Sorsa-säätiön blogissa, ja Tero ja Paavo toukokuussa Politiikasta-lehdessä.

Omissa keskusteluissamme olimme jo jonkin aikaa pyöritelleet käsitettä “ekologinen jälleenrakennus”. Se olisi suomalaisittain räätälöity muutoksen visio: fossiilitalous on raunioina, vanhaa on purettava ja uutta rakennettava, ja tämä tarvitsee uudenlaisia poliittisia liittoumia ja yhteiskunnallisia instituutioita, kuten tarvitsivat sotien jälkeinen jälleenrakennus ja hyvinvointivaltion rakentaminen. Käsite oli käytössä jo vuonna 2018 edellä mainituissa YK-prosessiin suunnatuissa teksteissä sekä vaaleja kohti suuntautuneessa seminaarissa. Paavo ja Tero olivat kirjoittaneet työstä ja työllisyydestä ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Lokakuussa 2018 Paavo ja Tero pohtivat Politiikasta-lehdessä, miten Suomi voisi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin sopivan ekologisen jälleenrakennuksen.

Lokakuussa 2019 ekologinen jälleenrakennus -sivusto avautui, marraskuussa sen englanninkielinen versio. Esittelimme sitä Kansallisteatterissa järjestetyssä tapahtumassa täydelle salille. Ajatuksemme lähtivät yllättävästikin lentoon. Termi “ekologinen jälleenrakennus” päätyi Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan, Sitra nimesi sen yhdeksi megatrendeistä, ja se on herättänyt paljon kiinnostusta opetus- ja taideyhteistyöprojekteissa. Kaiken kaikkiaan hetken vaikutti siltä, että tällaisten kollektiivisten muutosvisioiden aika olisi koittanut. 

Kuitenkin koronakriisin myötä, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, äärioikeiston nousun ja uusien ilmastoliikkeiden nousun vaihduttua ilmastoestämisen aaltoon ekologisen jälleenrakennuksen vetovoima hiipui. Silloinkin, kun kiinnostusta oli, politiikan vallitsevat idea ja käytännöt eivät pystyneet omaksumaan ja konkretisoimaan ekologisen jälleenrakennuksen ideaa kunnolla.Tulevina vuosina BIOS-tutkimusyksikössä etsittiin visiota täydentämään toisenlaisia ideoita ja toiminnan kanavia. Teollisuuspolitiikan uusi nousu toisi tähän tilanteeseen muutoksia, kuten myöhemmin näemme.

Tänä vuonna julkaistiin ensimmäiset BIOS-podcastit, mutta tahti oli ensimmäisinä vuosina verkkainen. Vasta edellä mainittu metsäpodcast-sarja vakiinnutti tämän muodon osaksi BIOS-julkaisutoimintaa.

Prof. Anthony Barnosky ja BIOSlaisia Jasper Ridgellä.

Tutkijamme tekivät vierailut Yhdysvaltain länsirannikolle ja Pekingiin. Portlandissa Oregonissa Paavo debatoi pitkän linjan päästökauppa-asiantuntija Dan Dudekin kanssa Lewis & Clark Collegen 57. vuosittaisessa kansainvälisten asioiden symposiumissa. San Franciscon lahden ympäristössä tapasimme monia tutkijoita ja vierailimme Anthony Barnoskyn opastamana Jasper Ridgen biologisella suojelualueella, jossa saimme vältellä sekä punkkeja että kalkkarokäärmeitä. Pekingissä isäntänä toimi Kiinan öljy-yliopiston Pekingin kampus, ja BIOS-tutkijat osallistuivat kansainvälisen ekologisen taloustieteen ja ekologisen sivilisaation foorumiin. Tapaamisissa keskusteltiin erityisesti energiaan, siirtymäpolitiikkaan ja kaukolämpöön liittyvistä kysymyksistä, ja sekä ekologisen sivilisaation (shengtai wenming) ajatus että Kiinan huikea matka kohti “sähkövaltiota” ovat pysyneet jatkuvasti kiinnostuksen kohteina.

BIOS-tutkimusyksikön työ oli mukana Kansallisteatterissa esitetyssä Esa Leskisen kirjoittamassa ja ohjaamassa varieteessa Yhdestoista hetki, niin temaattisesti kun henkilöhahmoina. Paavo Järvensivu osallistui myös marraskuussa lavalla käytyyn keskusteluun.

Vuoden alkupuolella ilmestynyt artikkelimme “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” aloitti uuden kestoteeman BIOS-tuotannossa. Artikkelissa tarkastelimme, mitä johdonmukainen ja riittävä talouskasvun irtikytkentä luonnonvarojen kulutuksesta edellyttäisi Suomessa. Jatkaisimme aiheen työstämistä kahdella vuonna 2020 ilmestyneellä artikkelilla. “Raising the bar” tarkasteli onnistuneen irtikytkennän problematiikkaa globaalilla tasolla, ja “Decoupling for Ecological Sustainability” oli kattava tutkimuskooste – molemmat artikkelit päätyivät lähteiksi IPCC:n kuudenteen arviointiraporttiin. Avasimme myös aihetta käsittelevän tietopankin. Olemme jatkaneet aiheen käsittelyä: vuonna 2021 kirjoitimme populaarin esseen irtikytkentäkeskustelusta ja käsittelimme sitä podcastissa, vuonna 2024 ilmestyi Villen englanninkielinen johdatus aiheeseen Aeon-lehdessä ja vuonna 2025 Teren johdolla laadittu uusin tieteellinen artikkeli “Onko talouskasvun ja ympäristöpaineiden irtikytkennässä onnistuttu? Tapaus Suomi”, joka päivittää ja jatkaa vuoden 2019 artikkelin tutkimusta.

Vuonna 2019 Ville Lähteen artikkeli “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” käynnisti toisen pitkäaikaisen BIOS-työn linjan ruoantuotannon, nälän ja ruokaturvan aiheiden ympärillä. Vuosien varrella Ville on kirjoittanut aiheesta useita blogikirjoituksia, lehtikirjoituksia, antanut haastatteluita, tehnyt aktiivista yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa ja toimi pitkään Fingon ruokaturvaryhmässä. Koronavuonna hän kirjoitti esimerkiksi ruokajärjestelmän menestyksessä muhivista kriiseistä ja sotavuonna 2022 ruokakriiseistä ja omavaraisuuden illuusioista. Näissä kirjoituksissa työstetyt ajatukset huipentuivat vuonna 2023 ilmestyneeseen yhteisartikkeliin “The crises inherent in the success of the global food system”.

Vuosi 2020: Pandemia 

Vallitseva, suorastaan kaikennielevä aihe vuonna 2020 oli tietysti koronapandemia, joka vaikutti perustavasti BIOS-työhön, eikä pelkästään sairasteluna, etätyönä ja työkaverien ikävöintinä. Kriisi pakotti ajattelemaan asioita perusteellisesti uudelleen. WISE-hankkeen työhön kytkeytyen BIOS-tutkijat pohtivat siirtymistä uudenlaiseen epävakaampaan aikaan mm. viheliäisen ongelman (wicked problem) käsitteen ja myöhemmin monikriisin (polycrisis) käsitteen avulla. Tutkijamme olivat hyvin paljon julkisuudessa koronakriisin aikana ympäristöturvallisuuden, ruokakysymysten ja muiden aiheiden tiimoilta. Julkaisimme kannanoton koronakriisin taloudellisesta hallinnasta. Kuten monet muut, näimme kriisissä ja muuttuneissa asenteissa esimerkiksi julkisen vallan toimintakykyjä kohtaan mahdollisuuden ajatella ekologista murrosta uudella tavalla. Ajattelun ja politiikan muutokset eivät kuitenkaan valitettavasti olleet järin pysyviä. Vaikka koronapandemian aikana monista talouspolitiikan rajoitteista luovuttiin, poliittista tahtoa ja voimaa ei ollut tehdä samaa ekologisen murroksen edistämiseksi, ja talouspoliittiset muutoksetkin osoittautuivat lyhytaikaisiksi. 

BIOS-tutkijat etäkokouksessa.

Meidän oli tarkoitus olla mukana vuoden 2020 Helsinki Biennaalissa, mutta se tietysti peruuntui pandemian vuoksi. Biennaalia varten laatimamme siirtymäpolitiikan kojelauta julkaistiin HAMissa syyskuussa ja verkossa joulukuussa. Kojelauta ja sitä ympäröivä “tutkimusasema” päästiin toteuttamaan seuraavan vuoden Biennaalissa. Siirtymäpolitiikka oli seuraava askel eteenpäin ekologisen jälleenrakennuksen visiosta: jos ekologinen jälleenrakennus kuvasi koko tarvittavaa muutosta ja siihen vaadittavia poliittisia ja taloudellisia keinoja, siirtymäpolitiikan ideana oli tarkastella välitavoitteista muodostuvaa polkua eteenpäin ja mittareita edistymisen seuraamiseksi.

Kaiken kaikkiaan koko koronavuosi osoittautui yllättävän tuotteliaaksi: aiemmin mainittujen lisäksi syntyi suuri määrä tekstejä, podcasteja ja muita mediaesiintymisiä lukuisista aiheista. Harjoittelijamme Venla Lankinen piti BIOS-podcastia pystyssä ja seurasi ansiokkaasti EU-taksonomian kehitystä. Toinen harjoittelijamme Johan Wahlsten analysoi ekologista jälleenrakennusta poliittisen talouden näkökulmasta ja sijoitti sen rinnan muiden kansainvälisten aloitteiden kanssa. Lisäksi hän analysoi sitä, mikä BIOS:n kaltaisessa uudenlaisessa yhteiskunnallista tehtävää suorittavassa tutkimusyksikössä toimii ja mitä kannattaa vielä pohtia.

Vuosi 2021: BIOS-ekonomisti liittyi joukkoon 

Jussi Ahokkaan liittyminen tutkimusyksikön riveihin viralliseksi BIOS-ekonomistiksi oli sekin melkoinen virstanpylväs. Moni meistä tunsi Jussin aiemmista yhteistyökuvioista sekä Raha ja talous -blogista, jota Jussi ja Lauri Holappa kirjoittivat vuosina 2010–2020. Jussi toi taloustieteellistä osaamistaan ja pitkää kokemustaan mm. Sosten pääekonomistina, ja toisaalta hän sukelsi uusien kollegoiden monitieteiseen tietämykseen.  

Koneen Säätiö myönsi BIOS-tutkimusyksikölle neljän vuoden jatkorahoituksen, joka oli suurin yksittäinen rahoitus säätiön historiassa.

Vuosi oli tuottelias. Metsäpodcastin tuottamisen ja Helsinki Biennaali -toiminnan ohella BIOS-tutkijoilta ilmestyi viisitoista tieteellistä artikkelia ja suuri määrä muita tuotoksia, joista voi mainita kommenttimme ehdotuksesta Suomen kiertotalousohjelmaksi, Villen analyysin Dasguptan raportista, jota hän pääsi esittelemään myös Ympäristöministeriön väelle, Karoliinan yhdessä Elsi Hyttisen kanssa toimittaman Avain-lehden metsäteemanumeron, Teren kirjoituksen toisen koronasyksyn energiakriisistä sekä Paavon osallistumisen teoksen Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille kirjoittamiseen. 

Jyväskylän kesässä päästiin ihastelemaan Tuomas Rinta-Panttilan ohjeemaa monitaidetaosta, joka pohjasi ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaan.

