BIOS

Edellisestä uutiskirjeestä on vierähtänyt jo yli kaksi kuukautta, ja paljon on ehtinyt tapahtua niin maailmassa kuin BIOS-tutkimusyksikössä. Tämä uutiskirje onkin poikkeuksellisen tuhti, sillä ensin syvennymme YK:n ympäristöohjelman uuteen ilmastoraporttiin perusteellisesti, sitten esitämme artikkelikirjoituskutsun ja kerromme uudesta luontokampanjasta. Lopuksi päästään BIOS-toiminnan esittelyyn, ja sitäkin on kertynyt melkoisesti. Uutiskirjeen voi tilata sähköpostiin täältä. Muista seurata myös videoitamme ja podcastejamme ja sosiaalisen median kanaviamme kuten Bluesky, Facebook, Instagram, Mastodon ja LinkedIn.

UNEP raportin Limiting Overshoot sivun 32 kuvio ”Potential impacts during exceedance, peak, decline”.

Maailmalta

Puolentoista asteen lämpenemisen turvaraja on mennyttä

Syyskuussa ilmestynyt UNEP:in raportti Limiting Overshoot virallisti sen, mikä oli jo pitkään tutkimuksessa vahvistettu. Ilmaston lämpenemisen hillitseminen puolentoista asteen “turvarajan” alle ei enää onnistu, sillä päästövähennyksissä on viivytelty ja niitä on tehty liian vähän. Ilmastonmuutos nimittäin on kertyvä ongelma, mikä tarkoittaa, että mitä myöhemmin toimitaan, sitä vaikeammaksi urakka käy ja sitä huonommiksi muuttuvat parhaatkin lopputulokset. Puolentoista asteen rajaa ei ole vielä virallisesti ylitetty, mutta se tapahtuu lähivuosina. “Ylilyönti”, overshoot, on siis väistämätöntä.

Mitä tämä tarkoittaa? Mitä rajan ylittämisen jälkeen olisi tehtävä? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, sillä liian helposti asiaan suhtaudutaan niin, että kriittisen rajan ylittämisen jälkeen on enää turha toimia. Tällöin kuitenkin ymmärretään ilmastonmuutoksen luonne väärin.

UNEP:in raportin kielenkäyttö on poikkeuksellisen tiukkasanaista. Monessa paikassa se tarjoaa näpäytyksen erilaisille “ilmastorealisteille”, jotka vähättelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Raportti toteaa suoraan, että puolentoista asteen rajan yläpuolella ei ole hyviä lopputuloksia ja että käsillä oleva tilanne seuraa syvästä epäonnistumisesta.

Optimistisimmassa raportin skenaariossa lämpeneminen yltää 1,8 asteeseen, mutta kaikissa muissa ylitetään 2 astetta (teollisen ajan alkuun verrattuna). Jo paras skenaario tarkoittaa paljon inhimillistä kärsimystä ja ekologista tuhoa, ja mitä korkeammaksi lämpeneminen ehtii, sitä pahempia seuraukset ovat. Raportissa muistutetaan ilmastonmuutoksen kiperästä ajallisuudesta toistuvasti: nykyvaihe kantaa sisällään aiempien epäonnistumisten perintöä, ja samalla tavalla tulevaisuuden luonnetta rakennetaan jo nyt. Optimistisin 1,8 asteen skenaario etääntyykin yhä kauemmas jokaisen viivyttelyn päivän, viikon, kuukauden ja vuoden myötä, kunnes se käy vuorostaan mahdottomaksi, jos viivyttely jatkuu. 

Edes paras skenaario ei kuvaa hyvää tietä vaan sekin on pohjimmiltaan epäonnistuminen, ainoa jäljellä oleva vaihtoehto suunnata kohta säällisempää tulevaisuutta. Sen tuolla puolen on tulevaisuuden kartan valkoisia alueita. There be monsters.

Kun puhutaan ylilyönnistä, overshootista, herää kysymys myös siitä, olisiko paluu lämpenevästä maailmasta viileämpään mahdollista. Sillä jo 1,8 asteen pysyvä lämpeneminen olisi kohtalokasta. Voitaisiinko lämpenemistä “peruuttaa” imemällä ilmakehästä sinne kertynyttä hiilidioksidia? UNEP:in raportissa todetaan, että tämä on ilmastotieteessä edelleen kiistanalainen kysymys: lämpenemisen ja viilenemisen dynamiikka eivät ole symmetrisiä. Aleneva hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä ei välttämättä viilentäisikään ilmastoa samassa mitassa kuin pitoisuuden nousu, pohjimmiltaan siitä syystä, että pitoisuuden väheneminen tapahtuisi jo monin tavoin ekologisesti mullistuneessa maailmassa. Lisäksi aika on tässäkin olennainen tekijä: mitä korkeammalle lämpeneminen ehtii ja mitä kauemmin se pysyy yllä, sitä todennäköisemmin luonnon eri järjestelmät alkavat ruokkia lämpenemistä – eli vetää toiseen suuntaan kuin päästövähennykset. Joka tapauksessa lämpenemisen aikana ehtisi tapahtua peruuttamattomia ympäristömuutoksia.

Epävarmuudesta huolimatta raportti esittää, että palaaminen ylilyönnin tilasta on ainakin “teoreettisesti mahdollista”. Se kuitenkin vaatisi hiilidioksidin talteenottoa ilmakehästä joka vuosi merkittävällä tasolla vuosikymmenten tai -satojen ajan (sen ohella olisi mm. suitsittava metaanin päästöjä mahdollisimman nopeasti). Raportissa lanseerataan ilmaisu “overshoot, peak and decline”, eli ylilyönti, lämpenemisen huippuhetki ja sen jälkeinen viilenemisen vaihe. Ideana on jakaa tavoiteltava tulevaisuus kolmeen vaiheeseen, joissa kohdataan erilaisia haasteita: 1) nopeat päästövähennykset ja sopeutuminen nopeisiin ympäristömuutoksiin; 2) pääsy globaaliin nettonollaan ja yhteiskuntien pitkän aikavälin resilienssin rakentaminen sekä 3) pitkä nettonegatiivinen vaihe, jossa hiilidioksidin pitoisuutta ilmakehässä ajetaan alas ja yritetään sopeutua hitaampiin muutoksiin (esim. merenpinnan nousu). 

Ylilyönti ei olekaan raportin mukaan yksi tapahtuma vaan pitkällinen prosessi, jossa yllä kuvatut vaiheet ovat osin limittäisiä. Joka tapauksessa “tulevaisuuden yhteiskunnat perivät maailman, joka pysyy perinjuurin muuttuneena, vaikka lämpötilat alkaisivat laskea.”

Raportin olennainen viesti on kuitenkin se, että paluu viileämpään maailmaan ei ole mahdollista mistä tahansa tilanteesta käsin. Jos ilmastonmuutos ehtii lämmittää planeettaa yli 2 astetta, paluu 1,5 astetta lämmenneeseen maailmaan ei enää ole mahdollista. Jo lämpenemisen yltäessä 1,8 asteeseen oltaisiin äärimmäisillä rajoilla. 

Lisäksi: mikäli nettonollaan päästäisiin niin, että “residuaalisia” päästöjä, tai toisin ilmaisten “vaikeasti vähennettäviä päästöjä” (hard to abate) olisi jouduttu kompensoimaan paljon hiilen talteenotolla, urakka kävisi mahdottomaksi. Tämä johtuu siitä, että hiilen talteenoton kapasiteetti on rajallinen, toteutetaan se biologisia nieluja vahvistamalla tai teknologisin keinoin. Mikäli tuota kapasiteettia kulutetaan liikaa nettonollaan pääsemiseksi, ei jää jäljelle tarpeeksi elintärkeän nettonegatiivisuuden vaiheen rakentamiseen.

Tarvitaan siis todella kovia päästövähennyksiä ja mahdollisimman pieni “residuaalisten” päästöjen määrä, että 1,8 asteen lämpenemisen huipun jälkeen olisi ehkä mahdollista kääntyä viilenemisen uralle. Silloinkin hiilen talteenoton tarve olisi valtava: niin suuri, että siihen ei päästäisi pelkästään luontaisilla tai teknologisilla nieluilla, vaan kumpiakin tarvittaisiin (etenkin kun kuumenevassa maailmassa luontaiset hiilinielut ja -varastot ovat uhattuina). Tuolloinkin tämän vuosisadan puolella viilenemisvaikutus olisi vain asteen kymmenyksiä. Toisin ilmaisten, nykytahdilla vuosikymmenen kestäneen lämpenemisen kumoaminen voi kestää optimistisimmillaankin puoli vuosisataa, tai kauemminkin, jos lämpenemisen ja viilenemisen epäsymmetrisyys on arveltua rajumpaa.

Sopeutumista koskien raportti toistaa useaan otteeseen, että ylilyönnin maailmassa päästöleikkausten (mitigaation) ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen (adapataation) on tuettava toisiaan. Niitä ei voi tarkastella vaihtoehtoina – jälleen näpäytys nykyajan “ilmastorealisteille”. Mikäli päästöleikkaukset ovat liian heikkoja, sopeutuminen ei onnistu, ja toisaalta sopeutumistoimia tarvitaan, että yhteiskuntien kyky ylläpitää päästöleikkauksia (ja hiilen talteenottoa) säilyy mullistuvassa maailmassa. 

Vaikka raportin ilmaisutavat ovat varovaisempia, sopeutumisen käsittely tuo monessa mieleen Andreas Malmin ja Wim Cartonin tuoreen teoksen The Long Heat. Kuten he, myös UNEP varoittaa sopeutumistoimista, jotka vahvistavat eriarvoisuutta, sysäävät ilmastonmuutoksen vaikutuksia heikompien tai vallattomien niskoille ja lukitsevat yhteiskuntaa poluille, joilla viilentävä toiminta ei enää onnistu. Sopeutuminen itsekin joutuu sopeutumaan, sillä edessä ei ole lineaarista muutosta vaan yllätyksiä – ja mikäli tuleva viileneminen onnistuu, yhteiskunnat joutuvat sopeutumaan siihen uudestaan (esimerkiksi ruoantuotannossa). Sopeutumista käsittelevät osiot jäävät kuitenkin turhan abstrakteiksi, ja esimerkkejä siitä, mitä kaivattu “kollektiivinen” ja “transformatiivinen” sopeutuminen olisi, on liian vähän. 

Kokoavasti: raportti esittää, että on olemassa vielä hyvin kapea ikkuna sille, että tulevaisuuden viileneminen saataisiin aikaan. Onnistumiselle ei ole takeita, ja urakka on valtava. Mutta jos tämä mahdollisuus menetetään, kaikki tulevat sukupolvet elävät “vaurioituneessa maailmassa”. 

Lisälukemista aiheesta: UNEP:in tiivistelmä raportin teemoista sekä viimevuotinen Carbon Briefin artikkeli, joka käsittelee yliyöntiin liittyvää tieteellistä epävarmuutta.

Syyskuussa kerrottiin myös siitä, miten IPCC:n käyttämiä keskeisiä ilmastoskenaarioita on päivitetty (ks. myös kesäkuun uutiskirje). Kuten saattoi odottaa, kaikkein äärimmäisimmät kuumenemisen skenaariot siirrettiin eläkkeelle, ja samalla romukoppaan joutuivat skenaariot, joissa 1,5 asteen rajan alle pääseminen nähtiin vielä mahdolliseksi. Kuten sanottua, ylilyönti on väistämätöntä.

Uusia skenaarioita on kehitetty metodologisesti niin, että ne alkavat lähempää nykyhetkeä ja että kehityslinjat alkavat erkaantua toisistaan tämän vuoden kohdalla. Toisin sanoen skenaariot ovat käyttökelpoisempia eivätkä alkujaan vanhentuneita. Tulevaisuuden tähtäinpistettä on lisäksi pidennetty puolella vuosisadalla vuoteen 2150 – sillä muutokset eivät vuosisadan vaihteeseen pysähdy.

Vaikka pahimmat skenaariot ovat vanhentuneet, ovat nykyisetkin keskilinjan skenaariot pelottavia. Niissä nimittäin lämpeneminen jatkuu ensi vuosisadan puolelle, eli kasvihuonekaasujen kertymistä ilmakehään ei saada pysähtymään. Tämä tarkoittaa käytännössä, että vanhentuneiden äärimmäisten skenaarioiden pahat vaikutukset toteutuisivat silti, vain myöhemmin. Jos nettonollaan ja sitten nettonegatiivisuuteen ei päästä, tulevaisuus on ennemmin tai myöhemmin kammottava.

Syyskuussa suomalaisessa ilmastokeskustelussa pääsi pinnalle myös Osmo Soininvaaran blogikirjoitus “Olen menettänyt toivoni ilmastonmuutoksen osalta”. On vaikea kuvitella, mitä kirjoittaja ajatteli tekstillään aikaansaavansa. Joka tapauksessa kaksiarvoinen toivon ja toivottomuuden, onnistumisen ja epäonnistumisen, asetelma ruokkii juuri sellaista väärinymmärrystä, joka on ilmastokeskustelussa tavanomaista. Jonkin kriittisen rajan ylittäminen ei tarkoita, että kaikki olisi mennyttä, vaan se tarkoittaa panosten kovenemista ja sitä, että on toimittava vielä ankarammin. Vältettävät tulevaisuudet ovat entistä pahempia. On aivan selvää, että tällainen puheenvuoro ruokkii paitsi fatalismia myös ilmastotoimien vastustusta ja viivyttelyä. (Käsittelimme tällaisia julkisen keskustelun kuvioita myös edellisessä uutiskirjeessä.) Soininvaara korjaili sanomisiaan myöhemmin, mutta veteraanipoliitikon tulisi ymmärtää myös, että jälkikäteinen paikkailu ei julkisuudessa koskaan ensimmäistä erhettä paikkaa. 

Joka tapauksessa korjaavassakin tekstissä Soininvaara toistaa olennaisen virheen: jos oletetaan, että kasvihuonekaasujen kertymistä ilmakehään ei saada pysäytettyä, kuten Soininvaara tässäkin tekstissä olettaa, katastrofaaliset seuraukset ja yhteiskuntien romahdukset ovat joka tapauksessa edessä. Kuten UNEP:in raportti hyvin kuvaa, lämpenemisen pysähtyminen on välttämätön välivaihe, jos mitenkään elinkelpoisista tulevaisuuksista puhutaan. Sopeutuminen pysyvästi lämpenevään maailmaan on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillinnässä ei voi onnistua puolittain, vaan sekin olisi epäonnistuminen, vain hieman hitaammassa tahdissa.

Artikkelikuulutus: Erikoisnumero journaalissa Environmental Innovation and Societal Transitions.

Governing Contested Pathways: Industrial Policy and Sustainability Transitions, abstraktien DL: 1. huhtikuuta 2027

Miten teollisuuspolitiikka voi edistää kestävyyssiirtymiä, ja miten kestävyyssiirtymiä käsittelevä tutkimus voi paremmin huomioida teollisuuden uudistumista muovaavat poliittiset ja institutionaaliset voimat?

Kestävyyssiirtymien tutkimuksessa on ansiokkaasti analysoitu sosioteknisten järjestelmien dynamiikkaa ja myös vertailtu erilaisia poliittisia asetelmia, mutta teollisuuspolitiikan rooli on jäänyt tarkastelussa vielä melko vähäiseksi. Toisaalta teollisuuspolitiikan tutkimuksessa painotetaan usein kasvua, kilpailukykyä ja yksittäisten teknologioiden edistämistä, kun taas ekologisiin rajoitteisiin ja muutosten systeemisyyteen kiinnitetään vähemmän huomiota.

Erikoisnumero “Governing Contested Pathways” keskittyy siihen sotkuiseen ja kiisteltyyn välimaastoon, jossa nämä tutkimusagendat ja empiiriset ilmiöt kohtaavat. Toivomme artikkeleita, joissa tutkitaan käsitteellisesti, teoreettisesti ja empiirisesti teollisuuspolitiikan ja kestävyyssiirtymien risteymiä. Tavoitteena on ymmärtää entistä paremmin, miten teollisuuden ja teollisten järjestelmien uudistumista voidaan ohjata kestävyystavoitteiden mukaisesti.

Erikoisnumeron toimittajat: Viktor Skyrman, Rosie Collington, Paavo Järvensivu ja Johan Rootzén

Lisätietoja journaalin sivuilla: https://www.sciencedirect.com/special-issue/337385/governing-contested-pathways-industrial-policy-and-sustainability-transitions

Luontoaarteet turvaan -kampanja

Lokakuun alussa käynnistyi Suomen luonnonsuojeluliiton, Greenpeacen ja Koneen Säätiön koordinoima laaja Luontoaarteet turvaan -kampanja, joka pyrkii vaikuttamaan kevään eduskuntavaaliasetelmiin. Kampanja on lanseerattu tilanteessa, jossa metsäteollisuus ei ole pystynyt uudistumaan kestävällä tavalla ja jossa ilmasto- ja teollisuuspoliittiset toimet uhkaavat jäädä hampaattomiksi ilman laajaa kansalaistukea ja -painetta.

Kampanja ajaa viittä tekoa: (1) Säädetään vahva ja ohjaava luontolaki. (2) Turvataan jäljellä olevat vanhat ja arvokkaat metsät. (3) Turvataan puhtaat vesistöt. (4) Pidetään kiinni ilmastolaista. (5) Uudistetaan metsäteollisuutta rohkeasti ja haetaan metsistä enemmän arvoa.

Voit tutustua kampanjaan ja allekirjoittaa vetoomuksen osoitteessa luontoaarteet.fi.

BIOS

Syksyn podcast-kausi alkoi vierailuilla

Syksyllä on ilmestynyt kaksi uutta BIOS-podcastin jaksoa, joihin olimme kutsuneet vieraita. Ensimmäisessä Ville ja Tere haastattelivat Amos Wallgrenia, toista kirjan Palavan maailman politiikka kirjoittajista. Amoksen kanssa pohdittiin sitä, mitä ilmastoliikkeiden olisi tehtävä kuumenevassa maailmassa. 

Seuraavana vieraana oli Laura Wiman. Tere ja Jussi Ahokas keskustelivat hänen uudesta väitöskirjastaan, joka herätti melkoisesti julkista huomiota, kuten mainitsimme elokuun uutiskirjeen lopussa. Laura tutkii väitöskirjassaan hyvinvoinnin mahdollisuuksia hitaan talouskasvun tai kasvuttomuuden olosuhteissa.

BIOS-tutkijoita mukana niin & näin -lehden metsänumerossa

Filosofisen aikakauslehden niin & näin syysnumeron teemana oli “metsä”. Kaisa Kortekallion päätoimittamassa numerossa ilmestyi kaksi teemaa käsittelevää vertaisarvioitua artikkelia ja kolme muuta kirjoitusta. Janne Säynäjäkankaan ja BIOS-tutkija Tero Toivasen artikkeli “Selluhegemonia – Suomalaisen metsävallan ruumiinavaus” sukeltaa suomalaisen metsävallan syövereihin. Miten nykyinen hegemonia on vakiintunut ja pysynyt yllä, ja millaiseksi se on muuttanut suomalaisia metsiä? Suosittelemme myös Otto Snellmanin ja Fredric Mosleyn artikkelia “Niin kutsuttu hiilinielurealismi”.

Teemakokonaisuuden ulkopuolella numerossa ilmestyi mm. Jean-Baptiste Fressoz’n haastattelu, Keijo Lakkalan artikkeli Pentti Linkolasta sekä Ville Lähteen kirjoitus Ossi Sommasta.

BIOS-ekonomistin blogikirjoitukset

Jussi Ahokas syventyi syksyn blogikirjoituksissaan valtion velan korkojen nousuun sekä nykyisen rahapolitiikan vaikutuksiin. 

“Kireä rahapolitiikka osuu voimakkaimmin pääomavaltaisiin aloihin, kuten teollisuuteen ja rakentamiseen, jotka ovat riippuvaisia ulkoisesta rahoituksesta. Kestävyyssiirtymä on pitkäjänteinen investointihanke, joka vaatii suuria teollisia panostuksia, luo inflaatiopainetta ja sitä kautta pontimen kiristää rahapolitiikkaa. Onkin mahdollista, että siirtymähankkeet syövät omat edellytyksensä nykyisessä rahapolitiikan mallissa.”

Ahokas myös varoitti Kansan Uutisten haastattelussa pysyvästi korkealle tasolle jäävästä työttömyydestä. Raha, talous ja politiikka -podcastin syksystä voi nostaa esiin erityisesti tekoälyä käsittelevän jakson.

Muuta

Paavo Järvensivu kertoi Luken blogissa ennakointistudiomme toiminnasta ja kommentoi Journalistin jutussa datakeskusten ympäristövaikutuksia.

UPI:n johtava tutkija ja BIOS:in jäsen Emma Hakala sekä mm. WISE-hankkeesta meille tuttu Helmi Räisänen laativat raportin Ilmastonmuutos ja Suomen huoltovarmuus. Emmaa haastateltiin myös Suomen Kuvalehden juttuun, joka käsitteli globaalin ruokakriisin mahdollisuutta.

Uusi Juttu julkaisi taannoiseen Journalismin yön keskusteluun pohjaavan jutun, jossa Tere Vadén puhuu ympäristökriisin luonteesta, fossiilisista polttoaineista, irtikytkennästä ja monista muista asioista. 

Ville Lähdettä haastateltiin Kansan Uutisten lentämistä käsittelevään juttuun.

Kirjan 12 käsitettä maailmasta kiertue jatkuu

Ville Lähde ja Tere Vadén ovat kiertäneet puhumassa tuoreesta teoksestamme 12 käsitettä maailmasta ympäri Suomen: Helsingissä, Joensuussa, Oulussa, Porvoossa, Tampereella, Turussa, Siurossa ja Vantaalla. Loppuvuodesta edessä on esiintymisiä Tampereen ja Helsingin lisäksi ainakin Jyväskylässä ja Riihimäellä. Esiintymiskalenteria pidetään yllä niin & näin -sivustolla ja Villen kirjailijasivulla. Verkosta löytyy tallenteet Puistokatu 4:n Tieteen ja toivon talon vierailusta sekä Siuron Painetun sanan markkinoita.

Teos on saanut mukavasti julkisuutta. Tere ja Ville kiersivät Ylen toimittaja Janne Toivosen kanssa ympäri Helsinkiä esittelemässä teoksen teemoja. Kirkko ja Kaupunki -lehden jutussa käsitellään kirjassa kuvattuja ympäristöajattelun zombeja. Maailman kuvalehden Teija Laakso haastatteli Villeä.

Ilahduimme myös kovasti, kun kirjaa käsiteltiin perusteellisesti Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? -podcastissa.

Lopuksi

Suosittelemme mitä lämpimimmin Hanna Nikkasen, Mikko Pelttarin, Johannes Roviomaan ja Touko Hujasen journalistista tietoteosta Kylvö – Kirja mullasta, vallasta ja huomispäivän ruoasta. Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin on niin ikään riemastuttavaa luettavaa elämästä, eläimistä, tieteestä, ihmisistä ja kirjailijan kommelluksista.

Emilia Männynväli kirjoittaa Kansan Uutisiin laajoja ja syväluotaavia, esseemäisiä artikkeleita ympäristökysymyksistä. Liselott Lindström syventyy Maailman kuvalehden jutussa Jason Hickelin ja Dylan Sullivanin artikkeliin, jonka mukaan ajatus tuloerojen häviämisestä kapitalismin kehittyessä ei pidä paikkansa, vaan kapitalismi pikemmin tarvitsee noita eroja. Ilmastopaneelilta ilmestyi Ilmastonmuutoksen tilannekuva 2026, ja Sitra julkaisi laajan ennakointikatsauksen Suomesta ympäristökriisin maailmassa (Ville Lähde oli yksi taustahaastatelluista tutkijoista).

Helsingin yliopiston sivuilla julkaistiin sarja ruokajärjestelmiä käsitteleviä opetusvideoita. Tampereen yliopistossa taas on laadittu sarjakuva- ja musiikkimuotoisia opetusmateriaaleja liikkumisesta (suomeksi täällä ja täällä, englanniksi täällä ja täällä, musiikkivideo täällä).

Euroopan keskuspankin pääkonttori Frankfurtissa. Kuva: Wikimedia Commons

Edellisessä valtionlainojen korkojen määräytymistä käsitelleessä kirjoituksessani päädyin siihen, että nykyisessä rahatalousjärjestelmässämme korot määräytyvät pitkälti keskuspankkien valintojen kautta. Lopulta siis sekä lyhyet että pitkät markkinakorot valtioiden velalle ovat enemmän tai vähemmän politiikkavalintoja: ne riippuvat ensisijaisesti keskuspankkiirien rahapoliittisista päätöksistä.

Koska keskuspankkien tärkeimmäksi tehtäväksi ymmärretään inflaation hallinta ja hintojen nousun pitäminen kurissa, tarkoittaa tämä sitä, että yleensä keskuspankkien päätökset tehdään havaitun inflaation ja siitä tulkittujen talouden inflaatiopaineiden perusteella. Perusajatus on, että korkotason nostaminen ja rahoitusolosuhteiden kiristäminen hillitsevät inflaatiota ja korkojen alentaminen sekä rahoitusolosuhteiden keventäminen puolestaan kiihdyttävät sitä. Yleensä rahapolitiikan taloudellisia logiikoita ei pohdita tämän pidemmälle.

Kautta historian taloustieteessä, rahoitusalalla sekä populaarimmassa talousjulkisuudessa on esitetty kritiikkiä sen suhteen, kuinka järkevä edellinen ajatus on. Ennen kaikkea kritiikki koskee sitä, onko ohjauskoron säätäminen ja rahoitusolosuhteiden muuttaminen lainkaan tehokas keino ohjata inflaatiota suuntaan tai toiseen. Vasta-argumentin ytimessä on näkemys, jonka mukaan kokonaistaloudellinen hintakehitys on erittäin monimutkainen ja moniulotteinen ilmiö, johon vaikuttavat lukuisat muutkin tekijät kuin talouden rahoitusolosuhteet.

Ensinnäkin hintojen muodostus tapahtuu todellisuudessa tuhansilla ja taas tuhansilla markkinoilla, joilla kaikilla on omat kysyntä- ja tarjontalogiikkansa. Jos jollekin merkittävälle markkinalle syntyy syystä tai toisesta merkittävä kysynnän ja tarjonnan epäsuhta, hinnat voivat siellä nousta tai laskea merkittävästi. Mitä tärkeämpi kyseinen markkina on ja mitä enemmän sen hinnat heijastuvat muiden markkinoiden hintoihin esimerkiksi raaka-aine- tai välituotekustannuksina, sitä suurempi vaikutus sillä on kokonaistaloudelliseen hintakehitykseen. Useinkaan rahoitusolosuhteilla ei ole mitään merkitystä tällaisten hintadynamiikkojen synnylle. Raakaöljyn ja öljypohjaisten polttoaineiden markkina käy hyväksi ajankohtaiseksi esimerkiksi tällaisesta kehityksestä.

Toiseksi hinnoittelumekanismit eivät todellisuudessa ole juuri koskaan sellaisia, millaisiksi ne taloustieteellisissä ja keskuspankkienkin käyttämissä ajatusmalleissa ymmärretään. Esimerkiksi tavaratuotannossa toimivat yritykset hinnoittelevat tuotteensa yleensä kustannus–voitto-mallilla, jolloin havaitut markkinahinnat eivät muodostumisensa puolesta noudata markkinahinnoittelun eli puhdasta kysynnän ja tarjonnan logiikkaa. Vaikka yritysten kohtaamalla kysynnällä ja niiden kyvyllä tarjota markkinoille hyödykkeitään on suuri merkitys sen suhteen, kuinka suurta voittoa yritykset milläkin valinnallaan pystyvät tekemään, hintojenmuodostus on lopulta paljon epätäydellisempää kuin teoreettisissa malleissa. Välillä yritykset voivat hinnoittelussaan tinkiä voitoistaan, välillä ne voivat pyrkiä kasvattamaan niitä nopeasti, mikä tuottaa hintojen muutoksiin arvaamattomuutta. Yritysten hinnoitteluvalta, rohkeus tai pelokkuus eivät välttämättä ole millään tavalla tai ainakaan suoraan riippuvaisia talouden rahoitusolosuhteista.

