2.2.2023
Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta – mitä se on? BIOS-tutkijat ovat käyttäneet usein kirjoituksissaan ilmaisua yhteiskunnallinen, materiaalinen tai sosio-ekologinen “aineenvaihdunta” (metabolism, Stoffwechsel). Alkuperäinen innostus tälle on saatu materiaalivirtojen tutkimuksesta, jossa tarkastellaan nyky-yhteiskuntien tarvitsemaa energia- ja materiasyötettä, niiden ainekiertoja ja jätevirtoja. Näiden virtojen tarkastelu ylätasolla voi kuitenkin jättää piiloon sen, mitä yhteiskunnissa konkreettisesti tapahtuu. BIOS-työssä aineenvaihdunnan käsitteen tarkoituksena on syventää näkemystä suomalaisen ekologisen jälleenrakennuksen tai […]

BIOS-tutkijat ovat käyttäneet usein kirjoituksissaan ilmaisua yhteiskunnallinen, materiaalinen tai sosio-ekologinen “aineenvaihdunta” (metabolism, Stoffwechsel). Alkuperäinen innostus tälle on saatu materiaalivirtojen tutkimuksesta, jossa tarkastellaan nyky-yhteiskuntien tarvitsemaa energia- ja materiasyötettä, niiden ainekiertoja ja jätevirtoja. Näiden virtojen tarkastelu ylätasolla voi kuitenkin jättää piiloon sen, mitä yhteiskunnissa konkreettisesti tapahtuu. BIOS-työssä aineenvaihdunnan käsitteen tarkoituksena on syventää näkemystä suomalaisen ekologisen jälleenrakennuksen tai minkä tahansa yhteiskunnan ekologisen murroksen luonteesta. Jos yhteiskunnat pyrkivät tosissaan asettumaan ekologisten ja materiaalisten rajojen sisään, muutos ulottuu kaikille elämänaloille, ja muutokset vaikuttavat toisiinsa. Ei riitä, että siirrytään vähäpäästöiseen energiaan, kierrätetään resursseja ja vähennetään päästöjä – on tehtävä erilaisia asioita eri tavoilla. Yhteiskunnan on ikään kuin muututtava toisenlaiseksi olennoksi.

Soluja

Soluviljelmä. Lähde: Wikimedia Commons.

Lähdetään liikkeelle aineenvaihdunnan metaforasta. Jokaisella eliöllä on omaleimainen aineenvaihduntansa, joka juontuu niin lajityypillisistä ominaisuuksista kuin kasvamisesta tietynlaiseen ympäristöön. Olennot syövät erilaisia asioita, tuottavat erisorttisia jätteitä ja muovaavat ympäristöään moninaisin tavoin päästäkseen käsiksi tarvitsemiinsa energia- ja ainevirtoihin. Aineenvaihdunta ei siten ole vain olion “kehon” sisäistä tapahtumista vaan asettumista suhteisiin ympäristönsä kanssa. Suomalaiselle sana onkin onneksi ilmaisuvoimainen, kuten saksassakin (Stoffwechsel): se korostaa nimenomaan aineksen vaihtumista ympäristön kanssa (kun taas englannin metabolism mieltyy helpommin yhden olennon kehon sisäiseksi näkökulmaksi). 

Tässä perusasiassa ihminen ei eroa muista elävistä olennoista, vaan ero syntyy niistä leimallisista tavoista, joilla olemme sosio-ekologisen aineenvaihduntaamme rakentaneet. Kulttuurinen kyky voimalliseen yhteistoimintaan ja teknologiset mahdollisuudet ottaa käyttöön yhä uusia energian ja aineen virtoja ovat mahdollistaneet tunkeutumisen ekologisten ja materiaalisten rajojen tuolle puolen. Tämän omaleimaisen kollektiivisuuden vuoksi voidaan ajatella ihmisen yhteiskuntia ikään kuin elävinä olentoina – niillä on omia leimallisia aineenvaihdunnan muotojaan. Koska aineenvaihdunta nivoutuu olennon suhteisiin ympäröivään maailmaan, pidän itse ilmaisusta sosio-ekologinen aineenvaihdunta. Mutta kyllä vastaava ymmärrys voi vallan hyvin välittyä, vaikka puhuttaisiin yhteiskunnallisesta tai sosioekonomisesta aineenvaihdunnasta – tutkimuksessa on tällainen terminolginen kirjo.

Kaikille yhteiskunnille keskeisin tekijä nykymaailmassa on fossiilisten polttoaineiden rooli aineenvaihdunnassa. Se on mahdollistanut paitsi jatkuvan talouskasvun ja niukkuuden rajojen tunkemisen yhä etäämmälle myös “etäisyyksien häviämisen”, josta näkyvin seuraus on kansainvälisen kaupankäynnin kiihtyvä kasvu. Globaalin kaupan myötä myös yhteiskuntien aineenvaihdunnat ovat lähentyneet yhä enemmän – on syntynyt monenlaisia “universaaleja resursseja”, joista kaikki yhteiskunnat ovat riippuvaisia (esimerkiksi strategisesti tärkeät kaivannaiset), ja ruokavaliot ympäri maailman alkavat olla yhä samankaltaisempia. Huolimatta siis yhteiskuntien aineenvaihdunnan omaleimaisista piirteistä – Suomi on metsäinen maa Itämeren rannalla – fossiilisen ajan yhteiskuntien aineenvaihdunta on yhdenmuotoistunut.

Fossiilisen aikakauden sosio-ekologista aineenvaihduntaa on leimannut runsaan halvan ja edullisen energian lisäksi nojaaminen ekologisten “nielujen” näennäiseen loppumattomuuteen: kasvihuonekaasuja on voitu pumpata ilmakehään, muovijätettä meriin ja lannoitevalumia vesistöihin. On eletty siinä harhakuvitelmassa, että fossiilisten polttoaineiden ja modernin teknologian voimalla on itsenäistytty luonnosta, vaikka itse asiassa asia on juuri päin vastoin. Kun yhteiskunnan aineenvaihdunnan vaatimat energia- ja materiavirrat kasvavat, siteet muuhun luontoon vain syvenevät ja muuttuvat traagisemmiksi. Seuraukset nähdään ja eletään nyt.

Siksi yhteiskuntien on tultava toisenlaisiksi olennoiksi. Mutta tähän vertaus pysähtyy, koska oikeasti yhteiskunnat eivät ole olentoja. Siksi täytyy pohtia pidemmälle, mitä tämän vertauksen antama oivallus voisi opettaa meille.

*

Ymmärrystä avittaa lähestyminen toisen kysymyksenasettelun kautta, joka koskee kuluttamisen muutoksia. Kun keskustellaan ekologisen kriisin vaatimista muutoksista elämäntapaan, jumiudutaan helposti vain määrälliseen tarkasteluun: enemmän–vähemmän-akselille. Koska luonnonvaroja kulutetaan liikaa ja niiden käytön ekologiset ja sosiaaliset seuraukset ovat liian karut, kulutusta on vähennettävä. 

Etenkin maailmassa, jossa lukuisat ihmiset elävät edelleen äärimmäisessä kurjuudessa, täytyy enemmän kuluttavien vähentää, jotta toisille annetaan tilaa hyvän ihmiselämän edellyttämälle aineelliselle kulutukselle. Ja sen rinnalla täytyisi antaa enemmän tilaa myös muille kuin ihmisille. Yleisellä tasolla näinhän se on, mutta ajattelun rajoittaminen tälle yleistysten tasolle luo vakavia ongelmia, joiden vuoksi muutos voi vaikuttaa yksinkertaisesti mahdottomalta.

Koska ekologisia ja materiaalisia rajoja on ylitetty niin rajusti ja koska on otettava huomioon edellä kuvattu globaali eriarvoisuus, muutoksen vaade voi tuntua nykyisissä vauraissa maissa aivan mahdottomalta. Eihän kulutusta voida leikata 70-80 prosentilla, kuten monissa laskelmissa vaaditaan! Kukaan ei ikinä suostuisi moiseen. Sen vuoksi helposti tyydytään haittojen hoitamiseen ja epätoivoiseen teknologiseen optimismiin, että keinot löydetään sitten joskus.

Tässä on kuitenkin erittäin vakava ongelma, joka yhä uudestaan rampauttaa kykyämme ajatella yhteiskuntien ekologista murrosta viisaasti. Kun ajattelu lähtee tuolta enemmän–vähemmän-akselilta, se myös helposti jää kiinni siihen, ja tällöin ajatellaan olemassa olevan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ehdoilla

Toisin sanoen: kun inhimillistä hyvinvointia on tuotettu tietynlaisessa infrastruktuurissa, tietynlaisten elämäntottumusten piirissä, tietynlaisella energia- ja materiaalitaloudella, myös vähentämisen helposti oletetaan tapahtuvan sen piirissä. Energia- ja materiaalipanosten ja saadun hyvinvoinnin “tuotoksen” nykyinen suhde ajatellaan väistämättömäksi. Niinpä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen oletetaan väistämättä korreloivan vastaavasti vähenevän hyvinvoinnin kanssa. Tähän ajatteluun lipsahdetaan yhä uudelleen, tahallaan tai tahattomasti. Väitän, että juuri tästä syystä degrowth-ajattelun on ollut hyvin vaikea murtautua valtavirtakeskusteluun ja sitä on toisaalta voitu kritisoida niin helposti niin ohuin argumentein – arkiset ajattelutaipumukset tukevat kritiikkiä.

*

Samankaltainen ongelma näkyy myös rajatummin: otetaan esimerkiksi suomalainen metsäkeskustelu. Koska elämme metsäisessä maassa, puulla on merkittävä rooli suomalaisessa sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa, ja varmasti on jatkossakin. Nykyisen aineenvaihdunnan piirissä puuresurssit ohjautuvat kuitenkin pääasiassa suhteellisen matalan taloudellisen arvon bulkkituotteisiin ja energiantuotantoon. Puun käyttö on laajamittaista ja intensiivistä, mutta saavutettu hyvinvointi ei materiaalivirtoihin nähden ole kummoista. Koska suhde on heikko, volyymin on pysyttävä korkealla, ja siksi hakkuiden vähentäminen on pelottavaa.

Mikäli ei päästä irti nykyisen aineenvaihdunnan jumituksesta, ei ole muuta keskustelua kuin “enemmän vai vähemmän hakkuita”? Silloin rintamalinjat ovat valmiit, kompromissien mahdollisuuksia ei ole, ja jäljellä on vain puhdas valtakamppailu. Metsäkiista on tällöin nollasummapeliä. Ainoa tie ulos tästä on muuttaa metsien roolia suomalaisessa aineenvaihdunnassa. Palataan tähän tuonnempana.

*

Ja jos olisi niin, että yhteiskunnan ekologinen murros olisi vain ja ainoastaan moista leikkaamista ja vähentämistä, peli olisi lähtökohtaisesti menetetty. Olisimme todellakin hukassa. Mutta näin se ei ole.

Ulospääsyä tästä määrällisen ajattelun jumituksesta on haettu kiinnittämällä huomiota “tarpeiden tyydytyksen järjestelmiin” (provisioning systems) – tämä on toinen tapa tarkastella samaa asiaa kuin aineenvaihdunnan käsitteellä. Merkittävässä vuoden 2018 artikkelissa “A Good Life For All Within Planetary Boundaries” asia ilmaistiin suunnilleen näin: nykyisen kaltaisilla tarpeiden tyydytyksen järjestelmillä eli tuotannon ja kulutuksen tavoilla sekä niihin liittyvällä infrastuktuurilla ei pystytä takaamaan säällistä elämää kaikille maailman ihmisille rikkomatta ekologisia ja materiaalisia rajoja. Siksi on aivan pakko muuttaa noita järjestelmiä – toisin sanoen hyvinvointia on tuotettava radikaalisti pienemmillä energia– ja materiaalipanoksilla. (Tutkijaryhmä on jatkanut työtään ja hienostanut analyysiään, ja työhön voi tutustua täällä.)

Mutta tämä ei ole vain tuotantotapojen vaan myös kulutus- ja elämäntapojen kysymys, mikä korostaa laadullisuutta määrällisyyden rinnalle ja joissain asioissa sen ohikin. Meillä kaikilla ihmisillä on välttämättömiä tarpeita: ruoka, asuminen, liikkuminen, terveys, vaatetus, koulutus, ihmissuhteet. Valtaosa elämämme taustalla olevista materia- ja energiavirroista kytkeytyy näihin asioihin. On selvä, että näiden tarpeiden tyydyttämisestä ei voi luopua. Mitä tarkoittaisi, että söisi tai asuisi 80% vähemmän kuin nyt? (Tämä kysymys kuvastaa hyvin edellä kuvatun määrällisen jumituksen ongelmaa.) 

Sen sijaan on täysin selvää, että samanveroista hyvinvointia ja tarpeiden tyydyttämistä voidaan tuottaa radikaalisti erilaisin tavoin, ja niiden ympäristöhaitat, tai energia- ja materiaalivaatimukset voivat olla monin verroin pienempiä tai suurempia. Monet esimerkit ovat tuttuja: vähemmän energiaa ja raaka-aineita liikkumista kohden (pois yksityisautokeskeisyydestä), vähemmän maa-alaa ja tuotantopanoksia ravintoa kohden (pois eläintuotantokeskeisestä ruokajärjestelmästä). Mutta tämän pitää ulottua kaikkialle elämään, jolloin se koskettaa monisyistä kulutuksen, tuotannon ja resurssien kierron järjestelmävyyhteä.

Tämän rinnalla tietysti joitain asioita täytyy myös tehdä vähemmän, etenkin vauraammissa maissa ja ennen kaikkea kaikkialla vauraampien väestönosien. “Luksuksen” tarkkarajainen erottelu perustarpeista on hankalaa ja ongelmallistakin (perustarpeiden tyydytykseen liittyy usein myös “korkeampia” sosiaalisia tai kulttuurisia ulottuvuuksia), mutta kun ekologiset ja materiaaliset rajat on ylitetty näin pahasti, kysymystä ylikulutuksesta ei voi ohittaa. On selvää, että esimerkiksi on ylimääräistä omistaa lukuisia samaa tarkoitusta varten olevia esineitä kuten valtavaa määrää vaatteita. Käyttöesineiden nopea kuluminen ja vanhentuminen, tietoisesti bisneksen vauhdittamiseksi, luo systemaattista ylijäämää. Matkustamisella pitäisi olla rajansa. Ja vaikka energiantuotanto muuttuisi vähäpäästöiseksi, hyvin korkea henkilökohtainen energiankulutus tarkoittaa silti, että ottaa suhteettoman suuren siivun yhteisestä rajallisesta energiabudjetista – tämä näkyy esimerkiksi henkilökohtaisessa asumisneliöiden määrässä. 

Silti on äärimmäisen tärkeää, että tämän määrällisen perspektiivin ei anneta jyrätä yli edellä kuvatun laadullisen perspektiivin. Sillä silloin menetetään näkymä siihen, miten yhteiskunnat voivat aidosti muuttua ekologisesti kestäviksi. Silloin ei hahmoteta, millä tavalla aineenvaihdunnan tulee mullistua.

*

Edellä puhuin järjestelmien “vyyhdistä”. On kriittisen tärkeää hahmottaa, että yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos ei voi tapahtua vain puuttumalla sirpaleisesti kulutukseen, tuotantoon ja jätehuoltoon tai kierrätykseen siellä täällä. Sirpaleinen ja asteittainen (inkrementaalinen) muutos tarkoittaa, että aineenvaihdunnan perusrakenne pysyy ennallaan. Tehdään ja kulutetaan suunnilleen samoja asioita, mutta vain vähän vihreämmin tai puhtaammin. Tällaisella lähestymistavalla ei päästä kääntämään yhteiskuntien hyödyntämien energia- ja materiavirtojen määrää laskuun, etenkään huolehtien samalla, ettei hyvinvoinnin määrä romahda.

Sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutos ei siten ole vain irrallisten yksittäisten ympäristöongelmien hoitoa tai jonkin abstraktin “ekologisen jalanjäljen” pienentämistä. Yhteiskunnan toimintojen muutosta on ohjattava samanaikaisesti samaan suuntaan, niin, että ne muuttuvat verkostona, eivät erillisinä toimintatapoina. 

Edellä mainittu esimerkki Suomesta ja metsistä on tässä havainnollistava. Antti Majavan luotsaamassa BIOSin metsäpodcastissa luotiin visioita Suomesta, jossa metsien rooli sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa muuttuisi systemaattisesti. Vanhan bulkkituotannon ja energiantuotannon sijaan synnytettäisiin monenlaisen teollisen toiminnan verkostoja, joissa pienemmällä metsäresurssien volyymillä – eli alhaisemmilla hakkuumäärillä – saataisiin aikaan monipuolisempaa tuotantoa, enemmän taloudellista lisäarvoa, parempaa resilienssiä. Eli materiaalisen kulutuksen ja siihen liittyvien ympäristöhaittojen (biodiversiteetin heikentyminen, ilmastopäästöt) vähentäminen ei korreloisi vähentyvänä hyvinvointina. Siirtymä kuitenkin vaatii yhteistyötä, koordinointia, vanhan purkua ja uuden työn luomista. Juuri tällaisesta muutoksesta ekologisessa jälleenrakennuksessa puhutaan.

Tällaisessa Suomessa olisi mahdollisuus päästä luontevasti pois perinteisten metsäkiistojen jumista, jossa sisäänrakennettu tarve hakata niin paljon kuin mahdollista on väistämättä törmäyskurssilla kaikkien ympäristönäkökohtien kanssa. Totta kai muutosta täytyy tapahtua muissakin maailman yhteiskunnissa: jos bulkkituotteiden kysyntä pysyy ennallaan, joku niitä tekee. Tältä pohjalta ja korostaen suomalaisen tuotannon hyvää “ekologista kädenjälkeä” on puolustettu vanhaa metsäteollisuuden linjaa – tosin täkäläisen biodiversiteetin ja hiilinielujen tila kyseenalaistaa argumentin pätevyyttä. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: vedotaanko ekologiseen kädenjälkeen nykytilan pysyttämisen puolesta vai pyritäänkö hakemaan vielä suurempaa vaikutusta aineenvaihdunnan muutoksella? Muutoksia hidasteleva linja nojaa oletukseen, että mitään isompaa yhteiskunnallista muutosta ei ole edessä ja materiaalisen kulutuksen määrä kasvaa – mutta silloin ollaan jo menetetty peli eikä kädenjäljellä paljon juhlita. Muutos kuitenkaan ei varmasti tapahdu yhtä jalkaa ympäri maailman. Joidenkin maiden täytyy olla pioneereja osoittamassa, miten metsät voivat olla osa kestävämpää ja moninaisempaa aineenvaihduntaa, ja ensimmäiset tähän suuntaan liikkuvat ovat myös edellä muita. Tässä Suomella on suuret mahdollisuudet.

*

Toinen ajankohtainen esimerkki tulee mieleen: kaivostoiminta ja energiasiirtymä. On täysin kiistämätöntä, että tiettyjä mineraaleja tarvitaan enemmän energiajärjestelmän ja liikennejärjestelmän muutoksessa. Uusi sähköistymisen vallankumous on maailmanhistoriallinen muutos, ja se valitettavasti joudutaan tekemään fossiilitalouden luomasta peritystä tilanteesta käsin. Kun vanhaa tuotantoa ja liikennettä ajetaan alas, uutta on rakennettava tilalle, ajettava ylös. Tämäkin on ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä.

Mutta tässäkin on vaarana vanhan aineenvaihdunnan kummittelu. Se, kuinka paljon näitä tiettyjä mineraaleja tarvitaan, on kiinni myös yhteiskunnan aineenvaihdunnasta. Jos esimerkiksi pidetään kiinni nykyisestä yksityisautovaltaisesta rakenteesta, tarve on todella huima. Samaten jos ajatellaan, että uudessa aineenvaihdunnassa on seurattava yksi yhteen fossiilisen energiajärjestelmän takaamaa häiriöttömyyttä ja toimitusvarmuutta, vailla vaihtelua, tarvitaan huomattavasti enemmän energian välivarastointia. 

Tällaiset oletukset ovat vaarassa viedä uskottavuutta “vihreältä siirtymältä” – jos se ymmärretään vain entisen aineenvaihdunnan jatkona mutta puhtaammalla energialla, on melkein väistämätöntä, että kaivoskysymyksissä jumiudutaan metsäkiistojen kaltaiseen tilanteeseen. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos mahdollistaisi sen, että uuden kaivannaisteollisuuden tarve voitaisiin minimoida. Samalla tietysti olisi ymmärrettävä, että kaikkea uutta kaivostoimintaa ei voi vastustaa. Mutta mielekäs kompromissi syntyy vasta tällaisessa aineenvaihdunnan muutoksen kontekstissa.

Esimerkkejä riittää: mikäli pidetään kiinni siitä, että uuden rakentaminen menee aina ohi rakennusten pitkä käyttöiän, korvattavuuden ja käyttötapojen muokkautuvuuden, tarvitaan edelleen hyvin paljon myös niitä rakennusmateriaaleja, jotka kuormittavat vähemmän, eli kokonaiskuormitus pysyy korkealla – ja jätevirtojen tuottama haaste pysyy edelleen huimana.

*

Peritty tilanteemme on viheliäinen, sillä muutoksille on rajattu aika. Ilmastonmuutoksella ja monilla muilla ympäristöongelmilla on kriittiset rajansa, joiden jälkeen keikahdetaan radikaalisti vaikeampaan tilanteeseen. Siksi sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta ei voida tehdä vain hitaasti ja rauhallisesti pohdiskellen, useiden sukupolvien ajan. Ensimmäiset askeleet ovat tärkeimpiä, koska on päästävä irti perityn tilanteen rakenteista ja luotava uusien perustaa. Näiden alkuaskelten täytyy tapahtua tämän vuosikymmenen aikana – tai olisi pitänyt tapahtua kauan sitten, mutta viivyttelyn vuoksi urakka on sitäkin vaikeampi ja kiireellisempi. Joitain asioita myös menetetään muutosten “hitausvoiman” vuoksi väistämättä: ongelmat ovat edenneet niin pitkälle, että muutos ei ole kivuton.

Tämän viheliäisyyden vuoksi muutos vaatii aivan uudenlaista yhteiskunnallista suunnitelmallisuutta ja koordinaatiota, kuten syksyn BIOS-festivaalin yhteydessä julkaistussa ideapaperissa totesimme. Se edellyttää myös kykyä kompromisseihin – mutta ei millaisiin tahansa. Ympäristökeskustelussa “kompromissi” tarkoittaa edelleen puntarointia vallitsevan aineenvaihdunnan ja ympäristöongelmien korjailun välillä. Mielekkäitä kompromisseja haetaan kuljettaessa uudenlaista aineenvaihduntaa, jossa hyvinvointi voidaan turvata mutta ei ekologisen kestävyyden kustannuksella. Kiistoja ja kamppailuja ei ihmisten maailmassa voi välttää, mutta intressi siirtyä kohti uutta aineenvaihduntaa on mahdollisimman monilla.

Ville Lähde

16.1.2023
Mitä on monikriisi? Termi polycrisis on levinnyt viime aikoina laajaan käyttöön englanninkielisessä maailmassa. Myös BIOS-tutkijat ovat ottaneet teksteissään käyttöön suomenkielisen käännöksen “monikriisi” – muiden ohella. Kuten kuvailin viime vuoden syyskuisessa tekstissä, “monikriisi ei tarkoita vain erilaisten ongelmien luettelointia vaan tilannetta, jossa useat kriisit osuvat samaan hetkeen ja kytkeytyvät yhteen vahvistaen toisiaan.” Mutta mistä termi juontaa ja mitä se […]

Termi polycrisis on levinnyt viime aikoina laajaan käyttöön englanninkielisessä maailmassa. Myös BIOS-tutkijat ovat ottaneet teksteissään käyttöön suomenkielisen käännöksen “monikriisi” – muiden ohella. Kuten kuvailin viime vuoden syyskuisessa tekstissä, “monikriisi ei tarkoita vain erilaisten ongelmien luettelointia vaan tilannetta, jossa useat kriisit osuvat samaan hetkeen ja kytkeytyvät yhteen vahvistaen toisiaan.” Mutta mistä termi juontaa ja mitä se tarkemmin tarkoittaa? Mitä apua tästä näkökulmasta voisi olla?

Kuvakaappaus Google Books Ngram-hausta ”polycrisis”

Alkujaan termin polycrisis lanseerasivat käsitteellisesti vuosituhannen vaihteen alla ranskalaiset tutkijat Edgar Morin ja Anne Brigitte Kern teoksessaan Homeland Earth (1999), ja sitä kehitteli vuonna 2013 eteenpäin eteläafrikkalainen tutkija Mark Swilling. Laajempaan tietoisuuteen sen nosti Jean-Claude Juncker vuoden 2016 puheessaan, ja seuraavina vuosina se omaksuttiin monissa EU:n kehitystä käsittelevissä tutkimuksissa viittaamaan löyhästi erilaisiin kriisien sikermiin

Koronapandemian aikana termiä on tuonut julkiseen keskusteluun voimakkaasti etenkin Adam Tooze, joka otti sen käyttöön teoksessaan Shutdown (2021) ja on sittemmin käsitellyt sitä uutiskirjeessään ja Financial Timesin kolumnistina. Termi päätyi myös näkyvään asemaan Egyptin COP-kokouksessa. Financial Timesissa vuotta 2022 kuvattiin tämän termin valossa.

Eri kirjoittajat käyttävät kuitenkin sanaa hyvin erilaisin tavoin. Kirjon yhdessä päässä ovat tarkkaan kohdennetut analyysit spesifien tapahtumaketjujen solmukohdista, vaikkapa Euroopan talouskriisin ja “pakolaisaallon” tai koronapandemian ja Venäjän käynnistämän sodan ajoilta. Toisessa päässä maailmaa syleilevät globaalit yleistykset – maailmantila monikriisinä. Käytännössä siis käytössä on monia monikriisin käsitteitä, joissa ei terminologisesta samuudesta huolimatta välttämättä ole juuri yhteistä.

Tällaiset tilanteet tahtovat toistua: terminologinen uutukainen leviää yllättävän nopeasti käyttöön, ja “kaikki” tuntuvat käyttävän sitä, mutta sanalle annetut merkitykset ovat hyvin kirjavia. Termin merkitys ei ole vakiintunut – ja kuten alla kuvaan, se tuskin vakiintuukaan koskaan. Mutta silti suuri joukko ihmisiä kokee, että termi tuntuu tavoittavan jotain tärkeää ajastamme ja maailmasta. Tällaisiin “käsitteellisen kumpuamisen” hetkiin kannattaa kiinnittää huomiota, koska silloin käydään kamppailua siitä, miten maailman tilannetta tulisi ja kannattaisi hahmottaa.

Alustavia määritelmiä

Uuden käsitteen arvoiselta ei tuntuisi tilanne, jossa monenlaisia toisistaan erillisiä kriisejä, onnettomuuksia tai muita ongelmia vain sattuu tapahtumaan samanaikaisesti. Tuskin koskaan maailmassa on ollut tilannetta, jossa näin ei olisi, ja esimerkiksi erilaisten luonnonkatastrofien Damokleen miekka roikkuu aina yllä.  

