Vaikka käynnissä olevan pandemian laajuus sekä torjunta- ja hillintätoimien rajuus on yllättänyt, kriisin käynnistyminen ei ollut itsessään varsinainen yllätys. Jotain tällaista oli odotettu tapahtuvaksi. Laajoja yhteiskunnallisia järjestelmiä ravisuttavia mullistuksia koskeekin arkisesta näkökulmasta hämmentävä tiedollinen epäsymmetria. Yhtäältä asian äärellä olevat ihmiset ovat tienneet, että kriisi tulee vääjäämättä. Toisaalta kukaan ei ole voinut tietää etukäteen sen tarkkaa luonnetta, tapahtuma-aikaa tai paikkaa. Tässä on pähkinänkuoressa ero ennustamisen ja ennakoinnin välillä. Jokaista nappiin osunutta ennustetta kohden on lukemattomia epäonnistuneita, mutta kriisien yleinen luonne on voitu ennakoida hyvin. Ennakoijat eivät lyö vetoa vaan yrittävät hahmottaa, millä tolalla maailma on.
Kansainvälisesti verkottuneiden ruokajärjestelmien kriisiytyminen vuosina 2006–2008 ja uudelleen vuosina 2010–2011 sekä kansainvälinen talouskriisi 2007–2009 olivat sekä yksityskohdissaan ainutkertaisia ja vaikeasti ennustettavia että kuitenkin pitkään ennakoituja tapahtumaketjuja. Ruoka- ja finanssijärjestelmien sisäsyntyisestä epävakaudesta oli varoitettu lukemattomissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka odottamattomia tapahtumia kuvaava mustan joutsenen (black swan) käsite tuli muodikkaaksi talouskriisin aikana – Nassim Nicholas Talebin samanniminen teos oli ilmestynyt parahiksi 2007 – ei raju talouskriisi suinkaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kertyneet haavoittuvuudet oli tiedostettu ja niistä oli varoitettu toistuvasti. Niin ikään globaalin pandemian mahdollisuus oli ennakoitu, ja sitä pelättiin joidenkin aiempien epidemioiden kohdalla. Yksityiskohdissaan nykyistä pandemiaa kuitenkin oli mahdotonta ennustaa.
Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä.
Systeemisen haavoittuvuuden vähentäminen olisi edellyttänyt perusteellisia muutoksia maailman ruokajärjestelmissä, talousjärjestelmissä, biodiversiteettiä heikentävissä käytännöissä – tiiviisti ilmaisten varmuus- ja varajärjestelmien kehittämistä ja jatkuvan kapeasti hahmotetun taloudellisen tehostamisen sijaan. Yhteiskunnallista tahtoa ja valtaa ei kuitenkaan mobilisoitunut niiden aikaansaamiseksi. Varoitukset eivät niinkään jääneet kuulematta vaan jätettiin kuuntelematta. Muutoksen kustannukset on laskelmoitu liian suureksi, joten kriisialttiuden hinta on suostuttu maksamaan (tai ainakin sälyttämään taakka joidenkin toisten harteille). Järjestelmätason muutosten tarvetta on myös torjuttu toistamalla, että kehitys on kuitenkin kokonaisuutena vienyt koko ajan parempaan suuntaan.
*
Yksi syy tähän on varmasti se, että tällaisten järjestelmätason kriisien on toivottu olevan nopeita, muutamissa kuukausissa tai parissa vuodessa ohimeneviä. Tilannetta voidaan hallita poikkeustoimin, hätätila voidaan julistaa ja sen jälkeen voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Nopeisiin kriiseihin on suhtauduttu siis ikään kuin sotiin, joiden jälkeen koittaa rauhanaika. Tietysti ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” on aina osittain illuusio: kriisit jättävät jälkeensä traumatisoituneita sukupolvia, tuhoavat omaisuutta ja jakavat sitä väkivalloin uusiksi, mahdollistavat vallan uusjakoa, kiihdyttävät joidenkin elämäntapojen katoamista ja synnyttävät uusia. Maailmansotien kausi oli vuosikymmenien maailmanpalo, joka murskasi aiemman moninapaisen kolonialistisen globalisaation vaiheen ja synnytti uuden, kiihtyvämmän ja kaksinapaisen vaiheen. Kylmän sodan päättäneiden mullistusten jälkeen maailma koki puolestaan ennennäkemättömän kiihtyvän globalisaatiojakson, joka on ajautunut yhä pahenevaan krisiin kuluneen vuosikymmenen aikana.
