20.1.2021
Kiertotalouden suuret pienet askeleet Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

Vientiä Vuosaaren satamassa. Kuva: Google Maps.

Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta (lisätietoja). Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi ohjelmaehdotuksesta näyttävästi 13.1.: “”Kiertotalous on Suomelle elinehto. Luonnonvarojen ylikulutusta on pakko vähentää”, sanoo työelämäprofessori Reijo Karhinen”. Uutisoinnissa nostettiin näkyvästi esille, että ensimmäistä kertaa ehdotettiin asetettavaksi luonnonvarojen kulutusta rajaava tavoite. Tämä oli lupaavaa.

Tällaisen tavoitteen lanseeraaminen on ehdottomasti tärkeä askel, sillä luonnonvarojen käytön vähentäminen ei ole saanut tarpeeksi tunnustusta kestävyyden välttämättömänä edellytyksenä. BIOS-tutkimusyksikkö on esittänyt luonnonvaratavoitetta siirtymäpolitiikan kojelaudassa ja valiokuntalausunnoissaan.

On kuitenkin tärkeää arvioida kriittisesti tavoitteen kunnianhimoa nykyisten ympäristökriisien mittakaavan ja kiireellisyyden suhteen. “Kiertotalous” on laajalti viljelty termi, jonka alle mahtuu kaikenlaista. Yhtäältä tällaiset termit mahdollistavat uutta luovan yhteiskunnallisen keskustelun, mutta toisaalta ne muuttuvat helposti rituaalikieleksi, joka jää merkitykseltään ontoksi. Ei riitä, että jotain sanotaan kiertotaloudeksi, sen täytyy myös tarkoittaa jotain ja johtaa johonkin. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

*

Ohjelmaehdotuksessa on lähtökohtaisesti monia ehdottoman hyviä puolia. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja luonnonvarojen ylikulutus nostetaan rinnakkaisiksi ongelmiksi, joiden yhtaikainen hoitaminen on tärkeää (8). Korostetaan, että kiertotalouden tavoitteena on vähentää luonnonvarojen kulutusta, ei siis vain tehostaa sitä – tehostaminenhan voi yhdistyä ja on yhdistynyt kokonaiskulutuksen kasvuun (11, 26). Ohjelmassa muistutetaan aivan oikein, että Suomi on vasta alkutaipaleella ja monia EU-maita jäljessä, vaikka täällä usein nähdään meidät mallimaana tai edelläkävijöinä (11, 30–31).

Pyrkimys kattavaan ohjelmallisuuteen ja eri sektoreita yhdistäviin toimiin osuu myös hyvin yksiin BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Tosin kuten ohjelmaehdotuksen vaikutusarviossa todetaan, se sisältää hyvin vähän konkreettisia päätösehdotuksia, ja kannusteet jättävät varjoonsa toimet, joilla puututtaisiin kiertotalouden kehitystä estäviin tai sitä kalliimmaksi tekeviin asioihin (92). Vaikutusarviossa kiitetty “kansallinen sopimus” (96) olisi sekin lopulta vain kokoelma vapaaehtoisia sitoumuksia.

Kuvio kiertotalouden muodoista. Uusi suunta, s. 66.

Hyvää on myös, että kiertotaloutta ei mielletä pelkästään eikä edes ensisijaisesti kierrätykseksi, vaan se ulottuu laajalle tuotteiden ja infrastruktuurin elinkaaren pidentämiseen korjaamalla ja muokkaamalla, jakamistalouteen ja niin edelleen (20, 23). Aivan oikein muistutetaan, että kiertotalouden käytäntöjen hierarkiassa raaka-aineiden kierrätys, puhumattakaan niiden käyttämisestä yhä vähäarvoisempiin käyttötarkoituksiin (esim. täyttömää, jätteiden poltto) eli downcycling on edellisiin nähden kiertotalouden “ulkokehää”, materiaali- ja energiataloudellisesti vähämerkityksisempää (27). Esimerkiksi rakennusjätteen käyttäminen täyttömaana kyllä voi vähentää maa-aineksen kaivuun tarvetta, mutta ei se varsinaisesti edistä materiaalin kiertoa yhteiskunnan aineenvaihdunnassa.

*

Ohjelmassa esitetään tavoitteeksi, että “vuonna 2035 primääriraaka-aineiden kotimainen kokonaiskulutus ei ylitä vuoden 2015 tasoa” (34). Mitä tämä tarkoittaa? Millä tavalla luonnonvaratavoite on asetettu?

