BIOS

Syyskuun lopulla huoli alhaisesta syntyvyydestä ja “väestöllisestä huoltosuhteesta” ponnahti jälleen näkyvästi julkiseen keskusteluun Tilastokeskuksen uuden ennusteen pohjalta. Helsingin Sanomat suomi pääkirjoituksessaan (maksumuurin takana) poliitikkoja saamattomuudesta ja varoitti hyvinvointivaltion luhistumisesta:

“Jos Tilastokeskuksen ennuste toteutuu, hyvinvointivaltion perusta pettää. Huoltosuhde nyrjähtää. Suomi lähestyy hiljalleen tilannetta, jossa yhtä huollettavaa – eläkeläistä tai lasta – kohden on yksi työntekijä.”

Lukuisten maiden ja erityisesti vauraiden (jälki)teollisten yhteiskuntien väestökehitys on jo pitkään näyttänyt samaan suuntaan: syntyvyys on alle “uusiutumistason”, ja vaikka väestö elää keskimäärin yhä vanhemmaksi, ei maahanmuuttokaan välttämättä estä väestömäärän vähentymistä. Merkkejä merkittävästä syntyvyyden lisääntymisestä tällaisissa maissa ei ole, eikä etenkään sillä tasolla, että se muuttaisi kehityksen suuntaa. Tämä tarkoittaa vuosikymmeniä kestävää siirtymävaihetta, jonka aikana vanhempien ihmisten osuus väestöstä on historiallisen suuri. Tilanne on aidosti ainutlaatuinen, eikä siitä ole aiempaa kokemusta.^[1]

Merkit ovat olleet siis näkyvissä jo pitkään. Keskustelu aiheesta on ollut kuitenkin tempoilevaa: aihe nousee esiin purkauksenomaisesti suunnilleen kerran vuodessa muttei päädy vaikuttamaan merkittävästi politiikkaan muuten kuin yhtenä lisäargumenttina kestävyysvajeesta seuraaville julkisen talouden sopeuttamistoimille. Aihetta ei systemaattisesti suhteuteta muihin näkyvissä oleviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kehityskulkuihin Suomessa ja maailmalla, eikä etenkään ympäristö- ja luonnonvarakriisien edellyttämiin muutoksiin yhteiskunnissa. “Huoltosuhdekriisi” nähdään tulevaisuuden haasteena, joka kuitenkin kohdataan menneen maailman business as usual -kehityksen eväillä: taloudellista arvoa on saatava irti työntekijöistä mahdollisimman paljon, jotta yhteiskunnalla on varaa hoitaa hoivavastuunsa.Työmarkkinapolitiikan tasolla tämä näkyy jatkuvina työn tarjontaa korostavina reformivaatimuksina ilman, että kiinnitetään huomiota syntyvän työn sisältöön.

Tilastokeskuksen ennusteessa tarkastellaan “väestöllistä” huoltosuhdetta, mikä tarkoittaa työikäisten ja huollettavien (lapset, vanhukset) välistä lukumääräistä suhdetta – käytännössä siis vertaillaan tiettyjä ikäkohortteja toisiinsa. Silloin kysymys kuuluu: onko työikäisiä tarpeeksi suhteessa huollettaviin?

Tämä on eri asia kuin “taloudellinen” huoltosuhde, jossa tarkastellaan työllisen ja ei-työllisen väestön suhdetta. Tällöin kysymys on: tuottavatko työlliset tarpeeksi taloudellista arvoa, jotta huollettavat voidaan hoitaa? Tämä jakautuu ainakin kahdeksi alakysymykseksi. Yhtäältä, tekeekö riittävän moni työikäisistä työtä? Toisaalta, tekeekö riittävän moni työtä tarpeeksi tuottavasti?

Olennaista väestöllisen ja taloudellisen huoltosuhteen erossa on siis, että työllisyyden ja tuottavuuden muutokset vaikuttavat merkittävästi siihen, muodostuuko väestöllisestä huoltosuhteesta kansantaloudellinen ongelma ja kuinka merkittävä sellainen. Siksi niitä ei tule sekoittaa keskenään. Tässä käy kuitenkin helposti niin, että väestöllisen huoltosuhteen näkökulma työikäisten määrään häviää näkyvistä. Jos vain työvoima on tarpeeksi tuottavaa, työlliset tekevät riittävän pitkiä työuria ja työttömyys on alhainen, ongelmaa ei synny. Asiaa tarkastellaan ensisijaisesti talouden kysymyksenä, ja konkreettinen väestörakenteen muutos väistyy taka-alalle.