Vuosi 2022: Ukrainan sota & tiedevetoinen suunnittelu

Venäjä hyökkäsi uudelleen Ukrainaan helmikuussa 2022. BIOS-tutkijat osallistuivat ajankohtaiseen keskusteluun lukuisilla omilla kirjoituksilla ja asiantuntijahaastatteluilla koskien esimerkiksi sodan talousvaikutuksia, ruokakriisejä, energiajärjestelmiä ja huoltovarmuutta. BIOS-blogissa julkaistiin kirjoituksia sodan vaikutuksista energiamurrokseen, vihreään siirtymään ja vaikutusten makrotaloudellisiin arvioihin. 

Lokakuussa päästiin järjestämään kauan odotettu BIOS-festivaali – koronapandemian aallokossa tämänkin tapahtuman tulevaisuus oli ollut pitkään epävarma. Festivaaleilla Jussi loi katseen ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouteen, Ville pohti käynnissä olevaa historiallista murroskohtaa, ja Paavo esitteli ideapaperin teollisen murroksen tiedevetoisesta suunnittelusta. Vierailevien poliitikkojen kanssa käytiin lavakeskustelu tiedevetoisesta suunnittelusta, josta tulisikin BIOSin seuraava keskeinen teema: siitä lisää alempana. 

Vuoden aikana BIOS-tutkijat laativat Sitralle selvityksen Tavoitteena reilu ja kestävä talous (ks. myös blogikirjoitus aiheesta). Tieteellisiä artikkeleita ilmestyi kahdeksantoista. 

Ville Lähde liittyi Tiina ja Antti Herlinin säätiön asiantuntijaryhmään, jossa hän toimisi vuoteen 2025 asti, jolloin Paavo Järvensivu tulisi hänen tilalleen.

Tere Vadén ja Jussi T. Eronen olivat laatimassa yhteistyössä Geologisen tutkimuskeskuksen kanssa paljon sekä kansallista että kansainvälistä huomiota herättänyttä raporttia, joka käsitteli energiamurroksen materiaalivaatimuksia. Tähän liittyen luotiin avoin energialaskuri, joka avulla raportin tuotoksiin pääsi tutustumaan käytännönläheisesti. Vuonna 2023 ilmestyneessä tieteellisessä artikkelissa pureuduttiin teemaan vielä syvemmin.

Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tero Toivanen järjestivät Koneen Säätiön tiloissa tilaisuuden, joka toi yhteen suuren joukon kasvatuksen ja opetuksen alojen hankkeita. Kaiken kaikkiaan opetus, kasvatus ja sivistys muodostavat yhden merkittävän ja jatkuvan juonteen BIOS-työssä. Yhteistyö Tulevaisuuskoulun kanssa opettaja- ja rehtorikoulutuksessa oli alkanut jo vuonna 2021 ja jatkui vuodelle 2023, jolloin ilmestyi Kohti ekologista jälleenrakennusta –videosarja. Samoin ilmestyi OKKA-säätiön paketti Kohti kestävää ja hyvää elämää, jossa Ville oli mukana. Vuonna 2024 Karoliina ja Ville olivat aktiivisesti mukana Opinvirta-hankkeessa, jonka tuloksena syntyi mm. Lukioiden kestävyystiekartasto.

Vuosi 2023: Teollista suunnittelua Ateneumissa & 12 käsitettä maailmasta

Edellisenä vuonna BIOS-festivaaleilla lanseerattua tiedevetoisen suunnittelun ideaa kehitettiin edelleen. Poliittinen talous -lehdessä ilmestyi artikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu”, ja Politiikasta-lehden kirjoituksessaan Tere ja Paavo peräänkuuluttivat teollisuuden suunnitelmallista uudistamista. Vuoden lopulla järjestettiin Ateneumin taidemuseossa kahden maanantain pituinen teollisen suunnittelun pilotti, jossa suunniteltiin suomalaisen metsä- ja energiasektorin uudistamista. Näiden kokemusten pohjalta ilmestyivät seuraavan vuoden alussa teollisuuden uudistumispolut, konkreettinen esimerkki tiedevetoisesta suunnittelusta ja samalla jatkoa BIOSin pitkään työhön metsäsektorin muutoksen tarpeen parissa. 

Ateneumin teollisen suunnittelun pilotti käynnissä.

Oikeustieteen osaamista toi BIOSiin mukaan Tellervo Ala-Lahti, joka toimi tutkimusyksikön tutkijana vuosina 2023–2025. Tellervo kirjoitti BIOS-blogiin ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittisista ulottuvuuksista ja datakeskuksista, ja väitösprosessinsa aikana hän julkaisi useita tieteellisiä artikkeleita. Tellervon väitöstilaisuus oli tammikuussa 2026. Marraskuusta 2024 vuoden 2025 loppuun asti BIOSissa työskennellyt Antti Haataja rakensi tiedevetoisen suunnittelun tietoarkkitehtuuria.

Sosiaalisen median maailma oli myllerryksessä, ja entinen Twitter, josta oli ollut tutkijoille tärkeä työväline, muuttui lopullisesti myrkylliseksi maailmaksi. Vaikka korvaajia ilmestyisi, viestien saaminen maailmalle muuttui vaikeammaksi. Tässä muutoksessa uutiskirje muodostui yhä tärkeämmäksi viestikanavaksi ja keräsi säännöllisesti kiitosta niin alan ammattilaisilta kuin muiltakin lukijoilta. Lyhyempää viestintää teemme nyt Blueskyssä ja Mastodonissa.

Myös BIOS-podcast vakiinnutti asemaansa, kun Ville Lähteen ja Tere Vadénin sarja 12 käsitettä maailmasta alkoi lokakuussa. Lähtöajatuksena oli sellainen käsitteellinen kritiikki ja reflektio, jota kummatkin olivat tehneet filosofisessa työssään. BIOS-blogissa julkaistut esseet loivat pohjaa sarjalle: niissä oli esitelty keskeisiä käsitteitä kuten monikriisi ja sosio-ekologinen aineenvaihdunta, pureuduttu ajankohtaisiin kysymyksiin kuten vetytalous tai murrettu ympäristökeskustelussa toistuvia harhakäsityksiä esimerkiksi väestönkasvusta. Tällaisia yleissivistäviä, myyttejä murtavia tai käsitteellistä selkeyttä luovia kirjoituksia on julkaistu blogissa BIOSin historian varrella kaikkiaan noin viisikymmentä, minkä lisäksi on tehty kosolti ajankohtaisia interventioita julkiseen keskusteluun. Samanlaista tehtävää ovat palvelleet kymmenet uutiskirjeiden aluksi julkaissut ajankohtaiskatsaukset tai tutkimusuutiset. 

Uudessa podcast-sarjassa tämä yleissivistävä ja käsitteellisesti selventävä työ yhdistyi aikalaisanalyysiin siitä, miten ympäristöajattelun olisi uudistuttava murrosten ajassa, kun tieteenvastaisuus ja äärioikeisto ovat nousussa ja kun kriittisiä ekologisia rajoja ylitetään. Sarjaa julkaistiin vuosina 2023–2025 kaikkiaan 20 jaksoa, sillä 12 varsinaisen jakson lisäksi muut BIOS-tutkijat vierailivat erikoisjaksoissa puhumassa valitsemistaan käsitteistä. 

Blogissa ilmestyi kolmiosainen kirjoitussarja, jonka kahdessa ensimmäisessä osassa Karoliina Lummaa käsitteli kulttuuria ja kestävyysmurrosta ja kulttuuria suomalaisessa luonnonvarahallinnassa, ja kolmannessa osassa Karoliina ja Emma Hakala tarkastelivat elonkirjoa ja kulttuuria osana kokonaisturvallisuutta. Kaiken kaikkiaan Karoliinan pitkä työ kulttuurintutkimuksen ja humanistisen ympäristötutkimuksen parissa muodostaa jälleen yhden tärkeän juonteen BIOSin historiassa, joka nivoutuu vahvasti BIOS-tutkijoiden monialaiseen taideyhteistyöhön vuosien varrella. Vuonna 2024 ilmestyi Karoliinan ja Paavon artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuuri”.

Paavo Järvensivu ja Jussi Ahokas olivat mukana Euroopan parlamentissa Brysselissä pidetyssä Beyond Growth -konferenssissa. Paavo osallistui teollisuuspolitiikka-aiheiseen paneelikeskusteluun, jonka veti Vihreiden europarlamentaarikko Ville Niinistö.

Vuoden aikana tutkijamme osallistuivat kaikkiaan neljän raportin laatimiseen. Kaksi Demos Helsingin johdolla tehtyä VN TEAS -raporttia, joissa Paavo Järvensivu ja Jussi Ahokas olivat mukana, käsittelivät missiovetoisuutta ja valtioiden muuttuvaa roolia taloudessa (lisätietoja). Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen laativat Janne Korhosen kanssa raportin Energy Without Russia. Emma Hakala kirjoitti UPI:ssa briefing paperin Climate change and security: Preparing for different impacts.

Vuosi 2024: Vuoden tiedekynä BIOS-tutkijoille

Tero Toivanen, Paavo Järvensivu ja Ville Lähde palkittiin vuoden 2024 Tiedekynä-palkinnolla yhteisartikkelistaan “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. Artikkeli oli julkaistu Vastapainon kustantamassa ja Janne Auton toimittamassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen (2023), ja sen voi lukea Koneen Säätiön sivuilta. Artikkelissa pureudutaan siihen, miten talouskuriajattelu on kaventanut yhteiskunnan mahdollisuuksia paitsi ekologisen siirtymän aikaansaamiseksi myös muiden keskeisten sisällöllisten päämäärien tavoittelemiseksi. Vallitsevan kasvustrategian sijaan peräänkuulutetaan siirtymäpolitiikkaa, jonka edistymistä seurataan sisällöllisillä mittareilla. 

Dokumenttielokuvan Tiedevetoinen suunnittelu julkaisutilaisuus.

Tiedevetoisen suunnittelun ideaa tuotiin julki Ateneumin suunnittelupilotteja käsittelevällä elokuvalla ja prosessia kuvaavalla englanninkielisellä esseellä. 

Karoliina Lummaa oli mukana Kestävyyden kehittäjät -verkostossa ja Seinäjoella järjestetyn kansainvälisen Musical Sustainabilities -symposiumin järjestelytoimikunnassa. Karoliina järjesti Veera Kinnusen kanssa Humanistisen ympäristötutkimuksen mielikuvitus -työryhmän YHYS-kollokviossa Lappeenrannassa 28.11.2024. Karoliina oli myös kirjoittamassa useita Puut lähellämme -hankkeen julkaisuja. Tero oli mukana kansainvälisessä monialaisessa More-than-Planet -hankkeessa, joka kehitti ympäristölukutaitoa ilmastokriisin aikaan. 

Tellervo Ala-Lahti oli päätutkija selvityksessä ympäristöministeriölle: “Oikeudellinen selvitys varovaisuusperiaatteesta ympäristönsuojeluoikeudessa​” (muita kirjoittajia olivat Kai Kokko, Mari Pihalehto ja Johan Staffans).

Tere Vadénin ja Antti Salmisen niin & näin -kirjasarjassa ilmestynyt “energiatrilogia” sai päätöksensä, kun teos Merkitys ja ala-aine ilmestyi. Julkaisutilaisuus järjestettiin Puistokatu 4:ssä, ja Pekka Torvinen haastatteli kirjoittajia Helsingin Sanomiin.

Vuosi 2025: Teollisen ennakoinnin studio perustettiin

Alkuvuodesta saatiin Koneen Säätiön jatkorahoitus neljälle vuodelle. Hakemuksen toinen pääteema oli kestävyyssiirtymää edistävä teollisuuspolitiikka ja tiedepohjainen suunnittelu, jonka konkreettinen muoto olisi teollisen ennakointistudion (Industrial Foresight Studio) perustaminen. Studion perustaminen, sen toimintatapojen suunnittelu ja uusien tilojen sisäänajo työllistivät BIOS-tutkijoita paljon vuoden mittaan. STN-rahoituksen myöntäminen CO2Creation-hankkeelle antaisi studion toiminnalle hienon lähdön: hanke on studion ensimmäinen asiakas. Studion ideaa esitellään tarkemmin tässä podcastissa.