Tietysti työnsä puolesta katastrofiskenaarioita rakentavat ihmiset ovat miettineet myös nopeita ja totaalisen tuhoisia tapahtumia: taivaallisen möhkäleen törmäämistä planeettaamme, supertulivuoren purkautumista, ydinsotaa tai todella tappavaa ja tehokkaasti leviävää kulkutautia. Sellaisiin ei kuitenkaan ole lopulta juuri varautuminen. Extinction Level Event joko tulee tai ei, se on “korkeammassa kädessä”. Elokuvissa, televisiosarjoissa, tietokonepeleissä ja kirjoissa äkilliset maailmanloput ovat suosittuja aiheita. Arkielämässä lähtökohtainen oletus kuitenkin on, että kriisin tai katastrofin jälkeen palataan maailmaan, joka on pääosin tunnistettavissa. Toipumisessa voidaan nojata meille tutun maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Palataan töihin.
Tässä nopeat kriisit eroavat käynnissä olevista ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä, jotka ovat olemukseltaan hitaita. Jopa ilmastonmuutoskeskustelussa tutuiksi tulleet keikahduspisteet (tipping point) ovat verkkaisia prosesseja verrattuna pitkäkestoiseenkin pandemiaan tai vuosikausia jatkuviin sotiin. Hitaita kriisejä ei voida voittaa julistamalla poikkeustila, jonka jälkeen palataan entiseen. Pysyvät järjestelmätason muutokset ovat ainoa mahdollisuus. Juuri tämän vuoksi osa tutkijoista on vierastanut viime aikojen puhetta ilmastohätätilasta (climate emergency) tai sotatilavertauksista. Ne voivat luoda väärää nopeuden ja ohimenevyyden mielikuvaa. BIOS-tutkimusyksikössä olemmekin puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta.
Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe. Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia polkuriippuvuuksia (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute.
Joitain yksittäisiä asioita voidaan saada aikaan poikkeustilan kaltaisena “mobilisaationa”, kuten energiajärjestelmän uudelleenrakentaminen, jolla on julmettu kiire. Moneen muuhun tarvittavaan muutokseen tämä ei kuitenkaan päde, vaan tarvitaan pitkäkestoisempaa yhteiskunnallisen organisaation ja elämäntapojen muutosta. Millä tavalla saadaan aikaan yhteiskunnallista kehitystä, jonka myötä luonnonvarojen kokonaiskulutus laskee pysyvästi? (Suomessakin se siis edelleen kasvaa.) Miten luonnon monimuotoisuuden eri ulottuvuudet turvataan kestävästi? Hyvä esimerkki on väestönkasvun taittaminen ja väestökehityksen vakiinnuttaminen niillä alueilla, joilla kasvu on edelleen voimakasta. Siihen ei ole “hopealuotia”, vaan se vaatii köyhyyden, nälän ja turvattomuuden torjuntaa ja säällisen elämän edellytysten rakentamista kokonaisvaltaisesti. Vastaavasti miten vakiintuvan väestökehityksen maissa päästään väistämättömän vanhenevan väestön vaiheen yli tavoittelematta syntyvyyden rajua nousua, joka ei todennäköisesti edes onnistuisi?
Kokonaisvaltainen siirtymä ekologisesti kestäviin yhteiskuntiin ei ole poikkeustilaprojekti, joka päättyy vuonna 2050 tai 2100. Se tähtää pidemmälle. Miten ymmärtää sellainen yhteiskunnallinen muutosprosessi, jolla on välttämättömät välietappinsa (kuten hiilineutraalius vuonna 2050) mutta ei selkeää päätepistettä?