Ohjelmassa käsitellään luonnonvarojen kokonaiskulutusta kahdella hyvin erilaisella tavalla. Yhtäältä nojataan Tilastokeskuksen luonnonvarojen kokonaiskäyttöä (TMR) seuraaviin lukuihin, jotka osoittavat suomalaisen kulutuksen jatkuvaa ja merkittävää kasvua (32).

Luonnonvarojen kokonaiskäyttö 1970-2019. Tilastokeskus, Kansantalouden materiaalivirrat/findikaattori.fi

Näissä luvuissa ovat mukana niin kotimaiseen kulutukseen kuin vientiin kuluvat luonnonvarat piilovirtoineen – ne toisin sanoen kertovat siitä, millainen laajempi aineellinen hyörinä yhteiskuntamme pyörittämisen taustalla on. Tuontiin sisältyvien piilovirtojen kasvu on merkittävin tekijä luonnonvarojen kokonaiskäytön kasvussa. Suomi kuluttaa “toisen Suomen verran” muualla maailmassa. Ohjelmaehdotuksen tekstissä ei kuitenkaan mainita tätä lainkaan eriteltäessä syitä suomalaiselle korkealle, EU:n piirissä kaikkein korkeimmalle, kulutustasolle (31). Sen sijaan korostetaan tuttujen maantieteellisten ja demografisten syiden rinnalla kotimaisista luonnonvaroista syntyvää vientiä. Korkeasta aineellisesta elintasosta ei puhuta.

Luonnonvaratavoitteen asettamisessa käytetään kuitenkin mittaria raaka-aineiden kokonaiskulutus (RMC) (34), jossa kotimaiseen kulutukseen sisältyvät ulkomaiset piilovirrat jäävät huomiotta. Näin määriteltynä luonnonvaratavoite ei sisällä myöskään lainkaan vientiin suuntaavaa tuotantoa (“se ei ota huomioon vientisektorin raaka-ainekulutusta” (34, av. 42, lisää täältä ja täältä)[1].

Tarkastelutapa on ongelma kahdella tavalla. Ensinnäkin suomalaisen kotimaisen kulutuksen ulkomaiset piilovirrat jäävät pääosin vaille huomiota – mikä sulkee pois merkittävän osan etenkin biodiversiteettivaikutuksista. Esimerkiksi Suomeen tuotavien elintarvikkeiden tuotannossa syntyy paljon ympäristöhaittaa tuotantomaissaan, muun muassa niukkojen vesivarojen kulutuksena, metsäkatona ja muina maankäytön muutoksina.

Toiseksi valitun mittarin vuoksi vientiin suuntaava tuotanto jää kokonaan kiertotalouspyrintöjen ulkopuolelle! Niinpä esimerkiksi vuoden 2015 luvuilla – mikä on asetettu tavoitetasoksi – hieman yli puolet luonnonvarojen käytöstä ei kuuluisi tavoitteen piiriin. Kuten asia Maaseudun Tulevaisuudessa ilmaistiin, “raaka-aineen käyttökatto ei koske vientiteollisuutta”. Kiertotalouden edistämisen kannalta ei olisi siis väliä sillä, kuinka paljon luonnonvaroja otetaan käyttöön kotimaassa vientituotantoa varten ja kuinka suuri määrä tuontia “läpivirtaa” vientiä varten. Jos esimerkiksi Suomeen tuodaan raaka-aineita ja puolivalmisteita, joista valmistetaan vientituotteita, tämä läpivirta ei pääosin näy RMC-luvussa (jättäen huomiotta muun muassa Suomessa tapahtuvan venäläisen öljyn jatkojalostuksen ja -viennin, jolla on merkittäviä vaikutuksia niin öljyn tuotantoalueilla kuin öljynjalosteiden kulutusalueillakin).

RMC-lukujen käytössä on oma järkensä tietyissä tilanteissa, etenkin kun pyritään vertailemaan eri maita. Vientiin kuluvia luonnonvaroja ja niiden käytön aiheuttamia ympäristöhaittoja ei tietenkään voi noin vain laskea “Suomen synniksi”. Se on samalla tavalla toisten maiden Suomeen “ulkoistamaa” kulutusta kuin tänne tuonnissa virtaavat luonnonvarat Suomen “ulkoistettua” kulutusta. Mutta kiertotalousohjelman tarkoituksena ei pitäisi olla maiden “syntitaakan” erittely vaan koko suomalaisen yhteiskunnan sosioekologisen aineenvaihdunnan muutos. Silloin on tarpeellista pyrkiä kiertotalouden käytäntöjen edistämiseen kaikilla aloilla.