Kolmanneksi joskus voi käydä jopa niin, että rahoituskustannuksia pyritään yrityksissä viemään hintoihin, jolloin keskuspankin yritys hidastaa hintojen nousua korkoja nostamalla päätyy itse asiassa nostamaan hintoja, ainakin osalla talouden toimialoista. Mitä paremmassa asemassa toimialat tai yksittäiset yritykset taloudessa ovat, eli mitä suuremman osan kysynnästä niiden tuottamat hyödykkeet saavat, ja mitä suotuisampaa on kokonaiskysynnän kehitys taloudessa, sitä vähäisemmin keskuspankin toimet todennäköisesti vaikuttavat niiden toimintaan ja pakottavat niitä hillitsemään hintojen korottamista. Toisaalta taas huonossa asemassa olevilla ja kysynnän riittävyyden kanssa kamppailevilla toimialoilla – tai yksittäisissä yrityksissä – rahoituskustannusten nousu voi pakottaa voitoista tinkimiseen ja lopulta jopa hintojen alentamiseen, jos riittävää kysyntää yritysten tuotteille ei markkinoilta muuten löydy. Keskimääräisesti keskuspankki voikin jokseenkin onnistua, vaikka tarkemmalla tarkastelutasolla rahapolitiikan vaikutukset saattavat olla juuri päinvastaisia kuin mitä tavoitellaan.

Sen lisäksi, että edelliset seikat heittävät varjon liian yksiulotteisen rahapolitiikan ja inflaatiokehityksen välisen vaikutussuhteen ylle, ne paljastavat myös jotain muuta tärkeää. Nimittäin sen, että keskuspankkien inflaationhallinnalla ja rahoitusolosuhteisiin vaikuttamisella on rakenteellisia vaikutuksia taloudessa. Toisin sanoen rahapolitiikka ja siinä tapahtuvat muutokset vaikuttavat eri osissa taloutta eri tavoin ja kohtelevat erilaisissa asemissa taloudessa olevia talousyksiköitä tai toimialoja hyvin vaihtelevasti. Näin voi olla riippumatta siitä, onko keskuspankin mahdollista vaikuttaa toimillaan tehokkaasti kokonaistaloudelliseen inflaatioon.

Väitänkin tässä kirjoituksessani, että juuri rahapolitiikan rakenteellisten vaikutusten hahmottaminen on jäänyt julkisissa keskusteluissa rahapolitiikan onnistumisesta tai epäonnistumisesta taka-alalle suhteessa siihen, kuinka tärkeästä asiasta on kysymys. Erityisesti nykyisissä historiallisissa olosuhteissa, joissa käsillämme on lukuisia yhteiskunnallisia haasteita yhtä aikaa, rahapolitiikan – toki myös yleisemmin koko makrotalouspolitiikan – rakenteellisia vaikutuksia tulisi tarkastella valtavalla mielenkiinnolla.

Esimerkiksi ekologisen kestävyyssiirtymän näkökulmasta on erittäin tärkeää ymmärtää, miten rahapolitiikka mahdollistaa tai estää talouden rakenteiden uudistumista. Koska kestävyyssiirtymä on ennen kaikkea valtava, eteenpäin kurottava investointihanke, rahapolitiikalla voi olla hyvinkin suuri rooli siirtymän toteutumisessa. Nimittäin jos johonkin, niin suuriin investointihankkeisiin rahoitusolosuhteet vaikuttavat hyvinkin suoraan. Perehdytään seuraavaksi tarkemmin siihen, millaisia rakenteellisia vaikutuksia ja mistä johtuen rahapolitiikalla voi talouksissamme olla.

Rahapolitiikan rakenteellisia vaikutuksia: kotitaloudet, sektorit, toimialat, alueet

Vaikka julkisessa keskustelussa rahapolitiikan rakenteelliset vaikutukset ovat olleet toistaiseksi aliedustettu teema, ei se ole jäänyt kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Kun globaalin finanssikriisin ja eurokriisin jälkeen rahapolitiikka lukkiutui vuosikymmeniksi kevyeen asentoon ja keskuspankkien ohjauskorot painuivat jopa negatiivisiksi, syntyi debatti ”nollakorkoajan” tulonjakovaikutuksista. Monet olivat vakuuttuneita, että epänormaaliksi koettu rahapolitiikkajakso oli omiaan kasvattamaan kotitalouksien tulo- ja varallisuuseroja synnyttämällä rahoitusmarkkinoilla arvostuskuplia esimerkiksi osakemarkkinoille. Tällaista narratiivia kirjoitti auki kirjassaan muun muassa nykyinen ulkoministerimme Elina Valtonen.

Keskuspankeista, myös Suomen pankista, kuitenkin kiiruhdettiin huomauttamaan, että vaikka kevyet rahoitusolosuhteet saattavatkin tukea osakeindeksien suotuisaa kehitystä, ne tukevat myös reaalitaloutta sekä työllisyyttä. Tätä kautta kotitalouksien tulonmuodostus säilyy tasaisempana kuin ilman elvyttävän rahapolitiikan tukea, mikä omalta osaltaan tuottaa tuloeroja pienentävän vaikutuksen talouteen. Vaikka saattaakin olla, että rahoitusmarkkinakanava on voimakkaampi ja erojen kasvattamisen hypoteesi on oikea, toiseen suuntaan vaikuttavat dynamiikat pitävät huolen siitä, että tulo- ja varallisuuserojen kasvu jää vähäiseksi. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa on päädytty nollakorkoajan suhteen jokseenkin samanlaisiin lopputuloksiin.

Vaikka julkiseen keskusteluun kysymys rahapolitiikan ja taloudellisen eriarvoisuuden välisestä suhteesta on päätynyt oikeastaan vain 2010-luvun erityisen rahapoliittisen vaiheen aikana, tieteellinen tutkimus on kuitenkin ollut kiinnostunut asiasta pidemmälläkin aikavälillä, erilaisten rahapolitiikan linjojen ja olosuhteiden yli. Lopulta kuitenkaan tutkijat eivät ole löytäneet selvää vastausta siihen, mikä rahapolitiikan suhde tulo- ja varallisuuserojen kasvuun on. Yksi tutkimukseen liittyvä ongelma on, että rahapolitiikalla on talouteen niin monenlaisia vaikutuskanavia, että niiden yhtäaikainen tarkastelu/tutkiminen on metodologisesti haasteellista. Tämä ongelma tietysti koskee kaikkea rahapolitiikan ja keskuspankkitoiminnan rakenteellisiin vaikutuksiin suuntautuvaa tutkimustoimintaa, mikä on syytä muistaa seuraavaksi tarkasteltavien teemojen osalta.

Kotitalouksien välisten tulonjakovaikutusten ja varallisuuden jakautumisen vaikutuksen lisäksi keskuspankkitutkimus on perehtynyt siihen, voisiko rahapolitiikalla olla epäsymmetrisiä vaikutuksia yli talouden sektoreiden. Toisin sanoen voiko liiketoiminnan laadulla olla väliä sen suhteen, miten rahapolitiikassa tapahtuvat muutokset yrityksiin osuvat. Esimerkiksi tässä EKP:n tutkimusosaston tarkastelussa on arvioitu sitä, miten talouden palveluvaltaistuminen näkyy rahapolitiikan ”reaalisissa vaikutuksissa”. Yhteenvetona todetaan, että rahapolitiikka näyttää vaikuttavan miedommin palvelualan yrityksiin kuin jalostuksen toimialoilla eli teollisuudessa ja rakentamisessa toimiviin yrityksiin, jotka ovat pääomavaltaisempia ja siten enemmän riippuvaisempia rahoituksesta. Näin ollen talouden palvelusektorin merkityksen kasvu taloudessa johtaisi loogisesti rahapolitiikan välittymisen heikentymiseen. Kovin isosta vaikutuksen heikentymisestä ei kuitenkaan tutkijoiden mukaan ole kyse. Jos havainto pitää paikkaansa, voi olla niin, että rahapolitiikan työllisyysvaikutuksetkin ovat erilaisia ja vaikuttavat siten eri tavoilla myös kotitalouksiin riippuen siitä, millä talouden sektorilla nämä sattuvat työskentelemään.  

Vielä pidempi tutkimuksellinen perinne löytyy sen kysymyksen ääreltä, miten rahapolitiikka ja siinä tapahtuvat muutokset vaikuttavat tiettyihin toimialoihin. Tällaista tutkimusta tehtiin kosolti 1990-luvun lopulla sekä 2000-luvun alun ensimmäisinä vuosina, jolloin toimialojen ja alueiden epäsymmetrinen kehittyminen oli Euroopassakin johtavia taloudellisia ongelmia, jotka maanosan taloudelliseen integraatioon ja yhteisvaluuttaan suoraan liitettiin. Suuren valuutta-alueen olosuhteissa rahapolitiikan välittymisen mekanismit ja niiden heterogeenisuus on luonnollisesti isompi kysymys, kuin pienen maan itsenäisen rahapolitiikan olosuhteissa.

Tämän tutkimuksen löydökset tukevat edellä esitettyjä löydöksiä: rakentamisen, teollisuuden ja reaali-investoinneista riippuvaisten toimialojen osalta rahapoliittiset ”shokit” ovat selvästi merkittävämpiä kuin esimerkiksi palvelutoiminnassa, jossa kiinteän pääoman rooli liiketoiminnalle on vähäisempi. Sen lisäksi, että tämä tutkimus on pyrkinyt kartoittamaan eri toimialojen ja rahapolitiikan suhdetta eri aikoina ja erilaisissa rahapoliittisissa olosuhteissa, se on hahmotellut myös niitä mekanismeja, jotka toimialoittaista eroa rahapolitiikan vaikutuksessa voivat selittää.

Summattuna keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat rahapolitiikan epätasaiseen välittymiseen toimialoille näyttäisivät olevan tuotettavan hyödykkeen laatu (onko kestokulutushyödyke?), yrityksen rahoituksen tarve sekä yrityksen rahoituksen hankinnan kyvykkyys (suuremmilla ja hyvin pääomitetuilla yrityksillä parempi). Esimerkiksi rahapolitiikan kiristäminen tarkoittaa näiden tekijöiden kautta katsottuna seuraavaa: kestokulutushyödykkeiden kysyntä laskee enemmän kuin muiden hyödykkeiden, rahoitusta tarvitsevat yritykset kohtaavat suurempia kustannuksia, rahoitusta on vähemmän tarjolla ylipäätään rahoitusolosuhteiden kiristymisen myötä eikä kaikkia aiemmin rahoitettuja hankkeita ole enää lainkaan mahdollista rahoittaa. Näin ollen rahapolitiikan muutoksen vaikutukset yrityksiin ja toimialoille tulevat sekä kysyntä- että tarjontapuolelta yhtä aikaa.

Jos siis on olemassa yritys, joka valmistaa kestokulutushyödykkeitä, joka tarvitsee toimintansa ylläpitämiseen jatkuvaa rahoitusta ja jolla on jo valmiiksi ollut vaikeuksia löytää rahoitusta, rahapolitiikan kiristämisen olosuhteissa se kärsii todennäköisesti suuremmista vaikeuksista kuin yritys, joka valmistaa päivittäistavaroita, jonka liiketoiminta pyörii kassarahoituksella ja jonka tase on kunnossa turvaten mahdollisesti tarvittavan lisärahoituksen.

Jos pohditaan lisää esimerkkejä toimialoista, joihin rahoitusolosuhteiden kiristyminen erityisesti vaikuttaa, Suomenkin viimeaikaisesta talouskehityksestä nousee esiin asuinrakentaminen. Kun EKP nosti nopeasti ohjauskorkoaan vuoden 2022 aikana ja on sen jälkeen pitänyt ohjauskoron selvästi koronakriisiä edeltäneitä vuosia korkeammalla tasolla, Suomessa uusien asuntojen rakentaminen ensin romahti ja sitten jämähti saavutetulle 2000-luvun pohjatasolle. Sen lisäksi, että asuinrakentaminen kohtasi merkittävästi nousseet korot ja rahoituskustannukset, myös niillä (oletettavasti) torjuttu inflaatio osui merkittävästi rakennusteollisuuteen nostaen sen kustannukset pilviin. Tällaisessa tilanteessa vanhat asunnot tulevat suhteellisesti merkittävästi uusia halvemmiksi markkinoilla, koska ne on rakennettu halvemmalla ja rahoitettu edullisemmin.

Koska asuntojen hinnat laskevat kautta linjan, syntyy asuntomarkkinoille edelleen pullonkauloja: ihmiset tai rakennuttajat/rakentajat eivät halua myydä asuntoaan tappiolla, vaan pitävät niistä kiinni oman pääomansa sallimissa rajoissa. Vaikka asuntojen tarjonta tällä tavalla vähenee, kysyntä vähenee yhtä lailla eikä nousu alhosta pääse käynnistymään. Mitä enemmän yleistä epävarmuutta talouteen liittyy heikentyneen työmarkkinatilanteen, korkonäkymän, geopoliittisten jännitteiden tai yhteiskuntien kestävyyskriisin kautta, sitä todennäköisemmin aiempaa kireämpi rahapolitiikka pitää asuinrakentamisen jäätyneessä tilassa. Lisäksi aiempina vuosina merkittävä osa asuntojen kysynnästä tuli Suomessa sijoituskysynnästä, johon EKP:n korkojen nostaminen on erityisen vahvasti osunut. Monissa asuntotyypeissä onkin tällä hetkellä tästä syystä markkinoilla selvää ylitarjontaa, mikä yhä painaa hintoja alaspäin. Rahapolitiikan kiristämisestä voikin syntyä tietyille toimialoille hyvin pitkäkestoisia ongelmia, minkä suomalaisen asuntorakentamisen tilanne tällä hetkellä osoittaa.

Viimeiseksi tarkasteltava kysymys rahapolitiikan epätasapainoisesta vaikutuksesta taloudessa on aluetaloudellisten vaikutusten epätasaisuus. Onko niin, että rahapolitiikan muutokset osuvat toisia alueita voimallisemmin joihinkin alueisiin ja voiko rahapolitiikka tällä tavalla vaikuttaa aluetaloudellisiin eroihin yhteiskunnissamme? Jo pelkästään edellä kuvattuja empiirisiä havaintoja sekä logiikkaa käyttämällä voidaan päätyä myönteiseen vastaukseen: jos rahapolitiikka kohtelee eri tavoin kotitalouksia, talouden sektoreita ja toimialoja, se tekee näin myös aluetalouksille, koska niissä erilaiset kotitaloustyypit ja yritystyypit yhdistyvät eri tavoin eikä kahta rakenteeltaan täysin samanlaista aluetaloutta koskaan ole. Empiirinen kysymys lieneekin, kuinka voimallisesti rahapolitiikka voi alueellisia eroja voimistaa tai kaventaa.

Keskuspankkitutkimus on onneksemme tarkastellut myös tätä kysymystä, joten jonkinlainen tiedeperustainen vastaus voidaan siihenkin löytää. Erilaisilla tavoilla toteutetut empiiriset tutkimukset todellakin osoittavat, että rahapolitiikassa tapahtuvat muutokset osuvat eri alueisiin eri tavoin ja että niillä tämän takia on vaikutuksia aluetaloudellisiin eroihin. Esimerkiksi Euroopan osalta tutkimus ei kuitenkaan pysty yksiselitteisesti vahvistamaan tätä kuvaa ja tarkemmalle eri rahapolitiikan vaikutuskanavia selvittävälle tutkimukselle on edelleen tarvetta. Kuten edellä todettiin, lopulta tällaisten tutkimusten koherentti toteuttamien voi olla hyvinkin monimutkaista ja parhaassakin tapauksessa paljon oletuksia joudutaan mallinnuksessa käyttämään. Tästä huolimatta lähtöhypoteesina voitaneen pitää sitä, että rahapolitiikan valinnat määrittävät myös aluetaloudellisen rakenteen kehitystä. On syytä myös huomata, että rahapolitiikan keventämisen ja sen kiristämisen vaikutukset voivat olla epäsymmetrisiä siinä mielessä, että kiristäminen kasvattaa selvemmin eroja kuin keventäminen niitä tasoittaa. Tällaiseen on päädytty ainakin kotitalouksien välisiin taloudellisiin eroihin keskittyvässä tutkimuksessa.

Kestävyyssiirtymän näkökulmia rahapolitiikan rakenteellisiin vaikutuksiin

Näyttää jokseenkin selvältä, että rahapolitiikan valinnoilla on vaikutuksia talouden rakenteisiin. Kestävyyssiirtymän näkökulmasta tämä on mielenkiintoinen havainto tietysti siksi, että kestävyyssiirtymässä on kyse mitä suuremmissa määrin talouden rakenteellisesta muutoksesta ja sen ohjaamisesta halutuille urille. Mikäli inflaatiokehitys ja siihen reagoiva rahapolitiikka asettavat rajoitteita tai luovat mahdollisuuksia tietynlaiselle rakenteelliselle kehitykselle, niiden huomioiminen tulee täysin keskeiseksi kestävyyssiirtymän kannalta.

Mitä tämä voisi konkreettisesti tarkoittaa? Jotta tarkastelu olisi ylipäätään mahdollista, on ensin määriteltävä, mitä kestävyyssiirtymällä ja siihen liittyvillä toimilla taloudellisessa mielessä konkreettisesti tarkoitetaan.  Yksinkertaisuuden vuoksi lienee paikallaan puhua teollisesta kestävyyssiirtymästä, mitä BIOS-tutkimusyksikössä on aiemminkin jäsennelty. Vaikka kestävyyssiirtymään sisältyy lopulta hyvin monenlaista taloudellista uudelleenrakentumista ja -rakentamista, teollisen tason prosessien rooli kestävyysmurroksessa on kuitenkin erityinen. Moderneissa yhteiskunnissa teolliset prosessit kattavat valtaosan energian ja materian käytöstä sekä käsittelystä ja ne ovat keskeisiä ihmisyhteisöjen uusintamiselle sekä hyvinvoinnin luomiselle. Kun esimerkiksi liikenne, ruoantuotanto ja yhdyskuntarakenteen ylläpito jäsennetään teollisiksi prosesseiksi, on vieläkin helpompaa nähdä teollisuuden ja ekologisten rajojen välinen kriittinen suhde.

Teollisessa kestävyyssiirtymässä perusajatuksena on muovata teollisia prosesseja niin, että niissä käytetään jatkossa kestävämmin energiaa, luonnonresursseja ja työvoimaa sekä synnytetään vähemmän päästöjä ja muuta hukkaa kuin aiemmin oli mahdollista. Tähän pyritään muovaamalla yhtä aikaa teknologioita, tuotantoprosesseja sekä eri tuotantoprosessien välisiä suhteita, kysyntärakenteita ja yleisempiä taloudellisia logiikoita. Käytännössä kestävyyssiirtymä näyttäytyy moniulotteisena teollisten prosessien alasajona ja ylösajona: jostain luovutaan, jotain muokataan, jotain rakennetaan lähes kokonaan uusiksi, jotain uutta keksitään ja otetaan käyttöön.

Taloudellisesti kestävyyssiirtymä on valtava investointihanke, jossa tämän päivän toimenpiteiden on tarkoitus kantaa sekä teknologis-materiaalisesti että rahataloudellisesti pitkälle tulevaisuuteen, tietenkin myös ekologinen kestävyys turvaten. Keskeistä on, että toimenpiteiden hyödyt karttuvat vasta pitkän ajan kuluttua, jolloin esimerkiksi yksityinen yritys tai sitä rahoittava sijoittaja ei voi odottaa kestävyyssiirtymähankkeesta pikavoittoja. Kestävyyssiirtymän investointihankkeet ovat todennäköisesti myös hyvin epälikvidejä, eli kun sijoitukseen ja siirtymähankkeeseen lähdetään, rahat ovat siinä kiinni pitkään. Tällä tavalla investoinneista tulee hyvin riskipitoisia tai jopa epävarmoja ja ne häviävät helposti kiinnostavuudessa monille likvideimmille hankkeille, joista sijoittajan ja jopa reaali-investoinnin rahoittajan on helppoa siirtyä muihin liiketoiminnallisiin kohteisiin. Tästä syystä kestävyyssiirtymähankkeet ovat vaikeasti rahoitettavia ja niiden rahoituskustannuksen tuppaavat nousemaan hyvin korkeiksi.

Näin on saavuttu ensimmäiseen rahapolitiikan ja kestävyyssiirtymän risteyskohtaan: mikäli rahapolitiikalla pidetään rahoitusolosuhteet kireinä, monet kestävyyssiirtymähankkeet ovat mahdottomia toteuttaa varsinkin yksityisesti ja ilman valtiollista tukea esimerkiksi investointiavustusten, verohelpotusten tai valtion luomien markkinoiden muodossa. Esimerkiksi nykyisessä kireässä korkoympäristössä, jota Lähi-idän tilanne on erityisesti kiristänyt on mahdollista, että monet talouden sähköistymistä edistävät ja fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähentävät hankkeet ovat tulleet syvästi kannattamattomaksi, minkä seurauksena ne on jätetty odottamaan keveämpien rahoitusolosuhteiden paluuta. Tällainen voi koskea esimerkiksi vihreän teräksen hankkeita, ydinvoimaloiden rakentamista tai merialueiden tuulivoimahankkeita.

Kun korkotason nousu vaikuttaa nykyisessä poliittisen talouden ympäristössä oleellisesti siihen, kuinka laajasti valtiot voivat erilaisia kestävyyssiirtymän hankkeita tukea, rahoitusolosuhteiden kiristyminen iskee näihin hankkeisiin kahta kautta. Toisin sanoen, mitä korkeammaksi ohjauskorot ja valtioiden velan pitkät korot nousevat, sitä varovaisemmaksi poliittiset päätöksentekijät tulevat ja sitä vähemmän he ovat teollisuuspoliittisin toimin valmiita edistämään kestävyyssiirtymän kannalta oleellisia projekteja. Sekä korkotaso itsessään että poliittiset reaktiot siihen astuvat siirtymän tielle.

Näyttää siis ilmeiseltä, että kestävyyssiirtymän toimet ovat herkkiä rahapolitiikan valinnoille ja rahapolitiikka voi padota sekä mahdollistaa talouden kestävyyssiirtymää. On todennäköisempää, että kestävyyssiirtymän hankkeet etenevät silloin kun rahapolitiikka on kevyempää kuin silloin kun se on kireää. Kireän rahapolitiikan ympäristössä olemassa olevat talouden rakenteet tuntuvat houkuttelevimmilta eikä kestävyyssiirtymän hankkeilla ole taloudellisesti – kannattavuuden ja houkuttelevuuden näkökulmasta – mahdollisuuksia haastaa niitä.

Jos kuitenkin sellaiset rahapolitiikan olosuhteet jostain syystä syntyvät, missä kestävyyssiirtymän hankkeet pääsevät niskan päälle, niin onko tällainen tilanne dynaamisesti kestävä? Tämä riippuu siitä, kuinka laaja-alainen investointisykäys kestävyyssiirtymän hankkeista lopulta muodostuu ja millaiset tarjontaolosuhteet historiallisesti ovat siinä hetkellä käsillä. Ajatellaan esimerkiksi tilannetta, jossa matala korkotaso kannustaa yhtä aikaa käyntiin monia kestävyyssiirtymän investointeja, vaikka Euroopan laajuisesti. Jos investointien laajuus yltää esimerkiksi tämänhetkisen datakeskusinvestoimisen tasolle tai kasvaa senkin yli, on melko varmaa, että tästä seuraa pian talouteen jonkinlaista inflaatiopainetta. Osaajien, raaka-aineiden, välituotteiden ja lopputuotteiden kysyntä kasvaa enemmän kuin niiden tarjonta joustaa ylöspäin. Mitä enemmän tarjonnan pullonkauloja muodostuu endogeenisesti eli siirtymähankkeiden tiettyihin komponentteihin aiheuttaman ylikysynnän seurauksena, mitä enemmän investointisykäykselle eksogeenisia rajoitteita on päällä ja mitä kovempaa on kokonaiskysynnän kasvu taloudessa, sitä varmemmin inflaatiota nähdään ja keskuspankit joutuvat reagoimaan tilanteeseen rahapolitiikkaa kiristämällä.

Vähitellen rahoituksen hinnan nousu alkaa syödä uusia kestävyyssiirtymän investointeja ja lopulta ne voivat tyystin pysähtyä, varsinkin, jos inflaatiopaineista tulee pitkäaikaisia ja korkotaso jämähtää aiempaa korkeammalle useaksi vuodeksi. Sen lisäksi, että tällaiset dynamiikat välittömästi jarruttavat kestävyyssiirtymän investointeja – ja siten tukevat talouden vanhoja rakenteita – ne voivat jättää investoijille myös pysyvämmän muistijäljen ja varovaisuuden sen suhteen, kuinka rohkeasti kestävyyssiirtymää edistäviin investointeihin kannattaa lähteä. Kun päälle vielä lisätään poliitikkojen pelkotilat talouden korkotasoon liittyen, varovaisuus voi valua yhteiskuntapolitiikankin ytimiin. Tällä tavalla rahapolitiikan mekanismista tulee entistäkin vakavampi rajoite teollisuuden rakenteelliselle uudistumiselle, jota kestävyystavoitteiden saavuttamiseksi välttämättä tarvitaan.

Tietenkin voidaan ajatella myös sellaista kestävyyssiirtymäpolkua, jossa kevyt rahapolitiikka saa liikkeelle vain maltillisesti investointeja tai investoinnit toteutuvat sellaisella tavalla, ettei merkittäviä pullonkauloja synny – ehkä myös ulkoisten olosuhteiden ollessa suotuisammat kuin tällä hetkellä globaalissa taloudessa. Esimerkiksi yhteiskunnan ja talouden sähköistyminen voisi parhaassa tapauksessa edetä juuri tällä tavalla tuoden merkittävät hyödyt ainakin päästövähennysmielessä ilman talouden ylikuumenemista. Mitä paremmin sähköistymisen projekti on suunniteltu, ohjattu ja ajoitettu, sitä pienempi todennäköisyys ylikuumenemiselle ja merkittävien inflaatiopaineiden synnylle on. Tällöin rahapolitiikan ei tarvitse muodostua siirtymähankkeiden esteeksi. Ehkä kysymys tällöin kuuluukin, onko saavutettu siirtymäpolku riittävän kunnianhimoinen ja kattava ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi. 

Koska inflaatiopaineet investointisykäyksessä tulevat lähtökohtaisesti kysyntäpuolelta, kokonaiskysynnän hallinnalla voidaan mahdollisesti tehdä tilaa siirtymähankkeille niin, ettei keskuspankeille synny tarvetta reagoida tilanteeseen korkoja nostamalla. Jos esimerkiksi kuluttajat ostavat kuluttamisen sijaan kestävyyssiirtymään rahoittamiseksi tarkoitettuja velkakirjoja tai vähentävät muuten vain kulutustaan ja valtio käyttää verotusta aktiivisena kysynnänsäätelykeinona, rahapolitiikka voidaan pitää neutraalina korkeammankin investointitason tilanteessa. Tämä kuitenkin menee jo hieman tämän blogitekstisarjan kolmannen osan puolelle, kun siinä tarkastelen niitä muutoksia, joita nykyiseen rahapolitiikan ja laajemmin talouspolitiikan malliin tarvitaan, jotta kestävyyssiirtymälle syntyy riittävästi tilaa.

Yhteenveto

Tässä kirjoituksessa olen tarkastellut rahapolitiikan rakenteellisia vaikutuksia ja erityisesti sitä, miten nykyinen rahapolitiikan malli voi vaikuttaa kestävyyssiirtymän kannalta keskeisten hankkeiden toteutumiseen. Tarkastelun perusteella näyttää ilmeiseltä, että nykymuotoinen rahapolitiikka vaikuttaa talouksiemme rakenteisiin monin tavoin: alueellisesti, sektoreittain, toimialoittain, yrityksittäin tai kotitalouksittain arvioituna. Koska kestävyyssiirtymän hankkeet ovat taloudellisesti juuri sellaisia, mihin rahapolitiikka osuu todennäköisesti voimakkaimmin – suuria, teollisia, laajaa rahoitusta vaativia, epävarmoja, epälikvidejä ja julkista tuuppausta vaativia – rahapolitiikan valinnoilla voidaan nähdä olevan todella suuri vaikutus kestävyyssiirtymään ja sen onnistumiseen. Erityisesti nykymuotoinen hyvin suoraviivainen, tekninen, joustamaton  ja inflaatio-orientoitunut rahapolitiikan malli voi olla erityisen haitallinen kestävyyssiirtymälle. Se voi nimittäin estää kestävyyssiirtymän investoinnit jo lähtökohtaisesti, mutta todennäköisesti se jarruttaa niiden toteutumista ainakin siinä vaiheessa, kun ne pääsevät kunnolla käyntiin ja alkavat tuottaa inflaatiopainetta.