Kaksi muutakin hanketta, joissa hyödynnetään studiota, saivat rahoituksen Nesslingin rakenteelliseen ylikulutukseen keskittyvässä haussa. ResPro-hanke tutkii mahdollisuuksia puuttua eläinperäisten tuotteiden ylikulutukseen, kun taas BLINK-hanke haastaa resurssitehokkuutta estäviä käytäntöjä rakennussektorilla. Tarkastelun polttopisteessä on betoni. Emeritusprofessori Janne Hukkinen, joka liittyi mukaan BIOSin riveihin, on mukana kummassakin hankkeessa.  

Koneelle tehdyn hakemuksen toinen pääteema oli ympäristöajattelun uudistuminen, ja tässä työssä keskeisessä roolissa on Ville Lähteen ja Tere Vadénin johdolla kirjoitettu kirja 12 käsitettä maailmasta – Käsikirja etenevän ympäristökriisin aikakaudelle. Se perustuu edellä mainittuun podcast-sarjaan ja ilmestyy huhtikuussa 2026 niin & näin -kirjasarjassa. Se on suunnattu kenelle tahansa ympäristöasioista kiinnostuneelle tutkijasta toimittajaan, aktivistista taiteilijaan, poliitikosta tavan kansalaiseen. Koska teos tuo ainutlaatuisella tavalla yhteen tietoa ja ajattelun työkaluja ympäristökysymysten koko kirjolta, se käy mainiosti myös opetusmateriaaliksi. Tämän yleissivistävän tehtävän ohella kirjassa pureudutaan siihen, miten ympäristöajattelun on uudistuttava aikana, jolloin ekologisten muutosten kriittisiä rajoja ylitetään, ympäristöpoliittiset toimet ovat vastatuulessa, tieteen merkitystä kyseenalaistetaan ja äärioikeisto on nousussa. 

Kirjatyön ohella Ville ja Tere jatkoivat BIOS-podcastin tuottamista. Jaksoissa käsiteltiin muun muassa ilmastonmuutoksen kustannusten taloustieteellisiä arvioita sekä ilmastonmuokkausta.

Ympäristötoimien vastatuulta tutkailee myös Tero Toivasen johtama ilmastoestämistä tutkiva ILMEST-hanke, joka käynnistyi syksyllä. Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta koordinoi BIOS-tutkimusyksikkö, ja siinä ovat mukana Suomen ympäristökeskus ja Helsingin yliopisto. Tero ja Ville käsittelivät ilmastoestämistä jo vuoden 2024 artikkelissaan “Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä”.

*

Kymmenen vuoden aikana BIOS-tutkimusyksikkö on tuonut yhteen tieteellistä tutkimusta, journalismia, taidetta, opetusta ja kasvatusta, tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, yleistä sivistystyötä, monitieteisten toimintatapojen kehittämistä ja uudenlaisten instituutioiden ideoimista ja kokeiluja ainutlaatuisella tavalla. 

Tieteellisiä artikkeleita tämä työ on tuottanut reilusti yli 100, ja tutkijoiltamme on julkaistu kirjojen ja raporttien ohella yli 150 muuta tekstiä. Perinteisessä asiantuntijaroolissa BIOS on laatinut jo vuosien ajan säännöllisesti valiokuntalausuntoja. Oman säännöllisen podcastin vakiinnuttamisen ohella tutkijoiltamme on kertynyt arkistoomme satakunta muuta podcast-esiintymistä sekä saman verran videoita tai esiintymistallenteita. Lehtihaastatteluita ja televisio- ja radioesiintymisiä on kertynyt tutkijoiltamme pitkälti kolmatta sataa.

Tutkimusyksikön alkujuonteet löytyvät taidetta ja tiedettä yhdistävästä Mustarinda-toiminnasta, ja yhteistyö taiteilijoiden kanssa on ollut säännöllinen osa myös BIOS-toimintaa laajalla kirjolla elokuvista teatteriin, taidenäyttelyihin, kaunokirjallisuuteen ja lastenkirjallisuuteen.

Ajat ovat monessa mielessä synkeät, eikä ilmapiiri ole tätä nykyä kaikkein otollisinta ympäristötoimille. Niin Suomessa kuin muualla Euroopassa ympäristötoimien vastustusta on hallitustasolla asti, ja nopeiden geopoliittisten mullistusten sumussa ympäristökriisi häipyy helposti näkyvistä. Siksi tällainen monitieteinen ja laajasti yhteiskunnallisesti osallistuva työ yhteiskunnan ekologisen murroksen puolesta on koko ajan tärkeämpää. Ponnistelut vaarallisten ekologisten muutosten torjumiseksi eivät menetä merkitystään, kun joitain kriittisiä rajoja ylitetään, vaan ne muuttuvat tärkeämmiksi ja kiireellisemmiksi. Sillä jokaisen rajapyykin takana on uusia ja pahempia. BIOS-työn ytimessä on ollut yhtäältä näistä vaaroista muistuttaminen ja toisaalta sellaisten visioiden ja työvälineiden tarjoaminen, joilla tulevaisuuteen voidaan suunnata karikot tunnistaen mutta silti toiminnan merkitys ja mielekkyys säilyttäen.

Wim Carton & Andreas Malm, The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late. Verso London & New York 2025.

Wim Carton & Andreas Malm, The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late.

Vuonna 2024 ilmestyneessä teoksessaan Overshoot Wim Carton ja Andreas Malm kuvasivat, miten ylilyönti (overshoot) on muuttunut ilmastopolitiikan hallitsevaksi ideaksi. Ylilyönnillä tarkoitetaan sitä, että kertyneet ilmastopäästöt ja niiden aiheuttama lämpeneminen ylittävät tieteellisesti määritellyt “turvarajat” – toisin sanoen, ei onnistuta välttämään pahempia ilmastonmuutoksen seurauksia. Alkujaan ylilyönti tarkoitti siis epäonnistumista, mutta Cartonin ja Malmin mukaan se muuntui hiljalleen ilmastopoliittiseksi tavoitteeksi. Kun yhteiskuntia perustavanlaatuisesti mullistaviin päästövähennyksiin ei ollut poliittista tahtoa tai voimaa, ylilyönnistä tuli takaportti. Se lupasi, että päästövähennykset voitaisiin hoitaa joskus myöhemmin.

Tämän mahdollisti ajatus, jonka mukaan ylilyönnin jälkeen voitaisiin palata turvalliselle vyöhykkeelle (overshoot–and–return). Mikäli ilmakehään kertynyttä hiilidioksidia voitaisiin ottaa talteen ja pitoisuudet palauttaa alhaisemmalle tasolle, eikö voitaisi palata turvarajojen piiriin? Kirjassaan Carton ja Malm kuvasivat, miten tämän ajatuksen voimin on voitu yhä uudestaan viivytellä päästövähennyksiä eli käytännössä jatkaa fossiilipääoman valtakautta. Ylilyönnin idea on toteuttanut tätä ideologista tehtäväänsä monin tavoin paitsi julkisessa retoriikassa ja ylimitoitetuissa lupauksissa myös saadessaan konkreettisen muodon ilmastoskenaarioissa. Päästövähennysten viivyttelystä on tullut ilmastopolitiikan sisäänrakennettu piirre. 

Cartonin ja Malmin uusi teos The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late kuvaa elämää ylilyönnin ideologian hallitsemassa mutta kuitenkin ratkaisevasti muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. (Kirjan alussa kerrataan Overshoot-teoksen argumentaatio tiiviisti, mutta suosittelen sen lukemista taustalle.) Ylilyönnin illuusion turvin viivyteltiin kumouksellisia päästövähennyksiä vuosikymmeniä jo ennen kuin ilmastonmuutoksen kriittisillä rajoilla oltiin. Lupaaminen oli helpompaa, kun puhuttiin tulevaisuudesta. Nyt noita rajoja ollaan rikkomassa, ja esimerkiksi puolentoista asteen rajan ylittäminen on jo käytännössä varmaa. Ilmastokamppailuja käydään nyt ja tulevaisuudessa tilanteessa, jossa on liian myöhäistä. Katastrofaalisia seurauksia on jo ilmassa.

Ilmastokamppailujen liian myöhäisinä aikoina eläminen ei kuitenkaan tarkoita Cartonille ja Malmille toiminnan muuttumista merkityksettömäksi, vaan päinvastoin, kamppailut siirtyvät uusille rintamille. He tarkastelevat tässä uudessa historiallisessa tilanteessa ja siinä rakentuvien ristiriitojen keskellä kolmea toimintatapojen joukkoa: sopeutuminen, hiilen talteenotto ja ilmastonmuokkaus.

Teoksen ymmärtämisen kannalta on tärkeä ymmärtää, että mitään näistä keinovalikoimista ei suljeta absoluuttisesti ja lähtökohtaisesti pois. Mihinkään teknologiaan ei oteta totaalisen kielteistä asennetta, vaan jokaista keinoa on yhtäältä arvioitava omilla ehdoillaan. Kirjoittajat ruotivatkin todella perusteellisesti ja vankasti lähteistäen erilaisten keinojen mahdollisuuksia, rajoituksia, sivuseurauksia, mittakaavoja ja erilaisia harhakäsityksiä tai ylimitoitettua optimismia. (Jo näitä aiheita koskevien tieteellisten tutkimusten lähdeteoksena Long Heat on erinomainen.) 

Toisaalta, ja ennen kaikkea, keinoja on arvioitava historiallisen tilanteen valossa. On äärimmäisen tärkeää hahmottaa ja ennakoida, millaisen muodon ja funktion nämä keinot todennäköisimmin saavat. Mitkä toimijat todennäköisimmin ottavat ne käyttöön ja millaisia päämääriä varten? 

Carton ja Malm siis vastustavat paitsi yksioikoista teknologiavastaisuutta myös sellaista mukaneutraalia teknologiakeskeistä näkökulmaa, jossa teknologioita arvioidaan atomistisesti, irrallaan siitä maailmasta, johon ne asettuvat. He painottavat, että keinoja on arvioitava ennen kaikkea suhteessa hegemonisiin toimijoihin ja niiden pyrkimyksiin. 

Kirjoittajat dokumentoivatkin huolellisesti, miten lähimenneisyydessä sopeutumista, hiilen talteenottoa ja ilmastonmuokkausta on käytetty toistuvasti argumentteina päästövähennyksiä vastaan, ja miten edelleenkin niiden avulla tuetaan ilmastoestäviä pyrkimyksiä. Poliittinen asetelma, jossa päästövähennysten kyseenalaistamista tai viivyttelyä on oikeutettu näiden keinojen avulla, on leimallista fossiilipääoman hegemoniselle asemalle. Historiallinen tausta ei tee näistä keinoista “sairaan puun myrkyllisiä hedelmiä” – kuten sanottua, kirjoittajat eivät sorru moiseen olemuksellistavaan teknologiakritiikkiin. Historiallisilla tarkasteluilla he kuitenkin osoittavat, miten helposti jokaisen keinovalikoiman saralla on käännytty fossiilipääoman suojeluun. Tämä taipumus ei ole vääjäämätön, mutta se on ensisijainen näissä vallitsevissa omistus- ja tuotantosuhteissa, ja sitä vastaan on kamppailtava.

