BIOS

Erilaisia maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen vaikuttavia keinoja (SRM). Lähde Wikimedia Commons.

Ilmastonmuokkaus (climate engineering), tai kirjaimellisesti “maapallonmuokkaus” (geoengineering), on ollut puheissa vuosikymmeniä. Englanninkielisessä maailmassa puhutaan joskus myös “ilmastoväliintuloista” (climate intervention). Englannin geoengineering lienee näistä laajimmassa käytössä, mutta kaikilla on suunnilleen samanlainen perusidea: se on tietoista ja tarkoituksellista toimintaa, jossa puututaan laajoihin luonnonjärjestelmiin mantereisella tai globaalilla tasolla ilmastonmuutoksen tai sen vaikutusten hillitsemiseksi. Ehdotetut keinot vaihtelevat pilvien keinotekoisesta luomisesta avaruuteen sijoitettaviin suuriin peileihin ja jäätiköitä paikallaan pitäviin muureihin.

Pitkään ilmastonmuokkaus oli ilmastokeskustelun marginaalissa, ja sitä peräänkuuluttivat lähinnä yksittäiset pessimistisimmät tutkijat tai etenkin monensorttiset “ilmastoestäjät”, joiden mukaan suurten yhteiskunnallisten muutosten sijaan olisi halvempaa ja tehokkaampaa vähän sormeilla ilmastoa lisää. Suomen “muokkaus” ei oikein tavoita englannin sanan engineering sivumerkitystä: taitavaa ja juonikasta kikkailua, jolla väistellään vaikeampia ongelmia. Esimerkiksi social engineering pyrkii vaikuttamaan ihmisiin ikään kuin ohi politiikan ja tietoisen ajattelun. Näin geoengineering yhdistää monille kaksi merkitystä: tieteellistä “insinööritaitoa” ja yrityksen “järjestää asioita” ikään kuin takaoven kautta. Ajatus kulkee suunnilleen näin: miksi ryhtyä työläisiin päästövähennyksiin, jos on helpompia keinoja? 

Viime vuosina ilmastonmuokkaus on kuitenkin murtautunut marginaalista ja ilmastoestäjien reviiriltä yhä näkyvämmin valtavirran keskusteluun. Yksi selvä syy tähän on, että päästövähennykset eivät ole edenneet tarvittavalla tavalla ja monet ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat iskeneet ennakoitua nopeammin. Niinpä yhä useampi sanoo, että koska ilmastonmuutoksen hillintä on epäonnistunut, on pakko ottaa käyttöön ilmastonmuokkauksen riskialttiita keinoja. Jos aiemmin ilmastonmuokkaus oli vahvasti ilmastoestäjien arsenaalia, nyt sen keinoja esitetään myös päästöleikkauksia ja sopeutumista täydentämään. Hyvin erilaiset tahot löytävät toisensa. Ilmastonmuokkausta peräänkuulutetaan siis yhtäältä keinona vältellä yhteiskunnallisia muutoksia, toisaalta se kumpuaa pessimismistä yhteiskunnallisten muutosten mahdollisuuksiin.

Usein mainittu esimerkki viime vuosien keskustelun muutoksesta on Naturen pääkirjoitus 12.5.2021, jossa peräänkuulutettiin ilmastonmuokkauksen keinojen tutkimusta. Vuonna 2022 Yhdysvalloissa Bidenin hallinto aloittikin viisivuotisen climate interventions -teemaisen tutkimushankkeen. The New Yorkerin artikkelissa tunnettu ilmastoaktivisti Bill McKibben totesi, että tutkimuksia ja raportteja aiheesta on julkaistu kiihtyvästi viime vuosina. Yksi esimerkki on YK:n ympäristöohjelman julkaisema riippumaton asiantuntija-arvio viime vuonna. Maaliskuussa NOAA:n johtaja peräänkuulutti tutkimusta aiheesta.

Keskustelu sai lisää pökköä pesään viime vuoden lopulla, kun ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen julkaisi työryhmänsä kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Kuten mainitsin blogissa aiemmin, Hansen ja kumppanit peräänkuuluttivat ilmastonmuokkausta artikkelinsa julkaisun yhteydessä. Ympäristöaiheisesta science fictionistaan tunnettu Kim Stanley Robinson on niin ikään toistuvasti esittänyt, että ilmastonmuokkauksen vastustus on liian kaikenkattavaa. Suomessakin akateemikko Markku Kulmala on (metsäteollisuuden kantoja pääosin korostavan viestintätoimisto Audiomedia Oy:n tiedotteessa) esittänyt, että “tulisi kiinnittää huomiota myös muihin mahdollisiin keinoihin kuten ilmastonmuokkaukseen”.