Seuraavassa rahapolitiikkaa, korkoja ja rahoitusolosuhteita käsittelevässä kirjoituksessani perehdynkin siihen, miten nykyistä rahapolitiikan mallia tulisi muuttaa, jotta tällaista rajoitetta kestävyyssiirtymälle ei rahapolitiikasta syntyisi.

Jussi Ahokas
Tutkija, ekonomisti

Viime viikkoina myös suomalaisesta talousmediasta on voinut lukea useita uutisjuttuja ja analyyseja valtion velan korkojen noususta (esim. HS, Kauppalehti (1), Kauppalehti (2) , Talouselämä). Toimittajien kiinnostuksen aiheeseen on herättänyt kesän jälkeen tapahtunut valtioiden velkakirjojen markkinakorkojen (tuottovaateiden) vauhdikas kohoaminen ympäri maailmaa. Viimeaikainen kiihdytys tuntuu hyvinkin merkitykselliseltä, koska korot ovat nousseet jo pidemmän aikaa. Vuonna 2022 finanssipoliittinen koronaelvytys ja Venäjän Ukrainassa käynnistämä hyökkäyssota inflaatiovaikutuksineen päättivät lähes vuosikymmenen kestäneen ”nollakorkojen” ajan. Sen jälkeen valtionlainojen pitkät korot esimerkiksi Euroopassa ovat nousseet tasaisesti globaalia finanssikriisiä edeltäneelle tasolle.

Analyyseissa korkojen nousun syyksi on esitetty niin globaalin pääoman niukkuutta kuin myös valtioiden jatkuvaa velkaantumista. Ensimmäisessä tulkinnassa ajatus menee jokseenkin niin, että korko on pääoman hinta ja kun pääomaa kysytään tiettynä ajanhetkenä aiempaa enemmän eikä pääoman tarjonta pysty tähän kysynnän kasvuun reagoimaan, hinta eli korko nousee. Toisessa tulkinnassa taas asiaa katsotaan oikeastaan juuri päinvastoin: korko ymmärretään velkakirjan hinnan suhteen käänteisenä tuottovaateena ja korkojen nousun syynä pidetään velkakirjojen tarjonnan suhteellisesti nopeampaa kasvua verrattuna niiden kysyntään. Tällaisessa olosuhteessa velkakirjan hinta siis laskee ja kääntäen korko nousee.

Siinä missä ensimmäinen tulkinta nojaa uusklassisen taloustieteen niin sanottuun lainattavien varojen korkoteoriaan, jälkimmäinen tulkinta puolestaan nojaa käytännöllisempään rahoituksen teoriaan, jossa huomio kiinnittyy velkakirjan maturiteettiin, siinä luvattuun korkoon (niin sanottu kuponkikorko) sekä tämän suhteeseen aiemmin tai myöhemmin liikkeelle laskettujen velkakirjojen korkoihin. Jos minulta kysytään, näistä todellisuutta paremmin vastaava katsanto on ehdottomasti jälkimmäinen. Kuitenkin myös tämä näkökulma on puutteellinen, sillä se ei avaa tarpeeksi valtion velkakirjojen korkojen muodostumista modernissa rahataloudessa sen institutionaalista rakennetta kunnioittaen.  

Nykyisessä raha- ja rahoitusjärjestelmässä, joka on käytännössä valtiorahajärjestelmä, rahakoron määrää keskuspankki ja keskuspankin määräämä rahakorko on puolestaan perusta pidemmän maturiteetin valtion velkakirjojen korolle. Logiikka on siinä, että lopulta valtion pitkä velkakin on oikeastaan rahaa ja velkakirjat kilpailevat siten aina lyhyen maturiteetin rahasopimusten (lyhyimpänä yli yön -sopimukset keskuspankissa) kanssa markkinoilla. Niinpä niiden hinnat ja siten korot kulkevat samaan suuntaan. Rahaa puolestaan tarvitsevat kaikki talouden toimijat, koska raha toimii taloudessamme viimekätisenä maksuvälineenä. Näin ollen rahalle on aina kysyntää niin kauan, kun talouden tuotantorakenteet pysyvät pystyssä ja rahalla saa hankittua ihmisten haluamia hyödykkeitä. Kaikki kuluttajat ja sijoittavat ovat lopulta riippuvaisia valtiorahasta ja joutuvat siksi pelaamaan edellä kuvatun logiikan mukaista peliä.

Tätä näkökulmaa voidaan kutsua keynesiläiseksi korkonäkemykseksi John Maynard Keynesin raha- ja rahoitusteoriaan viitaten. Yksinkertaistettuna asia menee niin, että mikäli keskuspankki sitoutuu pitämään ohjauskorkonsa esimerkiksi 1 prosentissa seuraavan 30 vuoden ajan, pitkät korot eivät rahoitusmarkkinoilla nouse kovin paljon tämän korkotason yläpuolelle. Keskuspankin lupauksen epävarmuuteen, yleiseen taloudellis-yhteiskunnalliseen epävarmuuteen ja velkakirjojen kysyntään sekä tarjontaan liittyvistä syistä korot tuskin konvergoituvat täysin 1 prosentin tasolle, mutta kovin paljon ne eivät kuitenkaan keskuspankin asettamasta lyhyestä korosta eroa. Mitä likvidimpänä keskuspankki rahamarkkinat pitää eli mitä enemmän velkakirjoja se pitää omassa taseessaan ja vastaavasti rahaa rahoitusmarkkinoiden käytössä, sitä lähemmäs ohjauskorkoa pitkät korotkin tulevat. 

Kun otamme edellisen kuvauksen korkotodellisuudestamme lähtökohdaksi, hahmottuu viime vuosina, kuukausina ja viikkoina todistamallemme korkojen nousulle vielä kolmas tulkinta: valtioiden pitkät korot ovat nousseet, koska keskuspankit ovat korottaneet tai korottamassa ohjauskorkojaan. Tulevaisuuteen kurottava näkökulma on tässä siinä mielessä tärkeä, että rahoitusmarkkinatoimijat pyrkivät koko ajan ennustamaan keskuspankkien tulevia valintoja ja muiden toimijoiden reaktioita niihin, jotta pystyisivät tekemään sijoituksillaan pidemmän päälle mahdollisimman suurta voittoa. Eli jo odotus siitä, että ohjauskorot pysyvät korkealla tai nousevat entisestään, voi riittää puskemaan pitkiä korkoja ylös.

Ohjauskorkojen ja pitkien korkojen viime vuosien liikkeitä Yhdysvalloissa esittävä kuvio 1 todentaa, että edellisessä tulkinnassa saattaa olla kohtalaisen paljonkin perää. Kuviosta näemme, että pitkät korot ovat seuranneet tai ennakoineet ohjauskoron liikettä varsin vahvasti. Kun ohjauskorkoa 2010-luvun lopulla nostettiin, myös pitkä korko hilautui ylöspäin, kunnes vuoden 2019 tienoilla alkoi näyttää siltä, että Yhdysvaltojen talous ajautuu takaisin taantumaan. Silloin pitkien korkojen lasku ennakoi ohjauskoron laskua. Vuoden 2020 alussa koronaviruskriisin myötä rahapolitiikkaa kevennettiin nopeasti vielä lisää ja ohjauskorko laskettiin käytännössä takaisin nollaan. Tämä keskuspankin liike veti perässään myös pitkän koron, joka alkoi kuitenkin vähitellen nousta ennakoiden ohjauskoron palautumista korkeammalle tasolle. Vuosien 2022 ja 2023 aikana sitten koronaelvytyksen ja globaalin inflaatioshokin seurauksena ohjauskorko räjähtikin ylös ja pitkät korot seurasivat seuraavina vuosina perässä saavuttaen ohjauskoron tason kuitenkin vasta vuonna 2025, jolloin keskuspankki Fed oli jo alkanut alentaa ohjauskoroa. Kun alennustahti hiipui, pitkät korot jäivät noin 4 prosentin tasolle, kunnes vuoden 2026 aikana ne ovat taas Iranin sodan inflaatiopaineiden seurauksena lähteneet hilautumaan ylöspäin. Ajatus rahoitusmarkkinoilla näyttää olevan, että hyvin pian keskuspankin on tultava perässä ohjauskorkoaan nostaen.

Kuvio 1. Yhdysvaltojen liittovaltion 10-vuotisen velkakirjan tuottovaade markkinoilla ja keskuspankki Fedin efektiivinen yli yön -korko (ohjauskoron toteutuma) (Lähde: Fed FRED)

Näyttää siis siltä, että keskuspankin politiikkapäätöksillä on jokseenkin merkittävä vaikutus siihen, millä tasolla valtioiden velkakirjojen pidemmät korot liikkuvat. Niin sanottu keskuspankin reaktiofunktio – se millä perusteella rahaviranomainen ohjauskorkoaan liikuttelee – näyttelee korkojen määräytymisessä hyvinkin suurta roolia. Edellä tuli jo vihjattua, että inflaatiolla ja keskuspankin korkopäätöksillä saattaa olla jonkinlainen yhteys. 

Keskuspankkien mandaatti: inflaatio ensin

Jos valtion velan korkojen viimeaikainen nousu johtuu keskuspankeista, dollarivetoisessa maailmantaloudessa ennen kaikkea Yhdysvaltojen keskuspankista Fedistä ja sen rahapoliittisista päätöksistä, kiinnostavaa on tietenkin ymmärtää näiden päätösten perusteluja. Kautta historian, mutta erityisesti viimeisen viiden vuosikymmenen aikana, keskeisenä rahapolitiikan ja keskuspankkitoiminnan doktriinina on ollut, että keskuspankkien tehtävänä on pitää inflaatio kurissa. Tästä periaatteesta lipsuttiin jossain mitassa 1950-luvulta 1980-luvulle, jolloin keynesiläinen ajattelu oli voimissaan ja puolsi epäaktiivista pysyvästi matalien korkojen rahapolitiikkaa. Monetaristisen talouspolitiikan käännöksen seurauksena 1980-luvulla kuitenkin palattiin vahvasti ajatukseen, että inflaatio on ”aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö” (Milton Friedman), mikä käytännössä antoi keskuspankin päätehtäväksi inflaation hallinnan ja hillinnän. Erityisesti tämä ajatus on näkynyt eurooppalaisessa talous- ja raha-arkkitehtuurissa ja vuonna 1998 perustetun Euroopan Keskuspankin toimintaa koskevissa säännöissä, joissa keskuspankin ensisijaiseksi tehtäväksi määritellään inflaatiotavoitteessa pysyminen. Yhdysvaltojen Fedillä ja monella muulla keskuspankilla on sääntöjen puitteissa kaksoismandaatti, jossa inflaatiotavoitteen saavuttamisen rinnalla toivotaan keskuspankilta suotuisan työllisyystilanteen saavuttamista. Käytännössä kuitenkin inflaatiotavoite on näissäkin tapauksissa ollut keskuspankkien johtoajatuksena osittain siksi, että keskuspankit eivät ole uskoneet pystyvänsä vaikuttamaan työllisyyteen yhtä voimallisesti kuin inflaatioon.

Riippumatta siitä, onko inflaatio oikeasti puhtaasti monetaarinen ilmiö tai voiko ja kannattaako keskuspankin yrittää ohjata inflaatiota rahapolitiikalla, näin keskuspankit joka tapauksessa tänä päivänä näyttävät toimivan. Vaikka keskuspankeissa tätä nykyä tiedostetaan varsin hyvin, että inflaatioshokki voi olla peräisin rahamarkkinoista, rahoitusolosuhteista ja siten keskuspankeista riippumattomista tekijöistä, kuten esimerkiksi Iranin sodasta, ajatuksena kuitenkin on, että keskuspankit voivat toimillaan estää inflaatiopaineen pitkittymisen taloudessa. Yleisin perustelu tälle on, että rahoitusolosuhteita kiristämällä keskuspankit vähentävät yritysten investointi- ja työllistämishalukkuutta ja siten talouden palkkapaineita, jonka seurauksena inflaatioshokin vaikutus pysähtyy taloudellisessa kierrossa. Käytännössä keskuspankit siis pyrkivät heikentämään talouden kysyntäolosuhteita rahan hintaa nostamalla silloin, kun ne näkevät mistä tahansa tulleita inflaatioshokkeja.

Tästä päästäänkin siihen, että mikä tahansa hintojen nousuun taloudessa johtava kehityskulku antaa keskuspankeille perusteen lähteä kiristämään rahapolitiikkaa ja nostamaan ohjauskorkojaan. Tällöin kaikista tekijöistä, jotka nykytaloudessa voivat saada aikaiseksi hintojen nousua ja inflaatiopainetta, tulee sekä rahapolitiikan suunnan ja sitä seuraten valtion velkakirjojen korkojen määrittymisen näkökulmasta mielenkiintoisia. Inflaation syiden ymmärtäminen ja inflaatiopaineiden ennakointi on siten avain sen ymmärtämiseen, miksi rahoitusmarkkinoilla pitkät korot hinnoitellaan niin kuin ne hinnoitellaan.

Resurssirajoitteet, kysyntä ja inflaatio vuonna 2021–2026

Vuosina 2021–2023 länsimaissa kiihtyneestä inflaatiosta ja sen syistä on käyty paljon väittelyä. Tänään tutkijat ja analyytikot lienevät kuitenkin yhtä mieltä siitä, että koronaviruksen aiheuttamat yhteiskunnan sulkemiset ja näistä tuotantoon syntyneet pullonkaulat olivat keskeinen lähtölaukaus näinä vuosina todistetulle inflaatiolle. Paljon keskustelua on kuitenkin käyty siitä, mikä oli finanssi- ja rahapoliittisen elvytyksen rooli kokonaiskysynnän ylläpidossa ja oliko se omiaan aiheuttamaan lopulta inflaation kiihtymisen vuoden 2021 aikana. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa vuoden 2022 alussa teki inflaatioanalyyseista entistä vaikeampia: on kiistämätöntä, että sodan vaikutukset raaka-aineiden hintojen nousuun vuonna 2022 olivat merkittäviä, mutta toisaalta koronaelvytyksen hännät pitivät kysyntäolosuhteet läpi vuoden hyvinä mahdollistaen yrityksille hintojen siirtämisen kuluttajahintoihin ilman myyntivolyyminen merkittävää putoamista.

Ehkä kuitenkin yleisenä tarinana viime vuosien inflaatioshokeista voidaan summeerata, että ensin on tullut tarjontapuolen shokki, tärkeiden tuotantoresurssien saatavuuden yllättävä heikkeneminen, jonka jälkeen kysynnänsääntelypolitiikalla ei ole liian ärhäkästi painettu taloutta taantumaan ja siten poistettu inflaatiopainetta. Toisin sanoen inflaatio on ollut ensisijaisesti tarjontalähtöistä, raaka-aineiden tai valmistettujen hyödykkeiden saatavuuteen liittyvää hintojen nousua yhdistettynä yritysten kykyyn siirtää hintojen nousun vaikutus kuluttajien kannettavaksi ilman voitontekokyvyn heikentymistä.

Tätä tarinaa vahvistavat tietenkin kuluvan vuoden tapahtumat ja ennen kaikkea Hormuzinsalmen sulkeutuminen Yhdysvaltojen Iraniin kohdistuneiden sotatoimien seurauksena. Juuri kun globaalit tarjontarakenteet olivat alkaneet toipua ja vakaantua koronakriisin ja Ukrainan sodan vaikutuksista, keskuspankit olivat päässeet alentamaan korkojaan ja inflaatiopaineet olivat pitkälti kadonneet, maailma kohtasi uuden valtavan resurssirajoitteen. Ennen kaikkea tarjontarajoite osui Aasian maihin, mutta jos pahimmillaan neljännes meriteitse toimitettavasta raakaöljystä poistuu maailmanmarkkinoilta, hintavaikutukset menevät tietysti läpi koko globaalin öljymarkkinan. Myös paljon lannoitteita ja öljypohjaisia tuotteita sekä esimerkiksi metalli- ja kaasujalosteita on pudonnut pois pelistä sulun myötä.

Onkin jokseenkin ilmeistä, että viime viikkoina todistamamme pitkien korkojen nousu on suoraan riippuvainen Hormuzinsalmen tilanteesta, eikä sen kummempia selityksiä velkakirjamarkkinoiden tuoreille reaktioille tarvitse etsiä. Toki se, että samalla on käynnissä tekoälyyn liittyvä valtava investointi- ja rakentamisbuumi ympäri maailmaa, minkä seurauksena kokonaiskysynnän kasvu säilynee vahvana tulevat kuukaudet valtioiden finanssipolitiikasta riippumatta, antaa lisäpontimen olettaa inflaatiopaineiden säilyvän lähitulevaisuudessa. Kerrataan logiikka vielä: keskeisten hyödykkeiden (raaka-aineiden) tarjonta putoaa, kysyntäolosuhteet hyvät, inflaatiopaineita seuraa, keskuspankit nostavat ohjauskorkojaan, pitkät korot seuraavat perässä.

Resurssirajoitteet, kysyntä ja inflaatio lähitulevaisuudessa

Yksi viimeaikaisessa keskustelussa vahvistunut näkökulma on, että valtion velan korkojen nousu on pysyvä ilmiö tästä eteenpäin. Tätä on tietysti perusteltu ensisijaisesti sillä, että valtioiden velkaantuminen näyttää jatkuvan voimakkaana, eikä kenelläkään näytä olevan keinoja pysäyttää tätä kehitystä. Tässä tekstissä esitetyn korkotulkinnan mukaan valtion velan määrä sinällään ei ole korkotasoa ensisijaisesti määrittävä tekijä, vaan keskuspankin rahapolitiikka ja valinnat ohjauskoron suhteen. Ja kun inflaation alas painamisen mandaatti on keskuspankeissa dominoiva, silloin havaittu ja odotettu inflaatio ovat ne muuttujat, jotka valtioiden velan korkouran määrittävät.

Tulevaisuuden korkoennakoinnissa tärkeintä on näin ollen inflaatiotendenssien hahmottaminen. Miltä näyttävät resurssirajoitteet ja globaalien tarjontaketjujen tila sekä miten kehittyy kokonaiskysyntä tärkeimmillä globaalin talouden markkinoilla? Monikriisin maailmassa näihin kysymyksiin on mahdotonta antaa kovin varmaa vastausta edes yhden vuoden päähän eteenpäin, mutta jonkinlaisia perusteltuja polkuja voidaan ehkä kuitenkin hahmotella. 

Esimerkiksi voidaan pohtia sitä, mitä on tapahtumassa nyt kaikkein vakavimmille pullonkauloille ja tarjontakapeikoille maailman resurssijärjestelmässä. Syyskuun aikana tilanne Persianlahdella on uudelleen kuumentunut siihen pisteeseen asti, että kesällä jo merkittävästi laskeneet raakaöljyn maailmanmarkkinahinnat ovat palanneet Iranin sodan ensimmäisten viikkojen tasolle. Mitään selkeää polkua tilanteesta ulos ei ole näköpiirissä, joten keskeisimmän maailmantalouden resurssirajoitteen voidaan olettaa pysyvän lähikuukausina paikallaan. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että inflaatiopaineet tästä edelleen voimistuvat ja keskuspankit tulevat hilaamaan korkoja – myös pitkiä – ylös vuoden 2026 lopun ja vuoden 2027 aikana. Sen lisäksi, että resurssirajoite osuu suoraan energiantuotantoon, se osuu välillisesti tuotantotoimintaan maataloudesta raskaaseen teollisuuteen ja kokonaiskysynnän kehityksestä riippuen tuottaa merkittäviä ”toisen kierroksen” hintapaineita talouteen.

Maataloutta ja siten ruoan hintaa koettelevat tietysti myös lannoitteiden saatavuusongelmat ja vuoden 2027 satonäkymät ovat hyvin epävarmat. Ruoan hintaan luo lisäksi painetta erityisen voimakas El Niño -ilmiö, jonka myötä vuodesta 2027 ennustetaan jälleen ennätyslämmintä. Kuivuus ja muut sään ääri-ilmiöt ja niitä seuraavat ilmiöt, kuten maasto- ja metsäpalot, uhkaavat satoja ympäri maailmaa myös ensi vuonna. Näin ollen ruoka saattaa kallistua useistakin erilaisista, mutta toisiinsa kietoutuvista syistä johtuen.

Kuivuuden sekä muiden sään ääri-ilmiöiden myötä myös sähkön saatavuus on monilla alueilla epävarmempaa kuin vuosiin, joten myös tätä kautta energian hintoihin näyttää tulevan nousupainetta ensi vuonna. Euroopassa vesialtaat ovat tyhjiä, ydinvoimaloita ei voida käyttää täydellä teholla, tuuliolosuhteet vaihtelevat ja varavoimaa on energiamurroksen edetessä ajettu alas. Tästä hintojen nousuun saadaan lisää pontta, kun vielä maakaasun hinta on Iranin sodan myötä samanaikaisesti kohollaan.

Tarjontapuolelta katsottuna inflaatioon ei ole välittömästi odotettavissa helpotusta globaalisti, mutta entä sitten kysynnän puolelta. Millaiset ovat lähikuukasien kokonaiskysynnän näkymät eri talouksissa? Vaikka jonkinlaisia merkkejä tekoälybuumin kierroksien laskusta on ollut viime viikkoina nähtävissä (myös pelot koneiden vallankumouksesta ovat hermostuttaneet markkinoilla!) ja huipputaso monien keskeisten yhtiöiden osakkeiden arvostuksessa on lyhyellä aikavälillä saavutettu, investointisuhdanne näyttää edelleenkin vahvalta: datakeskuksia nousee ja tietokoneiden sekä niiden osien kysyntä on erittäin suurta. Niin kauan kuin investoinnit tällä tavalla rullaavat, talouksien kokonaiskysynnän olosuhteet säilyvät riittävän hyvinä kiihtyvän inflaation takaamiseksi. Lisäksi esimerkiksi Yhdysvaltojen liittovaltio pumppaa edelleen kansainväliseen talouteen kysyntää valtavin alijäämin, mikä on omiaan pitämään dollarivetoisen maailmantalouden pyörät pyörimässä. Tämä on itse asiassa tärkein todellinen kanava valtion velkaantumisen ja valtion pitkien korkojen nousun välillä: valtion luoma kysyntä yhdistettynä tarjontarajoitteisiin takaa vahvan inflaation, johon keskuspankit reagoivat.

Mikäli pörsseissä hermoilu tekoälyn tuottojen suhteen pysyy lähiaikoina hallinnassa, eikä investointibuumi pysähdy kuin seinään, inflaatiopaineiden voidaan olettaa pysyvän erittäinkin vahvoina läpi vuoden 2027. Tällöin sekä ohjauskoroissa, lyhyissä koroissa että pitkissä koroissa on edelleen nousuvaraa ja ”korkokurimus” ottaa lisää kierroksia tulevinakin kuukausina. Oikeastaan vain merkittävä ja äkillinen reaalitaloudellinen taantuma voisi kääntää tämän kehityksen, mutta sen toteutumisen todennäköisyys on varmaankin pienempi kuin sen, että taantumaa ei tule.

Koska maailma on tällä hetkellä täynnä epävarmuuksia, yllätyksiä ja monimutkaisia toisiinsa kietoutuvia kehityskulkuja, vuotta 2027 pidemmälle inflaatiota ja siten korkojen suuntaa tuskin kannattaa alkaa ennustamaan.

Lopuksi

Valtion velkakirjojen korkoihin liittyy paljon tunnetta ja spekulaatiota. Tämän kirjoituksen alussa siteeratut julkiset puheenvuorot ovat oikeastaan maltillisimmasta päästä siitä, mitä kaikkea erityisesti nousevasta korkourasta luetaan ulos. Räväkämmissä tulevaisuusskenaarioissa puhutaan jo muun muassa globaalin dollarijärjestelmän purkautumisesta, mistä itse asiassa on rahoitusmarkkinoilla lanseerattu aktuaalinen kauppamallikin, jossa valtion velkakirjojen sijaan ostetaan kultaa ja kryptovaluuttoja. Tietysti myös erilaiset romahdusajattelijat ja länsimaiden rappion julistajat ovat olleet liikkeellä korkokehityksen ympärillä jo pidemmän aikaa. 

Tästäkin syystä on tärkeää ymmärtää korkojen nousun perussyy: havaittu inflaatio on keskeinen korkojen nousun ajuri ja että lopulta todistamamme korkouran perustana on vakaan ja rahoitusjärjestelmää ylläpitävän instituution eli keskuspankin toiminta sekä markkinoiden odotukset sitä kohtaan (ja perustan perustana valtioraha viimekätisenä maksuvälineenä). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että valtion velan korkojen nousua pitäisi vähätellä, tai ettei siinä olisi mitään ongelmallista tai ettei toisenlaisella politiikalla suoraan korkotasoa tai ensin inflaatiota ja sitä kautta korkotasoa voitaisi hallita nykyistä paremmin. 

On nimittäin melko selvää, että inflaatio ja korot osuvat hyvin eri tavoin paitsi toisistaan eriävässä taloudellisessa asemassa oleviin kotitalouksiin myös eri talouden toimialoille sekä sektoreille. Siksi inflaatio- ja korkourilla on suuri vaikutus talouden rakenteisiin, sekä tarjonta- että kysyntärakenteisiin. Esimerkiksi ekologisen kriisiin vastaavan kestävyysmurroksen näkökulmasta olisi tärkeää, että inflaatiokehitys ja korkokehitys olisivat talouksissamme sellaisia, että ne kirittäisivät kestävien rakenteiden syntyä ja ajaisivat hallitusti alas kestämättömiä rakenteita. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää ilmeiseltä, että tämän varmistamiseksi politiikkamme ovat puutteellisia tai kokonaan vääriä. Tulevissa kirjoituksissani lupaankin hahmotella, miten rahapolitiikan ja inflaationhallinnan käytäntöjä tulisi globaalisti muuttaa, jotta kestävyysmurroksella olisi paremmat edellytykset onnistua.

Jussi Ahokas
Tutkija, ekonomisti

Jussi Ahokas väitöstilaisuudessaan. Kuva: Elina Aaltio

Kesäkuista keskustelua energiasiirtymästä

Kesäkuun alkupuolella ST1:n Mika Anttonen palasi Ylen jutussa tuttuun saarnaansa ilmastotavoitteiden mahdottomuudesta ja kannoista energiasiirtymän kaskessa. Anttonen peräänkuulutti “realismia” ilmastopolitiikkaan ja selvästi nykyistä pidempää aikajännettä ilmastotavoitteisiin. Toisin sanoen niihin pitäisi tähdätä myöhemmin, koska hänen mukaansa nykytavoitteet ovat mahdottomia. Olennaista teknologiaa puuttuu, samoin tarvittavaa osaamista. Kääntäen Anttonen siis toteaa, että on hyväksyttävä ilmaston lämpeneminen reilusti yli niin sanottujen turvarajojen. Tätä puolta Ylen jutussa ei mainita.

Anttosen kannoissa ei ole mitään uutta, ja BIOS-tutkijat ovat analysoineet niitä artikkelissaan. Lausunnoissa on joukossa oikeaan osuvia huomioita, kuten esimerkiksi kritiikki bioenergiaa kohtaan, energia-alan osaamisen vaje tai se ilmiselvä asia, että pelkkä tavoitteiden asettaminen ei riitä, mikäli toimia ei tehdä. Perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset muutokset, suunnitelmallinen kestävyyssiirtymä, kulutuksen kohtuullistaminen ja vastaavat näkymät toisaalta loistavat poissaolollaan.