Tätä fossiilitalouden säilyttämis- ja oikeuttamispyrintöä vastaan asettuu teema, joka oli keskeinen jo teoksessa Overshoot. Kirjassa käsiteltyjen keinojen todellista ja realistista potentiaalia voidaan arvioida ainoastaan voimakkaiden ja johdonmukaisten päästövähennysten kontekstissa. Se taas vaatisi fossiiliomaisuuden “arvon tuhoamista”: suuren osan nykyisestä fossiiliomaisuudesta täytyy muuttua arvottomaksi, ja fossiilitalouden kannattavuus on painettava alas. 

Myöhempien aikojen ilmastokamppailuja käydäänkin kysymyksen “vaihtoehto vai täydennys?” ympärillä. Tieteellinen tieto, empiirinen ymmärrys maailmasta, on koko ajan vahvistanut sitä, että sopeutuminen, hiilen talteenotto ja ilmastonmuokkaus voivat toimia vain radikaalien päästövähennyksien kontekstissa, täydennyksinä. Siitä huolimatta ne kummittelevat yhä uudelleen vaihtoehtona, eli niitä käytetään fossiilitalouden pysyttämiseen tai sen elinkaaren pidentämiseen mahdollisimman pitkälle.

Valtaisten vai vallattomien sopeutuminen?

Erilaisia sopeutumisen keinoja käsittelevä osio on kirjan lyhyin, ja se on selvästi ajateltu alustavaksi tarkasteluksi. Koska ilmastonmuutoksen hillinnässä ollaan myöhässä, ja koska ilmastonmuutoksen vaarallisia seurauksia toteutuu väistämättä, sopeutuminen on välttämätöntä. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sopeutuminen olisi poliittisesti neutraali kysymys. Päinvastoin juuri sopeutumisessa näkyvät selvästi vallan ja eriarvoisuuden kysymykset – on helppo nähdä, miten eri tavat sopeutua ovat törmäyskurssilla keskenään. Kirjoittajat nostavat esimerkkinä viime vuosien ranskalaiset protestit suuria tekoaltaita vastaan. Protestit mobilisoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä poikkeuksellisen rajuihin yhteydenottoihin. Kasteluveden säilömistä varten rakennetut altaat antavat sopeutumiskykyä suuren mittaluokan toimijoille mutta vievät sitä pienemmiltä toimijoilta. Yhden resilienssi on toisen haavoittuvuutta.

Tekoaltaat ovat esimerkki “voimallisesta sopeutumisesta” (muscular adaptation), joka pitää yllä tai vahvistaa olemassa olevia eriarvoisuuksia. Tällaisessa sopeutumisessa yhteiskuntaa ei muuteta sopeutuvammaksi muuttuvaan maailmaan, vaan sillä pyritään pitämään loitolla muutoksia, jotta vauraammat ja valtaisammat voivat jatkaa entisen kaltaista elämäänsä. Erilaiset suojavallit ja -muurit, jotka pitävät loitolla tulvavesiä mutta ohjaavat niitä haavoittuville alueille, ovat paraatiesimerkki tästä.

Niinpä esimerkiksi mainittuja protesteja tekoaltaita vastaan ei tule tulkita kamppailuksi sopeutumista sinänsä vastaan, saatikka ilmastotoimia vastaan, vaan Cartonin ja Malmin analyysissä juuri tällaiset protestit vanhaa järjestystä pönkittävää sopeutumista vastaan ovat tarpeellisia. On kamppailtava sellaisen kumouksellisen sopeutumisen puolesta, joka antaa sekä ilmastonmuutoksen että eriarvoisuuden uhreille mahdollisuuden parantaa olosuhteitaan. Voimallinen adaptaatio on ristiriidassa tämän pyrkimyksen kanssa.

Onko peruuttaminen mahdollista?

Kirjan toinen pääosio, joka käsittelee hiilen talteenottoa, alkaa pitkällä ja perusteellisella historiallisella katsauksella siihen, miten luonnonjärjestelmissä tapahtuvaa muutosta on ajateltu. Carton ja Malm kuvaavat vastakkainasettelua asteittaista muutosta painottavan gradualismin ja hyppäykselliset muutokset tunnistavan punktualismin eli epälineaarisia muutoksia korostavan ajattelun välillä. Tällainen jännite on tuttu historiallisesta keskustelusta koskien esimerkiksi joukkosukuuttoja, mutta kirjassa rakennetaan laajempi maailmankuvallinen jännite, joka ilmenee evoluutioajattelusta ilmastotieteisiin. 

Yksittäisten ajattelijoiden rekrytointi tämän kertomuksen henkilögalleriaan on välillä yksioikoista: esimerkiksi Charles Darwin tuntuu välillä karrikoidulta vastakohdalta Stephen Jay Gouldille. Silti kuvaus gradualismista ideologiana, joka on hidastanut ymmärryksen kehittymistä useilla eri aloilla, on uskottava. Tieteen historiassa on monia esimerkkejä siitä, miten luutuneet oletukset ovat haranneet vastaan kertyvää empiiristä todistusaineistoa. 

Tämän kirjan kannalta on olennaisinta, miten sitkeä gradualismi on vaikuttanut moderniin ilmastokeskusteluun. Ilmastojärjestelmän epälineaarisia piirteitä ja ennen kaikkea keikahduspisteiden merkitystä on kyseenalaistettu sitkeästi meidän aikaamme saakka. Suomessa Petteri Taalas on tästä tuore esimerkki. Ennen kaikkea gradualistisilla oletuksilla on pitäydytty kiinni siinä illuusiossa, että ilmastonmuutoksen aika olisi symmetristä, että ilmastopäästöjen aikaansaamia muutoksia voitaisiin yksi yhteen peruuttaa vähentämällä kertyneitä kasvihuonekaasuja. Carton ja Malm käsittelivät symmetrisyyden harhakäsitystä jo aiemmassa kirjassa, mutta nyt he pureutuvat siihen ennen kaikkea tarkastelemalla erilaisia peruuttamattomia ekologisia muutoksia sekä sellaisia keikahduspisteitä, jotka myös ruokkivat ilmastonmuutosta.

Tieteellinen tutkimus on vahvistanut yhä enemmän ymmärrystä siitä, että ylilyönti ja palaaminen sitä edeltävään tilaan ei ole mahdollista. Mitä korkeammalle lämpeneminen ehtii, mitä pidemmän aikaa sillä tasolla ollaan, sitä enemmän käynnistyy peruuttamattomia muutoksia. Se planeetta, johon “palattaisiin”, olisi siis lukemattomin tavoin erilainen paikka kuin ylilyöntiä edeltänyt. Jäätiköiden sulaminen ja merenpinnan nousu ovat tästä selkeimpiä esimerkkejä, mutta olemme niin monenlaisten epälineaaristen muutosten äärellä, että oikeastaan maailma on ollut ylilyönnin alueella jo vuosikymmeniä. Todelliset ilmastonmuutoksen “turvarajat” on ylitetty jo ajat sitten. 

Kertyneestä empiirisestä todistusaineistosta huolimatta paluun ajatus elää sitkeässä. Päästövähennyksistä ja hiilen talteenotosta puhutaan yhä uudestaan ikään kuin ne olisivat matemaattinen vastakohtapari, plus ja miinus, yksinkertaisessa gradualistisessa maailmassa. 

Täydellinen paluu olisi mahdotonta jo nykyisessä tilanteessa, vaikka vuosittaiset kasvihuonekaasujen päästöt saataisiin alas mykistävän nopeasti. Joitain muutoksia jo on käynnistynyt ja ehtii käynnistyä parhaassakin mahdollisessa maailmassa. Silti koska jo nyt pitoisuudet ovat vaarallisen korkealla, hiilen talteenotto on välttämätöntä, kuten on sopeutuminenkin. Pitoisuudet on saatava lopulta nykyistä alemmalle tasolle – mutta tämä ei tarkoita paluuta päästöjä edeltäneeseen maailmaan vaan jo muuttuneeseen. Paluu on parhaassakin tapauksessa matka uudelle planeetalle.

On kuitenkin ratkaisevan tärkeää, tapahtuisiko mittava hiilen talteenotto jo käynnissä olevien voimakkaiden päästövähennysten oloissa vai pyrittäisiinkö sillä kumoamaan edelleen jatkuvia päästöjä. Matemaattista ekvivalenssia päästöjen ja hiilen talteenoton välillä ei koskaan oikeastaan ole, mutta ekvivalenssi murtuu sitä pahemmin, mitä pidemmälle ylilyönnin maailmaan mennään. Myöskin mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä enemmän luonnonjärjestelmistä alkaa syntyä päästöjä: siksi hiilidioksidia on otettava koko ajan talteen enemmän kuin alkuperäisiä päästöjä, jotta saavutettaisiin toivottu viilentävä vaikutus. Yksi yksikkö “plussaa” vaati koko ajan isomman yksikön “miinusta”.

Carton ja Malm kuvaavat “traagiseksi ylilyönniksi” tulevaisuuden maailmaa, jossa jouduttaisiin käyttämään valtavasti voimavaroja hiilen talteenottoon tietoisena siitä, ettei se kuitenkaan tehoa niin hyvin kuin pitäisi.

Niin sanottujen luonnollisten ilmastoratkaisujen kuten uudelleenmetsittämisen, kosteikkojen ennallistuksen, viljelysmaan hiilinielujen ja -varastojen kasvattamisen ynnä muun vastaavan ongelmaksi kirjoittajat toteavat vakuuttavasti niiden riittämättömän skaalan. Taustalla on ymmärrettävä ja tuttu ajatus: aktiivisella hiilen kierrolla biosfäärissä ei koskaan voida saavuttaa sitä mittakaavaa, joka on vuosimiljoonien aikana kertyneillä fossiilisilla polttoaineilla saatu aikaan. Parhaimmillaan nämä keinot voivat yhdistyä muihin hyviin vaikutuksiin kuten maaperän hedelmällisyyden parantamiseen. Mutta mikäli halutaan pitää kiinni hyödyistä ja minimoida haitat, on luonnollisten ilmastoratkaisujen skaala melko pieni. Mikäli taas näillä “pehmeillä” keinoilla halutaan saada sidottua merkittävää hiilen sidontaa aikaan, ne muuttuvat “koviksi”, eli haitalliset sivuseuraukset kasvavat. 

Kirjoittajat nostavat esiin myös esimerkiksi metsittämisen kolonialistiset ulottuvuudet: kaikkiaan monissa luonnollisissa ilmastoratkaisuissa tarvitaan niukkaa resurssia eli maata, jossa ei asu ihmisiä tai jossa ei kasvateta ruokaa. Tai sitten nuo ihmiset on syrjäytettävä tai ruoan kasvatus lopetettava. Tämä ongelma on leimallista etenkin bioenergiaan yhdistetylle hiilen talteenotolle (BECC), jota kirjoittajat käsittelivät paljon jo aiemmassa teoksessa. 

Hiilen talteenotto muista teollisista prosesseista (CC) taas kyllä vähentää päästöjä, mutta ei luo uusia hiilinieluja – ja juuri niitä tarvitaan, täydennystä päästövähennyksille, ei niiden vaihtoehtoja. Joitain päästölähteitä voidaan pitää väistämättöminä tai vaikeasti hillittävinä (hard to abate), ja näihin keino voi olla tarpeen. Mutta Carton ja Malm muistuttavat, että tämäkin kategoria on poliittisen määrittelykamppailun kohde. Yhteiskuntaa perusteellisesti muuttavien päästävähennysten vastustajilla on intressi määritellä tämä “välttämättömien” tai “väistämättömien” tai “teknisesti haastavien” päästölähteiden joukko mahdollisimman suureksi ja korostaa hiilen talteenottoa vaihtoehtona.