Näin ollen tavoitteen asettamisessa on merkityksellistä myös, miten paljon luonnonvaroja kulutamme tuottaaksemme vientiä. Tämä on erityisen tärkeää siksi, koska suomalaisen yhteiskunnan kyky tuottaa taloudellista hyvinvointia luonnonvaroista ei kaikkiaan ole kovin hyvällä tolalla, toisin kuin selonteon kielenkäyttö antaa ymmärtää (19). RMC-mittarin käyttö synnyttää kuitenkin “vientiaukon”. Laskennallisesti jos viennin raaka-ainekulutus nousee nopeammin kuin tuonnin raaka-ainekulutus, RMC laskee, vaikka raaka-aineiden käyttö kotimaassa kasvaa.[2] Tällä on iso merkitys ohjelmaehdotuksen toiselle makrotason tavoitteelle. Ohjelmaehdotuksessa tavoitteeksi asetetaan “resurssituottavuuden kaksinkertaistaminen” vuoteen 2035 mennessä (34). Koska sitä mitataan kotimaisen kulutuksen ja bruttokansantuotteen suhteella (RMC/BKT), tuottavuuden parantuminen onnistuisi siis mainiosti tuhlailevallakin vientiin suuntautuvalla tuotannolla, koska vienti kasvattaa BKT:ta, mutta sitä ei lasketa mukaan kotimaiseen kulutukseen.

Asetelma on erityisen kummallinen ottaen huomioon, että ohjelmaehdotuksessa puhutaan “kiertotalousulkopolitiikasta” (6, 83–84), Suomen osallisuudesta globaalissa muutoksessa. Nykyisellään teksti antaa ymmärtää, että tämä koskee vain kiertotalouden käytäntöjen ja ideoiden innovointia ja tuotteistamista maailmalle, ei varsinaisia materiaalisia vientituotteitamme. Ainakaan tavoitteita ei aseteta niin.

*

Entä asetettu tavoitetaso? Vaikka käytetyllä tarkastelutavalla (RMC) suomalaisen yhteiskunnan luonnonvarojen kulutus on ollut lievästi nousussa, tavoitteen asettaminen vuoden 2015 tasolle tarkoittaa käytännössä sitä, että pyritään kasvun pysäyttämiseen. Ei siis luonnonvarojen käytön vähentämiseen. Ja kuten todettua, jatkuvasti kasvavat tuonnin piilovirrat ja vientiin suuntautuvat luonnonvarat jäävät kokonaan huomioimatta.

Tästä huolimatta, kuten vaikutusarviossa todetaan, vuoden 2015 tasolla suomalainen kulutus (RMC) oli moninkertaisesti kestävää tasoa korkeampi (93, vaikutusarvio 6). Pysytteleminen tällä tasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen tai “edelläkävijän” tavoite yhteiskunnalle, jonka tulisi pyrkiä laajaan ekologiseen jälleenrakennukseen. Niin ikään kovin kunnianhimoisena ei voi pitää toista määrällistä tavoitetta, jonka mukaan “materiaalien kiertotalousaste kaksinkertaistuu 2035 mennessä”, mikä tarkoittaa kierrätysmateriaalien prosenttiosuutta raaka-aineista. (31, 34). Nykyinen osuus (7%) on reilusti eurooppalaista keskitasoa (11%) pienempi, joten 15 vuoden aikana pääsyä 14 prosentin tasolle ei voi vallan radikaalina pitää.

Pysytteleminen luonnovarojen kulutuksen nykytasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen edelläkävijän tavoite.

Lepsu tavoite voi vaarantaa koko kiertotalous-ajattelun uskottavuuden, kuten Ilmastopaneeli toteaa ohjelmaluonnoksesta antamassaan lausunnossa (s. 3):

“Suomen kulutusperäinen luonnonvarojen käyttö per asukas on korkeimpia maailmassa. Jos emme selvästi viesti, että Suomi tavoittelee kiertotalouden edistämisohjelmalla luonnonvarojen kulutuksen vähenemistä, Suomi menettää uskottavuuden kiertotalouden edelläkävijämaana. Tällöin myös välittyy viesti, että Suomen asettamat kiertotaloustoimenpiteet eivät ole vastaus kestävyysongelman ratkaisuun.”