Monissa määritelmän yrityksissä onkin korostettu monikriisin keskeiseksi piirteeksi sitä, että useat yhtaikaiset systeemiset kriisit kohtaavat toisensa. “Systeeminen” tarkoittaa tässä sitä, että kriisit koskettavat laajempien sosio-ekologisten, taloudellisten tms. järjestelmien toimintaa: siten monikriisissä voivat kohdata ruokajärjestelmien, energiajärjestelmien, terveydenhuollon, globaalin kaupan ja kansainvälisten suhteiden laajat ongelmat, kuten on käynyt viime vuosina. 

Toinen olennainen piirre nähdäkseni on, että systeemisten kriisien kohdatessa totunnaiset sektorien ja elämäalueiden rajat sumentuvat. Vakaampina aikoina toimineet (tai ainakin toimivilta vaikuttaneet) rajaukset ja “eristykset” esimerkiksi eri politiikan toiminta-alueiden välillä käyvät yhä kyseenalaisemmiksi.

Kolmas toistuva piirre monikriisin alustavissa määritelmissä on keskinäisvaikutusten ja -vahvistumisen mahdollisuus. Pelkkä ongelmien rinnakkaisuus ja samanaikaisuus ei ole olennaista vaan niiden kytkeytyminen yhteen ja kyky vahvistaa toisiaan. Meidän ajallemme ominaista on erilaisten sosio-ekologisten järjestelmien lisääntyvä monimutkaisuus ja globaali verkottuneisuus sekä resilienssiä luovien “puskurien” heikentyminen, jolloin haavoittuvuudesta tulee systeeminen piirre jo lähtöjään – ja tämä lisää vahvistavan kytkeytymisen ja “dominovaikutusten” (cascade) mahdollisuutta. Olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani sitä, miten resilienssi on heikentynyt systemaattisesti globaalissa ruokajärjestelmien verkostossa, ja siihen liittyvät riskit realisoituvat parhaimmillaan monikriisissämme.

Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.

Käsitteellisten kamppailujen väistämättömyys

Vastaavassa tilanteessa tosiaankin on oltu monta kertaa: terminologinen uutuus lanseerataan, se otetaan käyttöön vauhdilla ja laajalti, ja sen merkitysten kirjo kasvaa räjähdysmäisesti. BIOS-tutkijat käsittelivät aikanaan artikkelissaan termin “antroposeeni” (anthropocene) vastaavaa suosittuutta ja merkityskirjoa. “Kestävän kehityksen” merkitysten kirjavuus ja ristiriitaisuuskin on klassinen esimerkki, ja viime vuosien ympäristötutkimuksessa “resilienssi” on sekin saanut hyvin erilaisia määritelmiä.

Merkityskirjo johtaa melkein väistämättä siihen, että eri tahot voivat puhua radikaalistikin eri asioista käyttäen samaa terminologiaa, mikä on tavan ihmiselle helposti hämmentävää. Yksi refleksireaktio tähän on peräänkuuluttaa yhtä sanakirjamääritelmää, sanan “oikeaa” merkitystä – oletuksena on, että kunhan kaikki omaksuvat sen, tolkullinen keskustelu on mahdollista. Tämä on luonteva mutta myös toivottoman epärealistinen reaktio, sillä sanat elävät ylipäätään, ja erityisesti tällaiset polttavan ajankohtaiset ja lukuisille eri aloille nopeasti leviävät.

Nähdäkseni tällaisissa tilanteissa merkitysten moneus, käsitteellinen hajaannus, on väistämätöntä. Koska ei ole mitään yhteistä jaettua keskustelua eikä lähtökohtaista pyrintöä yhteisymmärrykseen, millään yksittäisellä määritelmällä ei ole mahdollisuutta muuttua hallitsevaksi. Käsitteellinen vakiintuminen on toki mahdollista esimerkiksi rajatuissa tieteellisissä yhteisöissä, joissa termi otetaan osaksi yhteistä työkalupakkia. Tällöin eri tieteellisten yhteisöjen käsitteet voivat jopa menettää sukulaisyhteytensä, vaikka sama termi pysyisi käytössä. Esimerkiksi “resilienssi” sosiaalityössä ja ekologiassa ovat jo niin kaukana toisistaan, että analogisuutta ei juuri enää ole (tai siitä kiinni pitäminen voi jopa ruokkia harhakäsityksiä). Silti, omalla alueellaan, eri käsitteellistykset voivat vakiintua vahvastikin.

Mutta laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitteellinen kamppailu on väistämätöntä, ja se on nähdäkseni myös tärkeää yhteiskuntien itseymmärryksen kannalta. Kun väännetään kättä “vapaudesta”, “terrorismista”, “kestävästä kehityksestä” tai “monikriisistä”, ei olla tekemisissä vain sanakirjamääritelmien vaan sen kanssa, millaiset ymmärrystavat nousevat hallitseviksi – ja tällä voi olla hyvin konkreettisia seurauksia. Esimerkiksi: jos kestävä kehitys hahmotetaan tasapainotteluksi eri ulottuvuuksien (ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen, ehkä kulttuurinenkin) välillä, se tukee erilaista politiikkaa kuin “hääkakkumalli”, jossa ekologinen kestävyys luo materiaalisen perustan kaikelle muulle kestävyydelle. Kuten olemme BIOSissa useaan otteeseen todenneet, “kestävyyden ulottuvuuksien” käsitteellistys on muotoutunut myös keinoksi vastustaa ympäristötoimia, kiistää ekologisten reunaehtojen perimmäisyyttä.

Käsitteet ovat työkaluja, joiden avulla maailmaa tavoitellaan, ymmärretään ja pyritään muokkaamaan. (Kiinnostuneille: tämän tekstin näkökulma sanoihin ja käsitteisiin pohjaa väitöskirjassani luomalle ja kirjassa Paljon liikkuvia osia edelleen kehittelemälleni välineistölle.) Siksi myös “monikriisin” merkityksistä väiteltäessä ja kiisteltäessä käydään keskustelua siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja mitä se tarkoittaa. Tällaisessa tilanteessa yritys paukuttaa yhtä “oikeaa määritelmää” ohittaa tämän välineluonteen ja sanojen väistämättömän elävyyden käytössä. Yhden määritelmän sijaan tarvitaan jatkuvaa määrittelykamppailua – toistuvia yrityksiä ohjata keskustelua ja ymmärrystä hedelmälliseen suuntaan. Sillä ankein lopputulos on käsitteellinen liudentuminen, jolloin termistä tulee merkityksistä tyhjä rituaalisana, jota heittelemällä luodaan vaikutelmaa syvällisestä ymmärryksestä sanomatta kuitenkaan oikein mitään.

Erillisyyden, kausaalisuuden ja ajallisuuden illuusiot

Edellä käsiteltyjen alustavien määritelmien valossa vaikuttaa selvältä, että jotain monikriisin kaltaista käsitteellistä työkalua tarvitaan. Mitä olennaisia asioita sen avulla voitaisiin tavoittaa ja ymmärtää? Toisin sanoen, millä tavalla monikriisiä kannattaisi ajatella? Tartun seuraavassa kolmeen ulottuvuuteen.

Erillisyys: Tutkimuksellisesti on ollut jo iät ajat selvää, että maailman tarkastelu toisistaan täysin erillisten sektorien tai ongelma-alueiden valossa on problemaattista ja ymmärrystä vääristävää. Käsillämme ei ole joukkoa siististi erotettuja asiakysymyksiä tai ongelmia, joita voidaan ratkaista yksitellen. Toisin sanoen ei ole esimerkiksi “ympäristökysymystä”, jonka ratkaisussa ei tarvitse puuttua esimerkiksi taloudenhoidon tapoihin tai kulttuurisiin asenteisiin. Mitä kiireisemmiksi ja kipeämmiksi ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet, sitä selvemmäksi tällaisen sektorisen erottelun illusorisuus on käynyt. 

Erillisyyden illuusiota oli mahdollista ylläpitää ja nähdä uskottavana niin kauan kuin modernin edistyksen ja kasvun kiihtymisvaihe oli päällä, kun sen aiheuttamat systeemiset ongelmat pysyivät piilossa. Mutta kun “luonnon ääni” vahvistuu, modernia hallinnan harhaa on yhä vaikeampi ylläpitää.

Silti asiaa ei ole sisäistetty kunnolla käytäntöjen tasolla. Ympäristöpolitiikka on pysynyt ympäristöpolitiikkana, ja ekologisen siirtymän pyrinnöissä kummittelee ajatus entisenkaltaisen yhteiskunnan säilyttämisestä pääpiirteissään. Ekologisten reunaehtojen perimmäisyys tunnustetaan rituaalikielisesti, kun taas talouskasvun ensisijaisuus manifestoituu mitä konkreettisimmin kaikessa yhteiskunnan toiminnassa. Kun sosio-ekologisten järjestelmien nivoutuminen räjähtää kasvoille monikriisissä, syntyy mahdollisuus maailmankuvalliselle siirtymälle pois moderneista illuusioista.

Kausaalisuus: Monikriisissä lukuisten tekijöiden nivoutuminen yhteen ja mahdollisuus keskinäiseen vahvistamiseen tulee kouriintuntuvaksi. Tämä antaa tilaisuuden kyseenalaistaa edelleen vallitsevia yksiulotteisia tapoja hahmottaa syyn ja seurauksen luonnetta, kausaalisuutta. Populaari keskustelu ympäristöturvallisuudesta on tästä hyvä esimerkki. Vaikka tutkimusta ympäristö- ja luonnonvaraongelmien kompleksisista kytköksistä konflikteihin ja monenlaisiin muihin turvallisuuskysymyksiin on tehty vaikka kuinka, yksinkertaistava kysymyksenasettelu toistuu: Johtuiko tämä sota ilmastonmuutoksesta? Johtuiko tämä muuttoliikkeen aalto ympäristöongelmista? 

Kysymyksessä ei ole lähtökohtaisesti mitään järkeä, koska esimerkiksi sodille ei koskaan voi löytää noin selkeää kausaalista yhteyttä mihinkään yksittäiseen tekijään (moraalisen ja juridisen syyllisyyden määrittäminen on tietysti oma juttunsa). Edellä kuvattu erillisyyden illuusio kuitenkin tukee edelleen kausaalisen yksiulotteisuuden illuusiota: koska “luonto” tai “ympäristö” mielletään omaksi alueekseen, kausaalisuudessa penätään sen tarkkaa osallistuutta sen sijaan että jo alkujaan hahmotettaisiin kausaalinen kompleksisuus. 

Adam Tooze on monikriisikirjoituksissaan tulkinnut tätä asetelmaa niin, että monikriisien keskellä ongelmia ei ole enää mielekästä yrittää palauttaa yhteen alkujuureen. “Fundamentaalisten kamppailujen” aika on siis ohi. Käytännössä Tooze viittaa sellaisiin ajatuksiin, joiden mukaan vaikkapa ympäristökriisin ratkaisemiseksi on ensin päästävä yli esimerkiksi kapitalismin tai vapaiden markkinoiden puutteen fundamentaalisesta ongelmasta. Tämä ajatus varmasti herättää epäilystä monissa, sillä samalla tavalla kuin kompleksisuustutkimusta on pidetty epäpolitisoivana, tässä voidaan nähdä riski menettää näkökulma keskeisimpien valtasuhteiden merkitykseen. Niinpä Tooze itsekin epäilee tätä omaa näkemystään Financial Timesin kolumnissa: 

“Perhaps. But it is an unrelenting foot race, because what crisis-fighting and technological fixes all too rarely do is address the underlying trends. The more successful we are at coping, the more the tension builds.”

Epäröinti ei ole yllättävää, sillä tietenkin kausaalisen kompleksisuuden lisäksi on nähtävissä jonkinlaista hierarkkisuutta – jotkut syyt ovat laajempia, systeemisiä, “perustavia” siinä mielessä. Luonnonvarojen ylikulutus on laaja ja moniulotteinen ilmiö, joka vaikuttaa lukuisten ongelmien taustalla biodiversiteetin kadosta ilmastonmuutokseen ja esimerkiksi paikallisten kalakantojen tai vesivarojen hupenemiseen. Toisaalta luonnonvarojen ylikulutus juontaa monista juurista, joita voi hakea talouden rakenteista, tarvejärjestelmistä, demografiasta jne. Mutta on vissi ero sen välillä, nähdäänkö kausaalista hierarkkisuutta ja monenlaisia juurisyitä vai nähdäänkö yksi juurisyy, johon kaikki on perimmiltään palautettavissa. Monikriisi kyseenalaistaa jälkimmäisen “fundamentalismin”, jolloin sivumennen sanoen vanha vääntö materiaalisesta vs. ideologisesta ensisijaisuudesta tai vastaavasta vastakkainasettelusta menettää mielekkyyttään. (Ympäristöajattelussa on vanhastaan ollut taipumus universalisointiin ja yhteisen juurisyyn etsintään. Tämä on tietysti problemaattista jo siksi, että ympäristöongelmat ovat itsessään hyvin moninaisia, mistä biodiversiteettikato on paraatiesimerkki.)

Pahimmillaan kausaalisen kompleksisuuden korostaminen voi johtaa sellaiseen heuristiseen tyhjyyteen, jossa mitään tällaista ensisijaisuutta tai perimmäisyyttä ei ole, “kaikki liittyy kaikkeen” ja on niin perin juurin kompleksista, että ymmärtäminen halvaantuu ja etääntyy kaikesta käytännön politiikasta. Ainahan lapsi voi mennä pesuveden mukana ja tärkeä oivallus voidaan haaskata, mutta kompleksisen kausaalisuuden ideassa on vissi pointtinsa: inhimillisiin suhteisiin keskittyneet poliittiset teoriat ja liikkeet ovat pystyneet hyvin huonosti tavoittamaan ei-inhimillisen luonnon roolia. Vaistomainen taipumus on nimenomaan ollut nähdä ympäristö- ja luonnonvaraongelmat inhimillisten valtasuhteiden, eriarvoisuuden tai vastaavan sivutuotteina, ei varsinaisina osallisina historiassa. Tämä on toinen mahdollinen maailmankuvallinen opetus, jonka monikriisin tarkastelu voi antaa.

Ajallisuus: Koronapandemian alkuvaiheessa BIOS korosti toistuvasti nopeiden ja hitaiden kriisien erottelua (englanniksi). Jos pitää tiukkaan kiinni sanakirjamääritelmistä tai haetaan “oikeaa merkitystä” etymologiasta – mikä kuten sanottua harvoin tuo suurta viisautta – niin “kriisi” määritelmällisesti tarkoittaa käännekohtaa tai vaikeaa aikaa, jolla on alkunsa ja loppunsa. Puhuminen verkkaisista jopa yli vuosisadan mittaisiksi venyvistä kriiseistä voi tässä valossa vaikuttaa oudolta. Mutta olemme tottuneet puhumaan ilmastokriisistä ja ajattelemaan sitä sekä globaalina että ajallisesti hyvin pitkänä. Valmius kriisien hahmottamiseen paitsi nopeina myös hitaina on siis olemassa.

Sen sijaan heikompi on valmius hahmottaa ajallisesti erilaisten kriisien keskinäisiä suhteita, mistä olemme toistuvasti muistuttaneet. Kun pandemia, logistiikkakriisi tai sota iskevät päälle, on edelleen taipumuksena ajatella niitä erillisinä pitkäkestoisista kriiseistä – vaikka hyvin konkreettisiakin yhteyksiä on nähtävissä kuten Venäjän hyökkäyksen ja energiasiirtymän tai koronapandemian ja biodiversiteetin kadon välillä. Tämä on tavallaan yksi muoto erillisyyden illuusiosta: akuutin kriisin aikana kaikki muu pitää unohtaa, kunnes palataan “normaaliin” ja verkkaisten kriisien hoitoon voidaan palata. Mutta on täysin selvää, että tällaisella asenteella reaktiot nopeisiin kriiseihin voivat luoda esteitä ja polkuriippuvuuksia, jotka haittaavat verkkaiden kriisien hoitoa. Venäjän käynnistämän sodan vaikutukset energiasiirtymään ovatkin kahtalaisia: sitä vauhdittavia ja fossiilisia polkuriippuvuuksia pidentäviä.

Tämä on kolmas mahdollinen ulottuvuus, jonka uudelleenajattelua monikriisi mahdollistaa. Sen sijaan, että mielletään hitaat kriisit osana business as usualia, “normaalia”, jota hoidetaan asteittaisesti akuuttien kriisien tuolla puolen, monikriisi avaa näkökulman kroonistuneisiin systeemisiin kriiseihin. Kun yhtäältä on saatava aikaan perustavanlaatuisia yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksia ja toisaalta parannettava reagointi- ja mukautumiskykyä yllätysten äärellä, tästäkin modernista kontrollin illuusiosta on luovuttava. Toisaalla kirjoitin, että se vaatii historiakäsityksen muutosta. Ja kuten Paavo Järvensivu totesi WISE-hankkeen blogissa, aika edellyttää myös suunnittelun ja luovan sopeutumisen uudenlaista synteesiä.

Kenen työkalu ja mitä varten?

Kuten sanottua, käsitteet ovat työkaluja. Sanan “monikriisi” asussa syntyy väistämättä monenlaisia työkaluja eri tarkoituksiin. Toisin asian voi ilmaista niin, että eri käsitteellistykset ovat vastauksia eri kysymyksiin. Tämä tuo yhden tärkeän ja väistämättömän käsitteellisen eroavaisuuden.

Yhtäältä monikriisin käsite voi tarjota edellä kuvatulla tavalla yleisen maailmankuvallisen haasteen, eräänlaisen kutsun uudelleenajatteluun. Silloin se väistämättä myös pysyy yleistasolla, ja tällaista työkalua ei voi eikä tulisikaan yrittää soveltaa minkä tahansa yksittäisen tilanteen ja ilmiön tarkasteluun. Se avartaa ymmärrystä mutta ei ole analyysin väline. Kuten Adam Tooze on ilmaissut hauskasti, “It will be a bit too Zeitgeisty for some”, mutta yleistason uudelleenajattelu on tarpeen tässä maailmanajassa. Tosin tällöin kohdataan kysymys siitä, mitä erityistä monikriisi onnistuu sanomaan. Jos kaikki on monikriisiä (vs. että jokin on), menettääkö sana käsitteellisen iskuvoimansa? Esimerkiksi Craig Berry ruotii Toozen ajatuksia kirjoituksessaan sillä oletuksella, että monikriisi on maailman tilan, tämän maailmanhistoriallisen vaiheen, kuvaus, jolloin siitä on vaarassa sukeutua loputon yksittäisten vaikuttavien tekijöiden listaus.

Toisaalta tätä ei pidä sekoittaa sellaisiin käsitteellistyksiin, joissa monikriisistä yritetään tehdä operationalisoitu tutkimuksellinen käsite. Adam Tooze itse huojuu edellä kuvatun “Zeitgeistyn” käytön ja analyyttisten tarkastelujen välillä. Pyrkimyksessä luoda tutkimuksellista käsitettä (jolloin sen määritelmän tulee myös olla tarkempi ja jonkin tieteellisen yhteisön jakama) törmätään vaikeisiin kysymyksiin. Jos monikriisissä spesifit sosio-ekologiset järjestelmät kriiseineen nivoutuvat yhteen historiallisesti ainutlaatuisella tavalla luoden laadullisia hyppäyksiä, voidaanko tällaisesta radikaalin kontekstuaalisesta asiasta tehdä yleisempää metodologiaa? 

Ja kannattaako se? Tällöin sukelletaan syvälle kysymyksiin tieteellisten käsitteiden ja metodien luonteesta. Yhtäältä on tieteellinen pyrintö hakea lainalaisuuksia, toistuvuutta, “skaalautuvuutta” ja kykyä ennustamiseen. Toisaalta radikaali kontekstuaalisuus voi opettaa ennakoinnin, reagoinnin ja sopeutumisen taitoja. Nämä pyrinnöt eivät todennäköisesti ole yhdistettävissä: toisin sanoen tieteellisenä teknisenä käsitteenä monikriisi voi haarautua kahdelle yhteismitattomalle polulle. Jos tätä ei hahmoteta, seuraa ohipuhumista tai silkkaa kommunikaatiokyvyttömyyttä. 

Seurauksena voi olla myös eräänlainen “kompleksisuusparalyysi”, jossa kaikki liittyy kaikkeen niin perinjuurisesti, että asioihin ei enää päästä käsiksi. Financial Timesin Martin Wolf varoitti tästä riskistä kommentissaan Toozelle. Pähkinänkuoressa: tunnustaessaan edellä kuvatun “siiloutumisen” ongelman Wolf samalla peräänkuuluttaa ajattelua myös “siiloissa”, että niiden sisällä kehitettyä osaamista ei hukata. Kompleksisessa puurossa tieteelliset metodit muuttuvat hampaattomiksi.

Tieteenfilosofisesta näkökulmasta Wolf puhuu tutkimuksellisista sulkeumista, joita käsittelin itsekin teoksessani Niukkuuden maailmassa. Kaikkea ei voi tarkastella koko ajan yhtaikaa, vaan tarkastelua on fokusoitava lähemmäs ja kauemmas aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Into siilojen murtamiseen voi johtaa mielekkään monitieteisyyden lisäksi myös siihen, että syntyy ylioptimismia kokonaisvaltaisia systeemisiä malleja kohtaan: vanha tieteellinen unelma, että kun detaljeja saadaan tarpeeksi “koneeseen”, se alkaa mallintaa koko maailmaa. Mutta tämä ei koskaan voi eliminoida tutkimuksellisten sulkeumien tarvetta: paras mahdollinen globaali mallinnus antaa arvokasta tietoa, mutta se väistämättä hävittää sellaisen paikallisen tiedon, joka on toisiin tarkoituksiin tarpeen. Välineet tarkoituksen mukaan. 

Kolmanneksi, monille ihmisille “monikriisi” voi olla hyvin epämääräisesti käsitteellistetty ilmaus eksistentiaaliselle epävarmuudelle, pikemmin hädän ilmaus kuin yritys analysoida ja ymmärtää. Laajojen kriisien samanaikaisuus ja nivoutuminen yhteen voi synnyttää tunteen, että maailmaa on yhä vaikeampi ymmärtää, että asiat jyräävät yli. Samalla tavoin tuntemusta maailman muuttumisesta toisenlaatuiseksi on sanallistettu “antroposeenilla”. Erona on ehkä kuitenkin se, että jos “antroposeenilla” sanallistetaan planetaarista näkökulmaa ja hämmennystä aikaperspektiivin laajenemisesta maailmankautiseksi, “monikriisillä” tavoitellaan juuri nyt elettävää muutosta ja tuntumaa vanhojen ajattelutapojen riittämättömyydestä. 

Tällainen sanojen tapaileva, raakilemaisesti käsitteellistetty käyttö on sekin ominaista käsitteellisen kumpuamisen hetkille ja lisää merkitysten moninaisuutta. Siihen ei tietenkään tule reagoida vähättelevästi viittaamalla “oikeaan” tieteelliseen määritelmään vaan jatkamalla sitä keskustelua, kiistelyä ja valistustyötä, joka on käsitteellisen kamppailun ytimessä. Me kaikki joudumme ajattelemaan uudelleen, millaisessa maailmassa elämme, tai pikemmin millaisessa maailmoiden sikermässä – sillä käsillä oleva monikriisi vaikka energian, ruoan, turvallisuuden ja kansainvälisten suhteiden ulottuvuuksissaan koskettaa maailman eri alueita ja ihmisryhmiä radikaalisti eri tavoin. Tämä ulottuvuus ehkä lopulta jää helpoimmin vaille ajattelua.

Ville Lähde

5.1.2023
BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2022 Merkittävä osa työstämme kytkeytyi kuluneena vuonna tavalla tai toisella sotaan, sen vaikutuksiin sekä Suomen ja EU:n reaktioihin. Maaliskuussa BIOS-blogissa julkaistiin kolme kirjoitusta: ensimmäisessä käsiteltiin sodan vaikutusta energiamurrokseen, toisessa irtautumista riippuvuudesta Venäjän energiatuonnista, ja kolmannessa Ville Lähde tarttui kriittisesti kysymykseen omavaraisuudesta ruokakriisissä. Huhtikuussa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pureutui makrotaloudellisiin laskelmiin, joissa arvioitiin energiakriisin vaikutuksia. Syyskuisessa kirjoituksessaan Ville […]

Merkittävä osa työstämme kytkeytyi kuluneena vuonna tavalla tai toisella sotaan, sen vaikutuksiin sekä Suomen ja EU:n reaktioihin. Maaliskuussa BIOS-blogissa julkaistiin kolme kirjoitusta: ensimmäisessä käsiteltiin sodan vaikutusta energiamurrokseen, toisessa irtautumista riippuvuudesta Venäjän energiatuonnista, ja kolmannessa Ville Lähde tarttui kriittisesti kysymykseen omavaraisuudesta ruokakriisissä. Huhtikuussa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pureutui makrotaloudellisiin laskelmiin, joissa arvioitiin energiakriisin vaikutuksia. Syyskuisessa kirjoituksessaan Ville Lähde tarkasteli sotaa ja sen tuomia mullistuksia laajempien historiakäsitysten näkökulmasta.

BIOS-tutkijat osallistuivat myös aktiivisesti julkiseen keskusteluun näistä kysymyksistä. Tammikuussa Jussi Ahokas kommentoi Kansan Uutisille eurooppalaista energia- ja talouspolitiikkaa, maaliskuussa hän selitti Politiikasta-lehden artikkelissa SWIFT-järjestelmää, ja huhtikuussa hän keskusteli A-Studiossa sodan vaikutuksesta vihreään siirtymään. Tere Vadén peräänkuulutti Ylen jutussa maaliskuussa energiansäästöä, ja Emma Hakala ja Antti Majava olivat Ympäristödialogissa keskustelemassa energiasta ja turvallisuudesta. Emma Hakala myös kirjoitti WISE-hankkeen kollegan Helmi Räisäsen kanssa Politiikasta-lehteen artikkelin kokonaisturvallisuudesta ja Freek Van der Vetin kanssa Kehitys-lehteen sodan ympäristötuhoista. Kesäkuussa Ville Lähde pohti Sitran blogissa sivistystä Euroopassa, jossa lyhdyt sammuvat yksitellen. 

BIOS-festivaalin yleisöä.

BIOS-festivaalin yleisöä. Kuva Paavo Järvensivu.

BIOS-festivaali lokakuussa

Vaikka vuoden tunnelmia hallitsivatkin sota, energiakriisi, ruokakriisi ja edelleen jatkuva pandemia, syksyllä pääsimme viettämään ensimmäistä BIOS-festivaalia. Taidetta, tiedettä ja politiikkaa yhteen nivova tapahtuma toi Valkoisen salin täpötäyteen väkeä, ja pääsimme kaikki nauttimaan ensimmäisen päivän konsertista, jossa ekologista jälleenrakennusta sovitettiin Teppo Mäkysen ja Timo Lassyn jazzin säveliin Minttu Mustakallion lausumana. Toisena festivaalipäivänä BIOS-tutkijat esittivät näkemyksiään maailman tilanteesta ja esittivät vieraileville poliitikoille ehdotuksemme teollisen murroksen suunnittelusta. 