Kaikista muista hiilen talteenoton keinoista poiketen suora hiilen kaappaus ilmakehästä (DAC, direct air capture) ei kärsi näistä ongelmista, mutta sen ongelmat ovat toisaalla: valtava energiantarve, tekninen kehittymättömyys sekä vaikeus kilpailla helpompien hiilen talteenoton muotojen kanssa. Tästä päästään seuraavaan kysymykseen: mitä kaapatulla hiilellä tehdään?

Varastoida vai käyttää?

Mikäli hiilen talteenotolla pyrittäisiin täydentämään voimakkaita ja jatkuvia päästövähennyksiä, olisi se kirjoittajien mukaan luontevimmin osa kokonaisvaltaisia valtiollisia ilmastoponnisteluita. Työläästi kaapatun hiilidioksidin pysyvästä varastoinnista, etenkään ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta merkittävässä mittakaavasta, on nimittäin kapitalistisessa kehyksessä vaikeaa tai mahdotonta saada kannattavaa liiketoimintaa, etenkin kun varastointi (storage) joutuu aina kamppailemaan hyötykäyttöä (utilization) vastaan. CCS vai CCU? BECCS vai BECCU? DACS vai DACU? On muistettava esimerkiksi, että nykymaailmassa kaapatun hiilidioksidin merkittävimpiä käyttötapoja on öljyntuotannon tehostaminen (enhanced oil recovery).

Tässä kontekstissa on vahva paine saada luotua kaapatusta hiilestä tuotteita, luoda jätteen avulla uutta pääomaa. Vain vähäinen osa näistä tuotteista edustaisi minkäänlaista varastointia: ne muodostaisivat sen sijaan uuden nopean hiilen kierron. Tätä probleemaa on tietysti käsitelty paljon nykykeskustelussa, ja usein esitetään, että kaapatun hiilen hyötykäyttö toimisi “porttina”, teknisenä oppituntina ja talteenottoa skaalaavana ensiaskeleena myöhemmälle varastoinnille. Carton ja Malm argumentoivat kuitenkin vakuuttavasti, että tuotteistaminen loisi vahvaa polkuriippuvuutta. Kun hiilen talteenotolle ja hyödyntämiselle olisi kerran luotu teollinen infrastuktuuri ja omistussuhteet, miten ihmeessä siitä riuhtaistaisiin irti ja siirryttäisiin kohti varastointia? Tämä “ensiaskel” muodostuisi pikemminkin pysyväksi esteeksi hiilen laajamittaiselle varastoinnille.

Toisin sanoen vallitsevat tuotanto- ja omistussuhteet estävät hiilen talteenoton (rajallisen) teknisen potentiaalin toteutumista, ja tässä mielessä suhteet ovat aina teknisiä yksityiskohtia ensisijaisempi kysymys. Ja juuri tämä ulottuvuus loistaa poissaolollaan, kun hiilen talteenotosta keskustellaan julkisuudessa. Ja juuri siksi aihe on kaapattavissa niin helposti yhä uudelleen ilmastoestäviin tarkoitusperiin.

Koko hiilen talteenoton kysymystä vaivaa perustava poliittisen mielikuvituksen ongelma. Voimakkaita ja nopeita päästövähennyksiä ei nähdä mahdollisina, koska ne olisivat tuhoisia fossiilitalouden omistussuhteille. Sen sijaan, yhä uudelleen hiilen talteenotto nähdään mahdollisempana kuin mihin olemassa oleva osaaminen ja teknologia antaisi eväitä. Pelkillä ideoilla ja lupauksilla tulevaisuuden teknologioista on onnistuttu vastustamaan ja hidastamaan päästövähennyksiä – melkoista ideoiden voimaa materiaaliseen todellisuuteen. Päästövähennysten teknisten mahdollisuuksien kehittymisen nopeutta aliarvioidaan systemaattisesti (ja siten pidetään hard to abate -luokkaa suurena), kun taas hiilen talteenoton keinojen teknologisen loikan piloteista gigatonnien skaalaan nähdään olevan niin lähellä, että ilmastosuunnitelmia voidaan tehdä niiden varaan. Tätä mielikuvituksen epäsuhtaa selittää Cartonin ja Malmin mukaan ennen kaikkea vallitsevien pääomien suojelu. Kuvaus osuu luontevasti paitsi fossiilipääomaan myös suomalaiseen metsäteollisuuteen.

Ilmaston maailmanpoliisi?

Kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi hiilen talteenoton ja varastoinnin rajallisuutta ja ilmastonmuutoksen “peruuttamisen” problematiikkaa. Sen sijaan he näkevät ilmastonmuokkauksen ja ennen kaikkea auringon säteilyyn vaikuttamisen (SRM) ainoana keinona, jolla lämpenemiseen voitaisiin vaikuttaa nopeasti, etenkin keikahduspisteiden uhkaamana aikana. Vaikka näistäkään keinoista ei ole päästövähennysten vaihtoehdoksi, he eivät kiistä SRM-keinojen potentiaalia.

“Tässä voi olla ylilyönnin perimmäinen tragedia: tietyssä liian myöhäisyyden pisteessä kenen tahansa, joka haluaisi jarruttaa lämpenemistä, olisi turvauduttava ilmastonmuokkaukseen.” (277)

Kuten hiilen talteenoton keinojen kohdalla, Carton ja Malm käyvät läpi paksun listan ehdotettuja keinoja, mahdollisia ja mahdottomia, pähkähulluja ja järkevämpiä, valmiimpia ja tyystin spekulatiivisia, pieniä ja suurimittaisia. On huomattava, että puhuessaan ilmastonmuokkauksesta (geoengineering) he käsittelevät lähinnä auringon säteilyyn vaikuttamisen keinoja – joitain usein ilmastonmuokkauksen käsitteen alla mainittuja keinoja he ovat sivunneet sopeutumisen kohdalla. Ilmastonmuutoksen skaalan ja kiireellisyyden vuoksi ainoaksi uskottavaksi keinoksi näyttää heidän mukaansa jäävän kiistanalaisin ja riskialttein eli yläilmakehän aerosolien suihkuttaminen (SAI). Mutta jälleen: olennaisinta kirjoittajille ei ole teknisten potentiaalien arviointi vaan sen pohdinta, millaisen yhteiskunnallisen funktion nämä keinot todennäköisesti saisivat.

Yläilmakehän aerosolien suihkuttaminen vaadittavassa mittakaavassa voisi onnistua periaatteessa miltä tahansa suuremmalta valtiolta, jolla on korkeaa tieteellistä kyvykkyyttä ja mittavat ilmavoimat. Pelkän suihkuttamisen, sopivien lentokoneiden ja tarvittavien kemikaalien tuotannon lisäksi tarvitaan kuitenkin myös kontrollikykyä, mikä tarkoittaa Cartonin ja Malmin mukaan hegemonista valtiollista toimijaa, käytännössä Yhdysvaltoja tai Kiinaa. Jättimäisen operaation sujuminen ja jatkuvuus olisi turvattava, käytännössä viimekätisesti sotilaallisesti. Sillä miten todennäköistä on, että tässä historiallisessa tilanteessa syntyisi kansainvälinen yhteisymmärrys ilmastonmuokkauksen toteuttamisesta jonkinlaisessa sopimuskehikossa? 

Cartonin ja Malmin poliittisessa analyysissä on todennäköisintä, että ilmastonmuokkauksen aloittaisi yksipuolisesti hegemoninen valtiollinen toimija, jolla ei olisi kuitenkaan halua rajata sitä täydennykseksi voimakkaille päästövähennyksille. Sama jännite toistuu: täydennys vai vaihtoehto? Mikäli yläilmakehään suihkutettujen aerosolien verhoa luotaisiin edelleen jatkuvien kasvihuonekaasupäästöjen oloissa, olisi suihkuttamista lisättävä asteittain, ja samalla kasvaisi terminaatioshokin vaara. Terminaatioshokilla tarkoitetaan tilannetta, jossa aerosolien suihkuttaminen lakkaa ja “piilevä” lämpeneminen iskee päälle hyvin nopeasti. Kirjoittajien mukaan terminaatioshokin vaara ei ole siis pelkästään tekninen kysymys vaan sisäänrakennettu siihen, millaiseen poliittiseen asetelmaan teknologia todennäköisesti omaksuttaisiin.

Tuossa tulevaisuuden visiossa tämä uusi kontrollikykyinen Leviathan pitäisi yllä ja joutuisi turvaamaan sotilaallisesti uudenlaista globaalia “kriittistä infrastruktuuria”, mutta kuitenkin se mieltäisi sen osaksi omia kansallisia etujaan. Asetelma ei ole kaukana siitä, miten globaalia fossiilitaloutta on ylläpidetty. Seuraava kysymys on: eikö tuo pikemminkin luo turvallisuuden tuntua? Eikö terminaatioshokki olisi noissa oloissa epätodennäköinen? Jos SAI:n lopettaminen olisi tuhoisaa ja irrationaalista, kai siihen ryhtynyt hegemoni varmistaisi sen jatkumisen?

Emme kuitenkaan elä rationaalisessa maailmassa. Kirjan luku “freudo-marxilaisesta ilmastonmuokkauksen teoriasta” on välillä tuskastuttavaa luettavaa, sillä samat asiat olisi voinut ilmaista ilman tuuheaa ja monia lukijoita vieraannuttavaa teoreettista pyöritystä. Teoretisoinnin taustalla oleva oivallus on kuitenkin tärkeä: mitä pidemmälle maailma siirtyy ilmastonmuokkaukseen, sitä irrationaalisempi siitä tulee. Mitä sitkeämmin kasvihuonekaasupäästöjä pidetään yllä ja pyritään peittämään jälkiä voimallisella adaptaatiolla, hiilen talteenotolla ja etenkin ilmastonmuokkauksella, sitä kärkevämmäksi käy ristiriita tieteellisesti todennetun järjen ja itsetuhoisten pyrkimysten välillä. Rationaalisessa maailmassa päästövähennykset olisivat olleet alusta lähtien ensisijainen pyrkimys, eikä Yhdysvallat olisi päättänyt ykskantaan lopettaa ilmastonmuutoksen hillintää. 

Ehkä tämä kirjan osio olisi ollut vaikeampi nielaista vaikkapa Pariisin ilmastosopimuksen solmimisen aikoihin, mutta kahden Trumpin kauden, Elon Muskin, Gazan kansanmurhan ja muiden viime vuosien mullistusten keskellä poliittista hulluutta on helpompi kuvitella. Luoko ajatus ilmastonmuokkaukseen voimakkaasti sitoutuneesta hegemonisesta vallasta todellakin turvallisuudentunnetta? Onko ajatus SAI:n irrationaalisesta lopettamisesta ja terminaatioshokista sittenkään epäuskottava? Ehkä se ei vaatisikaan globaalin pandemian tai taivaalta niskaamme putoavan asteroidin kaltaista ulkoista häiriötä vaan voisi syntyä samanlaisesta mielipuolisuudesta kuin nykyiset kauhut.

Juuri siksi ilmastonmuokkauksesta ei pitäisi keskustella ain mukaneutraalin teknisesti sillä taustaoletuksella, että niitä käytettäisiin jossain ihanteellisessa rationaalisessa kontekstissa. Valitettavasti juuri tällä tavalla ilmastonmuokkauksen tarpeellisuutta peräänkuulutetaan yhä uudelleen: olemme myöhässä, ja siksi on käytettävä näitä keinoja. On kuitenkin selvää, että SRM-keinot voivat oikeasti toimia vain ja ainoastaan, mikäli ne yhdistyvät voimakkaisiin, nopeisiin ja jatkuviin päästövähennyksiin. Tällaista kontekstia ei voida olettaa, vaan on ymmärrettävä, että nämä keinot ovat uusi rintama ilmastokamppailussa, jossa fossiilipääoma on edelleen niskan päällä. Kuka tahansa voi sanoa, että “päästövähennykset ovat ensisijaisia” toimimatta sanojen mukaisesti – esimerkkejä tällaisesta rituaalikielestä ei tarvitse kaukaa etsiä.