Päteviin huomioihin kuitenkin yhdistyy tuttuja olkiukkoja, kuten väite “tästä ongelmasta ei oikeastaan kukaan uskalla puhua”, vaikka energiasiirtymän ongelmakohdat ovat olleet vuosikausia aktiivisen keskustelun ja kiistelyn kohteena. Kun Anttonen muistuttaa teknologisista puutteista, hän maalailee tilannekuvaa, jossa esimerkiksi puhtaammasta terästuotannosta, vähäpäästöisistä rakennusmateriaaleista tai vastaavista teknologisista kehitystarpeista ei olisi puhuttu julkisuudessa lainkaan. Niin ikään Anttosen esiin nostamat sähköistymisen materiaaliset pullonkaulat ovat olleet hyvin näkyvästi esillä. Ylen jutusta saa myös sellaisen kuvan aivan kuin Anttosen suomiman Pariisin sopimuksen tavoitteisiin suhtauduttaisiin naiivin kirkassilmäisesti – vaikka tutkijat ovat yhä uudelleen varoittaneet, että puolentoista asteen tavoite on jo käytännössä menetetty. 

Hänen johtopäätöksensä ei kuitenkaan ole toimien kirittäminen vaan parempien teknologioiden odottaminen – tismalleen siis sama ongelma, joka on lykännyt suunnitelmallisen ilmastopolitiikan ja energiamurroksen toteuttamista 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Anttosen ilmastorealismissa tuudittaudutaan siihen, että “me löydämme ne ratkaisut” – mutta hänen esittämänsä yli puolen vuosisadan aikajänne tarkoittaisi kuumaa maailmaa, jossa yhä uusia vaarallisia ja peruuttamattomia keikahduspisteitä olisi ylitetty. 

Kaikkiaan Ylen juttu ja osin jatkojuttukin luovat harhaanjohtavan kuvan vallitsevasta naiivista suhtautumisesta energiasiirtymään ja ilmastotavoitteisiin, ikään kuin kukaan muu ei olisi huomannut tavoitteiden ja toimien välistä kuilua ja kriittisten teknologioiden tarvetta. Ei olekaan yllätys, että perussuomalaisissa tartuttiin innolla ja valikoivan jälkiviisaasti Anttosen näkemyksiin ilmastotavoitteiden mahdottomuudesta “tätähän me olemme sanoneet” -hengessä. “Kukaan ei puhu tästä” -retoriikka petaa juuri tällaisia haltuunottoja. On ylipäätään omituista, että Ylen jutuissa ei kertaakaan mainita Suomen ilmastotavoitteiden olleen jo pitkään poliittisen hyökkäyksen kohteina monelta laidalta. Anttosen “realismi” ei tule tyhjälle pelikentälle.

Kesäkuiseen keskusteluun toi lisäkierroksia energiajärjestelmien historiaa tutkineen Jean-Baptiste Fressoz’n vierailu Suomessa. BIOS-blogin lukijoille hän on tuttu: Ville Lähde kirjoitti viime vuonna pitkän analyysin teoksesta More and More and More. Kirjassa Fressoz kritisoi sellaisia energiasiirtymän ideoita, joissa oletetaan saumaton hyppäys yhdestä vallitsevasta energiamuodosta toiseen. Mitään tällaista ei ole koskaan historiassa tapahtunut, ja ennen kaikkea koskaan ennen energiajärjestelmiä ei ole jouduttu muuttamaan nopeasti ja pakosta ilmastonmuutoksen kaltaisen uhan edessä. Nyt tarvittava muutos on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen ja edellyttää fossiilitalouden aktiivista alasajoa.

Helsingin Sanomien haastattelussa Fressoz’n kanta on otsikoitu kärjekkäästi: “Vihreä siirtymä on vaarallista harhaa”. Tarkemmin lukien jutusta löytyvät olennaiset argumentit: mikäli vain odotetaan uusia teknologioita ja odotetaan niiden korvaavan nykyiset, jäävät kohtuullistamisen ja tehostamisen näkökulmat taustalle tai kokonaan peittoon. Maailman Kuvalehden haastattelussa Fressoz esittää, että energiasiirtymän ajatuksella oikeutetaan harhakuva elämän jatkamisesta entisellään. Sama elämäntapa, uudet välineet. 

Mutta tämän ohella Fressoz heittäytyy rajuun pessimismiin: “Ilmastonmuutokseen ei ole ratkaisuja. Se on tulossa, mutta sitä voi hidastaa.” Tässä Fressoz päätyy siis lopulta samaan hyvin kuumaan maailmaan kuin Anttonen, sillä mikäli nettonollaan ei koskaan päästä, lämpeneminen jatkuu. Toisaalta hän kuitenkin muistuttaa kohtuullistamisen merkityksestä: ”Tietenkin teknologia on osa ratkaisua, mutta ehkä vain puolet ratkaisusta.” Onko ratkaisua siis vai ei? Fressoz suomii kapitalismin ideologiaksi väitettä, että hiilineutraaliin maailmaan pääsisi vähentämättä kulutusta – mutta onko hän sitä mieltä, että sinne edes voisi päästä?

Tällainen tutkijan huolimaton puhe on ongelmallista tilanteessa, jossa lausumat rekrytoidaan hyvin helposti ilmastotoimia vastustavaan tai estävään käyttöön. Fressoz’n vierailun jälkeen olikin sosiaalisen median keskusteluissa selvästi nähtävissä, miten hänen lausumillaan oikeutettiin yhtäältä ilmastoestämistä ja toisaalta sellaista vihreän siirtymän kritiikkiä, joka ohittaa teknologian merkityksen kaikkiaan. Tulkinnat siitä, mitä hän todella sanoi, poikkesivat radikaalisti. Kolmannelta kulmalta Fressoz’sta rakennettin eräänlaista pessimismin mörköä, jota vastaan voitiin rakentaa optimistista kuvaa jo käynnissä olevasta energiasiirtymästä. On myös kuvaavaa, miten kesäkuisessa keskustelussa Anttosen ja Fressozin lausumilla pönkitettiin samoja kantoja, vaikka etenkin suhtautumisessaan yhteiskunnallisen muutoksen tarpeeseen he ovat tyystin eri linjoilla.

Fressoz’n näkemys energiasiirtymän harhasta nojaa hänen esittämäänsä energiajärjestelmien kasautumisen historiaan. Sen sijaan, että uudet teknologiat olisivat korvanneet vanhoja, ne ovat tulleet vanhojen lisäksi. Teknologiat ovat myös muodostaneet “symbioottisia” suhteita. Puu oli keskeistä hiilikaivoksissa, kivihiilellä tehty teräs oli välttämätöntä öljyteollisuudelle ja on vaikkapa tuulivoimalle. Mutta kuinka vahvasti tämä symbioottisuus on määrittänyt energiahistoriaa, ja miten se auttaa meitä ymmärtämään nykyhetkeä? (Kiitoksia etenkin TAH-säätiön ympäristöhankkeiden johtajalle Harri Lammille näkemyksistä, joita osin referoimme alla.) 

Mikäli kasvihuonepäästöjen, fossiilisten polttoaineiden osuuden ja materiaalikulutuksen kehitystä seurataan globaaleina kokonaislukuina, Fressozin luoma melko toivottomalta tuntuva kuva näyttää oikealta. Globaalit luvut kuitenkin peittävät alleen paljon olennaista: Fressoz ei huomioi kunnolla sitä, miten nykyisissä vauraissa maissa tapahtunut väestön ja kulutustason kasvu selittävät hyvin pitkälti kuvattua kasautumisen historiaa: tarpeet ovat kasvaneet, ja uusia tarpeita on synnytetty. Fressoz erittelee ansiokkaasti eri energiamuotojen yhteenkytkeytymistä. Hän kuitenkin tulee kuvanneeksi kasautumista ja symbioottisuutta ikään kuin väistämättömänä ja yleismaailmallisena ilmiönä.

Tämä on olennainen näkökohta siksi, että symbioottiset suhteet ovat vahvempia tai heikompia eri yhteiskunnallisissa tilanteissa. Jos jokin aiemmin energiakäytössä ollut luonnonvara päätyy uuteen käyttöön, käyttö voi olla symbioottista, uutta energiantuotantoa tukevaa (kuten hiilikaivosten tukipaalut), mutta se voi selittyä myös yksinkertaisesti siten, että sille löytyy taloudellisesti tuottoisa käyttömuoto jostain aivan muualta. Selittävä tekijä on voitontavoittelu, ei symbioosi. Vaurauden ja köyhyyden erot on sekin tärkeä selittävä tekijä: puun energiakäytön (etenkin puuhiilen) suuri määrä niissä maissa, joissa väestö edelleen kasvaa voimakkaasti, ei todista symbioosista vaan nopeasta urbanisoitumisesta tilanteessa, jossa ei ole varoja ja aikaa rakentaa toisenlaista energiainfrastuktuuria. Symbioosin sijaan tämä kuvaa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan eroja. Se, että puu on avainasemassa yhtäällä ja marginaalisessa energiaroolissa toisaalla, piiloutuu globaalien kokonaislukujen taakse.

Fressozin teos on ehdottoman tärkeä kriittinen puheenvuoro sekä yksioikoisia energiahistorian näkemyksiä että saumattoman energiasiirtymän ajatuksia kohtaan. Kuitenkin on vaarana, että energiajärjestelmien kasautumisesta syntyy erottelukyvytön “näin tässä kävi ja näin tässä on käyvä” -tarina, jossa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksen mahdollisuuksia ei enää pystytä tunnistamaan. Energiantuotannossa ja materiaalitaloudessa on kyllä viheliäisiä riippuvaisuuksia, jotka tekevät muutoksesta hyvin vaikean – ja mahdottoman, mikäli tuotannon ja kulutuksen kasvun suitsimisen mahdollisuus on suljettu pois näkyvistä. 

Riippuvaisuudet eivät kuitenkaan ole väistämättömiä tai välttämättömiä, ja on myös ensijaisen tärkeää hahmottaa riippuvaisuuksien mittaluokat ja laadut. Sillä on väliä, tehdäänkö teräksestä esimerkiksi virtaavaa ilmaa hyödyntävä tuulimylly vai rakennetaanko siitä öljyputkia ja -barreleita. Saadaanko teräksen tuotantoa irrotettua kivihiilestä vai ei? Saadaanko sen kulutusta kohtuullistettua vai ei, etenkin rakentamisessa, missä myös kestävämmän käytön mahdollisuudet olisivat merkittävät? Näihin kysymyksiin vastaamiseksi tarvitaan tarkempaa katsetta Fressozin kuvaamien suurten lainalaisuuksien sijaan. 

Samanlaista kriittistä tarkastelua soisi myös kohdistettavan Mika Anttosen lausumiin. Kun hän toteaa, että käsillä ei ole kaikkia keinoja tarvittavaan muutokseen, seuraavan kysymyksen pitäisi olla, mitkä keinot ovat ja mitkä eivät? Miten pitkälle tarvittavassa dekarbonisaatiossa päästään nykyisillä keinoilla, ja kuinka paljon aikaa on seuraavien tarvittavien keinojen lanseeraamiseen? Mikäli näitä tarkentavia keinoja ei kysytä, jäädään epämääräisiin väitteisiin, että siirtymään kuluu 50-70 vuotta, kuten Anttonen esittää. Lisäksi on eksistentiaalisen tärkeä kysymys, mitä polkua kuljetaan. Ilmakehään kertyneiden päästöjen määrä on tyystin erilainen sellaisessa tulevaisuudessa, jossa tehdään mahdollisimman nopeasti kaikki se, mihin nyt kyetään, kuin sellaisessa, jossa himmaillaan ja odotellaan optimaalisia tulevaisuuden ratkaisuja.

BIOS

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas väitteli

Jussi Ahokas puolusti väitöskirjaansa perjantaina 21.8. Joensuussa Itä-Suomen yliopiston kauppa- ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa (väitöstiedote). Yhteiskuntamaantieteellisessä väitöskirjassaan Ahokas tutkii ideoiden mobiliteettia, erityisenä tutkimuskohteenaan taloustieteen ja talouspolitiikan ideat sekä niiden liike. Väitöskirjassa rakennetaan maantieteellinen teoreettis-metodologinen tutkimuskehikko, joka luo perustan tieteellisten sekä poliittisten ideoiden empiiriselle tutkimuksille. Tutkimuksessa idea ymmärretään ihmisten mielissä ja vuorovaikutuksessa ilmenevänä kausaaliväitteenä (“jostain seuraa jotain”). Ideat ohjaavat ihmisten toimintaa, mutta ovat aina myös sulautuneita laajempiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten arvojärjestelmiin, normeihin sekä materiaalisiin rakenteisiin. Taloudellisten ideoiden ja niiden liikkeen tutkiminen on erityisen tärkeää, koska nykymaailmassa juuri talousideat näyttävät hyvinkin voimallisesti määrittävän yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnallista kehitystä.

Väitöskirja on muodoltaan artikkeliväitöskirja ja se koostuu yhteenvetoluvusta sekä kolmesta aiemmin julkaistusta tutkimusartikkelista. Artikkelien tapaustutkimukset tarkastelevat empiirisesti erilaisten talousideoiden liikettä ja mobiliteettia sekä historiassa että nykyajassa. Historiallisella otteella tarkastellaan John Maynard Keynesin taloustieteellisiä ja -poliittisia ideoita ja erityisesti sitä, miten nämä ideat ovat rantautuneet Suomeen ja millaisia mobiliteettiprosesseja niihin on liittynyt. Tämän ajan talousideana tutkitaan missiolähtöisen ja transformatiivisen innovaatiopoliitiikan ideoita. Myös näitä analysoidaan erityisesti Suomen kontekstissa. Empiiriset tutkimukset osoittavat ideoiden mobiliteetin moniulotteiseksi, dynaamiseksi prosessiksi, jonka perinpohjainen ymmärtäminen edellyttää lukuisia erilaisia tutkimusnäkökulmia. Tämän vuoksi ideoiden tutkimus on myös metodisesti varsin haastavaa. Väitöskirjassa kehitelläänkin kahta ideoiden liikkeen tutkimukseen soveltuvaa metodia: tilallisesti informoitua narratiivista selittämistä sekä ideoiden laadullista sisältöanalyysia. Ne osoittautuvat varsin käyttökelpoisiksi välineiksi ideoiden mobiliteetin valottamiseen.

Väitöskirja on kokonaisuudessaan luettavissa täältä.

Väitöskirjan artikkelit löytyvät julkaistuina:

John Maynard Keynesin talouspolitiikka ja suomalaiset keynesiläisen talouspolitiikan määritelmät. Poliittinen talous 4(1), 2016.

Ideas behind transformative innovation policy: Economists confronting missions and sustainability transition in Finland. Environmental Innovation and Societal Transitions 56, erikoisnumero Geographies of Missions, 2024.

Mobile ideas of economic science: the coming of Keynes’s general theory to Finland. Fennia 204(1), 2026.

Muuta BIOS-toimintaa

Elokuun alussa Ahokas julisti Kansan Uutisten haastattelussa velkajarrun kuolleeksi. Jussi ja Lauri Holappa jatkoivat aiheen käsittelyä Raha, talous ja politiikka -podcastissa. Podcastin uusin jakso puolestaan käsittelee vihreiden talouspolitiikkaa: miten se syntyi, ja miksi puolue on nyt suurissa ongelmissa?

BIOS-tutkijoita oli mukana laatimassa kesäkuussa julkaistuja tutkijanäkökulmia kansliapäälliköiden evästyksiin tuleville hallituksille. 

Tere Vadénin arvio Janne M. Korhosen teoksesta Oikeudenmukainen siirtymä Suomessa ilmestyi Poliittinen talous -lehdessä.

Ville Lähde osallistui siurolaisen taiteilijan Ossi Somman 100-vuotisjuhlanäyttelyn avausseminaariin Tampereella ja kirjoitti näyttelystä ja seminaarista niin & näin -lehteen. Somman näyttely on uutiskirjeen ilmestyessä jo loppunut, mutta suosittelemme ehdottomasti visiittiä Siurossa Somman veistospuistossa.

BIOS-blogiin Ville kirjoitti esseen Jooseppi Räikkösen ja Amos Wallgrenin tuoreesta teoksesta Palavan maailman politiikka. Amos onkin tulossa syksyllä vieraaksi BIOS-podcastiin.

“Mitä ilmastoliikkeiltä sitten vaaditaan palavassa maailmassa? Kirjoittajat esittävät, että niiden on pidennettävä aikajännettään. Vuosina 2015–2018 nousseet uudet ilmastoliikkeet puhuivat liian usein siitä, miten “meillä on kymmenen vuotta aikaa”, ne sitoutuivat liian vahvasti puolentoista asteen rajaan tavoitteena. Tämä on yhtäältä ymmärrettävää jonkinlaisena hengennostatuksena ja kiireen tunnun luomisena, sillä asioilla todella on kiire, mutta toisaalta silloin on vaarana, että epäonnistuminen vaikuttaa romahdukselta ja kaiken lopulta. Ilmastoliikkeiden on ymmärrettävä kiireen ja välittömien tavoitteiden ohella kaukaisempia tavoitteita, ymmärrettävä myös ilmastokamppailuiden vuosikymmeninen ja ylisukupolvinen skaala. Tämä on ilmastonmuutoksen politiikan ajallinen hankaluus: yhtäältä on tärkeää toimia niin aikaisin kuin mahdollista, sillä viivyttely ja epäonnistumiset rajoittavat tulevia mahdollisuuksia, mutta toisaalta parhaassakin mahdollisessa maailmassa urakka ulottuu jossain muodossa ensi vuosisadalle.”

Hanna Nikkanen haastatteli Villeä Long Play -lehden juttuun “Pahin kaikista”, jossa kysyttiin ilmastonmuutoksen historiallisten syypäiden perään. Kysymys oli hassu ja tavallaan mahdoton vastata, mutta se innoitti Villeä pohtimaan Kristoffer Kolumbusta, Fritz Haberia, James Hargreavesia, eli löytöretkiä, typpilannoitteita ja Kehruu-Jennyä… ja toisaalta Donald Trumpia.

“Trump antaa kasvot niin sanotulle viimeisten aikojen paradoksille, Lähde sanoo. Käsite on peräisin Andreas Malmin ja Wim Cartonin muutaman vuoden takaisesta kirjasta Overshoot, ja se tarkoittaa tätä: Kun ilmastotoimet ovat teknologian kehityttyä muuttuneet helpommiksi ja edullisimmiksi toteuttaa ja tiedetään, että niillä olisi kova kiire, olisi helppo ajatella, että niiden käyttöönotosta vallitsisi melko laaja yksimielisyys. Näin ei kuitenkaan ole, pikemminkin päinvastoin.”

Uuden Jutun Karoliina Vuolan jutussa “Siperia ei opeta. Miksi äärisää ei lisää ilmastopolitiikan kannatusta?” Ville totesi, että yksittäisistä katastrofeista ei ole kannattelemaan pitkäjänteistä ilmastopolitiikkaa tai ilmastoliikkeitä:

“Lähde pitää oikeana ongelmana sitä, jos ihmisten katse jumittuu kokonaan nykyhetkeen. Hän kehottaa kuitenkin ottamaan etäisyyttä ajatukseen, että ilmastopolitiikan etenemisen pitää perustua katastrofeihin ja niistä oppimiseen. Se, että yhteiskunnat ajavat kasvihuonepäästönsä alas, on jättiläismäinen hanke, jota on tehtävä jopa vuosisatojen perspektiivi mielessä, hän huomauttaa. Ei nimittäin riitä, että vuosittaiset kasvihuonekaasujen päästöt painetaan mahdollisimman nopeasti nettonollaan, jolloin niiden pitoisuus ei enää kasva ilmakehässä. Urakkaa on jatkettava myös poistamalla hiiltä ilmakehästä, jotta pitoisuus laskisi ja päästäisiin katastrofaalisesta tilanteesta vähemmän vaaralliselle polulle. Ja tässä riittää tekemistä hamaan tulevaisuuteen. Ilmastoa lämmittäviä päästöjä kun on kerrytetty ilmakehään satojen vuosien ajan. Siksi on mahdoton ajatus, että yksittäinen hellekesä tai tulva voisi riittää kannattelemaan tällaista projektia vuosikymmenestä toiseen.”

Lopuksi

Kesälaitumilta palattuamme olemme lukeneet muun muassa Laura Wimanin väitöskirjasta – Laura onkin tulossa syksyllä BIOS-podcastin vieraaksi. Risto Kunelius ja Mervi Pantti kirjoittivat ilmastotiedon paradokseista.

Tämä Kevin Andersonin haastattelu ei ole kaikkein iloisinta katsottavaa ja kuunneltavaa, ja ehkä jonkinlainen synkkyysvaroitus on paikallaan antaa. Andersonin näkemys siitä, mihin ilmaston lämpeneminen on tällä hetkellä menossa, on kieltämättä synkeä. Monesta itsevarmasta “totuudenpuhujasta” poiketen hän kuitenkin muistuttaa, että mahdollisuuksia on nimen omaan syvällisemmissä yhteiskunnallisissa, taloudellisissa ja poliittisissa muutoksissa. Luonnontieteet asettavat mahdollisen ja mahdottoman rajoja ilmastonmuutoksessa, insinööritieteet tuntevat tekniset mahdollisuudet ja rajoitteet, mutta kummallakaan saralla ei synny ymmärrystä yhteiskuntien mullistumisen mahdollisuuksista.

Jooseppi Räikkönen & Amos Wallgren, Palavan maailman politiikka. Into, Helsinki 2026. Kuva: Ville Lähde

Jooseppi Räikkösen ja Amos Wallgrenin kirja Palavan maailman politiikka ei ole ensisijaisesti tietokirja, vaan se on kriittinen puheenvuoro ilmastoliikkeiden piirissä ja niitä varten. Kirjoittajat toteavat: “Meidän on hyväksyttävä se epämiellyttävä tosiasia, että ensimmäinen vaihe ilmastonmuutoksen ja sen tuoman ympäristötuhon vastaisesta kamppailusta on hävitty.” (24) Ilmastopäästöjä ei ole missään maassa onnistuttu hillitsemään puolentoista tai kahden asteen turvarajojen edellyttämässä tahdissa, ja globaalisti päästöt ovat edelleen kasvussa. Ilmaston lämpenemisen seuraukset myös iskevät aiemmin ja rajumpina kuin ennakoitiin. 

Tappion luonnontieteellisen puolen ohella kirjoittajat nostavat esiin ilmastopolitiikan vastatuulen monissa maissa, myös Suomessa. Yhtäältä ilmastotoimien kiireellisyyttä vähättelevä “ilmastorealismi” ja toisaalta äärioikeiston kasvava kyky ottaa ympäristökysymystä haltuun fatalismin ja kansallisen itsekkyyden lietsomiseksi kohtaavat toisensa, ja ne muodostavat uudenlaisia valitettavan tehokkaita poliittisia liittoumia. Geopoliittinen “myllerrys” vie huomiota ilmastotoimilta ja heikentää mahdollisuuksia välttämättömään kansainväliseen yhteistyöhön. 

Tässä tilanteessa on vaarana, että ilmastoliikkeet taantuvat tai jäävät jumiin vanhoihin ajattelun ja toiminnan muotoihin, jotka eivät päde uudessa maailmassa. Siksi tarvitaan kriittistä itseymmärrystä ja uudelleenajattelua. Taustalla ovat paitsi edellä kuvatut maailman mullistukset myös vuosina 2015–2018 syntyneiden uusien ilmastoliikkeiden laantuminen sekä niiden piirissä käydyt kriittiset keskustelut toimintatapojen ja poliittisen analyysin ongelmista. Vaikka kirjan tekijöillä on tutkimustaustaa, Amos Wallgren on toiminut myös eri ympäristöliikkeissä. Minulle kirjan ääni oli vahvasti aktivistinen, kaltaisille puhuva.

Palavan maailman politiikka ei kuitenkaan yritä tarjota mitään valmista poliittista teoriaa tai uutta toimintamallia, ja tämä on yksi kirjan ansioista. Räikkönen ja Wallgren kannattavat maailmankuvien ja toimintatapojen avoimuutta keskusteluun ja yhteistyöhön – aatteellinen ja toiminnallinen sulkeutuneisuus olisi este uuden luomiselle (187). Tämä on tervetullut perspektiivi, sillä monien yhteiskunnallisten liikkeiden toistuvana ongelmana kautta historian on ollut “teorioiden taistelu”, oletus, että toiminta ja järjestäytyminen edellyttävät vahvaa yhtenäisyyttä. Vaikka kirjan yhdeksäs luku, “Ekologisen kriisin juurisyy”, tuntuu teemoiltaan ja käsittelytavaltaan hieman irralliselta muuhun kirjaan nähden, se on tarpeellinen. Juurisyyn etsintä, ja sen kumppanina muiden juurisyiden väheksyntä (asioillahan on monia juuria, ei yksi) on ympäristöliikkeissäkin muodostunut kovin usein toiminnan ja yhteistyön esteeksi. Teorioiden taistelussa, juurisyiden kilpailussa, käydään omanlaistaan valtakamppailua:

“Ne, joiden mukaan ekokriisin juurisyy löytyy niin syvältä kulttuuristamme, ettei siltä säily meistä kukaan, voivat väittää olevansa radikaalimpia kuin ne, jotka puolestaan hajauttavat analyysiään laajemmalle. Jos yhden mielestä yhteiskunta on läpikotaisen mätä, hän voi aina syyttää radikalismin puutteesta niitä, joiden mukaan ongelmat ovat hajautuneita ja hähmäisiä.” (166)

Kuumenevassa maailmassa, jossa aika on kriittinen kysymys, tarvitaan teoreettisen puhtauden sijaan pitkäaikaisia liittoumia, monikerroksisia strategioita ja kykyä muuttua maailman muuttuessa. Ilmastonmuutoksessa panokset kovenevat koko ajan, mutta “politiikka – kaikkine patologioineen ja irrationaalisuuksineen – ei ole menossa mihinkään” (15).

*

Olennainen teoksen läpi kulkeva juonne on kysymys kriisien, konfliktien ja katastrofien merkityksestä. Kirjoittajat muistelevat koronapandemian aikaisia ajatuksiaan siitä, miten tuo kriisi olisi voinut luoda ymmärrystä nykyisen järjestyksen hauraudesta ja suunnanmuutoksen välttämättömyydestä. Monet ihmiset, myös meillä BIOSissa, kirjoittivat tuolloin pandemiasta mahdollisuutena yhteiskunnalliselle ja poliittiselle muutokselle, yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta koordinoidusti suuntaavalle toiminnalle. (41–42)

“Moiset toiveet olivat pahimmillaan haihattelua. Kriisit ja katastrofit saattavat olla muutoksen mahdollistajia, mutta nämä mahdollisuudet lunastavat aina ne, joilla on visio uudesta yhteiskuntajärjestyksestä ja voimaa sen toimeenpanemiseksi.” (42)

Toisin sanoen kriisit ja katastrofit eivät muuta yhteiskuntien suuntaa itsessään, vaan yhteiskuntia ja maailmaa muutetaan niiden avulla. Tämä on poliittinen kysymys. 

Kirjoittajat käsittelevät myös sitä, miten vastaavia odotuksia oli ilmassa Venäjän hyökättyä Ukrainaan, miten sodan oletettiin vauhdittavan ekologista siirtymää. Jos filosofi Pierre Charbonnier peräänkuulutti tuolloin “sotaekologiaa”, dekarbonisaatiota geopolitiikan työkaluna, nyt “paisuvat sotilaalliset kulut kilpailevat vihreän siirtymän kanssa Euroopan julkisuudessa, ja poliittinen eliitti tunnistaa ennemmin sodan kuin Charbonnierin toivoman sotaekologian vääjäämättömyyden” (45). Vaikka sota Ukrainassa, samoin kuin sota Iranissa, onkin saanut aikaan myös vähäpäästöisten energianlähteiden kasvua ja siitä juontuvaa “kysynnän tuhoutumista”, ovat myös fossiiliyhtiöiden voitot olleet tähtitieteellisiä, ja esimerkiksi Suomessa velkajarru rajoittaa johdonmukaisen teollisuuspolitiikan mahdollisuuksia (45). Samaan aikaan äärioikeisto on onnistuneesti ottanut ympäristöteemoja haltuun monilla rintamilla.

