25.3.2020
Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa Nyt koetut kriisit ovat tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä.

Vaikka käynnissä olevan pandemian laajuus sekä torjunta- ja hillintätoimien rajuus on yllättänyt, kriisin käynnistyminen ei ollut itsessään varsinainen yllätys. Jotain tällaista oli odotettu tapahtuvaksi. Laajoja yhteiskunnallisia järjestelmiä ravisuttavia mullistuksia koskeekin arkisesta näkökulmasta hämmentävä tiedollinen epäsymmetria. Yhtäältä asian äärellä olevat ihmiset ovat tienneet, että kriisi tulee vääjäämättä. Toisaalta kukaan ei ole voinut tietää etukäteen sen tarkkaa luonnetta, tapahtuma-aikaa tai paikkaa. Tässä on pähkinänkuoressa ero ennustamisen ja ennakoinnin välillä. Jokaista nappiin osunutta ennustetta kohden on lukemattomia epäonnistuneita, mutta kriisien yleinen luonne on voitu ennakoida hyvin. Ennakoijat eivät lyö vetoa vaan yrittävät hahmottaa, millä tolalla maailma on.

Kansainvälisesti verkottuneiden ruokajärjestelmien kriisiytyminen vuosina 2006–2008 ja uudelleen vuosina 2010–2011 sekä kansainvälinen talouskriisi 2007–2009 olivat sekä yksityskohdissaan ainutkertaisia ja vaikeasti ennustettavia että kuitenkin pitkään ennakoituja tapahtumaketjuja. Ruoka- ja finanssijärjestelmien sisäsyntyisestä epävakaudesta oli varoitettu lukemattomissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka odottamattomia tapahtumia kuvaava mustan joutsenen (black swan) käsite tuli muodikkaaksi talouskriisin aikana – Nassim Nicholas Talebin samanniminen teos oli ilmestynyt parahiksi 2007 – ei raju talouskriisi suinkaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kertyneet haavoittuvuudet oli tiedostettu ja niistä oli varoitettu toistuvasti. Niin ikään globaalin pandemian mahdollisuus oli ennakoitu, ja sitä pelättiin joidenkin aiempien epidemioiden kohdalla. Yksityiskohdissaan nykyistä pandemiaa kuitenkin oli mahdotonta ennustaa.

Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä.

Systeemisen haavoittuvuuden vähentäminen olisi edellyttänyt perusteellisia muutoksia maailman ruokajärjestelmissä, talousjärjestelmissä, biodiversiteettiä heikentävissä käytännöissä – tiiviisti ilmaisten varmuus- ja varajärjestelmien kehittämistä ja jatkuvan kapeasti hahmotetun taloudellisen tehostamisen sijaan. Yhteiskunnallista tahtoa ja valtaa ei kuitenkaan mobilisoitunut niiden aikaansaamiseksi. Varoitukset eivät niinkään jääneet kuulematta vaan jätettiin kuuntelematta. Muutoksen kustannukset on laskelmoitu liian suureksi, joten kriisialttiuden hinta on suostuttu maksamaan (tai ainakin sälyttämään taakka joidenkin toisten harteille). Järjestelmätason muutosten tarvetta on myös torjuttu toistamalla, että kehitys on kuitenkin kokonaisuutena vienyt koko ajan parempaan suuntaan.

*

Yksi syy tähän on varmasti se, että tällaisten järjestelmätason kriisien on toivottu olevan nopeita, muutamissa kuukausissa tai parissa vuodessa ohimeneviä. Tilannetta voidaan hallita poikkeustoimin, hätätila voidaan julistaa ja sen jälkeen voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Nopeisiin kriiseihin on suhtauduttu siis ikään kuin sotiin, joiden jälkeen koittaa rauhanaika. Tietysti ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” on aina osittain illuusio: kriisit jättävät jälkeensä traumatisoituneita sukupolvia, tuhoavat omaisuutta ja jakavat sitä väkivalloin uusiksi, mahdollistavat vallan uusjakoa, kiihdyttävät joidenkin elämäntapojen katoamista ja synnyttävät uusia.  Maailmansotien kausi oli vuosikymmenien maailmanpalo, joka murskasi aiemman moninapaisen kolonialistisen globalisaation vaiheen ja synnytti uuden, kiihtyvämmän ja kaksinapaisen vaiheen. Kylmän sodan päättäneiden mullistusten jälkeen maailma koki puolestaan ennennäkemättömän kiihtyvän globalisaatiojakson, joka on ajautunut yhä pahenevaan krisiin kuluneen vuosikymmenen aikana.

Tietysti työnsä puolesta katastrofiskenaarioita rakentavat ihmiset ovat miettineet myös nopeita ja totaalisen tuhoisia tapahtumia: taivaallisen möhkäleen törmäämistä planeettaamme, supertulivuoren purkautumista, ydinsotaa tai todella tappavaa ja tehokkaasti leviävää kulkutautia. Sellaisiin ei kuitenkaan ole lopulta juuri varautuminen. Extinction Level Event joko tulee tai ei, se on “korkeammassa kädessä”. Elokuvissa, televisiosarjoissa, tietokonepeleissä ja kirjoissa äkilliset maailmanloput ovat suosittuja aiheita. Arkielämässä lähtökohtainen oletus kuitenkin on, että kriisin tai katastrofin jälkeen palataan maailmaan, joka on pääosin tunnistettavissa. Toipumisessa voidaan nojata meille tutun maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Palataan töihin.

Tässä nopeat kriisit eroavat käynnissä olevista ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä, jotka ovat olemukseltaan hitaita. Jopa ilmastonmuutoskeskustelussa tutuiksi tulleet keikahduspisteet (tipping point) ovat verkkaisia prosesseja verrattuna pitkäkestoiseenkin pandemiaan tai vuosikausia jatkuviin sotiin. Hitaita kriisejä ei voida voittaa julistamalla poikkeustila, jonka jälkeen palataan entiseen. Pysyvät järjestelmätason muutokset ovat ainoa mahdollisuus. Juuri tämän vuoksi osa tutkijoista on vierastanut viime aikojen puhetta ilmastohätätilasta (climate emergency) tai sotatilavertauksista. Ne voivat luoda väärää nopeuden ja ohimenevyyden mielikuvaa. BIOS-tutkimusyksikössä olemmekin puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe. Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia polkuriippuvuuksia (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute.

Joitain yksittäisiä asioita voidaan saada aikaan poikkeustilan kaltaisena “mobilisaationa”, kuten energiajärjestelmän uudelleenrakentaminen, jolla on julmettu kiire. Moneen muuhun tarvittavaan muutokseen tämä ei kuitenkaan päde, vaan tarvitaan pitkäkestoisempaa yhteiskunnallisen organisaation ja elämäntapojen muutosta. Millä tavalla saadaan aikaan yhteiskunnallista kehitystä, jonka myötä luonnonvarojen kokonaiskulutus laskee pysyvästi? (Suomessakin se siis edelleen kasvaa.) Miten luonnon monimuotoisuuden eri ulottuvuudet turvataan kestävästi? Hyvä esimerkki on väestönkasvun taittaminen ja väestökehityksen vakiinnuttaminen niillä alueilla, joilla kasvu on edelleen voimakasta. Siihen ei ole “hopealuotia”, vaan se vaatii köyhyyden, nälän ja turvattomuuden torjuntaa ja säällisen elämän edellytysten rakentamista kokonaisvaltaisesti. Vastaavasti miten vakiintuvan väestökehityksen maissa päästään väistämättömän vanhenevan väestön vaiheen yli tavoittelematta syntyvyyden rajua nousua, joka ei todennäköisesti edes onnistuisi?

Kokonaisvaltainen siirtymä ekologisesti kestäviin yhteiskuntiin ei ole poikkeustilaprojekti, joka päättyy vuonna 2050 tai 2100. Se tähtää pidemmälle. Miten ymmärtää sellainen yhteiskunnallinen muutosprosessi, jolla on välttämättömät välietappinsa (kuten hiilineutraalius vuonna 2050) mutta ei selkeää päätepistettä?

*

Samasta syystä on myös harhaanjohtavaa nähdä hopeareunus pandemian mustassa pilvessä ja iloita siitä, että “luonto saa hengähdystauon”. Sosiaalisessa mediassa levisi nopeasti harhatietoa aiheesta, mutta on tietysti selvä, että esimerkiksi ilmastopäästöt vähentyvät hetkellisesti kaikenlaisen toimeliaisuuden laantuessa. Ne voivat tosin palata nopeasti entiselleen. Tärkeimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat kuitenkin kertyviä, eivät hetkellisiä. Jokusen vuoden notkahdus ilmastopäästöissä ei merkitse juuri mitään, jos päästöt ovat joka tapauksessa nieluja suuremmat eli kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä nousee. Lisäksi talouskriisien ja sotien historia kertoo, miten romahdusten jälkeen on tullut nousukausi, ja miten kulutus ja päästöt ovat hyvin nopeasti voineet nousta edeltävää korkeammiksi. Romahdusromantiikka ei yksinkertaisesti hahmota sitä, millaisia ilmiöitä suuret ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat. Puhumattakaan siitä, että “hopeareunusten” etsiminen inhimillisestä katastrofista ei ole kovin hedelmällinen perusta kestävämpien yhteiskuntien pohdinnalle.

Toimia on pohdittava ilmiöiden mukaisesti. Siksi nykyisen pandemian yhteydessä toistuvasti esitetty kysymys “Miksi ilmastonmuutokseen ei reagoida kuten pandemiaan?” menee metsään. Ilmiöitä ei voi mielekkäästi verrata toisiinsa. Ilmastonmuutokseen ei voi kehittää rokotetta, eikä se voi laantua luontaisesti ajan myötä. Tartuntatauteja tutkitaan jatkuvasti, ja paikallisten epidemioiden sekä laajempien pandemien vastaisista kamppailuista on kosolti onnistuneita esimerkkejä ja niiden pohjalta luotuja valmiusjärjestelmiä. Kuten nykyisen pandemian ympärillä käyty tieteellinen keskustelu osoittaa, uusien tautien käyttäytymisestä on aina epävarmuutta, ja tutkijoiden keskinäiset näkemyserot ovat siksi väistämättömiä. Konsensuksen luominen vie aikaa. Silti on myös yleisiä eri epidemioita ja pandemioita yhdistäviä tekijöitä. Tiedetään, mitä suunnilleen pitäisi tehdä.

Ilmastokeskustelussa myös toistuu lausuma “Tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä. On vain käytävä toimeen.” Mutta tiedämmekö todella? Ilmastonmuutoksen tärkeimmät piirteet kyllä tunnetaan erittäin hyvin – paljon paremmin kuin nykyisen pandemian, eikä pääasioista ole mitään relevanttia epävarmuutta. Kasvihuonekaasujen laadut sekä päästöjen lähteet ja mittakaavat ovat tiedossa. Tästä tiedosta ei kuitenkaan saada ohjeita siihen, miten yhteiskunnallinen siirtymä pitäisi tai miten sen voisi toteuttaa. Asia muuttuu vielä kinkkisemmäksi, kun tarkastellaan ympäristö- ja luonnonvarakriisien moninaisuutta. Tarvitaan monia yhtaikaisia yhteiskunnallisten järjestelmien muutoksia, jotka tukevat toisiaan eivätkä toimi toisiaan vastaan. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme BIOS-tutkimusyksikössä ja WISE-tutkimusprojektissa.

Pandemiaa torjumaan voidaan tarvita rajujakin toimenpiteitä, joiden hyväksyttävyys saadaan pitkälti niiden ohimenevyydellä. Tauti menee joskus ohi, ja jos se muuttuukin toistuvaksi, sitä ei enää kohdata vailla kokemusta, lääketieteellisiä hoitokeinoja ja immuniteettia. Siksi uhraukset, myös ihmishenkien, on helpompi hyväksyä (siis myös omalla maalla, ei vain esimerkiksi Euroopan rajoilla, jossa ne hyväksytään myös “normaalioloissa”). Torjuntakeinoilla ei pyritä muokkaamaan yhteiskuntaa pysyvästi – vaikkakin poikkeustoimien jääminen pysyvämmäksi osaksi elämää on aivan reaalinen uhkakuva, eikä pelkästään jo valmiiksi pakkovaltaisissa maissa.

Pitkä muutosprosessi, joka vaikuttaa paitsi omaan loppuelämään myös jälkikasvun koko elämään, on vaikeampi hahmottaa ja voi tuntua uhkaavammalta. Se järisyttää elämäntavan perusteita. Arki muuttuu, ja se muuttuu uudelleen sen jälkeen, ja taas sen jälkeen. Juuri sen takia oikeudenmukaisen siirtymän (just transition) käsitteestä on tullut niin tärkeä – laajoja ja pysyviä yhteiskunnallisia muutoksia ei voida saada aikaan ilman niiden hyväksyttävyyttä. Se on niin BIOS-tutkimusyksikön lanseeraaman ekologisen jälleenrakennuksen kuin monien Green New Deal -hahmotelmien ytimessä. Ekologisen siirtymän on oltava yhteiskuntia yhdistävä, ei jakava projekti. Uhkan torjumisen lisäksi tarvitaan näkymiä siitä, millä tavalla muutokset ovat myös myönteisiä. Siksi esimerkiksi sosiaali- ja terveyskysymykset ovat ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä, eivät mitään ylimääräistä kivaa, joka olisi mukava hoitaa ympäristönsuojelun lisäksi.

*

Mutta voidaanko rajaa nopeiden ja hitaiden kriisien välillä vetää noin selkeästi? Tämän tapaisiin kysymyksiin pureudutaan viheliäisen ongelman (wicked problem) käsitteellä, jota työstämme jatkuvasti WISE-tutkimusprojektissa. Kriisit eivät nimittäin pysy erillisinä niin, että niihin voitaisiin kohdistaa räätälöityjä ja rajattuja toimenpiteitä. Edellä kuvatun yhä tiiviimmin verkottuneen, kiihtyneen ja monimutkaisen maailmanjärjestyksen ominaispiirteitä on, että erilaiset ekologiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kytkeytyneet tiukasti toisiinsa. Häiriöiden “eristyminen” yhteen järjestelmään tai yhdelle elämänalueelle käy yhä epätodennäköisemmäksi. Tätä on tavoiteltu myös turvallisuustutkimuksessa puhuttaessa laajennetusta turvallisuuskäsityksestä, joka ulottuu perinteisiä turvallisuusuhkia ja -toimijoita laajemmalle.

Viheliäistä tässä ei ole siis pelkästään, että sattuman oikusta monta onnettomuutta osuu yhtä aikaa päälle. Näinkin voi käydä: Zagrebissa on koettu maanjäristys pandemiasta johtuvien poikkeustoimien keskellä. Euroopan ulkorajoilla kärsivien ihmisten ahdinko muuttui kertaheitolla sekä karmeammaksi että näkymättömämmäksi, kun globaali pandemia iski. Mutta ennen kaikkea viheliäistä on se, että yksi kriisi voi myös laukaista muita “pinnan alla olleita”. Kansainvälinen talousjärjestelmä on ollut erityisen haavoittuvassa tilassa ennen nykyisen pandemian käynnistymistä, joten syntyvät taloudelliset mullistukset ovat suurempia kuin väliaikaisista poikkeustoimista itsestään pitäisi seurata. Yksinkertainen syy-seurausketjujen jäljittäminen ei toimi verkostomaisesti leviävissä ja toisiinsa vaikuttavissa sosioekologisissa kriiseissä. Niitä varten ei ole olemassa valmiussuunnitelmia, ja niitä pohtiva tutkimus on vielä lapsenkengissä.

Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Puhuminen verkostoitumisesta, systeemisyydestä ja kompleksisuudesta ei ole mikään oikotie ymmärrykseen. Löysät heitot perhosen siipien iskuista, pyörremyrskyistä ja kaaosteoriasta eivät lisää ymmärrystä maailman tilasta. Se, että monimutkaiset systeemit voivat muuttua hyppäyksellisesti, ei itsessään kerro, mitä nyt on tapahtumassa. Monimutkaisten järjestelmien toimintaa tarkasteleva systeemiteoreettinen lähestymistapa ei tee asiasta helpompaa vaan vaikeampaa. Erilaisia monimutkaisia systeemejä ei voi verrata toisiinsa ja oppia niistä vain siksi, että ne ovat kaikki monimutkaisia ja systeemejä. Niiden välillä pitää olla merkityksellistä samankaltaisuutta, joka mahdollistaa hyödylliset analogiat.

Systeemiteoreettista perspektiiviä koskee samantyyppinen tiedollinen epäsymmetria kuin tekstin alussa mainittu. Koska todellisessa maailmassa eri systeemien (ekologisten ja kulttuuristen) rajat ovat hämäriä, tarkastelukenttää voi alati laajentaa eli ikään kuin liittää yhdestä näkökulmasta erillisiä systeemejä osaksi yhtä laajempaa. Lopulta koko planeettaa voidaan pyrkiä mallintamaan. Tällaisessa tarkastelussa menetetään yksityiskohtia ja saadaan tilalle laajempia vuorovaikutuksia. Globaaleilla malleilla on välttämätön rooli tutkittaessa aidosti globaaleja järjestelmiä kuten ilmastoa, ja ne auttavat ymmärtämään myös esimerkiksi luonnonvarojen käyttöönoton ja kulutuksen virtauksia maailmassa. Koska paikallisten systeemien “eristykset” toisistaan ovat tulleet yhä heikommiksi, tarkastelutapa on tieteellisesti perusteltu. Tarkastelunäkökulmaa on kuitenkin aina rajattava silloin, kun pyritään puuttumaan johonkin tiettyyn ilmiöön. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, kaikkea ei voi ottaa huomioon.

*

Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi. Tähän kykyjen sikermään viitataan nykyään useimmiten termillä resilienssi (resilience). IEA:n pääjohtaja Fatih Birol muistutti tästä yllättävän tiukkasanaisesti maaliskuun puolivälissä: “Sen sijaan että pahentaisimme tragediaa sallimalla sen estää puhtaan energian siirtymiä, meidän on tartuttava tilaisuuteen niiden kiihdyttämiseksi.”

Tästä päästäänkin kolmanteen nykyisen pandemian keskellä toistettuun ilmastonäkökulmaan: ehkä nykyinen kriisi herättää ihmiset, kenties se saa aikaan kaivatun asennemuutoksen ja tönää yhteiskunnat kestävämmälle uralle. Tämän ajatuksen voi ymmärtää kahdella tavalla – toiveikkaana ennakointina tai kehotuksena toimintaan. Toiveikas ajatus, että havahtuminen kriisin äärellä saisi aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, on kuitenkin helposti kovin naiivi. Ympäristötutkimuksen vanha totuus on se, että asennemuutos ei itsessään johda käyttäytymisen muutoksiin. Niiden tiellä voi olla monenlaisia estäviä tekoja: yksilö on monessa pitkälti perityn tilanteen eli olemassa olevien instituutioiden ja infrastruktuurin armoilla, “taloudellisten realiteettien” symbolinen ja aivan konkreettinen valta on suuri, ajatus kansalaisuudesta on kaventunut liiaksi kuluttamiseen ja äänestämiseen – ylipäätään ilman kollektiivista suunnan näyttämistä, ohjausta ja tukea yksilön toimintamahdollisuudet vaikuttavat mitättömiltä. Tällaiset esteet eivät murru itsestään asennemuutosten myötä.

Siksi viime aikoina suositut viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan pienen väestönosan asennemuutos voi – tartuntataudin tapaan – saada aikaan kompleksisen järjestelmän faasimuutoksen (phase change) ovat hyvin ongelmallisia. Kuten todettiin, systeemisten analogioiden käyttö edellyttää myös merkityksellisiä samankaltaisuuksia. (Tällaisen yksinkertaistavan soveltamisen vuoksi jotkut pitävät systeemiteoreettista perspektiiviä, kompleksisuustutkimusta tai miten tätä samansukuisten lähestymistapojen joukkoa kutsutaankaan, läpikotaisin epäpoliittisena.) Faasimuutoksia tapahtuu, mutta ne kulkevat jokaisen systeemin luonteen mukaisesti. Ihmisillä se tarkoittaa aktiivista toimintaa sosiaalisina ja poliittisina olentoina.

Kehotus toimintaan nojaa tähän. Mikään kriisi ei itsestään tarjoa maaperää juuri tietynlaiselle muutokselle, vaan se voi mahdollistaa siirtymiä moniin eri suuntiin. Nykyisessä poikkeustilassa esimerkiksi yhtäältä on luovuttu väliaikaisesti sellaisista talouspoliittisista rajoitteista, jotka olisivat myös ekologisen jälleenrakennuksen esteitä. Voimakkaat julkiset investoinnit tiettyyn suuntaan ovat yhtäkkiä mahdollisia. Toisaalta jos suuntaa ei etsitä nyt vaan vasta kriisin jälkeen, helposti vain lukitaan paikoilleen vanhaa kehitystä esimerkiksi tukemalla ehdoitta paljon fossiilista energiaa ja luonnonvaroja käyttävää toimintaa. Ja on selvää, että poikkeustoimilla on myös potentiaalia heikentää yleisemmin perusoikeuksia. Mikään näistä kehityslinjoista ei toteudu itsestään. Jos yhteiskunnan halutaan kehittyvän kriisin keskellä kohti parempaa, tarvitaan suurta määrää ihmisiä, jotka toimivat sitä kohti.

Systeemiteoreettinen perspektiivi tuo tähän sen olennaisen muistutuksen, että kompleksisten järjestelmien muutoksia on vaikea suunnitella ja ohjata tarkalleen. Juuri siksi tiukat polkuriippuvuudet, kuten sitoutuminen vain tietynlaisissa oloissa toimiviin teknisiin järjestelmiin, ovat riskialttiita. Vapausasteiden auki pitäminen on osa luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Tämä vaatii sellaista poliittista mielikuvitusta, jossa tulevaisuuden visiot eivät ole valmiita toisenlaisen yhteiskunnan reseptejä. Ajattelutavan muutos on osoittautunut toistaiseksi yllättävän vaikeaksi.