WISE-hankkeen tulevaisuuden tilannehuone

Huhtikuussa saatiin maailmalle WISE-hankkeessa suunniteltu tulevaisuuden tilannehuone, maksuton ja avoimesti saatavilla oleva päätöksenteon ja suunnittelun harjoitus erityisesti kuntien käyttöön. Työpajamuotoisessa harjoituksessa kuntapäättäjät ja -asiantuntijat ylittävät tavanomaiset roolinsa, ajattelevat laajoja kokonaisuuksia ja kehittävät luovia mutta sosiaaliset ja ekologiset reunaehdot tunnistavia tulevaisuuden suunnitelmia. 

Metsistä ja hiilinieluista

BIOS-tutkimusyksikkö on alusta lähtien ollut aktiivisena herättäjänä suomalaisessa metsäkeskustelussa, etenkin mitä tulee ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin ja metsien rooliin suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa. Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Merkittävin kontribuutio oli varmasti Antti Majavan menestyksekkääksi päätökseen luotsaama metsäpodcast-sarjan ensimmäinen kausi, jonka päätteeksi syyskuussa järjestettiin kaksi keskustelutilaisuutta. Podcast-sarja on ainutlaatuinen yritys murtautua metsäkiistojen totunnaisista asetelmista pohtimaan sitä, miten metsäteollisuus voisi löytää uuden roolinsa ekologisessa jälleenrakennuksessa, osana uudenlaisia teollisuudenalojen yhteenliittymiä.

Vuoden aikana julkaistiin myös tieteellinen artikkelimme “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target”, joka luotasi suomalaisia teollisuuden vähähiilitiekarttoja. Kirjoitimme aiheesta myös Versus-lehteen. Vuoden lopussa ehti ilmoille myös Tere Vadénin ja Antti Majavan artikkeli ”Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa”.

Antti Majavaa haastateltiin maaliskuussa Voiman metsäjuttuun, ja huhtikuussa Helsingin Sanomissa ilmestyi LUT:in professori Jero Aholan, Antti Majavan ja Tere Vadénin mielipidekirjoitus tuulivoimasta ja metsäenergiasta. Karoliina Lummaa kirjoitti Turun yliopiston tutkijakollegiumien yhteisblogiin metsänhoidosta runoudessa ja Tiede & Edistys -lehteen arvion Ilona Hankosen teoksesta Ihmisiä metsässä.

Joulukuussa kerkesimme vielä kirjoittaa analyysin siitä, miltä Suomen ilmastopolitiikan saavutukset näyttävät nielujen heikkenemisen valossa. 

Raportteja energiasiirtymästä, reilun talouden aloitteista ja turvallisuuskysymyksistä

Tere Vadén ja Jussi T. Eronen olivat mukana GTK:n laatimassa raportissa Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland (ks. tiedote). Raporttiin nojaten BIOS-tutkijat loivat myös energialaskurin, jonka avulla kuka tahansa voi tutustua energiasiirtymän problematiikkaan ja rakentaa omia skenaarioitaan. 

Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen taas laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista. He tarkastelivat raportin johtopäätöksiä vielä kesäkuisessa BIOS-blogissa kytkien sen siirtymäpolitiikan aloitteeseemme.

Emma Hakala oli mukana kahden FIIA:n raportin laatimisessa: Nordic Resilience ja Re-securitizing climate.

Muita yhteistyöhankkeita

Huhtikuussa Koneen Säätiön tiloissa järjestettiin BIOS-vetoinen tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella”. Lukuisat opetuksen ja kasvatuksen alan tutkimushankkeet ja muut tahot tutustuivat toisiinsa, esittelivät omaa työtään ja ideoivat tulevia yhteistyöhankkeita. Jatkotapaamisia järjestetään vuonna 2023. BIOS-tutkijat osallistuivat myös edelleen Tulevaisuuskoulun koulutusten järjestämiseen.

Paavo Järvensivu osallistui biodiversiteettiareenan tapaamisiin. Ville Lähde oli edelleen mukana Fingon ruokaturvaryhmän toiminnassa ja erityisen aktiivisena kattojärjestön ruokakriisikannanoton laatimisessa. Karoliina Lummaa osallistui Porin taidemuseon ”Chorus Sinensis” -näyttelyn laatimiseen ja kirjoitti katalogiesseen. BIOS-tutkijat olivat myös mukana Long Play -lehden ympäristötoimituksessa asiantuntijoina.  

BIOS-ekonomisti liittyi joukkoon 

Vuoden merkittävimpiä muutoksia BIOS-tutkimusyksikön arjessa oli Jussi Ahokkaan liittyminen riveihimme. BIOS-ekonomisti nousikin pian näkyväksi hahmoksi suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Edellä mainittujen kontribuutioiden lisäksi Ahokkaalla oli kymmeniä mediaesiintymisiä lukuisista aiheista, ja hän vastasi useiden valiokuntalausuntojen laatimisesta.

Lokakuussa Ahokas kirjoitti Helsingin Sanomissa velkahuolesta, ja marraskuussa hän kommentoi BIOS-blogissa julkisen talouden ohjausta VM:n raportin herättämän keskustelun pohjalta. Hän myös vieraili A-Studiossa kommentoimassa valtion menoleikkauksia. Ahokkaan johdolla laadittiin myös BIOS-tutkimusyksikön talousnäkemyksiä erittelevä kirjoitus ”Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalous”. 

Valiokuntalausunnot

Kuluneen vuoden aikana BIOS-tutkimusyksikön väki laati liki 20 valiokuntalausuntoa. Näistä voidaan nostaa esiin erityisesti muutama: maaliskuussa ilmastolaista, kesäkuussa ilmastotoimia koskevan sosiaalirahaston perustamisesta, lentoverosta, jakeluvelvoitteesta sekä luonnonsuojelulaista. Lokakuussa lausuimme taas kaivoslaista, ennallistamisasetuksesta sekä kolmesta merkittävästä ilmasto- ja energiastrategiasta.

Tieteelliset artikkelit

Edellä mainitut mukaan lukien BIOS-tutkijoilta ilmestyi vuonna 2022 yhteensä 18 tieteellistä artikkelia, joista valtaosa oli vertaisarvioituja.

Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen olivat mukana WISE-tutkijoiden artikkelissa ”Coping with policy errors in an era of chronic socio-environmental crises”. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa niin ikään WISE-yhteisartikkelia ”The policy operations room: Analyzing path-dependent decision-making in wicked socio-ecological disruptions”. Karoliina Lummaa ja Tanja Tiekso kirjoittivat artikkelin ”Deep Listening the animal other”. Ville Lähde pohti ympäristömittareiden ongelmia artikkelissa ”The Appeal of Environmental Master Metrics”. 

Jussi T. Eronen oli mukana yhteisartikkeleissa ”Late quaternary biotic homogenization of North American mammalian faunas” sekä ”Mammalian body size evolution was shaped by habitat transitions as an indirect effect of climate change”. Emma Hakala taas oli kirjoittajana yhteisartikkelissa ”A socio-technical lens on security in sustainability transitions: Future expectations for positive and negative security”. Karoliina Lummaa osallistui kirjoittajana artikkeliin Ihmistieteelliset näkökulmat ja rinnakkaiset tulevaisuuspolut – katsaus metsäsuhdetutkimuksen kenttään.

Kirja-artikkeleita ilmestyi kahdeksan: Tero Toivanen teoksissa Lupaus paremmasta, Tulevaisuuden vasemmisto sekä Do Not Believe Everything, Ville Lähde teoksessa Planeetan kokoinen arki, Antti Majava kirjassa Murroksen arkkitehdit, Karoliina Lummaa kokoelmissa Ympäristömuutos ja estetiikka ja Squirrelling. Human-Animal Studies in the Northern-European Region sekä Emma Hakala teoksessa Innovative Technologies and Renewed Policies for Achieving a Greener Defence. 

Muut kirjoitukset 

Emma Hakala oli mukana toukokuisessa Peace Review’n kirjoituksessa ”European Perception of Climate Change as a Security Issue”. Syyskuussa Paavo Järvensivu ja BIOS-harjoittelija Venla Lankinen kirjoittivat Politiikasta-lehteen missiolähtöisyydestä Suomessa. Jussi Ahokkaan arvio Elizabeth Popp Bermanin teoksesta Thinking like an economist ilmestyi Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Paavo Järvensivu kirjoitti lokakuisessa Laboressa teollisen murroksen suunnittelusta. Ville Lähde kirjoitti BMAOL:in Natura-lehdessä koulutuksesta ekologisen jälleenrakennuksen aikana.  

WISE-blogissa ilmestyi Paavo Järvensivun kirjoitus suunnittelusta ja luovasta sopeutumisesta monikriisissä. Edellä mainittujen lisäksi BIOS-blogissa ilmestyi helmikuussa Ville Lähteen laaja englanninkielinen essee Dasguptan raportista ja kesäkuussa essee päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhteesta.  

Podcastit ja videot

BIOS-tutkijoiden video- ja podcast-esiintymiset on koottu kotisivuillamme olevaan arkistoon. Kuluneen vuoden aikana edellä mainitun metsäpodcastin lisäksi tutkijamme esiintyivät lukuisissa muissa. Helmikuussa Emma Hakala ja Ville Lähde puhuivat Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa. Huhtikuussa Emma Hakala oli äänessä Ulkopolitistissa sekä Politiikkaradiossa. Antti Majava ja Emma Hakala puhuivat ORSI-podcastissa huoltovarmuudesta. Tere Vadén vieraili kesäkuussa Eloradiossa.

Ville Lähde sai viljelyksilleen vieraaksi kesäkuussa Dimitri Ollikaisen, jonka kanssa hän keskusteli ruokakriisistä.

Syyskaudella Ville Lähde esiintyi Koneen Säätiön uudessa Reviving the Wild -podcastissa. Jussi Ahokas vieraili inderesPodissa ja Neuvottelija-podcastissa sekä Politiikkaradiossa ”Sanna Marinin twiitin” tiimoilta. Karoliina Lummaa esiintyi Untame-podcastissa ja Tere Vadén englanninkielisessä My Energy -podcastissa. Emma Hakala vieraili Ilmastokriisilinjalla. 

Muita esiintymisiä

Vuoden aikana BIOS-tutkijat pitivät viitisenkymmentä luentoa tai muuta julkista esiintymistä. Emma Hakala oli tammikuussa UP Livessä: Valtapolitiikkaa öljyn jälkeen | Ulkopolitiikka ja huhtikuussa hän esiintyi IPCC-raportin Suomen julkaisutilaisuudessa. Paavo Järvensivu puhui Tulevaisuuskoulu-webinaarissa. Ville Lähde esiintyi professori emeritus Yrjö Hailan kanssa Nokialla taiteilija Ossi Somman muistoseminaarissa, ja toukokuussa hän ja Tero Toivanen esitelmöivät Politiikan tutkimuksen päivillä ilmastoviivyttelyn retoriikasta. Huhtikuussa Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Eläintutkimuspäivillä Turussa. Tere Vadén esitti toukokuussa kutsutun luennon Jenassa pidetyssä konferenssissa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén esitelmöivät NESS-konferenssissa Göteborgissa ja sama kolmikko oli äänessä myös YHYS-seminaarissa Tampereella.

Tero Toivanen piti syyskuussa keynote-esitelmät Industrial Relations in Europe -konferenssissa (IREC) sekä Työelämän tutkimuspäivillä. Jussi Ahokas esiintyi Suomen Attacin ja Vasemmistofoorumin tilaisuudessa ”Mitä inflaatiolle pitäisi tehdä?”. Paavo Järvensivu oli asiantuntijana webinaarissa ”Mitä tapahtuu työlle ekokriisin ajassa?”.

Marraskuussa Antti Majava oli mukana Ylen Aurora-tapahtumassa ja Tero Toivanen oli keskustelijana Tiedekulman tilaisuudessa ”Miten käy kapitalismin?”. Ville Lähde piti Keynote-esitelmän seminaarissa ”Kohti vastuullista johtamista”.

Erilaisia mediaesiintymisiä kertyi vuoden varrelta nelisenkymmentä. BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas vastasi suuresta osasta, mutta myös muut tutkijamme olivat vahvasti esillä. Mainittakoon Ahokkaan tammikuinen haastattelu Maaseudun tulevaisuudessa ja helmikuinen Rakentajassa. Jussi T. Eronen oli helmikuussa asiantuntijana Helsingin Sanomien IPCC-ennakkojutussa sekä elokuussa kahdessa biodiversiteettikriisiä käsittelevässä jutussa. 

Syyskuussa Jussi Ahokas kommentoi Suomen Kuvalehdessä sähkötukia. Tere Vadén puhui Moreenimedian lokakuisessa jutussa kaivosmineraaleista, ja marraskuussa Tero Toivasta haastateltiin Yliopisto-lehden juttuun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Lopuksi

Helpoimmin toimintaamme voi alkaneena vuonnakin seurata tilaamalla tämän uutiskirjeen. Sosiaalisessa mediassa tiedotamme myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa.

Erilaisia tallenteita esiintymisistä löytyy runsaasti kotisivuillemme kerätystä listasta, jossa on eritelty vuosittain videot ja podcastit. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuilla on myös erikseen luettelo ja linkit julkaisuihin.

19.12.2022
Joulupuu on varastettu – 30 vuotta ilman nettopäästövähennyksiä Juuri julkaistut tiedot vuoden 2021 kasvihuonekaasupäästöistä ovat järkyttäviä. Pandemian jälkeisen yhteiskunnan avautumisen saattoi odottaa johtavan tilapäiseen päästöjen lisääntymiseen, ja seurauksena olikin hyvin pieni bruttopäästöjen kasvu. Nielujen puolella vahvistui ennakoitu jyrkkä pudotus, ja maankäyttösektori kokonaisuutena oli ensimmäistä kertaa pieni päästölähde. Yhdessä nämä tulokset tarkoittavat, että Suomen vuotuiset nettopäästöt (päästöt mukaanlukien maankäyttösektori bruttonieluineen) kohosivat ja ovat itse […]

Juuri julkaistut tiedot vuoden 2021 kasvihuonekaasupäästöistä ovat järkyttäviä. Pandemian jälkeisen yhteiskunnan avautumisen saattoi odottaa johtavan tilapäiseen päästöjen lisääntymiseen, ja seurauksena olikin hyvin pieni bruttopäästöjen kasvu. Nielujen puolella vahvistui ennakoitu jyrkkä pudotus, ja maankäyttösektori kokonaisuutena oli ensimmäistä kertaa pieni päästölähde. Yhdessä nämä tulokset tarkoittavat, että Suomen vuotuiset nettopäästöt (päästöt mukaanlukien maankäyttösektori bruttonieluineen) kohosivat ja ovat itse asiassa jälleen korkeammalla kuin vuonna 1990, joka on kansainvälisten ilmastosopimusten referenssivuosi ja josta tilastot alkavat.

Vuonna 2019 kirjoitimme Sipilän hallituksen perinnöstä otsikolla “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Tekstin ydin oli huomauttaa, että metsänielujen heikentymisen myötä Suomen nettopäästöt eivät olleet vähentyneet ja että tämä ikävä tilanne oli tutkijoiden useaan kertaan huomauttamalla tavalla seurausta hakkuumääriä lisäävästä politiikasta.

Tuolloin toivoimme seuraavalta hallitukselta parempaa vastuunkantoa. Nyt tiedämme, että toive oli turha. Kuten alla olevasta kuvaajasta nähdään, nettopäästöjen kehitystä kuvaava ohut punainen viiva, nettopäästöjen trendiviiva, on käytännössä vaakatasossa, kuin pysähtyneen sydämen sähkökäyrä. Toisin sanoen 1990-luvulta lähtien, vaihtuvista hallituksista ja muista trendeistä riippumatta, Suomen nettopäästöt ovat pysyneet muuttumattomina.

Kasvihuonekaasupäästöt 1900-2021

Tehtävä oli yksinkertainen. Piti vähentää päästöjä hukkaamatta ainutlaatuisia metsänieluja. Tässä ei onnistuttu.

Miten tämä on mahdollista ja mitä väliä sillä on?

Kansallisen tason nettopäästöillä on väliä kahdesta syystä. Ensinnäkin ilmastonmuutosta määrittää ilmakehässä oleva hiilidioksidin määrä, mikä puolestaan riippuu siitä, kuinka paljon hiilidioksidia ilmakehään päästetään ja kuinka paljon sitä ilmakehästä pois sitoutuu – siis nettopäästöistä. Toisekseen siksi, että kasvihuonekaasupäästöjen kansainvälisten raportointimallien mukaan puun polttamisesta syntyviä hiilidioksidipäästöjä ei raportoida muiden päästöjen tavalla, vaan asia otetaan huomioon laskemalla puun hakkuista johtuva hiilinielun pienentyminen maankäyttösektorilla. Näin ollen runsaasti puuta käyttävän yhteiskunnan kuten Suomen päästöjen kokonaisuus näkyy vain nettopäästöistä, joihin lasketaan mukaan maankäyttösektori.

Miten sitten on mahdollista, että nettopäästöt eivät ole vähentyneet 30 vuodessa, kaikesta huolimatta?

Kuvaajasta näkyy myös, että bruttopäästöt ovat vähentyneet. Vähennys johtuu lähinnä päästökauppasektorilla toimivan energiantuotannon päästöjen pienenemisestä, kun fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käyttö hiipuu. Taakanjakosektorin, johon kuuluvat muun muassa liikenne ja maatalous, päästövähennykset ovat huomattavasti pienempiä.

Valitettavasti energiasektorin päästövähennyksiä tarkastelemalla selviää, että suuri osa vähennyksistä johtuu lisääntyneestä puuperäisen energian käytöstä. Tuulivoiman tuotanto on vasta kasvussa.

Valitettavaa tämä on siksi, että puun energiakäyttöä voidaan pitää vähäpäästöisenä tai peräti päästöttömänä vain, jos polttoa korvaavat hiilinielut ovat olemassa (ja siten maankäyttösektorin hiilivarastot kasvavat tai vähintään pysyvät ennallaan). Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta sen poltosta syntyy hiilidioksidia, jonka päästöt mitätöityvät vain nielujen avulla. Nyt nielut ovat liian pienet. Nykykäytännöt puun käytössä johtavat väärään suuntaan, kuten professorit Seppälä ja Kanninen toteavat: “puuston hakkuut vähentävät keskimäärin noin 1,7 kertaa enemmän hiilinieluja vuosina 2015−2055 kuin mitä hakkuiden mukana siirtyy puun hiiltä jatkojalostukseen.”1

Tilastokeskuksen kuviosta näkyy, miten vuoden 2010 paikkeilta alkaa nielujen vähentymisen trendi, joka nostaa nettopäästöjä.

Maankäyttösektorin khk-tase

Kerrataan. Suuri osa energiantuotannon päästövähennyksistä johtuu puun käytön lisääntymisestä. Puun päästövähennysvaikutus on riippuvainen nielujen olemassaolosta. Nyt nieluja ei ole. Jos tilanne jatkuu tällaisenaan, on osa energiasektorinkin päästövähennyksistä illuusiota.2 Joka tapauksessa on mahdotonta sanoa, että Suomi olisi niiden edistyksellisten maiden joukossa, jotka ovat saaneet päästönsä laskemaan. Ja vielä: nykyiset vähähiilisuunnitelmat, kuten teollisuuden sektorien vähähiilitiekartat, nojaavat mahdottomiin hakkuumääriin.

Kun nettopäästöjen tasaista punaista viivaa pohtii, ei voi välttyä vaikutelmalta, että Suomen ilmastopolitiikkaan sisältyy yhtenä osana hölmöläisten peitonjatke: fossiilisten polttoa on korvattu niin suurella määrällä puun polttoa, että nielut ovat hävinneet ja nettopäästöt siksi pysyneet ennallaan. Fossiilisten polttoaineiden tarjoama energiamäärä on niin suuri, että sen korvaaminen puuenergialla (nieluja tuhoamatta) ei ole mahdollista.3

Jatkossa tuulivoima tullee auttamaan energiasektorin aidoissa päästövähennyksissä. Jos ja kun näin käy, tämän ei pidä hämärtää näkymää siihen, että puun energiakäytön vähäpäästöisyys on oletus, joka edellyttää riittäviä metsänieluja. Käytännössä puun energiakäytön kohtuullistaminen tarkoittaa muutosta myös metsäteollisuuden energiaintensiivisissä toimintatavoissa.4

Ilmastopolitiikka saadaan raiteilleen vain joko palauttamalla riittävät nielut tai vähentämällä päästöjä rajusti. Rationaalinen ilmastopolitiikka ei voi luottaa siihen, että nielut sattumoisin markkinoilla säätyvien puukauppojen perusteella päätyisivät olemaan tarvittavan suuruisia. Se polku on nyt nähty.

Ensimmäiseen vaihtoehtoon, nielujen kasvattamiseen, on esittänyt keinoja esimerkiksi Ilmastopaneeli, joka on vaatinut nielujen pelastusohjelmaa. Ohjelmaan sisältyy esimerkiksi maankäyttömaksu, turvemaiden päästöjen vähentäminen (turvepeltojen, suometsien ja turvetuotantoalueiden vettäminen, ennallistaminen ja metsittäminen) ja puun tuonti EU:n alueelta. Pelastusohjelmassa ei ole mainittu tehokkainta keinoa: hakkuiden kohtuullistamista.5 Allaolevassa kuvaajassa korrelaatio on selvä (ja mallinnukset vahvistavat yhteyden6): metsämaan negatiiviset kasvihuonekaasupäästöt (eli nielu) vaihtelee hyvin selkeästi hakkuumäärän mukaan.

Metsänielut ja hakkuut

Silti hakkuumäärään puuttumista on harvoin esitetty, kenties siksi, että se merkitsisi puumarkkinoihin puuttumista – ja siihen rähäkkään on vähän halukkaita.

Toinen mahdollisuus voi siis kuulostaa näennäisesti helpommalta: vähennetään päästöjä niin paljon, että nieluja ei tarvita. Leikkaukset esimerkiksi liikenteessä ja maataloudessa eivät kuitenkaan ole yhtään sen helpompia tai vähemmän rähäkkää aiheuttavia kuin hakkuutasoihin puuttuminen. (Päästökauppasektorin päästöt vähenevät nykyskenaarioillakin niin, ettei sieltä ole tarpeeksi leikattavissa). Lisäksi jää ongelma, että Suomi on EU:n jäsenenä sitoutunut noin 17 Mt nielujen säilyttämiseen. Jos näitä nieluja ei ole, seurauksena voi olla jopa miljardiluokan lasku. Ei siis helppo tämäkään reitti.

Tosiasiassa on tehtävä molempia: pelastettava nieluja monin keinoin ja alettava tosissaan vähentää päästöjä myös taakanjakosektorilla. Matalalla roikkuvia hedelmiä ei enää ole. Turvemaiden päästöjen pysäyttäminen, eläintuotannon ja yksityisautoilun reipas vähentäminen saavat aikaan kunnon päästövähennyksiä, ja niitä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän hakkuita kohtuullistetaan.

Ilman kunnon toimia Suomen omat lakiin kirjatut ilmastotavoitteet ja kansainväliset sitoumukset jäävät toteutumatta. Itse asiassa ristiriita päästökehityksen ja ilmastolain välillä on niin räikeä, että hallinto-oikeuteen on nostettu kanne, jonka tarkoituksena on selvittää, olisiko hallituksen jo kuulunut reagoida nielujen katoon.

Mielipidetiedustelujen mukaan ylivoimainen enemmistö suomalaisista kannattaa ilmastolain mukaista ilmastopolitiikkaa. Ilmastolaki on syntynyt demokraattisessa prosessissa, ja kahdeksan eduskuntapuoluetta sitoutui Pariisin sopimuksen 1,5-asteen tavoitteeseen vuonna 2018. On täysin kohtuutonta, että yhden – olletikin kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeän – runsaasti puuta käyttävän teollisuuden sektorin halu rajoittamattomaan puun käyttöön romuttaa näin tärkeän yhteisesti asetetun tavoitteen.

1 Seppälä & Kanninen, Metsien hakkuiden kasvattaminen ei ole ilmastoteko, Talous ja yhteiskunta 1/2019.

3 On arvioitu, että esimerkiksi kaiken vuonna 2019 Suomessa käytetyn fossiilivoiman korvaaminen puupolttoaineilla vaatisi noin 90 miljoonan kuutiometrin hakkuita (josta kaikki menisi energiakäyttöön, jolloin metsäteollisuudella ei olisi lainkaan puuta käytössään), ks. Michaux et al. (2022), Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland s. 64. Fossiilisten polttoaineiden korvaamisen ja biomassan käytön suhteita voi tarkastella myös raportin perusteella tehdyn interaktiivisen energialaskurin avulla: https://energialaskuri.bios.fi

4 Metsäsektorin mahdollisuuksia on käsitelty laajasti BIOSin metsäpodcast-sarjssa.

5 ““Oleellisin tapa vaikuttaa hiilinielujen lisääntymiseen on hakkuiden rajoittaminen. Kaikki mallinnustulokset näyttävät tämän. Suomessa on silti vallalla yltiöoptimistinen käsitys siitä, että hakkuita voidaan aina vain lisätä. Sitä nielut eivät kuitenkaan kestä”, Soimakallio sanoo” Helsingin Sanomat 8.11. 2022, vrt. Valtioneuvoston selonteko maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta, s. 56.

9.12.2022
Uutiskirje 12/2022 Voit tilata BIOS-uutiskirjeen täältä. Toimintaamme voi seurata myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista. Maailmalta Egyptin ilmastokokous ja puolentoista asteen tavoitteen kohtalo Sharm el-Sheikhissä järjestetyn COP27-ilmastokokouksen annista on voinut lukea laajasti niin kotimaisista kuin kansainvälisistä tiedotusvälineistä, joten emme syvenny yksityiskohtiin tässä uutiskirjeessä. Kokouksen […]

Voit tilata BIOS-uutiskirjeen täältä. Toimintaamme voi seurata myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

Fanny Churberg, Talvimaisema, iltarusko (1878), lähde: Wikimedia Commons

Maailmalta

Egyptin ilmastokokous ja puolentoista asteen tavoitteen kohtalo

Sharm el-Sheikhissä järjestetyn COP27-ilmastokokouksen annista on voinut lukea laajasti niin kotimaisista kuin kansainvälisistä tiedotusvälineistä, joten emme syvenny yksityiskohtiin tässä uutiskirjeessä. Kokouksen kulusta, tuloksista ja niiden puutteesta kiinnostuneille voi suositella etenkin Carbon Briefin laajaa analyysiartikkelia

Kokouksen jälkeisissä analyyseissä toistuivat synkeät ilmaukset ”mahalasku”, ”laiskuus”, ”pettymys” ja ”anti jäi laihaksi”. Ainoa isompi edistysaskel tapahtui niin sanottujen menetysten ja vahinkojen (loss and damage) korvaamisen saralla: siihen perustetaan uusi ilmastorahasto. Tämä on kuitenkin vain alkuaskel, ja edessä lienee kivinen taival – sillä kuten Glasgow’n ilmastokokouksen jälkeisessä uutiskirjeessä kerrottiin, ei aiempiakaan riittämättömiä ilmastorahoituksen lupauksia ole täytetty. Fingon analyysissä myös todettiin, että ilmastonmuutokseen sopeutuminen jäi rahoituskysymyksissä nyt muiden aiheiden varjoon. 