Edes ilmastonmuutos itsessään ei automaattisesti luo tietynlaista politiikkaa. Sen sijaan, että ilmastonmuutoksen tuhot vahvistaisivat ymmärrystä siitä eksistentiaalisena turvallisuuskysymyksenä, käänteisesti ne voivatkin oikeuttaa äärimmäisiä keinoja nykyisen elämäntavan suojaamiseksi ja vallitsevan järjestyksen turvaamiseksi (138–139).

“Nämä kehitykset osoittavat kohti uutta, kammottavaa mahdollisuutta. Entä jos katastrofin politiikka ei kirvoitakaan meitä toimintaan ja ymmärtämään ilmastonmuutoksen seurausten todellista skaalaa? Entä jos ilmaston lämpeneminen sysääkin maailman kohti parantumattomia patologioita ja pakkomielteiden umpikujia?” (133)

Tällä tärkeällä ajatuksella, että katastrofit eivät itse luo seurauksiaan, on kääntöpuolensa. Myös ilmastoliikkeillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisen poliittisen ja yhteiskunnallisen asun niiden vaikutukset saavat. On kuitenkin luovuttava vanhasta ajatuksesta, että käänne on mahdollinen vasta “herättävän” kriisin hetkellä, on luovuttava odottamisesta (128). Tarvitaan ymmärrystä siitä ja havahtumista siihen, että elämme katastrofien keskellä, että luovimme myrskyssä, ja valmiuksia estää uusia katastrofeja ja selvitä niissä on rakennettava koko ajan (140).

*

Epäpoliittisuudessaan “katastrofioptimismi” on sukua sellaiselle ekologisen siirtymän ajattelulle, jossa teknologinen kehitys ja markkinoiden voima vievät meidät omalakisesti kohti fossiilitalouden jälkeistä aikaa. Palavan maailman politiikka ammentaakin taannoin Suomessa vierailleen Jean-Baptiste Fressozin kritiikistä naiivia ekologisen siirtymän ideaa kohtaan. He kuitenkin muistuttavat myös yksioikoisen siirtymäkritiikin vaaroista: sitä voidaan helposti käyttää myös pessimismin ruokkimiseen (37–38). Se, että tarvittavalle dekarbonisaatiolle ei saada mallia historiasta, ei tarkoita, etteikö sitä pitäisi tehdä. (Kirjoitan Fressozin Suomen vierailun synnyttämästä keskustelusta lisää syksyllä BIOS-uutiskirjeessä.)

Siirtymä ei kuitenkaan tapahdu itsestään jonkinlaisella teknologisella luonnonvoimaisuudella, vaan se on tehtävä, ja tekemistä vastaan on mobilisoitu voimaa ja valtaa. Kirjoittajat viittaavatkin Andreas Malmin ja Wim Cartonin ajatuksiin fossiilisten polttoaineiden arvon tuhoamisesta.

*

Mitä ilmastoliikkeiltä sitten vaaditaan palavassa maailmassa? Kirjoittajat esittävät, että niiden on pidennettävä aikajännettään (169). Vuosina 2015–2018 nousseet uudet ilmastoliikkeet puhuivat liian usein siitä, miten “meillä on kymmenen vuotta aikaa”, ne sitoutuivat liian vahvasti puolentoista asteen rajaan tavoitteena. Tämä on yhtäältä ymmärrettävää jonkinlaisena hengennostatuksena ja kiireen tunnun luomisena, sillä asioilla todella on kiire, mutta toisaalta silloin on vaarana, että epäonnistuminen vaikuttaa romahdukselta ja kaiken lopulta. Ilmastoliikkeiden on ymmärrettävä kiireen ja välittömien tavoitteiden ohella kaukaisempia tavoitteita, ymmärrettävä myös ilmastokamppailuiden vuosikymmeninen ja ylisukupolvinen skaala (170, 187). Tämä on ilmastonmuutoksen politiikan ajallinen hankaluus: yhtäältä on tärkeää toimia niin aikaisin kuin mahdollista, sillä viivyttely ja epäonnistumiset rajoittavat tulevia mahdollisuuksia, mutta toisaalta parhaassakin mahdollisessa maailmassa urakka ulottuu jossain muodossa ensi vuosisadalle.

Kun kriittisiä rajoja on ylitetty, kun takana on tappioita, tulee yhä tärkeämmäksi hahmottaa, mikä on mahdollista juuri nyt. Mitä tahansa ei kannata vaatia tai tavoitella, sillä silloin hukataan aikaa ja voimia. On luotava strategista ymmärrystä siitä, mitä tulisi saada aikaan, missä järjestyksessä ja ennen kaikkea millaista poliittista voimaa se edellyttää. Tätä taustaa vasten he kohdistavat kriittisen, myös itsekriittisen, katseensa siihen, miten ilmastoliikkeiden poliittinen ajattelu on yksinkertaistunut (179). He käsittelevät etenkin Elokapinaa (jossa Wallgren on toiminut) mutta laajemminkin sellaista ajattelua, että muutos saataisiin aikaan massaprotesteilla, kommunikoimalla ilmastoliikkeiden vaatimuksia ja vaatimalla “tieteen seuraamista” (174–178). Vaikka “kommunikatiivisella protestilla” on paikkansa, se on ollut ilmastoliikkeiden päätoimintamuotona epäonnistunut, ja on etsittävä uutta suuntaa.

Koska Palavan maailman politiikka on suomalainen ja eurooppalainen kirja ja suunnattu täkäläisten liikkeiden keskusteluun, on painopiste ymmärrettävästi siinä, miten olisi toimittava Suomessa ja Euroopassa. Eurooppa etsii itseään Yhdysvaltain ja Venäjän välissä, puristuksissa ja monin tavoin haavoittuvassa asemassa, ja kirjoittajille tämä on myös ensisijaista ilmastoliikkeiden uusien strategioiden kehittämiseksi. Miten esimerkiksi voidaan luoda sellaista vihreää siirtymää, joka ei vahvista kolonialistisia asetelmia vaan rakentaa uudenlaisen yhteistyön ja rauhanomaisemman politiikan mahdollisuuksia? (108–109) Kamppailu ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on ymmärrettävä myös kamppailuksi Euroopan suunnasta.

Kirjoittajat tunnistavat olennaisen asian, Kiinan valtaisan merkityksen ilmastonmuutoksen tulevaisuuden kannalta (109–116). Tämä on edelleen ilmastoliikkeissä vaikea kysymys. Vanha ilmastoestävä hokema “on turha tehdä mitään, koska Kiina” saa kovin helposti uuden muodon “meidän tekemisillämme ei ole väliä, koska Kiina”. Mutta Kiina ei ole koko maailma eikä yksin maailmassa, ja toisenlaisella Euroopalla voisi olla myös mahdollisuuksia paitsi oppia siitä myös tarjota sille oppeja. Kiinan suhteen ei pidä olla naiivi eikä fatalistinen, ja Euroopan vaikutuksella maahan on parhaimmillaankin rajansa, mutta “ajopuuna” Euroopan tulevaisuus on kehno, myös ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta.

*

Palavan maailman politiikka on tervetullut puheenvuoro, jota suosittelen mielelläni luettavaksi muillekin kuin ilmastoliikkeissä toimiville tai niitä tukeville. Pari kriittistä huomiota on kuitenkin paikallaan. Koska kirjoittajat haluavat tuoda lukijoitaan ajan tasalle tässä laajassa ja monisyisessä aihepiirissä, teokseen on pakattu paljon asiaa. Se on kuitenkin suhteellisen lyhyt, joten monia asioita käsitellään turhan pikaisesti. Ehkä joitain teemoja olisi voinut jättää poiskin ilman, että kirjan pääsanoma uudelleenajattelun tarpeesta olisi kärsinyt. 

Kolmas luku “Negatiiviset päästöt ja ilmastonmuokkaus” käsittelee olennaisia kysymyksiä, mutta seitsemässätoista sivussa aihetta päästään vain sivuamaan. Ymmärrän kuitenkin tämän luvun tarpeen sikäli, että keskustelu ilmastonmuokkauksesta on kiihtynyt viime vuosina myös ilmastoliikkeiden parissa, joten niiden sisäisessä ruodinnassa teemoja olisi ollut vaikea jättää käsittelemättäkään. Pääviesti on kuitenkin olennainen: keskustelun ei tule pelkistyä teknologisiin yksityiskohtiin, vaan on aina pidettävä esillä se, missä kontekstissa näitä keinoja käytettäisiin (voimakkaiden päästövähennysten tukena vai niiden riittämättömänä vaihtoehtona), kuka niitä käyttäisi ja millä valtuutuksella, eli on mietittävä “kuka saa hallita ilmastoa ja millä ehdoilla”. (65)

Kirjoittajat ovat tehneet joitain omaleimaisia terminologisia valintoja, joista jotkut ovat osuvia, toiset eivät. Englannin termin overshoot käännökseksi valitulla “yliammunnalla” kieltämättä on parempi klangi kuin “ylilyönnillä”, kuten kirjoittajat asian ilmaisevat (alav. 43). Sen sijaan Malmin ja Cartonin termin overshoot conjuncture jälkiosan kääntäminen “suhdanteeksi” ontuu, sillä se ei tavoita historiantutkimuksellisen käsitteen ideaa – joskus jargon on paikallaan, vaikka sen välttäminen on minustakin useimmiten hyve. 

Kirjan puolivälin paikkeilla kirjoittajat hyppäävät hetkeksi ilmastofokuksesta yleisempään puheeseen ympäristökriisistä ja ylikulutuksesta. (Samoin käy paikoin mainitussa yhdeksännessä luvussa.) Tällöin tahtovat hävitä näkyvistä eri ympäristöongelmille luonteenomaiset piirteet. Kasvihuonekaasupäästöissä totta kai näkyy myös vauraiden suhteettoman suuri kuorma ja vauraiden yhteiskuntien historiallinen taakka ja vastuu, mutta asia ei pelkisty siihen. Samoin on olennaista hahmottaa, että ilmastonmuutoksen hillinnässä ovat omat ilmastojärjestelmään itseensä palautuvat aikajänteensä ja kriittiset rajansa, kun taas esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen (keskenään erilaisia nekin) kohtuullistamisen tai luonnon monimuotoisuuden vaalimisen aikajänteet ovat erilaisia, eikä kaikkia voi hoitaa jäännöksettä rinta rinnan, samassa aikataulussa (ks. esim. 118).

Tätä näkökulman vaihdosta olisi pitänyt ainakin kirjoittaa auki. Ylikulutukseen fokusoivat tekstikohdat ovatkin hankalassa suhteessa esimerkiksi siihen, miten kirjoittajat käsittelevät vaikkapa Mario Draghin raporttia ja teollisuuspolitiikkaa (103). Siksi välillä kirjassa tuntuu olevan kaksi ääntä, jotka eivät kohtaa. Tämä ongelma ei kuitenkaan nouse hallitsevaksi, vaan kirjan tärkein viesti, itsekriittinen ilmastoliikkeiden ajattelun ja strategioiden uudistaminen tässä ajassa pysyy kirkkaana.

Ville Lähde

Arthur Dove, Red Sun. 1935. Lähde: Wikimedia Commons.

Ilmaston lämpenemisen kiihtymistä koskevassa kiistassa käsitellään joukkoa erillisiä kysymyksiä. Itse ilmiö, lämpenemisen kiihtyminen, ei ole kiistanalainen, vaan se näkyy havaintodatasta, joskin kiihtymisen suuruusluokasta on eri näkemyksiä. Mutta olennainen kysymys on, mahtuuko kiihtyminen nykyisten ilmastomallien vaihteluväliin, eli onko se selitettävissä tutulta pohjalta, vai onko pelissä jokin erityinen, malleissa huomioimaton tekijä. Seuraava kysymys kuuluu: onko tuo erityinen tekijä aiemmin tunnettu, mutta sen vaikutusta on arvioitu väärin, vai vaikuttaako kiihtymiseen jokin aiemmin tuntematon asia? 

Käytännössä juuri kukaan ei esitä vakavasti tällaista “yksisarvista”, toisin sanoen kiihtymisen ei nähdä haastavan ilmastomallien perusteita. On aivan eri asia kiistellä esimerkiksi pienhiukkasten, pilvien tai luontaisten nielujen merkityksestä, kuten alla näemme, kuin väittää ilmastotutkimuksen olleen sokea jollekin tuntemattomalle tekijälle. Julkisen keskustelun kannalta tilannetta monimutkaistaa kuitenkin erilaisten ilmastodenialistien, hämärtäjien ja estäjien tarttuminen tähän “joku muu, mikä” -argumenttiin hyökätäkseen ilmastotiedettä vastaan. 

Kolmas kysymys kuuluu: onko lämpeneminen ohimenevä ilmiö vai pysyvä trendi? Vastaus tähän kysymykseen riippuu luonnollisesti siitä, mikä osoitetaan lämpenemisen kiihtymisen tärkeimmäksi syyksi. 

Vastausten saaminen näihin kysymyksiin on tärkeää, sillä mikäli lämpenemisen kiihtyminen osoittautuu trendiksi, se vaikuttaa merkittävästi tulevaisuuteen. Toisaalta, kuten alempana näemme, väliaikainen lämpenemisen kiihtyminen voisi paljastaa arvioiden ilmaston lämpenemisen potentiaalista olevan alakanttiin. 

Samalla on syytä ymmärtää, että kaikki kiistaan osallistuvat tutkijat ovat samaa mieltä kasvihuonekaasujen päästöjen alasajamisen ensisijaisuudesta ja kiireellisyydestä. Kukaan ei kiistä fossiilisten polttoaineiden käyttöä ilmastonmuutoksen tärkeimpänä syynä.

Vuosi 2024 osoittautui mittaushistorian lämpimimmäksi vuodeksi, ja vuosi 2025 oli toiseksi tai kolmanneksi lämpimin, joten ei ole ihme, että asia on pysynyt tapetilla. Aiemmassa blogikirjoituksessa maininitut Zeke Hausfather ja Gavin Schmidt palasivat aiheeseen marraskuussa 2024 New York Timesin vieraskynässä otsikolla “We Study Climate Change. We Can’t Explain What We Are Seeing”. Tieteellistä konsensusta vuoden 2023 poikkeuksellisesta lämpenemisestä, joka hyppäsi syyskuussa ennustuskirjon yläpuolelle, ei ollut saavutettu. Kirjoittajat peräänkuuluttivat nopeampaa mittausdatan keräämistä ja analyysiä sekä kansainvälistä koordinaatiota, jotta ilmastotutkimus pääsisi nopeampaan tahtiin. IPCC:n raporttien rytmi, tiedon kokoaminen joka seitsemäs vuosi, ei riitä tällaisten lyhytaikaisempien muutosten tarkasteluun.

Onko ilmastojärjestelmä oletettua herkempi lämpenemään?

Helmikuussa 2025 ilmestyi ilmastotutkimuksen veteraanin James Hansenin johdolla kirjoitettu artikkeli “Global Warming Has Accelerated: Are the United Nations and the Public Well-informed?” Kirjoittajien mukaan taannoisesta lämpenemisen kiihtymisestä puolet on selitettävissä El Niñon perusteella, mutta toinen puoli vaatii selitystä. Heidän mukaansa mitään tuntematonta tekijää ei tarvita, vaan etenkin laivaliikenteen pienhiukkaspäästöjen (aerosolien) väheneminen vuodesta 2020 lähtien riittää selitykseksi. Pienhiukkaset sirottavat auringonsäteilyä, jolloin osa siitä säteilee takaisin avaruuteen, eli ne viilentävät ilmastoa. Artikkelin sanoin ilmansaasteet ovat olleet “faustinen sopimus”: ne ovat piilottaneet osan lämpenemisestä mutta aiheuttaneet toisaalta vakavia terveysongelmia ja muita haittoja. Päästöjen vähentäminen auttaa jälkimmäisiin ongelmiin mutta paljastaa piileskelleen lämpenemisen potentiaalin.

Hansen ja kumppanit esittävät, että aerosolien viilentävää vaikutusta on aliarvioitu, eli kääntäen myös päästöjen lopettamisesta johtuva kiihtynyt lämpeneminen on ollut odotettua suurempaa. (“Terminaatioshokista” puhutaan myös ilmastonmuokkauksen yhteydessä, mutta ehdotetut yläilmakehään suihkutettavat aerosolit olisivat tavallisia ilmansaasteita pitkäikäisempiä.) Toisin ilmaisten: mikäli aerosolien viilentävä vaikutus on ollut luultua suurempi, kääntäen ilmastoherkkyys on suurempaa. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon ilmasto reagoi kasvihuonekaasujen päästöihin. Sitä kuvataan useimmiten arviolla siitä, kuinka paljon ilmasto lämpenisi teollisen ajan alkuun nähden, jos hiilidioksidipitoisuus tuplaantuisi.

Artikkelin kirjoittajat esittävät tämän perusteella, että koska ilmastoherkkyys on arveltua suurempi, eli koska aerosolit ovat piilottaneet luultua enemmän lämpenemisen potentiaalia, edessä on enemmän lämpenemistä. Niinpä he esittävät, että käytännössä 1,5 asteen lämpenemisen raja on jo rikottu, ei vasta lähitulevaisuudessa, ja että lämpenemistä on luvassa enemmän kuin IPCC:n raportit esittävät. 

Hyvä uutinen kuitenkin on, että lämpenemisen kiihtymisen ei pitäisi kestää pitkään. Se ei ole jatkuva trendi, vaan aerosolien “piilottama” lämpeneminen paljastuu ja lämpenemisen käyrä tasoittuu. Hansenin ja kumppanien mukaan käynnissä ei siis näyttäisi olevan vielä lämpenemistä ruokkivia keikahduspisteitä. Hansen on myös kritisoinut keikahduspisteen käsitteen huolimatonta käyttöä, sillä esimerkiksi liian usein peruuttamattomiksi keikahduspisteiksi kuvataan sellaisia prosesseja, joita olisi mahdollista peruuttaa. Tulevaisuudessa on kyllä uhkaavia muutoksia, joiden jälkeen ei olisi palaamista inhimillisessä aikamittakaavassa – artikkelissa nostetaan esiin AMOC-virtausjärjestelmän heikentymisen yhteys antarktisten jäätiköiden sulamiseen, kun merivirrat eivät enää kuljettaisi lämpöä eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiseen niin tehokkaasti.

Artikkelissa sivutaan myös teemaa, joka aiheuttaa toistuvasti väärinymmärryksiä. Hansenin tulkitaan usein väittävän, että lämpenemistä on runsaasti “putkessa”, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään globaalin nettonollan jälkeen. Väärinymmärrys johtuu osin siitä, että termejä warming in the pipeline ja equilibrium warming käytetään joskus huolimattomasti, vaikka ne oikein käytettynä tarkoittavat eri asiaa. Edellisellä viitataan lämpenemiseen kasvihuonekaasujen päästöjen nettonollan jälkeen: nykytiedon mukaan lämpenemistä ei ole putkessa sen jälkeen juurikaan. Jälkimmäinen taas tarkoittaa lämpenemistä, joka olisi luvassa kasvihuonekaasujen pitoisuuksien vakiintuessa pitkäksi aikaa samalle tasolle – mikä tarkoittaisi jatkuvia päästöjä hamaan tulevaisuuteen. (Asiaa selitetään mm. täällä, täällä ja täällä.) Ilmaisua committed warming käytetään julkisuudessa niin ikään sekavasti viitaten kumpaankin, joten väärinymmärrykset eivät ole yllättäviä.

Kirjoittajat kyseenalaistavat mittavan hiilen talteenoton ja varastoinnin mahdollisuudet vaikuttaa lämpenemiseen, etenkään tarvittavassa ajassa. He puolustavat voimakkaasti ydinvoimaa, joskin artikkelissa rakennetaan ongelmallista olkiukkoa uusiutuvien energialähteiden valtavirrasta. Hyvin paljon huomiota on herättänyt tässä artikkelissa ja Hansenin monessa muussa yhteydessä esittämä “auringon säteilyn hallinnan” (SRM, solar radiation management) puolustaminen. Kuten olen toisaalla kirjoittanut, tämä ilmastonmuokkauksen kategoria on kaikkein kiistellyin. Nojaten arvioonsa korkeammasta ilmastonherkkyydestä artikkelin kirjoittajat väittävät, että uskottavaa polkua alle 2 asteen lämpenemiseen ei saada aikaan ilman tätä keinoa.

On kuitenkin tärkeä huomata, että kirjoittajat eivät peräänkuuluta auringon säteilyn hallinnan käyttöönottoa nyt tai lähitulevaisuudessa, vaan päästöjen alasajo on aina kiireisin tehtävä. Auringon säteilyn hallintaa ei tule kuvata ihmelääkkeeksi tai vapaudu vankilasta -kortiksi vaan täydentäväksi keinoksi päästövähennyksille. Vaikka kirjoittajat suhtautuvat epäilevästi ilmastonmuokkauksen “moraaliseen riskiin”, he kuitenkin myöntävät, että on äärimmäisen tärkeää kehystää se ja puhua siitä oikein, ettei ruokita vääränlaisia oletuksia – poliittisesta haltuunotosta puhumattakaan. Muutoin on vaara ajautua omituiseen seuraan, tukemaan vaarallisia pyrkimyksiä. Näitä poliittisia kysymyksiä Wim Carton ja Andreas Malm pohtivat kirjassaan The Long Heat, josta kirjoitin taannoin (ks. myös podcast aiheesta). (Artikkelissa on myös erikoinen loppu, eräänlainen James Hansenin poliittinen jälkipuhe, johon tässä esseessä ei ole tilaa paneutua.)

Kiistan välivaiheita

Vuoden 2025 mittaan kysymys ilmastonmuutoksen kiihtymisestä on ollut tasaisesti esillä. Toukokuussa julkaistussa artikkelissa “Earth’s Energy Imbalance More Than Doubled in Recent Decades” ymmärrys lämpenemisen kiihtymisestä kuvataan edelleen puutteellisena. Artikkelin kirjoittajien mukaan pysyminen 2 asteen lämpenemisen piirissä on edelleen mahdollista, mutta siitä huolimatta nykyiset ilmastomallit eivät ole onnistuneet kuvaamaan viimeaikaista lämpenemisen kiihtymistä, jolle esitetään joukko selityskandidaatteja planeetan heijastavuuden (albedo) muutoksista pienhiukkasten päästöihin, pilvien muodostumiseen ja merten lämpenemisen vaikutuksiin. Artikkeli muistuttaa myös siitä, että monet ilmiön tarkkailulle tärkeät satelliitit lähestyvät käyttöikänsä loppua, eikä riittävästi korvaavia laukaisuja ole näkyvissä. Kesäkuussa The New York Times nosti aiheen näkyvästi esille (maksumuuri) ja totesi, että konsensusta syistä ei ole vieläkään saavutettu, joskin ilmastotutkija Zeke Hausfather nosti esiin aerosolipäästöjen vähenemisen merkittävimpänä tekijänä. Hän kirjoitti aerosolien vaikutuksesta Carbon Briefiin kesäkuussa: artikkelista näkyy hyvin, miten suuri ero Hansenin ja kumppanien arviolla on muihin arvioihin nähden.

Hausfather kirjoitti aiheesta myös The Climate Brink -Substackissa otsikolla “The great acceleration debate” kesäkuussa 2025. Hän muistuttaa, että tutkijoiden varovaisuus kiihtymisen kysymyksestä juontaa huonoista kokemuksista koskien vuosien 1998–2013 näennäistä “lämpenemistaukoa”. Huolimaton ja etupainotteinen viestintä ruokki denialistista keskustelua. Hausfather toteaa kuitenkin, että nyt empiirinen todistusaineisto on vahvempaa ja lämpenemisen kiihtyminen selvää. Asetelma on myös päinvastainen: kun “lämpenemistauon kohdalla” tauko hävisi näkyvistä, kun luontainen vaihtelu otettiin huomioon, nyt luontaisen vaihtelun poistaminen laskuista vain vahvistaa kiihtymisen signaalia. Hän muistuttaa, että kiihtyminen ylipäätään on odotettavissa ilmastomallien valossa, sillä vuosipäästöt ovat olleet edelleen kasvussa.

Samassa kuussa ilmestynyt raportti “Indicators of Global Climate Change 2024: annual update of key indicators of the state of the climate system and human influence” sivusi sekin tätä teemaa. Siitä kirjoitettiin tässä Yale Climate Connectionsin artikkelissa. Raportti vahvistaa lämpenemisen kiihtyneen 50% 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä, minkä lisäksi merenpinnan nousu on kiihtynyt. Lämpenemisen kiihtymisestä huolimatta pääseminen alle 2 asteen olisi edelleen mahdollista, mutta nyt ollaan matkalla 3 asteen lämpenemiseen vuosisadan loppuun mennessä.

Lokakuisessa jutussaan The Guardian nosti esiin luontaisten hiilinielujen heikkenemisen vaikutuksen osaselityksenä sekä hiilidioksidipitoisuuden nopeammalle kasvulle että siten kiihtyvälle lämpenemiselle. Mitä enemmän merten ja maan nielut heikkenevät, sitä suurempi osa päästöistä päätyy ilmakehään lämmittämään ilmastoa. 

Super-El Niño tulossa?

Edellä mainittu El Niño ja sen vastinpari La Niña ovat Tyynen valtameren tuulten vaihteluun liittyviä ilmiöitä, jotka vaikuttavat ilmastoon: ensimmäinen lämmittävästi, jälkimmäinen viilentävästi. Tämän vuoden mittaan on esitetty varoituksia lähestyvästä “Super-El Niñosta”, joka puskisi lämpenemistä nopeasti korkeammalle ja poikkeuksellisen nopeasti edellisen El Niñon jälkeen. Helmikuisessa kirjoituksessaan “Another El Nino Already? What Can We Learn from It?” James Hansen ja joukko muita kirjoittajia varoittivat lähestyvästä lämpenemisestä, mutta he kyseenalaistivat puheen “Super-El Niñosta”. Koska ilmiö on tulossa poikkeuksellisen nopeasti edellisen vastaavan jälkeen, ei poikkeuksellisen suurta lämpökuormaa ole voinut kertyä merivirtojen kuljetettavaksi. Olennaista ei ole “super” vaan se, että kumpikin ilmiö muuttuu ilmaston lämmetessä: La Niñan minimit ovat korkeammalla kuin aiemmat El Niñon maksimit, koska perustaso siirtyy. Hansen ja kumppanit jatkoivat aiheesta maaliskuisessa tekstissä “Super El Nino? Super Warming is the Main Issue” ja kertoivat rakentavansa ilmiön seurantaan keskittyvää sivustoa. 

Tämä keskustelu nivoutuu laajempaan kiistaan ilmaston lämpenemisestä juuri siinä, että poikkeuksellisen vahva El Niño antaisi Hansenin ja kumppanien mukaan lisätukea väitteelle suuremmasta ilmastoherkkydestä. Näissä artikkeleissa paistaa läpi myös Hansenin ärhäkkä ja taistelunhaluinen retoriikka sekä toistuvat hyökkäykset kollegoiden näkemyksiä kohtaan. Koko keskustelu onkin myös valtajulkisuudessa saanut kitkerämpiä sävyjä. Helmikuisessa Salon-lehden jutussa “A recent report finds climate change is accelerating faster than predicted. Some experts disagree” tutkijat Kevin Trenberth ja Michael Mann kyseenalaistavat Hansenin rajuja väitteitä.

Mann etenkin on kritisoinut Hansenia siitä, että tämä ei tunnista lausumiensa laajempia vaikutuksia ja sitä, miten ne otetaan haltuun muihin päämääriin. Kritiikki liittyy juuri keskusteluun ilmastonmuokkauksesta. Mannin ja Hansenin välinen sananvaihto on äitynyt välillä hyvin katkeraksi, ja kiista on jopa henkilöitynyt heihin. Riitelyn taustalta toisaalta paistavat hyvin erilaiset näkökulmat. Kun Hansen kritisoi IPCC:tä ja tutkijoita “vaarallisesta pidättyväisyydestä” ja vierittää syytä yllättävän paljon heidän (ja esimerkiksi ydinvoiman vastustajien) niskaansa, hän kirjoittaa ikään kuin katkerasta sivullisesta näkökulmasta. Mann puolestaan kirjoittaa keskeltä Yhdysvaltain tulehtunutta poliittista kenttää, jossa ilmastotutkimus ja tiede ylipäätään ovat uhan alla. Mannin näkökulmasta Hansen tulee antaneeksi aseita ilmastotoimien vastustajille.