Ilmastonmuokkaus onkin siksi Cartonille ja Malmille paha, jota on vastustettava aina. Sitä olisi vastustettava myös sellaisessa tilanteessa, jossa se olisi jouduttu ottamaan käyttöön välttämättömänä pahana. Tämä on tärkeää: vastustuksen motiivina ei ole teknologian luonne itsessään vaan se historiallinen tilanne ja tapa, jolla se todennäköisesti otetaan käyttöön. Motiivit jatkaa päästöjä ja etsiä päästövähennyksille vaihtoehtoja ovat vahvoja ja palaavat kummittelemaan, vaikka tieteellinen tutkimus osoittaisivat ne irrationaalisiksi. Siksi on kamppailtava väsymättä sen puolesta, että ilmastonmuokkauksen elinkaarta ei venytetä fossiilisten elinkaaren pidentämiseksi, mikä kasvattaisi terminaatioshokin vaaraa. 

Terminaatioshokin lisäksi on toinen vaara, sillä auringon säteilyyn vaikuttavat keinot myös muuttaisivat ilmastojärjestelmän toisenlaiseksi vaikuttamalla säiden jakautumiseen koko planeetalla. Niinpä myös ilmastonmuokkauksen lakatessa ilmastojärjestelmä järjestäytyisi jälleen uudelleen. Tämä kaksoisriski kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidempään ilmastonmuokkausta jatkettaisiin.

Lopuksi

Kirjat Overshoot ja The Long Heat piirtävät kuvan traagisesta kierteestä. Mitä enemmän ideat voimallisesta adaptaatiosta, hiilen talteenotosta ja ilmastonmuokkauksesta ovat viivyttäneet päästövähennyksiä – pääosin lupauksina ja teknologisina spekulaatioina – sitä välttämättömämmäksi nämä keinot käyvät fyysisessä todellisuudessa. Ilmastokamppailujen myöhäisinä aikoina näitä keinovalikoimia ei voida siksi vastustaa absoluuttisesti, eikä voida enää vedota päästövähennysten puolesta kieltäen kaikki muut. Se aika on mennyttä.

Mutta siksi juuri on yhä tärkeämpää ymmärtää ja ennakoida, millaisen muodon nuo keinot ottavat, nykyisessä vallitsevassa todellisuudessa. Naiiviin teknologiakeskeisyyteen ei ole varaa sen enempää kuin naiiviin teknologiavastaisuuteen. Tämä vaatii ilmastoliikkeiltä, tutkijoilta, journalisteilta sekä ilmastotoimia vaativilta poliitikoilta tarkkuutta ja itsekritiikkiä. On hahmotettava, miten ilmastokamppailut eri rintamilla nivoutuvat yhteen ja miksi niitä ei voida käydä erillään toisistaan. Jos tämän unohtaa, joutuu helposti omituiseen seuraan rintamalinjojen väärille puolille, “hyödylliseksi idiootiksi”. Liittolaisuuksia on harkittava tarkkaan: päätyykö pönkittämään sellaisia tahoja, joille esimerkiksi hiilen talteenoton peräänkuuluttaminen on keino pitää kiinni status quosta?

Kunnollisia päästövähennyksiä ei ole saatu aikaan, koska fossiilipääoman arvon tuhoamiseen ei ole suostuttu, koska ilmastonmuutoksen hillinnän kumouksellisia vaatimuksia ei ole tunnustettu. Niin kauan kuin tässä asetelmassa pysytään, kaikkia kirjassa käsiteltyjä keinoja toteutetaan aina todennäköisemmin päästövähennysten vaihtoehtoina kuin niiden täydentäjinä. Siksi tuota perimmäistä kamppailua ei saa koskaan päästää näkyvistä. Myöhäisinä aikoina ilmastokamppailussa avautuu uusia rintamia, mutta kamppailu ei ole fundamentaalisesti erilainen. 

Ville Lähde

Teollisuuden tiekarttojen skenaariot sähkön tuotannon ja kulutuksen kehityksestä; lainattu artikkelista “Mastering emissions, masking sinks: Finnish Energy-intensive Natural Resource-based Industries low-carbon roadmaps”.

Kirjan 12 käsitettä maailmasta ennakkotilauskampanja jatkuu helmikuun loppuun

Ville Lähteen, Tere Vadénin ja muiden BIOS-tutkijoiden teos 12 käsitettä maailmasta lähtee lähiviikkoina painoon ja ilmestyy huhtikuussa. Kuten edellisessä uutiskirjeessä kerroimme, kustantaja niin & näin on laittanut kirjan ennakkomyyntiin 30% alennuksella, ja tämä kampanja jatkuu vielä helmikuun loppuun. Vielä on siis aikaa hankkia kirja edullisesti ja ensimmäisten joukossa! Ennakkotilauksen voi tehdä niin & näin -verkkokaupasta. Kirja perustuu Villen ja Teren luotsaamaan samannimiseen podcast-sarjaan.

Kirjasta on nyt avoimesti tarjolla pienet maistiaiset: sisällysluettelo ja johdanto.

Kirjan 12 käsitettä maailmasta – käsikirja etenevän ympäristökriisin aikakaudelle kansi, jonka on suunnitellut Pasi Romppanen

Tuoretta tietoa Suomen metsistä

Luken ja Syken selvitys metsien kestävyystoimista

Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen tutkijoiden tammikuisessa selvityksessä syvennytään siihen, mitä ympäristötavoitteiden toteuttaminen tarkoittaisi suomalaiselle metsien käytölle. Selvityksen rahoitti Sitra. Siinä tarkastellaan rinnan ilmasto-, luonto- ja vesitavoitteita ja esitetään toimenpidekokonaisuus niiden saavuttamiseksi. Toimenpiteet koskevat niin suojelualueita kuin talousmetsiä siten, että osassa talousmetsissä niitä toteutetaan voimakkaampina – kohdennuksessa otetaan huomioon metsien alueellisesti vaihtelevat ekologiset piirteet ja korostetaan suojelualueiden ja voimakkaampien toimien alueiden nivoutumista yhteen. Kaikkiaan selvitys toteaa, että tavoitteiden saavuttaminen edellyttää merkittäviä muutoksia metsien käytössä.

Toimenpidekokonaisuus jakautuu 26 keinoon, joista merkittävällä osalla on positiivisia yhteisvaikutuksia biodiversiteetin, vesistöjen ja ilmastotavoitteiden kannalta. Selvityksessä tarkastellaan myös metsien ja metsätalouden sopeutumista ympäristömuutoksiin, ja keinojen yhteisvaikutuksia arvioidaan tältäkin kantilta. Kestävyystoimien sopeutumisvaikutuksissa nähtiin kuitenkin olevan merkittäviä tietopuutteita.

Tärkeinä toimenpiteinä nousevat esiin muun muassa lahopuun säästäminen ja tuottaminen, järeiden ja vanhojen puiden pysyvä säästäminen, suojelualueiden lisääminen, suojavyöhykkeiden luominen pienvesien varteen ja ojitusten vähentäminen. Kokonaisuudessaan toimenpidekokonaisuus tarkoittaisi hakkuiden vähentämistä nykyiseltä tasolta (noin 73 milj. kuutiota) noin 11 miljoonalla kuutiolla, painottuen lehtipuuhun. Suojelussa tämä tarkoittaisi suojelualueiden merkittävää lisäämistä nykytasosta (6%). Tavoiteltavan 10% suojelutason pitäisi myös kohdistua nykyistä enemmän eteläiseen Suomeen. Suojelu yksinään ei riitä kuitenkaan edes luontotavoitteiden saavuttamiseen, vaan rinnakkaiset toimet talousmetsissä ovat välttämättömiä.

Selvityksessä todetaan, että lähtökohtaisesti ympäristötavoitteisiin pääseminen vaatisi koko tavoitekokonaisuuden toteuttamisen, mutta kuitenkin niin, että toimia voidaan tehdä suunnitelmallisesti ja vaiheittain.

Nykyisellä metsä- ja puutuoteteollisuuden rakenteella toimenpidekokonaisuuden kielteiset taloudelliset vaikutukset olisivat alasta riippuen 10–15%, joskin puun energiakäyttö vähenisi tätä enemmän. Tämä korostaa jälleen metsäsektorin ja siihen nivoutuvien muiden alojen muutoksen tarvetta, sillä tuotannon arvonlisää nostamalla kielteiset vaikutukset jäisivät pienemmiksi. Lisäksi vastapainona toimenpiteet parantaisivat pääosin metsien ekosysteemipalveluita. Niiden taloudellinen arvioiminen yhteismitallisesti on vaikeaa, mutta vaikutus arvioidaan merkittäviksi. Luken apulaisprofessori Jussi Lintunen muistuttaakin, että laskelmissa taloudelliset kustannukset korostuvat hyötyjä enemmän, hyötyjen taloudellisen arvioinnin vaikeuden vuoksi.

Ilmasto- ja Luontopaneelien yhteisraportti metsien ilmasto- ja luontotavoitteista

Tammikuussa ilmestyi myös Ilmastopaneelin ja Luontopaneelin yhteisraportti metsien hakkuiden, ilmastotavoitteiden ja luonnon monimuotoisuuden yhteensovittamisesta. (Ylen juttu aiheesta.) Sen mukaan ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttaminen ei ole mahdollista nykyisellä 73 miljoonan kuution hakkuutasolla. Kuten Syken ja Luken selvitys, tämä raportti esittää sekä hakkuiden maltillistamista että suojelutason nostamista etenkin Etelä-Suomessa. Olennaista on näiden toimien rinnakkaisuus, jotta suojelun lisääntyessä hakkuupaine ei kasva talouskäyttöön jäävissä metsissä.

Raportin mukaan ilmasto- ja luontotavoitteiden samanaikainen saavuttaminen olisi mahdollista hieman yli 60 miljoonan kuution hakkuutasolla, eli hakkuut vähentyisivät suunnilleen saman verran kuin Luken ja Syken selvityksen toimenpidekokonaisuudessa (raportti ei kuitenkaan esitä tarkkaa tavoitteet mahdollistavaa hakkuumäärää). Puun energiakäytön vähentämistä pidetään olennaisena, jotta kielteisiä taloudellisia vaikutuksia metsäsektoriin voitaisiin hillitä.

Hallitus reagoi paneelien raporttiin toivomalla, että EU:sta löytyy tukea sille, että Suomi ei joutuisi rajoittamaan hakkuitaan.

Ilmastopaneelilta ilmestyi myös helmikuussa kiintoisa raportti Suomi ja Euroopan unionin ilmastopolitiikka 2030-luvulla.

Luke puolustaa hiilinielujen laskennan tapaa

Maa- ja metsätalousministeriö velvoitti taannoin Luken tekemään selvityksen Suomen metsien maaperän ja puuston kasvihuonekaasulaskennan epävarmuuksista. Tammikuussa valmistuneessa selvityksessä Luke puolustaa käytössä olevaa tapaa mutta nostaa esiin olennaisia kehitystarpeita. Suomalaista laskentaa on verrattu sekä Ruotsissa käytössä olevaan että Nasan satelliittimittauksiin perustuvaan tapaan. 