*

Poliittinen mobilisoituminen nykyisen kriisin äärellä voi aivan hyvin, todennäköisestikin, viedä kurjaan suuntaan. Kun nykyisen kaltainen tiiviisti yhteenkietoutunut, nopeaan liikkumiseen ja nopeisiin toimitusaikoihin, vähäisiin varastoihin, kiivaaseen tulevaisuudella spekulointiin ja kapeasta taloudellisesta näkökulmasta äärimmäisen “tehokkaaksi” viritetty globaali järjestelmä sakkaa, on houkuteltavaa kiihdyttää vaatimuksia eristäytymisestä, globalisaation kaikkinaisesta purkautumisesta ja alueellisesta omavaraisuudesta.

Tässä kohtaa ajattelu jumittuu helposti yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi: joko globaali tai paikallinen, joko omavaraisuus tai keskinäisriippuvuus, joko eristäytyminen tai vuorovaikutus. Todellisessa maailmassa tällaista kahden puhtaan vaihtoehdon eroa ei ole tietysti koskaan esiintynyt, mutta kaksiarvoinen ajattelu ei koskaan olekaan niin empiirisen todistusaineiston perään.

On selvää, että alueellisen omavaraisuuden turvaaminen on kriisioloissa tärkeää. Ja kun erottelu kriisiajan ja normaalin päiväjärjestyksen välillä hämärtyy, asiasta täytyy pitää huolta kaikkina aikoina. Etenkin kansainvälinen ruokajärjestelmä on rakentunut ennustettavien olosuhteiden ja sujuvien toimitusten varaan. Sen toimivuuteen ja taloudellisesti tehokkaaseen (mutta monilla muilla tavoilla ongelmalliseen) työnjakoon ei voida nojata entiseen tapaan. Samaten fossiilitaloudesta luopuminen vaatii paikallisten ja hajautettujen energiajärjestelmien rakentamista.

Olemme kuitenkin perineet globaalin maailman, sen olemassa olevat instituutiot ja infrastruktuurin, jotka eivät muutu käden käänteessä, sekä perusluonteeltaan aidosti rajoja ylittävät ja globaalit ongelmat. Niiden ratkaiseminen eristäytymisellä on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii väistämättä globaalia yhteistyötä paikallisten ratkaisujen rinnalla. Luonnonvarojen globaalien virtausten oikeudenmukaisempi ja kestävämpää tulevaisuutta rakentava järjestäminen vaatii kansainvälisten kaupan käytäntöjen muutosta. Yksittäiset maat eivät voi päästä hyvään lopputulokseen toimimalla vain kapeasta kansallisesta perspektiivistä.

Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.

*

Viheliäisten ongelmien äärellä tarvitaan myös sellaista tiedon tuottamista, joka ei onnistu ilman kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä. Se on yksi esimerkki niistä globaalin kommunikaation ja liikkuvuuden puolista, jotka ovat kriisialttiuden sijaan lisänneet resilienssiä. Globaaleihin pandemioihin pystyvät tartuntataudit ylittävät tarkkaankin vartioituja rajoja, ja silloin muualla saatu kokemus ja kehitetty tietämys on kullanarvoinen asia. Ilmastonmuutoksen tilaa ei yksinkertaisesti voida seurata ilman tuhansien tutkijoiden ja valtavan globaalin instrumenttiverkoston yhteistoimintaa.

Tieteellisen tutkimuksen arvostus, tieteellisen lukutaidon edistäminen sekä tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat siksi elintärkeitä asioita. “Tiedeperustaisuus”, jonka perään niin ilmastokeskustelussa kuin nykyisen pandemian keskelläkin huudetaan, ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Viime kuukausilta löytyy kosolti esimerkkejä siitä, miten hyvää tarkoittava kansalaiskeskustelu ja tiedonvälitys voivat mennä pahasti metsään ja pikemmin ruokkia epäluuloa tutkimusta kohtaan.

Tässäkin asiassa on helppo lipsahtaa naiiviin yksinkertaistukseen: jos tutkijoiden näkemyksiä ei saa kritisoida, pitääkö sitten luottaa sokeasti asiantuntijoihin? On kuitenkin eronsa sillä, mitä kritisoidaan ja miten. On aika helppo ymmärtää, miten ja miksi omia ilmastonmuutosta koskevia “tupakkiaskilaskemiaan” tekevät ihmiset eivät oikein voi saada aikaan pätevää tieteellistä kritiikkiä. Tämänhetkisen pandemian kohdalla asia on ollut selvästi paljon vaikeampi hahmottaa. On ollut kylmäävää kuunnella samoja “tuo perustuu vain malleihin” -heittoja, joilla ilmastokeskustelua on hämärretty vuosikausia.

Tiede ei ole yksittäisten sankarien puurtamista ja maagisten tiedonjyvästen etsimistä vaan kollektiivista toimintaa, tiedeyhteisöiksi rakentuvaa. Kollektiivista toimintaa voivat haitata monet asiat kuten esimerkiksi se, miten Kiina on rajoittanut tiedonvälitystä tai miten Trumpin hallinto unelmoi lääketieteellisen teknologian omimisesta. Tiedeyhteisöt toimivat vain niin hyvin kuin ne toimivat yhteisöinä. Se vaatii muuta yhteiskuntaa, joka tukee ja tarkkailee niiden toimintaa.

Ilmastonmuutos tai pandemia ovat joka tapauksessa ilmiöitä, joiden luonteen ymmärtäminen vaatii asiantuntemusta ja tieteen kollektiivisuutta. Siksi, kuten Tiina Raevaara totesi kolumnissaan, epävarmuutta ja tietämättömyyttä tulisi sietää. Kiihkeä halu viitata ensimmäisenä johonkin tutkimustulokseen ja omien omaksumis- ja tulkintakykyjen yliarviointi eivät auta “tiedeperustaisuutta”. Mutta eivät tartuntatautien tutkijat ja ilmastomallintajat myöskään ole talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian tai sosiaalialan asiantuntijoita. Siksi monitieteisyys on edellytys viheliäisten ongelmien kohtaamiseksi – ja vielä laajemmin tarvitaan lisää sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa, joka kamppailee siitä, millaista yhteiskunnallista siirtymää halutaan, ja millaista tietämystä sitä varten tarvitaan.

BIOS-tutkimusyksikön tutkijat

4.3.2020
Lausunto: Valtioneuvoston selvitys EU:n komission vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal) Käsittelemme lausunnossa kasvustrategian ongelmakohtia ja kuvaamme mitä vihreän kehityksen ohjelma tarkoittaa siirtymäpolitiikan näkökulmasta ja millaiseksi talouden ohjausta ja mittaristoa tulisi siirtymäpolitiikan mukaisesti kehittää.

3.3.2020
Asiantuntijalausunto
BIOS-tutkimusyksikkö

Eduskunnan ympäristövaliokunta

Asia: E 61/2019 vp Valtioneuvoston selvitys: EU:n komission tiedonanto vihreän kehityksen ohjelmasta (Green deal) 11.12.2019 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/E+61/2019

Kiitämme mahdollisuudesta antaa monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta asiantuntijalausunto Valtioneuvoston selvityksestä Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan.

Euroopan vihreän kehityksen ohjelma tukee Suomen hallituksen asettamaa oikeudenmukaisen siirtymän tai ekologisen jälleenrakennuksen tavoitetta lähtökohtaisesti varsin hyvin – aivan kuten valtioneuvoston selvitys toteaa. Suomen ja EU-komission tavoitteiden päälinjat ovat yhteneväiset: ilmastopäästöt ja luonnonvarojen kulutus on saatava ripeästi kestävälle tasolle, huolehtien sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta maiden sisällä ja maiden välillä.

On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti kasvustrategia ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa.

Käsittelemme seuraavassa kasvustrategian ongelmakohtia ja kuvaamme sen jälkeen mitä vihreän kehityksen ohjelma tarkoittaa siirtymäpolitiikan näkökulmasta ja millaiseksi talouden ohjausta ja mittaristoa tulisi siirtymäpolitiikan mukaisesti kehittää.

KASVUSTRATEGIAN ONGELMANA USKO INKREMENTAALISEEN KEHITYKSEEN JA KASVUN IRTIKYTKENTÄÄN LUONNON KUORMITUKSESTA

Kasvustrategian ytimessä on usko siihen, että talouskasvu voidaan irtikytkeä luonnon kuormituksesta. Ei kuitenkaan ole olemassa empiiristä tutkimusnäyttöä siitä, että kasvavan talouden kuormitusta oltaisiin kyetty vähentämään riittävän ripeästi, kattavasti ja pysyvästi – ilman, että kuormitus ulkoistetaan muiden maiden vastuulle. Myös Suomessa luonnonvarojen kokonaiskäyttö on jatkanut kasvuaan, etenkin kun huomioidaan ulkomailta Suomeen suuntautuvat piilovirrat. Siksi kasvun sijaan on tavoiteltava ekologista kestävyyttä. Se vaatii hallittua siirtymää pois nykyisistä fossiilisiin polttoaineisiin ja luonnonvarojen liikakäyttöön nojaavista järjestelmistä. On rakennettava tarkoituksenmukaista uutta infrastruktuuria ja käytäntöjä ihmiselämän perustarpeiden tyydyttämiseksi.

Seuraavan 15–30 vuoden aikana toteutettava siirtymä ei ole inkrementaalista “ekotehostamista” vaan vaatii suunnitelmallisia järjestelmämuutoksia yli talouden yksittäisten sektorien. Jos toimitaan kasvustrategian mukaisesti, ratkaistava ongelma jatkaa kasvamistaan. Tällöin ei riitä, että nykyisen laajuisen tuotannon kuormitus saadaan radikaalisti pienemmäksi, vaan ratkaistavana on jatkuvasti kasvava tuotannon kuormitus.

Lisäksi on tärkeää nähdä, että kasvustrategia on talouden ja yhteiskunnan ohjaamisen kannalta heikko poliittinen kehys. Se ei ohjaa yksittäisiä talouden toimijoita tai toimialoja ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteiden mukaisesti systemaattisesti oikeaan suuntaan. Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, mitä konkreettisia asioita jälleenrakennuksessa tulisi saada aikaan ja miten näissä tehtävissä edistytään. Sama koskee työllisyyden tarkastelua, silloin kun tarkastelussa on abstrakti työllisyysaste tai mitkä tahansa työllisyystoimet ilman, että politiikka antaa huomion työn sisällöille ja kestävyydelle. Talouskasvua ensisijaisesti korostava poliittinen strategia pitää mitä tahansa työtä, tuotantoa ja kulutusta tavoiteltavana asiana. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti lisääntyy, mutta sillä ei ole ensisijaisesti tekemistä keskimääräisen talouden kasvun tavoitteen kanssa.

Vihreän ohjelman mieltämisestä kasvustrategiaksi seuraa priorisointiongelmia, esimerkiksi taloudellisen kustannustehokkuuden korostamista. Kustannustehokkuus on lausunnossa käsiteltyjen päästökauppa- ja taakanjakosektorien päästövähennystoimien kannalta tärkeä seikka, mutta samalla on kiinnitettävä huomiota kustannustehokkuuden määritelmään ja sen laskutapoihin. Kansainvälisessä tutkimuksessa on kriittisesti tarkasteltu esimerkiksi päästökaupan kustannustehokkuuslaskelmia niissä käytettyjen epärealististen tulevaisuusodotusten mallintamisten vuoksi (odotukset vahingoista, diskonttokorko).

Kustannustehokkuudelle vaihtoehtoinen tarkastelutapa on riskien hallinta. Se ottaa huomioon paitsi ekosysteemien ennakoimattomat muutokset myös sosiopoliittiset palautekytkennät, jotka yhdessä käytännössä tarkoittavat, että jos nyt emme saa päästövähennyksiä aikaiseksi, tulevaisuuden ekologisessa ja poliittisessa ympäristössä se saattaa olla vielä paljon vaikeampaa. Tämä on päinvastainen havainto kuin monissa kustannustehokkuuteen perustuvissa mallinnuksissa, joissa oletetaan teknologian kehittyvän tulevaisuudessa ja tekevän päästövähennyksistä tuolloin nykyistä halvempaa.

Samankaltainen priorisoinnin ongelma sisältyy lausunnon toteamukseen, että “uudistettavan energiatehokkuusdirektiivin tulisi kannustaa ensisijaisesti todelliseen energiatehokkuuteen, ei energian kulutuksen rajoittamiseen.” Joko–tai-asetelman luominen tehokkuuden ja kulutuksen välillä ei ole politiikalle hedelmällinen, vaan pahimmillaan vahingollinen. Tehokkuuden kasvu ei riitä, jos samaan aikaan tehostumisen säästämä energian kulutus korvaantuu lisääntyneellä käytöllä. Tutkimuksessa vallitsee vahva näkemys siitä, että ilmastotavoitteiden ja muiden ympäristövaikutusten hillintätoimien onnistunut toteuttaminen edellyttää, että tehokkuuden parantuessa samalla rajoitetaan materiaalin ja energian kulutusta. Ekologisilta seurauksiltaan kestämättömän suuren energian kulutuksen on vähennyttävä, ja keinona siihen energian kulutuksen vähentäminen on varmempi kuin energiatehokkuuden kohottaminen.

Lausunto myös esittää Suomen näkemyksenä, että “päästövähennykset kohdistetaan ensisijaisesti päästökauppasektorille”. Päästövähennysten aikataulu ja mittakaava eivät mahdollista muiden sektoreiden toissijaisuutta, varsinkaan koska muiden sektoreiden päästövähennyksiin ei ole löydetty päästökaupan tapaan markkinaehtoisesti kiristyvää mekanismia. Pikemminkin näihin sektoreihin pitäisi puuttuvan mekanismin vuoksi kohdistaa erityistä huomiota. Päästökauppasektorilla politiikkajohdonmukaisuus tarkoittaa myös riittävän korkean lattiahinnan asettamista päästöoikeuksille. Ilmastojohtajamaana Suomi voi asettaa tällaisen ennen koko EU:n lattiahintaa.

Saman kaltaista kokonaisvaltaista ajattelutapaa olisi syytä soveltaa myös EU:n kauppapolitiikkaan. Kauppapolitiikan sitominen Pariisin sopimuksen tavoitteisiin on kannatettavaa, mutta samalla kansainvälisen kaupan ehtoihin olisi kyettävä sisällyttämään kaupankäynnin laajemmat materiaaliset ja ekologiset vaikutukset. Yhtälailla tarkasteluun tulisi sisältyä kauppapolitiikan sosiaalinen ja poliittinen puoli: kauppasopimukset eivät voi tukea abstrakteja vapaakaupan periaatteita, jos konkreettiset vaikutukset ovat kauppakumppanimaan ihmisoikeustilanteen ja maapallon elonkehän kannalta negatiivisia, kuten Brasilian ja Amazonin tapauksessa on havaittu.

SIIRTYMÄPOLITIIKKA KOHDISTAA KATSEEN EKOLOGISEN JÄLLEENRAKENNUKSEN KONKREETTISIIN TEHTÄVIIN JA NIIDEN TOTEUTTAMISEN KANNALTA OLEELLISIIN MITTAREIHIN

Siirtymäpolitiikan ydintehtävänä on luoda kuva, minkälaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Politiikkaa pitäisi ohjata näkemys siitä, mitä yhteiskunnan eri sektoreilla tulee saada aikaan. Näille tavoitteille on luotava yhtä tarkat seurannan välineet kuin millä kasvu- ja työllisyystavoitteiden toteutumista ennakoidaan ja arvioidaan nykyisin.

Käytännössä yhteiskuntien on uudistettava seuraavien 15–30 vuoden aikana energian, asumisen, liikenteen ja ruoan infrastruktuuri ja käytännöt. Talouskasvu ei mittaa tässä tehtävässä onnistumista – eikä materiaalisesti kasvava talous ainakaan helpota tehtävää. Siksi ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi on otettava käyttöön paremmin siirtymäpolitiikan etenemistä kuvaavat mittarit. BIOS-tutkimusyksikkö ehdottaa otettavaksi käyttöön viisi koko talouden suuntaamista koskevaa indikaattoria: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, osallisuus ja siirtymätyöllisyys.

Hiilitasapainon tavoitetaso Suomessa (hiilineutraalius 2035 ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen) on linjassa ilmastotieteellisen konsensusnäkemyksen kanssa. Euroopan vihreän kehityksen ohjelman tavoitetaso on kuitenkin riittämätön: vuoteen 2050 mennessä Euroopan tulisi olla ollut jo vuosia hiilinegatiivinen, ei vasta saavuttanut hiilineutraaliutta.

Luonnonvarojen kokonaiskäyttö indikoi tuotannon ja kulutuksen ekologista kuormitusta. Sen kautta voi seurata luonnon monimuotoisuuden edellytyksiä ja kiertotalouden onnistumista yleisellä tasolla. Talouskasvun irtikytkentä luonnon kuormituksesta osoittautuu entistäkin vaikeammaksi, kun kiinnitetään huomiota luonnonvarojen kokonaiskäyttöön hiilitasapainon lisäksi. Ottaen huomioon Suomen poikkeuksellisen korkean luonnonvarojen kulutuksen tason, sitoutuminen kunnianhimoiseen kiertotalouden ohjelmaan on oikea askel.

Valtion maksukyvystä huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava talouskasvu- ja työllisyystavoitteista omaksi analyysin kohteekseen: kuinka huolehditaan oikeudenmukaisen siirtymän rahoituksesta ja valtion maksukyvystä onnistuneen siirtymän jälkeen? Toisin kuin nykyisin yleisesti käytettävät kestävyysvajelaskelmat, maksukykyindikaattori tunnistaa euromaiden historiallisesti erityisen institutionaalisen ja taloudellisen tilanteen, jota määrittävät esimerkiksi negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat. Keskuspankkipolitiikan lisäksi maksukyvyn kehittymiseen vaikuttavat keskeisesti maiden väliset vaihtotaseet.

Valtioneuvoston selvitys painottaa yksityisen rahoituksen roolia vihreän kehityksen ohjelmassa. On kuitenkin huomioitava, että yksityisen rahoituksen liikkeellesaanti ei ole välttämätön edellytys riittävälle rahoituksen kokonaismäärälle. Keskuspankin määrällisen elvytyksen ohjelmat ovat osoittaneet, että julkisesta rahasta sinänsä ei ole puutetta. On poliittinen kysymys, voidaanko ja halutaanko julkista rahaa osoittaa juuri oikeudenmukaisen siirtymän toteuttamiseksi. Yksityisen rahoituksen ohjaaminen nimenomaan ekologisen jälleenrakennuksen investointeihin on kuitenkin tärkeää. Tällä hetkellä investoinnit ovat hyvin alhaisella tasolla, eivätkä ne suinkaan kaikki kohdistu siirtymätavoitteiden mukaisesti.

Osallisuus tarkastelee kansalaisten kokemusta yhteiskunnan kehityksen oikeudenmukaisuudesta sekä heidän mahdollisuuksiaan ja kykyään vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Laajamittaista yhteiskunnan uudelleensuuntaamista ei voida toteuttaa rauhanomaisesti, uudenlaisia ratkaisuja kehittäen ja eri tahot muutokseen sitouttaen ilman hyvää osallisuuden tasoa.

Siirtymätyöllisyys määrittää jälleenrakentaviin töihin osallistuvien työllisten määrän taloudessa. Siirtymäpolitiikan kannalta oleellista ei ole yleinen työllisyysaste vaan työikäisten ohjaaminen ja osallistuminen kestävän yhteiskunnan rakentamiseen.

Lopuksi on syytä kysyä, onko vihreän kehityksen ohjelma väistämättä kasvustrategia vai voisiko se jatkossa muuntua koko EU-tason siirtymäpolitiikaksi. Nähdäksemme vihreän kehityksen ohjelma sisältää ekologisen jälleenrakennuksen kannalta oleellisia elementtejä talouden sektorien ja erityisesti investointien ohjaamiseksi. Talouskasvun priorisointi ei ole välttämätön osa ohjelmaa, vaan ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen kulutusta voidaan ripeästi alentaa järjestämällä mielekkäitä, ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia töitä, pitämällä huolta kansalaisten osallisuudesta siirtymään ja huolehtimalla valtioiden riittävästä maksukyvystä talouskasvuluvuista riippumatta.

Suomen hallitus saa vihreän kehityksen ohjelmasta tukea omalle oikeudenmukaisen siirtymän politiikalleen. Hallitus on peräänkuuluttanut uusia keinoja siirtymän toteuttamiseksi, ja edellä kuvaamamme siirtymäpoliittinen ajattelu ja siihen liittyvän mittariston käyttöönotto olisivat nähdäksemme luonteva seuraava askel.

Kunnioittavasti,

BIOS-tutkimusyksikkö

3.2.2020
UUTISKIRJE 2/2020 Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä!

Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Mitä BIOS teki viime vuonna? Sen saat parhaiten selville tutustumalla tähän kirjoitukseen.

Sininen kiihdytys. Lähde: One Earth / PhysOrg.

MAAILMALTA

“Sinisen maailman” hyväksikäyttö kiihtyy

Tukholmalaisen Resilience Centerin tutkijat kartoittavat tuoreessa artikkelissaan “The Blue Acceleration: The Trajectory of Human Expansion into the Ocean” merten luonnonvarojen teollista hyväksikäyttöä (tiivistelmä). Viime vuosikymmenten aikana merten luonnonvarojen haltuunotto ja hyödyntäminen on muuttunut yhä intensiivisemmäksi ja levinnyt rannikkoalueilta etäisimmillekin alueille. Tämä “sininen kiihdytys” kohdistaa meriekosysteemeihin ennennäkemätöntä painetta, josta varoitettiin myös syyskuisessa IPCC:n erikoisraportissa. Vanhastaan periytyneet näkemykset, joiden mukaan valtameret ovat liian suuria häiriytyäkseen ihmiskunnan toiminnasta, “too big to fail”, ovat aikansa eläneitä.