Tuore tutkimus vahvistaa lämpenemisen kiihtymisen?

Maaliskuussa 2026 ilmestyneessä artikkelissa “Global Warming Has Accelerated Significantly” Grant Forster ja Stefan Rahmstorf esittivät uuden arvion lämpenemisen kiihtymisestä (ks. myös Carbon Briefin juttu aiheesta). He tarkastelevat viittä eri datajoukkoa ja pyrkivät poistamaan niistä El Niñon ja La Niñan vaihtelun, vulkaanisen toiminnan ja auringon säteilyn vaihtelun paljastaakseen muutokset ilmastopakotteessa (kasvihuonekaasut, aerosolit jne). Näin analysoituna kiihtyminen on hyvin selvästi nähtävissä vuodesta 2015 lähtien, ja kuluneella vuosikymmenellä lämpeneminen on ollut nopeampaa kuin millään mittaushistorian vuosikymmenellä. Aihetta käsiteltiin laajalti The Guardianissa, The New York Timesissa (maksumuuri) ja New Scientistissa (maksumuuri).

Debatti jatkuu, sillä toukokuussa 2026 julkaistussa artikkelissaan “2024 global temperature record is consistent with model-predicted warming” Michael Mann ja kumppanit esittävät, että vuosien 2023–2024 lämpöennätykset mahtuvat ilmastomallien vaihteluväliin. Artikkelissa esitetään aerosolipäästöjen vaikutuksen olevan monin verroin vähäisempää kuin Hansenin ja kumppanien arviossa ja korostetaan, että lämpenemisen kiihtymisessä ei ole mitään erityisen yllättävää, vaan että se on selitettävissä ennen kaikkea kasvaneiden kasvihuonekaasujen päästöjen pohjalta. Toukokuinen artikkeli “The role of reduced aerosol masking from air pollutant emission reductions in recent global warming acceleration (2013–2023)” esittää hieman suuremman arvion pienhiukkasten vaikutuksesta, mutta kuitenkin samassa mittaluokassa Hanseniin ja kumppaneihin verrattuna.

Lopuksi

Yhdysvaltain länsirannikolla äimistellään poikkeuksellista meren lämpöaaltoa, Euroopan suurkaupungeissa kärvistellään kuumuudessa, ja Intiassa on esitetty uusia korkeampia arvioita lämpöaaltojen uhriluvusta. Kysymys ilmaston lämpenemisen kiihtymisestä pysyy varmasti tapetilla lähiaikoina, kunnes sen syistä päästään paremmin perille ja varmistuu, onko ilmiö ohimenevä vai pysyvä – onneksi jälkimmäinen vaihtoehto näyttää näiden tutkimusten valossa epätodennäköiseltä.

Joka tapauksessa kiistassa on pohjimmiltaan kyse siitä, millä tasolla ilmastoherkkyys on, eli mille tasolle lämpeneminen etenee parhaimmissa tai pahimmissa tapauksissa. Se kertoo paljon tulevaisuuden maailmoista ja muutoksiin sopeutumisen mahdollisuuksista. (Ihan oma juttunsa on se, että monet ilmaston lämpenemisen vaikutukset tulevat nopeammin kuin on ennakoitu.)

On kuitenkin tärkeää, että tutkijat, journalistit, poliitikot tai aktivistit eivät heittäydy yksioikoiseen “koska lämpeneminen on kiihtynyt, niin…” -puheeseen, mitä tahansa johtopäätöksiä siitä tehdäänkään. Vastaukset kysymyksiin kiihtymisen syistä eivät muuta perusasiaa. Päästöt on saatava alas niin nopeasti ja niin suurelta osin kuin mahdollista, ja kaikki muut keinot ovat vain täydennystä tähän. Ilmastotoimien puolustajat ja niitä eteenpäin ajavat eivät hyödy epätarkoista hälytyshuudoista. Sen sijaan monenlaiset muut toimijat, joita kiinnostaa ilmastotoimien hidastaminen, koko asetelman sumentaminen tai vaikkapa hiilen talteenoton ja ilmastonmuokkauksen ajaminen vaihtoehtoina päästövähennykselle, voivat helposti napata kiinni “kiihtymisfatalismista”.

Kysymys lämpenemisen kiihtymisestä on tärkeä osa käynnissä olevaa ilmastotutkimusta, ja vastaukset määrittävät tulevaisuuden reunaehtoja, mutta asiaa ei pidä muuttaa epäkriittiseksi iskulauseeksi.

Ville Lähde

Ihmistoimien aiheuttama ilmastonmuutos on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen ilmiö, mutta se on myös osa tämän planeetan pitkää mullistusten ja hiilen kiertojen jatkumoa. Ymmärtääksemme nykyistä ilmastonmuutosta ja sen mittakaavaa on hyvä katsoa planeetan menneisyyteen, aina elämän syntyyn asti. Sillä ilmastonmuutos on mahdollista vain tällaisella planeetalla, jolla on juuri tällainen ilmakehä. Tämän planeetan historia on hiilen ja hapen yhteenkietoutunut tarina, jonka päähenkilöitä ovat elämä ja planeetan sisuksen myllertävät voimat – ja viimeisillä sivuilla ihmisen yhteiskunnat. 

Peter Brannen, The Story of CO2 Is the Story of Everything. Allen Lane/ Penguin Random House, London 2025.

Peter Brannenin edellinen teos The Ends of the World (2017) käsitteli maailmanhistorian joukkosukupuuttoja. Kirjassaan Brannen nosti esiin tärkeän huomion: julkinen mielikuva joukkosukupuutoista tuo mieleen avaruudesta Maahan syöksyvän taivaankappaleen ja kuolevat dinosaurukset. Näyttää kuitenkin siltä, että lähes kaikissa joukkosukupuutoissa planeetan omat voimat, niin elämä kuin mannerlaattojen myllerrys, ovat pääosassa – edes dinosaurusten häviäminen ei olisi ollut mahdollista ilman niitä (166–167). Syvän ajan joukkosukupuuttojen kumppanina ovat aina olleet planetaarisen hiilen kierron häiriöt.

Uusi kirja The Story of CO2 Is the Story of Everything (2025) sukeltaa syvemmälle tähän aiheeseen: Brannen kertoo planeetan tarinan aina elämän synnystä nykypäivään asti hiilidioksidin ja sen vastinparin hapen näkökulmasta – happi kun innokkaasti odottaa päästäkseen polttamaan kaikenlaista orgaanista ja vapauttamaan sitoutuneen hiilen takaisin ilmoille. Joukkosukupuutot ovat osa tämänkin kirjan kerrontaa mutta eivät enää pääaihe. Kirja kuvaa, miten nykyinen ihmistoiminnasta johtuva ilmastonmuutos kytkeytyy syvään aikaan ja miten se on erityisyydestään huolimatta ymmärrettävissä vain hiilen kiertojen taustaa vasten.

Maapallo on juuri tällainen paikka siksi, että täällä on elämää ja mannerlaattojen liikettä, laattatektoniikkaa. Hiljaisempi planeetta, jonka kuori ei olisi alituisessa liikkeessä, ja jonka sisusten myllerrys ei tuottaisi suojaavaa magneettikenttää, tuskin pystyisi elämää synnyttämään. Tai jos se pystyisi, tuo elämä jäisi todennäköisesti kulkemaan yksinkertaista ja yksitotista polkua hamaan tulevaisuuteen. Meidän kaltaisemme elämä tarvitsee toimintaa. 

Kuvio on tavallaan yksinkertainen: hitaassa hiilen kierrossa planeetta syöksee sisuksistaan hiilidioksidia, ja toisaalta mannerlaattojen liike puskee ilmoille kiveä, jonka kuluminen imee hiilidioksidia pois. Nopeassa kierrossa elämä rakentaa hiilidioksidista ja vedestä auringon energian avulla orgaanista ainetta, elävää hiiltä – kosmisesti katsoen erittäin epätodennäköistä asiaa, jonka ylläpitäminen tarvitsee jatkuvaa energian läpivirtaavaa vuota. Valtaosa tästä elämästä kuolee ja hajoaa palauttaen hiilidioksidin taivaisiin, mutta pieni osa siitä päätyy merten syvänteisiin tai maankuoren kätköksiin, pääsemättömiin hapelta. Hiili ei päädy varastoon, jos joku kerkeää syömään tai polttamaan sen. Maankuoren hiilivarastoa kertyy, kun hiili päätyy nopean kierron kannalta “hukkaan”, piiloon maan tai veden alle. Hiiltä on kätkeytynyt tällä tavoin satojen miljoonien vuosien ajan, koko elämän historian ajan, minkä vuoksi on olemassa muun muassa fossiilisia polttoaineita. Osa kätkeytymisestä on verkkaista, mutta kirjassa kuvataan myös, miten monet merkittävät fossiilisten polttoaineiden esiintymät ovat vaatineet planeetan mittakaavassa nopeita mullistuksia, jotta suuret määrät biomassaa on päätynyt kerralla pois ahnaan hapen ulottuvilta.

Oikeasti tämä kaikki on hyvin monimutkaista, mutta Brannen onnistuu journalistisella tyylillään kuvaamaan asian ymmärrettävästi ja viihdyttävästi. Maallikolle tai kaltaiselleni tutkijalle, joka ei ole näiden alojen ekspertti, kirja auttaa syventämään aiempaa tietämystä. Esimerkiksi elämän syntyä käsittelevä osio tuo tyylikkäästi esiin kilpailevia näkemyksiä – onko aineenvaihduntaa tietyssä mielessä ollut ennen elämää, vai tarvittiinko ensin jonkinlaista RNA:n kaltaista informaatiota, mikä taas edellyttäisi hyppäyksellisempää muutosta? Brannen kuvaa myös hyvin, miten elämän synnyn etsintä jää väistämättä spekulatiiviseksi, sillä tuo muinainen maailma on pitkälti pyyhkiytynyt olemattomiin.

Hengitämme historiaa

Fossiiliset polttoaineet siis ovat muinaisen elämän tuotosta, tämänhän me kaikki tiesimme – ja nykyään yhä yleisemmin myös muistetaan, että auton tankkiin ei pistetä kuolleita dinosauruksia vaan muinaista levää ja planktonia. (Kaiken kaikkiaan fossiiliset polttoaineet ovat syntyneet kasvien ja pieneliöiden jäänteistä, eivät paljon vähälukuisempien eläinten.) Tarinan toista puolta kuitenkin tulee harvemmin ajateltua. Edellä kuvattu hiilen hautautuminen selittää myös hapen runsauden ilmakehässä. Yhteyttävät kasvit kyllä tuottavat happea mutta myös kuluttavat sitä, samoin niiden kuolleiden jäänteiden maatuminen tai syöminen. Jos kaikki elämä kuoltuaan hajoaisi hapen voimalla, tulos olisi plus miinus nolla. Ainoastaan maankuoren myllerryksen ansiosta hiiltä on häipynyt tavoittamattomiin niin paljon, että hapen osuus ilmakehässä on kasvanut näin korkeaksi. Olemme siis tavallaan elossa siksi, että maailmassa on fossiilisia polttoaineita (129). Ja saatamme tappaa tulevaisuutemme samasta syystä.

Koska happi on ahnas hapettaja, polttaja, korkea happipitoisuus on epätodennäköinen olosuhde. Happea tuottava fotosynteesi syntyikin todella paljon aikaisemmin ennen kuin ilmakehän happipitoisuus lähti kunnolla nousuun. Tarvittiin juuri sopivia olosuhteita, että aerobinen elämä pääsi punkemaan anaerobisen elämän taustalle (missä se edelleen tekee elämälle täysin korvaamattomia asioita). Ja silti hapen osuus ilmakehässä on ollut pitkään paljon alhaisempi. Suurimmassa osassa planeetan historiaa ei ole ollut tulta, sillä maanpinnalla liekit edellyttävät vähintään 16% happea (245). Tarvitaan tietysti myös jotain poltettavaa, eli maalla elävää elämää (246). Toisaalta on ollut myös nykymaailmaa paljon runsashappisempia historian vaiheita, joiden roihuja on hyvin vaikea kuvitella.

Me emme siis hengitä ensisijaisesti nykyisen elämän tuottamaa happea, sillä juuri tällä hetkellä kuhisevan elämän, myös sademetsien ja merten planktonin, happituotanto on, kuten todettua, likimäärin plus miinus nolla. Meret ja metsät niin tuottavat kuin kuluttavat happea. Hengitämmekin satojen miljoonien vuosien happiperintöä. Se on niin valtava, että jos ihmiskunta onnistuisi polttamaan aivan kaikki tavoitettavissa olevat fossiiliset polttoaineet, ilmakehän happitason ei saataisi merkittävää lovea – kaikki muun tällä planeetalla menisi kyllä muutoin tyystin tuhoisasti sekaisin. Tämä johtuu siitä, että muinaista elämää on piilossa moninkertaisesti enemmän kuin koskaan edes scifiteknologisesti voitaisiin kaivaa, pumpata ja säröttää esiin.

“Niinpä jokainen elämää ylläpitävä henkäyksemme ei ole Maan pinnalla kuhisevan elämän ansiota vaan sen alla piilevän valtaisan vanhan elämän varannon perintöä. Me saatamme pitää sitä tavanomaisena, mutta hengitämme todella omituista ja tulenarkaa ilmaa. Sen ei pitäisi olla olemassa. Se on tullut mahdolliseksi vain erottelemalla fotosynteesin reaktiiviset ainesosat planeetan mittakaavassa ja pitämällä ne erillään toisistaan satoja miljoonia vuosia.” (107)

Kirja käy läpi myös kiintoisia tieteellisiä kiistoja siitä, mikä mahdollisti hapen kertymisen – oliko se vääjäämätön seuraus yhteyttävän elämän synnystä, vai vaatiko se mahdollisesti muinaisen “jääpalloplaneetan”, joka pyyhkäisi pois miljardi vuotta historiaa ja avasi ikkunan muutokselle, vai oliko joitain muita syitä? (117–121) 

Joka tapauksessa monisoluista elämää ei voisi olla ilman runsaan hapen mahdollistamaa energeettisempää aineenvaihduntaa. Tästä kaikesta avautuu isoja kysymyksiä. Elämä saattaa olla maailmankaikkeudessa yleinen, jopa tietynlaisissa olosuhteissa vääjäämätön ilmiö, joka kumpuaa eräänlaisena tehokkaana energiaerojen purkajana (tai sitten ei). Yhtä tehokasta elämän energiataloutta kuin happeen ja hiileen nojaava ei ole tiedossa, joten on melko todennäköistä, että monisoluinen elämä, eläimistä puhumattakaan, edellyttää hapen kertymisen ilmakehään. Historia, jossa näin käy, on hämmentävän ainutlaatuinen. Siksi vaikka elämä olisi yleistä maailmankaikkeudessa, monisoluinen elämä voi olla paljon harvinaisempaa, ja eläinten mahdollistava happipitoisuus sitäkin harvinaisempaa. Tämä voi tehdä Maasta paljon epätodennäköisemmän ja omaleimaisemman planeetan kuin kosmologisissa laskelmissa älyllisen elämän yleisyydestä ja Fermin paradoksista oletetaan. Lisähaasteen tuo, että eläimiksi muodostuneen elämän säilyminen planeetalla voi sekin olla onnenkauppaa (123). Maapallolla pöytä on pyyhkäisty melkein puhtaaksi useaan otteeseen.

Planetaarinen patteri purkautuu

Energiatiheää hautautunutta hiiltä yhtäällä, runsashappinen ilmakehä toisaalla. Brennan kuvaa tätä “planeetan patteriksi”, joka muodostaa valtaisan energeettisen epätasapainon. Tämän patterin energiaa ihmiset ovat purkaneet pikkuhiljaa jo vuosituhansia polttaessaan hiiltä ja maanpinnalle tunkeutunutta öljyä (ja Kiinassa hämmästyttävän kauan sitten maakaasua), mutta homma lähti kunnolla käyntiin vasta 1800-luvun teollisen vallankumouksen myötä. Fossiiliset polttoaineet eivät kuitenkaan ole uinuneet koko ihmistä edeltänyttä syvää historiaa, vaan ne ovat heränneet ennenkin.

“Neljä miljardia vuotta sitten hiilidioksidi heräsi elämään. Se on edelleen kaiken elämän hiilen perimmäinen lähde, maapallon lämpötilan ensisijainen säätelijä ja meidän lajimme pääasiallinen tuote. Kautta historiansa se on kummunnut kivistä ja päätynyt taivaalle ja meriin. Osasta siitä on tullut elämää, ja osasta tuosta elämästä on tullut jälleen kiviä. Tätä tulivuorien syöksemää hiilidioksidia on pääosin tasapainottanut hautautuminen kiviin miljoonien vuosien ajan. Kun tämä kierto menee sekaisin, monet asiat Maassa kuolevat.” (447)

Tässä palaamme Brannenin edellisen kirjan teemoihin eli joukkosukupuuttoihin. Kuten sanottua, joukkosukupuuttoihin näyttää aina liittyvän suuria häiriöitä planeetan hiilen kierroissa. Hiilidioksidin määrä nousee rajusti, lämpötilat kasvavat ja meret happamoituvat ja muuttuvat vähähappisiksi, mikä on tappanut pahimmillaan valtaosan elämästä ja jättänyt selviäjät sinnittelemään miljoonia vuosia karmivissa olosuhteissa. Tai hiilidioksidin määrä laskee hyvin alas, jolloin pahimmillaan koko planeetta on jäätynyt “lumipalloksi” ja elämän säilyminen on ollut karvan varassa. 

Brannenin kaksi kirjaa kuvaavat joukkosukupuuttoja ja niiden syistä käytyjä tutkimuskiistoja perusteellisesti, eikä yksityiskohtiin voi mennä yhdessä esseessä. Joskus elämä on voinut aiheuttaa näitä mullistuksia – ensimmäisten metsien synty ja hiilidioksidin nopea sitoutuminen saattoi viilentää planeettaa kohtalokkaasti. Ylipäätään elämän historiassa kehittyneet uudet biologiset järjestelmät ovat monimutkaistaneet hiilen kiertoja jo siitä lähtien, kun merten “biologinen pumppu” aikanaan syntyi. 

Laattatektoniset mullistukset ovat vielä suurempi vaikuttava tekijä: kun Himalajan vuoristo aikanaan kohosi, tuli tarjolle runsaasti enemmän “tuoretta” kivimassaa kulutettavaksi, mikä loi hiilidioksidin uuden nielun (222–223). Toisaalta vulkaaninen toiminta tuo peliin uutta hiilidioksidia syvyyksistä, ja joskus on käynyt onnettomia sattumia. Erittäin suuret vulkaaniset tapahtumat, “superpurkaukset”, ovat itsessäänkin mullistaneet maailmaa. Mutta joskus maan sisuksissa myllertävän magman tielle osuu jotain muuta – esimerkiksi laajoja fossiilisen polttoaineen esiintymiä. Näin lie käynyt nykyisen Siperian alueella permikauden joukkotuhon aikoihin. Valtavat vulkaaniset purkaukset olivat jatkuneet jo 300 000 vuotta ennen kuin joukkosukupuutto näyttää kunnolla käynnistyneen. Asiat menivät kunnolla pieleen vasta, kun magma osui valtaviin kivihiilen, maakaasun ja karbonaattikiven esiintymiin. Planeetta oli vähällä kuolla. (180–188) 

Tässä permikauden ragnarökissä planeetta poltti huimasti enemmän fossiilisia polttoaineita ja muita hiilen esiintymiä kuin ihmiskunta koskaan kykenisi. Sen sijaan viime vuosisatojen ja -kymmenten nopeus on ollut Siperian superpurkausta kymmenen kertaa suurempi (189). Hiilen kiertojen häiriöissä ja elämän selviämisessä niistä nopeus on aivan yhtä tärkeää kuin määrä (167).

Juuri siksi nykyinen ilmastonmuutos on verrattavissa syvän ajan maailman mullistuksiin, tietyssä mielessä “luonnollisuuttaan” (381). Ihmisen yhteiskunnilla on mahdollisuus pistää planeetta perinjuurin sekaisin juuri siksi, että niin on käynyt aiemminkin. Planeetta olisi voinut kuolla omia aikojaan, ilman ihmistä. Onneksi olemme vielä hyvin, hyvin, hyvin kaukana siitä mittakaavasta, jota syvän historian joukkosukupuutot ovat vaatineet. Kuljemme kuitenkin sillä polulla hälyttävän nopeasti.

Hyvä uutinen on toisaalta se, että planeetan hiilen kierron järjestelmät ovat todennäköisesti nyt resilientimpiä kuin aikanaan. Supermantereet kuten Rodinia (noin 1,26–0,9 miljardia vuotta sitten) ja Pangaia (noin 335–200 miljoonaa vuotta sitten) vaikuttavat tehneen maailman alttiiksi tuhoisille kehityskuluille. Samoin esimerkiksi mainitun biologisen pumpun synty nopeutti “toipumista” korkean hiilidioksidin kausista (202). Niinpä planeetalla, jonka historiassa rajut joukkosukupuutot ovat olleet toistuvia, alkoi Pangaian hajottua suhteellisesti turvallisempi kausi ja dinosaurusten hämmästyttävän pitkä valtakausi. Jos laskemme linnut mukaan, dinosauruksia on ollut olemassa 60% koko maanpäällisen elämän ajasta, mikä on melkoista sitkeyttä ja varsinainen menestystarina. Nykyään muuten ihmiset tappavat vuosittain enemmän dinosauruksia kuin kuoli liitukauden joukkotuhossa 66 miljoonaa vuotta sitten (389).

Ihmisen näkökulmasta planeetan parempi toipumisnopeus on tosin suhteellista. Jos aikanaan hiilen kiertojen palautuminen uuteen vakaaseen tilaan myllerryksen jälkeen saattoi viedä jopa miljoonia vuosia, nykyään se voisi tapahtua jo kymmenissä tuhansissa vuosissa. Niin “ilmasto on aina muuttunut”, kuten kaikenlaiset denialistit, sumuttajat ja ilmastoestäjät tykkäävät toistaa, mutta tästä historiasta ei kannata ottaa mallia. Kun ilmasto muuttuu tällä tavalla, iso osa elämästä pyyhkiytyy olemattomiin. Supertulivuoreksi ei kannata ryhtyä.

Ihmisyhteiskuntien “superpurkaus”

Jos lukiessani kirjan ensimmäistä osaa, joka käsittelee syvää historiaa, olin koko ajan innoissani, jälkiosan varrella kulmani menivät harmittavan usein kurtulle. Ensimmäisessä osassa Brannen nimittäin käsitellessään vaikkapa elämän syntyä tai eri joukkosukupuuttojen syitä osaa asettaa rinnakkain erilaiset näkemykset ja avata lukijalle, miksi tutkijat ovat erimielisiä. Mutta kun hän lähtee tekemään ihmiskunnan historian pikakelausta, radikaalisti erilaisia näkemyksiä tuodaan lukijan eteen sikin sokin, vailla vastaavaa kriittistä silmää ja pedagogista tukea. 

Journalistisella tyylillä kirjoittavalla Brannenilla on ollut halu luoda ikään kuin katkeamaton historiallinen kaari, jotta hän voi kertoa “hiilidioksidin tarinaa kaikesta”. Matkan varrella kuljetaan kuitenkin välillä aika kauas hiilidioksidista ja kirjan pääteemoista, ja Brennan tulee tukeutuneeksi yleistyksiin ja kattoselityksiin, jotka oikeastaan eivät edes hänen kirjaansa istu. Kirja yksinkertaisesti olisi voinut olla paljon lyhyempi, eikä koko ihmiskunnan historiaa olisi kannattanut yrittää tunkea sisään välinäytöksenä syvän historian ja teollisen vallankumouksen väliin. 

Tästä syntyy valitettavasti kirjaan ongelmallisia ristiriitoja. Yhtäältä Brannen nojaa epäkriittisesti sellaiseen korkean abstraktiotason termodynaamiseen puhetapaan, jossa kaikki yhteiskunnat ovat “pohjimmiltaan” samanlaisia kuin vaikkapa hurrikaanit, tai jossa yhteiskunnat noudattavat kautta historian samaa kasvukäyrää kuin organismit (285). Välillä hän kuvaa koko ihmisyhteisöjen pitkää historiaa samalla energeettisen tehostumisen idealla (288). Kuitenkin toisaalla hän nimenomaan suhtautuu hyvin kriittisesti tällaiseen ajatteluun ja nostaa ihmiskunnan historian varrelta yhteiskuntien radikaalit erot ja toteaa, että niitä ei voi verrata hurrikaaniin tai bakteereihin petrimaljassa (439). Samoin hän kyseenalaistaa juuri sellaiset elämän energeettisen tehokkuuden ideat, joita hän on aiemmin kirjassa soveltanut (446). Nämä kriittiset näkökulmat tulevat etenkin maallikkolukijan kannalta aivan liian myöhään, parisataa sivua myöhemmin ja paljon nopeammin esitettynä. Moni voikin poimia tästä kirjasta helppoja mutta tieteellisesti hyvin ongelmallisia kiteytyksiä. Tämä on äärimmäisen harmillinen ongelma muutoin hyvässä ja tärkeässä kirjassa.

Kirjan toisen osan pääteemana on kuitenkin viime vuosisatojen teollistumisen, kapitalismin ja globalisoitumisen “superpurkaus”, joka on ottanut käyttöön planeetan patterin kiihkeämmällä tahdilla kuin koskaan aiemmin. Ainoastaan maankuoren syvässä myllertävät voimat voivat pintaan noustessaan saada mitään samanlaista aikaan. Siksi fossiilisilla polttoaineilla teollistuneiden yhteiskuntien tai fossiilisivilisaation, jos sellaista sanaa haluaa käyttää, nousua ei voi verrata kunnolla mihinkään muuhun ihmiskunnan historiassa, ei ehkä edes maatalouden syntyyn ja leviämiseen, vaikka se saattoikin estää uuden jääkauden alkamisen (300–301). Vertauskohtaa on haettava syvästä ajasta (158). 

Ihmisyhteiskunnat ja -yhteisöt ovat toimillaan vaikuttaneet muuhun luontoon lukemattomin eri tavoin vuosituhansien ajan, koko lajin historian ajan. Mutta nykyinen ilmastonmuutos tapahtuu maailmassa, jossa pääosin ihmisten käyttöön on vallattu yhä enemmän alueita, jossa merten suurten nisäkkäiden populaatiot on metsästetty pieniksi ja kalakannat ovat yhä ahtaammalla, jossa ekosysteemien välisiä yhteyksiä on katkottu ja jossa on monenlaisia uusia ympäristöongelmia – joten elämän järjestelmät voivat siinä mielessä olla herkempiä joukkosukupuutolle, vaikka planeetan hiilen kierrot olisivatkin muuttuneet edellä kuvatulla tavalla toipumiskykyisemmiksi, kun niille annetaan tarpeeksi – tuhansia vuosia – aikaa.

Silti mikään muun ihmistoiminta ei ole onnistunut ennen fossiilisten voimaperäistä polttamista puuttumaan koko elämää mahdollistavaan planetaariseen kiertoon. Tällainen ihmisyhteiskuntien “superpurkaus” voi myös tapahtua vain kerran, sillä planeetan patterin “lataaminen” vei satoja miljoonia vuosia (325–326). Vain tämän muinaisen elämän varannon avulla ihmisten oli mahdollista puskea läpi energeettisten rajoitusten, joita biosfäärin (eli pohjimmiltaan yhteyttämisessä kaapatun auringon energian), sekä tuulen ja veden kiertojen (auringon energialla pyöriviä nekin) hyödyntäminen mahdollisti esiteollisella ajalla. Ilman tuota energiasyötettä ei esimerkiksi metallien käsittelyn skaala olisi voinut kasvaa vastaavalla tavalla. Kyllä monenlaista kekseliäisyyttä ja teknologiaa kehitettiin jo ennen fossiilista aikaa, mutta energeettinen hyppy skaalassa on ollut silti ainutlaatuinen. Teollistumista ei olisi varmaankaan voinut tapahtua mitään muuta kuin fossiilista polkua pitkin. Nykyinen rakennettu maailma on äärimmäisen epätodennäköinen, ja sen ylläpitäminen vaatii käsittämättömät määrät energiaa ja ainetta (388).