Egyptin kokouksessa ei saatu aikaan linjausta fossiilisten polttoaineiden käytön ”häivyttämisestä” tai vähentämisestä (phase out/down), ja kaiken kaikkiaan ilmastonmuutoksen hillinnässä ei edistytty oikeastaan mitenkään. Edellisen ilmastokokouksen puheenjohtajan Alok Sharman sanoin:

”Päästöhuippu ennen vuotta 2025, mikä on tieteen mukaan välttämätöntä. Ei tässä tekstissä. Selkeää edistystä kivihiilen käytön häivyttämisessä. Ei tässä tekstissä. Selvä sitoumus kaikkien fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiseen. Ei tässä tekstissä.”

Kokouksen aikana käytiin paljon keskustelua siitä, luovuttaisiinko nyt puolentoista asteen tavoitteesta (eli keskimääräinen ilmaston lämpeneminen 1,5°C teollisen ajan alusta lähtien). Glasgow’ssa oli juuri vahvistettu sitoumusta tuohon tavoitteeseen – Pariisin ilmastosopimuksessahan se kuvattiin vain pyrinnöksi varsinaisen 2°C tavoitteen ohella. Egyptin kokouksessa puolentoista asteen tavoite ”pelastettiin” lähinnä siksi, koska G20-maat sitoutuivat Balin kokouksessaan Glasgow’n tavoitteisiin.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa, että puolentoista asteen tavoite ”pelastettiin”, että se on ”elossa” tai että ”ikkuna on yhä raollaan”?

On olennaista tarkastella asiaa yhtäältä tieteellisestä näkökulmasta – kysymyksenä siitä, mikä on teknisesti ja luonnontieteellisesti yhä mahdollista – ja toisaalta poliittisena kysymyksenä. Mikä merkitys on innostavilla päämäärillä, jollaiseksi puolentoista asteen tavoitetta on usein kutsuttu? Ja mitä voidaan teknis-luonnontieteellisten mahdollisuuksien ohella pitää poliittisesti tai taloudellisesti mahdollisena? Nämä ovat hyvin erilaisia näkökulmia, mistä juontuvat myös ristiriitaiset näkemykset tavoitteen hyödyllisyydestä tai ongelmista. Näkemykset tavoitteen merkityksestä eivät nimittäin jakaannu yksinkertaisesti voimakkaiden ilmastotoimien vastustajien ja kannattajien rajan mukaisesti.

Jo Pariisin sopimuksen aikaan, kun puolentoista asteen tavoite saatiin sisään Pariisin ilmastosopimukseen, monet tutkijat yllättyivät. Tavoite olisi niin vaikea saavuttaa. Sen asemaa kuitenkin vahvisti vuoden 2018 ”puolentoista asteen ilmastoraportin” julkaisu. Se osoitti, että tavoite ei ole vain mielivaltainen rajapyykki vaan se kuvaa aivan konkreettisesti eroa vaarallisten ja hyvin tuhoisien ilmastonmuutoksen vaikutusten välillä. Silti alusta lähtien oli selvää, että tavoitteeseen pääsy vaatisi sekä uskomattoman nopeita päästöleikkauksia että erilaisia ”negatiivisia päästöjä” eli hiilen talteenottoa. Muistettakoon, että vuonna 2017 lanseerattu ”hiilen laki”, joka edellytti päästöjen puolittumista joka vuosikymmenessä, tähtäsi vielä kahden asteen lämpenemiseen. 

Päästöt ovat kuitenkin jatkaneet kasvuaan: koronapandemian pienen notkahduksen jälkeen fossiilisten polttoaineiden käytön päästöt nousivat kuluneena vuonna korkeimmalle vuositasolle historiassa. Arvioiden mukaan Venäjän hyökkäyksen jälkeisissä toimissa maakaasun saannin varmistamista on ylikompensoitu niin, että fossiilinen polkuriippuvuus vahvistuu.

Koska hiilidioksidi kertyy ilmakehään – eli ilmastonmuutoksen etenemisestä kertoo lopulta kasvihuonekaasujen pitoisuus ja sen muutos – jokainen viivyttelyn vuosi tekee urakkaa yhä vaikeammaksi. Tarvittavien päästövähennysten rinne muuttuu jyrkemmäksi. Toisin ilmaisten: kuilu tavoitteiden ja todellisuuden välillä lavenee, ja sillan rakentaminen käy yhä vaikeammaksi. Niinpä puolentoista asteen skenaarioissa negatiivisten päästöjen osuus kasvaa, jotta laskelmat saadaan täsmäämään. Tai sitten sallitaan väliaikainen ”ylilyönti” (overshoot), jonka jälkeen palataan puolentoista asteen tasolle – mikäli hiilen talteenotto onnistuu ja vaarallisia positiivisia takaisinkytkentöjä ei käynnisty. 

Niinpä lokakuussa ennen Egyptin ilmastokokousta YK:n Emissions Gap -raportti totesi, että näkyvissä ei ole ilman perustavaa yhteiskunnallista muutosta minkäänlaista uskottavaa polkua puoleentoista asteeseen (Guardianin juttu aiheesta). Suosittelemme myös tätä Washington Postin artikkelia, jossa käydään läpi puolentoista asteen skenaarioiden uskottavuutta ja niihin sisältyvän ”ylilyönnin” suuruutta. Viimevuotisessa Naturessa julkaistussa kyselytutkimuksessa hyvin pieni osa IPCC:n pääkirjoittajista piti puolentoista asteen tavoitteeseen pääsyä todennäköisenä. Ei olekaan ihme, että monien tutkijoiden mielestä ”juna meni jo”. 

Lokakuisessa Guardianin mielipidekirjoituksessaan professori Bill McGuire suorastaan vaati tavoitteesta luopumista COP27-kokouksessa. Hänen mukaansa siihen ripustautuminen luo illuusiota edistyksestä ja ikään kuin oikeuttaa viivyttelyä: vaikka ei tehdä alkuunkaan tarpeeksi, tavoite on ”elossa”.

Professorit James Dyke ja Julia K. Steiberger tulkitsevat tilanteen aivan toisin, vaikka hekin epäilevät puolentoista asteen tavoitteen saavuttamista. The Conversationin artikkelissaan he toteavat, että puolentoista asteen tavoitteen kritiikkiä käytetään ilmastohidasteluun ja -viivyttelyyn: sitä kutsutaan mahdottomaksi, ja sen jälkeen vaaditaan jotain toista, huomattavasti korkeampaa rajapyykkiä kuten vaikka 2,5°C. Mutta kuten sanottua:  ilmastonmuutoksen ”turvaraja” ei ole mielivaltainen, vaan 1,5°C ja 2,5°C ovat kirjaimellisesti eri planeetoilta. Moisessa hyppäyksessä käytännössä uhrattaisiin miljoonia ihmisiä ja muita eliöitä ”poliittisen realismin” ja kansallisen itsekkyyden (tai enemmän ja vähemmän eksplisiittisen rasismin) nimessä. 

Siksi Dyke ja Steinberger toteavat, että puolitoista astetta on kriittisen tärkeä myös epäonnistumisen mittatikkuna – mitä kauemmas siitä päädytään, sitä pahemmaksi tilanne muuttuu. Siksi on kamppailtava joka kymmenyksestä. Tämän vuoksi ilmastopoliittinen loikka vaikkapa kahden asteen tavoitteeseen olisi ollut vaarallista: jos nyt on lipsuttu tavoitteesta pahasti, kuinka rajusti lipsuttaisiin korkeammasta?

Toisaalta Dyke ja Steinberger ovat McGuiren kanssa samalla linjalla: tavoitetta ei tule pitää tiukkana rajana onnistumisen ja epäonnistumisen välillä, vaan on keskityttävä onnistumaan niin hyvin (tai epäonnistumaan niin vähän) kuin suinkin on mahdollista. Siksi toivottomuus ja apatia silloinkin, kun puolentoista asteen tavoitteen saavuttaminen on jo mahdotonta (kuten se hyvin mahdollisesti nyt on), olisi moraalitonta. Masentuminen ja suuttumus on mitä ymmärrettävintä, mutta oikeastaan ilmastonmuutoksen kertymisen ja uhkaavien ”keikahduspisteiden” vuoksi toiminta ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen sopeutumisen eteen muuttuu koko ajan vain tärkeämmäksi ja kiireisemmäksi. Tämä tahtoo olla meille ihmisille vähän epäintuitiivista, mutta näin se on. 

Tämän aiheen käsittely on kuitenkin hyvin vaikeaa: James Dyke joutuikin taannoin havaitsemaan, miten hänen oma TED Talkkinsa oli mobilisoitu ilmastohidastelijoiden välineeksi. Vaikka sanansa asettaisi kuinka varovasti, on selvää, että tässä määrittelykamppailussa kukaan ei voi oman sanomansa kohtaloa hallita. Mutta todellisuuden ja ilmastonmuutoksen turvarajojen välisen kuilun levetessä koko ajan asiaa on voitava ajatella ja siitä on voitava puhua. Sillä pahimmillaan liian kirjaimellinen tavoitteesta kiinni pitäminen ja epäuskottavan optimistinen puhe voi luoda illuusioita, joiden murtumisesta voi seurata raju vastareaktio. 

Ilmastokeskustelua hallitsee puhetapa, jossa ”olemme matkalla X asteen lämpenemiseen”, koska ennustusten tekeminen on vetoavaa. Se kuitenkin myös hämärtää ymmärrystä tulevaisuudesta: ennustukset ovat täynnä oletuksia siitä, miten yhteiskunnat voivat kehittyä ja muuttua, miten biosfääri reagoi, mitä teknologioita saadaan käyttöön ja miten herkkä ilmakehä lopulta on, ja miten tosissaan nykyisiä sitoumuksia otetaan. Siksi ”me” olemme matkalla 1,8°C–3°C lämpenemiseen riippuen siitä, kuka puhuu.

Tärkeämpää olisi sanoa, minne me haluamme matkustaa, ja toimia sen eteen. Mainittu Emissions Gap -raportti, joka ei nähnyt uskottavia polkuja puoleentoista asteeseen, peräänkuulutti silti ”systeemistä transformaatiota” ilmastokatastrofin välttämiseksi. Jos haluamme pyrkiä tosissaan ihan mihin tahansa inhimillisesti ja ekologisesti siedettävään päämäärään, tämä on välttämätöntä – ”ilmastotoimet” eivät enää riitä. 

BIOS

BIOS julkaisi energialaskurin

BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi 16. marraskuuta verkossa energialaskurin, jonka avulla käyttäjä voi tarkastella ja havainnollistaa fossiilisen energiantuotannon korvaamisen haasteita Suomessa. Energialaskurissa käyttäjä voi säätää energian tarvetta ja tuotantotapoja, ja laskuri näyttää, mikä määrä sähköä, biomassaa ja maalämpöä tuotantoon tarvitaan. Tutkija Tere Vadén toteaa lehdistötiedotteessamme:

”Laskuriin otettiin mukaan kaikki kulutus – sähkö, lämpö ja liikenne –, jotta tehtävä on mahdollisimman kattava […] Fossiilisia korvaamaan tarvitaan valtava energiainfra. Tämän näkeminen auttaa ymmärtämään, miksi energian kulutuksen vähentäminen on tärkeää.” 

Laskurissa kulutuksen puolella lähtökohtana on vuoden 2019 energiankulutus ja tuotannon puolella nykyinen teknologia. Laskuri perustuu Geologian tutkimuskeskuksen julkaisemaan raporttiin Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland, jonka tekoon myös BIOS-tutkimusyksikön tutkijat osallistuivat.

BIOS-tutkimusyksikön näkemyksiä makrotaloudesta

Marraskuun lopulla julkaistiin BIOS-blogissa laaja kirjoitus tutkimusyksikkömme näkemyksistä ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta ja valtion roolista siirtymässä. Kirjoitustyöhön osallistui aktiivisesti BIOS-ekonomisti Jussi Ahokkaan rinnalla koko monitieteinen väkemme. Kirjoitus on paitsi omien kehittyvien näkemystemme erittelyä myös julkinen puheenvuoro, kutsu keskustelemaan aiheesta, jossa jumiudutaan toistuvasti ennalta-arvattaviin asetelmiin. Keskustelun helpottamiseksi pyrimme käyttämään makrotaloudellisissa tarkasteluissa jaettuja käsitteitä ja eksplikoimaan mahdollisimman tarkasti, kun kurotamme niiden totutun sovellusalan ulkopuolelle.

”Olemme tässä tekstissä tarkastelleet, miltä ekologinen jälleenrakennus voisi näyttää makrotalouden perspektiivistä. Keskeinen johtopäätös on, että ekologisen jälleenrakennuksen aikana investointikysynnän rooli korostuu Suomen kansantaloudessa, kun mittavia investointihankkeita toteutetaan yhtä aikaa ja perätysten eri toimialoilla ja yhteiskunnan alueilla. Käytännössä tämä johtaa siihen, että ekologisen jälleenrakennuksen talous on toteutuessaan täystyöllisyystalous ja ekologisesti kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäytön talous. Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikka ja talouspolitiikka laajemminkin pitää suunnitella näistä lähtökohdista.”

BIOS-blogissa kommentoitiin myös BIOS-ekonomistin johdolla julkisen talouden ohjaamisen kysymyksiä, jotka heräsivät marraskuun alussa valtionvarainministeriön julkaisemasta raportista. Ahokas on niin ikään kommentoinut Ylelle valtion menoleikkauksia, Suomen Kuvalehdelle Rishi Sunakin hallituksen talouslinjaa ja Visiiri-lehdelle keskustelua modernista rahateoriasta.

Muuta toimintaa

Tere Vadén keskusteli lokakuussa Tampereen yliopiston Moreenimedian lähetyksessä mineraalien tarpeesta energiasiirtymässä, ja joulukuussa hän oli mukana My Energy 2050 -podcastissa halvan energian aikakauden lopusta. Häntä haastateltiin myös Suomen luonnonsuojeluliiton marraskuiseen artikkeliin ”Elämä energiamurroksen jälkeen”.

Tero Toivanen oli mukana Yliopisto-lehden artikkelissa ”Voimmeko saada sekä hyvinvointivaltion että elinkelpoisen planeetan?” sekä marraskuisessa Tiedekulman keskustelussa ”Miten käy kapitalismin?

Antti Majava osallistui Levillä järjestettyyn tulevaisuustapahtuma Auraan, Emma Hakala esiintyi Climate Moven Ilmastokriisilinja-podcastiin ja Ville Lähde osallistui Taideyliopiston keskusteluun ylikulutuksesta ja uudenlaisesta olemisesta.

Lopuksi

Suosittelemme lämpimästi kahta Tilastokeskuksen julkaisemaa artikkelia, joissa tarkastellaan uusia tarkempia materiaalivirtojen laskentatapoja sekä Suomea ja irtikytkennän kysymystä niiden valossa. Luonnonvarojen kulutus on hienoisessa laskussa, mutta on epäselvää, kertooko tämä pysyvästä trendistä. Lisäksi uudet laskentatavat eivät vielä huomioi ”piilovirtoina” ulkoistettua kulutusta ja voivat antaa osin harhaanjohtavan kuvan. Erittäin tärkeä kehitysaskel silti! Materiaalikysymyksiä koskien kannattaa myös tutustua tähän Geopolitics of Stuff -keskusteluun.

Antti Halkka kirjoittaa Suomen Luonnossa taannoisista tapahtumista eduskunnan ympäristövaliokunnassa ja luonnonsuojelulain ympärillä. Helsingin Sanomat on myös kunnostautunut asian käsittelyssä.

Täällä voit tutustua Suomen ensimmäisen ilmasto-oikeudenkäynnin taustoihin. Bill McKibben tarkastelee New Yorkerissailmastomuokkauksen” monisyisiä kysymyksiä.

28.11.2022
Ekologinen jälleenrakennus, makrotalous ja valtion rooli talouden ohjauksessa Ekologisen jälleenrakennuksen aikana investointikysynnän rooli korostuu. Käytännössä tämä johtaa siihen, että ekologisen jälleenrakennuksen talous on toteutuessaan täystyöllisyystalous ja ekologisesti kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäytön talous. Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikka ja talouspolitiikka laajemminkin pitää suunnitella näistä lähtökohdista. 

Talouskeskustelu ekologisen kriisin aikakaudella tuntuu paikoin todellisuudesta irtautuneelta. Totutut hokemat toistuvat keskustelussa viikosta ja kuukaudesta toiseen, eivätkä ekologis-materiaaliset näkökulmat tunnu juurikaan pääsevän osaksi keskustelua. Tällä tekstillä pyrimme parantamaan talouskeskustelun edellytyksiä. Esitämme ekologisen jälleenrakennuksen lähtökohdista ponnistavan makrotaloudellisen skenaarioanalyysin, jonka kautta hahmottelemme tulevien vuosien ja vuosikymmenten makrotaloudellisen näkymän – sillä oletuksella, että ekologinen jälleenrakennus ja määrätietoinen siirtymäpolitiikka toteutuvat Suomessa. Nojaamme tarkastelussa yleisiin makrotaloudellisiin suureisiin ja logiikoihin, minkä toivomme luovan edellytyksiä talous- ja siirtymäpoliittiselle keskustelulle: kun peruskäsitteet ovat jaettuja, keskustelu käy yleensä helpommin ja tuottaa myös yhteistä ymmärrystä. Tekstin jälkimmäisessä osassa tarkastelemme valtion roolia kuvaamassamme makrotaloudellisessa ympäristössä ja pohdimme niitä keinoja, joilla valtio voi ekologisen jälleenrakennuksen taloutta ohjata. Makrotaloudellinen johtopäätöksemme on, että ekologisen jälleenrakennuksen talous on täystyöllisyyden ja kestävästi käytettävissä olevien resurssien täysimääräisen käytön talous, jossa keskeinen politiikkaväline on kysynnänsäätely. Sitä tarvitaan niin inflaation, talouden laadullisen muutoksen kuin myös yhteiskunnallisen resilienssin vahvistumisen hallintaan.

Johdanto

Talous ja talousjärjestelmien muutos on eittämättä keskeisellä sijalla hahmoteltaessa siirtymää kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa. On vaikea enää 2020-luvulla löytää julkisia puheenvuoroja ilmastokriisistä, luontokadosta tai kestävästä tulevaisuudesta, jotka eivät millään tavalla huomioisi talouden suhdetta näihin aikamme suuriin kysymyksiin. Yleisemmällä mahdollisella tasolla esitettynä huomio taloudesta puheenvuoroissa lienee, että taloutemme on sekä globaalisti että paikallisesti liian kuormittava ympäristölle ja sen kantokyvylle. Tämän jaetun huomion jälkeen keskustelu lähtee hyvinkin monenlaisille urille talouden käsitteellistämisessä, muutostarpeiden määrittelyssä sekä politiikkasuositusten antamisessa.

Talous ja talouden hallinta ovat olleet alusta asti keskeisellä sijalla BIOS-tutkimusyksikön tutkimuksessa ja toiminnassa, esimerkiksi ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa. Kyseinen aloite tähtää syvälliseen yhteiskunnan aineenvaihdunnan uudistamiseen. Talous, oli se sitten miten tahansa järjestetty, määrittää yhteiskunnan aineenvaihduntaa. Siksi myös talouden rakenteiden täytyy muuttua, jotta ekologinen jälleenrakennus saadaan tavoitteidensa mukaisesti maaliin.

Vaikka ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa ja BIOS-tutkimusyksikön työssä ylipäätään liikutaan tältä yleistasolta konkreettisempiin toimiin ja niissä pyritään hahmottelemaan myös makrotaloudellista kuvaa siirtymäpolitiikan toimeenpanon aikana, olemme kerta toisensa jälkeen havainneet keskustelun siirtymäpolitiikan taloudesta ja talouspolitiikasta vaikeaksi. Julkisessa keskustelussa on vaikeaa saada artikuloitua näkökulmia, jotka ovat selkeitä ja loogisia hyödyntämistämme tutkimusperinteistä käsin. Erityisen vaikeaa on saada aikaan näistä lähtökohdista tyydyttävää yhteisymmärrystä muiden keskusteluun osallistuvien kanssa.

Keskustelussa taloudesta ja talouspolitiikasta tuntuu olevan paljon juurtuneita ajatuksia, ja uudetkin ajatukset tuntuvat saavan nopeasti jonkin lukkoon lyödyn tulkinnan. Yleensä tulkinnat syntyvät aiemmin vallinneiden ajatusrakenteiden läpi uuttamalla, mutta myös niitä onnistuneesti haastaneet ajatukset ja avaukset – esimerkiksi sellaiset, jotka kyseenalaistavat nykymuotoista talouskasvua tai korostavat ekologisten rajojen merkitystä – tuntuvat jämähtävän talouskeskustelussa nopeasti paikalleen. Ne putoavat omiin eristyneisiin lokeroihinsa tai saavat tuottamansa alkujärkytyksen jälkeen keskustelussa jonkinlaisen hovinarrin roolin. Niinpä kysymykset kuten talouskasvu, valtion rooli talouden ohjauksessa, julkisen talouden rahoitus ja yleiset makrotalouden lainalaisuudet käsitellään viikosta toiseen samoista lähtökohdista, ja keskusteluissa päädytään samoihin, ennalta-arvattaviin lopputuloksiin. Talouskeskustelu junnaa paikallaan.

Kun tavoitteenamme on tarkastella taloutta ja sen muutosmahdollisuuksia avoimesti sekä käydä niistä rakentavaa, progressiivista keskustelua, tällainen junnaaminen käy turhauttamaan. Vuonna 2022 monikriisissä, keskellä vakavaa nopeaa ja vielä vakavampaa hidasta kriisiä, talouskeskustelun tila tuntuu paikoin todellisuudesta irtautuneelta. Kun taloudellisia ja talouspoliittisia ongelmia vyöryy päällemme koko ajan rajumpaa tahtia, paikallaan polkeva talouskeskustelu alkaa tuntua paikoin jopa absurdilta. Herää kysymys, pystymmekö lainkaan ennakoiden ja tarpeeksi laaja-alaisesti ymmärtämään aikamme taloudellisia ilmiöitä ja sen jälkeen suunnittelemaan niihin ratkaisuja. Onko meidän mahdollista irtautua vanhoista ajatusmalleista ja talouskeskustelun rakenteista, johonkin tuoreeseen ja ratkaisuja tehokkaasti tuottavaan?

Entä voisimmeko itse joillain toimilla muuttaa keskustelun suuntaa? Yhtenä vastauksena tähän kysymykseen on noussut, että ehkä oman ajattelun kirkastaminen vielä selkeämmäksi sekä ymmärrettävämmäksi – muiden keskustelijoiden ennakkokäsitykset huomioiden – voisi viedä keskustelua eteenpäin. Toisaalta sitten pitää myös käydä määrätietoisesti keskustelua julkisuudessa, jotta omat ajatukset, esimerkiksi talouden ja materiaalis-ekologisten reunaehtojen suhteesta, voisivat todella edistää keskustelua.

Tämä kirjoituksemme nojaa edellisiin lähtökohtiin. Sen tavoitteena on päivittää ja kirkastaa ekologisen jälleenrakennuksen taustalla olevaa ja BIOS-tutkimusyksikön piirissä vallitsevaa makrotaloudellista sekä talouspoliittista ajattelua, pitäen mielessä 2020-luvun meille tarjoamat yhteiskunnalliset haasteet. Yritämme pysyä esityksessämme tarpeeksi yleisellä tasolla, vaikka sektori- ja toimialakohtaiset kysymykset välttämättä sisältyvät siihen taloudelliseen kokonaismalliin, johon esimerkiksi ekologinen jälleenrakennus nojaa. Hahmottelemme ensin makrotaloudellisen yleiskuvan tulevien vuosien siirtymäpolitiikalle BIOS:n aiempiin tulevaisuushahmotteluihin nojaten, minkä jälkeen tarkastelemme erityiskysymyksenä valtion roolia talouden ohjauksessa. Uskomme, että nimenomaan näiden kysymysten osalta ekologisen jälleenrakennuksen poliittinen talous on jäänyt kaikkein useimmin hämäräksi. Toivomme, että tarkastelumme luo edellytyksiä mielekkäälle siirtymäpoliittiselle makrotalouskeskustelulle ja sitä kautta ennen pitkää myös menestyksekkäälle politiikalle.

Makrotaloudelliset lähtökohdat – kysyntä, tarjonta, määrä, laatu

Kansantalouden tilinpidon käsitteillä on ollut suuri merkitys makrotaloudellisen ymmärryksemme muovaajana. Kun seuraavaksi tarkastelemme ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta, hyödynnämmekin surutta toisen maailmansodan jälkeen käyttöön vakiintuneita talouskäsitteitä. Näitä ja niiden käyttöä on viime vuosina kritisoitu esimerkiksi osana laajempaa BKT-kritiikkiä. Kritiikissä on tuotu esiin monia ongelmia, kuten talousymmärryksen kaventuminen, vääränlaisten taloudellisten motiivien painottuminen erityisesti politiikassa sekä BKT:n mittaamiseen liittyvät erityiset ongelmat. Koska kansantalouden tilinpidon varaan rakentuva makrotalousymmärrys on kuitenkin laajasti jaettu ja sen pääkäsitteistö on yhdistetty tietoisesti todellisuuden talouden rakenteisiin ja prosesseihin, pidämme hedelmällisenä seuraavan analyysimme esittämistä (väljästi) kyseisessä kehikossa.

Kun siis puhumme makrotaloudesta ja sillä tasolla tapahtuvista muutoksista, puhumme jatkossa kokonaistarjonnasta, jonka jaamme kokonaistuotantoon ja tuontiin, sekä kokonaiskysynnästä, jonka jaamme kulutukseen, investointeihin ja vientiin eli ulkomaiseen kysyntään. Emme tee erottelua julkisen ja yksityisen kulutuksen sekä investointien välillä. Ajattelemme, että kokonaistuotanto muodostuu dynaamisesti sekä käytössä olevien resurssien (työvoima, raaka-aineet, energia) että kokonaiskysynnän määrittämänä. Koska ilman tuotannossa syntyvän tuotoksen käyttöä ei ole kansantalouden tilinpidon määritelmien mielessä tuotantoa ja ilman tuotantoa ei voi olla käyttöä, lopulta kokonaiskysyntä ja -tarjonta ovat tietyllä ajanjaksolla aina yhtä suuret. Tätä kansantalouden ja sen kirjanpidon logiikkaa ei tule sekoittaa niihin dynamiikkoihin, jotka todellisuudessa kirjanpitotuloksen saavat aikaan. Dynamiikan synnyttävät taloudellisten toimijoiden päätökset valmistaa, kuluttaa ja investoida sekä heidän kykynsä organisoida tuotantoa, jonka tuotoksille taloudessa löytyy kysyntää.