Muutos on nopea ja merkittävä, sillä hyvin pitkään ilmastomuokkauksen vastustus oli laajaa. YK-tasolla julistettiin vuonna 2010 moratorio laajan skaalan kokeille, ja teknisesti se on edelleen voimassa, joskin sen sovellusala on hieman epämääräinen, sillä kielto perustuu vain biodiversiteettivaikutuksiin.

Kiistaa on käyty paitsi ilmastonmuokkauksen käyttämisestä myös jo siitä, pitääkö sen eri keinoja tutkia vai madaltaisivatko kokeilut kynnystä käytölle. Monet varoittavat paitsi ilmastonmuokkauksen “normalisaatiosta” myös eräänlaisesta moraalisesta riskistä: vaikka tieteellisesti on aivan selvää, että rajut päästövähennykset ovat välttämättömiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ilmastonmuokkauksen edistäminen luo illuusiota, että olisi vaihtoehtoinen tie. Tämä on ymmärrettävää, koska päästöleikkausten välttely on ollut ja on edelleen merkittävä taustatekijä ilmastonmuokkauksen puolesta puhumisessa vaikkei enää olekaan ainoa vaikutusvaltainen motiivi. 

Oikeudenmukaisuuskysymykset ovat myös olleet vahvasti tapetilla. Harvardin yliopiston tutkijoiden pitkään suunniteltu koe Ruotsissa peruuntui etenkin Saamelaisneuvoston vastustukseen. Ihmisoikeusvaikutuksista ja juridisista ongelmista on käyty laajaa keskustelua. Lisäksi kun monet ilmastonmuokkauksen keinot voidaan toteuttaa paikallisesti mutta jopa globaalein vaikutuksin, tämä synnyttää mahdollisuuden yksittäisten tahojen omatoimisuuteen ja siitä kumpuaviin ylirajaisiin konflikteihin. Näyttää kuitenkin siltä, että ilmastonmuokkaus on muuttumassa salonkikelpoiseksi ja että keinojen tutkimus etenee. 

Oikeudenmukaisuuteen ja esimerkiksi ylirajaisiin konflikteihin liittyviä kysymyksiä on kuitenkin mahdotonta hallita, jos asiasta ei ole olemassa minkäänlaista kansainvälistä säätelyä tai sopimuskehikkoa. Ja kuten moni kriitikko on todennut, jos globaalin yhteistyön kanssa on kipuiltu päästöleikkauksissa, tämäkään tuskin osoittautuu helpoksi. Tutkimuksen ja etenkin käytännön kokeiden edistyminen on sekin näissä oloissa problemaattista, sillä kuten yllä todettiin, jo nykyiset kokeet ovat herättäneet vastustusta. 

Sekava kaatoluokka

Koko kiistaa vaivaa kuitenkin perustava ongelma, sillä “ilmastonmuokkaukselle” ei ole olemassa selvää eikä jaettua määritelmää. Miten sen tutkimisen tai käytön oikeutuksesta voitaisiin edes käydä kunnon kamppailua, jos puhutaan eri asioista? 

Edes IPCC:n käytössä ei ole yhtä määritelmää, eikä termiä mainita uusimman arviointiraportin sanastossa. Sanastohaulla löytyy vuoden 2019 meriä ja jäätiköitä koskevasta erikoisraportista seuraava termin geoengineering määritelmä:

“Laaja menetelmien ja teknologioiden joukko, joka tähtää ilmastojärjestelmän muuttamiseen tahallisesti ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämiseksi. Useimmat mutteivät kaikki menetelmät pyrkivät joko (1) vähentämään absorboidun auringon energian määrää ilmastojärjestelmässä… tai (2) lisäämään nettohiilinieluja ilmakehästä mittakaavassa, joka riittää ilmaston muuttamiseen. Skaala ja pyrkimys ovat keskeisen tärkeitä… Ilmastonmuokkaus on eri asia kuin säänmuokkaus [weather engineering] ja ekologiamuokkaus [ecological engineering], mutta raja niiden välillä voi olla epäselvä.”