Vaikutusarviossa päädytään pitämään RMC-mittarin käyttöä perusteltuna valintana, varmaankin lähinnä siksi, että se on leviämässä laajempaan eurooppalaiseen käyttöön ja “harmonisoitavalle” metriikalle on tarvetta. Piilovirtojen tarkastelun puute kyllä nostetaan esiin. Lisäksi todetaan, että “RMC-arvioon tulisi liittää tarkastelut muutoksista niissä tekijöissä, jotka ylläpitävät Suomen poikkeuksellisen korkeaa RMC-tasoa.” (96, vaikutusarvio 27) Peräänkuulutetaan myös kehityksen seurantaa suhteessa verrokkimaihin, mikä on tärkeää riippumatta siitä, mitä mittaria käytetään.

Itse ohjelmatekstissä nostetaan esiin kiertotalouden indikaattorien puutteellisuus ja kehitystyön tarve (30, 88–89),[3] mutta edellä kuvattuja makrotason tarkastelun ongelmia ei huomioida.

Ohjelmaehdotuksessa ei myöskään käsitellä kokonaisvaltaisen kiertotalouden kannalta keskeistä kysymystä, kasvavia varantoja (stocks). Kiertotalouden tutkimuksessa varannon käsitteellä viitataan rakennettuun infrastruktuuriin laajassa mielessä, rakennuskannasta autokantaan, pitkäaikaisista käyttöesineistä tiestöön ja tuotantolaitoksiin. Mikäli vuosittaiset yhteiskunnassa kulkevat materiaalivirrat jatkuvasti lisäävät näiden varantojen kokonaismäärää, kasvaa paitsi energiantarve myös ylläpitoon ja huoltoon liittyvä luonnonvarojen tarve. Juuri tämän vuoksi on tärkeä seurata ja pyrkiä rajoittamaan luonnonvarojen kulutusta kokonaisuudessaan, myös esimerkiksi erilaisten maa-ainesten, vaikka niiden ympäristöhaitat eivät suhteessa massaan aina niin merkittäviä olisikaan (poikkeuksia on – globaalisti esimerkiksi hiekan kulutus on kasvava ja hyvin vakava ongelma).

Varantojen kasvu ei ole pysähtynyt edes vauraissa maissa, mikä on merkittävä este todelliselle kiertotaloudelle. EU-maissa noin kolmasosa materiaalivirroista kului vuonna 2014 varantojen kasvattamiseen. Ohjelmaehdotuksessa aihetta sivutaan lähinnä rakennuskannan elinkaari- ja käyttöastekysymyksissä (esim. 70), mutta makrotason tavoitteenasettelussa se vaatisi kunnollista huomiota.

*

Kuten edellä viitattiin, luonnonvarojen määrän lisäksi tärkeitä ovat niiden laadulliset erot. Fossiilisten polttoaineiden käytön alasajo on kiireellistä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta, ja esimerkiksi uusiutuvan sähköntuotannon kannalta kriittisiä kaivannaisia ei voida haaskata. Ohjelmaehdotuksessa laadullisena kysymyksenä nousee esille lähinnä biomassa. Uusiutuvat luonnonvarat voivat olla kestävä ratkaisu, jos niitä käytetään niin, että ne uusiutuvat ja samalla pidetään huolta uusiutumisen ekologisista reunaehdoista. Jos näin ei käy, biomassan hyödyntämistä ei voi laskea kiertotaloudeksi, eikä sitä voi pitää kestävänä. Ohjelmaehdotuksen tekstissä biomassaan kuitenkin viitataan lähinnä fossiilisten polttoaineiden korvaajina, minkä ongelmallisuus nykyisellä energiantuotannon ja -kulutuksen volyymillä on osoitettu lukuisia kertoja.

Kaiken kaikkiaan biomassan energiakäytön ylikorostuminen rikkoo edellä kuvattua kiertotalouden käytäntöjen hierarkiaa. Tärkeysjärjestyksessä viimeisestä tulee ensimmäinen. Tekstin viittaus siihen, että “metsäteollisuus kehittää globaalisti skaalattavia biotalousratkaisuja” (85), kaipaisi huomattavaa tarkennusta. Mitkä metsätalouden tuotteista voidaan lukea osaksi kestävää kiertotaloutta? Mikä on näiden tuotteiden osuus metsäteollisuuden kokonaisvolyymistä? Pelkkä biomassaisuus ei riitä, kun myös ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteet täytyy ottaa tosissaan.