Öljy- ja kaasuteollisuuden myrkyllinen perintö

Justin Nobelin tammikuinen Rolling Stone -lehden artikkeli “America’s Radioactive Secret” on karua kertomaa fossiiliteollisuuden jätteistä ja niiden puolivillaisesta käsittelystä Yhdysvalloissa. Öljyn ja kaasun pumppaaminen tuottavat vuosittain valtavia määriä myrkyllistä ja usein radioaktiivista nestemäistä jätettä, jonka käsittely on lievästi ilmaistuna villillä tolalla. Ongelma on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä sitten, mutta se on räjähtänyt käsiin “särötyksen” levittyä, sillä menetelmään vaaditaan entistä enemmän nesteitä.

Jätteenä kovin kalliisti käsiteltävää nesteestä on kekseliäästi käytetty esimerkiksi teiden pölynsitojana, joka tosin ei vastaa tarkoitustaan ja levittää myrkkyjä samalla laajalle. Turvallisuusraja-arvot ylittävää radioaktiivista jätettä käsittelee asiasta tietämätön työväki ilman kunnon varusteita ja sitä kuljetetaan merkitsemättömissä autoissa. Yhdysvaltain uudella “energiaitsenäisyydellä” on myrkyllinen painolasti.

BIOS

Tero Toivanen Tiede & edistys -lehden päätoimittajaksi

Koko BIOS-väki onnittelee tutkijaamme Tero Toivasta, joka valittiin Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehden uudeksi päätoimittajaksi. Teron pyrkimyksenä on kehittää lehteä monitieteiseksi keskusteluyhteisöksi, joka pystyy tarttumaan aikakauden polttavimpiin ongelmiin. 

”Aikaamme leimaavat vakavat taloudelliset, poliittiset ja ekologiset ongelmat. Tarvitsemme laajan kirjon humanistisia ja yhteiskunnallisia tutkimusaloja ongelmien syvälliseksi ymmärtämiseksi. Akuutista ekologisesta kriisistä huolimatta taloudellinen ja poliittinen ajattelu rakentuu edelleen totunnaisille olettamuksille siitä, miten yhteistä elämää tulisi järjestää. Uutta luova, radikaali ja hankala ajattelu rakentuu paljolti tieteenalojen ja teorioiden rajapinnoilla, ja juuri tällaiselle tutkimukselle ja ajattelulle Tiede & edistys pystyy tarjoamaan tilaa.”

Tavoitteena on myös muuttaa lehti avoimeksi tieteelliseksi julkaisuksi 2021. Tiede & edistystä julkaisee vuonna 1976 perustettu monitieteinen tutkimustyön harjoittajien yhdistys Tutkijaliitto – forskarbundet i Finland ry.

Tuhoaako “laboratorioruoka” maatalouden?

Guardian-lehden ympäristökolumnisti, kärkkäistä kannanotoistaan tunnettu tietokirjailija ja aktivisti George Monbiot kävi Suomessa ja innostui täkäläisestä innovaatiosta tuottaa “ruokaa ilmasta”. Hän ennusti perinteisen maatalouselinkeinon lähes täydellistä tuhoutumista, mikä antaisi mahdollisuuden laajojen alueiden “uudelleenvilliinnyttämiseen” (rewilding). Monbiot on pitkään kirjoittanut nykyisen ruoantuotannon ekologisista ongelmista, mutta uudessa tekstissään hän siirtyi poliittisesta kritiikistä täysivaltaiseen teknologiseen utopismiin – itsekin siirtymäänsä ihmetellen.

BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui Monbiotin kirjoituksen perustavanlaatuisiin ongelmiin Open Democracyssa julkaistussa kirjoituksessaan “If laboratory food is the answer, what is the question?” Ensinnäkin Monbiotin kuvittelema “maatilavapaa maailma” johtaisi mitä todennäköisimmin nälän ja ruokaturvattomuuden rajuun kasvuun. Nälkä ei ole ensisijaisesti tuotantokysymys – vaikka joillain alueilla tuotanto-ongelmat ovat suuria – vaan liittyy eriarvoisuuteen, vallan puutteeseen, köyhyyteen, sanitaation ja terveydenhuollon ongelmiin ja niin edelleen. Toiseksi kuvatunlainen siirtymä vaikeuttaisi yhteiskuntien siirtymistä puhtaampaan energiatalouteen entisestään. Kolmanneksi Monbiot sivuuttaa tekstissään sellaiset maatalouden (ja kalastuksen) muodot, jotka ovat kestäviä. 

Mainitulla suomalaisella pioneeriteknologialla on varmasti suuria mahdollisuuksia, mutta niitä pitää arvioida nykyisessä ekologisessa, poliittisessa ja taloudellisessa asiayhteydessä, ei maailmalle vieraissa kuvitelmissa.

Mitä on luonnonvarojen niukkuus tai runsaus?

Niukkaa on vähän, runsasta on paljon, sehän on selvä. Arkinen ymmärrys asiasta ei kuitenkaan toimi, kun tarkastellaan luonnonvarojen käyttöä ekologisten järjestelmien piirissä. Tällaista ekologisesti herkkää luonnonvarojen tai resurssien hahmottamista kaivattaisiin kipeästi myös taloustieteessä. 

Ikaros Tidskrift julkaisi vuodenvaihteessa verkkosivuillaan Ville Lähteen artikkelin “Naturresurssernas knapphet och överflöd”, jossa hän palasi BIOS-työn kokemuksia rikkaampana vuoden 2013 kirjansa Niukkuuden maailmassa teemoihin. Esseestä julkaistiin tammikuussa BIOS-blogissa pidempi suomenkielinen versio “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Lähde muistuttaa siitä, miten ihmistoiminnan ymmärtäminen – myös ongelmissaan – on hedelmällisempää osana yleisiä ekologisia prosesseja. Yhteytemme muuhun luontoon auttaa ymmärtämään ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käytön ongelmia paremmin kuin erillisyys. Niinpä niukkuutta ja runsautta ei voi hahmottaa vain luonnonvarojen absoluuttisena määränä vaan suhteessa ihmisyhteiskuntien “aineenvaihduntaan”.

“Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.”

BIOS-blogissa Suomen ilmastopolitiikan tilasta

Joulukuussa julkaisimme katsauksemme suomalaisen ilmastopolitiikan tilaan ja edellisen hallituksen jättämään ilmastopoliittiseen perintöön. Tuloksena on kasvihuonekaasujen päästöjen nettokasvu, eli nykykehitys vie täysin eri suuntaan kuin julkilausutut tavoitteet hiilineutraalista yhteiskunnasta. Uudella hallituksella on edessään melkoinen urakka, jonka toteutumisessa Katri Kulmunin johtama Keskusta on vaa’ankieliasemassa.

BIOS-puheenvuoro ekologisesta kansanterveydestä

Sosiaalitieteellisen Aikakauslehden viime vuoden viimeisessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro “Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Nostamme kirjoituksessamme esiin merkittävän puutteen ympäristöongelmia ja terveyttä koskevassa keskustelussa. Ympäristömuutosten haitallisista vaikutuksista ja kestävämpien elämäntapojen hyödyistä on puhuttu paljon. Sen sijaan vähemmän on tarkasteltu sitä, millaisia kansanterveydellisiä vaikutuksia siirtymällä ekologisesti kestävämpiin yhteiskuntiin voisi olla. Hillintä- ja sopeutustoimet voivat huonosti toteutettuna lisätä esimerkiksi taloudellista tai alueellista eriarvoisuutta ja siten rapauttaa joidenkin kansanosien terveyden perustaa. Miten kansanterveydestä voidaan pitää huolta ekologisessa jälleenrakennuksessa

Suosittelemme myös tutustumaan Alue ja ympäristö -lehden artikkeliin “Ekoterveyskasvatuksen luonnos”, jonka kolmesta kirjoittajasta yksi on BIOS-tutkija Tere Vadén.

“Suomi ja ilmastokriisi” -tilaisuus Pikkuparlamentissa 12.12. 

Apulaisprofessori ja BIOS-tutkija Jussi T. Eronen oli mukana joulukuisessa Eduskunnan pikkuparlamentin tilaisuudessa, jossa käsiteltiin Suomelta tarvittavia toimia ilmastokriisin torjumiseksi. Erosen lisäksi täyden salin keränneessä tilaisuudessa olivat puhumassa kansanedustaja Atte Harjanne (vihr.), Sitran johtaja Mari Pantsar, ja tutkijatohtori Janne M. Korhonen. Tilaisuuden taustamateriaalin voi ladata täältä ja sen tallennetta voi seurata täällä.

“Suuri systeeminsäätöilta” tammikuussa

BIOS-tutkija Tere Vadén osallistui tammikuussa Tampereella järjestettyyn keskustelutilaisuuteen “Suuri systeeminsäätöilta”, jossa pohdittiin siirtymää ekologisesti kestävään yhteiskuntaan.

LOPUKSI

Vihdoin ehkä alkavan talven ratoksi suosittelemme Heikki Koposen mainiota itsetutkiskelua “Insinöörin isänmurha” sekä WWF:n Mari Koistisen kahta kirjoitusta naudanlihantuotantoa koskevista väitteistä ja siitä, miksi laidunnuksen hyödyillä ei voi perustella nykyisen laajuista ja laatuista tuotantoa. Kuutti Koski selitti Kehityksen joulukuisessa kirjoituksessaan, miten samaan aikaan voidaan puhua eriarvoisuuden kasvusta ja vähentymisestä. Tammikuisessa T&Y-lehden jutussaan professorit Jyri Seppälä ja Markku Kanninen selittävät, miksi metsien hakkuiden kasvattaminen ei ole ilmastoteko. Janne Korhonen käsittelee blogissaan politiikan ja teknologisen kehityksen suhdetta, pontimena uutinen SSAB:n aikomuksista ottaa käyttöön vetypelkistystekniikka raudan valmistuksessa. Mainittakoon vielä Teppo Eskelisen tuore kirjoitus, jossa hän selittää “resurssikirouksen” ongelmaa. 

15.1.2020
Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla.

Luonnonvarojen kulutuksen jatkuva kasvu on ympäristökriisien ytimessä. Kulutus on kasvanut nopeammin kuin globaali väestö tai bruttokansantuote – itse asiassa näiden kasvuvauhdin hiipuessa luonnonvarojen liikuttelun tahti on vain kiihtynyt. Kasvu ajaa ilmastonmuutoksen muiden globaalien ympäristönmuutosten ohella paikallisia ja alueellisia ympäristöongelmia. Energia- ja materiaalivirroista saatu hyöty jakautuu edelleen hyvin eriarvoisesti samoin kuin niiden kulutuksen kielteiset ympäristövaikutukset ja sosiaaliset seuraukset. Planeetan ekologiset reunaehdot tulevat vastaan – mutta pysäyttääkö luonnonvarojen niukkuus kehityksen? Mitä niukkuus ja runsaus tarkoittavat, kun puhumme luonnonvaroista?

Sillisaalis. Public domain, Wikimedia commons.

Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella. Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulman ulkopuolelle.

Mikään asia ei ole itsestään luonnonvara tai käytettävissä oleva resurssi (1), vaan se muuttuu resurssiksi käytännöllisissä suhteissa. Resurssina oleminen on olemista jollekin toiselle. Termiä käytetään pääosin inhimillisestä luonnon hyödyntämisestä, ja maailman olioiden näkeminen resurssina tulkitaankin usein luonnon haltuunoton perspektiiviksi. Tästä näkökulmasta ”resurssi” on hyväksikäytön sanastoa.

Jos ei kuitenkaan jäädä jumiin sanatasolle vaan ajatellaan itse asiaa, resurssina oleminen ja resurssien hyödyntäminen on leimallista elämälle ylipäätään. Aiheuttamistaan ongelmista huolimatta ihmistoiminta ei poikkea perustavanlaatuisesti muusta luonnosta – ”luonnottomuus” ei ole hedelmällinen näkökulma. Osallisuutemme muun luonnon toiminnassa mahdollistaa itse asiassa ympäristökriisien aineellisen perustan ymmärtämisen paremmin kuin erillisyytemme.

*

Elämän peruspiirre on, että se muokkaa ympäristöään itselleen sopivaksi. Vanha ekologisen lokeron käsite luo helposti mielikuvan, että luonnonjärjestyksessä on valmiita rooleja, joita eri lajit voivat omaksua. Tällainen staattinen luontokäsitys olikin voimassa vielä pitkään uudelle ajalle. Evoluutio- ja ekologiatieteiden myötä käsitys muuttui kuitenkin hiljalleen dynaamisemmaksi. Valmiiden lokeroiden sijaan käynnissä on jatkuva ekologisten lokeroiden rakentumisen prosessi. Kokonaisvaltaisen luonnonjärjestyksen sijaan syntyy limittäisiä aika- ja paikkasidonnaisia kokonaisuuksia, joissa eliöt ovat toisilleen resursseja monin erilaisin tavoin.

Näiden moninaisten kokonaisuuksien jatkuva muutos on luonnolle leimallista, ja perinteisesti siitä puhutaan kilpailuna. Luonnonhistoria ei kuitenkaan ole pelkkää kilpailua samoista resursseista, vaan se on myös kilpailun välttämistä uusia elämäntapoja ja uusia resursseja löytämällä – niin itseä kuin ympäristöä muokkaamalla. Symbioosi on elämän vuorovaikutusten olennainen muoto, omaa kehoamme myöten. Symbioottisen yhteiselon ja loisimisen välinen raja on sumea. Elämän vuorovaikutussuhteet eivät mahdu yhteen kilpailun tai kamppailun mielikuvaan.

Yhtäältä elämän moninaisesta limittäisyydestä ja resurssisuhteiden verkostoista seuraa äärimmäistä säästeliäisyyttä: luonnonjärjestelmissä syntyy kykyjä hyödyntää sellaisia aineen ja energian virtauksia, joita olisi erittäin vaikea hyödyntää ihmistoimin. Yhteyttäminen ja proteiinisynteesi tapahtuvat ”kuin luonnostaan”, kunhan ne mahdolliseksi tekevät mekanismit ovat syntyneet ja vakiintuneet evoluution tuloksena. Tällaiset historiallisesti perityt elämän piirteet ovat osa sitä katettua pöytää, jonka ääreen myös ihmislaji istuu. Tällaisten kykyjen ansiosta elävät olennot voivat myös sopeutua olosuhteisiin, joissa päältä päin katsoen käyttökelpoista energiaa ja ravintoa on tuskin lainkaan.

Toisaalta luonnonjärjestelmissä on paljon sellaista, joka ihmissilmin voi näyttää haaskuulta. Kategorisesti ei pidä paikkansa, että ”luonnossa kaikki kiertää”. Jos näin olisi, muinainen elämä ei olisi synnyttänyt fossiilisten polttoaineiden kerrostumia eikä maaperä toimisi joillain alueilla tehokkaana hiilinieluna. Luonnon järjestelmät ovat kaikkiaan alituisessa kehityksen tilassa, ja evoluutioon kuuluva kokeilun ja erehdyksen historia voi sekin näyttää ihmissilmin tuhlailevalta. Ja tietysti kaikkea pyörittää planeetan pinnalle saapuvan Auringon energian siekailematon ”tuhlaus”.

On ilmeistä, että säästeliäisyyden ja tuhlaavaisuuden kaltaiset ihmisen taloudenhoitoa kuvaavat käsitteet eivät auta meitä ymmärtämään luonnon järjestelmiä. Puuttuu yhteinen vertailupohja – minkä suhteen asiat ovat runsaita tai niukkoja, ja millä kriteerillä tuhlataan tai säästetään? Luonnon mosaiikissa yhtenäistä vertailupohjaa ei ole. Yhden autiomaa on toisen keidas, yhden saasta toisen ateria. Laatu on kaikelle elämälle keskeistä. Runsaus ja niukkuus ovat aina suhteessa elämisen tapaan, aineenvaihduntaan laajasti ymmärrettynä. Siksi niukkuus voi muuttua runsaudeksi myös elämäntapaa muuttamalla, aiempaa tehokkaammalla käytöllä tai muuttamalla elämän resurssiperustaa. Kilpailu samoista resursseista voi usein olla tätä paljon työläämpi reitti.

*

Myös ihmisen yhteiskunnilla on kautta historian ollut omat leimalliset aineenvaihduntansa. Se, että kaikki tarvitsevat energiaa, vettä, ravintoa ja suojaa, ei kerro vielä paljoakaan. Ne tavat, joilla nämä asiat ja monet muut elämän ulottuvuudet järjestetään, määrittelevät aineenvaihdunnan laadulliset piirteet. Aivan samaan tapaan se, että koko planeetan elämän kirjo on mahdollinen Auringon säteilyn jatkuvan virran ansiosta, ei kerro meille sitä, minkälaisia järjestäytymisen tapoja elämä ottaa tietyssä ajassa ja paikassa. Ekologiaa ei voi palauttaa termodynamiikkaan kuin erittäin korkealla abstraktiotasolla, jolloin menetetään elämän ymmärtämisen kannalta olennainen informaatio. (Ekologisen kriisin selittäminen korkean abstraktiotason termodynaamisilla kuvauksilla on valitettavasti tuskallisen suosittu ympäristöpuheen muoto.)

Nykyistä maailmanjärjestystä luonnehtii yhtäältä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mittakaavan jatkuva kasvu ja toisaalta sen laadullinen yhdenmukaistuminen globaalisti. Tietyistä asioista on tullut kaikkien avainresursseja, mikä tekee niiden hyödyntämisestä yhä intensiivisempää. Tätä kuvastaa hyvin se, että juuri sopivanlaisesta virtaavan veden muovaamasta ja lajittamasta hiekasta alkaa olla maailmassa pulaa. Aavikoiden hiekka ei rakentamiseen sovellu, joten hiekkaa kirjaimellisesti ryöstetään. Näin esimerkiksi Mekongin alajuoksulla laillinen ja laiton ruoppaaminen kirjaimellisesti tuhoaa elinoloja ihmisiltä ja lukemattomilta muilta olennoilta.

Niukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että runsaat luonnonvarat olisivat muuttuneet ylikulutuksen myötä niukoiksi. Erottelu absoluuttisen ja suhteellisen niukkuuden välillä on valaiseva. Absoluuttisesti niukkaa asiaa on suoranaisesti vähän. Suhteellisesti niukka asia taas on niukentunut esimerkiksi suhteessa käytön ympäristöseurauksiin, muiden luonnonjärjestelmien toimintaan, hyödyntämisen vaatimiin muihin resursseihin, hyödyntämisen tapoihin  – tai käytön määrään ja sen kasvuvauhtiin. Absoluuttinen niukkuus ei oikeastaan itsessään merkitse paljokaan: vaikka jotain asiaa olisi planeetalla vähän, kysymys sen niukkuudesta ja runsaudesta tulee merkittäväksi vasta sen päädyttyä osaksi käytännöllistä resurssisuhdetta. Hiekan hupeneminen on merkittävä ongelma juuri siksi, että käytön määrä kasvaa koko ajan ja siirrytään varantoihin, joiden käyttöönotto on yhä tuhoisampaa.

*

Lähteiden (source) ja nielujen (sink) erottelu kuvaa tärkeää ulottuvuutta niukkuuden suhteellisuudesta. Lähteiden niukkuus viittaa luonnonvarojen käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin absoluuttinen niukkuus: fossiilisia polttoaineita on valtaisia määriä, mutta vain pieni osa niistä on hyödynnettävissä millään läheisessä tai kaukaisessakaan tulevaisuudessa kuviteltavissa olevalla menetelmällä. Tuotanto käy lisäksi esiintymien heiketessä yhä työläämmäksi ja saastuttavammaksi sekä vaatii yhä suuremman siivun energiasta. Valtamerissä on edelleen paljon kalaa, mutta kalakantoja hyödynnetään niin intensiivisesti, että ne uhkaavat romahtaa laajalti, ja samansuuruisen kalansaaliin haalimiseen tarvitaan yhä suurempi kalastuslaivasto. Amazonin sademetsässä riittää kaadettavaa, mutta on selvää, että ekologisesta näkökulmasta ne ovat puuresursseina niukkoja.

Nielujen niukkuudella tarkoitetaan sitä, että ympäristön järjestelmien kyky ottaa vastaan luonnonvarojen hyödyntämisen seurauksia muuttumatta radikaalisti osoittautuu rajalliseksi. Nykyään nieluista puhutaan varmasti eniten ilmastonmuutoksen yhteydessä. Ilmakehän hiilidioksidinielun rajallisuus ilmenee ilmastonmuutoksena ja merten hiilidioksidinielun rajallisuus happamoitumisena (myös merten lämpönielu ilmenee monenlaisina ongelmina). Kasvillisuuden ja maaperän muodostamat hiilidioksidinielut taas eivät näyttäydy ongelmina vaan pikemmin osaratkaisuna – paitsi jos ekologiset muutokset kääntävät niiden hiilinielut hiilen lähteiksi.

Ylipäätään ”saastuminen” eri muodoissaan on ymmärrettävissä nielujen niukkuudeksi, kriittisten raja-arvojen ylittämiseksi. Saasteen ei siis tarvitse olla ”luonnotonta” tai ”keinotekoista” ollakseen harmillista, eikä edes ”väärässä paikassa” yhden kuluneen ja ongelmallisen määritelmän mukaan. Se voi juontua myös siitä, että jotain tuttua asiaa on vallan oikeassa paikassa, mutta liikaa, liian nopeassa tahdissa, erityisen hankalina aikoina ja niin edelleen.