Niin sanotussa puolentoista asteen raportissa (ks. lisää täältä) todetaan sen sijaan:

“Tässä raportissa tarkastellaan erikseen kahta pääasiallista lähestymistapaa, joita osassa kirjallisuutta kutsutaan ‘ilmastonmuokkaukseksi’ [geoegineering]: auringon säteilyn muuntamista (SRM) ja hiilidioksidin talteenottoa (CDR). Tämän erottelun vuoksi termiä ‘ilmastonmuokkaus’ ei käytetä tässä raportissa.”

Näistä sitaateista nousee esiin merkittävin sekavuutta tuottava seikka. Joskus “ilmastonmuokkaukseen” lasketaan erilaiset hiilen talteenoton keinot, joskus taas ei. Usein nämä kaksi asetetaan jopa vastakkain, kun pohditaan täydentäviä keinoja päästövähennyksille: imeäkö hiiltä vai puuttuako maapallon järjestelmien toimintaan muutoin? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että useimmissa määritelmissä hiilen talteenotto on mukana.

Lähtöjään tuntuu hyvin ongelmalliselta asettaa saman käsitteellisen sateenvarjon alle esimerkiksi uudelleenmetsitys ja kosteikkojen ennallistaminen, kattojen maalaaminen valkoiseksi, valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä ja pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään.

Joissain määritelmissä rajanvetoa tehdään korostamalla IPCC:n tapaan pyrkimystä ja skaalaa mutta niiden ohella “teknologisuutta”. Näin esimerkiksi uudelleenmetsitys ei olisi mukana, mutta onko eronteko oikeastaan kovin toimiva? On totta, että jotkut intoilevat keinopuista, mutta jo uudelleenmetsityksessä on valtavia eroja lajikoostumuksen, vesitalouden, metsien resilienssin ja monien muiden tekijöiden suhteen. Onko ekologisesti köyhän monokulttuurimetsän luominen entiselle ruoantuotantoalueelle sen vähemmän “teknologista” kuin hiilidioksidia kaappaava “imuri”? Devil is in the details, kuten englanniksi sanotaan.

Lisää ongelmia tuottaa se, että läheskään kaikkea hiilen talteenottoa ei edes voisi mielekkäästi lukea tähän joukkoon. Olennaista on, mitä hiilelle tapahtuu: varastoituuko se vai palaako se kiertoon? Eli syntyykö “negatiivisia päästöjä” tai hiilinieluja? Rajaa talteenotetun hiilen hyödyntämisen ja varastoinnin (CCU/CCS) välillä on Suomessakin sumennettu, mikä on erityisen ongelmallista hallituksen peräänkuuluttaman “piippujen tulppaamisen” aikoina. Onneksi tiedotusvälineissä on hiljalleen opittu kiinnittämään huomiota eroon, ks. esim. täällä ja täällä. Hämäryys vain kasvaa, kun tästä puhutaan yläkäsitteen “ilmastonmuokkaus” piirissä. (Käsitteellisiä kiemuroita lisää se, että teknologinen hiilen talteenotto eli CC savukaasuista luetaan nykyään päästövähennysten, ei negatiivisten päästöjen piiriin, jos se tapahtuu fossiililaitoksessa tai teollisuuslaitoksessa. Negatiivisia päästöjä siitä tulee vasta yhdistettynä biomassaan ja hiilen varastointiin eli BECCsiin.)

“Ilmastonmuokkauksesta” tulee helposti käsitteellinen kaatoluokka, jonka sisällä piileviä merkittäviä eroja ei osata hahmottaa. Ehdotetut keinot hiilen talteenotossa poikkeavat radikaalisti toisistaan, ja vielä vahvemmin laajemman ilmastonmuokkauksen piirissä. Tällaisen kaatoluokan kannattaminen tai vastustaminen ei ole mielekästä. Niin ikään löysä “tämän täytyy olla osa palettia” tai “varmuuden vuoksi pitää” tutkia -puhe on vain sekavaa, jos ei osata tarkentaa, mistä oikeastaan puhutaan.