Kolikon toinen puoli on, että edelleen pääosin fossiilisten polttoaineiden voimalla pyörivä ihmisten maailma (enemmän yksien, vähemmän toisten) tuottaa enemmän hiilidioksidia kuin mitään muuta: se on päätuotteemme (393). “Superpurkaus” vie planeettaa kohti tuntematonta tulevaisuutta, joka on parhaimmillaankin tyystin erilainen kuin nyt asuttamamme (233).

“Fossiilisten polttoaineiden maailmaa pitää pyörimässä sama kemiallinen reaktio, joka on ruokkinut eläinten elämää sen alkuajoista lähtien: elämän energiatiheän orgaanisen hiilen muuntaminen takaisin hiilidioksidiksi. Ilmastonmuutos on niin viheliäinen, jopa kosminen ongelma juuri siksi, että nykyisyyden yhteiskunnat ovat niin riippuvaisia tästä ainutlaatuisen runsaasta, kaloritiheästä ja ainutkertaisen vaarallisesta energiamuodosta. Se johtuu siitä, että hiilidioksidin tarina on kaiken tarina. Ja kuten olemme nähneet, se aine voi saada aikaan maailmanlopun.” (393)

Ei vain energiasiirtymä vaan aivan uusi maailma

Pohtiessaan tulevaisuuden mahdollisuuksia kirjan lopuksi Brannen kulkee osin samassa maastossa kuin Jean-Baptiste Fressoz teoksessaan More and More and More (2024). Fossiilisten käytön varaan rakennettu yhteiskuntien energiankulutus on niin huimaa, ja fossiiliset ovat lonkeroineet myös aineellisesti niin moniaalle, että ei voida visioida sujuvaa yksi–yhteen energiasiirtymää, jossa vanha maailma pidetään pyörimässä vain uusilla puhtaammilla energianlähteillä.

Brennanilta kuitenkin puuttuu välineitä tämän asian tarkasteluun. Hän katsoo asiaa helpon vastakkainasettelun kautta: joko yritys pitää yllä nykyistä yhteiskuntien aineenvaihdunta vähäpäästöisellä energialla tai kulutuksen raju ja nopea lasku (428–429). Aivan liian usein hän tulee rinnastaneeksi taloudellisen kasvun, energeettisen kasvun ja hiilipäästöjen kasvun, kun tarvitaan nimenomaan näiden erojen ymmärtämistä. Hän puhuu energiatehokkuudesta mutta aivan liian kapeasta vinkkelistä eikä esimerkiksi sellaisista järjestelmätason muutoksista, joita olemme BIOS-tutkimusyksikössä käsitelleet tarpeentyydytyksen järjestelmien käsitteen avulla (ja tietysti monet muut, joilta olemme oppia ottaneet, ovat käsitelleet muilla käsitteillä). Niinpä energiantuotannon laadullisen muutoksen ja kulutuksen kohtuullistamisen minkäänlainen yhdistelmä ei ole Brennanin kiikarissa näkyvissä.

Vailla tällaisia työkaluja Brannen rakentaa fossiilitaloudesta irtaantumisesta liiankin vaikean kysymyksen, vaikka tuskaisen vaikea se onkin. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edes jotenkin siedettäville turvarajoille ja hiilidioksidipitoisuuden laskeminen tulevina aikoina ihmistoimin alemmas (koska edellä mainitut kymmenet tuhannet vuodet ovat meille liian hidas aika) on jotain aivan muuta kuin mikään aiempi ihmiskunnan historiassa. 

Tähän asti ihmiskunta on nojannut orgaanisen aineksen polttamiseen, tapahtuu se sitten nuotiossa, voimalassa tai ruoansulatuksessa, omassa tai työeläinten. Fossiiliset polttoaineet ovat “ulkoinen” syöte siinä mielessä, että niiden avulla on ollut mahdollista rikkoa tämänhetkisen elämän kuhinan ja auringon ylläpitämien kiertojen energian rajat. Mutta ne eivät ole ulkoisia siinä mielessä, että ne ovat edelleen samalla luvuttomien vuosien polttamisen polulla. Luopuminen fossiilisista ottamatta jotain muuta tilalle, palaaminen noihin vanhoihin energeettisiin rajoituksiin, tarkoittaisi joukkotuhoa ihmisille sekä sitä ennen todennäköisesti kaikelle elolliselle, kun ihmiset yrittäisivät kiskoa fotosynteesin nykyisyydestä irti kaiken mahdollisen.

Siksi tarvitaan jotain muuta, ja ennen kaikkea se tarkoittaa sähköistymisen mahdollistamaa auringon energian suoraa hyödyntämistä ilman välissä olevaa fotosynteesin polkua, tuulen yhä tehokkaampaa valjastamista sekä valikoimaa muita täydentäviä keinoja. Energian on siis tultava pääosin hiilen kiertojen ulkopuolelta.

Brannen aloittaa kirjan katsomalla syvää historiaa ja päätyy pohtimaan syvää tulevaisuutta. Onko sitä, vai päädymmekö viemään planeetan uuden hiilen kiertojen myllerryksen aikaan? Kaikki on kiinni siitä, päästäänkö tästä fossiilisista polttoaineista luopumisen pullonkaulasta ohi. Tässä on nykyisen ilmastonmuutoksen ajallinen omituisuus. Syvästä historiasta voimme ottaa oppia karmeista tapahtumista, jotka kestivät satoja tuhansia tai miljoonia vuosia. Kuitenkin näitä oppeja pitäisi soveltaa vuosikymmenien mittakaavassa, jotta ihmiskunnalle ja muille suunnilleen tämän kaltaisella planeetalla eläville pysyisivät auki seuraava vuosisadat ja -tuhannet. Menneisyys on syvä ja tulevaisuus pitkä aika, mutta nykyisyys on pelottavan lyhyt.

Tarvitaan myös synkeää realismia sen seikan äärellä, että fossiilisten polttoaineiden probleeman ratkaiseminen ei selätä automaattisesti muita suuria ongelmiamme, että fossiilisesta ajasta ei varmasti siirrytä sujuvasti ja vailla kompurointia elämään “planeetan rajoissa”. Biodiversiteetin tila moninaisissa muodoissaan jää varmasti huolenaiheeksi pitkälle tulevaisuuteen – tavallaan sen pitäisikin olla jokaisen kuviteltavan yhteiskunnan asia. Samoin fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaa materiaalisen myllerryksen määrää ei varmasti saada kohtuulliselle tasolle samalla aikataululla ja samassa tahdissa kuin ilmastonmuutoksen hillintää – yhtäällä materiaalinen vähentäminen auttaisi tuota siirtymää, toisaalla siirtymä voi vaatia uutta materiaalista kasvua. Kulkeminen pois fossiilisesta maailmasta on vain alkua kestävämmän maailman rakentamiselle syvemmässä tulevaisuudessa, mutta ilman sitä kaikki muu muuttuu lopulta turhaksi. 

Ville Lähde

Karoliina Lummaa, Antti Majava, Jussi T. Eronen, Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen vuonna 2016.

Tulevat BIOS-tutkijat eivät osuneet yksiin sattumalta. Antti ja Paavo tunsivat toisensa taidetta ja tiedettä yhteen tuovasta Mustarindasta, joka oli tehnyt monimuotoista työtä ympäristökysymysten tiimoilta vuodesta 2010. Ville Lähde oli julkaissut vuonna 2013 kirjan Niukkuuden maailmassa ja luennoinut ympäri maata samankaltaisista teemoista, myös Antin ja Paavon järjestämillä kursseilla. Karoliina Lummaa oli kirjoittanut ekokritiikistä ja ollut toimittamassa kirjaa Monitieteinen ympäristötutkimus (2012), jossa myös Ville oli mukana. Tere Vadén oli kirjoittanut ja luennoinut jo vuosikausia energiakysymyksistä esimerkiksi niin & näin -lehdessä ja Antti Salmisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa Energia ja kokemus (2013). Ville ja Tere olivat vanhoja niin & näin -kollegoita. (Lisää alkuvaiheistamme voi lukea tästä blogikirjoituksesta.)

Ensimmäinen rahoitushakemus vuonna 2014 ei tuottanut tulosta, mutta hakemista jatkettiin sitkeästi. Mukaan otettiin Tero Toivanen, joka oli kirjoittanut mm. yhteisvauraudesta ja Kainuun ympäristöhistoriasta tulevaa väitöskirjaansa varten. Hänen ja Juhana Venäläisen yhteisartikkeli, joka julkaistiin vuonna 2016, voitti Vuoden Tiedekynä -palkinnon. Hakemusonni suosi meitä Koneen Säätiön vuoden 2015 Jakautuuko Suomi? -haussa otsikolla ”Realiteetit ja visio Suomesta: Tutkijaryhmän ja Ylen yhteiskuntatoimituksen kaksivuotinen yhteystyöhanke”.

Porukka oli tuolloin vielä hajallaan eri suunnilla. Antti oli Hyrynsalmella, missä on Mustarindan residenssi, Paavo taas interraililla. Jussi oli edelleen tutkijana Frankfurtissa, Ville vierailemassa Philadelphiassa opettajansa Chuck Dyken luona. Karoliina asui Forssassa, Tere Tampereella, Tero Helsingissä. Suurin osa porukasta pääsi kerääntymään yhteen kesäkuussa, jolloin tutkimusyksikölle keksittiin nimi. Ensimmäiset työtilat hankittiin Kalliolanrinteeltä. Ensimmäisten kuukausien aikana pääsimme tutustumaan toisiimme, oppimaan toisiltamme ja opettelemaan yhteistä kieltä. Samaan aikaan käynnistyi BIOS-tutkimusyksikön ensimmäinen hanke.

Vuosi 2016: Yle-yhteistyö

Jos eritaustaisten tutkijoiden piti opetella yhteistä kieltä ja ymmärrystä, vielä jyrkempi oppimiskäyrä oli edessä, kun lähdimme tekemään yhteistyötä Ylen toimittajien kanssa. Projektia käynnisteltiin syksyllä 2015, mutta virallisesti se alkoi vasta vuoden 2016 alussa.

Ensimmäisissä tapaamisissa toimittajat vielä tuskailivat, että ihmisiä on vaikea saada kiinnostumaan ympäristöjutuista, mutta Pariisin ilmastosopimus muutti tilannetta. Tilausta jollekin isommalle olisikin. Vaikka joitakin perinteisiä uutisjuttuja syntyi jo alkuvaiheessa, ne olivat vasta alkulämmittelyä. Monipolvisen ideoinnin päätteeksi syntyi Ylen ensimmäinen uutis- ja ajankohtaistoimituksen ja draamapuolen yhteishanke ”Tehtävänä tulevaisuus”. 

BIOS-tutkijat kirjoittivat pohjatekstejä kuunnelmille ja videoille, joita draaman puoli toteutti, ja uutispuolella he olivat mukana toteuttamassa juttuja nettiin, uutislähetyksiin ja ajankohtaisohjelmiin. (Linkkejä juttuihin ja videoihin löytyy täältä.) Pakettia nivoi yhteen Jari Hanskan podcast-sarja “Tulevaisuus hanskassa”.

Työtä tehtiin tiiviisti koko vuosi 2016, ja vielä seuraavan vuoden puolelle – kokonaisuus ilmestyi syksyllä 2017. Paavo ja Jussi kirjoittivat kokemuksista lokakuussa 2018 ilmestyneeseen kokoelmaan Jakautuuko Suomi? Sen toimittivat Johanna Vehkoo ja Ville Lähde. Vuonna 2016 ilmestyi myös Paavo Järvensivun kirja Rajattomasti rahaa niukkuudessa.

Vuosi 2017: Metsäjulkilausuma

Tutkijanelämä on usein jokavuotista kamppailua rahoituksesta, ja oli vaikea uskoa onneamme, kun vuoden 2016 lopussa Koneen Säätiö myönsi meille neljän vuoden rahoituksen toimintamme vakiinnuttamiseen. Muutimme keväällä Kalliosta Kruununhakaan Meritullintorille, ja näissä maisemissa viettäisimmekin kymmenen vuotta – tosin vaihtaisimme välillä isompiin toimitiloihin samassa talossa. BIOS-kotisivut laitettiin pystyyn alkuvuodesta. 

Työ Yle-yhteistyöhankkeessa jatkui edelleen tiiviinä, mutta vuoteen mahtui paljon muutakin. Hanna Nikkanen oli valittu edellisenä vuonna Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessoriksi, ja BIOS-tutkijat tekivät yhteistyötä hänen opiskelijoidensa laajassa Hyvän sään aikana -hankkeessa: järjestimme koulutuspäivän, autoimme opiskelijoita juttujen teossa ja osallistuimme Nafeez Ahmedin vierailun järjestämiseen. 

Järjestimme myös Anthony Barnoskyn Suomen vierailun. Osallistuimme Sitran ja Heurekan yhteisnäyttelyn “Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” suunnitteluun – näyttely juhlisti Sitran 50. ja Suomen 100. juhlavuotta. BIOS-tutkijat osallistuivat Koneen Säätiön ekologinen kompensaatio -tapahtumaan, olivat aktiivisesti mukana useissa Helsingin yliopiston Tiedekulman tilaisuuksissa sekä VNK:n kansallisessa ennakointiverkostossa. Antti osallistui Smart Energy Transition -hankkeeseen.

Tätä vuotta, ja oikeastaan kaikkia tulevia BIOS-vuosia ja koko suomalaista ympäristökysymystä, leimasi kuitenkin metsien kohtalo. Kiistat metsistä ja niiden hyödyntämisen tavoista, hiilinieluista ja -varastoista sekä biodiversiteetistä ovat niin vahva juonne BIOSin historiassa, että on hyvä syventyä niihin tässä kokonaisuutena, ennen kuin palaamme historian kertaamiseen vuosittain.

Oli käynyt selväksi, että suomalainen metsänkäyttö oli kestämättömällä tasolla niin luonnon monimuotoisuuden kuin ilmastopäästöjen kannalta. Alkuvuodesta 2017 valtioneuvoston selvityksessä todettiin, että silloisen Sipilän hallituksen suunnitelmat lisätä metsien hakkuuta “biotalouden” nimissä mitätöisivät muualla tapahtuvat päästövähennykset. Metsäpuun energiakäyttöä oli pitkään pidetty hyvänä osana kestävämpää energiajärjestelmää, mutta tutkijoiden ymmärrys asiasta oli alkanut muuttua jo hyvän aikaa sitten (esim. Ilmastopaneelin raportti vuodelta 2015).

Maaliskuussa 2017 BIOS fasilitoi tutkijoiden julkilausuman, jonka mukaan Suomen metsänkäyttösuunnitelmat heikentäisivät metsien hiilinieluja ja biodiversiteettiä. Siitä alkoi vuosikausia kestänyt myllytys, jonka pyörteissä Suomessa eletään edelleen. Julkilausuma leimattiin “adressitutkijoiden” työksi, “epäisänmaalliseksi”, “poliittiseksi pamfletiksi” ja “metsätrumpilaisuudeksi”. Tutkijoita syytettiin pyrkimyksestä “museoida metsät”, vaikka kukaan ei sitä vaatinut. Maaseudun Tulevaisuuden pilakuvassa Koneen Säätiö syyti rahaa BIOS-tutkimusyksikölle, ja lehdessä kutsuttiin meitä muun muassa “ympäristölobbyksi”. Jouduimme vastaamaan lehdessä esitettyihin väitteisiin useaan otteeseen. 

Kaiken kaikkiaan metsäkysymyksen ympärillä tehtiin salonkikelpoiseksi sellaista tiedevastaisuutta, johon aiemmin olivat Suomessa lähteneet lähinnä perussuomalaiset. Ympäristöteoillaan ylpeilevästä Suomesta kehkeytyi vastarannankiiski, joka kamppaili kaikin voimin EU:ssa sitä vastaan, että valittua metsätalouden linjaa ei jouduttaisi muuttamaan.

BIOS-tutkijat ovat julkaisseet tästä aiheesta vuosien varrella valtavan määrän kirjoituksia, joista kerrataan tässä olennaisimpia. Elokuussa 2017 Antti Majava peräänkuulutti Suomelle “suunnitelma B:tä”, koska suunnitelma A eli pitäminen kynsin hampain kiinni entisestä ei toimisi. Lokakuussa esitimme Suomelle kokonaisvaltaisempaa ilmastopoliittista näkemystä.

Seuraavan vuoden keväällä BIOS oli mukana järjestämässä kansainvälistä metsäsymposiota Jyväskylässä. Syksyllä Tilastokeskuksen kokoama YK:n seurantaraportti vahvisti ne huolet, joita tutkijat olivat esittäneet: Suomen ilmastopolitiikka oli kriisissä. Juuri tästä oli varoitettu: hiilinielujen romahdus vesitti myönteiset ilmastosaavutukset. Antti kirjoitti aiheesta lokakuussa Politiikasta-lehteen. Marraskuussa 2018 esittelimme näkemyksemme metsien käytön ajojärjestyksestä.

Vuonna 2019 BIOS oli erittäin aktiivinen metsäkysymyksessä – meiltä ilmestyi kahdeksan pidempää kirjoitusta aiheesta monenlaisten julkisten puheenvuorojen ohella, esimerkiksi koskien metsäteollisuuden sivuvirtoja, biotuotetehtaiden ja metsäpuun energiakäytön välistä suhdetta sekä tietysti taipaleensa päättävän Sipilän hallituksen karua ilmastopoliittista perintöä.

Koronakriisin keskellä metsistä kiisteltiin ymmärrettävästi vähemmän, mutta puutuimme asiaan mutkan kautta joulukuussa 2020, kun kritisoimme tuoreita teollisuuden “vähähiilitiekarttoja” erityisesti suunnitellun runsaan biomassan käytön takia. Tiekarttoja käsittelevä suomenkielinen tieteellinen artikkeli ilmestyi vuonna 2021, englanninkielinen vuonna 2022 ja toinen alkuvuodesta 2026. Vuosina 2021–2022 ilmestyi pitkä Antti Majavan luotsaama metsäpodcast-sarja, jonka 12 jaksossa tuotiin yhteen tutkijoita, metsäsektorin sekä muiden teollisuudenalojen väkeä keskustelemaan paremmista tulevaisuudennäkymistä. Sarjan päättivät kaksi julkista keskustelutilaisuutta.

Vuonna 2022 ilmestyi kaksi metsäaiheista tieteellistä artikkelia, Teron “A Player Bigger Than Its Size” ja Teren ja Antin “Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa”. Loppuvuodesta julkaisimme blogikirjoituksen, jossa totesimme, että Suomen valitseman linjan vuoksi nettopäästövähennyksiä ei ollut saatu aikaan 30 vuoteen. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Koronakriisin tauon jälkeen suomalainen metsänieludebatti alkoi uudelleen, mutta tutkijoita tuskastuttavasti se tuntuu lähtevän aina puhtaalta pöydältä. Asiat, joista oli varoitettu toistuvasti, tulivat “yllätyksenä” tai olivat “uutispommeja”. Vuonna 2023 jossain määrin hiilinieluja ja -varastoja koskevan kiistan varjossa olleet biodiversiteettihuolet nousivat voimakkaasti keskusteluun Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa ilmenneiden epäkohtien takia.  

Viime vuonna käsittelimme kaksiosaisessa kirjoitussarjassa suomalaisen metsäteollisuuden ilmastopoliittista erityisasemaa ja esitimme metsäalaa uudistavan “metsämission”. Samaan aikaan suomalainen metsäkeskustelu kuumeni jälleen, kun Luken laskelmat näyttivät metsien muuttuneen nielusta päästölähteeksi. Lukuisat tutkijat nostivat asian pöydälle, ja hetken keskustelu näytti pääsevän vihdoin uusille urille. Toivo oli kuitenkin turha, sillä jälleen tutkijoita vastaan hyökättiin, ja kurssin kääntämisen sijaan yhä uudet äänet alkoivat vaatia Suomen ilmastotavoitteista luopumista. (Keräsimme alkuvuoden tapahtumia tänne.) Nyt ilmastotavoitteita vastaan puhuttiin valtapolitiikassa entistä avoimemmin, ja ilmastotavoitteesta luopumista vaativat muutkin kuin perussuomalaiset.

Kun joulukuussa 2025 Luke ilmoitti, että metsät saattavat sittenkin olla pieni hiilinielu, kiista lähti taas uusille kierroksille. Kaikki aiempi unohdettiin, tahallaan tai tietämättömyydestä johtuen: koska metsät ovatkin (piskuinen) hiilinielu, saatettiin koko metsäkysymys julistaa ratkaistuksi ja tutkijoiden huolet leimata trumpilaisittan huuhaaksi. Kuitenkin: koko tämän kymmenen vuoden ajan on ollut täysin selvää, että ydinongelma on aiemmin mittavien metsänielujen romahtaminen. Metsäkysymyksen ytimessä ei ole se, asettuvatko metsät nieluksi tai lähteeksi nollaviivan tuntumaan. Ovat metsät pieni päästölähde tai nielu, se ei vaikuta siihen, että Suomi ei ole onnistunut vähentämään nettopäästöjään. Ja edelleen on muistettava, että suomalaisen metsäluonnon tila on heikentynyt jatkuvasti, joten metsätalouden käytäntöjä olisi muutettava ja suojelua lisättävä myös sen takia. Vaikka tieteenvastaisuus ja historiallisen muistin lyhyys tuskastuttavat, tutkijoiden on jatkettava työtä tämän pääviestin puolesta. Tuore esimerkki tutkijoiden aktiivisuudesta on Luken ja Syken selvitys toimista ja ohjauskeinoista metsien kestävyystavoitteiden saavuttamiseksi tammikuulta 2026.

Vuosi 2018: Ilmastoliikkeen uusi aalto & WISE-hanke

IPCC:n “puolentoista asteen raportti” nostatti uuden ilmastoliikehdinnän aallon, joka tietysti oli saanut voimaa jo Pariisin ilmastosopimuksen myötä ja siitä tyrmistyksestä, joka syntyi Trumpin hallinnon vetäydyttyä sopimuksesta. Greta Thunbergin aiemmin yksinäinen protesti levisi maailmalle, ja lukemattomat aktivistit globaalissa pohjoisessa ja etelässä saivat voimaa toisiltaan Fridays for Future -liikehdinnässä. Extinction Rebellion syntyi Iso-Britanniassa.

Suomessa ilmastohuolen ja -liikehdinnän nousu osui Sipilän hallituksen loppumetreille, ja Rinteen hallituksen alkuun, minkä vuoksi vuoden 2019 eduskuntavaaleista puhuttiin laajalti “ilmastovaaleina”. BIOS järjesti marraskuussa 2018 vaaleihin tähtäävän talous- ja ilmastopolittisen seminaarin.

Emma Hakala liittyi vuoden aikana BIOSin riveihin. Emma oli auttanut Ville Lähdettä edellisenä vuonna ilmestyneen ympäristöturvallisuutta käsittelevän esseen kirjoittamisessa, ja koska Emma oli ja on aiheen ohittamaton asiantuntija Suomessa, oli hänen mukaanlähtönsä melkoinen tapaus. Emma on toiminut koko ajan Ulkopoliittisen Instituutin tehtävissä ja julkaissut vuosien mittaan suuren määrän raportteja ja tieteellisiä artikkeleita aiheesta, myös yhteistyössä muiden BIOS-tutkijoiden kanssa. Emma myös väitteli, samoin Tero Toivanen, ja Jussi T. Erosesta tuli kestävyystieteen apulaisprofessori HELSUSissa.

Tammikuussa avattiin BIOSin Facebook-sivut, ja uutiskirjettä alettiin julkaista toukokuussa.  

BIOS-tutkijat laativat Valor-konsulttiyhtiön kanssa tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymisestä Helsingissä. Selvitys julkaistiin joulukuussa. Julkaisimme myös oman aihetta käsittelevän kirjoituksemme. Tiekartan julkistus herätti kosolti vihaisia reaktioita, koska se asetti kyseenalaiseksi kivihiilen käytön nopean ja täyden alasajon, jota ymmärrettävästi monet pitivät suurena ympäristösaavutuksena. Bioenergian käytön ongelmallisuutta ei ollut vielä kunnolla sisäistetty, eikä sitä, että kivihiilen alasajo voisi johtaa voimakkaan puunkäytön lisääntymisen myötä “vihreään paradoksiin”. Sittemmin tämä kuvio on hahmotettu paremmin – BIOS sai toimia eräänlaisena ukkosenjohdattimena kipeässä oppimisprosessissa. Tutkijamme kirjoittivat aiheesta vuonna 2019 julkaistussa artikkelissa “To continue to burn something?”

Vuoteen mahtui myös hämmentävä julkisuusepisodi. Tutkijoiltamme pyydettiin taustadokumenttia vuoden 2019 YK:n kestävän kehityksen raporttiin, ja saimme luvan julkaista sen myös itse. Ekologisen jälleenrakennusajan teollisuuspolitiikkaa koskeva tekstimme ilmestyi elokuussa sekä suomeksi että englanniksi. Hyvin nopeasti maailmalla ilmestyi lukuisia lehtijuttuja, joissa kirjoituksemme kerrottiin ennustavan kapitalismin loppua (olemme keränneet juttuja tänne ja tänne). Lopulta Paavo Järvensivu pääsi kommentoimaan asiaa Huffington Postille ja seuraavana vuonna London School of Economics Business Review’lle. 

Vuoden merkittävin tapahtuma BIOSille oli kuitenkin WISE-tutkimushankkeen alku. Olisimme seuraavat vuodet mukana Suomen Akatemian alaisuudessa toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa hankkeessa ”Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin”. Hanketta veti Janne Hukkinen, jonka kanssa olimme tehneet aiemminkin paljon yhteistyötä. WISE:n aikana tiivistynyt suhde johtaisi lopulta vuonna 2025 Jannen liittymiseen BIOS-riveihin emerituksena.

WISE-hankkeessa julkaistiin suuret määrä tieteellisiä artikkeleita ja muita kirjoituksia, mutta päätuotos olivat politiikkapäämaja-harjoitukset (policy operations room). Vuonna 2019 ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingissä BIOS-johtoisesti, ja sen ohella pari avointa keskustelutilaisuutta. Koronavuonna 2020 WISE julkaisi omat politiikkasuosituksensa päätöksenteosta kriisiaikana. BIOSin toinen keskeinen WISE-hankkeen tuotos oli vuonna 2022 lanseerattu “tulevaisuuden tilannehuone”: se on kuntien päättäjille ja asiantuntijoille kehitetty ilmainen, avoimesti käytettävissä oleva harjoitus. WISE-hanke päättyi vuonna 2023, ja hankkeen politiikkasuositukset julkaistiin Tiedekulmassa pidetyssä tilaisuudessa. 

Vuosi 2019: Ekologinen jälleenrakennus

Alusta lähtien bioslaisten keskusteluissa pyöri jonkinlaisen avoimen tietokoosteen rakentaminen. Ensimmäiset ideat olivat perinteisiä: ympäristötiedon vapaasti käytettävä arkisto, jotain sellaista. Melko pian kuitenkin ymmärsimme, että ei sellaista niinkään tarvittu vaan jotain aivan muuta. 

Olimme seuranneet kiinnostuksella erilaisia maailmalla esitettyjä kollektiivisia ekologisen murroksen visioita, joita yhdisti ajatus valtiosta olennaisena toteuttavana tai koordinoivana tahona. Angloamerikkalainen keskustelu Green New Dealista, joka käynnistyi kunnolla 

Trumpin ensimmäisellä kaudella, oli tärkein näistä kansainvälisistä viitepisteistä. Paavo, Tero ja Tere kirjoittivat aiheesta helmikuussa Sorsa-säätiön blogissa, ja Tero ja Paavo toukokuussa Politiikasta-lehdessä.