Ilmastonmuutos kuvastaa hyvin, miten nielujen niukkuus on nykyisen luonnonvarojen niukkuuden merkittävimpiä muotoja. Fossiilisia polttoaineita on runsain mitoin, mutta niiden käyttöön ei ole varaa. ”Nieluongelmien” rinnalla myös ”lähdeongelmat” ovat kuitenkin mittavia. Biodiversiteetin heikkeneminen juontuu molemmista: voimaperäinen luonnonvarojen otto köyhdyttää ekosysteemien resurssilähteitä, ja köyhtyneet ekosysteemin kyky toimia erilaisten vaikutusten ”nieluna” heikkenee. Näin korkean abstraktiotason kuvaus ei paljoa kerro, mutta se muistuttaa, kuinka vahvasti biodiversiteetin katoa määrittää ihmistoiminnan mittakaava, luonnonvarojen käytön alueellinen laajuus ja käytön intensiivisyys.

Luonnonvarat voivat myös muuttua niukoiksi suhteessa luonnonvarojen hyödyntämisen muodostamaan laajempaan toimeliaisuuden verkostoon. Esimerkiksi makean veden varantoja käytetään monilla maapallon alueilla nopeammin kuin sekä pinta- että pohjavedet uusiutuvat (joskus käytetään myös käytännössä uusiutumatonta hyvin syvältä porattavaa ”fossiilista vettä”). Vesi on välttämätöntä tietysti jokaisen ihmisen hengissä pysymiselle ja ravinnon tuottamiselle, mutta sitä hyödynnetään paljon myös ”sekundäärisenä resurssina” kaivannaisteollisuudessa, jalostustoiminnassa ja monissa muissa teollisissa prosesseissa.

Vesivarojen hupeneminen voi tehdä siis jonkin toisen luonnonvaran hyödyntämisestä hankalampaa – tai pikemmin asettaa kilpasille yhtäältä ei-inhimilliset ja inhimilliset tarpeet tai eri yhteiskunnalliset veden käyttömuodot. Niinpä esimerkiksi sinänsä riittävän runsaiden vesivarojen äärellä etenkin köyhemmät ihmiset ja asuinalueet voivat kärsiä talousveden niukkuudesta tai veden laadun heikkenemisestä.

*

Viimeisen parin vuosisadan kehitystä luonnehtii yhä laajemmalle levinnyt käsitys luonnosta itsenäistymisestä. Teknologisen ja taloudellisen kehityksen on unelmoitu katkaisevan ihmiskunnan primitiiviset siteet raadantaan ja minimoivan kytköksen muuhun aineelliseen luontoon. Näin karkeassa muodossa ajatus esiintyy nykyään enää teknologiautopistisimmissa unelmissa, joissa ihmiskunta karistaa planeetan ekologiset kahleet yltään ja leviää tähtiin. Unelma on kuitenkin voimissaan irtikytkennän (decoupling) ideassa,  jonka mukaan jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tieteellinen tutkimus kuitenkin on osoittanut ajatuksen perin juurin ongelmalliseksi – puhumattakaan siitä, että jo nykyinen kulutustaso on kestämätön.

Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla korvaava resurssi löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu.

Illuusiota ylläpidetään myös siten, että edellä kuvatut resurssien käytön laajemmat vaikutukset on suljettu tarkastelun ulkopuolelle ja nimetty taloustieteellisellä kielellä ulkoisvaikutuksiksi (externality), joiden ongelmana ei ole niiden olemassaolo vaan puutteellisesti määritelty hinta. Ulkoisvaikutukset eivät kuitenkaan pysy ”ulkoisina” vaan vaikuttavat suoraan aineellisella voimallaan inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän mahdollisuuksiin – lopulta kaiken mielekkään hinnoittelun tuolle puolen. Ulkoisvaikutuksen käsite sulkee pois ekologisen perusajatuksen vuorovaikutuksen verkostoista, joiden ansiosta ekosysteemit ovat ylipäätään mahdollisia ja joiden toimintaan myös inhimillinen luonnonvarojen hyödyntäminen perustuu. Kirjassa Niukkuuden maailmassa kutsuin tätä ”ympäristön yhteishyväksi”.

Vulgääri käsitys resursseista myös keskittää huomion varsinaiseen käyttöön otettuun ja jalostettuun raaka-aineeseen – öljytynnyriin, puuvillapaaliin, metalliharkkoon tai kalajauhosäkkiin. Sen taustalta löytyvä aineellisen toimeliaisuuden verkosto häipyy näkymättömiin. Esimerkiksi jokaista maailmankaupassa kuljetettavaa materiaalitonnia vastaa 2,5–3 -kertainen määrä luonnonvarojen kulutusta tuottajamaassa. Tuotannon negatiiviset ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät tuotantoalueelle (lukuun ottamatta esimerkiksi ilmastopäästöjä, jotka vaikuttavat globaalisti).

Tähän pohjaa toinen illuusion ylläpitämisen tapa, vaikutusten ”ulkoistaminen” muualle maailmaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Vaikka kaupan virrat kulkevat ristiin rastiin maailmassa, kokonaisuudessaan luonnonvaroista saatava hyöty virtaa voittopuolisesti maailman vauraammille alueille. Tuotannon ”tehokkuutta” eivät pääosin säätele tuotannolle edullisemmat ilmasto-olot tai muut ympäristötekijät, kuten nykyistä järjestystä usein legitimoidaan. Maailman materiaalista työnjakoa määrittävät ennen kaikkea heikot palkat, työsuojeluolot, sosiaaliset turvaverkot ja ympäristölainsäädäntö. Tällaisissa oloissa elävät ihmiset ja alueiden ekosysteemit ovat ekologisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestämättömällä tavalla hyödynnettyjä resursseja toisille ihmisille.

Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitää itseään yllä.

*

Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.

Juuri tässä ihmiselämän perimmäinen samankaltaisuus muun luonnon kanssa on hyödyllisempi näkökulma kuin vahva erottelu luonnon ja kulttuurin välillä. Ympäristön hyödyntäminen on välttämätöntä elämälle, eikä ole mitään syytä nähdä elämää lähtökohtaiseksi nollasummapeliksi ihmisen ja muun maailman välillä. Tällainen näkökulma paitsi sivuuttaa ekologian perusteet myös tekisi minkään sortin kestävän elämän mahdottomaksi.

Tämä korostaa myös sitä, että ”luonnollisuus” ja ”luonnottomuus” ei ole mikään kiistämätön moraalisten arvostelmien mittari. Esimerkiksi yhä uudestaan toisteltu ”luonnossa on tapahtunut suuria muutoksia ennenkin” ei ole minkään sortin perustelu sille, että ihmistoiminnan vaikutuksista ei kannattaisi kantaa huolta. Pikemmin luonnonhistoria antaa osviittaa siitä, miksi omat toimemme voivat saada aikaan katastrofaalisia muutoksia.

Pätevä toimiemme arvioinnin perusta ei ole niiden luonnollisuus tai luonnottomuus vaan se, mitä niistä seuraa. Maailmanhistoriassa on ollut useita joukkosukupuuttoja. Haluammeko, että sellainen seuraa omasta toiminnastamme? Historian kaukaiset ilmastonmuutokset ovat mullistaneet planeettaa. Haluammeko, että ilmastojärjestelmä siirtyy aikaan, joka on äärimmäisen epäystävällinen meille ja luvuttomille muille olioille? Haluammeko, että merten ekosysteemit romahtavat kenties vuosimiljooniksi, kuten ennenkin on käynyt? Ja niin edelleen. Sitkeä yritys löytää luonnosta ja luonnottomuudesta moraalin kivijalkaa sivuuttaa sen, mitä maailmassa tapahtuu oikeasti.

*

Säällistä inhimillistä hyvinvointia on mahdollista tuottaa koko maailman väestölle kestävämmin, mutta se vaatii muutoksia paitsi tarpeentyydyttämisen tavoissa myös esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteissa ja vauraampien ihmisryhmien ylikulutuksessa. Köyhyyden, nälän, sukupuolten eriarvoisuuden ja turvattomuuden voittaminen on myös välttämätöntä, jotta voidaan kääntää väestökehitys tasaiseksi ja lopulta laskuun myös siellä, missä väestö edelleen kasvaa voimakkaasti.

Tätä kuitenkin estää peritty tilanne: jatkuvaa materiaalista kasvua ajava teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri teknisistä laitteista hallinnon tapoihin ja ajattelutaipumuksiin. Juuri peritty tilanne ajaa meitä ”niukkuuden maailmaan” – luonnonvarat muuttuvat yhä niukemmiksi suhteessa perittyihin tuotannon ja kulutuksen tapoihimme, ja vanhan järjestyksen inertia toimii muutospyrkimyksiä vastaan.

Ei ole minkäänlaista kehityksen välttämättömyyttä, jonka vuoksi nykyisen yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan peruspiirteet pysyvät ennallaan. Perimämme yhteiskunnallisen tilan keskeinen oletus on, että sivilisaation rakentaminen vaatii aina vain enemmän energiaa ja ainetta – jolloin sen on lopulta laajennuttava planeetan rajojen ulkopuolelle. Tällöin kuitenkin sulautetaan yhteen inhimilliset tarpeet ja niiden tyydyttämisen tavat. Tarpeista ei tarvitse eikä niistä voidakaan luopua, mutta niitä täytyy oppia tyydyttämään toisin tavoin.

Joissain asioissa ensimmäiset askeleet ovat periaatteessa yksinkertaisia, vaikka niitä vastaan toimiikin voimakkaita intressejä. Eläintuotannon osuuden vähentäminen tarkoittaisi, että ruokaa voitaisiin tuottaa pienemmällä maa-alalla ja vähäisemmällä luonnonvarojen kuluttamisella. Liikkuminen hitaammin ja joukolla kuluttaa vähemmän energiaa ja materiaaleja kuin nopeasti ja yksin. Kulutustavaroiden nopea elinkaari ja korjaamisen hankaluus ei ilmiselvästi ole välttämätöntä. Energiankulutuksen mittaluokka on sekin osin laadullista perintöä eikä kerro vain inhimillisen toimeliaisuuden määrästä. Fossiilisten polttoaineiden sisältämästä energiasta irti saatavan työn osuus (eksergia) jää edelleen tolkuttoman pieneksi. Polttomoottorin sitkeästi heikko hyötysuhde on tästä näkyvä esimerkki. Juuri siksi sähköistäminen voi mahdollistaa kokonaisenergian kulutuksen määrää vähentämättä käyttötarkoituksia samassa suhteessa. Määrän ja laadun muutokset kohtaavat.

Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.

Ville Lähde

(Kirjoitus pohjautuu Ikaros Tidskriftin numerossa julkaistuun esseeseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”. Toimitus pyysi teemaan ”Slöseri”, tuhlaus, kirjani Niukkuuden maailmassa teemoja luotaavaa tekstiä. Kiitän toimitusta innoituksesta palata näiden aiheiden äärelle BIOS-työn kokemusten rikastuttamana.)

(1) Mineraalivaroista puhuttaessa käytetään teknistä erottelua resurssi (potentiaalisesti käytettävissä olevat varannot) ja reservi (tällä hetkellä taloudellisesti, teknisesti, juridisesti jne. käytettävissä olevat varannot). Tässä kirjoituksessa käytän kuitenkin termiä ”resurssi” laajemmassa luonnonvaroihin viittaavassa merkityksessä, joka on myös tieteellisessä käytössä (natural resources).

7.1.2020
BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2019 Kulunut vuosi oli varmaankin aktiivisin ja ainakin tuloksiltaan runsain BIOS-tutkimusyksikön pian viisivuotisessa historiassa.

Kulunut vuosi oli varmaankin aktiivisin ja ainakin tuloksiltaan runsain BIOS-tutkimusyksikön pian viisivuotisessa historiassa. Ekologinen jälleenrakennus -sivuston julkaisu oli varsinainen merkkipaalu, ja WISE-projektissa kulunut vuosi oli osaltamme hyvin aktiivinen. Lisäksi tutkijoiltamme ilmestyi kymmenen tieteellistä artikkelia ja yli viisikymmentä muuta tekstiä, ja luennoimme tai esiinnyimme julkisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Yksityiskohta Berkeleyn yliopiston kampuslehdestä, kevät 2019.

Toimintaamme voi seurata Facebook-sivullamme ja uutiskirjeestämme, jota julkaistaan myös tässä blogissa. Viime vuoden tapaan kokoamme tässä kirjoituksessa yhteen kuluneen vuoden toimintaamme.

EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkemys siitä, mitä siirtymä ekologisesti kestävämpään yhteiskuntaan vaatisi Suomessa. Mitä esteitä muutoksella on, ja minkä pitäisi etenkin talousajattelussa ja -politiikassa muuttua, jotta päästäisiin eteenpäin? Mitä olisivat konkreettiset rakennuskohteet?

Ekologisella jälleenrakennuksella on yhtäläisyyksiä viime aikoina paljon puhutun Green New Dealin kanssa. Erona on kuitenkin vahvempi taustoitus yhteiskuntien ekologisiin ja materiaalisiin reunaehtoihin ja täten myös kriittisempi näkymä aineellisen kasvun mahdollisuuksiin ja muutoksen energiatalouteen. Vertauskuvallisesti ekologinen jälleenrakennus viittaa maailmansotien jälkeiseen kauteen, jolloin konfliktien traumoista ja vaurioituneen infrastruktuurin keskeltä järjestäydyttiin luomaan uutta ja tasavertaisempaa yhteiskuntaa. Fossiilisen yhteiskunnan infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käytöstä täytyy luopua pian ja tilalle on rakennettava uutta. Miten tästä voidaan synnyttää yhdistävä poliittinen projekti?

Ekologinen jälleenrakennus -sivusto avattiin 7.10., ja englanninkielinen versio 12.11. Kansallisteatterissa järjestettiin 5.12. täydelle salille tilaisuus ”Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”, jossa äänessä olivat BIOS-tutkijoiden lisäksi ministerit Li Andersson (vas.) ja Krista Mikkonen (vihr.) sekä puoluesihteeri Antton Rönnholm (sd.) ja etujärjestöjen asiantuntijat Matti Kahra (EK) ja Patrizio Laina (STTK). Historioitsija Juha Siltala asetti ekologisen jälleenrakennuksen laajempaan historialliseen kehykseen. Tilaisuuden videotallenteen voi katsella täältä.

Kansallisteatteri valikoitui tilaisuuden pitopaikaksi luontevasti, olihan BIOS ollut näkyvästi läsnä myös Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmässä Yhdestoista hetki, jota tutkijaväkemme kävi katsomassa. Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.

Kuluneena vuonna esittelimme myös angloamerikkalaista Green New Deal -keskustelua, joka sai etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa tuulta purjeisiinsa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén kirjoittivat aiheesta helmikuussa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla. Politiikasta.fi julkaisi toukokuussa Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen ”Onko Green New Dealista Euroopan pelastajaksi?

Järjestimme myös toukokuussa yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa yhdysvaltalaisen Zack Exleyn vierailun Helsinkiin 13–14.5. Vierailu piti sisällään kaksi tilaisuutta, joissa keskusteltiin Green New Dealin mahdollisuuksista Euroopassa ja Suomessa.

TIETEELLISET ARTIKKELIT

Huhtikuussa Sustainability-lehdessä ilmestyi kaksi BIOS-tutkijoiden yhteisartikkelia, jotka oli laadittu Emma Hakalan johdolla ja hänen tutkimustyöhönsä nojaten: ”Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden” sekä ”A Lot of Talk But Little Action: The Blind Spots of Nordic Environmental Security Policy”. Hakala käsitteli näitä teemoja läpi vuoden kirjoituksissaan BIOS-blogissa, Puheenaihe-sivustolla (Tero Toivasen kanssa), Wider Security -sivustolla ja Nesslingin Säätiön blogissa.

BIOS-tutkija ja Helsingin yliopiston kestävyystieteen professori Jussi Eronen oli mukana kahdessa kansainvälisessä artikkelissa: Sciencessa julkaistu ”Reorganization of surviving mammal communities after the end-Pleistocene megafaunal extinction” ja Journal of Biogeographyssa julkaistu ”Land mammals form eight functionally and climatically distinct faunas in North America but only one in Europe”.

Alue ja ympäristö -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa julkaistiin kaksi BIOS-artikkelia. ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” esittää laajan tutkimuskatsauksen pohjalta, että ajatus luonnonvarojen kulutuksen ja talouskasvun absoluuttisesta irtikytkennästä on vailla empiiristä pohjaa. Versus-lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkelin ajatuksia tiivistävä teksti ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?” Ville Lähteen katsausartikkeli ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tuo yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita ja osoittaa tuotantokeskeisen ruokapolitiikan perustavat ongelmat. Hän tiivisti artikkelin viestin Versus-lehden heinäkuisessa jutussa ”Miten maailman nälkä voitetaan?” Tere Vadén oli myös kirjoittajana lehden numerossa 2/2019 ilmestyneessä artikkelissa ”Ekoterveyskasvatuksen luonnos”.

Helsingin kaukolämpökeskustelua koskeva BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli ”To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland” ilmestyi julkaisussa Energy Research & Social Science.

Karoliina Lummaalta ilmestyi kaksi artikkelia, ”Kuinka lukea jätettä?Avaimen numerossa 2/2019 ja ”Elonkirjoa lukemassa – heikot signaalit ja muuttuva ympäristörunous” Futuran numerossa 3/2019.

TYÖ WISE-HANKKEESSA

WISE-tutkimushankkeessamme vuosi oli hyvin kiireinen. Tammikuussa Paavo Järvensivu johti Tiedekulmassa pidettyä seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?”. Hanke järjesti myös helmikuussa toimittajatilaisuuden ”Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”. Ennen kaikkea olimme rakentamassa ensimmäistä varautumisharjoitusta, niin sanottua politiikkapäämajaa, jotka ovat koko WISE-projektin keskeisin osa.

WISE-blogissa julkaistiin lukuisia kiintoisia tekstejä, mukaan lukien Tere Vadénin vapaamatkustamista käsittelevä ”Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?”, Ville Lähteen yksioikoista edistysajattelua ruotiva ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” sekä Emma Hakalan ”Voisiko huoltovarmuus auttaa ilmastonmuutokseen varautumisessa?

BIOS MAAILMALLA

BIOS-tutkijat tekivät kaksi pitkää ulkomaanvierailua, jotka oli pakattu täyteen tapaamisia ja tehtävää.

Huhtikuussa ryhmä tutkijoitamme vieraili kaksi viikkoa Yhdysvaltain länsirannikolla. Matka alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A System Unraveling?” julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”.

Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoiden kanssa.

Yhdysvaltain vierailu tuotti myös Paavo Järvensivun haastattelun Truthout-julkaisussa. Se ilmestyi myös Global Policyn sivuilla ja Znetissä.

Marraskuussa tutkijajoukkomme taas vieraili Pekingissä professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä kutsumana. Fengin tutkimusryhmä työskentelee taloustieteen laitoksella China University of Petroleumissa Pekingissä. Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin. BIOSin oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ehdotustamme.

BIOS-tutkijat tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin ja keskustelivat Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Companyn edustajien kanssa. Lisäksi he vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä.

KESKUSTELU METSISTÄ JA SUOMEN ILMASTOPOLITIIKASTA

BIOS jatkoi aktiivista keskustelua metsätalouden suunnasta, hiilinielujen ja -varastojen huomioon ottamisesta sekä laajemmin suomalaisen ilmastopolitiikan suunnasta. Maaliskuussa tartuimme BIOS-blogin kirjoituksessa ”Metsäteollisuuden sivuvirrat, onko niitä?” Sipilän hallituksen bioenergiasuunnitelmien taustalla olleisiin raaka-ainelaskelmiin. WMO:n johtajan Petteri Taalaksen julkiset puheenvuorot herättivät hämmennystä niin tutkijoiden kesken kuin laajemminkin julkisuudessa, ja BIOS peräsi maaliskuussa ilmastotutkijan vastuuta.

Paavo Järvensivun kirjoitus ”Biotalous ohitti ilmastotavoitteet: arvio Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta” ilmestyi huhtikuussa Politiikasta.fi -lehdessä. Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa uusia tehdashankkeita kirjoituksessa ”Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergian lisäämisestä”. Toukokuussa Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat Tuomo Kalliokosken kanssa tämän blogissa hiilinielujen vertailutason asettamisesta, ja BIOS-blogissa kommentoimme hiilinielulaskelmissa tehtyjen virheiden sarjaa. Joulukuussa tarkastelimme suomalaisen ilmastopolitiikan tilannetta tuoreiden Tilastokeskuksen julkaisemien päästölukujen valossa.

Tuotimme myös yhteistyössä Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) kanssa infovideon siitä, miksi päästövähennyksiä ei tule viivytellä.

RUOANTUOTANNOSTA

Edellä mainitun vertaisarvioidun katsausartikkelin lisäksi BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui aktiivisesti keskusteluun ruoantuotannosta niin suomalaisittain kuin suhteessa kehityskysymyksiin ja kansainväliseen ruokajärjestelmään. Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen laaja kirjoitus ”Ruokajärjestelmän kohtalokysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?”, jossa hän suhteuttaa toisiinsa ruoan tuotantoon, kulutukseen, nälkään ja ruokaturvaan ja ruokapolitiikkaan liittyviä ongelmia, joita tarkastellaan liian usein erillään toisistaan. Helmikuussa hän kirjoitti tutkija Galina Kallion kanssa Helsingin Sanomien vieraskynän paikallisen tuotannon merkityksestä.

Lähde oli myös tuottamassa kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Fingo ry:n ruokaturvaryhmän kannanottoa ”Ruoka ratkaisijana”, joka peräänkuulutti pientuottajien tukea ja oikeudenmukaisten ruokajärjestelmän arvoketjujen luomista.

Syyskuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen kirjoitus ”Ruoantuotannon synkkä utopia”, joka kritisoi ruokakeskustelun yksiulotteisia näkemyksiä teknologiasta ja kehityksestä sekä niiden synnyttämiä yhtä yksisilmäisiä vastareaktioita. Jatkuvasti ”kulttuurisodan” asetelmiin jumittuvan ruokakeskustelun turhautumia Lähde puki sanoiksi marraskuisessa kirjoituksessaan ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?