Tarkkuuden peräänkuuluttaminen on koko ajan tärkeämpää, kun ilmastonmuokkaus muuttuu käsitteenä yhä salonkikelpoisemmaksi. Vanha pyrkimys kaiken tutkimuksen ja käytön kieltoon ei varmasti enää onnistu, ja jos käsitteellinen ala pysyy näin sumeana, syntyy helposti illuusio, että yhden keinon muuttuessa sallituksi muutkin pitää hyväksyä – ovathan ne “osa samaa”. Eräänlainen Troijan hevonen, siis: jos hiilen talteenotto on hyväksyttävää, miksei sitten auringon säteilyvaikutukseen puuttuminen?

Ja toisaalta erittelemätön ilmastonmuokkauksen vastustus luo yhtäläisyysmerkin melkoiselle kirjolle, johon voi mahtua lupaavia ja riskittömiä sekä spekulatiivisia tai erittäin vaarallisia menetelmiä. Tällöin esimerkiksi radikaalisti erilaisia asioita voidaan vastustaa epämääräisesti “teknologisina laastareina”, vaikka ne puuttuvat ilmastonmuutoksen monimutkaiseen kokonaisuuteen aivan eri kohdissa, eri tavoin. Ongelmana ovat joidenkin menetelmien vaarat ja riskit, ei teknologisuus sinänsä, sekä poliittinen vaara, että liika innostus vie motiivia päästöleikkauksilta. Mutta osaa keinoista tarvitaan, vaikka päästöjen vähentämisessä onnistuttaisiin tarpeeksi nopeasti ja laajasti, osaa taas ei.

Mitä kuuluu joukkoon?

Karkeasti erotellen “ilmastonmuokkauksena” puhutuista keinoista voidaan erottaa kolme ryhmää: 1) hiilen talteenotto, 2) vaikuttaminen auringon säteilyyn ja 3) ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen. Kuten sanottua, ilmastonmuutoksen kompleksiin vyyhteen puututaan näissä keinoissa aivan eri kohdissa, ja ne eroavat merkittävästi myös siinä, miten laajasti esimerkiksi ekologisten järjestelmien toimintaan puututaan. Siksi vaikutukset ja riskit ovat hyvin erilaisia.

Tärkeä erottava tekijä keinojen välillä on myös se, olisivatko toimet kertaluonteisia (esimerkiksi “jäätikkömuurin” rakentaminen tai kattojen maalaaminen valkoisiksi) vai vaatisivatko ne jatkuvaa ylläpitoa (kuten pienhiukkasten levittäminen ilmakehään). Keinot eroavat myös maantieteelliseltä vaikutukseltaan: joidenkin vaikutus olisi globaali, toiset taas rajautuisivat tarkemmalle alueelle – jolloin esimerkiksi ylirajaisten konfliktien riski olisi pienempi.

Hiilen talteenotto

Tätä aihetta olen käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissa (täällä, täällä ja täällä) ja useissa BIOS-uutiskirjeissä, joten siihen ei ole tarve syventyä tässä. Keskustelussa erotetaan usein toisistaan teknologinen hiilen talteenotto ja erilaiset “luonnolliset ilmastoratkaisut” (natural climate solutions), mutta kuten todettua, ei erottelu teknologisen ja “luonnollisen” välillä ole välttämättä niin hyödyllinen. Olennaisempaa ovat menetelmien energiakustannukset, maankäyttövaatimukset, vesikustannukset, vaikutukset biodiversiteettiin, niiden teknologinen valmiusaste, synnytettyjen hiilinielujen ja varastojen pysyvyys ja niin edelleen.

Ilmastonmuokkauksesta tai “maapallonmuokkauksesta” käydyssä keskustelussa ovat olleet hiilen talteenoton keinoista läsnä erityisen vahvasti sellaiset, joissa puututaan mittavasti ekologisiin järjestelmiin. Kuten IPCC:n määritelmässä todetaan, mittakaavalla on tässä asiassa merkitystä. Ehkä suomalaisen turvepellon uudelleenmetsittämistä ja vedenpinnan nostoa ei ole mielekästä tarkastella “maapallonmuokkauksena”, vaikka se synnyttäisi nieluja ja vähentäisi päästöjä ja osallistuisi siten epäsuorasti globaaliin prosessiin. Asiaan liittyvä ekologinen järjestelmä kuitenkin on melko rajattu. 