Tarkastelemme läpi tekstin Suomen taloutta, jonka rakenteellista uudistamista BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen aloite tavoittelee. Vuonna 2021 Suomen talouden kokonaistarjonta on noin 139 prosenttia BKT:sta, josta kokonaistuotanto on luonnollisesti 100 prosenttia ja tuonti 39 prosenttia. Kokonaiskysynnästä kotimaisen kulutuksen osuus on 75 prosenttia, investointien noin 25 prosenttia ja viennin noin 39 prosenttia. Nettovienti oli siis nolla, eli Suomeen tuotiin samasta nimellisarvosta hyödykkeitä kuin täältä vietiin maailmalle. Korostamme, että tässä tarkastellaan taloudellista arvoa ja oikeammin markkinahintojen sekä hyödykevolyymien perusteella määrittynyttä arvoa, ei konkreettisia materiaalivirtoja. Materiaalivirtojen suhteen Suomi on nettohyötyjä, etenkin kun otetaan huomioon tuonnin takana olevat ns. piilovirrat eli tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden tuotantoon tarvittu luonnonvarojen käyttö.

Taloutta voidaan tarkastella myös toimialoittain. Tällainen tarkastelu kertoo, millaista taloudellinen toiminta on sisällöllisesti, eli millaisia hyödykkeitä taloudessa konkreettisesti tuotetaan ja kuinka paljon työvoimaa tähän käytetään. Vuonna 2021 kokonaistuotannosta alkutuotannon eli maa- ja metsätalouden osuus oli 2,6 prosenttia, jalostuksen eli teollisuuden ja rakentamisen osuus 28,4 prosenttia ja palveluiden 69 prosenttia. Työllisyyden kautta katsottuna samat osuudet olivat 3,3 prosenttia, 21,6 prosenttia ja 74,8 prosenttia. Luvut kuvaavat samalla, kuinka arvonlisäyksen ja työpanoksen suhteena laskettava työn tuottavuus on jalostuksessa alkutuotantoa ja palvelutuotantoa korkeampi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomen talous on 2020-luvun alussa palvelutalous, joka on integroitunut voimallisesti kansainväliseen kauppaan. Teollisuudella on kuitenkin Suomen taloudessa yhä suuri merkitys. Edelleen viennistä selvästi suurin osa on tavaravientiä, vaikka palveluiden osuus on vähitellen kasvanut. Tuonnista energia ja tuotannossa käytetyt raaka-aineet sekä välituotteet ovat noin puolet. Kulutushyödykkeiden osuus on reilu neljännes ja investointihyödykkeiden viidennes. Vuonna 2022 viennin ja tuonnin rakenteet ovat Ukrainan sodan ja talouspakotekamppailun tuottamien hintamuutosten ja alueellisten siirtymien vuoksi muuttuneet radikaalisti, mikä vaikeuttaa ulkomaankaupan pidemmän tähtäimen rakenteiden ennakointia.

Edellisistä luvuista hahmottuva talous tuottaa tällä hetkellä sen ekologisen kuorman, jonka sitten esimerkiksi hiilidioksidipäästöistä, luonnonvarojen käytöstä sekä energian käytöstä kertovat tilastot paljastavat. Tällä hetkellä meillä ei ole käytössämme tilastointia, joka helposti kertoisi, miten esimerkiksi ilmastopäästöt jakautuvat eri tuotannon toimialojen välillä, mikä osa tulee kulutuksesta, mikä investoinneista ja mikä ulkomaansektorilta. Toisin sanoen päästöjä ei – kuten ei myöskään luonnonvarojen ja (fossiilisen) energian käyttöä – ole suoraan yhdistetty niihin taloustoimiin, joiden kautta kansantalouden tilinpitoa laaditaan ja BKT:ta lasketaan.

Voimme tietysti yrittää eri lähteistä yhdistellä esimerkiksi teollisuuden eri toimialojen ekologista kuormaa niiden tuotannosta ja myynneistä kertoviin taloustoimiin sekä niiden työvoiman käyttöön. Sama voi olla mahdollista myös sektoreittain (kotitaloudet, yritykset, julkinen sektori, ulkomaat) sekä kysyntäkomponenteittain (kulutus, investoinnit). Tällaiset ad hoc -hahmotelmat ”talouden laadusta” ovatkin tärkeitä niin kauan kuin yleisempi tiedon puute vallitsee eikä tilastointia tehdä määrätietoisesti ja johdonmukaisesti.

Edellä kuvattu tiedon puute on suuri rajoite ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelulle. Käytännössä yhteiskunnalla ei ole selvää kuvaa taloudellisen toimintamme laadusta. Kun yritämme hahmottaa, miten talouden rakenteita pitäisi ekologisen jälleenrakennuksen edistämiseksi muuttaa tai miten rakenteet muuttuvat, kun ekologista jälleenrakennusta tehdään, nykyiset käytössämme olevat tilastojärjestelmät voivat auttaa meitä vain rajatusti. On kuitenkin mahdollista auttavasti haarukoida – puutteellisia tietolähteitä hyödyntäen – mitä ekologinen jälleenrakennus voisi ”talouden” näkökulmasta tarkoittaa. Seuraavaksi teemme tällaista haarukointia.

Ekologinen jälleenrakennus ja makrotaloudelliset muutokset

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteena on uudistaa yhteiskunnan aineenvaihdunta siten, että inhimillisestä toiminnasta tulee ilmastollisesti ja ympäristöllisesti kestävää pitkällä aikavälillä. Jälleenrakennus on käytännössä pitkäkestoinen investointiprojekti, joka muuttaa taloutemme pitkälti toisenlaiseksi laadullisesti ja jossain mitassa myös määrällisesti. Jälleenrakennuksen jälkeen teemme vähemmän nykyisin tehtäviä asioita ja enemmän uusia asioita. Tietyt tässä ajassa tehtävät asiat pyritään säilyttämään ja osaa niistä pyritään myös tekemään enemmän. Keskeistä on, että kaikki tulevaisuudessa tekemämme on sopusoinnussa luonnon kestävyyden kanssa. Siirtymäkauden aikana sopusoinnussa oleminen tarkoittaa sitä, että tietyt tiukat yhteiskunnalliset välitavoitteet on pystyttävä saavuttamaan tietyssä aikaikkunassa. Muutoin voi syntyä vaarallisia polkuriippuvuuksia, jotka estävät sopusoinnussa olemisen myöhemmin.

Mitä ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen projekti tarkoittaa makrotalouden näkökulmasta? Eli miten sen toteuttaminen näkyy niiden suureiden lävitse, joita edellisessä osiossa kuvasimme? Pyrimme vastaamaan näihin kysymyksiin seuraavaksi melko väljällä skenaarioanalyysilla. Koska lopulta vastaus on erittäin moniulotteinen ja siksi pitkä, seuraava tarkastelu on välttämättä yksinkertaistus. Teemme lisäksi kaksi muuta yksinkertaistusta: tarkastelemme jälleenrakennusta yhden maan (Suomen) näkökulmasta, emmekä edelleenkään erottele taloudellista toimintaa yksityiseen ja julkiseen. Näitä valintoja perustelee se, että ekologinen jälleenrakennus on esitelty kansallisena aloitteena ja se, että sektorirajat sekoittavat tarkastelua usein poliittis-ideologisista syistä. Joskus nimittäin ajatellaan, että julkinen tuotanto tai julkisesti järjestetty tuotanto eroaa tehokkuudeltaan merkittävästi yksityisestä tuotannosta. Tai ajatellaan jopa niin, että yksityinen tuotanto ja arvonluonti ovat aina julkisen tuotannon edellytys. Nähdäksemme edelliset näkemykset ovat virheellisiä tulkintoja todellisuudesta. Käsittelemme valtion roolia ekologisessa jälleenrakennuksessa erikseen tekstin seuraavassa osiossa.

Heti alkuun voidaan esittää ennakkopohdintojen pohjalta hypoteesi: lopulta makrotalous muuttuu ekologisen jälleenrakennuksen aikana jonkin verran mutta ei radikaalisti, jos taloutta hahmotetaan karkeilla makrosuureilla. Rakenteellisia muutoksia varmasti tullaan havaitsemaan ja niiden tiedostaminen ennalta auttaa ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelussa sekä talouspoliittisessa ohjaamisessa. Merkittävä osa tavoitelluista ja toivottavasti saavutettavista muutoksista tapahtuu kuitenkin toimialojen sisällä, on laadullista käytäntöjen muutosta ja näkyy selkeämmin muissa tilastoissa kuin kansantalouden tilinpidossa.

BIOS-tutkimusyksikkö esitteli ekologisen jälleenrakennuksen aloitteen vuonna 2019. Tämän jälkeen tiedon karttuessa ja materiaalisen todellisuuden eläessä näkökulmat jälleenrakennuksen rakennuskohteisiin ovat jossain määrin muuttuneet. Tästä syystä skenaariotarkastelua ei rakenneta tässä tiukasti aloitteen mukaisesti, vaan jälleenrakennusta käsitellään kokonaisvaltaisemmin keskeisiin toimialoihin ja muutostarpeisiin tarttuen. Tutkimusyksikkö on käsitellyt makrotaloudellisia kysymyksiä myös esimerkiksi vuonna 2020 julkaistussa Siirtymäpolitiikan kojelaudassa. Näitäkin näkökulmia hyödynnetään soveltaen seuraavassa tarkastelussa.

Ekologinen jälleenrakennus: energia, liikenne, rakentaminen, ruoka, metsät, teollisuus ja hoiva

Seuraavassa ekologisen jälleenrakennuksen skenaariotarkastelussa esiin nousevat rakennuskohteet ovat monelle lukijalle ilmeisiä ja tuttuja. Siten ekologisen jälleenrakennuksen talouden jäsentäminen niiden kautta on helpompaa. Kohteet ovat myös volyymiltaan suuria, mikä sekin helpottaa tarkasteluamme: makrotaloudelliset vaikutukset tulevat riittävän selkeästi näkyviin. Tarkastelemme järjestyksessä energian, liikenteen, rakentamisen, ruoantuotannon, metsätalouden, teollisuuden ja hoivan toimialoja.

Energiasektorilla jälleenrakennus tiivistyy talouden ja yhteiskunnan sähköistämiseen sekä fossiilisen sähköntuotannon lopettamiseen. Vähäpäästöiseen energiantuotantoon tarvitaan jatkossakin lisää investointeja, kuten myös sähköverkkoon sekä uuteen sähköä hyödyntävään infrastruktuuriin esimerkiksi teollisuudessa. Toinen keskeinen investointialue on lämmittäminen. Polttamiseen perustuvasta lämmittämisestä on siirryttävä muun muassa lämpöpumppuihin ja -kaivoihin perustuvaan lämmittämiseen sekä hukkalämmön parempaan hyödyntämiseen. Tästä muodostuu niin ikään merkittävä investointiprojekti tuleviksi vuosiksi ja vuosikymmeniksi.

Toteutuessaan energiasektorin jälleenrakennus tarkoittaa merkittävää lisäystä investointikysyntään. Työllisyysvaikutus lienee suurin rakentamisen ja asentamispalveluiden toimialoilla, mutta mahdollisesti myös teollisuudessa, jos kasvava osa energiamurroksesta tarvittavista hyödykkeistä valmistetaan jatkossa kotimaassa. Koska energiamurros vaatii raaka-aineita ja välituotteita, joita Suomessa ei riittävästi ole, myös tuonti lisääntyy energia- ja lämmitysinvestointien myötä. Investointien edetessä ja sähköntuotannon kotimaistuessa energiahyödykkeiden tuonti kuitenkin todennäköisesti vähenee, mikä tasoittaa vaihtotaseen heikkenemistä ja lopulta ulkoinen tasapaino energian osalta voi kääntyä selvästi positiiviseksi. Ennen kaikkea ulkomailta tuotavan fossiilisen polttoaineen tuonnin merkittävä väheneminen on keskeinen ulkoista tasapainoa parantava muutos.  Iso investointiprojekti luo jatkuvasti talouteen merkittävästi tuloja hanketta toteuttavien yritysten voittoina ja työntekijöiden palkkoina. Näistä tuloista seuraa kysyntäpainetta kulutushyödykemarkkinoille sekä kotimaassa että ulkomailla. Vaihtotase voi siis heikentyä rakennusprojektien aikana myös tätä kautta.

Myös liikenteen jälleenrakennus on ekologisen jälleenrakennuksen aloitteessa mittava operaatio. Keskeisiä tehtäviä ovat joukkoliikenteen sähköistäminen sekä raskaan liikenteen radikaalit päästövähennykset soveltuvin teknologioin ja yksityisten autojen käyttötarpeen vähentäminen. Liikennettä ei jälleenrakenneta pelkästään korvaamalla fossiilienergiaa käyttävät kulkuneuvot sähkökulkuneuvoilla. Myös kaupunkirakenne ja ympärivuotiset väylät, jotka tukevat joukkoliikenteen lisäksi kävelyä ja pyöräilyä, ovat muutoksessa avainasemassa.

Kuten energiasektorilla myös liikenteessä ekologinen jälleenrakennus hahmottuu suurena investointiprojektina. Sekä rakentamista että kulkuneuvojen valmistamista tarvitaan mittavasti, ja näiden myötä monenlaista välituotteiden tuotantoa ja tuontia. Liikenteen investoinnit kasvattaisivat myös kokonaiskysyntää lyhyellä aikavälillä, ja niiden rahoittamistavasta riippuen investoinnit ruokkisivat kulutushyödyketoimialojen kohtaamaa kysyntää laaja-alaisesti. Työllisyysvaikutukset näkyisivät ennen kaikkea rakentamisen ja valmistuksen toimialoilla, mutta myös suunnittelua ja projektinjohtamista tarvittaisiin runsaasti. Ulkomaisen velkaantumisen näkökulmasta liikenteen jälleenrakennus todennäköisesti heikentäisi vaihtotasetta lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmän päälle liikenteestä tulisi sähköistymisen kautta omavaraisempaa kuin se on tällä hetkellä, kun fossiilisten polttoaineiden tuonti merkittävästi vähenisi.

Kuten energian ja liikenteen kohdalla huomattiin, myös niillä toimialoilla merkittävä osa jälleenrakennuksesta on rakentamista. Rakentamisen toimiala on tällä tavalla ekologisen jälleenrakennuksen talouden ytimessä. Rakentaminen tuottaa paljon ilmastopäästöjä ja kuluttaa paljon luonnonvaroja. Siksi rakentamista tulee lähestyä ennen kaikkea rationalisoinnin ja priorisoinnin kautta. Tämä koskee sekä muiden toimialojen siirtymähankkeita että asuinrakentamista ja kaupunkirakentamista.

Jälkimmäisten osalta uudisrakentamisen tarve on arvioitava tarkasti ja lähtökohdaksi pitäisi ottaa olemassa olevan rakennuskannan muutos- ja korjausrakentaminen. Tulevaisuudessa rakentamisessa pitää tähdätä yhtäältä mahdollisimman pitkään käyttöikään ja matalaan käytönaikaiseen ympäristökuormaan, toisaalta rakentamisen ympäristökuorman alentamiseen ja rakennusmateriaalien kierrätettävyteen. Tämä edellyttänee sekä puurakentamisen lisäämistä ja kehitystyötä että teräs- ja betonituotannon ilmastopäästöjen vähentämistä uusilla teknologioilla. Rakennusmateriaalin kierrätettävyys olisi niin ikään huomioitava jo suunnitteluvaiheessa paljon nykyistä voimallisemmin. Korjausrakentamisen kautta on mahdollista edelleen parantaa asuntojen energiatehokkuutta, minkä pitää olla yksi tulevaisuuden rakennusprojekteja keskeisesti määrittävä tavoite.

Koska rakentaminen kirjautuu investointikysyntään, asumiseen ja kaupunkeihin liittyvän rakennetun ympäristön jälleenrakennus lisää jossain mitassa talouden investointikysyntää. Priorisoinnin ja rationalisoinnin vuoksi lisäys kysyntään ei välttämättä ole kovin suuri muiden jälleenrakennuskohteiden, ennen kaikkea energian ja liikenteen, ulkopuolella. Toisin sanoen asunto- ja kaupunkirakentamisen tarkempi suunnittelu ja hankkeiden laadun muutos sekä niiden ajoitus vähentävät samanaikaisesti toteutuvan rakentamisen volyymia. Rakentamisen työllisyys pysyttelee joka tapauksessa korkeana ekologisen jälleenrakennuksen aikana. Mitä enemmän rakentamisessa siirrytään kotimaisiin välituotteisiin ja raaka-aineisiin, sitä pienempi negatiivinen vaikutus rakentamisen uudelleenrakennuksella on ulkomaiseen velkaantumiseen ja nettovientiin.

Ekologinen jälleenrakennus ruoantuotannon, -kulutuksen ja maanviljelyn alueella nojaa kahteen tavoitteeseen: tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutusten vähentämiseen sekä tuotannon muuttamiseen sopeutumiskykyisemmäksi ympäristömuutoksille. Käytännössä suuri osa jälleenrakennuksesta on laadullista siinä mielessä, että nykyisiä hyödykkeitä ja valmistustapoja korvataan uusilla. Sama koskee myös kulutusta. Kuitenkin myös investointeja tarvitaan, jotta uudenlaiset ruoantuotannon tavat saadaan tehokkaasti käyttöön.

Kun ekologinen jälleenrakennus pidemmän päälle lisää omavaraisuutta ruoantuotannossa, ennen kaikkea maatalouden tuotantopanoksien omavaraisuutta, on lopputuloksena tuonnin väheneminen ja sen korvautuminen kotimaisella tuotannolla. Mitä isompi osa energiasta ja raaka-aineista saadaan maanviljelyyn jatkossa kotimaasta, sitä suuremmaksi positiivinen vaikutus nettovientiin muodostuu.

Suomen ruokaomavaraisuus on jo nyt hyvin korkealla tasolla, joten loppukulutetun ruoan osalta tuonnin ja viennin määrä ja niiden suhde eivät välttämättä muutu radikaalisti. Lähihistoriassa ruoan ulkomaankauppa on ollut Suomen osalta useamman miljardin euron verran alijäämäistä. Laadullinen muutos kuitenkin on väistämätön etenkin viennissä, kun kotimaisen ruokajärjestelmän muuttuessa on löydettävä uusia kestävämpiä vientituotteita. Suurimmat vaikutukset makrotalouteen ruokajärjestelmän jälleenrakennuksesta tulevat kuitenkin todennäköisesti panosten tuonnin vähenemisen ajaman nettoviennin kasvun kautta.

Metsien ja maankäytön jälleenrakennus tapahtuu käytännössä usealla eri toimialalla yhtä aikaa: metsätaloudessa, maataloudessa, metsäteollisuudessa, rakentamisessa, energiantuotannossa sekä muutamilla muilla jalostavan teollisuuden toimialoilla. Päätavoitteena tällä jälleenrakennuksen alueella on metsien hiilinielujen vahvistaminen sekä puun materiaalikäytön muuttaminen niin, että lopulta vain vähäinen osa puumassasta käytetään polttamalla. Metsien käytöllä ja maankäytöllä on myös keskeinen rooli luonnon monimuotoisuuden vaalimisessa. Kun Suomen hiilinielut ovat vastikään osoittautuneet oletettua pienemmiksi, on metsien käytöllä ja maankäytöllä entistäkin tärkeämpi tehtävä suomalaisessa ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Jatkossa metsiä tulee hakata jonkin verran nykyistä vähemmän kaikkeen käyttöön. Maatalouden ilmastovaikutusten vähentämisessä nopein ja tehokkain toimi taas olisi poistaa osa turvemaita tuotannosta ja metsittää niitä uudelleen. Loppuja turvemaita tulisi lisäksi uusien viljelykäytäntöjen kuten kosteikkoviljelyn piiriin. Ylipäätään maataloudessa tulisi ottaa käyttöön viljelymenetelmiä, jotka parantavat viljelymaan hiilitasetta. Metsäteollisuudessa ja muussa teollisuudessa sekä rakentamisessa puumateriaaleja tulisi käyttää koko ajan jalostusastetta nostaen ja niin, että puusta valmistetut tuotteet sitovat hiiltä vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

Tarkemmin sanottuna metsien ja maankäytön jälleenrakennuksesta merkittävä osa on uudelleensuuntaamista, mikä vaatii ainakin lyhyellä aikavälillä investointeja sekä niihin rinnastuvia tutkimus- ja tuotekehityspanostuksia. Metsätaloudessa painopiste siirtyy hakkuista metsänhoitoon ja kasvun edellytysten vahvistamiseen, mikä voi jossain määrin jopa lisätä käytettävää työvoiman määrää. Jos esimerkiksi hakkuutavat muuttuvat siten, että työstä tulee nykyistä enemmän työllistävää ja kaikista suurimpia koneita voidaan käyttää työssä vähemmän, siirtymän vaikutus toimialan työllistävyyteen voi olla selvästi positiivinen.

Metsien osalta suurimmat jälleenrakennustarpeet ovat metsäteollisuudessa. Kun tuotepalettia muovataan uuteen uskoon, hakkuita vähennetään ja tuotantotapoja sähköistetään, tarvitaan metsäteollisuudessakin suuria investointeja lähivuosina. On todennäköistä, että teollisuuden sähköistäminen edellyttää raaka-aineiden ja välituotteiden tuonnin lisäämistä, kun kaikkea tarvittavaa ei ole saatavissa kotimaasta. Se vaikuttaa negatiivisesti nettovientiin. Mikäli Suomen sähköverkon investoinnit viipyvät ja vähäpäästöisen energian tuotantokapasiteetti jää jälkeen teollisuuden energiatarpeista, myös sähköntuonti voi lisääntyä ja edelleen heikentää nettovientiä. Energiasektorin jälleenrakennuksen onkin syytä edetä yhtä jalkaa metsäteollisuuden jälleenrakennuksen kanssa myös siitä syystä, ettei ulkoisen rahoituksen tarvetta – ennen kaikkea sähköntuonnin muodossa – kasvateta liikaa.

Metsäteollisuuden rinnalla myös muilla teollisuuden aloilla on vastaavia jälleenrakennuksen tarpeita. Metalliteollisuus, kemianteollisuus ja esimerkiksi elintarviketeollisuus joutuvat rakentamaan tuotantoprosessinsa, panoskäyttönsä ja lopputuotepalettinsa uuteen uskoon tulevien vuosikymmenien aikana. Mitä energiaintensiivisempää tuotanto tänään on, sitä suuremmat ovat muutostarpeet. Samat investointilogiikat kuin edellä energiassa, liikenteessä ja metsäteollisuudessa toteutuvat myös näillä toimialoilla. Isot investoinnit teollisuudessa tuottavat muiden toimialoittaisten investointiprojektien tavoin talouteen suuren kysyntävaikutuksen, joka näkyy kysyntäpaineena kulutushyödykesektoreilla sekä työvoiman kysynnän kasvuna taloudessa laajalti.

Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa hoivalla sekä sosiaali- ja terveyspalveluilla on keskeinen rooli yksilöiden ja yhteisön hyvinvoinnin rakentumisessa. Kun ekologista jälleenrakennusta pyritään tekemään hyvinvointivaltiokontekstissa, sen perusrakenteet säilyttäen, yhteiskunnan resursseja on edelleen suunnattava mittavasti palveluiden tuottamiseen ja hoivaan. Sen lisäksi, että sosiaali- ja terveyspalveluiden tarpeet lisääntyvät jatkossa väestön ikääntymisen seurauksena, myös monenlaiset muut yhteiskunnalliset kehityskulut näkyvät tarpeen kasvuna.

Esimerkiksi mielenterveyden ongelmien lisääntyminen kaikissa ja erityisesti nuorissa ikäluokissa on usein yhdistetty yhteiskunnallisen kehityksen yksilöille aiheuttamaan stressiin ja henkiseen kuormaan. Huoli tulevaisuudesta, merkityksen kokemuksen heikentyminen ja yhteiskunnallisten turvaverkkojen rapautuminen ovat viime aikaisissa tulkinnoissa usein esitettyjä syitä lisääntyneille mielenterveyden haasteille. Ekologinen jälleenrakennus voisi onnistuessaan olla keskeisesti ehkäisemässä tämänkaltaisia ongelmia. Sen nopea eteneminen todennäköisesti vähentäisi ekologisesta kiiristä juontuvaa ahdistusta ja mielten oireilua, mikä taasen vähentäisi korjaavien palveluiden tarvetta. Painopiste siirtyisi ennaltaehkäisyyn, kun osallisuuden ja pystyvyyden tunteet lisääntyvät, tekisimme hankalien haasteiden asioiden ratkaisemiseksi kollektiivisesti parhaamme ja kaikille olisi tarjolla mielekästä työtä.

Yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnin ottaminen ekologisen jälleenrakennuksen alueeksi tarkoittaa käytännössä, että jatkossakin vähintään nykyisen tasoiset ja laajuiset hyvinvointipalvelut pyritään tuottamaan, mutta mahdollisuuksien mukaan niitä pyritään myös parantamaan ja laajentamaan. Resursseja tarvitaan tutkimus- ja tuotekehitykseen sekä investointeihin mutta myös päivittäiseen palvelutoimintaan, joka makrotaloudellisesti jäsentyy kulutukseksi ja työllisyydeksi. Ottamalla huomioon myös hoivan niin sanottu näkymätön kulutus, eli kotitalouksien piirissä tapahtuva hoiva- ja hoitotyö, hoivan kulutuksesta tulee vieläkin suurempi kokonaisuus ja resurssitarve sektorilla hahmottuu koko laajuudessaan.

Nykyiseen verrattuna hoivan jälleenrakennus tarkoittaa väestörakenne huomioiden jatkossa suurempaa kulutuskysyntää, jonka laajemmat kysyntävaikutukset riippuvat kulutuksen rahoituksesta. Mikäli kulutus rahoitetaan kokonaan verotuksella tai yksityisillä maksuilla, ei kulutuksen lisääminen aiheuta positiivista kerroinvaikutusta. Koska valtaosa hoivan resursseista saadaan kotimaasta, hoivan kulutuksen laajentamisen vaikutus nettovientiin on vähäinen.

Summaus: ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudelliset vaikutukset

Kun edelliset tarkastelut vedetään yhteen, piirtyy melko selkeä kuva ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudellisista vaikutuksista. Ensinnäkin monet keskeiset jälleenrakennukseen liittyvät muutokset eivät tule näkyviin makrotaloudellisessa tarkastelussa, koska ne ovat luonteeltaan laadullisia, toimintatapojen, tuotantotapojen ja materiaalisten resurssien käytön muutoksia. Näitä muutoksia on arvioitava niitä suoraan kuvaavien tilastojen ja indikaattoreiden avulla.

Toiseksi ekologinen jälleenrakennus ilmenee makrotaloudellisesti valtavana investointikysynnän kasvuna. Investointeja tarvitaan monilla toimialoilla, ja jos ne kaikki pyritään toteuttamaan yhtä aikaa, talouden kaikki ekologisen kestävyyden rajoissa käytettävissä olevat resurssit tulevat melko todennäköisesti otetuksi käyttöön. Koska investoinnit lisäävät kokonaiskysyntää myös kerroinvaikutuksen kautta, myös kulutuskysyntätoimialat kotimaassa ja ulkomailla saavat oman osansa investointikysynnän kasvusta. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi työvoimasta tulee entistä niukempi resurssi ja talous päätyy täystyöllisyystilanteeseen vaivattomasti. Myös muista resursseista kuin työvoimasta tulee pulaa, ja tuonnin merkitys todennäköisesti korostuu erityisesti jälleenrakennuksen alkupäässä, kun esimerkiksi energiaomavaraisuutta vasta rakennetaan. Vaihtotaseen alijäämien rahoittaminen onkin yksi keskeinen rajoite ekologiselle jälleenrakennukselle. Pidemmän päälle tuonti pitää pystyä korvaamaan viennillä, jolloin kansantalouden (reaalinen) rahoitusasema jälleen tervehtyy.