TALOUDESTA JA TALOUSPOLITIIKASTA

Taloustieteelliset näkemykset, laajempi talousajattelu ja talouspolitiikan suuntaviivat ovat BIOS-tutkimusyksikön työn tärkeimpiä päälinjoja, ja kuten todettua, ne ovat olennainen ulottuvuus ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Vuoden mittaan tutkijamme ovat osallistuneet aihetta koskevaan keskusteluun niin Suomessa kuin maailmalla.

Terra-lehden vuoden ensimmäisessä numerossa keskusteltiin BIOS-tutkimusyksikön näkemyksistä vuonna 2018 YK:n kestävän kehityksen raporttia varten laatimamme dokumentin pohjalta. Kuten BIOS-työtä seuraavat muistavat, dokumentti herätti jopa hämmentävän laajaa keskustelua kansainvälisesti, ja tämä keskustelu jatkui myös kuluneena vuonna Business Insiderin elokuisessa jutussa. Paavo Järvensivu kirjoitti aiheesta myös London School of Economic Business Review -julkaisussa.

Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa suomalaista talouskeskustelua ja etenkin toimittaja Heikki Pursiaisen esittämiä näkemyksiä, ja lokakuussa esitimme asiantuntijalausuntomme uuden hallituksen talousarvioesitykseen vuodelle 2020.

MUITA KIRJOITUKSIA

BIOS-tekstejä päätyi moniin kansiin. Paavo Järvensivun kirjoitus ”Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?” ilmestyi Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet. Antti Majavan essee ”Residing in Trouble” ilmestyi teoksessa Contemporary Artist Residencies and Reclaiming Time and Space. Emma Hakala osallistui FIIA-raportin Suomen huoltovarmuus ja Baltian alue ja UM:n Afrikan megatrendit -raportin laatimiseen sekä kirjoitti ORF Issue Briefin ”India and the global geoeconomics of climate change: Gains from cooperation?

Karoliiina Lummaa oli kirjoittajana artikkeleissa ”Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman: Striving for More Ethical Cohabitation” ja ”Posthumanist Reading: Witnessing Ghosts, Summoning Nonhuman Powers” teoksessa Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman in Literature and Culture (Toim. S. Karkulehto, A-K Koistinen & E. Varis; Routledge, 2019). Hänen artikkelinsa ”Miltä maailmanloppu kuulostaa? Postapokalyptinen ambient antroposeenin musiikkina” ilmestyi teoksessa Musiikki ja luonto. Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella (toim. Juha Torvinen & Susanna Välimäki; Utu-kirjat, 2019). Lisäksi hänen esseensä ”Ihmisen aika” julkaistiin Kansallisteatterin Sapiens-näytelmän käsiohjelmassa ja essee ”On sharing soot, spikes and dust” Venetsian biennaalissa Weather Report: Forecasting Future” -katalogissa.

Huhtikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen ja muiden BIOS-tutkijoiden laatima etenkin vaalikeskustelua ruotiva essee ”Kulutuksen vähentämien – vaatimus ja vastareaktio”. Kesäkuussa Karoliina Lummaa jatkoi BIOS-blogin esseessään ”Tekojen ja valintojen merkityksestä” samasta aihepiiristä laajemmalla kulttuurisella otteella. Toukokuussa Ville Lähteen essee ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?” ilmestyi Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ja kirjoitus ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissaMaailman kuvalehdessä.

Kulttuurivihkojen kesänumerossa julkaistiin Tere Vadénin teksti ”Modernin kulutusyhteiskunnan loppu” ja niin & näin -lehden numerossa 2/2019 essee ”Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen”. niin & näin -lehden numeron 3/2019 verkkoteksteinä taas julkaistiin Ville Lähteen ja Ilja Lehtisen kirjeenvaihto toivosta, toivottomuudesta ja tulevaisuudesta.

Ville Lähde kommentoi elokuussa Politiikasta.fi-lehdessä IPCC:n maankäyttöraporttia ja sen suomalaista vastaanottoa. Joulukuussa Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti julkaisi BIOS-puheenvuoron ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Ekosäätiön sivuilla ilmestyi Tere Vadénin kirjoitus ”Ekologisten kriisien torjunta Marsista katsoen”, ja Emma Hakala osallistui Politiikasta.fi -lehden ilmastokriisin pedagogiaa käsitelleeseen raatiin. Ville Lähteen kirjoitus ”Naturresurssernas knapphet och överflöd” ilmestyi Ikaros Tidskriftin vuoden viimeisessä numerossa.

YHTEISTYÖHANKKEITA

BIOS-tutkijat Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén osallistuivat Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn luomiseen mentoroimalla taiteilijajoukkoa koko työprosessin ajan sekä esiintymällä taidenäyttelyn yhteydessä Haltian luontokeskuksella.

BIOS järjesti FIIA:n, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa yhteistyössä Ympäristöturvallisuutta käsitelleen työpajan ja 19.6. pidetyn seminaarin. Tuloksena syntyneeseen politiikkapaperiin voi tutustua täällä ja seminaarin luentoihin täällä.

Professori Jussi Eronen osallistui Pikkuparlamentissa 12.12. pidettyyn tilaisuuteen ”Suomi ja ilmastokriisi” sekä sen taustadokumentin Suomen on varauduttava ilmastokriisiin laatimiseen.

Edellä mainittujen lisäksi tutkijamme ovat tehneet asiantuntijatyötä muun muassa Sitran talousfoorumissa, Ilmastopaneelissa, Pekka Haaviston ilmaston pyöreässä pöydässä ja rakennusten energiasäästön politiikkasuositusten laadinnassa. 

PODCASTIT

Kuluneen vuoden aikana julkaistiin kolme BIOS-podcastia. Podcastien juontajana toimii Tero Toivanen, joka keskusteli ensimmäisessä lähetyksessä Tere Vadénin kanssa ilmastopolitiikasta ja suomalaisesta elinkeinoelämästä. Toisessa lähetyksessä hän pohti Ville Lähteen kanssa kysymystä ”meneekö maailmassa kaikki paremmin?”. Kolmannessa lähetyksessä BIOS-väki ruoti ilmastovaaleja.

Tutkijamme olivat äänessä myös monissa muissa podcasteissa. Tammikuussa Paavo Järvensivu esiintyi 360:n lähetyksessä ”Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?” Helmikuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen puhuivat Poliittinen talous -podcastissa ilmastopopulismista. Maaliskuussa Paavo Järvensivu oli mukana Tiedekulman ”Sopeudu suomalainen” -keskustelussa (videoversio). Huhtikuussa Tero Toivanen puhui Oikeus tulevaisuuteen -podcastissa ja toukokuussa Antti Majava Puhetta taiteesta -lähetyksessä. Tere Vadén keskusteli kestävästä kehityksestä YK-liiton podcastissa lokakuussa.

LUENNOT, PANEELIT JA MUUT ESIINTYMISET

 Vuosi oli aktiivisin BIOS-tutkimusyksikön historiassa, sillä omien luentokurssiensa lisäksi tutkijamme esiintyivät vuoden aikana kaikkiaan 100 tilaisuudessa. Esiintymisten videotallenteita vuosien varrelta on koottu Youtube-kanavallemme.

Tammikuussa Paavo Järvensivu luennoi Lääkäripäivillä ja Ville Lähde keskusteli Tieteiden yössä toiminnan ja puheen suhteesta ilmastotoiminnassa. Helmikuussa Ville Lähde esiintyi Eduskunnan kansalaisinfossa Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuudessa ja Antti Majava tilaisuudessa ”Taide ekokriisin aikakaudella”. Maaliskuussa Paavo Järvensivu osallistui etänä American Museum of Natural Historyn paneelikeskusteluun.

Huhtikuussa Tere Vadén osallistui Riihimäellä Meidän Metsämme -metsädialogiin. Karoliina Lummaa esiintyi Kansallisteatterin ”Seuraava esitys”-tilaisuudessa ja Ville Lähde keskusteli Eija-Riitta Korholan kanssa ilmastonmuutoksesta Veritas-dialogissa Tampereella.

Toukokuussa Emma Hakala esiintyi Helsingissä Maailmanparannusklubilla ja Ville Lähde luennoi Kansallisten museopäivien tapahtumassa Tampereella. Kesäkuussa Tere Vadén osallistui Saksassa Jenassa järjestettyyn biotalouskonferenssiin.

Syyskuussa Ville Lähde osallistui Tiedekulman tilaisuuteen ”Talouden uusjako”. Karoliina Lummaa piti Vaasassa konferenssipuheenvuoron kulutuksen vähentämisestä sekä osallistui Nordic Energy Equality Networkin julkistustilaisuuteen. Lokakuussa Tero Toivanen esiintyi Pikkuparlamentin tilaisuudessa ”Ilmastonmuutos, talouspolitiikka ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus” ja piti keynote-esitelmän ”How dare we? Consensual climate politics, social conflicts and the socio-ecological crisis of capitalism” Joensuussa Sosiaalipolitiikan päivillä.

Marraskuussa Tero Toivanen esiintyi ministerien Andersson, Mikkonen ja Kosonen järjestämässä Nuoret ja ilmasto -pyöreän pöydän tilaisuudessa ja Paavo Järvensivu luennoi Turun yliopistossa kurssilla Ilmastonmuutoksen totuudet. Joulukuussa Karoliina Lummaa osallistui Tampereella Kulttuuritutkimuksen päivillä paneelikeskusteluun tutkimuskeskustelun muutoksista.

BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ

Tutkijamme olivat vuoden mittaan haastateltavina tai asiantuntijoina kolmessakymmenessä lehti- tai radiojutussa. Alkuvuodesta ilmestyi Aino-lehden tekemä Paavo Järvensivun henkilökuva ”Paavo poikkiteloin”. Tere Vadén oli helmikuussa äänessä Ylen Kultuuriykkösellä. Antti Majava kommentoi maaliskuisessa Ylen verkkojutussa puun energiakäyttöä, ja Paavo Järvensivu puhui Maan suolassa kirkon ilmastostrategiasta.

Huhtikuisessa Voimassa Ville Lähde puhui ilmastokriisistä. Toukokuussa Paavo Järvensivu selitti Suomen Kuvalehdessä, miten käsitys rahan niukkuudesta peittää ymmärrystä luonnonvarojen niukkuudesta. Toukokuussa Helsingin Sanomissa ensin Tere Vadén puhui öljyn merkityksestä yhteiskunnille ja Tero Toivanen ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työstä.

Heinäkuussa Ville Lähde selitti Suomen Kuvalehdessä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen välttämättömyyttä ja elokuussa Lännen Median artikkelissa sitä, miksi ilmastopäästöt eivät näytä vähentyvän Suomessakaan. Emma Hakala kommentoi elokuisessa Ylen jutussa Bolsonaron politiikkaa. Syyskuussa Paavo Järvensivu esiintyi Yhteishyvän artikkelissa ja peräänkuulutti päästöjen vähentämisen mahdollisuuksia myös elämän mielekkyyden lisäämiseen.

Lokakuisessa Kirkko ja kaupunki -lehden jutussa Tere Vadén puntaroi öljyriippuvuuden henkisiä ulottuvuuksia. Emma Hakala taas oli haastateltavana South Asia Fast Trackissa. Karoliina Lummaa kommentoi Ylen verkkojutussa kulutuksen ja elämäntapojen muutosta. Ville Lähde selitti ekologisen jalanjäljen ja muiden ympäristömittarien problematiikkaa Suomen Luonnon artikkelissa. Marraskuussa Tere Vadén esiintyi Suomen Kuvalehden kapitalismikritiikkiä käsittelevässä artikkelissa.

13.12.2019
Suomen ilmastopolitiikka edelleen kriisissä: Sipilän hallitus jätti karun ilmastopoliittisen perinnön

Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen ilmasto- ja energiapoliittisen strategian seurauksena on nettoilmastopäästöjen mittava kasvu. Tiedeyhteisö toi ongelman esiin useita kertoja koko Sipilän hallituskauden ajan. Nykyisen Sanna Marinin (sd.) hallituksen tehtäväksi jää tuhoisan ilmastopoliittisen linjan kääntäminen. Katri Kulmunin johtama Keskusta on käännöksessä vaa’ankieliasemassa.

Suomen kasvihuonekaasupäästöt

Tilastokeskuksen eilen (12.12.2019) julkaiseman tiedon mukaan Suomen ilmakehään päätyvät nettoilmastopäästöt kasvoivat vuodesta 2017 vuoteen 2018 noin 22 prosenttia (nettopäästöt 2017 olivat noin 38,2 tonnia ja 2018 46,6 tonnia). Sanna Marinin (sd.) johtaman Suomen hallituksen virallinen tavoite on nollata ilmastopäästöt vuoteen 2035 mennessä. Vallitseva kehitys vie kuitenkin täysin päinvastaiseen suuntaan.  

Suomen päästövähennystavoitteista ja niiden toteutumisesta vastaa viime kädessä hallitus. Tilastokeskuksen julkaisemat luvut kertovatkin edeltävän Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen epäonnistuneen ilmastopolitiikassaan totaalisesti. Suomen nykyinen hallitus sai siis Tilastokeskuksen tiedoissa käsiinsä Sipilän hallituksen jättämän epämieluisan mutta käytännössä jo etukäteen kaikkien tiedossa olleen joululahjan. 

BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut yhdessä Suomen johtavien ilmastotutkijoiden kanssa ilmastopolitiikasta ja päästövähennyksistä käytävää keskustelua koko Sipilän hallituksen valtakauden ajan. Olemme nostaneet lukuisia kertoja [esim. 1, 2, 3, 4, 5] esiin tutkimustiedot metsänielujen merkityksestä päästövähennyksissä ja myös sen, että kasvavat hakkuut heikentävät rajusti metsien hiilinielua. 

Asiaa seuraaville ei tule yllätyksenä, että juuri kestämätön metsien käyttö on merkittävin tekijä Suomen nettopäästöjen kasvussa. Tilastokeskus toteaa tiedotteessaan selkeästi: “Nettonielun pienenemiseen vaikuttivat ennätyssuuret hakkuut.” BIOS ja useat muut tieteelliset toimijat ovat jo heti Sipilän hallituksen aloittaessa tuoneet hallituksen tietoon, että sen hallitusohjelma tulee erittäin suurella todennäköisyydellä lisäämään ilmastonettopäästöjä.

Hakkuiden lisäämisen hiilinielua ja luonnon monimuotoisuutta heikentävä vaikutus tuotiin vahvasti esiin myös maaliskuussa 2017 julkaistussa BIOS-tutkimusyksikön fasilitoimassa tutkijoiden julkilausumassa, jonka allekirjoitti 68 metsien käytön ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin perehtynyttä tutkijaa. 

Julkilausuman julkistamistilaisuudessa maaliskuussa 2017 Helsingin Kampin Eurooppa-salissa oli paikalla keskustelemassa myös nykyinen keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni. Kulmuni suhtautui tilaisuudessa tutkijoiden viestiin penseästi. Tämä ei ollut sinällään ihme, kutsuihan Kulmuni jo julkilausumaa koskevien ennakkotietojen pohjalta hiilinielu- ja biodiversiteettivaikutukset esiin tuoneita tutkijoita ”epäisänmaallisiksi” ja ”näennäisesti vihreiksi”.

Kulmuni ei ollut mielipiteineen yksin. Heti julkaisun jälkeen Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliiton MTK:n viestinnässä alettiin käyttää julkilausuman allekirjoittajista alentavaa termiä “adressitutkija”. Mediassa MTK:n johtajat kutsuivat julkilausumaa muun muassa “poliittiseksi pamfletiksi” ja “metsätrumpismiksi”. Epäisänmaalliset tutkijat toivotettiin toisinaan porkkananviljelukurssille ja toisinaan tarttumaan höpinän sijasta raivaus- tai moottorisahaan.

Metsäalan vaikuttajat ovat hyökänneet julkilausumaa vastaan vielä näihin päiviin saakka, vaikka julkilausuman viesti on vahvistettu muun muassa Suomen ilmastopaneelin, Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön (EASAC), 200 johtavan kansainvälisen tutkijan ja lukuisten tutkimushankkeiden toimesta. 

Syksyllä 2018 BIOS laati tiedotteen, jossa nostimme esiin YK:n ilmastosopimuksen maaraportin tiedot, joiden mukaan Suomen nettoilmastopäästöt tulevat nousemaan vuoteen 2020 mennessä, eivätkä suinkaan laskemaan, kuten Sipilän hallitus väitti. Keskustalainen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen nimesi eduskunnan täysistunnossa BIOSin tiedotteen “hutaistuksi blogikirjoitukseksi” (Täysistunnon tallenne: kohta 00:39:19).

Maaraportista ilmenneet tiedot metsien kasvusta ja hiilinielujen kehityksestä olivat räikeässä ristiriidassa Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuottamien tietojen kanssa. Syksyn 2019 aikana Luke on kuitenkin muuttanut kantansa vastaamaan melko tarkasti maaraportin tietoja. Myös eilinen Tilastokeskuksen uusi julkaisu vahvistaa maaraportin näkemykset.

On ongelmallista, että ratkaiseva osa Suomen ilmastopolitiikkaa on merkittävästi nojautunut yhden tutkimuslaitoksen tuottamiin aineistoihin. Vaikuttaa siltä, että Luken tuottamat virheelliset tiedot ovat vaikuttaneet oleellisesti Sipilän hallituksen ilmastopolitiikan harha-askeliin. Luken tuottamat tiedot tukivat Sipilän hallituksen pyrkimystä edistää metsäteollisuutta ja biotaloussektoria mahdollistamalla metsien hakkuutason historiallisen noston. Samaan hengenvetoon on aiheellista kysyä, miksi erityisesti keskustavaikuttajat ja MTK ovat suhtautuneet jopa vihamielisesti tutkijoihin, jotka ovat vuosien ajan tuoneet esiin metsänielujen pienenemisen ja pyrkineet huomauttamaan toistuvista ongelmista Luken laskelmissa.

EU:n ilmastopolitiikka seuraa laajapohjaista tieteellistä näyttöä maan- ja metsien käytön ilmastovaikutuksista. Sipilän hallitus ja suomalainen metsäsektori mobilisoivat edellisellä hallituskaudella historiallisen vaikuttamiskampanjan Brysseliin, jotta Suomi sai lobattua itselleen mahdollisimman mieluisan LULUCF-asetuksen. On kuitenkin erittäin todennäköistä, että juhla Suomen metsäteollisuudelle mieluisesta LULUCF-kannasta jää lyhytikäiseksi. Esimerkiksi uuden EU-komission Vihreä sopimus sisältää ajatuksen LULUCF-keskustelun avaamisesta ja uuden EU:n laajuisen metsästrategian luomisesta. On varsin selvää, että EU tulee tulevaisuudessa entistä tiukemmin seuraamaan tieteellistä tietoa metsien roolista ilmastonmuutoksen torjunnassa. 

Hallituksessa jälleen istuvan keskustan olisi uuden puheenjohtajansa Katri Kulmunin johdolla kannettava vastuu edellisen hallituksen tekemistä virheistä. Kulmunin olisi irtisanouduttava Sipilän hallituksen asettamasta kansantaloudelle ja ympäristölle haitallisesta ilmasto- ja energiapoliittisesta linjasta. Keskustan olisi kerrottava, kuinka se tukee Suomen ilmastopolitiikan uskottavuuden palauttamista Sanna Marinin hallituksessa. Samalla keskustan olisi osoitettava, että se haluaa aidosti rakentaa tieteeseen perustuvaa päätöksentekoa yhteistyössä tiedeyhteisön kanssa. Myös kaikkien muiden puolueiden on syytä kertoa, mitkä ovat heidän keinonsa Suomen ilmastopäästöjen laskemiseksi ja globaalin ilmastokriisin hallintaan saamiseksi.

2.12.2019
UUTISKIRJE 12/2019 Ekologinen jälleenrakennus Kansallisteatterissa, fossiilisten tuotantokuilu, ilmaston keikahduspisteet, lausuntomme talousarvioesitykseen, suomalaista ruokakeskustelua...

Tervetuloa lukemaan joulukuun 2019 uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

 "Wäinö Aaltosen veistossarja Työ ja tulevaisuus viitoittaa eduskunnan ohjelmatyötä." Kuva Tiina Tuukkanen - CC BY-SA 4.0

“Wäinö Aaltosen veistossarja Työ ja tulevaisuus viitoittaa eduskunnan ohjelmatyötä.”
Kuva Tiina Tuukkanen – CC BY-SA 4.0

 

SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Keskustelutilaisuus Kansallisteatterissa 5.12. klo 13–15. Vapaa pääsy!

Olemme BIOS-tutkimusyksikössä puhuneet pitkään ekologisesta jälleenrakennuksesta. Jotta Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa voitaisiin siirtyä fossiilitalouden jälkeiseen aikaan, tarvitaan kokonaisvaltaisia poliittisia visioita ja ohjelmia. Ohjelmat on myös pystyttävä yhdistämään käytännön toimiin. Asumisen, liikkumisen, ravinnontuotannon, kulutuksen ja energiantuotannon rakenteet ja käytännöt täytyy rakentaa uudelleen, sovittaa ne ekologisten reunaehtojen piiriin.

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa historialliseksi vertailukohdaksi on noussut 1930-luvun New Deal. Me löysimme vertailukohtamme sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioituneen infrastruktuurin keskeltä pyrittiin rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Fossiilinen infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käyttö raunioittaa maailmaa, joten siitä on päästävä irti. Erona historialliseen jälleenrakennukseen tietysti on, että nyt ei voida tukeutua yltäkylläiseen energiaan ja luonnonvarojen kulutukseen. Tässä näkemyksemme eroaa myös monista Green New Deal -näkemyksistä, joissa aineellisen kulutuksen kasvun ongelma ei saa aina perusteellista huomiota.