Sen sijaan ehdotettu valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä, mikä saisi aikaan kasviplanktonin lisääntymistä (ja lopulta kuolemaa ja ehkä vajoamista meren pohjaan) olisi todellakin maailmanlaajuisten järjestelmien sormeilua, eikä termi geoengineering kuulosta liioittelulta. Tämän menetelmän ekologisista vaaroista varoitettiin taannoisessa tutkimuksessa.

Hiilen talteenotto, millä keinolla se sitten tapahtuukin, kuitenkin eroaa yhdessä tärkeässä suhteessa alla kuvatuista keinoista. Sitä tarvitaan jossain mitassa väistämättä. Kuten taannoisessa uutiskirjeessä kuvattiin, hiilen talteenottoon liittyvät kiistat koskevat keinojen ajoitusta ja mittakaavaa sekä niiden suhdetta päästövähennyksiin. Erityisen vaarallista on, jos ja kun sen avulla pyritään pidentämään fossiiliteollisuuden elinkaarta. Mutta koska hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on jo nyt vaarallisen korkealla, pidemmällä aikajänteellä sitä on saatava alemmaksi nopeammin kuin luontaisten prosessien myötä tapahtuisi. Jo tämän vuoksi aiheen käsittely “ilmastonmuokkauksen” käsitteen alla lisää sekavuutta – alempana kuvattujen keinojen tarpeellisuudesta kun moista varmuutta ei missään nimessä ole.  

Vaikuttaminen auringon säteilyyn

Kiistanalaisin ja paljon huomiota saanut ilmastonmuokkauksen keinoryhmä ovat pyrkimykset vaikuttaa maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen. Tätä monimuotoista joukkoa kutsutaan lyhenteellä SRM (solar radiation management/modification). Kiistat SRM:n ympärillä käyvät kuumina. 

Käynnissä on yhtäältä kattavaa kieltoa peräänkuuluttava tutkijoiden vetoomus (ks. taustalla oleva artikkeli), ja muitakin tutkijavetoomuksia on esitetty globaalin moratorion puolesta. Taustalla on yksinkertainen mutta tärkeä ajatus: auringon säteilyn jakautuminen Maapallolla tuottaa dynaamisen ilmastomme, ja säteilymäärän vähentäminen jollain alueella vaikuttaisi energian virtauksiin ilmassa ja vedessä ennustamattomasti. Toisaalta on mm. James Hansenin allekirjoittama vetoomus lisätutkimuksen ja -kokeiden puolesta sekä “tasapainoista tutkimusta” peräänkuuluttava avoin kirje. The New Yorkerin jutussaan Bill McKibben totesi, että kaikkien SRM:ia tutkivien mielestä se on kauhea idea, mutta silti monet heistä sanovat, että siihen on pakko ryhtyä, koska päästövähennyksissä ei onnistuta.

Helmikuisessa YK:n ympäristökokouksessa Nairobissa yritettiin solmia sopua sekä kiellosta että tutkimuksen tarpeesta, eikä kumpaakaan saatu aikaan. Etenkin monet Afrikan maat asettuivat vastaan SRM-menetelmiä ja ajoivat niiden kieltoa. 

Ehdotettuja auringon säteilymäärään vaikuttamisen keinoja on monenlaisia:

(1) Pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään eli stratosfääriin

Tällä keinolla käytännössä jäljiteltäisiin suuria tulivuorenpurkauksia, jotka dokumentoidusti ovat viilentäneet ilmastoa. Yleisimmin puhutaan rikkidioksidin suihkuttamisesta, mutta koska se aiheuttaisi happosateita, muita kandidaatteja ovat olleet esimerkiksi alumiini, kalsiumbarbonaatti ja jopa timanttipöly. Vaikka tämän hankkeen mittakaava olisi valtava, löytyisi tarvittava lentokalusto jo useilta mailta (joskin se vaatisi muunnostöitä, joiden ongelmista kiistellään). Skaala olisi siltikin murto-osa nykyisestä fossiilitaloudesta, kun taas esimerkiksi massiivisessa hiilen talteenotossa ja varastoinnissa pitäisi luoda aivan valtava fossiilitalouden mittakaavainen infrastruktuuri.