*
Samasta syystä on myös harhaanjohtavaa nähdä hopeareunus pandemian mustassa pilvessä ja iloita siitä, että “luonto saa hengähdystauon”. Sosiaalisessa mediassa levisi nopeasti harhatietoa aiheesta, mutta on tietysti selvä, että esimerkiksi ilmastopäästöt vähentyvät hetkellisesti kaikenlaisen toimeliaisuuden laantuessa. Ne voivat tosin palata nopeasti entiselleen. Tärkeimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat kuitenkin kertyviä, eivät hetkellisiä. Jokusen vuoden notkahdus ilmastopäästöissä ei merkitse juuri mitään, jos päästöt ovat joka tapauksessa nieluja suuremmat eli kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä nousee. Lisäksi talouskriisien ja sotien historia kertoo, miten romahdusten jälkeen on tullut nousukausi, ja miten kulutus ja päästöt ovat hyvin nopeasti voineet nousta edeltävää korkeammiksi. Romahdusromantiikka ei yksinkertaisesti hahmota sitä, millaisia ilmiöitä suuret ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat. Puhumattakaan siitä, että “hopeareunusten” etsiminen inhimillisestä katastrofista ei ole kovin hedelmällinen perusta kestävämpien yhteiskuntien pohdinnalle.
Toimia on pohdittava ilmiöiden mukaisesti. Siksi nykyisen pandemian yhteydessä toistuvasti esitetty kysymys “Miksi ilmastonmuutokseen ei reagoida kuten pandemiaan?” menee metsään. Ilmiöitä ei voi mielekkäästi verrata toisiinsa. Ilmastonmuutokseen ei voi kehittää rokotetta, eikä se voi laantua luontaisesti ajan myötä. Tartuntatauteja tutkitaan jatkuvasti, ja paikallisten epidemioiden sekä laajempien pandemien vastaisista kamppailuista on kosolti onnistuneita esimerkkejä ja niiden pohjalta luotuja valmiusjärjestelmiä. Kuten nykyisen pandemian ympärillä käyty tieteellinen keskustelu osoittaa, uusien tautien käyttäytymisestä on aina epävarmuutta, ja tutkijoiden keskinäiset näkemyserot ovat siksi väistämättömiä. Konsensuksen luominen vie aikaa. Silti on myös yleisiä eri epidemioita ja pandemioita yhdistäviä tekijöitä. Tiedetään, mitä suunnilleen pitäisi tehdä.
Ilmastokeskustelussa myös toistuu lausuma “Tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä. On vain käytävä toimeen.” Mutta tiedämmekö todella? Ilmastonmuutoksen tärkeimmät piirteet kyllä tunnetaan erittäin hyvin – paljon paremmin kuin nykyisen pandemian, eikä pääasioista ole mitään relevanttia epävarmuutta. Kasvihuonekaasujen laadut sekä päästöjen lähteet ja mittakaavat ovat tiedossa. Tästä tiedosta ei kuitenkaan saada ohjeita siihen, miten yhteiskunnallinen siirtymä pitäisi tai miten sen voisi toteuttaa. Asia muuttuu vielä kinkkisemmäksi, kun tarkastellaan ympäristö- ja luonnonvarakriisien moninaisuutta. Tarvitaan monia yhtaikaisia yhteiskunnallisten järjestelmien muutoksia, jotka tukevat toisiaan eivätkä toimi toisiaan vastaan. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme BIOS-tutkimusyksikössä ja WISE-tutkimusprojektissa.
Pandemiaa torjumaan voidaan tarvita rajujakin toimenpiteitä, joiden hyväksyttävyys saadaan pitkälti niiden ohimenevyydellä. Tauti menee joskus ohi, ja jos se muuttuukin toistuvaksi, sitä ei enää kohdata vailla kokemusta, lääketieteellisiä hoitokeinoja ja immuniteettia. Siksi uhraukset, myös ihmishenkien, on helpompi hyväksyä (siis myös omalla maalla, ei vain esimerkiksi Euroopan rajoilla, jossa ne hyväksytään myös “normaalioloissa”). Torjuntakeinoilla ei pyritä muokkaamaan yhteiskuntaa pysyvästi – vaikkakin poikkeustoimien jääminen pysyvämmäksi osaksi elämää on aivan reaalinen uhkakuva, eikä pelkästään jo valmiiksi pakkovaltaisissa maissa.
Pitkä muutosprosessi, joka vaikuttaa paitsi omaan loppuelämään myös jälkikasvun koko elämään, on vaikeampi hahmottaa ja voi tuntua uhkaavammalta. Se järisyttää elämäntavan perusteita. Arki muuttuu, ja se muuttuu uudelleen sen jälkeen, ja taas sen jälkeen. Juuri sen takia oikeudenmukaisen siirtymän (just transition) käsitteestä on tullut niin tärkeä – laajoja ja pysyviä yhteiskunnallisia muutoksia ei voida saada aikaan ilman niiden hyväksyttävyyttä. Se on niin BIOS-tutkimusyksikön lanseeraaman ekologisen jälleenrakennuksen kuin monien Green New Deal -hahmotelmien ytimessä. Ekologisen siirtymän on oltava yhteiskuntia yhdistävä, ei jakava projekti. Uhkan torjumisen lisäksi tarvitaan näkymiä siitä, millä tavalla muutokset ovat myös myönteisiä. Siksi esimerkiksi sosiaali- ja terveyskysymykset ovat ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä, eivät mitään ylimääräistä kivaa, joka olisi mukava hoitaa ympäristönsuojelun lisäksi.
*
Mutta voidaanko rajaa nopeiden ja hitaiden kriisien välillä vetää noin selkeästi? Tämän tapaisiin kysymyksiin pureudutaan viheliäisen ongelman (wicked problem) käsitteellä, jota työstämme jatkuvasti WISE-tutkimusprojektissa. Kriisit eivät nimittäin pysy erillisinä niin, että niihin voitaisiin kohdistaa räätälöityjä ja rajattuja toimenpiteitä. Edellä kuvatun yhä tiiviimmin verkottuneen, kiihtyneen ja monimutkaisen maailmanjärjestyksen ominaispiirteitä on, että erilaiset ekologiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kytkeytyneet tiukasti toisiinsa. Häiriöiden “eristyminen” yhteen järjestelmään tai yhdelle elämänalueelle käy yhä epätodennäköisemmäksi. Tätä on tavoiteltu myös turvallisuustutkimuksessa puhuttaessa laajennetusta turvallisuuskäsityksestä, joka ulottuu perinteisiä turvallisuusuhkia ja -toimijoita laajemmalle.
Viheliäistä tässä ei ole siis pelkästään, että sattuman oikusta monta onnettomuutta osuu yhtä aikaa päälle. Näinkin voi käydä: Zagrebissa on koettu maanjäristys pandemiasta johtuvien poikkeustoimien keskellä. Euroopan ulkorajoilla kärsivien ihmisten ahdinko muuttui kertaheitolla sekä karmeammaksi että näkymättömämmäksi, kun globaali pandemia iski. Mutta ennen kaikkea viheliäistä on se, että yksi kriisi voi myös laukaista muita “pinnan alla olleita”. Kansainvälinen talousjärjestelmä on ollut erityisen haavoittuvassa tilassa ennen nykyisen pandemian käynnistymistä, joten syntyvät taloudelliset mullistukset ovat suurempia kuin väliaikaisista poikkeustoimista itsestään pitäisi seurata. Yksinkertainen syy-seurausketjujen jäljittäminen ei toimi verkostomaisesti leviävissä ja toisiinsa vaikuttavissa sosioekologisissa kriiseissä. Niitä varten ei ole olemassa valmiussuunnitelmia, ja niitä pohtiva tutkimus on vielä lapsenkengissä.
Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Puhuminen verkostoitumisesta, systeemisyydestä ja kompleksisuudesta ei ole mikään oikotie ymmärrykseen. Löysät heitot perhosen siipien iskuista, pyörremyrskyistä ja kaaosteoriasta eivät lisää ymmärrystä maailman tilasta. Se, että monimutkaiset systeemit voivat muuttua hyppäyksellisesti, ei itsessään kerro, mitä nyt on tapahtumassa. Monimutkaisten järjestelmien toimintaa tarkasteleva systeemiteoreettinen lähestymistapa ei tee asiasta helpompaa vaan vaikeampaa. Erilaisia monimutkaisia systeemejä ei voi verrata toisiinsa ja oppia niistä vain siksi, että ne ovat kaikki monimutkaisia ja systeemejä. Niiden välillä pitää olla merkityksellistä samankaltaisuutta, joka mahdollistaa hyödylliset analogiat.
Systeemiteoreettista perspektiiviä koskee samantyyppinen tiedollinen epäsymmetria kuin tekstin alussa mainittu. Koska todellisessa maailmassa eri systeemien (ekologisten ja kulttuuristen) rajat ovat hämäriä, tarkastelukenttää voi alati laajentaa eli ikään kuin liittää yhdestä näkökulmasta erillisiä systeemejä osaksi yhtä laajempaa. Lopulta koko planeettaa voidaan pyrkiä mallintamaan. Tällaisessa tarkastelussa menetetään yksityiskohtia ja saadaan tilalle laajempia vuorovaikutuksia. Globaaleilla malleilla on välttämätön rooli tutkittaessa aidosti globaaleja järjestelmiä kuten ilmastoa, ja ne auttavat ymmärtämään myös esimerkiksi luonnonvarojen käyttöönoton ja kulutuksen virtauksia maailmassa. Koska paikallisten systeemien “eristykset” toisistaan ovat tulleet yhä heikommiksi, tarkastelutapa on tieteellisesti perusteltu. Tarkastelunäkökulmaa on kuitenkin aina rajattava silloin, kun pyritään puuttumaan johonkin tiettyyn ilmiöön. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, kaikkea ei voi ottaa huomioon.
*
Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi. Tähän kykyjen sikermään viitataan nykyään useimmiten termillä resilienssi (resilience). IEA:n pääjohtaja Fatih Birol muistutti tästä yllättävän tiukkasanaisesti maaliskuun puolivälissä: “Sen sijaan että pahentaisimme tragediaa sallimalla sen estää puhtaan energian siirtymiä, meidän on tartuttava tilaisuuteen niiden kiihdyttämiseksi.”
Tästä päästäänkin kolmanteen nykyisen pandemian keskellä toistettuun ilmastonäkökulmaan: ehkä nykyinen kriisi herättää ihmiset, kenties se saa aikaan kaivatun asennemuutoksen ja tönää yhteiskunnat kestävämmälle uralle. Tämän ajatuksen voi ymmärtää kahdella tavalla – toiveikkaana ennakointina tai kehotuksena toimintaan. Toiveikas ajatus, että havahtuminen kriisin äärellä saisi aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, on kuitenkin helposti kovin naiivi. Ympäristötutkimuksen vanha totuus on se, että asennemuutos ei itsessään johda käyttäytymisen muutoksiin. Niiden tiellä voi olla monenlaisia estäviä tekoja: yksilö on monessa pitkälti perityn tilanteen eli olemassa olevien instituutioiden ja infrastruktuurin armoilla, “taloudellisten realiteettien” symbolinen ja aivan konkreettinen valta on suuri, ajatus kansalaisuudesta on kaventunut liiaksi kuluttamiseen ja äänestämiseen – ylipäätään ilman kollektiivista suunnan näyttämistä, ohjausta ja tukea yksilön toimintamahdollisuudet vaikuttavat mitättömiltä. Tällaiset esteet eivät murru itsestään asennemuutosten myötä.
Siksi viime aikoina suositut viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan pienen väestönosan asennemuutos voi – tartuntataudin tapaan – saada aikaan kompleksisen järjestelmän faasimuutoksen (phase change) ovat hyvin ongelmallisia. Kuten todettiin, systeemisten analogioiden käyttö edellyttää myös merkityksellisiä samankaltaisuuksia. (Tällaisen yksinkertaistavan soveltamisen vuoksi jotkut pitävät systeemiteoreettista perspektiiviä, kompleksisuustutkimusta tai miten tätä samansukuisten lähestymistapojen joukkoa kutsutaankaan, läpikotaisin epäpoliittisena.) Faasimuutoksia tapahtuu, mutta ne kulkevat jokaisen systeemin luonteen mukaisesti. Ihmisillä se tarkoittaa aktiivista toimintaa sosiaalisina ja poliittisina olentoina.
Kehotus toimintaan nojaa tähän. Mikään kriisi ei itsestään tarjoa maaperää juuri tietynlaiselle muutokselle, vaan se voi mahdollistaa siirtymiä moniin eri suuntiin. Nykyisessä poikkeustilassa esimerkiksi yhtäältä on luovuttu väliaikaisesti sellaisista talouspoliittisista rajoitteista, jotka olisivat myös ekologisen jälleenrakennuksen esteitä. Voimakkaat julkiset investoinnit tiettyyn suuntaan ovat yhtäkkiä mahdollisia. Toisaalta jos suuntaa ei etsitä nyt vaan vasta kriisin jälkeen, helposti vain lukitaan paikoilleen vanhaa kehitystä esimerkiksi tukemalla ehdoitta paljon fossiilista energiaa ja luonnonvaroja käyttävää toimintaa. Ja on selvää, että poikkeustoimilla on myös potentiaalia heikentää yleisemmin perusoikeuksia. Mikään näistä kehityslinjoista ei toteudu itsestään. Jos yhteiskunnan halutaan kehittyvän kriisin keskellä kohti parempaa, tarvitaan suurta määrää ihmisiä, jotka toimivat sitä kohti.
Systeemiteoreettinen perspektiivi tuo tähän sen olennaisen muistutuksen, että kompleksisten järjestelmien muutoksia on vaikea suunnitella ja ohjata tarkalleen. Juuri siksi tiukat polkuriippuvuudet, kuten sitoutuminen vain tietynlaisissa oloissa toimiviin teknisiin järjestelmiin, ovat riskialttiita. Vapausasteiden auki pitäminen on osa luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Tämä vaatii sellaista poliittista mielikuvitusta, jossa tulevaisuuden visiot eivät ole valmiita toisenlaisen yhteiskunnan reseptejä. Ajattelutavan muutos on osoittautunut toistaiseksi yllättävän vaikeaksi.
*
Poliittinen mobilisoituminen nykyisen kriisin äärellä voi aivan hyvin, todennäköisestikin, viedä kurjaan suuntaan. Kun nykyisen kaltainen tiiviisti yhteenkietoutunut, nopeaan liikkumiseen ja nopeisiin toimitusaikoihin, vähäisiin varastoihin, kiivaaseen tulevaisuudella spekulointiin ja kapeasta taloudellisesta näkökulmasta äärimmäisen “tehokkaaksi” viritetty globaali järjestelmä sakkaa, on houkuteltavaa kiihdyttää vaatimuksia eristäytymisestä, globalisaation kaikkinaisesta purkautumisesta ja alueellisesta omavaraisuudesta.
Tässä kohtaa ajattelu jumittuu helposti yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi: joko globaali tai paikallinen, joko omavaraisuus tai keskinäisriippuvuus, joko eristäytyminen tai vuorovaikutus. Todellisessa maailmassa tällaista kahden puhtaan vaihtoehdon eroa ei ole tietysti koskaan esiintynyt, mutta kaksiarvoinen ajattelu ei koskaan olekaan niin empiirisen todistusaineiston perään.
On selvää, että alueellisen omavaraisuuden turvaaminen on kriisioloissa tärkeää. Ja kun erottelu kriisiajan ja normaalin päiväjärjestyksen välillä hämärtyy, asiasta täytyy pitää huolta kaikkina aikoina. Etenkin kansainvälinen ruokajärjestelmä on rakentunut ennustettavien olosuhteiden ja sujuvien toimitusten varaan. Sen toimivuuteen ja taloudellisesti tehokkaaseen (mutta monilla muilla tavoilla ongelmalliseen) työnjakoon ei voida nojata entiseen tapaan. Samaten fossiilitaloudesta luopuminen vaatii paikallisten ja hajautettujen energiajärjestelmien rakentamista.
Olemme kuitenkin perineet globaalin maailman, sen olemassa olevat instituutiot ja infrastruktuurin, jotka eivät muutu käden käänteessä, sekä perusluonteeltaan aidosti rajoja ylittävät ja globaalit ongelmat. Niiden ratkaiseminen eristäytymisellä on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii väistämättä globaalia yhteistyötä paikallisten ratkaisujen rinnalla. Luonnonvarojen globaalien virtausten oikeudenmukaisempi ja kestävämpää tulevaisuutta rakentava järjestäminen vaatii kansainvälisten kaupan käytäntöjen muutosta. Yksittäiset maat eivät voi päästä hyvään lopputulokseen toimimalla vain kapeasta kansallisesta perspektiivistä.
Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.
*
Viheliäisten ongelmien äärellä tarvitaan myös sellaista tiedon tuottamista, joka ei onnistu ilman kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä. Se on yksi esimerkki niistä globaalin kommunikaation ja liikkuvuuden puolista, jotka ovat kriisialttiuden sijaan lisänneet resilienssiä. Globaaleihin pandemioihin pystyvät tartuntataudit ylittävät tarkkaankin vartioituja rajoja, ja silloin muualla saatu kokemus ja kehitetty tietämys on kullanarvoinen asia. Ilmastonmuutoksen tilaa ei yksinkertaisesti voida seurata ilman tuhansien tutkijoiden ja valtavan globaalin instrumenttiverkoston yhteistoimintaa.
Tieteellisen tutkimuksen arvostus, tieteellisen lukutaidon edistäminen sekä tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat siksi elintärkeitä asioita. “Tiedeperustaisuus”, jonka perään niin ilmastokeskustelussa kuin nykyisen pandemian keskelläkin huudetaan, ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Viime kuukausilta löytyy kosolti esimerkkejä siitä, miten hyvää tarkoittava kansalaiskeskustelu ja tiedonvälitys voivat mennä pahasti metsään ja pikemmin ruokkia epäluuloa tutkimusta kohtaan.
Tässäkin asiassa on helppo lipsahtaa naiiviin yksinkertaistukseen: jos tutkijoiden näkemyksiä ei saa kritisoida, pitääkö sitten luottaa sokeasti asiantuntijoihin? On kuitenkin eronsa sillä, mitä kritisoidaan ja miten. On aika helppo ymmärtää, miten ja miksi omia ilmastonmuutosta koskevia “tupakkiaskilaskemiaan” tekevät ihmiset eivät oikein voi saada aikaan pätevää tieteellistä kritiikkiä. Tämänhetkisen pandemian kohdalla asia on ollut selvästi paljon vaikeampi hahmottaa. On ollut kylmäävää kuunnella samoja “tuo perustuu vain malleihin” -heittoja, joilla ilmastokeskustelua on hämärretty vuosikausia.
Tiede ei ole yksittäisten sankarien puurtamista ja maagisten tiedonjyvästen etsimistä vaan kollektiivista toimintaa, tiedeyhteisöiksi rakentuvaa. Kollektiivista toimintaa voivat haitata monet asiat kuten esimerkiksi se, miten Kiina on rajoittanut tiedonvälitystä tai miten Trumpin hallinto unelmoi lääketieteellisen teknologian omimisesta. Tiedeyhteisöt toimivat vain niin hyvin kuin ne toimivat yhteisöinä. Se vaatii muuta yhteiskuntaa, joka tukee ja tarkkailee niiden toimintaa.
Ilmastonmuutos tai pandemia ovat joka tapauksessa ilmiöitä, joiden luonteen ymmärtäminen vaatii asiantuntemusta ja tieteen kollektiivisuutta. Siksi, kuten Tiina Raevaara totesi kolumnissaan, epävarmuutta ja tietämättömyyttä tulisi sietää. Kiihkeä halu viitata ensimmäisenä johonkin tutkimustulokseen ja omien omaksumis- ja tulkintakykyjen yliarviointi eivät auta “tiedeperustaisuutta”. Mutta eivät tartuntatautien tutkijat ja ilmastomallintajat myöskään ole talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian tai sosiaalialan asiantuntijoita. Siksi monitieteisyys on edellytys viheliäisten ongelmien kohtaamiseksi – ja vielä laajemmin tarvitaan lisää sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa, joka kamppailee siitä, millaista yhteiskunnallista siirtymää halutaan, ja millaista tietämystä sitä varten tarvitaan.
BIOS-tutkimusyksikön tutkijat