Ekologinen jälleenrakennus -verkkosivusto avattiin lokakuun alussa. Siellä esitellään ohjelman taustalla oleva synteesi nykyisistä ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä sekä poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tekijät, jotka yhtäältä luovat edellytyksiä muutokselle ja toisaalta estävät sitä. Mikä tärkeintä, esittelemme joukon konkreettisia rakennuskohteita, joista lähteä liikkeelle, sekä sellaisia julkisen vallan työkaluja, joilla muutosta voidaan ajaa. Englanninkielinen versio sivustosta avattiin marraskuun puolivälissä.

BIOS ja Kansallisteatteri järjestävät Helsingissä, Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, torstaina 5.12. klo 13–15 tilaisuuden “Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Paikalla keskustelemassa ohjelman toteuttamisen mahdollisuuksista ja ongelmista ovat ministerit Li Andersson ja Krista Mikkonen, EK:n johtava asiantuntija Matti Kahra ja STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainá. Professori Juha Siltala asettaa edessä olevan muutoksen osaksi laajempaa historian kaarta. Tervetuloa mukaan! Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

 

MAAILMALTA

YK:n ympäristöohjelma varoittaa fossiilituotannon suunnitelmista

UNEP eli YK:n ympäristöohjelma on julkaissut jo kymmenen vuoden ajan Emissions Gap -raporttejaan, joissa on arvioitu globaalien ilmastotoimien riittämättömyyttä suhteessa ilmastonmuutoksen “turvarajoihin”. Etenkin Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen raporttien viesti on ollut karu: luvatut toimet ovat riittämättömiä, eikä niitäkään ole saatu aikaiseksi. Marraskuussa UNEP julkaisi ensimmäisen The Production Gap -raporttinsa, jossa huomio kiinnitettiin maailman maiden suunnitelmiin jatkaa fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Lopputulema on selvä: toteutuessaan nykyiset tuotantosuunnitelmat veisivät maailman reippaasti ilmastonmuutoksen turvarajojen tuolle puolen.

“Tuotantokuilu” eli ero tuotantosuunnitelmien ja ilmastopoliittisten tavoitteiden välillä on “päästökuilua” leveämpi. Nimittäin toteutuessaan suunnitelmat tekisivät myös Pariisin ilmastosopimukseen liittyvät (riittämättömät) kansalliset sitoumukset mahdottomiksi. Maat “lukitsevat” kehitystä fossiiliselle polulle jatkuvilla uusilla investoinneilla. Elokuun uutiskirjeessä viittasimme tutkimukseen, joka sanoo saman toisesta näkökulmasta. Jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaa ilmastotavoitteet, jos sitä käytetään elinikänsä loppuun – uusista investoinneista puhumattakaan. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään.

Käynnistyvät keikahduspisteet?

Samoihin aikoihin Nature-lehdessä ilmestyi tutkijapuheenvuoro, jossa varoitettiin erilaisten ilmastonmuutoksen “keikahduspisteiden” (tipping point) käynnistymisestä. Ilmastopoliittisessa keskustelussa keikahduspisteitä pidetään usein sen verran epätodennäköisinä, että niiden vaikutus päämäärien asettamiseen ja toimintakehotuksiin on jäänyt vähäiseksi. Niiden vakavuutta ei myöskään ole huomioitu alkuunkaan tarpeeksi ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioissa.

Kirjoituksessaan tutkijat kuitenkin tuovat yhteen tuoretta tutkimusta, jonka mukaan keikahduspisteiden käynnistyminen voi olla arveltua todennäköisempää ja saattaa tapahtua jo alhaisemmilla ilmaston lämpenemisen tasoilla. He antavat tukensa viime aikoina yleistyneelle puheelle “ilmastohätätilasta”. Ilmastonmuutos ei ole hätätila siinä mielessä, että se olisi ohimenevä kriisi. Hätätilan muodostaa se, että on yhä vähemmän aikaa estää keikahduspisteiden toisiaan vahvistava “dominovaikutus”. Taloudelliset arviot 3 asteen lämpenemisen kustannus-hyöty-optimaalisuudesta ovat tällaista taustaa vasten vaarallista ajattelua.

Jotkut keikahduspisteisiin liittyvät prosessit ovat tutkijoiden mukaan jo käynnissä. Vaikka tämä on synkeä sanoma, ilmastonmuutosta vahvistava prosessit eivät kuitenkaan käynnistyttyään vie väistämättömästi katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen. Päästöjen vähentämisellä voidaan edelleen välttää joitain keikahduspisteitä, heikentää käynnistyneiden vaikutusta ja ennen kaikkea torjua toisiaan vahvistavien muutosten eteneminen, joka veisi kohti “pannuhuoneplaneettaa”.

 

BIOS

BIOS-tutkijat Kiinassa

Ryhmä BIOS-tutkijoita vieraili Pekingissä marraskuussa professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä (China University of Petroleum) kutsumana. Fengin työryhmä on tutkinut laajasti taloudellisen kehityksen ja resurssien käytön välistä yhteyttä keskittyen yliopiston fokuksen mukaisesti fossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn ja kaasun, tuotannon ja saatavuuden kysymyksiin.

Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin, jonka järjesti Pekingin yliopiston taloustieteen laitos. Ekologisen sivilisaation käsite on viime vuosina nostettu Kiinassa erääksi yhteiskunnan kehitystä ohjaavaksi tavoitteeksi. Kansainvälisen, kiinalaisia ja länsimaisia tutkijoita yhteenkokoavan foorumin tarkoituksena oli tarkastella ekologisen taloustieteen mahdollisuuksia tarjota teoreettista perustaa ekologisen sivilisaation ajatukselle. BIOS-tutkijoiden oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen kansainvälisesti merkittäviä ulottuvuuksia.

Vierailulla tutkijamme tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin. Professori Guon johtama tiedeakatemian tutkimusryhmä tutkii energiantuotannon kysymyksiä soveltaen ekologisen taloustieteen käsitteistöä ja käyttäytymistaloustieteen malleja. Kiinassa käynnisteillä oleva päästökauppa on luonnollisesti keskeinen tutkimuskohde, jota Guon ryhmä tarkastelee tutkimalla myös eurooppalaisen päästökaupan kokemuksia.

BIOSia jo pidempään kiinnostaneista kaukolämmön kysymyksistä päästiin keskustelemaan Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Groupin edustajien kanssa. Lämmitys on eri kokoluokan haaste Pekingissä kuin Helsingissä, mutta yhteisiä ongelmia on tunnistettavissa fossiilisista irtautumisessa ja vaihtoehtoisten lämmönlähteiden käyttöönotossa. Lisäksi BIOS-tutkijat vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä.

BIOS-tutkimusyksikön asiantuntijalausunto hallituksen talousarvioesityksestä

Tutkimusyksiköltämme pyydettiin asiantuntijalausunto hallituksen esityksestä valtion talousarvioksi vuodelle 2020. Meitä pyydettiin keskittymään erityisesti hiilineutraaliin talouteen ja toimenpiteisiin ilmastotavoitteiden edistämiseksi TEM:n hallinnonalalla. Lausunnossa toteamme muun muassa:

“Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.”

Lausuntomme nousi esiin Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ilmastokysymysten huomioon ottamista niin budjetissa kuin valtion omistajaohjauksessakin.

BIOS-blogissa suomalaisesta ruokakeskustelusta

Tutkija Ville Lähteen pitkä kirjoitus “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” ilmestyi BIOS-blogissa marraskuussa. Laajalle levinnyt ja paljon keskustelua herättänyt teksti puuttuu ruoantuotantoa ja kulutustapoja käsittelevässä keskustelussa toistuvaan tyhmistävään vastakkainasetteluun, viholliskuvien luomiseen ja tutkimustiedon väheksyntään. Kuten Lähde toteaa:

“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”

Näistä asetelmista irti pääseminen on kuitenkin välttämätöntä:

“Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.”

BIOS on mukana Helsinki Biennaalissa 2020

Lokakuussa julkaistiin tieto ensi vuoden Helsinki Biennaalin osanottajista, ja iloksemme saatoimme vihdoin kertoa, että BIOS on yksi tapahtuman “taiteilijoista”! Mitä tästä seuraa, emme oikein osaa vielä itsekään sanoa.

Paljon uutta WISE-hankkeen blogissa

BIOS-tutkimusyksikön Emma Hakala kirjoitti lokakuussa WISE-tutkimushankkeen blogissa suomalaisesta huoltovarmuuskeskustelusta. Hakala kritisoi vallitsevaa huoltovarmuusnäkökulmaa ajattelutavasta, jossa pitäydytään kiinni vallitsevassa järjestyksessä eikä kyetä ottamaan huomioon järjestelmää haastavia muutoksia.

WISE-blogissa on muutenkin ilmestynyt loppuvuoden mittaan paljon kiinnostavia tekstejä kuten Roope Kaarosen kirjoitus “Kestävyyskriisi on myös suunnittelukriisi” ja Helmi Räisäsen “Varautuminen vääjäämättömään – Tulevan influenssapandemian hallinta Suomessa”.

BIOS tiedotusvälineissä

Suomen Luonnon syysnumeron 8/2019 artikkeli “Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio” käsitteli BIOS-teksteistä ja -esitelmistä tuttua aihetta: miten yhteiskuntien ympäristövaikutuksia voidaan mitata ja vertailla? Riikka Kaartinen käy artikkelissaan ansiokkaasti läpi tunnetuimpien ympäristömittarien ansioita ja ongelmia. Ville Lähde kommentoi jutussa etenkin tunnettua ekologista jalanjälkeä sekä selittää, miksi menneiltä vuosikymmeniltä ei voida suoraan etsiä esimerkkiä kestävästä suomalaisesta yhteiskunnasta. Ville Lähdettä haastateltiin myös Reitti-lehden syysnumerossa 9/2019.

Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa “Ekologinen kriisi on ihmismielen kriisi” (10.10.) Tere Vadén pohti öljyn historiallista roolia ja fossiiliyhteiskuntien lyhytikäisyyttä historiallisessa katsannossa:

“Luulemme olevamme tosi taitavia, mutta itse asiassa menestymisemme perustuu satunnaiseen luonnonhistorialliseen seikkaan. Ilmastonmuutoksen edessä osaamistasomme on osoittautunut kovin huonoksi. Tämä asia ei ole vielä kunnolla jysähtänyt ihmisten tietoisuuteen.”

Tere Vadén esiintyi myös YK-liiton kestävää kehitystä käsittelevässä podcastissa sekä Voima-lehden Uusi utopia -sarjan kolmannessa osassa.

Ylen verkkoartikkelissa 18.10. esiteltiin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa ja tartuttiin kysymykseen kulutustapojen muutoksesta. BIOS-tutkija Karoliina Lummaa muistutti vähentyvän aineellisen kulutuksen mahdollisuuksista lisätä vapaa-aikaa, hoivaa ja itsetoteutukseen liittyvää tyytyväisyyttä.

Karoliina Lummaata haastateltiin myös Kuvataideakatemian verkkojulkaisuun. Artikkelissa kerrotaan 9.-11.12. järjestettävistä Kuvataideakatemian tutkimuspäivistä, joiden aiheena ovat muun muassa ympäristö- ja resurssikriisien sekä posthumanistisen ajattelun vaikutukset taiteeseen.

 

LOPUKSI

Vuoden vaihteen lukemistoksi suosittelemme Jani-Petri Martikaisen diskonttokorkoa käsittelevää kirjoitusta “Välität siis tulevista sukupolvista. Missä se näkyy?”, Minna Santaojan ja Mikko Jauhon Versus-lehden tekstiä “Ruokapolitiikka etsii linjaansa”, Aurora Rämön ilmastonmuutoksen kieltäjiä käsittelevää juttua Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomien juttua verotuksen epäkohdista sekä professori Duncan McLarenin Conversation-vieraskynää, jossa hän kritisoi “nettonegatiivisuutta” päämääränä ja peräänkuuluttaa päästövähennysten ja hiilen talteenoton käsittelyä erikseen.

Erityisesti suosittelemme Pauliina Haasjoen teosta Himmeä sininen piste (Poesia, 2019), jonka sivuilla törmätään myös BIOS-tutkimusyksikköön monta kertaa!

20.11.2019
Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen? Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti.

Olen viime vuodet keskittynyt työssäni ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin, nälkään ja ruokaturvattomuuteen sekä ruokajärjestelmien muutosta koskevaan tutkimukseen. Näinä vuosina olen onnekseni saanut tutustua lukuisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin, virkamiehiin ja järjestöaktiiveihin, jotka kantavat huolta samoista asioista ja tekevät paljon työtä niiden eteen. Se luo uskoa työn tärkeyteen.

Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.

Vaalien aikaan ruokakeskustelun kärjistyminen ei ollut järin yllättävää, vaikka retoriikka menikin välillä aika absurdiksi, kun pihvejä oltiin mukamas riistämässä väkipakolla suomalaisten lautasilta. Ymmärtämättömyys maaseudusta ja ruoantuotannon ekologisista perusteista tuottaa sekin joskus älyttömiä näkökantoja, joissa maaseutu muuttuu ihan pian tarpeettomaksi ja kaikki elävät kaupungeissa.

Minulla on vahva tuntu siitä, että yleinen käänne huonompaan on tapahtunut. Käytetyt argumentit ovat yhä äkkiväärempiä ja asenne tutkimustietoon puolivillaistuu yhä pahemmin. Jollei näitä ajattelun ja puhumisen tapoja saada muuttumaan, asiat eivät etene. Pakko on kuitenkin yrittää, sillä ruokajärjestelmien muutos on välttämätön ja aivan keskeinen osa ekologista jälleenrakennusta. Julkisen ruokakeskustelun kentälle tarvitaan kipeästi ymmärryksen, oppimisen, itsekritiikin ja näkemysten vaihdon halua.

KASVISMAFIOSOT JA LIHAIDEOLOGIT

Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.

Tällaisessa pelissä on sitä parempi, mitä kärkevimpiin kantoihin turvautuu. Niinpä joku voi aikuisten oikeasti valittaa, että nykyään lehmästä on tehty syypää kaikkeen, myös Kiinan kaupunkien saasteongelmiin. Tai leukaillaan, että alkutuottajia puolustavat asenteet kaikuvat navetan ylisiltä. Tai voidaan tokaista, että eihän parin tuhannen tuottajan elanto ole merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Yksittäisen ravintolatoimijan myyntipäätöksessä heijastuu ”kasvismafia”, tai toiset ovat ”lihaideologian” vallassa.

Niin, syytös ”lihaideologiasta” ei ole yhtään sen viisaampi kuin syytös ”punavihreästä ideologiasta”. Tuollainen käsitys ideologiasta kuvastaa palikkamaista ymmärrystä siitä, miten ihmiset ja yhteiskunnat toimivat. Se jakaa ihmisiä erittelemättömiin ryhmiin, joilla on valmis pakettiratkaisu maailmankuvana. ”Nuo” katsovat maailmaa vääristävien ideologisten linssien läpi, ”meidän” linssimme ovat kirkkaat. (Tällaisessa ideologiakäsityksessä ideologia on aina paha asia, mistä ideologiatutkijoilla voisi olla sanomista.) Silti fiksut ja muutoin empaattiset ihmiset saattavat ilkamoiden jakaa verkossa vyörymäisesti leviävää ”hyvää läppää” lihaideologiasta, koska se sattuu käymään yksiin heidän näkemystensä tai ruokavalionsa kanssa. Näin he kuitenkin, myös tahtomattaan, tulevat tukeneeksi yksinkertaistavaa vastakkainasettelua.

Taannoinen julkinen mylläkkä Unicafen päätöksestä lopettaa naudanlihan tarjoaminen kuvasti tätä oivallisesti. Yhtäältä etenkin Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja MTK:n edustajien kannanotot ja varoittelu kasvismafiasta menivät älyttömyyksiin. Reaktio myös paljasti hyvin, miten samojen tahojen toistama vaade ”muutoksen täytyy lähteä kuluttajista, vastuuta ei saa sysätä tuottajille” on ontto. Myös yritykset vähentää eläintuotteiden osuutta kulutuksessa ja monipuolistaa ruokavaliota herättävät vihaa ja vastustusta, kuten on nähty koulujen kasvisruokapäivien ja armeijan ”kukkakaalipirtelöiden” kohdalla. Elintapojen pitäisi muuttua, mutta ne eivät saa muuttua. Sisäinen ristiriitaisuus ei tällaisessa keskustelussa paljon paina.

PTT:n maatalousekonomisti Tapani Yrjölän tuore kirjoitus aiheesta oli ilahduttava valonpilkahdus keskustelussa. Myös MTK:n Juha Marttilan kannanotot Helsingin Sanomien haastattelussa pyrkivät irti konfliktiasetelmasta – joskin jutussa lihantuotannon vähentämisen tarve kiistetään sillä, että lihansyönti ei lopu kokonaan. Vähentyminen on eri asia kuin lopettaminen, mutta näiden sotkeminen on suomalaisen ruokakeskustelun toistuvia temppuja. Hämärtävä argumentti on harmillinen särö muuten onnistuneessa jutussa. Se muistuttaa toistuvaa väitettä, että vähentyvä eläintuotteiden tuotanto Suomessa vain heijastuisi lisääntyvänä tuontina. Kulutustapojen muuttuminen vain oletetaan ohimennen mahdottomaksi.

Toisaalta älyttömiin kannanottoihin vastataan etenkin sosiaalisessa mediassa samantasoisella ilkamoinnilla, jossa ”vastapuolesta” luodaan karrikoitu kuva. Samalla tullaan alentuvasti olettaneeksi, että joka ainoa alkutuottaja jakaa etujärjestön tai puolueen edustajan kannan. Ikään kuin maaseutu olisi asenteellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen möykky. Tällainen retoriikka vain ”nostaa panoksia” ja vie keskustelua yhä pidemmälle kulttuurisotien maastoon.

Tutkijoille tämä on tietysti äärimmäisen turhauttavaa, sillä keskusteluun on erittäin vaikeaa puuttua tai ylipäätään osallistua ilman, että kannanotto työnnetään valmiiseen lokeroon ”näiden” tai ”noiden” puolelle. Tosin myöskään kokeneet tutkijat eivät ole immuuneja tällaiselle leiriytymiselle ja kannanotoille, joilla ei ole paljoakaan tekemistä tutkimustiedon kanssa. Tunteet käyvät kuumina.

OIKEUDENMUKAINEN EKOLOGINEN SIIRTYMÄ

Tämä on surullista etenkin siksi, että kaksinapaistuvan keskustelun alle hautautuu tärkeitä kysymyksiä. Miten yhteiskunnallista muutosta kestävämpään elämäntapaan voitaisiin saada aikaan niin, että jotkin alueet tai väestöryhmät eivät kärsi kohtuuttomasti muiden kustannuksella? Keskustelua oikeudenmukaisesta siirtymästä (just transition) käydään nyt yhä laajemmin maailmalla, ja samanlaista ymmärrystä tarvitaan myös pohdittaessa ruoantuotannon ja ympäristön suhdetta. Tällaista keskustelua yritetään saada alkuun myös JUST FOOD -hankkeessa, jonka avausseminaariin osallistuin (https://www.syke.fi/hankkeet/justfood). Tilaisuuden keskusteluissa kuuluivat niin ymmärrys muutoksen tarpeesta kuin taustalla piilevät jännitteet.

Viljelijä Pekka Moisio toi oikeudenmukaisen siirtymän problematiikkaa oivasti esiin lokakuisessa Twitter-ketjussaan. Hän ei hyökännyt tuotannon muutosvaatimuksia vastaan vaan perusteli, miksi muutos on vaikea ja voi pelottaa. (Kirjoitus myös muistuttaa siitä, että alkutuottajilla on oma äänensä ja omat näkemyksensä, jotka eivät aina kulje yksiin etujärjestöjen kanssa.)

Ruoan alkutuotanto on omaleimainen elinkeino siksi, että tuottajat ovat sitoutuneet paitsi merkittäviin laiteinvestointeihin myös paikallisiin ekologisiin edellytyksiin. Kaikki maaperä ei sovellu kaikkeen tuotantoon, ja toisaalta edeltävä tuotanto on muokannut sitä tietynlaiseksi. Lämpimien ja valoisien päivien määrä, sateisuus ja lukemattomat muut tekijät määrittävät, mitä on mahdollista tuottaa. Toisaalta yhteiskunnassa vallitsevat elintavat ja näkemykset tulevasta kehityksestä ovat ohjanneet sitä, millaiseen tuotantoon on investoitu – ja millainen velkataakka on otettu. Tästä syntyy ”polkuriippuvuuksia”: suuntaa ei voi muuttaa käden käänteessä.

Koska kuitenkin elämäntavan ja tuotantotapojen pitää muuttua ja vieläpä suhteellisen nopeasti, tuotannon muutosta täytyy tukea. Luonnontieteellinen tieto kestävämmän tuotannon mahdollisuuksista lisääntyy koko ajan, mutta se ei koskaan yksinään riitä osoittamaan tietä kestävämpään ruokajärjestelmään. Tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, taloustieteellistä, käytännön tuotantotyöhön ja poliittiseen päätöksentekoon liittyvää ymmärrystä siitä, miten yhdenlaisesta järjestelmästä voidaan siirtyä toisenlaiseen. Täytyy siis olla ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnallisia muutoksia voidaan tehdä ottaen huomioon aiemman kehityksen luoma ”peritty tilanne” – sen ekologiset, taloudelliset, teknologiset, poliittiset ja kulttuuriset polkuriippuvuudet. Juuri tällaisista asioista BIOS-tutkimusyksikössä olemme puhuneet kehitellessämme ajatusta ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että kokonaisten ammattikuntien tuhoutumisella ei ole väliä tai että se on vain merkki edistyksestä. On täysin selvää, että tällä tavoin toteutettu ”ekologinen siirtymä” tuottaisi katkeruutta ja murentaisi yhteiskunnallista luottamusta. Jos tällaiset yhteiskunnalliset reaktiot romuttavat ympäristötoimia, ne ovat aivan yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi ilmastonmuutosta entisestään kiihdyttävät ympäristömuutokset. Ylipäätään tällainen ajatus ”luovasta tuhosta” ei yksinkertaisesti sovellu ruoantuotantoon, joka on poikkeuksellisen paljon kiinni luonnonolosuhteista, hankituista taidoista ja paikallistuntemuksesta sekä muokatusta ympäristöstä. Kerran romuttunutta tuotantoa ei noin vain rakenneta tyhjästä.