Pienhiukkasten suihkuttamista pitäisi kuitenkin jatkaa maailman tappiin, tai niin kauan kun kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat vaarallisen korkealla. Jos se nimittäin keskeytettäisiin ja pitoisuudet olisivat edelleen korkeat, syntyvä “lämpöshokki” olisi hirvittävän nopea. Menetelmällä on arveltu olevan myös vaarallisia vaikutuksia mainittujen happosateiden lisäksi: se voisi heikentää otsonikerrosta tai hidastaa sen toipumista, ja vaikuttaa sadannan jakautumiseen. Kuten Bill McKibben toteaa artikkelissaan, monet pelkäävätkin edellä mainittua ylirajaisten konfliktien vaaraa – yhdelle suotuisa SRM-hanke voisi olla toiselle maalle tuhoisa. Yksikin maa voisi teoriassa aloittaa nämä toimet, kuten käy mainitun Kim Stanley Robinsonin climate fiction-teoksessa The Ministry for the Future, mutta vaikutukset olisivat globaaleita.

(2) Untuvapilvien (cirrus) ohentaminen

Alailmakehän yläosien untuvapilvet sekä heijastavat auringonvaloa että absorboivat lämpöä, mutta lämpövaikutus on isompi. Pilviin kylvettäisiin niin ikään pienhiukkasia, mutta toisenlaisia, ja niiden tarkoituksena olisi vaikuttaa jääkristallien muodostumiseen. (Tarkkaan ottaen tämä keino ei kuulu SRM:n piiriin, koska se vaikuttaa pilviin sitoutuvaan lämpöön, mutta samalla se muuttaisi pilvien heijastavuuden suuremmaksi vaikutukseksi.)

(3) Merialueiden pilvien valkaiseminen

Tällä keinolla pyritään vaikuttamaan merialueiden heijastavuuteen eli albedoon. Yksinkertaisimmillaan idea tarkoittaisi meriveden suihkuttamista taivaalle laivoista. Huomattavaa on, että tämän keinon vaikutus mitä ilmeisimmin olisi paikallinen, ei globaali. Näin siitä on puhuttu mahdollisena lisäturvana koralleille tai arktisille alueille. Se siis eroaa merkittävästi aerosolien suihkuttamisesta yläilmakehään – eli jo SRM:n piirissä eri keinojen tarkastelu saman kattokäsitteen alla peittää merkityksellisiä eroja. Toisaalta tämän menetelmän toimivuudesta on vielä epävarmuutta, ja sillä voisi olla vaikutuksia merten biologiaan tai sääjärjestelmiin.

(4) Avaruuspeilit

Hurjimmissa kuvitelmissa Auringon säteilyn pääsyä koko planeetalle estetään avaruuteen sijoitetuilla peileillä. Toistaiseksi tämä on kuitenkin enemmän science fictionia kuin todellisuutta.

(5) Muita keinoja albedon lisäämiseen

Planeetan pinnan heijastavuuden lisäämiseksi on esitetty kaikenlaisia tapoja aina kattojen maalaamisesta valkoiseksi siihen, että laivoilla “vaahdotettaisiin” meren pintaa. Näidenkin keinojen vaikutukset mitä ilmeisimmin olisivat alueellisia.

Kaikkiin SRM-keinoihin liittyy sama perusongelma, jos niitä ajatellaan pääasiallisena ilmastonmuutoksen hillintäkeinona. Ne eivät vaikuta ilmakehään ja meriin päätyvien kasvihuonekaasujen määrään mitenkään. Niinpä jos päästöjä ei saataisi alas, merten happamoituminen jatkuisi. Tietenkään näillä keinoilla ei myöskään vähennettäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöön liittyviä muita saastumis- ja terveysongelmia, ei liioin metsäkatoa tai muita ilmiöitä, joissa on muitakin ongelmia kuin kasvihuonekaasupäästöt. SRM puuttuu vain osaan oireista eikä lainkaan juurisyihin.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen

Lopuksi on mainittava sekalainen joukko tapoja, joilla ilmastonmuutoksen vaikutuksia on ajateltu hillittävän. Näitä luetaan joskus ilmastomuokkauksen piiriin, joskus ei. Viime vuosina näkyvyyttä ovat saaneet ideat hillitä jäätiköiden pienentymistä. Yksinkertaisimmillaan ideana on ollut suihkuttaa jäätiköille vettä jäätymään, aidata jäätiköiden reuna-alueita tai jopa peittää jäätiköitä kankaalla. Hurjimmissa suunnitelmissa on visioitu merenpohjaan rakennettavia muureja, joilla pidettäisiin romahtamisvaarassa olevia jäätiköitä paikallaan.