On huomattavaa, että TEM ja MMM tekivät ohjelmaan eriävän lausunnon nimenomaan tässä kohtaa. TEM (34, av. 43) haluaisi, että fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tähtäävä biomassaa laskettaisiin “tarvittaessa” luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle.

“Tarpeella” on kaksi muotoa: kotimainen ja vienti. Molempiin kiinnitetään huomiota edellä mainitussa Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa “Kiertotalousohjelma sallii puunkäytön lisäämisen” (19.1.) Artikkelissa todetaan yleisenä luonnonvarojen käytön lisäämisen perusteena, että uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta vähennettäessä on uusiutuvien kulutusta voitava lisätä, lainaten valtiosihteeri Kimmo Tiilikaista: “Hallituksen tarkennus on myös senkaltainen, että kun uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä vähennetään, silloin on mahdollisuus jopa kasvattaa uusiutuvien käyttöä. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että fossiilisia polttoaineita korvataan uusiutuvalla metsäpohjaisella energialla.” Artikkelissa mainitaan, että mahdollisuus koskee esimerkiksi turpeen korvaamista puulla. Lisäksi erikseen palataan yllä kuvattuun “vientiaukkoon” eli siihen, että RMC ei sisällä viennin raaka-ainekulutusta. Nyt se tosin mainitaan hyveenä, ei ongelmana. Näin ollen RMC-tavoite sallii vientiteollisuuden raaka-aineen käytön kasvun: “Hallituksen piirissä on Tiilikaisen mukaan jo sovittu kiertotalousohjelmatyöryhmän esitykseen tarkennuksesta, jonka mukaan linjaus koskee kotimaista kulutusta, mutta vientiteollisuuden raaka-aineen käyttöön ei tule rajoitteita.”

Biomassan jättämiseen luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle sisältyy merkittävä todennettavuuden ongelma. Riippuen biomassaperäisen tuotteen ja fossiilisen tuotteen yksityiskohdista, biomassaperäinen fossiilista korvaava tuote voi olla niin ilmastovaikutuksiltaan kuin luonnon monimuotoisuuden kannalta fossiilista haitallisempi, tai päinvastoin. Kuten sanottua, biomassan käyttö tuotteen raaka-aineena ei sinällään takaa, että korvausvaikutus olisi (ilmaston tai biodiversiteetin kannalta) positiivinen. Erityisesti juuri fossiilisen polttoaineen korvaaminen metsäpohjaisella energialla on monipolvinen kysymys – joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavissa ilmaston kannalta paremmaksi, joissain käyttömuodoissa todennettavuus on erittäin hankalaa, ja joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavasti fossiilista haitallisempaa.[4] Tilanne mutkistuu edelleen, kun luonnon monimuotoisuustavoitteet otetaan huomioon.

Yhdessä biomassan korvaavuuden haasteet (jos siis biomassa lasketaan ulos RMC-luvusta) ja edellä kuvattu “vientiaukko” asettavat kovia paineita RMC-mittarin käytölle tavalla, joka aidosti kuvaa edistymistä niin ilmasto- kuin biodiversiteettitavotteiden kannalta.

MMM suorasanaisemmin vastustaa koko luonnonvaratavoitetta ja toteaa, että kiertotalousohjelma ei ole paikka sellaisen asettamiselle (99). Vastustus perustuu tässäkin kohtaa biomassan käytölle. Numeerisen tavoitteen sijaan MMM ehdottaa löyhää sanamuotoa: “Kestävän kasvun reunaehtona on luonnonvarojen kestävä käyttö ja tuotannon ja kulutuksen suuntaaminen ympäristölle ja ilmastolle vähiten haitallisiin tuotteisiin.” (100)

Kestävyyden pitää olla kestävää. Tavoitteenasettelu se kai tuokin.

*

MMM:n kritiikki sisältää kyllä oikeita huomioita edellä mainituista laadullisten virtojen “aggregoinnin” ongelmista. Soraa, silakoita, tukkipuuta ja kivihiiltä ei voi asettaa noin vain samalle viivalle. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä argumentti yleistä luonnonvaratavoitetta vastaan. Suomalainen luonnonvarojen käyttö on täysin kestämättömällä tasolla – tästä ei ole tutkimuksessa erimielisyyttä. Tarvitaan yleisen tason kestävyysrajoja, että voidaan alkaa rakentaa tarkempia työkaluja sen ohjaamiseen, mitä asioita vähennetään, mitä lisätään ja mitä muokataan.