Koska jälleenrakennus lisää investointikysyntää ja sitä kautta kokonaiskysyntää ja luo talouteen pysyvät täystyöllisyysolosuhteet, myös BKT todennäköisesti kasvaa jälleenrakennuksen aikana edelleen nykyisestä tasosta. Kun makrotalous on jatkuvassa täystyöllisyyden – työvoimapulat ovat selvästi akuutimpia ja voimallisempia kuin mihin olemme lähihistoriassa tottuneet –  ja ekologisen kestävyyden rajaamassa resurssien täyskäytön tilassa, tarjonnan pullonkaulojen kohtaaminen sekä hintojen ja palkkojen korotuspaineet muodostuvat pysyväksi taloudelliseksi kysymykseksi. Jälleenrakennus tapahtuu siis välttämättä inflatorisessa makrotaloudellisessa ympäristössä. Mitä pidemmälle ajanjaksolle investointihankkeet voitaisiin kohdentaa ja mitä enemmän aikaa tarjontarakenteille voitaisiin antaa sopeutumisaikaa tietyissä murrosvaiheissa, sitä pienemmäksi inflaatiohaasteet muodostuisivat. Koska ekologisella jälleenrakennuksella on kuitenkin valtava kiire, inflatorista talousympäristöä ei todennäköisesti ole mahdollista välttää. Talous- ja siirtymäpolitiikan suunnitelmallisella ohjauksella pahimmat inflaatiopaineet kuitenkin pystytään taittamaan.

Resurssien täyskäytön taloudessa liiallista kysynnän kasvua on pakko pyrkiä hallitsemaan erilaisin talouspoliittisin keinoin. Näitä ovat muun muassa säästämiseen kannustaminen, verotus, kulutuskysynnän ohjaaminen kestäviin ja vähäisemmän tarjontarajoitteen kohteisiin, palkka-hinta-spriaalin estävä tulopolitiikka sekä suora kulutuksesta luopumiseen kannustaminen (ja taivuttelu). Jälleenrakennuksen aikana keskeinen tulonjakokysymys onkin, että jokainen jälleenrakennukseen (investointeihin ja laadulliseen muutokseen) osallistuva saa toiminnastaan häntä siihen kannustavan palkkion materiaalisen kulutuksen tai muun hyvinvointia tuottavan toiminnan muodossa. Oikeudenmukainen jako jäsentyy tulojen, inflaation ja kollektiivisten kulutusmahdollisuuksien asettamissa raameissa.

Jälleenrakennuksen edetessä koettu materiaalinen niukkuus alkaa hellittää, kun luonnonvarojen kokonaiskulutustarve vähenee ja niiden käyttöä koordinoidaan ja priorisoidaan paremmin. Ekologisia rajoitteita on toki jatkossakin. Luonnonvarojen kulutustarvetta ei saa päästää uudestaan kasvu-uralle. Lisäksi ilmastonmuutoksen, luontokadon ja muiden ympäristöongelmien negatiiviset vaikutukset jatkuvat parhaimmillaankin pitkälle, ja niiden keskinäisvaikutukset voivat tuottaa yhä uusia yllätyksiä.

Mitä enemmän absoluuttista niukkuutta tuottavia rajoitteita tulee vastaan, sitä suurempaan rooliin nousee materiaalisen käytön vähentäminen, mikä tarkoittaa lisäpriorisointeja sekä jälleenrakennuksen investointiohjelmassa että yhteiskunnan juoksevassa kulutuksessa. Makrotaloudellisesti tällöinkin ollaan monelta osin resurssien täyskäytön tilanteessa, joten edellä kuvatut ongelmat eivät sinällään poistu. Kuitenkin esimerkiksi työpanoksesta voi tulla tällaisissa olosuhteissa vähemmän niukka resurssi, jolloin esimerkiksi vapaa-ajan lisääminen tasaisesti läpi yhteisön voi olla vastaus liiallisille kulutuspaineille sekä tuotantomahdollisuuksien vähenemiselle.

Mikäli ympäristölliset rajoitteet osoittautuvat tiukemmiksi kuin mitä tällä hetkellä ajatellaan, ekologista jälleenrakennusta on muutettava laadullisesti ja määrällisesti – sitä on skaalattava alaspäin, priorisointeja ja rajoituksia on lisättävä. Tällöin myös BKT:lla mitattu taloudellinen toiminta todennäköisesti vähenee, vaikka edelleen talous toimii käytännössä maksimitasollaan. Mitä tiukemmat materiaaliset rajoitteet ovat, sitä keskeisempi merkitys talouspolitiikassa on tulonjakopolitiikalla ja varallisuutta uudelleenjakavalla politiikalla.

Valtion rooli talouden ohjauksessa ekologisen jälleenrakennuksen aikana

Toistaiseksi olemme tietoisesti pidättäytyneet käsittelemästä valtion roolia ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudessa. Tärkein oletuksemme tähän suuntaan oli, että emme jakaneet eri toimialojen tuotantoa yksityisen tai julkisen sektorin toiminnaksi. Koska lopulta kansantalouden sisällä tuotanto perustuu samoihin käytettävissä oleviin resursseihin ja niiden käyttöönottoon, ei ole periaatteellista merkitystä sillä, millaisen organisoitumisen kautta tuo käyttöönotto tapahtuu.

Edellisen osion yhteenvedossa luettelimme muutamia politiikkatoimia, joita ekologisen jälleenrakennuksen täystyöllisyystaloudessa on syytä hyödyntää. Käytännössä kaikissa niissä toimeenpanijana on moderneissa yhteiskunnissa valtio, joka luo väkivaltamonopolinsa kautta puitteet markkinoille, verotukselle, rahoitukselle sekä taloudelliselle sopimiselle laajemmin. Kuten hoivan osalta huomasimme, valtio voi olla myös keskeinen taloudellisen toiminnan järjestäjä ja tuottaja. Historiassa valtiolla on ollut nykyistäkin suurempi rooli esimerkiksi teollisuudessa. Suomessakin toisen maailmansodan jälkeen teollista perustaa luotiin valtiojohtoisesti, valtioyhtiöihin ja valtiorahoitukseen vahvasti nojaten.

Valtio on näin ollen ekologisessa jälleenrakennuksessa ohittamaton toimija. Käsittelemme seuraavaksi, mitkä ovat nähdäksemme keskeisiä valtiollisen makrotaloudellisen ohjauksen elementtejä ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Investointien ohjaaja

Kun ekologinen jälleenrakennus on valtava ja monialainen investointiprojekti, se vaatii toteutuakseen monenlaista ohjausta. Investointeja pitää koordinoida laadullisesti ja määrällisesti, investoinnit pitää rahoittaa, investoinnit pitää toteuttaa käytännössä (hankkeet) ja investointien makrotaloudellisia seurauksia tulee arvioida sekä hallita. Valtion tulee kantaa vastuu siitä, että ekologisen jälleenrakennuksen investoinnit todella lähtevät liikkeelle ja sen tulee koordinoida niitä siten, että niistä välttämättä seuraavat merkittävät taloudellis-yhteiskunnalliset haasteet pystytään ratkaisemaan tyydyttävästi. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan uudistaminen pienessä aikaikkunassa välttämättä koettelee sosiaalisia rakenteita, eikä sen toteuttaminen ole myöskään poliittisesti neutraalia.

Investointien koordinointi tapahtuu valtiollisen teollisuuspolitiikan alueella. Valtion tulee käydä jatkuvaa dialogia eri teollisuustoimialojen ja yritysten kanssa sovittaessaan yhteen niiden intressejä ja hallitakseen epävarmuuksia jälleenrakennukseen liittyen. Esimerkiksi energiasektorin ja teollisuuden välisen vuoropuhelun rakentajana ja investointihankkeiden oikea-aikaisen toteuttamisen näkökulmasta teollisuuspolitiikalla voisi olla keskeinen rooli. Voi nimittäin olla, että ilman valtiota hankkeiden takaajana ja edistäjänä eri teollisuuden alat jättävät ne tekemättä, odottaen toisten toimivan ensin. Lisäksi ilman koordinaatiota alat voivat nojata tulevaisuuden suunnitelmissaan esimerkiksi kestämättömän laajaan bioresurssien kulutukseen ja jättää sen varjolla rakenteita kestävästi uudistavat investoinnit tekemättä.

Käytännössä valtio voi edistää ekologisen jälleenrakennuksen investointeja useampaa eri reittiä. Se voi rahoittaa hankkeita, muuttaa lainsäädäntöä investointimyönteiseksi, ohjata hankkeita ja investointivaroja verotuksen ja tukien kautta tiettyyn suuntaan, toimia itse hankkeen toteuttajana tai muodostaa investointiklustereita yhdessä eri toimialojen ja yritysten kanssa. Nykyisissä instituutioissa valtio saa todennäköisesti edullisempaa lainaa yrityksiin verrattuna, ja myös lainantakaukset laskevat investoijien rahoituksen hintaa. Ylikansallisen rahoituksen ja suoran keskuspankkirahoituksen kanavatkin voivat olla mahdollisia investointirahoituksen kokoamisessa ja myös rahoitusmarkkinoiden sääntelyllä – esimerkiksi tiukkojen taksonomioiden kautta – voi suunnata rahoitusta haluttuihin investointihankkeisiin. Ylipäätään investointimahdollisuudet ja kannustimet tulee yhteiskunnissa rakentaa nopeasti sellaisiksi, että vain aidosti ekologisesti kestäviä investointeja tästä eteenpäin kannattaa toteuttaa. Verotuksilla ja tuilla on tässä oma keskeinen roolinsa.

Mitä enemmän investointihankkeita saadaan käyttöön, sitä tärkeämmäksi toimenpiteeksi muodostuu niiden ajoittaminen sekä makrotaloudellisten vaikutusten hallitseminen (ks. seuraava osio). Jos esimerkiksi työvoimaresurssit ovat jo täysimääräisesti käytössä, uusille investoinneille ei yksiselitteisesti ole taloudessa tilaa. Porrastamalla investointeja rahoitusohjauksen tai vaikka lupajärjestelmien kautta valtio pystyy laittamaan hankkeet jonoon tärkeysjärjestyksessä. Jos kestävästi käytettävissä olevia resursseja vapautuu muualta kansantaloudessa, esimerkiksi kulutushyödyketoimialoilta, voidaan valmiiksi suunniteltuja investointihankkeita käynnistää nopeasti.

Kokonaiskysynnän säätelijä

Kun ekologinen jälleenrakennus johtaa kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäyttöön ja täystyöllisyyteen, investointien makrotaloudellisten vaikutusten hallinnasta tulee valtiolle keskeinen vaatimus. Edellä käsitelty investointien ohjaaminen, ajoittaminen, suunnittelu ja porrastaminen sinällään jo hallitsee investointien kysyntävaikutuksia, mutta toteutuessaan niillä on välttämättä makrotason vaikutuksia myös muilla kuin investointitoimialoilla. Tämä johtuu siitä, että reaali-investoinnit luovat aina toteutusvaiheessaan talouteen tuloja, mutta eivät vastaavaa kulutuspotentiaalia. Vasta kun investointihyödykkeistä aletaan maksaa esimerkiksi vuokraa, ne alkavat imeä kulutuspotentiaalia takaisin (kun niihin otettuja lainoja maksetaan pois vuokratuloilla).

Ekologisen kestävyyden määrittämän resurssien täyskäytön tilanteessa tai lähellä sitä investoinneista syntyvää kulutusvoimaa on siis pystyttävä vähentämään. Käytännössä valtio voi tehdä tätä verottamalla tuloja, kannustamalla kotitalouksia ja yrityksiä säästämään eli sijoittamaan osan tuloistaan rahoitusmarkkinoille (esimerkiksi valtion velkakirjoihin) tai suuntaamaan kulutusvoimaa sellaisiin kohteisiin, joissa vielä on mahdollista lisätä tarjontaa käyttämällä kestävästi energiaa ja luonnonvaroja sekä työvoimaa. Tulojen verotus on kaikkein suoraviivaisin toimenpide, joka pystyy samaan aikaan puuttumaan sekä kokonaiskulutuksen tasoon että tulonjakoon.

Säästämiseen kannustaminen kohdistuu niihin tuloluokkiin, joilla on tulojen riittävän tason vuoksi mahdollisuus säästää. Mikäli he tekevät sitä aiempaa enemmän, talouden kokonaiskulutus laskee, ja nämä kotitaloudet saavat vastineeksi korkotuloja, jotka on mahdollista kuluttaa myöhemmin kertyneen säästöpääoman lisäksi siinä vaiheessa, kun talouden resurssirajoite ei ole enää niin suuri. Jos tällainen ajanjakso siintää tulevaisuudessa edessä, säästämiseen kannustaminen voi olla erittäin hyvä tapa rajoittaa hetkellisesti kulutuskysyntää. Mikäli tulevaisuuden kulutusmahdollisuudet ovat sumeat, kannustimet säästämiseen tietysti pienenevät rakenteellisesti.

Hyvät kysyntäolosuhteet taloudessa johtavat siihen, että työvoimaa ohjautuu automaattisesti toimialoille, joilla tuotantorajoitteet ovat vähäisemmät, esimerkiksi kulttuurialoille ja vähemmän ekologisia resursseja käyttäville palvelualoille. Tätä siirtymää voidaan julkisen vallan toimin jossain mitassa nopeuttaa, varsinkin, jos tuollaiselle tuotannolle syntyy rahoitusrajoitteita. Täystyöllisyysolosuhteiden jatkuessa pitkään kulutuksen ohjaamisen mahdollisuudet mutta myös tarpeet todennäköisesti vähenevät. Joissain tilanteissa kulutuksen ohjaaminen voi kuitenkin tuoda jonkin verran pelivaraa kokonaiskysynnän ja -tarjonnan yhteensovittamiseen.

Kysynnän ja tarjonnan epätasapainon vuoksi inflaatiopainetta resurssien täyskäytön taloudessa voi syntyä nimellisen eli rahamääräisen sopimisen kautta. Toisin sanoen sekä yritykset että palkansaajat pyrkivät hinnoittelemaan tuotteensa ja työpanoksensa koko ajan kalliimmaksi yrittäen siten kasvattaa reaalista osuuttaan kokonaistuotannosta. Tämä voi käynnistää niin sanotun hinta-palkka-spiraalin, joka luo autonomisen inflaatioprosessin talouteen. Konkreettisesti tämä tarkoittaa, että nimellinen kokonaiskysyntä kasvaa koko ajan, vaikka tuotantopotentiaali pysyy jokseenkin entisellään.

Valtio voi puuttua asiaan käytännössä kahta kautta. Kilpailupolitiikalla, esimerkiksi rajoittamalla markkinavallan keskittymistä ja liian suurien markkinatoimijoiden syntymistä, se voi pyrkiä vähentämään yritysten hinnoitteluvaltaa, jolloin ne ovat ainakin hieman varovaisempia korottamaan hintojaan. Näin siksi, että hintojen korotus voi tarkoittaa, että kilpaileva yritys kerää jatkossa suuremman osan asiakkaista. Toinen väylä vaikuttaa hinta-palkka-spiraalin muodostumiseen on tulopolitiikka eli käytännössä talouden palkankorotuksiin vaikuttaminen. Kuten Suomessa menneinä vuosikymmeninä, valtio voi olla osapuolena räätälöimässä tulopoliittista kokonaisratkaisua, jossa kollektiivisesti sovitaan sopivasta yleiskorotustasosta. Myös pidemmälle meneviä ja niin sanottuja palkkaliukumia patoavia tulopolitiikan malleja on mahdollista ottaa käyttöön, jos juuri liukumien suuruus on syynä inflaatiopaineeseen täystyöllisyysolosuhteissa.

Valtiolla voi olla keinoja myös sellaisen kulttuurisen muutoksen edistämiseen, jossa materiaalisen kulutuksen tänään synnyttämää hyvinvointia korvataan tulevaisuudessa jostain muusta lähteestä tulevalla hyvinvoinnilla. Työhyvinvoinnin parantaminen, hoiva- ja hoitopalveluiden laadun sekä saatavuuden parantaminen ja muut elämänlaatua parantavat politiikat, kuten yhdyskuntasuunnittelu ja ympäristöpolitiikka voivat jatkossa kompensoida ihmisten elämässä vähenevää materiaalista kulutusta.

Laadullisen siirtymän mahdollistaja

Edelliset puutuntakeinot olivat siinä mielessä aidosti makrotaloudellisia, että niiden kautta pyritään ja pystytään vaikuttamaan suoraan makrotaloudelliseen tasapainoon jokaisena hetkenä ekologisen jälleenrakennuksen edetessä. Mutta kuten olemme useaan otteeseen todenneet, merkittävä osa ekologisesta jälleenrakennuksesta tapahtuu mikrotasolla – makrotarkastelulta piilossa. Valtiolla voi olla merkittävä rooli myös tämän niin sanotun laadullisen siirtymän mahdollistajana.

Osaltaan edellä kuvatut ohjauskeinot, kuten kulutuksen ohjaaminen kestäviin kohteisiin esimerkiksi verotuksen ja markkinasääntelyn keinoin, kannustavat taloudellisia toimijoita muuttamaan myös laadullisesti tuotantoaan, tuotantotapoja, välituotekäyttöä ja lopputuotteita. Siinä mielessä makrotalouspolitiikka nivoutuu yhteen laadullisen talousohjauksen kanssa. Valtio voi tehdä kuitenkin myös enemmän. Se voi käytännössä poistaa esteitä, joita nopean laadullisen siirtymän tiellä on. Esteet voivat olla teknologiaan, osaamiseen ja skaalaamisen rajoitteisiin liittyviä.

Koulutuspolitiikalla ja innovaatiopolitiikalla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että yhteiskunnalla on oikealla hetkellä käytettävissä oikeanlaista tietoa, tekniikoita ja osaamista hyödyntää edellisiä käytännössä. Sen lisäksi, että tämä innovaatioiden hyödyntämiskyky ylipäätään mahdollistaa siirtymän pois fossiilitaloudesta ja luonnonvaroja liikaa kuluttavasta taloudesta, se vähentää myös tarjonnan pullonkaulojen riskiä. Suunniteltu siirtymä, jossa makrotalouspolitiikka, teollisuuspolitiikka sekä innovaatio- ja koulutuspolitiikka pelaavat saumattomasti yhteen, on kaikin tavoin vakaampi prosessi kuin sellainen, jossa tähän ei kyetä.

Yhteenveto

Olemme tässä tekstissä tarkastelleet, miltä ekologinen jälleenrakennus voisi näyttää makrotalouden perspektiivistä. Keskeinen johtopäätös on, että ekologisen jälleenrakennuksen aikana investointikysynnän rooli korostuu Suomen kansantaloudessa, kun mittavia investointihankkeita toteutetaan yhtä aikaa ja perätysten eri toimialoilla ja yhteiskunnan alueilla. Käytännössä tämä johtaa siihen, että ekologisen jälleenrakennuksen talous on toteutuessaan täystyöllisyystalous ja ekologisesti kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäytön talous. Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikka ja talouspolitiikka laajemminkin pitää suunnitella näistä lähtökohdista.

Keskeistä ekologisen jälleenrakennuksen makrotalouspolitiikassa on kysynnän hallinta. Koska jatkuvasti korkealla oleva investointikysyntä tuottaa talouteen positiivisen kerroinvaikutuksen, myös kulutuskysyntä kasvaa vauhdilla ilman rajoittavia toimenpiteitä. Kokonaiskysyntä uhkaa tällä tavalla nousta kroonisesti liian korkealle. Investointien porrastaminen ja priorisointi ovat niin ikään keskeisiä yleisiä kysynnänhallinnan periaatteita ekologisen jälleenrakennuksen taloudessa.

Lähtökohtamme tekstissä oli tarkastella kysymystä mahdollisimman pitkälle kansantaloudellisesti eli ilman jakoa yksityiseen, julkiseen tai kolmanteen sektoriin. Sen sijaan toimialat otimme mukaan tarkasteluun jo aikaisessa vaiheessa. Tämän valinnan kautta pyrimme osoittamaan, että lopulta keskeinen kysymys on, kuinka paljon kansantaloudella on reaalisia resursseja käytettävissään ja kuinka paljon niitä käytetään, ei se kuka resursseja käyttää. Emme tällä valinnalla kuitenkaan halunneet peittää, että ekologisessa jälleenrakennuksessa valtiolla on väistämättä keskeinen rooli eri prosessien ja jopa projektien ohjaajana.

Tekstin lopussa kävimmekin läpi niitä politiikkakeinoja, joita ekologisen jälleenrakennuksen hallinnassa ja ohjauksessa mielestämme välttämättä tarvitaan. Listasta tuli pitkä ja monipuolinen. Se kuvaa hyvin, kuinka laajaa talouspolitiikan tulee ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella olla. Kun kyseessä on kompleksisen ongelman kattava ratkaisuyritys, miten muuten voisikaan olla. Toivomme, että edellä esittämämme kuvaus ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta sekä sen vaatimasta valtiollisesta ohjauksesta vie 2020-luvun talouspoliittista ajattelua sekä keskustelua laaja-alaisen ja monipuolisen talouspolitiikan suuntaan.

16.11.2022
Energialaskuri – mitä fossiiliton energiantuotanto Suomessa vaatii? BIOS-tutkimusyksikkö on julkaissut verkossa energialaskurin, jonka avulla käyttäjä voi tarkastella ja havainnollistaa fossiilisen energiantuotannon korvaamisen haasteita Suomessa. Energialaskurissa käyttäjä voi säätää energian tarvetta ja tuotantotapoja, ja laskuri näyttää, mikä määrä sähköä, biomassaa ja maalämpöä tuotantoon tarvitaan. Moni miettii juuri nyt oman asunnon energiakysymyksiä. Laskurin avulla samankaltaista tarkastelua voi tehdä valtakunnan mittakaavassa.  Laskuriin on esiasetettu 6 […]

BIOS-tutkimusyksikkö on julkaissut verkossa energialaskurin, jonka avulla käyttäjä voi tarkastella ja havainnollistaa fossiilisen energiantuotannon korvaamisen haasteita Suomessa. Energialaskurissa käyttäjä voi säätää energian tarvetta ja tuotantotapoja, ja laskuri näyttää, mikä määrä sähköä, biomassaa ja maalämpöä tuotantoon tarvitaan.

Moni miettii juuri nyt oman asunnon energiakysymyksiä. Laskurin avulla samankaltaista tarkastelua voi tehdä valtakunnan mittakaavassa. 

Laskuriin on esiasetettu 6 erilaista skenaariota, sisältäen skenaariot kaiken enegiantuotannon sähköistämisesta ja mahdollisimman suuresta bioenergian käytöstä. Mukana on myös hybridi-skenaarioita energiantuotantomuotojen yhdistelmistä. Käyttäjä voi alkaa oman skenaarionsa rakentamisen muokkaamalla valmiita skenaarioita. Linkin luotuun malliin voi myös jakaa. “Tarkoituksena on edistää energiamurroksesta käytävää keskustelua”, toteaa BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tere Vadén.

“Laskuriin otettiin mukaan kaikki kulutus – sähkö, lämpö ja liikenne –, jotta tehtävä on mahdollisimman kattava”, Vadén jatkaa. Laskuri näyttää, miten vaativaa fossiilisen energian täysimittainen korvaaminen on. “Fossiilisia korvaamaan tarvitaan valtava energiainfra. Tämän näkeminen auttaa ymmärtämään, miksi energian kulutuksen vähentäminen on tärkeää,” sanoo Vadén.

Laskurin teknisestä kehityksestä vastaa KTT Ville Seppälä. “Interaktiiviset visualisoinnit ovat oiva keino tarkastella erilaisia vaihtoehtoja kokonaisvaltaisesti, mutta tiiviisti. Valintojen vaikutusten hahmottaminen on hyvin kouriintuntuvaa”, toteaa Seppälä. 

Laskurissa kulutuksen puolella lähtökohtana on vuoden 2019 energiankulutus ja tuotannon puolella nykyinen teknologia. Laskuri perustuu Geologian tutkimuskeskuksen julkaisemaan raporttiin “Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”, jonka tekoon myös BIOS-tutkimusyksikön tutkijat osallistuivat.

3.11.2022
Julkisen talouden ohjausta kehitettävä vallitseviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin oloihin Valtiovarainministeriötä ei voida ohittaa uudenlaista yhteiskuntapolitiikan suunnittelua luotaessa. Ministeriön tai ainakin eri ministeriöiden muodostaman kokonaisuuden on kuitenkin laajennettava katsettaan vanhojen julkisen talouden totuuksien ulkopuolelle, jotta rakentava keskustelu voi jatkua. Kuten sanottua, parempi toimintaympäristön analyysi voi auttaa valtiovarainministeriötä eteenpäin, näkemään julkisen talouden ohjaukseen juuri nyt monikriisissä kohdistuvat vaatimukset.

Valtiovarainministeriö julkaisi vastikään huolellisesti argumentoidun ehdotuksensa julkisen talouden ohjauksen kehittämiseksi – hyvissä ajoin ennen seuraavia hallitusneuvotteluita. Tässä tekstissä käymme läpi ehdotuksen avainkohdat, tarkastelemme sen välittömästi saamaa julkista kritiikkiä ja esitämme omat kriittiset huomiomme Suomessa julkisen talouden ohjauksesta käytävään keskusteluun. Nähdäksemme valtiovarainministeriön avaus ei ota likimainkaan riittävästi huomioon radikaalisti viime vuosina muuttunutta, monikriisin määrittämää toimintaympäristöä ja siihen liittyviä aikamme suuria haasteita. Avaus on nähtävä yhdestä näkökulmasta esitettynä puheenvuorona laajemmassa talouden ohjauksen kontekstissa. Jatkossa julkisen talouden ohjauksen on oltava huomattavasti paremmassa yhteydessä vallitseviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin oloihin ja haasteisiin.

Keskiviikkona (2.11.2022) julkaistiin valtiovarainministeriön budjettipäällikön Mika Niemelän johtaman työryhmän raportti julkisen talouden ohjauksesta ja sen uudistamisesta. Kyseessä on kassanhoitajaministeriön virallinen puheenvuoro viime aikoina sekä kansallisesti että EU-tasolla velloneeseen keskusteluun siitä, millä tavalla tässä ajassa pitäisi julkista taloutta ohjata.

Koronapandemian talouspolitiikalle aiheuttama shokki on tietysti toiminut tämän keskustelun innoittajana. Kun taloudet jouduttiin laittamaan kiinni epidemian hallitsemiseksi, ottivat hallitukset ympäri maailmaa kansantalouden perusrakenteet kannateltavakseen. Tässä yhteydessä aiemmin käytössä olleet julkisen taloudenpidon säännöt laitettiin pitkälti jäähylle. Näin tehtiin sekä EU:ssa että kansallisvaltioissa Suomi mukaan lukien. Meillä hallituskauden menosäännöstä poikettiin koronaelvytyksessä ja vielä uudestaan keväällä 2022, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa.