Näitä keinoja ei voi edes nähdä vaihtoehtoina päästövähennyksille (tai hiilen talteenotolle tai SRM:lle). Niissä on kysymys aivan eri asiasta, eikä keinojen keskinäisessä vertailussa oikein ole mieltä. Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuvissa toimissa avainkysymys on, ollaanko jo niin pitkällä ilmastonmuutoksessa, että tiettyjä ekologisia ja geofysikaalisia muutoksia ei enää täysin voida välttää. Monien mannerjäätiköiden kohdalla tällainen point of no return lienee ohitettu. 

Vaikka päästövähennyksiä saataisiin aikaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon, jo nykyiseen hiilidioksidipitoisuuteen ilmakehässä on “leivottu sisään” paljon mannerjäiden sulamista ja merenpinnan nousua. Parhaassakin tapauksessa lienee niin, että pitoisuutta ei saada alas tarpeeksi nopeasti, jos nyt ylipäätään nettonegatiiviseen vaiheeseen päästään. Esimerkiksi jäätiköitä ja koralleja suojaavat ja elvyttävät toimet voivat olla siksi välttämättömiä. 

Lopuksi

Kaikkien näiden hyvin erilaisten menetelmien ja pyrkimysten tarkastelu saman kattokäsitteen alla hämärtää ymmärrystämme. Jotkin voivat olla välttämättömiä, jotkin riskeistään huolimatta tarpeellisia, toisten hyödyt voivat olla epävarmoja ja potentiaaliset haitat merkittäviä, ja joissain riskit voivat olla paitsi vaarallisia myös globaaleja. Se, onko “ilmastonmuokkaus” yleistasolla hyväksyttävää tai ei, kannatettavaa vai ei, on huono kysymyksenasettelu. On puhuttava yksittäisistä keinoista niiden omilla ehdoilla, ja aina laajemman päästöjen vähennyksen ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen kontekstissa. 

Kiistely ilmastonmuokkauksesta tuskin häviää mihinkään vaan muuttuu kuumemmaksi ilmaston myötä, aivan kuin kiista hiilen talteenotosta. Vaikka on täysin selvää, että fossiilitalouden alasajo ja kaikkien päästöjen mahdollisimman nopea alasajo on elinkelpoisen tulevaisuuden edellytys, vuosikymmenten kollektiivisen epäonnistumisen jälkeen jotain muutakin tarvitaan. 

Kuten IPCC:n raportissa todettiin, skaala ja pyrkimykset ovat kriittisen tärkeitä näkökohtia, mutta niin ovat myös ajoitus suhteessa päästövähennyksiin sekä se, millä tavalla menetelmillä puututaan ekologisten järjestelmien toimintaan. Ilmastonmuutos kun ei ole ainoa päällä oleva ongelma.

Sekava käsitteellinen kaatoluokka ei lisää ymmärrystä vaan hämärtää sitä. Siksi kaikkien tutkijoiden, kansalaisaktiivien, poliitikkojen ja tiedotusvälineiden velvollisuus olisi puhua asiasta aina mahdollisimman tarkasti. Tämä käsite ei varmasti mihinkään katoa, eikä sitä määrittelemällä kuriin saa. Siksi tarvitaan jatkuvaa työtä: tarkennusta, kritiikkiä, faktantarkistusta käsitteellistä purkutyötä, jotta hämäryyden suojissa ei päästä ujuttamaan vaarallisia keinoja käyttöön.

Ville Lähde

Lisälukemistoa:
Bob Berwyn, “New Federal Report on Research Into Sun-Dimming Technologies Delivers More Questions Than Answers”
Climate Analytics, “Why geoengineering is not a solution to the climate problem”
Daisy Dunne, “Explainer: Six ideas to limit global warming with solar geoengineering”
David Kitchen, “Geoengineering sounds like a quick climate fix, but without more research and guardrails, it’s a costly gamble − with potentially harmful results”
“Frozen Arctic” -raportti
Jacklin Kwan, “Will Geoengineering Kill Us Or Save Us?”
NOAA, “Climate Intervention”
UNEP, “One Atmosphere: An Independent Expert Review on Solar Radiation Modification Research and Deployment”