Nykyinen keskustelukulttuuri kuitenkin tarjoaa ensisijaisesti kaksi mahdollisuutta: muutosten vaatimisen tai niiden vastustamisen. Tästä poikkeavat puheenvuorot tahtovat jäädä ääniksi korvessa. Tästä sain taannoin omakohtaisen kokemuksen. Keskustelin ministeriötasolla työskentelevän ihmisen kanssa ja yritin kuvata hänelle, että kasvissyönnistä puhuvat ihmiset eivät väistämättä vaadi kiiluvasilmäisesti kaiken eläintuotannon alasajoa vaan eläintuotteiden osuuden pienentämistä samalla, kun tuotantoa muokataan ylipäätään kestävämmäksi. Kerroin, miten olin luennoinut Vegemessujen yleisölle ruoantuotannon ympäristövaikutuksista ja kuvannut, miten nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi hyvin olla merkittävä ja ekologisestikin hyödyllinen osa tuotannossa. Kukaan yleisössä ei älähtänyt, vaikka vissiin sen piti koostua niistä luonnosta vieraantuneista vegaaneista, joista on tullut hämmentävä mörkö keskustelussa.

Ministeriön edustajan vastaus oli hämmentävä: ”Helppohan se on yrittää miellyttää kaikkia.” Taustalta kuuluu näkemys politiikasta valmiiden intressien kamppailuna, jossa intressiryhmien välinen oppiminen ja myös omien näkemysten aktiivinen muuttaminen ei ole mahdollista. Etujen puolustaminen on ensisijaista, ja kompromissi on aina tappio. Minkäänlaista ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista kokonaisnäkemystä yhteiskunnallisesta muutoksesta ei voi olla, on vain häviäjiä ja voittajia.

KESKUSTELUN KOMMERVENKIT

Kirjassani Paljon liikkuvia osia kuvaan edesmenneen ystäväni ja opettajani Chuck Dyken metaforaa kaksinapaistuvasta keskustelusta. Täynnä olevasta ammeesta irrotetaan kaksi tulppaa, ja kiihtyvien vesipyörteiden välissä on turha räpistellä. Tällaisessa ympäristössä on melko tuskaista yrittää puhua siitä, miten ruokajärjestelmää voitaisiin muuttaa hallitusti niin, että sen ympäristövaikutukset vähentyvät, että se sopeutuu tuleviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin muutoksiin ja että se tuottaa paitsi ruokaa myös elantoa tekijöilleen.

Tavoitteena ei ole jonkinlainen ”keskitien kanta” vaan se, että ihan kaikki joutuvat ottamaan ekologisten kriisien edellyttämät muutokset tosissaan. Se vaatii monipuolisen tutkimustiedon hyväksymistä sekä sen ymmärtämistä ja tulkintaa niin, että sitä voidaan soveltaa suomalaisen ruokajärjestelmän muutoksiin. Se edellyttää kykyä ja halua ottaa tosissaan muutoksen tarve ja luopua puolin ja toisin totunnaisista oletuksista.

Tällaisen keskustelun ja ajattelun tielle asettuu kuitenkin joukko toistuvia väittämiä, joilla hämärretään ymmärrystä ja estetään itsekritiikkiä. Tämä ei ole ”pelkkää retoriikkaa”, vaan tällaisilla tempuilla pusketaan ajattelua ja keskustelua vastakkainasetteluihin, jotka tyhmentävät meitä kollektiivisesti.

Ensimmäinen temppu on pelkistää keskustelu toisensa poissulkeviksi äärimmäisiksi vaihtoehdoiksi. Joko puolustat nykyistä ruoantuotantoa ja kulutustapaa tai haluat tuhota sen. Joko olet lihaa vastaan tai sen puolesta. Tällainen tarkoitushakuinen liioittelu on muuttunut normaaliksi. Koska kasvisten osuutta ravinnossa halutaan kasvattaa, kohta halutaan ”totaalikieltää” kaikki. Enää lihaa ei saa syödä missään. Vaikka kukaan ei esitä lihansyönnin kieltämistä, niin voi huoletta väittää, koska näin asiat koetaan. Tolkuttomien muutosvaatimusten vastakohdaksi asettuu tolkullinen normaali – jossa mitään ei tarvitse muuttaa.

Toinen temppu on laajemmasta ilmastokeskustelusta tuttu valitus ”miksi vain tästä asiasta syyllistetään, miksi ei puhuta mistään muusta?” Vuosikymmenten varrella ympäristötuhon ainoaksi syntipukiksi on valitettu milloin lentämistä, milloin autoilua. Nyt väitetään, että koko syntitaakka kaadetaan lihansyöjien ja naudankasvattajien niskaan. Mutta jokainen voi vuorollaan valittaa olevansa kaiken pahan syntipukki, jolloin lopulta mistään ei saisi syyttää ketään eikä mitään.

Koko syyllistämiskeskustelu ei kuitenkaan tavoita sitä, että edessä on väistämättä kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen muutos. Tuotannon ja kulutuksen muutosta tarvitaan ihan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, sillä pelkästään ilmastopäästöjä täytyy leikata paljon ja nopeasti, luonnonvarojen kulutuksesta puhumattakaan. Kuten esimerkiksi Suomen ilmastopaneeli on esittänyt, yksikään yhteiskunnan sektori ei voi välttää vastuuta, jos halutaan estää kaikkein pahimmat muutokset. Tätä taustaa vasten jatkuva valitus siitä, että juuri ”meitä” syyllistetään eikä ”noita”, kääntyy lopulta ympäristötoimien vastustamiseksi – pukee sen miten vastuullisin sanankääntein tahansa. Tästä argumentista ei ole hyvää muotoa.

Tuntuikin hurjalta lukea, kun Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas veti maton alta esimerkiksi IPCC:n tuoreen maankäyttöraportin keskeiseltä viestiltä (ja lukemattomilta muilta tutkimuksilta) todeten: ”Ruokavalion osalta isot ja pienet asiat ovat täysin sekaisin. Suurimmat metaanipäästöt tulevat trooppisilta soilta eikä naudanlihasta.” Tällaisella rinnastuksella ei ole mitään mieltä, se vain hämärtää keskustelua. Kun ilmastotoimilla on näin hurja kiire, pienemmilläkin asioilla on väliä, ei vain isoimmilla. Taalas on todennut tässä ja useassa muussa tilanteessa, että fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on pääasia. Niin se tietysti onkin. Vaalimalla ja tukemalla biologisia nieluja voidaan helpottaa pääsyä hiilineutraaliuteen, ja ne ovat välttämättömiä hiilinegatiivisuuden tavoittelussa, mutta nieluilla ei korvata päästövähennyksiä. Tätä viestiä ei kuitenkaan edistä niiden asioiden luetteleminen, joista puhuminen muka on ”sivuasia”. Vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on ykkösasia, se ei tee ruokajärjestelmän muutoksesta eikä metsäkysymyksestä lillukanvarsia.

Kolmas temppu on väittää, että kaikki lähellä ja kotimaassa on aina hyvää, ja kääntäen kaikki kaukana on pielessä. Suomessa toimitaan niin hyvin, että mitään ei pitäisi muuttaa, koska suhteessa muuhun maailmaan olemme ykkösiä. Viime eduskuntavaalien aikaan lanseerattiin poliittiseen kielenkäyttöön lause ”suomalainen liha on ekoteko”. Lausuman juuret ulottuvat ainakin vuoteen 2017, jolloin mainonnan, journalismin ja tieteen rajoja hämärtänyt Newsbrokers Oy:n ”raportti” kuvasi suomalaisten tutkijoiden näkemyksiä siekailematta väärin. Edellä mainitun Unicafe-jupakan myötä lausuma on saanut jopa muodon ”kotimainen liha on aina ekoteko”.

Mikään tutkimus ei anna moiselle kattoväitteelle tukea. Nykyistä pienempi eläintuotanto on mahdollista integroida osaksi kestävämpää tuotantoa, ja eläimillä voi olla siinä tähdellinen ja jopa korvaamaton rooli. Tällainen tuotanto poikkeaisi kuitenkin merkittävästi nykyisestä. Tätä asiaa hämärretään keskustelussa tietoisesti. Laidunmaiden biodiversiteettiä ylläpitävä laiduntava nautakarja on tästä ehkä paras esimerkki tällä hetkellä. Perinteisen laiduntamisen osuus vähentyy koko ajan vaikka tuotanto ei vähene. Toisin sanoen yhtä lailla eliörikkaiden laidunten määrää voitaisiin lisätä, vaikka tuotannon kokonaismäärä laskisi. Nykyistä tuotantomallia ei siis voida puolustaa sillä, että laiduntavilla eläimillä on positiivisia vaikutuksia. Näin kuitenkin tehdään toistuvasti: nykyisen tuotantotavan mannekiineiksi otetaan kestävämmillä menetelmillä kokeilevat pioneerit, jotka poikkeavat reilusti valtavirrasta.

Ekoteko-väitettä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa asiat tehdään huonommin. Mikä on ”muu maailma”? Onko Brasilia sama kuin Yhdysvallat, Puola ja Ruotsi? Suomalaiset tutkijat ovat muistuttaneet yhä uudestaan, että suomalainen tuotanto ei juuri poikkea muusta eurooppalaisesta. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi brasilialainen tuotanto on paljon kuormittavampaa – tuonti Suomeen on onneksi kuitenkin suhteellisen vähäistä. Samoin yhdysvaltalainen voimakkaaseen soija- ja maissiruokintaan pohjaava tuotanto on ihan eri luokassa kuin suurin osa eurooppalaisesta. Silti: koska ihan kaikkialla maailmassa olisi saatava ympäristökuormitusta alas, ei vertailu vielä pahempiin riitä.

Tutkijat ovat myös muistuttaneet, että kuljetuskustannusten osuutta helposti liioitellaan, jos katsotaan energiankulutusta tai kasvihuonekaasujen päästöjä. Toisaalta kuljetusten roolia ei myöskään voi sivuuttaa, sillä niiden energiankulutus on vain osa kuviota. Tuonnin kautta valtaosa suomalaisten ruoankulutuksen biodiversiteettivaikutuksista ja kestämättömästä vedenkulutuksesta tapahtuu muualla maailmassa. Onkin tuskastuttavaa huomata, miten jotkut keskustelijat pyyhkäisevät maailmankauppaan liittyvät kysymykset sivuun vain siksi, että he voisivat hyökätä edellä kuvattua ”Suomessa on kaikki paremmin” -väitettä vastaan. Pölhöt väitteet tarvitsevat toisiaan.

Neljäs temppu on sekin yleisestä ympäristökeskustelusta tuttu ja on jännässä suhteessa edellä kuvattuun. ”Suomi on liian pieni”, sanotaan. ”Suomalaisella ruoantuotannolla ei ole koko maailman mittapuussa merkitystä.” Pysähtyvätkö tuon väitteen esittäjät koskaan miettimään, mitä tuli sanottua? Jos suomalaisella ei ole merkitystä, ei sen hyveitä myöskään kannata kehua. Jos olemme kärpäsen pieru Saharassa, on turha ylistää suomalaisen tuotannon (väitetysti) kevyempää ympäristökuormaa. Tämän väitteen ytimessä on lopulta itsekkyys ja halu vapaamatkustaa. Se perustuu toivolle, että jotkut muut jossain hoitavat homman kotiin, ja pieni ja sisukas Suomi voi pärjätä tekemättä yhtään mitään. On kuitenkin päivänselvää, että jos Suomi ja muu EU eivät toimi näissä asioissa kunnolla, ei edistystä saada aikaan muuallakaan maailmassa. Suomi ei voi yksin ”pelastaa maailmaa”, mutta esimerkillään se voi rohkaista muita sekä kestävämpään toimintaan että vastuun välttelyyn.

TIEDE ALTAVASTAAJANA

Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen  kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.

Viime vuosien ehkä tunnetuin ja siteeratuin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskeva tutkimus vahvisti kaksi keskeistä asiaa. Ensinnäkin saman asian tuottamisen ympäristövaikutuksilla voi olla monikymmenkertaiset erot riippuen siitä, missä ja miten ruokaa tuotetaan. Toiseksi näistä tuotantotapaeroista huolimatta iso kuvio on se, että keskimäärin eläintuotanto kuormittaa laajalla ympäristövaikutusten tarkastelujoukolla huomattavasti enemmän kuin ruokakasvien viljely. Tästä asiasta ei ole minkäänlaista merkittävää erimielisyyttä tutkimuksen piirissä.

Tästä voi vetää kaksi yhtä pätevää johtopäätöstä. Yhtäältä eläintuotannon osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jotta ruokajärjestelmien ympäristökuormitusta voidaan laskea. Toisaalta globaalin tason laskelmia ei voi suoraan soveltaa mihinkään paikalliseen kontekstiin, vaan on tarkasteltava, miten asioita tuotetaan tietyllä alueella ja mitkä ovat luonnonedellytykset. Kumpikin johtopäätös pitää paikkansa, ja kumpikin tulisi kyetä ottamaan huomioon yhtaikaa. Tämä on osoittautunut suomalaisessa keskustelussa tuskaisen vaikeaksi. Pikemmin on niin, että yhtäältä eläintuotantoa kritisoidaan soveltamalla globaaleja laskelmia yksi yhteen täkäläiseen ympäristöön tai ”paikallisen kontekstin huomioimisella” käytännössä vastustetaan muutoksia.

Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkijoita on kritisoitu paljon ruoka- ja ympäristökysymyksen tiimoilta. Kieltämättä heidän viestintänsä ei aina ole ollut selkeintä mahdollista, kun samassa haastattelussa heiltä voi tulla ristiriitaiselta vaikuttavia kannanottoja. Uskon itse, että ongelmana on pääosin ollut epäonnistuminen viestinnässä: liian monet toimittajat kaipaavat räväkkää puolesta ja vastaan -asetelmaa, ja edellä kuvatun kaltainen monisyisyys hukkuu sen alle.

Liian helposti kuitenkin äidytään kritisoimaan Luken tutkijoita ”tuottajajärjestöjen äänitorvena” toimimisesta. Suosittelen tuoretta Helsingin Sanomien artikkelia, jossa näistä asioista paljon julkisuudessa ollut Luken Juha-Matti Katajajuuri saa esittää näkemyksensä rauhassa ilman konfliktinhakuista journalistista kehystystä. Tällaista jälkeä syntyy, kun toimittajien ja tutkijoiden kommunikaatio toimii. Niin ikään Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen totesi taannoisen elämäntapamuutoksia peräänkuuluttavan ilmastoselvityksen pohjalta: ”Mutta tuottajien on pakko seurata kulutusta. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Kuten sanottua, kaiken tutkimustiedon valossa on päivänselvää, että eläintuotteiden tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on välttämätöntä, jos ympäristökuormaa halutaan vähentää. Samalla on ihan selvää, että kaikki tuotanto ei ole samalla viivalla ja että nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi olla hyvinkin positiivinen rooli kestävässä tuotannossa. Yhtä selvää on, että kestävämmän ruokajärjestelmän tavoittelussa ei pidä tehdä liian nopeita kokonaisvaltaisia toimia, jotka tuhoavat kokonaisia elinkeinoaloja. Silloin ei ole ketään, joka tekisi työn kestävämmin. Ympäristömuutosten takia on kuitenkin samalla kiire. Ruokajärjestelmien ekologisen jälleenrakennuksen haaste on aidosti vaikea ja monisyinen kysymys. Se vaatii tutkimustyötä mutta myös kaikilta keskustelun osapuolilta siviilirohkeutta ja jaksamista viestiä tavalla, joka välttää tyhmistävän vastakkainasettelun. Tämä ei edellytä haaleaa kompromissihalua vaan pyrkimystä ymmärtää ruoantuotanto uudella tavalla, uudessa maailmantilanteessa.

Tutkijoilla on velvollisuus selittää, että ”ekotekoa” ei voi perustella miten tahansa. Jos puhutaan ilmastopäästöistä, pitää hahmottaa, mikä on kriittinen aikataulu ja onko näköpiirissä hiilineutraalius vai -negatiivisuus. Eivätkä nämä ole vain mielipidekysymyksiä. Pitää olla selvää, tarkastellaanko yhteiskunnan kokonaispäästöjä tai tehdäänkö vertailuja eri tuotantomuotojen välillä. Otetaanko julkilausutut ympäristötavoitteet tosissaan ja etsitäänkö niiden toteuttamiseen keinoja – vai niiden välttelyyn perusteita?

Niin ikään esimerkiksi ”kokonaisvaltainen kestävyys” ei tarkoita, että kaikki näkökulmat ovat samalla viivalla. Kyllä, ruokajärjestelmän muutoksessa täytyy ottaa huomion ympäristökuormituksen vähentäminen, sopeutuminen ympäristömuutoksiin, sopeutuminen kansainvälisen ruokajärjestelmän murrokseen, tuottajien elanto ja huoltovarmuus (suomalaisessa keskustelussa menevät muuten sivumennen sanoen iloisesti sekaisin huoltovarmuus, omavaraisuusaste ja ruokaturva, jotka ovat ihan eri asioita). Mutta jos ruoantuotannon ekologinen perusta murentuu, ei sosiaalista kestävyyttäkään saada kuntoon, ei taloudesta saada pidettyä huolta eikä totutusta kulttuurisesta identiteetistä kiinni pitäminen juuri lohduta. Ekologisten kriisien äärellä prioriteetteja täytyy olla. Säilyttäminen vaatii myös muuttumista.

Se, millaisia kysymyksiä kysytään, määrittää, millaiset vastaukset ovat mielekkäitä. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää tieteen roolista julkisessa keskustelussa. Ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia voidaan tutkia tuotekohtaisesti, yksilökulutuskohtaisesti, tuotannonaloja verraten, kansallisia vertailuja tehden, globaalein laskelmin ja monilla muilla tavoilla. Siksi tieteen tulokset voivat myös vaikuttaa ristiriitaisilta. (On myös huonoja kysymyksiä: lehtisalaatin ja pekonin vertailu keskenään ei käy järkeen, koska aika harva korvaa yhden toisella.) Tutkijoiden olisi siis viestinnässään selitettävä, millaiseen käyttöön tutkimustieto soveltuu tai ei sovellu. Tieteen rooli ei pelkisty vain ”faktojen tarjoajaksi”, vaan tieteellisillä toimijoilla on myös vastuu olla mukana tieteen tulosten tulkinnassa ja soveltamisessa.

Olen kuullut monta kertaa politiikassa ja virkamiestyössä toimivilta ihmisiltä, että ”tarvitsemme selviä numeroita, jotta voimme toimia”. Mutta ”selviä numeroita” ei voi antaa, jollei tiedetä, mikä on päämäärä. Kompassi ei auta maastossa, jos ei ole karttaa tai maastotuntemusta eikä käsitystä, missä itse on tällä hetkellä. Ruoka- ja ympäristökeskustelussa on juututtu sumuun.

* * *

Koko ruokajärjestelmän pitäisi valmistautua maailmaan, jota ei vielä ole olemassa. Koska ruoantuotanto ei sopeudu notkean elastisesti muutoksiin ja koska toimintatapojen muuttamisella on kiire, ei voida vain seurata passiivisesti kuluttajasignaaleja. Tarvitaan väistämättä sekä kulutusta että tuotantoa ohjaavaa politiikkaa. Yksi iso ongelma on, että kulutusta ohjaavaa politiikkaa karsastetaan edelleen.

Kuluttajien itseohjautuvuuteen taas ei voi nojata, sillä ympäristö on edelleen ruokatottumuksissa makua, hintaa ja terveellisyyttä vähäisempi kriteeri. Lisäksi yksilöiden on hyvin vaikea arvioida kestävyyttä ja vaikuttaa siihen, sillä he ovat monimutkaisen ruokajärjestelmän pieni osa. Hinta pysynee voimakkaimpana vaikuttavana tekijänä yksilöille, ja siinä teollisuuden ja kaupan rooli on alkutuottajia monin verroin suurempi.

Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.

Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin. Ensimmäinen hyvä askel olisi luopua sellaisista harhauttavista ja hämärtävistä puhetavoista, joita olen kuvannut tässä tekstissä.

Ville Lähde

25.10.2019
BIOS:n asiantuntijalausunto: Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020

Asiantuntijalausunto
BIOS-tutkimusyksikkö
24.10.2019

Asia: HE 29/2019 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020
https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/HE+29/2019

Teema: Pl 32 – Hiilineutraalitalous ja toimenpiteet ilmastotavoitteiden edistämiseksi

Erityisesti; Vuoden 2020 valtion talousarvioehdotuksen toimenpiteet ja haasteet ilmastotavoitteiden ja hiilineutraalin Suomen edistämiseksi erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla (PL 32)

 

Kiitämme mahdollisuudesta antaa asiantuntijalausunto valtion talousarvioon sisältyvien ilmastotavoitteiden toimenpiteistä ja haasteista monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta, erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla.

Tuoreiden kansainvälisten luonnontieteellisten konsensusraporttien (IPCC, IPBES, GSDR, IRP) valossa on selvää, että välttääksemme yhteiskuntien elinvoiman kannalta välttämättömien luonnonjärjestelmien romahtamisen, niin Suomen kuin muidenkin maiden on toteutettava nopea ja tavoitteellinen siirtymä, jonka myötä maat kuluttavat radikaalisti vähemmän luonnonvaroja ja sitovat hiiltä enemmän kuin päästävät ilmakehään. Suomen hiilineutraaliustavoite vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen on linjassa tämän kokonaistavoitteen kanssa.