Tarvitaan kuitenkin myös näkökulmaa, joka kiinnittää huomion potentiaalisesti työtä tekevien ihmisten määrään. Tätä toista näkökulmaa kaivataan, kun asiaa ei tarkastella jatkona business as usualille vaan ympäristö- ja luonnonvarakriisien vaatiman yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksen, ekologisen jälleenrakennuksen, taustaa vasten.

Kuten BIOS-tutkimusyksikön tutkijat ovat useaan otteeseen todenneet, ekologisessa jälleenrakennuksessa on tarkasteltava työn määrän ja sen taloudellisen tuottavuuden lisäksi myös sen sisältöjä. Tällä ajatuksella loimme siirtymäpolitiikan kojelautaamme mittarin, jolla seurattaisiin tarpeellisen ja tarpeettomaksi käyvän työn sisällöllisiä muutoksia yhteiskunnassa. Ekologisessa jälleenrakennuksessa työtä pitää suunnata uudenlaisiin tehtäviin energiantuotannossa, liikenteessä, rakentamisessa, ruoantuotannossa – käytännössä kaikilla yhteiskunnan sektoreilla pitäisi saada aikaan merkittävää työn siirtymää ja historiallisen nopeassa tahdissa. Käytännössä tämä tarkoittaa myös suunnitelmallista kansallista teollisuuspolitiikkaa. Kokonaisuudessaan vaaditaan suuria koulutusponnisteluja, kun uutta tietoa ja osaamista täytyy kehittää nopeasti aivan erilaisen yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan rakentamiseen.

Väestöllisen huoltosuhteen muutos edustaa samanlaista muutosta: riippumatta siitä, miten roimasti lisääntyvä hoivatyö rahoitetaan, se vaatii valtavasti osaavaa työvoimaa. Työn määrä lisääntyy absoluuttisesti, eli sille täytyy olla tekijänsä. Tämä on lisäksi yhteiskunnan elämänalueista niitä, joissa ihmistyön ja inhimillisen otteen merkitys säilyy varmasti korkealla teknologisista muutoksista riippumatta – etenkin jos haluamme, että tulevaisuuden hoiva takaa inhimillisen elämän.

Niin väestörakenteen tasaantuminen kuin ekologinen jälleenrakennus ovat vuosikymmeniä kestäviä kehityskulkuja – joskin esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnässä lähivuodet ovat kriittisen tärkeitä. Näiden muutosten rinnakkaisuus voi synnyttää siis aitoa osaavan ja motivoituneen työn niukkuutta. Siksi asiaa ei voida tarkastella vain julkistaloudellisena kysymyksenä. Lisäksi on muistettava, että samankaltaisen ekologisen siirtymän pitäisi käynnistyä myös kaikissa niissä vauraissa maissa, joilla on vastaava väestöllisen kehityksen vaihe päällä. Koska vuosikymmenien mittainen siirtymä koskee käytännössä kaikkia teollisia maita, olisi Suomessakin harjoitettava väestötarkastelusta seuraavassa politiikassa laaja-alaista harkintaa: esimerkiksi kestävyysvajeesta juonnettu raju julkisen talouden sopeutus saattaa hyvinkin rapauttaa Suomen kykyä toteuttaa menestyksekäs ja hallittu ekologinen jälleenrakennus. On hyvin ennakoitavissa, että tulevien vuosikymmenien kansainvälisessä kehityksessä pärjäävät maat, jotka kykenevät jälleenrakennuksen edellyttämiin kansallisiin investointeihin, turvaavat kansalaisten hyvinvoinnin ja korkean osaamisen ja säilyttävät siten elinvoimaisen talouden.

Kuten mainitussa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessakin todetaan, nykyistä paljon suurempi maahanmuutto on – olemassa olevan työvoiman osaamisen ja koulutuksen parantamisen lisäksi – ainoa keino lisätä potentiaalisten työtä tekevien määrää. Ja nyt ei käsillä ole vain valikoiva yhtäältä korkeasti koulutettujen high tech -osaajien houkutteleminen ja toisaalta epätoivotuiksi katsottujen maahanmuuttajien tulon tekeminen hankalaksi ja vähemmän houkuttelevaksi. Tarvitaan kaikenlaisen työn osaajia ja ylipäätään työn tekijöitä, jotta yhtaikainen muuttuneeseen huoltosuhteeseen sopeutuminen ja ekologinen jälleenrakennus on mahdollista toteuttaa.