Koska etenkin Nasan mittaustapaa on käytetty julkisuudessa useasti kritisoimaan suomalaista hiilinielujen laskentaa, on hyvä nostaa esiin raportin avainkohtia tältä osin. Satelliittimittausmenetelmää kehittäneet tutkijat ovat itse todenneet, että sitä tulisi käyttää mieluiten vain mantereen kokoisilla alueilla. Mikäli maakohtaista sovellusta tehdään, tulisi maiden olla reilusti Suomea suurempia. Menetelmässä ei voida myöskään erotella eri maankäyttö- ja päästölähteitä tai ihmistoiminnasta aiheutuvia ja luontaisia päästöjä. Tulevaisuudessa ilmakehämenetelmät voivat kehittyä ja tarkentua, mutta nykyisellään niitä ei voi käyttää kansallisen kasvihuonetaseen raportointiin.

Eroista Suomen ja Ruotsin menetelmien välillä raportissa todetaan, että Ruotsin kaltaisen menetelmän käyttö ei ole Suomessa mahdollista, koska täältä puuttuvat vastaavat yhtenäiset ja pitkän aikavälin koesarjat. Maiden välisten menetelmien ero on ollut tästä syystä väistämätön.

Suomen hiilinielujen arvioinnissa keskeiseksi ongelmaksi nimetään vuosikymmeniä käytössä olleen MELA-mallin ongelmat: “Kasvun selkeä yliarvioiminen MELA-ohjelmiston lähtöpuuston muodostamismenetelmän virhekäyttämäänen vuoksi on voinut johtaa ylioptimistisuuteen hiilinielupolitiikassa.” Tätä ongelmaa on pyritty korvaamaan viimeaikaisilla muutoksilla. Mutta koska laskentamallien ja -parametrien muutokset heijastuvat menneisyyteen, laskentatapojen muutokset aiheuttavat väistämättä huojuntaa politiikan näkökulmasta. Siksi Luke esittääkin, että kaikki metsäpoliitikan perustana olevat kasvusimulaattorit tulisi validoida perusteellisesti.

Johtopäätöksissä raportti esittää:

“Epävarmuuksista huolimatta hiilinielulaskennat kuitenkin ovat ainoa järkevä työkalu siihen, että osataan kohdentaa ilmastotoimia järkevästi – joko metsänhoidollisiin toimiin tai teknisiin nieluihin. Kun eri komponentteja seurataan erillisinä, voidaan tehdä ilmastotoimien onnistumisesta tai epäonnistumisesta päätelmiä, vaikka kokonaisuus onkin epävarma […]

Ilmastopolitiikkaan sisältyville maankäytön nieluille tarvitaan omat, erilliset tavoitteet, jotka ovat irrallaan fossiilisten päästöjen vähentämistavoitteesta ja pysyville hiilenpoistoille asetettavista tavoitteista. Nämä tavoitteet on alusta lähtien asetettava sellaisiksi, että ne voidaan toteuttaa, niiden kansallinen nieluvaikutus tai päästövähennysvaikutus voidaan määrittää riittävällä tarkkuudella, ja niiden toteuttamista voidaan seurata riittävällä tarkkuudella.”

BIOS

Kaksi uutta tieteellistä artikkelia

BIOS-tutkijoiden yhteisartikkelissa “Mastering emissions, masking sinks: Finnish Energy-intensive Natural Resource-based Industries low-carbon roadmaps” tarkastellaan suomalaisten teollisuudenalojen vähähiilisyystiekarttoja. Olemme käsitelleet niitä kahdessa aiemmassa artikkelissa, suomeksi vuonna 2021 ja englanniksi vuonna 2022 (ks. myös tämä blogikirjoitus). Tuoreessa artikkelissa kuvataan, miten teollisuuden päästöjen laskiessa hiilinielut ovat huvenneet, minkä vuoksi kansalliset nettopäästöt eivät ole vähentyneet. Tämän taustalla nähdään kaksi keskeistä ongelmaa. Ensinnäkin, teollisuudella ei ole insentiiviä vähentää käyttämänsä puun määrää, koska nielujen vähentymisen seuraukset eivät koidu teollisuuden maksettavaksi vaan ovat kansallisilla harteilla. Toiseksi, koska nielujen heikkenemistä ei huomioida tiekartoissa ja koska niistä puuttuu alojen keskinäinen koordinaatio, ne vähähiilisyyspyrkimyksestä huolimatta päätyvät vaarantamaan hiilineutraalisuustavoitetteen.

Artikkelissa esitetään myös karkea arvioi metsäteollisuuden vaikutuksesta Suomen nettopäästöihin (ks. kuva alla). Metsäteollisuuden (fossiiliset) bruttopäästöt ovat muita teollisuudenaloja pienemmät, mutta puunkäytön (eli nielujen vähentymisen) myötä sen vaikutukset nettopäästöihin ovat itse asiassa esimerkiksi kemian ja energiateollisuutta suuremmat. Asialla on merkitystä, koska Suomi (toisin kuin esimerkiksi Ruotsi) sitoi omasta tahdostaan – ja pitkälti metsänieluihin luottaen – ilmastotavoitteensa juuri nettopäästöihin. Käsitys, että Suomessa voidaan lisätä sekä hakkuita että metsien hiilinieluja on kuitenkin osoittautunut vääräksi, kuten tutkimus toistuvasti ennakoi. Hiilinielujen ja sitä tietä nettopäästöjen kohdalla yleinen “saastuttaja maksaa”-periaate ei toteudu, mikä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa ja kärhämää ilmastopolitiikkaan.

Karkea arvio metsäteollisuuden vaikutuksesta puuttuviin metsänieluihin, arvioitu suhteessa ”ei velkaa”-viitetasoihin. Lainattu artikkelista “Mastering emissions, masking sinks: Finnish Energy-intensive Natural Resource-based Industries low-carbon roadmaps”.

Olli Herrasen ja Tere Vadénin yhteisartikkelissa “Conditions of Possibility for Deep Social Change—Imaginaries Concerning Normality in a Finnish Online Discussion on Self-Sufficiency” tarkastellaan ihmisten käsityksiä “normaalista” ja mahdollisuuksista sen muuttamiseen. Tutkimuskohteena ovat Lasse Nordlundin ja hänen perheensä omavaraisesta elämästä kertoviin Helsingin Sanomien artikkeleihin jätetyt kommentit, jotka käsittelevät radikaalin omavaraisuuden ja “normaalin” elämän eroja. Artikkelissa todetaan, että raha näyttää toimivan siltana, jonka kautta koetetaan ymmärtää poikkeavaa elämäntapaa. Kommentoijat arvioivat elämäntapoja myös sen perusteella, mahdollistavatko ne kaikille osallistumisen yhteiseen projektiin. Toisin sanoen “normaalia” eivät betonoi vain saavutetut edut ja intressit, vaan myös toiveet siitä, miten yhteiskunnan jäsenet voivat antaa oman panoksensa yhteiseen kehitykseen.

Muuta BIOS-toimintaa

Tammikuun toisessa BIOS-podcastissa Ville Lähde jututti Tere Vadénia viime vuonna ilmestyneestä artikkelista “Onko talouskasvun ja ympäristöpaineiden irtikytkennässä onnistuttu? Tapaus Suomi”. Artikkeli jatkoi pitkää BIOS-tutkijoiden tutkimuslinjaa, jossa on pureuduttu talouskasvun ja ympäristökuormituksen eri muotojen välisiin suhteisiin. Se vahvistaa aikaisemman tutkimuskirjallisuuden havaintoja: talouden kasvun yhdistäminen ympäristökuorman vähentämiseen on mittakaavaltaan suurempi haaste kuin julkisesta keskustelusta usein välittyy.

ILMEST-hanke järjesti helmikuussa laajan tutkijajoukon seminaaripäivän BIOSin tiloissa ja sen perään Puistokatu 4:ssä tilaisuuden “Joko luovutimme? Ilmastoestämisen uudet muodot”. Keskustelua veti BIOS-tutkija ja hankkeen vastuuhenkilö Tero Toivanen, ja alustajina olivat ILMEST-hankkeen tutkijat Sonja Pietiläinen, Otto Snellman ja Sakari Säynäjoki sekä BIOSin Ville Lähde. Helsinkiläinen valtuutettu ja Luontoliiton ympäristötoiminnan päällikkö Elina Kauppila esitti alustajille kommenttipuheenvuoron paneelikeskustelun aluksi. Tilaisuuden tallenteen voi katsoa täältä.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas vieraili Politiikkaradion lähetyksessä, jossa pohdittiin, missä luvatut 100 000 uutta työllisyyttä viipyvät. Kanssakeskustelijana oli taloustieteen professori Roope Uusitalo. Jussi pureutui samaan aiheeseen Kansan Uutisten haastattelussa. Raha, talous ja politiikka -podcastissa Jussi ja Lauri Holappa pohtivat, miksi markkinat eivät rankaise fasismista.

Janne Hukkinen piti alustuksen ja osallistui paneeliin Suomalaisen Tiedeakatemian Ilta tieteelle -tilaisuudessa helmikuussa. Illan teemana oli “Päätökset eivät odota – miten tiedettä voitaisiin hyödyntää paremmin nopeasti muuttuvassa maailmassa?”. Janne oli myös panelistina Digi- ja väestötietoviraston Sujuva Suomi -webinaarissa helmikuussa. Keskustelun teemana oli “Sujuva Suomi -keskustelu: Onko Suomi digivarautumisen kärkimaa?”

Ville Lähde sai kunnian avata tammikuussa Porin lukion tiedeviikon esitelmällään ilmastonmuutoksesta ja pääsi keskustelemaan myös filosofian ryhmäläisten kanssa omasta työstään. Villen luennon voi katsoa täällä.

Lopuksi

Pakkaspäivien lukemiseksi suosittelemme Hannu Savolaisen kirjoitusta kiertotaloudesta, Janne Säynäjäkankaan kirjoitusta resurssien demokraattisesta jakamisesta, juristi Tuuli Tavinkon haastattelua, kohtuutaloustutkija Riina Bhatian haastattelua ja Risto Sulkavan kirjoitusta luontokäytävistä. Long Playn Lotta Närhen juttu “Suomen kovin lobbari” kannattaa ehdottomasti lukea.

Marcus Haraldsson kirjoittaa The Guardianissa siitä, miten käsitys muinaisten maya-yhteiskuntien kohtalosta on mullistunut viime vuosina. Adam Toozen London Review of Books -luento “Electrostates, Petrostates, and the New Cold War” on olennaista kuunneltavaa tälle ajalle. Geoff Mann kirjoittaa London Review of Booksissa toivosta, toivottomuudesta, optimismista ja pessimismistä.

BIOS onnittelee niin & näin -lehden päätoimittajaa Jaakko Beltiä vuoden tiede-editorin palkinnosta! Jaakon osaavassa ja ymmärtävässä toimituksessa ovat kohentuneet monet BIOS-tutkijoidenkin tekstit.

Jussi Ahokas ja Tero Toivanen Sofiankadun toimistolla. Kuva: Paavo Järvensivu.

Teollisen suunnittelun ja ennakoinnin saralla keskeinen uudistus on Industrial Foresight Studion perustaminen ja siirtyminen uusiin toimitiloihin Sofiankadulla. Nämä uudistukset olivat jo mukana Koneen Säätiön uuden rahoituskauden suunnitelmissa, mutta lisäpontta saatiin, kun CO2Creation-hankkeelle myönnettiin STN-rahoitus. Hanketta johtaa dosentti Mikko Weckroth Lukesta. BIOS:n lisäksi konsortiossa ovat mukana Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto ja VTT. Hankkeessa luodaan kestäviä ja kilpailukykyisiä polkuja Suomen teolliseen hiilenhallintaan eli hiilidioksidin talteenottoon, jatkojalostukseen ja varastointiin. Hanke on samalla Industrial Foresight Studion ensimmäinen asiakas. 