Ajatus on ollut, että jossain vaiheessa poikkeusajat kuitenkin väistyvät, jolloin taas talouspoliittiset säännöt palaavat. Viimeaikaiset kokemukset vakavista kriiseistä ja globaalin finanssikriisin sekä eurokriisiin jälkeinen pitkä hitaan kasvun ja korkean työttömyyden kausi ovat kuitenkin saaneet päätöksentekijät ja virkahenkilöt vakavasti miettimään, millaisessa muodossa säännöt tulisi palauttaa käyttöön. Ja juuri tätä valtiovarainministeriön avauskin pohtii.

Valtiovarainministeriön avaus ja sen suora kritiikki

Valtionvarainministeriön selvitys Julkisen talouden ohjauksen kehittäminen liitteineen on varsin perusteellinen viranomaisjulkaisu, jossa ministeriön kannat on selkeästi esitetty ja myös kattavasti perusteltu. Ministeriö on nähnyt vaivaa ja tehnyt huolellista työtä oman argumenttinsa muodostamisessa. Julkisen keskustelun näkökulmasta vastaavia ajankohtaisia avauksia ministeriöiltä näkisi mielellään useamminkin.

Yli 200 sivun raporttiin mahtuu monenlaisia julkisen talouden hallintaan ja ohjaukseen liittyviä yksityiskohtia, joiden kaikkien käsittely tässä tekstissä on mahdotonta. Sen sijaan esitämmekin seuraavaksi mielestämme keskeisimmät hieman yleisemmät kohdat valtiovarainministeriön ehdotuksesta. Toivomme, että niistä muodostuva kuva esittää ministeriön tahtotilan keskustelun kannalta riittävällä tarkkuudella ja ennen kaikkea oikein.

Valtiovarainministeriön ehdotus tiivistyy seuraaviin kohtiin:

  • Finanssipolitiikan sääntöperusteisuudesta tulee pitää kiinni jatkossakin. Sääntöihin nojaava finanssipolitiikka tuo talouspolitiikkaan vakautta ja ennustettavuutta eikä mahdollista mahdollisesti epävakautta synnyttäviä poliittisia irtiottoja.
  • Sääntöjen tulee kuitenkin olla siinä määrin joustavia, että poliittiselle päätöksentekojärjestelmälle jää liikkumavaraa yhteiskuntapolitiikan toteuttamisessa.
  • Sääntöjen tulee olla riittävän yksinkertaisia.
  • Valtion olemassa oleva kehysjärjestelmä on hyvä lähtökohta myös tulevaisuuden julkisen talouden ohjaukselle.
  • Kehysjärjestelmän kirjaamista lakiin velvoittavana (vrt. julkisen talouden kestävyyden ylisukupolvinen turvaaminen) tulee pohtia, mutta toistaiseksi voidaan jatkaa niin, että kehykset ja niiden noudattaminen perustuvat poliittiseen sopimukseen.
  • Vaalikautinen kehysjärjestelmä pitää rakentaa meno- ja tasapainosäännön varaan. Tulosääntöä ei tule ottaa käyttöön. Julkisen sektorin investointimenot sisältyisivät menosääntöön eikä erillistä investointikehystä tarvita.
  • Tulevalla vaalikaudella talouspolitiikan lähtökohdaksi tulee ottaa velkakestävyys eli kestäväksi ajateltu julkisen velkasuhteen kehitys pidemmällä aikavälillä. Hallitusohjelmassa julkisen talouden rahoitusasemalle asetettaisiin nimellinen tavoite vaalikauden yli.
  • Rahoitusasematavoitteen saavuttamiseksi asetetaan euromääräinen toimenpidekokonaisuus, johon hallitus vahvasti sitoutuu. Euromääräisestä tavoitteesta pidettäisiin kiinni suhdanteista riippumatta.
  • Rahoitusasematavoitteen saavuttamista tarkasteltaisiin puoliväliriihessä, ja jos tavoitteesta oltaisiin jäämässä, uusista toimenpiteistä voitaisiin sopia poliittisesti tässä yhteydessä.
  • Myös jatkossa kehysjärjestelmään määriteltäisiin poikkeusmekanismi, joka mahdollistaa finanssipoliittisen reaktion merkittävissä taloudellisissa kriiseissä. Mekanismiin turvauduttaisiin vain erittäin vaikeissa olosuhteissa, jotka määritellään hallitusohjelmassa viitteellisesti. Valtiovarainministeriön kansantalousosasto (riippumaton taho) vastaisi poikkeusmekanismin aktivoinnin pohjaehdotuksesta, josta talouspoliittinen ministerivaliokunta linjaisi tarkemmin ennen valtioneuvoston käsittelyä.
  • Valtion sektorin lisäksi pyrittäisiin välillisesti ohjaamaan maakunta- ja kuntataloutta niin, että julkiselle taloudelle asetettu rahoitusasematavoite saavutetaan.
  • EU-lainsäädännöstä ja kansallisesta lainsäädännöstä nousevat reunaehdot julkisen talouden ohjaukselle huomioidaan ohjauksen tavoitteenasettelussa.

Kuten näistä kohdista käy ilmi, ei valtiovarainministeriö pyri keksimään ehdotuksellaan julkisen talouden ohjauksen pyörää kokonaan uudestaan, vaan se nojaa monilta osin jo tuttuihin ja olemassa oleviin käytäntöihin. Käytännössä ehdotus onkin enemmän täsmentävä, joissain kohdin teknisesti pidemmälle kurottava ja joiltain osin talouspolitiikan valtasuhteita muuttamaan pyrkivä. Toki ministeriö pyrkii myös vaivihkaisesti määrittämään seuraavan hallituskauden talouspolitiikan reunaehdot velkakestävyyden vaalimisen kautta – palaamme tähän kirjoituksemme lopuksi.

Viimeaikaisen finanssipolitiikan ja laajemmin talouspolitiikan sääntöihin sekä julkisen talouden ohjaukseen liittyvän keskustelun pohjalta on helppo paikantaa erityisiä kohtia, joista valtiovarainministeriön ehdotus varmasti kerää kritiikkiä. Näihin kysymyksiin liittyy nimittäin välttämättä vaikeita valintoja, joita ei voi ratkaista kuin päättämällä suuntaan tai toiseen. Siinä mielessä teknisiltäkin näyttävät julkisen talouden ohjauksen kysymykset ovat varsin poliittisia. Mitä enemmän valinnat vaikuttavat laajemman yhteiskuntapolitiikan harjoittamisen edellytyksiin ja rajoitteisiin, sitä enemmän valta-aspekteja niihin liittyy.

Jo ministeriön järjestämässä julkistamistilaisuuden paneelista nousi suoraa kritiikkiä ehdotusta kohtaan. Esimerkiksi STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà, joka keskittyi kommentoinnissaan ennen kaikkea kehysjärjestelmään, olisi halunnut jonkinlaisen tulokehyksen mukaan tähän kokonaisuuteen. Tämä tekisi Lainàn mukaan kehysohjauksesta symmetrisempää, nostaisi meno- ja tulo-ohjauksen samalle viivalle sekä estäisi erilaisten ”verohäkkyröiden” käytön menokehysten kiertämisessä. Lainà ei hyväksynyt valtiovarainministeriön perustelua, jonka mukaan verotulojen ennakoimattomuus estää tulosäännön käytön. Ennakoimattomuutta ei nimittäin nähty raportissa ongelmana hyvinvointialueiden sote-rahoituksen kehyssäätelyssä.

PTT:n toimitusjohtaja Markus Lahtinen piti ehdotusta pääpiirteissään hyvänä mutta epäili sen kuitenkin asettavan erityisesti taantumaolosuhteissa liikaa rajoitteita poliittisille päättäjille. Lahtinen ajatteli selvästi tilannetta, jossa taloutta kohtaa syvä taantuma, joka ei vielä kuitenkaan laukaise kriisimekanismia. Silloin aiemmin asetetuista euromääräisistä sopeutustavoitteista kiinni pitäminen johtaa välttämättä myötäsykliseen eli taantumaa syventävään finanssipolitiikan linjaan. Lahtinen huomautti myös, että valtiovarainministeriön kansantalousosaston rooli poikkeusmekanismin aktivoitumisen valmistelussa ei välttämättä kuulosta kovin hyvältä, vaan aiheuttaa tarpeetonta kitkaa valmistelevan ministeriön ja poliittisen päätöksentekojärjestelmän välille.

Keskustelussa ja yleisökysymyksissä nousi esiin myös velkakestävyysohjelma ja sen toimeenpano. Kuten valtiovarainministeriön julkaisussakin on tiedostettu, tällaisen euromääräisen sopeutustavoitteen hallinta voi olla erittäin vaikeaa, koska niin monet siihen vaikuttavat dynamiikat voivat jo muutamassa vuodessa muuttua merkittävästi. Jos esimerkiksi globaali suhdannetilanne muuttuu merkittävästi, voivat tavoitteet olla jopa naurettavan helposti saavutettavissa tai sitten eivät lainkaan saavutettavissa. Tästä näkökulmasta sitovaksi tarkoitetut tavoitteet voivatkin syödä julkisen talouden ohjauksen uskottavuutta, jos niitä heiluttaa jokin muu kuin varsinainen päätösperäinen talouspolitiikka. Samaa ongelmaa nähtiin myös hyvinvointialueiden menosääntelyn puolella.

ETLA:n tutkija Päivi Puonti otti paneelikeskustelussa hyvin kiinni siitä, että kehysjärjestelmän kirjaaminen velvoittavana lakiin tuskin tekee siitä yhtään paremmin toimivaa. Valtiovarainministeriön flirttailu tähän suuntaan ei saanut muutoinkaan vastakaikua paneelissa. Puonti huomautti myös, että on syytä katsoa maltilla, mitä EU:n talouspolitiikan sääntöjen uudistuksesta tulee ulos lähitulevaisuudessa. On tärkeää, että kansallinen talouspolitiikan ohjaus on jatkossa sopusoinnussa EU-tason ohjauksen kanssa.

Paneelin kritiikkien lisäksi keskustelua todennäköisesti tulee herättämään myös investointien kohtelu kehysjärjestelmässä. Tästä on nimenomaan EU-tasolla käyty paljon keskustelua. Kun viime vuosina on nähty, että yllättäviä investointi- ja menotarpeita voi tulla, eri Euroopan valtioissa on haluttu hakea joustavuutta niiden toteuttamiseen johdonmukaisen julkisen talouden ohjausjärjestelmän sisällä.

Valtiovarainministeriön kanta, jonka mukaan erillistä investointikehystä (ja ehkä väljempää sellaista) ei tarvita, on ymmärrettävä, koska pelätään, että kehykseen valuisi poliittisilla päätöksillä menovarauksia, jotka eivät varsinaisen juoksevan menokehyksen sisään mahdu. Kuitenkin voidaan vastaavasti kysyä, jääkö joitain investointivarauksia tekemättä sen vuoksi, että juoksevaa menokehystä ei niiden vuoksi haluta hallituskauden ajaksi kasvattaa merkittävästi. Siksi investointikehyksellä voisikin olla tärkeä rooli julkisen talouden ohjauksessa varsinkin tilanteessa, jossa julkisten investointien tarve yhteiskunnassa on suuri. Suomessa merkittäviä investointeja kaipaavia kohteita ovat esimerkiksi energiajärjestelmä, luontokadon pysäyttäminen, koulutus ja hoiva.

Valtiovarainministeriön avauksen laajempi kritiikki: toimintaympäristön analyysi on puutteellinen

Nähdäksemme laajempi ongelma valtiovarainministeriön ehdotuksessa on, että se ei ole riittävästi kiinni tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa eli toimintaympäristön analyysi jää kovin puutteelliseksi. Kun julkaisua lukee, jää väistämättä sellainen kuva, etteivät esimerkiksi hitaasti kiiruhtava ekologinen kriisi, Euroopan geopoliittinen tilanne tai tällä hetkellä Eurooppaa akuutisti koetteleva energiakriisi ole vaikuttaneet siinä esitettyyn näkemykseen julkisen talouden ohjauksesta oikeastaan mitenkään.

Tausta-ajatuksena tuntuu olevan, että Suomessa, Euroopassa ja maailmassa ollaan pian palaamassa tilanteeseen, jossa viime vuosina kohdatut yhteiskunnalliset ja ekologiset haasteet väistävät. Sitten keskeiseksi kysymykseksi nousee jälleen BKT:n kasvun vaaliminen vanhoilla tai hitaasti paremmiksi muuttuvilla teknologisilla rakenteilla, samalla kun huonommaksi muuttuva väestörakenne tuottaa talous- ja yhteiskuntapolitiikalle harmaita hiuksia.

Valitettavasti yhteiskunnallinen tilanne ja tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Kuten BIOS-tutkimusyksikön monissa viimeaikaisissa kirjoituksissa on huomautettu, elämme monikriisin aikaa. Se tarkoittaa käytännössä, että hitaat ja nopeat kriisit ovat keskuudessamme koko ajan. Toiset väistävät, uusia syntyy ja kriisit kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka tekee niiden hallinnasta ja niiden vaikutusten pehmentämisestä erittäin haastavaa. Voidaan sanoa, että uusi normaali globaalin koronapandemian jälkeen on, että mitään normaalia (pitkään pysyvää ja vakaata) ei enää ole.

Tällaisissa olosuhteissa yhteiskunnalliset ohjausmallit, kuten julkisen talouden ohjaus, joutuvat myös uudenlaisen haasteen eteen. Kun esimerkiksi tällä hetkellä Eurooppaa ja Suomea kohtaa energiapula eli meillä on käytössämme liian vähän yhteiskunnan perustoimintojenkin kannalta keskeistä resurssia, on sillä väistämättä mittavia taloudellis-yhteiskunnallisia seurauksia. Jos näitä ei tunnisteta ja hyväksytä julkisen talouden ohjauksen lähtökohdiksi, on ohjaus väistämättä tuuliajolla.

Samanlainen dynamiikka voidaan pidemmällä aikavälillä löytää julkisen talouden ohjauksen suhteesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon, luonnon resurssien käyttöön, geopoliittisiin murroksiin mutta myös yhteiskunnallisessa resilienssissä tapahtuviin muutoksiin. Mikäli nämä sivuutetaan ja suljetaan täysin tulevaisuuden julkisen talouden ohjauksen kehittämisen ulkopuolelle, voimme tuskin saada tehokkaasti toimivaa ohjausmallia avuksemme tulevaisuuden suurten haasteiden ratkaisemiseksi. Toisin sanoen väärän tilannekuvan perusteella julkisen talouden ohjaus olisi rakennettu ratkaisemaan ongelmia, jotka eivät tulevaisuudessa ole ongelmista päällimmäisiä.

Jo nyt julkisen talouden ohjauksessa pitäisikin ottaa tämän hetken ja tulevaisuuden ekologiset ja yhteiskunnalliset reunaehdot vakavasti. On tehtävä vakava toimintaympäristöanalyysi ja kohdattava luonnontieteiden sekä yhteiskuntatieteiden välittämä kuva tulevaisuuden haasteista sellaisena kuin se on. Tämän jälkeen julkisen talouden ohjaukseen on löydettävä rakenne ja työkalut, joiden kautta noihin haasteisiin aidosti pystytään vastaamaan. Välttämättä isoja muutoksia perusrakenteisiin ei silloinkaan tarvitse tehdä, ja monet tarvittavat työkalut ovat jo nyt olemassa. Ne vain pitää järjestää oikein, jotta tarvittavan yhteiskuntapolitiikan edellytykset jatkossa turvataan.

Johtopäätökset

Valtiovarainministeriön huolellisesti perusteltu avaus julkisen talouden ohjauksen kehittämiseksi on siinä mielessä tärkeä, että se avaa valtiovarainministeriön toimintaa ohjaavaa ajattelua ja mahdollistaa jäsentyneen yhteiskunnallisen keskustelun aiheen ympärillä.

Samalla on huomioitava, että valtiovarainministeriö pyrkii avauksellaan vakiinnuttamaan velkakestävyyden eduskuntavaalikeskustelun kuumaksi ytimeksi ja seuraavan hallituskauden talouspolitiikan kovaksi reunaehdoksi. Kuitenkin julkisen talouden velkaantuminen on nähtävä vain yhtenä riskitekijänä muiden riskien joukossa, jotta Suomi voi toteuttaa ekologisen siirtymän eli uudistaa yhteiskunnallisen aineenvaihduntansa, huolehtia kansalaisten osaamisesta ja hyvinvoinnista sekä reagoida päättäväisesti akuutteihin maailmantilanteen muutoksiin. Julkisen sektorin velkaantuminen (samassa luokassa verrokkimaihin nähden) on nähdäksemme pienempi riski kuin esimerkiksi se, että kansalaisten koettu hyvinvointi laskee merkittävästi ja menetämme yhteiskunnallisen eheyden tai se, että emme pysty uudistamaan teollista rakennettamme ekologisten reunaehtojen mukaisesti.

Niin kauan kun luonnonvaroja ja materiaalisia oloja käsitellään erillään rahavaroista, vähintään yhtä suurella vakavuudella kuin valtiovarainministeriön avaukseen on suhtauduttava esimerkiksi ympäristöministeriön esiin tuomiin talouden ohjauksen reunaehtoihin. Jatkossa on tietysti voimakkaasti pyrittävä siihen, että tällaista erillisyyttä ei enää ole, vaan julkisen talouden ohjaus ja talouspolitiikka ylipäänsä on synkroonissa muiden politiikkatavoitteiden kanssa.

BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut tiedevetoisen suunnittelun vahvistamista ekologisen siirtymän edellytysten parantamiseksi. Tiedevetoinen suunnittelu tuo näkyväksi (mm. ekologisesti) mahdolliset ja (mm. taloudellisesti) houkuttelevat teollisen murroksen polut Suomessa. Ehdotuksemme pyrkii nimenomaan liittämään yhteen eri politiikkatavoitteet aikamme suurten haasteiden kukistamiseksi. Emme saa Suomessa kehittää julkisen talouden ohjausta niin, että käytännössä poissuljemme mahdollisuuden ekologisen siirtymän vaatimaan määrätietoiseen innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaan.

Valtiovarainministeriötä ei voida ohittaa uudenlaista yhteiskuntapolitiikan suunnittelua luotaessa. Ministeriön tai ainakin eri ministeriöiden muodostaman kokonaisuuden on kuitenkin laajennettava katsettaan vanhojen julkisen talouden totuuksien ulkopuolelle, jotta rakentava keskustelu voi jatkua. Kuten sanottua, parempi toimintaympäristön analyysi voi auttaa valtiovarainministeriötä eteenpäin, näkemään julkisen talouden ohjaukseen juuri nyt monikriisissä kohdistuvat vaatimukset.

26.10.2022
Uutiskirje 10/2022 Lokakuun uutiskirjeessä palataan BIOS-festivaalin tunnelmiin ja tarkastellaan viimeaikaista suomalaista talouskeskustelua.

Lokakuun uutiskirjeessä palataan BIOS-festivaalin tunnelmiin ja tarkastellaan viimeaikaista suomalaista talouskeskustelua.
(Mikäli tutustuit uutiskirjeeseen ensimmäisen kerran verkkosivustomme kautta, kirjeen voi tilata täältä).

Minttu Mustakallio, Teppo Mäkynen ja Timo Lassy esiintyvät BIOS-festivaaleilla

Minttu Mustakallio, Teppo Mäkynen ja Timo Lassy esiintyivät BIOS-festivaaleilla.

Ensimmäinen BIOS-festivaali oli jymymenestys

Helsingissä, Valkoisessa salissa, vietettiin 12.-13.10. ensimmäistä BIOS-festivaalia, jonka pääteemoja olivat ekologinen jälleenrakennus ja teollisen ekologisen siirtymän suunnittelu. Festivaaliliput varattiin loppuun ja yleisöä oli molempina päivinä reippaasti yli 200. Sydämelliset kiitokset kaikille esiintyjille, taustavoimille ja koko yleisölle!

Keskiviikkoiltana nautimme ensin Timo Lassyn, Teppo Mäkysen ja Minttu Mustakallion sykähdyttävästä konserttiesityksestä ja sen jälkeen seurustelusta elektronis-jälleenrakentavan musiikin tahtiin. 

Torstaipäivänä kuulimme puheenvuoroja ja keskustelimme Suomesta, joka toteuttaa ekologista siirtymää suunnitelmallisesti ja sopeutuu luovasti maailmantilanteessa tapahtuviin muutoksiin. Torstain ohjelmaa esitellään tarkemmin blogissamme, ja sitä voi kuunnella podcastina. Tilaisuuden taustaideoihin voi tutustua julkaisemassamme ideapaperissa sekä Paavo Järvensivun tuoreessa kirjoituksessa “Teollinen murros edellyttää suunnittelua”.

Kun vallitseva paradigma jyrähtää

Harva BIOS-uutiskirjeen lukija ja näitä asioita seuraava ihminen saattoi olla huomaamatta, miten lokakuussa vallitseva talouspoliittinen paradigma älähti – sopivasti lähestyvien vaalien alla. Keskustelun käynnisti 3.10. Helsingin Sanomien pääkirjoitus “Velkaantunut hallitus jättää seuraajalleen ison laskun”. Kirjoituksessa hyökättiin näkyvästi vasemmistolaisia talousnäkemyksiä vastaan, ja erityiseksi kohteeksi otettiin moderni rahateoria (MMT), tai ainakin vulgääritulkinnat siitä. 

Kunnon kierroksille päästiin, kun pääministeri Sanna Marin meni lainaamaan Twitterissä poliittisen talouden tutkijan Antti Ronkaisen 2.10. julkaistua Suomen Kuvalehden kolumnia. Helsingin Sanomien 4.10. pääkirjoituksessa “Keskuspankin uskottavuus on kovaa valuuttaa” hyökättiin Marinin toimintaa (ja väistellen myös tämän näkemyksiä) sekä erityisesti Ronkaisen “harhaa” vastaan. Viesti oli selvä: haitalliset epäortodoksiset talousnäkemykset ovat tunkeutuneet hallituksen ytimeen, mikä vaarantaa Suomen talouspolitiikan linjan ja keskuspankkien uskottavuuteen. 

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas reagoi Helsingin Sanomien kirjoituksiin 5.10. julkaistussa mielipidekirjoituksessaan, jossa hän muistutti, miten tärkeää koko kysymystä velasta ja keskuspankkien roolista on tarkastella nykyisessä täysin uudessa historiallisessa tilanteessa:

“Elämme monikriisien aikaa, jolloin talouspolitiikkaa tarvitaan yhtäaikaisesti erilaisten ongelmien ratkaisemiseen. Juuri nyt ei ole syytä alistua liialliselle velkahuolelle, vaan on pohdittava 2020-luvun talouspolitiikkaa avoimin ja päättäväisin mielin.”

Jussi käsitteli aihetta luonnollisesti myös Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeessään, ja 11.10. keskusteli Politiikkaradiossa aiheesta työelämäprofessori Vesa Vihriälän kanssa. Ja toki aihe nousi esille myös hänen esityksessään BIOS-festivaalin toisena päivänä!

Myös Antti Ronkainen sai julki mielipiteensä Helsingin Sanomissa 4.10. kirjoituksessaan “Keskuspankki ei voi yksin hallita inflaatio-ongelmaa”, ja hän jatkoi aiheen käsittelyä Suomen Kuvalehdessä. Hän myös selitti alkuperäisen kolumninsa ajatuksia Demokraatti-lehden haastattelussa 3.10.

Suosittelemme myös tutkija Lauri Holapan 9.10. Kansan Uutisissa julkaistua kirjoitusta “Elvytystä pitikin puolustaa – Helsingin Sanomat on väärässä”. Oivaa taustoitusta antaa myös Poliittinen talous -podcastin jakso 53 “Missä mennään”, jossa Holappa ja Timo Harjuniemi käyvät läpi tätä keskustelua muiden ajankohtaisten talouspoliittisten aiheiden ohella. Financial Timesin Martin Sandbu totesi suomalaisten paradigmanvartioijden reaktiolle: 

“But defensiveness is the wrong response. Not just because Marin didn’t actually criticise any central bank actions. But, more profoundly, because avoiding a debate over whether our macroeconomic regime is fit for purpose is more perilous than having one.”

BIOS

BIOS lausui eduskunnalle luonto- ja ilmastopolitiikasta

Syys- ja lokakuussa tutkimusyksikön väki sai ahkeroida eduskunnan valiokunnille laadittavien lausuntojen parissa, sillä meiltä pyydettiin näkemyksiä keskeisiin luonto- ja ilmastopolitiikan aloitteisiin ja asiakirjoihin. Ensimmäiseksi oli vuorossa uuden luonnonsuojelulain käsittely maa- ja metsätalousvaliokunnassa 23.9. Kritisoimme esitystä luonnonsuojelulaiksi lähtökohtaisesti riittämättömänä, sillä lain keinovalikoima ei olennaisesti laajene, monimuotoisuuden turvaaminen luonnonsuojelualueiden ulkopuolella jää maininnan tasolle vailla konkretiaa, ja koska ekologinen kompensaatio tuodaan mukaan tavalla, joka uhkaa tehdä siitä ensikätisen luonnontuhojen legitimoijan viimekätisen keinon sijaan.

Lokakuun 7. päivä annoimme lausunnot valtionvarainvaliokunnalle komission ehdotuksesta ennallistamisasetukseksi sekä ympäristövaliokunnalle kaivoslaista. Ennallistamisasetukseen liittyen tarkastelimme ensinnäkin valtioneuvoston kantaa, jota kritisoimme pyrkimyksestä asetuksen liudentamiseksi, ja toiseksi itse asetusta, jonka suhteen peräänkuulutimme kokonaisvaltaisuutta – juuri sellaista suunnitelmallisuutta, jota käsiteltäisiin BIOS-festivaalin aikana. Kaivoslain lausunnossa palasimme kokonaisvaltaisen suunnittelun teemaan ja ilmaisimme syvän huolemme siitä, että nykyisen moninaisen ympäristökriisin aikana esitellään lakia, jonka myönteisiä ympäristövaikutuksia on arvioissa pidetty vähäisinä: “tilanteessa, jossa luonnon tila on liian heikko ja yhä heikentymässä, on irrationaalista tehdä lainsäädäntöesitys, jonka myönteinen ympäristövaikutus on – tunnetusti ja tiedostetusti – vähäinen ja epämääräinen.”

Talousvaliokunta taas pyysi BIOS-tutkimusyksiköltä lausuntoa keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmasta, kansallisesta energia- ja ilmastostrategiasta sekä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta. Tämä suunnitelmien ja strategioiden kolmikko määrittää suomalaista ilmastopolitiikka lähivuosina, minkä vuoksi olikin surullista todeta suunnitelmien perustavasti ongelmallinen tila. Kaikissa suunnitelmissa nojataan epärealistisiin ja yltiöoptimistisiin arvioihin maankäyttösektorin hiilinielun kehityksestä aikana, jolloin on vakava huoli sektorin muuttumisesta päästölähteeksi tai joka tapauksessa sen nielujen pysyvästä heikentymisestä. Tätä asiaa käsiteltiin sopivasti viikkoa aiemmin myös Helsingin Sanomissa. Suunnitelmissa nojataan voimakkaaseen hiilinielujen kasvuun, mutta toimenpiteitä tämän toteuttamiseen ei juuri esitetä. Asetelmaa pahentaa voimakas nojaaminen biopolttoaineisiin. 