Omissa keskusteluissamme olimme jo jonkin aikaa pyöritelleet käsitettä “ekologinen jälleenrakennus”. Se olisi suomalaisittain räätälöity muutoksen visio: fossiilitalous on raunioina, vanhaa on purettava ja uutta rakennettava, ja tämä tarvitsee uudenlaisia poliittisia liittoumia ja yhteiskunnallisia instituutioita, kuten tarvitsivat sotien jälkeinen jälleenrakennus ja hyvinvointivaltion rakentaminen. Käsite oli käytössä jo vuonna 2018 edellä mainituissa YK-prosessiin suunnatuissa teksteissä sekä vaaleja kohti suuntautuneessa seminaarissa. Paavo ja Tero olivat kirjoittaneet työstä ja työllisyydestä ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Lokakuussa 2018 Paavo ja Tero pohtivat Politiikasta-lehdessä, miten Suomi voisi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin sopivan ekologisen jälleenrakennuksen.

Lokakuussa 2019 ekologinen jälleenrakennus -sivusto avautui, marraskuussa sen englanninkielinen versio. Esittelimme sitä Kansallisteatterissa järjestetyssä tapahtumassa täydelle salille. Ajatuksemme lähtivät yllättävästikin lentoon. Termi “ekologinen jälleenrakennus” päätyi Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan, Sitra nimesi sen yhdeksi megatrendeistä, ja se on herättänyt paljon kiinnostusta opetus- ja taideyhteistyöprojekteissa. Kaiken kaikkiaan hetken vaikutti siltä, että tällaisten kollektiivisten muutosvisioiden aika olisi koittanut. 

Kuitenkin koronakriisin myötä, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, äärioikeiston nousun ja uusien ilmastoliikkeiden nousun vaihduttua ilmastoestämisen aaltoon ekologisen jälleenrakennuksen vetovoima hiipui. Silloinkin, kun kiinnostusta oli, politiikan vallitsevat idea ja käytännöt eivät pystyneet omaksumaan ja konkretisoimaan ekologisen jälleenrakennuksen ideaa kunnolla.Tulevina vuosina BIOS-tutkimusyksikössä etsittiin visiota täydentämään toisenlaisia ideoita ja toiminnan kanavia. Teollisuuspolitiikan uusi nousu toisi tähän tilanteeseen muutoksia, kuten myöhemmin näemme.

Tänä vuonna julkaistiin ensimmäiset BIOS-podcastit, mutta tahti oli ensimmäisinä vuosina verkkainen. Vasta edellä mainittu metsäpodcast-sarja vakiinnutti tämän muodon osaksi BIOS-julkaisutoimintaa.

Prof. Anthony Barnosky ja BIOSlaisia Jasper Ridgellä.

Tutkijamme tekivät vierailut Yhdysvaltain länsirannikolle ja Pekingiin. Portlandissa Oregonissa Paavo debatoi pitkän linjan päästökauppa-asiantuntija Dan Dudekin kanssa Lewis & Clark Collegen 57. vuosittaisessa kansainvälisten asioiden symposiumissa. San Franciscon lahden ympäristössä tapasimme monia tutkijoita ja vierailimme Anthony Barnoskyn opastamana Jasper Ridgen biologisella suojelualueella, jossa saimme vältellä sekä punkkeja että kalkkarokäärmeitä. Pekingissä isäntänä toimi Kiinan öljy-yliopiston Pekingin kampus, ja BIOS-tutkijat osallistuivat kansainvälisen ekologisen taloustieteen ja ekologisen sivilisaation foorumiin. Tapaamisissa keskusteltiin erityisesti energiaan, siirtymäpolitiikkaan ja kaukolämpöön liittyvistä kysymyksistä, ja sekä ekologisen sivilisaation (shengtai wenming) ajatus että Kiinan huikea matka kohti “sähkövaltiota” ovat pysyneet jatkuvasti kiinnostuksen kohteina.

BIOS-tutkimusyksikön työ oli mukana Kansallisteatterissa esitetyssä Esa Leskisen kirjoittamassa ja ohjaamassa varieteessa Yhdestoista hetki, niin temaattisesti kun henkilöhahmoina. Paavo Järvensivu osallistui myös marraskuussa lavalla käytyyn keskusteluun.

Vuoden alkupuolella ilmestynyt artikkelimme “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” aloitti uuden kestoteeman BIOS-tuotannossa. Artikkelissa tarkastelimme, mitä johdonmukainen ja riittävä talouskasvun irtikytkentä luonnonvarojen kulutuksesta edellyttäisi Suomessa. Jatkaisimme aiheen työstämistä kahdella vuonna 2020 ilmestyneellä artikkelilla. “Raising the bar” tarkasteli onnistuneen irtikytkennän problematiikkaa globaalilla tasolla, ja “Decoupling for Ecological Sustainability” oli kattava tutkimuskooste – molemmat artikkelit päätyivät lähteiksi IPCC:n kuudenteen arviointiraporttiin. Avasimme myös aihetta käsittelevän tietopankin. Olemme jatkaneet aiheen käsittelyä: vuonna 2021 kirjoitimme populaarin esseen irtikytkentäkeskustelusta ja käsittelimme sitä podcastissa, vuonna 2024 ilmestyi Villen englanninkielinen johdatus aiheeseen Aeon-lehdessä ja vuonna 2025 Teren johdolla laadittu uusin tieteellinen artikkeli “Onko talouskasvun ja ympäristöpaineiden irtikytkennässä onnistuttu? Tapaus Suomi”, joka päivittää ja jatkaa vuoden 2019 artikkelin tutkimusta.

Vuonna 2019 Ville Lähteen artikkeli “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” käynnisti toisen pitkäaikaisen BIOS-työn linjan ruoantuotannon, nälän ja ruokaturvan aiheiden ympärillä. Vuosien varrella Ville on kirjoittanut aiheesta useita blogikirjoituksia, lehtikirjoituksia, antanut haastatteluita, tehnyt aktiivista yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa ja toimi pitkään Fingon ruokaturvaryhmässä. Koronavuonna hän kirjoitti esimerkiksi ruokajärjestelmän menestyksessä muhivista kriiseistä ja sotavuonna 2022 ruokakriiseistä ja omavaraisuuden illuusioista. Näissä kirjoituksissa työstetyt ajatukset huipentuivat vuonna 2023 ilmestyneeseen yhteisartikkeliin “The crises inherent in the success of the global food system”.

Vuosi 2020: Pandemia 

Vallitseva, suorastaan kaikennielevä aihe vuonna 2020 oli tietysti koronapandemia, joka vaikutti perustavasti BIOS-työhön, eikä pelkästään sairasteluna, etätyönä ja työkaverien ikävöintinä. Kriisi pakotti ajattelemaan asioita perusteellisesti uudelleen. WISE-hankkeen työhön kytkeytyen BIOS-tutkijat pohtivat siirtymistä uudenlaiseen epävakaampaan aikaan mm. viheliäisen ongelman (wicked problem) käsitteen ja myöhemmin monikriisin (polycrisis) käsitteen avulla. Tutkijamme olivat hyvin paljon julkisuudessa koronakriisin aikana ympäristöturvallisuuden, ruokakysymysten ja muiden aiheiden tiimoilta. Julkaisimme kannanoton koronakriisin taloudellisesta hallinnasta. Kuten monet muut, näimme kriisissä ja muuttuneissa asenteissa esimerkiksi julkisen vallan toimintakykyjä kohtaan mahdollisuuden ajatella ekologista murrosta uudella tavalla. Ajattelun ja politiikan muutokset eivät kuitenkaan valitettavasti olleet järin pysyviä. Vaikka koronapandemian aikana monista talouspolitiikan rajoitteista luovuttiin, poliittista tahtoa ja voimaa ei ollut tehdä samaa ekologisen murroksen edistämiseksi, ja talouspoliittiset muutoksetkin osoittautuivat lyhytaikaisiksi. 

BIOS-tutkijat etäkokouksessa.

Meidän oli tarkoitus olla mukana vuoden 2020 Helsinki Biennaalissa, mutta se tietysti peruuntui pandemian vuoksi. Biennaalia varten laatimamme siirtymäpolitiikan kojelauta julkaistiin HAMissa syyskuussa ja verkossa joulukuussa. Kojelauta ja sitä ympäröivä “tutkimusasema” päästiin toteuttamaan seuraavan vuoden Biennaalissa. Siirtymäpolitiikka oli seuraava askel eteenpäin ekologisen jälleenrakennuksen visiosta: jos ekologinen jälleenrakennus kuvasi koko tarvittavaa muutosta ja siihen vaadittavia poliittisia ja taloudellisia keinoja, siirtymäpolitiikan ideana oli tarkastella välitavoitteista muodostuvaa polkua eteenpäin ja mittareita edistymisen seuraamiseksi.

Kaiken kaikkiaan koko koronavuosi osoittautui yllättävän tuotteliaaksi: aiemmin mainittujen lisäksi syntyi suuri määrä tekstejä, podcasteja ja muita mediaesiintymisiä lukuisista aiheista. Harjoittelijamme Venla Lankinen piti BIOS-podcastia pystyssä ja seurasi ansiokkaasti EU-taksonomian kehitystä. Toinen harjoittelijamme Johan Wahlsten analysoi ekologista jälleenrakennusta poliittisen talouden näkökulmasta ja sijoitti sen rinnan muiden kansainvälisten aloitteiden kanssa. Lisäksi hän analysoi sitä, mikä BIOS:n kaltaisessa uudenlaisessa yhteiskunnallista tehtävää suorittavassa tutkimusyksikössä toimii ja mitä kannattaa vielä pohtia.

Vuosi 2021: BIOS-ekonomisti liittyi joukkoon 

Jussi Ahokkaan liittyminen tutkimusyksikön riveihin viralliseksi BIOS-ekonomistiksi oli sekin melkoinen virstanpylväs. Moni meistä tunsi Jussin aiemmista yhteistyökuvioista sekä Raha ja talous -blogista, jota Jussi ja Lauri Holappa kirjoittivat vuosina 2010–2020. Jussi toi taloustieteellistä osaamistaan ja pitkää kokemustaan mm. Sosten pääekonomistina, ja toisaalta hän sukelsi uusien kollegoiden monitieteiseen tietämykseen.  

Koneen Säätiö myönsi BIOS-tutkimusyksikölle neljän vuoden jatkorahoituksen, joka oli suurin yksittäinen rahoitus säätiön historiassa.

Vuosi oli tuottelias. Metsäpodcastin tuottamisen ja Helsinki Biennaali -toiminnan ohella BIOS-tutkijoilta ilmestyi viisitoista tieteellistä artikkelia ja suuri määrä muita tuotoksia, joista voi mainita kommenttimme ehdotuksesta Suomen kiertotalousohjelmaksi, Villen analyysin Dasguptan raportista, jota hän pääsi esittelemään myös Ympäristöministeriön väelle, Karoliinan yhdessä Elsi Hyttisen kanssa toimittaman Avain-lehden metsäteemanumeron, Teren kirjoituksen toisen koronasyksyn energiakriisistä sekä Paavon osallistumisen teoksen Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille kirjoittamiseen. 

Jyväskylän kesässä päästiin ihastelemaan Tuomas Rinta-Panttilan ohjeemaa monitaidetaosta, joka pohjasi ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaan.

Vuosi 2022: Ukrainan sota & tiedevetoinen suunnittelu

Venäjä hyökkäsi uudelleen Ukrainaan helmikuussa 2022. BIOS-tutkijat osallistuivat ajankohtaiseen keskusteluun lukuisilla omilla kirjoituksilla ja asiantuntijahaastatteluilla koskien esimerkiksi sodan talousvaikutuksia, ruokakriisejä, energiajärjestelmiä ja huoltovarmuutta. BIOS-blogissa julkaistiin kirjoituksia sodan vaikutuksista energiamurrokseen, vihreään siirtymään ja vaikutusten makrotaloudellisiin arvioihin. 

Lokakuussa päästiin järjestämään kauan odotettu BIOS-festivaali – koronapandemian aallokossa tämänkin tapahtuman tulevaisuus oli ollut pitkään epävarma. Festivaaleilla Jussi loi katseen ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouteen, Ville pohti käynnissä olevaa historiallista murroskohtaa, ja Paavo esitteli ideapaperin teollisen murroksen tiedevetoisesta suunnittelusta. Vierailevien poliitikkojen kanssa käytiin lavakeskustelu tiedevetoisesta suunnittelusta, josta tulisikin BIOSin seuraava keskeinen teema: siitä lisää alempana. 

Vuoden aikana BIOS-tutkijat laativat Sitralle selvityksen Tavoitteena reilu ja kestävä talous (ks. myös blogikirjoitus aiheesta). Tieteellisiä artikkeleita ilmestyi kahdeksantoista. 

Ville Lähde liittyi Tiina ja Antti Herlinin säätiön asiantuntijaryhmään, jossa hän toimisi vuoteen 2025 asti, jolloin Paavo Järvensivu tulisi hänen tilalleen.

Tere Vadén ja Jussi T. Eronen olivat laatimassa yhteistyössä Geologisen tutkimuskeskuksen kanssa paljon sekä kansallista että kansainvälistä huomiota herättänyttä raporttia, joka käsitteli energiamurroksen materiaalivaatimuksia. Tähän liittyen luotiin avoin energialaskuri, joka avulla raportin tuotoksiin pääsi tutustumaan käytännönläheisesti. Vuonna 2023 ilmestyneessä tieteellisessä artikkelissa pureuduttiin teemaan vielä syvemmin.

Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tero Toivanen järjestivät Koneen Säätiön tiloissa tilaisuuden, joka toi yhteen suuren joukon kasvatuksen ja opetuksen alojen hankkeita. Kaiken kaikkiaan opetus, kasvatus ja sivistys muodostavat yhden merkittävän ja jatkuvan juonteen BIOS-työssä. Yhteistyö Tulevaisuuskoulun kanssa opettaja- ja rehtorikoulutuksessa oli alkanut jo vuonna 2021 ja jatkui vuodelle 2023, jolloin ilmestyi Kohti ekologista jälleenrakennusta –videosarja. Samoin ilmestyi OKKA-säätiön paketti Kohti kestävää ja hyvää elämää, jossa Ville oli mukana. Vuonna 2024 Karoliina ja Ville olivat aktiivisesti mukana Opinvirta-hankkeessa, jonka tuloksena syntyi mm. Lukioiden kestävyystiekartasto.

Vuosi 2023: Teollista suunnittelua Ateneumissa & 12 käsitettä maailmasta

Edellisenä vuonna BIOS-festivaaleilla lanseerattua tiedevetoisen suunnittelun ideaa kehitettiin edelleen. Poliittinen talous -lehdessä ilmestyi artikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu”, ja Politiikasta-lehden kirjoituksessaan Tere ja Paavo peräänkuuluttivat teollisuuden suunnitelmallista uudistamista. Vuoden lopulla järjestettiin Ateneumin taidemuseossa kahden maanantain pituinen teollisen suunnittelun pilotti, jossa suunniteltiin suomalaisen metsä- ja energiasektorin uudistamista. Näiden kokemusten pohjalta ilmestyivät seuraavan vuoden alussa teollisuuden uudistumispolut, konkreettinen esimerkki tiedevetoisesta suunnittelusta ja samalla jatkoa BIOSin pitkään työhön metsäsektorin muutoksen tarpeen parissa. 

Ateneumin teollisen suunnittelun pilotti käynnissä.

Oikeustieteen osaamista toi BIOSiin mukaan Tellervo Ala-Lahti, joka toimi tutkimusyksikön tutkijana vuosina 2023–2025. Tellervo kirjoitti BIOS-blogiin ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittisista ulottuvuuksista ja datakeskuksista, ja väitösprosessinsa aikana hän julkaisi useita tieteellisiä artikkeleita. Tellervon väitöstilaisuus oli tammikuussa 2026. Marraskuusta 2024 vuoden 2025 loppuun asti BIOSissa työskennellyt Antti Haataja rakensi tiedevetoisen suunnittelun tietoarkkitehtuuria.

Sosiaalisen median maailma oli myllerryksessä, ja entinen Twitter, josta oli ollut tutkijoille tärkeä työväline, muuttui lopullisesti myrkylliseksi maailmaksi. Vaikka korvaajia ilmestyisi, viestien saaminen maailmalle muuttui vaikeammaksi. Tässä muutoksessa uutiskirje muodostui yhä tärkeämmäksi viestikanavaksi ja keräsi säännöllisesti kiitosta niin alan ammattilaisilta kuin muiltakin lukijoilta. Lyhyempää viestintää teemme nyt Blueskyssä ja Mastodonissa.

Myös BIOS-podcast vakiinnutti asemaansa, kun Ville Lähteen ja Tere Vadénin sarja 12 käsitettä maailmasta alkoi lokakuussa. Lähtöajatuksena oli sellainen käsitteellinen kritiikki ja reflektio, jota kummatkin olivat tehneet filosofisessa työssään. BIOS-blogissa julkaistut esseet loivat pohjaa sarjalle: niissä oli esitelty keskeisiä käsitteitä kuten monikriisi ja sosio-ekologinen aineenvaihdunta, pureuduttu ajankohtaisiin kysymyksiin kuten vetytalous tai murrettu ympäristökeskustelussa toistuvia harhakäsityksiä esimerkiksi väestönkasvusta. Tällaisia yleissivistäviä, myyttejä murtavia tai käsitteellistä selkeyttä luovia kirjoituksia on julkaistu blogissa BIOSin historian varrella kaikkiaan noin viisikymmentä, minkä lisäksi on tehty kosolti ajankohtaisia interventioita julkiseen keskusteluun. Samanlaista tehtävää ovat palvelleet kymmenet uutiskirjeiden aluksi julkaissut ajankohtaiskatsaukset tai tutkimusuutiset. 

Uudessa podcast-sarjassa tämä yleissivistävä ja käsitteellisesti selventävä työ yhdistyi aikalaisanalyysiin siitä, miten ympäristöajattelun olisi uudistuttava murrosten ajassa, kun tieteenvastaisuus ja äärioikeisto ovat nousussa ja kun kriittisiä ekologisia rajoja ylitetään. Sarjaa julkaistiin vuosina 2023–2025 kaikkiaan 20 jaksoa, sillä 12 varsinaisen jakson lisäksi muut BIOS-tutkijat vierailivat erikoisjaksoissa puhumassa valitsemistaan käsitteistä. 

Blogissa ilmestyi kolmiosainen kirjoitussarja, jonka kahdessa ensimmäisessä osassa Karoliina Lummaa käsitteli kulttuuria ja kestävyysmurrosta ja kulttuuria suomalaisessa luonnonvarahallinnassa, ja kolmannessa osassa Karoliina ja Emma Hakala tarkastelivat elonkirjoa ja kulttuuria osana kokonaisturvallisuutta. Kaiken kaikkiaan Karoliinan pitkä työ kulttuurintutkimuksen ja humanistisen ympäristötutkimuksen parissa muodostaa jälleen yhden tärkeän juonteen BIOSin historiassa, joka nivoutuu vahvasti BIOS-tutkijoiden monialaiseen taideyhteistyöhön vuosien varrella. Vuonna 2024 ilmestyi Karoliinan ja Paavon artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuuri”.

Paavo Järvensivu ja Jussi Ahokas olivat mukana Euroopan parlamentissa Brysselissä pidetyssä Beyond Growth -konferenssissa. Paavo osallistui teollisuuspolitiikka-aiheiseen paneelikeskusteluun, jonka veti Vihreiden europarlamentaarikko Ville Niinistö.

Vuoden aikana tutkijamme osallistuivat kaikkiaan neljän raportin laatimiseen. Kaksi Demos Helsingin johdolla tehtyä VN TEAS -raporttia, joissa Paavo Järvensivu ja Jussi Ahokas olivat mukana, käsittelivät missiovetoisuutta ja valtioiden muuttuvaa roolia taloudessa (lisätietoja). Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen laativat Janne Korhosen kanssa raportin Energy Without Russia. Emma Hakala kirjoitti UPI:ssa briefing paperin Climate change and security: Preparing for different impacts.

Vuosi 2024: Vuoden tiedekynä BIOS-tutkijoille

Tero Toivanen, Paavo Järvensivu ja Ville Lähde palkittiin vuoden 2024 Tiedekynä-palkinnolla yhteisartikkelistaan “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. Artikkeli oli julkaistu Vastapainon kustantamassa ja Janne Auton toimittamassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen (2023), ja sen voi lukea Koneen Säätiön sivuilta. Artikkelissa pureudutaan siihen, miten talouskuriajattelu on kaventanut yhteiskunnan mahdollisuuksia paitsi ekologisen siirtymän aikaansaamiseksi myös muiden keskeisten sisällöllisten päämäärien tavoittelemiseksi. Vallitsevan kasvustrategian sijaan peräänkuulutetaan siirtymäpolitiikkaa, jonka edistymistä seurataan sisällöllisillä mittareilla. 

Dokumenttielokuvan Tiedevetoinen suunnittelu julkaisutilaisuus.

Tiedevetoisen suunnittelun ideaa tuotiin julki Ateneumin suunnittelupilotteja käsittelevällä elokuvalla ja prosessia kuvaavalla englanninkielisellä esseellä. 

Karoliina Lummaa oli mukana Kestävyyden kehittäjät -verkostossa ja Seinäjoella järjestetyn kansainvälisen Musical Sustainabilities -symposiumin järjestelytoimikunnassa. Karoliina järjesti Veera Kinnusen kanssa Humanistisen ympäristötutkimuksen mielikuvitus -työryhmän YHYS-kollokviossa Lappeenrannassa 28.11.2024. Karoliina oli myös kirjoittamassa useita Puut lähellämme -hankkeen julkaisuja. Tero oli mukana kansainvälisessä monialaisessa More-than-Planet -hankkeessa, joka kehitti ympäristölukutaitoa ilmastokriisin aikaan. 

Tellervo Ala-Lahti oli päätutkija selvityksessä ympäristöministeriölle: “Oikeudellinen selvitys varovaisuusperiaatteesta ympäristönsuojeluoikeudessa​” (muita kirjoittajia olivat Kai Kokko, Mari Pihalehto ja Johan Staffans).

Tere Vadénin ja Antti Salmisen niin & näin -kirjasarjassa ilmestynyt “energiatrilogia” sai päätöksensä, kun teos Merkitys ja ala-aine ilmestyi. Julkaisutilaisuus järjestettiin Puistokatu 4:ssä, ja Pekka Torvinen haastatteli kirjoittajia Helsingin Sanomiin.

Vuosi 2025: Teollisen ennakoinnin studio perustettiin

Alkuvuodesta saatiin Koneen Säätiön jatkorahoitus neljälle vuodelle. Hakemuksen toinen pääteema oli kestävyyssiirtymää edistävä teollisuuspolitiikka ja tiedepohjainen suunnittelu, jonka konkreettinen muoto olisi teollisen ennakointistudion (Industrial Foresight Studio) perustaminen. Studion perustaminen, sen toimintatapojen suunnittelu ja uusien tilojen sisäänajo työllistivät BIOS-tutkijoita paljon vuoden mittaan. STN-rahoituksen myöntäminen CO2Creation-hankkeelle antaisi studion toiminnalle hienon lähdön: hanke on studion ensimmäinen asiakas. Studion ideaa esitellään tarkemmin tässä podcastissa.

Kaksi muutakin hanketta, joissa hyödynnetään studiota, saivat rahoituksen Nesslingin rakenteelliseen ylikulutukseen keskittyvässä haussa. ResPro-hanke tutkii mahdollisuuksia puuttua eläinperäisten tuotteiden ylikulutukseen, kun taas BLINK-hanke haastaa resurssitehokkuutta estäviä käytäntöjä rakennussektorilla. Tarkastelun polttopisteessä on betoni. Emeritusprofessori Janne Hukkinen, joka liittyi mukaan BIOSin riveihin, on mukana kummassakin hankkeessa.  

Koneelle tehdyn hakemuksen toinen pääteema oli ympäristöajattelun uudistuminen, ja tässä työssä keskeisessä roolissa on Ville Lähteen ja Tere Vadénin johdolla kirjoitettu kirja 12 käsitettä maailmasta – Käsikirja etenevän ympäristökriisin aikakaudelle. Se perustuu edellä mainittuun podcast-sarjaan ja ilmestyy huhtikuussa 2026 niin & näin -kirjasarjassa. Se on suunnattu kenelle tahansa ympäristöasioista kiinnostuneelle tutkijasta toimittajaan, aktivistista taiteilijaan, poliitikosta tavan kansalaiseen. Koska teos tuo ainutlaatuisella tavalla yhteen tietoa ja ajattelun työkaluja ympäristökysymysten koko kirjolta, se käy mainiosti myös opetusmateriaaliksi. Tämän yleissivistävän tehtävän ohella kirjassa pureudutaan siihen, miten ympäristöajattelun on uudistuttava aikana, jolloin ekologisten muutosten kriittisiä rajoja ylitetään, ympäristöpoliittiset toimet ovat vastatuulessa, tieteen merkitystä kyseenalaistetaan ja äärioikeisto on nousussa. 

Kirjatyön ohella Ville ja Tere jatkoivat BIOS-podcastin tuottamista. Jaksoissa käsiteltiin muun muassa ilmastonmuutoksen kustannusten taloustieteellisiä arvioita sekä ilmastonmuokkausta.

Ympäristötoimien vastatuulta tutkailee myös Tero Toivasen johtama ilmastoestämistä tutkiva ILMEST-hanke, joka käynnistyi syksyllä. Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta koordinoi BIOS-tutkimusyksikkö, ja siinä ovat mukana Suomen ympäristökeskus ja Helsingin yliopisto. Tero ja Ville käsittelivät ilmastoestämistä jo vuoden 2024 artikkelissaan “Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä”.

*

Kymmenen vuoden aikana BIOS-tutkimusyksikkö on tuonut yhteen tieteellistä tutkimusta, journalismia, taidetta, opetusta ja kasvatusta, tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, yleistä sivistystyötä, monitieteisten toimintatapojen kehittämistä ja uudenlaisten instituutioiden ideoimista ja kokeiluja ainutlaatuisella tavalla. 

Tieteellisiä artikkeleita tämä työ on tuottanut reilusti yli 100, ja tutkijoiltamme on julkaistu kirjojen ja raporttien ohella yli 150 muuta tekstiä. Perinteisessä asiantuntijaroolissa BIOS on laatinut jo vuosien ajan säännöllisesti valiokuntalausuntoja. Oman säännöllisen podcastin vakiinnuttamisen ohella tutkijoiltamme on kertynyt arkistoomme satakunta muuta podcast-esiintymistä sekä saman verran videoita tai esiintymistallenteita. Lehtihaastatteluita ja televisio- ja radioesiintymisiä on kertynyt tutkijoiltamme pitkälti kolmatta sataa.

Tutkimusyksikön alkujuonteet löytyvät taidetta ja tiedettä yhdistävästä Mustarinda-toiminnasta, ja yhteistyö taiteilijoiden kanssa on ollut säännöllinen osa myös BIOS-toimintaa laajalla kirjolla elokuvista teatteriin, taidenäyttelyihin, kaunokirjallisuuteen ja lastenkirjallisuuteen.

Ajat ovat monessa mielessä synkeät, eikä ilmapiiri ole tätä nykyä kaikkein otollisinta ympäristötoimille. Niin Suomessa kuin muualla Euroopassa ympäristötoimien vastustusta on hallitustasolla asti, ja nopeiden geopoliittisten mullistusten sumussa ympäristökriisi häipyy helposti näkyvistä. Siksi tällainen monitieteinen ja laajasti yhteiskunnallisesti osallistuva työ yhteiskunnan ekologisen murroksen puolesta on koko ajan tärkeämpää. Ponnistelut vaarallisten ekologisten muutosten torjumiseksi eivät menetä merkitystään, kun joitain kriittisiä rajoja ylitetään, vaan ne muuttuvat tärkeämmiksi ja kiireellisemmiksi. Sillä jokaisen rajapyykin takana on uusia ja pahempia. BIOS-työn ytimessä on ollut yhtäältä näistä vaaroista muistuttaminen ja toisaalta sellaisten visioiden ja työvälineiden tarjoaminen, joilla tulevaisuuteen voidaan suunnata karikot tunnistaen mutta silti toiminnan merkitys ja mielekkyys säilyttäen.