Lisää iloisia uutisia saatiin, kun Nesslingin säätiö myönsi rahoituksen kahdelle hankkeelle, jotka ovat niin ikään studion asiakkaita. Rakenteellisen ylikulutuksen teeman alla Respro-hanke tutkii mahdollisuuksia puuttua eläinperäisten tuotteiden ylikulutukseen, kun taas BLINK-hanke tutkii resurssitehokkuutta estäviä käytäntöjä rakennussektorilla. Tarkastelun polttopisteessä on betoni. Emeritusprofessori Janne Hukkinen, joka liittyi mukaan BIOSin riveihin, on mukana kummassakin hankkeessa. Lämmin lukusuositus Jannen jäähyväisluennolle, joka julkaistiin Poliittinen talous -lehdessä!

Ympäristöajattelun uudistamisen saralla tärkeä virstanpylväs on Ville Lähteen ja Tere Vadénin koko BIOS-porukan tuella kirjoittama teos 12 käsitettä maailmasta, joka ilmestyy keväällä 2026 niin & näin -kirjasarjassa. Kirja perustuu samannimiseen podcast-sarjaan, jonka viimeiset erikoisjaksot ilmestyivät kuluneen vuoden keväällä. Se on suunnattu kenelle tahansa ympäristöasioista kiinnostuneelle tutkijasta toimittajaan, aktivistista taiteilijaan, poliitikosta maallikkoon. Koska teos tuo ainutlaatuisella tavalla yhteen tietoa ja ajattelun työkaluja ympäristökysymysten koko kirjolta, se käy mainiosti myös opetusmateriaaliksi. Tämän yleissivistävän tehtävän ohella kirjassa pureudutaan siihen, miten ympäristöajattelun on uudistuttava aikana, jolloin ekologisten muutosten kriittisiä rajoja ylitetään, ympäristöpoliittiset toimet ovat vastatuulessa, tieteen merkitystä kyseenalaistetaan ja äärioikeisto on nousussa. 

Ympäristötoimien vastatuulta tutkailee myös Tero Toivasen johtama ilmastoestämistä tutkiva ILMEST-hanke, joka käynnistyi syksyllä. Hanketta koordinoi BIOS-tutkimusyksikkö, ja siinä ovat mukana Suomen ympäristökeskus ja Helsingin yliopisto. 

Vuoden mittaan Tere Vadén ja Antti Salminen saivat Ekosäätiön Pekka Kuusi -palkinnon “energiatrilogiastaan”. Ville Lähde siirtyi pois Tiina ja Antti Herlinin säätiön asiantuntijaryhmästä, ja Paavo Järvensivu siirtyi hänen tilalleen. Ville ja Paavo osallistuivat Sitran johtajuuskursseille, Ville Suomessa, Paavo Brysselissä.

Tieteellisiä artikkeleita

Tere Vadénin johdolla laadittu BIOS-yhteisartikkeli “Onko talouskasvun ja ympäristöpaineiden irtikytkennässä onnistuttu? Tapaus Suomi” jatkoi pitkää irtikytkentää käsittelevää tutkimuslinjaamme. Tereltä ilmestyi myös artikkeli “Getting Our Bearings after Oil: Technology, Sufficiency and Types of Knowledge” teoksessa Sufficiency: From Growth and Overshoot to Enoughness (toim. Toni Ruuska & Tina Nyfors). Jussi Ahokkaalta ilmestyi artikkeli “Vihreän rahoituksen tutkimus poliittisessa taloudessa ja kestävyyssiirtymän suunnittelu”.

Tellervo Ala-Lahti kirjoitti Topi Turusen kanssa artikkelin “Ympäristölupamenettelyn sujuvoittamisen ulottuvuudet – strategiset hankkeet osana vihreää siirtymää” ja Leonie Reinsin kanssa artikkelin “Innovation, precaution, and sustainable development in EU environmental law – a false trichotomy?” Tellervo väittelee tammikuussa Helsingin yliopistossa, aiheenaan EU:n ympäristölainsäädännön suhde teolliseen innovaatiopolitiikkaan.

Karoliina Lummaa kirjoitti luvun “CO2, the Poetic Compound” teokseen Creative Responses to Environmental Crises in Nordic Art and Literature (toim. Katarina Leppänen & Auður Aðalsteinsdóttir). Hän oli myös mukana kirjoittamassa metsäsuhteita käsittelevää artikkelia “Green companions: Affordances of human–tree relationships”. Viisi BIOS-tutkijaa oli kirjoittamassa suomalaista akkuklusteria tarkastelevaa artikkelia “Supply chain imaginaries of the green transition: Resource governance in the Finnish battery cluster”. Tero Toivasen artikkeli “In Growth, Progress and Technology We Trust” ilmestyi teoksessa Environmental Regulation and the History of Capitalism

Muita kirjoituksia

Helmikuussa BIOS-tutkijoiden kaksiosainen metsäsektoria käsittelevä kirjoitussarja julkaistiin Politiikasta.fi -lehdessä. Ensimmäisessä osassa tarkasteltiin metsäsektorin ilmastopoliittista erityisasemaa ja tästä syntyvää epätasa-arvoisuutta, toisessa osassa esiteltiin uusi kansallinen metsämissio. Helmikuisessa uutiskirjeessä loimme katseen suomalaisen metsäkeskustelun tilaan.

Kieltämättä kotimaisesta metsäkeskustelusta tulee tuskainen ikuisen paluun tunnelma. Kun loppuvuodesta Luonnonvarakeskus julkaisi uusia arvioita, joiden mukaan Suomen metsät ovat pienoinen hiilihielu, tuntui kaikki tapahtunut taas unohtuvan. Julkisuudessa ilkamoitiin, miten huoli metsien tilasta oli viherpiipertäjien höpötystä, ja uupuneet tutkijat nousivat taas vääntämään rautalankaa. Ongelmana on Suomen metsien mittavien hiilinielujen romahtaminen, ei se, ollaanko pikkaisen miinuksella tai plussalla nollaviivan tuntumassa. Kiitoksia kaikille kollegoille, jotka kykenivät kynnelle.

Maaliskuussa Jussi Ahokas kirjoitti Toivo-verkkomediassa työllisyyspolitiikan kaventumisesta kannustinpolitiikaksi.

Ville Lähde kirjoitti niin & näin -lehden numerossa 1/2025 suomalaisesta ilmastoscifielokuvasta Jälkeemme vedenpaisumus. Numerossa 2/2025 hän analysoi Larissa Sansourin taidenäyttelyä ympäristönäkökulmasta. Numeroon 3/2025 hän arvioi teoksen Kestävyyden filosofia (toim. Oksanen, Kortetmäki & Puumala) – samassa numerossa Tero Toivanen kirjoitti äärioikeistosta ja Jussi Ahokas John Maynard Keynesistä. Numeroon 4/2025 Ville käänsi Sunaura Taylorin esseen, joka pureutuu kriittisesti Peter Singerin eläinfilosofiaan.

Villen englanninkielinen essee Andreas Malmin ja Wim Cartonin teoksesta Overshoot ilmestyi Turning Point -lehdessä, ja Aeon julkaisi hänen kolmannen “käsite-esseensä”: aiheena oli tällä kertaa antroposeeni. Pääkaupunkiseudun journalistien Lööppi-lehteen hän kirjoitti kolumnin ilmastojournalismista.

Emma Hakala kirjoitti Helsingin Sanomissa ympäristötoimien tärkeydestä.

BIOS-blogi ja -uutiskirje

Blogissa ilmestyi vuoden mittaan neljä esseetä. Ville Lähde analysoi Jean-Baptiste Fressozin teosta More and More and More ja selitti perusteista lähtien, miksi vitkastelu ilmastotoimissa ei kannata. Janne Hukkinen tarkasteli BIOSin erityisluonnetta peilaten sitä omia yliopistokokemuksiaan vasten ja peräänkuulutti uudenlaisia rakenteita tieteenalarajat ylittävälle tutkimukselle. Tellervo Ala-Lahti tarkasteli perusteellisesti datakeskusten tulkintaa puhtaiksi investoinneiksi.

Uutiskirjeissä käsiteltiin mainitun kotimaisen metsäkeskustelun ohella Johan Rockströmin julkista vastinetta hänen lausuntojensa suomalaisiin vääristäviin tulkintoihin, vetytaloustutkimusta, Kiinan päästökehitystä, tuoreita ympäristöraportteja sekä VTV:n kommenttia suomalaisen ilmastopolitiikan tietopohjan ongelmista.

Valiokuntalausunnot

Tutkijamme antoivat sekä kirjallisia että suullisia lausuntoja Eduskunnan valiokunnille lukuisia kertoja vuoden mittaan. Aiheina olivat muun muassa investointien verohyvitys, Agenda 2030:n toimeenpano, energia- ja ilmastostrategian luonnos, ja velkajarru. 

Podcastit ja muut tallenteet

Kolmatta vuotta kestäneen sarjan 12 käsitettä maailmasta päättymisen jälkeen podcastissa palattiin vaihtelevaan ohjelmaan, mutta edelleen Ville Lähteen ja Tere Vadénin juontamana. Vuoden lähetysten aiheita olivat fossiilivallan pönkittäminen, ilmastonmuutoksen hinta, ilmastonmuokkaus ja Industrial Foresight Studion perustaminen. Kaikki BIOS-podcastit on kerätty tänne, ja kanavaa voi seurata Soundcloudissa, Applessa, Spotifyssa ja Suplassa.

Vuoden keskeinen podcast-uutuus oli Raha, talous ja politiikka -podcast, jossa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas ruotii Lauri Holapan kanssa ajankohtaisia ilmiöitä hirtehisen huumorin maustamana. Lämmin suositus! Jussi vieraili myös Vihreä tuuma -podcastissa puhumassa kestävän talouden mahdollisuuksista.

Paavo Järvensivu keskusteli Ylen Tiedeykkösellä fossiiliteollisuuden vastuunpakoilusta. Antti Majava vieraili Ylen Parempaa keskustelua metsistä! -podcastissa. Tere Vadén oli keskustelemassa Hyvän tulevaisuuden aamukahveilla nykykapitalismia ylväämmästä tulevaisuudesta ja Eduskunnan kansalaisinfossa ajattelusta ekokriisin jälkeen. Ville Lähde vieraili The Ulkopolitist -podcastissa keskustelemassa nälästä ja ruoantuotannosta sekä Ylen Tiedeykkösellä “faktan vaaroista”. Karoliina Lummaa puhui Taidetta ei tervaa! -podcastissa taiteesta ja ekologisesta jälleenrakennuksesta.

BIOS tiedotusvälineissä

Tutkijamme esiintyivät tiedotusvälineissä säännöllisesti läpi vuoden, kolmattakymmentä kertaa. Paavo Järvensivu puhui Ny Tidissä ilmastokriisin aikakaudella tarvittavista tiedoista ja taidoista, ja Loimu-verkkolehdessä hän tarkasteli kriittisesti degrowthia. Antti Majava kommentoi Kainuun kehitystä HS Vision laajassa jutussa ja Voiman jutussa metsäsektorin välinpitämättömyyttä. Tero Toivanen peräänkuulutti Voiman haastattelussa kokoavaa yhteiskunnallista visiota ja puhui puhui Ylen jutussa ilmastoestämisestä.

Ville Lähde selitti Kansan Uutisissa, miksi ilmastonmuokkaus ei ole vaihtoehto päästövähennyksille ja kommentoi ruokatottumusten muuttamisen vaikeutta.

Emma Hakala kertoi Kansan Uutisten pitkässä jutussa kuivuuden merkityksestä konfliktien synnyssä ja turvattomuudessa. 

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas kommentoi talouden tilaa toistuvasti tiedotusvälineissä: Ylellä, MTV:ssa, Kauppalehdessä, Talouselämässä, Kansan Uutisissa ja Ilta-Sanomissa.