Siksi on erityisen tärkeää muistaa, että vastaava haaste on lukuisilla muilla yhteiskunnilla. Nykyinen muihin kuin korkeakoulutettuihin tai huippuosaajiin kohdistuva maahanmuuttovastainen linja voi kääntyä jos ei syvällisen asennemuutoksen niin ainakin välttämättömyyden pakosta “vetovoimaa” korostavaksi niin monissa maissa, että potentiaalista maahanmuuttajista syntyykin kilpailua (kestävämmät muutokset asenteissa toivottavasti seuraavat perässä).

Tässä kohtaa keskustelussa nousee usein esiin kaksi argumentaatiolinjaa, toisinaan ainakin implisiittisesti kytkettynä rasistisiin näkemyksiin. Yhtäältä ajatellaan yksioikoisesti, että väestön väheneminen vähentäisi automaattisesti yhteiskunnan ympäristökuormaa, joten työvoiman hakeminen ulkomailta on tuhoisaa toimintaa. Mutta yhteiskunnan ympäristökuorma ei synny vain yhteenlaskemalla per capita -ympäristövaikutuksia, koska niin iso siitä on sidottu perittyyn tilanteeseen eli siihen, miten esimerkiksi energiaa tuotetaan, millaisia maankäytön käytännöt (etenkin metsätaloudessa ja ruoantuotannossa) ovat, kuinka paljon ollaan riippuvaisia “ulkoistetusta” luonnonvarojen kulutuksesta ja niin edelleen.

Yhteiskunnan tuhoisat ympäristövaikutukset voivat siten pysyä liian korkealla, vaikka väestö vähentyisi – eivätkä ne edes laske suorassa suhteessa väestömäärään, jos tuotantorakenteen perusta ei muutu. Esimerkiksi jos asutaan ja liikutaan pääosin fossiilisen energian voimalla, ei väestön hidas vähentyminen juuri päästötaakkaa helpota. Kääntäen jos ekologiseen jälleenrakennukseen tarvittavasta työvoimasta on pulaa, uuden työvoiman saaminen edistää sitä ja siten väestön laskun pysäyttäminen tai hidastaminen voikin johtaa ympäristökuorman merkittävään vähentymiseen. Nämä asiat on kriittisen tärkeää hahmottaa, ettei tähän keskusteluun salakuljeteta “kylmän rationaalisten” argumenttien asussa ajattelua, jonka taustalta löytyy pahimmillaan äärioikeistossa esiintyvää “väestövaihdon” kaltaista rasistista ajattelua.

On siis täysin selvää, että Suomen kaltainen yhteiskunta ei pärjää maahanmuuttovastaisella ja -vihamielisellä linjalla ja pyrkimällä eristäytymään maailman suurista kehityskuluista. On niin ikään mahdotonta, että ylimielisellä maahantulijoita kelpoisin ja kelvottomiin valikoivalla linjalla voitaisiin houkutella tulijoita edellä kuvatussa kilpailevassa tilanteessa. Henkisellä ilmapiirillä on tällaisissa asioissa iso merkitys taloudellisten seikkojen ohella, kuten on yhteiskunnallisella vakaudella ja turvallisuudella – siksi olemme korostaneet tällaisten sivistyksellisten seikkojen merkitystä ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Kokoavasti: ekologisessa jälleenrakennuksessa on hahmotettava väestöllisen huoltosuhteen luoma haaste, mikä tekee yhtäältä edessä olevasta tehtävästä vaikeamman. Toisaalta nimen omaan oikeudenmukaisuutta, yhteiskunnan vakautta ja tasa-arvoa korostava ekologinen jälleenrakennus voisi olla juuri sellainen tekijä, jonka ansiosta Suomen on mahdollista ottaa tulevina vuosikymmeninä vastaan motivoituneita työntekijöitä ja uusia kansalaisia sekä säilyttää elinvoimainen talous. Tilanteessa on siis aineksia niin kielteiseen kuin myönteiseenkin noidankehään.

Viite