Välineet hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi kuitenkin vielä pitkälti puuttuvat. Valtion talousarviossa on hyviä yksittäisiä toimenpiteitä, kuten panostukset energiatehokkuuteen (s. 600, 604), biokaasu- ja sähköliikennejärjestelmiin (s. 610) ja tuulivoiman lisäämiseen (s. 612). Työ- ja elinkeinoministeriön toimintatavoista mainitaan lisäksi esimerkiksi “ekosysteeminen lähestymistapa”, joka “korostaa erikokoisten yritysten ja tutkimusorganisaatioiden verkottumista ja keskinäistä vuorovaikutusta” (s. 564). Toimenpiteiden mittakaava on kuitenkin liian pieni, eivätkä yksittäiset politiikkatoimet yhdisty selkeäksi ja voimakkaaksi strategiseksi ohjelmaksi.

Nopea ja tavoitteellinen siirtymä vähäpäästöiseen yhteiskuntaan vaatii kokonaisvaltaista tarkastelua: työ- ja elinkeinopolitiikka, ja talouspolitiikka laajemmin, on tästä hetkestä vuoteen 2050 asti radikaaleihin päästövähennyksiin tähtäävää oikeudenmukaisen siirtymän politiikkaa. Samoin kuin hallitusohjelma, BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut tarvittavaa siirtymää ekologiseksi jälleenrakennukseksi. Historiallisesti se viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa uudistettiin fyysinen infrastruktuuri ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiokehitykselle. Valtiovetoisella kollektiivisella politiikalla on jälleenrakennuksessa keskeinen rooli: julkinen valta muodostaa kokonaisvaltaisen näkemyksen yhteiskunnan tulevasta suunnasta sekä koordinoi ja osaltaan rahoittaa tarvittavat toimenpiteet. Talous ei sanele yhteiskunnan tavoitteita ja reunaehtoja vaan toteuttaa poliittisesti päätettävät toimenpiteet. Tarkempi kuvaus ekologisesta jälleenrakennuksesta on luettavissa sivustolta https://eko.bios.fi.

Politiikkakokonaisuuden kehystäminen selkeällä tavalla on tärkeää, jotta yhteiskunnan eri toimijat, yritykset, virkahenkilöt, järjestöt ja kansalaiset, hahmottavat roolinsa kokonaisuudessa ja jotta eri tavoitteet ja toimenpiteet osoittavat mahdollisimman laajasti samaan suuntaan. Siirtymäpolitiikan ja erityisesti päästöjen ripeän vähentämisen näkökulmasta työ- ja elinkeinopolitiikan kehystäminen kasvupolitiikaksi (s. 564), joka kytkee yhteen yksittäiset politiikka-alueet, on harhaanjohtavaa (ks. OECD 2019[1]). Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, miten oikeudenmukaisessa ekologisessa siirtymässä edistytään. Kasvupolitiikan nostamisella kärkeen on voimakkaita vaikutuksia, jotka ovat ristiriidassa ekologisen jälleenrakennuksen kanssa: yksityisen kulutuksen kasvu ja minkä tahansa työn ja tuotannon lisääntyminen nähdään tavoiteltavana. Näiden tavoitteiden toteutuminen ei lähtökohtaisesti edistä ekologista jälleenrakennusta, eivätkä ne siten ole mielekkäitä lähtökohtia yksittäisten politiikka-alueiden suuntaamiselle. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti kasvaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä keskimääräisen kasvun tavoitteen kanssa. Valtion maksukyvystä huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava yleisestä talouskasvutavoitteesta omaksi analyysin kohteekseen. Analyysin tulee tunnistaa Suomen historiallisesti erityinen asema suhteessa euroalueen epätavanomaiseen rahapolitiikkaan, johon kuuluvat negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat ja joka yhä enemmän kannustaa elvyttävään finanssipolitiikkaan.

Ehdotamme, että tulevissa talousarvioissa työ- ja elinkeinopolitiikan kokoavaksi tavoitteeksi otetaan ekologinen jälleenrakennus tai vaihtoehtoisesti oikeudenmukainen siirtymä hiilinegatiiviseen yhteiskuntaan pian 2035 jälkeen. Tälle tavoitteelle on luotava yhtä tarkat talouden seurannan välineet kuin nyt kasvu- ja työllisyystavoitteille. Valtion talousarviossa talouden materiaalista nyky- ja tavoitetilaa tarkastellaan erityisesti päästökaupan ulkopuolisten kasvihuonekaasupäästöjen vähentymisenä (s. 600), uusiutuvan energian käytön loppukulutusosuuden lisääntymisenä (s. 600) ja energian loppukäytön määrän vähentymisenä (s. 601). Ilmastonmuutoksen hillinnän osalta tärkeintä olisi arvioida päästölähteiden ja -nielujen kehitystä päästökauppasektorilla, päästökaupan ulkopuolisella sektorilla ja maankäyttösektorilla. On säännöllisesti arvioitava, mitkä tekijät vaikuttavat eniten päästöjen kehitykseen nettotasolla ja mitä toimenpiteitä tarvitaan päästöjen vähentämiseksi.

Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.

Innovaatiotutkimuksesta nouseva keskeinen työkalu t&k&i-toiminnan suuntaamiseksi yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti on tavoitteellinen innovaatiopolitiikka (Mariana Mazzucato[2] ym.). Siinä julkinen valta antaa innovaatiotoiminnalle pitkän aikavälin tavoitteen, saattaa relevantit julkiset ja yksityiset toimijat yhteen ja huolehtii väistämättä riskipitoisesta, pitkäjänteisestä rahoituksesta. Näin on aikoinaan syntynyt muun muassa internet, ja suomalaisittain voimme ajatella telekommunikaatioklusterin menestystarinaa. Nyky-Suomessa esimerkiksi kaupunkien vähäpäästöiset lämmitysratkaisut voivat muodostaa yhden tavoitteellisen innovaatiopolitiikan alueen.

Valtion talousarviossa työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalaan kuuluvat politiikka-alueet eivät kuitenkaan yhdisty tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi työllisyyttä, teollisuutta ja tutkimusta ei juurikaan ohjata sisällöllisesti vaan lähes yksinomaan määrällisesti, esimerkiksi suhteessa yritysten kasvutavoitteisiin. Sisällöllinen ohjaus keskittyy kiertotalouteen, mutta sen määrittely jää hyvin vajaaksi ja voi sisältää käytännössä minkä tahansa materiaalivirtoja sisältävän taloudellisen toiminnan. Ehdotamme, että tulevaisuudessa talousarvioihin sisällytetään tavoitteellisen innovaatiopolitiikan mukainen eri politiikka-alat yhdistävä taloudellisen toiminnan kehityksen sisällöllinen ohjaus, talouden sektorit ylittävä koordinointi ja rahoitus.

Kun ilmastonmuutoksen torjuntaan sisältyvien toimenpiteiden kokonaisuus hahmotetaan, voidaan työ- ja elinkeinopolitiikassa muodostaa tietoinen politiikkaohjelma siirtymän oikeudenmukaisuudesta huolehtimiseen: ketkä hyötyvät ja ketkä kärsivät toimenpiteistä; minkälainen jakopolitiikka takaa, että kaikilla on mahdollisuus perusoikeuksien mukaiseen elämään; miten uudelleenkoulutetaan ja työllistetään työntekijät siirtymän myötä katoavilta aloilta.

On myös huomattava, että valtion talousarvio ei muodosta johdonmukaista kantaa ilmastonmuutokseen varautumiseen, vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat olemaan Suomessakin väistämättä merkittävät ja ne koskettavat eri alueita, organisaatioita ja ihmisryhmiä ei tavoin. Tavanomainen poikkeusoloihin keskittyvä huoltovarmuuspolitiikka (s. 573) ei varautumiseen riitä. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat luonteeltaan pitkäkestoisia ja koettelevat yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. Yhteiskunta ei myöskään voi palautua niistä ennalleen vaan on löydettävä luovia, eteenpäin katsovia politiikkatoimenpiteitä (ks. STN-rahoitteinen WISE-hanke: https://wiseproject.fi).

Kaikkiaan hiilineutraaliustavoitteen kannalta on tärkeää, että ilmastopäästöt ja -nielut otetaan suoraan mukaan kehysmenettelyyn. Niitä on ennakoitava yhtä tarkasti kuin valtion euromääräisen budjetin ja tulevaisuuden maksukyvyn kehittymistä. Kuinka paljon ilmastotase on ensi vuonna alijäämäinen ja miten sen arvioidaan kehittyvän vuoteen 2035 mennessä? On arvioitava miten suunnitellut toimenpiteet riittävät ilmastokestävyysvajeen umpeenkuromiseksi ja mitä jatkotoimenpiteitä tarvitaan.

Kunnioittavasti,

BIOS-tutkimusyksikkö
contact@bios.fi
https://bios.fi

[1] OECD: Accelerating Climate Action – Refocusing Policies through a Well-Being lens, 20. syyskuuta 2019, http://www.oecd.org/environment/accelerating-climate-action-2f4c8c9a-en.htm

[2] Mazzucato, “Keynote”, Suomen EU-puheenjohtajuuskausi, kilpailukyvystä vastaavien ministerien kokous 4. heinäkuuta 2019, https://areena.yle.fi/1-50228170

4.10.2019
UUTISKIRJE 10/2019

Tervetuloa lukemaan lokakuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Eating Dirt. Kuva: Marcus Quigmire. Wikimedia Commons, CC-by-sa-2.0.

MAAILMALTA

IPCC:n erikoisraportit maankäytöstä sekä meristä ja jäätiköistä

Sitten elokuun alun uutiskirjeemme hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut kaksi uutta erikoisraporttia. Syyskuun alkupuolella ilmestynyt Climate Change and Land käsitteli maankäyttöä ja maaekosysteemien merkitystä ilmastonmuutoksessa. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde pureutui raporttiin ja kävi läpi sen kotimaista vastaanottoa Politiikasta.fi -lehden artikkelissaan. Juttu sisältää myös linkkejä, joita seuraamalla raportin sisältöön pääsee tutustumaan tarkemmin.

Syyskuun loppupuolella ilmestyi Special Report on the Ocean and Cryosphere in a Changing Climate, joka käsitteli valtameriä ja jäätikköalueita. Sen sisältöön voi tutustua tarkemmin esimerkiksi CarbonBriefin julkaisemassa artikkelissa, jonka lopussa on myös kriittinen katsaus raportin uutisointiin. Because the Ocean -hanke on julkaissut tiivistelmän raportin pääkohdista. Myös Climate Change Newsin artikkeliin kannattaa tutustua.

Raportin pysäyttävimpiä viestejä on jo käynnistyneiden muutosten hitausvoima. Vaikka päästöjä saataisiinkin vähennettyä reilusti, monet muutokset jatkuvat vuosisatoja. Jäätiköiden sulaminen, merten pinnan nousu, meriveden lämpeneminen ovat tällaisia inhimillisessä katsannossa peruuttamattomia muutoksia, joiden vuoksi tulevat sukupolvet elävät kovin erilaisessa maailmassa. Päästöleikkausten ja ilmaston lämpenemisen taso kuitenkin määrittää, kuinka rajusti nuo muutokset etenevät. Joka tapauksessa raportti muistuttaa kipeästi, että paljon puhutut tavoitevuodet 2050 ja 2100 ovat vain välietappeja – lopulta päämääränä täytyy olla ilmakehään kertyneen hiilidioksidin tason alentaminen, ei vain kertymisen pysäyttäminen.

Kaukaisempien horisonttien lisäksi raportti tuo yhteen monia vakavia jo käynnissä olevia ja yhä pahenevia muutoksia, jotka vaikuttavat ekosysteemeihin ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Monet tutkijat ovat reaktioissaan nostaneet esiin etenkin merten lämpöaaltojen lisääntymisen, sillä niiden ekologiset seuraukset voivat olla tuhoisia. Myös aikaisemmin harvinaisten sään ääri-ilmiöiden muuttuminen säännöllisiksi on nostettu uutisoinnissa esiin.

Kriittistä keskustelua ilmastoskenaarioista

Ilmastoraporttien tulkinnan kannalta on äärimmäisen tärkeää myös ymmärtää, mitä skenaariot ovat syöneet. Suosittelemmekin tätä CarbonBriefin artikkelia. Se muistuttaa, että korkeiden päästöjen skenaario RCP 8.5 tulkitaan usein virheellisesti business-as-usual-kehitykseksi, jossa yhteiskunnat pysyvät nykyisen jahkailun tiellä. Artikkelissa skenaariota luomassa olleet tutkijat kuitenkin korostavat, että se on pahimman mahdollisen kehityskulun kuvaus. Vaikka nykykehitys on viemässä vaaralliseen lämpenemiseen, ovat tähänastiset ilmastotoimet kuitenkin jo tehneet tämän skenaarion onnellisen epätodennäköiseksi.

Samaan syssyyn suosittelemme Naturen julkaisemaa kriittistä keskustelua yhteiskunnallista ja ilmastopoliittista kehitystä ennakoivista malleista (IAM, integrated assessment models). Kuten tunnettu ilmastotutkija Kevin Anderson toteaa:

“Edelleen jatkuva päästöjen vähentämisen epäonnistuminen on muuttanut haasteen talousjärjestelmän kohtuullisesta muokkaamisesta vallankumoukselliseen järjestelmän remonttiin. Tämä ei ole ideologinen kanta; se kumpuaa suoraan Pariisin ilmastosopimuksen tieteellisestä ja matemaattisesta tulkinnasta.”

Pessimismillä ei ole aina kunnon perusteita

New Yorker julkaisi syyskuussa artikkelin “What if We Stopped Pretending?” Synkkä ilmastotuhoa ennustava teksti levisi yllättäen laajalle myös suomalaisessa sosiaalisessa mediassa ottaen huomioon, että kirjoittaja on yhdysvaltalainen kaunokirjailija Jonathan Franzen, jolla ei ole taustaa ilmastotutkimuksessa, tiedejournalismissa tai millään vastaavalla jonkinlaista pätevyyttä antavalla alueella. Franzenin kirjoitus nojasi pitkälti ajatukseen, että koska ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 2°C ei näytä onnistuvan, maailma suistuu ilmastotuhoon.

Tutkijoiden reaktio New Yorkerin julkaisupäätökseen oli kauttaaltaan tyrmistynyt. Franzenin esittämä ajatus, että 2 asteen jälkeen “paluuta ei ole”, osoitettiin useissa analyyseissa tutkimustiedon väärinymmärrykseksi – tai haluttomuudeksi edes paneutua tutkimukseen. Climate Feedback julkaisi tapansa mukaan pikaisesti faktantarkistuksen, ja Guardianissa Alison Flood kävi läpi tutkijoiden reaktioita.

On huomattavaa, että keskustelu on täysin erilaista kuin David Wallace-Wellsin vuoden 2017 artikkelin jälkeen. Wallace-Wellsin artikkelin tieteellistä perustaa ei kyseenalaistettu – joskin kirjoittajan ilmaisuja ja painotuksia kritisoitiin – vaan keskusteltiin ennen kaikkea toivon ja epätoivon, optimismin ja pessimismin kysymyksistä. Tämä jakoi myös tutkijoita. Franzenin artikkeli sai sen sijaan täystyrmäyksen, sillä todellista ilmastotutkimusta ei keksitä omasta päästä.

Franzenin puutaheinäisen artikkelin sijaan suosittelemme mitä lämpimimmin Bill McKibbenin syyskuista kirjoitusta Time-lehdessä. Siinä hän kuvittelee ja ennakoi vuotta 2050 tavalla, joka ei mahdu optimismin ja pessimismin yksioikoiseen vastakkainasetteluun – ja pohjaa kaiken vankasti tutkimustietoon.

BIOS

“Talousteoriamme eivät kykene käsittelemään nykyistä sosio-ekologista tilannetta”

London School of Economics Business Review tilasi BIOS-tutkimusyksiköltä blogiinsa tekstin, joka käsittelisi samoja teemoja kuin taannoinen YK-taustadokumenttimme. Paavo Järvensivun kirjoittama “Current economic theory can’t deal with our socio-economic situation” ilmestyi syyskuun lopussa. Kirjoitus esittelee lanseeraamaamme ekologisen jälleenrakennuksen ideaa ja käy läpi vallitsevan talousajattelun ongelmia sosio-ekologisten kriisien hahmottamisessa.

YK-taustadokumentti jatkoi myös journalistista elämäänsä Business Insiderin elokuisessa jutussa (alkuperäinen espanjankielinen juttu) sekä BBC Newsissa.

Artikkeli Helsingin kaukolämpökeskustelusta

Kuten BIOS-työtä säännöllisesti seuraavat tietävät, tutkimusyksikkömme on ollut aktiivinen Helsingin kaukolämmön tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Energy Research & Social Science -lehti julkaisi yhteisartikkelimme “To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland”. Artikkeli tutkii, miten “vihreä paradoksi” voi syntyä pyrittäessä päästöjen vähentämiseen tavoilla, jotka päätyvät lukitsemaan jopa vuosikymmeniksi päästöjä lisääviä tai ennallaan pitäviä teknologisia ratkaisuja.

Ruoantuotannon synkkä utopia

Ville Lähteen kirjoitus “Ruoantuotannon synkkä utopia” julkaistiin BIOS-blogissa syyskuussa. Siinä hän kritisoi kärkevästi näkemyksiä, jossa maaseutu ja jopa maaperään pohjaava ruoantuotanto nähdään menneisyyden haipuvana maailmana, jonka korvaa korkeateknologinen sfääri. Tällaiset visiot ruoantuotannosta yhdistyvät tutkimustiedon väheksyntään, erityisesti jopa halveksuvaan asenteeseen yhteiskuntieteellistä, humanistista ja monitieteistä ympäristötutkimusta kohtaan. Toisaalta tällaisten näkemysten vastareaktiona syntyvä siilipuolustus takertuu sekin nykyiseen maailmaan eikä suostu näkemään muutoksen välttämättömyyttä.

“Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.”

Marta Gorska EU-vaihdossa

Syyskuussa BIOSilla on ollut tutkijavaihdossa puolalainen tohtoriopiskelija Marta Gorska Poznanin yliopistosta. Gorskan väitöstutkimus koskee puumateriaalien koostumusta saastuneilla alueilla. Hänen vierailunsa on osa Euroopan unionin Climate KIC -ohjelman Pioneers into Practice -vaihtoa, jossa eri alojen asiantuntijat työskentelevät muutaman viikon ajan jossakin eurooppalaisessa organisaatiossa. Vierailua varten laaditaan työsuunnitelma, jonka tarkoituksena on laajentaa niin vierailijan kuin isäntäorganisaationkin näkökulmia ilmastokysymyksiin. Syyskuun aikana Gorska on yhteistyössä BIOSin kanssa perehtynyt puun polttamisen ilmastovaikutuksiin Suomessa. Aiheesta on valmistunut posteri Lundissa lokakuussa järjestettävään Annual Meeting of the Northern European Network for Wood Science and Engineering – WSE2019 -konferenssiin ja tarkoituksena on työskennellä jatkossa yhteisartikkelin parissa.

Työntäyteisinä viikkoina Marta ehti tutustua BIOSin tutkijoiden kanssa muun muassa Vallisaareen Helsinki Biennaalin tulevana tapahtumapaikkana ja käydä kuuntelemassa Krunikan festivaalien musiikkiesityksiä.

Kirjeenvaihto tulevaisuudesta, toivosta ja toivottomuudesta

Dramaturgi Ilja Lehtisen pitkä essee “Toivottomuuden puolesta” herätti kesällä huomiota aina Helsingin Sanomia myöten, ja sitä jaettiin ja luettiin laajasti. BIOS-tutkija Ville Lähde ja Lehtinen aloittivat kirjoituksen tiimoilta ajatuksenvaihdon, joka muuntui lopulta niin & näin -lehden verkkosivuilla julkaistuksi avoimeksi kirjeenvaihdoksi. Kirjoittajat pureutuivat yhä uudelleen pinnalle nouseviin aiheisiin: miksi toivo ja toivottomuus muodostavat niin vahvan poissulkevan vastinparin ympäristökeskustelussa? Miksi toivo on niin suuri mörkö? Ja millaisiin aineellisen maailman prosesseihin nämä kysymykset kiinnittyvät? Miten ajatella tulevaisuutta radikaalisti muuttuvassa maailmassa?

Tiedekulman keskustelu “Talouden uusjako”

BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui syyskuun 26. päivä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestettyyn keskusteluun “Talouden uusjako”. Reetta Rädyn johdattamana Ville-Pekka Sorsa, Juha Siltala, Minna Ruckenstein ja Lähde keskustelivat työstä ja taloudesta tulevien muutosten keskellä. Lähteen alkuhaastattelun voi katsoa erikseen myös Youtube-tallenteena.

“Kaikki on rakennettava uudelleen”

Yhteishyvä-lehden syyskuun numeron haastattelussa Paavo Järvensivu esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ideaa.

”Voimme laskea oman hiilijalanjälkemme eri asumismuodoista, syömisestä ja liikkumisesta ja tehdä valintoja laskelmien mukaan. Yksittäiset valinnat eivät kuitenkaan riitä. Suomen nettopäästöt kasvoivat viime vuonna, kun niiden pitäisi laskea kovaa vauhtia. Sekä Suomessa että maailmalla pitäisi tapahtua paljon 10–20 vuodessa. Meidän on mietittävä todella konkreettisesti, minkä energiantuotannossa, liikenteessä, asumisessa, ruoan tuotannossa ja rakentamisessa täytyy muuttua. Tarvitsemme ekologista jälleenrakennusta.”

LOPUKSI

Suosittelemme Jenna Kunnaksen ja Mikko Pelttarin ihastuttavaa lastenkirjaa Näkymätön myrsky (Otava)!