Kiinnitimme myös huomiota siihen, että maatalouden suunnitelmissa mitä olennaisimpaan tekijään eli eläintuotannon suhteelliseen osuuteen ei kohdisteta mitään toimenpiteitä, vaikka se on yhä uudestaan todettu välttämättömäksi (joskaan ei yksin riittäväksi) asiaksi maatalouden päästöjen vähentämisessä.

Julkaisuja

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokkaan arvio Elizabeth Popp Bermanin teoksesta Thinking Like an Economist julkaistiin Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Jussi kävi arvionsa argumentteja läpi ja tarjosi lisälukemista pitkässä Twitter-ketjussa

Jussi T. Eronen oli kirjoittajana yhteisartikkelissa “Mammalian body size evolution was shaped by habitat transitions as an indirect effect of climate change”, joka julkaistiin lehdessä Global Ecology & Biogoegraphy.

BIOS äänessä

Ville lähde puhui globaalien ruokajärjestelmien ongelmista Koneen Säätiön uudessa Reviving the Wild -podcastissa 27.9. Karoliina Lummaa taas keskusteli Untame-podcastin jaksossa “Toivo(ma)ttomat ideat” Ilja Lehtisen kanssa toivottomuudesta, posthumanismista, antroposeenista ja tietämisen tavoista. Paavo Järvensivu esiintyi Workday Designersin webinaarissa “Mitä tapahtuu työlle ekokriisin ajassa?

BIOS-ekonomisti mediassa

Edellä mainittujen interventioiden lisäksi BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas esiintyi 15.9. Suomen Attacin ja Vasemmistofoorumin tilaisuudessa “Mitä inflaatiolle pitäisi tehdä?” ja puhui 19.9. Ylen Ykkösaamussa talouden näkymistä. Kansan Uutisissa hän käsitteli 25.9. velkapelkoa ja 29.9. Iso-Britannian jo menneen hallituksen taloustoikkarointia. Jälkimmäistä aihetta hän tarkasteli myös Demokraatissa 30.9. tehden vallan osuvan ennusteen linjan “nolosta lopusta”. 

Lopuksi

Suosittelemme lämpimästi Long Playssa ilmestynyttä Hanna Nikkasen artikkelia “Ruoan hinta”: hän käsittelee hyödykespekulaation keskeistä roolia ruoan hintapiikkien synnyssä. Avoimesti luettavissa Long Playn “Sivuäänissä” Nikkanen tiivistää artikkelin viestiä ja tarkastelee eläkerahastojen roolia ruokaspekulaatiossa. Helsingin Sanomissa nähtiin jatkoa Nikkasen artikkelin reaktioissa tai pikemmin niiden puutteessa.

Kansantaloustieteen emeritusprofessori Matti Tuomala tarkastelee Alusta! -lehdessä ranskalaisekonomisti Lucas Chancelin  tuoretta tutkimusta, jonka mukaan suurituloisin kymmenesosa maailman väestöstä on vastuussa lähes puolesta kaikista päästöistä, kun taas maailman köyhimmän väestönpuolikkaan päästöjen osuus on noin 12 prosenttia. Kannattaa tutustua Tuomalan pohdintaan hiiliveron ja määräsääntelyn mahdollisuuksista eriarvoisuuden haittojen korjaamisessa.

Guardian keräsi “yksiin kansiin” vuoden ilmastojournalisminsa tärkeimmät hetket.

Ja onnittelut Alue ja Ympäristö -lehdelle vuoden tiedelehden tittelistä!

19.10.2022
Eduskunnan talousvaliokunnalle: Valtioneuvoston selonteot ilmasto- ja energiastrategiasta ym. Annoimme 19. lokakuuta pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asiat: VNS 4/2022 vp Valtioneuvoston selonteko Keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa 2035 https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+4/2022 VNS 6/2022 vp Valtioneuvoston selonteko Hiilineutraali Suomi 2035 – kansallinen ilmasto- ja energiastrategia https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+6/2022 VNS 7/2022 vp Valtioneuvoston selonteko maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+7/2022 Lausunnon pääsanomat: Suunnitelmista ja strategiasta puuttuu riittävä kokonaisvaltaisuus ja ennakoivuus: hiilineutraaliustavoitteen […]

Annoimme 19. lokakuuta pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asiat: VNS 4/2022 vp Valtioneuvoston selonteko Keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma
Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa 2035 https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+4/2022
VNS 6/2022 vp Valtioneuvoston selonteko Hiilineutraali Suomi 2035 – kansallinen ilmasto- ja energiastrategia https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+6/2022
VNS 7/2022 vp Valtioneuvoston selonteko maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+7/2022

Lausunnon pääsanomat:

  • Suunnitelmista ja strategiasta puuttuu riittävä kokonaisvaltaisuus ja ennakoivuus: hiilineutraaliustavoitteen saavuttaminen on jätetty suotuisien tapahtumaketjujen varaan (erityisesti taakanjakosektorilla ja suhteessa nieluihin). Tätä vastoin riittäviin päästövähennyksiin on oltava suunnitelmat, jotka johtavat hiilineutraalisuuteen joka tapauksessa (ennakoitavuuden rajoissa).
  • Päästötavoitteet ovat kiitettävät, mutta keinot selvästi riittämättömät ja epävarmat.
  • Suunnitelmissa on rakenteellinen ongelma: ne nojaavat epärealistiseen ennusteeseen nielujen kasvusta, mikä johtaa myös taakanjakosektorin toimien alimittaisuuteen.
  • Alimitoituksen korjaamiseksi tarvitaan huomattavasti enemmän päästövähennyksiä, eikä harkittavaksi jätettyjä toimia (esim. liikenteen päästökauppaa) tule enää empiä vaan saattaa toimeen.
  • Eläintuotannon vähentäminen on toistuvasti todettu tärkeäksi keinoksi maatalouden päästöjen vähentämiseen; tämä ei valitettavasti näy maataloussektoria ja kulutusta koskevissa suunnitelmissa.

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan talousvaliokunnalle valtioneuvoston selonteoista keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta (KAISU), kansallisesta ilmasto- ja energiastrategiasta sekä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta (MISU).

Käsillä oleva suunnitelmien ja strategioiden kolmikko (jatkossa: suunnitelmat) on mitä tärkein kokonaisuus, sillä niiden avulla ohjataan suomalaista ilmastopolitiikkaa lähivuodet. Olemme ilmastonmuutoksen hillinnän historiallisessa käännekohdassa: joko nopea ja johdonmukainen päästöjen vähennys saadaan niin Euroopassa kuin globaalistikin käyntiin nyt, tai ilmastonmuutoksen niin sanotuissa turvarajoissa pysymiselle ei ole enää mahdollisuuksia. Epäonnistuminen tarkoittaisi mittaamattoman suuria negatiivisia ekologisia, sosiaalisia ja taloudellisia seurauksia. Odotteluun ei ole aikaa. Nyt on laadittava suunnitelmia, joilla ilmastotavoitteet saavutetaan.

On kiitettävää, että suunnitelmissa tavoitteeksi asetetaan Euroopan unionin päästötavoitteet. Lähivuosina ja -vuosikymmeninä ei ole nähtävissä muuta kehityssuuntaa kuin yhä kiristyvät ilmastotavoitteet. Tätä ajavat ilmastonmuutoksen negatiivisten seurauksien toteutuminen kautta linjan ennakoitua nopeammassa aikataulussa ja akuutti energiakriisi, jonka Venäjän hyökkäys Ukrainaan laukaisi. Irtaantuminen fossiilisista polttoaineista on välttämätöntä niin nopean kuin hitaankin kriisin torjumiseksi.

Suunnitelmia kuitenkin vaivaa kokonaisvaltaisuuden puute ja epävarmuutta aiheuttava ehdollisuus. Toistaiseksi päästövähennysten leijonanosasta on vastannut päästökauppasektorin energiantuotanto. Taakanjakosektorilla päästöt ovat vähentyneet pienesti tai eivät lainkaan. Näin nettonollatavoite on jäänyt hiilinielujen kasvun varaan. Yhdellä kortilla pelaaminen ei kuitenkaan ole vastuullista ilmastopolitiikkaa. Nieluihin keskittymisen sijaan suunnitelmat on laadittava niin, että nettonollaan päästään joka tapauksessa, riippumatta esimerkiksi juuri maankäyttösektorin hiilitaseen kehityksestä. Tämä vaatii ennakointia ja järjestelmällistä varautumista myös epäsuotuisiin kehityskulkuihin. Käytännössä tarvitaan sektori- ja hallinnonrajat ylittäviä toimia, jotka muuttavat tuotannon ja kulutuksen rakenteita. Muuten jokin päästölähde tai nielu saattaa joutua kohtuuttoman suurten ja nopeiden toimien kohteeksi. Nyt suunnitelmat pelaavat tällaista häviävää korttia joko taakanjakosektorille tai maankäyttösektorille.

Ilmastolain edellyttämä hiilinegatiivisuus on suunnitelmissa aivan oikein pitkän aikavälin tavoite. Myös tässä kokonaisvaltaisuus ja ennakointi korostuu. Nettonegatiivisuuden saavuttaminen edellyttää ongelmallisten polkuriippuvuuksien välttämistä. Toisin sanoen tähdättäessä nettonollaan ei voida rakentaa tuotantoa ja kulutusta, joka jatkossa toimii esteenä etenkin hiilinielujen vahvistamiselle ja siten pyrkimiselle kohti nettonegatiivista tilannetta. Valitettavasti virheellisiä polkuriippuvuuksia on suunnitelmissa idulla; palaamme näihin tuonnempana.

Pelkkä tavoitteiden oikea mitoitus ei riitä: on oltava uskottavia polkuja niiden toteuttamiseen. Tarvitaan sekä merkittäviä päästövähennyksiä kaikilla sektoreilla että nielujen vahvistamista. Nielut ovat ennen kaikkea tapa toteuttaa tulevaa nettonegatiivisuutta, eikä niihin tule suhtautua ensisijaisesti muualla tapahtuvien päästöjen kuittaajana, kuten valitettavasti nyt on laita. Keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma toteaa: “Jos halutaan varmistua ilmastotavoitteiden saavuttamisesta, tulisi päästöjä vähentävien toimien kokonaisuus lähtökohtaisesti ylimitoittaa.” (163) Näin ei nyt ole, vaan suunnitelmien lopputulos on alimitoitettu.

Käsiteltäviä suunnitelmia laaditaan voimassa olevan ilmastolain oloissa, ja uutta ilmastolakia laaditaan parhaillaan. Lausunnossaan sitä koskien BIOS peräänkuulutti kokonaisvaltaisempaa suunnittelun järjestelmää, jossa päästövähennykset ja hiilinielujen vahvistaminen muodostavat johdomukaisen kokonaisuuden. Tällainen pyrkimys tarvitaan jo nykyisen lain piirissä tehtäviin suunnitelmiin. Monet ilmastopolitiikkaan vaikuttavat prosessit Euroopan unionissa ovat kesken. Epävarmuus ei kuitenkaan ole peruste päästövähennysten puutteelle. Päinvastoin: sääntelyn ja suunnitelmien tulee ennakoida EU:n ilmastopolitiikan jatkuvaa tiukentumista ja hahmottaa, että ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii systeemitason muutosta yhteiskunnassa.

Ongelma: nojaaminen nielujen kasvuun

Suunnitelmiin sisältyvä reitti hiilineutraalisuuteen nojaa päästövähennysten lisäksi kasvaviin hiilinieluihin. Kuten yllä todettu, tämä rakenne on jo itsessään ongelmallinen, aiheuttaen päästövähennysten alimitoitusta ja toimien ennakoimattomuutta. Lisäksi suunnitelmien oletukset nielujen kehittymisestä ovat ylioptimistisia. Tästä juontuvat ongelmat heijastuvat lukuisin tavoin yksittäisiin toimenpiteisiin ja niiden mittakaavaan varsinkin taakanjakosektorilla.

Suunnitelmia ei ole suhteutettu nykytilanteeseen, jossa maankäyttösektori on todettu vähintään väliaikaisesti päästölähteeksi. Seikka mainitaan ohimennen (MISU 13, Ilmasto- ja energiastrategia 87), mutta se ei ole vaikuttanut toimenpidesuunnitelmiin. Jos jo aiemmin oli jo syytä varautua tilanteeseen, jossa metsän kasvu ei kiihdy metsäsektorin omien skenaarioiden mukaisesti, nyt viimeistään on havahduttava myös mahdollisuuteen, että metsän kasvu voi jopa hidastua.

Tätä vastoin suunnitelmissa nojataan oletukseen, että maankäyttösektorin nielut saadaan kasvamaan voimakkaasti. Tämän kasvun varassa ja mm. kustannustehokkuuden nimissä pyritään välttämään päästöleikkauksia etenkin taakanjakosektorilla, käyttämällä maankäyttösektorin joustoa – tämä on jopa yksi kansallisen ilmasto- ja energiastrategian päälinjauksia (11). Toisin sanoen taakanjakosektorin toimia alimitoitetaan tietoisesti sillä oletuksella, että tarvittavia joustoja saadaan maankäyttösektorilta (KAISU 159). Puhe “kustannustehokkuudesta” on kuitenkin tyhjää, jos ilmastotavoitteita ei ole mahdollista saavuttaa tällä tavalla. BIOS yhtyykin siksi KAISUn edellisellä lausuntokierrokselle esitettyihin näkemyksiin: “Lausunnoissa esitettiin, että jo tunnistettuja lisätoimia vietäisiin toteutukseen sen sijaan, että puuttuvat päästövähennykset hankitaan joustoilla.” (KAISU 177)

Joka tapauksessa hiilinielujen kokoon ja kasvattamiseen liittyy huomattavia epävarmuuksia (ääreytyvät säätilat, muuttuvan ilmaston aiheuttamat tuholaisongelmat, geopoliittiset uhkat, jne.). Ilmastostrategian rakentaminen tällaisten epävarmuuksien päälle ilman vankkaa vaihtoehtoista suunnitelmaa on valmistautumista epäonnistumiseen. Riittäviin päästövähennyksiin on oltava suunnitelma, joka saavuttaa ilmastotavoitteet joka tapauksessa (tietysti ennakoitavuuden rajoissa). Tällainen suunnitelma voi ottaa joustavasti huomioon nielujen tulevan kehityksen oli se sitten kasvava tai laskeva.

Mitä nielujen kehittymiseen itseensä tulee, MISUssa todetaan, että suurin metsien hiilitaseeseen vaikuttava seikka on metsien hakkuutaso, mihin puolestaan eniten vaikuttaa markkinatilanne eli puun kysyntä (56). Kun tämä tilanne on hyvin tiedossa ja kun sektori tällä hetkellä on päästölähde, tulisi suunnitelmien jo nyt sisältää riittävät kuvaukset ja arviot keinoista, joilla hakkuumääriin voidaan vaikuttaa. Kansalliseen metsästrategian luonnokseen (KMS2035) sisältyvä kuvaus kansallisesta strategiauniversumista (s.15) kertoo, että metsien käyttöön vaikuttaa Suomessa noin nelisenkymmentä erilaista eri alojen ja sektorien strategiaa, tiekarttaa ja ohjelmaa. Puukauppa tapahtuu markkinoilla ja markkinat on vahvasti muotoiltu sääntelyllä ja strategioilla. Tavoitetta hiilinieluja kasvattavasta puunkäytöstä ei voida jättää markkinamekanismin heilahtelujen varaan, vaan keinot markkinoiden uudelleenmuotoilemiseen on valmisteltava välittömästi.

On huomattava, että ongelmallinen oletus maankäyttösektorin nielujen koosta ja kasvusta koskee niin perusskenaarioita (WEM) kuin politiikkaskenaarioita (WAM). Perusskenaarioihin on “leivottu sisään” maankäyttösektorin nieluja koskevia oletuksia, jotka voivat osoittautua virheellisiksi. Näin käydessä myös suunnitellut politiikkaskenaarioiden lisätoimet jäävät lähtökohtaisesti alimitoitetuiksi. Toisin ilmaistuna: koko vuosille 2030 ja 2035 laskettu päästökuilu määrittyy hyvin todennäköisesti pohjalta, joka osoittautuu vielä virheelliseksi. Tähän tulisi reagoida jo ennakoiden.

Tämä riski on niin suuri ja niin todennäköinen, että päästöleikkaustoimia olisi ehdottomasti lisättävä kaikilla sektoreilla nykyisiin suunnitelmiin nähden. Asiaan on huomattavasti vaikeampaa, työläämpää ja kalliimpaa reagoida jälkijunassa, jos maankäyttösektorin ennakoitua pienemmät nielut (tai jopa sektorin pidempiaikainen muuttuminen päästölähteeksi) johtavat mittavien lisätoimien tarpeeseen taakanjakosektorilla ja päästökaupassa.

Riskiä lisää, että selonteon mukaan kansallisessa ilmasto- ja energiastrategiassa valmistaudutaan mittaviin infrastruktuuritoimiin metsäpuun energiakäytön lisäämiseksi (29–30), ja metsähakkeen energiakäytön oletetaan tuplaantuvan 2035 mennessä (86). Tällaisten suunnitelmien yhdistäminen oletukseen maankäyttösektorin nielun voimakkaasta kasvusta kertoo kokonaisvaltaisuuden puutteesta. Puun energiakäytön lisäämisen ja nielujen kasvattamisen välillä on ilmeinen vastakkaisuus riippumatta siitä, miten puun polton päästöjä raportoinnissa kohdellaan.

Uhkarohkeaa suhtautumista kuvaa myös MISUn toteamus: “Biomassojen käytön kestävyys ja käytettävyys ovat kestävän biotalouden edellytyksiä. Vaikutukset maankäyttösektorin tavoitteisiin ovat välillisiä, sillä strategiassa ei oteta kantaa käytettävissä olevan biomassan määrään.“ (35) Biomassojen käyttömäärä vaikuttaa ratkaisevasti sekä ilmastotavoitteisiin että luonnon monimuotoisuuden kehitykseen. Kantaa on siis otettava, jotta kestävän metsätalouden tulevaisuudennäkymät ovat selkeät ja ennakoitavissa. Oireellisesti vastaava kokonaisarvion puute luonnehtii myös muuten ansiokkaita toimialakohtaisia vähähiilitiekarttoja, joiden yhteelaskettu biomassan tarve ylittää rutkasti saatavilla olevan kotimaisen biomassan määrän.

Selonteossa KAISUsta todetaan: “On myös mahdollista, että koko tavoitekehikko rakennetaan uudestaan tulevien 15 vuoden aikana, mikäli todetaan, että nykyiset tavoitteet eivät riitä torjumaan ilmaston lämpenemistä riittävästi.” (164) Tämä on enemmän kuin todennäköistä, eikä 15 vuoden odotteluun ole aikaa. Jokainen viivytelty tai harhaan toimittu vuosi tarkoittaa, että tulevat toimet ovat kalliimpia, vaikeampia ja että turvarajoja ylitetään. Selonteon sivulla 87 todetaan: “Maakäyttösektorin skenaariot tullaan päivittämään yhdessä kansallisen ilmasto- ja energiaskenaarioiden päivityksen kanssa osana valtioneuvoston vuoden 2023 selvitys- ja tutkimustoimintaa.” Koska on ilmeistä, että suunnitelmien oletukset maankäyttösektorista eivät päde, miksi tehdä suunnitelmista jo lähtökohtaisesti vanhentuneita? Asiaan on syytä reagoida etupainotteisesti lisäämällä päästöleikkauksia jo nyt, ei vasta selvitysten jälkeen.

Suunnitelmissa ovat vaarassa toteutua juuri ne nettonolla-fokuksen riskit ja ongelmat, joista lukuisat tutkijat ja tutkimuslaitokset ovat pitkään varoittaneet, BIOS mukaan lukien. Ilmastonmuutoksen hillinnälle merkityksellinen asia on, kuinka paljon kasvihuonekaasuja kertyy ilmakehään vuosittain. Tilanne pahenee niin kauan kuin kertymä on positiivinen. Kun nettonollalaskelmista tulee päämäärä itsessään, seuraa juuri kuvatunlaista nojaamista epärealistisiin nieluoletuksiin, jotta vaikeampia päästöleikkauksia voitaisiin välttää. Tällöin noudatetaan ilmastopolitiikan ja – sopimusten kirjainta, ei niiden henkeä.

Liikenne

Toinen merkittävä ongelma kytkeytyy osittain maankäyttösektorin nieluihin liittyviin oletuksiin, joihin ajatus biopolttoaineiden ilmastohyödyistä perustuu. Kuten käsillä olevissa suunnitelmissa todetaan, biopolttoaineita on olemassa monenlaisia, ja vahvasti ympäristökestävien polttoaineiden kehitystyö on tärkeää. Mahdolliset tulevat vaihtoehtoiset polttoaineet ovat kuitenkin oma kysymyksensä – nykyisissä suunnitelmissa ja perusskenaarioissa nojataan pitkälti vanhan sukupolven biopolttoaineisiin, joiden ongelmista on esitetty laajaa tieteellistä kritiikkiä.

Taakanjakosektorilla jo perusskenaariossa (WEM) nojataan liikenteen suhteen siihen, että suuri määrä tarvittavia vähennyksiä saadaan aikaan jakeluvelvoitteella. Tämän oletuksen varaan rakentuu myös KAISUssa määriteltyjen lisätoimien volyymi – ja jälleen lisätoimissa biopolttoaineilla on suuri rooli. Biopolttoaineiden ilmastohyötyjä on kuitenkin kyseenalaistettu tutkimuksessa laajalti, etenkin kun niiden käytön volyymi on suuri ja kasvaa.

Nojaamalla yhä voimakkaammin biopolttoaineisiin luodaan juuri sellaista polkuriippuvuutta, joka vaarantaa ilmastotavoitteita. Liikenteen osalta toimien perusrunkona toimii fossiilittoman liikenteen tiekartta, josta BIOS lausui kriittisiä huomioita vuonna 2021: “Liikenteen ennakoinnin tulisi perustua siihen, että käytetään vain varmuudella päästövähennyksiä tuottavia biomassajakeita. Koska jakeluvelvoite on laskettu mukaan päästövähennysten perusennusteeseen ja lisätoimien ytimessä on jakeluvelvoitteen kasvattaminen, riskien toteutumisen aiheuttamat kielteiset vaikutukset päästövähennyspolulle ovat suuret.”

Liikenteen osalta BIOS kiittää, että keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmassa korostuu mm. ajosuoritteiden väheneminen ja liikenteen systeeminen muutos, mutta näitä koskevat keinot ovat alimitoitettuja – siitä syystä, että tähtäimessä oleva päästökuilu on mitoitettu vahvan biopolttoaineisiin nojaamisen mukaan. Liikenteen systeemisessä muutoksessa tarvittaisiin huomattavasti enemmän siirtymää kevyeen ja joukkoliikenteeseen. Tätä kautta on saavutettavissa merkittäviä ilmastohyötyjä ilman edellä kuvatun kaltaisia riskejä.

Kulutus, maatalous ja eläintuotannon roolin sivuuttaminen

Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmassa on tarkasteltu kulutuksen merkitystä perusteellisesti, ja kulutusta koskevaa tutkimusta on huomioitu kiitettävän laajasti. Toimenpiteet jäävät kuitenkin vähäisiksi ja vaikutuksiltaan epämääräisiksi. Näin ei pidä olla siksikään, että taakanjakosektorin osuus kotimaisista kulutuspäästöistä on hallitseva (KAISU 143). Kun taakanjakosektorin tavoitteet kaikkiaan on alimitoitettu, tämä heijastuu päästövähennysten puutteeseen myös kulutusta koskevissa toimissa. Kuten KAISUssa todetaan: “Vaikuttavuuden esteenä siis on, että eri keinot eivät kokonaisuudessaan riittävästi kannusta kuluttajia siirtymään vähäpäästöisiin kulutustapoihin ja ole siten kokonaisuudessaan johdonmukaisia.” (146)

Juuri tällaista kokonaisvaltaisuutta ja johdonmukaisuutta BIOS peräänkuuluttaa. Ääneenlausutut tavoitteet ovat suureellisia: kuluttajia kannustetaan puolittamaan hiilijalanjälkensä vuoteen 2030 mennessä (KAISU 148). Kun suunnitelmissa samalla tunnustetaan kuluttajien alisteisuus teknologisille rakenteille ja tarjonnan alisteisuus tuotannon tavoille, on selvää, että näin suuri tavoite vaatii systemaattisia toimia. Tällaisia ei suunnitelmissa tarjota, jolloin “kannustaminen” jää sanahelinäksi. Arvio kulutusta koskevien toimien vaikutuksesta taakanjakosektorilla jääkin hyvin vähäiseksi (KAISU 150).

BIOS huomauttaa eräästä olennaisesta puutteesta, joka heijastuu kulutuksen lisäksi myös maatalouden päästökehitykseen sekä maankäyttösektorille. Käytännössä minkäänlaisia toimia ei esitetä eläintuotannon osuuden vähentämiseksi tuotannossa tai kulutuksessa. Tarve tähän kuitenkin on osoitettu kaikissa RuokaMinimi -hankkeen skenaarioissa (KAISU 114). Myös tuore Reilu ruokamurros -raportti toteaa, että turvemaiden maatalouskäytön hillitsemisen lisäksi eläintuotteiden osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jos halutaan valikuttaa merkittävästi ruokajärjestelmän päästöihin. Etenkin kun maankäyttösektorin vaikutukset lasketaan mukaan, on eläintuotteiden rooli kulutuspäästöissä hyvin merkittävä (KAISU 143). Nämä asiat todetaan ja tunnistetaan suunnitelmissa, mutta se ei heijastu toimenpiteisiin. Tämä on jälleen osoitus kokonaisvaltaisuuden ja johdonmukaisuuden puutteesta.

Lopuksi

Keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelman, kansallisen ilmasto- ja energiastrategian sekä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman tavoitteet ovat hyvällä tasolla. Suunnitelmien ja strategian keinovalikoima on kuitenkin täysin puutteellinen tavoitteiden saavuttamiseksi, etenkin kun otetaan huomioon tiedot maankäyttösektorin päästötaseen nykytilasta ja ongelmalliset oletukset nielujen kehityksestä. Suunnitellut toimenpiteet eivät ole tavoitteiden tasalla. BIOS- tutkimusyksikkö lausuu, että toimenpiteitä tulee ehdottomasti lisätä, jotta ilmastotavoitteisiin päästään epävarmuuksista huolimatta. Kaiken kaikkiaan peräänkuulutamme ilmastopolitiikalle vahvempaa kokonaisvaltaisuutta ja johdonmukaisuutta, jossa fokuksena ovat todelliset ilmastovaikutukset, ei hiilineutraaliuteen tähtäävä laskennallisuus, jolloin riskinä ovat hiilinegatiivisuutta kohti johtavaa kehitystä estävät ja hidastavat polkuriippuvuudet.

Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikkö