Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun.
Suomenlinnan museotykki, kuvausajankohta 23.2.2022 myöhäisilta, kuva Paavo Järvensivu
Valmisteilla olevan Suomen biodiversiteettistrategian ympärillä on käyty kuluvan kuukauden aikana kiivaita väittelyitä, dramaattisesti heikentyneestä luonnon tilasta ja jo tehdyistä suojelusitoumuksista huolimatta. Luonnon monimuotoisuutta koskeva viimeisin blogikirjoituksemme käsitteli poliittista viivyttelyä ja suoranaista ongelman kieltämistä biodiversiteettikriisin käsittelyssä. Kirjoituksessa nostettiin esiin myös biodiversiteetin vaalimisen haastavuus: luonnon moninaisuutta on suojeltava perintötekijöiden, lajien ja ekosysteemien tasolla, ekosysteemien kytkeytyneisyydet ja ikävaiheet huomioiden sekä absoluuttisia ja alueellisia sukupuuttoja torjuen. Poliitikkojen tivaamia yksinkertaisia indikaattoreita ei elonkirjolle helpolla löydy. Tekstin lopussa totesimme, että selvänäköisemmässä yhteiskunnassa ymmärrettäisiin luonnon monimuotoisuuden välttämättömyys yhteiskunnan elinvoimalle.
Eri tieteenaloilla tehty tutkimus on osoittanut jo pitkään, että luontokato aiheuttaa riskejä useille yhteiskunnan toiminnoille – myös niille, jotka eivät ehkä päällimmäiseksi mielly luonnosta tai ympäristön tilasta riippuvaisiksi. Turvallisuus ja kulttuuri ovat yhteiskunnan vakauden, elinvoiman ja uudistumisen avaintekijöitä, joiden kytkennöistä luonnon monimuotoisuuteen on jo olemassa tieteellistä tutkimusta ja orastavaa poliittistakin ymmärrystä, esimerkiksi luonnoksessa Kansalliseksi luonnon monimuotoisuusstrategiaksi 2035 (ks. s. 17-19, 47-50). Luontokatokeskustelua kuitenkin hallitsevat ymmärrettävästi taloudelliset ja ekologiset kysymykset, jolloin turvallisuuden ja kulttuurin näkökulmat jäävät sivuun. Tässä kirjoituksessa avaamme lyhyesti elonkirjon keskeisiä yhteyksiä turvallisuuteen ja kulttuuriin kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä. Tarkoituksemme on siis osaltamme perustella, miksi biodiversiteetin on noustava keskeiseksi kysymykseksi politiikassa.
Kokonaisturvallisuudella viitataan yleensä yhteiskunnan turvallisuuteen ja vakauteen aseellisen puolustuksen näkökulmaa laajemmin. Suomessa se on virallisesti määritelty tilaksi, jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuviin uhkiin ja riskeihin on varauduttu. Tämän tavoitteen ympärille rakentuu Suomessa sovellettava ja Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (YTS) kuvattu kokonaisturvallisuuden toimintamalli, jonka mukaan varautuminen perustuu viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyöhön. Tavoitteena on yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitäminen häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Elintärkeät toiminnot ovat yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä ja parantavat kriisien sietämistä ja niistä palautumista. Suomessa on määritetty seitsemän elintärkeää toimintoa: johtaminen, kansainvälinen ja EU-toiminta, puolustuskyky, sisäinen turvallisuus, talous, infrastruktuuri ja huoltovarmuus, väestön toimintakyky ja palvelut sekä henkinen kriisinkestävyys.
*
Nykyisessä kokonaisturvallisuuden mallissa luonto ja ympäristö huomioidaan pääasiassa ympäristöonnettomuuksiin ja laajoihin myrskyvahinkoihin tai muihin sääriskeihin varautumisena. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa esitetään toimia esimerkiksi öljyvuotojen ja muiden haitallisten aineiden päästöjen ennaltaehkäisyyn sekä vahinkojen torjuntaan. Pääosin tarkastelu siis rajautuu suhteellisen kapeaan ympäristöonnettomuuksien näkökulmaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta riskiä lisäksi määrittää pääosin yhteiskuntaan ja ihmisiin kohdistuva uhka, ei niinkään luonnonympäristölle mahdollisesti aiheutuva vahinko itsessään.
YTS:n sisältämiin, eri elintärkeiden toimintojen alle määriteltyihin strategisiin tehtäviin sisältyy kuitenkin myös Ympäristön muutosten havainnointi ja seuranta sekä muutoksiin sopeutuminen ja niistä aiheutuvien uhkien torjunta, joka on asemoitu talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden alle. Tässä yhteydessä mainitaan muun muassa, että ympäristöuhkat voivat aiheuttaa merkittäviä omaisuusvahinkoja ja heikentää taloudellisen toiminnan edellytyksiä. Näitä voidaan kuitenkin toimivien seurantajärjestelmien avulla havaita ja ennakoida siten, että niiden vahingot jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Ympäristön muutosten havainnoinnin osana viitataan myös Suomen osallistumiseen kansainvälisiin ympäristösopimuksiin sekä niihin liittyvään toimeenpanoon ja seurantaan.
Kokonaisturvallisuus näyttää siten tarjoavan edellytykset laaja-alaisellekin ympäristöuhkien ennakoimiselle ja niihin varautumiselle. Tutkimuksen perusteella kuitenkin ympäristön tilan heikkenemisen ja yhteiskunnan toimivuuden väliset yhteydet jäävät toimintamallissa pääosin viittauksen tasolle, eikä niiden systemaattiseen tarkasteluun juurikaan ole työkaluja. Erityisen vähäiselle huomiolle jäävät luontokato ja elonkirjo, joihin ei esimerkiksi YTS:ssä viitata kertaakaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta tämä on lyhytnäköistä, sillä elonkirjon heikkenemisellä on useita yhteyksiä yhteiskunnan toimivuuteen ja resilienssiin.
Ensimmäiseksi on selvää, että elintärkeät toiminnot nojaavat viime kädessä ekosysteemien kestävyyteen. Ehkä ilmeisimmin tämä näkyy talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden jatkuvuudessa. Muun muassa maatalous on pitkälti riippuvaista esimerkiksi viljelysmaan hedelmällisyydestä, ravinnekierroista, pölyttäjistä ja monista muista tekijöistä, jotka luontokadon edetessä ovat uhattuina. Elonkirjon merkitys ulottuu kuitenkin myös laajemmalle kokonaisturvallisuuteen. Esimerkiksi YTS:ssäkin korostettujen ympäristöonnettomuuksien seuraukset voivat elonkirjon hupenemisen myötä heikentyvän sietokyvyn vuoksi olla aikaisempaa pahempia.
Niin sanottuun kovaan turvallisuuteen liittyvät elintärkeät toiminnot eivät myöskään ole elonkirjosta irrallaan. Suomen puolustuskyky on suunniteltu sopivaksi vallitseviin luonnonolosuhteisiin, jotka kuitenkin ympäristökriisin edetessä muuttuvat. Kun esimerkiksi arktisella alueella ennusteiden mukaan tunturit metsittyvät ja lumipeite hupenee, muuttuu myös maanpuolustuksen toimintaympäristö. Uusiin olosuhteisiin on toki mahdollista sopeutua, mutta se voi edellyttää uutta kalustoa, toimintatapoja ja vähintään asian tiedostamista.
Toiseksi luontokadon turvallisuusvaikutuksia lisää monikriisi, eli nykytilanne jossa useat yhteenkytkeytyvät, yhteiskunnan sektorirajat ylittävät järjestelmätason kriisit toteutuvat yhtäaikaisesti. Viime vuosina muassa Covid-19 -pandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ovat herättäneet pyrkimyksen vahvistaa omavaraisuutta myös Suomessa. Globaalien monimutkaisten tuotantoketjujen ja tuontiriippuvuuden sijaan etenkin kriittisiä hyödykkeitä halutaan yhä enemmän tuottaa maan rajojen sisällä. Vaikka täysi omavaraisuus ei Suomen eikä Euroopankaan olosuhteissa ole mahdollista tai kannattavaa, voi joidenkin alojen kotimaisen tuotannon säilyttäminen ja turvaaminen olla kansallisen intressin kannalta perusteltua.
Kotimaisten luonnonvarojen monimuotoisuus ja riittävyys nousee siten entistä suurempaan arvoon. Mitä vähemmän esimerkiksi maatalouden tuotantopanoksien, kuten ravinteiden, suhteen ollaan tuontiriippuvaisia, sitä turvatummalla pohjalla on oma ruoantuotanto. Ravinnekierron kaltaisiin luonnonprosesseihin turvautuminen auttaa vähentämään muualta tuotujen tuotantopanosten tarvetta. Luonnosta voi myös löytyä vielä osin hyödyntämättömiä raaka-aineita, joiden merkitys esimerkiksi jonkin ekologisen jälleenrakennuksen kannalta tärkeän alan tuotantoon saattaa olla ratkaiseva. Pahimmillaan elonkirjon hupeneminen siis kaventaa myös tulevaisuuden vaihtoehtojamme ympäristökriisin pysäyttämiseen ja sen vaikutuksiin sopeutumiseen.
Kolmanneksi elonkirjolla on myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuus. Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joilla pyritään hillitsemään luontokatoa. Esimerkiksi YK:n biodiversiteettisopimuksen osana Suomi on sitoutunut maailmanlaajuisen tavoitteeseen suojella 30 prosenttia luonnonympäristöistä sekä ennallistamaan vähintään 30 prosenttia tilaltaan heikentyneistä maa- ja vesiekosysteemeistä vuoteen 2030 mennessä. Muun muassa Euroopan unionin ennallistamisasetuksesta käydyn keskustelun yhteydessä on herännyt vaatimuksia, että Suomen tulisi muun muassa metsien käytön helpottamiseksi ajaa itselleen helpotuksia pykäliin, mikä tarkoittaisi luistamista YK-tasolla sovituista tavoitteista.
Monimuotoisuuteen liittyvät sopimukset ovat kuitenkin yksi osa monenkeskistä valtioiden välistä sopimuspohjaa, jonka heikentymisestä on etenkin Venäjän hyökkäyssodan myötä oltu huolissaan. Suomi on perinteisesti ollut vankka monenkeskisen järjestelmän tukija, sillä jonkinlaisen kansainvälisesti jaetun sääntöpohjan olemassaolo on katsottu pienen maan eduksi ja turvaksi. On totta, että historia kertoo karuakin tarinaa monenkeskisen järjestelmän heikkouksista ja suurvaltojen tavasta talloa sen yli vahvemman oikeudella. Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – ei suurvaltojen puristuksessa luoviminen pienen valtion näkökulmasta ainakaan helpotu sääntöpohjan rapautuessa. Suomen intressissä on siten pikemminkin pyrkiä vahvistamaan monenkeskistä järjestelmää sopimuksiin sitoutumalla kuin luistaa yhteisistä tavoitteista.
*
Kokonaisturvallisuusmallissa tunnistetaan myös kulttuurin merkitykset, joita Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa käsitellään Henkisen kriisinkestävyyden kokonaisuudessa. Henkinen kriisinkestävyys viittaa yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskunnan ja kansakunnan henkiseen paineensietokykyyn ja selviytymiseen kriisitilanteissa. Kulttuuripalvelut ja kulttuuritoiminta vahvistavat strategian mukaan kansalaisten tietoja ja taitoja sekä luovat yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemuksia. Esimerkiksi taiteen hyvinvointivaikutuksista onkin olemassa kasvavaa tutkimusnäyttöä. Kriisitilanteissa kulttuuriset sisällöt luovat jatkuvuutta, turvallisuudentunnetta ja uskoa tulevaan. Turvallisuusstrategiassa ei suoraan käsitellä kulttuuria elämän mielekkyyden ja merkityksellisyyden jäsentäjänä, joka on kulttuurisen toiminnan syvin ja olennaisin tarkoitus. Kysymykset elämän mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä eivät ehkä sovi strategiakieleen, mutta ne nousevat aina korostuneesti esiin kriisitilanteissa.
Kuten Suomen Kulttuurirahaston vuosina 2013 ja 2022 teettämät kyselytutkimuksetkin todistavat, kulttuuri eri muodoissaan on olennainen osa suomalaisten elämää. Se voi kuitenkin mieltyä aineettomaksi ja perin inhimilliseksi alueeksi, jolloin sen yhteyttä luontokatoon on vaikea hahmottaa. BIOS-blogissa on tarkasteltu kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksiä aiemminkin, mutta kerrattakoon luontokatokeskustelun ja kokonaisturvallisuuden yhteydessä muutama keskeinen yhteys kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä.
Ensinnäkin luonto on perusta kulttuurille, tarkoitettiinpa kulttuurilla taidetta, luovaa toimintaa tai yhteisesti jaettuja merkityksiä ja toiminnan tapoja. Kaikki materiaali, jota ihminen käyttää, on tavalla tai toisella peräisin luonnosta joko elottomana aineksena tai ekosysteemien toiminnan tuloksena. Luonto tarjoaa myös aineettoman perustan ihmisen luovuudelle ja siten kulttuurille. Varhaisimmat ihmisen valmistamat kuvat ja esineet paitsi koostuvat luonnon aineksista myös esittävät luonnon olioita, eivätkä luonnonaiheet ole kadonneet kulttuurin virrasta vieläkään. Luonnosta löytyy aiheiden lisäksi myös käsitteellisiä malleja erilaisten merkittävien ilmiöiden kulttuuriseksi, taiteelliseksi ja tieteelliseksi jäsentämiseksi. Esimerkiksi ihmisen elämä mieltyy vuodenaikojen tai kasvin elämänvaiheiden mukaisesti, ja yhteiskuntien pyrkimyksiä ekologiseen kestävyyteen kuvataan muodonmuutoksena ja erilaisin polkumetaforin. Luonnon muuttuessa kulttuurikin kuitenkin muuttuu. Mitä enemmän eliölajeja ja elämän rikkautta häviää, sitä yksipuolisemmiksi kulttuuriset kuvastot ja kertomukset lopulta muuttuvat. Tieteellisesti luonnon ja kulttuurin monimuotoisuuksien keskinäisyhteyttä on tutkittu lähinnä Etelä-Amerikan sademetsäalueilla, mutta todistettavia diversiteettikytköksiä merkityksellisempää on ymmärtää ekosysteemien menestymisen ja ihmisyhteisöjen elinvoimaisuuden kohtalonyhteys yleisenä, kulttuurisesti vaikuttavana ilmiönä.
Kulttuurien aineellinen ja aineeton rakentuminen luonnon ja luontosuhteiden varaan johtaa toiseen, turvallisuuden kannalta merkittävään yhteyteen kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä: moninaiset luontosuhteet lujittavat ihmisten resilienssiä. Kulttuuriantropologisessa tutkimuksessa on esitetty, että luontokäsitysten, -suhteiden ja -käytäntöjen moneus parantaa ihmisyhteisöjen mukautumiskykyä kriisitilanteissa. Mitä enemmän ja moninaisemmin ihmisyhteisöllä on hallussaan luonnon hyödyntämistä koskevaa tietoa ja taitoja, sitä paremmin yhteisö kykenee esimerkiksi korvaamaan äkilliset tai pitempiaikaiset puutteet tarvitsemissaan raaka-aineissa. Kyse ei taaskaan ole vain aineellisista tarpeista. Luontosuhteiden merkityksellisyys ihmisille nähtiin esimerkiksi koronakriisissä, joka sysäsi ihmiset erilaisiin luontoympäristöihin rentoutumaan ja virkistymään. Järvet, meret, metsät, suot ja niityt mahdollistavat erityyppisiä liikkumisen, keräämisen ja pyytämisen sekä vetäytymisen, kokemisen ja luomisen tapoja eli kulttuurisia käytäntöjä, jotka yhdessä kasvattavat ihmisten resilienssiä, kriisin luonteesta ja kestosta riippumatta.
Kolmas tapa lähestyä kulttuurin, elonkirjon ja turvallisuuden suhdetta on tunnistaa luonnon tilan, luontoa koskevien käsitysten ja ihmisten välisten suhteiden keskinäiset yhteydet sekä näissä yhteyksissä piilevät ristiriidat. Luonto ja luonnon monimuotoisuus jäsentyvät osaksi ihmisten jaettua sosiaalista todellisuutta kulttuurisesti välittyen. Luontoa koskevilla kulttuurisilla käsityksillä ja käytännöillä puolestaan on konkreettisia ympäristöllisiä vaikutuksia, mikä näkyy vaikkapa energiankulutuksessa ja metsienhoidossa. Ihmistieteellisessä ympäristötutkimuksessa luontokadon juurisyinä on jo pitkään pidetty luontokäsityksiä, joiden mukaan luonto uusiutuu loputtomiin ja on ihmiselle ennen kaikkea hallinnan ja hyödyntämisen kohde. Tätä vastaan asettuvat luonnon itseisarvoa sekä ihmisen ja luonnon erottamattomuutta korostavat käsitykset. Mitä pidemmälle ympäristökriisi on edennyt, sitä näkyvämmäksi vastakkainasettelut erilaisten luontokäsitysten välillä ovat kehittyneet. Turvallisuusnäkökulmasta voi kysyä, millaisia seurauksia kiihtyvällä luontokadolla, kasvavalla ympäristöhuolella ja näiden rinnalla kehittyvällä kulttuurisella muutoksella voi olla. Erilaiset luontokäsitykset ja luonnon käytön tavat voivat johtaa vakaviin konflikteihin ihmisten välillä. Näkemykset luonnon tilasta ja yhteiskunnan tilasta luovat ihmisten välille jakolinjoja ja yhteyksiä, joiden ymmärtäminen on olennaista, tarkastelipa yhteiskuntaa turvallisuuden tai kestävyysmurroksen näkökulmasta.
*
Yhteiskuntien kokonaisvaltainen riippuvuus luonnon monimuotoisuudesta on ymmärrettävä turvallisuus- ja kulttuurikysymyksenä sekä yhteiskunnan kaikkea toimintaa koskevana perustana. Elonkirjon merkityksiä ja luontokadon riskejä on siksi hyödyllistä lähestyä kokonaisturvallisuudenkin näkökulmasta. Tällaisessa tarkastelussa kulttuurin yhteiskunnallista merkitystä on mahdollista konkretisoida, ja turvallisuus hahmottuu muunakin kuin niin sanotun kovan turvallisuuden kysymyksenä tai korostuneen kansallisena asiana, joka herkästi muotoutuu vastakkainasetteluksi ”meidän ja muiden” välillä. Tärkeintä on kuitenkin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen sekä ihmisen että luonnon vuoksi.
Emma Hakala ja Karoliina Lummaa