MMM:n eriävässä lausunnossa ikään kuin oletetaan, että luonnonvaratavoitteen pitäisi ollakseen pätevä samaan aikaan yhtäältä asettaa makrotason tavoite ja toisaalta mikromanageroida luonnonvarojen käytön yksityiskohtia. Tämä on tietysti hupsu vaatimus. Tietysti makrotason tavoitteen rinnalla tarvitaan konkreettisempia ja kohdennetumpia välineitä, joissa olennaiset laadulliset erot huomioidaan. Kokonaiskulutuksen vähentäminen ei sulje pois kasvua joillain aloilla, kuten lausunto antaa ymmärtää, mutta ilman tavoitteenasetusta ei ole myöskään pyrkimystä pois ylikulutuksesta. Muistettakoon, että ohjelmaehdotuksessa nyt asetettu tavoitetaso vain pitää kiinni nykyisestä ylikulutuksen tasosta, eli on riittämätön.

Vastalauseet kertovat siitä, että puutteineenkin nykyinen ohjelmaehdotus on poliittisen kamppailun tulos. Ajatus kiertotaloudesta, joka aidosti vähentäisi luonnonvarojen käyttöä, herättää voimakasta vastustusta. Sen sijaan ensimmäistä kertaa yhteen samaa ohjelmaa arvioimaan tuodut tiedepaneelit (kestävyyspaneeli, ilmastopaneeli, talouspolitiikan arviointineuvosto sekä luontopaneeli) korostivat luonnonvarojen käytön tehostamista ja vähentämistä ensisijaisena kiertotalouden tavoitteena. Myös vaikutusarviossa kiitettiin luonnonvaratavoitteen asettamista.

Kamppailu kiertotalouden merkityksestä ja sen kouriintuntuvasta ilmiasusta siis jatkuu. Nykyinen ohjelmaehdotus on merkittävä muutos suomalaisessa keskustelussa ja irtiotto totunnaisista ajattelutavoista, kuten eriävät lausunnot kertovat. Se on kuitenkin ensimmäinen varovainen askel aikana, jolloin täytyy opetella harppaamaan.

[1] Tarkemmin ottaen RMC lasketaan lisäämällä kotimaiseen raaka-aineen ottoon (DE) tiettyjen kaavojen mukaan laskettu tuotujen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEIMP) ja tästä kokonaisuudesta vähennetään jälleen tiettyjen kaavojen mukaan laskettu vietyjen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEEXP). Ilmaus “ekvivalentti” pitää sisällään muun muassa sen, että laskentaa tehdään myös tuotteiden ja raaka-aineiden rahallisen arvon (hintojen) perusteella, ei suoraan fyysisten suureiden (esim. paino) perusteella. Handbook for estimating raw material equivalents (RME) – of imports and exports and RME

[2] Esimerkiksi Espanjaa koskien on julkaistu tutkimus, jossa RMC-luku on laskenut, koska biomassan vienti on lisääntynyt (biomassan vienti-RME on noussut nopeammin kuin tuonti-RME). M. Rodríguez, J. A. Camacho, The development of trade of biomass in Spain: A raw material equivalent approach, Biomass and Bioenergy, 133, 2020, https://doi.org/10.1016/j.biombioe.2019.105450

[3] Kiertotalouden edistämisohjelman arvio toteaa (s. 5), että “Luonnonvarojen kulutusta RMC-jaottelulla ei tällä hetkellä seurata säännöllisesti Suomessa eikä kansainvälisesti. Parhaillaan käytössä olevat RMC-luvut perustuvat siis yksittäisiin valtakunnallisella tai alueellisella tasolla tehtyihin laskelmiin ja aikasarjoihin.” Ratkaisevaa taloudellista murrosta ja edelläkävijyyttä voidaan tuskin perustaa “yksittäisiin” laskelmiin. Luonnonvarojen kulutuksen seurantaan tarvitaan ehdottomasti lisää panostusta niin kansallisella kuin EU-tasolla.

[4] Esim. Ilmastopaneeli 2017, “Tutkijoiden pääviestit metsien käytön ilmastovaikutuksista” https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2018/10/Ilmastopaneeli_metsavaittamat_final_-2017.pdf & S. Soimakallio, L. Saikku, L. Valsta, and K. Pingoud, Climate Change Mitigation Challenge for Wood Utilization—The Case of Finland, Environmental Science & Technology, 2016 50 (10), 5127-5134 https://doi.org/10.1021/acs.est.6b00122